IssueX 1/2013

TA I D E Y L I O P I S T O N L E H T I

SYYSKUU 2013

Kohti oman maailman ullakoita, rajapintoja ja vedenjakajia.

RAJAPINTA.

H I N TA 8 造

3-5 TEOS Hohka-yhtye ja Tanssiryhmä KVG Dance Productions: Sivuun nostettuja tarinoita 6 UUTISET 7 PÄÄKIRJOITUS 10 RAJAPINTA Tuomas Nevanlinna: Taiteilija rajalla 17 Tiina Rosenberg: Johdanto Sara Ahmediin 18 Sara Ahmed: Valkoisuuden fenomenologia 20 TEOS Lähtö, ohjaus Kalle Nio 22 Esa-Pekka Salonen: Takuuvarma kuolemattomuus 26 Mitä on taideaktivismi 28 PROVOKAATIO Riikka Stewen: Rajapintoja, välitiloja 30 KATSAUS HYSSSCH! Penningkonst och misstro 35 KOLUMNI Claes Andersson: Mötet mellan paraplyet och symaskinen på dissektionsbordet 36 Taiteentila on Vapaa 38 KATSAUS Kansanmusiikkiopiskelijat luovat perinteen pohjalta uutta ja elävää musiikkia 41 PROVOKAATIO Otso Kantokorpi: Aidan taakse ja takaisin 42 POLEMIIKKIA, POLEMIIKKIA Keskustelijoina säveltäjä Tapani Länsiö ja vt. dekaani Paula Tuovinen 44 KATSAUS Vanhanaikaisin avantgarde 48 TEOS Ray Langenbach: Theatre of Agencies (taiteilijan omakuva) 50 TEOS Elina Rantasuo: Olen nähnyt kuun

TA I D E Y L I O P I S T O N L E H T I

SYYSKUU 2013

30–35 Ville Sandqvist puntaroi rahataidetta ja epäuskoa Sikstuksen kappelissa ja tekee rajanvetoa Viimeisen tuomion äärellä.

Variaatioita teemasta #1

18–19

Variaatioita teemasta #2

TUTKIMUS Filosofi Sara Ahmed: Valkoisuuden fenomenologia ”Rajoja ei ylitetä miten vain ja missä vain.”

Variaatioita teemasta #3

”Meidän on rikottava kaikki säännöt ja kehitettävä oma yksilöllinen äänemme.”

Kirjat

Variaatioita teemasta #4

TAIDE

Esa-Pekka Salonen

TUTKIMUS

Taidehistoria

TA ID

Filosofia

22–25

44–47 ”Taidegrafiikka leviää verkonomaisesti erilaisia polkuja pitkin joka puolelle nykytaidetta, rajat loittonevat ja mahdollisuudet avautuvat.”

Kuvataideakatemian taidegrafiikan professori Päivikki Kallio

E

KO

U UL

TU

S

Estetiikka

10–16 Harjoitukset

Taideyliopisto

38–40 KOULUTUS ”Tarkoituksena oli luoda paikka, joka määrittelisi tekemistä ennalta mahdollisimman vähän.

Paikan niin sanottu ainoa filosofia oli vapaus ja kevytrakenteisuus.”

Opiskelija Milla Martikainen, Teatterikorkeakoulu

Opinnot

Opiskelijat

“Rajaa voi ajatella toisin: mahdollisuuksien tilana, jossa kaikenlaiset kumoukset ovat mahdollisia.”

RAJAPINTA “Miksi taiteilija olisi juuri se hahmo, joka on erikoistunut rajojen rikkomiseen?” filosofi Tuomas Nevanlinna

riikka stewen

28–29 TA R V I T S E M M E TA I D E T TA . TA I T E E N AV U L L A V O I T O D E N TA A A S I O I TA , J O I TA E I M U U T E N V O I I L M A I S TA .

ISSUEX syyskuu 2013 Taideyliopiston lehti ISSN 2341-7269 (painettu), 2341-7277 (www.issuex.fi) JULKAISIJA Taideyliopisto, PL 1, 00097 Taideyliopisto (www.uniarts.fi, issuex@uniarts.fi, facebook.com/taideyliopisto, twitter.com/taideyliopisto) PÄÄTOIMITTAJA Rehtori Tiina Rosenberg TOIMITUSPÄÄLLIKKÖ Laura Manninen TOIMITUSNEUVOSTO Taideyliopisto: Saija Aalto, Kirsi Korhonen, Laura Manninen, Anna-Elina Matilainen, Tiina Rosenberg, Elisa Ylinen; Otavamedia Asiakasviestintä: Ari Hirvonen, Mauri Kaarre, Leena Leppänen TOIMITUS JA TAITTO Otavamedia Asiakasviestintä ASIAKKUUSPÄÄLLIKKÖ Leena Leppänen TUOTTAJA Mauri Kaarre ART DIRECTOR Ari Hirvonen REPRO Aste Helsinki Oy PAINO Finepress Oy PAPERI Lehdessä käytetyllä paperilla on PEFC-tunnus. PAINOSMÄÄRÄ 9 000 KANNEN KUVAT Lauri Mannermaa TILAUKSET JA OSOITTEENMUUTOKSET osoitteenmuutos@uniarts.fi. ISSUEX ilmestyy neljä kertaa vuodessa, seuraava lehti ilmestyy joulukuussa.

Sivuun nostettuja tarinoita NELJÄ KANSANMUSIIKIN taitajaa ja

kaksi tanssijaa kohtaavat Musiikkitalon konserttisalissa. Ulkona hohkaa heinäkuun helle, mutta sisällä viileässä salissa aletaan valmistella yhteistä produktiota, jonka ensimmäiset maistiaiset tarjoillaan Taide­ yliopiston avajaisissa Musiikkitalon konserttisalissa syyskuun alussa.

Kokonaisuus esitetään Sibafestissä helmikuun 2014 alussa.

Heinäkuisissa treeneissä kansan­ musiikin ja nykytanssin liittoon nojaavasta esityksestä ei tiedetä vielä paljoa. Teema on kuitenkin selvillä: ullakolle unohtuneet ja sinne jätetyt asiat, lelut ja lapsuuden muistot, haikeat ja raskaat tapahtumat, menneisyyden ja tulevaisuuden rajapinta.

Intohimo yhteiseen tekemiseen näkyy. Hohka-yhtyeen musiikki koskettaa ja tanssijoiden hurja improvisaatiokyky tempaa sivustakatsojan mukaansa. Nuorten taiteilijoiden innostus on käsin kosketeltavaa.

Idea projektiin syntyi Hohka-

TEKSTI PAULA RISTIMÄKI KUVAT LAURI MANNERMAA

yhtyeen ja Tanssiteatteri Jazz-Pointin yhteisesityksestä Not Yet keväällä 2012. Siinä kokeiltiin nykytanssin ja kansanmusiikin yhdistämistä, ja osalle tekijöistä syntyi tarve tehdä jotain vastaavaa uudestaan, pienellä porukalla ja intensiivisesti.

Myöhemmissä harjoituksissa kokonaisuus kasvaa. Teoksen nimeksi

HOHKA-YHTYE Meriheini Luoto, viulu & avainviulu, Veikko Muikku, haitari, Valtteri Lehto, kantele & kitara ja Enne Ilo Purovaara, kontrabasso.

valikoituu Sivuun nostettuja tarinoi-

ta. Tekijöiden toive on, että jokainen voi nähdä sen omalla tavallaan: löy-

TANSSIRYHMÄ KVG DANCE PRODUCTIONS

tää tien oman maailmansa ullakoille,

Krista-Julia Arppo,

rajapinnoille, vedenjakajille.

Johannes Purovaara ja Joonas Luomala.

LISÄÄ KUVIA AIHEESTA WWW.ISSUEX.FI

LAVASTUS & PUVUSTUS Tinde Lappalainen.

Tanssijapari Krista-Julia Arppo ja Johannes Purovaara siirtyv채t menneisyyden ja tulevaisuuden rajapintaan Hohka-yhtyeen alias Meriheini Luodon, Veikko Muikun, Valtteri Lehdon ja Enne Ilo Purovaaran soitannon siivitt채m채n채.

VARIAATIO TEEMASTA #1

02.09.2013

KUVATAIDEAKATEMIAN AVOIMET KESKIVIIKKOLUENNOT ALKAVAT

ENSI-ILTA Deleted TeaKin Teatteri-

keskiviikkoluennot. Tämän syksyn luentosarjan aiheena

sali, Haapanie-

on muutos ja sen luoma energia. Keskiviikkoluennot

menkatu 6. Esi-

taustoittavat taidetta paitsi perinteisin luennoin myös

tykset jatkuvat

elävien esitysten keinoin. Puhujavieraat ovat koti- ja ulkomaisia taiteilijoita ja taiteen asiantuntijoita. Luennot on tarkoitettu yhtä lailla taiteen kentän toimijoille, har-

20.09.2013

rastajille kuin kaikille muille kiinnostuneille.

Keskiviikkoluennot taltioidaan Kuvataideakatemian

KONSERTTI SibAn jazz ja kansanmusiikki 30 vuotta!

Klo 20 Musiikkitalossa.

26.09.2013

KONSERTTI Sibelius-Akatemian sinfonietan kiertue johtajanaan

verkkosivujen Kuva.tv-palveluun, josta myös aiempien

CLERKD KERTOO, MITÄ MUUT KUUNTELEVAT

kehittää uuden sosiaalisen median

näyttämölle säveltäjä Sergei Prokofje-

kiinnostava mutta palvelee myös

vin rakastetun musiikkisadun Pekka

artisteja. Tuloksena syntyi CLERKD, musiikin puskaradioksi”. Mobiilimu-

belius-Akatemian

siikkipalvelu tuo kuuntelijat yhteen

29.9. Kuhmo,

MUSIIKKIKASVATUSKOULUTUS tuo

musiikkipalvelun, joka on kuuntelijalle

käynnistyy Si-

28.9. Kuopio,

PEKKA JA SUSI MUSIIKKITALOSSA

Toivonen ja Kiki Ylimutka halusivat

jota tekijät luonnehtivat ”globaaliksi

Muut konsertit:

osoitteessa www.kuva.fi.

SIBELIUS-AKATEMIAN kasvatit Hanna

Jaakko Kuusisto

konserttisalista.

luentosarjojen luennot löytyvät. Lisätiedot ja ohjelma

ja susi. Konsertteihin kutsutaan pääkaupunkiseudulta yli 3000 koululaista. Musiikista vastaa Taideyliopiston orkesteri Kaapo Ijäksen johdolla ja

musiikkimaun ja maantieteellisen si-

tarinankertojaksi saapuu näyttelijä

jainnin perusteella ja antaa artisteille

Nicke Lignell. Opettajille on koottu

uudenlaista tietoa kuulijoista.

tueksi aineisto, jonka avulla kouluissa

30.9. Kajaani.

27.09.2013

NÄYTTELIJÄ ELINA KNIHTILÄ aloitti elokuun

VÄITÖS Anu

alussa viisivuotisen kautensa Teatte-

Koskinen: Tunnetiloissa

rikorkeakoulun näyttelijätyön profes-

–Teatterikorkea-

sorina. Hän ja helmikuussa aloittanut

koulussa 1980- ja

näyttelijätyön professori Hannu-Pekka

1990-luvuilla

Björkman luotsaavat nyt yhdessä tulevien

opiskelleiden näyttelijöi-

näyttelijäsukupolvien koulutusta. Tuoreet

TAPAHTUMAVIIKKO VIDEOLLA

proffat aloittivat yhteisten suunnitelmien

Tammikuussa 2013 uunituore

on kouluttaa näyttelijöitä, joilla on vahva

Taideyliopisto esitteli toimintaan-

taiteilijaidentiteetti ja jotka aikanaan

sa ohjelmaviikolla. Taide jalkautui

uskaltavat uudistaa ja haastaa teatteri-

05.10.2013

sinne, missä helsinkiläisetkin ovat:

kenttää.

SYMPOSIUM The

teosta rautatieasemalla, sibalaisten

Art of Wande-

orkesteri heitti flash mob -konsertin

tunteista ja näyttelijöiden tunnetyöskentelystä (TeaK).

ring, Wandering Artists: Artist´s

konserttia ja työstää kokemusta sen jälkeen. Ja yhteislaulun nuotitkin jaetaan jo etukäteen.

kuvataideopiskelijat maalasivat jätti-

Sound Art on avoin

kauppakeskuksessa, monitaiteinen

Practices as

improvisaatioryhmä hämmensi

Travel and Tra-

arkiaamun työmatkalaisia… Ohjel-

velogue. KuvAn

maviikon teoksia ja niiden tekijöiden

Auditorio, Kaiku-

ajatuksia taiteesta esittelevä video

katu 4.

hiomisen jo keväällä. Kaksikon tavoitteena

on nyt katsottavissa Taideyliopiston Facebook-sivuilta.

T E K S T I E E VA T Ä H I T I N E N

den käsitykset

Teatterikorkeakoulussa professorina aloittanut Elina Knihtilä ehti mukaan valitsemaan kouluun uusia opiskelijoita.

voidaan tutustua teokseen ennen

TUTKINTOVAATIMUS: HAASTA PERINNE

TAIDEYLIOPISTOSSA PILOTOITIIN viime lukuvuonna ääni-

taiteen opinto-ohjelmaa. Kolmen akatemian yhteistyönä toteutettava Sound Art -kokonaisuus tarkastelee ääntä laaja-alaisena nykytaiteen muotona.

Ohjelma elää vielä suunnitteluvaihettaan. Sitä valmistelevat yhdessä Teatterikorkeakoulun äänisuunnittelun, Sibelius-Akatemian musiikkiteknologian ja Kuvataideakatemian tila-aikataiteiden laitokset, jotka ovat tehneet yhteistyötä jo ennen Taideyliopistoa. ”Kukin lähestyy ääntä omasta näkökulmastaan, mikä tekee kokonaisuudesta ainutlaatuisen. Suomessa ääntä

SHUTTERSTOCK

6 ISSUE× SYYSKUU 2013 // KOONNUT ANNA-ELINA MATILAINEN KUVAT VILLU JAANISOO, AULI KARRA, ANNA-ELINA MATILAINEN, NAN MELVILLE, SKÄRGÅRDSTEATER

11.9. saakka.

Koululaiset voivat valmistautua konserttiin esimerkiksi piirtämällä musiikkisadun tapahtumista.

SYKSY SAAPUU ja tuo mukanaan Kuvataideakatemian

Scenes, klo 19,

tarkastellaan yleensä musiikin kautta eikä sellaisenaan.

Sound Art täyttää tämän kuilun, sillä se käsittelee ääntä

HYVÄ LUKIJA, Taideyliopiston lehden, IssueX, ensimmäistä numeroa, jonka teema on rajapinta. Taideyliopisto koostuu Kuvataideakatemiasta, Sibelius-Akatemiasta ja Teatterikorkeakoulusta, mikä merkitsee sitä, että jokapäiväinen elämämme on eri taiteenlajien rajapintojen kohtaamista. Tämän lisäksi rajapinnat ovat merkityksellisiä myös yhteiskunnan eri osa-alueilla ja arkielämässä. Rajapinta voi olla mahdollisuus, mutta se voi myös olla este. Kaikki ihmiset ja ilmiöt eivät liiku maailmassa samoin ehdoin.

Sukupuoli, ihonväri, seksuaalisuus, köyhyys tai liikuntakyvyttömyys ovat konkreettisia esimerkkejä siitä, etteivät kaikki ole tervetulleita kaikkialle. Taiteen kautta on usein helpompi siirtyä tilaan, joka avaa sisäisen maiseman ja luo ulottuvuudet moniin

Käännä sivua

PÄÄKIRJOITUS

PIDÄT KÄDESSÄSI

unelma toteutui keväällä 2013, kun maailmankuulu newyorkilainen Juilliard School kutsui suomalaiset vieraakseen. Kahden huippukoulun opiskelijoiden yhteisesiintymiseen toteutettiin Lincoln Centerissa Susanna Mälkin johdolla. Hyvin alkanut yhteistyö jatkui elokuussa Helsingin juhlaviikkojen konsertissa, jossa kuultiin

Vänd sidan

SIBELIUS-AKATEMIASSA pitkään vaalittu

det första numret av IssueX, Konstuniversitetets tidning, som har gränssnitt som tema. Konstuniversitet består av Bildkonstakademin, Sibelius-Akademin och Teaterhögskolan, vilket innebär att vår vardag består av möten mellan olika konstarters gränssnitt. Dessutom är gränssnitten viktiga också inom olika samhällssektorer och i vårt dagliga liv. Gränssnittet kan vara en möjlighet, men också ett hinder. Alla människor och fenomen rör sig inte i världen på samma villkor.

Kön, hudfärg, sexualitet, fattigdom och funktionshinder är konkreta exempel på att alla inte är välkomna överallt. Det är ofta enklare att genom konsten komma i ett tillstånd som öppnar det inre landskapet och skapar nya dimensioner som vi aldrig förr sett eller som vi skulle ha svårt att uppleva utan konsten.

En sorglös, fri och gränsöverskridande rörlighet är mer utopi än DU HÅLLER NU I DIN HAND

LEDARE

ORKESTERIYHTEISTYÖTÄ YLI ATLANTIN

Neljätoista Sibelius-Akatemian opiskelijaa matkusti keväällä konsertoimaan Juilliard Schoolin opiskelijoiden kanssa.

BÄSTA LÄSARE,

suomalaisten ja amerikkalaisten nykysäveltäjien musiikkia.

” RAJAPINNAT

monialaisena taiteena”, Teatterikorkeakoulun äänisuunnittelun professori Juhani Liimatainen sanoo. ”Äänitaide on lähtöisin kuvataiteista; teatteri- ja musiikkipuolella opetus on aiemmin keskittynyt

ääneen ilmiönä on yhteinen elektroakustisen musiikin sävellykselle, äänimaisemien sävellykselle, äänisuunnittelulle ja äänitaiteelle yleensä.”

Ohjelmasta on tarkoitus tehdä ensin sivuopintokokonaisuus, jonka kurssit olisivat tarjolla viimeistään lukuvuonna 2014–15. Lopulta tavoitteena on aloittaa LISÄÄ UUSISTA AVAUKSISTA WWW.ISSUEX.FI

EVA DAHLIN

materiaalisuuteen, tilallisuuteen ja merkityksiin sekä

kokonainen maisteriohjelma.

HANKALIA LUMOAVIA

JA

esittämiseen liittyvään ääneen. Kiinnostus äänen

OVAT

mahdollisuuksille

Hienoa lukuelämystä!

REHTORI TIINA ROSENBERG

Kuvataideakatemian uuden näyttelytilan ensimmäinen näyttely avataan lokakuussa.

PÄÄKIRJOITUS

asioihin, joita emme ole ennen nähneet tai joihin olisi ollut vaikeaa osallistua ilman taidetta.

Huoleton, vapaa ja rajoja rikkova liikkuvuus on enemmän utopiaa kuin todellisuutta, mutta se ei tarkoita sitä, etteivät erilaiset rajapinnat koskaan voisi kohdata toisiaan. Tässä numerossa esitellään monia rajapintoja, mahdollisia ja mahdottomia. Rajapinnat ovat, kuten elämä yleensä, sekä hankalia että lumoavia. Rajapintojen tärkein tehtävä on pitää meidät liikkeellä. Toivottavasti IssueX innostaa lukijoitaan rajapintojen rajamaille, sinne jonnekin, mihin ette ole koskaan aikaisimmin menneet.

Kiinnostuksessa taiteeseen on usein yhteisenä rajapintana ajatus- ja tunnemaailman kohtaaminen, se kulttuurin sisäpinta, jonka kautta ajatus ihmisyydestä ja yhteiskunnasta hahmottuu. Nämä rajapinnat ovat luoneet monia konflikteja, joita ei ole edes tarkoitus ratkaista. Arvojen sisäiset ristiriidat ja se tosiasia, että mitä yksi ryhmä kieltää, sitä joku toinen rakastaa, on osa dynamiikkaa, joka synnyttää mielenkiintoisia tuloksia.

UUSI NÄYTTELYTILA PUNAVUOREEN KUVATAIDEAKATEMIAN näyttelytoiminta siirtyy ensi

vuoden alussa uusiin tiloihin. Kuva/Tilaksi nimetty uusi tila sijaitsee Merikorttelina tunnetussa entisessä tehdaskiinteistössä Helsingin Punavuoressa. Näyttelyi-

LEDARE

den lisäksi tilaan suunnitellaan seminaari-, projekti- ja

verklighet, men det innebär inte att olika gränssnitt aldrig skulle mötas. I det här numret presenterar vi många olika gränssnitt, både möjliga och omöjliga. Gränssnitten är som livet i stort, såväl krävande som fascinerande. Gränssnittens viktigaste uppgift är att hålla oss i rörelse. Vi hoppas att IssueX inspirerar våra läsare att utforska gränssnitten, att upptäcka platser ni aldrig tidigare sett.

Konstintresset är ofta ett gemensamt gränssnitt där tankar och känslor möts, det är kulturens inre yta, genom vilken synen på mänsklighet och samhälle gestaltas. Dessa gränssnitt har skapat många konflikter, som inte ens är tänkta att lösas. Värdenas inre konflikter och det faktum att det som en grupp förnekar kan älskas av en annan är en del av den dynamik som skapar intressanta resultat.

Fina läsupplevelser!

REKTOR TIINA ROSENBERG

screeningtiloja.

Uuden tilan käyttöönoton myötä Kuvataideakatemia luopuu nykyisistä kantakaupungin gallerioistaan.

Näyttelyt pyörivät perinteikkäässä Kuvataideakatemian galleriassa Kasarmikadulla ja Lönnrotinkadun Galleria FAFAssa vielä tämän syksyn ajan. Neliöitä uudessa Kuva/Tilassa on reilusti enemmän kuin kahdessa vanhassa galleriassa yhteensä. Esimakua uudesta näyttelytilasta saadaan jo syksyllä, kun avajaisnäyttely Kesken kaiken avautuu lokakuussa.

TAIDEYLIOPISTOLAISTA HAPETUSTA KUN YLIOPISTOT yhdistyvät, yhdis-

tyvät myös ylioppilaskunnat. Vas-

” GRÄNSNITTEN KRÄVANDE FASCINERANDE

SOM ÄR SÅVÄL

8 ISSUE× SYYSKUU 2013 // KOONNUT LAURA MANNINEN // LYHYESTI

ta munastaan kuoriutunutta Taideyliopiston ylioppilaskuntaa juhlittiin huhtikuussa Uusi alku -bileissä Teatterikorkeakoulun torilla. Juhlissa julkistettiin järjestön uusi logo. Kuvataideakatemiassa opiskelevan Tiitus Petäjäniemen suunnittelema tunnus iskee silmää Taideyliopiston rastilogolle: siinä missä yliopiston logo saattaa yhdistyä katsojan mielessä ärsyttävän tai haitallisen aineen varoitusmerkkiin, on ylioppilaskunnan tunnuksen inspiraationa hapettavan aineen merkki.

twitter.com/ taide­yliopisto, #issuex

Kommentoi, kritisoi, jatka keskustelua!

09.-11.10.2013 SYMPOSIUM

Hollo-Instituutin neljäs kansainvälinen tutkimus­ symposium, teema-

facebook.com/ taideyliopisto

na taiteen tieto ja aistisuuden merkitykset.

TeaK, Haapaniemenkatu 6.

TOHTOREITA TULVIMALLA Teatterikorkeakoulussa valmistaudutaan järjestämään syksyn aikana viisi väitöstilaisuutta. Kevääksi

JOKA TOINEN VUOSI ruotsinkieli-

sen näyttelijäkoulutuksen toisen vuosikurssin opiskelijat pakkaavat lavasteet ja rooliasut laivaan ja suuntaavat kiertueelle ruotsinkieliseen saaristoon. Tänä kesänä kiertue kesti lähes kuukauden, käsitti 17 esitystä ja ulottui Itä-Uudeltamaalta aina Ahve-

tohtoripotti rikkoo ennätyksiä – normaalisti tohtoreita valmistuu vuosittain yksi tai kaksi.

perinteitä – vuodesta 1969 se on ollut odotettu kesävieras. Tänä vuonna saaristolaisia hauskuutti Dario Fon yhteiskunnallinen farssi Sjunde budet

– Stjäl lite mindre! (Seitsemäs käsky – Varasta vähemmän!).

on tutkinut Teatterikorkeakoulussa 1980- ja 1990-luvuilla opiskelleiden näyttelijöiden käsityksiä tunteista ja näyttelijöiden tunnetyöskentelystä. Myöhemmin vuorossa on väitöksiä esimerkiksi teatteriesityksen valmistamisesta päiväkirjan pohjalta ja Alexandertekniikasta koreografisen prosessin osana.

lan avajaisnäyttelyssä mukana Kuvataideakatemija viime vuosina valmistuneita kuvataiteilijoita.

Näyttely avoinna 10.11. saakka.

Kuva/Tila, Merimiehenkatu 36.

17.–19.10.2013 SYMPOSIUM In-

ternational Sym-

REHTORI AJAA PINKILLÄ JOPOLLA

posium Shifting Dialogues II: Objects of Desire:

Taideyliopiston kampukset sijaitsevat

Sexual Artifice

eri puolilla Helsinkiä: Sibelius-Aka-

in Asian Art and

temia Töölössä, Kuvataideakatemia

Performance,

ja Teatterikorkeakoulu Sörnäisis-

KuvA Auditorio, Kaiku-galleria,

sä. Rehtorin toimisto pitää majaa

Kaikukatu 4.

väliaikaisissa tiloissa Torikortteleissa. telu ei ole enää mikään ongelma – taipaleet akatemiasta toiseen taittuvat syksystä lähtien työsuhdefillarilla.

Aivan kaikkiin Taideyliopiston toimipisteisiin rehtori ei sentään pinkillä Jopollaan polje, sillä Sibelius-Akatemialla on yksiköt myös Kuopiossa ja Seinäjoella.

Taideyliopiston rehtorin työsuhde-etuihin kuuluu tuliterä Isojopo.

Rehtori Tiina Rosenbergille hajasijoit-

TA I Y O KO N ST ARTSU

kaiken. Kuva/Ti-

an opiskelijoita

Väitösrumban aloittaa syyskuussa Anu Koskinen. Hän

nanmaan saaristoon asti.

Skärgådsteaternilla alkaa olla jo

NÄYTTELY Kesken

29.-31.10.2013 DIG.-jazzfestivaali, Musiikkitalon Black Boxissa.

31.10.2013 OPERETTI

Strauss: Lepakko.

Musiikkitalon Sonoressa. Esitykset jatkuvat 12.11. saakka.

23.11.2013

KONSERTTI Sibelius-Akatemian sinfoniaorkesteri, johtaja Atso Almila. Klo 19.00 Musiikkitalon konserttisalissa.

9 ISSUEX SYYSKUU 2013

LAIVA ON LASTATTU – NÄYTELMÄLLÄ

Tänä vuonna ruotsinkielisen teatterikoulutuksen opiskelijat esittivät saaristokiertueellaan Dario Fota.

lienee luvassa vielä muutama lisää, joten lukuvuoden

12.10.2013

“RAJOJA EI PIDÄ RIKKOA,

10 ISSUE× SYYSKUU 2013 // TEKSTI TUOMAS NEVANLINNA KUVAT CORBIS/SKOY // TEEMA-ARTIKKELI

ELLEI HALUA PÖNKITTÄÄ NIITÄ; NE PITÄÄ SIVUUTTAA, PANNA SUSPENSSIIN.”*

jana on se, että moderni taide, sen tila ja tilanne, on syntynyt rajanvedosta. Kuuluisa ”taiteen autonomia” ei näet merkitse vain sitä, että taide on vapaata – niin sensuurista kuin yhteisöllisesti annetusta poetiikastakin – vaan samaan aikaan myös sitä, että se on rajattu omaksi alajärjestelmäkseen omine instituutioineen, oppilaitoksineen, tapahtumapaikkoineen ja asiantuntijoineen.

Autonomiaa ymmärrettynä taiteen periaatteelliseksi ilmaisuvapaudeksi ei vastusta juuri kukaan. Ei ainakaan kukaan taiteilija. Sen sijaan autonomia kulttuurisena alajärjestelmänä, ”taideinstituutiona”, on ollut taiteilijoiden ja kriitikoiden jatkuvien kyseenalaistusten ja provokaatioiden kohteena.

AVANTGARDE AUTONOMIAA VASTASSA Taiteen autonomia jo lähtöjään merkitsi, että taidetta on kapeutettu taiteen nimissä. Lisäksi taiteen autonomia alkoi 1800-luvun mittaan kertautua itse taiteessa: teosten aiheeksi kohoaa taiteenalan ilmaisuväline itse – tyyliin maalaus ”tutkii väriä” ja runo sanoja.

Tähän tapaan toteaa Peter Bürger vaikutusvaltaisessa ”avantgarden teoriassaan”. Hänen mukaansa juuri tätä kapeuttamista vastaan nousivat ensimmäisen maailmansodan jälkeen avantgardeliikkeet: futurismi, dadaismi ja surrealismi.

Mihin eri raja-aitoihin taideinstituutio turvautuu saadakseen aikaan vapaan mutta vaikutuksettoman; esteettisesti korkean mutta itseensä käpertyneen taiteen?

Kolme selvintä tapausta ovat: tekijän ja vastaanottajan jyrkkä ero, yksilöllinen tekijä-nero sekä pelkästään taiteen esillepanoon vihityt tapahtumapaikat. Varhainen avantgarde pureutui manifesteissaan, teoksissaan ja provokaatioissaan näihin kaikkiin.

Jos taiteen tekeminen on ammattilaisten asia, muiden ei auta kuin ottaa vastaan. Varhaisen avantgarden hankkeet voidaan Bürgerin mukaan nähdä eräänlaisiksi resepteiksi yleistetylle taiteentuotannolle: surrealistien automaattikirjoitus ei edellytä koulutusta tai erityistaitoja. Tristan Tzaran ohjeet dadaistisen runon tekemiseen (sekoita sanomalehdistä leikattuja sanoja säkissä) ja montaasi- ja kollaasitekniikat, jotka eivät edellytä piirtäjän tai maalarin klassista osaamista.

Myös yleisön provosoiminen voidaan nähdä tästä näkökulmasta. Perinteisessä asetelmassa tekijä on näyttämöllä ja aktiivinen, yleisö on katsomossa ja passiivinen.

Kun lavalla tehdään jotain provosoivaa, yleisö aktivoituu.

Se tempautuu irti passiivisesta ja vastaanottavasta roolistaan, ärhäköityy, subjektivoituu.

Tältä kannalta myös John Cagen kuuluisa 4’33”, jossa pianisti tulee lavalle mutta ei soita mitään, voitaisiin nähdä yritykseksi kiinnittää huomio maailmassa jo oleviin ääniin ja saada yleisö tuottamaan niitä lisää.

RAJALLA. Rajojen rikkominen nähdään taiteessa hyveenä. Mutta miksi taiteilija olisi juuri se hahmo, joka on erikoistunut rajojen rikkomiseen?

11 ISSUEX SYYSKUU 2013

rikkoo rajoja, sanotaan. Yksi tausta

* kirjasta Nevanlinna, Tuomas & Relander, Jukka: Uskon sanat. Teos, 2011.

TAITEILIJAkuvalle taiteilijasta rajojenrikko-

AJALL 12 ISSUE× SYYSKUU 2013

Ajatus taiteilijasta poikkeusyksilönä tai nerona oli myös ilmeinen este luovuuden universalisoinnin tiellä.

Tuttuakin tutumpi Marcel Duchampin Suihkulähde kyseenalaisti tekijän monessa suhteessa: teos ei ollut fyy­ sisesti taiteilijan tekemä, se oli kollektiivisesti tuotettu ja sillä oli (ollut) arkinen käyttöarvo. Lisäksi Duchamp sig­ neerasi sen nimimerkillä R. Mutt, mikä toimi ironisena eleenä niin tekijyyttä kohtaan yleisesti kuin taidemark­ kinoita kohtaan erityisesti.

Jo historiallinen avantgarde pyrki viemään taiteen sille osoitettujen esittäytymispaikkojen ulkopuolelle, vaikka vielä yleisempää tämä onkin ollut sodanjälkei­ sen uusavantgarden (Peter Bürgerin termi) keskuu­ dessa. Ilmeisiä esimerkkejä tästä ovat katuteatteri ja muut interventiot julkisiin tilanteisiin, happeningit ja vaikkapa kaduille tai luontoon tuotu taide. Näillä kons­ tein tarjoutuu myös oivia lisämahdollisuuksia tekijävastaanottaja-jaon hälventämiseen.

TRAGEDIA JA FARSSI Peter Bürgerin mukaan historiallinen avantgarde lop­ pujen lopuksi epäonnistui tavoitteessaan yhdistää taide ja elämä. Kyseessä oli kuitenkin herooinen epä­ onnistuminen. Sen sijaan uusavantgarden kohtalona on eräänlainen farssimainen toisto. Ensiavantgarden provokaatiot olivat tekoja tai konkreettisia manifesteja, kertaperformansseja. Taideinstituutiota provosoivana eleenä niitä ei voi toistaa, koska se olisi kuin kertoisi kaikkien tunteman vitsin omanaan. Ja jos taas vaikkapa Duchampia toistetaan ”readymadena”, siitä tulee tai­ teen sisäinen ilmaisukeino ja sen alkuperäinen instituu­ tiokriittinen kärki menetetään.

Lisäksi uusavantgarde on vetäytynyt museon suojiin, mikä on ironista, koska varhainen avantgarde halusi nimenomaan tuhota museot.

Avantgarde à la Bürger ikään kuin huudahti: ”Tai­ teilijuus ei edellytä mitää erityistä osaamista, ollaan

RAJA ON ESTE MUTTA MYÖS EHTO.

kaikki taiteilijoita!” Se yleisö, jonka vapauttamiseksi tämä julistus oli tähdätty, ei suurimmaksi osaksi ollut vakuuttunut. Ironista kyllä, se halusi, ja taitaa haluta edelleen, että taiteilijat olisivat eliittiä ja osaisivat jota­ kin raffinoitua ja jokamiehen ulottumattomissa olevaa käsityön ja sommittelun alalla. Siitä yleisön tuttu vas­ tahuudahdus: ”No, tuonhan osaisi jokainen tehdä!” Vas­ taväite siis toistaa alkuperäisen idean.

Mutta paukapäistä yleisöä ei voi syyttää kaikesta.

Bürger toteaa, että varhaista avantgardea kohtaa his­ torian ironia: maailma onnistuu siinä missä se epäon­ nistuu. Kulttuuriteollisuus yhdistää taiteen ja elämän kaupallisella ja banaalilla tavalla. Eikä taideinstituu­ tio tuhoutunut vaan avantgarde päätyi eräällä tavalla paisuttamaan sitä: taiteeksi hyväksyttävien tekojen ja teosten kirjo laajeni.

Ammattilainen vai amatööri

RAJAN YLI VAI RAJAN SIVUITSE? Miksi varhainen avantgarde epäonnistui taiteen ja elämän yhdistämisessä – jos oletamme, että se oli yksi avantgarden tavoitteista? Ongelma on, että koko yritys lähtee liikkeelle taiteen suunnasta.

Raja, tässä tapauksessa taiteen ja elämän raja, nähtiin esteenä. Mutta raja on aina myös ehto. Kaikki provokaatiot ja hyökkäilyt nojaavat taiteilijan ja ei-taiteilijan väliseen minimieroon. Avantgardetaiteilija voi erota poliittisesta aktivistista vain lähtökohtaisesti tunnustamalla sen taideinstituution, joka suo hänelle aseman taiteilijana. Sen tunnustuksen tai tuomion, jonka hän

Ulkokohtaisessa ja arkisessa, mutta silti pätevässä mielessä taiteilijuus on yksi ammatti muiden joukossa. Taiteilija on se, joka toimii taiteen alalla ja tällä alalla nimenomaan taiteilijana, eikä niinkään kuraattorina tai galleristina.

Tästä työnjaollisesta tosiasiasta seuraa, että kaikki eivät voi olla taiteilijoita. Ajatuskin siitä, että jokaisen kansalaisen päätoimi ja merkittävin tulolähde olisi näyttelyn, konsertin tai tanssiesityksen aikaansaaminen, on absurdi.

Kun 1800-luvun keikariestetistit, Gérard de Nerval tai Oscar Wilde esimerkiksi, alkoivat puhua elämästä taideteoksena tai kun varhaiset neuvostoavantgardistit ottivat materiaalikseen koko maailman ja sen uusiksi luomisen tai kun Joseph Beyus esitti, että ”jokaisen tulisi olla taiteilija”, kyse ei tietenkään ole taiteilijuudesta työnjaollisena ammattina.

Mitä tällaiset puheet sitten tarkoittavat? Kyseessä lienee jonkinlainen modernin taiteen ja modernin elämän luonnetta koskeva kaksoiskannanotto. Vaikka voidaan sanoa, että työ on aina luovaa, koska siinä synnytetään maailmaan jotakin uutta, teollinen työprosessi ei kuitenkaan ole luova, vaan yksitoikkoinen, köyhä ja rampauttava.

Moderni taide taas on käpertynyt omaksi irralliseksi alueekseen, jonne voi halutessaan erikseen mennä kokeakseen ”esteettisiä elämyksiä”.

Tähän jakoon koko moderni taide perustuu samalla kun se on koko ikänsä myös kapinoinut sitä vastaan: on asetettava kyseenalaiseksi apaattisen, mekaanisen ja laskelmoivan elämän ja lohduttavia illuusioita tehtailevan taidesektorin välinen salavuoteus.

Tämä linja tai lanka on jäljitettävissä jo aikaan ennen dandyjä, varhaisromantiikkaan asti. Taiteessa ei tule olla misesta, ei jumalallisen idean tai luonnollisen periaatteen esittämisestä aisteja ilahduttavassa muodossa. Sen sijaan taiteessa on kysymys alkuperäisestä luomisesta. Sen sijasta että ihminen jäljittelisi tai esittäisi Jumalan ajatuksia tai luonnon sisuksistaan pullauttamia muotoja, ihmisen on tehtävä samoin kuin Jumala tai luonto, luoda nuo ideat, esikuvat ja muodot sekä tuoda ne elävinä käytäntöinä maailmaan seurattaviksi (eli muunneltaviksi) ja ihailtaviksi (eli kritisoitaviksi).

Tässä on idullaan myös ajatus taiteesta maailman poliittisen muuttamisen tai uusiksi luomisen malliesimerkkinä tai alkukäytäntönä. Jo nuori Friedrich Schlegel hahmotti 1700–1800-lukujen vaihteessa romantikkojen piirin eräänlaiseksi vallankumoukselliseksi ”soluksi”.

13 ISSUEX SYYSKUU 2013

“Design for the Speaker's Rostrum” (suunnitelma puhujanpontöksi), 1919, Kazimir Severinovitsh Malevitsh, (1878-1935) / Venäläisen taiteen museo, Pietari, Venäjä.

kyse jäljittelystä tai esittämisestä, ei ”pelkkien kuvien” luo-

näistä teoistaan saa, koituu hänelle myös taiteilijana.

Tekijäfunktion kyseenalaistaminen tapahtuu tekijäfunktion alaisuudessa.

Sen, joka todella haluaisi rikkoa taiteen ja elämän välisen rajan, ei pitäisi lähteä liikkeelle autonomisen taiteen tosiasiasta. Hänen tulisi periaatteessa noudattaa Paavalin esimerkkiä. Paavali ei lähtenyt kumoamaan Roomaa mutta liioin hän ei sopeutunut siihen. Hän pisti Rooman ikään kuin sulkeisiin ja loi rinnakkaisen alkukirkon verkoston.

Rajoja ei pidä rikkoa, ellei halua niitä pönkittää. Ne tulee sivuuttaa, panna suspenssiin. Kun kaikki huomio kiinnitetään esteeksi ymmärrettyyn rajaan, ja sitten janttaudutaan sitä ”provosoimaan”, raja piirtyy entistä selkeämmin esiin ja vahvistuu.

TAPAHTUMA ON AINUTKERTAINEN.

Partituuri John Cagen teoksesta 4’33. Yhdysvaltalainen John Milton Cage (1912–1992) on kokeellisen musiikin tunnetuimpia säveltäjiä.

Gagen kuva on 1950-luvulta.

14 ISSUE× SYYSKUU 2013

Kazimir Severinovich Malevich (1879-1935), Red Square, 1925.

AJALL

Esimerkki: avantgarden paradoksaalista seurauselämää on sekin, että nykyään taideinstituutiota ja sen rajoja vartioi poliisi. Jos 20-luvulla aikoina saattoi ainakin kuvitella käyvän niin, että poliisi veisi itse taiteilijan raudoissa lavalta, nykyään poliisi vartioi nimenomaan taiteilijaa. Taiteen nimissä on mahdollista hankkia lupa järjestyssäännön (vaikkei lain) vastaisiin tekoihin, joihin poliisi muuten puuttuisi.

Taustalla ei nyt ole äkeä populismi, vanha tavaramerkkini. En lainkaan vastusta taiteilijoille suotuja, juridisesti mitättömiä erivapauksia. Kysymys kuuluu sen sijaan: tulisiko tätä ilmiötä pitää avantgarden epäonnistumisena vai onnistumisena?

Poliisiesimerkki näet yhtäältä osoittaa, että avantgarden onnistui laajentaa taiteen esittäyty-

mispaikkojen piiriä ja hälventää taideteon ja teon eroa. Se onnistui myös poistamaan taideluomien klassisia tunnusmerkkejä ja kiintopisteitä lisäämällä tilalle uusia. Mutta toisaalta autonomisen taideinstituution loppua tämä ei tietenkään merkinnyt, vaan päinvastoin sitä, että raja on suorastaan sinivuokoin sinetöity.

TEORIAN RAJAT Peter Bürger kuitenkin liioittelee ja yksipuolistaa. Taideinstituution vallankumouksellinen murtaminen ja taiteen ja elämän utooppinen yhdistäminen sopii parhaiten luonnehtimaan Neuvostoliiton LEF-konstruktivisteja – joita Burger kuitenkaan ei käsittele.

Voi epäillä, olivatko läntisen avantgarden kokeilujen tavoitteet ainakaan kauttaaltaan näin vahvoja.

Pikemminkin ne testasivat taideinstituutiota ja toivat sen sitä kautta esiin. Pisuaaridemonstraatio performoi sen näkökulman, ettei esine ole taidetta niin-

kään sen itsenäisten ominaisuuksien nojalla kuin siksi, että se on pantu virallisessa taidekontekstissa esille.

Tällainen avantgarde onnistuu siis tuomaan taiteen näkyviin – ja ehkä ensi kertaa taiteen sellaisenaan, puhtaana, pelkkänä merkkinä omasta itsestään. Entä jos tämä olikin koko idea? Esimerkiksi Boris Groys on esittänyt, että avantgardessa oli kyseessä yritys tuottaa minimiinsä pelkistetty taide, eräänlainen heikko merkki, joka voisi toimia yhtä aikaa taiteen ja sodan tuhoaman Euroopan nollapisteenä ja uutena lähtökohtana.

Bürger on nykytilannetta kommentoidessaan aivan oikeassa siinä, että avantgarden ansiosta taideinstituutio on laajentunut. Teokset, jotka ensimmäisen maailmansodan kontekstissa koettiin provokaatioina taidearvoja kohtaan, ovat nykyään taidetta par excellence.

Bürger on oikeassa siinäkin, että kulttuuriteollisuus on toteuttanut spektaakkeliversion taiteen ja elämän yhdistämisestä. Ei vain siksi, että kulttuuriteollisuus perustuu mielikuviin, elämysten tuottamiseen, makuyhteisöjen luomiseen, designiin ja niin edelleen, vaan se on myös konkreettsesti valjastanut käyttöönsä aimo vii-

TAITEEN EPÄOBJEKTI Spektaakkeli pelaa objektin ja tapahtuman erolla.

Asiaa, jonka tuottamisen ehdot tunnemme ja jonka voimme tämän avulla tuottaa samanlaisena loputtomasti uudelleen, kutsuttakoon objektiksi. Tehtaat valmistavat objekteja. Merimiessolmu on objekti. Sää ei ole objekti, mutta meteorologia yrittää tehdä siitä

15 ISSUEX SYYSKUU 2013

Avantgarden ”toinen alku” saattaa pelata samoilla merkeillä kuin varhainen avantgarde, mutta eri panoksilla. Sen vastapari on toinen: vastassa ei ole enää ikuisten taidearvojen Olympos-vuorella jylhäilevä taideinstituutio eikä sodan raunioittama maailma, vaan kuvilla kyllästetty läpikapitalisoitunut yhteiskunta. Ja koska sen teo(ks)illa on eri konteksti, niillä on myös eri merkitys. En osaa enkä halua sitä tarkkaan määritellä, enkä oleta, että merkityksiä olisi vain yksi. Yleisimmällä mahdollisella tasolla kyseessä voisi eräänlainen spektaakkelin ”vastakarva”.

Replika suihkulähteestä, Marcel Duchamp. Teos on tehty pisuaarista ”readymade”-taiteena. ©Burstein Collection/CORBISArtwork: ©Estate of Marcel Duchamp/ADAGP, Pariisi.

”Beat the Whites with the Red Wedge”. Neuvostoliittolainen propagandajuliste vuodelta 1919, Eliezer Markovich Lissitzky.

paleen varhaisen avantgarden konsteista: montaasit, atonaalisen musiikin, interaktiiviset ohjelmat (muun muassa phone-in ja chat), refleksiivisen ”uustelevision”, lavastetut provokaatiot...

Se on siis tehnyt jotakin vastaavaa kuin uusavantgarde, mikäli Bürgeria on uskominen: se toistaa avantgarden konsteja, mutta vailla kriittistä terää ja yleisön viimekätiseen passiivisuuteen luottaen.

Suuressa osassa nykytaidetta voi todeta varhaisen avantgarden kaiun. Mutta toistaako se todellakin vain sokeasti historiallisen avantgarden temppuja ymmärtämättä, että ne ovat toistamattomissa?

Tai tajuamatta, ettei niissä ole mieltä taiteen sisäisinä keinoina?

AJALL

kirjallisuutta Bürger, Peter: Theorie der Avantgarde. Suhr­kamp 1974.

Foster, Hal: “What is so neo- on neo-avantgarde”, Octo-

Osip Brik, 1921, Aleksandr Rodtšenko (1891–1956), Minneapolis Institute of Arts, Minnesota, Yhdysvallat.

16 ISSUE× SYYSKUU 2013

AUTONOMIAN SUOJISSA TAIDE VOI KEHKEYTTÄÄ MAAILMAA TOISIN.

objektin: tuntea ja hallita sen mekanismit niin, että lopulta sää olisi tuotettavissa haluttuna. Arkinen taksimatka on objekti: tilaan auton, sanon määränpään, kuljettaja vie minut sinne.

Mutta jos liikenne­valoissa taksiin kömpii mies aseen kanssa, taksimatkasta tuleekin tapahtuma. Objektin syyt ja ehdot tunnetaan, mutta tapahtumalla on niin paljon syitä, ettei niitä voi tyhjentävästi tietää tai hallita.

Objekti on toistettavissa, tapahtuma on ainutkertainen. Tapahtuman voi yrittää toistaa, mutta tuloksena on aina eri tapahtuma. Ranskan vallankumous on eittämättä tapahtuma, mutta ilmiön ei tarvitse olla tällä tavalla historiallinen tullakseen tapahtumaksi.

Spektaakkeli taas on pseudotapahtuma, jossa kaikki pyritään varmistamaan etukäteen. Sillä on resepti ja sen vaikuttavuus on laskelmoitua. Spektaakkeli on yritys tehdä tapahtumasta objekti tai saada objekti näyttämään tapahtumalta. Taide, voisi tyylitellä, taas pyrkii nimenomaan aikaansaamaan aitoja tapahtumia.

Spektaakkelin ja tapahtuman välinen ero ei ole ehdoton.

Spektaakkelin suunnittelija jättää aina jotakin avoimeksi; taiteilija kontrolloi myös tapahtumaa etukäteen.

Vaikka spektaakkelin ja taide/tapahtuman ero on suhteellinen ja ne suorastaan muistuttavat toisiaan, ne kuitenkin liikkuvat vastakkaisiin suuntiin ja niitä liikekannallepanevat eri asiat.

Nykytaiteen ”vetäytymisessä autonomian suojiin” ei ole mitään ironista, jos juuri siellä se voi kehkeyttää maailmaa toisin, puolustaa vapaata tilaa ja kehittää toisenlaista kuvittelukykyä.

ber, Vol. 70 / http://www.jstor.org/stable/779051.

Groys, Boris: “Weak Universalism”, teoksessa Gill, Simryn (compilation): Reader. Academy of Fine Arts, Helsinki 2013.

Groys, Boris: Gesamtkunstwerk Stalin. Carl Hanser Verlag 1988/2008.

Marion, Jean-Luc: Luentosarja ”Annettuudesta” Chicagon yliopistossa keväällä 2009.

Nevanlinna, Tuomas & Relander, Jukka: Uskon sanat. Teos, 2011.

KATSO VIITTEET WWW.ISSUEX.FI

K htaaminen filosofia Sara Ahmed – Valkoisuuden fenomenologia

L

ehtemme rajapinta-teeman mukaisesti halusimme tarjota lukijoillemme otteen professori Sara Ahmedin Valkoisuuden fenomenologia -tekstistä (A Phenomenology of Whiteness), jossa hän käsittelee oman aikamme rajapintoja intersektionaalisesta näkökulmasta. Se tarkoittaa sitä, etteivät mitkään sosiaaliset ilmiöt kuten sukupuoli ja ihonväri luo merkitystä yksin vaan aina yhdessä paikasta, ajasta ja tilasta riippuen. Artikkeli on luettavissa kokonaisuudessaan sekä suomeksi että englanniksi osoitteessa www.issuex.fi.

Sara Ahmed (s. 1969) on kulttuuritutkimuksen professori Lontoon yliopiston Goldsmiths Collegessa.

Hänen kirjansa Strange Encounters: Embodied Others in Post-Coloniality (2000), The Cultural Politics of Emotion (2004), Queer Phenomenology: Orientations, Objects, Others (2006) ja On Being Included: Racism and Diversity in Institutional Life (2012) käsittelevät oman aikamme rajapintoja intersektionaalisesta näkökulmasta.

Lehdessämme oleva ote Ahmedin rajanylityksestä New Yorkissa on yksi esimerkki rajapinnasta, jossa ihonväri ja sukunimi määrittelevät hänet ei-valkoiseksi muslimiksi. Rajoja ei ylitetä miten vain ja missä vain. Kuten Ahmed kirjoittaa, kaikkia turisteja, siirtolaisia tai ulkomaalaisia ei määritellä vieraiksi tai muukalaisiksi. Monet heistä ovat enemmän ”kotona” kuin toiset eikä heille tehdä kysymyksiä heidän vanhempi-

ensa kotimaista. ”Oikea” passi ei auta tilanteessa jossa ihonväri tai nimi on ”väärä”. Rajojen ylittäminen ei ole kaikille mahdollista eikä kaikki tunne olevansa kotona kaikkialla.

Valkoisuuden fenomenologiassa Ahmed analysoi valkoiseen ihonväriin liittyvää valtaa ja rakenteellista rasismia. Se tarkoittaa sitä, että me kaikki elämme rasististen kertomusten keskellä ja olemme niiden kasvatteja. Rasismi ei ole abstraktia pelkoa muukalaisia kohtaan, kuten usein on tapana selittää muukalaisvihaa, vaan se on keskeinen osa kulttuuriamme. Ahmedin lähtökohta on Frantz Fanonin fenomenologinen analyysi rasismin historiallisista juurista eurooppalaisen kolonialismin varjossa.

Rasismin tärkein rajapinta on iho. Rasismin kehollisuus on aina nähtävissä ja koettavissa, usein joko symbolisena tai kouriintuntuvana väkivaltana. Sara Ahmed on tämän päivän teoreetikko, jonka mielenkiinto kohdistuu kysymyksiin siitä, kuinka rajapinnat kohtaavat, muuttuvat ja kehittyvät erilaisten kohtaamisten, tunteiden ja kehojen kautta. Taiteen avulla voi myös tutkia samankaltaisia teemoja siitä, kuka ja mikä säätelee sitä, kuka voi tuntea olevansa kotona missäkin, ja miksi tietyissä tiloissa voi olla ainoastaan tiettyjä kehoja eikä muita. Sekä Sara Ahmedin teoreettinen analyysi että taide mahdollistavat rajapintojen laajenemisen ja kohtaamisen edeltä arvaamattomissa tiloissa.

REHTORI TIINA ROSENBERG

S ar a a h m e d

Valkoisuuden fenomenologia suomentanut kaisa sivenius

18 ISSUE× SYYSKUU 2013 // TEKSTI SARA AHMED: VALKOISUUDEN FENOMENOLOGIA (OTE)

S

aavun New Yorkiin brittipassini tiukasti kädessäni. Ojennan passini. Virkailija katsoo ensin minua ja sen jälkeen passiani.

Tiedän, mitä kysymyksiä on luvassa.

“Mistä olette kotoisin?” Syntymäpaikkani lukee passissani. “Isosta-Britanniasta”, sanon. Mieleni tekee lisätä: “Ettekö osaa lukea? Olen syntynyt Salfordissa”, mutta hillitsen itseni. Virkailija katsoo passiani, mutta ei minua. “Mistä isänne on kotoisin?” Sama tapahtui myös edellisellä New Yorkin käynnilläni. Sitä kysymystä minulta nyt kysytään, ja se näyttää paikantavan sen, mikä minussa on epäilyttävää, jos ei ruumiin tasolla, niin jonakin minulle suvussa siirtyneenä, ikään kuin pahan perintönä. “Pakistanista”, sanon hitaasti.

“Onko teillä Pakistanin passi” Ei, vastaan. Lopulta virkailija päästää minut läpi. Nimi “Ahmed”, musliminimi, hidastaa etenemistäni. Se tukkii kulkuni, vaikka vain tilapäisesti. Jään jumiin, kunnes pääsen taas eteenpäin. Kun lennän pois New Yorkista myöhemmin samalla viikolla, minut pysäytetään taas. Tällä kertaa kohtaaminen on ystävällisempi. Saan kuulla olevani nyt ns. “No Fly”-lentokieltolistalla, ja heidän on soitettava saadakseen luvan päästää minut läpi. Se vie tietenkin aikaa. “Älkää välittäkö”, virkailija sanoo, “äitini on samalla listalla”. Tunnen outoa toveriyhteyttä miehen äidin kanssa. Tajuan, mitä virkailija tahtoo sanoa: hän tarkoittaa, että “kuka tahansa” voi olla kyseisellä listalla, koska “jopa äitini” on siellä, ja äidin viattomuus on tietenkin epäilyksen ulkopuolella. Tiedän, että tarkoitus on sanoa: “Se ei johdu teistä. Älkää ottako tätä henkilökohtaisesti”. Eihän se tietenkään minusta johdu. Mutta minua se silti koskee. Nimeäähän nimeni juuri minut. Voi olla, että kielto ei kohdistu minuun henkilökohtaisesti, mutta kyseessä ei silti ole “kuka tahansa”. Oma nimeni nimenomaan hidastaa etenemistäni.

Kuvaamassani kohtaamisessa New Yorkin kaupungin rajalla minusta tulee jälleen muukalainen, ja muukalaisuuteni perustuu minulle annettuun nimeen.

Jokapäiväisessä kielenkäytössä muukalainen on kuka

tahansa, jota emme tunne. Kun emme tunnista toista, hän on muukalainen. Kirjassani Strange Encounters esitin vaihtoehtoisen mallin: esitin, että tunnistamme jotkut ihmiset muukalaisiksi ja että “jotkut ruumiit” tunnistetaan muukalaisiksi useammin kuin toiset, ne ovat “väärässä paikassa” olevia ruumiita. (Ahmed, 2000). Muukalaisella on se paikka, että hän on kotona “väärässä paikassa”.

Kaikkia rajalle saapuvia turisteja, maahanmuuttajia ja ulkomaan kansalaisia ei tunnisteta muukalaisiksi, vaan osa näyttää olevan enemmän “kotonaan” kuin toiset; osa pääsee läpi, koska heidän passinsa jatkaa fyysistä liikkumisvapautta myös sosiaaliseen liikkumismahdollisuuteen. Heidän alkuperäänsä ei kysellä. Muukalaisen genealogia on sitä vastoin aina epäilyttävä. Muukalaisesta tulee muukalainen, koska hänessä on jonkinlaisia jälkiä epäilyttävästä alkuperästä. Vaikka on “oikea” passi, se ei riitä, jos on väärä ruumis tai nimi; itse asiassa muukalainen, jolla on “oikea passi” saattaa aiheuttaa erityistä hankaluutta, sillä hänen läpi pääsemisensä voi olla riski.

Puhe “muukalaisvaarasta” muistuttaa meitä siitä, että vaaran ajatellaan usein saavan alkunsa yhteisön ulkopuolelta tai ulkopuolisilta, niistä ihmisistä jotka eivät ole “kotonaan”, vaan jotka itse ovat tulleet “jostakin muualta” (muukalaisethan tulevat ”muualta”).

Liikkuvuuspolitiikka, joka määrää, kuka pääsee liikkumaan vaivattomasti tiloja jakavien rajojen yli, voidaan kuvata uudelleen politiikaksi, joka määrää, kuka saa olla kotona eli kuka saa asuttaa tiloja tiloina, jotka ovat tiettyjen ruumiiden asutettavissa, mutta eivät muiden, koska ne jatkavat joidenkin ruumiiden pintaa, mutta eivät muiden.

Niitä, jotka pysäytetään, liikutetaan eri tavalla. Väitin, että nimeni hidastaa etenemistäni. Musliminimi.

Me todellakin perimme tottumuksia, mutta saatamme myös periä sellaista, joka ei pääsekään totutuksi. Jos länsimaissa perii musliminimen, perii samalla mahdottomuuden, että oma ruumis vain “seuraisi perässä” tai jopa mahdottomuuden jatkaa ruumiinsa ulottumista kauemmaksi. Ruumiille, joka tunnistetaan muodossa

“saattaa olla muslimi” – mikä merkitsee samaa kuin “saattaa olla terroristi” (Ahmed, 2004a) –, kokemus alkaa epämukavuuden tunteella, kun valtaamamme tilat eivät “jatkakaan” ruumiimme pintoja. Tekojen tasolla valmistaudumme kuitenkin vielä enempään. Tultuamme valituksi muiden joukosta jonossa, rajalla, asetumme puolustuskannalle; otamme puolustavan asennon ja jäämme “odottamaan” rasistista kommenttia, joka riistää meiltä oikeuden pääsyyn.

Ihminen, jonka perintöön kuulu se, että hän ei onnistu tulemaan totutuksi, kehittää helposti taipumuksen olla varuillaan ja vilkuilla taakseen.

Jos on ei-valkoinen, ei pääse asuttamiensa tilojen jatkamaksi. Se on epämukava tunne. Mukavuus on tunne, jota ei yleensä koeta tietoisesti, kuten aiempana esitin. Se on sulautumista. Jos ei sulaudu, vaan sätkii ja liikkuu ympäriinsä, niin taustalla ollut siirtyy eteen tietyllä tavalla kasattuna maailmana. Epämukavuuden ansiosta asiat toisin sanoen liikahtavat, kun se, mikä on taustalla, eli se, mitä pidetään kalustoon kuuluvana, aktivoituu. Tietyllä tavalla kokemus siitä, että ei ole valkoinen valkoisessa maailmassa, antaa näkemiselle eri lähtökohdan ja samalla sekoittaa asioiden järjestyksen. Silloin, se että “ei” ole, ei välttämättä tunnukaan kielteiseltä. Aina kun olen itse kokenut miellyttävällä ja jännittävällä tavalla uuden maailman avautumisen, sen lähtökohtana ovat olleet tuiki tavalliset epämukavuuden tuntemukset, kuten, että ei aivan sovi tuoliin tai joutuu sysätyksi istuimeltaan ja jää pitelemään kiinni maan kamarasta. Kyllä vain, jos lähdemme ruumiista, joka menettää tuolinsa, niin päädymme kuvaamaan kerrassaan toisenlaisen maailman.

suorastaan ankaraa raadantaa. Minä itse, tässä missä nyt olen, osana Ison-Britannian akateemista maailmaa, saan tältä yhteiseltä toiminnalta vaihtoehtoisen perinnön, ja saan sen joka päivä pelkästään kävelemällä yliopiston alueella, joka on raivattu meille vapaaksi. Meidän saapumisemme brittiyliopistoihin on tullut mahdolliseksi vain mustien aktivismin historian, sekä Isossa-Britanniassa että kansainvälisessä toiminnassa luodun historian, ansiosta. Se sille on raivannut tien.

On kuitenkin myös mahdollista, että saavumme, mutta asiat pysyvät paikoillaan. Organisaatiot voivat toipua suuntimien sekaisin menosta ja jopa käyttää disorientaatiota hyväkseen toipumisprosessissaan.

Pidän esitystä valkoisuudesta vahvasti valkoiselle kuulijakunnalle.6 Saatan tuntea epämukavuutta. Joskus on vaikea tietää, ovatko tunteet tässä huoneessa vai onko kyse vain suuntautumisesta, oman sijaintikulman mahdollistamista huonetta koskevista vaikutelmista. Sanokaamme kuitenkin, että tunnen epämukavuutta. Joku yrittää saada muotoilluksi kysymyksen.

Vihdoin valmiiksi saatuna kysymys kuuluu: “Mutta tehän olette nyt professori. Kuinka se sopii kuvaan?”

Tai toisin muotoiltuna: “Kuinka se, mitä sanotte valkoisuudesta, voi olla totta, kun teistä kerran on voinut tulla professori?” Näemme, kuinka epämukavuus paljastaa joukkoon sopimisessa epäonnistumisen.

(Ote Taideyliopiston käännättämästä tekstistä) KOKONAINEN TEKSTI WWW.ISSUEX.FI

Viitteet 6. Olen tässä kohdin vahvasti velkaa Audre Lordelle ja hänen erinomaiselle kuvaukselleen vastarinnan dynamiikasta, haluttomuudesta kuulla voimallista kritiikkiä, jota mustien naisten rasismia kohtaan tunteva viha pitää sisällään.

Lorde kertoo kanssakäymisestään valkoisten oppineiden kanssa konferensseissa paljastaen hienovaraisia ja myös vähemmän hienovaraisia puolustusmekanismeja mustien naisten rasismia koskevia argumentteja vastaan. (Katso 1984: 124–6).

Lähteet Ahmed, Sara (2000) Strange Encounters: Embodied Others in Post-Coloniality.

London: Routledge.

Ahmed, Sara (2004a) The Cultural Politics of Emotion. Edinburgh. Edinburgh University Press.

Muukalaisella on se paikka, että hän on kotona “väärässä paikassa”.

19 ISSUEX SYYSKUU 2013

Johtopäätös: saapumisen hetkellä Negaation, pysäytetyksi tulemisen, väärässä paikassa olemisen tunteen ja epämukavuuden kokemus eivät “pysähdy” tähän. Kun joidenkin ruumiiden saapuminen huomataan, eli kun saapuminen on huomattavissa, asioiden järjestäytymisessä menevät suuntimet sekaisin. Mutta merkitseekö tällainen disorientaatio valkoisuuden hämärtymistä? Riittääkö, että ei-valkoinen saapuu? Meidän saapumisemme ei tietenkään ole tapahtunut noin vain. Se on edellyttänyt yhteistyötä,

20 ISSUE× SYYSKUU 2013 // TEKSTI PÄIVIKKI KALLIO KUVA TOM HAKALA // VARIAATIO TEEMASTA #2

Lähtö, 2013 WHS:n visuaalinen teatteri tuo 1800-luvun taikaesitysten optiset illuusiot ja fantasmagoria-mukaelmat digiaikaan teoksessaan Lähtö, 2013, ohjaus Kalle Nio. Esityksissä taikalyhtyjen avulla projisoitiin lasilevyille maalattuja tai metallilevyjen läpi syövytettyjä kuvia lasipinnoille tai harsomaisille kankaille, jolloin lopputulos näyttäytyi katsojille selittämättömän aineettomana ihmeenä. Diapositiivit, piirtoheittimet, nykyisissä valonheittimissä käytetyt reikälevyt eli gobot liittyvät myös maagisen projisoinnin jatkumoon. e

Esa-pekka salonen

Takuuvarma kuolemattomuus Mietteitä mestariteoksen luomisesta

22 ISSUE× SYYSKUU 2013 // TEKSTI ESA-PEKKA SALONEN: TAKUUVARMA KUOLEMATTOMUUS

L

änsimaisen ajattelun historia on täynnä lopullisen totuuden fanaattista ja herooista etsintää, yhden yksinkertaisen kaavan, joka lopullisesti ratkaisisi olemassaolomme perustavan arvoituksen, sen perimmäiset syyt. Minusta on houkuttelevaa uskoa, että tämä tarve tiivistää maailmaksi kutsumamme olion häkellyttävä monimutkaisuus yksinkertaisiksi säännöiksi todellakin on yksi perustavimmista inhimillisistä vaistoista.

Selkeyden ja ennustettavuuden kaipuu ilmenee kaikilla inhimillisen toiminnan aloilla. Alkemistit halusivat löytää kaavan miten valmistaa kultaa vähemmän arvokkaista metalleista, lukemattomat toiveikkaat ovat vuosisatoja yrittäneet keksiä ikuisen elämän taikajuoman, nykyisen kvanttifysiikan kultamitali kuuluisi epäilemättä kaiken teorian löytäjälle. Luettelo on loputon. Kuitenkin on jotakin, joka yhdistää kaikkia näitä pyrkimyksiä: vimma kontrolloida pelottavaa, hallitsematonta kauneuden voimalla. Selkeyden, yksinkertaisuuden ja läpinäkyvyyden kauneudella. Taistella kaaosta vastaan estetiikalla.

Silti näiden sankarillisten projektien historia on epäonnistumisten historiaa – lopullisten epäonnistumisten huolimatta muutamista rohkaisevista hetkistä ja tilapäisistä voitoista. Ajatelkaa vaikka Newtonin fysiikkaa: kaunis, kokonainen, täydellinen systeemi, joka on korvattu toivottoman epämääräisillä ja kertakaikkisen käsittämättömillä uusilla kosmologioilla, 17 dimensiota tai enemmän käsittävillä säieteorioilla.

Tällainen ajattelu ei ole suinkaan vierasta taiteille.

Joinakin aikoina kaikki taiteellinen luominen on noudattanut ankaria sääntöjä jumalallisena tai maagisena takuuna laadusta vaihdellen vapautuneempien, yksilöllisyyttä suosivien aikojen kanssa. Ajatelkaa vain ottomaanisen valtakunnan miniatyyrimaalareita, joita Orhan Pamuk on niin kauniisti kuvannut kirjassaan Nimeni on Punainen: parhaat heistä olivat sokeita, eikä heitä näin ollen houkuttanut ympäröivä fyysinen todellisuus. Sokea maalari saattoi keskittyä kuvaamaan ikuista totuutta, sääntöjä noudattaen.

Kaikki säveltäjät uneksivat kirjoittavansa täydellisen ja sen tähden kuolemattoman kappaleen jossakin elämänsä vaiheessa. Tiedämme kaikki, että vain pelottavan pieni osa kaikesta musiikista kuuluu tähän kategoriaan. On tilastollisesti epätodennäköistä, että kukaan tässä huoneessa koskaan yltäisi tuohon pilviä hipovaan mutta vaikeasti saavutettavaan tavoitteeseen. Miksi vaikeasti saavutettavaan?

Tarvitsee vain katsoa kaanonia. Mitä yhteistä on h-molli-messulla ja Petrushkalla? Miksi Greensleeves ja Yesterday? Miksei jokin muu tuhansista tai miljoonista lauluista, joita joku on laulanut, jossakin? On selvää, että jos on olemassa musiikillisen pitkäikäisyyden taikajuoma, sen reseptin täytyy olla turhauttavan monimutkainen. Tai ehkä se on jotakin niin yksinkertaista, että me vain emme näe sitä? Kolumbuksen muna, eikö?

O

nko todella olemassa arvoitus, joka vaatii ratkaisua?

Jokainen meistä, joka on opiskellut Palestrinatyylistä kontrapunktia jossakin vaiheessa, tunnistaa tämän: muistan syvän hämmästykseni kun opettajani julisti yhden melodisen linjan hyväksi ja toisen kelvottomaksi. Noin vain, silmää räpäyttämättä.

Tällä arviolla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä minä, ”tekijä”, halusin ilmaista, eikä se myöskään perustunut opettajani emotionaaliseen tai fyysiseen reaktioon ”yleisönä”. Se johtui yksinkertaisesti siitä, miten hyvin tai huonosti melodia noudatti tyylin sääntöjä. Kuinka turhauttavaa, ja samalla vapauttavaa! Musiikillinen laatu ei ole enää vaikeasti määriteltävää, vaan ilmiselvästi saavutettavissa kovalla työllä ja halulla (ja kyvyllä) noudattaa sääntöjä.

Palestrina-tyyli on tietenkin konstruktio. Mestari itse olisi hämmästynyt tätä ankaraa mutta liiaksi yksinkertaistavaa matriisia, jota hän itse ei noudattanut, koska ei edes ollut tietoinen sellaisen olemassaolosta. Samoin voidaan sanoa Bach-tyylisestä koraaliharmoniasta. Ja sonaattimuodosta. Luettelo on pitkä.

Tällaiset systeemit ovat kuitenkin harmittomia ja

N

äyttää siltä, että on kahdenlaisia mekanismeja, jotka määrittelevät ”hyvän” musiikin sen syntyhetkellä tai heti sen jälkeen. Ensimmäinen on selvästi nähtävissä ja helposti ymmärrettävissä huolimatta sen sisäisen toimintatavan monimutkaisuudesta. Sitä voidaan kutsua muodiksi, trendiksi, villitykseksi, denier criksi, Zeitgeistiksi tai miksi hyvänsä mikä tarkoittaa sitä omalaatuista ilmiötä että jokin on ”in” ja jokin toinen ”out”, ikään kuin jättimäinen kollektiivinen mieli tekisi globaalisia päätöksiä ilmeisen sattumanvaraisesti. Lapsikeisari rajattomine psyykkisine voimavaroineen. Siinäpä vasta pelottava ajatus. Tämä lapsi kontrolloi kaupallisen musiikin maailmaa diktaattorin valtuuksin, mutta olisi naiivia väittää, että me, hankalasti vielä klassiseksi kutsutun musiikin tekijät ja tulkitsijat, olisimme vapaita sen massiivisesta vaikutuksesta. Asioita saattaa tapahtua hiukan enemmän pinnan alla meidän maailmassamme, mutta immuuneja me emme ole.

Mitkä hyvänsä tämän mekanismin lait ovatkin, niiden selittäminen tai edes kuvaaminen on kykyjeni ulottumattomissa. Keskittykäämme sen tähden toiseen kategoriaan, joka on ajankohtaisempi ja helpommin analysoitavissa, vaikka ei olekaan kokonaan riippumaton ensiksi mainitusta.

Historiassa on ollut aikoja, jolloin ryhmä ideologisesti ja esteettisesti samanmielisiä säveltäjiä on päättänyt laatia uuden sääntökirjan, markkinoida sitä aggressiivisesti ja määritellä tarkoin ”oikean” ja ”väärän” kategoriat. Nämä kategoriat ovat useimmiten ”hyvän” ja ”huonon” synonyymejä, mutta eivät

aina. Joskus ideologinen arvo kokonaan syrjäyttää esteettisen, useimmiten silloin kun musiikkia käytetään propagandan välineenä totalitaarisissa yhteiskunnissa; mutta myös, kun lukee nuoren Boulezin lausuntoja 50-luvulta, voi nähdä, että ajatus totuudesta tärkeimpänä taiteellisena arvona joskus vetoaa (enimmäkseen) nuoriin ihmisiin vapaissakin yhteiskunnissa. ”Wieniläisten löytöjen jälkeen jokainen muusikko, joka ei ole kokenut – en sano ymmärtänyt, vaan todella kokenut – dodekafonisen kielen välttämättömyyttä, on hyödytön. Sillä mikään hänen työssään ei täytä hänen aikansa tarpeita!” Tämä on sananmukainen Boulez-sitaatti. Jos korvaamme sanat ”jokainen muusikko, joka ei ole kokenut dodekafonisen kielen välttämättömyyttä” esimerkiksi sanoilla ”jokainen säveltäjä, joka ei hyväksy massojen kasvatuksen ja motivoinnin tärkeyttä”, päädymme hyvin lähelle kriteerejä, joita käytettiin kun Shostakovitshia, Prokofjevia ja Hatshaturjania arvosteltiin formalismista Zhdanovin mahtikäskyllä Neuvostoliiton säveltäjäyhdistyksen häpeällisessä yleiskokouksessa vuonna 1948.

T

änä päivänä monet darmstadtilaisten säännöt ja tabut näyttävät absurdeilta ja usein suorastaan huvittavilta. Oktaavit ja duuri- ja mollisoinnut ovat kiellettyjä. Säännöllinen pulssi on kielletty. Melodia on kielletty. Mikä ei ole huvittavaa, on tosiasia että monin paikoin Euroopassa uskotaan vieläkin sokeasti ja kuuliaisesti nuorten säveltäjien heti sodan jälkeen omaksumiin periaatteisiin.

Saksassa, Ranskassa, Italiassa ja Itävallassa ”hyvä” ja ”vakava” uusi musiikki kumpuaa vaikutusvaltaisten sisäpiirien mielestä edelleen sarjallisuuden perinteestä. Paikallisväriä totta kai esiintyy, mutta ei-eit näyttävät olevan samoja.

Joitakin vuosia sitten johdin Münchenissä erinomaista Baijerin Radion Sinfoniaorkesteria maineikkaan Musica nova -sarjan konsertissa, jonka ohjelmassa oli Anders Hillborgin, Steven Stuckyn ja Magnus Lindbergin musiikkia sekä omaani. Süddeutsche Zeitungissa oli kummallinen arvostelu, jossa sanottiin että vaikka tämä musiikki oli pohjimmiltaan

Meidän on rikottava kaikki säännöt ja kehitettävä oma yksilöllinen äänemme.

23 ISSUEX SYYSKUU 2013

hyödyllisiä, sillä ne ovat tunnustettuja työvälineitä oppia ja ymmärtää miten ”oikea” musiikki toimii. Nyt tulemme tämän pienen kirjoitelmani ydinkysymykseen. On yleisesti tunnettua, että opiskeluaikana meidän tulee analysoida ja joskus suoraan kopioida tai ainakin jäljitellä vakiintuneita mestariteoksia. Sittemmin meidän on rikottava kaikki säännöt, kehitettävä oma yksilöllinen äänemme ja luotava taidetta, joka on arvokasta ja rehellistä ilman keinotekoisen arvojärjestelmän pakkopaitaa. Kuulostaako tutulta? Todellisuudessa asiat ovat paljon vähemmän yksinkertaisia.

24 ISSUE× SYYSKUU 2013 // TEKSTI ESA-PEKKA SALONEN: TAKUUVARMA KUOLEMATTOMUUS

ok, se oli enemmän ABO-musiikkia kuin uutta musiikkia. Tämä oli ehdottoman hämmentävä erottelu. ABOmusiikilla tarkoitetaan musiikkia, jota voidaan soittaa kausilippukonserteissa tavallisesti vanhemmalle, hyvin toimeentulevalle väelle, kun taas uusi musiikki on jotakin, jonka kuuntelemisesta nämä ihmiset eivät maksaisi. Tämä muistuttaa rock-pop-hip-hop-maailman sirpaloitunutta tribalismia!

Yksi modernin projektin perusaksioomista musiikissa oli, että tiukka, ”tieteellinen” (s.o. oikeaksi tai vääräksi osoitettavissa oleva) kaikkien tai mahdollisimman monien musiikin parametrien organisaatio melkein automaattisesti nostaisi sävellyksen korkeammalle tasolle katkeamattoman todisteketjun perusteella. Mikä naiivi ja yksinkertaistava ajatus.

Mikä ihmeessä on musiikin parametri? Säveltaso ja kesto, kyllä, mutta entä sointiväri ja dynamiikka?

Keittiömestari tarvitsee kalaa ja tomaatteja, ei ainesten molekyylitason rakennekaavoja. Kaikki tutkimus on periaatteessa hyvästä, mutta että yksinkertaistaa monimutkainen ja syvä musiikillinen elämys parametreiksi! Uskomatonta.

Darmstadtin pojilla oli olennaisesti sama tavoite kuin ainakin vuosituhannen ajan aina on ollut: löytää oikotie arvoon ja suuruuteen. Ja he epäonnistuivat, mutta eivät jättämättä vaikuttavia saavutuksia matkan varrelle. Ajatelkaa vaikka Stockhausenin Gruppenia tai Berion Epifanieta.

O

n houkuttelevaa ajatella, että musiikin taiteellinen arvo jotenkin määräytyisi luonnonlakien perusteella tai olisi ainakin suhteessa niihin. On tehty monia yrityksiä järjestää musiikin materiaalia kultaisen leikkauksen suhteiden mukaan sekä suurmuodon että itse säveltaso- ja rytmimateriaalin tasolla. Bartókin sanotaan suunnitelleen myöhempien teostensa muotorakenteen tämän kiehtovan irrationaalisen matemaattisen vakion mukaan. Kaikki eivät ole samaa mieltä. Suomalainen Bartók-tutkija Ilkka Oramo ei ole vakuuttunut. Hänen mukaansa kysymyksessä on konstruktio, joka ei perustu Bartókin todellisiin intentioihin. Todistusaineisto on tautologinen, koska käytännössä mikä tahansa kokonaisuus voidaan jakaa kultaisen leikkauksen suhteessa. On aina helpompaa luoda todellisuuteen mukautuva systeemi kuin todellisuutta itseään, koska systeemin suunnittelija voi valita mitkä todellisuuden aspektit otetaan huomioon. Hyvin käytännöllistä.

Tanskalainen säveltäjä Per Nørgaard on käyttänyt kultaisen leikkauksen suhdetta toisinaan hyvin

menestyksellisesti. Hän kehitti myös koskaan kertautumattoman sarjan, jota hän kutsui äärettömyyssarjaksi ja joka tuotti säveltasoja aina uusin yhdistelmin. Yksi mielikappaleistani Nørgaardin varhaisessa tuotannossa on Voyage into the Golden Screen, joka on ensimmäisiä esimerkkejä tiukasti yleispätevien, luonnollisten suhteiden mukaan (tietoisesti) strukturoidusta musiikista.

Ehkä ilmeisin luonnonilmiö, jota voidaan käyttää rakenteellisena perustana musiikissa on harmoninen sarja. Rakastamamme ja syvästi vihaamamme tonaalinen järjestelmä perustuu puoliksi siihen. Sanon puoliksi, sillä ongelmana on mollisointu, jonka ei helposti voida selittää perustuvan sarjaan. Se on aiheuttanut paljon harmia musikologeille vuosisatojen ajan.

Suuntaus, jota sen keksijöiden Gerard Griseyn ja Tristan Murailin harmiksi alettiin kutsua nimellä Musique spectrale, spektrimusiikki, sai alkunsa Pariisissa 1970-luvulla. Jokaisen kappaleen lähtökohtana oli enemmän tai vähemmän kompleksinen harmoninen sarja, joka sanelisi musiikin kaikki osatekijät.

Spektrimusiikin parhaat teokset onnistuivat todellakin luomaan kiehtovan, orgaanisen tunteen, ikään kuin musiikki todella ei olisikaan jotakin keinotekoista vaan orgaanista, objektiivista ja usein kaunista. Sibelius oli yksi Griseyn sankareista. Tämä oli hyvin epätavallinen asenne Ranskassa siihen aikaan. Ja on vieläkin.

Kaikki tämä ilmensi unelmaa löytää joitakin yleispäteviä periaatteita, jotka olisivat pätevyyden takeena. Kuten aina, parhaat, lahjakkaimmat (uskaltaisimmeko sanoa musikaalisimmat) säveltäjät kirjoittivat tärkeitä teoksia riippumatta siitä mikä oli heidän ohjenuoranaan. Ja ne vähäisemmät: kuinka usein olemmekaan saaneet kohdata uutta musiikkia, jossa prosessi on peittänyt sisällön, säännöt laadun ja systeemi ilmaisun!

K

un uuden musiikin valtavirran estetiikka alkoi käydä hajanaisemmaksi sekä Euroopassa että Yhdysvaltain itärannikolla, ilmaantui uusi formula: maailmanmusiikki, globalisoituminen, säveltäjän omalle taustalle ja kulttuurille aivan vieraan materiaalin käyttö. Tämä ei sinänsä ollut mitään uutta. Debussy oli syvästi vaikuttunut Pariisin maailmannäyttelyssä 1889 esiintyneestä gamelan-ryhmästä, ja orientalismi on siitä misin ollut ranskalaisen musiikin kiintomielle.

On helppo ymmärtää syitä etnistä materiaalia kohtaan tunnetun uusiutuneen intressin taustalla hetkellä jolloin modernismin puhti oli poissa. Internet muutti

On aina helpompaa luoda todellisuuteen mukautuva systeemi kuin todellisuutta itseään.

P

arikymmentä vuotta sitten kuulin Simha Aromin äänitteitä Länsi-Afrikan pygmien musiikista. Olin syvästi vaikuttunut ja liikuttunut laulujen hypnoottisesta luonteesta, kehtolaulujen hellyydestä ja epäiskuisten rytmien energiasta ja ryhdyin transkriboimaan hiukan tätä musiikkia länsimaiselle nuottikirjoitukselle. Suunnittelin käyttäväni näitä transkriboituja lauluja yhdessä orkesterikappaleessa. Tehtävä osoittautui mahdottomaksi. Ei transkriptio sinänsä – oli hyvin helppoa nuotintaa yksinkertaisia melodisia kuvioita ja harmonioita, jotka eivät olleet funktionaalisia vaan näyttivät johtuvan yksinkertaisista rinnakkaisliikkeistä. Ongelmana oli, että meidän tavallinen nuottikirjoituksemme ei tavoittanut mitään, ei niin mitään tästä kauniista materiaalista. Se oli täysin väärä väline tähän tehtävään. Se mitä sain paperille oli kömpelöä, neliskulmaista ja

pohjattoman epäkiinnostavaa, vailla mitään ilmaisua, vailla identiteettiä. Kaikki voimakas ja pysäyttävä tässä musiikissa oli rivien välissä, toivottomasti ulottumattomissa.

Kulttuurien välinen transkriptio on uskomattoman vaikeaa, monissa tapauksissa mahdotonta. Säveltäjille jää vain leikkaa-ja-liimaa-mahdollisuus, mahdollisuus käyttää ”toista” musiikkia sellaisenaan. Tämä harvoin toimii, kuten olemme nähneet ja kuulleet. Tässä kaikessa on lisäksi häiritsevä postkolonialistinen aspekti.

Voimme käyttää Etelä-Intian karnaattista musiikkia materiaalina sävellyksissämme arvostamatta ja ymmärtämättä sen omaa historiaa, kielioppia ja syntaksia. Tässä tapauksessa maailmanmusiikki-lähestymistapa tuottaa matkamuiston, Taj Mahalin muovisen pienoismallin, jolla voi heittää pääministerin retaletta, muuhun se ei kelpaa.

S

anoisin että johonkin määrään oikea, tarkka ja rehellinen käännös kulttuurien välillä on mahdottomuus. Missään tapauksessa se ei tuo automaattisesti lisäarvoa meidän taiteellisiin pyrkimyksiimme.

Tällä kohden ehkä kysytte itseltänne: jos mikään näistä resepteistä ei tuo toivottua tulosta, niin mikä sitten?

Maagista loitsua ei tietenkään ole. Säveltäjät ovat käsityöläisiä, esteettisten objektien tekijöitä. Joukossamme ei ole Harry Pottereita. Arvo ja relevanssi pitää ansaita, kuten Louis Andriessen ja Elmer Schonberger kirjoittavat erinomaisessa kirjassaan Apollonian Clockwork. Jokaisen sävelen edestä on hikoiltava, jokaisen pikku yksityiskohdan ja päätöksen takia kärsittävä tuskia. Tätä on säveltäminen: tuhansien tai miljoonien mikrotason päätösten tekemistä, päätösten jotka mahdollisesti saavat aikaan tuon musiikiksi kutsumamme ihmeellisen ilmiön. Se on sen arvoista.

Oikotietä ei ole.

Säveltäja ja kapellimestari Esa-Pekka Salosen University of Southern California -kunniatohtoripromootiopuheen vuodelta 2010 suomensi Sibelius-Akatemian emeritusprofessori ja musiikintutkija Ilkka Oramo.

25 ISSUEX SYYSKUU 2013

kaiken: lukemattomat ääniarkistot olivat avoinna kaikille, muutaman klikkauksen päässä. Kansanmusiikin käyttö sävellyksen lähdeaineistona ei ollut vain esteettinen valinta. Olen varma siitä, että globaali lähestymistapa näytti alitajuisesti tai täysin tietoisestikin tarjoavan jälleen kerran jonkinlaisen oikeutuksen. Kansanmusiikin on pakko olla ”hyvää”, koska se on spontaanisti syntynyttä, ilman ulkopuolista kaupallista tai poliittista agendaa.

Länsimaisten ja aasialaisten säveltäjien välillä on tässä suhteessa mielenkiintoinen ero: kun monet aasialaiset korostavat etnistä ja kulttuurista taustaansa käyttämällä kansanomaista materiaalia ja joskus myös kotoisia soittimia, eurooppalaiset etsivät mielellään vierasta folklorea. Kummassakin tapauksessa riskit ovat samat. On hyvin vaikea luoda syntaksia, jossa ”toisesta kulttuurista” tulee jotakin enemmän kuin valokeila, joka kiinnittää huomion itseensä.

Tiedämme, että monille säveltäjille yhtäkkinen intensiivinen kontakti ”toiseuteen” on ollut ratkaiseva tekijä heidän kehityksessään, mutta vain parhaat onnistuvat luomaan orgaanisen kielen törmäyksestä vieraaseen materiaaliin ja konfliktista sen kanssa. Vähäisemmät tuottavat jonkinlaista turismia, musiikillisia postikortteja, parhaimmillaan huvittavia kollaaseja.

tellaan rohkeasti populaarikulttuurin eri ilmiöiden kanssa.

VIIME aikoina olen saanut kokeilla sitä, kun työtä tehdään paineettomasti ja populaarikulttuurin eri ilmiöiden kanssa keskustellaan rohkeasti. Juuri siitä on kyse Maija Mustosen perustaman GoGo Tanssiryhmän Kuumat Putket kanssa toteuttamassamme JUST Queens -drag-esityksessä. Vahvasti poliittisen alakulttuurin muodon viime aikojen popularisoituminen on kiinnostava ilmiö. Teoksemme ei vahvista tiettyjä rooleja vaan purkaa auki sukupuoleen liittyviä kliseitä. Pyrimme liukumaan maskuliinisen ja feminiinisen, kahden polarisoidun ääripisteen välillä.

Minulle itselleni tulee esityksestä usein outo olo: en tiedä mihin kuulun ja pidän siitä.

TAIDEAKTI Fiktion ja toden suhde voi toimia kimmokkeena sille, että jokin asia muuttuu.

Lisää löylyä – syntyykö saunassa kipakoita ajatuksia? #issuex

JUST Queens -teos liukuu sukupuoleen liittyvien kliseiden välillä.

Koreografi Satu Herrala toivoo, että huvittava ja hämmentäväkin teos ravistelisi yleisön mielipiteitä siitä, mitä on olla nainen tai mies.

26 ISSUE× SYYSKUU 2013 // TEKSTI SANNA LAAKKONEN KUVA MIKKO HUOTARI // HENKILÖKUVA: SATU HERRALA

MITÄ ON

Keskus-

TAIDEAKTIVISMI on teemana tapaamisissa, joiden pyörittämisen aloitimme keväällä yhdessä Saara Hannulan kanssa. Koska kollektiivinen tiedon tuottaminen ja jakaminen kiinnostaa meitä, halusimme luoda tilan ja ajan tavata kasvokkain, neuvotella myös tuntemattomien ihmisten kanssa. Perustamamme ryhmä kokoontuu kahden viikon välein, ja keskustelu siitä mitä on taide ja mitä on aktivismi, on käynyt puoli vuotta aika kuumana. Mukaan on tullut joukko ihmisiä, joita kiinnostaa työstää pitkäjänteisesti kysymyksiä taiteen suhteesta yhteiskunnalliseen, poliittiseen ja sosiaaliseen kenttään. Tarkoituksena on ryhtyä tekemään myös jotain konkreettista, mutta koska haluamme prosessin olevan aidosti kollektiivinen, se vie aikaa.

SATU HERRALA 35-vuotias tanssija, esiintyjä, koreografi, kuraattori.

Asuu Helsingissä, opiskelee viimeistä vuotta koreografiksi Taideyliopistossa.

Aiemmalta koulutukseltaan tanssija.

Työskennellyt aiemmin 5,5 vuoden ajan Wienissä tanssijana ja esiintyjänä.

Työn alla tällä hetkellä mm. koreografi­ opintojen lopputyö; kollektiivinen yhteisteos Eeva Muilun, Masi Tiitan ja Anna Mustosen kanssa; saunaluentojen sarja

IVISMI

Kuopion Anti-festivaaleille; tanssijana Maija Hirvasen Meidän sosiaalidemo-

kraattiset kehomme -teoksessa.

VASTUU syntyy siitä, että pääosa taiteesta tehdään julkisella rahoituksella. Teosta on aina mietittävä johonkin kontekstiin – mietittävä, pyrkiikö teos istumaan siihen vai haastamaan sen. Toisaalta taiteen tehtävä on myös kritisoida taideinstituutiota, olla ottamatta rakenteita itsestäänselvyyksinä. Kyseenalaistaminen on autonomialle olennaista, vaikka toisaalta samalla purraankin ruokkivaa kättä. Toivoisin, että taiteilijan asema yhteiskunnalle nähtäisiin olennaisena ja taiteen tekeminen mahdollistettaisiin ilman markkinatalouden mittareita. Kaikki riippuu siitä, miten taiteen tekemiseen suhtaudutaan – onko se arvokas asia vai loinen. Ajatellaanko, että muut tekevät työtä ja taiteilija vain operoi muiden rahoilla. Taiteen harjoittaminen on kuitenkin myös työtä, joskin sellaista, missä on usein mahdotonta vetää rajoja työn ja vapaa-ajan tai ammatinharjoittajan ja yksityishenkilön välille.

YHTEISKUNNASSA on paljon konsensushakuisuutta, mutta taiteella on kyky häiritä julkista keskustelua ja kääntää se päälaelleen. Propagandan ja taiteen suhdetta määritettäessä oleellista on, miten tekijät teosta tekevät: kyseenalaistetaanko oma tekeminen, muoto, sisältö ja niiden suhde.

Vaikka vaikutuksista ei voidakaan olla varmoja ja ne voivat joskus riistäytyä käsistä, tekijöiden tietoisuus siitä mitä asetetaan näkyväksi, on tärkeä. Jossain vaiheessa teos alkaa elää omaa elämäänsä ja informoi myös tekijäänsä. Taiteilijan, koreografin ja ohjaajan on osattava päästää irti kontrollista, antaa tilaa teokselle ja esiintyjille.

27 ISSUEX SYYSKUU 2013

AIKAANSAAMINEN on ristiriita taiteen ja aktivismin välimaastossa. Aktivistit toimivat suoraan asian aikaan saamiseksi, mutta taiteen asema on ambivalentimpi.

Jos taide onnistuu tehtävässään, sillä on seurauksia: se liikuttaa tai muuttaa jotain. Mutta jos taiteella lähdetään muuttamaan maailmaa ja se valjastetaan jonkun yhden asian ajamiseksi, taiteen olemus kärsii. Kysymys on taiteen autonomiasta.

Taide on yhteiskunnassamme alue, jossa harvoin tullaan sanomaan, että jokin ei ole mahdollista. Taide kyseenalaistaa kaiken aikaa itsensä – taide monimutkaistaa sitä, mitä julkisessa keskustelussa pidetään totuutena, tuomalla esiin piilotettuja ja vaiennettuja näkökulmia. Taide tuo esiin vaihtoehtoisia katsantokantoja.

RAJAPI VÄLIT RAJA ON käsitteistä: raja itsen ja tois-

28 ISSUE× SYYSKUU 2013 // TEKSTI RIIKKA STEWEN KUVAT HANS ROSENSTRÖM // PROVOKAATIO

ehkä ensimmäisin kaikista

RIIKKA STEWEN

ten, maailman ja minun, oman ja vieraan välillä. Suomen kielessä raja tarkoittaa pyhää, tabujen kohdetta.

Tabu merkitsee koskematonta, raja on jotakin mitä tulee vartioida huolella. Raja määrittää itsemääräämisoikeuden, suvereniteetin, identiteetin. Kaikki mikä uhkaa rajoja, voidaan kokea kauhistuttavana. Kulttuurisesti raja erottaa myös “puhtaan” ja “likaisen”. Kun Julia Kristeva pohti abjektin – inhottavan ja kauhistuttavan – kysymystä, hänen lähtökohtansa oli lian kulttuurinen määrittyneisyys, jonka antropologit olivat havainneet, sekä puhtaan ja likaisen rajan suhde identiteetin rakentumiseen.

Rajan muuttuminen voi horjuttaa kaikkia käsityksiä, sitä voi olla mahdotonta uskoa tai se voi olla syvästi traumaattista. Kun Charles Darwin 1800-luvun puolivaiheilla esitti julkisesti, ettei raja ihmisen ja eläimen välillä ollut ikuinen, se herätti paitsi suuttumusta myös kauhua. Jacques Derridan on sanottu pohtineen kaikissa kirjoituksissaan rajaa ihmisen ja eläimen välillä, sillä hänelle se edusti paikkaa, missä kaikki suuret kysymykset muodostuvat. Samoin ajattelee Giorgio Agamben, joka zoe-käsitteen historiaa tutkiessaan on todennut, että rajan toisella puolen, missä ihmisyydestä jää jäljelle vain paljas biologinen elämä – kun ihmistä ei pidetä ihmisenä – häntä voidaan kohdella kuinka vain, keskitysleirien äärimmäiseen julmuuteen saakka.

RAJA MÄÄRITTÄÄ teetin identi-

erottaessaan sisä- ja ulkopuolen toisistaan. Samoihin aikoihin kun Julia Kristeva pohti runokielen vallankumousta ranskalaisessa 1800-luvun runoudessa, hän tarkasteli subjektin ja kielen syntyä. Paikannimet-artikkelissa hän kirjoittaa psykoanalyyttisen yksilöhistorian tarinaa, itsen syntyä erosta ensimmäiseen hoitajaan; sanat syntyvät rajalle, siihen tilaan, joka avautuu kun lapsi korvaa äidin tai hoitajan poissaolon symbolilla, aluksi kokonaisia lauseita tarkoittavalla sanalla. Tämä itsen ja toisen yhteenkietova raja on usein nähty myös tilana, jossa taide syntyy, vaikka modernin aikakaudella taidetta on enimmäkseen arvostettu sen mukaan kuinka rajoja rikkovaa se on.

Transgressio on mitä modernistisin metafora, yhtä lailla kuin sen kääntöpuoli: rajojen pikkutarkka vaaliminen. Amerikkalainen taidehistorioitsija Craig Owens kiinnitti huomiota siihen, kuinka 1700-luvulta lähtien vähittäin muotoutuneet mediumin, välineen, puhtauden diskurssit 1960-luvulle tultaessa olivat alkaneet murtua ja kuinka esimerkiksi kirjallisuutta

PINTOJA TILOJA Rajaa voi ajatella toisin: mahdollisuuksien tilana, jossa kaikenlaiset kumoukset ovat mahdollisia.

kuvitella, ettei sen itsessä – sisäisimmässä – ole mitään vierasta mutta Derridan ja erityisesti Emmanuel Levinasin ajattelussa tuntuu, että itse pohjautuu “vieraaseen”, toiseen, kaikkein sisin ulkoiseen.

JOS LUKIJA hän saattaa viimeistään on päässyt tähän asti,

PROVOKAATIO

Pilvi Takala: Wallflower, 2006

nyt kysyä, mitä tällä kaikella on tekemistä Taideyliopiston kanssa. Toivottavasti paljon! Ainakin minun mielestäni Taideyliopisto saattaa olla paikka, jossa voi rakastavasti tai vallankumouksellisesti uudelleen määritellä taiteen, musiikin, teatterin rajoja – taiteen ja elämän rajoja – ja pitää perusprinsiippinä varhaisromantikkojen teesiä siitä, että kaiken alussa on keskenään erilaisten dialogi.

29 ISSUEX SYYSKUU 2013

ja kuvataidetta ei enää oikeastaan voinut pitää toisistaan kokonaan erillisinä. Kuvaavaa modernismin puhtauden vaatimukselle on myös, että Michael Fried 1960-luvulla kritisoi silloin ABC-taiteeksi kutsutun käsitteellisen minimalismin performansseja teatrikalismista – hänen mielestään esitykset eivät pysytelleet kuvataiteen alueella niin kuin olisi pitänyt vaan ne muistuttivat teatteria!

Mutta rajaa voi ajatella toisinkin. Bracha Ettinger luo kokonaisen esteettisen teorian guattarilaisittain psykoanalyysin pohjalle: chaosmosis, borderlinking, copoiesis ovat käsitteitä tai ehkä pikemminkin epäkäsitteitä, neologismeja, joilla hän haluaa puhua mahdollisuuksien tilasta, joka on sinun ja minun, meidän rajapinnoillamme. Kun rajaa ei ole, olemme ei-missään, välitilassa, jota antropologit kutsuvat liminaaliseksi ja jossa kaikenlaiset kumoukset ovat mahdollisia. Taide on eräs nimi kokemukselle, jossa rajat siirtyvät ja subjekti voi konstituoitua toisin.

Subjektin historiassa on esteettisen kokemuksen rinnalla ehkä vain yksi toinen potentiaalisesti yhtä vallankumouksellinen kokemus, joka voi siirtää kaikkia rajoja, rakastuminen.

Todella paljon riippuu siitä, miten näemme rajan sisäpuolen ja ulkopuolen välilllä. Suvereeni subjekti voi

30 ISSUE× SYYSKUU 2013 // TEXT VILLE SANDQVIST FOTO CORBIS, SHUTTERSTOCK // GRÄNSDRAGNING VID YTTERSTA DOMEN

HYSS

PENNINGKONST OCH MISSTRO. Det ekar i Sixtinska kapellet. Det berusande människosorlet, som går uppåt och neråt i takt med vakternas aggressiva hyschande, skapar en säregen stämning i salen, tillika både irriterande och meditativ.

31 ISSUEX SYYSKUU 2013

SSCH!

Jag sitter i Sixtinska kapellet mitt i en ofantlig människosamling. Kapellet bubblar och myllret är obeskrivligt.

Och varje gång bubblet håller på att nå kokpunkten skär ett kraftigt hyschande genom salen och överröstar allt buller.

”DET HELIsom ärGhelAt ÄR kravlös men hängivenhet J SOM FÖRUTSÄTTER EN TOTAL

32 ISSUE× SYYSKUU 2013

Sorlet dämpas omedelbart några decibel, men fortsätter ändå sjuda för att småningom växa till en ljudmassa som närmar sig kokpunkten.

Det är inte klokt hur många turister vi är, vi är som sparrisar eller hattifnattar i en konservburk.

Ingen respekterar fotograferingsförbudet, precis som om det inte skulle räknas som fotografering om man knäpper en bild med mobilen eller pocketkameran.

Det finns få sittplatser, men när man väl får en kan man vända ansiktet mot Yttersta domen, luta sig bakåt och låta blicken klättra uppåt längs den blå väggen mot fresken i taket och på vägen försvinna härifrån till evigheten och glömma. Jag har besökt kapellet tre gånger och det för mig alltid någonstans: till en dimension där gränserna suddas ut.

Sixtinska kapellet finns i den europeiska makttraditionens, i våldets, korruptionens och kontrollens, absoluta centrum.

Kapellet ligger i knutpunkten för det romerska imperiet och kristendomen, i hjärtat av Vatikanen intill Peterskyrkan. Från kapellet, där valet av den nya påven görs, finns en ideologisk direktförbindelse till Nya ”befriade” Jerusalem. Dit – till staden som inte ännu heller nått sin frihet – sände påve Salig Urban II det första korståget 1095.

Senast då började det uppdrag som pågått i närmare tusen år: att erövra, underkuva, härska och utnyttja i trons namn.

Det här europeiska projektet gör en förstummad. Det saknar motstycke när det gäller effektivitet, självbedrägeri, självgodhet och bottenlös girighet. Samtidigt lyckas det enorma uppdraget på något groteskt sätt behålla sin värdighet, altruism och helighet. Sådana bannlysta benediktiner som François Rabelais inger oss tro. ag kan omöjligt förstå Sixtinska kapellet. Dess skönhet bländar.

Det är uppenbart att Sixtinska kapellet uppriktigt är ägnat åt att tjäna det heliga. Dess vilja att beskriva händelser inför vilka vi ska tiga och knäböja är klar. Det finns mitt i allt det som vi kan förstå som europeiskt: via det filtreras turistströmmar, tro, pengar och det heliga, såväl andlig, politisk som världslig makt. Via det förmedlas sorl och tystnad, kyrka, his-

TRONS SAK

Skiss för takmålningen i Sixtinska kapellet, ca 1508, Michelangelo Buonarroti (1475–1564)/British Museum, London/The Bridgeman Art Library.

VILLE SANDQVIST

toria, korruption, hemlighetsmakeri, smusslande, oegennytta, våld, nåd och allmosor. Och inte nog med det, dessutom möter hantverket konsten och gesällen sin mästare.

När jag sitter mitt bland detta, försjunken i skapelseberättelsens detaljer i takfresken och i Yttersta domen som fungerar som altartavla, är jag övervunnen och tystad många gånger om. Det här kapellet, som finns mitt i den mänskliga och kulturella förruttnelsen, och som är önskat, beställt och uppfört av samma förruttnelse, är heligt.

Jag kan omöjligt döma eller överge Sixtinska kapellet. Jag kan omöjligt tycka att det är värdelöst även om det representerar så många chockerande värdelösheter. Jag kan omöjligt förakta den turistflock som dag efter dag fyller denna heliga

ag har aldrig hört till kyrkan. Jag är inte döpt, jag har inte gått i skriftskola och jag har inte suttit på religionstimmar i skolan. Redan i flera års tid har jag allvarligt övervägt att skriva in mig i kyrkan, men det är något som hindrar mig. Jag önskar att jag i den individcentrerade, kapitalistiska och agnostiska europeiska gemenskap som jag hör till skulle hitta en plats där det heliga är närvarande, som en gemensam upplevelse, som en vardaglig självklarhet men samtidigt helig och speciell.

Jag tänker mig att kyrkan naturligt skulle vara en sådan gemenskap för mig som finländare och europé. En plats där den kristna nåden och kärleken är ett värde framför andra, en gemenskap för vilken gud(arna) är varje ögonblick och överallt, såväl ovanför himlarna och utanför rummet som närmare än din halspulsåder som det sägs i Koranen. Men något sådant erbjuder inte de religiösa gemenskaper som upprätthåller ojämlikhet, diskriminering och hierarkier. Det är synd om människorna, säger Indras dotter i August Strindbergs Ett drömspel.

Tidigare tyckte jag att konsten har tagit sig an religionens uppgift, att konsten är helig och att min tro finns i konsten. I

33 ISSUEX SYYSKUU 2013

J

inte konstens

plats, eftersom jag då också skulle förakta mig själv. En ställningstagande orsak för att låta bli att komma skulle vara att på det sättet motsätta sig det vålds- och maktmaskineri som kapellet representerar. Men i stället sitter jag tyst, beundrande och dyrkande, mitt i den bubblande turistflocken, förstummad inför skönheten,

KONSTENS

” VERK dag – utan att förlora min tro på och tilltro till konstens värde och betydelse, till och med helighet – tycker jag inte längre så.

Numera anser jag att det heliga som klär av oss, som är helt kravlöst, men som förutsätter en total hängivenhet, är trons, inte konstens, sak. Gudarna är gudar och människor som gör konst bara iakttar världen och ger uttryck för sina iakttagelser.

Enligt litteraturforskaren Terry Eagleton är konsten vår agnostiska tids försök att avbilda Gud, men enligt honom kan konsten inte ersätta religionen.

Konstens verk kan inte rädda oss, menar Eagleton, de kan endast göra oss känsliga för att upptäcka vad som behöver räddas. Just det här är starkt närvarande i Sixtinska kapellet. Det försöker med sin transparenta luftighet och bländande skönhet avbilda Gud. Det har en hisnande religiös potential, kulturhistorisk kraft och betydelse. Samtidigt, i sitt försök att avbilda Gud, är den världsliga makten och pengarna starkt närvarande.

Det är inte (längre) en plats för utövande av en kult, för offer.

Det är redan ett konstverk.

34 ISSUE× SYYSKUU 2013

M Lue suomenkielinen artikkeli osoitteessa www.issuex.fi

ichelangelo Buonarroti, som målade fresken i Sixtinska kapellet, verkade under en tid då Europa gick från ungrenässans till högrenässans. Det var ett tidevarv då konstnärerna började skilja sig från artesanerna, mästarhantverkarna. Ett tidevarv då man började skapa och bygga konstinstitutioner.

En artesan tillverkar en produkt för att fylla ett behov – ett bruksföremål som är avsett att brukas. Då betjänar föremålet och den som gjorde det ett behov. Också trons uppgift är att uppfylla ett behov: ge en grund för vår existens. Därför har vi i årtusenden tillverkat religiösa föremål, amuletter, totem, altare och tempel – nyttiga saker som fyller sin uppgift. Här placerar sig konsten i ett slags ingenmansland och rör sig därför på bedrägliga vatten med många blindskär. Konsten skulle vilja vara helig, oberoende och fri, men blir överraskande enkelt någonting helt annat.

Det behov som ett konstverk uppfyller är oftast estetiskt, politiskt och/eller upplysande. Därför är det alltid på ett eller annat sätt förenat med pengar och makt. I själva verket funge-

Mötet mellan

PARAPLYET och SYMASKINEN

TERRY EAGLETON

Michelangelos självporträtt i Yttersta domen.

Ville Sandqvist har tidigare behandlat samma tema i tidningen Teatterikorkeakoulu 1/2012 och 2/2012 (Raha, taide ja usko I, Raha, taide ja usko II). http://www.teatterikorkealehti.fi

M

en när Vincent van Goghs målningar ett par år efter hans självmord ingick en pakt med pengarna, hade uttrycket l’art pour l’art, som myntats ett halvt sekel tidigare, redan förlorat sin betydelse. Sedan dess har verkens estetiska värde varit kopplat till pengar och deras poli­ tiska och upplysande uppgift till konstpolitik och till kommande institutioner.

Det betyder inte att van Goghs målningar skulle ha förlorat av sin altruism, sin kraft och sitt egenvärde, inte heller av sin relation till det heliga. Det berättar bara om att konsten alltid är också i förbund med det oheliga. Det kan man inte säga om tro. Om vi vill placera in det ögonblick då den oheliga alliansen ingicks så kunde det vara 1508, när påve Julius II kommen­ derade den motvilliga Michelangelo, som var känd som skulp­ tör och arkitekt, att måla takfresken i Sixtinska kapellet. Då han något senare målade Yttersta domen 1536–41 målade han sig själv flådd och hängande i Sankt Bartolomeus hand. Sålunda placerade konstnären sig själv in i den heliga bilden.

LUE ARTIKKELI SUOMEKSI WWW.ISSUEX.FI

CLAES ANDERSSON

KAN INTE

rar konsten i dag så osjälviskt (sic!) att den utan att krusa upp­ fyller ekonomiska och maktpolitiska behov. Denna omedelbara relation mellan pengar, makt och konst baserar sig när allt kom­ mer omkring på det modernas förtvivlade försök att förklara konsten som oberoende och att den har ett värde i sig. På så sätt strävade den efter att positionera sig som ett alternativ till kyrkan, som är korrumperad och utnyttjade strukturell makt.

kolumn

att upptäcka, syn­ liggöra och fördjupa verkligheten. Vid den kreativa processen – antingen det gäller litteratur, musik, bildkonst, film, videokonst, performance etc – strävar konstnären till att uppnå ett mentalt tillstånd, där inte bara de intellektuella och logiska funk­ tionerna utan också de barnsliga, infantila, skambelagda, demoniska och allsmäktiga sidorna i oss aktiveras och ges utrymme i själva den skapande akten. Skapandet är bara till en liten del rationellt och viljestyrt. En betydligt större roll spelar våra irrationella impulser, vår intuition, våra (ofta galna) infall och graden av lekfullhet, risktagning och modet att kasta sig in och ner i den värld, där de allsmäktiga och omnipotenta krafterna härskar.

KONSTEN ÄR ETT SÄTT

I ANDRE BRETONS SURREALISTISKA manifest beskrivs skapan­ det som ”mötet mellan ett paraply och en symaskin på dis­ sektionsbordet” – det vill säga ett oförutsägbart möte på en oförutsägbar plats med oförutsägbara konsekvenser. Det krävs både mod och beslutsamhet att ta språnget och nå kontakt med de barnsliga och demoniska sidorna i oss själva. Ändå är det just det som gäller: att våga möta de okända och ofta hotfulla och skrämmande sidorna i oss, de sidor som vi får kontakt med i våra drömmar och som ger oss den omnipotenta (allsmäktiga) känsla som gör att allting känns möjligt att förverkliga. Vi måste bejaka Münchhausen i oss själva, uppnå den magiska känslan av att ”ett kilo väger 700 gram”, eller att det faktiskt är möjligt att upphäva tyngd­ kraften och lyfta sig själv i håret (också om vi är skalliga!)

Den som inte vågar misslyckas skapar sällan någonting nytt och för sällan sin egen konst framåt. Ofta är det de monumentala misslyckandena som utgör de stora sprången framåt. Jag tänker på fiaskot med Igor Stravinskys balett Eldfågeln, som senare ledde till en vändpunkt för den nya musiken, eller på de kubister och expressionister (van Gogh, Cézanne, Braque, Leger) som, trots kompakt motstånd, förnyade hela målarkonsten i början på förra seklet.

MEN FÖR ATT KUNNA REVOLTERA och förnya måste konstnären vara väl förtrogen med traditionen och med allt som gjorts tidigare. För en författare är läsandet minst lika viktigt som själva skrivandet. För bildkonstnären är studiet av bildkon­ stens historia och av samtida kolleger en nödvändighet. För musikern räcker inte den tekniska skickligheten, utan han/ hon måste kunna sätta sin egen verksamhet i relation till hela musiktraditionen.

För de politiker och tjänstemän som fattar besluten om hur och på vilket sätt konsten bäst skall stödas, är det vik­ tigt att förstå och bejaka det konstnärliga arbetets natur, dess karaktär av lek och improvisation, dess dragning till det oför­ utsägbara och behovet av att våga misslyckas. Man måste våga satsa på de experimentella och nyskapande konstnä­ rerna. På längre sikt är de osäkra korten de enda säkra!

35 ISSUEX SYYSKUU 2013

RÄDDÄ OSS

på dissektionsbordet

TAITEENTILA

ON VAPAA

jäniemi Kuvataideakatemiasta ja Oskari Nokso-Koivisto Sibelius-Akatemiasta tavoittelivat koulusta riippumatonta taiteen tekemisen tilaa. Kun ensimmäisiä Taideyliopiston pilottihankkeita etsittiin, kolme opiskelijaa teki toisistaan tietämättä hankehakemukset hyvinkin samalla sisällöllä. Miksikään muskettisotureiksi he eivät itseään tituleeraa, eikä tilan ole tarkoitus personoitua kehenkään. Filosofia perustajajäsenillä on silti vankka ja painonsa arvoinen painettavaksi. ”Tarve oli löytää tilaa taiteen tekemiseen. Taiteiden ja Taideyliopiston eri koulujen kohtaaminen keskenään olisi tärkeää, jotta voisi syntyä jotain uutta”, valosuunnittelun maisteriopintoja suorittava Martikainen kertoo.

Konkreettisesti opiskelijat etsivät kuvataiteilijoille galleriatilaa, muusikoille keikkapaikkaa ja teatterille kevytrakenteista esiintymispaikkaa. Martikaista, NoksoKoivistoa ja Petäjäniemeä kehotettiin yhdistämään konseptinsa, ja kun päät oli lyöty yhteen, syntyi ehdotus Vapaan taiteen tilasta ”Tarkoituksena oli luoda paikka, joka määrittelisi tekemistä ennalta mahdollisimman vähän. Paikan niin sanottu ainoa filosofia oli vapaus ja kevytrakenteisuus”, Martikainen listaa alun suuntaviivoja.

Hanke lanseerattiin ja se sai 50 000 euron valmistelurahan ensimmäisen vuoden ajaksi. Paikka Vtt:lle löytyi kaupungin ytimestä; 160 neliön tila Katariinankadulta, Tuomiokirkon kupeesta.

Nyt Vapaan taiteen tila antaa kullekin projektille 150 euron suuruisen avustuksen ja sen jälkeen vastuu sekä tilasta että taiteesta siirtyy tekijöille. Mahdollisuuteen voi tarttua kuka tahansa Taideyliopistossa opiskeleva, opiskellut tai alumniyhdistyksen jäsen.

www.vapaantaiteentila.fi

36 ISSUE× SYYSKUU 2013 // TEKSTI HENRIKKA HIMMA // VAPAAN TAITEEN TILA

MILLA MARTIKAINEN Teatterikorkeakoulusta, Tiitus Petä-

Vaikka jutunjuuri ei ole sankari­ tarina eivätkä konkreettiset seinätkään kiinnosta, jostain Vapaan taiteen tila on saanut alkunsa.

Ja alussa oli hankehakemus.

Seison keskellä huonetta.

Havainto. Jalat tekevät lattiaan kaksoispisteen: Se on vapaan taiteen tila. #issuex

09.-15.09.

Miro Mantere and Teemu Päivinen plays Halko (log).

17.09.2013 Primavista Arkestra.

KONEISTOSTA KEVEYTEEN

Spontaanin sävel-

KLASSISEN LAULUN OPINNOT syksyllä päättänyt Oskari Nokso-

Koivisto kyseenalaistaa, kuinka suurta koneistoa opiskelijan ympärille tarvitaan pyörimään. ”Rahaa tulee Taideyliopistolle pilvin pimein per opiskelija”, Nokso-Koivisto hymähtää. ”Kysymys kuuluu miten paljon sillä rahalla saadaan aikaan? Osa opiskelijoista oppii pienemmälläkin ohjaamisella, ja koneiston ylläpitämiseen menee hirveät määrät rahaa”, Nokso-Koivisto jatkaa.

tämisen -klubi.

26.09-06.10.

Python Greens.

Vilinka Kätkön näyttely.

10.-13.10.

Arena Baubo’s

”Opiskelijoiden monimuotoisuus on otettava huomioon. Osa opiskelijoista toimii väljemmissä puitteissa paljon paremmin”, Nokso-Koivisto sanoo ja lukee itsensä tähän joukkoon. ”Vapaus auttaa taiteellisen identiteetin syntymisessä, sen sijaan että keskittyisi täyttämään tiukkoja puitteita. On ällistyttävää, miten paljon puitteet vaikuttavat ihmisten mieliin.

Kuvataideakatemialla opiskeleva Tiitus Petäjäniemi avaa myös omaa aatettaan vapaasta tilasta.

Multi-tasking seminar.

Lisätietoa: www. arenabaubo.se.

25.10.-06.12.

Double Blind.

Interaktiivista äänitaidetta ja

”Taide on hyvä juttu, sen erilaisille muodoille tulisi antaa mahdollisuuksia mahdollisimman laajalti ja vapaasti uskoen taitelijoihin,

tanssia yhdistävä installaatio.

heidän älyynsä, luovuuteensa ja osaamiseensa”, hän perustelee.

Täysin kevyen käden toimintaa ei Vtt kuitenkaan konseptistaan huolimatta ole. Tila tuottaa paljon käytännön tason työtä, joten tilaa ylläpitämään palkattiin osa-aikaisesti oma talonmies. Tätä pestiä hoitaa äänisuunnittelun opiskelija Johannes Vartola.

Tilan määräaikainen sopimus päättyy keväällä ja uutta etappia ryhdytään miettimään heti syksystä. ”Nyt kouluihin on tulossa ensimmäinen vuosikurssi, jolle Vapaan taiteen tila on jo olemassa oleva mahdollisuus”, Vartola sanoo

PYSYVÄÄ ON VAIN LIIKE VTT:N SISÄLTÖ VOIDAAN muuttaa vaikka kokonaan jos

niikseen tulee. Vtt:ssä lisää tekijöitä tarvitaan, ja sisältö muuttuu tekijöidensä myötä. ”Väliaikaisuus menee yhteen myös sen kanssa, että tämänhetkinen tila ei ole priimakunnossa. Me ei haluta liian fiiniä tilaa, jottei tarvitse liikaa varoa”, Milla Martikainen Teatterikorkeakoulusta virnistää.

37 ISSUEX SYYSKUU 2013

Kielletty-kylttien sijaan Katariinankadun ovessa lukeekin Vapaan taiteen tila.

Sibelius-­ Akatemian opetus on tuonut kansan­musiikkia nykyaikaan sekä tyyliltään että suosioltaan. issuex.fi

38 ISSUE× SYYSKUU 2013 // TEKSTI HARRI RÖMPÖTTI KUVAT MARJUT KINNARI, JORMA AIROLA

PERINNE Kansanmusiikki­ opiskelijat luovat perinteen pohjalta uutta ja elävää musiikkia.

”Melodian ja stem­ mojen soittaminen on sallittu myös lyömäsoittajalle.”

TATU VIITALA

VIELÄ

1970-luvulla suomalaista perinnemusiikkia elvytettiin otsat rypyssä kuin haitarit. Viuluja vingutettiin museaalisesti, ettei musiikki kokonaan katoaisi. Tekohengitys piti perinteen elossa.

Nyt on virinnyt uutta luovuutta. Hipsterit parveillevat klubeilla, joissa soi uusfolkin aalto. Suomalainen perinne sekoittuu iskelmään, amerikkalaiseen bluesiin ja ties mihin maailmanmusiikkiin.

Kaikki uudet tähdet eivät ole opiskelleet SibeliusAkatemian kansanmusiikin aineryhmässä, mutta sen 30-vuotinen työ on muokannut otollisen maaperän uudelle kukoistukselle. Kansanmusiikin opiskelijat ovat yksimielisiä. Perinne pitää tuntea, mutta sen pohjalta voi ponnistaa kohti uutta. ”Jos perinteen tyhjiöpakkaa säilykkeeksi, se ei elä”, Tatu Viitala sanoo. Hän on erikoistunut lyömäsoittimiin. Se on sikäli erikoista, että suomalaisessa perinteessä lyömäsoittimia on ollut vähän eikä arkistotallenteita juuri ole malliksi.

Kun valmiita malleja ei ole, täytyy etsiä uutta. Niinpä Viitala soittaa kaikkea, mikä kilisee ja kolisee. Hän rakastaa soundeja ja kerää niitä vaikka mistä. ”Kerran Ikean kukkaruukkuosastolla vartija tuli

kyselemään puuhiani, kun olin kolistellut niitä ruukkuja pitkään ja kerännyt ostettavaksi aikamoisen kasan”, Viitala nauraa. Myös arabialaiset, afrikkalaiset ja eteläamerikkalaiset lyömäsoittimet ovat tulleet tutuiksi.

Alku oli Viitalalle hankala. Mummo vei noin kymmenvuotiaan Tatun Kaustisen kansanmusiikkijuhlille. ”Muistan, että oli tosi tylsää. Jopa hernekeitto oli siellä pahaa!”

Niinpä Tatu alkoi vähän vartuttuaan rummuttaa rockia ihan kuin kuka tahansa nuori. Kansanmusiikkia ja maailmanmusiikkia hän alkoi kuunnella opiskellessaan musiikinopettajaksi. ”Eräs yliopiston lehtori pyysi soittamaan darbuka-rumpua arabialaisen musiikin bändiinsä. Se oli niin kivaa, että piti lähteä vielä Sibelius-Akatemiaan oppimaan lisää.”

JOS

Viitala ui kansanmusiikkiin rockin kautta, niin Amanda Kauranne päätyi siihen saunasta. Tai tarkemmin siksi, ettei mennyt saunaan. ”Kallion lukion bileissä kaikki muut, sekä tytöt että pojat, menivät nakuina saunaan. Minä olin liian ujo ja jäin kuuntelemaan kaverin kanssa Värttinän levyä. Se tuntui tulkitsevan tunteitani paremmin kuin mikään muu musiikki.”

TATU VIITALA s. 1983 Erikoistunut lyömäsoittimiin.

Valmistunut filosofian maisteriksi 2010 ja kansanmusiikin kandidaatiksi 2012, opiskelee maisteriksi.

Työskentelee yläkoulun ja lukion musiikinopettajana. Yhtyeitä: Okra Playground, Mari Kalkun & Runorun, Ruber.

”Minussa elävät rinnan perinnepoliisi ja täyden vapauden kannattaja.”

AMANDA KAURANNE

Nordic Master of Global Music -koulutusohjelmaa on kiittäminen siitä, että viisi erilaisista taustoista tulevaa muusikkoa löysivät toisensa ja perustivat Reach the Air -yhtyeen. Kuvassa vasemmalta opettaja Topi Korhonen ja yhtyeen jäsenet Menard Mponda, Elina Lappalainen, Emmi Kuittinen, Marouf Majidi ja Salla Hakkola.

ELÄÄ MYÖS kansanmusiikin ohella punkkia. Hän

alttoviulisti Iida Savolainen soittaa

soitti jo viisivuotiaana lastenorkesteri Näppäreissä Kaustisella. Savolainen on opiskellut myös etnomusikologiaa. ”Perinne elää, kun juhlissa lauletaan yhdessä. Viimeistään humalassa tuttuihin biiseihin aletaan keksiä

AMANDA KAURANNE s. 1984 Erikoistunut lauluun.

Työskentelee myös kansanmusiikkiin erikoistuneena toimittajana Ylen Radio 1:ssä ja eri lehdissä.

Yhtyeitä: Sähköpaimen, Amanda ja Pitkät siivet, Hyvä trio, Helsinki Soundpainting Ensemble, Shamu.

uusia sanoja. Opiskelin aiemmin klassista musiikkia, mutta vasta kansanmusiikki kosketti sisintäni”, Savolainen pohtii.

SibAn opetuksessa perinne on jaettu arkaaiseen musiikkiin, jota edustavat kanteleet ja jouhikot, ja toisaalta pelimannimusiikkiin, johon kuuluvat haitarit ja viulut. Savolainen epäilee niiden erillisyyttä todellisuudessa. ”Kansanmusiikin opiskelu on tavallaan mielikuvitusmatka perinteeseen. Ei voida tietää täsmälleen, millaista se on ollut. Mitä pitemmälle perinteen opiskelussa etenee, sitä enemmän leikkii ja kokeilee.”

Hyvät kysymykset perinteestä kiinnostavat Savolaista ainakin yhtä paljon kuin vastaukset. Siltä pohjalta kansanmusiikin aineryhmässä tehdään taidetta.

Kansanmusiikin tekeminen on vapautunut, mutta yhä löytyy perinteisiä pelimanneja, jotka irvistävät taiteelle. ”Esimerkiksi Kaustisella on jäljellä vanhoja soittajia, joilla on vahva perinteinen identiteetti. Eivät hekään kiellä tekemästä uudella tavalla, mutta nurkan takaa saattaa kuulua jupinaa”, Savolainen sanoo. Äänessä taitaa kuulua hieman hellyyttä.

Kansanmusiikissa nuoriso kukoistaa, mutta vanhastakin sukupolvesta kuuluu vielä elonmerkkejä.

”Kansanmusiikkia soitetaan korvan eikä nuottien kautta.”

IIDA SAVOLAINEN

”Jos perinteen tyhjiöpakkaa säilykkeeksi, se ei elä.”

TATU VIITALA

IIDA SAVOLAINEN s. 1988 Erikoistunut viuluun.

Valmistunut kansanmusiikin kandidaatiksi 2013. Työskentelee myös teatterimuusikkona.

Yhtyeitä: Akkajee, UTU, VIHREET-HOMOT.

39 ISSUEX SYYSKUU 2013

Aiemmin Kauranne opiskeli teatteria. Nyt hänen pääaineensa on kansanlaulu. Vei aikansa ennen kuin hän ymmärsi, että voisi toimia musiikissakin omalla tavallaan, soveltaa siihen draaman kaarta. ”Kansanmusiikki on aina ollut käyttömusiikkia, yhteistä omaisuutta. Perinteestä ovat enää käytössä lähinnä kehtolaulut. Toisaalta minä olen vantaalainen.

Meillä perinnettä oli laulaa yhdessä Eppu Normaalin biisejä”, Kauranne huomauttaa.

Kansanmusiikki on kummunnut yhteisöstä. On soitettu yhdessä eikä esimerkiksi tanssia ja musiikkia ole eroteltu. Samaa henkeä oli punkissa, joka ponnisti kyläraittien sijaan asfalttikaduilta. Kauranteella oli kansanmusiikkia opiskelevien kavereidensa kanssa pari vuotta punkbändi Angry Tits.

Klassisen ohella kansainvälisesti arvostetuinta suomalaista musiikkia tekevät Värttinä ja Kimmo Pohjonen. #issuex

Suomalainen kansanmusiikki oli 60-luvulla käytännössä kuollut. Sitä pidettiin maalaisten touhuna, joka häviää sivistyksen myötä”, Sibelius-Akatemian kansanmusiikin emeritusprofessori Heikki Laitinen (s. 1943) muistelee.

Toisin kävi. 1970-luvulla nuoret korkeasti koulutetut alkoivat säilyttää kansanmusiikkia soittamalla sitä. Se oli yleiseurooppalainen ilmiö.

Suomessa kehitys johti Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osaston perustamiseen vuonna 1983. Laitisen mukaan kansanmusiikin opetus konservatoriotasolla oli vielä silloin radikaalia.

Suomi saattoi olla ensimmäinen.

Neuvostoliitossa opiskeltiin kansansoittimia, mutta niillä soitettiin klassista.

Ensimmäiseksi Laitisen piti suunnitella SibAan viiden vuoden koulutus. Perinnettä oli säilytetty, mutta sen tuntemus oli ohutta. ”Alusta asti ideani oli, että musiikkia kaivetaan arkistoista, mutta opiskelijoilla on myös oikeus luoda uutta siinä kuin muissa musiikeissa. Jokaisen piti opiskella

kaikkea: soittaa, laulaa ja tanssia. Jopa soitinrakennusta otettiin mukaan.”

30

vuodessa on tapahtunut paljon. Yhteistyö Pohjoismaiden ja Baltian kanssa on kasvanut.

Opiskelijat ovat käyneet ahkerasti maailmalla, varsinkin Intiassa, Tansaniassa ja Etelä-Amerikassa.

Eniten Laitista ilahduttaa ilmapiirin muutos. Kun Värttinä julkaisi läpimurtolevynsä Oi dai vuonna 1991 ja päätyi keikkailemaan rockklubeille, karjalaisen musiikin fuusioiminen rockiin herätti vielä ärtymystä. Värttinästä on tullut kansainvälinen menestys.

Sittemmin myös haitaristi Kimmo Pohjonen on ponnistanut maailmalle kansanmusiikin pohjalta. Pohjosen musiikkia ei ole enää karsastettu, vaikka se on etääntynyt perinteestä erittäin omalaatuiseksi. ”On hienoa, ettei kansanmusiikkiin ole syntynyt vain yhtä koulukuntaa. Sen sijaan jokainen ratkaisee itse suhteensa perinteeseen ja tekee persoonallista musiikkia”, Laitinen summaa.

”Jopa soitinrakennus otettiin mukaan.”

Kimmo Pohjonen ja Heikki Laitinen tulkitsevat Murhaballadeja omalla juurevalla tavallaan Espoon Sellosalissa huhtikuussa 2013.

40 ISSUE× SYYSKUU 2013 // TEKSTI HARRI RÖMPÖTTI KUVAT JORMA AIROLA

JOKAINEN RATKAISEE ITSE SUHTEENSA PERINTEESEEN

TS

O

K

A TO K O R P I

i Ta

de

is

an

no

ja

pa n

ka

n

ä

ni

ik

itä

Ri

ki

n,

kk

m

en

tu

in

ah

al

la

jo

ns

ät

ei

sä

id

in

ta

m

ja

lis

le

ta

ril

pi

uu

ka

ltt

ti

ap

es

ku

Sa

,t

is

is

o

an

ka

um

ai

illa

ja

te

tä

en

el

ie

ki el ää

”p ik

en

ää

on

su

tä ul

au

ja

ku

K

n

in

ke

m

is

tit

ku

As

ka

on

el

uu

× SYYSKUU 2013 // OTSO KANTOKORPI // PROVOKAATIO 41 41 ISSUE ISSUEX SYYSKUU 2013

in nk n. ää tie nt el hi nu läh Vä ma ta Im ntis Ka

P

N

SI

T D A JA A A TA K N KA S I E

AI

N

T

ut

ta

on

ut

m

tta

an

de

Im

al

m

O

pa

n

ai le

et

ue

im

P

R

O

V

O

K

A

AT

IO

aa l K out va o a t t t ih a s otu u o ntis jän r ni de Mu aja toe am ttu ma ta t al h pi la nim au läh e. V sa rni ista nt to t t s s i . P r m i n a o j e o n l u ov i t t ä o n o i e n ä h i j n nt l n et im uu mää min luo p u l o i n o s e a l ko a t 1 vu ään en de s 9 s e h i n o i 9 m n n e ol ng si i a ude la 0-l tä om n vä tait t o el po ses uo aa ja sy u v m li a ltt ee lue, lle t t t s y n u a a a a o lka no An m t l n o l ä m ks i , ou mo ja nu ny lo ity l lu ä so tti H d e s e va a i m s t t tön ym pu s. t o j sy ai o r n l ke t i m ni uu i ka yn i f lla, te 1 ö ö ku en l a i t a p i s t ä u k s sy i s 9 8 0 a s i uh ta den une sen p s n id en em -l u lu se po m m m m sä e fa n d ok in im ett i e ns a u p uv o y de änt sis ja en a i hd n m ka a a s a l l i s t ks i i . K u l l a ka ot k t m a n a ö n i u o n k , u n v u . s l k m ei ta to uv al m is t i ja jär ul mut la uut Yle er t a m ta a ”Ba as aa sta pu jes ta j o ku sel ”o e s a u i t k m n s u ns a s t o a u l ui t ht ty ist itu n ta Juu ada i pa on a an de ett del le him ink aisi a au elm htu a - va ks i a a n ik – a i k e o i r i t sa air i la st s e i s n is ll se e ha ee ol de l l a va l l l ä ä ä tie s ä ev n n m o i i t ä n e m a j a e n , t e e m a e re et la n . ä n o l i e k o va s e t e n k ,j d r tk n m ti nk o la lla a a a e ki kä ot , p si o sk at v ti uv in utu nsa in k jap rni ttee ss n a as kä aat tait via st llim n äs in C h a ke l l u t a a n i m u a u t m o n t i e t o t ol ”. it s e a i k i o o ne e m ar m i d m a s i i e je ka n te n e aa es a n le a ed si m i l ij l i i k m u s a a s va n h d e s s t a o m i r n i n He isu sula n tu rka e la s a a ke n Ba . M su ol h r u o o n j v s i a e a d llu ,j lis an lle iv ud uem Nik ri R e ut ok ssä t t el sat ny pu at m ou sta o m a , ai u n a k a . Ja t a P a : o k e s ko re i id a yi le el se ra n vo i r o e s n e n on ais n s yh e o a s t y . l im s m u l ku en iinä a a a n n j a k a l yd e M a ä ä n vu tä t n ta va ” IT in – ve a i s e n l i l l i a ja onn urh pet nn Es a ut t a a i v n ä l ä t l ö ä ks su – m siir a 19 an tu jo ? ys ite an ty .A i u 2 s o m nn en i iv i 1 e es l v itt nist tait viim eks one ta ast t k y ät si ää e e a e . a e lti s e l n t e av l t pa tafl uun tav sta ise dr n k as e R i i t ik ti ka a m j a v i n v ” t u o m a o d t r t a an äl al š ns aa a t e a la ok ine la n a – n ko to uk a t a u ks u v i s ta m in id aa siin eh en : g ite ens aa a n . p es la a is si to ari Hä raa n fis een ria in, e ” e ss m ip n ut a. ta alan va n llo ut i tt i

T

m

jo

on

ki

ta

on , lle ue utk de al uu tu ttu si. ov tet otu eek t Lu lu it a o n n ta pa aa

jo

su

T

lo

vo

ot

ik

id

itt

in

es

as

– in an le el ioih ilm ol t a pu ituu ma t ä le el ins on nä is e ä to ina siit na i. n a o ks da kin kun ist de ai u n n, to m i i u ka ite t at ku sillo aan tä. uu ltäm j m u m in e o. si i ku tu k än n ar lau stä sen er aa n: k r v a aa i m k e ei s n n pa m im ttu CV i k o r t a i i n e t u t t vi e s tt e as uu e e k ui e nk m on d o v a a i ks i e s t a m ar ä t nt s a y ty lk pi k n ö n y e ja Eh in o teh oi a ra a m sit a, k on in v j a ij a ä an a j yy ä l S itä i ek ttu ei i l m av st i s ria. st t e a i t a p vo aa se t n ks e m no os ei . a t n n Si ne in pa e rv s i a ki a id ta ää uu m uta tse – ja m llut ssa ella on m i ä o ja ri si . S n”, ett llä n stä ia än pa en a ak ne , e ä n ä n ja te ki as ity tä iik l o a i p i t k i d e va e i e k t l ä h ke h ij a a . si aj s lu jo orio elta ee r pa se ial , sil ta n ke o s d j e s t x i i k a i jo isi te a r i a l l u ks j a j o i n : vo ” h a t u u a , u ta ts t M tor vu en to u n va av t ka u y t n s jo ä. T sta x k in ku hi ottu ota nin in o – n n l ur ar u o sm vä iinn l M n ju nna n u t, t m t a l i i h i n o k vo i e hy a k ar aa än api lku ar v se ni ku ist tee l i u k ol tä K om mis nk uh seä Ja st en n sk t e Tä en a ih t h olos ä i a ali ity tise sitt apa uus si m ä h n i a n s l ev ä e t i e l t l o b ke e e t t a i i k k t o m t e e i t s k a ä t e e l l i o i k a g l u n ” e s l l ä – n va n o t a n t l e v t u ke e äl . ud te un em ille tio sä

ta

se

tu

va

ka

yr

Le

m

yh

Tämähän haiskahtaa poteroajattelulta.

T-Y-L-S-Ä-Ä. #issuex

Onko

Taideyliopiston tarkoitus valmistaa taiteilijoita vai

42 ISSUE× SYYSKUU 2013 // teksti ja kuvat Mikko huotari // polemiikki: lehtori, säveltäjä Tapani Länsiö ja dekaani Paula Tuovinen

maistereita? Ongelmaksi voi muodostua, että hallinnollisakateeminen kieli alkaa vaikuttaa taideopetukseen. Opiskelijatkin puhuvat vain opintopisteistä ja -kokonaisuuksista. Kielen painopiste siirtyy koko ajan poispäin siitä, että ollaan taiteilijoita.

Nyt meistä tulee maistereita, eikä säveltäjiä ja pianisteja. Olen sitä mieltä, että taideyliopiston pitäisi kouluttaa myös taiteilijoita; näyttelijöitä, kuvataiteilijoita ja muusikoita.

Olen

huolestunut siitä, että painopiste on siirtymässä tutkin-

non suorittamiseen, sisältöjen ymmärtämisen ja sulattelun sijaan. En usko, että taiteilija kaipaa ensisjaisesri tutkintoa tai akateemista titteliä tai sitä, että on yhteismitallinen muun yhteiskunnan tittelirallissa. Taide-elämä ei saa liiaksi kurkottautua ja hirttäytyä maisteriuteen. Jos haetaan esimerkiksi viulistia tai näyttelijää, niin kukaan ei kysy papereita.

Merkittävää on ainoastaan se, osaako hän soittaa tai näytellä, viekoitella yleisönsä

Puhun

mieluummin kä-

musiikin tai draaman pauloihin.

sityöläisyydestä

kuin romantiikan taiteilijamyytistä.

Käsityöläisyyttä pitäisi olla enemmän. Ei tuolintekijä diplomillaan tee tuoleja, vaan sillä että hän on hyvä tuolintekijä. Tuoli on hyvä istua, ehkä mukava myös katsella.

Ongelma

on kuitenkin, että

Taideyliopiston rahoitusta ohjaavat ne, jotka ovat hallinnollisesti, eivät niinkään taiteellisesti orientoituneita. Ongelmana on, että plärätään lukuja jossain exceltaulukossa. Taiteessa rahoitus ei voi toimia näin. Esimerkiksi säveltäjä luo tarpeen musiikilleen vain itse. Kukaan ei kaipaa säveltäjän diplomia, ellei säveltäjä itse tee musiikkiaan kiinnostavaksi.

Totta

kai hallinto on tuiki tärkeää. Taitaa olla

syytä toivoa, että myös opettamaan saataisiin eteviä ja kokeneita taiteilijoita, joilla riittää aikaa ja ennen kaikkea halua uran ja opettamisen ohella lukea kaikki mietinnöt ja istua kiistelemässä kaikki kokoukset. Mahtaako Taideyliopisto enää houkutella maamme etevimpiä taiteilijoita opetus-hallinnollisiin tehtäviin?

Nyky

aikana on erittäin tärkeää, että taiteilijat ovat osa yhteiskun-

taa, ja heillä on samat oikeudet ja velvollisuudet kuin muillakin. Maisterin tutkinto antaa tietyn pätevyyden, mutta ei sitä tietenkään saa tehdä taiteilijuuden kustannuksella. On hyvä hahmottaa tutkintonimike ja ammatti erillisinä termeinä, eihän kukaan sekoita lääkäriyttä ja lääketieteen lisensiaatin tutkintoakaan toisiinsa. Tutkintoa

kai varsinainen

tarvitaan esimerkiksi siksi, että kaikista ei voi

toiminta ja osaami-

tulla alansa huippua ja joku ei ehkä elä taidetta

nen ratkaisevat myös muillakin aloilla,

tekemällä koko elämäänsä. Tutkinnosta voi olla

mutta se ei poista tutkinnon tärkeyttä.

myöhemminkin paljon hyötyä.

Totta

Tuo on ehkä hieman romanttinen käsitys taiteilijuudesta. Taiteilijamyytti on syntynyt 1800-luvulla romantiikan aikana. En haluaisi palata koulutusjärjestelmässäkään sata vuotta taaksepäin.

Tässä

olen samaa mieltä. Tanssijana arvostan ruumiillista

tietoa, jota on myös muusikoilla. Olen vastannut rehtorina monta vuotta siitä, että maistereita valmistuu. On tärkeää, että kun joku tulee opiskelemaan, niin hän käy prosessin loppuun ja saa paperin. Sitä vastaan me saadaan rahoitusta, koska ei yhteiskunnalla ole mitään velvollisuutta heittää rahaa jonnekin ja sanoa, että tehkää mitä huvittaa. On tärkeää, että maistereita – ja siis taiteilijoita – valmistuu.

Teatteri

korkeakoulussa

olemme yrittäneet poistaa hallinnon ja opetuksen välillä olevaa kuilua. Aika hyvin olemme onnistuneetkin siinä.

Molemman osapuolen täytyy ymmärtää, mitä toinen tekee. Me olemme samassa veneessä. Jos hallinto toimii vain itseään varten, niin se ei ole tietenkään hyvä.

Tarvitaan rakenteita, joissa kaikilla olisi aikaa keskittyä ja syventyä tekemisiinsä. Kiire tappaa taiteen. #issuex

43 ISSUEX SYYSKUU 2013

Hallinto on palvelua.

Myllylä Salla Myllylä: Talven valoa, 2012, Kuva: Salla

44 ISSUE× SYYSKUU 2013 // TEKSTI PÄIVIKKI KALLIO

Katso sivu 20: Lähtö, 2013, ohjaus Kalle Nio. Katso myös takakannen teos.

Elina Rantasuo: Olen nähnyt kuun, 2012.

VANHANAIKAISIN

AVANTGARDE itsellensä 1900-luvun alkupuolella yleisestä kuvavirrasta alueen, jota voisi havainnollistaa Lars von Trierin Dogville-elokuvan lavastusratkaisulla – lattiaan on piirretty liituviivoja, määritelmän kaltaisia rajoja, jotka uskottelevat katsojalle jonkin todellisen olemassa olevaksi.

Rajaus perustui näkemykseen graafisen taideteoksen olemuksesta, jossa painolaatasta, matriisista, otettu, etukäteen rajattu vedosmäärä, editio, on varsinainen teos. Painolaatta tuli sääntöjen mukaan tuhota edition valmistuttua ja edition ulkopuolelle jäävät vedokset eivät olleet samanarvoisia. Taiteellisesti vai taloudellisesti? Kuvataiteilija, kuraattori Luis Camnitzer kutsuu tätä ”salamiteoriaksi” artikkelissaan Printmaking: A Colony of the arts (The Graphic unconscious, Philagrafica 2010). Näkemyksen mukaan jokainen vedos on (makkaran) palanen kokonaisuutta, kuitenkin erilainen mutta tarpeeksi samanlainen, jotta ne muodostavat kokonaisuuden (salamipötkön). Edition syntyminen tuhoaa täysin ja lopullisesti matriisin olemassaolon. Voikin kysyä, onko editio taiteellinen vai taloudellinen rajaus.

Alkuperäinen määritelmä – rajaus, joka syntyaikoinaan kyllä merkitsi myös laajenemista ja vapautta taiteellisten tavoitteiTAIDEGRAFIIKKA MÄÄRITTELI

TEOKSESSAAN Talven valoa, 2012, Salla Myllylä luo projektiorakenteen

ENNEN VARSINAISEN ELOKUVAN syntyä oli olemassa visuaalinen alue,

tilaan. Hän käyttää Suvilahden Puhdistamon ikkunaa maskina, matriisina

jossa yhdistyivät taikuus, elokuvallisuus ja painomenetelmät sekä tiede.

ja aurinkoa projektorina, maapallon liikettä filminä ja lattiaa valkokankaa-

Esimerkiksi Athanasius Kircher vertautuu vapaasti tulkittuna nykypäivän

na ja vedospaperina, johon hän on maalarinteipillä merkinnyt projisoinnin

monitaiteilijaan, hän tutki, kirjoitti ja visualisoi kaikkea maan ja taivaan välillä.

liikkeen, vedostuman (”salamipötkön”). Samalla hän on tullut merkinneek-

Hän teki myös oman taikalyhtyversionsa, urkujen suunnittelun ja lintujen

si animaation ruudut ja tehnyt paikkasidonnaisen tilateoksen.

laulun nuotintamisen ohessa.

45 ISSUEX SYYSKUU 2013

TILAAN

Athanasius Kircher: Ars Magna Lucis et Umbrae, 1671 © Stefano Bianchetti/Corbis.

Onko editio taiteellinen vai taloudellinen rajaus?

VALTTERI HALMETOJAN yhdistel-

mäteoksissa matriisi, paperista leikattu sapluuna on myös itse teos ja päällekkäiset paperit luovat konkreettista tilaa.

LAURA VAINIKKA TELAA painovä-

riä laatalle, mutta prässin läpi puristettuna vedoksen päälle laskeutuu ikään kuin linssi – ja lopputulos näyttää valokuvalta tai melkein. Painolaatta on käytetty, vedoksen alkuperää on mahdotonta jäljittää ja teos on hämmentävästi jatkuvassa liikkeessä, välitilassa kohti terävöitymistä.

Laura Vainikka, sarjasta Burn, 2012.

Vedoksen halkaisija 50 cm, vedospaperin koko 70x100 cm.

EPILOGI Olen tietoisesti keskittynyt hahmottelemaan sitä linkkipolkua, joka liittää taidegrafiikan niin kutsuttuihin tila-aika-taiteisiin. Samalla olen tullut ylittäneeksi sen rajan, joka on erottanut taiteen historian visuaalisen kulttuurin historiasta. Perinteinen reitti kulkisi maalaustaiteen kautta, siinä Athanasius Kircherin sijasta ajan voimahahmo olisi Rembrandt ja elokuvan alkeismuotojen sijaan kertoisin japanilaisten käärepaperien vaikutuksesta 1800-luvun maalaustaiteeseen.

EI-KENENKÄÄN MAALLE

46 ISSUE× SYYSKUU 2013

RAJAN PARADOKSI Ymmärrettynä ajattelutapana, luopumalla alkuperäisestä määritelmästä, tunnustamalla matriisin olemassolo, taidegrafiikka leviääkin verkon tapaan erilaisia polkuja pitkin joka puolelle nykytaidetta, rajat loittonevat ja mahdollisuudet avautuvat.

Kysymys on jatkumoista, jotka syntyvät seuraamalla valittuja ajatuksia – toimitaan kuten verkkomaailmassa, siirrytään linkki linkiltä eteenpäin.

Onko sitten väliä, miten joku teos on tehty, onko mediumilla merkitystä ja sisältöä? Jos ei ole, niin sitten voimme digitoida kaiken, katsella, kuunnella ja aistia 3D-todellisuudessa, rajattomasti.

Tällaista tulevaisuutta Camnitzer povaakin taiteelle, hänen mukaansa vain sähköinen visio ja levitys luovat uuden.

Tällaiseen tulevaisuuteen en usko.

Valtteri Halmetoja: Työnjako, 2013.

YHDESTÄ MONEKSI Oman taiteellisen työni kautta olen vähitellen vakuuttunut, että painetun kuvan olemukseen sisältyy myös projektion kaltainen suhde.

Painolaatta ja siitä erilaisilla menetelmillä aikaansaatu editio/uniikki muodostavat yhdessä kokonaisuuden, jota voi tulkita vaikkapa tilallisesti.

Kun molemmat ajatellaan kuuluvaksi teokseen tai näytetään samanaikaisesti teoksena, tulee litteästä, puristetusta painopinnasta kertaheitolla prosessi, installaatio ja projisointi.

Käsityö muuttuu käsitteelliseksi, rajapinnat osoittautuvat vain lattiaan piirretyksi viivaksi, jos noudatetaan taidemuodon sisäistä rakennetta.

Paperileikkaus, 140 x 120 cm.

den kannalta, on jättänyt taidegrafiikan nykytaiteen kentän marginaaliin, siirtomaaksi, kuten Camnitzer kirjoittaa.

Rajavartijoina tässä numerossa: Sara Ahmed on kulttuuritutkimuksen professori Lontoon yliopiston Goldsmiths Collegessa.

Claes Andersson on psykiatri, kirjailija ja jazzmuusikko.

Henriikka Himma on Teatterikorkeakoulun dramaturgiopiskelija.

Päivikki Kallio on Kuvataideakatemian taidegrafiikan professori, joka taiteilijana käsittelee erityisesti taidegrafiikan tilallisuutta.

tehdystä kokeellisesta elokuvasta 2011 New Orleansissa erään konferenssin yhteydessä ja myöhemmin ymmärsin, että tapaus ei ollut ainutkertainen, eikä edes uusi. Mutta tuolloin painetun kuvan saattaminen liikkee-

Projektion aikajana tilassa: takana seinällä opiskelijoiden vedoksia vuosikymmenten takaa, etualalla painettua filmiä, filmiprojektori käyttäjineen, videokamera, jolla elokuva vielä taltioidaan tai “vedostetaan”.

seen pyyhkäisi kerralla asenteellisen esteen mielessäni.

Tämän seurauksena Sami van Ingen piti kokeellisen elokuvan kurssin keväällä 2013 taidegrafiikan koulutusohjelmassa, jolla opiskelijat painoivat, piirsivät, leikkasivat – kuvaa ja ääntä suoraan filmin pinnalle.

Painoprässin sijasta projektorin valo vedosti filmimatriisit liikkuvaksi kuvaksi.

Opiskelijat olivat eri koulutusohjelmista, näin erilaisista lähtökohdista syntyi yhteistä.

Riku Mäkinen: Instituutti 1, 2013, silkkipaino.

Tapani Länsiö on säveltäjä, Sibelius-Akatemian lehtori sekä Musiikkitalon Kuoron johtaja.

Tuomas Nevanlinna on filosofi, kolumnisti, kirjailija, radiokeskustelija ja suomentaja.

Ilkka Oramo on Sibelius-Akatemian emeritusprofessori ja musiikintutkija.

Tiina Rosenberg on Taideyliopiston rehtori.

Harri Römpötti on elokuviin, sarjakuviin ja musiikkiin erikoistunut vapaa toimittaja.

Esa-Pekka Salonen on kapellimestari ja säveltäjä, joka on Lontoossa toimivan Philharmoniaorkesterin ylikapellimestari. Sitä ennen hän toimi Los Angelesin filharmonikkojen musiikillisena johtajana ja ylikapellimestarina.

Ville Sandqvist on Teatterikorkeakoulun yhteisen opetuksen keskuksen johtaja, taideyliopistopedagogiikan lehtori, näyttelijä ja teatteriohjaaja.

Kaisa Sivenius on kääntäjä ja kieltenopettaja.

RIKU MÄKISEN

akvarellin kaltainen kuultava teos, joka on ”maalattu” silkkipainolla, muodostuu päällekkäisistä

Riikka Stewen on Kuvataideakatemian taidehistorian ja -teorian professori, Helsingin yliopiston taidehistorian dosentti, taidehistorioitsija ja kirjailija.

Paula Tuovinen on Teatterikorkeakoulun vt. dekaani, joka on tehnyt mittavan uran tanssijana ja koreografina.

tasoista yksi kerrallaan sapluunan avulla.

Eeva Tähtinen on graduaan Aalto-yliopistoon työstävä opiskelija.

47

OLIN NÄHNYT DEMONSTRAATION silkkipainolla

Ray Langenbach on Teatterikorkeakoulun esitystaiteen ja -teorian professori, jonka laaja taiteellinen toiminta käsittää niin esityksiä, videotaidetta, installaatioita, maalauksia kuin kineettistä taidetta.

Kokeellisen elokuvan kurssin projisointeja, 2013.

LIIKKEESEEN

Otso Kantokorpi on toimittaja, taidekriitikko, kolumnisti, kuraattori ja tietokirjailija.

Ray Langenbach: Theatre of Agencies (taiteilijan omakuva), 2008

Helsinki 2013

R AY L A N G E N B A C H

pohjautuvan aivopesun, josta oma performanssi- ja kuvataiteeni usein kumpuavat.

ELÄVÄN TAITEEN marginaalialuetta edustava kuva kiteyttää tietynlaisen oppijärjestelmiin

lähettää viestin katsojalle? Ja miksi?

ajan, johon hän kuuluu? Missä on tahdosta riippumaton nytkähdys, jolla hän haluaa

Kiinan kansantasavallan kulttuurivallankumouksen aikainen Mao-puku. Kertooko se

ja ideologian häivyttävässä valepuvussa. Milloin valokuva on otettu? Naisella on yllään

äänettömällä, kivettyneellä roolihahmolla, joka esitetään sukupuolen, etnisen alkuperän

taisen toteutumista: sitä, että hermoston tahdosta riippumattomat viestit korvataan

JOS LUKEE RIVIEN VÄLISTÄ, huomaa, että oheinen teksti ja kuva edellyttävät järjenvas-

48 ISSUE× SYYSKUU 2013 // VARIAATIO TEEMASTA #3

VARIAATIO TEEMASTA #4

Elina Rantasuo: Olen nähnyt kuun, 2012.

Tilassa kuuluu vaimea ääni, tekijä puhuu unissaan: ...mä oon nähny tiedätsä oikeesti oikeen kuun. / mä oon nähny oikeen kuun / mä oon oikeesti nähny kuun. / mä oon nähny oikeen kuun...