haaveItsestään liikkumisen

Itsestään liikkumisen haave

Kinnerin tarina osa 1

Aikojen kuluessa oli totuttu liikkumaan jalan ja ratsain, veneellä, kanootilla tai suksilla. Liikkuminen omin avuin oli kohtalaisen raskasta, kulkuvälineen avulla mukavampaa. Ratsastamainen oli joutuisaa ja mukavammaksi se tuli kun tienrakentamisen myötä kärryjen käyttö oli mahdollista. Kärryistä kehittyivät vaunut, joista pehmustettujen penkkien ja jousituksen myötä tuli hyvin mukavia kulkuvälineitä. Matkustamisessa oli vielä puuhansa. Hevosia piti syöttää, juottaa, harjata ja vaihtaa.

Pyörät pyörivät

Matkaajan haaveena oli päästä kulkemaan itsellään liikkuvilla peleillä. 1700-luvun lopulta lähtien kehitys eteni nopeasti. Ensimmäisenä ehti juna. Höyrykone oli sen verran raskas peli, että se vaati tukevan väylän kuljettavakseen. Rautakiskoilla kitka oli vähäinen ja meno tasaista. M aantiellä kaivattiin vielä uusia keksintöjä.

Draisiinista kehittynyt polkupyörä auttoi jo 1860-luvulla aj amaan ihmisvoimin moninverroin kävelyä nopeammin siellä missä tiet olivat kohtalaisessa kunnossa ja mäkiä vähän. Vähän tämän jälkeen polttomoottorin keksiminen ja kytkeminen vaunuihin loi varsinaisen itsestään liikkujan, automobiilin. Auton ja polkupyörän parhaat ominaisuudet, moottori ja keveys, yhdistettiin ihmisen suurimpaan haasteeseen, lentämiseen, ja vain pari vuosikymmentä ensimmäisen auton liikkumisesta reippaat polkupyörämekaanikot, Wrightin veljekset nousivat itsestään ilmaan, tasan sata vuotta sitten.

Autojen ja polkupyörien teknisiä ominaisuuksia on koetettu siirtää toisiinsa eri tavoin. Auto on nopea ja antaa suojaa kehnolla säällä. Polkupyörä on vähän tilaa vievä, edullinen eikä kaipaa ulkopuolista energiaa. 1880-luvun kolmi- ja nelipyöräiset polkupyörät, joita varsinkin naiset käyttivät, (1) Itävallassa Joseph Erlach rakensi hienostuneita kaksi- ja kolmipyöräisiä nojapyöriä jo 1880luvulla. Verrattuna samanaikuisiin isopyöräisiin pystypyöriin ne olivat verrattomasti mukavampia, turvallisempia ja helppokäyttöisempiä. Pystypyörien tuotanto oli käynnistynyt teollisena erityisesti Amerikassa muutamaa vuotta aiemmin, eikä kyläsepän keksintö saavuttanut laajempaa huomiota.. Kuva FahrRad-luettelo. (2)Charles Mochet rakensi polkuauton alun perin pojalleen pyörää turvallisemmaksi kulkupeliksi. Velocar oli huolellisesti suunniteltu, yksinkertainen ja toimiva kulkuväline. Mochet havaitsi sille markkinoita nimenomaan autoa halvempana, mutta mukavuudeltaan ja kuljetuskyvyltään sen veroisena. Hän valmisti kahden hengen rinnakkainistuttavan poljinauton, jossa oli neljä pyörää ja kevyt metallikori.. Kuva Michael Grutzner.

(3) Mutta Mochet panosti myös nopeuskokeisiin koettaen rakentaa katettuja, virataviivaisia kisakoneita. Kuva www.

(4) 1920-luvulla nelipyöräisille polkuautoille järjestettiin kilpailuja Pariisin bulevardeilla. Samalla viivalla on lippalakkipäistä poikaa ja silinteriherraa. Kuva www.

(5) Hyvät tilat koko perheelle! Kinneri ei tosiaankaan ollut vaatimaton polkupyörä, se oli auto, jossa oli tilavaraus moottorille. Kangasalalainen nuori teknikko Heikki Sammalisto myi ainakin parisataa sarjaa Sopu-kinnerin piirustuksia. Ruotsalaisiin suunnitelmiin verrattuna nämä piirustukset olivat yksityiskohtaiset ja yksiselitteiset. Tietoa siitä rakensiko Sopua kukaan muu kuin Sammalisto itse ei ole. Tiedätkö sinä?

(6) Hollantilainen Quest on uuden sukupolven kolmipyöräinen kinneri. Sen aerodynamiikka on tutkittu tuulitunnelissa. Jarrut, vaihteisto ja veto ovat tavanomaisia kilpapyörien osasarjoja, runko alumiiiniputkea, kate lasikuitua. Tavaratilaa on sisällä pitkääkin matkaa varten. Viimekesäisellä Suomenmatkallaan Hans van Schoot ajoi liki 5000 km, matkanopeus on 40-50 km/h. Kuva Timo Lehtonen. muistuttivat muodoiltaan hyvinkin paljon saman aikakauden autoja, joita pienet moottorit tuskin sen lujempaa kuljettivatkaan.

Velomobiili eli polkuauto

1920-30-luvuilla Charles ja Georges Mochet kehittivät Ranskassa ihmisvoimin kulkevia pelejä uudelle tasolle. Ensimmäiset nojapyörät (1) oli rakennettu jo 1880-luvulla, samaan aikaan kuin isopyöräiset. Ranskassa Mochetit jalostivat polkuautosta (3)) noj apyörän, joka pani perinteisellä kilpapyörällä ajavat seinää vasten. Nojapyörän pieni ilmanvastus teki siitä kilpailuissa ylivoimaisen, ja niinpä kansainvälinen pyöräilyunioni katsoi aiheelliseksi kieltää sen pyöräkilpailuissa 1935. Tämä katkaisi nojapyörän kehityksen jo alkumetreillään vuosikymmeniksi.

Mochetin velomobiili kehittyi pienoisautoksi, kun siihen vielä asennettiin pieni polttomoottori. Näitä kahdenistuttavia poljin- (2) tai moottorivetoisia autoja liikkui Ranskassa 1930-luvun talouden taantuman aikaan jonkin verran. Ankeina aikoina levisivät auton korvikk eeksi myös muualle KeskiEurooppaan, ainakin Englantiin, Hollantiin ja Puolaan, rikkaammassa Saksassa niihin sen sijaan ei ollut tarvetta turvautua.

Seinää vasten joutuessaan ihminen saa neronleimauksia, tai ainakin kir jeskurssin käynyt insinööri. Niin ainakin Ruotsissa, missä sodan tullen myös jouduttiin ahtaalle. Yksityisauton käyttö kiellettiin heti Saksan hyökättyä Puolaan. Aikansa kitkuteltuaan ruotsalaiset r yhtyivät tekemään autoja polkupyörän osista ja kattamaan niitä vanerirungolla. (7)

Suomessa tultiin vastaavaan vaiheeseen muutamaa vuotta myöhemmin, sodan jälkeisen pulan aikana. Aivan kuten Ruotsissakin, Suomessa rakenneltiin vanhoista pyörän osista autojen kaltaisia kinnereitä. Kulkupelien piirustuksia kaupiteltiin päivälehdissä (5) hyvällä menestyksellä, vaikka kinnereitä ei valmistettukaan niin paljon kuin Ruotsissa. Meillähän sentään auton käyttö oli sallittua ja puukaasumoottori takasi polttoainehuollon. Elintason noustessa kinnerit kuitenkin unohdettiin nopeasti, eikä niistä ole säilynyt juuri jälkeäkään.

Vihreä vallankumous

Nojapyörien kehitys käynnistyi täynnä uutta intoa taas 1970-luvulla. Moderni tekniikka ja uudet materiaalit sekä taito suunnitella ja kokeilla ilmanvastuksen vähentämistä toivat kokeiltaviksi nopeita ja mukavia menopelejä(6). Sysäyksenä oli ennen kaikkea ekologisen ajattelun läpil yönti, huoli fossiilisten