estariEnsimmäinen Pyöräm

Ensimmäinen Pyörämestari oli Jämsästä

Arvioidessani Annikki Virvatulen huvinäytelmää Varastettu polkupyörä (Pikajalassa 1/2003), ja selvitellessäni hänen jämsänkoskelaisia juuriaan, törmäsin sanapariin ”Pyörämestari kauppias”, joka sitten osoittautui Vuokko Olkkosen toimittamaksi pyöräkauppias Viljo Heposesta kertovan historiikin nimeksi. Uteliaisuus houkutti tutustumaan kauppiaaseen lähemmin ja sen ohessa paneutumaan jämsäläiseen pyöräkauppaan. Pyörämestari on arvonimi, joka maassamme ensimmäisenä on annettu Viljo Heposelle.

TEKSTI KALEVI LEPO

KUVAT EEVA HEPOSEN KOTIALBUMI, KALEVI LEPO

Aleksander ja Viljo Heponen

Jo Viljon isä Aleksander Heponen (s. 1883) harjoitti Jämsässä pyörien kokoamista ja kauppaa. (1) Kerrotaan, että kun vuonna 1912 nahkuri Matti Olkkonen toi paikkakunnalle ensimmäisen auton, oivalsi seppä Aleksander, että maailma siirtyy pyörien päälle ja aloitti säännöllisen polkupyörien myynnin. ”Ei isän aloittama pyöräkauppa suurta ollut silloin.” (Viljo He ponen Kuvan (2, s. 66) mukaan.) ”Isä tilasi pyöriä yhden - kaksi kerrallaan. Ne olivat mustia Merilän kukitettuja pyöriä.”

Isä-Aleksanterin kuoltua jo varsin nuorena, vuonna 1926, oli Viljon ruvettava huolehtimaan pajasta, kaup paliikkeestä, äidistään ja sisaruksistaan.

Tällöin alkanutta ja 73 vuotta kestänyttä Viljon kauppamiehen uraa ei ole väärin Vuokko Olkkosen sanoin nimittää legendaariseksi. Viljo, tuttavallisesti Ville, kuoli vuonna 1999. Tällöin myös liikkeen toiminta Jämsän keskustassa päättyi jatkajan puuttuessa.

Viljo Heposen (s. 1906) nuoruuteen sisältyi työtä, urheilua ja r omantiikkaa. Koulusta päästyä hän työskenteli isänsä pajassa oppien tältä sekä sepän että kauppiaan taidot. Nuoruus kului työnteon merkeissä. Vapaa-aikana Ville harrasti urheilua, johon kiinnostus oli syttynyt jo varhain – mielenkiintoinen asia, sillä ikämiesvuosinaan hän palasi aktiiviurheiluun voittaen muun muassa Pohjoismaiden

mestaruuksia.

Mutta ei, Olkkosen sanoin, Viljo vapaaaikanaan niin innokkaasti urheillut, ettei hän välillä olisi tanssimaan ehtinyt, ja silmää hänellä oli myös naiskauneudelle. Osin teollisuushistoriikkia, osin sukututkimusta ja kotiseutuhistoriaa sisältävä Pyörämestari kirjanen kertoo lämpimin sanoin Viljon läheisistä ja ihmissuhteista. Tulevaa vaimoaan Eevaa (os. Kuusinen, s. 1922) Viljo ta pasi ensimmäisiä kertoja vuonna 1937 aivan pyöräliikkeensä kulmilla.

Viljo tutustuu Eevaan

Rakkaus Eevaan kehittyi Viljon työympäristössä hiljalleen, tämän tultua töihin, niin, ettei kumpikaan osapuoli sitä aluksi edes huomannut. Vuonna 1937 Viljo oli käynyt Porvoossa tekemässä pyörien ennakk o-ostoja Raul Hellbergin pyöräliikkeessä. Siellä hänen tarkka silmänsä huomasi, että Hellbergin sisar, juuri ylioppilaaksi päässyt Rakel-neitonen (sittemmin kauppaneuvos Rakel Wihuri), oli työssä Hellbergillä ja pinnasi pyörien vanteita. Työ kävi hyvin, ja Viljo päätti, että tuollainen tyttö hänenkin on saatava liikkeeseensä. – Viljon Hellbergin matkasta on hänen kertomanaan hauska muisto Heikki Kuvan kirjassa Kaksipyöräisten vuosisata (2, s. 146), kannattaa lukea.

Viljo sai Eevan, ja niin tutustuttiin vähitellen työn merkeissä. ”Tyttö” hoiteli toimistotöitä, laati muun muassa vähittäismaksusopimukset. Myyntityötäkin hän teki. Lisäksi hän huolsi ja korjasi polkupyöriä, asensi niihin dynamot ja valot sekä kutoi (kiinnitti) naisten pyöriin hameverkot. ”Sitä Eeva ihmetteli, että kun Heposella oli kolmekin apumiestä töissä, miksi hänen täytyi kutoa verkot. Mutta sitten hänet laitettiin asialle Juvénin pyöräliikkeeseen. Siellä hän huomasi, että apuna oleva tyttö sielläkin kutoi verkot. Tästä hän päätteli, että kai se sitten on meidän tyttöjen työtä sekin.” Pyörien pinnaamisessa Eeva ei - Viljo Heposen leikkisin sanoin (1, s. 12) - koskaan kehittynyt yhtä näppäräksi kuin Rakel Wihuri, mutta ”oli kyllä muuten kauppaneuvoksen veroinen liikeasioissa”.

Eeva Heponen elää 82-vuotiaana yhä liikekiinteistön kodi ssaan Talvialantiellä, muistaa hyvin ja hoitelee viimeisiä pyöräliikkeen toimintaan liittyviä asioita.

Takolassa, Rynölässä ja Takolassa

Viljo Heposen uraan ja elämään liittyy merkittävinä kaksi jämsäläistä kiinteistöä: Rynölä, jossa liike toimi vuodesta 1938 alkaen 1950-luvun loppupuolelle, ja Takola, jossa jo isä-Aleksanteri aloitti, Viljo jatkoi vuoteen 1938 sekä sitten taas, teettämässään uudessa liikerakennuksessa, vuodesta 1960 eteenpäin. Ennen uutta Takolaa, sen jälkeen kun Rynölä oli purettu, liike toimi kolme vuotta Sylvi Lindeenin talossa.

Rynölä oli tuon aikaisissa Jämsän oloissa suurehko, kolme puurakenteista taloa käsittänyt kauppakeskus (6, s. 24). Heposen liike- ja asuintilojen lisäksi siinä sijaitsivat myös Jalo Heinosen kenkäkauppa, suutarinliike ja asunto sekä Rantasen veljesten pakari. Heposen kaupankäyntiin sisältynyt polkupyörien, maatalouskoneiden ja muiden laitteiden korjaustoim inta oli keskittynyt piharakennukseen, josta löytyivät myös ajanmukaiset sorvaus- ja hitsauslaitteet.

Heposen kauppa antoi parhaimmillaan oman väen lisäksi töitä neljälle tai viidelle henkilölle. (6) Kolmetoistavuotiaana vuonna 1942 töihin tuli Arvo Aaltonen, jonka muistamiin lähteiden tiedot osin perustuvat. Hänen lisäkseen keskuksessa työskentelivät Aarne Heino (usein sorvin ääressä) ja miehet nimeltä Leppänen, Saarinen ja Erkki Kettunen. Monia muita työntekijöitä, osa pitkäaikaisiakin ja mukana Heposten kolme tytärtä, oli liikkeen palveluksessa. Eräs heistä oli Kalle Järvinen, joka työskenteli jo vanhan Takolan aikana ja jolta tähän kirjoitukseen on saatu joitakin tietoja.

Tietenkin Rynölässä työskenteli myös Ville itse, joka noihin aikoihin hallitsi erittäin hyvin muun muassa hitsauksen. Hevosten kengitykseen liittyvät toimeksiannot, kuten hokkien hitsaus, eivät olleet hänelle vieraita.

Heposen ”monitoimikeskuksessa” myytiin ja korjattiin myös radioita, Asa- ja Fenno vastaanottimia, sekä Husqvarnaompelukoneita - kuten tuohon aikaan oli melko yleistä. Radioiden myynti aloitettiin 1938. Niiden akkuja pantiin kokoon tar vikkeista. Sodan jä lkeen v anhojen polkupyörien korjaustoiminta oli arvossaan, sillä uusia pyöriä ei aina ollut saatavana.

Kauppaa ja osin huoltoa kierrettiin hoitamassa myös pitäjällä ja maakunnassa. ”Jos tuli vikoja, ne korjattiin”, Eeva Hep onen kertoo. Antti Ahstedt kuljetti tavaraa, etupäässä radioita, hevosen vetämässä umpinaisessa ”komuutissa”. Sittemmin Heponen hankki Reo-merkkisen henkilöauton, ”kantti-kupeen”, ”Reuhun”, jolla hän itse ja Eevakin tekivät kauppaa. Myöhemmin autona oli Volvo. Myöhemmin, 1960-luvulla Tak olan liikekeskuksen tuotevalikoimaa tulivat täydentämään myös mopedit sekä urheiluvälineet, perä moottorit ja veneet, moottorisahat, kodinkoneet ja televisiot.

Rynölän tuonaikaista liikekeskusta ei enää ole, mutta Takola on. Se on nykyään Jämsän keskustan vanhin liiketalo. Sen liiketilat ovat tällä hetkellä vuokralla. Vanhaa Aleksanterin aikaista pajaa ei enää ole, se kun sijaitsi nykyisen liikerakennuksen paikalla. Pyörämestari Viljo Heponen omassa elementissään. Talon seinässä mestarin kilpi. Ote pitää Jekusta.

Hyvä Maine. Kirjoittaja on saanut merkin Arvo Aaltoselta. Eeva Heponen muistaa nähneensä Maine-merkkisen pyörän viimeksi 1988 eräässä hänelle erityisesti mieleen jääneessä tilanteessa.

Polkupyöriä koottiin, välitettiin, myytiin ja huollettiin

Viljo Heposen itsenäinen kauppiasura alkoi siis vuonna 1926. Takolan liikerakennuksen alakerrassa sijaitsi myymälä. Yhdessä huoneessa oli ompelukoneiden ja r adioiden varasto. Erillisessä rakennuksessa pihapiirissä oli toinen varasto, johon polkupyörien osat tuotiin Hämeen Urheilukeskuksesta Tampereelta. (Tästä juontunee Heposen Häme-pyörän nimi.) Satuloita saattoi olla huoneen täydeltä. Pyörät koottiin ja pinnattiin talviaikana ja nostettiin kattoon odottamaan kevättä ja myyntisesonkia. (1)

Vanha Takola 1920-luvulla. Seppä Aleksander toinen vasemmalta. Muut kuvassa ovat Abel-eno, Lilli, Ida Lyydia ja Taimi.

Heposella oli kolme omaa merkkiä: Häme, Maine ja Herkules. Hämeen hän kasasi Kustaa Merilän (Suomen Polkupyörä- ja Konetehdas) rungoista, Maineen ja Herkuleksen Raul Hellberg Oy:ltä ostetuista vahvistetuista ja vahvistamattomista rungoista. Kaksi jälkimmäistä nimeä rekisteröitiin Heposelle. Kun sitten sotien jälkeen 1950-luvun alussa pyöriä alettiin saada valmiiksi koottuina, Heposelle tulivat myyntiin Helkaman polkupyörät.

Helkamalta suoraan saatujen pyörien lisäksi Heponen jälleenmyi Hellbergin kautta tulleita r uotsalaisia Hermestä ja Crescentiä. Paljon myytiin myös Jalosen (2, s. 146) pyöriä, muun muassa Jaguaria ja Pyrkijää, niin valmiina kuin osinakin. Ja paitsi runkoja, Konetehdas toimitti muun muassa Svensk Fauberia. Oskari Tuomeltakin saatiin pyöriä myyntiin. Mutta koottiinko Heposella polkupyöriä myös ruotsalaisen Lindbladin rungoista (Velocipedaktiebolaget August Lindblad, 2, s.106), ei ole tähän saatu varmistusta.

Miten Viljo Heponen markkinoi pyöriään, miten hän varmisti kauppansa kannattavuutta. Tästä näyte hänen kertomanaan Kaksipyöräisten vuosisata -kirjan (2) sivulta 129: ”Minä kasasin kolmea laatua pyöriä… Tällä tontilla oli tässä paja ja sen etupuolella 5x5 m myyntihuone. Osat ostin lokakuussa, talvet kasasin pyöriä. Huomasin monien niistä rämisevän ajettaessa, ja niin leikkelin mänttinahasta rikkoja, jotka laitoin kaikkien muttereiden alle. Eihän He posen pyörä rämissytkään. Koko talven näytin asiakkaille, miten pyöriä kokosin, ja esitelmöin niistä. Keväällä ne menivät kaupaksi kuin kuumille kiville. Omasta merkistä hankki enemmän.”

Monena Pyörämestari eläessään

Viljo Heposelle myönnettiin vuonna 1976 Jämsän Äijän arvonimi. (Ja muuten Eeva Heposelle 1989 Jämsän Ämmän.) Näiden nimien saajat valitaan suoralla kansanvaalilla, joten kerr otaanpa Viljon osa lta, mistä ansioistaan hän on voinut liiketoimiensa lisäksi arvonimensä saada. Heponen oli kirkonrakentaja. Hän oli kuulu veteraaniurheilija ja urheiluseuramies. Hän oli kunnallispoliitikko ja kotiseutuihminen.

Jämsän kirkko paloi vuonna 1925 Viljon ollessa 19-vuotias. Uutta ryhdyttiin oitis rakentamaan ja se valmistui 1929. Työmaalla uurasti toistasataa rakentajaa, joukossa sepänja hitsaustaitoinen 22-vuotias Heponen. Kirkon kupoli lepää Viljo Lehtisen ja Viljo Heposen työn varassa. Lehtinen teki kuusi tukipilaria, Heponen hitsasi niiden väliset palkit. ”Ei niissä ole vielä ainoatakaan repeämää näkynyt ”, Viljon kerrotaan kehaisseen 60 vuotta myöhemmin. (1)

Kunnallispolitiikassa Heponen vaikutti muun muassa Jämsän kunnanvaltuuston ja hallituksen jäsenenä sekä monissa muissakin tehtävissä. Kotiseutuyhdistyksessä hän toimi useita vuosia mm. puheenjohtajana ja tilintarkastajana, samoin sukunsa Jussilan Sukuseuran puheenjohtajana. Viljon veteraaniurheilijan ura alkoi 75-vuotiaana Keski-Suomen piirinmestaruuskisoissa Vaajakoskella. Yhteensä se tuotti komean mitalisaaliin: mm. kuusi Pohjoismaiden ja kolme maailman mestaruutta. (Tulkoon kerr otuksi, että eräänlainen maailmanmestari oli myös isä-Aleksanteri aikanaan. Ensimmäisen maailmansodan aikana hän kengitti Hallinpenkissä 147 hevosta viidessä päivässä - ajassa, jota silloin ei tahdottu uskoa ”eikä moni usko vieläkään”. - Sela Koillis-Hämeessä 22.8.1957.)

Jämsän Äijä on arvonimi, jonka saadakseen on ehkä osoitettava myös legendaarisuutta. Vuokko Olkkonen kertoo parista asiasta: Viljon aamuin illoin -avantouinnista jopa –30 °C pakkasessa Patalahdella, jonne hän polki pyörällään, sekä hänen päivittäisestä seisomisestaan päällään – tätä Viljo nimitti aivopesuksi. ”Kaikki pesee kasvojaan, mutta harva pesee aivojaan.” (Vir kistää aivoja ja kehoa.) Tämä on yksi Viljon maineikkaista lausumista.

Viljo arvosti Äijän arvonimeään ja toimi sen mukaisesti. Samoin arvosti hän Työväen Urheiluliiton TULin hänelle urheiluseuratyöstä myöntämää kultaista ansiomerkkiä. Kaikista arvoistaan mieluisimpana hän kuitenkin taisi pitää Pyörämestarin nimeä.

Tämän kirjoituksen tehtävänä ei ole arvioida lämminhenkistä Pyörämestari kauppias -kirjaa historiikkina, kuten ei muitakaan lähteitä, mutta tulee miettineeksi eikö 73 vuoden liikemiesuraan ja 93 vuoden elämään mahtunut jotain varjonhäivääkin. - Kai sentään. Sellainen ehkä olisi syventänyt kirjojen Heposesta antamaa kuvaa.

Täyden huoltopalvelun periaate

Arvoistaan ja arvonimistään Pyörämestaria Heponen itse ilmeisesti arvosti eniten. (1) Helkama valitsi hänet liikekumppaneistaan maan ensimmäiseksi mestariksi vuonna 1983.

Pyörämestari-liikkeet tunnetaan ”hyvästä asiakas- ja huoltopalvelustaan, esimerkillisestä siisteydestään ja erinomaisesta tuotetuntemuksestaan”. Luovuttaessaan mestarin diplomia Viljolle Helkaman johtajat korostivat sen vaatimuksia, erityisesti täyden huoltopalvelun tarjoamista.

Parhaina vuosinaan Heposet myivät liikkeestään tuhatkunta pyörää vuodessa. Kaikkiaan Viljo He ponen on arvioinut myyneensä jämsäläisille enemmän kuin 30 000 polkupyörää – niistä arvatenkin iso osa Helkamia. Aivan aiheellisesti Vuokko Olkkonen toivoo historiikin lopussa Pyörämestari-kyltin jää vän pysyvästi jämsäläiseen katukuvaan, niin vanhimman liiketalonkin.

Monet muistot jäävät. Perheen tyttäret, Eeva Heponen kertoo, olivat käyneet katsomassa Polkupyörävaras -elokuvaa (ohj. Vittorio de Sica 1948). ”Tytöt itkivät”, hän muistelee, ”palatessaan elokuvista”. Hieman vältellen kertoo hän myös Viljon viimeisestä polkupyörästä, Crescentistä. ”Oli Helkamakin, mutta se varastettiin.” - Vilppulalainen ammattiveli Reijo Rantanen muistelee, ettei Ville - teräsmies kun oli - ”niin onnistunut läpäisemään metallinpaljastinta, etteikö se olisi piipannut”.

Lähteet Vuokko Olkkonen, Pyörämestari kauppias Viljo Heponen 3.6.1906 - 15.8.1999. Jämsä 2000. (1) Heikki Kuva, Kaksipyöräisten vuosisata. Jyväskylä 1988. (2) Eeva Heposen haastattelut 8.3. ja 27.3. 2004. (3) Seppo Kuusisto, Jämsän historia I-II. Vammala 1989. (4) Sininen kirja. Suomen talouselämän hakemisto 1937. (5) Pertti Gylldén, Puoli pulloo punasta limunaatia ja nuoltu pulla! Historian kaikuja ja muistikuvien tunnelmia jämsäläisestä kaupankäynnistä. Jämsä 1992. (6) Keijo K. Kulha, Vanhan Jämsän historia 1860-luvulta vuoteen 1925. Turku 1974. (7) Kiitokset Arvo Aaltoselle, Juha Nurmiselle, Reijo Rantaselle, Pekka Juvénille, Kodintekniikka Järviselle ja kaikille kirjoituksessa mainituille.

Eeva Heponen muistelee pyöräliikkeen vaiheita. Edessä leikekirja, takana vasemmalla kehyksissä Viljon urheilumitalit.

Jämsän seudun polkupyöristä

* Viljo Heposen pyörät, niin itse kootut kuin välitetytkin, on selvitetty artikkelissa. * Seppä-isä Aleksander Heponen aloitti polkupyörien myynnin vuonna 1912. (1, 6) Ei liene mahdotonta, että jo hänellä olisi ollut oma kokoonpano, merkiltään Häme. * Veljekset Niinivuoren polkupyöräliike toimi Jämsässä 1920luvulla. (4) Mahdollisesta omasta merkistä ei ole tietoa. * Heikki ja Erkki Juvénin kauppaliike valmisti ja myi pyöriä 1925 - 1991. (4) Aamutähti (1938) ja Ansio (1939) -merkeistä on olemassa KTM:n rekisteröintipäätökset. Joidenkin tietojen mukaan myös Viesti olisi ollut Juvénin merkki. * Lauri Sievänen (1926-) myi Jämsässä aluksi polkupyöriä, mutta siirtyi pian muun muassa autoihin. (4, 5) * Niilo Järvisen liike on myynyt polkupyöriä jo ennen sotia ja jatkaa toimintaansa jo kolmannessa polvessa Kodintekniikka Järvisen nimellä. (4) 1950-luvun alusta merkkinä on ollut Tunturi. * Korpilahdella on ainakin ennen sotia toiminut Väinö Pesosen pyöräliike. (5) * Mäntässä ovat toimineet Hugo Juvénin (5) ja Vihtori Lehtosen (5) liikkeet. * Jämsän ensimmäinen polkupyörä on hyvin vanha. Sen, komean korkeapyöräisen, on vuonna 1885 rakennellut pajassaan eläinvälskäri Ahlqvist, myöhemmin Jalava. Apumiehenä hänellä on ollut Kustaa Vuolle-Apiala. (7) * Ensimmäisen ulkomailla tehdyn polkupyörän, jossa oli umpinainen rengas, omisti aikanaan Alhon kartanon omistajan Werner Harbergin poika Hugo Harberg. (7)

Tämä selvitys on - myös Heposen osalta - pääpiirteinen, eikä se tarkkaan kata viime vuosikymmenien kauppaa. Jämsän lehti, nykyään Koillis-Häme, on ilmestynyt 80 vuotta. Tarkempaan tutkimukseen voisi päästä vaikkapa sen avulla.

Polkupyöriä ja pyöräkapineita postitse

Jos yli 50-vuotiailta suomalaisilta tiedusteltaisiin, milloin meillä alettiin tarjota kansalaisten postitse tilattavaksi tuotteita ja milloin julkaistiin ensimmäiset postimyyntiluettelot, lähes jokainen vastaisi, että postimyynnin aloitti Kalle Anttila 1950- tai 1960-luvulla.

Vastaus on kuitenkin väärä, sillä ensimmäiset postimyyntikatalogit julkaistiin aivan 1800luvun lopulla, tarkemmin määriteltynä vuonna 1897.

Jo kolme vuotta ennen 1800 -luvun päättymistä tar vikkeita tarjosi po stitse tilattavaksi varmuudella kaksikin yrittäjää –Eino Louhivuori ja Daniel Nyblin. Pioneerina pidetään Louhivuorta, jonka myyntitarjontana olivat aluksi kellot. Jo parin vuoden kuluttua tarjolle tulivat ompelukoneet ja polkupyörät.

Sukkela -pyörät

Useiden vuosien ajan suuri menetysartikkeli olivat Sukkela -polkupyörät. Eino Louhivuori rekisteröi nimen omaksi tuotemerkikseen. Hänellä oli Vaasassa polkupyörätehdas, jossa Sukkelat koottiin pääosin ulkomaalaisista osista. Kysyntä ylitti usein tarjonnan, eikä kansalaisten ostohaluja kyetty välillä täysin tyydyttämään tehtaan tuotantoa rajusti lisäämälläkään.

Pyörien suosioon oma merkittävä osuutensa oli hyvällä mainonnalla. Mainoksissa tuotiin esiin Sukkelien teknisistä ominaisuuksista kertovat tiedot. Joissakin mainoksissa kerrottiin “loistotekoisesta Sukkela –kilpailu- ja maantiepyörästä” seuraavasti: “Alkuperäinen Sukkela –kehä loisto emaljeerauksella. Nikkeli eli “Kundtz” vanteet alumini vahvikkeilla 28 x 1,5. New-Departure tai Rotax rummut. Sukkela, Michelin eli

Dunlop renkaat. Patenttiohjauslaite.

Englantilais malliset polkimet ja erikois satula vahvistetuilla jousilla. Pyörä valmistetaan kevykulkuiseksi maantiepyöräksi ellei toisin määrätä. Eritilauksesta kiintonapa, suurempine vanteineen kilpaajoa varten. Varpaanpitimet eri tilauksesta. Taataan kirjallisesti ensiajokaudeksi. Hinta Smk 1,500.”

Louhivuoren fir man polkupyörämainoksissa esiintyi aina välillä myös slogan “Hyvä pyörä ilon aihe, huono viepi miehen maineen.”

Selvää oli, että tuollainen tuotenimen raflaava esiintuonti toi Sukkela –pyörille mainetta ja sai jalkarattaan ostoa harkitsevan miettimään, josko Sukkelan tilaisi jälkivaatimusr ahtina tai postiennakolla. Mainittakoon tässä yhteydessä, että postiennakkojärjestelmä otettiin Suomessa käyttöön jo 1870-luvulla.

Todennäköistä vielä oli, että Sukkelan saattoi saada postitse suhteellisen edullisesti, tapahtuihan myynti ilman välikäsiä suoraan valmistajalta ostajalle.

Stockmannin luettelot

Aina käy niin, että kun joku keksii hyvän liikeidean, sen ottavat nopeasti käyttöönsä muutkin. Niin kävi polkupyörien postimyynninkin kanssa. Omia

myyntituotekuvastojaan ryhtyi julkaisemaan mm. G.F. Stockmann Osakeyhtiö. Ensimmäisen urheiluvälineluettelon ilmestymisvuotta en ole saanut selvitetyksi. Sen täytyy kuitenkin olla hyvin varhainen, sillä jo vuonna 1914 firma julkaisi kuvaston järjestysnumerolla 37. Oliko myös se vuonna 1897?, kuten Heikki Kuvan teos Kaksipyöräisten vuosisata (s.43, kansi kopioitu oheen) ehkä antaa olettaa.

Katalogissa esiteltiin kuvin ja sanoin suuri määrä metsästykseen, polkupyöriin, moottoripyöriin ja erilaisiin urheilulajeihin liittyviä tuotteita. Jonkin verran mukana oli myös autotarvikkeita. Eniten sivuja käytettiin polkupyörien ja metsästystar vikkeiden mainostamiseen.

Vuoden 1914 luettelo, kuten kaikki muutkin Stockmannin vanhat katalogit, on todella tutustumisen arvoinen. Kyseessä ei ollut mikään pieni mainoslehtinen, sillä luettelossa oli sivuja 310. Kun paperi ei ollut kovin ohutta, kuvastolla oli paksuutta saman verran kuin nykyisillä Anttilan tai Hobby Hallin luetteloilla.

Stockmannin urheiluosaston vanhat kuvastot ovat nykyisin varsin harvinaisia ja niillä on niin paljon keräilyarvoa sekä kysyntää, että hinnat ovat jatkuvassa nousussa, jos luetteloita ylipäätään tulee antikvariaatteihin myyntiin.

Kuck-kuck ja muita mainioita nimiä

Stockmannin postimyyntiluettelon kiehtovaa antia ovat myös polkupyörämaailmaan liittyvien kapineiden nimet. Katalogista poimittakoon kier teisponnin (=jousi), putketus (=putki), tulihatukka (=pelotuspistoolin nallipatruuna), vitja (=polkupyörän ketju), mutterilaatta (=prikka), sälynpidin (=tavara- tai taakkateline), kehys (=polkupyörän runko), vihellin (=pilli), tiemittari (=matkamittari) ja vaihtoavain (=jakoavain).

Verrattain tavallisen näköinen, “65 mm soittimella” varustettu, kaksiääninen merkinantolaite ei sekään ollut mikä hyvänsä pyöräkello, vaan se oli “kuck-kuck”. Yhteensä vuoden 1914 kuvastossa on tarjolla kahdeksan kelloa, niistä näytteet ohessa.

Mukavia tavaranimikkeitä löytyy kosolti enemmänkin. Autotarvikkeiden esittelysivuilta tarjotaan mm. säteenheittäjiä, kaasunmuodostajia, täräys-ehkäisijöitä, lumivitjoja, erimerkkisiä sytyttäjiä jne. Nykyisin säteenheittäjää kutsutaan etuvaloiksi, kaasunmuodostajia kaasuttimiksi, täräys-ehkäisijöitä iskunvaimentimiksi ja sytyttäjiä sytytystulpiksi.

Ratkaisuja koiraongelmiin

Luettelon ilmestymisen aikoihin ei koirien kiinnipitosäädöksiä vielä ollut, joten nämä ihmisen parhaat ystävät saivat kuljeksia kautta vuoden vapaina. Koska polkupyöräkanta oli suhteellisen vähälukuinen, koirat eivät olleet niihin tottuneet. Voisi kuvitella myös, että pyörää polkeva ihminen antoi vaikutelman pakenijasta, mikä tietysti her ätti monissa koirissa saalistusvietin. Se ilmeni pureutumisena polkijan nilkkaan tai sääreen.

Polkupyöräilijän kannalta jalkaa järsivä koira on tietysti perin kiusallinen luontokappale. Rajuimmillaan purema aiheuttaa hyvinkin pahat ja pysyvät vammat. Koira ei välttämättä hellitä otettaan, vaikka sitä kuinka yrittäisi kutsua kiltiksi hauvaksi tai ehdottaisi vähän tiukempaankin äänensävyyn liikun jättämistä rauhaan.

Onneksi koiraongelmiin oli tilattavissa postin välit yksellä apukeinoja. Karkotusvälineeksi markkinoitiin mm. koiraruoskia. Ne oli helppo ottaa tositilanteessa käyttöön, mikäli oli tilannut samanaikaisesti pyöränrunkoon kiinnitettävän ruoskanpitimen.

Jos epäili, että lähiseutujen kovakalloiset koirat eivät ruoskalla sivaltamisesta karkottuisi, Stockmannilta saattoi tilata tulihaukkapistoolin. Kyseessä olivat eräänlaiset nallipistoolit. Tarjolla oli Hurra-merkkinen ja kaksi Gilling-merkkistä. Myyntituotekuvastossa kehotettiin koirankarkotuspistoolin tilaajia olemaan varovaisia Hurra- ja Gilling pistoolia virittäessä. Pistooliin tulihatukka oli pantava silloin, kun hana ei ollut vireessä ja varoen sen koskemista virike-tellikkaan. Uskoakseni virike-tellikka tarkoitti iskuria.

Vaan löytyi sitä vielä yksi konsti koirien hätistämiseksi. Tilattavissa oli polkupyörän ohjaustankoon kiinnitettä viä raketteja. Olisikohan ollut niin, että raketin laukaiseminen karkotti kyllä kiukkuisimmatkin räksyttäjät, mutta sai siinä pyöräilijäkin olla varuillaan ettei pudonnut satulasta raketin pelästyttämänä.

Ongelmalliset kumirenkaat

Renkaat olivat pyörien helpoimmin rikkoutuvia osia. Niitä rikkoontui, vaikka jo tuolloin tarjolla oli mainosten mukaan toinen toistaan parempia sisä- ja ulkorenkaita. Tunnettuja rengasmerkkejä olivat jo tuolloin mm Dunlop ja Michelin. Kestävimmiksikin mainostetuista renkaista ilma kuitenkin pakeni helposti ja usein, Pyörä nojuu tuossa nurkalla, sama pyörä kuin nojui siinä jo lapsuudessa. Kutsukin on sama. - Tuntematon.

N:o

1851. Kahdeksansärmäinen, 50 mm, soittimella……Kpl. Smk. 1:60. Kuck-kuck. 65 mm. soittimella. Jokainen kosketus synnyttää kaksi säveltä, lyhyen, korkean, ja pitkän, hieman syvemmän. Sointi on puhdas, selvä ja tarkka, voidaan helposti eroittaa muista kelloista….. Kpl. Smk. 1:75.

N:o 1852. 50 mm. messinkisoittimella ja Suomen vaakunalla….. Kpl. Smk. 2:-

N:o 1860. Pyöräkello……….. Kpl. Smk. 4:50. joten tarjolla oli suuri määrä niin paikkaustarvikkeita kuin renkaanpoisottajiakin. Kovasti suosiossa oli mainosten mukaan Yksi minuutti -nimellä mainostettu tuotemerkki. Sen renkaanpoisottajan kerrottiin olevan “paras renkaanpoisottaja mitä on olemassa”. Vaatimattomuus ei noihin aikoihin mainoksia pilannut.

Stockmann oli kuitenkin sikäli vastuullinen renkaidenmyyjä, että se ilmoitti luettelossaan näyttävästi: “Vastuumääräyksiä polkupyöräkumirenkaista. Me sitoudumme täten maksutta korjaamaan tahi vaihtamaan meille maksuvapaasti palautetun ja meidän mielipiteemme mukaan virheellisesti valmistetun ulko- tahi sisärenkaan. Kumirenkaat, joista korvausta vaaditaan, ovat palautettavat heti virheen ilmaannuttua. Renkaasta, jonka ostaja tahi joku muu on korjannut, ei anneta takuuta. Yllä oleva vastuu on voimassa lokakuun loppuun sinä vuonna, jolloin lähetys on tapahtunut”.

Mieleen tulee kyllä sellainenkin kerettiläinen ajatus, että aika vähäinen tuo vastuuturva oli. Käytännössä kysymys oli parin kuukauden takuusta.

Pyöräharrastajilla selvitettävää riittää

Mikä on ollut Stockmannin ja muiden vastaavien luetteloiden merkitys tuon ajan pyöräilijöille? Mikä se on nykyajan veloille? Itse en ole aktiivinen pyöräilyn harrastaja, vaan olen tutustunut luetteloihin oman ammattini ja metsästysharrastuksen kautta.

Mieleeni on noussut joitain kysymyksiä.

Kuka varsinaisesti oli pyörätarvikkeiden tilaaja – oliko se polkupyöräilijä, tarvikkeiden loppukäyttäjä? Missä määrin tavaraa valittiin ja saatiin näin – oliko systeemille vaihtoehtoa? Miten pitkälle ajallisesti kuvastot palvelivat? Miten systeemi hoituu nyt – internetteristä?

Hyvän lähtökohdan ja tausta-aineiston selvittelylle – toki myös itselleni – saattaisi tarjota Kuvan teos. Sen tietoja voisi lähteä tarkentamaan. K uka tietä vaikka vanhoja katalog ejakin vielä löytyisi. Niistä voisi verrattain helposti saada eurooppalaisen mallin mukaisia uusia painoksiakin.

Kirjoittaja on Suomen Metsästäjäliiton toiminnanjohtaja ja Jahti-lehden päätoimittaja.