Haastattelu: Analyysia monilla mantereilla

Kaisla Kareoja Tuomo Tiisala on käytännöllisen filosofian uusi yliopistolehtori, jonka Foucault’sta ponnistava tutkimus yhdistää mannermaista ja analyyttista perinnettä. Pöllö haastatteli Tiisalaa tämän tutkimuksesta, akateemisen kulttuurin kipupisteistä sekä analyyttinen-mannermainen -jaosta.

Tuomo Tiisala ei ole Helsingin yliopistolla ensimmäistä kertaa. Hän aloitti teoreettisen filosofian opinnot vuonna 2002 heti lukiosta valmistuttuaan. Akateemiselle filosofin uralle päätyminen ei ollut missään tapauksessa itsestäänselvyys, vaikka hän haaveilikin siitä jo opiskeluaikoina. Tiisalan Michel Foucault’sta ammentava, mannermaista ja analyyttista perinnettä yhdistelevä tutkimuksensa on vienyt häntä muun muassa Pariisiin, Chicagoon ja Pittsburghiin. Ennen paluuta Helsinkiin hän opetti New Yorkissa ja Abu Dhabissa. Nyt yliopistolehtorin pesti tarjosi mahdollisuuden palata vanhaan kotiyliopistoon. Tiisala on seurannut Foucault’ta pitkään, hyvin pitkään. Ensikohtaaminen tapahtui lukiossa, kun Tiisala kävi viestinnän perusopintoja avoimessa yliopistossa. Teoria vei mukanaan. Vaikka alunperin viestintä kiinnosti, hän päätyi hakemaan filosofiaan. Henkilökohtaisella tasolla Foucault on enemmänkin ystävä kuin idoli. ”En ole tavannut Foucault’ta, mutta ylioppilasjuhlissani kummisetäni ällistytti minua sanomalla, että hänellä oli ollut 80-luvun alussa Foucault’n puhelinnumero. Tämän lähemmäksi en ole Micheliä päässyt.”

Tutkimus

Tiisala on tutkimuksessaan pyrkinyt luomaan rationaalisen rekonstruktion Foucault’sta ja puolustaa sen pohjalta tietynlaista käsitystä vallan ja vapauden suhteesta. Tiisalan mukaan ainekset tähän löytyvät Foucault’n tuotannosta, vaikka Foucault ei tarjoakaan sen tueksi riittävän selviä argumentteja. ”Eli tulkitsen Foucault’ta hyvinkin systemaattisena ajattelijana, toki tietoisena siitä että tämä voi aiheuttaa epäilyksiä monissa hänen lukijoissaan.” Foucault’n mukaan ajattelua ohjaavat tiedostamattomat mutta historiallisesti muuttuvat säännöt, joiden paljastamisen menetelmää hän kutsuu tiedon arkeologiaksi. Tiedon arkeologian tarkoitus on auttaa meitä vapautumaan tiedostamattomista ajattelun ja toiminnan käytännöistämme. Tiisalan tutkimuksen llähtökohtana on tiedon arkeologiassa ratkaisevassa asemassa oleva säännön käsite. Hubert Dreyfus ja Paul Rabinow esittivät Foucault-monografiassaan, että koko tiedon arkeologian projekti perustuu epäkoherentille käsitykselle diskursiivisten käytäntöjen säännöistä. Heidän mukaansa Foucault päätyi hylkäämään tiedon arkeologian tästä syystä. Tiisala kuitenkin puolustaa Foucault’n näkemystä. ”Foucault’n näkemys säännöistä ei ole ainoastaan koherentti, vaan myös oikea”, hän sanoo. Kun tiedon arkeologia otetaan lähtökohdaksi, Foucault’n työn genealogiset ja eettiset tutkimuslinjat voidaan jäsentää osaksi yhtenäistä kriittisen filosofian projektia. Rekonstruktio lähtee liikkeelle säännön seuraamisen regressioargumentista, johon liittynyt keskustelu tuli kielifilosofian ja mielenfilosofian keskiöön myöhäisen Wittgensteinin myötä. Säännön seuraamisen regressioargumentissa on kyse siitä, että jotta siirtymä premisseistä johtopäätökseen voidaan oikeuttaa, tarvitaan aina jokin lisäpremissi. Esimerkiksi jos on P -> Q ja P, ei voida päätellä Q, koska ei ole päättelysääntöä, jonka mukaan premissit P -> Q ja P yhdessä oikeuttavasivat johtopäätöksen Q. Jotta voitaisiin päätellä Q, pitää lisätä uusi premissi. Näin joudutaan regressioon. Logiikan filosofiassa tästä on johdettu opetus, että päättelysäännöt eivät ole argumentin premissejä. Wittgenstein sen sijaan muotoilee saman regression keskittyen kysymykseen siitä, mistä säännön ymmärtäminen koostuu. Regression nojalla hän vetää johtopäätöksen, että ymmärrys ei voi olla pelkkää päättelysäännön representoimista. Pikemminkin ymmärtäminen on kyky toimia ymmärryksen ohjaamana. ”Itse tutustuin säännön seuraamisen regressioargumenttiin muistaakseni fuksina Johdatus filosofian menetelmiin -nimisellä kurssilla. Kun kirjoitin gradua, olin hyvin ymmälläni säännön käsitteen suhteen. Tuskailin ja yritin saada tolkkua asiasta”, Tiisala sanoo. Tiedostomattomilla ajattelua ohjaavilla säännöillä on mielenkiintoisia seurauksia myös autonomian käsitteelle. ”Jos ajattelua ohjaavat säännöt ovat tiedostomattomia, miten se vaikuttaa meidän käsitykseen ihmisistä autonomiaan kykenevinä, rationaalisina, itseään

hallitsemaan kykenevinä subjekteina? Missä mielessä olemme vastuussa omasta ymmärryksestämme ja omista käsitteistämme, emmekä ainoastaan tahdosta? Kenties autonomia ei koske vain sitä mikä on oikein, sallittua, vaan myös sitä, millaisia käsitteitä käytämme ja miten jäsennämme maailman. Tutkimuksen tässä vaiheessa olenkin erityisen kiinnostunut autonomian ihanteen vaatimusten ulottamisesta ymmärryksen alueelle, missä erityisesti Sellarsin ja Brandomin inferentialismi on tarjonnut tärkeitä työkaluja sen selventämiseksi, miten ja missä määrin voimme olla vastuussa omista käsitteistämme.”

Akateeminen kulttuuri Tiisalalla on ollut mahdollisuus tutustua monenlaiseen akateemiseen kulttuuriin. Hän teki väitöskirjasa Chicagon yliopistossa, minkä jälkeen hän työskenteli New Yorkin yliopistolla sekä sen etäkampuksella Abu Dhabissa. On siis kiinnostavaa tietää, mitkä ovat suurimpia eroja verrattuna Suomen yliopistokulttuuriin. ”Chicago, New York ja Abu Dhabi, sekä Pariisi jossa olin opiskeluaikoina vaihdossa, ovat olleet keskenään hyvin erilaisia akateemisia kulttuureja. Erityisesti Abu Dhabi oli erittäin kansainvälinen, mikä oli antoisaa, ja olen kiitollinen siitä kokemuksesta. Yleisesti ottaen olen ollut onnellisessa asemassa viimeistet 10 vuotta, koska olen opettanut erittäin varakkaissa yksityisissä yliopistoissa. Ero resursseissa verrattuna Helsingin yliopistoon on suuri, mille toki löytyy selitys rahoitumallista ja historiasta. Chicagon yliopistossa ei varmaan tarvitse koskaan edes ostaa ruokaa, koska siellä on aina cocktailtilaisuus jonkun puhujan kunniaksi.” Toinen suuri ero liittyy opetuksen rooliin ja arvostamiseen. Tiisala sanoo amerikkalaistuneensa siinä suhteessa, että pitää nykyisin opetustyötä aivan yhtä tärkeänä kuin tutkimustyötä. ”Opiskelijoista huolehtimien on asia, joka on selvästi paremmin muualla. Toisaalta tähän tietenkin liittyy se, että muualla opiskelijat maksavat lukukausimaksuja. Eli monimutkainen kysymys.” Tiisala tahtoisi edistää opetuskulttuuria, jossa opiskelijat olisivat läheisemmin tekemisissä opettajien kanssa. ”Yritän antaa aikaa opiskelijoille. Yllättävää on se, kuinka vähän opiskelijat ottaa yhteyttä. Varmaan se johtuu siitä, etteivät he ole tottuneet sellaiseen yhteistyöhön opettajan kanssa, näin olen sen tulkinnut. On luonnollista opiskelijoilta odottaa ja vaatia enemmän, ja sitä myös toivoisin.” Tiisalan mielestä opinnäytetöiden ohjaamiseen liittyy yksi suurimmista haasteista opiskelijoiden ja henkilökunnan välillä. On epäselvää, mitä ohjattava voi odottaa ohjaajalta, ja opiskelijat voivat joutua hyvin epätasa-arvoiseen asemaan sen suhteen, kuinka aktiivinen ohjaaja on opiskelijan suuntaan. Näin ollen kyse ei ole vain ohjauksen laadusta, vaan ohjaus on tasa-arvokysymys opiskelijoiden välillä. Entä mitä yliopisto-opiskelu oikeastaan on? Onko se lähempänä tiedollista vallankäyttöä ylhäältä alas ja yksilön indoktrinointia hegemoniaan, vai tähtääkö se pikemminkin subjektin emansipaatioon? ”Sen verran foucaultlainen olen, etten tietyssä mielessä usko emansipaatioon. Sivistys ei ole pelkästään koulutusta vaan myös sitä että kehitetään ihmisten omia kykyjä kriittiseen ajatteluun. Tämä on lähellä 1800-luvun saksalaista ajatusta, että yliopiston ja sivistyksen tehtävä on tehdä meistä sen vapauden arvoisia, joka meillä kansalaisina on. Jos mietitään miten kehitetään niitä taitoja, josta sivistys koostuu, ei niitä tiedekuntatentissä erityisen hyvin opita. Palautteen saaminen ja antaminen on aivan olennaista. Sikäli kuin tätä ei pystytä kunnolla opettamaan, yliopiston kyky edistää kriittistä ajattelua tai sivistyksen ihannetta myös rapautuu.”

Filosofian akateemisessa kulttuurissa Tiisa-

laa harmittaa yksinäisen neron myytti. Paraikaa hän kirjoittaa ensimmäistä kertaa artikkelia toisen ihmisen kanssa, mikä on tuntunut hänestä palkitsevalta ja saanut miettimään, miten filosofiaa voi ja kannattaa tehdä. ”Esimerkiksi luonnontieteissä kukaan ei kirjoita tieteellisiä artikkeleita yksin. Meillä on Descartes’ilta periytyvä malli filosofiasta yksinäisenä – parhaimmillaan toki nerokkaana – kelailuna, johon ei tarvita ketään muuta. Tämä ei ole kuitenkaan ainoa mahdollinen filosofian malli. Yksinäisen neron myytti on haitallinen malli, joka voi aiheuttaa itsetunto-ongelmia, epävarmuutta ja huijarisyndroomaa.” Tiisalan mielestä yhteistyö on tärkeää myös filosofian substanssin kannalta, sillä erilaiset ihmiset osaavat ja tietävät erilaisia asioita ja osaavat siten esittää erilaisia kysymyksiä.

Filosofia, etenkin mannermaiseksi leimattu, on kuitenkin myös sisällöltään hyvin henkilökeskeinen ala. Joku voisi jopa sanoa, että alassa on henkilökulttimaisia piirteitä. Tiisala on tutkinut paljon Foucault’ta, joten mitä mieltä hän on tästä väitteestä? ”Tämä kysymys yllätti minut. En ole ikinä ajatellut tätä mannermainen-analyyttinen akselilla. Nopeasti ajateltuna vaikuttaa kyllä siltä, niin sanotussa mannermaisessa filosofiassa aika paljon tehdään jonkun esikuvana olevan ajattelijan tulkintaa ja ajatusten edelleen kehittelyä enemmän kuin analyyttisessa filosofiassa, jossa on tieteelliseen vertautuva systemaatinen kysymyksenasettelu. Kyllä tuossa varmaan on jotain perää. Uskon ja toivon kylläkin, että olen päässyt jo eteenpäin pelkän henkilön tutkimuksesta.”

Mannermainen ja analyyttinen

Erityisen kiinnostavaa on kuulla Tiisalan näkemys mannermaisen ja analyyttisen välisestä jännitteestä. Koska Tiisalan tutkimus on leimallisesti näiden kahden perinteen välimaastossa, hänellä on siitä paljon myös omakohtaista kokemusta. Tiisala tahtoo monimutkaistaa ja osin kyseenalaistaakin jakoa mannermaisen ja analyyttisen filosofian välillä. ”Onhan hyvin tunnettu seikka, että se ei ole sisällöllinen erottelu. Näen sen osana 1900-luvun filosofian historiaa, mutta emme enää elä 1900-luvulla. Jos kirjoitetaan kirja tuon ajan filosofiasta, jako on mainittava. Sen sijaan nykypäivänä tällainen raja-aita on haitallinen. Pikemminkin pitäisi kysyä: mitä tarkoitusta erottelu palvelee? Toki kaikenlaisia valtasuhteita filosofiassa oppialana, sitä että voidaan jättää huomioitta, voidaan tyytyväisinä ja jopa ylpeinä olla tietämättömiä kaikenlaisesta filosofiasta puolin ja toisin.” Välimaastossa oleminen voi aiheuttaa ongelmia. Tiisala kokee, että hänellä on ollut vaikeuksia kommunikoida tutkimusaiheitaan – jos ei nopeasti pysty paikantamaan omaa tutkimustaan johonkin lokeroon käyttämällä oikeita sanoja, muilla voi olla vaikeuksia ymmärtää perehtymättä, mistä on kyse. Mannermaista filosofiaa tekevä voi joutua kokemaan olevansa toisen luokan kansalainen akateemisessa filosofiassa. ”NYU:n Bersoff Fellowship, jonka sain, on varmaankin tavoitelluin postdoc-ohjelma filosofiassa. Se, että joku Foucault’sta väitellyt sai tämän paikan, oli asia, joka järkytti monia.” Miten Tiisala sitten näkee mannermaisesta kiinnostuneiden nuorten filosofien uranäkymät? ”Vaikea sanoa Suomesta, koska olen ollut kauan ulkomailla. Sillä, että jonkun tutkimus ponnistaa mannermaisesta, ei sinänsä pitäisi olla mitään merkitystä. Mutta on tärkeää osata navigoida monenlaisessa filosofisessa keskustelussa. Täytyy pystyä kommunikoimaan, artikuloimaan oma positionsa, myös erot muiden näkemysten kanssa, ja tajuamaan sen, mitä ei ymmärrrä. Kommunikointitaidot ja oma filosofinen yleissivistys ovat tärkeitä.” Jaon käsitteleminen opetuksessa on herkkä kysymys, sillä toisaalta opiskelijat voisivat lähestyä sekä mannermaista että analyyttistä paremmin, mikäli ymmärtäisivät niiden erityispiirteet, mutta toisaalta olisi tärkeää, ettei raja-aitoja ylläpidettäisi niitä korostamalla. Tiisala näkee kysymyksen liittyvän myös siihen, miten lähelle nykyaikaa pitäisi tulla filosofian historian opetuksessa. Hänen mielestään erottelua ei pidä kieltää. Sen sijaan on tärkeää tietää ja ymmärtää jaon alkuperä ja sen syyt, sekä miten se on rakentanut tutkimusinstituutioita. Varsinkin Yhdysvalloissa laitoksia on profiloitu nimenomaan analyyttisen ja mannermaisen mukaan. ”On erittäin tärkeää ymmärtää, mitä aitoja erimielisyyksiä tai metodologisia eroavaisuuksia tai näkemyksiä filosofian luonteesta tai tavoitteista kätkeytyy jaon taakse. Ja kun alkaa miettiä ja tutkia, huomaa että asia on paljon monimutkaisempi kuin luulisi, ja aika mielenkiintoinen.” On pidettävä mielessä, että filosofia ei jakaudu vain kahteen, vaan filosofisia perinteitä on useita. Näiden käsittely myös opetuksessa voisi monipuolistaa opiskelijoiden käsitystä siitä, mitä filosofia voi olla. Tiisalan mukaan mannermainen/analyyttinen-erottelun sijaan on olemassa muita, kiinnostavampia sisällöllisiä erotteluja, joilla 1900-luvun filosofian historiaa voidaan jäsentää, kuten jako representationalismin ja sitä vastustavien suuntausten välillä. Tämän ymmärtäminen myös monipuolistaa mannermaisen ja analyyttisen jakoa. On tärkeää vaikkapa huomata, että kaikki mannermainen filosofia ei ole fenomenologiaa. Lisäksi voidaan puhua esimerkiksi kriittisestä teoriasta tai ranskalaisesta epistemologiasta, joka on Ranskan ulkopuolella melko tuntematon tieteenfilosofian ja tieteenhistorian perinne, josta myös Foucault ponnistaa. ”No onko se mannermaista? Heti huomataan, että kysymys ei ole kiinnostava.” Vastaavasti analyyttisesta filosofiasta puhutaan muka yhtenäisenä tutkimusperinteenä. Tiisalan mielestä myös analyyttisten filosofien olisi hyvä tulla tietoiseksi oman perinteensä kehityksestä ja muodonmuutoksesta. ”Onko filosofialla menetelmiä tutkia todellisuuden perimmäisiä rakenteita? Jos kysyy varhaiselta analyyttisen harjoittajalta, vastaus on ei. Sehän on kielen väärinkäyttöä ja johtaa kaikenlaisiin sekaannuksiin. No katsotaan sitten, mitä nykyään analyyttisessa metafysiikassa tehdään. Se, mitä yritetään saavuttaa, on mieletöntä, kirjaimellisesti mieletöntä, varhaisen analyyttisen filosofian näkökulmasta.” Tiisala korostaa, että myöskään Helsingin yliopistossa vallitsevaa toista elämäämme jäsentävää erottelua, eli erottelua käytännöllisen ja teoreettisen filosofian välillä, ei tule ottaa liian vakavasti. Monet kiinnostavimmista ajankohtaisista tutkimusaiheista, kuten esimerkiksi uskomisen etiikka, logiikan normatiivisuus tai episteeminen epäoikeudenmukaisuus, edellyttävät käytännöllisen ja teoreettisen filosofian yhdistämistä. ”Foucault’lla oli tunnetusti vain yks metodologinen ohje, joka on käännöksestä riippuen ’lue kaikkea’, tai ’lue kaikki’. Siinä hengessä kannattaa lähestyä myös mannermaista ja analyyttista filosofiaa sekä muita perinteitä. Kannattaa tutkia uteliaasti ja ennakkoluulottomasti lukea mahdollisimman paljon kaikkea filosofiassa. Myös siitä huolimatta, mitä professori tai opettaja saattaa sanoa.”