Pakko-ostos S. C. O

TeksTi ja kuvaT │toMi asikainen

Elettiin kevättä 2014. Kävelimme ystäväni kanssa hiipuvan rompetorin pölyistä käytävää taluttaen tanskalaista S.C.O.-harjoituskilpapyörää sekä brittiläistä Raleigh Spriteä, kun hän äkkiä pysähtyi ja osoitti kiinnostustaan myyntipöydän takana olevaan outoon runkoon.

En ensin innostunut asiasta ollenkaan – olihan meillä jo kaksi pyörää ostettuna ja auto muutenkin täynnä aarteita. Eikä aikaakaan ollut liiemmälti hukattavana: laivaan oli ehdittävä ja Tukholman ruuhkat olivat tunnetusti katalia aikasyöppöjä.

Ystäväni kuitenkin intti minua kokeilemaan rungon painoa ja tutkimaan sen outoja mittasuhteita. Myyjä tokaisi hinnan ystävälleni – 50 kruunua. ”Mitä odotat? Osta se. OSTA SE.” Ystäväni suorastaan pakotti minut ostamaan rungon. Ajattelin ääneen ”50 kruunua? Sehän on yksi tuoppi olutta laivalla, siis naurettavan halpa”. Kaupat syntyivät, vaikka en tuntenutkaan pakottavaa tarvetta ruosteiselle rungolle. Myyjä kertoi hänellä olleen toisenkin samanlaisen rungon, josta hänen ystävänsä oli tehnyt käyttövaihdepyörän markettiosilla... Rungot olivat kuulemma käyttämättömiä vaikkakin ajan patinoimia. Pakkasimme rungon muiden aarteiden päälle ja suuntasimme kohti Tukholmaa ja laivarantaa.

Takaisin Suomessa tutkin runkoa tarkemmin. Löysin pystyputkesta puolikkaan sudenkorentologon, joka vei Velociped Aktiebolag August Lindbladin suuntaan. Runkonumero löytyi satulaputkesta. Näiden avulla ruotsalaisten harrastajien Facebook-sivulla arvuuteltiin ikää ja merkkiä. Kaikkea 1908 ja 1920 välillä ehdotettiin. Itse tyydyin toteamaan rungon olevan noin sata vuotta vanha. Hyvä hinta/laatu-suhde siis. Merkiksi haarukoitui Crescent, Drott, Svithoid, Gauthiod tai Angatyr ja syntymäpaikaksi August Lindbladin pyöräliike osoitteessa Tunnelgatan 20, Stockholm.

Työn alle Ajattelin tekeväni pyörää muiden projektien ohessa pikku hiljaa – kunhan osia löytyisi.

Syksyllä aloitin rungon huolellisella pesulla ja irtoruosteen poistolla hellällä saippuateräsvilla-käsittelyllä. Tämän jälkeen Korrek Cleaner (hiova vaha) ja lopuksi Classic-carnaubavaha niskaan. Käytetyt sukat olivat mainioita vahaushommaan: runko kiinni ruuvipenkkiin, sukka putken ympärille ja voimakasta edes takaisin vetoa. Satavuotias maalipinta ryhtyikin kiiltämään moisella käsittelyllä ja yllätyksekseni alaputkesta löytyi Gauthiod-logo. Merkkikin siis varmistui. Olin syksyllä 2013 ostanut läjän käyttämättömiä renkaita tamperelaiselta rompetorilta. Läjässä oli todella mukavan näköisiä ikivanhoja Nokialaisia 28 x 1 1/2 sekä 28 x 1 3/8 -kokomerkinnöillä varustettuina. Tuumakokoja opiskeltuani ymmärsin pian, miksi nuo renkaat olivat jääneet lopetetun pyöräliikkeen varastoon lojumaan: koot olivat milleissä 642 sekä 647 mm. Vannekoko, joka oli suorastaan sukupuuttoon kuollut.

Etsiskelin nyt Gauthiodin innoittamana uudella tarmolla vanteita ko. kumeille, mutta turhaan. Kunnes Cykelhistoriska Föreningenin keskustelupalstan kautta tuli yhteydenotto Thomas Engbergiltä Ruotsista. Hänellä olisi pari käyttämättömiä 20-luvun vannekehiä, olisinko kiinnostunut ostamaan ne tai myymään renkaat hänelle? Halusin kehät, joten hintaneuvotteluasemani

Jonkinlaisen uurastuksen jälkeen polkimiin saatiin myös pirullista näyttävyyttä varvaskoukkkujen avulla. oli vähintääkin huonohko. Hinta oli kuitenkin inhimillinen ja niinpä kehät kahden viikon kuluttua saapuivatkin Matkahuollolla Kamppiin. Tarvittava sysäys Gauthiodin rakentamiseen oli saatu.

Ajatuksissa ei ollut mikään sadan pisteen entisöinti, vaan aikakauden osia käyttäen mukavan kilpurihenkisen pyörän luominen. Deadlineksi otin helmikuun 2015 Winter TweedRunin.

Osien etsintää

Koska rungon mukana ei tullut mitään osia, oli niitä kaivettava syvältä tallin ja netin kätköistä.

Etuhaarukaksi valikoitui 1930-luvun armeijapyörän malli. Se oli aikakauden kuvien perusteella tarpeeksi lähellä Lindbladin haarukoita, joten otin sen oitis työn alle. Toki sitä oli jatkettava, jotta se ylettyi emäputken läpi. Sen verran hassut mittasuhteet rungossa nimittäin oli. Vanhasta vahingosta viisastuneena varmistin hitsisauman penetroitumisen viistoamalla vastapinnat ja käyttämällä rutkasti virtaa... Tämän jälkeen haarukka maalattiin Miranolilla ja patinoitiin teräsvillalla, jotta se ei pomppaisi silmään muusta rungosta.

Keulan kuivuttua pääsin sovittelemaan spandaulaisesta Ulis Fahrrad -liikkestä ostettua ohjaintankoa puisine kahvoineen.

Satulaksi en halunnut mitään perus-Brooksia, koska niitä oli kaikilla, vaan asemoin haaroväliin Saksan Ebaystä löytyneen Kuhlhausen Thuringen Pikajalka 33

Kuvia projektin vaiheista. Rungon tutkintaa pinnalta ja pinnan alta. Ruosteen takaa löytyi Gauthiod-merkki.

-merkkisen kilpa-istuimen. Se sopikin stuukkiin kuin nyrkki silmään eikä villistä ulkonäöstään huolimatta aiheuta kiputiloja sukukalleuksissa.

Fauber-kampia sovittelinkin sitten ihan urakalla. Ensin en ymmärtänyt missä mätti, kampien kierteet eivät jostain syystä riittäneet tarpeeksi pitkälle. Hetken mittailtuani ymmäsin keskiön olevan tavallista leveämpi. Kaivoin varastoistani kolmet eri kammet ja irrotin 30-luvun Rambleristanikin kammet, kunnes keksin ratkaisun: valitsin kammista leveimmät, laakerikupeista matalimmat, hioin niistä ylämääräisen kierteettömän osan pois ja vihdoin sain tarpeeksi kierteitä käyttööni ja kammet kiinni runkoon. Tämän jälkeen oli ilo kiertää isäni isoisän varastoista peräisin olevat Wiklundin nossit polkimet kiinni kampiin.

Eturattaaksi asensin Falunin rompetorilta ostamani jättimäisen 52-hampaisen käyttämättömän pentagrammin – iso on aina iso.

Takanavaksi valikoitui varastoistani kunnon ja iän perusteella 38´ Torpedo. Ultraäänipesun ja rasvaamisen jälkeen se oli kuin uusi. Vähän kyllä harmitti käyttää niin uutta napaa, mutta vanhempaakaan ei ollut juuri silloin tarjolla, ja kun kyseinen yksilö löytyi jo hyllystä, ei valinta tuottanut vaikeuksia. Eteen tuli vastaava Torpedo. Pinnalaskurilla sain taakse 302 mm ja eteen 306 mm mitat. Rosebikes.de:stä löytyi pinnat hyllystä eikä hintakaan ollut hermoja raastava, joten tilaus laitettiin menemään. Pikajalka 33

Pinnojen saavuttua alkoi mukava rihtaushomma, jossa vierähtikin tovi jos toinenkin. Toinen kehistä oli nimittäin saanut jossain vaiheessa varastointielämäänsä isohkon pusun ja oli viiden sentin matkalta pahasti sisällä. Vastinta, paksua nahkaa sekä messinkivasaraa käyttänen sain kuopan oikenemaan ilman että maali kärsi liiemmälti.

Ensipolkaisut

Sitten olikin nokialaisten asentamisen vuoro: vihdoin sain vanteet renkaineen runkoon kiinni. Napamuttereiksi eteen löytyi vanhat siipimutterit, joiden sisään hitsasin oikeilla kierteillä varustetut mutterit. Sama teema jatkui ohjaustangon kiinnityksessä.

Ihan vielä en päässyt koeajolle, sillä takarattaani olikin sitä kaikkein paksuinta mallia, joten ketjukauppaan tieni vei. Uusien ketjujen asennuksen jälkeen oli aika ottaa ensipolkaisut kimppatallimme sisällä. Oli se iso. Ja korkea. 176-senttisenä kaverina varpaankärkeni ei edes hipaissut lattiaa. Polkimille jalkani ylsivät kuitenkin onneksi mainiosti. Pyörä rullasi äänettömästi, vakaasti ja jotenkin uhmakkaasti. Jos myyjän puheet rungon käyttämättömyydestä pitivät paikkansa, oli Gauthiod noussut kuolleista sadan vuoden jälkeen.

TweedRun kolkutteli jo ovella, joten alkoi vimmattu loppurutistus. Asensin ruotsintuliais-etutarakan, työkalulaukun, kilikellon, pumpun, ystävältäni ostamani Astron-valaisimen sekä Gauthiod-merkin puutteessa Ruotsista löytyneen Drott-keulamerkin. Tämän jälkeen sovittelin lokasuojia paikoilleen, mutta hylkäsin ajatuksen nopeasti - ne veivät ulkoasun pois landsvägracer-hengestä ja sehän ei ollut toivelistalla.

Pidempi koeajolenkki suuntautui töihin ja takaisin ja kun mitään lastentauteja ei ilmaantunut, huomasin pyörän valmistuneen kaksi viikkoa etuajassa. Mitä ihmettä?

Tylsistyneenä hioin, maalasin, raidoitin ja pinnasin vielä varalle 635-talvivanteet Nokia Speed Hakkapeliitta -talvirenkailla. Niitä ei sitten kuitenkaan TweedRunissa kelin puolesta tarvittu ja hyvä niin – 642:set näyttivät huomattavasti paremmilta.

Kun aikaa TweedRuniin oli vielä viikko, päätin ajankulukseni tehdä vielä vanhanmalliset varvaskoukut kuparista. Olin katsellut moisia Ebaystä, mutta kun hinnat huitelivat yli kahdessa sadassa eurossa, oli itse tekeminen ainoa vaihtoehto. Halusin koukkujen kuvastavan jotenkin kuolleista nousemista, joten päädyin Inferno-piruun.

Piirsin siivekkään pirun Illustratorilla, siirsin kuvion Press&peel-kalvolla kuparilevylle, hapotin kuvan levylle, laikkasin irti, pakotin, sikkasin, kanttasin, patinoin messinkihapolla ja varvaskoukut olivat kuin olivatkin TweedRuniin mennessä valmiit ja toimivat mainiosti.

Itse Winter Tweed Run sujui hyvin auringon paisteessa ilman rengasrikkoja tai muita haavereita. Pyörä sai ansaittua huomiota ja harrastajatovereiden kanssa tuli turistua iloisissa merkeissä tunti jos toinenkin. Päivän päätteeksi 30 kilometrin lenkin jälkeen oli mukava painaa pää tyynyyn ja ruveta hahmottelemaan seuraavaa projektia – Pyrkijä-tavarapyörä odottelee jo noutamistaan Orivedellä... Pikajalka 33