Huoneentaulu

TeksTi │MaRkku lahtinen

Valokuva on dokumentaatiota, muistiinpanoja, ja muistoja. Valokuvan kehittyminen 1800-luvun lopulta lähtien vapautti maalaustaiteen tallentamisesta ja mahdollisti nopeasti vaihtuvien tyylisuuntien kehittymisen kohti täydellistä muodon vapautta ja abstraktiota. Valokuvalta kesti sitten seuraavat sata vuotta saavuttaa asema muiden taiteiden rinnalla. 1990-luvulla valokuvataide pääsi vihdoin tekijänoikeussuojan piiriin. Mutta niin kuin maalaustaiteessakin, kaikki työt eivät ole lain suojaamaa taidetta. Valtaosa valokuvista on näppäilyä.

Pikajalka laajentaa Huoneentaulu-palstaansa nyt valokuvataiteeseen. Suomalaiset valokuvaajat ovat ottaneet näyttäviä pyöräilyvalokuvia, ja vielä useammat ovat olleet innokkaita pyöräilijöitä aivan 1800-luvun lopulta lähtien. Vietämme parhaillaan I. K. Inhan, maamme tunnetuimman pyöräilijävalokuvaajan 150-vuotisjuhlavuotta. Kuitenkin hänen kuvissaan on hyvin vähän pyöräilyaiheisia kuvia. Inha kuvasi ennen kaikkea maisemia.

Inha kyllä käytti pyörää matkatessaan pitkin kansallismaisemiamme, mutta kuuluisalla Keski-Euroopan matkallaan hänellä ei kameraa ollut, hän dokumentoi vain sanoin.

Vielä 1900-luvun alussakin kamerat olivat isoja laatikoita, negatiivit suuria lasilevyjä ja valoherkkä materiaali edellytti niin pitkiä valotusaikoja, että liikkuvan pyörän kuvaaminen vaati erinomaiset olot.

Pikajalan valokuvasarja alkaa nykyajasta. Kristoffer Albrecht on Inkoossa asuva valokuvataiteilija, joka toimii opettajana Aalto-yliopistossa Helsingissä. Albrecht on pitänyt näyttelyitä ja julkaissut valokuvateoksia

kRistoffeR albReCht: pyöRäilijä, poRvoo. 2000

ja kuvasalkkuja 1980-luvulta lähtien. Hän on innostanut uutta valokuvaajapolvea kokeilemaan nykypäivän tekniikan monenlaisia mahdollisuuksia kuvien tulostamiseen ja julkaisemiseen.

Albrecht kuvaa oheisen kuvan syntyä näin: ”Kevätaamuisin Porvoon jokilaakson täyttää usein tiheä sumu. Kun asuin Porvoossa, tämä sai minut monesti ulos kamerani kanssa, sillä sumu on valokuvaajan ystävä. Se pelkistää maisemaa ja auttaa rakentamaan kuvaa. Kävelin joenrantoja pitkin ja nousin vanhankaupungin jyrkkiä mukulakivikujia. Eräänä aamuna olin kavunnut vanhalle hautausmaalle Näsinmäelle. Sieltä lauskeutuessani hiljaisessa maisemassa tuli yksinäinen pyöräilijä vanhan sillan yli ja ajoi aseman suuntaan. Silloin pyöräilijä, puut, liikennemerkit, lyhtypylväät ja sumu antoivat minulle kuvan.”

Monet valokuvaajat tekevät kuvansa edelleen mieluiten mustavalkoisina. Se sopii hyvin sekä maisemiin että henkilökuviin. Värien puuttuminen korostaa muotojen ja valöörien merkitystä. Mustavalkoisuus on oiva tunnelman tekijä, ja se liittää tämän päivän kuvat myös valokuvan historiaan.

Tekninen kehitys on johtanut siihen, että vain hyvin harvat kuvaajat enää tekevät kuvansa alusta loppuun pimiössä käyttäen filmiä ja hopeagelatiinipaperia. Filminkäyttäjistä moni digitoi filminsä tiedostoksi jonka tulostaa, mutta nuorelle polvelle läpimenevä digityöskentely on itsestään selvää. Kaikki kuvan tekemisen vaiheet ovat tärkeitä, kohteen valinta, valaistuksen hallinta ja napin painalluksen hetki antavat materiaalin, josta työskennellään kohti lopullista vedosta. Valokuva on helposti monistettava taiteen laji, mutta jokaisen vedoksen tekeminen vaatii huolta ja tarkkuutta.