Ratakoneet

Ratakoneet ja turvavälineet ovat tallella, lähes yhtä hyvin säilyneinä kuin kuskitkin, Olli ja Risto Lehto. Naapurin pojalle, Virran Jormalle, äitinsä osti polkupyöräremonttejakin harrastavalta VirtasTanelta kunnostetun, punaiseksi maalatun ja kipparasarvisen varsin urheilulliselta näyttävän pyörän.

Veljeni Ollin kanssa varmaan v ähän kadehdimmekin Jorsen onnea, mutta saimme toki reilun kaverin pyörää kokeilla ja lainatakin tarvittaessa.

Vauhdikkaan tuntuisesta pyörästä ja lähinnä uutisista noihin aikoihin kovasti muodissa olevista moottoripyörien TT-kilpailuista syntyi ajatus omien ”ratakoneiden” kokoamisesta.

Kotoa ja naapureista löytyi vanhoja pyörän osia. Runko sieltä, etuhaarukka tuolta, pyöriä, resuisia kumeja yms. taas toisaalta.

Näistä kokosimme Ollin kanssa kaksi mahtavaa mäkipyörää, kummallekin omansa. Mäkipyöriä sikäli, että ketjuja ei ollut, joten vauhti piti lö ytää ajoradan pinnanmuodostuksesta.

Kilpamoottoripyörän mallin mukaan satulat rakennettiin pitkänmallisiksi lautarungolle. Kuvista nähdyn mukainen korotus sen takaosassa esti luisumisen satulalta rajuissa lähtökiihdytyksissä. Vanhan saapashousun lahje pakattuna heinänsulpulla toimi mainiona satulan päällysmateriaalina.

Muistan mm., että omassa versiossani molemmat pyörät olivat vetorattailla varustettuja takapyöriä, etuhaarukassa ei ollut jäljellä lainkaan laakereita, mutta rautalanka piti sen runkoon nähden suurinpiirtein paikallaan. Keskiöra ttaasta, joka oli täysin turha muutenkin, oli poistettu kammet turhina esteinä kallistuksissa ja se oli taivutettu oikealle sivulle jalkatueksi.

Jarruja pyöriin ei oltu konstruoitu lainkaan. Renkaat olivat niitä näitä, nahkalopiskoilla ja naruilla vahvennettuja, mutta ainakin ajon aikana ilmatäytteisiä.

Tavalliset Epilän Voitot

Ajajan turvallisuuttakin oli ajateltu. Ollille ja minulle löydettiin sodanaikaiset saksalaiset rautaniittipohjaiset maihinnousukengät. Sääriin vedettiin irralliset nahkasaappaan varret. Polviin, reisiin ja käsivarsiin tungettiin vaatteiden alle pahvia ja sanomalehtiä. Toinen meistä veljeksistä sai käyttää isän sotareisusta

Elettiin aikaa 1953-54 Mäkimaan ”taajamassa” Längelmäen Vinkiällä. Meillä kotona oli vain yksi käyttökuntoinen miesten polkupyörä. Sillä sitä oli opeteltu rungon välistä ajaen pyöräilyn jalo taito.

tuomia pitkävartisia lentäjän käsineitä. Toinen joutui tyytymään tavallisiin ”Epilän Voitot”rukkasiin.

Munuaisvyöt valmistimme itse maihinnousukenkien soljellisista varsista ja vanhoista saapasvarsinahoista.

Kypäriä oli vain yksi, jonka käytössä vuoroteltiin vaarallisimmissa laskuissa. Se tehtiin vanhasta vuotavana hyljätystä kolmen litran emalikattilasta. Käsikahvat pois ja maalia vähän päälle häivyttämään muistoa entisestä käytöstä. Lippa työstettiin Shellin moottoriöljypurkin pellistä ja niitattiin naulan pätkillä paikalleen. Niskasuojus oli taas vanhaa nahkasaappaan vartta ja leukahihna solkineen oli nipistetty isän vanhasta sotilasrepusta.

Illan pimeydessä kipunoi

Oma rata raivattiin lähimetsään, josta löytyi aluksi riittävän suuren korkeuseron omaava monipolvinen mäki. Siihen tehtiin mutkia, joissa puut suojattiin olkipaaleilla, kuten oli nähty tehdyn oikeillakin radoilla.

Tottumuksen ja taidon myötä haettiin lisää jännitystä eri konsteilla. Juostiin mäen päällä lisää vauhtia, kiperrettiin kurveja ja keksittiin toisille, yhteen kuusikkoon kätke ytyvään kurviin, kaikenl aisia konnankoukkuja. Nostettiin radan yli ajajan pään korkeudelle säkki, tai vanha kalaverkko. Kaadettiin radalle bensiiniä, joka tuikattiin tuleen juuri, kun kaveri syöksyi esiin pimeästä kaarteesta yms.

Ulkopuolisesta meno tuntui todella hurjalta ja monta varotuksen sanaa kuultiin aikuisten taholta.

Kun oma rata alkoi tuntua liian löysältä, etsittiin aina vauhdikkaampia laskupaikkoja. Yksi sellainen oli kotipihastamme maantielle johtava noin 50 metrin mittainen jyrkkä mäki, jossa oli vinkkelimutka yleiselle tielle jompaankumpaan suuntaan, tai sitten suoraan ajaen kaksinkertaisen piikkilanka-aidan läpi lepikköön. Mäkeä ajettiin pimeässäkin niin, että laitettiin myrskylyhty maantien takareunaan merkiksi ajajalle suoran ajolinjan päättymisestä. Sehän oli selvä, ettei siitä mutkasta ollut mitään mahdollisuutta sillä vauhdilla selvitä pystyssä, kun vielä lähtiessä mäen päällä juostiin kova alkuvauhti. Oikeanlaiseen kaatumiseenkin kyllä tottui. Iltapimeässä kipinät vain sinkoilivat.

Ajan kanssa innostus tähän lajiin hiipui. Keksittiin uutta ajankulua. Kolhuja oli tullut niin ajajiinkuin koneisiinkin. Mutta paikkailtiin.