Pelaaja #196, tammikuu 2019 by Pop Media

196 // Tammikuu 2019 // 8,90 €

30 VUODEN 2018

PARASTA PELIÄ

Super Smash Bros. Ultimate Arvostelussa peli-ikonien uskomaton yhteentörmäys

Crash Team Racing Muistelussa kilparadalle palaava klassikko

Ennakossa Dying Light 2 Muovaa zombikaupunki omaksi kuvaksesi

A R V O S T E L U S S A

Déracine // Darksiders III // Civilization VI (Switch) // Resident Evil 2 // DMC5 Artifact // Mutant Year Zero: Road to Eden // Insurgency: Sandstorm // Below

VIELÄ EHDIT! KAMPANJA PÄÄTTYY 13.1.

PELAAJA-LEHTI PL 1378, 00101 HELSINKI toimitus@pelaajalehti.com www.pelaajalehti.com TOIMITUS Päätoimittaja Miika Huttunen Kulttuuritoimittaja Janne Pyykkönen Toimituspäällikkö Panu Saarenoja Editoija Otto Ruokonen Pelaajalehti.com Ville Arvekari AVUSTAJAT Johanna Puustinen, Miikka Lehtonen, Jason Ward, Jukka Moilanen, Markus Heino, Antti Voutilainen, Paavo Niskala ja Jukka O. Kauppinen ULKOASU Art Director Lasse Erkola Graafikko Minna Erkola Pääkirjoituksen valokuva Lasse Erkola ASIAKASPALVELU, TILAUKSET JA OSOITTEENMUUTOKSET Puhelin: 03-42465361 asiakaspalvelu@pelaajalehti.com HUOM! Muistathan ilmoittaa asiakaspalveluun osoitteenmuutoksestasi. Väestörekisteriin ilmoitettu uusi osoitteesi ei päivity automaattisesti asiakasrekisteriimme. ILMOITUKSET JA MYYNTI Petteri Moisio petteri.moisio@h-town.fi KUSTANTAJA H-Town Oy PL 1378, 00101 HELSINKI Toimitusjohtaja Petteri Moisio COO Panu Saarenoja Sisältöjohtaja Miika Huttunen Art Director Lasse Erkola Tuottaja Johanna Puustinen

Vuonna 2019

yt kun kinkut on sulateltu ja lupaukset tälle vuodelle tehty, on aika pohtia, mitä uusi vuosi tarkoittaa pelaamiselle. Vielä jokin aika sitten pelien hypeä rakennettiin jo vuosia etukäteen, ja alkuvuodesta tiedettiin aina jo odottaa monia pelejä, joita kyseisenä vuotena nähtäisiin. Toisin on nykyään, sillä tänäkin vuonna kristallipalloon kurkkaaminen näyttää alkuvuoden jälkeen pelkkää usvaa. Jos tilannetta verrataan viime vuoden samanlaiseen alkuun, voidaan ennustaa, että vuodesta tuskin tulee kovin pelirikasta, vaikka näemmekin jälleen monia hienoja pelejä. Ilmiö näkyy tämän lehden artikkelissa viime vuoden 30 parhaasta pelistä, sillä sen koostaminen oli huomattavasti edellisvuotista helpompaa, kun pelejä ilmestyi paljon vähemmän. Tai ehkä vuosi 2017 vain oli tavallista rikkaampi pelivuosi ja olemme nyt palanneet normaaliin. Uusi konsolisukupolvi puolestaan paljastuu taatusti tämän vuoden aikana, mutta uusia koneita on vielä turha odottaa. Nähtäväksi jää vain se, avaako pelin ensimmäisenä Sony vai Microsoft – tai ehkä Nintendo mustana hevosena repäisee hihastaan jotain omaa uutta ja ihmeellistä? Omat pelimerkkini laittaisin Microsoftille, joka vahvisti asemiaan tulevaa laitesukupolvea varten pitkin viime vuotta ja jolla on näytön paikka tämän sukupolven altavastaajana Sonyyn nähden. Itse en taas oikein osaa sanoa, mitä toivoisin tältä pelivuodelta. Totta kai elättelen edelleen toiveita kaikkien aikojen ja universumien parhaan taistelupelin Bushido Bladen oikeasta jatko-osasta tai edes remasteroinnista, mutta entäpä muuten? Mielestäni nykysukupolven pelikoneilla on edelleen paljon annettavaa, joten ehkä toivon näkeväni niillä vielä lukuisia hyviä ja kiinnostavia pelejä niin pieniltä kuin suuremmiltakin tekijöiltä. Lisäksi olisi hienoa, jos suuret kustantajat löytäisivät peleihinsä ansaintakeinon, joka ei perustu loottilaatikoihin – tai sitten vain rohkeasti nostaisivat hintoja mutta pitäisivät pelit muuten puhtaina kaikenlaisista lisä- ja mikromaksuista. Varmaa on ainakin se, että Fortnite hallitsee otsikoita ja YouTubea tänäkin vuonna, eikä siihen tarvita edes kristallipalloa. Ainoa kysymys lienee se, kuinka monesta pelin tanssiliikkeestä tekijät ehditään haastaa oikeuteen vuoden aikana. Miika Huttunen // päätoimittaja

4 // pelaajalehti.com

PAINO Uniprint Lehteen liittyvät tekijänoikeudet ja muut oikeudet kuuluvat H-Town Oy:lle tai muille oikeudenhaltijoille. Kirjoituksia ja kuvia saa lainata lehdestä vain toimituksen luvalla. H-Town Oy ei takaa lehdessä julkaistun aineiston virheettömyyttä eikä vastaa esiintyneistä virheistä. Aineiston lähettäjä vastaa siitä, että aineisto on lain ja hyvän tavan mukaista eikä sen julkaiseminen loukkaa kolmansia osapuolia tai näiden tekijänoikeuksia tai muita oikeuksia. H-Town Oy:llä on korvauksetta oikeus toimituksellisesti käsitellä ja jakelutavasta riippumatta osin tai kokonaan julkaista lehteen lähetettyä aineistoa. HTown Oy ei vastaa tilaamattoman aineiston säilyttämisestä eikä palauttamisesta. All rights reserved. All trademarks and copyrights recognized. Vuonna 2019 ilmestyy 11 numeroa. ISSN 1459-2096

Pelaajan maailma // Toimituksen kuulumiset MonsieurHutt

Miika Huttunen päätoimittaja

jannepyy

Janne Pyykkönen kulttuuritoimittaja

AvreGary

Ville Arvekari erikoistoimittaja ssassin’s Creed Odyssey on varmaankin sarjan ensimmäinen pääosa, jossa mielenkiinto on lässähtänyt täysin ja pelaaminen on jäänyt tauolle. Ehkä taustalla on The Witcher III:n läpäisyn myötä ähky länsimaisiin roolipeleihin, sillä huomattavasti kepeämpi ja hilpeämpi Dragon Quest XI on maistunut senkin edestä.

yykkösen hehkutuksen takia hurahdin täysin Pathfinder: Kingmakeriin, jota on tullut hakattua pikkutunneille saakka. Peli kutittelee juuri sopivasti vanhan pöytäroolipelaajan D&D-nystyröitä oikeilla tavoilla ja tuo mieleen jopa ajatuksen, että josko sitä vielä jaksaisi käynnistää uutta pöytäroolipelikampanjaa. No, eipä Destiny 2:lta jää juuri aikaa sellaiseen. Viimeistään sitten vanhainkodissa.

os suunnitelmat onnistuvat, olen tätä lukiessasi viettänyt analogista pelijoulua. Tavoitteena on avata jälkikasvulle kortti- ja lautapelaamisen saloja Hotellin, Muuttuvan labyrintin, Talismanin ja Magicin kaltaisilla ikivihreillä. Voiko tubettajiin ja mobiilipeleihin tottunut sukupolvi edes löytää enää tätä hienoutta? Parempi olisi, tai kaikki toivo on mennyt.

Kolme parasta nyt:

Kolme parasta nyt

1. Pathfinder: Kingmaker (ropet) 2. Ash vs. Evil Dead, 3. kausi (groovy) 3. Destiny 2: Forsaken (grind)

1. Kornit Hallmark-joululeffat (Netflix) 2. Kirjat (lahja itselle) 3. Stellaris: MegaCorp (laajennukset)

1. Super Smash Bros. Ultimate 2. Civilization VI 3. Dragon Quest XI: Echoes of an Elusive Age

meuhkis

RiepuP

laserkola

Panu Saarenoja toimituspäällikkö

Lasse Erkola art director

Minna Erkola graafikko alvilomalla ehti vihdoin löytää aikaa Detroit: Become Humanille, jota pelaamme yhdessä Lassen kanssa. Until Dawn oli itselleni todella raastava ja stressaava kokemus, enkä koskaan jaksanut pelata enempää kuin kappaleen kerrallaan. Oletin, että se johtui kauhuteemasta ja näin ei olisi Detroit: Become Humanin kanssa. Väärässä olin. Peli on kyllä hyvä, mutta ehkä tämä lajityyppi ei vain sovi minulle.

ätä kirjoittaessa joulua edeltävä kiire painaa päälle vielä sellaista tahtia, että varsinaiset pyhäsuunnitelmat koostuvat lähinnä hyvistä yöunista, pitkistä päikkäreistä ja ajoittaisesta koomailusta. Return of the Obra Dinnille pitäisi vielä löytää aikaa jostain välistä, ja itsetuhoiset ajatukset Final Fantasy XIV:ään syventymisestä ovat nekin palanneet.

ätä kirjoittaessa Pelaajan uusi kirjakampanja on päässyt jo hienosti minimitavoitteeseensa. Ensimmäinen TOP5 -kirja oli taittamisen puolesta iso urakka, joten eiköhän tämänkin kanssa saa hikoilla ihan mukavasti. Red Deadin ja Black Ops 4:n lisäksi en ole juurikaan muita pelejä ehtinyt pelaamaan. Into The Breach tosin kuumottelee toden teolla taktisen seksikkäällä pikselimeiningillään. Ehkä joululomalla?

Kolme parasta nyt;

Kolme parasta nyt: 1. Red Dead Redemption 2 (loppumattomat pelit) 2. Santorini (lautapelit) 3. Beirut: No No No (musiikki)

Kolme parasta nyt:

1. Spider-Man: Kohti Hämähäkkiversumia 2. Babyporkkanat 3. Uni?

Johanna Puustinen Ensimmäinen kuukauteni Pelaajan poppoon täyspäiväisenä jäsenenä on nyt takanapäin. Parasta uudessa pestissäni on yhtäkkisesti tuplaantunut vuorokauden pituus. Nyt kun peliarvosteluja ei ole pakko vääntää päivätöiden päälle, jää kummasti enemmän aikaa elämiseen. Taivaallista!

6 // pelaajalehti.com

Markus Heino Vuodenvaihde menee tuoreita moninpelipelijättiläisiä seuratessa. Red Dead Online ja Smash Bros. Ultimate ovat parhaimmillaan oikein päteviä aikasyöppöjä, mutta paranneltavaa löytyy roimasti. Kalkkuna ja kiinalainen ruoka jee, kinkku ja laatikot buu.

Jukka O. Kauppinen Toisiko uusi vuosi viimein rauhan toimistoon? Peliroinan arkistointiprojekti, siivous ja eri tapahtumien järjestelyt jatkuvine roudauksineen ovat tehneet kellaritukikohdasta kaatopaikan, jonne ei voi tuoda enää edes vieraita. Onneksi kerhotilan retronurkka sentään toteutui!

Miikka Lehtonen Yllättävä muutos ihmissuhdekuvioissa teki joulukuusta muuttokuukauden, eikä siinä hässäkässä ihan kamalasti ehtinyt pelailemaan. Below ja World of Warships tarjosivat hetkittäistä helpotusta muuttostressistä, samoin kuin Rock Band -rummuttelukin.

1. Somelakko (henkinen detox) 2. How to Keep a Mummy (anime) 3. 7 Wonders (lautapelit)

Jukka Moilanen Tein vuoden yllättävimmän pelilöydön. Zachtronicsin koodauspulmanratkaisupeli Exapunks herätti sisäisen insinöörini ja valloitti paikkansa vuoden parhaimpien pelien joukossa. Koodaustaitojen verestämisen varjolla voi vieläpä viettää illat hyvällä omallatunnolla pelin ääressä.

Jason Ward Vaikken tapaa lupailla mitään uuden vuoden kynnyksellä, Henry Rollinsin joulukuinen keikka Kulttuuritalolla matkakuvineen jätti lähtemättömän jäljen sydämeni syviin sopukoihin. Siispä: vuonna 2019 aion matkustaa vähintään tuplasti enemmän kuin viime vuonna. Excelsior!

Sisältö

// Pelaaja 196 // Tammikuu

Pelaajan maailma 4_Pääkirjoitus 6_Toimituksen kuulumiset 8_Sisällysluettelo 10_Uutiset 11_Tulipa sanottua 13_Hyvät, pahat ja rumat

Just Cause 4 on silkkaa kaaosta maalla, merellä ja ilmassa.

Tuomiopäivä koittaa taas, kun on aika arvostella Darksiders III:n.

14_Top 5 16_Tarpeellista tavaraa 18_10 vuotta sitten 19_Pelaajan kalenteri ja listat 20_VR-skene 22_Pelaajalehti.comissa tapahtuu

24_Pintaraapaisut 26_Dying Light 2 28_Devil May Cry 5 29_Resident Evil 2 42_Kolumni: Lataustauko 62_Pikselipölyä

64_Kolumni: Pyykkönen 65_1000 sanaa 66_Kilpailu ja ensi kuussa

30 PARASTA PELIÄ

2018

Super Smash Bros. Ultimate on juuri niin uskomaton tapaus kuin toivottiin.

Muistelossa Crash Team Racing eli Mario Kartin kovin kilpailija koskaan.

Game Awards päätti edellisen pelivuoden hienoilla paljastuksilla.

Arvostelut 44_Just Cause 4 46_Super Smash Bros. Ultimate 48_Ticket to Ride (PS4) 49_Sid Meier’s Civilization VI (Switch) 8 // pelaajalehti.com

Ennakkotestissä zombiparkourin todella lupaava jatko eli Dying Light 2.

Verkkorintama 50_Jagged Alliance: Rage! 51_Mutant Year Zero: Road to Eden 52_Artifact 54_Below

55_Insurgency: Sandstorm 56_Darksiders III 58_Déraciné 59_Underworld Ascendant

60_The Sims 4: Kohti kuuluisuutta 60_Hearthstone: Rastakhan’s Rumble

Game Drive

PS4:lle

Pelastaaksesi

MAAILMAN

sinuun on pelastettava

PELISI Älä koskaan poista enää yhtään peliä

Tallenna kaikki hyvät pelisi

Pelaa liikkeessä ollessasi

Liitä ja pelaa

Tutustu kaikkiin tuotteisiin osoitteessa seagate.com

Pelaajan maailma // Uutiset

Pelijulkistusten juhlaa Uutinen YHDEN MIEHEN PROJEKTINA KÄYNNISTYNYT JUHLA ON KASVANUT NÄYTTÄVÄKSI PELIVUODEN PÄÄTTÄJÄKSI, JOHON MAHTUI MYÖS AITOJA YLLÄTYKSIÄ.

os Angelesissa nähtiin 6. joulukuuta jälleen vuosittainen Game Awards -gaala, joka on kasvamassa vuosi vuodelta tapahtumaksi, jossa on enemmän uusia julkistuksia kuin varsinaisia palkintoja. Vuodesta 2014 asti järjestetyn tapahtuman takana on entinen pelitoimittaja Geoff Keighley, joka onnistui houkuttelemaan lavalle yhdessä jopa kaikkien suurten konsolivalmistajien edustajat. Sonyn Shawn Layden, Xboxin Phil Spencer ja Nintendon Reggie Fils-Aime puhuivat epämääräisesti pelaamisen yhdistävästä vaikutuksesta. Varsinaisella palkinto-osastolla jaettiin liki 30 eri palkintoa. Vahvimmin pärjäsivät useissa sarjoissa Rockstarin Red Dead Redemption 2 ja Sonyn Santa Monican studion God of War, joista jälkimmäinen kaappasi vuoden pelin palkinnon. Muistettavin voittaja oli vuoden peliurheilijan pystin napannut taistelupelien mestari Dominique ”SonicFox” McLean, joka piti tunteikkaan, rehellisen ja hermostuneen kiitospuheen sinisessä kettuasussa. Yleisö odotti striimitapahtumalta kuitenkin eniten pelijulkistuksia, ja tässä suhteessa Game Awards oli tänä vuonna yllättävän vaikuttava. Merkittävin uusi julkistus oli juuri Microsoftin omistukseen siirtyneen Obsidian-studion Outer Worlds, jossa pelaaja seikkailee tunnetun avaruuden laitamilla ensimmäisen persoonan räiskintäroolipelissä. Monien pelaajien kommenteissa kaikuu se, että Outer Worlds houkuttelee niitä pelaajia, jotka ovat pettyneet Fallout- ja Mass Effect -sarjojen viimeaikaiseen

kehitykseen. Trailerissa oli havaittavissa suoranaista kettuilua avaruusroolipeli Starfieldia kehittävän Bethesdan suuntaan. Obsidianin riveissä on alkuperäisen Falloutin ja Fallout: New Vegasin tekijöitä, joten Outer Worldsia myydään selkeästi ”aidompana” vaihtoehtona. Scifi ja selviytyminen olivat oikein trendikkäitä muutenkin. Far Cry 4:n luova johtaja Alex Hutchinson vaikuttaa nykyään Typhoon Studios -firmassa, joka esitteli Game Awardsissa Journey to The Savage Planet -selviytymisseikkailua vaarallisella planeetalla. Pelin konsepti vaikuttaa hieman samalta kuin viime vuoden mainio Subnautica. Uusi Seattleen perustettu studio Midwinter Entertainment puuhaa puolestaan The Scavengersia, jossa yritetään ammuskella ja keräillä tykötarpeita jääkaudelle hyytyneellä planeetalla. Luvassa on luokkapohjaista scifiselviytymistä sekä yhteistyö- että PvP-hengessä – eli samaa kuin Fallout 76:lta toivottiin. Toinen suurempi julkistus oli Studio Wildcardin eli ARKin tekijöiden Atlas, valtavan kokoiseksi kaavailtu MMO-selviytymispeli piraatti- ja fantasiatyylisessä maailmassa. Yhdelle palvelimelle luvataan mahtuvan 40 000 pelaajaa, ja ideana on edistää EVE Online -tyylistä valtakuntien välistä kahinointia Sea of Thievesin kunnianhimoisempaan versioon. Peli käynnisti varhaisjulkaisuvaiheen joulukuussa, ja runsas testaus lienee hyvä asia, sillä paljon pienempi ARK on sekin kokenut kehittyessään monenlaisia teknisiä vaikeuksia.

Monien pelaajien kommenteissa kaikuu se, että Outer Worlds houkuttelee niitä pelaajia, jotka ovat pettyneet Fallout- ja Mass Effect -sarjojen viimeaikaiseen kehitykseen.”

The Outer Worlds

10 // pelaajalehti.com

Nintendo hämmästytti tuoreen Super Smash Bros. Meleen lisäsisältöjulkistuksella, sillä pelin ensimmäiseksi ladattavaksi lisähahmoksi paljastui Persona 5:n Joker. Koko peliä ei ole edes saatavana Switchille, joten tämä lupaa Smashin laajenevan tulevaisuudessa yhä vaikeammin ennustettavilla tavoilla. NetherRealmin Mortal Kombat 11 esiteltiin yltiöverisellä trailerilla, eikä pelin tulemista tarvitse odottaa kauaa. Se saapuu Windowsille, PS4:lle, Xbox Onelle ja Switchille jo 23. huhtikuuta. Pelistä paljastetaan enemmän tietoa fanitilaisuudessa 17. tammikuuta. Taistelijoina ovat ainakin Raiden, Skorpionin eri versiot ja ennakkotilaukseen kytketty Shao Kahn.

Indiepuolella muodissa näyttävät olevan erityisesti luontohenkiset pelit. Merellisen tunnelmapeli Abzûn tekijät lähtevät toiminnallisempaan suuntaan tänä vuonna PS4:n ja pc:n The Pathless -seikkailussa, jossa metsämaisemien ihailun lomassa nähdään jousiammuntaa ja jättipetojen väistelyä. Pikkutiimi FJRD Interactiven pitkään kehittämä Among Trees taas on selviytymispelaamista kauniissa metsässä. No Man’s Skyta edelleen kehittävä Hello Games rentoutuu lyhyemmässä pelissä nimeltä The Last Campfire, jossa on luvassa muun muassa söpöä veneilyä ja sompailua vehreissä raunioissa vielä tämän vuoden aikana. Kunnianhimoisemmin takaisin luontoon -teemaan tarttuu Assassin’s Creedin luoja Patrice Désilets, jonka Ancestors: The Humankind Odyssey -pelistä nähtiin ensi kertaa pelikuvaa. Kolmannen persoonan seikkailussa samoillaan vuosimiljoonien ajan kehittyvinä kädellisinä, joiden pitäisi selviytyä villissä luonnossa. Pelin julkaisee tänä vuonna Take-Twon uusi Private Division -osasto PS4:lle, Xbox Onelle ja Windowsille. Luontoteema jatkuu Far Cry: New Dawnissa, joka on pelisarjan vastine Falloutin, The Last of Usin ja Horizon Zero Dawnin kaltaisille maailmanlopun jälkeisille seikkailuille. Far Cry 5:ssä ydinpommitettu Montana on 17 vuoden kuluttua metsikköä, jota terrorisoivat Mad Max -henkiset jengit. Yllättävän värikäs peli ilmestyy jo 15. helmikuuta PS4:lle, Xbox Onelle ja Windowsille. Atomiteema jatkuu lisäksi Rage 2:ssa, jonka ylilyöty postapokalyptinen meininki on tulossa 14. toukokuuta. Vähintäänkin yllättävä oli jo kuopatuksi luullun Marvel Ultimate Alliancen paluu. Sarjan kolmannen osan takana on Team Ninja (Ninja Gaiden, Nioh), ja se ilmestyy yksinomaan Nintendo Switchille tänä vuonna. Animaatiotyyliin kuvitetussa pelissä pahiksina ovat Thanos ja tämän Black Order -kätyrit, jotka näyttävät sarjakuva- eivätkä elokuvaversioiltaan. Marvel-peleistä aiemmin kylmästi hävitetty Ryhmä-X pääsee sekin mukaan ainakin Wolverinen ja Vahti-robottien muodossa. Nostalgiannälkäisille tarjotaan Mario Kartin ainoaa vakavasti otettavaa kilpailijaa eli Crash Team Racingin uusioversiota. Crash Team Racing Nitro-Fueled -nimellä tehty remasterointi saapuu 21. kesäkuuta PS4:lle, Xbox

Game Awards 2018 -voittajat Vuoden peli: God of War (Sony Santa Monica) Paras jatkuvasti kehittyvä peli: Fortnite (Epic Games) Paras ohjaus: God of War (Sony Santa Monica) Paras tarina: Red Dead Redemption 2 (Rockstar Games) Paras taide: Return of the Obra Dinn (3909 LLC) Paras musiikki: Red Dead Redemption 2 (Woody Jackson) Parhaat äänet: Red Dead Redemption 2 (Rockstar Games) Paras näyttelijä: Roger Clark (Arthur Morgan, RDR2) Paras indie: Celeste (Matt Makes Games)

Crash Team Racing Nitro-Fueled

Games for Impact -palkinto: Celeste (Matt Makes Games)

Onelle ja Switchille. Pintakoristelun lisäksi luvassa on uutuutena nettimoninpeli. Rakastettuja indiepelejä tasaisena virtana tuottava Supergiant Games (Bastion, Transistor) lähtee seuraavaksi kreikkalaisten jumalten manalaan Hades-pelissä. Puolijumalainen ja isometrinen toiminta vaikuttaa Dark Souls -henkiseltä, sillä kuolema ei ole pitkäaikainen ongelma manan majoilla.

Paras indiedebyytti: The Messenger (Sabotage Studio) Paras mobiilipeli: Florence (Mountains/Annapurna) Paras VR/AR: Astro Bot Rescue Mission (SIE Japan Studio)

Erikoisuuksien osastolla on myös pelien kerrontarakenteita purkavan The Stanley Parablen konsoliversio, joka on sovitettu konsoliohjaimille ja joka saapuu pc:lle päivityksenä. Switch-yksinoikeus Sayonara Hearts on tekijöidensä mukaan musiikkivideo- ja popalbumiseikkailu rullalautailulla, moottoripyörillä ja lasersäteillä. Voisiko se ehkä tavoittaa samanlaisen viileyden kuin vanha kunnon Elite Beat Agents? Ainakin pelien ilmapiirissä on jotain samaa. Stranger Thingsin kolmoskausi Netflixillä saa kaverikseen 16-bittiseen grafiikkatyyliin tehdyn pelin BonusXP-studiolta. Alustoina ovat PS4, Switch ja Xbox One, ja peli ilmestynee samalla, kun sarjan uusi kausi ilmestyy katsottavaksi. Anthemia työstävä BioWare kävi puolestaan nostattamassa Dragon Age -fanien toiveita. Sarjan seuraavasta pelistä nähtiin tosin vain epämääräinen teaser, jossa kerrottiin Inquisition-pelin haltioiden susijumalan Fen’Harelin kummittelevan pelaajan kiusana. Pelin valmistumista saadaan odotella vielä pitkään, eikä siitä saatu mitään konkreettista tietoa.

Paras toimintapeli: Dead Cells (Motion Twin) The Last Campfire

Paras seikkailu: God of War (Sony Santa Monica) Paras roolipeli: Monster Hunter: World (Capcom) Paras tappelu: Dragon Ball FighterZ (Arc System Works, Bandai Namco) Koko perheen peli: Overcooked 2 (Ghost Town Games, Team 17) Paras strategia: Into The Breach (Subset Games) Urheilu/autoilu: Forza Horizon 4 (Playground Games, Turn 10 Studios, Microsoft)

Atlas

Paras moninpeli: Fortnite (Epic Games) Paras striimaaja: Ninja Paras kilpapeli: Overwatch (Blizzard)

TULIPA SANOTTUA ”Täytynee vain todeta, että olen homo, musta sekä furry – eli kaikkea mitä republikaanit vihaavat – ja näemmä vuoden paras kilpapelaaja. Kiitos todella paljon!” Dominique ”SonicFox” McLean avautui Game Awards -kiitospuheessaan.

Paras kilpapelaaja: Dominique ”SonicFox” McLean Paras kilpapelitiimi: Cloud9 Paras kilpapelitapahtuma: League of Legends World Championships Paras selostaja: Eefje ”Sjokz” Deporteere Paras valmentaja: Bok ”Reapered” Han-gyu Paras kilpapelihetki: C9 nousi FaZea vastaan Triple OT:ssa

pelaajalehti.com // 11

Pelaajan maailma // Uutiset Epic Games Store houkuttelee supersuositulla Fortnitella asiakkaita uuteen kauppaan.

Epic Games Store haastaa Steamin Uutinen

UUSI PELIKAUPPA HOUKUTTELEE INDIESTUDIOITA JA ENTEILEE YKSINOIKEUSPELIEN AIKAKAUTTA.

elijulkaisija ja -kehittäjä Epic Games käynnisti joulukuussa oman pelikauppansa, josta se toivoo kilpailijaa Valven Steam-kaupalle. Epic-kauppa houkuttelee pelaajia pc-yksinoikeuksilla ja tekijöitä Steamiä isommalla siivulla pelin myynneistä. Valve ottaa peliostoksen hinnasta 30 prosenttia mutta Epic vain 12 prosenttia. Epicillä on apunaan yhtiön jättihitiksi noussut Fortnite, jonka avulla se toivoo houkuttelevansa asiakkaita uuteen kauppaan. Sitä on kehittänyt Sergei Galionkin, joka on luonut aiemmin Steamin myyntilukuja seuranneen SteamSpy-sivuston. SteamSpy oli tärkeä palvelu, sillä Valve itse ei jaa tietoa Steamin myyntiluvuista. Tämä tieto on tärkeää pelien tekijöille, jotta he tietävät, mikä oikeasti myy. Epic lupaakin mukaan lähteville pelintekijöille enemmän ja avoimempaa tietoa pelien todellisista myynneistä kuin Valve. Epic Games Store toivoo saavansa kehittäjiä puolelleen myös sisällön pienemmällä määrällä. Lähes mo-

nopoliasemaan pc:llä noussut Steam hyväksyy nykyään myyntiin lähes mitä tahansa. Se on johtanut väärinkäytöksiin muun muassa halpojen valepelien täyttäessä kauppaa, ja lisäksi pelien valtava määrä tuhoaa myynneille tärkeän näkyvyyden ja jättää monet pelijulkaisut täysin näkymättömiin tuhansien kilpailijoiden joukossa. Epic on valinnut kuratoidun tyylin, eli jokainen myytävä peli valikoidaan kauppaan. Epic näkee valttinaan myös Steamin yhteisöjen myrkyllisyyden, ja sivuille on suunniteltu myös Support-A-Creator-ohjelma, joka palkitsee striimaajat kaupassa näkyvien pelien esittelystä. Pelaajille kauppojen kilpailu tarkoittaa sitä, että pcpelipuolella nähdään nyt yhä enemmän ns. yksinoikeuspelejä, joita myydään joko pysyvästi tai rajatun ajan vain yhden kaupan kautta. Vastaavaa on tehnyt aiemmin CD Projektin GOG.com, ja Discordin uusi pelikauppa on myös varannut itselleen yksinoikeusjulkaisuja ”First On Discord” -otsikon alle. Epicin kohdalla tälle tielle on lähtenyt esimer-

kiksi Coffee Stain Studios, jonka rakentelupeli Satisfactory julkaistaan ainoastaan Epic-kaupassa ja jonka Steam-julkaisu on peruttu. Lisäksi Double Damage Gamesin avaruustaistelu Rebel Galaxy Outlaw nähdään ainoastaan Epic-kaupassa vuoden ajan. Team 17 puolestaan perui Genesis Alpha One -pelinsä Steam-julkaisun, joka oli päivätty tammikuun lopulle. Jos tästä voi mitään päätellä, kilpailu pc-pelien markkinoilla kovenee rajusti tänä vuonna.

Epic lupaa mukaan lähteville pelintekijöille enemmän ja avoimempaa tietoa pelien todellisista myynneistä kuin Valve.”

Mobiili jyräsi ja konsolipelaaminen kasvoi Uutinen

ALAA SEURAAVA GAMESINDUSTRY-SIVUSTO KOKOSI VUODEN 2018 TRENDIT

elialan sisäisiä liikkeitä seuraava Gamesindustry.biz ja analyytikkofirma Newzoo keräsivät yhteen vuoden 2018 pelimyynnin luvut. Jos joku vielä ihmetteli, miksi mobiilipelejä tehdään niin paljon, tässä on selittävä luku: pelialan tuotoista 47 prosenttia tuli mobiilipuolelta. Konsolit vievät yhteensä 28 prosentin siivun ja pc-pelaaminen lähes yhtä paljon, 25 prosenttia. Selkeitä kasvajia olivat vuonna 2018 sekä konsolit että mobiilipelit pc:n pysyessä asemissaan. Pelien digitaalinen lataaminen pakettien ostamisen sijaan kasvatti suosiotaan sel-

12 // pelaajalehti.com

keimmin konsoleilla verrattuna pc:hen, jolla se on ollut tavallista jo pidempään. Pelien hinnan nopea aleneminen voi yllättää ne, jotka ostavat tuoreet hittipelit julkaisupäivänä. Monet vuoden suurimmista hiteistä Red Dead Redemption 2:sta Forza Horizon 4:ään pääsivät digitaaliseen alennusmyyntiin 20–40 päivän sisällä, ja Battlefield V joutui hintaleikkuriin vain hieman päälle viikossa. Lisää lukuja on tarjolla Gamesindustryn sivuilla. Pelilukuja jakoi vahingossa myös Sony, joka tarjosi pelaajille vuoden lopuksi My PS4 Life -tiivistelmän

peleihin käytetyistä tuntimääristä. Ohessa kerrottiin trophy-palkintoja saavuttaneiden pelaajien määriä ja trophyjen harvinaisuusprosentteja, joita käyttämällä voi laskea PS4-pelien tavallisesti salassa pidettyjä pelaajamääriä. Niiden mukaan Grand Theft Auto V:tä olisi pelannut PS4:llä liki 56 miljoonaa ihmistä useimpien FIFA-pelien yltäessä noin 30 miljoonaan pelaajaan. Fallout 76 olisi näiden lukujen mukaan taas kelvannut marraskuun loppupuolella vain noin 400 000 pelaajalle. On hyvä muistaa, että nämä luvut ovat epävirallisia arvioita, joita ei voi vahvistaa mitenkään.

Hyvät, pahat ja rumat – äärimmäisen vakavia uutisia // Pelaajan maailma

Bännit

Olet jo saattanut kuulla, että Fallout 76:ssa on pari pikku probleemaa. Uuden vuoden ja positiivisuuden merkeissä todettakoon, että ainakin moderointi pelaa. Joukko teini-ikäisiä aivopieruja päätti ahdistella toista pelaajaryhmää kutsuen itseään ”homojen poistajiksi”, ja läpän taso vain laskee tästä. Toisin kuin monet pelifirmat, Bethesda jopa reagoi tapaukseen ja bännäsi tyypit ensin kolmeksi päiväksi ja lopulta eliniäksi. Tapauksen uhrit tosin huomauttivat, että raportoimista ei ollut tehty mitenkään erityisen helpoksi. Joku saattaisi leukailla, että tämä on vain autenttista postapokalypsin simulaatiota, mutta koska tavallinen pelaaja ei voi tappaa toisia pelaajahahmoja pysyvästi, postapokalyptinen väkivalta ei edes lopeta kettuilua.

HYVÄT

PAHAT

Kassit

Luulitteko jo pääsevänne Fallout 76:sta? Hah! Bethesda lupaili pelin erikoisversion tilaajille

Kassit, osa 2

Jotta Fallout 76:n saaga olisi täy-

ominaisuudeksi mainostettiin mahdollisuutta ampua ydinohjuksia ympäri karttaa. Nuke-nappia hehkuteltiin äärimmäiseksi tavoitteeksi, jonka painaminen vaatisi paljon työtä. Sitten selvisi, että laukaisukoodit eivät ole uniikkeja, joten viikoittain vaihtuvia rimpsuja jaetaan Redditissä täysin huoletta. Kukapa olisi uskonut, että pelaajat osaisivat käyttää hyväkseen internetin kaltaista monimutkaista tiedonvälityskanavaa?

Konnat

Atomit

Fallout 76:sta puheen ollen pelin huimimmaksi

Starbreeze tunnetaan parhaiten pankkiryöstäjistä

kertovasta Payday-pelisarjasta. Niinpä on sopivaa, että Ruotsin poliisin talousrikosyksikkö suoritti kunnon Rainbow Six -iskun yhtiön pääkonttoriin joulukuun alussa. Paikan päältä korjattiin talteen yksi kriminaali, jota epäillään ”törkeistä sisäpiirin kaupoista”. Vaikka yhtiön mukaan kyse oli vain yksittäisestä tyypistä, Starbreezesta liikkuu muutenkin sitkeitä huhuja, joiden mukaan firma keikkuu vararikon partaalla. Ilmeisesti rikos ei kannata ikuisesti.

hulppean näköiset kangasreput, mutta tyyristä paketeista paljastui vain keinokuituisia muovisäkkejä. Oikeat kangaskassit kun olivat ilmeisesti liian kalliita valmistaa. Mutta kuinka ollakaan, näitä luksusreppuja oli jaettu ns. influencereille tarkoitetussa versiossa, mikä tietysti synnytti odotuksia availuvideoita katsoville kuluttajille. Bethesda tarjosi lohdutuksena hulppeat 500 leikkirahaa pelin kaupassa. Pisteenä i:n päälle nämä 500 atomikrediittiä on kuitenkin liian pieni summa ostamaan digitaalista postinkantajan asua, jonka kassi oli koko härdellin esikuvana. Bethesda vannoo, että ostajat saavat oikeita kangaskasseja puolen vuoden päästä.

Dummkopf

RUMAT

dellinen, surullisenkuuluisat kangaskassit johtivat bonuksena tietovuotoon. Kun ihmiset valittivat kassiin puutteesta Bethesda tukisaitilla, järjestelmän bugi läväytti joidenkin käyttäjien silmien eteen muiden kuluttajien henkilötietoja ja osoitteita. Peliä ja sen tekijöitä alkaa jo käydä sääliksi, mutta tuurilla saamme tälle palstalle lisää F76-viihdettä ensi kuussakin.

Felix ”PewDiePie” Kjellbergin fanit spammaavat nettiä rai-

volla, jotta Ruotsin ihme pystyisi vastustamaan intialaisen T-Seriesin nousua YouTuben suosituimmaksi kanavaksi. Onnea matkaan vaan, sillä Intiassa asuu rapiat 1,3 miljardia ihmistä. Useampiin natsi- ja rasismikohuihin sotkeutunut Pewds onnistui siinä ohessa suosittelemaan valtavalle 75 miljoonan ihmisen katsojakunnalleen uusnatsikanavaa, jossa muun muassa vaaditaan juutalaisongelman lopullista ratkaisua. On se jännää, miten yksi tyyppi voi joutua ”vahingossa” natsikohuihin yhä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Yksi kerta on huonoa tuuria, kaksi on sattumaa ja kolmas kerta... Auf Wiedersehen!

Kaivosorjat

Peliohjaimia ja lisälaitteita valmistava

Razer haluaa valjastaa pelaajien tietokoneet kryptovaluutan louhimiseen. Ideana on, että pelaajien tietokoneet jauhavat kolikoita yötä päivää, minkä vastineeksi tarjotaan kälyisiä ”uskollisuuspalkintoja”. Kolikot eivät jää tietenkään pelaajille tai edes Razerille, vaan kolmas osapuoli kauppaa ne eteenpäin. Lisäksi louhinta imee hurjasti sähköä ja kuluttaa koneen komponentteja, joten käytännössä Razer pyytää pelaajia lähettämään pelikoneensa suolakaivoksille olematonta palkkiota vastaan. Mahtava diili!

pelaajalehti.com // 13

Pelaajan maailma // TOP 5

TOP5 PELISANKARIEN SIVUBISNEKSET Oletko koskaan miettinyt, kuinka rakastamasi pelihahmot ansaitsevat elantonsa? Palkkamurhaajan tai yakuzapomon pestejä ei riitä kaikille, joten kovaksikeitetynkin toimintasankarin täytyy toisinaan tekaista kortille katetta jonkun muun leivissä. Tällä kertaa listaamme videopelihahmojen viihdyttävimmät sivubisnekset.

Ruokalähetti (Ni no Kuni II) Vaikka Ni no Kuni II:n poikakuningas Evanilla olisi maailmanlopun kynnyksellä suurempiakin ongelmia, päätyy sankari jollain ihmeen kaupalla toistuvasti juoksupojaksi paikallisille pikaruokaloille. Satumaailman asukkien varastetuilla sieluilla ei vaikuta olevan kovinkaan kummoinen kiire, mutta ruoan ei todellakaan parane olla kylmää saapuessaan, joten osa näistä sivutehtävistä on kaiken lisäksi tiukasti ajastettuja. Lähetin tehtävät ovat luonnollisesti vain yksi lukuisista sivuraiteista, joille satatuntinen seikkailu suistuu, mutta se on niistä kenties kaikkein arkisin. Pikkuhallitsijalla lienee vielä opittavaa priorisoinnin jalosta taidosta.

Trukinkuljettaja (Shenmue)

Tiedemiesten koekaniini (The Sims 3)

Luutunsoittaja (Fable III)

Segan seikkailuklassikko Shenmue pitää sisällään kaikkien sivubisnesten isukin, suorastaan ikonin statuksen saavuttaneen trukkiminipelin. Pelin sankari Ryo soluttautuu satamatyöntekijöiden sekaan alun perin informaation toivossa mutta päätyy korvaamattomaksi osaksi raavaiden rahtimiesten porukkaa. Joka ikinen aamu satamassa alkaa testosteronintuoksuisilla trukkikisoilla, joista voi tienata palkan kylkiäisiksi kivan pikku kapselilelun. Minipeli on niin keskeinen osa sarjaa, että Shenmue III:n tulosta päätettiin joitakin vuosia sitten ilmoitella pelkällä trukin kuvalla, eikä viesti siltikään jäänyt epäselväksi yhdellekään tosifanille.

The Sims on tällä listalla siinä mielessä erityislaatuinen peli, että yksi sen päätavoitteista on nimenomaan uran luominen ja sillä eteneminen. Kaikille simeille ei kuitenkaan suoda samanlaisia eväitä elämään, joten leveän leivän ansaitsemiseksi täytyy joskus tinkiä omasta ihmisarvostaan. Eksoottisempaa alkuperää edustavat aliensimit voivat pestautua iltavuoroon hullujen tiedemiesten konekaniineiksi. Simparka tulee harva se päivä töistä kotiin pahoinvointisena ja paria sisäelintä kevyempänä, mutta ainakin palkka juoksee! Lisäbonuksena pieni vihreä mies voi tuntea tekevänsä kaikkensa ihmiskunnan universumintuntemuksen eteen.

Kuninkaan elämä ei ole helppoa. Valtion kirstut vuotavat rahaa, tyytymättömät alamaiset hengittävät niskaan, ja sotakin pukkaa pahimmassa tapauksessa päälle. Takavuosien fantasiaseikkailu Fable III sysää nämä huolet suoraan pelaajan harteille pelin viimeisellä kolmanneksella, ja tuoreelle monarkille käy pian erittäin selväksi, ettei miekka kädessä koikkelehtimalla todellakaan elätetä kokonaista kuningaskuntaa. Lisätienestiä voi tavoitella esimerkiksi vuokraisäntänä tai leipurina toimimalla, mutta hauskin tapa tahkota tonneja on näppäillä luuttua kadunkulmassa Guitar Hero -tyyliin. Mitäpä ei kunnon hallitsija tekisi rakkaan kansansa eteen?

Hevoskuiskaaja (Red Dead Redemption) Vähemmän kokeneille lännenmiehille voi tulla yllätyksenä, että hevoset eivät synny kesyinä. Vaatii pitkällistä koulutusta totuttaa villieläin siihen ajatukseen, että karvattomat apinat tahtovat keikkua sen selässä huvin ja urheilun vuoksi, eikä moinen onnistu aivan keneltä tahansa. Red Dead Redemptionin päähenkilö ja jokapaikanhöylä John Marston näkee tässä markkinaraon ja tarjoaa pelissä palvelujaan kesytysapua kaipaaville maatiloille. Lempeiden jättien kanssa puuhastelu on mukavaa vaihtelua pyssysankaroinnille, ja vaikka palkka ei päätä huimaakaan, on yksinkertainen hevosteluminipeli varsin harmiton askare monen muun rahantekotavan rinnalla.

14 // pelaajalehti.com

PELAAJIEN PARHAAT LAHJAT PlayStation™Store-lompakon täyttö Lunasta pelejä, lisäosia ja tilauksia

PlayStation®Plus-tilaus

Verkkomoninpeli, kuukauden pelit ja paljon muuta

Pelaajan maailma // Tarpeellista tavaraa

Arkham Horror Third Edition Julkaisija: Fantasy Flight Games Suunnittelijat: Richard Launius, Nikki Valens, Kevin Wilson Ikäsuositus: 14+ Peliaika: 2–3 tuntia Pelaajia: 1–6 Hinta: n. 75 €

Olipa kerran Arkhamissa RAKKAAN MEGALAUTAPELIN UUSINTAVERSIO ON LYHYEMPI, VIRTAVIIVAISTETTU JA VAHVAN TARINAPAINOTTEINEN. NYT KELPAA ALOITTELIJANKIN TAISTELLA CTHULHUA VASTAAN. Tavaraa

atamaan johtavalla sillalla kaikuu ylimaallinen kiekuna ja örinä. Pimeydestä laahustaa mädälle kalalle haisevien hirviöiden parvi, jota ihmisen ei parane edes katsella. Hirviöiden takaa kuuluu jyminää, ja jokin kerrostaloa suurempi nousee kuutamon eteen. Konstaapeli Tommy Muldoon kääntää prätkänsä, lataa aseensa ja kaasuttaa eteenpäin voittaakseen aikaa tovereilleen. Sankarillinen uhraus tuntuu hyvältä, mutta parin tunnin päästä koko maailma vajoaa siitä huolimatta kaaokseen ja tuhoon. Hyvä yritys kuitenkin, Tommy! Se muistettaisiin vuosikymmeniä, jos yhtään ihmistä olisi jäänyt henkiin. H. P. Lovecraftin kosmiset visiot ja lonkerohirviöt ovat innoittaneen lukemattomia pelejä niin digitaalisella kuin pahvisellakin puolella, kuten kerroimme numeron 194 erikoisartikkelissa. Lautaosastolla tunnetuin tapaus on Arkham Horror, jossa joukko ihmisiä asettuu ylimaallisen pahan tielle Arkhamin kaupungissa 1920-luvun USA:n itärannikolla. Lautapelijäärien vanha suosikki kuuluu pahamaineisten hirviöpelien joukkoon, sillä sen pelaaminen ei ole mitään kevyttä puhdetta. Lauta ei kortteineen edes mahdu normaalille pöydälle, ja pelisession valmistelu ja läpäiseminen vievät huonolla tuurilla koko-

16 // pelaajalehti.com

naisen päivän. Saimme joulun alla testiin pelin vahvasti uusitun kolmoslaitoksen, jossa kokemus on kutistettu järkevämpiin mittoihin.

Uusi Arkham on kiehtova yhdistelmä vanhaa lautapeliä, Fantasy Flight Gamesin muita kauhulautapelejä sekä tuoretta ja uskomattoman hyvää Arkham Horror -korttipeliä. Päivän trendejä ovat modulaarisuus ja ta-

rinallisuus. Valtavan kokoinen vanha pelilauta on korvattu laatoilla, joista rakennetaan pienempi ja tiiviimpi Arkhamin kaupunki. Jokaista pelikertaa määrittää yksi skenaarioista eli melko tarkkaan kirjoitetuista tarinoista. Ne ohjaavat pelin kulkua ja sitä, miten lauta terrorisoi pelaajaparkoja. Skenaarioiden ansiosta peli tuntuu nyt alusta loppuun asti Lovecraftin logiikalla etenevältä kauhutarinalta. Ei liene kauhea juonipaljastus kertoa, että klassisimmassa tarinassa itse suuri Cthulhu kätyreineen nousee pelaajien epäonnistuessa Arkhamiin. Erikoisemmissa stooreissa nähdään vähemmän suoraviivaisia uhkia muun muassa aika-avaruusjatkumon vääristymien muodossa. Tarinoita on peruspaketissa yhteensä neljä. Pelin kulku on helppo hahmottaa. Tarinakortti kertoo, millaisiin uhkiin on reagoitava, ja lauta voi esimerkiksi painottaa epämääräisen outoja tapahtumia tai väkivaltaisempaa hirviöiden uhkaa. Joka pelaajalla on vuorollaan kaksi toimintoa, kuten liikkumista ja laudalla kertyvien turmiomerkkien karkottamista. Sitten heiluvat hirviöt, ja kaikki kohtaavat jotain kummallista tapahtumapaikasta riippuen. Vuoron lopuksi jokainen nostaa arpakupista tuhoa lupaavia pahvimerkkejä, jotka kertovat, mitä kauheaa tapahtuu. Jos kuulostaa, että peli kulkee melko raiteilla, olet oikeilla jäljillä. Kolmantena laitoksenaan Arkham on peli, jossa pelaajien on reagoitava jatkuvasti kasautuviin uhkiin ja yritettävä estää kaupungin ajautuminen täydelliseen kaaokseen ryhmänä. Kakkaa sataa niskaan niin lujaa tahtia, että ylimääräiseen haahuiluun ja laudan sijaintien vapaaseen tutkimiseen ei ole paljoakaan aikaa. Tässä näkyykin ero vanhempiin vastaaviin peleihin. Arkham Horrorissa ja sitä seuranneessa Eldritch Horrorissa on perinteisesti annettu pelaajien kasvattaa omaa hahmoaan roolipelityyliin. Loitsuja, taikaesineitä ja taitoja ehti kartuttaa suhteellisen vapaasti pelin alun pitkässä suvantovaiheessa. Vaikka tyypillinen kolmoslaitoksen tarina jakautuu kolmeen alati kiihtyvään vaiheeseen, ei tutkijoille todellakaan jää luppoaikaa edes alkuhetkinä. Vastapainoksi uuden pelin hahmot ovat paljon hyödyllisempiä ja vahvempia heti kättelyssä. Jokainen pelattava tyyppi, joita on nokkelasta katulapsesta kovaksikeitettyihin gangstereihin ja parannuksen tehneisiin kultisteihin, on alusta asti mestari jollain alalla. Plakkarissa voi olla heti vahva ase tai loitsu, ja hahmoilla on jopa selkeät luokat. Vartijan on esimerkiksi juostava ympäri lautaa eliminoimassa sinne ilmestyviä hirviöitä, tai kujilla messuavat kultistit pakottavat heikommat tutkija- ja mystikkohahmot pian pakosalle. Koska tärkein loppuva voimavara on pelaajien jokavuoroiset toiminnot, pakomatkojen aiheuttama aikahävikki johtaa turmioon. Kun naapurustojen antaa rapautua, ne muuntuvat pian outojen voimien riivaamiksi kauhumaisemiksi.

Samoin kuin viime vuoden Arkham Horror Card Game, uusi lautapeli onnistuu luomaan mainiosti tarinaa ja roolipelitunnelmaa pelimekaniikkansa kautta. Ropeharrastajien on helppo sujahtaa hahmojen nahkoihin, vaikka hulluus ja kuolema saattavat pakottaa pelaamaan useampaa tyyppiä yhden session aikana. Vahvojen ja erikoistuneiden hahmojen ansiosta uuden hahmon ottaminen vahingoittaa kuitenkin vain ryhmää kokonaisuudessaan. Kaatuneen pelaajan ei tarvitse odotella kuin seuraavan vuoron alkuun, ja sitten ohjaksissa on taas uusi toimintaan valmis tyyppi. Skenaarioiden eli valmiiksi purkitettujen tarinoiden painotus on hyvä ottaa huomioon pelin hankintaa miettiessä. Tapahtumat nostetaan satunnaisesti kortteina, joten saman skenaarion toisto eri pelisessioissa ei luo identtisiä tarinoita pelimekaanisesti. Toisaalta uusinta poistaa pelistä tiettyä mysteerin tuntua. Ensimmäisillä pelikerroilla on todella kiehtovaa nähdä tarinoiden yllätyskäänteitä, mutta se toimii vain kerran per tarina. Uusia skenaarioita on tietysti luvassa erikseen ostettavissa laajennuspaketeissa. Peli modulaarinen luonne lupaa hyvää tässä suhteessa, sillä vanha Arkham levisi kaksi tai kolme

Poliisi-Tomppa saa alussa prätkän, jotta hän ehtisi kurmottaa hirviöitä joka puolella lautaa.

pöytää peittäväksi lauta- ja korttiläjäksi parin laajennuksen jälkeen. Uudessa versiossa jokaiseen peliin otetaan mukaan vain ne osat, joita kulloinenkin tarina tarvitsee. Pelaajia on yhdestä kuuteen, ja yksi pelikerta kestää paketin mukaan kahdesta kolmeen tuntia, mutta pelitestin perusteella molemmat arviot ovat hieman pielessä. Peli vaikuttaa olevan parhaimmillaan keskikokoisella kolmen tai neljän pelaajan köörillä, ja session kesto sijoittuu kolmen tai neljän tunnin haarukkaan. Sekin voi kuulostaa hurjalta erityisesti aloittelijalle, mutta tarinalliset suuret lautapelit ovat harvoin tätä tiiviimpiä. Vääjäämättömän armottomasti rullaava tarina ohjaa peliä joko voittoon tai tappioon, joten mikään pelikerta ei venähdä ikuisuusmittaan. Vaikka peruspaketin jokainen skenaario menisi läpi kertalaakista – mikä ei tunnu kovin todennäköiseltä –, paketista irtoaa siis minimissään noin 12 tuntia laadukasta cthulhuilua.

Uuden Arkhamin myötä onkin nyt olemassa kaksi erilaista Lovecraft-lautapelityyliä, joista kukin voi valita mieleisensä. Enemmän vapautta kaipaavat lautapelijäärät voivat hakata vanhaa Arkhamia ja Eldritch Horroria, joissa on paljon eeppisempi mittakaava ja kesto sekä enemmän mahdollisuutta pelin dominointiin taidolla ja harjoituksella. Uusi malli on pienimuotoisempi kokemus, jossa sankarit ovat haavoittuvaisempia ja kokemus on enemmän uhkiin reagointia kuin ennakkosuunnittelua ja optimointia. Toimituksen lautapeliväelle uusittu Arkham on paljon selkeämmin tätä päivää jo yhdestä yksinkertaisesti syystä: kenelläkään meistä ei ole enää tarpeeksi aikaa vanhan hirviöpelin taltuttamiseen. Janne Pyykkönen

Lauta rakennetaan Arkhamin eri naapurustoista, jotka yhdistetään toisiinsa teillä ja silloilla.

Uusi malli on pienimuotoisempi kokemus, jossa sankarit ovat haavoittuvaisempia ja kokemus on enemmän uhkiin reagointia kuin ennakkosuunnittelua ja optimointia.” pelaajalehti.com // 17

Pelaajan maailma // 10 vuotta sitten

Pelaajalehdessä 10 vuotta sitten Pelaaja 76 // Tammikuu 2009 Irtonumerokannessa: 70 tulevaa peliä Tilaajakannessa: Uncharted 2: Among Thieves

Esittelimme 70 tulevaa peliä vuosille 2009–2010 Heti vuoden 2008 parhaiden pelien valitsemisen perään todettiin, ettei hyvistä peleistä tulisi pulaa jatkossakaan. Laadimme 70 tulevan pelin listan, joissa perehdyttiin erityisen syväluotaavasti Uncharted 2: Among Thievesiin ja Killzone 2:een. Muita listauksessa esiteltyjä pelejä

Top 5 -palsta käynnisti taipaleensa Valitsimme vuoden konsolipelit 2008 Tasan kymmenen vuotta sitten silloinen päätoimittaja Thomas Puha hehkutti pääkirjoituksessaan pelivuotta 2008 suorastaan erinomaiseksi. Se näkyi vuoden pelit -valinnoissa, jotka listattiin tuolloin vielä lukuisissa eri kategorioissa. Lehden kymmenen vuoden takaisen linjan takia käsittelyssä ei ollut pcpelejä lainkaan. Vuoden 2008 parhaaksi toimintapeliksi valikoitui Gears of War 2, pulmapeliksi Professor Layton and the Curious Village, ajopeliksi Burnout Paradise, sota- tai räiskintäpeliksi Call of Duty: World at War, strategiapeliksi Civilization Revolution, tasoloikaksi LittleBigPla-

18 // pelaajalehti.com

net, roolipeliksi Fallout 3, musiikkipeliksi Rock Band ja urheilupeliksi FIFA 09. Konsolikohtaisiksi vuoden peleiksi nousivat LittleBigPlanet PlayStation 3:lla, Super Smash Bros. Brawl Wiillä, Grand Theft Auto IV Xbox 360:llä, Professor Layton and the Curious Village DS:llä ja Patapon PSP:llä. Varsinaiseksi vuoden peliksi 2008 valittiin LittleBigPlanet, joka muistutti siitä, että videopelit voivat tarjota jotakin paljon mielikuvituksellisempaakin kuin vain avaruusasemia, isoja räjähdyksiä ja machopullistelua. Vuoden 2018 parhaat pelit voi katsastaa alkaen sivulta 30.

Pelaajan historian ensimmäisessä Top 5 -palstassa listattiin viisi odotetuinta DLC-pakettia, joista ensimmäiseksi nousivat Fallout 3:n lisäsisällöt. Palsta haki tuolloin vielä muotoaan, ja tapaus jäikin palstan ainoaksi hyvin tiettyyn ajanjaksoon sidonnaiseksi odotuslistaksi. Sittemmin palsta on pyrkinyt keskittymään enemmän ajattomiin listauksiin, joista on nyttemmin julkaistu kokonainen Top 5: Pelimaailman huikeimmat, hilpeimmät ja hämärimmät -kirjakin.

olivat muun muassa Tekken 6, Street Fighter IV, Ghostbusters: The Video Game, The Chronicles of Riddick: Assault on Dark Athena, Wii Sports Resort, White Knight Chronicles, Infamous 2, Bionic Commando, Borderlands, The Conduit, Mafia II ja The Witcher: Rise of the White Wolf.

Kalenteri // listat Ti 1.1.

Ke 2.1.

To 3.1.

Ke 9.1.

To 10.1.

Pe 4.1.

La 5.1.

Su 6.1.

Pe 11.1.

La 12.1.

2019 Toivotamme kaikille hienoa uutta pelivuotta!

Ma 7.1.

Ti 8.1.

Su 13.1.

Kaupoissa ovat Bowsette-meemin luonut New Super Mario Bros. U Deluxe superkruunuineen sekä Tales of Vesperia: Definitive Edition.

Ma 14.1.

Ti 15.1.

Ke 16.1.

To 17.1.

Pe 18.1.

Onimusha: Warlords tuo uusille konsoleille ja pc:lle PlayStation 2:n samuraitoimintaa nätimmällä grafiikalla ja uudella musiikilla.

Ma 21.1.

Ma 28.1.

Ti 22.1.

Ti 29.1.

Uuden kirjaprojektimme joukkorahoituskampanja päättyy. Kävitkö jo kampanjan Mesenaatti-sivuilla?

La 19.1.

Su 20.1.

La 26.1.

Su 27.1.

Ace Combat 7: Skies Unknown tekee meistä ilmojen ässiä, kun taas Switchillä riehuu Travis Strikes Again: No More Heroes.

Ke 23.1.

Ke 30.1.

To 24.1.

Pe 25.1.

Battlefleet Gothic: Armada II vie Warhammer 40K:n 12 rähisevää kansaa avaruussotaan. Pelaajacast palaa joulutauolta!

Odotettu Resident Evil 2 -uusinta kutsuu meidät takaisin Raccoon Cityn kaduille.

To 31.1. Ylistetyn Sunless Sean jatko-osa Sunless Skies lupaa outoja viktoriaanisia ja höyryvoimaisia avaruusseikkailuja.

Kingdom Hearts III saapuu tänne vain pari päivää Japaninjulkaisunsa jälkeen.

Pelaaja Shop 1. Battlefield 4 2. Hellblade: Senua’s Sacrifice 3. Zhu Zhu Babies 4. Just Dance 2019 5. Divinity: Original Sin II 6. Paw Patrol: On A Roll 7. Shadow of the Tomb Raider 8. Assassin’s Creed Odyssey 9. The Council 10. Darksiders III

Iso-Britannia 1. Red Dead Redemption 2 2. FIFA 19 3. Call of Duty: Black Ops 4 4. Super Smash Bros. Ultimate 5. Mario Kart 8 Deluxe 6. Spyro Reignited Trilogy 7. Battlefield V 8. Forza Horizon 4 9. Spider-Man 10. Crash Bandicoot N. Sane Trilogy

Yhdysvallat 1. Red Dead Redemption 2 2. Call of Duty: Black Ops 4 3. Battlefield 4 4. Fallout 76 5. Pokémon: Let’s Go Pikachu! 6. Pokémon: Let’s Go Eevee! 7. NBA 2K19 8. Madden NFL 19 9. Spyro Reignited Trilogy 10. FIFA 19

Japani 1. Super Smash Bros. Ultimate (Switch) 2. Pokémon Let’s Go Pikachu/ Eevee (Switch) 3. Super Mario Party (Switch) 4. Mario Kart 8 Deluxe (Switch) 5. Splatoon 2 (Switch) 6. Minecraft (Switch) 7. Just Cause 4 (PS4) 8. Battlefield V (PS4) 9. Super Mario Odyssey (Switch) 10. The Legend o f Zelda: Breath of the Wild (Switch) pelaajalehti.com // 19

VR-skene uppoutuu virtuaalitodellisuuden uutisiin ja uutuuksiin. Palstan toimittaa Jukka Moilanen.

Half-Lifea virtuaalitodellisuudessa?

irtuaalitodellisuuslaitteiden virta ei näytä vieläkään hyytymisen merkkejä. Tällä kertaa uusia VR-vehkeitä paljastui aikaisemmin HTC:n kanssa yhteen lyöttäytyneeltä Valvelta. Pc-pelijätin oman virtuaalitodellisuuslaitteiston huhutaan saapuvan vieläpä uuden Half-Life-pelin kanssa.

Valven virallinen logo paljasti yhtiön tekevän omia lasejaan.

HoloLensia sodankäyntiin

Valven oma VR-visiiri paljastui

teamVR-alustallaan virtuaalitodellisuusmarkkinoilla jo useamman vuoden ajan vaikuttaneen Valven on tiedetty puuhailleen pidempään myös VR-laitteiden parissa. Aiemmin julkisuuteen paljastettujen ohjainten ohella Valven on kerrottu työstävän myös virtuaalitodellisuusvisiiriä. Uusi visiiri paljastui maailmalle kuvissa, joissa prototyyppivisiirin piirilevyllä komeilee tuttu Valve-logo. Kuvat paljastivat lisäksi kaksi visiirin etupuolelle sijoitettua kameraa. Lähteiden mukaan laite on varustettu 135 asteen näkökentällä

ja Vive Pro -tason resoluutiolla. Visiirin tulisi siis tarjota huomattavasti laajempi kuvakulma kuin 110 asteen näkökentällä varustetun Vive-visiirin. Teknisten tietojen ohella visiirin ympärillä liikkuu huhuja myös pelillisestä sisällöstä. Hyvin epävarmojen huhujen mukaan Valve olisi nimittäin tuomassa visiiriään markkinoille uuden Half-Life-pelin kanssa. Toistaiseksi firma ei kuitenkaan ole virallisesti vahvistanut edes laitteistonsa julkaisua, joten huhuihin kannattaa suhtautua vahvalla varauksella.

icrosoftin laajennetun todellisuuden HoloLens-laitteisto on saamassa uusia ja yllättäviä käyttötarkoituksia. Yhtiön kerrotaan tehneen lähes puolen miljardin dollarin arvoisen sopimuksen Yhdysvaltain armeijan kanssa. HoloLensteknologiallaan sopimuksen voittaneen Microsoftin laitteita hyödynnettäisiin puolustusministeriön mukaan sekä harjoituksissa että varsinaisessa sodankäynnissä. Laitteiston avulla tavoitellaan parannusta joukkojen tuhovoimaan lisäämällä sotilaiden kykyä tunnistaa vihollinen ja tehdä päätöksiä tilanteesta. Mikäli sopimus etenee suunnitelmien mukaan, Microsoft toimittaa lopulta yli 100 000 HoloLens-visiiriä Yhdysvaltain armeijan käyttöön. Vaikka sopimus on merkittävä askel HoloLens-teknologialle, se on herättänyt myös vastustusta Microsoftin sisällä. Osa yhtiön työntekijöistä julkaisi kilpailutuksen aikana avoimen kirjeen, jossa he vetosivat työnantajaansa, ettei se osallistuisi sodankäyntiin liittyvään tarjouskilpailuun. Microsoftin mukaan taas sotilasyhteistyöhön tyytymättömille työntekijöille on tarjolla mahdollisuus työskennellä muiden projektien parissa.

Borderlands 2 VR pc:lle?

oulukuussa yksinoikeudella PlayStation VR:lle julkaistu Borderlands 2 VR saattaa sittenkin olla tulossa myös muille virtuaalitodellisuusalustoille. Pelin julkaisun alla ilmestynyt traileri kertoo Borderlands 2 VR:n olevan PSVR-yksinoikeus vain rajoitetun ajan. Trailerin pienessä präntissä Borderlands 2 VR:n yksinoikeusajaksi kerrotaan vähintään viisi kuukautta, joten parhaassa tapauksessa pc-virtuaalitodellisuusvisiirien käyttäjät pääsevät peliin käsiksi jo toukokuussa. Kehittäjä Gearbox ei ole toistaiseksi vahvistanut Borderlands 2 VR:ää muille alustoille. Yhteistyöstä yksinpeliksi sovitettu VR-räiskintä vaikuttaisi kuitenkin vahvalta kandidaatilta pckäännökselle.

20 // pelaajalehti.com

Liput 32 € osta omasi nyt www.yukicon.ﬁ - Peliturnauksia - AMV-kilpailu - Cosplaykilpailu - Luentoja - Myyn�pöytäsali - Cafe Aisu -meidokahvila - Paljon muuta!

@yukiconﬁn

PELAAJALEHTI.COM //

Uutiset, blogit, arvostelut, kyselyt ja pelaaja-yhteisö.

Kyselyt

Mikä on Final Fantasy -sarjan pääpeleistä suosikkisi? VASTAUKSIA: 1 372

Final Fantasy VII 25 % Final Fantasy IX 13 % Final Fantasy X 9% Final Fantasy VIII 7% Final Fantasy VI 6% Final Fantasy XV 3% Final Fantasy XIV Online 3% Final Fantasy XII 2% Final Fantasy 1% Final Fantasy V 1% Final Fantasy IV 1% Final Fantasy XIII 1% Final Fantasy III 1% Final Fantasy XI Online 0% Final Fantasy II 0% En osaa sanoa tai valita 6% Sarja ei kiinnosta lainkaan 22 %

Kuka Super Smash Bros. Ultimaten vierailevista taistelijoista on suosikkisi?

google.com/+pelaaja

instagram.com/pelaajalehti

twitter.com/pelaaja

facebook.com/pelaaja

Sivustolta poimittua Pelasin juuri Resident Evil Zeron (alkuperäisen GC-version) pitkästä aikaa läpi. Aikanaan en oikein lämmennyt tälle pelille, mutta nyt tuntui hienolta pelata Resident Eviliä, jota en tunne läpikotaisin.

Mario Kartit ovat loppupeleissä aika riisuttuja pelejä verrattuna esim. Crash Team Racingiin tai Diddy Kong Racingiin. Itse kaipaan muutakin kuin vain eri nopeudella olevia turnauksia.

– Uusi näkökulma piristi Qvistuksen elämää.

– Rokkijani noteeraa CTR:n vahvuudet.

Toivoa sopii että näiden WC3 ja C&C remasteroitujen versioiden suosion myötä voitaisiin tulevaisuudessa nähdä näille pelisarjoille todellista jatkoa...

BotW tuntui menevän pelimekaniikka ja avoin maailma edellä, mikä ei haittaa jos siitä tykkää, mutta omalla kohdallani Zelda-pelien merkittävämmät meriitit ovat aina tulleet muualta.

– Balnazzardille maistuisi tuoreempikin RTS-meno.

Tuleeko tässä metsäpalot ja mahdollisuus metsien haravointiin palojen estämiseksi?

– Nelia19 kaipaa vanhaa Zelda-tyyliä.

Pistetään tämä peli sen X:n kanssa siihen kategoriaan: ”Ostan kun kaikki hahmot on laitettu yksiin kansiin.”

Hiljattain läpipelaamastani, ikimuistoisen laadukkaasta ja mukaansatempaavasta Persona 4 Goldenista RDR2:een siirtyessä kulttuurishokki oli järkyttävä. Pari iltaa peliä pelattuani kamppailen vieläkin aivan karmaisevan kankeiden ja epäselvien kontrollien kanssa, joka on vienyt harmillisesti päähuomion pelikokemukseni alkumetreillä.

– Brutal1tylla ei ole kiire Mortal Kombat 11:n kanssa.

– Megaman loikkasi tarinavetoisesta seikkailusta toiseen.

– Kosmonautti uudesta Civilization-lisäristä.

Ekassa RDR:ssä (eli ei revolver) kiehtoi tuo epätoivoinen pyristely lainkouran (korruptoituneen sellaisen) puristuksessa. Jotenkin aika alusta asti tiesi miten tämä tulee päättymään, mutta salaa toivoi että olisi väärässä. Ko. pelissä tarina vei peliä hyvin vahvasti ja se oli mielestäni pelin ehdoton vahvuus. – HooCeeApina vaikuttui Marstonin kokemuksista.

On suuri kunnia pelille, että minua ei toisaalta harmita yhtään aloittaa se uudestaan. Haluan tutustua hahmoihin aiempaakin paremmin, viettää enemmän aikaa niissä rauhallisissa hetkissä tarinaa, tutkia maailmaa ennen tiettyjä tapahtumia.. Tämän kanssa tulee vietettyä paljon aikaa vielä tulevaisuudessa. – Monco Carser ei harmitellut RDR2:n rikkonutta bugia.

Loistava peli mutta omalla kohdalla kokee saman kohtalon kuin monet muutkin massiiviset pelit: ei niiden pariin kunnolla ehdi palata jos aikoo yhtään pelata uusiakin pelejä. – zappah maiskuttelisi The Witcher III:a mielellään useamminkin.

Kuukauden sitaatti

”HYI HELEVETTI, ETTÄ ON CREEPYN NÄKÖNEN PIKACHU. I LOVE IT.”

VASTAUKSIA: 887

Solid Snake (Metal Gear) 21 % Cloud (Final Fantasy VII) 12 % Bayonetta 9% Mega Man 5% Simon Belmont (Castlevania) 5% Sonic the Hedgehog 5% Pac-Man 3% Richter Belmont (Castlevania) 3% Ryu (Street Fighter) 1% Ken (Street Fighter) 0% Ei kiinnosta 36 %

22 // pelaajalehti.com

– Heppulinen hankki todennäköisesti jo liput Detective Pikachu -leffaan.

Pelaajacast vihdoin kuunneltavissa Spotifyssa! LÖYDÄT NYT SPOTIFYSTA PELAAJAN TOIMITUKSEN OMAN PODCASTIN UUSIMMAT JAKSOT.

JAKSO 221: VIERAANA KASMIR

JAKSO 222: PELAAJAN AVUSTAJA MARKUS HEINO

Pelaajan maailma // Pintaraapaisut

Metro Exodus

Conan Unconquered

Pagan Online

Tekijä: 4A Games Julkaisija: Deep Silver Julkaisu: 15.2. Alusta: PS4, Xbox One, Win

Tekijä: Petroglyph Julkaisija: Funcom Julkaisu: Kevät–kesä 2019 Alusta: Win

Tekijä: Madhead Games, Wargaming.net Julkaisija: Wargaming.net Julkaisu: ? Alusta: Win

Dmitri Gluhovskin kirjoihin perustuva pelisarja nousee helmikuussa pimeistä metrotunneleista avoimempaan maailmaan, kun ydinsodan selviytyjät nousevat höyryveturin kyytiin ja lähtevät etsimään parempaa elämää Itä-Venäjältä. Odotetun räiskintäseikkailun koukkuina ovat uskomattoman hieno grafiikka, paljon aiempaa avoimempi maailma ja hurmaava slaavilainen ankeus. Olisiko tässä se odotettu Stalkerin korvaaja?

Conan-lisenssin omistava Funcom ja strategiaveteraaneista muodostuva Petroglyph tekevät peliä, jossa puolustetaan hyborisen ajan fantasiakaupunkia valtavia vihollisarmeijoita vastaan. Peli on kuin horde mode -strategiaa voimakkailla sankariyksiköillä, ja sen esikuvana on mainio zombiepeli They Are Billions. Tuhoutumattomia linnoituksia voi rakentaa myös kaksinpelattavassa yhteistilassa.

Rahakas World of Tanks -firma Wargaming ja serbialainen Madhead Games kehittävät toimintaroolipeliä, joka näyttää suoraan sanottuna astetta piirroselokuvamaisemmalta Diablolta. Suljetussa testivaiheessa olevasta pelistä saatiin loppuvuodesta vihdoin kunnon pelikuvaa, ja se on varmasti juuri siltä, mitä Diablo Immortalista vähemmän lämmenneet saattavat kaivata.

The Spy Who Shrunk Me

Gris

Ashen

Tekijä: Catland Julkaisija: Catland Julkaisu: Alkuvuosi 2019 Alusta: Win

Tekijä: Nomada Studio Julkaisija: Devolver Digital Julkaisu: Nyt Alusta: Switch, Win

Tekijä: A44 Julkaisija: Annapurna Interactive Julkaisu: Nyt Alusta: Xbox One, Win

Tamperelainen Catland toi Steamin varhaistestaukseen hiiviskely- ja vakoiluseikkailun, jossa Neuvostoliiton kätyreitä kukistaa superagentti Audrey Smoothspy. Pelin erikoiskikka on kutistuspyssy, jolla minikokoon voi vaihtaa joko viholliset tai sankarin itsensä. Pelin huumori, värimaailma ja naisagentti tekevät selväksi, että esikuvana on tietysti legendaarinen No One Lives Forever.

Silmää hiveleviä taidepelejä etsivien kannattaa kohdistaa katseensa Grisiin, joka on Journey-henkinen sivulle rullaava hyppelykokemus. Nuori tyttö kohtaa traumojaan mielikuvitusmaailmassa, jonka jokainen ruutukaappaus kävisi hyvin julisteesta. Tällaisella taidepläjäyksellä kelpaa käynnistää uusi vuosi pidempien, raskaampien pelien välissä.

Dark Souls -henkinen seikkailu on oikea tuplayksinoikeus, sillä konsoleilla sitä saa jonkin aikaa vain Xboxille, ja pc:lle pelin löytää vain Epic Games Storesta. Siinä missä Souls on tavallisesti yksinäistä vaeltelua, Ashen panostaa sosiaalisempaan tarinaan. Matkalla vastaan tulevat sivuhahmot voi värvätä apureiksi, ja pelissä on myös Journey-henkistä sanatonta yhteistyötä netin kautta vastaan tulevien pelaajien kanssa.

BATALJ

Kenshi

Jon Shafer’s At The Gates

Tekijä: Fall Damage Julkaisija: Fall Damage Julkaisu: 2019 Alusta: Win

Tekijä: Lo-Fi Games Julkaisija: Lo-Fi Games Julkaisu: Nyt Alusta: Win

Tekijä: Conifer Games Julkaisija: Conifer Games Julkaisu: 21.1. Alusta: Win, Mac

Neljä Battlefieldiin kyllästynyttä pelintekijää, joihin kuuluu myös studion perustaja Markus Nyström, lähti DICElta perustamaan ikioman indiestudionsa. Sen ensimmäinen peli on suljetussa betatestissä oleva BATALJ, jota kuvaillaan vuoropohjaiseksi joukkuestrategiaksi. Joukot kasataan kummallisista scifiolioista, ja molemmat pelaajat valmistelevat käskyt samaan aikaan. Sitten painetaan vuoronlopetusnappia ja katsotaan, kumpi pelaajista ennakoi vihollisen liikkeet paremmin.

Moni odottaa Falloutin korvaajaksi Outer Worldsia, mutta rosoisempi indievaihtoehto ilmestyi parahiksi joulun alla. Kenshi on kunnianhimoinen ja simulaatiohenkinen roolipeli, jossa pelaaja voi olla yhtä hyvin kaukaisen synkän tulevaisuuden suolakaivoksilla raatava orja tai oman kaupunkinsa perustaja ja johtaja. Ikuisuusprojektina työstetty peli tarjoaa ihmeellisen paljon pelaamisen vapautta vastapainoksi siitä, että monimutkaisesta pelistä ei tajua alussa yhtään mitään.

Civilization V:n suunnittelija Jon Shafer päätti jättää Sid Meierin pelisarjan ja tehdä oman suureepoksensa. Nyt seitsemän vuotta myöhemmin se jopa ilmestyy oikeasti. Kickstarterissa rahaa kerännyt peli vaikutti jo toteutumattomalta ikuisuusprojektilta, mutta ilmeisesti kärsivällisyys kannattaa. Pelaaja ottaa historiallisessa sotapelissä Roomaa tuhoavan barbaaripäällikön roolin. Toivottavasti peli ei päädy suurten Kickstarter-pettymysten listalle.

24 // pelaajalehti.com

TOIVOTUT FANITUOTTEET VIHDOIN SAATAVILLA!

SHOP.SPREADSHIRT.FI/PELAAJA

Pelaajan maailma // Dying Light 2

Dying Light 2:n kaupunki on toivonsa menettänyt raunio, jossa ihmiskunta on monin paikoin taantunut takaisin barbariaan.

Dying Light 2 – muovaa zombikaupunki omaksi kuvaksesi Ennakko YLLÄTYSHITIKSI KASVANEEN ZOMBISELVIYTYMISPELIN JATKOOSAN PÄÄOSASSA ON KAUPUNKI, JONKA RYHMITTYMÄT VOIVAT OLLA JOPA TARTUNNAN SAANEITA ISOMPI UHKA.

ajaat neljä vuotta sitten ilmestynyt Dying Light oli ilmestyessään hieman liitoksistaan natiseva mutta monin paikoin erittäin potentiaalinen peli. Selviytymiskauhuseikkailu iski kansaan etenkin päivitysten ja mittavan The Following -laajennuksen myötä, ja pelistä kehkeytyi todellinen yllätyshitti. Se oli selvästi paljon muutakin kuin zombeilla höystetty Mirror’s Edge, joksi sitä kuvailtiin ennen julkaisua. Dying Lightin suosio on ollut jopa niinkin huomattavaa, että tänä vuonna 28 vuotta täyttävästä Techlandista on kasvanut varsinainen pelijulkaisija. Sarjalla onkin ymmärrettävästi erityinen merkitys puolalaisyhtiölle, ja se myös näkyy kaikin puolin tulevassa seuraajassa. Dying Light 2:n kohtalo on tällä kertaa täysin Techlandin omis-

26 // pelaajalehti.com

sa käsissä, mikä on antanut entistäkin vapaammat kädet jatko-osan kehitystyöhön ja kasvattanut kehittäjien kunnianhimoisuutta.

Dying Light 2 lähteekin Assassin’s Creed Odysseyn hengessä entistä enemmän toimintaroolipelien suuntaan. Peli on rakennettu narratiiviseksi hiekkalaatikoksi, joka tarkoittaa pelaajien valintojen vaikuttavan kauttaaltaan pelin tarinaan ja jopa ympäröivään maailmaan. Myös pelimekaniikkaa ja järjestelmiä on rakennettu pelaajan tekojen, sanomisten ja valintojen varaan. Siinä auttamassa on The Witcher -pelisarjan parissa työskennelleitä kirjoittajia sekä moneen ehtivä pelisuunnittelija Chris Avallone, jonka kädenjälki näkyy monissa legendaarisis-

sa roolipeleissä Baldur’s Gatesta ja Planescape: Tormentista aina Fallout: New Vegasiin ja Pillars of Eternityyn. Tämän seurauksena pelin keskiössä tuntuisi olevan juurikin sen tapahtumapaikka, entinen eurooppalainen suurkaupunki, joka on kokoluokaltaan noin nelisen kertaa alkuperäistä peliä suurempi. Metropoli on parhaat päivänsä nähnyt, sillä edellispelin tapahtumista on kulunut kutakuinkin 15 vuotta ja ihmiskunta on hävinnyt sodan zombiviruksen tartuttamia vastaan. Se on käytännössä viimeinen suuri ihmisasutus maailmassa, jossa useat ryhmittymät taistelevat olemassaolostaan ja ovat monin tavoin jopa tartunnan saaneita suurempi uhka pelaajalle. Kaupungin muurien sisällä kaikki päätökset ja hahmojen kanssa käydyt keskustelut vaikuttavat kehittäjien mukaan maailmanrakenteeseen eri tavoilla, kuten voimasuhteissa, ihmisten kohtaloissa ja ennen kaikkea kaupungin ulkoasussa ja rakenteessa. Tarkoitus olisi, että pelin edetessä oma kaupunki voisi parhaimmillaan olla hyvinkin erilainen kuin muiden pelaajien. Tätä esiteltiin etenkin visuaalisilla muutoksilla, sillä eri ryhmittymät lähestyvät kaupunginosien hallintaa hyvinkin erilaisin tavoin.

Uudistuksista huolimatta Dying Light 2 rakentuu Techlandin mukaan yhä moniin ensimmäisessä pelissä viehättäneisiin elementteihin, mutta niitä laajenne-

Katujengit ja rettelöitsijät pääsevät valtaan, mikäli rauhanturvaajat eivät ole asettamassa vartiopisteistään ja partioitaan kaduille.

Jäämme mielenkiinnolla seuraamaan, onnistuuko Techland todella saavuttamaan kaiken lupaamassaan mittakaavassa vai ratkeaako kokonaisuus liitoksistaan.” herättämään mekastuksella, päivänvaloon rynnistäminen taltuttaa perään lähteneet kuhnurit. Vuorokaudenaika vaikuttaa jälleen dramaattisesti tehtävien luonteeseen, sillä toisinaan pimeydestä ja kaduilla laahustavista olioista voi olla odottamattomia hyötyjä eri ryhmittymiä vastaan.

Demossa nähdyn vesitornin valloitus on tehtaan radikaalein tavoin. Parkour tekee liikkumisesta jälleen sulavan rytmikästä, ja maailmassa etenemistä jouhevoitetaan jopa kaksi kertaa edeltäjäänsä laajemmalla liikevalikoimalla. Pelaajan onkin suunniteltava huolella etenemisreittinsä, hallittava kestävyyttään ja käytettävä refleksejään päästäkseen paikasta toiseen, jolloin parkourin ympärille saadaan rakennettua myös lukuisia herkullisia pulmatilanteita. Parkour-liikkeet istuvat hyvin myös uusittuun taisteluun, sillä ympäristön hyödyntäminen antaa edun kömpelömpiä vihollisia vastaan. Seinillä loikkimisen lisäksi irtaimisto toimii apuvälineenä, ja yhteenottoihin on haluttu aiempaa taktisempi ja harkitsevaisempi ote. Vastustajien liikkeisiin on reagoitava huolellisesti, mutta apuna toimivat myös hahmokyvyt ja asemuokkaukset. Taistelu näyttääkin esitetyssä demotehtävässä varsin toimivalta ja eläväiseltä, kun pelaaja ryhtyy tappeluun ahtaassa vesitornissa. Alkuperäisen pelin päivärytmi tekee myös paluun, mutta Techland tyytyi toistaiseksi esittelemään kaupunkia lähinnä päiväsaikaan, jolloin tartunnan saaneet lähinnä lymyilevät joukoittain horroksessa pimeiden rakennusten uumenissa. Pesäkkeet voivat kuitenkin olla toisinaan nopein reitti haluttuun kohteeseen, joten läpi hiipiminen voi olla ottamisen arvoinen riski. Mikäli lauman onnistuisikin

tävä, jonka pelaaja on saanut rauhanturvaajiksi itseään kutsuvalta ryhmittymältä. Joukkio pyrkii suojelemaan kaupunkilaisia tartunnan saaneilta ja jakamaan veden kaltaisia tarpeita tasaisesti kaikille. Samalla se ylläpitää järjestystä varsin armottomalla otteella. Rauhanturvaajat rakentavat hallitsemiinsa kaupunginosiin liikkumista helpottavia köysiratoja ja -siltoja, mikä helpottaa pelaajankin elämää melkoisesti. Toinen mainittu ryhmä on keräilijät, jotka ovat kiinnostuneet enemmänkin varastelusta ja tarvikkeiden haalimisesta kuin taistelemisesta. Sen takia he mieluummin välttelevät tartunnan saaneita kuin taistelevat niitä vastaan. Kiipeily vesitorniin tapahtuu varsin lennokkaan ja näppärän näköisesti, ja huipulla pelaajille esitellään yksi

lukuisista maailmaan vaikuttavista valinnoista. Tornin voi vallata rauhanturvaajien nimiin tappamalla tornissa majailevan kaksikon, mutta työnantaja on mahdollista pettää tekemällä henkilökohtaisen sopimuksen kaksikon kanssa. Mikäli päätämme mennä rauhanturvaajien ehdoilla, pelaaja saa kaiken kansan tavoin vapaan pääsyn vesivarastoihin, minkä lisäksi ryhmittymän partiot aloittavat puhdistuksen ja liikkumista helpottavat korjaustyöt. Tiukat lait kuitenkin saattavat kääntyä pelaajaa vastaan, kun taas yhteistyö tornissa majailevan Jackin ja Joen kanssa antaa pelaajalle siivun veden myynnistä ja avaa lähistölle pimeitä aseita ja aineita myyvän markkina-alueen. Nähdyn perusteella Dying Light 2 vaikuttaa kieltämättä vakuuttavalta ja äärimmäisen monipuoliselta kokemukselta. Jäämme mielenkiinnolla seuraamaan, onnistuuko Techland todella saavuttamaan kaiken lupaamassaan mittakaavassa vai ratkeaako kokonaisuus liitoksistaan. Dying Light 2 on kehitteillä pc:lle, PlayStation 4:lle ja Xbox Onelle, ja sen on tarkoitus ilmestyä tämän vuoden aikana. Ville Arvekari

pelaajalehti.com // 27

Pelaajan maailma // Devil May Cry 5

Paholaisen kelpaa taas vaikeroida Ensitesti

DEVIL MAY CRY PALAA JUURILLEEN VITOSOSALLA, JOLLA ON EVÄÄT TOIMINTASUOSIKIKSI.

apcom on ollut lupaavassa vedossa viimeiset pari vuotta. Yhtiö on osoittanut sekä Resident Evil 7:llä että Monster Hunter: Worldilla, että se kykenee tarjoamaan yhä merkitykselliseltä tuntuvia jatkoosia pidempiaikaisiin sarjoihinsa, vaikka sen ennen niin loistelias taistelupelivaltakunta onkin samalla ollut rapistumaan päin. Tässä valossa odotukseni Devil May Cry 5:tä kohtaan ovat olleet sen julkistuksesta asti massiiviset. Devil May Cry kuuluu ehdottomien suosikkisarjojeni joukkoon, eikä teknisten japanilaisten toimintapelien genressä ole tällä hetkellä todellakaan liikaa tunkua. Devil May Cry 5 on nimenomaan jatkoa ensimmäiselle neljälle Devil May Cry -pelille. Uutukainen ei pelkästään hylkää Ninja Theoryn kehittämän DmC: Devil May Cryn hahmoja ja tapahtumia, vaan se palaa jopa mekaanisesti samoihin perusteisiin, jotka vallitsivat viimeksi Devil May Cry 4:ssä. Erillinen väistönappi ja monet taistelujen virtaviivaistukset ovat saaneet siis lähteä, mikä on yllättävän rohkea veto Capcomilta. Vanha painotus manuaalisen hyökkäyslukituksen käyttöön ja siitä avautuvaan suunnitelmallisempaan toimintaan tekee Devil May Cry 5:stä uudemmille pelaajille haastavan sisäistää ja kosiskelee ensisijaisesti sarjan vanhempaa ydinyleisöä. Henkilökohtaisesti olen tietenkin innoissani asiasta. Niin hauskaa kuin DmC:n jouheva toiminta aikoinaan olikin, meni se lopulta jopa turhan pitkälle vapaudessa, jonka se tarjosi vihollisten kanssa jongleeraamiseen. DmC:ssä mätkintä oli käytännössä siis huolettomampaa, minkä Devil May Cry 5 tuntuisi paikkaavan nyt suuremmalla kurilla ja tarkkuudella. Pidemmällä tähtäimellä tämä panee pelaajan kiinnittämään aktiivisemmin huomiota tyylikkääseen toimintaan, jolloin siinä kehittyminen tuntuu samalla merkityksellisemmältä ja tyydyttävämmältä. Capcom ei kuitenkaan halua hylätä satunnaisempia pelaajia kokonaan, sillä mukaan ujutetaan vapaaehtoinen tukijärjestelmä, joka luo automaattisia hyökkäyskomboja perusiskun rämpyttämisestä.

Devil May Cry 5:n pelaaminen ei ole pysynyt täysin identtisenä nelososaan nähden. Paluun tekevistä hahmoista Nero ja Dante on varustettu uusilla aseilla, joista Neron mekaaniset Devil Breaker -kädet ovat heti erikoisimpia tapauksia. Nerolla voi olla kerrallaan ulot-

Sarjan paluu vanhoille urille on jotain, jota en uskonut enää tapahtuvan.”

28 // pelaajalehti.com

tuvilla useampi erilainen Devil Breaker, jotka tarjoavat hänen käyttöönsä vaihtelevia hyökkäyksissä ja liikkumisessa tukevia erikoiskykyjä. Niiden kanssa täytyy olla kuitenkin varovainen, sillä tietyt liikkeet tai vihollishyökkäykset voivat tuhota kädet ja pakottaa keräämään uusia esimerkiksi kenttien varrelta. Käsien hintelä luonne tekee ideasta hieman sekavan, mutta pohjimmiltaan sillä on potentiaalia syventää toiminnan luonnetta. Laajemmin soppaa sekoittaa Devil May Cry 5:n kolmas pelattava hahmo V, jonka on määrä toimia hyvin eri tavoin Danteen ja Neroon verrattuna. Kepin varassa kulkeva uusi tuttavuus luottaa taisteluissa kolmen erilaisen demonin käskyttämiseen, mikä tekee tästä hitaamman ohjattavan ja vähemmän lähitaisteluun nojaavan sankarin. En ole päässyt hahmoon vielä itse käsiksi, joten en pysty sanomaan, miten tämä kaikki toimii käytännössä. Näin ennakkoon epäilyä aiheuttaa kuitenkin juuri hahmon

verkkaiselta näyttävä liikkuminen, mikä ei kuulosta yhteensopivalta Devil May Cry -toiminnan kanssa. Pieniä epäilyksiä herättävät myös Capcomin muutamat tyylilliset ratkaisut. Aiempiin sarjan osiin nähden pelihahmot ovat hieman kiikkerämpiä ohjata, mikä karsii jämäkkyyttä toiminnasta ja tekee pelialueiden tutkimisesta kömpelömpää. Asiassa ei auttanut myöskään uusi kamera, joka asettaa näyttävyyden välillä käytännöllisyyden edelle. Epäilyksienkin kanssa intoni Devil May Cry 5:tä kohtaan pysyy silti kohdillaan. Sarjan paluu vanhoille urille on jotain, jota en uskonut enää tapahtuvan, ja on ylipäänsä hienoa huomata, että Capcom näkee jälleen potentiaalia tämän tyylisessä toiminnassa. Tiedä vaikka PlatinumGames saisi viimein varteenotettavan haastajan. Devil May Cry 5 julkaistaan PlayStation 4:lle, Xbox Onelle ja pc:lle 8. maaliskuuta. Panu Saarenoja

Resident Evil 2 // Pelaajan maailma

Selviytymiskauhun klassikko on palannut Ensitesti RESIDENT EVIL 2:STA ON TOIVOTTU UUSIOVERSIOTA PITKÄÄN JA HARTAASTI. NYT CAPCOM TUNTUU VASTAAVAN PYYNTÖIHIN MITÄ SUURIMMALLA KUNNIOITUKSELLA.

n kuluta suuremmin kauhu- tai jännitysvetoisia pelejä, mutta Resident Evil on maittanut silti vuodesta toiseen eri olomuodoissaan. Alkuperäisissä sarjan osissa viehätti niiden seikkailupelimäinen lähestymistapa zombimaailmanloppuun, kun taas Resident Evil 4 tempaisi myöhemmin mukaansa toiminnallaan, joka tasapainotteli mainiosti maanläheisen räiskinnän ja yliluonnollisten kohtaamisten kanssa. Tässä kuussa nämä osa-alueet kohtaavat isosti, kun Capcom julkaisee paljon pyydetyn uusioversion Resident Evil 2:sta. En vielä projektin paljastumisen aikoihin ollut varma, mitä siltä henkilökohtaisesti haluaisin, mutta nyt peliä reilun tunnin pelanneena voin todeta olevani innoissani tulevasta. Paluu Raccoon Cityyn vaikuttaa tunnelmalliselta ja ennen kaikkea tuntuu hyvältä.

Pääsin pikaisen testisessioni aikana käsiksi sekä Leon S. Kennedyllä että Claire Redfieldilla pelattaviin osuuksiin. Leonin osa seikkailusta keskittyi pelin seikkailullisempaan antiin ja laittoi minut haahuilemaan läpi tutun poliisiaseman käytäviä. Tarjolla oli siis paljon nurkkien koluamista hyödyllisten esineiden perässä, mutta yksityiskohtainen ja saumaton ympäristösuunnittelu sekä aiempaa henkilökohtaisempi kuvakulma pitivät tämän mielenkiintoisena, vaikka alkuperäinen peli onkin jossain määrin vielä muistissani. Poliisiasemalla vastaantulevat laahustajat eivät tarjonneet vielä suoranaista haastetta, mutta jo pelkkä totuttelu rajattujen ammusten säästämiseen ja suppean tavaravalikon käyttöön rohkaisi jatkuvasti keksimään erilaisia ratkaisuja vaaratilanteista selviämiseen. Joissain tapauksissa zombien välttely tuntui parhaimmalta ratkaisulta, joskus taas käytös-

sä kuluvien veitsien hyödyntäminen oli ammuskelun sijaan fiksumpaa. Mielenkiintoisena ideana eri pelialueilla tapahtuviin zombien ilmestymisiin pystyi myös vaikuttamaan naulaamalla sieltä täältä löytyviä lautoja heiveröisten ikkunoiden eteen. Lautoja ei selvästi riitä joka ikkunaan ja ne vievät tilaa muilta varusteilta, joten kaikkien muiden ratkaisujen tavoin myös niiden käytössä rohkaistaan suunnitelmallisuuteen.

Clairen osuudessa painostavuus ja toiminta nousivat enemmän esille. Vahvimmin tämä tuli ilmi, kun sain kohdata klassisen licker-hirviön ensimmäistä kertaa ahtaassa kellarihuoneessa. Olin aiemmin seurannut sivusilmällä, kun vieressäni ollut toinen pelaaja oli hyökännyt kyseisen hirviön kimppuun suoraan,

mikä ei päättynyt hänen kannaltaan hyvin. Lähdinkin kokeilemaan rauhallisempana ratkaisuna sokean otuksen ohi hiiviskelyä, mikä onnistui aluksi, vaikka hirviö selvästi aavisti läsnäoloni ja oli pariin kertaan uhkaavasti harhailemassa suoraan syliini. Jouduin myöhemmin palaamaan samalle alueelle, jolloin licker oli yhä paikalla ja leiriytynyt tällä kertaa keskelle aivan liian ahdasta käytävää. Uhmakkaampana ratkaisuna ajauduin tuolloin ujuttamaan taskussani poltelleen kranaatin hirviön alle ja pingoin sitten henkeni edestä tämän ohi ampuen kertaalleen vielä kranaatinheittimellä taakseni etumatkaa saadakseni. Pakoni onnistui lopulta muutamin naarmuin ja tuntui saavutukselta, kun sykkeeni pääsi taas tasaantumaan uudessa turvahuoneessa. Kaikki tapahtui sen verran dynaamisesti, että koin ratkaisseeni tilanteen nimenomaan omalla tavallani, en pelin johdattelemana. Resident Evil 2:n uusioversio tekee lupaavan ensivaikutelman. Elämme vasta tammikuuta, mutta uskon jo nyt luottavaisena, että siitä on muodostumassa minulle yksi vuoden tärkeimpiä pelejä. Resident Evil -sarjan historiaa katsoen se ei vaikuta välttämättä järin yllättävältä pelitapaukselta, mutta hyvin toteutettuna tuttuus ei sekään ole mikään huono piirre. Resident Evil 2 julkaistaan PlayStation 4:lle, Xbox Onelle ja pc:lle 25. tammikuuta. Panu Saarenoja

Peliä reilun tunnin pelanneena voin todeta olevani innoissani tulevasta. Paluu Raccoon Cityyn vaikuttaa tunnelmalliselta ja ennen kaikkea tuntuu hyvältä.”

pelaajalehti.com // 29

30 2 0 1 8

PARASTA PELIÄ

PELAAJA-LEHDEN PARHAIDEN PELIEN LISTA ON TAATUSTI TEKIJÖIDENSÄ NÄKÖINEN, SILLÄ SEN PERUSTANA OVAT LEHDEN VIIME VUODEN ARVOSTELUT. NÄISTÄ EHDOKKAISTA ON KOOTTU PIENEMPI JOUKKO PELEJÄ, JOIDEN LAADUSTA OVAT ANTANEET PAINAVAN SANANSA NIIN TOIMITUKSEN YDINTOIMITTAJAT KUIN LEHDEN AVUSTAJATKIN. JOS LISTALTA PUUTTUU MIELESTÄSI JOTAIN YLEISMAAILMALLISESTI KEHUTTUA, KYSE ON YKSINKERTAISESTI SIITÄ, ETTÄ JUURI SEURAAVAT 30 PELIÄ VEIVÄT AIKAMME JA SYDÄMEMME VUONNA 2018.

TEKSTI: MIIKA HUTTUNEN, JANNE PYYKKÖNEN, VILLE ARVEKARI, PANU SAARENOJA, JOHANNA PUUSTINEN

30 // pelaajalehti.com

30 A Way Out Tekijä: Hazelight Studios Julkaisija: Electronic Arts Alusta: PS4, Xbox One, Win Moninpelailun saralla hyvin erikoista leiriä edustaa A Way Out, joka julkistuksensa aikaan myytiin yleisölle hauskan kokeellisena jaetun ruudun vankilapakopelinä. Pelin päämiehenä toimi sydäntäsärkevän Brothers-seikkailun ohjannut Josef Fares, joten hälytyskellojen olisi pitänyt soida jo tuolloin. Todellisuudessa A Way Out oli nimittäin raastava narratiivinen kokemus, jonka käänteitä on vielä kuukausienkin kuluttua erittäin vaikea pyyhkiä mielestään. Kuka enää kaipaa elokuvia, kun näinkin suuria tunteita voi kokea yhdessä ystävien tai rakkaiden kanssa ihka oikeiden videopelien parissa?

Tekijä: Hello Games Julkaisija: Hello Games Alusta: PS4, Xbox One, Win

Tekijä: Bugbear Entertainment Julkaisija: THQ Nordic Alusta: Win (tulossa PS4, Xbox One)

Tekijä: Wadjet Eye Games Julkaisija: Wadjet Eye Games Alusta: Win, Mac

Hello Gamesin loputtoman suuri avaruusseikkailu oli vuoden 2016 kitkerin pettymys, koska se lupasi maat ja taivaat mutta oli lopulta vain tyhjä kuori. Hitaasti mutta varmasti ilmaisilla päivityksillä hiottu peli on nyt kuitenkin Xbox-julkaisun ja NEXTpäivityksen myötä juuri sitä, mitä suurissa puheissa maalailtiin – eikä päivityksille ja uusille ilmaisille ominaisuuksille näy loppua. Pelikokemuksena se on niin paljon innostavampi, että sitä voi melkein pitää jatkoosana tai ihan uutena pelinä. Avaruuden ihme todistaa vääräksi vanhan sanonnan, jonka mukaan keskeneräisenä julkaistu peli on ikuisesti huono.

Kotimainen Bugbear vaikutti roikkuvan katastrofin partaalla, kun Next Car Game -työnimellä tunnettu romuralli kompuroi epäonnistuneesta Kickstarter-kampanjasta loputtomalta tuntuneeseen varhaisjulkaisuvaiheeseen. Sitkeys kannatti, sillä hitaasti mutta varmasti kypsytelty ja viilattu autopeli valloitti vääjäämättä pelikuskien sydämet. Tummuvan pellin ja ryskyvän metallin alla on nimittäin yllättävän realistinen ajomalli, upea fysiikkamallinnus ja paljon muuta. Pelin julkaisijana toimiva THQ Nordic osti Bugbearin kehittäjätalliinsa, joten peli antoi lopulta uutta tuulta veteraanistudion purjeisiin.

Klassinen seikkailupeli on edelleen elinvoimainen mutta valitettavasti marginaaleihin kadonnut taidemuoto, jonka perinteitä ylläpitävät harvat omistautuneet pelistudiot. Yksi niistä on newyorkilainen Wadjet Eye Games, jonka kauhutarina demoneista, riivauksesta ja fantasiaolennoista on puettu miekan ja magian sijasta urbaanifantasian neonvaloihin ja viskihuuruihin. Kuvankaunis pikseligrafiikka, jatsahtava ääniraita, ihastuttavat henkilöhahmot ja loogiset pulmat kuljettavat tarinaa, jossa perinteiseen kliksutteluun lisätään moderniin tapaan sivuhahmojen hallintaa ja vaikeita moraalivalintoja.

No Man’s Sky NEXT

Wreckfest

Unavowed

pelaajalehti.com // 31

Overcooked 2 Tekijä: Ghost Town Games Julkaisija: Team17 Alusta: Switch, PS4, Xbox One, Win, Mac Pikkuruisen brittitiimin kokkipeli Overcooked tarjoili pari vuotta sitten parasta yhteispelattavaa miesmuistiin, eikä sen jatko-osa jää järjestysluvustaan huolimatta kakkoseksi. Overcooked 2 on edeltäjäänsä vielä piirun verran hullumpi B-luokan kauhuleffajuonineen ja aivot nyrjäyttävine kenttäkikkailuineen, ja

Warhammer: Vermintide 2 Tekijä: Fatshark Julkaisija: Fatshark Alusta: Win, PS4, Xbox One Left 4 Deadin fantasiaversio Warhammer: End Times – Vermintide korvasi elävät kuolleet rottamiehillä ja tuliaseet pitkälti lähitaisteluaseilla sijoittaen toiminnan Warhammerin synkkään maailmaan, mutta se jätti kuitenkin parantamisen varaa. Jatko-osa paneekin paremmaksi jokaisella osa-alueella ja tarjoaa parasta yhteistyötoimintaa vuosiin. Hurmehenkistä rottamiesten ja kaaoskultistien niittämistä kuorrutetaan komealla ulkoasulla ja kiitettävän vaihtelevilla ympäristöillä. Pelin laatu ja koko ovat myös sitä tasoa, että helposti unohtaa pelin syntyneen indiestudion voimin ilman suurten kustantajien apua.

32 // pelaajalehti.com

uskaliaisuus palvelee peliä hyvin. Pohjimmiltaan yksinkertainen kahden napin naksuttelu suistuu parhaimmillaan sekunneissa täydelliseen kaaokseen, jossa katkaravut lätkähtelevät silmille ja kirosanat halkovat ilmaa. Kannesta tosin puuttuu varoitus pariskunnille, jotka haluavat pysyä yhdessä.

Yakuza 6: The Song of Life Tekijä: Ryu ga Gotoku Studio Julkaisija: Sega Alusta: PS4 Yakuza sai eräänlaisen päätöslukunsa, joka pistää kunnialla pakettiin Japanin kovimman äijän Kazuma Kiryun taipaleen. Yakuza 6 on sarjan tunteikkain ja maanläheisin tarina, jossa niin itse Kiryu kuin koko sarjan asenne ovat aikuistuneet silminnähden. Tämä pätee tietenkin vain juonenkäänteitä vilisevään päätarinaan, sillä onhan mukana myös kasapäin älyvapaita sivutehtäviä ja minipelejä. Uusiksi pistetyllä pelimoottorilla Kamurochon neonvaloissa ja Onomichin hiljaisessa kalastajakylässä kelpaa antaa gangstereille ja pikkunilkeille isän kädestä, sillä suoraviivaistamisesta huolimatta tavaramerkkimäiset nyrkkikahakat lukeutuivat vuoden tyydyttävimpiin ja näyttävimpiin.

Dragon Quest XI Tekijä: Square Enix Julkaisija: Square Enix Alusta: PS4, Switch, Win, 3DS Dragon Quest on ollut pitkään japanilaisten roolipelien perinteiden vaalija, ja myös sarjan 11. pääosa suhtautuu asiaan kunnialla ja ylpeydellä. Peli ei tukeudu tuttuihin malleihin manipuloidakseen puolelleen menneisyyteen jumiutuneita jääriä, vaan se rehellisesti uskoo perinteillä olevan yhä arvoa. Dragon Quest XI onkin kaikessa seesteisyydessään ja vilpittömyydessään edelleen raikas japanilainen rooliseikkailu. Se ymmärtää nauttia nykyhetkestä tavalla, jota ei aina muisteta arvostaa nostalgian ja sen seuraavan suurilmiön perässä epätoivoisesti juoksevalla alalla.

Pillars of Eternity II: Deadfire Tekijä: Obsidian Entertainment Julkaisija: Versus Evil Alusta: Win, Mac, Linux, PS4, Xbox One, Switch Länsimainen roolipelaaminen eli 2000-luvun alussa kulta-aikaa, jonka klassikot ovat vähintään esikuvina kaikissa moderneissa ropeissa Dragon Ageista Fallouteihin. Ikivihreiden tekijöitä vaikuttaa nykyään Obsidian-studiossa, joka elvytti tämän pelityylin Pillars of Eternitylla ja jatkoi upeasti luovempaan ja modernimpaan jatko-osaan. Se on eksoottinen ja kiehtova matka fantasiamaailmaan, jonka vaikutteena ovat sekä Karibian merirosvot että Tyynenmeren kansantarut. Tuntemattomaan seilaavan sankarikapteenin rooliin on yllättävän helppo sujahtaa, sillä peli on edeltäjäänsä helpommin avautuva.

22 21 Pathfinder: Kingmaker Tekijä: Owlcat Games Julkaisija: Deep Silver Alusta: Win, Mac, Linux Suurroolipelien perinnekaivosta ammentaa Pillars II:n tapaan Pathfinder, joka on kahdesta fantasiaeepoksesta rosoisempi ja kunnianhimoisempi. Pelaaja luotsaa sankari- tai pahisjoukon oman kuningaskunnan perustamiseen ja huomaa, että peikkoja tai lohikäärmeitä suurempia vaaroja ovat ikivanhat kiroukset, voimapolitiikka ja kieroilu. Kelvottoman bugisena julkaistu peli on korjattu muotoon, jota ei voi kutsua täydelliseksi vieläkään (lataustauot!), mutta uskomattoman laaja maailma, moniulotteinen tarina ja pelaajan taitoon uskova armoton vaikeustaso hurmasivat toimituksen ropejäärät täysin. Tämä on upea peli, johon on vaikea päästä sisälle.

Call of Duty: Black Ops 4

Dead Cells

Tekijä: Treyarch Julkaisija: Activision Alusta: Win, PS4, Xbox One

Tekijä: Motion Twin Julkaisija: Motion Twin Alusta: PS4, Xbox One, Switch, Win, Mac, Linux

Uusinta Call of Duty -peliä ei voi syyttää sisällön puutteesta, vaikka joitakin faneja yksinpelikampanjan puute taatusti harmittaakin. Salaisuuksiin luottava zombitila sai heti julkaisussa kolme omaa kampanjaansa, ja perinteinen verkkopeli painottuu taktisempaan toimintaan säilyttämällä silti totutun nopeatempoisuutensa. Yksinpelikampanjan korvaajaksi noussut battle royale -pelitila Blackout seisoo vahvasti omilla jaloillaan. Se vetää helposti vertoja lähimmälle kilpailijalleen PUBG:lle lisäämällä yhtälöön muun muassa ajoneuvoja. Kyseessä on verkkoräiskinnän laadukas ja sisältörikas kokonaisuus.

Ranskalainen Motion Twin teki vuosia lähinnä selain- ja mobiilipelejä, kunnes muutokset pelialalla rohkaisivat studiota kokeilemaan jotain aivan erilaista. Tuloksena oli varhaisjulkaisun avuin valmistunut Dead Cells, jonka juohevalle 2D-toiminnalle ei löydy juuri vertaista. Pelillä on pokkaa vieläpä riisua pelaaja jatkuvasti varusteista ja pakottaa tämän löytämään toistuvasti erilaisia lähestymistapoja vaihteleviin tilanteisiin. Silloin pääsee hämmästymään, kuinka näppärästi erilaiset välineet ja kyvyt ketjuuntuvat toisiinsa. Jos ja kun kuolo sattuu korjaamaan, ei syyllinen löydy koskaan mistään muualta kuin ruudun edestä.

pelaajalehti.com // 33

Shadow of Tomb Raider Tekijä: Bungie Julkaisija: Activision Alusta: Win, PS4, Xbox One Laran uusi tuleminen kokee huippuhetkensä ja -muotonsa modernin pelitrilogian kolmannessa osassa. Se on täydellinen yhdistelmä juuri sitä huippuunsa hiottua toimintaa ja seikkailua, jota pelisarjalta on vuosien varrella totuttu odottamaan. Etelä-Amerikan viidakot tarjoavat todella henkeäsalpaavia maisemia sekä mielenkiintoisia raunioita ja hautaholveja tutkittavaksi. Pelin ehdottomia kohokohtia ovat suuret ja monimutkaiset hautaholvit, joiden pulmien ratkaisussa kuluu helposti useampikin ilta. Myös tarina on hyvin rytmitetty, ja lievästä totisuudesta huolimatta Lara näyttäytyy pelissä moniulotteisena hahmona.

Monster Hunter: World Tekijä: Capcom Julkaisija: Capcom Alusta: PS4, Xbox One, Win Capcomin hirviönmetsästystä on juhlittu Japanissa jo pitkään, mutta lännen valloittaminen on tuntunut sille aina kaukaiselta unelmalta. Kömpelöt mekaniikat ja itsepäinen suunnittelu ovat olleet iso pala nieltäväksi, vaikka pinnan alla piilevää laatua olisi kuinka hehkutettu ennalta. Monster Hunter: World onnistui kuitenkin lopulta mahdottomassa. Peli on yhä hyvinkin uppiniskainen tapaus, mutta se tiedostaa viimein, mikä osa jääräpäisyydestä tekee siitä viehättävän. Tuloksena on ollut tähän asti lähestyttävin Monster Hunter, joka uskaltaa yhä pyytää pelaajaltaan paljon antaakseen tälle lopulta moninkertaisesti takaisin.

34 // pelaajalehti.com

Mega Man 11 Tekijä: Capcom Julkaisija: Capcom Alusta: PS4, Switch, Xbox One, Win Capcom tuntui jo hylänneen Mega Manin tyystin, mutta kolmenkymmenen ikävuoden saavuttanut peli-ikoni teki vihdoin arvoisensa comebackin. Kahdeksan vuoden odotus palkittiin heittämällä sarjan kärkeen nousevalla Mega Man 11:llä, joka vahvasta nostalgisuudesta huolimatta ei jää vellomaan siinä liiaksi asti. Se on ennen kaikkea nykypäivän standardeille päivitetty kunnianosoitus kaksiulotteisille toimintaloikille ja niiden timantinkovaksi hiotulle kaavalle, jota on päivitetty tuoreilla pelimekaanisilla ideoilla sekä persoonallisella ulkoasulla. Mega Man 11 on myös viime vuoden pelimäisimpiä pelejä, jonka pirullisen nerokas kenttäsuunnittelu ja palkitsevat tilanteet opettavat lähes huomaamattomasti pelaamaan paremmin.

18 15

Thronebreaker: The Witcher Tales Tekijä: CD Projekt RED Julkaisija: CD Projekt RED Alusta: Win, PS4, Xbox One Gwent-korttipelin yksinpelinä syntynyt Thronebreaker laajeni lopulta itsenäiseksi kokonaisuudeksi, eikä syyttä. Sen monikymmentuntinen ja hyvin kirjoitettu tarina on ehtaa The Witcheria, eikä Geraltia jää sen aikana kaipaamaan. Rivian ja Lyrian soturikuningatar Meven kamppailu Nilfgaardin valloitusta vastaan on täynnä poliittisia koukeroita ja kohtalokkaita päätöksiä, joilla voi olla pelissä kauaskantoisia vaikutuksia. Gwentin uusittu korttipelimekaniikka puolestaan taipuu hienosti erilaisten taisteluiden ja tilanteiden ratkaisuun sekä armeijan kehittämiseen, jossa pelipakka kuvastaa omia joukkoja.

Jatkuu sivulla 36 >>>

2018 PARHAAT UUSINNAT

REMAKE- JA REMASTER-VERSIOITA TEHDÄÄN YHÄ ENEMMÄN NOSTALGIANNÄLKÄISTEN PELAAJIEN ILOKSI. VALITSIMME 30 PARHAAN UUDEN PELIN LISÄKSI SIKSI MYÖS VUODEN VIISI PARASTA UUSIOPELIÄ.

Divinity: Original Sin II – Definitive Edition

Donkey Kong Country: Tropical Freeze

Tekijä: Larian Studios Julkaisija: Bandai Namco Alusta: Win, Mac, PS4, Xbox One

Tekijä: Retro Studios Julkaisija: Nintendo Alusta: Switch

Divinity: Original Sin II oli kiistatta vuoden 2017 paras roolipeli, mutta viime vuonna siitä tehtiin vieläkin parempi, kun se samalla julkaistiin myös konsoleille. Kokonaisuutta on paranneltu muun muassa hiomalla käyttöliittymää ja alun opetusosiota, mutta suurimmat muutokset ovat tapahtuneet tarinassa. Uutta tekstiä ja dialogia on yli satatuhatta riviä, mikä kertoo uudistusten kattavuudesta. Moni studio olisi tyytynyt jo alkuperäiseen lopputulokseen, joten tällaista omistautumista täydellisyydelle täytyy vain ihailla.

Nintendo Switchillä nähtiin viime vuonna erityisen paljon Wii U -pelien käännöksiä, joista ehdotonta kärkeä oli Retro Studiosin Donkey Kong Country: Tropical Freeze. Tasoloikkanautinnon käännöksessä keskityttiin erityisen paljon pelikokemuksen sujuvoittamiseen ja tasapainottamiseen, sillä paikoitellen jopa raivostuttavan nautinnolliseen peliin saatiin Funky Kongilla pelattava helpompi pelitila. Kong-suvun letkeimmän jäsenen matkassa myös kokemattomat pelaajat saavat hyvää harjoitusta ennen tasoloikkahistorian hauskimpiin lukeutuviin haasteisiin tarttumista.

Spyro: Reignited Trilogy Tekijä: Toys for Bob Julkaisija: Activision Alusta: PS4, Xbox One Täydellinen uusioversio saa vähemmänkin arvokkaasti vanhentuneen teoksen näyttämään ja tuntumaan juuri siltä, millaisena se esiintyy faniensa muistoissa. PlayStation-ikoni Spyron alkuperäiset seikkailut kauniiseen kimppuun paketoiva Reignited Trilogy onnistuu juuri tässä. Elokuvamainen ulkoasu herättää maailman eloon lumoavalla tavalla, ja harkittu modernisointi tekee pelikokemuksestakin mukavan. Jälkeen jää palava tarve saada tuoretta Spyroa väsyneiden Skylanders-esiintymisten vastapainoksi.

Yakuza Kiwami 2 Tekijä: Ryu ga Gotoku Studio Julkaisija: Sega Alusta: PS4 Jo ensimmäinen Yakuza Kiwami oli yksi sukupolven kunnianhimoisimpia uusintoja, eikä Yakuza 2:n nykypäivään uusiva Kiwami 2 ole sitä heikompi. Sega ei ole pelkästään tyytynyt luomaan PlayStation 2 -klassikkoa Yakuza 6:n pelimoottorilla, vaan mukaan on ahdettu huomattavia määriä uusia tarinaosuuksia ja uusia minipelejä sisältäviä sivutehtäviä. Kazuma Kiryun Tojo-klaanin ja Osakan Omi-liiton Ryuji Godan välienselvittelyt olivat jo alkuperäisessä muodossaan sarjan parhaimmistoa, mutta Kiwami 2 parantaa kokemusta oleellisesti.

Shadow of The Colossus Tekijä: Bluepoint Games Julkaisija: Sony Interactive Entertainment Alusta: PS4 Team Icon toimintaseikkailu oli PlayStation 2:n taiteellinen superklassikko, jonka uusijaksi sopi teknisestä taidostaan tunnettu Bluepoint Games. Sumuinen ja epämääräinen grafiikka on vaihtunut hämmästyttävän yksityiskohtaiseksi moderniksi pelitaiteeksi, mutta surumielinen seikkailu pintakiillon takana on säilynyt täysin entisellään. Kun kirottuun maahan uskaltautunut poika ratsastaa pitkin tuulista aroa, tämä kuvankaunis, rauhallinen ja hiljaisuuden voiman ymmärtävä peli hivelee pelaajan sielua.

pelaajalehti.com // 35

Detroit: Become Human Tekijä: Quantic Dream Julkaisija: Sony Interactive Entertainment Alusta: PS4 Niin kutsuttujen interaktiivisten elokuvien vastustajat rakastavat saarnata siitä, kuinka valinnanvara on tarinavetoisissa peleissä vain hatara harha. Pätijät todisti tänä vuonna vääräksi Quantic Dreamin androididraama Detroit: Become Human, joka todella saa pelaajansa tuntemaan valintojen painon ja virheiden seuraukset. Kokemusten vertailu veti itse kunkin hiljaiseksi, kun toimituksen jäsenille valkeni, kuinka rankasti peli todella polveilee pientenkin päätösten seurauksena. David Cagen tarinankerronnasta voi olla monta mieltä, mutta Detroit on silti lajityyppinsä parhaiten toteutettuja teoksia.

Tekijä: Bungie Julkaisija: Activision Alusta: PS4, Xbox One, Win

Tekijä: Subset Games Julkaisija: Subset Games Alusta: Win, Mac, Switch

Tekijä: Unknown Worlds Julkaisija: Unknown Worlds Alusta: PS4, Xbox One, Win, Mac

Vieraannutettuaan ison siivun alkuperäisen pelin fanikunnasta Destiny 2 teki täyskäännöksen Forsaken-laajennuksella. Sen myötä pelissä on täysin uutta tekemistä ja tavoiteltavaa enemmän kuin koskaan. Mikä tärkeintä, sisältö on sellaisessa muodossa, joka saa pelaamaan ilta toisensa jälkeen. Jos peruspeli yritti kalastella satunnaisempien pelaajien suosiota aivan liikaa, Forsaken muutti kurssia päinvastaiseen vastaten turhautuneiden tosifanien toiveisiin lähes kaikilla mahdollisilla tavoilla. Vanhan kierrätyksestä ei ole tietoakaan, ja erityismaininnan ansaitsee mainio ja koukuttava PvE- ja PvP-hybridipelitila Gambit.

Viime vuoden kiistatta paras strategiapeli on niin taitavasti suunniteltu ja hiottu, ettei sitä heti edes tajua. Pikseligrafiikkansa ja minikokoisten taistelukenttiensä ansiosta se näyttää aluksi hämäävän yksinkertaiselta, mutta pinnan alta paljastuu kivenkova strategiaydin. Ihmiskuntaa puolustetaan vuoropohjainen taistelu kerrallaan ne ovat käytännössä jokainen yksilöllisiä pulmia, jotka pelaajan pitää ratkaista mahdollisimman vähäisin tappioin. Vain taito ratkaisee, sillä satunnaisuutta taisteluissa ei esiinny lainkaan. Häviökin on vain uusi alku, johon vanhat saavutukset vaikuttavat.

Meri tuntemattomine syvänteineen on ihmiselle vieraampi paikka kuin ulkoavaruus. Rakenteluja selviämisseikkailu Subnautica tajuaa tämän ja vie idean vielä pidemmälle eksoottisessa meressä kaukaisella planeetalla. Kun avaruusalus putoaa ja viimeinen henkiinjäänyt jää polskimaan aurinkoiseen unelmalaguuniin, ei pelaaja voi edes aavistaa, millaisiin niskakarvoja kutittaviin kauhuihin on pakko uskaltautua kaukana pinnan alla. Moni selviytymispeli jää mekaaniseksi puurtamiseksi, mutta kiehtovasta tieteistarinasta kaiken irti ottava Subnautica osaa sekoittaa yhtälöön päämäärää, mysteerejä ja aitoa tunnetta.

Destiny 2: Forsaken

36 // pelaajalehti.com

Into the Breach

Subnautica

Tetris Effect Tekijä: Monsters Inc., Resonair Julkaisija: Enhance, Inc. Alusta: PS4, PSVR Tetris ei ole enää entisensä viime vuoden jälkeen. Pulmaklassikko on tunnettu aina tyydyttävästä palikoiden pinoamisesta mutta ei hirveästi juuri muusta. Tetris Effect osoitti, että riittävällä päättäväisyydellä peliin voi tuoda roimasti lisää tyyliä ja tehdä legendasta jotain entistäkin vaikuttavampaa. Tetris Effect on uskollinen kaikelle sille, mikä tekee Tetriksestä Tetriksen. Samalla se kuitenkin muovaa siitä elämyksen, jossa palikoita ei pyöritetä enää vain suorituskeskeisesti, vaan siksi että tanssivat tähtimerenneidot voisivat auttaa sinua kohtaamaan tunteellisen puolesi ja kanavoimaan omaa henkistä maailmaasi.

10 Assassin’s Creed Odyssey Tekijä: Ubisoft Quebec Julkaisija: Ubisoft Alusta: PS4, Xbox One, Win Assassiinit vaelsivat Egyptissä viime vuonna, mutta Kreikan historiaan täysillä sukeltava Odyssey ei ole hätäinen rahastus tai vuosipäivitys. Järjettömän kokoinen ja koko Kreikan kattava pelimaailma ei ole avoimen maailman vallankumous Witcher III:n tai RDR 2:n tapaan, mutta se on toteutettu niin kovalla taidolla, että Ubisoftille on nostettava hattua. Peli onnistuu luomaan jopa kaksi vaihtoehtoista ja erilaiselta tuntuvaa päähenkilöä, joista erityisesti voimakas Kassandra nousee pelisarjan sankareiden kärkipäähän. Peli on kaukana sarjan hiiviskelyjuurilta, mutta toimintaroolipelinä se on aivan huippulaatua.

9 pelaajalehti.com // 37

8 Dragon Ball FighterZ Tekijä: Arc System Works Julkaisija: Bandai Namco Alusta: PS4, Xbox One, Switch, Win Dragon Ballin vaikutusta viihdeteollisuuteen ei käy kieltäminen, joten on vain oikein, että sekin sai viimein oikeasti mahtavan pelisovituksen. Dragon Ball FighterZ pitää sisällään fanipalvelua, jonka syvyyttä sarjan jo taakseen jättäneen faninkin on vain pakko arvostaa. Ennen kaikkea se on yksi tämän hetken parhaimpia taistelupelejä. FighterZin älykäs tapa lähestyä Dragon Ballin älyttömiä yhteenottoja tekee siitä hämmästyttävän koherentin pelattavan, josta syvyyskään ei ole unohtunut. FighterZ loi tänä vuonna ison satsin uusia taistelupeli- sekä Dragon Ball -faneja, eikä se tapahtunut sattumalta.

Astro Bot Rescue Mission Tekijä: SIE Japan Studio Julkaisija: Sony Interactive Entertainment Alusta: PlayStation VR Harva tuskin olisi povannut vuoden parhaaksi virtuaalitodellisuuspeliksi lapsekkaan sööttiä tasohyppelyä, mutta näin kuitenkin pääsi käymään. PlayStation VR:n Astro Bot Rescue Mission soveltaa ikiaikaista tasoloikkakuviota alustan ehdoin niin luovasti, ettei kyynisinkään testaaja voi kuin henkäistä ihastuksesta. Ohjailtavan pikkurobotin lisäksi myös pelaaja itse on Astro Botin maailmassa aktiivinen toimija, joka sulautuu saumattomasti osaksi vuorovaikutteista ympäristöään. Paperilla pieneltä kuulostava muutos mullistaa genrekokemuksen tavalla, joka nostaa pelin vuoden kärkinimien joukkoon.

38 // pelaajalehti.com

Return of The Obra Dinn Tekijä: Lucas Pope Julkaisija: Lucas Pope Alusta: Win, Mac Lucas Pope nousi kuuluisuuteen kertaheitolla mestarillisella Papers, Please -pelillään, mutta miehen seuraavaa projektia saatiin odottaa viisi vuotta. Se on mustavalkoinen murhamysteeri 1800-luvun purjelaivalla nimeltä Obra Dinn, jonka kaikki matkustajat ja miehistön jäsenet ovat kuolleet eri tavoin. Vakuutustarkastajan roolin ottavan pelaajan on selvitettävä satamaan lipuneen aavelaivan mysteerit rauhallisella havainnoinnilla, johtolankojen keräämisellä ja puhtaalla päättelykyvyllä. Minimalistinen peli uskaltaa luottaa pelaajan henkisiin kykyihin ja tarjoaa vastineeksi aitoja oivalluksen tunteita.

Super Smash Bros. Ultimate Tekijä: Nintendo, Sora Ltd., Bandai Namco Julkaisija: Nintendo Alusta: Switch Kuten käsissäsi olevan numeron arvostelusta voi lukea, Super Smash Bros. Ultimate on sarjan ja moninpelimätkeiden ehdottomia virstanpylväitä. Äärimmilleen hiotun pelattavuuden ja lukuisten pelitilojen ohella sen kirkkain tähti on käsittämättömiin mittasuhteisiin kasvanut taistelijakaarti, joka on fanipalvelua parhaimmillaan. Kun mukaan heitetään esimerkiksi Nintendon, Capcomin, Square Enixin, Konamin, Segan ja PlatinumGamesin nimekkäimpiä hahmoja, saa Super Smash Bros. Ultimate pelkkiin oman puulaakinsa hahmoihin keskittyvän Avengers: Infinity War -leffankin tuntumaan mitättömältä.

Forza Horizon 4 Tekijä: Playground Games Julkaisija: Microsoft Alusta: Xbox One, Win

Olitpa rata-autoilun tai vapaan maailman kaahailun ystävä, Forza-sarja on nauttinut autopelien kuninkuudesta jo vuosikausia. Jälkimmäisen lokeron täyttävä Forza Horizon 4 vaihtoi Australian eksoottiset maisemat sateiselta ja masentavalta kuulostavaan Britanniaan, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin Lontoon arkista harmautta. Värikkäät ja upealta näyttävät vuodenajat tekevät Playground Gamesin kaahailusta jälleen uuden ajopelien merkkiteoksen, jossa helposti lähestyttävä ajotuntuma ja pelimaailma muuttuvat oleellisesti sääolojen mukaisesti. Forza Horizon 4 on rakkaudella rakennettu hyvän fiiliksen ajopeli, joka vetoaa myös autopeleistä yleensä piittaamattomiin pelaajiin.

pelaajalehti.com // 39

Spider-Man Tekijä: Insomniac Games Julkaisija: Sony Interactive Entertainment Alusta: PS4

DC:n Batman on nauttinut pelisuosiosta jo vuosia, joten Marvelin oli aika saada oma vastineensa. Spider-Manilla on selkeästi juurensa juuri Arkham-peleissä, mutta Insomniac tuo kaavaan tarpeeksi omaa tehdäkseen Hämähäkkimiehen seikkailusta aivan omansa. Hämis-fanin vinkkelistä peli on uskollisempi ja taidokkaampi sovitus hahmosta kuin mikään elokuva, ja se tuo Tohtori Mustekalan kaltaisiin kuluneisiin konniin uutta särmää. Käsikirjoittajat ja Peter Parkeria esittävä Yuri Lowenthal tavoittavat hahmon ytimen, oli kyse sitten tiedeneron ongelmista, ihmissuhdepulmista tai leukailusta. Hämis on lisäksi juuri sellainen pelihahmo kuin pitääkin eli valtavan nopea, vaarat aavistava ja väkivahva supersankari. Lisenssipelinä Spider-Man on liki täysosuma, ja Insomniacin taito takaa, että kokemus on läpeensä hiottu myös tekniikan osalta. Spider-Man näyttää, kuinka Marvelin muut supersankaripelit ovat olleet vain hukattuja mahdollisuuksia.

Red Dead Redemption 2 Tekijä: Rockstar Studios Julkaisija: Rockstar Games Alusta: PS4, Xbox One Rockstar Games kurottaa vuosi vuodelta yhä korkeammalle peliensä mittakaavassa ja yksityiskohdissa. Länkkärihitin esiosa äityy tässä lähes liiallisuuksiin. Studion kuvittelema villi länsi on simulaattorimaisen pikkutarkka kokemus, jossa maailmanrakennus, kuvankaunis luonto ja lännenmiehen elämän detaljit menevät monesti jopa dramaattisen tarinan edelle. Arthur Morgan, lainsuojattomien jengin selkäranka ja ydinhahmo, näkee villin lännen unelmapaikkana vain todetakseen, että todellisuudessa lainsuojattomien vapaa elämä on vain katoavaa haavetta. Peli on tarinallisesti Rockstarin peleistä hillityin, uskottavin ja monesti myös aikuisin. Tuotantoarvoiltaan ja mittasuhteiltaan aivan omassa luokassaan killuva megapeli nostaa valitettavasti tapetille kiperän kysymyksen pelien tekemisestä, sillä Rockstar työntää työntekijänsä kuluttavaan ylityömyllyyn. Onko edes näin hienojen, mittavien ja kunnianhimoisten pelien luominen todella sen tuskan arvoista, ja eikö vastaavaa voisi syntyä toisilla tavoilla?

40 // pelaajalehti.com

God of War Tekijä: SIE Santa Monica Studio Julkaisija: Sony Interactive Entertainment Alusta: PS4

Sodanjumala Kratos, maailman vihaisin pelisankari, näytti God of War III:n jälkeen vuonna 2010 täysin kuivuneelta kaivolta. God of War oli laadukas ja tykätty mutta lopulta myös kovin raiteilleen juuttunut sarja, jossa jylläsi aikansa pelien raivokas teiniangsti pahimmillaan. Sony Santa Monica ja ohjaaja Cory Barlog tekivät kuitenkin ihmeen. Uuteen aikaan tehty uusi seikkailu on tekninen, pelillinen ja tarinallinen taidonnäyte alusta loppuun asti. Seesteisemmäksi muuntunut Kratos kasvaa uudessa pelissä yksiulotteisesta öyhääjästä monipuolisemmaksi isähahmoksi, jolla ei ole tosin helppoa edelleenkään. Kratosta täydellisesti näyttelevä Christopher Judge (Stargaten iki-ihana T’ealc!) ja tämän poikaa Atreusta yhtä vakuuttavasti esittävä Alastair Duncan saavat luotua koskettavan suhteen pelissä, jossa on kuitenkin pohjimmiltaan kyse viikinkizombien ja peikkojen armottomasta lahtauksesta. Pelimekaanisesti uusi God of War on helposti avautuva, erittäin tyydyttävä ja loppupuolella haastava sekä monipuolinen toimintaroolipeli. Vuoden parhaan pelin tekevät lukemattomat asiat, jotka on toteutettu täydellisesti. Paras esimerkki niistä on uskomattoman tyydyttävästi käteen palaava heittokirves Leviathan, joka tuntuu suorastaan myyttisen voimalliselta.

pelaajalehti.com // 41

LATAUSTAUKO //

Toimituksen jäsenet ja avustajat pohtivat kolumnissa pelimaailman tapahtumia ja ilmiöitä.

% #

...

Taas uusi kirottu pelikauppa teamin julkaisusta on kulunut jo 15 vuotta. Aika on ehkä kullannut muistot, mutta julkaisun aikaan se oli synonyymi kirosanalle. Se oli välttämätön paha, että pääsi yleensä pelaamaan Counter-Strike: Sourcea tai Half-Life 2:ta. Se piti vain niellä kuin viimeinen pala pahaa ruokaa saadakseen herkullista jälkiruokaa. Paljon on muuttunut 15 vuoden aikana. Siirtymä kirotusta käynnistysohjelmasta huikean kattavaksi pelikaupaksi on ollut mykistävä. Vuosien saatossa lisätyt ominaisuudet ovat tehneet siitä ensiluokkaisen jakelualustan. Markkinajohtajan asema on ansaittu, mutta on asiaan vaikuttanut sekin, ettei varteenotettavaa kilpailijaa ole saatu. Steamin asemasta kertoo ehkä sekin, että uusiin pelikauppoihin suhtaudutaan aina varsin nihkeästi. EA:n Origin ja Ubisoftin Uplay ovat saaneet omat annoksensa runtua, ehkä ansaitustikin. Steamin haastajiksi niistä ei ole kuitenkaan ollut missään vaiheessa. Steamin sosiaaliset toiminnot ja pelikaupan kattavuus ovat yksinkertaisesti niin ylivoimaisia, että sen valta-asemaa ei pysty helposti horjuttamaan.

Seuraavasta haastamisyrityksestä vastaa Epic Games. Uusi pelikauppa tuskin tulee haastamaan Steamiä pitkään aikaan, mutta se tuo vaih-

42 // pelaajalehti.com

toehdon, jonka uskoisi houkuttelevan ainakin pienempiä pelistudioita. Epic Games jakaa porkkanoita niin pelaajille kuin kehittäjillekin. Pelaajille tarjotaan ilmaisia nimekkäitä pelejä, ja kehittäjät saavat myytyjen pelien tuloista isomman siivun itselleen. Houkuttimet ovat kiistattoman toimivat. Tulevat kuukaudet ja vuodet näyttävät, mihin

”Ajat muuttuvat, ihmiset muuttuvat ja asenteet muuttuvat. Toivotan menestystä Epic Gamesin kaupalle tuleviin alustasotiin.” Epic Gamesin pelikauppa asettuu suhteessa kilpailijoihin. Yksi selkeä vahvuus Epic Gamesilla on: Fortnite. Rekisteröityjen pelaajien määrän huidellessa 200 miljoonassa on vaikea nähdä, etteikö tuota joukkoa hyödynnettäisi myös pelikaupan kasvattamisessa. Steam aloitti pelijakelun digitaalisen vallankumouksen, ja nyt vakiintuneita toimijoita on suuri määrä. Tulevaisuudessa määrä todennäköisesti kasvaa, kun isommat julkaisijat tarjoavat omia vaihtoeh-

tojaan jo vakiintuneille pelikaupoille ja -alustoille. Tuoreena esimerkkinä on Bethesda, joka tarjoaa Fallout 76 -peliä toistaiseksi vain omalla Bethesda Launcher -alustallaan. Arvoitukseksi jää se, miten paljon oman alustan kehittäminen ja ylläpitäminen säästää kustannuksissa verrattuna ”pelikaupan siivuun”.

Ennen Epic Gamesin kauppaa työpöydältäni löytyy neljä eri pelikauppaa. Ne ovat Origin, Uplay, Steam ja Blizzard App. Kaikki ne ovat aktiivisessa tai vähintään puoliaktiivisessa käytössä. Määrä on melkoinen, kun miettii, mikä oma suhtautuminen Steamiin oli aikoinaan. Ajat muuttuvat, ihmiset muuttuvat ja asenteet muuttuvat. Toivotan menestystä Epic Gamesin kaupalle tuleviin alustasotiin. Epic Gamesin konsepti on houkutteleva niin pelaajan kuin kehittäjienkin kannalta. Siitä syystä uusi pelikauppa löysi pysyvän paikkansa myös minun työpöydälleni – ei pelkästään ilmaispelien vuoksi. Houkuttimena toimivat myös tulevat maksulliset julkaisut, joita ei ainakaan toistaiseksi Steamissä näy. Antti Voutilainen lopetti fyysisten pelien ostamisen jo viisi vuotta sitten, mutta jatkaa yhä keräilyversioiden perään kuolaamista.

Arvostelut Arvostelut

Verkkorintama

44_Just Cause 4 46_Super Smash Bros. Ultimate 48_Ticket to Ride (PS4) 49_Sid Meier’s Civilization VI (Switch)

50_Jagged Alliance: Rage! 51_Mutant Year Zero: Road to Eden 52_Artifact 54_Below

55_Insurgency: Sandstorm 56_Darksiders III 58_Déraciné 59_Underworld Ascendant

60_The Sims 4: Kohti kuuluisuutta 60_Hearthstone: Rastakhan’s Rumble

Super Smash Bros. Ultimate

Ei edes naurata

Pölyyntyy pelihyllyyn

Keskinkertainen

Takuuvarmaa viihdettä

Arki ja tunnit katoavat

Kelvoton

Paremman puutteessa

Pelaamisen arvoinen

Tästä pitäisi ottaa mallia

Pelien virstanpylväs

Pelaajan

valinta

Huomionarvoiset pelit saavat arvostetun Pelaajan valinta -leiman.

Lue aikaisemmat arvostelut pelaajalehti.comista!

Varo tätä peliä! Huonojen pelien paljastaja Pac-Man nielee pommit puolestasi.

pelaajalehti.com // 43

Arvostelut

Ajoneuvovalikoimassa riittää vaihtoehtoja. Nelipyöräiset tuntuvat kuitenkin lähes poikkeuksetta tylsiltä, vaikka tarjolla on kaikkea traktoreista panssarivaunuihin ja mönkijöistä superautoihin. Ilma-alukset ovat ehdottomasti kiinnostavinta antia.

JUST CAUSE 4 Aivot narikkaan ja nupit kaakkoon Tekijä: Avalanche Studios Julkaisija: Square Enix Alusta: Win (testattu), PS4, Xbox One Julkaisu: Nyt Ikäraja: 18

Vähän erilainen hiekkalaatikko Just Cause 4 on oikeastaan lähes täydellinen pelillinen antiteesi toiselle avoimen pelimaailman pelille, viime vuoden merkittävimpiin julkaisuihin kuuluvalle Red Dead Redemption 2:lle. Siinä missä RDR 2 rakensi uskottavaa pelimaailmaa jopa pelattavuuden kustannuksella, tavoittelee Just Cause 4 yksinomaan vauhtia ja vaarallisia tilanteita – uskottavuudesta viis.

Jalkaisin taisteleminen on yksi pelin tylsimmistä puolista. Vihollisia riittää yllin kyllin, mutta vastukseksi niistä ei juuri ole. Ärsyttävimmillään viholliset voivat silti joskus kestää vaikka suoria singon osumia, vaikka konepistoolin pääosuma tappaisi ne kertalaakista.

44 // pelaajalehti.com

ust Cause -sarjan nimen sanaleikki kuvaa oivallisesti pelien henkeä. Vaikka sankari Ricolla on tarinassa myös Oikeutettu Aate, tehdään peleissä asioita pääasiassa ihan Muuten Vain. Kaikki tarinalliset puitteet palvelevat vain yhtä asiaa: kaaosta kaaoksen vuoksi. Just Cause 4 seurailee tutuilla jalanjäljillä. Pahikset sortavat tavallista kansaa trooppisella saarella, joten Rico Rodriguezin on puututtava asiaan värikkäiden kumppaniensa kanssa. Tarina saa kuitenkin jäädä sivuosaan. Just Cause 4:n todelliset sankarit ovat Ricon liitovarjo ja

-puku sekä tietysti laukaistava lieka, jota hyödynnetään liikkumiseen ja tuhon aiheuttamiseen. Tuhoa Just Cause 4:ssä riittääkin. Kaikki punaiset asiat räjähtävät, kuten asiaan kuuluu. Oikeilla varusteilla räjähtävät toki myös siniset ja vihreät asiat. Itse asiassa Just Cause 4:ssä taitaa loppujen lopuksi olla enemmän räjähtäviä kuin räjähtämättömiä asioita. Kaaos on oletusarvo, ei poikkeus. Tuhoa aiheuttamalla tienataan kaaospisteitä, joiden avulla avataan uusia joukkoja kaaosarmeijaan. Armeijaa taas käskytetään etenemään vihollisjoukkojen alueille, mikä avaa uusia tehtäviä suoritettavaksi.

Kaaos on kieltämättä kaikessa päättömyydessään hauskaa, ja Just Cause 4 on parhaimmillaan kaikensorttisen tuhon täyttämänä hiekkalaatikkona. Ilma on tämän tästä täynnä luoteja, räjähdyksiä, ohjuksia, helikoptereita ja veneitä. Niin, veneitä. Ei ole lainkaan poikkeuksellista nähdä taistelun tiimellyksessä ilman halki liitelevää partiovenettä, oli ilmalennon taustalla sitten pelin liitoksistaan rakoileva fysiikkamoottori tai paatteihin vakiovarusteena kuuluva buusteri. Missään ei varsinaisesti ole erityisemmin järkeä, sillä kaikki puitteet tuntuvat palvelevan samaa päättömän tuhon päämäärää – ihan muuten vain. Tuhotöihin löytyykin entistä enemmän työkaluja. Räjähdyksiä tuottavat aseet ja ajoneuvot ovat niin 2000-lukua. Tuoreinta huutoa ovat Ricon liekaan liitettävät lisävarusteet. Liealla voi aiempien pelien tapaan kiinnittää ajoneuvoja ja vihollisia toisiinsa tai mihin ikinä keksiikään. Luovuuden rajoja poistavat muunnelmat, joiden myötä kiinnitettyihin kohteisiin voi liittää myös raketteja tai kaasupalloja, jotka nostavat kohteensa kohti taivasta. Pelaajalle tarjotaan myös yllin kyllin säätövaraa työkaluihin. Pelin edetessä käyttöön tulee esimerkiksi mahdollisuus muokata kaasupallojen ja rakettien tehoa. Pallot voi asettaa räjähtämään rikkoutuessaan, ja rakettien keston voi säätää tilanteeseen sopivalle tasolle. Vaihtoehdoista voi koota kolme kokoonpanoa, joita voi vaihtaa lennosta napinpainalluksella. Valikoiman käyttö vaatii kyllä totuttelua, sillä säätöjen hyödyllisyys ei avaudu intuitiivisesti.

tämän tästä aiheettomia kuolemia, jotka ovat häiriöksi etenkin tehtäviä suorittaessa. Vaikka itsekseen taivaalle sinkoutuvat ajoneuvot ovat aluksi hauskoja, pelin arvaamattomuus tuottaa myös turhautumista, sillä avaimet eivät usein tunnu olevan omissa käsissä. Kuolema saattaa koittaa tyhjästä, jolloin ei auta kuin aloittaa uudestaan edelliseltä tallennuspisteeltä. Kaiken kukkuraksi tehtäväsuunnittelu sijoittuu kehnon ja kauhean välimaastoon. Jokainen tukikohta noudattelee pääpiirteissään samoja periaatteita. Ryminän ja räjähdysten keskellä on hakkeroitava konsoleita ja väänneltävä kytkimiä oikeaan asentoon. Muutkin tehtävätyypit toistavat itseään. Siellä täällä toistuvat saattotehtävät käyvät nopeasti hermoille, sillä ne suorastaan sotivat

”Just Cause 4:ssä on paljon ongelmia, joiden painoarvo pahenee pelin edetessä. Se on parhaimmillaan sulava ja mielikuvituksellinen hiekkalaatikko, joka siivoaa järjen syrjään viihdyttävyyden tieltä.” rastokonteissa mihin ikinä tarvitaankaan. Jälleen kerran ratkaisu palvelee enimmäkseen sujuvaa kaaoksen aiheuttamista. Huvitukseni olikin suuri, kun rantaveteen tilaamastani kontista putkahti eteeni massiivinen tykkivene, joka köllötteli loppujen lopuksi puoliksi hiekkarannan puolella. Ajoneuvojakin keskeisemmässä roolissa ovat liitopuku ja -varjo, joiden ominaisuuksia yhdistelemällä voi matkata vaikka koko pelialueen poikki. Ne osoittavat myös Just Cause 4:n täydellisen välinpitämättömyyden fysiikan lakeja kohtaan. Varjon voi vaihtaa lennosta liitopukuun, joka singauttaa paikallaan leijailevan Ricon uuteen vauhtiin. Satojen metrien vapaapudotuksestakin selviää tietysti ehjin nahoin vetämällä itseään liealla kohti maata. Koska miksipä ei!

Vaikka Just Cause 4:n peruspuitteet ovat kunnossa, ei se kykene tarjoamaan ehjää pelikokemusta ainakaan pidemmissä tuokioissa. Pelikokemusta vesittävät tehtäväsuunnittelu ja rakoileva pelimoottori. Pääasiassa fysiikkamallinnukseen kytkeytyvät bugit aiheuttavat

Vaihtopelaaja

Kaaoksen ohella liikkuvuus on keskeinen osa Just Cause 4:ää. Tarjolla on valtava joukko erilaisia ajoneuvoja, joilla voi sekä liikkua että aiheuttaa tuhoa maassa, merellä ja ilmassa. Viholliset käyvät Ricon kimppuun helikopterein, hävittäjin, sotavenein ja tankein, ja kaikki ajoneuvot voi napata käden käänteessä omaan käyttöön. Ohjuksin ja konekiväärein varustetut taisteluhelikopterit jauhavat vihollisia ja irtaimistoa tyydyttävien räjähdysten saattelemana, ja naurettavalla hyppybuusterilla varustetut veneet tarjoavat hulvattomia pelihetkiä holtittoman fysiikkamallinnuksen ryydittämänä. Mikäli soveltuvaa kulkupeliä ei löydy lähimailta, Rico voi tilata tukea ilmapudotuksena. Niin mönkijät kuin isommatkin vehkeet toimitetaan samannäköisissä va-

Just Cause 4:n aseet, tarina ja tehtävät ovat vain osa yhtä suurta valhetta. Oikeasti peli on fysiikkapohjainen leikkikenttä, jossa kikkaillaan Rico Rodriguezin taianomaisella tarttumavaijerilla ja sen erilaisilla lisävempaimilla. Mitä tapahtuu, kun vihollisen ja räjähtävän tynnyrin liittää toisiinsa? Entä jos helikopterin kiinnittää radiomastoon? Miksi vihollisia jaksaisi edes ampua, kun ne voi jättää huomiotta tai useimmiten tempaista taivaan tuuliin taikalassolla käden käänteessä? Fysiikkapohjainen kikkailu on amerikkalaisittain sanottuna kelpo biletemppu, josta irtoaa pelaajan leikkimielisyydestä riippuva määrä hupia. On kieltämättä hilpeää seurata vierestä, kun liekehtivä bensatankki lipuu kohti ikuisuutta ennen prameaa pamausta, mutta hiekkalaatikossa kaikki muu, kuten vaikkapa tarina sekä valtavan pelimaailman niemet, notkelmat ja toisinaan todella näyttävät maisemat, tuntuvat suorastaan turhalta täytteeltä. Samaa ovat tuumanneet varmaan kehittäjätkin, sillä kaikin puolin keskinkertainen kerronta ja pelillinen sisältö eivät yritäkään naamioitua perinteisiä arkkityyppejä kummemmiksi. Trooppisella hiekkalaatikolla pelehtimisellä on viihdearvonsa, mutta Just Cause 4 kaipaisi syvyyttä pelimekaniikkaansa ja maailmaansa, jotta se löytäisi tasapainon rästilistojen suorittamisen ja kaoottisen koheltamisen välimaastosta. Tällaisenaan se onnistuu huvittamaan pidempään vain niitä, jotka ovat valmiita kehittämään itse oman hupinsa – tai sitten vain pitävät poikkeuksellisen paljon räjähdyksistä. Paavo Niskala

Just Cause 4:n vauhdikasta luonnetta vastaan. Hommaa ei helpota myöskään tekoäly, jolla on ikävä taipumus juoksuttaa saatettavia hahmoja vikasuuntaan kuin pelaajan kiusaksi. Just Cause 4:ssä on paljon ongelmia, joiden painoarvo pahenee pelin edetessä. Se on parhaimmillaan sulava ja mielikuvituksellinen hiekkalaatikko, joka siivoaa järjen syrjään viihdyttävyyden tieltä. Kääntöpuolella on kuitenkin niin iso joukko ärsyttäviä pelillisiä ratkaisuja ja turhauttavia bugeja, että pelikokemuksen vaaka alkaa vääjäämättä kallistua tympeyden puolelle ajan mittaan. Ei tämä kuitenkaan huono peli ole. Kaaoksen aiheuttaminen on sen verran nautittavaa, että pelin pariin palaa mielellään, vaikka edellinen tuokio olisikin päättynyt tuskaillen. Vaikka potentiaalia olisi paljon parempaankin, on Just Cause 4 sellaisenaankin ihan hyvä aivot narikkaan -peli. Jukka Moilanen Just Cause 4 on reipasvauhtinen hiekkalaatikkotoimintapeli, jonka ongelmat vesittävät muuten hauskan kaoottista sekoilua.

pelaajalehti.com // 45

Arvostelut

SUPER SMASH BROS. ULTIMATE Nimensä veroinen suurmätke Tekijä: Bandai Namco, Sora Ltd., Nintendo Julkaisija: Nintendo Alusta: Switch Julkaisu: Nyt Ikäraja: 12

”Kaikki palaset loksahtavat kohdilleen ja tukevat toisiaan yksin- ja moninpelissä.”

intendo pani viime vuoden pelitarjonnassaan suurimmat panokset hyvin pitkälti yhden kortin varaan. Super Smash Bros. Ultimaten saapumista rummutettiin ylitsevuotavasti lähes joka tuutista, mikä ei varsinaisen lopputuloksen nähneille ole mikään ihme. Isolla N:llä on ollut vahva luotto mätkintäänsä, johon on upotettu älytön määrä sisältöä, rakkautta, nostalgiaa, fanipalvelua ja pelaamisen iloa – eli käytännössä kaikki mahdolliset paukut ja vähän päällekin. Super Smash Bros. -mätkinnät ovat olleet lajityypissään oman tiensä kulkijoita jo Nintendo 64 -ajoilta asti, ja Ultimate hioo konseptin nimensä mukaisesti huippuunsa. Lyhyenä kertauksena summattakoon, että sarjan keskeisenä ideana on energiamittareiden tyhjentämisen sijaan mäiskiä vastustajia ulos peliareenoilta. Jokainen osuva hyökkäys kasvattaa todennäköisyyttä sinkoutua iskun voimasta ruudun ulkopuolelle, mutta pelaajilla on keinot ja liikkeet yrittää palata takaisin areenalle vastoin kaikkia odotuksia.

Konsepti on yksinkertainen ja helppo oppia mutta haastava hallita täydellisesti. Pelimaailman tähtiä vilisevä taistelijakaarti tekee silti opettelemisesta hauskaa, sillä jokaiselle jotakin tarjoava valikoima on paisunut osa osalta ällistyttävän monipuolisiin mittoihin. Nintendo-konkareiden lisäksi mukaan on saatu myös muiden studioiden ikonisia hahmoja, kuten Mega Man, Pac-Man, Sonic, Bayonetta,

Pelin valokuvaustilalla saa aikaiseksi varsin hauskoja ja outojakin otoksia, mikäli kärsivällisyys riittää tekoälyhahmojen seuraamiseen.

46 // pelaajalehti.com

Metal Gearin Snake ja Final Fantasy VII:n Cloud. Valikoima vain kasvattaa katu-uskottavuuden määrää. Ultimate kokoaakin jokaisen sarjan historiassa nähdyn hahmon ja hahmovariaation lisäsisältöjä myöten samaan pakettiin ja lisää päälle vielä uusia tuttavuuksia, joita ovat Castlevania-sarjan Simon ja Richter Belmont sekä hartaasti toivotut Metroid- ja Donkey Kong -konnat Ridley ja King K. Rool. Avattavaa ja koluttavaa riittää siis yllin kyllin, ja peli ripottelee uutta sisältöä pelaajille koukuttavan tasaiseen tahtiin eri pelimuotoja pelatessa. Hahmoja aukeaa varsin tyydyttävässä tahdissa etenkin klassisessa Arcade-tilassa, jossa jokaiselle taistelijalle on rakennettu oma enemmän tai vähemmän ajatuksen kanssa tehty vastustajakaartinsa aina loppuvastuksia myöten, joihin lukeutuu muutamissa tapauksissa varsin yllättäviäkin ilmestyksiä. Kaikkien tuttujen kasvojen ja kenttien myötä monet tuppaavat mieltämään Super Smash Bros. Ultimaten lähinnä edellisen Wii U -osan päivitetyksi käännökseksi. Sisällössä, ydinmekaniikassa, pelitiloissa, ulkoasussa, hahmomalleissa ja liikevalikoimassa on kuitenkin yhtä oleellisia uudistuksia ja lisäyksiä kuin muidenkin taistelupelien jatko-osissa. Hahmojen voimasuhteet ovat monin paikoin muuttuneet, ja monia tuttujakin hahmoja on opeteltava hieman uusiksi. Näin on esimerkiksi aavehaarniskan iskuihinsa sulauttaneen prinsessa Zeldan kohdalla.

Super Smash Bros. Ultimaten merkittävin uudistus on uusi uljas The World of Light -kampanja, jonka piirteitä voi halutessaan ulottaa myös perinteisemmän mätkinnän puolelle. Kyseessä on koko moninpelivetoisen sarjan merkittävin ja syvällisin panostus yksinpeliin, joka yllät-

Vaihtopelaaja

Super Smash Bros. Ultimate on hen-

gästyttävä peli. Jo sen markkinoinnista on käynyt selväksi, että tulossa on runsautta uhkuva teos, mutta edes Nintendon pitkät ennakkokatsaukset pelin antiin eivät täysin valmistaneet meitä lopputulokseen. Super Smash Bros. Ultimate on valtaisan yksityiskohtainen kunnianosoitus Nintendon ja sen kumppaneiden historialle, mikä loistaa hyvin läpi pelin eri osa-alueista. Eniten arvostan sitä, miten paljon Ultimaten yksityiskohtaisuus on tuonut moninpelivetoisen sarjan yksinpelipuoleen. Jo pelkässä tavanomaisessa Classic-tilassa kaikille hahmoille on luotu niitä kuvaava oma uniikki taistelupolkunsa, mikä houkuttelee pelaamaan sen läpi mahdollisimman usealla taistelijalla. Kokonaan oma taideteoksensa on vielä World of Light -tila. Se tarjoaa runsaasti ja hyvällä tempolla koettavaksi kokonaisen joukon yllättävänkin erilaisia haastetaisteluja, jotka on räätälöity hämmästyttävällä huolella viittaamaan mitä kryptisimpiin hetkiin pelien historiassa. Pelitilassa tutkittava kartta on myös rakennettu rakkaudella, sillä se antaa juuri sopivasti valinnanvaraa pelaajalle edetä omaa tahtia ja avata pelattavia hahmoja peliin palkitsevalla tavalla. Heikkoudeksi Super Smash Bros. Ultimatelle jää epätasaisen verkkokokemuksen lisäksi sen ydinsisällön tuttuus. Niin paljon iloa kuin World of Light tuokin ja niin näppärä toimintapaketti kuin peli muuten on, useimmat hahmoista ja kentistä ovat yhä samoja vanhoja. Kaikesta juhlavuudestaan huolimatta Ultimatesta puuttuukin lopulta se uutuudenviehätys, joka lukitsisi minut taas pidemmäksi aikaa uuden Smashin pariin. Panu Saarenoja

tää ja vetoaa enemmän kuin yksikään aikaisempi sarjan osa sekä kokeilunhaluisuudellaan että yksityiskohdillaan. Pelaajat viskataan aluksi Kirbyn saappaissa suurelle maailmankartalle, jossa vastassa on varsinaisten taistelijoiden lisäksi niitä tukevia henkihahmoja. Lukuisia eri pelihahmoja kuvastavat henkihahmot eivät yleensä itsessään manifestoidu mukaan taisteluihin vaan antavat taistelijoille erilaisia puolustusta tai hyökkäyksiä parantavia kykyjä, kuten vaikkapa tietyn aseen ottelun alkuun tai sietokyvyn erilaisille elementaalihyökkäyksille. Henkien mukanaan tuomat yllätyselementit lisäävät Smashin kaoottisiin yhteenottoihin sopivissa määrin taktisempaa otetta, sillä kahakat voi monessa tapauksessa voittaa tai hävitä oman taistelijan henkivalinnoilla. Jokaista otteluista voitettavaa päähenkeä ja tukihenkiä voi myös kehittää taistelun lomassa kasautuvalla kokemuksella ja kertyvillä esineillä, minkä takia oman valikoiman kykyjä tulee pidettyä jatkuvasti silmällä. The World of Light esittelee henkien puitteissa myös ovelasti otteluiden huomattavia säätömahdollisuuksia ja satunnaiselementtejä, joiden ansiosta vastaan voi tulla mitä vain. Pintaa syvemmälle katsoessa kampanjan käytännössä jokaisen ottelun sääntövalinnat ja henget ovat hyvin harkittuja – vaikkakin hienovaraisia – viittauksia kyseessä oleviin hahmoihin tai pelihistoriaan. Tämänkaltaiset kytkökset tuovat hymyn väkisinkin huulille ja saavat jatkamaan syvemmälle pelikartan muiden haasteiden uumeniin. Samankaltaista rakkautta löytyy pelin kentistä ja ulkoasusta, jotka ovat jokaisen sarjan ilmeelle ja äänimaailmalle äärimmäisen uskollisia. Graafisten päivitysten myötä lukuiset tututkin kentät ovat entistä ilmeikkäämpiä ja elävämpiä, ja musiikkiraidat ovat kasvaneet entistäkin mittavampiin lukemiin. Onpa pelin musiikkivalikkoa tullut muutamana iltana käytettyä puhtaasti musiikkisoittimena!

Otteluiden muodostaminen itsessään onnistuu varsin hyvin, mutta yhteenotoissa esiintyy huomattavan paljon otteluiden tulokseen vaikuttavaa viivettä. Ottaen huomioon, että Ultimate on Switchin tärkeimpiä ja huomattavaa tarkkuutta vaativia moninpelinimikkeitä, verkko-ongelmat ovat suorastaan käsittämättömiä. Näinkin huomattava särö ei kuitenkaan peitä sitä tosiasiaa, että Super Smash Bros. Ultimate on lähestulkoon muutoin nimensä veroinen taistelupelipaketti, joka onnistuu vetoamaan aiempia osia paremmin myös kaltaiseeni tavanomaisesti yksin pelaavaan mätkijään. On kuitenkin totta, että mikäli sarjan hektiset taistelut eivät ole aiemmin lämmittäneet pätkän vertaa, ei Ultimate varmastikaan muuta mielipidettä. Se on selkeästi omalle yleisölleen tehty peli. Nintendo, Sora Ltd. ja Bandai Namco ovat saaneet kasattua vuosien varrella karttuneet ideansa eheimmäksi paketiksi, jossa kaikki palaset loksahtavat kohdilleen ja tukevat toisiaan yksin- ja moninpelissä. Super Smash Bros. Ultimate ei ole pelkästään vuoden parhaita mätkintä- tai Switch-pelejä, vaan se on vuoden pelikirjaston selkeää parhaimmistoa. Ville Arvekari Super Smash Bros. Ultimate on Nintendoa ja koko pelialaa juhlistava mätkintäpelien merkkiteos.

Pelaajan

Persoonaa kehiin Joulukuisessa The Game Awards -gaalassa vahvistettiin ensimmäinen Super Smash Bros. Ultimaten viidestä lisäsisältöhahmosta, jotka julkaistaan pitkin alkanutta vuotta. Taisteluun liittyy hieman puun takaa Atluksen PS4-roolipeli Perona 5:n pääsankari Joker, johon Nintendo-kansalla ei juuri ole aiempaa kosketusta. Muut lisähahmot ovat vielä kirjoitushetkellä hämärän peitossa, mutta Nintendon Reggie Fils-Aime lupaili gaalassa uusien tulokkaiden olevan vähintäänkin yhtä yllättäviä kuin Joker, mikä on saanut spekulaatiot jylläämään. Jokaisen hahmon mukana julkaistaan myös siihen liittyvä kenttä ja tietenkin tukuittain musiikkiraitoja.

Kyllä 90-luvun kasvattia hymyilyttää. Tämä ikoninen kolmikko nähdään yhdessä ensimmäistä kertaa sitten Captain N -päivien.

valinta

Kerättyjä ja kehitettyjä henkiä voi halutessaan käyttää myös kampanjan ulkopuolella, mikä tuo uudenlaista syvyyttä perinteisimpiinkin moninpelikarkeloihin. Totta kai myös klassinen ote ilman ylimääräistä kikkailua luonnistuu, ja maksimissaan kahdeksan hengen yhteenotot ovat ansiosta taattua viihdettä moninpeli-iltoihin. Siinä missä jättimäinen hahmokokoelma itsessään tuo vaihtelua pelaamiseen, omia sääntökokonaisuuksia voi tuttuun tapaan laatia mielensä mukaan. Mukaan on saatu varsin toimivia turnausmuotoja ja jopa mukavaa vaihtelua tuovia kestävyysotteluita. Kaiken tämän paikallismoninpeliin laitetun panostuksen myötä onkin hämmentävää, miten yskähtelevä Super Smash Bros. Ultimaten verkkopuoli on.

pelaajalehti.com // 47

Arvostelut PlayLink-versio sisältää tutun USA:n lisäksi Pariisin pelilaudan, jota ei löydy muista versioista. Mikäli omaa enemmän rahaa kuin järkeä, PlayStationin nettikaupasta voi myös ostaa tukun uusia pelilautoja.

TICKET TO RIDE Ruostetta PlayLink-raiteilla Tekijä: Asmodee Digital Julkaisija: Days of Wonder Alusta: PS4 Julkaisu: Nyt Ikäraja: 3

pääsee pelaamaan vasta, kun on ensin tuijotellut ruutua puolen gigatavun kokoisen tiedoston madellessa masiinalle 3G-verkkoa pitkin.

Sovitus mobiililaitteille on tehty laiskasti. Ulkoasu

lun perin vuonna 2004 pöytäpelinä julkaistu Ticket to Ride eli tuttavallisemmin Menolippu on vielä tänäkin päivänä yksi maailman suosituimmista lautapeleistä. Petollisen mukasimppeli seurapeli usuttaa pelaajat kilpailemaan rautatieverkoston herruudesta eri maissa ja kaupungeissa. Pelin perusasioiden sisäistäminen käy nopeasti. Maksimissaan viiden pelaajan mittelöissä kukin pelaaja nostaa pelin alussa haluamansa määrän reittikortteja, joiden osoittamat junareitit kaupungista toiseen tulisi ehtiä haalia itselleen, ennen kuin pelikaveri ehtii apajille. Peruspelissä jokainen junareitti on tietyn värinen, ja sen ostaminen vaatii tietyn määrän vastaavan värisiä kortteja. Junareitin ostettuaan pelaaja asettaa laudalle taipaleen vaatiman määrän pelinappuloita. Nappuloita jaetaan pelin alussa tietty määrä, eli ne toimivat myös pelikellona. Jokaisesta junareitistä saa pisteitä, mutta vastaavasti lopussa klaaraamatta jääneistä reittikorteista nettoaa miinuspisteitä. Pelin PlayLink-versio siirtää vuorojen pelaamisen kokonaan älylaitteen ruudulle, ja televisiossa pyörivä pelikuva näyttää vain kokonaistilanteen pelilaudan ja pisteytyksen osalta. Muiden PlayLink-pelien tavoin Ticket to Riden pelaaminen vaatii erillisen ohjelmiston lataamisen älylaitteelle. Sovellus on alustasta riippuen järkyttävä 500–600 megatavun kokoinen järkäle, eli kokoa on kymmenkertaisesti esimerkiksi PlayLinkille julkaistun mainion That’s You -seurapelin kimppaohjelmaan verrattuna. Kotibileiden tenho taantuu ennätysajassa, jos lähinnä ruutujen tuijottelusta koostuvaa peliä

48 // pelaajalehti.com

on eleettömän karu, ja peleihin liittyminen vaatii toisinaan useita yrityksiä. Esimerkiksi iPadilla uutta Pariisin-karttaa joutuu vierittämään jatkuvasti puolelta toiselle, koska pelilautaa ei ole vaivauduttu mitoittamaan laitteen resoluutiolle sopivaksi. Audiovisuaalista kurimusta syventää ylipirteällä saluunapimputuksella kuuloaistia moukaroiva ääniraita, joka koostuu yhdestä loputtomalla toistolla pyörivästä, hiljalleen hulluuden porteille johdattavasta kappaleesta. Ikävintä on kuitenkin se, että Ticket to Riden PlayLink-versio kadottaa alkuperäisen teoksen sielun eristämällä pelaajat omiin karsinoihinsa. Siinä missä iOS- ja Android-alustoille julkaistut versiot mahdollistavat yhteispelin yhdellä laitteella, PlayLink-versiossa kullakin pelaajalla on oltava oma mobiililaite pelivälineenä. Tällöin pelaaminen taantuu oman ruudun tiirailuksi ja lautapeleille ominainen sosiaalisuus näivettyy jo ensimetreillä. Yhdessä pelaamisen ilo jää yksinkertaisesti uupumaan yhtälöstä. Kaivettakoon siis rautalankamallin raippa esiin ja sivaltakoon se seuraavasti: Ticket to Riden PlayLink-versio on ihan hanurista. Sanaakaan tästä arvostelusta ei tule nakata itse rautaisen loistavan lautapelin saati muille alustoille julkaistujen digiversioiden niskaan, sillä moni niistä on erinomainen versiointi emopelistä. Hutaisten ja rahastusmielessä julkipieraistu PlayLink-versio kannattaa suosiolla vetää käymälän reiästä alas ja jättää raiteille maatumaan. Jason Ward Riisuttu, kliininen ja sieluton konsoliversio klassisesta lautapelistä.

Menolippu menestykseen Alkuperäinen Menolippu-lautapeli valittiin vuoden parhaaksi perhepeliksi vuonna 2005. Vuosittain jaettava palkinto on usein pitkän elinkaaren tae, sillä monet vuoden perhepelit, kuten Dixit, Carcassonne, Ubongo ja Salaisuuksien saari, ovat yhä suosittuja ja pitävät pintansa niin pelikauppojen kuin markettienkin valikoimissa vuodesta toiseen.

”Ticket to Riden PlayLink-versio kadottaa alkuperäisen teoksen sielun eristämällä pelaajat omiin karsinoihinsa.”

SID MEIER’S CIVILIZATION VI Unettomia öitä Switchillä Tekijä: Aspyr Media, Firaxis Games Julkaisija: 2K Games Alusta: Switch Julkaisu: Nyt Ikäraja: 12

intendo Switchin omistajat voivat heittää hyvästit hyvin nukutuille öilleen. 4X-strategiapelien kärkinimi Civilization VI on jalkautunut konsolille, ja käännös on aivan yhtä koukuttava kuin kahden vuoden takainen pc-versiokin. Mikäli pelaamisen keskeyttäminen oli hankalaa koneella istuessa, Switchillä tilanne riistäytyy käsistä täysin – voihan konsolin napata näppärästi mukaan sänkyyn vielä sitä kuuluisaa yhtä vuoroa varten. Mikäli Civilizationit ovat konsolipelaajana jääneet aiemmin kokematta, on kuudes osa erinomainen tapa tutustua sarjaan. Se oli jo ilmestyessään sarjan parhaita, monipuolisimpia ja yhtenäisimpiä kokonaisuuksia, jossa voi sukeltaa syvällisesti oman kansakunnan rakentamisen ja hallitsemisen lukuisiin osa-alueisiin. Suuruutta kohti voi yrittää sotatoimien, avaruuskilvan tai vaikkapa kulttuurisen tai uskonnollisen ylivallan avulla, missä tuotteliaan ja itseään ylläpitävän kaupunkiverkoston laatiminen on elintärkeä pohja. Vuoropohjaisen pelin viehätys onkin, että siihen on uppouduttava huolella ja ajan kanssa. Kaikki pienet tai suuremmatkaan yksityiskohdat eivät selviä vielä yhden 20–30 tuntisen pelisession aikana, vaan erilaisten pelityylien ja voittokeinojen avaimet tulevat selvemmiksi ja nautinnollisemmiksi peli peliltä.

Myönnettäköön, että alkuun ajatus konsolikäännöksestä vieroksutti, mutta huolet osoittautuivat nopeasti turhiksi. Vaikka Civilization VI:n syvälliset järjestelmät ja valikkopohjainen luonne toimivat yhä parhaiten hiirellä, Switch-käännös hyötyy suuresti konsolin kannettavuudesta. Televisiosta irrallaan peliä voi pelata laitteen omaa kosketusnäyttöä näpäyttelemällä, mikä on kauttaaltaan toimiva ratkaisu. Tämän ei sinänsä olisi pitänyt tulla yllätyksenä, sillä Switch-käännöksestä vastannut Aspyr Media on kehittänyt myös pelin mobiili- ja tablettiversiot, joita on kehuttu suuresti. Tunnustusta on annettava myös perinteisemmistä ohjaksista, sillä koko käyttöliittymä toimii yllättävän tuskattomasti näppäintenkin varassa. Valikoiden selaamisessa ja joukkojen komentamisessa riittää toki totuteltavaa, mutta jokusia kummallisuuksia lukuun ottamatta navigointi niin pelikartalla kuin valikoissa pitäisi sujua luontevasti jo ensimmäisen pelin lopulla. Ja vaikka sormi välillä menisikin suuhun, peliruudulta näkee aina, mikä valikko tai toiminto on minkäkin näppäimen takana. Switchin Civilization VI pyörii myös varsin tyydyttävillä grafiikka-asetuksilla. Peli näyttää erityisesti kannettavassa muodossa tyylikkäältä, sillä kuudennessa osassa esitelty sarjakuvamaisempi ilme selkeyttää valtavienkin kaupunkien ja joukkojen seuraamista. Pc-isoveljellä on totta kai tekninen etu muun muassa suorituskyvyn osalta, sillä etenkin loppupuolella tekoälypelaajien vuorot kestävät Switchillä muutaman tovin pidempään.

Huomionarvoista on, että Switch-versio on sisällöllisesti pelin alkuperäinen pc-versio, jossa on mukana vuosien varrella tehtyjä tekoäly- ja bugipäivityksiä. Toisin sanoen alkuvuodesta ilmestynyt Rise and Fall -laajennuksen sisältö loistaa poissaolollaan, mutta karvalakkimalli on sellaisenaan edelleen varsin toimiva kokonaisuus. Ennen kaikkea se soveltuu hieman paremmin täysin uusille tulokkaille, joita Switch-pelaajien keskuudessa lienee lukuisia. Ehkä yllättävämpää on, ettei Switch-versiossa ole lainkaan verkkomoninpeliä. Tilannetta paikkaillaan toki paikallisella moninpelillä, mutta nimenomaan verkkokahinointia odottaneet voivat laskea alla olevaa arvosanaa sen verran kuin itse kokevat oleelliseksi. Toisaalta monet

Joka paikkaan änkeävät barbaarit tuottavat edelleen turhaa päänvaivaa, ellei raakalaisia muista panna aisoihin hyvissä ajoin.

”Vaikka Civilization VI:n syvälliset järjestelmät ja valikkopohjainen luonne toimivat yhä parhaiten hiirellä, Switchkäännös hyötyy suuresti konsolin kannettavuudesta.” – allekirjoittanut mukaan lukien – mieltävät Civilizationit nimenomaan yksinpeleiksi, jotka eivät alkujaankaan taitu hitaan ja pohtivan luonteensa takia juohevaksi moninpelikokemukseksi. Tietenkin pc-versio on aina pc-versio, mutta Aspyr Medialle on nostettava hattua näinkin laadukkaasta ja kokonaisvaltaisesta käännöstyöstä. Kuten aamuyöhön venähtäneistä pelisessioista voi jo päätellä, Civilization VI:n Switch-käännös ei ole menettänyt otettaan rahtuakaan. Pahoitteluni kaikille viime aikojen väsähtäneestä olemuksestani ja olemattomasta energiatasostani! Ville Arvekari Civilization VI koukuttaa onnistuneesti myös Switchillä, jonka käännöksestä puuttuu lähinnä verkkomoninpeli.

pelaajalehti.com // 49

Arvostelut

JAGGED ALLIANCE: RAGE!

Jaggedin hahmoissa on luonnetta ja hieman huumoriakin. Hahmojen kyvyt vahvuuksineen ja heikkouksineen tuovat pelaamiseen ripauksen syvyyttä.

Klassikkosarjan pinnallinen välipala Tekijä: Cliffhanger Productions Julkaisija: Handygames Alusta: Win, PS4, Xbox One Julkaisu: Nyt Ikäraja: 18

agged Alliance -pelisarja lähestyy jo neljännesvuosisadan ikää, mikä onkin vallan oivallinen tekosyy potkia sarjaan taas uutta elämää. Rage on kuitenkin vaikea pala nieltäväksi. Se ei seuraa isiensä jalanjäljillä vaan yrittää rohkeasti olla oma itsensä. Tässä onnistutaan osittain, jopa penseiden retrosetälasien läpi katsottuna. Jaggedit ja UFOt nostivat taktiikkasodat koko kansan huviksi 1990-luvun puolivälissä. Jälkimmäisestä kasvoi valtava ilmiö, joka harha-askeleiden jälkeen kuplii yhä tänään. Jaggedin hittiputki sen sijaan vaimeni vaisujen ja jopa onnettomien itäeurooppalaisten jatko-osien jälkeen, eikä nimellä ole ollut enää kummoista kaikua ikiaikoihin.

Ehkä siksi Ragen sivuloikka onkin tervetullut. Se muistuttaa esikuviaan tietyin päällisin puolin, mutta taktiikkataistelu on toteutettu hyvin eri tavoin. Poissa ovat vanhan koulun palkkasoturiosaston hallinta, rekrytointi ja operointi hiekkalaatikkomaailmassa. Sotaretki painajaissaarelle on rakennettu tiukemmaksi ja niukemmaksi kokemukseksi. Sisältöä ja mittakaavaa on supistettu rajusti, mutta samalla peli on myös kompaktimpi ja nopeammin pelattava. Ja ainakin se saatiin valmiiksi ja toimivaksi, eikä lopputulos ole lainkaan niin kamala kuin olisi odottanut. Toimintapisteisiin pohjautuva komentomekaniikka on pohjimmiltaan toimiva, ja sotimiseen on keksitty uuttakin. Alistetun kansan vapauttaminen sortajien kynsistä on klassisen toimiva tarina, joka osoittaa, kuinka paatuneiden palkkasoturien sisällä saattaa sittenkin sykkiä empaattinen sydän. Mutta voisi tämä olla viihtyisämpääkin, sillä soturiosaston johtaminen pienehköillä taistelukentillä on tehty aivan tarpeettoman vaikeaksi ja kömpelöksi. Esimerkiksi hahmojen tavaravalikon hallinta on uskomattoman työlästä. Tämä rassaa rajusti, kun genren perinteiden mukaan aseet ja ammukset haalitaan enimmäkseen vihollisilta. Ainakin testattu konsoliversio kärsii lisäksi tönköstä käyttöliittymästä, joka on padin sijaan selvästi suunniteltu tietokoneruuduille ja hiirelle.

Pulmia siis riittää, mutta tietty peruspelattavuus on olemassa, samoin kuin potentiaalia uusiin läpipeluisiin eri hahmoilla ja kulkureiteillä, vaikka tarina ei muutukaan.

50 // pelaajalehti.com

Taistelut toimivat, vaikka ne ovat välillä tuskaisen hitaita, eikä tekoälykään yleensä loista. Cthulhuun ja Mutantiin verrattuna peli panttaa tietoa liikkeiden seurauksista ja näkökentistä, mikä vaikeuttaa taktikointia. Pahinta on raivostuttavan hidas startti. Rage oli lentää roskikseen monta kertaa, ennen kuin konsolikäyttöliittymään tottui ja tarina sai vauhtia. Silloin peli laajeni ja monipuolistui niin, että hampaat irvessä -pelaaminen muuttui motivoituneeksi hiiviskelyä, pulmia ja paikoin hyvääkin taistelua tarjoavaksi sissiseikkailuksi. Vanhan Jagged-fanin kannatta silti pysyä joko kaukana tai nollata odotuksensa. Pinnallisesta samankaltaisuudesta huolimatta Rage on aivan omanlaisensa nykypelaajien peli. Se toimii omassa mitassaan ja tarjoaa riittävästi sisältöä alle 20 euron hinnalleen. Mutta konsoliversiota tohdin suositella vain erityisen pitkäpinnaisille. Jukka O. Kauppinen Hetkittäin Rage jopa houkuttelee mukaansa ja taisteluissa on munaa, mutta viimeistään inventaariohässäkkä viilentää tunteet.

”Rage oli lentää roskikseen monta kertaa, ennen kuin konsolikäyttöliittymään tottui ja tarina sai vauhtia.”

Mutantin vehreä visuaalisuus ja hieno taustamusiikki luovat aivan omanlaisensa maailmanlopun tunnelman. Hyvän pelimekaniikan kera seikkailu viehättää loppumetreille saakka.

MUTANT YEAR ZERO: ROAD TO EDEN Ruotsalainen maailmanloppu Tekijä: The Bearded Ladies Julkaisija: Funcom Alusta: Win, PS4, Xbox One Julkaisu: Nyt Ikäraja: 16

nkka, sika ja tyttö menivät mutanttibaariin, vaihtoivat muinaisjäänteitä postapokalyptiseen olueen ja viettivät rattoisan illan. Taas selvittiin yhdestä reissusta vyöhykkeelle! Ruotsalainen Mutant Year Zero on vänkä tapaus – yhtä aikaa sekä herkullisen tuttu että erilainen peli. Se tekee ison genreloikan muuttuessaan roolipelistä vuoropohjaiseksi strategiapeliksi mutta onnistuu siinä hyvin. Ytimeltään se on maukasta taktista UFO-taistelua, jossa pelaaja komentaa ryhmää pelimaailmassa hiiviskeleviä, taistelevia ja ongelmia ratkovia sankareita.

Taisteluosio kierrättää vuoropohjaisen taktiikkataistelugenren parhaita perinteitä, mutta sen ympärillä on myös herkullinen, suorastaan tunnelmallinen ja hyvää

le matkaa mutanttisankareista ja biomuokatuista eläimistä koostuva ryhmä, jonka matka on valtaosin nautinnollinen mutta ei helppo. Mutant on paikoin raastavan vaikea jopa helpommilla vaikeustasoillaan. Taisteluja on pohjustettava ja juonittava huolella, sillä viholliset ovat aggressiivisia ja taitavia. Tulitaistelujen sijaan voikin harkita myös ovelampia taktiikoita. Lisäksi tiimin täytyy käydä usein kotona kaupoilla ja tuunaamassa aseitaan.

Mutantissa kiteytyy oiva pelattavuus kirkkaimpaan ytimeensä. Se on pelaajan peli, jossa on hyvää tarinankerrontaa, fiksu ja havainnollinen taistelumekaniikka eikä lainkaan turhaa tavaravalikkorumbaa tai mikromanagerointia. Löydettyjen paikkojen välikin taittuu vaivatta pikamatkaamalla. Hahmonkehitys kulkee omia polkujaan roolipelistä muokatulla järjestelmällä, minkä lisäksi peli kannustaa hienosti kierrättämään ryhmänsä jäseniä ja kokeilemaan erilaisia pelityylejä. Ei tämäkään aivan täydellinen toki ole. Systeemiin on jäänyt jokunen kömpelyys, ja tarinasta huomaa, että

”Hyvää tarinankerrontaa, fiksu ja havainnollinen taistelumekaniikka eikä lainkaan turhaa tavaravalikkorumbaa tai mikromanagerointia.” huumoria pursuava pelimaailma. Samalla toimiva tarinankerronta tuo pelaamiseen todellista lihaa ja lumoa. Esimerkiksi taannoinen Achtung Cthulhu! Tactics oli erinomainen taktiikkapeli, mutta se ei juuri hyödyntänyt rikasta Cthulhu-maailmaansa. Mutantin ydintuhon jälkeinen maailma sen sijaan toimii oivasti, ja positiivisesti tämä on todella kaukana Fallouteista. Geiger-mittarit eivät tikitä, ja vihreät metsät kukoistavat ihmisen puuttuessa. Ympäristö tuntuu uskottavalta, kosketeltavalta ja niin kovin tutunoloiselta. Eikä ihme, sillä peli sijoittuu Ruotsiin, joten pohjoismaista paikallisväriä piisaa. Ja jossain siellä metsien siimeksessä ihmiskunnan rippeiden viimeinen tukikohta on pulassa. Pelastusretkel-

lopussa on tullut kiire. Uudelleenpelattavuus on vähissä, mutta kiva tarina, miljööt ja taistelumekaniikka voivat hyvinkin viehättää vielä toisen läpipeluun verran, vaikka kykypuut ovatkin valmiiksi määriteltyjä eikä tarinan varrelle mahdu montakaan juonellista ratkaisevan valinnan kohtaa. Muutoin Mutant Year Zero on ehdottoman raikas ja laadukas tulokas taktiikkapelien ja ydintuhoseikkailujen genreen. Tämän sota-ankan kanssa seikkailee mielellään! Jukka O. Kauppinen Ruotsalaisesta pöytäroolipelistä syntyi pieni mutta pippurinen taktiikkaseikkailu.

pelaajalehti.com // 51

Arvostelut

ARTIFACT Lapasesta karannut Magic Tekijä: Valve Julkaisija: Valve Alusta: Linux, Mac, Win (testattu) Julkaisu: Nyt Ikäraja: –

uun muassa Half-Life-peleistä tunnettu Valve ei julkaise pelejä kovin usein. Itse asiassa sen edellinen julkaisu on DOTA 2 vuodelta 2013, joskin peli oli avoimessa betassa jo kauan sitä ennen. Jokainen uusi julkaisu on siis merkkitapaus, vaikka kyseessä olisikin firmalle aivan uusi aluevaltaus, kuten keräilykorttipeli. Omalle tyylilleen uskollisesti Valve ei ole lähtenyt Artifactia kehittäessään liikkeelle puolivaloilla, vaan pelin suunnittelijaksi värvättiin Richard Garfield, jonka meriittilistalla ovat muun muassa Magic: The Gathering, Netrunner ja Keyforge. Kombinaatiolta on lupa odottaa paljon, ja korttipelinä Artifact lunastaakin odotuksensa. Valitettavasti videopelinä se menee metsään aika urakalla.

Jos Artifact pitäisi tiivistää hyvin kompaktisti, kuvailisin sitä DOTA 2:n korttipeliversioksi. Sitä pelataan DOTAn kaistoja kuvaavilla kolmella rinnakkaisella ja enimmäkseen erillisellä pelilaudalla. Pelaajat kasaavat itselleen korttipakat, joihin lätkitään sankareita, tusinahirviöitä, loitsuja, parannuskortteja ja esineitä DOTA 2:n valikoimista. Sitten kisataan siitä, kuka ensimmäiseksi tuhoaa vastustajansa tornin kahdelta kolmesta kaistasta ja voittaa pelin. DOTA 2 -fanille Artifact onkin melkoista herkkua. Kullakin sankarilla on omat nimikkokorttinsa, jotka mukailevat näiden pelityyliä MOBA-esikuvassa. DOTA 2:ta pelaamattomalle ei välttämättä tunnu kovinkaan loogiselta, että Zeus pystyy kalliilla kortilla ampumaan salamoita kaikkiin vihollisiin kaikilla pelilaudoilla. DOTA-nistit kuitenkin tietävät, että se on hahmon ultimate-kyky MOBA-pelistä kortiksi muunnettuna. Yleisesti Artifact tuntuu kuin Magic: The Gatherin-

52 // pelaajalehti.com

gin versiolta, joka on hieman karannut lapasesta kehitysvaiheessa. Peliä ei ole helppo selittää tai oppia. Jo pelkästään se tuo mukanaan omia outouksiaan, että sitä pelataan enimmäkseen – mutta ei aina – erillisillä pelilaudoilla. Kullakin sankarilla ja kortilla on Magic-tyyliin oma värinsä, ja jos jollain pelilaudalla ei ole tietyn väristä sankaria, sinne ei voi myöskään pelata sen värisiä kortteja. Taistelussa kaatuneet sankarit palaavat vuoron huilattuaan takaisin peliin, mutta tuloksena on silti tilanteita, joissa ei voi vuorollaan tehdä yhdellä tai useammallakaan pelilaudalla mitään muuta kuin ottaa turpiinsa, koska sankareita ei ole tarjolla.

Erikoisuudet eivät suinkaan lopu tähän, sillä erilaisia yleismaailmallisia erikoissääntöjä ja avainsanoja on vino pino. Niiden lisäksi monilla korteilla on uniikkeja efektejä, jotka voivat olla kyllä vaikutukseltaan lähellä muita samantyylisiä efektejä, mutta ovat silti sen verran

erilaisia, että kaikki erikoistapaukset täytyy opetella. Peli yrittää avustaa tässä antamalla pelaajan katsella kortteja lähempää ja saada hyperlinkkien tavoin lisätietoa niiden avainsanoista ja efekteistä, mutta oppimiskäyrä on silti jyrkkä. Tästä huolimatta Artifactissa on ideaa ja jonkinlaista mystistä hohtoa. Peli on todella nätin näköinen ja täynnä komeita yksityiskohtia. Loitsuja ja pelimekaniikkoja säestetään hienoilla ja selkeästi rakkaudella tehdyillä animaatioilla. Kovimmilla korteilla on oikein omat välianimaationsa. Kun mainittu Zeus salamoi kaiken tuhkaksi, kamera ajaa pelilaudan laidasta laitaan sen pintaa pyyhkien ja kuvaa lähietäisyydeltä sähköiskujen ja savun keskellä pomppivia kortteja. Pelin moninaiset ja monimutkaiset mekaniikat tuovat mukanaan paljon syvyyttä, ja ainakin teoriassa Artifact mahdollistaa useita erilaisia lähestymistapoja. Se tuo ainakin teoriassa paljon uudelleenpeluuarvoa ja an-

Kortit eivät hyökkää aina automaattisesti edessä olevan kohteen kimppuun, vaan niille arvotaan kentälle tullessa kohde. Tämä tasoittaa peliä mutta myös tuo usein turhautumista, kun suunnitelmat kaatuvat satunnaisuuteen.

Pelikentällä lepattelee kummankin pelaajan maskottielukka, jotka matsin aikana jakavat kortteja, ilveilevät vastustajan epäonnistumiselle ja hurraavat omille voitoille. Näitä tullaan varmasti myymään jatkossa lisääkin.

taa Valvelle tilaisuuden kehittää peliä erikoisiin suuntiin. On myös todettava, että kun korttipeli on jotain muutakin kuin Hearthstone-kopio, se tuntuu jo automaattisesti kiinnostavalta ja piristävältä.

Valitettavasti Artifactissa on ongelmansa. Se kärsii korttipelinä eniten siitä, että sen korttien julkaisuvalikoima on sangen pieni eikä hirveän hyvin tasapainotettu. Jo reilun viikon sisään pelin julkaisusta pelaajat olivat havainneet, että tietyt kortit ja sankarit ovat niin ylitehokkaita, ettei muita kannata ottaa pakkaan. Ongelma ei toki ole kohtalokas, sillä Valve voi parannella ja päivittää kortteja, mutta koska pelaajat ovat naputtaneet näistä ongelmista jo kuukausien ajan ilman tulosta, en ehkä pidättäisi hengitystäni. Ongelmaa pahentaa Artifactin viheliäinen rahoitusmalli. Se on maksullinen peli, ja ostoksellaan saa muutaman valmiiksi suunnitellun aloituspakan ohella kymmenen booster-pakettia, joista jokainen sisältää kymmenen satunnaista korttia. Jos käy yhtä huono tuuri kuin minulla, nämä kymmenen pakkaa sisältävät aika paljon samojen korttien ylimääräisiä kappaleita, joilla ei tee mitään. Tämän jälkeen ainoa keino hankkia lisää kortteja on vinguttaa visaa. Siinä missä useimmat muut digitaaliset korttipelit sisältävät keinoja tienata korttipaketteja tai pelin sisäistä valuuttaa pelaamalla tai suorittamalla päivittäisiä tehtäviä, Artifact luottaa rahan voimaan. Uusien satunnaisten korttipakettien ohella peli sisältää tietenkin kytkennän Valven Steam-kauppaan, jossa pelaajat voivat ostaa ja myydä virtuaalikortteja oikeaa valuuttaa vastaan. Täten Artifactissa jyllää todella vahva ja todellinen pay to win -meininki. Jos et ole valmis sijoittamaan runsaasti oikeaa rahaa korttipakkojesi parantelemiseen, ei kannata edes lähteä pelaamaan satunnaispelaajia vastaan, sillä todennäköisesti moni pelin nopeasti vähenevistä pelaajista on panostanut rahaa omiin pakkoihinsa.

Artifactissa on paljon muitakin pieniä ongelmia, joiden yhteisvaikutuksena muodostuu kuva pelistä, jonka pitäisi olla nyt ehkä beta-asteella. Pelin sisällä ei voi esimerkiksi lainkaan kommunikoida vastustajansa kanssa sanallisesti tai edes mitään purkitettuja animaatioita käyt-

”Jos et ole valmis sijoittamaan runsaasti oikeaa rahaa korttipakkojesi parantelemiseen, ei kannata edes lähteä pelaamaan satunnaispelaajia vastaan.” täen. Moni muukin perustason ominaisuus, myös Valven lupailema sellainen, puuttuu vielä täysin. Tämä kaikki on valtavan harmillista, sillä Artifactissa todellakin on sitä jotain. Korttipelinä se olisi ehkä hyötynyt siitä, että joku olisi käynyt Garfieldin suunnitteludokumentin läpi punakynällä, mutta tällaisenaankin se on valtavirrasta eroava, kiehtovan syvällinen ja ennen kaikkea valtavan hyvä rakennusalusta tuleville laajennuksille ja uusille korteille. Valitettavasti läpimätä rahoitusmalli ja ilmaisen progression puute ovat ajaneet minut jo viikossa tilanteeseen, jossa mielenkiintoni peliä kohtaan laskee kuin lehmän häntä. Tulen siis jatkossa todennäköisesti pelailemaan Artifactia lähinnä satunnaisesti muutamaa kaveriani vastaan, mikä tuntuu valtavan potentiaalin hukkaamiselta. Valve, nyt herätys ja peliä korjaamaan! Miikka Lehtonen Artifact on erilainen ja omaperäinen korttipeli, jonka viimeistelemättömyys

Monta tapaa pelata Artifact sisältää useita erilaisia pelitapoja. Normaalin ”kasaa pakkasi ja haasta vastustajasi” -pelin ohella on joka viikko tarjolla muutama valmiiksi kasattu pakka, joilla voi pelata muita vastaan, vaikka omat korttivalikoimat eivät olisi kummoiset. Tämän ohella ainoa ilmainen tapa päästä edes kokeilemaan uusia kortteja on osallistua haamudrafteihin. Niissä kasataan lennosta pakka satunnaisista korteista ja yritetään sitten haastaa vastustajia. Pakkansa saa pitää pelitilaa varten aina muutaman viikon ajan, mutta pysyvästi kortteja ei saa omakseen. Oikealla rahalla hankittavien lippujen avulla voi osallistua pienimuotoisiin haastetiloihin, joissa kahdesta tappiosta lentää pihalle. Ennen tätä pitäisi pyrkiä voittamaan mahdollisimman monta matsia ja tienata näin edes muutama satunnaisia kortteja sisältävä pussukka. Harmi vain, että osallistuminen maksaa rahaa.

ja ahne rahoitusmalli kampittavat.

pelaajalehti.com // 53

Arvostelut

Pelaajan

Vihollisilta kerätyillä kristalleilla voi muuttaa yhden nuotiopaikan kerrallaan pikamatkustuspisteeksi. Kuoleman koittaessa voi päästä ainakin lähelle sitä pistettä, mihin seikkailu viimeksi tyssäsi.

valinta

Kiehtovan synkkää luolastoseikkailua Tekijä: Capybara Games Julkaisija: Capybara Games Alusta: Xbox One (testattu), Win Julkaisu: Nyt Ikäraja: 12

ieni vene purjehtii myrskyn läpi kohti kaukaista rantaa. Muutaman minuutin jälkeen se vihdoin saavuttaa hietikon, jolloin pikkuruinen seikkailija hypähtää kyydistä pois edessään vaarojen ja mysteereiden täyttämä saari sekä loputon pino kysymyksiä. Below ei opeta pelaajalleen yhtään mitään. Se ei kerro, miksi saarella ollaan, eikä todellakaan sitä, miten siellä pärjätään. Se luottaa siihen, että pelaaja selvittää ja opettelee asiat itsekin, koska peli on niin hyvin suunniteltu, että syy- ja seuraussuhteet ovat ainakin yleensä ja pienen kokeilun jälkeen selkeitä. Ensimmäinen seikkailuni päättyi luolaston toiseen huoneeseen, kun viattomalta vaikuttanut laatta lattialla osoittautuikin tappavaksi piikkiansaksi. Mutta ei hätää, sillä rannalle saapuu pian uusi vene kyydissään uusi seikkailija – hieman fiksumpi sellainen, sillä tämä tietää, että piikkiansoihin ei kannata astua. Jos olet kuin minä, vaaditaan vielä muutama kuolema lisää äkätä, että piikkiansat havaitsee hieman paremmin, jos sytyttää soihtunsa. Näin se peli sitten etenee kuolema ja siitä syntyvä oivallus kerrallaan saaren mysteereitä selvitellen.

Uskotko uuteen alkuun? Kuolema on Below’ssa oikea takapakki, sillä kuollut seikkailija pudottaa kaiken omaisuutensa ruumiinsa luokse. Rannalle saapuvalla korvikkeella ei ole kuin aivan välttämättömimmät varusteet, joten vanhan ruumiin luokse pääseminen voi olla hyvin hankalaa. Onneksi kuoleman jälkeen kaikki aarteet ja arkut ovat taas kerättävissä, mutta koska niiden sisältö on satunnaista, tämä ei välttämättä auta suunnattomasti.

54 // pelaajalehti.com

Muun muassa Superbrothers: Sword & Sworcery -pelistä tunnettu Capybara kehitti Below’ta vuosikausia, mikä ei aina ole onnistuneen peliprojektin merkki. Joskus kuitenkin on, sillä tällä kertaa aika on selvästi käytetty kokemuksen viimeistelyyn. Vaikka kyseessä on pikkuruisten hahmojen ja enimmäkseen pimeyden täyttämä peli, Below on audiovisuaalisesti upea tapaus. Jim Guthrien eteerinen ja brutaali

äänimaailma, todella komea valon ja varjon leikki sekä hienot kameratemput saavat kokemuksen tuntumaan ahdistavalta ja pelottavalta. Samalla se kuitenkin kiehtoo, sillä mysteerit eivät tunnu haistattelulta tai pelaajan kiusaamiselta. Sen sijaan ne kutkuttavat. Erilaiset esineet, lukitut ovet, mystiset seinät ja muut salaisuuksien kaivot on merkitty selkeillä ja yhtenäisillä ikoneilla, joiden avulla voi törmäyttää aivosolujaan. Ja selvitettävää myös riittää. Jotta seikkaileminen sujuisi, sankari täytyy pitää ravittuna ja lämpöisenä. Nuotiopaikoilla voi kokkailla kerätyistä raaka-aineista maistuvia ja ravitsevia muhennoksia, kivet ja langanpätkät muuttuvat kätevästi soihduiksi ja niin edelleen. Sitten voi paneutua syvempien mysteereiden pariin ja taas pian yllättyä, kun luolaston uusi kerros onkin tappavan kylmä. Miten ihmeessä siitäkin nyt selvitään? Siinä sivussa mukana on tietenkin taistelua joskus resurssien ja toisinaan selviytymisen toivossa. Jälleen pelaajan tulee itse opetella niksit, joiden avulla vaikkapa läpäisemättömillä kourillaan iskuja torjuvat rapuhirviöt kellistetään.

Below on peli, josta haluaisin kertoa vaikka useamman aukeaman verran, mutta samalla en haluaisi sanoa siitä juuri mitään. Viehätys piilee oikeasti siinä, miten peli osaa elegantisti ja brutaalisti yllättää ja ilahduttaa pelaajaansa joka käänteessä. Niinpä edes pieni yksityiskohtiin pureutuminen tuntuu karhunpalvelukselta lukijaa kohtaan, sillä jokaisesta on kuitenkin hauskempaa löytää kaikki jutut itse. Sanotaan siis vaikka niin, että sen jälkeen kun Below oli asentunut Xboxini kovalevylle, en ole oikein muuta halunnut tehdäkään kuin pelata sitä. Kukapa olisi uskonut, että aivan vuoden lopussa julkaistu pikkupeli kiilaisi viime vuoden suosikkipelieni listalle? Miikka Lehtonen Below on tunnelmallinen, armoton, näyttävä ja kiehtova luolastoseikkailu, joka vaatii pitkää pinnaa mutta palkitsee siitä yltäkylläisesti.

INSURGENCY: SANDSTORM Hiekkaa ja varsikenkiä Tekijä: New World Interactive Julkaisija: Focus Home Interactive Alusta: Win Julkaisu: Nyt Ikäraja: 18

hme ja kumma! Tiimipohjaisten verkkoammuskelujen puhki kalutusta aihepiiristä voi edelleen löytää uutuudenviehätystä. Insurgency: Sandstorm antaa oikeaoppisesti rytmitettyä elvytyshoitoa genren reumaisiin niveliin painottamalla tulitaistelujen realismia, taktista jalkaväkitoimintaa ja tiivistä tiimityöskentelyä. Kehittäjä New World Interactiven alkuperäinen Insurgency ilmestyi vuonna 2014 ja loi ympärilleen realististen verkkoammuntojen ystävistä uskollisen fanikunnan. Samalla ammattitaidolla luotu jatko-osa ruuvaa mukaan lisää silmäkarkkia ja erikoisefektejä sekä panostaa laadun lisäksi myös tarjonnan kattavuuteen. Heti julkaisussa tarjolla on kuusi erikokoista karttaa sekä kolme pelimuotoa pelaajien välisiin verkkomittelöihin, joissa joko yksinkertaisesti eliminoidaan vihollisia tai vallataan pisteitä kartalta. Lisäksi mukana on harjoitustila bottien kanssa, yhteistyötila tekoälyä vastaan ja vielä erillinen kilpasarja. Realistinen ammunta tarkoittaa helposti koittavan kuolon lisäksi luotien aitoa käyttäytymistä jäljittelevää fysiikkaa sekä esteiden ja muiden pelaajien läpäisyä. Kevyt suoja, kuten peltilevyt tai puuovet, eivät ehkäise osumia, eikä jokainen betoniharkkoseinäkään suojaa isomman kaliiperin luodeilta.

Pelialueet ovat aavikkopainotteisia, monikerroksisia ja hyvin suunniteltuja.

”Insurgency: Sandstorm antaa oikeaoppisesti rytmitettyä elvytyshoitoa genren reumaisiin niveliin painottamalla tulitaistelujen realismia, taktista jalkaväkitoimintaa ja tiivistä tiimityöskentelyä.”

Teemaltaan Insurgency: Sandstorm sijoittuu aavikkomaastoon ja nykyajan Lähi-itää simuloiviin kaupunkialueisiin, joissa vastakkain asettuvat länsimaisiin sotisopiin sonnustautuneet sotilaat ja paikallisiin huiveihin sekä neuvostoajalta perittyihin taisteluliiveihin pukeutuneet kumoukselliset. Tiimit jaetaan eri tehtäviin, jotka määrittävät saatavilla olevat varusteet. Lisäksi komentajat voivat kutsua hätiin helikopterien tulitukea ja tykistökeskityksiä. Aseita löytyy käytettäväksi tusinoittain oikeilla nimillään, ja niihin on laaja kiinnikevalikoima, jonka käyttöä rajoittaa vain hahmojen kantokyky ja lisävarustepisteiden määrä. Varustukseen pystyy kuitenkin valitsemaan vaikka rynnäkkökiväärin vaimentimella, näkökenttää suurentavalla tähtäimellä, etukahvalla ja isommalla lippaalla. Tämänkin jälkeen mukaan voi valita yhden heitteen ja lasertähtäimellä ehostetun pistoolin. Insurgency: Sandstorm yllättää heti alkuunsa nopeilla latausajoilla ja napakalla peli-istuntojen haulla. Jokaisessa pelimuodossa oli tarjolla viikon kestäneen testin ajan runsaasti peliseuraa, ja päävalikon yhtäaikaisten pelaajien mittari näytti koko ajan tasaista 2 000–2 500 pelaajaa. Peliseura tuntui muita samantyylisiä pelejä vähättelemättä aikuismaisemmalta ja avuliaammalta, joten pelitoverien kanssa jutteli mielellään niitä näitä strategisen viestinnän välillä. Neuvoja tuli kun pyysi, eikä kukaan solvannut äitiäni tai muita perheenjäseniäni, vaikka en aina tehtävien tasalla ollutkaan. Yksin pelin ympärille muodostuneen yhteisön tasokkuuden vuoksi kannattaa antaa Insurgency: Sandstormille mahdollisuus, varsinkin jos tak-

Asevalikoima on todella laaja, mutta varusteet kannattaa tietenkin valita pelityylin ja tehtävän mukaan.

tinen tiimipohjainen toiminta tuntemattomien kanssa on aiheuttanut aiemmin lähinnä henkisiä traumoja.

Pientä purnattavaakin löytyy. Pelimaailman esineisiin jumiutuminen muodostui itselleni harvinaiseksi, joskin kaikista turhauttavimmaksi ongelmaksi. Äänimaailman katkeava toisto nousi toiselle sijalle ja vaikeutti ajoittain liikkuvan vihollisen paikannusta. Peliä kuitenkin päivitetään aktiivisesti. Alun perin mukaan kaavaillun yksinpelin puuttumista en laske miinukseksi New World Interactivea vastaan, sillä sen peruuntumisesta budjettisyiden vuoksi ilmoitettiin hyvissä ajoin. Kotikonnuillensa pyrkivän kurditaistelijan seurueen tarina ja aluetta terrorisoivan islamistijärjestön kurmottaminen vaikutti kovin mielenkiintoiselta idealta. Toivottavasti yksinpeli lisätään mukaan myöhempänä ajankohtana. Markus Heino Insurgency: Sandstorm osoittaa, että verkkoräiskinnöissä on edelleen tilausta raudanlujalle realismille.

pelaajalehti.com // 55

Arvostelut Fury naljailee muiden pelihahmojen kanssa ajoittain viihdyttävästi, joskin dialogi on yleisesti erittäin unohdettavaa.

DARKSIDERS III Vanhaa raivoa Tekijä: Gunfire Games Julkaisija: THQ Nordic Alusta: PS4, Xbox One (testattu), Win Julkaisu: Nyt Ikäraja: 16

aatimattomasti maailmanloppua sekä enkeleiden ja demonien lopullista välienselvittelyä sivuava hack’n’slash-tyylin seikkailupelisarja Darksiders sai marraskuun lopulla kolmannen osansa. Ilmestyskirjan tapahtumia ja muita raamatullisia teemoja mukautetusti hyödyntävä universumi ottaa uutukaisessaan harkitun askeleen tiiviimpään tarinankerrontaan, sillä pelin läpäisyyn ilmoitetaan menevän vain noin puolet Darksiders II:n 30 tunnista. Darksiders III on samalla taannoin uudelleennimetyn pelijulkaisija THQ Nordicin tähän asti korkeaprofiilisin julkaisu ja osoitus massiivisten AAA-pelien sijaan astetta pienempien AA-tuotantojen suuntaan

liikkuvasta kehitysfilosofiasta. Pelistudio Gunfire Games nähtävästi olettaa pelaajan tuntevan pelisarjan aiemmissa osissa esitellyn maailman taustoja, joten tilannekuva selvitetään Darksiders III:n alkuhetkien aikana todellisena pikakelauksena. Kaltaiselleni pelisarjaan vasta tässä vaiheessa loikanneelle päähenkilön ja taustalla vaikuttavien sivuhahmojen motivaatiot jäävät varsin ohuiksi.

Darksiders-sarja seuraa muinaisen nephilim-rodun viimeistä neljää sisarusta, joille on erinäisten vaiheiden jälkeen myönnetty valtavat puolijumalalliset voimat ja Maailmanlopun ratsastajien tittelit. Jonnekin enkelin ja demonin välimaastoon sijoittuvat nephilimit valvovat tasapainoa salaperäisen The Charred Council -entiteetin alaisuudessa. Neljästä ratsastajasta pohjustuksen mukaan vähäpätöisin on Fury, jonka kunnianhimoinen tavoite on saada

muut ratsastajat johdettavakseen. Tähän syntyy mahdollisuus edellisosien tapahtumien myötä, sillä Furyn nuorin veli War on huhujen mukaan aloittanut maailmanlopun liian aikaisin tuhoamalla tasapainoa ylläpitävän Seitsemännen sinetin. Fury lähetetään sodan runtelemalle maapallolle palauttamaan sotkuun sekaantuneet seitsemän kuolemansyntiä ruotuun. Onnistuessaan Fury pääsisi vihdoin komentamaan kolmea veljeään sotaretkillään. Alkuhetkistä lähtien Darksiders III tuntuu tavallistakin suoraviivaisemmalta jatko-osalta, eikä Fury juuri kasva hahmona tarinan aikana. Darksiders III on kuin puhtaasti sarjan faneille tehty paketti, jossa uusille pelaajille ei juuri selitetä mitään. Jäljelle jää hyvin yksinkertainen toimintaseikkailu keskivertoa onnistuneemmalla taistelujärjestelmällä. Furyn hahmon laiminlyönti on valitettavaa, sillä kylmäkiskoisen opportunistin rooli vaikuttaa perinteistä lihaspalloista koottua toimintasankaria mielenkiintoisemmalta. Sisarussarjansa ainoana naishahmoisena ratsastajana Fury ei jää veljiensä varjoon tuhovoimansa puolesta, sillä Scorn-ruoskamiekoilla kaatuvat näppärästi niin enkelit kuin demonitkin koosta riippumatta. Matkan varrella mukaan tarttuu tietenkin lisävoimia ja varusteita, joista onnistuneimpia ovat eri elementtejä hyökkäyksiin lisäävät Hollow-artefaktit. Esimerkiksi tulielementtiä tai ukkosen voimaa hyödyntävän ratsastajan koko olemus muuttuu aavistuksen, joskin suurin vinkki käytössä olevasta Hollow’sta on Furyn hulmuavien hiusten muuttuva väri. Hollow-voimia käytetään taistelun lisäksi aiemmin suljettujen reittien avaamisessa ja pelin esittämien kevyiden pulmien ratkonnassa. Tuli polttaa hämähäkinseittejä, ja sähkövoimalla Fury pystyy liitämään pitkiäkin matkoja ilmavirtojen mukana.

Darksiders III:n taistelujärjestelmä on välittö-

”Soulseista poiketen kuoleman johdosta maahan tipahtaneet sielut eivät katoa useidenkaan kuolemien jälkeen.” 56 // pelaajalehti.com

mästi tuttu From Softwaren Dark Souls -sarjaa ja sen tyylisiä pelejä pelanneille. Kehittäjätiimin mukaan Soulsit olivat suuri inspiraation aihe väistelyyn ja vastaiskuihin perustuvan toiminnan taustalla. Yhtä syviä kamppailuja tä-

Taistelujärjestelmä on pelin parasta antia, mutta pelastuksena toimiva väistöliike toimii hetkittäin turhan epäluotettavasti.

mä peli ei tarjoa, mutta suurempaa taktista elementtiä on mukana etenkin pomovastuksia kohdatessa. Furylla on vain rajoitettu määrä parannusesineitä, jotka latautuvat vain satunnaisesti rivivihollisia tuhotessa, joten vahvempia vihollisia vastaan kannattaa olla kärsivällinen ja opetella hyökkäykset ulkoa ennen varsinaista haastamista. Itse aloitin läpipeluuni Apocalyptic-vaikeudella, joka vastaa melko hyvin Soulseista tuttua haasteen tasoa. Yksinkertaistettuna voisi sanoa, että jo parista kunnon osumasta tulee noutaja. Fury reagoi nopeasti väistöliikkeellään, jonka turvin vihollisten hyökkäyksiä välttelee varsin anteeksiantavasti. Väistely ei kuitenkaan tunnu toimivan aivan täysin luotettavasti, mikä saattaa aiheuttaa turhautumista erityisesti korkeimmalla haastetasolla. Kuoleman jälkeen Fury palautuu edelliseen tallennuspisteeseen ja useimmat riviviholliset syntyvät pelialueelle uudelleen. Hahmonkehityksen kokemuspisteiden virkaa toimittavat sielut, joita kerätään pitkin kenttiä ripoteltuina kristalleina ja tietenkin vihollisia tappamalla. Sieluja syötetään kauppiaana toimivalle Vulgrim-demonille, joka myöntää palkinnoksi kokemustasoja ja niiden myötä osumapisteitä tai hyökkäysten tehoa nostavia kykypisteitä. Soulseista poiketen kuoleman johdosta maahan tipahtaneet sielut eivät katoa useidenkaan kuolemien jälkeen vaan kerryttävät vain kassaansa sinisenä haamumaisena hahmona, kunnes pelaaja lunastaa ne takaisin. Kuolemisesta ei siis aidosti rangaista, vaikkakin jopa 40 sekuntia kestävät latausruudut ovat rangaistus itsessään.

kymmenen vuotta vanhan pelin uudelleenjulkaisu. Hahmonkehitys on erittäin yksioikoinen, eikä juonen ulkopuolelle jäävää tutkittavaakaan riitä kuin tunniksi pariksi, etenkin kun loppua kohti uusien kykyjen avulla avautuva maailma kuljettaa pelaajan aiemmin ulottumattomissa olleiden salaisuuksien äärelle miltei kädestä pitäen. Teknisesti Darksiders III näyttää useimmiten kelvolliselta, joskin mitään visuaalista ilotulitusta riskitön ja hieman hengetön ilme ei tarjoa. Lisäksi erikokoiset ärsyttävyydet rasittavat peli-iloa alusta loppuun. Harmittomasta päästä niitä edustavat vaikkapa välianimaatioissa hapuileva huulisynkkaus tai harhaileva kamera, kun taas aitoa turhautumista aiheuttaa ajoittain pahasti notkahtava ruudunpäivitys. Nämä erilaiset ongelmat kasautuvat lopulta pitkien kuoleman jälkeisten latausaikojen kanssa parin miinuspisteen arvoisiksi riippakiviksi vauhdikkaasti etenevän pelin jalkoihin. Tarinaltaan 15 tunnin peliksi Darksiders III on myös käsittämättömän hitaasti käynnistyvä, sillä kaikki kunnon juonenkäänteet koetaan yhtenä ryppäänä aivan pelin loppumetreillä. Loppujen lopuksi tuntuu kuin kyseessä olisi Darksiders 2.5 tai vain prologi Darksiders 4:lle. Markus Heino Tuulahdus yksinkertaisemmalta ajalta. Viehätystä syövät hitaasti käynnistyvä tarina, tekniset notkahdukset ja koomisen yksinkertainen hahmonkehitys.

Oman onnensa seppä Darksiders III ei lainaa pelkästään taistelujärjestelmäänsä ja kokemuspisteiden kertymistä Souls-peleistä vaan on käynyt pelimekaanisella rosvoretkellä sankarihahmon aseiden parantelussa. Omaa arsenaalia on mahdollista ehostaa pelimaailmasta poimituilla erikokoisilla adamantiumin palasilla. Kuulostaako tutulta? Metallinpalasten lisäksi ystävällismielisen sepän pajaan voi kantaa enkeleiden tai demonien jäämistöä, joilla aseisiin kiinnitettyjä bonuksia voi kehittää joko puolustukseen tai hyökkäämiseen. Harmi vain, että asetarjonta on varsin suppea ja hitaasti päivittyvä, joten arvokkaat metallihippuset tuli käytettyä miltei automaationa pelin ensimmäiseen aseeseen.

Tunnelmaltaan Darksiders III on erikoinen yhdistelmä männävuosien yksinkertaista pelisuunnittelua ja huippuvirtaviivaista etenemistä. Allekirjoittaneelle peli tuotti useaan otteeseen takaumia muun muassa Ratchet & Clank-, Jak and Daxter- ja God of War -pelisarjojen vanhemmista osista. Unreal Engine 4:llä tuotetun melko modernin ulkoasun alla sykkii vanhan koulukunnan seikkailupelin sydän, joten ajoittain tuntuu kuin kyseessä olisi

pelaajalehti.com // 57

Arvostelut

DÉRACINÉ Älä tule paha keiju Tekijä: FromSoftware Julkaisija: Sony Alusta: PS VR Julkaisu: Nyt Ikäraja: 12

apanilaisella FromSoftwarella on portfoliota jo kolmen vuosikymmenen edestä, mutta nykypäivänä studio tunnetaan pitkälti yksinomaan tummanpuhuvista ja tuskaisen vaikeista toimintapeleistään. Kun Souls-sarjan ja Bloodbornen luojan yltiöseesteinen virtuaalitodellisuuspeli Déraciné viime kesänä julkistettiin, moni uskoi sen idyllisen ulkokuoren kätkevän taakseen synkempiä sävyjä. Déracinéssa pelaaja omaksuu hyväntahtoisen suojeluskeijun roolin viktoriaanishenkisessä sisäoppilaitoksessa, jota asuttavat toinen toistaan viattomammat orpolapset. Ihanan yksinkertaiset ihmisenalut ovat onnensa kukkuloilla keijun saapumisesta kouluun ja esittävät uudelle ystävälleen tuon tuostakin arkisia toiveita, joita pelaajan täytyy yhtä arkisia pulmia ratkomalla pyrkiä täyttämään. Vaikka tarina odotusten mukaisesti lähteekin astetta raskaammille raiteille loppua kohden, ei Soulshenkisiä kohtaamisia ole luvassa. Monotoninen paikasta toiseen laahustaminen, tyhjyyttään kumisevat ympäristöt ja avain lukkoon -tyyppiset pulmat tuovat mieleen 90-luvun puolivälin tusinaseikkailut tavalla, josta on nostalgia kaukana.

Déracinén maailmassa keijut voivat varastaa elinaikaa eläviltä olennoilta ja lahjoittaa sitä muille sekä suhailla aika-avaruuden halki taikavoimiensa turvin. Ajassa matkustelu ja nykyisyyden muuttaminen menneisyydestä käsin ovat aina kiehtovia ideoita, mutta näitä elementtejä ei hyödynnetä pelissä tarpeeksi ahkerasti tai kekseliäästi, joten ne jäävät varsin pliisuksi tavaksi kuljettaa varsin ennalta-arvattavaa juonta. Pääosin pelissä seikkaillaan aikaulottuvuuden ulkopuolella paikoilleen pysähtyneessä koulussa, ja ratkaisu kieltämättä toimii tunnelman rakentamisen näkökulmasta. Seepian sävyihin hukutettu maailma on kuin kaunis muisto menneestä: tuulenpuuskan tuivertamat verhot leijuvat ilmassa, kivettyneet hahmot tuijottavat kaukaisuuteen ja jousisoittimet ujeltavat. Samalla se kuitenkin kumisee tyhjyyttään, eikä pelaajalle juuri anneta mahdollisuuksia tutustua hahmoihin tai heidän taustoihinsa varsinaisten tehtävänantojen ulkopuolella. Kysymysmerkiksi jää myös se, miksi Déraciné on alkujaankaan päätetty tuoda maailmaan PlayStation VR -pelinä. Virtuaalitodellisuus ei tässä tapauksessa lahjoita kokemukselle lisäarvoa vaan lähinnä rampauttaa sen. Vapaan vaeltelun sijasta pelissä liikutaan pahoinvoinnin ehkäisemiseksi ennalta määrättyjen siirtymäpisteiden kautta, mutta kamerakulmat venyvät ja paukkuvat tästä huolimatta ja hahmojen touhuja seurataan suorastaan kiusallisen olemattoman hajuraon päästä. Sohvatyynyt tulevat lisäksi jatkuvasti vastaan tavaroita hamutessa, mutta koska toimintaa ei pelissä ole, ei siitä viitsisi seistenkään nauttia. Yrityksistään huolimatta noin viisituntinen Déraciné ei jätä pysyviä muisti- tai tunnejälkiä, eikä sitä voi kehua turhan kiillotetuksi tai edes kiinnostavaksi kokemukseksi. Kerronnallisesti peli saattaisi toimia jonkin suuremman projektin epilogina, mutta sellaisenaan se ei pärjää muun PSVR-tarjonnan rinnalla edes kehittäjästudionsa nimellä ratsastaen. Johanna Puustinen Déraciné osoittaa jälleen kerran, ettei pelkkään tunnelmaan panostaminen riitä tekemään pelistä hyvää.

58 // pelaajalehti.com

Déraciné on päältä kaunis peli, mutta kovin tiukkaa tarkastelua se ei kestä. Elementtejä kierrätetään ahkerasti, ja tekstuureja puuttuu sieltä sun täältä.

Bloodborne-fanit, huomio! Tarkkasilmäiset voivat törmätä Déracinéssa useampaan Bloodborne-referenssiin, jotka viittaavat hittipeliin keskeneräisenä tarinana. Vihjaukset herättivät toivonkipinän jatkoosaa toivovien fanien sydämissä, mutta studiopomo Hidetaka Miyazaki on sittemmin ryhtynyt hyssyttelemään huhuja. Miehen mukaan kyseessä ei ole minkäänlainen virallinen jatko-osajulkistus, vaan simppeli ja taka-ajatukseton hatunnosto rakastetulle teokselle. Harmi!

”Yrityksistään huolimatta noin viisituntinen Déraciné ei jätä pysyviä muisti- tai tunnejälkiä.”

”Jokainen kärsimyksentäyteinen pelitunti tuntui ikuisuudelta ja sai minut miettimään, mitä pahaa olen tehnyt ansaitakseni tämän.”

Kateeksi käy päätöntä luurankoa, joka ei ainakaan joudu näkemään Ultima Underworldin perinnön häpäisyä.

Arx Fatalis

Todelliset perilliset Todellista kohtalon ivaa Underworld Ascendantin tapauksessa on se, että alkuperäiselle pelille on olemassa jo virallisen Underworld II:n lisäksi hyvä henkinen jatko-osa, jonka tekijät ovat vaalineet sarjan perinteitä vuosikausia. Ranskalainen pikkustudio Arkane teki jo vuonna 2002 luolaromppauksen nimeltä Arx Fatalis, joka jatkoi uskollisesti ja melko taitavasti Underworldin perintöä. Vaikka peli floppasi, se osoitti studion kyvyt, ja Underworld-pelattavuus on näkynyt sen kaikissa uusissa peleissä Dishonored-sarjasta lähtien. Jos haluat oikeasti tietää, mistä Underworldissa oli aikanaan kysymys, nappaa pelattavaksi vaikkapa viime vuoden Prey. Sen avaruusasema on nimittäin yhtä tarkasti mietitty paikka kuin Underworldin muinaiset luolat.

UNDERWORLD ASCENDANT Alamaailman kakkara Tekijä: Otherside Entetainment Julkaisija: 505 Games Alusta: Win Julkaisu: Nyt Ikäraja: 16

auan sitten kotimikrojen aamuhämärässä oli kaukainen valtakunta nimeltä Britannia. Sen loi suopea kuningas Richard Garriot eli Lord British, myöhemmin linnan ostanut ja avaruusturistiksi lähtenyt pelinkehittäjä. British tunnetaan myös miehenä, joka kirjoitti itsensä pelimaan valtiaaksi, koska vaatimattomuus ei ole mikään hyve. Britannian maailmaan sijoittui Ultima-sarja ja mikä tärkeämpää, aikansa varhaista 3Dgrafiikaa käyttänyt Ultima Underworld. Looking Glass -studion Underworld oli kenttäsuunnittelun ja grafiikan mestariteos, joka sai seuraavana vuonna ilmestyneen Doomin näyttämään 3D-vertailussa Pac-Manilta. Nyt rakkaaseen ikivihreään on ihmeen kautta saatu ns. henkinen jatko-osa, jossa on mukana alkuperäisiä tekijöitä pääsuunnittelija Paul Neurathia myöten – ja se on silkkaa sontaa. Kaikilla saduilla ei ole onnellista loppua.

kiusaamaan Olympoksen jumalia ja kuolevaisia, ja sankarin on sompailtava toisiinsa liittymättömissä luolakentissä, joita yhdistää tylsä keskusmaailma portaaleineen. Missään ei ole jälkeäkään aidosti kiinnostavasta juonesta, uskottavasta maailmanrakennuksesta tai realismista, vaan kartat ovat kuin pulmapeleistä. Peli jopa arvottaa pelaajan pelimekaanista tehokkuutta kenttien välillä kuin muistuttaen, että tämä on vain peli. Grafiikka on antiikkista, ja Haadeksen kätyrit näyttävät siltä kuin ne olisivat eksyneet tänne PlayStation 2 -halpapelistä. Niiden tekoäly on olematonta ja taistelu siksi aneemista. Jonkinlaisena koukkuna on fysiikkapulmien painottaminen aivan kuin Half-Life 2 olisi vuoden 2018 kuuminta hottia. Tavaroita pinoillaan ja kannellaan pulmatyyliin pelihahmon puuskuttaessa astmaisesti. Ihan hupaisaa on se, että puiset ongelmat voi hoitaa sytyttämällä ne tuleen. Pelin käsitys maagisesta tulipallostakin on ruudulle pomppaava kuugeli, jota voi keilata vihollisten tai esineiden päälle. Ihan söpöä, mutta ei kovin hauskaa pidemmän päälle. Pelityyliä voi sekoitella taistelun, magian ja hiiviskelyn ympärille, mutta mikään niistä ei ole erityisen hyvää. Klassinen riimumagia sentään näyttää taianomaiselta.

kaisut ovat mielipuolisia, vaan myös tekninen toteutus on ala-arvoinen. Useimmin fysiikkapelleilyyn liittyviä bugeja kihisee joka puolella. Jopa perusliikkuminen on sössitty. Käveleminen tuntuu tervaiselta ja saa kurkkuun nousemaan VR-peleistä tutun liikesairauden. Hypätessä hahmo taas tuntuu lilluvan marjapuurossa. Jokainen kärsimyksentäyteinen pelitunti tuntui ikuisuudelta ja sai minut miettimään, mitä pahaa olen tehnyt ansaitakseni tämän. Tämä ei tunnu edes varhaisjulkaisuvaiheelta vaan vahingossa kiertoon lähteneeltä alfaversiolta. Underworld Ascendant on todellinen harvinaisuus näiden nostalgiauusintojen joukossa, sillä sitä ei voi suositella yhdellekään pelaavalle ihmiselle, ei veteraanille eikä tulokkaalle. Siinä ei ole mitään hyvää, ja kaikki vähäisetkin onnistumiset on nähty aiemmin paljon vanhemmissa peleissä. Voin vain rukoilla Zeusta, ettei tämä hirvitys pilaa alkuperäispelin mainetta uuden sukupolven silmissä. Janne Pyykkönen Läpilaho rävellys häpäisee klassikon muistoa ja on itsenäisenä pelinäkin täysin hanurista.

Lähdetään ensin pohtimaan sitä, mikä yleensäkin on henkinen perintö, jonka perässä tämä epäsikiö laahustaa. Underworld oli kaikkien Skyrimien henkinen esi-isä, jonka uskomattoman yksityiskohtaista luolastoa asuttivat sivilisaatiot ja hirviöt uskottavasti omissa pesissään ja kylissään. Pelaaja saattoi pärjätä primitiivisen mutta toimivan miekkataistelun tai riimuista kasattavien loitsujen avulla. Se on esikuva nykyajan immersiivisille peleille, joihin on helppo kuvitella pelihahmojen sijasta itsensä. Ascendant on sen sijaan masentavan mekaaninen ja pelimäinen hökötys. Kuolemanjumala Typhon heräilee

Aivan oma lukunsa on tallennusjärjestelmä. Pelaaja voi istuttaa sopivan multaisiin paikkoihin hopeataimen, joka toimii BioShockin Vita Chamberien kaltaisena jälleensyntymispisteenä. Roguelike-peleistä nyysitty kenttien nollautuminen pakottaa palaamaan monesti ärsyttävän paljon taaksepäin, ja samalla se syö jotenkin kaiken jännityksen ja kuolemanpelon. Ehkä idean takana on Typhon, jonka megalomaaninen omakehu pörisee jatkuvasti kajareista ja saa sormen hakeutumaan epätoivoisesti kohti mykistysnappia. Ei kuitenkaan riitä, että pelin kaikki suunnittelurat-

pelaajalehti.com // 59

VERKKORINTAMA //

Netistä ladattavaa lisäsisältöä peleihin

”Torsoksi jäävä uusi ura ja köyhä kartta jättävät pahan maun monen niitä kuumeisesti odottaneen pelaajan suuhun ja saavat lisäosan vaikuttamaan keskeneräiseltä.”

Vaikka pelikokemus näyttelijänuralla jää ohueksi, sen puitteet ovat varsin komeat.

Lisäosa tuo mukanaan myös mediatuotannon taidon, joka sekin jää epätavallisine viiden taitopisteen maksimirajoineen tyngäksi. Omituista!

Kohti kuuluisuutta (The Sims 4) Win, Mac: 39,90 €

iemmat The Sims -pelit ovat perinteisesti osoittaneet väsymisen merkkejä jo neljän ikävuoden kohdalla, mutta pelisarjan tuoreimpaan osaan tulvii edelleen lisäsisältöä ovista ja ikkunoista. Julkaisunsa aikaan sisältököyhänä pidettyä The Sims 4:ää on viime vuosina maustettu niin lemmikeillä, vuodenajoilla kuin viidakkoseikkailuillakin, ja nyt vuorossa on vihdoin jo ensimmäisestä Simsistä tuttu kestosuosikki, simeistä superstaroja leipova Kohti kuuluisuutta. Kuuluisuutta kohti kavutaan lisäosassa keräilemällä julkisuuspisteitä, joita voi napsia itselleen mitä monituisimmilla tavoilla. Parempiin piireihin pääsee katusoittelemalla, pelistriimaamalla ja oikeita julkimoita baareissa hännystelemällä, ja prosessin avoimuus palvelee luovia pelaajia hyvin. Vuonna 2018 julkimoksi on yhtä helppo nousta YouTuben kuin Idolsin kautta, ja Kohti kuuluisuutta tiedostaa tämän. Hauska uusi lisä julkkisliigoissa etenemiseen on täh-

60 // pelaajalehti.com

tösten oma kykypuu, josta pelaaja voi valita erilaisia julkisuuden tuomia etuja similleen. Myös pelattavan hahmon luonne ja maine vaikuttavat avautuviin kykyihin. Hyvät tyypit saavat ilmaista palvelua ravintoloissa, mutta ikävämmät persoonat voivat vaikkapa aloittaa julkisia kahinoita muiden kuuluisuuksien kanssa otsikoiden toivossa. Laaja kykypuu tekee jokaisesta kokemuksesta yksilöllisen ja tuo varsin tervetulleita ulottuvuuksia tuttuun kuvioon.

Yhdenkään simin tie tähteyteen ei kuitenkaan ole mutkaton. Paparazzit seuraavat simejä jopa kuntosalin suihkuun, ja ajan myötä julkimot saattavat kehittää itselleen outouksia, jotka heijastelevat julkkiselämän huonoja puolia. Oma simini ahdistui, jos ei päässyt räpeltämään älypuhelintaan tasaisin väliajoin, ja ryhtyi lopulta hyperventiloimaan aina, kun uudet tuttavuudet pyrkivät ihokontaktiin vaikkapa viattoman halauksen varjolla. Täydellisyyttä Simspeleissään tavoittelevia uusi mekaniikka saattaa kismittää, mutta se on silti kiistatta varsin kekseliäs tapa käsitellä kuuluisuuden varjopuolia pelissä. Kohti kuuluisuutta tuo peliin myös toivotun näyttelijän ammatin, joka on kuitenkin sisällöllisesti pienoinen pettymys. Duunipäivä-henkeen pelaaja voi seurata simiään studioille asti, mutta keikat etenevät aiheesta riippumatta samalla kaavalla. Pelaaja on työpäivän aikana hyvin passiivisessa roolissa, joten kulissien monotoninen klikkailu käy nopeasti vanhaksi, eikä touhu monipuolistu edes uran ylemmillä tasoilla. Koe-esiintymisten mokaaminen on käytännössä mahdotonta, ja ylennyksiä on tarjolla liki jokaisen esiintymisen päätteeksi.

Pettymyksen tuottaa myös lisäosan uusi naapurusto Del Sol Valley, joka sisältää vaivaiset 11 tonttia. Suurimman osan kartasta nielaisee elokuvastudio, joka on vain näyttelijäsimien käytettävissä, eivätkä muutkaan valmiit rakennukset huimaa päätä luovuudellaan. Los Angelesia muistuttava alue kaipaisi myös Kaupunkielämää-lisärin kerrostaloja, mutta ne lienee jätetty pois siltä varalta, ettei kaikilta vielä löydy kyseistä lisäosaa.

Vaikka Kohti kuuluisuutta -lisäosan uudet pelimekaniikat ovat varsin viihdyttäviä, ne kaipaisivat kunnollista sisältöä tuekseen. Torsoksi jäävä uusi ura ja köyhä kartta jättävät pahan maun monen niitä kuumeisesti odottaneen pelaajan suuhun ja saavat lisäosan vaikuttamaan keskeneräiseltä. Neljänkymmenen euron hintaan paketti tuntuu hieman turhan kevyeltä, ja se on koluttavissa läpi aivan liian nopeasti. Julkkisjuonia peliinsä kaipailevilla ei kuitenkaan ole muutakaan vaihtoehtoa, mihin The Sims -studio tällä kertaa luottanee. Johanna Puustinen

Rastakhan’s Rumble (Hearthstone) Win, Mac, iOS, Android: Ilmainen (lisäkorttipaketit alkaen 2,99 €)

iime vuoden lopulla Hearthstone sai jo kymmenennen laajennuksensa, joka jälleen kerran lisäsi peliin 135 uutta korttia uusine kikkoineen. Teemallisesti laajennus pyörii peikkojen ympärillä, ja sen nimi tulee showpainihenkisestä turnauksesta, jonka suuri peikkokuningas Rastakhan järjestää. Turnauksessa yhdeksän legendaarisen peikkomestarin johtamaa joukkuetta kilpailee paremmuudesta keskenään. Nämä yhdeksän peikkomestaria ovat tietenkin jokainen oma korttinsa ja edustavat jokainen yhtä pelin hahmoluokista. Poikkeuksena on Zul’jin, joka on olentokortin sijaan hahmoluokkakortti. Jokaisella joukkueella on myös oma loa-henkitoteemi, jota niin ikään kuvaa oma kortti. Loahenget ovat erittäin voimakkaita loppupelin kortteja, joita peikkomestarit tukevat omilla ominaisuuksillaan. Ne ovat pelimekaanisesti hyvin mielenkiintoisia, mutta miinuksena ne kaikki ovat legendaarisen harvinaisuusluokan kortteja, joten niiden saaminen vaatii tuuria, rahaa tai kovaa työtä. Peikkoturnausteemaa täydennetään myös hahmoluokkien omilla henkiolentokorteilla. Ne ovat voimakkailla erikoiskyvyillä varustettuja 0/3-olentokortteja, joilla on stealth-ominaisuus yhden vuoron ajan. Niihin on syytä rea-

”Piristävä ja laadukas kokonaisuus, joka antaa jälleen uutta pelattavaa ja pähkäiltävää pakkojen virittäjille.” goida nopeasti, tai joutuu kärsimään seuraukset. Laajennuksen uusi ominaisuus on overkill, joka antaa sen omaaville korteille jotain lisäpotkua, jos ne tekevät ylimenevää vahinkoa kohteeseensa. Se ei ole kaikkein kiinnostavin uusi ominaisuus, joten on onni, ettei laajennus nojaa siihen erityisen vahvasti.

Yksinpelipuolella nähdään Rumble Run -pelitila, joka on henkistä jatkoa aiempien laajennusten Monster Huntille ja Dungeon Runille. Ideana on aloittelevan peikkogladiaattori Rikkarin saappaissa päihittää kahdeksan kerta kerralta haastavammaksi muuttuvaa vastustajaa. Jujuna on alussa valittava henkialttari, joka määrittää pelattavan hahmoluokan ja omaa tuntuvan erikoiskyvyn, jonka ympärille pelipakkaa kannattaa kehittää. Myös tekoälyvastustajilla on oma henkialttarinsa, joten samalla on yritettävä sekä suojata omaansa että neutraloida vastustajan alttari. Kirjoitushetkellä laajennus on ollut ulkona vasta pari viikkoa, eikä sen uusien korttien lopullista vaikutusta pelin nykytilaan voi vielä varmasti sanoa. Jo nyt on kuitenkin näkyvissä tiettyjä trendejä ja pakkatyyppejä, kuten Odd Mage ja Heal Paladin sekä uusien korttien ansiosta paluun tekevät Pirate Rogue ja Dragon Warrior. Zul’jin mahdollistaa erikoiskykynsä ansiosta Secret-kortteihin nojaavan Spell Hunterin, joka on pakkatyyppinä nouseva tähti. Sen sijaan etukäteen paljon hehkutettu Discard Warlock ei vakuuta edelleenkään, mutta ainakin suunta on oikea. Toisaalta šamaania taidetaan rakastaa tekijätiimissä tosissaan, sillä jo aiemmin pelin metaa dominoinut aggro-Shaman saa laajennuksessa lisäbuustia, mikä pitää sen edelleen kärjessä. Rastakhan’s Rumble on Hearthstonen laajennuksille tyypillisesti piristävä ja laadukas kokonaisuus, joka antaa jälleen uutta pelattavaa ja pähkäiltävää pakkojen virittäjille. Laajennuksen teema on varmaankin ollut erityisen lähellä tekijöiden sydäntä, sillä se vaikuttaa kokonaisuutena tavallistakin innostuneemmalta. Kukapa ei peikkoja rakastaisi? Miika Huttunen

pelaajalehti.com // 61

PIKSELIPÖLYÄ //

Löytöjä pelihistorian tomuisista arkistoista.

Nitrot naamaan ja baanalle

Crash Team Racing

letään 1990-loppua, ja kartinghuuma on kovimmillaan. Mikroautoilla suhailu ei tuolloinkaan ollut varsinaisesti tuorein mahdollinen pelikonsepti, mutta vasta vallan mainion Mario Kart 64:n suursuosio herätti kehittäjissä sen kaliiberin kateutta, että matkijat saapuivat markkinoille massoittain. Ennen vuosituhannen vaihdetta oman kartingpelinsä saivat niin Mega Man, Bomberman kuin Final Fantasykin, ja klooneille riitti kaiken lisäksi kysyntää. Yksi maineikkaammista kelkkaan hypänneistä studioista oli PlayStation-ikoni Crash Bandicootin luonut Naughty Dog. Yksinkertainen mikroautoiludemo syntyi ilman tunnettua brändiä tukenaan, mutta Sony ilmaisi tahtotilansa tehdä pelistä Crash-teemaisen heti luonnosversion nähtyään. Crash Team Racingiksi ristittyä teosta lähdettiin kehittämään rinnakkain Crashsarjan kolmannen, aiempia kokeellisemman Crash Bandicoot: Warped -tasoloikan kanssa. Toisin kuin voisi kuvitella, Mario Kart ei ollut pelin pääasiallinen esikuva. Crash Team Racing suunniteltiin mukailemaan visusti vuonna 1997 julkaistua Diddy Kong Racingia, joka erottui edukseen muun muassa tarinavetoisella yksinpelitilallaan. Naughty Dogin tiimi kuitenkin epäili PlayStationin häviävän Nintendo 64:lle tehossa, joten konsolille jopa mallinnettiin kokeilumielessä jäljennös Diddy Kongin varsin kookkaasta Crescent Island -kentästä.

Kenttäsuunnittelu ei ole ainoa ominaisuus, jonka Crash Team Racing lainasi genrekollegoiltaan. Kartingpelien pelillinen ydin oli sen julkaisun aikaan jo hartaudella hiottu ja hyväksi todettu, joten Crash ei karkaa siitä missään vaiheessa liian kauas. Esteratamaisten kilparatojen kiertäminen, erityisaseiden ja -voimien keräileminen sekä vastustajien sabotointi ovat tuttua puuhaa kaikille yhteenkään lajityypin peliin koskeneille. Koska muut olivat jo hoitaneet konseptitestauksen, pystyi Crash-tiimi keskittymään yksityiskohtien viilailuun. Peli jalostaa muun muassa Mario Kartista tutusta driftausmekaniikasta taitopohjaisen tekniikkalajin, jonka puitteissa pelaaja voi vauhdittaa omaa menoaan hyvin ajoitetuin napinpainalluksin jo sivuluisun aikana. Oikeanlaisen tekniikan ja pettämättömän näppituntuman kehittyminen vei aikansa, ja siitä muodostuikin joissain kaveripiireissä tarkoin varjeltu salaisuus, jonka varjolla moni voitto lohkesi vähemmän kokeneita vastustajia vastaan. Crash Team Racingin ajotuntumaa kehuttiin aikanaan paljon, ja suuri kiitos siitä kuuluu nimenomaan jatkojalostetulle turbo-ominaisuudelle. Vaikka kentät suunniteltiin huima vauhti päällimmäisenä mielessä, lisäsi näennäisen pieni muutos kaahailupeliin valtavan strategisen ulottuvuuden, joka sai pelaajat tuntemaan itsensä todellisiksi taiturikuskeiksi. Pelkkä ratin kääntely on Crashista kaukana, vaikka moinen ajatus onkin edelleen vieras monille genreä periaatteesta karttaville pelaajille.

Laadukkaat pelimekaniikat tarjoavat vakaat

Tekijä: Naughty Dog

62 // pelaajalehti.com

Julkaisija: Sony Computer Entertainment

Julkaisu: 1999

Alusta: PlayStation

perustukset Crash Team Racingin monipuoliselle sisällölle. Diddy Kong Racingin tapaan Crash painottaa yksinpelipuoltaan vahvasti ja rakentaa hurjastelun ympärille hauskan tarinakampanjan. Itseään galaksin nopeimmaksi kuskiksi tituleeraava Nitros Oxide -avaruusolento uhkaa muuttaa koko maapallon parkkipaikaksi, joten pelaajan täytyy pyrkiä pilaamaan pahat aikeet päihittämällä hyypiön kilpa-ajoissa. Nitros Oxiden haastaminen ei kuitenkaan käy noin vain, vaan matkan varrella törmätään muun muassa aiemmista Crash-peleistä tuttuihin pomovastuksiin. Vaikka ensimmäinen Crash Bandicoot oli pelin julkaisun aikaan vasta kolme vuotta vanha teos, tuntui

Crash Team Racing jo tuolloin hauskalta katsaukselta pelisarjan menneisyyteen. Adventure-tarinatila pursuaa tuttuun Crash-tyyliin kaikenlaista keräiltävää, eikä tekeminen suinkaan lopu kesken, kun kaikki kentät on avattu. Nitros Oxiden voi karkottaa Maasta pysyvästi vain kaiken mahdollisen keräämällä, ja lopputekstienkin jälkeen tarjolla on perinteisen arcadekaahailun lisäksi vielä ajastettu Time Trial -haastetila. Vaikka Crash Team Racingin yksinpelitila on karting-genren parhaita, peli ei jäänyt 90-luvun himopelaajien mieliin pelkästään sen ansiosta. Toimiva moninpeli on mikroautoilupelien A ja O, ja Crash pärjää myös tällä saralla varsin vahvasti. Klassinen Versus-pelimuoto tarjoaa mahdollisuuden mitellä tarinasta tutuilla kilparadoilla kavereita vastaan, mutta moninpelailu ei jää tähän. Monelle peliporukalle Crash Team Racingin parasta antia oli Battle-tila, jossa vastustajista otetaan mittaa erilaisilla taisteluareenoilla ohjuksia ja pommeja viskellen. Jokainen Crash-konkari oppii nopeasti suosimaan tiettyjä luottoaseita, mutta ansojen virittely ja taktinen puolustus ovat Battle-tilassa aivan yhtä tärkeitä voiton kannalta. Sivustakatsojan silmin moneen pikkuruutuun jaetusta kaaoksesta ei tahdo ottaa selvää, mutta tärkeintä on, että pelaajat itse viihtyvät.

Crash Team Racing otettiin julkaisunsa aikaan loistavasti vastaan, ja siitä tuli heti kättelyssä alkuperäisen PlayStationin mikroautoilujen kuningas. Ideoiden ammentaminen aikaisemmin saapuneista peleistä toimi Crashin kohdalla loistavasti, sillä tietyissä arvosteluissa sen ylistettiin tekevän entuudestaan tutusta kuviosta taidetta. Ikonin paikan Crash Team Racing otti sen sukupolven keskuudessa, jonka kotona ei suosittu Nintendon konsoleita. Peli oli jo muutaman vuoden vanhaa Mario Kart 64:ää kauniimpi ja monipuolisempi, eikä ollut lainkaan tavatonta, että sitä kokeilemaan vaivauduttiin hieman kaukaisemmankin naapurin luokse. PlayStation-pelaajilla oli vihdoin oma moninpelisuosikkinsa, joka toi perheet ja kaveriporukat saman ruudun ääreen iltapäivä toisensa jälkeen. Temppua ei valitettavasti onnistuttu toistamaan enää uudelleen. Kartingsarja vaihtoi taloa ensin Vicarious Visionsille ja sittemmin Radical Entertainmentille, eivätkä jatko-osat Nitro Kart ja Tag Team Racing saavuttaneet enää samanlaista suosiota. Pussimäyrä päristeli menemään viimeksi vuonna 2010 pelkille Apple-laitteille julkaistussa Nitro Kart 2:ssa, joka sekin sai App Storesta kenkää menneenä kesänä. Kukapa uusia Crash-ajopelejä toisaalta enää kaipaisikaan, kun alkuperäinen klassikko tekee vauhdilla tuloa nykysukupolvelle? Johanna Puustinen

Vauhtia vai viehkeää ohjausta? Kuten missä tahansa itsensä vakavasti ottavassa kartingpelissä, on kaikilla Crash Team Racingin hahmoilla omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Crash ja tämän verivihollinen Neo Cortex ovat kumpikin kaikin puolin kovia kisailijoita ilman kummoisia miinuksia. Pikkusisko Cocon ajokki taas kiihtyy ärhäkästi, ja suurisilmäiset vauvaeläimet Pura ja Polar puolestaan peittoavat kaikki muut kisakumppaninsa mennen tullen silkan söpöyden saralla. Myös pelin pääpahis Nitros Oxidea kaavailtiin ensin pelattavaksi hahmoksi, mutta projekti jäi konseptitasolle PlayStationin rajallisen muistin vuoksi. Palkinnoksi haastavimman jalokivicupin voitosta hahmovalikoimaan ilmestyy Nitros Oxiden sijaan karmea, myös Trash Bandicootina tunnettu Fake Crash, joka tekee pilkkaa pelin sankarista valtavine nököhampaineen ja tuuheine kulmakarvoineen. Valtava on liian laimea sana kuvaamaan šokkia, jonka voitostaan ylpeät pelaajat asian huomatessaan kokivat.

”Pelkkä ratin kääntely on Crashista kaukana, vaikka moinen ajatus onkin edelleen vieras monille genreä periaatteesta karttaville pelaajille.”

pelaajalehti.com // 63

PYYKKÖNEN //

Janne Pyykkönen on toimittaja, joka ottaa pelit aivan liian vakavasti.

The Name of the Game

Ei vaan tajuu K

ukaan ei tajua pelintekemisestä mitään pelintekijöiden itsensä lisäksi. En tarkoita sitä, etteivätkö ammattitaidon hienoudet avautuisi maallikoille – sehän on itsestään selvää. Tarkoitan sitä, että pelin syntymisen prosessi on kokonaisuudessaan jopa peliharrastajille yhtä vaikeasti avautuva asia kuin dna-alkuliemen synty tai kvanttilomittuminen. Tämä tuli taas selväksi, kun Housemarquen Nex Machinan tekemistä kuvaava dokumenttielokuva The Name of the Game pääsi vihdoin laajempaan levitykseen. Hyökkäsin haukkana katsomaan, mitä pelimediaan kuulumattomat kriitikot siitä ajattelevat. Episodin Niko Ikonen keskittyy rokkikukkomaisen bro-kulttuurin ruotimiseen ja huomauttaa totuudenmukaisesti näin: ”Elokuva ei siis oikeastaan edes kerro, miten Housemarquen tiimi teki dokkarin keskiössä olevan Nex Machina -nimisen pelin.” Hesarissa Juuso Määttänen sanoo samaa: ”Elokuvaa katsoessa ei selviä, miten dokumentin lopussa julkaistava peli oikeasti syntyy.” Ei selviäkään, enkä ole aivan varma, voisiko sellaista kattavasti näyttävää dokumenttia edes tehdä. Alan tunnetuin elokuva Indie Game: The Movie oli sekin oikeasti pelintekijöiden henkilökuvaus eikä pelin tarina. Osaksi on kysymys dokumentaristien draaman kaipuusta ja siitä, ettei monitorilla näkyvän koodin kuvaaminen kertoisi oikeasti yhtään kenellekään. Mutta on tässä muutakin.

Pelintekeminen on kummallista puuhaa. Yhden devaajan autotalliprojektit avautuvat ajatuksena kenelle tahansa, mutta erityisesti isot peliprojektit ovat kaukana minkään muun alan vastaavista. Ne ovat osittain insinöörimäisiä ohjelmistoprojekteja, mutta kun katsoo toisesta suunnasta, sama peli onkin sadan eri ääni- ja kuvataiteilijan vimmaisen luomistyön tulosta. Kuvitelkaa esimerkiksi Ubisoftin projektinhallinnan haasteita, kun tuhat ihmistä viidessä eri maassa puurtaa saman pelin kimpussa ja apuna on vielä

64 // pelaajalehti.com

tukku alihankkijoita. Kaiken pitäisi pysyä aikataulussa, kun markkinointikoneisto valmistautuu julkaisuun, mutta yhden rattaan käännös voi vaatia koko prosessin keikautusta. Huonolla tuurilla aikatauluja sekoittavat liikemallinnuspuvuissa pyörivät Hollywoodstarat. Kun tätä miettii, tuntuu ihmeeltä, että pelejä yleensä ilmestyy ikinä. En ole koskaan luullut tai väittänyt, että olisin immuuni tälle tietämättömyydelle. Vuosien varrella on tullut jututettua monen erikoisalan kehittäjiä, mikä vain lisää tyhmyyden tunnetta. Jokaisella ammattilaisella graafikoista bugien metsästäjiin on omat salaisuutensa ja niksinsä, eikä pelitiimien arki tai ryhmädynamiikka taatusti avaudu oikeasti kokematta sitä itse vuosien ajan. Kuten sanonta kuuluu, mitä enemmän tietää, sitä enemmän tajuaa olevansa tietämätön. Se vain pitää myöntää itselleen. Pelialan perimmäinen käsittämättömyys näyttäytyy eri tavoilla eri ihmisissä. Pelialan sisällä se tarkoittaa pukutyyppejä, jotka tekevät Diablo Immortal -päätöksiä ja saavat aikaan PR-katastrofeja. Poliitikot näkevät pelit taas jonkinlaisina maakuvaa kiillottavina verorahamyllyinä, joiden syntyperä jää mysteeriksi. Housemarque-dokkarin tapauksessa tämä näkyy siinä, että ulkopuolelta on edes vaikea nähdä Nex Machinan kaltaisen valtavirran ulkopuolelle putoavan pelin meriittejä tai sitä, että studio on oikeasti tehnyt jatkuvasti laatutavaraa vuosien varrella – eikä

”Pelin syntymisen prosessi on kokonaisuudessaan jopa peliharrastajille yhtä vaikeasti avautuva asia kuin dna-alkuliemen synty tai kvanttilomittuminen.”

varmaan pelkästään vahingossa. Kun journalistit eivät tajua, miten pelejä tehdään, lehdistä saa lueskella juttuja mobiilipelien tulevista maailmanvalloituksista, vaikka niiden takana ei olisi lähellekään tarpeeksi osaamista tai rahaa.

Pelaajissa epämääräinen kuva pelintekemisestä näkyy nykyään epärealistisina odotuksina ja vaatimuksina. Lukekaapa huviksenne, millaista itkua Insomniac sai kuunnella joulukuussa, kun studio ei lisännyt Spider-Maniin Raimin leffoista tuttua Hämiksen asua välittömästi. Studion väkeä vaadittiin istumaan lomatkin toimistolla, jotta tämä mahdollisesti sopimusteknisten seikkojen estämä puku saataisiin peliin herranterttujen iloksi. Näiden tyyppien päässä on kai kuva pelistudioista jonkinlaisina hedelmäpeleinä: pudota kolikko aukkoon, niin pian luukusta ryöpsähtelee satoja tunteja laadukasta ja vaivatonta pelisisältöä. Tietämättömyys lisää koko alan ympärillä pyörivää vainoharhaista syyttelyä. Vaikka jotkut firmat tekevät jatkuvasti hallaa koko peliteollisuuden maineelle, kaikki pelinkehittämiseen liittyvät päätökset eivät ole seurausta tekijöiden laiskuudesta tai ahneudesta. Jos itseään haluaa sivistää pelintekemisen luonteesta, kannattaakin lueskella Twitteristä ketjua, jossa Fullbrightin Steve Gaynor pyytää devaajia kertomaan teostensa karmeimmat salaisuudet ja pelintekorikokset. Viidessä minuutissa tulee selväksi, että virheettömiltä näyttävät pelihuiput ja klassikot ovat nekin tulosta taidosta, improvisaatiosta ja tuurista niin merkittävästi, ettei ihan heti uskoisi. MacGyverpurkkaratkaisut ja hätäviritykset eivät kuitenkaan kerro siitä, että peliala olisi pelkkää häröilyä ja pelleilyä. Ammattilaiset tekevät ratkaisuja, jotka toimivat jotenkin lopulta, eikä kulissien takaisesta kamppailusta välity sekuntiakaan meille pulliaisille. Eikä ole tarpeenkaan. Kaikkea ei tarvitse ymmärtää, kunhan muistaa, että asiat ovat usein monimutkaisempia kuin niin sanottu maalaisjärki väittää.

1000 SANAA // Dying Light 2

KILPAILU //

Osallistu kilpailuun osoitteessa: www.pelaajalehti.com/kilpailut

PALKINTONA UUDET MARIO-PELIT SWITCHILLE JA 3DS:LLE!

Tammikuun Mario-kilpailu amma mia! Tammikuussa tapahtuu, sillä kaikkien rakastama Nintendon peliputkimies Mario seikkailee silloin kahdessakin uudessa pelissä. Nintendo Switchillä nähdään New Super Mario Bros. U Deluxe, jossa mukana on myös New Super Luigi U. Molemmissa pelattavina ovat Nabbit ja Toadette. Luvassa on 164 kenttää tiukkaa tasoloikintaa! Loppukuusta 3DS:llä nähdään puolestaan Mario & Luigi: Bowser’s Inside Story + Bowser Jr’s Journey. Kyseessä on rakastetun roolipelisarjan 3DS-versio, joka on tehty uudemmalla pelimoottorilla. Täysin uutta on mukana oleva Bowser Jr’s Journey. Vastaamalla oikein seuraavaan kysymykseen pääset mukaan arvontaan, jossa palkintoina ovat kummatkin kyseiset pelit sekä Joy-Con-lisäohjainpari, joka tulee tarpeeseen New Super Mario Bros. U Deluxen nelinpelissä.

Kilpailun vastausaika päättyy 1.2.2019. Voittajalle ilmoitetaan henkilökohtaisesti. H-Town Oy:n ja Pelaajan työntekijät tai heidän perheenjäsenensä eivät saa osallistua kilpailuun. Kilpailuun osallistuneiden tietoja voidaan käyttää suoramarkkinointiin.

NRO

197 66 // pelaajalehti.com

ILMESTYY HELMIKUUN ALUSSA

Kuka loikkaa korkeimmalle? A) Mario B) Luigi C) Captain Toad

Palkinto 1 × New Super Mario Bros. U Deluxe Nintendo Switchille, Joy-Con-lisäohjainpari ja Mario & Luigi: Bowser’s Inside Story Bowser Jr’s Journey -peli Nintendo 3DS:lle.

Marraskuun Farming Simulator 19 -kisan voittaja: Henri Virtanen, Espoo

TOM CLANCY’S THE DIVISION 2* *Pidätämme oikeudet sisällöllisiin muutoksiin.

@episodilehti

@episodi_lehti

608935-1901

8,90 â&#x201A;¬

PAL.VKO 2019-05

JULKAISU 15.2.2019