Pelaaja #204, lokakuu 2019 by Pop Media

204 // Lokakuu 2019 // 8,90 €

ARVOSTELUSSA

Ennakossa Shenmue III Testasimme peliä ja jututimme sarjan luojaa Yu Suzukia

Arvostelussa Borderlands 3 Tuomiolla vuoden odotetuin rojuräiskintä

GreedFall haastaa BioWaren roolipelit Arvostelussa pienen studion suuri seikkailu

vastaan

Marvel

Remnant: From The Ashes // WRC 8 // NHL 20 // WoW Classic GRID // eFootball PES 2020 // Zelda: Link’s Awakening // RAD

JULKAISU 18.10.2019

PELAAJA-LEHTI PL 1378, 00101 HELSINKI toimitus@pelaajalehti.com pelaaja.fi TOIMITUS Päätoimittaja Miika Huttunen Kulttuuritoimittaja Janne Pyykkönen Toimituspäällikkö Panu Saarenoja Editoija Otto Ruokonen Pelaaja.fi Ville Arvekari AVUSTAJAT Johanna Puustinen, Teo Scheepstra, Miikka Lehtonen, Jukka Moilanen, Aake Kinnunen, Antti Voutilainen, Petri Pohjonen, Jason Ward, Jarkko Fräntilä, Paavo Niskala, Ida Suominen ja Markus Heino ULKOASU Art Director Lasse Erkola Graafikko Minna Erkola Pääkirjoituksen valokuva Lasse Erkola ASIAKASPALVELU, TILAUKSET JA OSOITTEENMUUTOKSET Puhelin: 03-42465361 asiakaspalvelu@pelaaja.fi HUOM! Muistathan ilmoittaa asiakaspalveluun osoitteenmuutoksestasi. Väestörekisteriin ilmoitettu uusi osoitteesi ei päivity automaattisesti asiakasrekisteriimme. ILMOITUKSET JA MYYNTI Petteri Moisio petteri.moisio@h-town.fi KUSTANTAJA H-Town Oy PL 1378, 00101 HELSINKI Toimitusjohtaja Petteri Moisio COO Panu Saarenoja Sisältöjohtaja Miika Huttunen Art Director Lasse Erkola Tuottaja Johanna Puustinen

Alakulttuurista osaksi arkea nsimmäinen Pelaajan numero ilmestyi 17 vuotta sitten, lokakuussa 2002. Muistelin huvikseni menneitä ja lukaisin lehdestä sen kaikkien aikojen ensimmäisen pääkirjoituksen. Vajaat parikymmentä vuotta on pitkä aika, enkä lainkaan muista, kuka sen kirjoitti. Alkuaikoina lehtemme nimittäin käytti tapaa, jossa pääkirjoitus oli nimetön ja ikään kuin kollektiivinen teksti koko lehden toimitukselta. Kirjoituksessa oli joka tapauksessa kohta, joka kiinnitti huomion. Siinä sanottiin, että pelit eivät enää ole alakulttuuri vaan osa arkitodellisuutta. Näin jälkikäteen on todettava, että vaikka väitteessä olikin perää, oli siinä myös paljon nuorten tekijöiden uhoa ja ylpeyttä. Vielä 17 vuotta sitten pelit ja pelaaminen nimittäin kohtasivat yhä vahvoja ennakkoluuloja ja väheksyntää. Niistä pelit kärsivät hämmentävästi vielä nykyäänkin, vaikka voisi kuvitella, että mobiilipelaamisen, striimaamisen ja kilpapelaamisen aikakaudella asiat olisivat jo toisin. Vähättelyä saa kuulla toki paljon harvemmin kuin tuolloin – mutta silti sitä esiintyy, vaikka ei tähän maailmanaikaan todellakaan enää pitäisi. Ehkäpä pelaamiseen liitetyistä ennakkoluuloista ei päästä koskaan eroon? Lehden ensimmäisestä pääkirjoituksesta joka tapauksessa uhkui tekijöiden into ja rakkaus videopelejä ja pelaamista kohtaan. Se ei ole kadonnut minnekään, vaikka ajat ja ala ovatkin muuttuneet. Suurin yksittäinen muutos on ollut verkkopelaaminen. Ensimmäisessä numerossamme oli opas verkkopelaamiseen kaikille tuon ajan pelikoneille, joilla se oli mahdollista. Artikkelissa aiheutti hihitystä moni nyt kivikautiselta tuntuva asia, jotka taatusti huvittavat nuorempia, verkkopelaamiseen itsestäänselvyytenä suhtautuvia pelaajia. Tuon ajan viattomuudesta kertoo myös jutun humoristinen toteamus siitä, että verkkopeleissä voi huoletta huutaa ja uhkailla, koska vastapeluri on kuitenkin kaukana. Tällainen rohkaisu huonoon verkkokäyttäytymiseen edes leikillään on nykypäivän valossa todella arveluttavaa, mutta eipä tuolloin voinut arvata, kuinka suuri ongelma verkon häiriökäyttäytymisestä tulee. Kirjoitin tuon jutun itse, joten vastuu noista sanoista on minun. Kaikkien näiden vuosien jälkeen en ole vieläkään varma, voidaanko pelien sanoa olevan arkitodellisuutta – tai mitä sillä varsinaisesti edes tarkoitetaan. Eikö juuri viihde ole keino paeta hetkeksi pois arjen keskeltä? Voin vain todeta, että ainakin oma elämäni olisi ollut paljon köyhempää ilman pelaamista. Se on arvokasta ihan sellaisenaan.

PAINO Uniprint Lehteen liittyvät tekijänoikeudet ja muut oikeudet kuuluvat H-Town Oy:lle tai muille oikeudenhaltijoille. Kirjoituksia ja kuvia saa lainata lehdestä vain toimituksen luvalla. H-Town Oy ei takaa lehdessä julkaistun aineiston virheettömyyttä eikä vastaa esiintyneistä virheistä. Aineiston lähettäjä vastaa siitä, että aineisto on lain ja hyvän tavan mukaista eikä sen julkaiseminen loukkaa kolmansia osapuolia tai näiden tekijänoikeuksia tai muita oikeuksia. H-Town Oy:llä on korvauksetta oikeus toimituksellisesti käsitellä ja jakelutavasta riippumatta osin tai kokonaan julkaista lehteen lähetettyä aineistoa. HTown Oy ei vastaa tilaamattoman aineiston säilyttämisestä eikä palauttamisesta. All rights reserved. All trademarks and copyrights recognized. Vuonna 2019 ilmestyy 11 numeroa. ISSN 1459-2096

Miika Huttunen // päätoimittaja

pelaaja.fi // 3

Pelaajan maailma // Toimituksen kuulumiset MonsieurHutt

Miika Huttunen päätoimittaja ämä on poissaoloilmoitus. Koska Destiny 2:n uusi aika alkoi 1. lokakuuta ilmestyneestä Shadowkeep-laajennuksesta, ei minusta varmaankaan kuulla mitään seuraavaan pariin viikkoon. Jääkaappi on lastattu, vessapaperivarastot täydennetty ja kalenteri tyhjennetty, joten kaikki on valmista eeppiseen raidaamiseen ja grindaamiseen. Yrittäkää pärjätä siellä toimistolla!

Kolme parasta nyt: 1. Through the Ages -laajennus (pelit) 2. Control (100 %) 3. Preacher: Final Season (sarjat)

meuhkis

jannepyy

Janne Pyykkönen kulttuuritoimittaja

Ville Arvekari erikoistoimittaja

ahden A:n pelit ovat palanneet! Indietuotantojen ja megaluokan rahareikien väliin sijoittuvat kokemukset loistivat poissaolollaan vuosia, mutta nyt molemmat kuukauden suosikkipeleistäni osuvat juuri tähän haarukkaan. Osaakohan nyky-yleisö arvostaa tällaista, vai ovatko ne liian kalliita indiepelaajille ja liian rosoisia AAA:han tottuneille pelaajille? Toivon parasta pelien monimuotoisuuden takia.

ain viimein raivattua aikaa tarttuakseni kunnolla Shenmue I:n ja II:n viimevuotisiin remasterointeihin. Nintendon ja PlayStationin kasvattina en koskaan omistanut Dreamcastia, mutta Ryon suuren seikkailun lyhyet testaamiset ja Eemeli Rekusen elämää suuremmalta tuntuvat tarinat ovat aina jääneet mieleen. Pelisarjasta huokuu yhä upea omaperäinen tunnelma, jollaiseen en ole aiemmin törmännyt oman pelihistoriani aikana.

Kolme parasta nyt: 1. GreedFall (Win) 2. Remnant: From the Ashes (Win) 3. Marianne (Netﬂix)

Kolme parasta nyt: 1. Control 2. The Legend of Zelda: Link’s Awakening 3. Shenmue II

RiepuP

Panu Saarenoja toimituspäällikkö

AvreGary

laserkola

Lasse Erkola art director

Minna Erkola graaﬁkko

e tosiaan sitten tapahtui. Lähemmäs kaksi vuosikymmentä uinunut F1-intoni on syttynyt uudelleen ja saavuttanut peräti jo pisteen, jossa mietin kukkaron raottamista kisojen liveseuraamista varten. F1-pelien pariin palaaminen kuumottaa sekin aina välillä, kunnes muistan, että minun olisi pitänyt pelata jo myös Link’s Awakeningia, Astral Chainia, Remnant: From the Ashesia, Sayonara Wild Heartsia, Samurai Shodownia...

ontrol tuli ja lunasti tittelin parhaana Remedypelinä pienten kauneusvirheiden kera. Nautin suuresti tämän kokoluokan peleistä. Ei liian pitkä, ei liian lyhyt. Viihdyin myös odotettua paremmin Modern Warfaren betaviikonloppujen parissa. Niin kauan kuin minikartta säilyy myös lopulliseen peliin saakka ja nettiyhteydet saadaan korjattua tasaisemmiksi ja luotettavammiksi, tulee tätäkin pelailtua enemmänkin.

ylläpä minua nyt hemmotellaan. Control oli jo herkkua kaltaiselleni SCP Foundation -nörtille. Sitten tuli GreedFall! Dragon Age Inquisition ei pääse lähellekkään siinä, miten GreedFall hoivaa Shepardia ikävöivää sieluani ja aiheuttaa sydämentykytyksiä. BioWare-pelien viimeisimmät muistuttavat nyt enemmän lastentarhaa, siinä missä GreedFall on tehty aikuisille. Tunnelma ja draama ovat kohdillaan. Tätä lisää!

Kolme parasta nyt: 1. Kind Words (hyvän mielen peli-ideat) 2. Shift+F1 (podcastit) 3. The Good Place (näköradio)

Kolme parasta nyt:

1. Control (pelit) 2. Modern Warfare (beta) 3. Kinkkujuustocroissant (terveys)

1. GreedFall (pelit) 2. Control (pelit) 3. Ensimmäinen oma Pelaajacast-vierailu!

Johanna Puustinen Loppuvuoden messut ovat ovella. Jo ajatuskin pitkistä työviikonlopuista kolottaa luitani. Pelaaja päivystää loka-marraskuussa sekä Helsingin kirjamessuilla että GameXpossa, eli luvassa on taas useamman päivän edestä henkeviä keskusteluita ja huokeita lehtitarjouksia.

4 // pelaaja.fi

Teo Scheepstra Olen ikävästi joutunut toteamaan, että Switch Liten kuvan tuijottaminen ei saa sitä maagisesti ilmestymään kotiini. Halvempi hinta houkuttelee Switchitöntä kovasti, mutta ehkä sen on parempi pysyä kaupassa niin kauan, kun gradu on vielä kesken.

Miikka Lehtonen PlayStation VR on kerännyt pari vuotta pölyä pöydän alla, mutta en antanut sen häiritä, kun panin Oculus Rift S -lasit tilaukseen. Pc-puolen VR:n villi länsi ja kokeelliset projektit ovat osoittautuneet kiehtovaksi kokemukseksi mutta aiheuttavat myös välillä reipasta pahoinvointia.

Markus Heino Kiirehdin koko kesän ajan Zelda-kokoelmaani valmiiksi Link’s Awakeningia varten. Yritykseksi jäi, sillä päädyin vahingossa keräämään myös Segan konsoleita, koska kilohinta oli kohdallaan. Kasautuvan pahvin määrä on hurja, mutta ainahan lisää kaappeja saa kaupasta…

Jason Ward Syksyn pelikattauksen, teatteriharrastuksen, levyn nauhoitusten ja muiden aikaa vaativien askareiden kurimuksessa vain yksi keskeinen ajatus täyttää pienen pääkoppani – osaisinpa olla nukkumatta. Elämä voi toisinaan olla ihan liian täynnä ihan liian hyviä asioita.

Aake Kinnunen Kun WRC 8 osoittautui hiukan pettymykseksi, on horisontissa sentään Suomen paluu uuden Dirt Rally 2.0:n ohjelmistoon. Varsinainen toteutus jää toki nähtäväksi, mutta sitä odotellessa lienee aika siirtyä Astral Chainin pariin Arvekarin kommenttien jälkeen.

Day 1 Edition includes Aston Martin Vantage GT4 Livery + XP Boost

OUT OCTOBER 11

Sisältö

// Pelaaja 204 // Lokakuu

Pelaajan maailma 3_Pääkirjoitus 4_Toimituksen kuulumiset 6_Sisällysluettelo 8_TGS-uutiset

9_Tulipa sanottua 10_Hyvät, pahat ja rumat 12_Top 5 14_VR-skene 15_10 vuotta sitten

16_Tarpeellista tavaraa 20_Pintaraapaisut 22_Shenmue III 24_The Settlers 26_GRID

28_Pelaaja.fissä tapahtuu 30_Pelaajan kalenteri ja listat 38_Kolumni: Lataustauko 62_Pikselipölyä 64_Kolumni: Pyykkönen

65_Ensi kuussa 66_1000 sanaa

Laulaako saha entiseen tahtiin vai onko luvassa jotain ihan uutta? Arvostelussa Gears 5.

Arvostelut 40_Gears 5 42_Borderlands 3 44_GreedFall 46_Ancestors: The Humankind Odyssey 47_The Legend of Zelda: Link’s Awakening 48_WRC 8

6 // pelaaja.fi

Verkkorintama 49_eFootball PES 2020 50_NBA 2K20 51_NHL 20 52_Catherine: Full Body 53_Daemon X Machina 54_Blair Witch

55_Hunt: Showdown 56_The Dark Pictures: Man of Medan 57_Remnant: From the Ashes 58_RAD

59_World of Warcraft Classic 60_No Man’s Sky: Beyond 61_Monster Hunter: World – Iceborne

Kokeilussa Codemastersin uusia kierroksia ottava GRID-ajopeli.

Ennakkotestissä unohdetun strategiaklassikko The Settlersin paluu.

Syvennyimme sarjakuvamahtien vuosia kestäneeseen kilpailuun videopeliareenoilla.

vastaan

Marvel 49

Vaihtuiko uudessa PESissä tänä vuonna muukin kuin nimi?

Vapise, BioWare! Spidersin GreedFall luo uskoa tarinallisten roolipelien tulevaisuuteen.

Testasimme epäilyksiä herättänyttä Shenmue III:a ja tenttasimme sen luojaa.

Onko vanhassa vara parempi vai onko WoW Classic pelkkää nostalgiahuumaa?

Borderlands 3 lyö tiskiin tuttua ja turvallista loottiräiskintää.

pelaaja.fi // 7

Pelaajan maailma // Uutiset // Tokyo Game Show 2019

Tokyo Game Show 2019 Katsaus TGS ON MUUNTUNUT PELITAPAHTUMAKSI, JOSSA NÄHTIIN LÄHINNÄ TULEVIEN PELIEN TRAILEREITA. OHESSA SAATIIN SENTÄÄN KÄYTÄNNÖN TIETOAKIN, KUTEN AIEMMIN ILMOITETTUJEN PELIEN VIRALLISIA JULKAISUPÄIVIÄ.

Nioh 2 Niohin Souls-henkisestä samuraimätöstä tuli yllätyshitti. TGS-materiaalin perusteella erityisesti jatko-osan graafinen ilme on aiempaa näyttävämpi ja tyylitellympi. Luvassa on myös paljon paremmat ja monipuolisemmat Yokai-voimat sekä mahdollisuus luoda ikioma mies- tai naissamurai perussankarin sijasta. Katana viuhuu PS4:llä alkuvuodesta.

Final Fantasy VII Remake PS4:n omistavat FF-fanit odottavat ensi vuoden maaliskuuta kuin kuuta nousevaa, eikä ihme. Toiminnallisempi FFVII-uusinta on graafisesti huikea harppaus nykyaikaan, ja TGS-trailerissa nähtiin vihdoinkin kunnon katsaus tarinapuoleen.

Konamin esports-kompleksi

onami on päättänyt ryhtyä esports-yhtiöksi oikein kunnolla, joten seuraava askel on suuren kilpapelikompleksin rakentaminen Ginzaan. Konami Creative Center Ginzaan eli lyhyesti KCC Ginzaan halutaan striimausstudioiden lisäksi koulu, jossa opetetaan esimerkiksi peliurheilun ammattilaisia, kuten järjestäjiä ja kuuluttajia. Keskuksessa tullaan pelaamaan esimerkiksi virallisia PES-turnauksia, nyt kun sarja on sopivasti brändätty uudestaan kilpapeliksi. Keskuksen on tarkoitus valmistua tai ainakin avautua käyttöön joskus ensi vuoden alkupuolella. Konami aikoo lisäksi panostaa tulevaisuudessa esports-brändättyihin pelitietokoneisiin, ohjaimiin ja lisälaitteisiin.

8 // pelaaja.fi

Final Fantasy: Crystal Chronicles Remastered Edition Crystal Chroniclesin pelaaminen ei ollut helppoa GameCubella, sillä moninpeli vaati joka pelaajalle ohjaimeksi oman Game Boyn. Remasterointi unohtaa kikkailut, ja sitä voi pelata yhdessä jopa eri koneilla. Peli ilmestyy PS4:lle, Switchille, iOSille ja Androidille 23.1.

Fairy Tail

Death Stranding Hideo Kojiman uuden itsenäisen pelistudion ensipeli alkaa hahmottua, sillä julkaisu on jo nurkan takana. Postipakettien sekä elävien ja kuolleiden maailman parissa tasapainoillessa myös hiivitään ja vältellään tappamista, sillä aseilla pikemminkin sidotaan vastustajia.

ust-studion kehittämä Fairy Tail on mangaan perustuva seikkailu, jossa kehitetään seikkailijoiden kiltaa yli kymmenen pelattavan hahmon voimin, ja alkuperäistarinan kirjoittanut Hiro Mashima on konsultoimassa kehitystä. Peli ilmestyy pc:lle, Switchille ja PS4:lle ensi vuonna. Fairy Tail -pelejä on tehty aiemminkin, mutta vain itäisille markkinoille.

Kingdom Hearts III Re:Mind Yakuza: Like a Dragon Yakuza 7 muuttuu sen verran dramaattisesti edellisosistaan, että länsijulkaisun nimestä tiputettiin kokonaan perinteinen järjestysnumero. Kazuma Kiryu korvataan Ichiban Kasugalla, Kamurochon kujat Yokohamalla ja perinteiset nyrkkikahakat vuoropohjaisella taistelulla.

äikö Kingdom Hearts III:n hämärä loppu mietityttämään? Ainakin voit lohduttautua sillä, että et ole ainoa. Vastauksia saadaan ainakin teoriassa DLC-paketissa nimeltä Re:Mind, joka ilmestyy tulevan talven aikana. Tarinan jatkumisen lisäksi TGS-traileri vihjaa paketin myös laajentavan emopelin dramaattista loppuratkaisua.

Dragon Ball Z: Kakarot Resident Evil: Project Resistance Seuraava RE on 4 vastaan 1 -moninpeliä Left 4 Deadin tai Dead by Daylightin hengessä, ja vaarat sekä zombit asettelee kenttiin ihmispelaajan ohjaama Umbrellapahis. PS4:lle ja Xbox Onelle saapuva peli ei saanut vielä julkaisupäivää.

amco Bandain seuraava DBZ-projekti on roolipeli, joka kertoo uudestaan moneen kertaan kerrotut tarinat. Turpiin saavat siis vihulaiset Raditzista Celliin. Graaﬁsesti lupaava peli julkistettiin jo E3:ssa, mutta pc:lle, PS4:lle ja Xbox Onelle saapuva peli sai nyt trailerin lisäksi ilmestymispäivän, joka on 17. tammikuuta.

pelaaja.fi // 9

Pelaajan maailma // Hyvät, pahat ja rumat – äärimmäisen vakavia uutisia

SWAT

HYVÄT

Oikeuden pitkä mutta

2038

armottoman hidas koura on tarttunut jo toiseen tyyppiin USA:n pahamaineisessa swattaus-oikeudenkäynnissä. Kaksi tahvoa usutti poliisin erikoisryhmän viattoman miehen kimppuun Call of Duty -kiistan takia, ja heistä toinen, Tyler R. Burris, joutui aiemmin telkien taakse 20 vuodeksi. Nyt vähäisempänä yllyttäjänä pidetty Casey Viner sai tuomionsa, ja tyyppi nauttii leivättömästä pöydästä 15 kuukauden verran. Tuomiot saattavat hillitä yhtä pelifaniuden karmivimmista ilmiöistä, mutta on silti masentavaa tajuta, että jenkkilän liipaisinherkät kytät voi jujuttaa lapsellisen helposti tappamaan kenet tahansa.

Millä videopelillä on kiihkeimmät (lue: kauheimmat) fanit? Riippuu vastaajas-

ta, mutta moni ehdottaisi varmasti MOBA-genren pelejä. Valve onkin nyt päättänyt olla se sade, joka huuhtoo pois kaiken saastan Dota 2:sta. Sen pelaajille on jaettu jo pidempään käytöstä arvioivia Conduct-pisteitä, jotka kertovat, asuuko sielussa voiman pimeä vai valoisa puoli. Tietoa on ilmeisesti kerätty tarpeeksi, sillä banniaalto vei mennessään pahimmat huijaajat, smurfﬁt ja öyhöttäjät. Valve toivottaa heidät seuraavan kerran tervetulleiksi peliin 19.1.2038 – vai toivottaako? Kyseinen päivämäärä on vain tekninen rajoitus ja seuraava ns. Y2K-ongelma, joka sekoittaa tietokonekalenterit. Vuosi 2038 tarkoittaa siis todellisuudessa bännejä maailman tappiin asti.

Löydöt

PAHAT Nitrot

Moderni pelaaja on niin tinkimätön, ettei hänelle saa myytyä pe-

lejä edes ”ilmaiseksi”. Chattiviestinnän kärkeen noussut Discord tarjoaa ilmaisen palvelunsa vaihtoehdoksi maksullista luksusmalli Nitroa, johon on kuulunut myös PlayStation Plus -tyylinen ilmaisten pelien kirjasto. Nyt Discord lopettaa yli sata peliä kattavan palvelun, koska sitä ei ilmeisesti käytä kukaan. Kirjastoon jäävät toki pelit, jotka on varsinaisesti ostettu Discordin kautta. Tapaus alleviivaa hyvin sitä, kuinka vaikeaa nykyajan pelimarkkinoilla on pärjätä. Ilmeisesti ikioma pelikauppa ei olekaan avain onneen, vaikka sellaista yrittää seuraavaksi itse Rockstar Games.

Pelibisneksen tilaa vuonna 2019

kuvaa osuvasti myös reaktio, jonka Steamin ns. Discovery-jonon muutokset saivat aikaan. Discovery on pc:n suurimman pelikaupan toiminto, joka suosittelee putkessa erilaisia pelejä, joista pelaaja voisi ainakin teoriassa tykätä. Sellaista tarvitaan, koska tuhansien pelien joukosta on entistä vaikeampi löytää mitään, kun päivittäiset kolmen pennin hentai-pelit ja muut laatuviritelmät vievät tilaa ja huomiota. Valve uudisti Discovery-algoritmia syyskuussa, mutta alustavien valituksien perusteella muutos tekee ainakin joidenkin indiekehittäjien elämästä entistä vaikeampaa. Kuvitelkaa, että teette peliä kolme tai neljä vuotta upottaen siihen kaikki toiveenne ja unelmanne, ja kaikki on lopulta kiinni siitä, sattuuko epämääräinen algoritmi läiskimään sen nimeä kenenkään ruudulle. Onko ihme, että Epicmassi alkaa houkuttaa?

Kurko

Muistatko vielä Billy Mitchellin, joka kärähti huijauksesta kisaillessaan maailman parhaan Donkey Kong -pelaajan tittelistä. Nyt partajeppe haluaa kruununsa takaisin, mutta ei suinkaan pelaamalla. Mitchell uhkaa haastaa oikeuteen Twin Galaxies -kerhon ja Guinnessin ennätystenkirjan, jos nämä eivät suostu palauttamaan menetettyä kruunua. Kongin kuninkaalla on kuulemma 156 sivua todistusaineistoa muun muassa ”täydellisestä Pac-Man-suorituksesta”. Ehkä Billy-parka todella luulee olevansa Making a Murderer -tasoisen oikeusmurhan uhri.

RUMAT

lowka teki itsemurhan sen jälkeen, kun häntä syytettiin julkisesti seksuaalisesta ahdistelusta ja kiusaamisesta. Tapaus toi pinnalle muun muassa Gamergate-väännön, kun syytöksiä esittänyt Zoe Quinn nostettiin taas tapetille. Holowkan itsemurhan jälkeen hänen pitkäaikainen bisnes- ja työkumppaninsa Scott Benson esitti oman pitkän puheenvuoronsa. Se maalasi synkän kuvan ongelmaisesta miehestä, joka jätti jälkeensä pitkän vanan traumatisoituneita ja henkisesti terrorisoituja uhreja. Holowkan tapaus oli #MeToo-kampanjan synkin käänne pelialalla, mutta se jää tuskin viimeiseksi.

10 // pelaaja.fi

Pomo

Rauniot

Night in the Woods -pelistä tunnettu Alec Ho-

Ongelmatapauksista puheen ollen paistinpan-

nulla on nyt pelijulkaisija ja -kehittäjä Nicalis. Kotakun Jason Schreier julkaisi paljastusjutun, jossa esimerkiksi Cave Storyn julkaisijana tunnetun Nicaliksen työntekijät kertoivat, että ﬁrman perustanut Tyrone Rodriguez on sadistinen ja yltiörasistinen kauhupomo, joka pompottelee ympäriinsä myös liikekumppaneitaan. Ainakin Binding of Isaac -kehittäjä Edmund McMillen päätti katkaista välittömästi liikesuhteet Rodrigueziin, joka nousi julkisuuteen aluksi IGN-sivuston toimittajana. Rodriguezin mukaan julkisuuteen vuotaneet törkykommentit eivät suinkaan edusta hänen todellista minäänsä. Ehkä asialla oli sivupersoona?

AVAILABLE 15TH OCTOBER 2019

Pelaajan maailma // TOP 5

TOP5

PELIEN IKONISIMMAT ÄÄNIEFEKTIT

Marion supersieni Mario-pelit ovat itsestään selvä avaus tälle listalle, mutta niistä on miltei mahdotonta valita vain yhtä kuuluisaa ääniefektiä. Putkimiehen sympaattisia huudahduksia ja kolikoiden kilinääkin tunnistettavampi on kenties ääni, joka seuraa punaisen supersienen syömisestä. Mutta tiesitkö, että neljäsosaan normaalinopeudestaan hidastettuna rivakka rimpsu muuntautuu varsin miellyttäväksi sävelmäksi, joka muistuttaa kovasti vanhojen Mario-kenttien lopussa soivaa kipaletta?

Tuttu melodia rakkaasta pelistä voi herättää lämpimiä muistoja vuosien takaa, mutta pelien äänimaailma koostuu muustakin kuin musiikista. Yksinkertaisillakin äänitehosteilla saadaan aikaan suuria tunteita: tietynlainen helähdys voi herättää voitonriemua, viulunkirskahdus pelkoa. Äänien merkitys iskostuu alitajuntaan alta aikayksikön, ja ennen pitkää ne tunnistaisi vaikka unissaan. Tässä videopelien ääniefekteistä ikonisimmat.

”waka waka”

”!”

2. Metal Gearin valpas vihollinen Vaikka monen kauhupelinkin tunnelma nojaa tarkoin harkittuihin ääniefekteihin, yksikään auditiivinen kokemus ei nosta niskavilloja pystyyn yhtä neulanterävästi kuin Metal Gearista tuttu varoitusääni. Karmiva soraääni kajahtaa ilmoille, kun vihollinen havahtuu pelaajan läsnäoloon, ja tilanteen vakavuutta alleviivaa tämän pään päälle ilmestyvä huutomerkki. Kirskahdus voisi toimia mainiosti esimerkiksi puhelimen viestiäänenä, mikäli tekstareiden naputtelu alati hikisin kämmenin ei haittaa.

12 // pelaaja.fi

”pdir dir dir”

”twing”

Pac-Manin mussutus

Sonic-sormusten kilinä

Vanhat kolikkopelikoneet pitävät usein niin kovaa meteliä, että kakofoniasta on vaikea erottaa yksittäisiä ääniä. Palleroita ahmivan Pac-Manin tauotta päästelemä mussutusääni on pelihallien huumaavan äänimaailman oleellisimpia peruspilareita, mutta yksinään se käy pidemmän päälle rasittavaksi. YouTubessa tunnin pituinen versio itseään toistavasta vongunnasta on kerännyt kuitenkin miltei neljännesmiljoona kuuntelijaa, joten jonkun nostalgianappeja sekin ilmeisesti painelee.

Kun Segan sininen vauhtisiili Sonic keräilee suhaillessaan sormuksia, ne kilahtelevat kassaan yksi toisensa jälkeen kirkkain helähdyksin. Ääni on itsessään varsin muistettava, mutta se on osoittautunut myös monikäyttöiseksi. Segan äänikirjasto päätyi nimittäin muiden elektroniikkavalmistajien käyttöön yhtiön sulauduttua japanilaiseen Sammy Corporationiin, ja sormusten helinä on tätä nykyä suosittu merkkiääni muun muassa amerikkalaisten huoltoasemien kassakoneissa.

”blip” Final Fantasy -hansikas Final Fantasyjen voittofanfaari on yksi kaikkien aikojen tunnistettavimmista videopelimelodioista, mutta listalle ei tällä kertaa Marion sienisävelmän lisäksi kelpuutettu muita musiikkiesityksiä. Omaksi onnekseen Square Enixin roolipelisaaga on kenties maailman ainoa pelisarja, jonka valikkoäänet miljoonat pelaajat tunnistavat välittömästi asiayhteydestään irrotettuinakin. Mitä olisikaan Final Fantasy ilman pientä valkeaa hansikasta ja sen pomppimista säestävää blip-ääntä?

@episodilehti

@episodi_lehti

VR-skene uppoutuu virtuaalitodellisuuden uutisiin ja uutuuksiin. Palstan toimittaa Jukka Moilanen.

Cosmos tulee – Vive väistyy V

irtuaalitodellisuuslaitteistojen tarjonta kasvaa syksyn myötä jälleen uudella tulokkaalla. VR-laitteistojen alkuryntäyksessä Viven markkinoille tuonut HTC julkaisee lokakuussa uuden Cosmos-visiirin, joka lupailee parannuksia niin suorituskykyyn kuin käyttäjäkokemukseenkin. Samaan aikaan jätetään hyvästit ei ihan niin vanhalle sotaratsulle.

Jäähyväiset Vivelle

Tervetuloa kosmokseen

erkittävästi virtuaalitodellisuuteen panostanut HTC on jälleen tuonut markkinoille uuden tuotteen. Kesällä paljastettu Vive Cosmos on HTC:n uusin pc-virtuaalitodellisuusvisiiri. Lokakuussa kauppoihin saapuva Cosmos erottuu yhtiön aiemmista Vive-laitteista etenkin sisäänrakennetun liikkeenseurantansa ansiosta. Käyttäjien ei enää tarvitse kiinnittää pelitilan seinille laserlähettimiä, sillä visiirin kuuden kameran kerrotaan tarjoavan jopa 310 asteen seurantakulman ohjaimille. Seurannan ohella myös ohjaimet menevät uuteen uskoon Cosmosin myötä. Viven kosketuslevyillä varustetut ohjainsauvat väistyvät Oculus-ohjaimia muistuttavien analogisauvalla varus-

14 // pelaaja.fi

tettujen ohjainten tieltä. Ohjaimet saavat virtansa paristoista, mutta niiden käyttöiästä ei tällä haavaa ole tietoa. Varsinainen visiiri taas on varustettu esimerkiksi Vive Pro Eyeta ja Valve Indexiä korkeamman resoluution näyttöpaneeleilla, joiden pitäisi parantaa sekä näkökentän kokoa että ulkoasua. Visiiri on modulaarinen, eli sitä voi laajentaa myöhemmin ilmestyvillä lisävarusteilla. Ensimmäinen paljastettu lisävaruste onkin hieman yllättäen etupaneeli, jonka avulla käyttäjät voivat hyödyntää Viven Base Station -lähettimiä liikkeenseurantaan. HTC Vive Cosmos on saatavilla maailmanlaajuisesti 3. lokakuuta alkaen 889 euron hintaan.

ive Cosmosin tulo merkitsee yhden aikakauden päätöstä virtuaalitodellisuuden taipaleella. HTC on kertonut jättävänsä viralliset jäähyväiset alkuperäiselle Vive-visiirille. Monille ensikosketuksen virtuaalitodellisuuteen tarjonnut Vive oli Oculus Riftin jälkeen ensimmäinen merkittävä tulokas VR-laitteiden markkinoilla. Kolme ja puoli vuotta sitten markkinoille saapunut Vive onnistuikin nappaamaan huomattavan markkinaosuuden pc:n virtuaalitodellisuusmarkkinoista, vaikka laite oli merkittävintä kilpailijaansa kalliimpi. Suosio on kantanut yhä tähän päivään saakka, sillä Steamin laitteistotutkimusten perusteella yli kolmasosa Steamtietokoneisiin liitetyistä visiireistä oli alkuperäisiä Vivejä vielä tämän vuoden elokuussa. Vive-laitteistojen jälleenmyynnin tarkkaa päättymispäivää ei ole vielä tiedossa, mutta HTC:llä on luonnollisesti vahva intressi siirtää VR-käyttäjien huomio uuden Vive Cosmosin suuntaan mahdollisimman pian. Yhtiö uskookin Vive-tarjonnan alkavan huveta varsin nopeasti. Kirjoitushetkellä Viveä kuitenkin myytiin yhä myös HTC:n omassa verkkokaupassa vajaan 600 euron hintaan Cosmosin ennakkotilausten alkamisesta huolimatta. Cosmosin saapumisesta huolimatta HTC jatkaa edelleen Vive Pro- ja Vive Pro Eye -visiirien myyntiä. Pääasiassa ammattilaiskäyttöön markkinoidut laitteistot painiskelevatkin kokonaan eri hintaluokassa Cosmosiin verrattuna.

Pelaajan maailma // 10 vuotta sitten

Pelaaja-lehdessä 10 vuotta sitten Pelaaja 85 // Lokakuu 2009 Kannessa: Uncharted 2: Among Thieves

Dreamcastin nousu ja tuho Vuonna 2009 Dreamcast-konsolin julkaisusta oli kulunut kymmenen vuotta, minkä innoittamina teimme jättimuistelun Segan viimeisestä konsolista. Kerroimme konsolin tarinan alusta ennenaikaiseen loppuun saakka ja kävimme läpi sen kymmenen merkittävintä peliä, kuten Shenmuen, Phantasy Star Onlinen, Jet Set Radion ja Sonic Adventuren. Samaan hengenvetoon perinteisellä 1 000 sanaa -kuvapalstalla toivottiin, että palstalla nähtäisiin vielä joskus Shenmue III...

Hideo Kojima ja Metal Gear Solid: Peace Walker Hideo Kojima ja Kojima Productions viettivät pitkän hiljaisen kauden viimeisteltyään Metal Gear Solid 4:n kehityksen. Studio ei kuitenkaan laiskotellut, sillä kesän aikana maailmalle esiteltiin PSP-taskukonsolin Metal Gear Solid: Peace Walker, tehokonsoleiden sittemmin peruttu ja PlatinumGamesin täysin uusiksi pistämä Metal Gear Solid: Rising sekä espanjalaisen MercurySteamin Kojiman valvonnassa tekemä Castlevania: Lords of Shadow. Pelaaja haastatteli Metal Gear -gurua Gamescom-messuilla, jossa mies kertoi Peace Walkerin lisäksi muuttuneesta työroolistaan.

Uncharted 2: suuremmin, komeammin ja paremmin Lokakuun 2009 Pelaajan kannessa komeili Nathan Draken järjestyksessään toinen seikkailu, Uncharted 2: Among Thieves, jota pidetään yhä alkuperäisen trilogian parhaana osana. Pelin arvostelussa Miikka Lehtonen totesi, että käsittämättömän kaunis graﬁikka, hyvät ja uskottavat pelihahmot sekä oivaltava ja nokkela käsikirjoitus tekivät Uncharted 2:sta juuri sen mestariteoksen, jonka sen toivottiinkin olevan.

Syksyn peliarvostelut Uncharted 2:n lisäksi arvosteluun päätyivät muun muassa Halo 3: ODST, PSP:n Gran Turismo, WET, Professor Layton and the Pandora’s Box, Dissidia: Final Fantasy, The King of Fighters XII, Guitar Hero 5, The Beatles: Rock Band, Motorstorm: Arctic Edge ja suorastaan karmaiseva G.I. Joe: Rise of Cobra.

pelaaja.fi // 15

Pelaajan maailma // Tarpeellista tavaraa

Star Wars: Outer Rim Suunnittelija: Corey Konieczka Valmistaja: Fantasy Flight Games Hinta: n. 60 euroa Pelaajia: 1–4 Peliaika: 2–3 tuntia

Rötöstelyä universumin reunalla STAR WARS: OUTER RIM -LAUTAPELISSÄ UNOHDETAAN JEDIEN HÖLMÖILYT JA LÄHDETÄÄN RIKKOMAAN LAKIA GALAKSIN VILLILLE LAIDALLE. ONNISTUUKO KESSEL RUN SINULTA SUJUVAMMIN KUIN HAN SOLOLTA? Tavaraa

edit – eikö niistä ole jo kuultu aivan tarpeeksi? Enkä tarkoita nyt vain sitä viimeistä jediä, vaan niitä kaikkia. Kuka haluaa liittyä avaruusmunkkien kulttiin vain heilutellakseen valotikkuja jollain kahjolla ristiretkellä? Roudaa sen sijaan asiakkaalle pari kontillista varastettua hyperbensaa ja hukkaa rahasi sen jälkeen sabacc-pöydässä tai Cantonican raveissa. Star Wars: Outer Rim on melko tuore lautapeli niille, joita kiehtoo Tähtien sota -universumin räkäisempi puoli. Pelihahmot ovat salakuljettajia, palkkionmetsästäjiä ja palkkasotureita, jotka etsivät mainetta ja mammonaa galaksin villillä ulkoreunalla. Tavoitteena on tulla vähemmän kaidan tien kulkijoiden legendaksi, ja tavoitteeseen pääsee montaa eri tietä.

Ensimmäisenä pelistä huomaa, että tuotantoarvot ovat kovat ja Tähtien sota -tematiikka on läsnä kaikessa. Galaksin ulkoreuna on palikoista kasattava puolikaari, jossa ovat Tatooinen, Kesselin ja Ord Mantellin kaltaiset planeetat ja niitä yhdistävät hyperavaruuden polut. Innoituksena ovat uusista elokuvista selkeästi Rogue One ja Solo, joten pelaajat voivat valita hahmonsa Solon, Landon, Jyn Erson ja Boba Fettin kaltaisista suosikeista. Mukana on myös eksoottisempia vaihtoehtoja, kuten Imperiumin vastaiskussa vilahtanut pahisrobo IG88 ja loistavissa Darth Vader -sarjiksissa nähty moraaliton arkeologi Doctor Aphra. Jokaisella on alussa muu-

16 // pelaaja.fi

tama krediitti, karvalakkimallin avaruusalus ja kokoelma erityistaitoja ja -tavoitteita. Mainetta ja mammonaa voi kartuttaa monilla tavoilla. Planeetoilla piileskelee Star Warsin erikoisempia sivuhahmoja, joita pelaajat voivat metsästää tai värvätä miehistöihinsä. Lisäksi tarjolla on monenlaisia keikkahommia, kuten ryöstöjä tai orjien vapauttamista. Alukset voi ahtaa täyteen lastia, ja laiton kama on tietysti tuottavampaa ja riskaabelimpaa. Uskalias voi napata kyytiin jopa rancorin, joka saattaa lipaista suuhunsa miehistön jäseniä. Tuotoilla voi hankkia alusten osia, aseita, luksustavaraa tai hienompia aluksia. Millennium Falcon on tietysti aluskatraan kruununjalokivi, mutta Outer Rimin

hankkia uusia hommia. Mutkia matkaan tuovat huttien, rikossyndikaattien, kapinallisten ja Imperiumin partiot, jotka pysäyttelevät ratsioihin ja saattavat jopa hyökätä riippuen pelaajan alati vaihtuvista liittolaissuhteista.

Outer Rim on pelikokemuksena erinomaisen miellyttävä, ja pelaajien vuorot soljuvat eteenpäin vauhdilla. Aina on jotain selkeää tekemistä, ja tylsä odottelu on vähissä. Heikkoutena voi pitää sitä, että pelaajien välinen vuorovaikutus ei ole aina kovin suoraviivaista. Joskus on syytä hyökätä toisten kimppuun maassa tai avaruudessa, ja siitä voi olla tiedossa palkkioita tai ainakin kilpakumppanin vauhdin hidastuminen. Usein toisiin pe-

Letkeä Outer Rim onnistuu taas nostattamaan rakkautta kovia kokeneeseen Star Warsiin.” hienouteen kuuluu, että se tukee hyvin erilaisia pelityylejä. Kaikki eivät tarvitse nopeaa salakuljetusalusta, vaan diplomaattikuriiri tai hyvin aseistettu tykkivene voivat olla voiton avaimet. Pelaaminen on etäisyyksien ja ajankäytön hallintaa. Hämäräduunit vaativat lentelyä ympäriinsä, ja vuorot kannattaisi päättää mahdollisuuksien mukaan avaruuden sijasta planeetoille, joilla voi käydä kauppaa ja

laajiin vaikutetaan kuitenkin vain epäsuorasti. Jos tiedät, että joku haluaa jonkun tietyn duunin, aluksen tai apurin, saatat napsia ne itsellesi kaverin nenän edestä vain kiusan nimissä. Taistelussa ja taitoheitoissa käytetään noppia, mikä tuo peliin satunnaisuutta. Toisin kuin esimerkiksi Fallout-lautapelissä, arpakuutiot eivät yksinään voita tai häviä peliä, ja avaruuden kunkuksi voi päästä karseallakin noppatuurilla.

Jokaisella veijarilla on omat erikoiskykynsä ja tavoitteensa. Rogue Onen Jyn Erso haluaa sabotoida Imperiumin planeettoja, kun Landolla on taas onni puolellaan.

Alus on konnan tärkein työkalu, mutta niistä saa pulittaa suolaisesti. Onneksi välillä myyntiin tulee käytettyjä ja huonokuntoisia malleja.

Selvää on, että Outer Rim on tarkoitettu modulaariseksi eli lisäosilla kasvatettavaksi peliksi. Planeettojen tarinallisia kohtaamiskortteja, jotka tuovat mukaan hyvää Star Wars -tunnelmaa, on esimerkiksi nyt aika vähän. Niinpä samat tehtävät, juonenkäänteet ja ”yllätykset” toistuvat pelistä toiseen turhan helposti, mutta tähän saataneen muutosta tulevaisuudessa. Peli tuntuu silti nytkin runsaalta ja kivalta, koska lentelyyn ja rahtaamiseen perustuvat perusmekaniikat ovat kunnossa. Teema ja mekaniikat toimivat niin mahtavasti, että vaikka peli on teoriassa muiden kampittamista, sikailutkaan eivät tunnu ikäviltä. Tämä on hyvän mielen lautapelailua. Parhaiten Outer Rimin charmia voi kuvata pelikokemuksen kautta. Voitin yhden matsin ilman yhtään taistelua kierolla Doctor Aphralla, joka teki tasaisesti Imperiumin tiedonantajan hämärähommia toisten pelaajien nenän alla koomisen luuserimiehistön kera. Toisessa matsissa toimituksen Panu pelasi Landoa ja luisteli voitosta voittoon letkeänä avaruuskeikarina. Landon kromimaalilla silattu luksusalus nappasi päävoiton täydellisellä Kessell Run -suorituksella, josta puhutaan galaksin laidalla vielä varmaan vuosien päästä. Letkeä Outer Rim onnistuu taas nostattamaan rakkautta kovia kokeneeseen Star Warsiin. Nyt jos koskaan on muisteltava Han Solon viisaita sanoja: ”Hämärät uskonnot ja muinaiset aseet eivät ole mitään verrattuna luotettavaan laserpistooliin.” Janne Pyykkönen

pelaaja.fi // 17

Pelaajan maailma // Tarpeellista tavaraa

SEGA Mega Drive Mini Koko: 154 × 39 × 116 mm Mukana: 2 ohjainta, USBja HDMI-kaapelit Pelejä: 40 + 2 ennen julkaisematonta Julkaisupäivä: 4.10. Hinta: n. 85 €

Ennakkotestissä Sega Mega Drive Mini Tavaraa FLASHBACK-FLOPISTAAN TOIPUNUT SEGA PALAA MINIKONSOLIMARKKINOILLE UUDEN MEGA DRIVE -VERSIOINNIN KERA. ONKO MENNEISYYDEN TUMPELOINNISTA OPITTU MITÄÄN?

intendo tuskin tiesi vielä minikokoista NES-konsoliaan kaavaillessaan, millaisen muoti-ilmiön se oli sysäämässä käyntiin. Koneet vietiin käsistä, ja vastaavan käsittelyn on sittemmin saanut Nintendon retrokonsoleiden lisäksi moni muu menneiden aikojen masiina Commodore 64:ää myöten. Retropelien emulointi on kuitenkin taitolaji, eikä toteutus ole suinkaan ollut täyden kympin arvoinen kaikkien minikoneiden kohdalla. Malliesimerkki tästä on parin vuoden takainen Sega Mega Drive Flashback HD. Halvan tuntuinen, teknisesti hatara ja roskapelejä täyteen tupattu tekele lähinnä puistatti alkuperäisen konsolin faneja, ja Sega päätyi vapauttamaan romukoneen valmistaneen AtGamesin palveluksestaan pian laitteen julkaisun jälkeen. Kämmi jäi ilmeisesti kaihertamaan pelijättiä, sillä minikokoinen Mega Drive tekee nyt tuloaan takaisin kauppoihin uudemman kerran. Tällä kertaa Segan itse valmistama ja virallistakin virallisempi Mega Drive Mini ilmestyy 4. lokakuuta, mutta Pelaaja pääsi nauttimaan sen tarjoamasta nostalgiasta jo ennakkoon elokuisilla Gamescom-messuilla.

Toisin kuin romuluinen Flashback, Sega Mega Drive Mini on todella nimensä veroinen. Kämmenen kokoinen laite näyttää minikokoisine virtakytkimineen ja äänenvoimakkuuden säätimineen siltä kuin aito Mega Drive olisi kutistunut pesussa. Japanissa myyntiin tulee jopa koriste-esineiksi tarkoitettuja pelijäljitelmiä, joita voi asetella konsolin pikkuruiseen kasettiaukkoon. Pakettiin kuuluu myös kaksi kolminappista ohjainta, mutta himopelaajat voivat halutessaan hankkia rinnalle erikseen myytäviä kuusinappisia bumerangeja. Ulkonäköä tärkeämpää on kuitenkin sisältö, johon on tällä kertaa panostettu. Reilun 40 pelin valikoima on laadukas ja monipuolinen, eikä yhdenkään nimikkeen mukanaoloa tarvitse kyseenalaistaa. Kattaukseen on osattu poimia itsestäänselvyyksien lisäksi Comix Zonen ja Dynamite Headdyn kaltaisia vähemmän tunnettuja mutta toteutukseltaan varsin vaikuttavia helmiä. Kirsikkana kakun päällä koreilevat vanha kunnon Tetris ja 18 // pelaaja.fi

Taiton arcaderäiskintä Darius, joista kumpaakaan ei ole aiemmin virallisesti julkaistu Mega Drivelle. Tarjonnan selailu sujuu näppärästi kirjastonäkymässä, joka heijastelee herttaisesti 80-luvun neonhehkuista muotokieltä. Tarjolla on myös vaihtoehtoisia Sega-teemaisia retrotaustakuvia, ja kielen vaihto japaniksi muuttaa myös pelien kansikuvat alkuperäisiksi. Tällaiset pienet yksityiskohdat saattavat kuulostaa mitättömiltä, mutta ne tekevät yleisilmeestä huolitellun oloisen.

Pelit pyörivät ainakin oman rajatun testisessiomme perusteella moitteettomasti, ja ohjainten tuntuma on napakka. Emulaatio tarjoaa käyttökokemuksen sulavoittamiseen tosin keinoja, jotka epäilemättä kammottavat suurimpia retropuristeja. Näistä lisävarusteista kätevin on monesta muustakin minikonsolista löytyvä pikatallen-

nus, joka mahdollistaa pelin jatkamisen mistä tahansa tilanteesta. Jos menneisyyden kurjuuden tahtoo kuitenkin maksimoida, tarjolla on myös CRT-suodatin, joka lätkäisee kristallinkirkkaan kuvan päälle kuvaputkitelevisiomaisen erikoisefektin. Vaikka saimme olla Mega Drive Minin kanssa kaksin vain puoli tuntia, jo sen perusteella oli helppo todeta Segan parantaneen edellisestä yritelmästään melkoisesti. Suurin este minikonsolin menestykselle siis lienee tällä kertaa laatu. Leijonanosa Mega Driven hiteistä on kuitenkin jo julkaistu surkean Flashbackin lisäksi moderneille alustoille osana Sega Mega Drive Classics -kokoelmaa, ja on vaikea kuvitella, että edes kovimmat fanit kaivaisivat kuvettaan enää kolmatta kertaa. Jää siis nähtäväksi, löytääkö konsoli lopulta yleisöään. Johanna Puustinen

Pelaajille tarjotaan mahdollisuus nauttia vanhoista klassikoista myös modernissa 16:9-laajakuvaformaatissa.

HELSINGIN KIRJAMESSUT 24.–27.10.

PELAAJA-LEHTI MUKANA MESSUILLA OSASTOLLA 6K2

Mikael Gabriel

Mercedes Bentso

S T E FA N B R E M E R

Mikko Toiviainen

MP-VIIHDE

JOHNNY KNIGA

NAUSK A

Paleface

Teflon Brothers

AVOINNA: to–la klo 10–20, su klo 10–18. LIPUT EDULLISEMMIN ENNAKKOON! Aikuisten liput alkaen 16 €. Katso kaikki hinnat: shop.messukeskus.com. SAMALLA LIPULLA: Viini ja Ruoka -messut (K 18).

HELSINGINKIRJAMESSUT.FI | #KIRJAMESSUT

Vesta

Mikko Rimminen

K AT R I K A PA N E N

J U S S I V I E R I M A A / TA M M I

Jussi Nikkilä

Mmiisas

Maria Veitola

HANNA WESELIUS

Anna Puu

ANDRE POZUSIS

Antti Rönkä

WSOY

VIIVI HUUSK A

JUKK A LARIOLA

Esko Valtaoja

HENRI JUVONEN

Miki Liukkonen L AUR A MENDELIN

Laura Lindstedt

Miklu

MAREK SABOGAL

Sofi Oksanen

AKI ROUK ALA

S A M P O KO R H O N E N / O TAVA

LIKE J O N N E R Ä S Ä N E N / O TAVA

Pajtim Statovci

JARK KO MIK KONEN

YLI 800 KESKUSTELUA, YLI 1000 ESIINTYJÄÄ! LAVALLA MM.

Pertti Jarla

Teemu Keskisarja

Pelaajan maailma // Pintaraapaisut

Rain of Reflections

Predator: Hunting Grounds

Trine 4: The Nightmare Prince

Tekijä: Lionbite Games Julkaisija: Lionbite Games Alusta: Win, Mac OS, Linux Julkaisu: Nyt

Tekijä: Illfonic Julkaisija: SIE Alusta: PS4 Julkaisu: 2020

Tekijä: Frozenbyte Julkaisija: Modus Games Alusta: PS4, Xbox One, Switch, Win, Linux Julkaisu: 8.10.

Synkeä ruotsalaisseikkailu sijoittuu tulevaisuuteen, jossa ihmiskunta ei saa enää lapsia Ihmisen pojat -elokuvan tyyliin. Pelihahmo eli tutkija Wilona alkaa epäillä viimeisellä lapsella suoritettujen kokeiden inhimillisyyttä ja päättää vapauttaa tämän. Siitähän seuraa dystooppista taistelua, hiiviskelyä ja juonittelua. Vain kahdeksanhenkisen pikkustudion peli julkaistaan kolmessa eri episodissa.

Metsästyskausi alkaa pelissä, joka on Evolven ja Dead by Daylightin tapaan epäsymmetristä moninpeliä. Esikuvana on aito ja alkuperäinen Predator-leffa, joten luvassa on viidakkohippaa ylivoimaista saalistajaa vastaan. Idea on lupaava mutta täyttä luottamusta ei herätä se, että projektin takana on epäonnisen Friday the 13th -pelin tehnyt Illfonic. Siinä ideat olivat kohdallaan, mutta toteutus jäi puolitiehen.

Suomalaisen Frozenbyten satuhyppely uudistui monen fanin mielestä turhankin rohkeasti kolmannessa osassa. Niinpä peli palailee nyt kahden ensimmäisen osan perinteisempään 2,5D-loikintaan, jossa setvitään pulmat ja taistelut kolmen sankarin erikoiskyvyillä. Odotettavissa on unen ja toden sekoittumista, satumaisen nättiä grafiikkaa, mekaanisia pulmia ja uusittu taistelujärjestelmä.

Paranoia: Happiness is Mandatory

Disco Elysium

Gwent: Iron Judgment

Tekijä: Black Shamrock, Cyanide Studio Julkaisija: Bigben Interactive Alusta: Win, PS4, Xbox One Julkaisu: 3.10.

Tekijä: ZA/UM Julkaisija: ZA/UM Alusta: Win Julkaisu: 15.10.

Tekijä: CD Projekt RED Julkaisija: CD Projekt Alusta: Win, PS4, Xbox One Julkaisu: 2.10.

Vainoharhainen tietokone tarkkailee kaikkia petturuuden varalta taktiikkapelissä, joka perustuu legendaariseen pöytäroolipeliin. Pelaaja käskyttää ”ongelmanratkojia” eli tyyppejä, jotka lasauttelevat lasereillaan muita asukkeja ja toivovat, että nämä kärähtävät turhan höllästi määritellystä petturuudesta ennen heitä. Kun kuolema korjaa, otetaan kloonit kehiin. Peli on pc:llä Epicin yksinoikeus.

Vuoden kunnianhimoisinta taidepläjäystä lupailee virolainen studio ZA/UM, jonka rikospelissä solahdetaan kovia kokeneen etsivän nahkoihin. Tekijät vannovat, että luvassa on monimutkainen, uskomattoman rönsyilevä ja ennennäkemätöntä vapautta tarjoava roolipeli avoimessa pelimaailmassa. Kuka tahansa olisi skeptinen, kun tällaista lupaillaan, mutta ennakkoon peliä testanneet ovat vaikuttuneet näkemästään.

Jos on jo ikävä Geraltia, on hyvä muistaa, että Witcheristä irtautunut korttipeli Gwent porskuttaa pian uuteen laajennukseen. Iron Judgment keskittyy aiheen puolesta velhottarien kauhun eli Redanian kuningas Radovid V:n seikkailuihin. Verenhimoinen ja vainoharhainen monarkki tuo mukanaan 80 uutta korttia. Samalla palaa betavaiheessa kuopattu korttien panssarimekaniikka.

A Total War Saga: TROY

The Surge 2

Noita

Tekijä: Creative Assembly Julkaisija: Sega Alusta: Win, Mac, Linux Julkaisu: 2020

Tekijä: Deck13 Interactive Julkaisija: Focus Home Interactive Alusta: PS4, Xbox One, Win Julkaisu: Nyt

Tekijä: Nolla Games Julkaisija: Nolla Games Alusta: Win Julkaisu: 2020

Creative Assembly palautti sotapelinsä loiston päiviin Kiinaan keskittyvässä Total War: Three Kingdomsissa. Nyt studio lupailee, että Homeroksen myyttinen kertomus jumalista ja sankareista Troijan sodassa suodatetaan ”historiallisen linssin läpi”, eli pelissä etsitään realistisia selityksiä Akilleen kaltaisten sankarien tarinoille ja Kreikan taruston fantasiahirviöille.

Saksalainen The Surge oli kuin halvempi kyberkauhuversio Dark Soulsista, ja verenhimoisten robottien ja kyborgien raajojen irrottelu jatkui entistä hurmeisempana jo syyskuun lopulla. Uutuutena on muun muassa mahdollisuus luoda oma hahmo tylsän perusjantterin tilalle, ja toiminta vaikuttaa aiempaa sulavammalta. Arvostelu ehtii valitettavasti vasta seuraavaan numeroon.

Suomalaisten indievelhojen taikahyppely Noita aloitti varhaistestivaiheen syyskuussa ja on siellä arviolta vuoden verran. Noita-videot herättävät hämmästyneitä ölähdyksiä katsojissa ympäri maailmaa, sillä teknisesti upean pelin jokainen pikseli simuloi jotain materiaalia, kuten kiveä, vettä tai hiekkaa. Niinpä loikinta muuntuu nopeasti fysiikkapohjaiseksi tuhoksi ja kaaokseksi.

20 // pelaaja.fi

• Pelaa PS4:n verkkomoninpelejä • Kaksi PS4-peliä joka kuukausi • Eksklusiivisia PlayStation® Store -alennuksia • Ja monia muita etuja!

Verkkomoninpeli

Kuukauden pelit

Alennuksia PlayStation Storessa

Pilvitallennustila

PlayStation®Plus subscription only available to Sony Entertainment Network (SEN) account holders with access to PlayStation®Store and high-speed internet. PlayStation™Network (PSN), PS Store and PS Plus subject to terms of use and country and language restrictions; PS Plus content and services vary by subscriber age. Users must be 7 years or older and users under 18 require parental consent, except that users in Germany must be 18 years or older. Service availability is not guaranteed. Online features of specific games may be withdrawn on reasonable notice - playstation.com/gameservers. Approved payment method details required. PS Plus subscription is an ongoing subscription with a recurring subscription fee which is deducted from the user’s wallet (at the then current PS Store price). Full terms apply: PSN Terms of Service at playstation.com/legal.

©2018 Sony Computer Entertainment Europe.“2” , “PlayStation” , “DUALSHOCK” ,“ ”, “-” and “ ” are registered trademarks of Sony Interactive Entertainment Inc. All titles, content, publisher names, trademarks, artwork and associated imagery are trademarks and/or copyright material of their respective owners. All rights reserved.

LIITY PELAAJIEN JOUKKOON.

Pelaajan maailma // Shenmue III Vaikka Shenmue III:n Kickstarter-kampanja oli menestys, Suzukin mukaan peliä ei olisi syntynyt ilman Sonyn ja Deep Silverin kaltaisten kumppaneiden avustusta.

Shenmue III – menneisyyden haamu Ensitesti SAIMME GAMESCOM-MESSUILLA ESIMAKUA EPÄILYKSIÄ HERÄTTÄNEESTÄ SHENMUE III:STA JA HAASTATTELIMME SARJAN LUONUTTA KEHITTÄJÄLEGENDA YU SUZUKIA.

nternet ei ollut uskoa silmiään, kun vuonna 2015 E3-messujen päälavalle kapusi kuopatuksi luullun seikkailusarja Shenmuen luonut Yu Suzuki. Sarjan edellisestä osasta oli tuolloin jo 14 vuotta, ja vaikka sen tarina jäi aikanaan pahasti kesken, vannoutuneimmatkin fanit olivat ehtineet heittää toivonsa aikaa sitten. Shenmue III:sta tuli tuona kauniina päivänä kuitenkin totta, ja sille Kickstarterissa omistettu joukkorahoituskampanja rikkoi ennätyksen toisensa jälkeen. Kaikkinensa projekti sai yleisötukea yli seitsemän miljoonan dollarin edestä, ja sen luvattiin olevan innokkaiden tukijoiden hyppysissä jo vuoden 2017 lopulla. Toisin kävi. Pelin aikataulut ovat venyneet ja paukkuneet, eikä odotuksen tuskaa ole helpottanut epämääräisen keskeneräinen materiaali, jota pelaajille on sopivan pienissä erissä uskallettu esitellä. Lopputulosta ei kuitenkaan voi tuomita pelkkien epäilyttävien trailereiden perusteella, minkä vuoksi tartuimme elokuisilla Gamescom-messuilla tilaisuuteen tutustua peliin kädestä pitäen. Puolen tunnin demosession päätteeksi pääsimme myös haastattelemaan itse luovaa neroa yllättävän projektin takana.

Demo vie pelaajansa suuremmitta fanfaareitta suoraan Bailuun, tarinan lähtöpisteenä toimivaan uneliaaseen kiinalaiskylään. Sankarin roolia näyttelee edelleen herttaisen naiivi Ryo Hazuki, joka pääsi edellisessä pelissä vihdoin isänsä surmaajan kannoille. Bailussa Ryon ensimmäinen kohde on kuitenkin arpinaamainen vedonvälittäjä, jolla on huhupuheiden mukaan tietoa murhamiehen olinpaikasta. Etsinnöissä auttaa myös Shenmue II:sta tuttu Shenhua, joka tuntee Bailun kuin omat taskunsa. Kokemus on ensiminuuteiltaan asti silkkaa Shenmuea niin hyvässä kuin pahassakin. Vedonvälittäjän olinpaikka selvitetään sarjan tuttuun tyyliin vetämällä jokaista vastaantulijaa hihasta, ja Ryon rooliin palannut Corey Marshall kompuroi itseään toistavat keskustelut läpi samalla tahattoman huvittavalla innottomuudella kuin 20 vuotta sitten. Shenmue III on aikamatka suo22 // pelaaja.fi

raan menneisyyteen, ja tämän myönsi meille myös pelin luoja itse. – Visioni pelistä ja sitä kannattelevat konseptit eivät ole muuttuneet vuosien varrella. Pelin rakenne on pysynyt samana päässäni. Koska harppauksia on otettu teknologisella puolella, ilmennän visioitani toki erilaisilla tavoilla kuin ennen, Suzuki pohti haastattelussamme. Kahden vuosikymmenen teknologinen kehitys kieltämättä näkyy Shenmue III:ssa, vaikka se ei kaikilla osa-alueillaan todellakaan täytä nykypäivän standardeja. Kuten trailereista on voinut päätellä, pelin hahmoanimaatiot ovat melko vanhentuneita ja ohjaus yhtä kankeaa kuin aikanaan Dreamcastilla. Shenmuen sydämessä on kuitenkin aina ollut sen elävä ja hengittävä maailma, joka pääsee vihdoin kaikessa yksityiskohtaisuudessaan oikeuksiinsa modernin pelimoottorin myötä. Aamuauringossa hehkuvat niityt ja rauhallisesti liplattavat purot tarjoavat kauniit puitteet Ryon matkalle.

Ruusunpunaisten retrolasien läpi suuremmatkin puutteet näyttävät herttaisilta hatunnostoilta Dreamcast-ajalle.”

Bailun kylä ei toki ole pelkkää kulissia. Demossa tutkittava alue on pieni mutta täynnä puuhasteltavaa. Pelkästään erilaisia uhkapelejä oli tarjolla useampia vanhasta kunnon Lucky Hitistä kilpikonnien juoksukisoihin. Mikäli arpaonni ei suosi ja lompakko alkaa uhkaavasti laihtua, Ryo voi kartuttaa kassaansa keräämällä yrttejä pientareilta tai pilkkomalla puita minipelityyliin. Jos peliin olisi ehtinyt tutustua messuilla pidempään, sivuaskareisiin olisi helposti voinut upottaa tunnin jos toisenkin. Tekemisen paljous ei toki ole mitään uutta Shenmuen faneille, sillä sarjan viehätys kumpuaa nimenomaan sen elämäsimulaatiomaisista piirteistä. Ensimmäinen Shenmue oli avoimen maailman pelien pioneeri, jonka virtuaaliseen Yokosukaan oli ilo eksyä yhä uudelleen. Koska realistista vuorokausirytmiä noudattavan pelin sivuhahmoilla oli omat päivittäiset rutiininsa, kaupoilla aukioloaikansa ja busseilla aikataulunsa, pelaajille oli pakko tarjota mielekkäitä tapoja tappaa aikaa tarinatehtävien välillä. Suzukin mukaan Shenmue III:ssa toisistaan irralliset sivuaktiviteetit on kaiken lisäksi saatu solmittua yhdeksi vyyhdiksi, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. – Tiesitkö, että Shenmue III:ssakin voi ajaa trukilla? Tällä kertaa pelaaja voi viedä kolikkopelikaapin trukilla laivasta varastolle, josta se kuljetetaan pelihalliin. Seuraavana päivänä Ryo voi sitä pelaamalla tienata lipukkeita, jotka voi vaihtaa tavaroihin, jotka myymällä voi tienata rahaa. Rahalla saa ostettua uusia taistelutekniikoita, joilla voi päihittää entistä vaikeampia vihollisia. Kaikki asiat Shenmue III:n maailmassa ovat yhteydessä toisiinsa, Suzuki maalaili Pelaajalle.

Mikäli pelaaja ei harhaudu tyystin sivuraiteille, arpinaamainen vedonvälittäjä tulee vastaan Bailun poluilla ennen pitkää. Ikävä kyllä mies paljastuu odotettua kovemmaksi luuksi ja tinttaa Ryo-paran tatamiin miltei kertaiskusta. Lisätietoja isän murhaajasta ei tipu ennen kuin tappelupukarilta on otettu luulot pois, mutta se ei onnistu ilman kovaa treeniä. Koska alkuperäisen Shenmuen taistelujärjestel-

Ryota täytyy muistaa myös ruokkia. Jos nälkämittari näyttää punaista, mies väsyy taisteluissa nopeasti eikä jaksa juosta paikasta toiseen.

mä rakennettiin äärimmäisen teknisen Virtua Fighterin päälle, nappien summittainen rämpyttäminen ei ole koskaan ollut oikea tapa edetä pelissä. Sarja suhtautuu taistelulajeihin niiden ansaitsemalla kunnioituksella, ja kungfumestariksi tuleminen vaatii niin Ryolta kuin pelaajaltakin tietynlaista peräänantamattomuutta. Shenmue III:n taistelujärjestelmä on studion omaa tekoa, mutta sen keskeiset periaatteet ovat säilyneet muuttumattomina. Ryon henkistä kestävyyttä voi harjoittaa kärsivällisyyttä koettelevien minipelien avulla, mutta varsinaisien askelkuvioiden hiominen on helpointa taisteluparin kanssa. Sparratessa ruutuun välähtelee reaktiokomentoja, joiden oikea-aikainen näpyttely tekee Ryon erikoisliikkeistä pikkuhiljaa tehokkaampia ja iskostaa oikeat näppäinyhdistelmät myös pelaajan takaraivoon. Pelkkä kokemusmittarien täyttäminen ei tässä pelissä riitä, mikäli itse ei opi hallitsemaan systeemin hienouksia. Pelatessa itseäni huolettivat nykypäivän nopeatempoisiin kahinoihin tottuneet pelaajat, jotka eivät välttämättä osaa arvostaa Shenmuen filosofisia ulottuvuuksia ja etanan lailla matelevaa tarinankerrontaa. Suzukin mietteet aiheesta kuitenkin yllättivät.

– Omaan makuuni Shenmue III on itse asiassa miltei liian moderni. Uudistimme sitä enemmän kuin meidän oli alun perin tarkoitus. Muihin tämän päivän peleihin verrattuna se on kyllä hidastempoinen mutta silti edeltäjiään huomattavasti intensiivisempi, mies selitti.

Harras harjoittelu toivon mukaan tuottaa tulosta, ja itsevarmuutta uhkuva Ryo voi hetken kuluttua palata haastamaan viheliäisen vastustajansa uusintaotteluun. Demon lopputekstit lähtevät rullaamaan heti voiton hetkellä, mutta nälkä jää. Mitä mies tietää? Missä on Lan Di? Koska pääsee trukin puikkoihin? Shenmue-fanina itse olen kuitenkin siinä mielessä onnellisessa asemassa, että osaan arvostaa uuden osan perimää ja näin ollen painaa villaisella sitä vaivaavat vanhahtavuudet. Ruusunpunaisten retrolasien läpi suuremmatkin puutteet näyttävät herttaisilta hatunnostoilta Dreamcast-ajalle, mutta Shenmueen ensimmäistä kertaa vuonna 2019 tarttuvat pelaajat eivät todennäköisesti tule näkemään asiaa samoin. Kaikesta päätellen peliä ei tosin ole heitä varten kehitettykään. Shenmue III ilmestyy PlayStation 4:lle ja pc:lle 19. marraskuuta. Johanna Puustinen pelaaja.fi // 23

Pelaajan maailma // The Settlers Ubisoftin oma Snowdrop-moottori pystyy simuloimaan samanaikaisesti tuhansien työläisten pikkutarkkaa ahertamista.

The Settlers – unohdetun klassikon paluu Ensitesti MILTEI VUOSIKYMMENEN VERRAN HILJAISELOA PITÄNYT SUOSIKKISARJA THE SETTLERS SAA ENSI VUONNA UUDEN ALUN.

ikäli The Settlersiä ei tunne entuudestaan, se on ensisilmäykseltä helppo kuitata turvallisen tylsänä kaupunginrakentelupelinä, jonka kaltaisia Steamin etusivu on tänä päivänä pullollaan. Sarja on kuitenkin ollut olemassa jo vuodesta 1993, jolloin sen Amiga-versio oli omaperäisellä tavalla uraauurtava. Sen vetonaula oli vilkas kysynnän ja tarjonnan periaatteisiin perustuva talous, jonka simulointiin vaadittiin aikaansa nähden varsin edistynyt tekoäly. Jokin tuotantoketjujen rakentelussa ja touhukkaiden pikku kyläläisten tuijottelussa vetosi pelaajiin, sillä alkuperäinen The Settlers on ehtinyt sittemmin saada kokonaista kuusi jatko-osaa. Nyt eletään kuitenkin uusintaversioiden ja uudelleenkäynnistysten kuuminta buumikautta, joten sarjan nykyään omistava Ubisoft on katso-

24 // pelaaja.fi

nut parhaaksi laittaa ajan hampaan kuluttama kulttisuosikki muodonmuutoskoneen läpi. Sarjan uudelleen aloittavaa ja sisuskaluja myöten modernisoitua kokemusta kehittää edelleen alkuperäinen saksalaisstudio Blue Byte, ja mukaan projektiin on saatu vuosien tauon jälkeen myös sarjan alun perin luonut Volker Wertich. Huikean mielikuvituksellisesti pelkästään The Settlersiksi nimetty uutuusosa ilmestyy vasta ensi vuoden puolella, mutta pääsimme koeajamaan sitä jo kevyesti elokuun Gamescom-messuilla.

Vaikka pelin kivijalka on neljännesvuosisadan vanha, The Settlersin tuntuma ei ole niin antiikkinen kuin voisi kuvitella. Pelisarja on vuosien varrella innoittanut niin montaa lajityyppinsä edustajaa, että sen periaattei-

ta ei ole vaikea sisäistää, vaikka siihen ei olisi aiemmin tarttunut. Kerää, rakenna, valloita – sen kummempaa ei keskiaikaisen kansakunnan hallitseminen pähkinänkuoressa ole. Varsinaiseen prosessiin mahtuu toki monta välivaihetta. Gamescomissa pelaamamme demo alkoi rannalta, jolle uudisasukkaat olivat juuri jalkautuneet. Pelaajan ensimmäinen tehtävä uutta asutuskeskusta perustaessa on löytää ravinnonlähde, sillä vatsa kurnien on vaikea heilutella vasaraa. Kaikeksi onneksi lähimaasto on pullollaan luonnon antimia marjapensaista pusikoissa rymyäviin peuroihin ja jäniksiin. Tässä vaiheessa on tosin jo hyvä pitää mielessä, että resurssit ovat The Settlersissä rajallisia, eikä riistakantaa kannata metsästää sukupuuttoon. Ruoan hankinta on varsin mainio esimerkki pelisarjalle tyypillisistä tuotantoketjuista. Kuka tahansa ymmärtää, että peurojen asuttamalle alueelle kannattaa pystyttää metsästäjän mökki, mutta projekti ei pääty tähän. Metsästä on pitkä matka ihmisten ilmoille ja kyläläisillä muutakin tekemistä kuin rämpiä korvessa, joten ihmisasutuksen lähelle on perustettava lihakauppa. Sieltä keskustassa asuvien on helpompi kantaa ruokaa pöytäänsä, eikä ahtaalle metsäpolulle synny ruuhkaa. Työmiehet ovat hyvin syöneinä tehokkaampia, ja talous kääntyy nousuun hyvin hoidetun ruokahuollon ansiosta.

Sarja on ollut olemassa jo vuodesta 1993, jolloin sen Amigaversio oli omaperäisellä tavalla uraauurtava.”

Mikäli villieläinpopulaatioita ei pidä metsästämällä kurissa, pelaajan viljasato saattaa kärsiä nälkäisten metsän asukkien kynsissä.

Ketjut toki pitenevät sitä mukaa, mitä pidemmälle pelissä edetään. Kirvesmies hakkaa puita, jotka jalostetaan sahalla lankuiksi, joita puolestaan tarvitaan kaivoksen perustamiseen. Kaivoksessa louhitaan metallia, josta voi valmistaa työkaluja. Työkaluja käyttävät rakennusmiehet, jotka kykenevät niiden avulla nikkaroimaan entistä monimutkaisempia tuotantopisteitä. Jouhevan resurssisyklin lisäksi pelaajan tulee jatkuvasti pohtia kysynnän ja kuljetuslogistiikan kaltaisia muuttujia. Samantyyppistä järjestelmällisyyttä peräänkuuluttaa esimerkiksi Anno-sarja, jota Blue Byte myös tätä nykyä kehittää.

Lähialueen vuonot ja notkelmat tulee toki koluttua läpi alta aikayksikön, joten seuraavaksi vuorossa on hyppy tuntemattomaan. The Settlers on kuitenkin pohjimmiltaan hyvin verkkainen peli, joten valtakunnan rajoja kannattaa aluksi lähteä laajentamaan maltilla pienen iskuryhmän voimin. Lopullisena päämääränä on kyllä nujertaa vihollinen valtavassa käsikähmässä, mutta vastapuolen leiriin rynniminen ei kannata, ennen kuin oma yhteiskunta on rakennettu priimakuntoon. Demossa miekkoja ei juuri päästy edes kalistelemaan, mutta menetys ei ollut suuri. The Settlers ei nimittäin missään nimessä ole sotapeli, vaan tietokone hoitaa taistelut pitkälti pelaajan puolesta. Siksi onkin virkistävää, että pelin voittamiseen tar-

jotaan tällä kertaa muitakin keinoja. Koska kansa kuin kansa arvostaa leipää ja sirkushuveja enemmän kuin sodankäyntiä, voi kunniaa yrittää tavoitella uuden Path of Glory -mekaniikan kautta. Pelaaja voi halutessaan ryhtyä kouluttamaan omia gladiaattorihenkisiä sankareitaan, jotka ottavat mittaa naapurivaltakuntien ylpeyksistä. Tappion kärsineen osapuolen alamaiset palaavat areenalta allapäin ja voivat jopa polkaista käyntiin kapinan, jonka seurauksena osa populaatiosta liittyy voittajan leiriin. Tarpeeksi monella toistolla haltuunsa voi ottaa koko vihollisen kansantalouden. Kolmas voittomekaniikka on nimeltään Faith, mutta siitä tullaan kuulemaan vasta myöhemmin. The Settlersiä voi pelata myös ihmispelaajia vastaan, ja toivon mukaan uudet voittotavat ovat mukana myös moninpelissä. Päätön kahinointi on ehdottoman mukavaa, mutta kaverin kansakunnan tuhoaminen puhtaan nöyryytyksen voimalla kuulostaa eri tavoin tyydyttävältä.

Vaikka pelin julkaisuun on vielä reilusti aikaa, Gamescomissa esitelty demo teki erityisen vaikutuksen viimeistellyllä olemuksellaan. Pelin maailma on täynnä pieniä yksityiskohtia, joista jokainen tuntuu kertovan jotain oleellista virtuaalisesta yhteiskunnasta. Jokaiselle ammatille on omat animaationsa, ja vaikkapa puupölkyn

matkaa kirveeksi tai jouseksi voi seurata konkreettisesti alusta loppuun. Numerot ja käyrät eivät ole tarpeen, kun pelaaja huomaa jo paljaalla silmällä, mikäli jokin kohta tuotantoketjussa sakkaa. Pikku-ukkojen puuhastelua on tosin mukava seurata silloinkin, kun mikään ei ole pielessä. Kun reipas työmies istahtaa pitkän päivän päätteeksi höyryävän lihapadan ääneen ja huokaa onnesta, voi pelaajakin olla tyytyväinen itseensä. The Settlers on muillakin mittapuilla ilo silmälle. The Settlers 7 vei sarjan ilmettä piirroselokuvamaisempaan suuntaan, ja uusi peli jatkaa edeltäjänsä viitoittamalla tiellä. Luonto on kaunista ja vaihtelevaa, kylät ja kaupungit pursuavat väriä ja elämää, ja hahmoanimaatioita voisi väittää jopa virheettömiksi. Vaikka puolituntinen demo jäi sisällöltään suppeaksi ja moni asia ehtinee vielä muuttua ennen pelin ilmestymistä, uskaltaa jo lyhyen ennakon perusteella julistaa sarjan paluun olevan yksiselitteisen hyvä asia. The Settlersin kaltaisille hidastempoisille ja sielua helliville peleille on viime vuosina ollut valtavasti kysyntää, ja sen voisi kuvitella tavoittavan näillä eväin reilusti uutta yleisöä. Vanhatkaan fanit tuskin kammoavat ajatusta entistä ehommasta suosikista, joten tässä asetelmassa kaikki ovat voittajia. The Settlersiä päästään pelaamaan pc:llä vuonna 2020. Johanna Puustinen

pelaaja.fi // 25

Pelaajan maailma // GRID Autokattauksen värikkäimmät menopelit löytyvät hevosvoimia ja takavetoisuutta juhlivasta muskeliautoluokasta.

GRID – kolinaa ja kierroksia Ennakko MAINEIKKAAN BRITTILÄISEN CODEMASTERSIN TULEVA GRID ON ENNAKKOTESTIN PERUSTEELLA SOPIVA AUTOPELI MELKEIN KAIKILLE.

len pitänyt Codemastersia poikkeuksellisen taitavana autopelien tuottajana aina siitä lähtien, kun pelasin alkuperäistä Colin McRae Rallya ensimmäisellä PlayStationilla. Yksinkertaisesti hauska ja nautittava ajotuntuma on keskeinen muistikuva tuosta pelistä, mutta firman osaaminen ei lopu erikoistaipaleisiin ja irtosoraan. Codemastersin ansiosta kierrosaikoja on kelloteltu myös suljetuilla kilparadoilla huomattavan fanikunnan ansainneissa TOCA Race Driver- ja GRID-sarjoissa. Ajotuntumaltaan liukkaasta arcadesta tiukkaan simulaatioon vaihdellut GRID-sarja kokee uudelleenkäynnistymisen pian ilmestyvän nimikkopelin muodossa. Sen luvataan olevan paitsi pelisarjansa paras myös Codemastersin hiotuin kilpa-ajopeli koskaan. GRIDiä esiteltiin taannoin lehdistölle varsin intiimissä

ja vapaamuotoisessa ennakkotapahtumassa Lontoossa, jonne Pelaaja kutsuttiin kokeilemaan peliä paikan päällä. Xbox One X:llä ja pc:llä pyörineet testiversiot olivat viimeistelyä vaille valmista koodia. Kaikki pelin osa-alueet olivat pelattavissa, mutta tietyt autot ja pelimuodot Codemasters haluaa pitää salassa varsinaiseen julkaisuun saakka.

GRID on kaunis ajopeli mutta selvästi kliinisemmän oloinen kuin oman lempikaahailuni Forza Horizon 4:n värikäs maailma ja sen vakavammalla otteella toteutetun sisarsarjan Forza Motorsportin 7:n ulkoasu. Lähtökohtaisesti GRIDin autot näyttävät, käyttäytyvät ja kuulostavat uskottavasti esikuviltaan, mutta radat, valoefektit ja vauriomallinnus ovat kaikki hyvin tavallista sorttia. Poikkeuksena loistavat öiset radat ja sadekelin kisat, joissa auto-

Erikoisempia ympäristöjä edustavat Havannaan ja San Franciscoon sijoittuvat katuradat sekä fiktiivisen Crescent Valleyn idyllinen kilparata.” 26 // pelaaja.fi

jen valot ja ratin takainen kamerakulma nostavat kisat eri tasolle näyttävyydellään. Autojen säädöillä voi vaikuttaa ajettavuuteen runsaasti ennen jokaista kisaa, joten esimerkiksi jousitusta, vaihteiden välityksiä ja jarrujen tasapainoa voi ruuvailla kuntoon olosuhteiden ja kisatyypin mukaisesti. Codemasters on tehnyt ajopelien mittapuulla omalaatuisen ratkaisun tekoälyssä, jonka toiminta eroaa arvaamattomuudellaan kilpailevien pelisarjojen vastaavista. Tietyt tietokonekuskit tuntuvat ajavan varsin tasaisesti ja hyvin, mutta suurin osa kilpakumppaneista on erittäin altis virheille, varsinkin painostuksen alla. Toisaalta tekoäly ajaa tosissaan kilpaa myös keskenään, joten kisojen sisällä nähdään taatusti törmäyksiä myös muiden autojen kesken ilman pelaajan vaikutusta. Lisäksi jatkuvasti kolhitut tai radalta ajetut tekoälykuskit suuttuvat pelaajalle ja pyrkivät voittamaan tämän aggressiivisemmalla ajotyylillä ja tiukemmilla ajolinjoilla. GRIDissä ei siis tulla ajamaan kiltisti letkassa maaliin asti. Autoja on alkuun kuutisenkymmentä, ja ne jakautuvat uravalikossa sen mukaan, minkä luokan kilpailuja ajetaan. Mukana on klassisia ralli-ikoneita, kuten Mini Cooper S, Lancia Stratos ja Mitsubishi Lancer Evo VI, muskeliautoja Chevrolet Camaron ja Ford GT:n eri variaatioiden muodossa sekä puhtaita GT-autoja Porche 911:n ja Ferrari 488:n tapaan. Autokattaus tuntuu toki pienemmältä kuin vaikkapa juuri Forza-sarjojen vastaava, mutta valikoimassa on oikeastaan vain luokkiensa parhaimmistoa ja erittäin vähän yhdentekeviä täyteautoja. Löytyypä

Haastattelussa Codemastersin ohjaaja Chris Smith

ehdistötapahtuman päätteeksi Pelaaja pääsi haastattelemaan pelin parissa vuoden päivät työskennellyttä ohjaaja Chris Smithiä. Codemastersin omintakeiseen tyyliin esittelytilaisuus järjestettiin lontoolaisessa videopelipubissa, joka oli verhoiltu tapahtumaa varten autourheiluteemaisiin bannereihin. Pubin baari oli auki tapahtumaan osallistujille, mutta Smith kiirehtii vakuuttamaan, ettei ole hyvällä tuulella vain tämän vuoksi. Syynä on GRIDistä saatu palaute, joka on ollut erittäin positiivista. Miksi päätitte käynnistää GRID-sarjan uudelleen juuri nyt?

autolistasta myös GRIDin konsulttina toimineen kaksinkertaisen F1-mestari Fernando Alonson vuoden 2006 Renault R26 -mestaruusauto.

Ratapuolella on sopivan vaihteleva nippu tuttuja ja tuntemattomampia tienoita kurvailtavaksi. Britteinsaarilta löytyvät kuuluisat Brands Hatchin ja Silverstonen radat, Yhdysvalloista Indianapolis, Malesiasta Sepang ja Australiasta Sidney Motorsport Park, joten osasin edellä mainitut radat jotenkin ulkoa jo ennen testiyksikön eteen istumista. Erikoisempia ympäristöjä edustavat Havannaan ja San Franciscoon sijoittuvat katuradat sekä fiktiivisen Crescent Valleyn idyllinen kilparata. Kisoja on mahdollista ajaa tutuissa pelimuodoissa, kuten perinteisissä yhden kisan ajoissa, lentävän lähdön kautta ovaaliradoilla, erinäisissä aikarajoitetuissa kisoissa ja jopa verkkopelien auloissa käytävissä romuralleissa, jotka ovat mainiota viihdettä aulan täyttymistä odotellessa. GRID saapuu Xbox Onelle, PS4:lle, pc:lle ja Google Stadialle 11. lokakuuta. Markus Heino

Kun katsotaan pelisarjaa tähän saakka, voidaan todeta, ettemme onnistuneet jokaisessa pelissä asiaankuuluvalla tavalla ajomallinnuksessa. Alkuperäinen GRID osui melkeinpä napakymppiin tasapainotellessaan hauskan ja helposti omaksuttavan ajopelin sekä simulaatioelementtien välissä. GRID II puolestaan meni erittäin vahvasti arcadepuolelle. Ohjaustuntuma oli liukas ja anteeksiantava, eikä autoissa oikeastaan ollut käytännön eroa radalla. GRID Autosport puolestaan teki vahvan korjausliikkeen toiseen suuntaan, mutta samalla pelistä tuli hieman kuiva ja alkuperäisen pelin hauskuus puuttui. Tuo tasapaino kahden ääripään välillä on erittäin vaikea toteuttaa ajopelissä. Kaikki ovat aina sitä mieltä, että ajopeli on joko arcadetyylisen helppo omaksua tai simulaatio. Mielestämme tämä yhdistelmä on mahdollista tuoda peliin, kunhan sen eteen tehdään kovasti töitä. Mielestämme oli aika tehdä peli, joka kunnioittaa alkuperäisen GRIDin innovaatioita ja tuo meidän näköisemme kilpa-ajon kaikkien pelaajien ulottuville kotiin ja verkkopeliin.

Autojen käyttäytyminen ja ajotuntuma ovat poikkeuksellisen syvällinen järjestelmä, johon voi paneutua juuri niin paljon kuin haluaa. Ajojärjestelmien takana on sama ryhmä, joka vastasi Dirt 3:sta, joten se puoli on kunnossa. Voit kytkeä päälle kaikki ohjausavustukset, ottaa ne kaikki pois käytöstä tai valita jotain siltä väliltä. Ilman apuja jokaisen autoluokan erot korostuvat. Jokainen auto ja autotyyppi on pohjimmiltaan erilainen, mutta avustukset eivät poista toteuttamamme simulaatiomaista ajotuntumaa. Avut vain helpottavat tuntuman löytämistä ja oikean ajotavan hallitsemista, jotta voit kytkeä ne lopulta pois, kunhan olet ajanut tarpeeksi. Verkkopelissä voit itse määrittää oman kisasi säännöt, autojen säädöt ja millaisia pelaajia haluat houkutella mukaan kisaasi, jotta kaikki ajaisivat haluamallaan tavalla ja samoista lähtökohdista. Tekoäly tuntuu muihin autopeleihin verrattuna erittäin tapaturma-alttiilta. Miten kuvailisit sitä ennakkoon? Autourheilun tärkeimpiä elementtejä on draama. Kilvanajo on suuria tunteita, kolareita, kontaktia, kilpakumppaneiden kohtaamisia, voittoja ja pettymyksiä. Luomamme tekoäly elää näistä tilanteista. Yksinkertaistettuna jokainen tekoäly on altis virheille tietyn vaihtelun puitteissa, ja muutama tekoälykuski on joka kisassa oikein terävällä päällä. Nämä tekoälykuskit ajavat taatusti hyvän kisan, jos pelaaja tai joku kilpakumppaneista ei kolaroi niiden kanssa, eikä tule mekaanisia vikoja tai huonoja ajolinjoja muiden toilailusta johtuen. Tämä kaikki on täysin satunnaista, mutta todennäköisesti jotain tapahtuu joka kierroksella. Siksi tekoälyn toiminta tekee kisoistamme joka kerta ainutlaatuisia. Markus Heino

Miten pelaaja sitten pystyy vaikuttamaan tuohon simulaation ja yksinkertaisemman ajopelin tasapainoon? GRID on rakennettu alusta alkaen helpon lähestyttävyyden, valinnanvapauden ja hauskuuden ehdoilla. Tämä saattaa kuulostaa markkinointipuheelta, mutta yksinkertaisesti pelin kulku on seuraava: kaikki uratilan kisat ovat ajettavissa heti kun aloitat pelin, joten voit aloittaa vapaasti rata-autoilla, klassikkoautoilla tai vaikkapa F1-autolla. Voit pelata vähän, kaiken tai jotain siltä väliltä ja saat palkintoja sen mukaisesti.

pelaaja.fi // 27

PELAAJA.FI //

Uutiset, blogit, arvostelut, kyselyt ja pelaajayhteisö. Kaikkea tätä verkossa tapahtui viimeksi.

Kyselyt

Pelaatko mobiilipelejä? VASTAUKSIA: 862

Kyllä, aktiivisesti useampia 6% Kyllä, satunnaisesti useampia 4% Kyllä, aktiivisesti harvaa ja valittua 12 % Kyllä, satunnaisesti harvaa ja valittua 15 % Testailen vain muun tekemisen puutteessa 18 % En 45 %

Sivustolta poimittua Greedfallia pelannut tässä viitisen tuntia ja niin haluaisi tykätä, mutta en tiedä. Taistelu on kyllä todella mielenkiinnotonta. Pelaan maagilla ja vaikeimmalla asteella. Kumppanit kaatuvat todella pian ja sitten poukkoiletkin yksin torjuen sekä odotellen manaviivan täyttymistä. Kankeutta käyttöliittymässä, persoonattomat hahmot eikä skillitkään kyllä vaikutusta tee.

VASTAUKSIA: 676

Gears 5 7% Call of Duty: Modern Warfare 22 % Ghost Recon Breakpoint 9% Doom Eternal 28 % Destiny 2: Shadowkeep 7% Borderlands 3 27 %

Kuinka monta peliä olet ostanut tänä vuonna? VASTAUKSIA: 920

1–5 47 % 6–10 23 % 11–15 12 % 16–20 6% 21–30 4% 31–40 2% 41–50 1% Yli 50 5%

28 // pelaaja.fi

Kieltämättä video oli aika karmiva juuri tuon hirveän yli-innokkuuden takia mutta tuote itsessään tulee varmaan hankittua. Olen varma, että tytär tulee tykkäämään tästä :)

– Agathon putosi totaalisesti WoW Classic -kuoppaan.

Onhan tätä varmasti jauhettu jo se 20h ja en osaa edes sanoa olenko aivan lopussa vai en. Kalastellut kyllä jokaisen lisätehtävän ja tutkinu kaiken mitä olen keksinyt. Harvemmin käy näin, useasti menee pelkällä suorituksella läpi ja sitten seuraavaan.

– Rokkijani yrittää lämmetä vielä siirtokuntaropeilulle.

Siis ymmärrän toki tuon siitä näkökulmasta että kaivataan enemmän haastetta/ryhmäpelaamista/ kommunikointia, mutta epäilen silti vahvasti Classicin vetovoimaa pitkällä tähtäimellä kun pelin itseääntoistavat ”kerää 10 sikaa, saat pöksyt” tehtävät ilman mitään sen kummempaa juonenkuljetusta alkavat jurppimaan viimeistään sen kolmannen hahmon kohdalla.

Mikä on seuraavista loppuvuoden odotetuin räiskintä?

Luulin että pelailisin vielä retailia Classicin jälkeen, mutta kaikki ne QoL muutokset ja muu turha skeida on vaan liikaa. Classicissa on vaan imua ja haastetta (puhumattakaan aktiivisesta keskustelusta), mikä nykyään puuttuu retailista, joka on edelleen se kuukausimaksullinen yksinpeli.

– Balnazzardia ei saada enää takaisin vanhaan WoWiin.

On se vaan niiiin nättiä! Pankkitilini on valmis, pelikoneeni on valmis, päivärytmini on valmis ja minä olen valmis. Näyttää ja vaikuttaa yhä uudelleen ja uudelleen juuri siltä unelmalta, jota on uskaltanut toivoa. – Celoril vuorostaan on jo ihan Final Fantasy VII -kuumeessa.

Loistavaa! Tai PvZ-kielellä: ribidii rabadaa hölbö! Kaksi edellistä ollut sen sorttista kukkushuumoria loistavalla pelattavuudella, ettei paremmasta väliä. Vähän jos kaipaa värejä ja huumoria elämään, niin tuskin tämänkään kanssa voi kauhean väärään mennä. – Kille räiskii mieluusti myös zombien ja kasvien kanssa.

En oikein tiedä mitä mieltä tästä pitäis olla. Se oli hirvittävää aikoinaan, kun Square lisäsi FFVI:n PsOne versioon välivideota, nyt ei näytä olevan enää muuta jäljellä, kuin välivideot. FFVII on lunastanut aikoinaan hyvin merkittävän paikan sydämestäni, mutta trailerit tästä remakesta ei ole onnistunut herättämään mitään tunteita. – Megaman pohtii Final Fantasy VII -uusioversioinnin suuntaa.

– Yerted kiinnostui Nintendouutuus Ring Fit Adventuresta.

– Kaze88 otti Controlin otteeseensa.

Minusta jo kakkososa on liian moderni kun ekaa kertaa aloin pelata Ps4-julkaisun myötä. Eka osa oli suorastaan maagisen realistinen maanläheinen kokemus. – mantelirapu haluaa Shenmuensa vanhahtavana.

Voikohan tuonne pataan pistää myös kaikki ylijäämäpokemoninsa? Se voisi selittää lore-puolella myös sen mikä Pokemon GO:ssa pois lähetettyjen Pokemonien ja siitä vastalahjaksi saatavien poke candyjen suhde on. – Haerski pohtii jo curryreseptejä Pokémon Swordia ja Shieldia varten.

Kuukauden sitaatti

”NYT ON STEAM, GOG GALAXY, UPLAY, BATTLENET, ORIGIN, EPIC, BETHESDA.NET, VIVEPORT JA ROCKSTAR. EI TÄSSÄ ENÄÄ MITÄÄN PELIKOKOELMIA TARVITSE VERTAILLA, KUN LAUNCHERKOKOELMASSAKIN ON JO IHMETTELEMISTÄ.”

– Reﬂoni löysi heti iloa Rockstar Games Launcherin lanseerauksesta.

facebook.com/pelaaja

twitter.com/pelaaja

instagram.com/pelaajalehti

Saitilla tapahtuu

Pelaajan uutiskimara: uusi peliuutisohjelma on alkanut!

elaaja.ﬁn viikoittaiset peliuutisvideot eli Uutiskimarat ovat käynnistyneet. Toimitus pureutuu varsin koeluontoisissa videolähetyksissä viikon kuumimpiin uutisaiheisiin hieman virallisemman uutismaisen otteen lisäksi myös avaramman keskustelun kautta. Uutiskimara julkaistaan lauantaisin kello 12.30 Pelaaja.ﬁn lisäksi Pelaajan YouTube-kanavalla, Instagram TV:ssä ja Facebookissa.

Pelaaja.ﬁn omat artikkelit ja arvostelut

Testissä taianomainen The Sims 4: Noituuksia

Arvostelussa Final Fantasy VIII Remake

Haastattelussa WoW Classicin ohjelmistoinsinööri Omar Gonzalez

Noituuksia saattaakin olla The Sims 4:n parhaita pelipaketteja. Vaikka uudet mekaniikat ovat perustavanlaatuisessa ristiriidassa pelisarjan perusidean kanssa ja tietyt ulottuvuudet kaipaisivat tasapainottamista, kokonaisuutena paketti tuntuu eheältä ja teemansa puitteissa loppuun asti mietityltä.” – Johanna Puustinen

Uudistusten puuttuminen muilta teknisiltä osaalueilta latistaa kokonaistunnelmaa, ja pelin parhaaksi saavutukseksi jää se, että se tuo Final Fantasy VIII:n uudemmankin konsolisukupolven pelattavaksi. Onneksi Triple Triad -korttipeli on edelleen yksi parhaista minipeleistä ikinä.” – Teo Scheepstra

ostalgikot ja fanit ovat pyydelleet Blizzardilta jo vuosia tilaisuutta palata takaisin aikaan ennen peliin tehtyjä lukuisia muutoksia tai lisäosia. Nyt World of Warcraft Classiciksi nimetyt palvelimet on viimein avattu. Pääsimme haastattelemaan Classicin vanhempaa ohjelmistoinsinööriä Omar Gonzalezia sekä kysymään sen kehityksestä ja tulevaisuudesta.

Pelaajacast

235: Gamescomista kajahtaa! Pysyykö homma Controllissa? amescomin jälkipyykissä toimituksen ﬁiliksiä esimerkiksi Dying Light 2:sta, Vampire: The Masquerade – Bloodlines 2:sta ja Marvel’s Avengersista. Käsittelyssä myös Remedyn Control ja tv-sarja The Boys. Studiossa Miika Huttunen, Janne Pyykkönen, Ville Arvekari sekä kesäharjoittelija Teo Scheepstra.

Blogit

236: WoW, mikä casti! elaajacastin uusi kausi on lähtenyt mukavasti käyntiin. World of Warcraft on taas kaikkien huulilla Classic-version ilmestyttyä. Pelaaja-lehden ja Pelaaja. ﬁ-sivuston toimitus muistelee peliä sekä jo edesmennyttä, Janne Pyykkösen päätoimittamaa WoW-lehteä. Erikoisvieraana myös WoW-lehteä tehnyt Pelaajan graaﬁkko ja WoWin aktiivipelaaja Minna Erkola.

pelaaja.fi // 29

Kalenteri // listat Ti 1.10.

Ke 2.10.

Bungie tarjoaa addikteille annoksen nimeltä Destiny 2: Shadowkeep. Call of Duty: Mobile rynnii puhelimille.

Ma 7.10.

Ti 8.10.

Ke 9.10.

Samalle päivälle mahtuvat jotenkin Trine 4, Concrete Genie, YookaLaylee and the Impossible Lair sekä pc:n John Wick Hex.

Ma 14.10.

Ma 21.10.

To 3.10.

Pe 4.10.

Ti 15.10.

Ke 16.10.

Switchille hyppäävät yhdessä suurpelit Overwatch ja The Witcher III: Wild Hunt.

Pokémonin tekijöiden uusi roolipeli on nimeltään Little Town Hero.

Ti 22.10.

Ke 23.10.

To 10.10.

Pe 11.10.

BioWare-veteraani David Gaiderin uusi roolipeli aloittelee Kickstarterissa. Steamiin saapuu Deliver Us The Moon.

Codemastersin GRIDautoilu palaa radoille. Will Smithillä on ongelmia itsensä kanssa Gemini Man -leffassa.

To 17.10.

Ti 29.10.

Ke 30.10.

Switch-käännösten sarjaa jatkavat Resident Evilit 5 ja 6 sekä verenmakuinen Vampyr.

Su 6.10.

La 12.10.

Su 13.10.

Pe 18.10.

La 19.10.

Su 20.10.

La 26.10.

Su 27.10.

Switch muuntuu kuntoilulaitteeksi Ring Fit Adventuren myötä. Myynnissä myös Plants vs. Zombies: Battle for Neighborville.

To 24.10.

Pe 25.10.

Pelaaja- ja Anime-lehti ovat mukana Helsingin kirjamessuilla sunnuntaihin asti.

Tiukkana pelipäivän kauppoihin saapuvat Call of Duty: Modern Warfare, Outer Worlds ja MediEvilin PS4-uusinta.

Vanha kunnon Star Wars: The Old Republic saa uuden Onslaughtlaajennuksen. Myynnissä myös WWE 2K20.

Ma 28.10.

La 5.10.

Kaupoissa Ghost Recon Breakpoint ja Sega Mega Drive Mini. Ensiillassa Joaquin Phoenixin kohuttu Joker.

Gwent-digikorttipeli tuo rautaa rajalle laajennuksessaan Iron Judgment.

To 31.10. Karmaiseva kummitustarina Luigi’s Mansion 3 pelottelee Switchin omistajia.

*Ennakkomyynti

Pelaaja Shop 1. The Legend of Zelda: Link’s Awakening 2. Pokémon Sworld/Shield* 3. NHL 20 4. FIFA 20 5. Borderlands 3 6. Kingdom Hearts III 7. DiRT Rally 2.0 8. Assassin’s Creed Odyssey 9. Control 10. NBA 2K20

30 // pelaaja.fi

Iso-Britannia 1. Borderlands 3 2. Gears 5 3. eFootball PES 2020 4. NBA 2K20 5. GreedFall 6. Mario Kart 8 Deluxe 7. Spyro: Reignited Trilogy 8. Grand Theft Auto V 9. Crash Team Racing Nitro-Fueled 10. Super Mario Maker 2

Yhdysvallat 1. Madden NFL 20 2. Minecraft 3. Grand Theft Auto V 4. Fire Emblem: Three Houses 5. Super Smash Bros. Ultimate 6. Super Mario Maker 2 7. Mario Kart 8 8. Mortal Kombat 11 9. Tom Clancy’s Rainbow Six: Siege 10. Astral Chain

Japani 1. Monster Hunter: World – Iceborne Master Edition (PS4) 2. eFootball Winning Eleven 2020 (PS4) 3. Borderlands 3 (PS4) 4. Daemon X Machina (Switch) 5. Super Mario Maker 2 (Switch) 6. Monster Hunter: World – Iceborne (PS4) 7. Super Smash Bros. Ultimate (Switch) 8. Fishing Spirits (Switch) 9. Mario Kart 8 Deluxe (Switch) 10. Minecraft (Switch)

Mitä sinä muuttaisit Pelaaja-lehdessä?

Osallistu Pelaajan suureen lukijakyselyyn ja voita puolen vuoden lehdet!

O S A L L I S T U

O S O I T T E E S S A :

BIT.LY/PELAAJALEHTI

vastaan

Marvel

32 // pelaaja.fi

Popkulttuurin jättiläiset nokikkain videopelien areenalla Sanat: Teo Scheepstra

C vastaan Marvel on tämän päivän popkulttuurin taistelukentistä kiivaimpia. Virallista vihanpitoa yritysten välillä ei ole, vaan sarjakuvien tekijät ja elokuvien näyttelijät ovat esimerkiksi usein tukeneet toisiaan sosiaalisessa mediassa. Molemmilla on kuitenkin omat faninsa, jotka ovat vakuuttuneita suosikkinsa paremmuudesta eivätkä jätä asiaa epäselväksi internetin eri keskustelukanavilla. Yleensä oman suosikin ylistys tehdään kilpailijan tuotantoa lyttäämällä, joten fanit ovat jatkuvasti toistensa kurkuissa kiinni. Elokuvat ovat viimeisin ilmentymä yhtiöiden välisestä kilpailusta ja fanien taistelusta, mutta supersankaritarinoiden jättiläisten yhteinen historia alkaa jo 1930-luvulta. DC – tuolloin nimeltään National Allied Publications – julkaisi vuoden 1934 syksyllä ensimmäisen numeron New Fun: The Big Comic Magazine -lehteä, jota myöhemmin seurasivat vieläkin jatkuvat Action Comics ja Detective Comics. Marvel sai alkunsa viisi vuotta myöhemmin, mutta sen nimi oli tuolloin Timely Publications ja se vain julkaisi lehteä nimeltään Marvel Comics. Vuosikymmeniä myöhemmin yhtiöiden nimet ovat muuttuneet ja hahmot ovat jokaiselle tuttuja. Batman ja Hämähäkkimies supersankarikollegoidensa kanssa ovat popkulttuurin ikoneja, jotka voi löytää melkeinpä minkälaisesta tuotteesta tahansa. Kilpailu valkokan-

kaalla tuntuu olevan kovinta, ja siellä yleinen mielipide vaikuttaisi vievän voiton Marvelille. Miten on asian laita videopeleissä? DC otti ensimmäisenä askeleita lisensoitujen videopelien puolelle, kun Atari 2600:n Superman julkaistiin vuonna 1979. Pelissä oli tehtävänä korjata Teräsmiehen arkkivihollisen Lex Luthorin räjäyttämä silta. Mielenkiintoisena lisänä Superman oli myös ensimmäisiä pelejä, joka tarjosi mahdollisuuden keskeyttää pelaamisen hetkeksi painamalla ohjaimen valintanäppäintä. Marvel seurasi perässä vuonna 1982, kun SpiderMan julkaistiin niin ikään Atari 2600:lle. Supermanin tavoin pelissä yritettiin estää vihollista tekemästä tuhoa, mutta varsinaista taistelua ei ollut. Hämähäkkimies kiipesi seittiensä avulla ylös rakennuksen seinää ja purki samalla Vihreän menninkäisen jättämiä pommeja, ennen kuin ne räjähtivät. Voitto saavutettiin yksinkertaisesti väistelemällä Menninkäistä, kunnes isoin pommi oli purettu. Ensimmäisten julkaisujensa jälkeen DC pysyi turvallisesti Batmanin ja Teräsmiehen parissa. Ensimmäinen peli, jonka päähahmona oli joku muu kuin jompikumpi isoimmista nimistä, oli vuonna 1991 julkaistu The Flash. Ensimmäinen Justice League -peli nähtiin vasta vuonna 1995. Ennen vuosituhannen vaihtumista julkaistiin 25 DC:n lisensseihin pohjautuvaa supersankaripeliä, mutta niistä vain neljässä seikkailivat muutkin kuin Batman tai Teräsmies.

pelaaja.fi // 33

”Marvelin sankarit eivät ole saaneet taakakseen mitään yhtä kamalaa kuin Superman.”

Uncanny X-men

Marvel puolestaan lähti heti laajentamaan hahmokaartiaan. Mielenkiintoisissa Questprobe-tekstiseikkailuissa nähtiin Hämähäkkimiehen lisäksi myös Hulk sekä Ihmenelosten Liekki ja Möykky. Questprobe-pelejä oli määrä tulla peräti 12, mutta niitä tehneen Adventure Internationalin konkurssi pätkäisi sarjan jo kolmen pelin jälkeen. Marvel julkaisi myös ensimmäisenä elokuvaan pohjautuvan pelin, kun Howard the Duck ilmestyi vuonna 1986 samannimisen elokuvan vanavedessä. DC:n ensimmäinen elokuvapeli – NESin Superman – seurasi perässä vuotta myöhemmin. Elokuvalisenssien kallis hinta ja pelien tekemisen tiukka aikataulu aiheuttivat kuitenkin sen, että elokuvapelit jäivät useimmissa tapauksissa keskinkertaisiksi tai jopa sitä huonommiksi tekeleiksi, ja niiden tekeminen onkin viime vuosina lopetettu täysin. Viimeinen elokuvaan suoraan pohjautuva supersankaripeli oli The Amazing Spider-Man 2, joka julkaistiin vuonna 2014. Heikko laatu ei ollut vain elokuvapelien ongelma. Supersankaripelit yleisesti kärsivät huonosta toteutuksesta, ja pelit tuntuivat pitkälti vain yritykseltä ratsastaa tunnetulla lisenssimateriaalilla kassakoneiden kilistessä. Sekä DC:n että Marvelin hahmot seikkailivat toinen toistaan surkeammissa peleissä, mutta epäonnista kruunua huonojen pelien kuninkaana kantaa Nintendo 64:lle vuonna 1999 ilmestynyt Superman. Se on malliesimerkki kehnosta supersankaripelistä, joka kuitenkin lisenssillään toi kassaan kelpo summan rahaa. Peli on surullisenkuuluisa onnettoman pelattavuutensa, karun graﬁikkansa ja lukuisten bugiensa ansiosta, mutta surkeista arvosteluista huolimatta peli menestyi PohjoisAmerikan markkinoilla hyvin ja oli saman vuoden heinäkuussa konsolinsa kolmanneksi myydyin peli. Marvelin sankarit eivät ole saaneet taakakseen mitään yhtä kamalaa kuin Superman, mutta vuonna 1989 NESille julkaistu Uncanny X-Men on lähes yhtä suuri tahra genren historiassa. Pelin pahiksilla – satunnaisella määrällä robotteja, erilaisia hirviöitä ja jopa hiiriä – ei ollut mitään yhteyttä sarjakuviin, ja sankareiden erikoiskykyjen käyttäminen teki vahinkoa paitsi vihollisille myös pelihahmolle itselleen. Supervoimat ovat tärkein asia supersankaripelissä, ja niiden rajoitettu käyttö oli varsin nurinkurinen ominaisuus. Mitä hauskaa on Painajaisella pelaamisessa, jos pelaaja ei voi käyttää hahmon teleportaatiota vapaasti?

Marvel vs. capcom 2

Yön ritarin perintö

Uusi teknologia tuo mukanaan uusia mahdollisuuksia Peliteknologian kehittyessä myös supersankaripelien tyyli on luonnollisesti muuttunut. Pitkän aikaa ne pysyivät suljetuilla kentillä tapahtuvina toimintapeleinä, joissa pelihahmon kyvyt vaihtelivat sen mukaan, mikä supersankari oli kyseessä. Joissain tapauksissa hyödynnettiin hieman erikoisempiakin kykyjä, kuten vuoden 2005 Batman Beginsissä, joka perustui samannimiseen elokuvaan. Siinä Batman suoraviivaisen taistelun sijaan pelotteli vihollisia käyttämällä apunaan ympäristöä ja varusteitaan. Tarpeeksi peloissaan oleva roisto saattoi pudottaa aseensa ilman nyrkkien heilutteluakin. Marvelin X-Men Legends muutti perinteistä mallia tarjoamalla laajan hahmokirjon, josta pelattavissa oli yhtä aikaa neljä. Samaa ideaa käytettiin myöhemmin Marvel Ultimate Alliancessa, jonka viimeisin jatko-osa Marvel Ultimate Alliance 3: The Black Order julkaistiin

34 // pelaaja.fi

heinäkuussa. Pelejä pystyi pelaamaan yksin tai kavereiden kanssa, ja niitä on yleisesti pidetty yhtenä värikkäistä poikkeuksista muuten harmaassa trikoosankareista kertovien pelien valikoimassa. Verkkoroolipeli Marvel Heroes, joka julkaistiin konsoleille myöhemmin nimellä Marvel Heroes Omega, käytti taisteluissaan pitkälti Ultimate Alliance -sarjan pelimekaniikkaa. Pelin taival on sittemmin päättynyt, mutta DC:n oma DC Universe Online porskuttaa edelleen. Se on supersankarien ympärillä pyörivää lisensoitua verkkoroolipeliä etsiville tällä hetkellä ainut vaihtoehto, jos ei lasketa sisällöltään suppeampia mobiilipelejä. Muiden isojen lisenssien, kuten Star Warsin ja Harry Potterin, tavoin supersankaritkin ovat saaneet videopeleissä LEGO-käsittelyn. Sekä Marvelin että DC:n hahmot seikkailevat jo useammassa LEGO-pelissä, joista viimeisimmät ovat mielenkiintoisen näkökulman ottanut LEGO DC Super Villains ja LEGO Marvel Super Heroes 2. Pelit ovat perinteisiä huumorilla höystettyjä LEGO-seikkailuja, jotka ovat pääosin saaneet yleisöltä ja pelimedioilta positiivista palautetta. Molemmat yhtiöt ovat laajentaneet pelikirjoansa myös tappelupelien puolelle. Marvelin ja Capcomin yhteistyö on huipentunut Marvel Vs. Capcom -sarjaan, ja DC on NetherRealm Studiosin kanssa tehdyn yhden pelin mittaiseksi jääneen Mortal Kombat -yhteistyön jälkeen saavuttanut menestystä arvostelu- ja myyntipuolella saman studion käsialaa olevalla Injustice-sarjalla.

superman (1999)

howard the duck

Ennen ensimmäisen Injusticen julkaisua tapahtui kuitenkin jotain, mikä mullisti supersankaripelien kentän täysin. Erilaisista genrekokeiluista ja joistain onnistumisistakin huolimatta supersankaripelit kärsivät tuolloin keskinkertaisuuden leimasta ja peliyhteisön ennakkoluuloista. Pelaajilla ei yksinkertaisesti ollut luottoa siihen, että pelit olisivat hyviä. Samat ennakkoluulot pätivät myös Batman: Arkham Asylumiin ennen sen julkaisua vuonna 2009. Peli oli kuitenkin arvostelumenestys, ja useat eri tahot kutsuivat sitä parhaaksi koskaan tehdyksi supersankaripeliksi, eikä syyttä. Sen voidaan helposti sanoa olevan supersankaripelien virstanpylväs, joka muutti genren kertaheitolla. Arkham Asylum ei ollut tappelupeli tai mahdollisimman laajaa pelattavien hahmojen kaartia hyödyntävä tiimipohjainen fanipalvelu, vaan se keskittyi nimenomaan Batmaniin ja pyrki välittämään pelaajille sen, miltä tun-

questprobe

Taisteluparit

Tässä osiossa nostamme esille joitain DC:n ja Marvelin parhaita ja merkittävimpiä rinnastuskelpoisia pelejä ja selvitämme, kumpi on onnistunut paremmin. Kaikille peleille ei löytynyt kilpailijan riveistä suoraa haastajaa, jolloin taistelu päättyi luovutusvoittoon. Batman (1990)

X-men legends

Spider-Man: Return of the Sinister Six (1992)

VS. T tuu olla Gothamin oma yön ritari. Samaa oli toki yritetty aikaisemmissakin peleissä, mutta koskaan ennen tavoitetta ei ollut saavutettu yhtä upealla tavalla. Kyseessä olisi ollut toimiva peli jo ilman Batman-lisenssiäkin, mutta sitä oli hyödynnetty osaavasti siten, että pelissä todellakin pelataan Batmanilla eikä vain satunnaisella toimintasankarilla. Supersankaripelien rimaa nostettiin kertaheitolla niin korkealle, että oli hankala nähdä yhdenkään pelin pystyvän enää vastaavaan saavutukseen. Menestys poiki ymmärrettävästi lukuisia jatko-osia, mutta Yön ritarin videopeliseikkailun perintö ei rajoitu pelkästään Batman-pelien piiriin. Viime vuonna julkaistua Insomniacin Spider-Mania verrattiin paljon – positiivisessa mielessä – Arkham Asylumiin. Vaikka se olikin erinomainen peli ja nosti rimaa Hämähäkkimies-pelien osalta, se ei keksinyt koko supersankaripeligenreä uudelleen Arkhamin tavoin vaan oli paljosta velkaa Rocksteadyn pelille ja seurasi pitkälti sen näyttämällä tiellä.

im Burtonin vuotta aikaisemmin julkaistuun elokuvaan löyhästi pohjautuvaa Batmania kutsuttiin julkaisunsa aikaan ”yhdeksi NESin parhaista supersankaripeleistä”. Korkeasta vaikeustasosta tunnettu peli koostui viidestä eri kentästä, joiden päävastustajina oli lukuisia DC:n sarjakuvista tuttuja vihollisia. Pelin lopussa Batman taistelee Jokeria vastaan Gothamin kellotornissa. Erikoista pelissä oli Batmanin kyky hyppiä yläpuolella oleville tasoille seiniä pitkin – ominaisuus oli aikakauden sivuilta kuvatuissa tasohyppelyissä harvinainen. Sunsoft näytti Batmanilla mallia, miten supersankaripeli voitiin NESin aikana tehdä hyvin, mutta valitettavasti kovin monet eivät pystyneet seuraamaan sen esimerkkiä.

Voittaja: batman

Justice League Task Force (1995)

Kumpi vetää pidemmän korren? Puolueettomasta näkökulmasta on hankala sanoa, kumpi on lopullinen voittaja, mutta Arkham Asylum ja sen vaikutus myöhemmin ilmestyneisiin peleihin vie DC:n kuitenkin niukkaakin niukempaan johtoon. Jos katselen asiaa omien värilasieni takaa, kallistun Marvelin puolelle. Luen enemmän Marvelin sarjakuvia ja pidän sen inhimillisempiä hahmoja ja tarinoita DC:n tarjontaa kiinnostavampana. DC:n nojaaminen Batmaniin on myös puuduttavaa, ja varsinkin Arkham-sarjan jälkeen tuntuu siltä, että hahmosta ei enää kannata tehdä uusia pelejä. DC voisi hyvin hyödyntää laajenevaa elokuvauniversumiaan ja yrittää tuoda muitakin hahmoja parrasvaloihin, mutta se tuntuu epätodennäköiseltä. Batman kuitenkin on takuuvarmaa myyntiä ja monien mielestä kiinnostavin supersankari, joten lisää Yön ritaria nähdään varmasti myös jatkossa. On mielenkiintoista nähdä, miten pelien tilanne kehittyy tulevaisuudessa. Marvelin elokuvauniversumin suosio ja Spider-Manin menestys takaavat sen, että supersankarit pysyvät varmasti jatkossakin videopelien aiheena. Marvel’s Avengers on tulossa ensi vuonna, mutta fanit eivät toistaiseksi ole siitä järin innoissaan – kiitos hieman väsähtäneiden hahmomallien. Elokuvien vanavedessä Marvel on myös panostanut mobiilipeleihinsä, joita se päivittää aina uuden elokuvan ilmestyessä. DC:n tulevaisuudensuunnitelmat eivät ole vielä toistaiseksi selvillä, mutta kuten mainittua, Batmaniin on ehkä liian helppo turvautua.

Lähelle pääsi Spider-Man: Return of the Sinister Six pari vuotta myöhemmin. Se kuitenkin putosi kuoppaan nimeltään ”ihan hyvä, muttei loistava”, eikä sitä ylistetty samalla tavalla kuin Sunsoftin peliä. Batmanin tapaan peli oli sivulta kuvattu tasohyppelyn ja toiminnan välimaastossa liikkuva supersankariseikkailu, jossa Hämähäkkimies kohtaa kenttien lopussa sarjakuvista tuttuja pahiksia. Return of the Sinister Six -tarina ilmestyi alun perin sarjakuvissa, joihin peli pohjautuu. Batman oli graﬁikkaa lukuun ottamatta jokaisella osa-alueella Return of the Sinister Sixiä edellä, joten se on selkeä voittaja pelien välisessä mittelössä.

X-Men: Children of the Atom (1994)

VS. M

arvel Vs. Capcom -sarjaa ei mitä todennäköisimmin olisi olemassa ilman X-Men: Children of the Atomia. Se oli ensimmäinen Capcomin Marvel-lisenssillä tekemä tappelupeli, jota seurasi vuotta myöhemmin X-Men Vs. Street Fighter. Nopeatempoinen taistelu ja värikkäät ympäristöt muistuttivat paljon Capcomin omia mätkintöjä, mutta uutta pelissä olivat yhdistelmähyökkäykset, joita pystyi jatkamaan vielä kesken ilmalennonkin. Komboiskut, monitasoiset taistelukentät sekä taktiset väistöliikkeet ja kierähdykset loivat pohjan pelille, josta myöhemmin tulisi kokonainen Marvel Vs. Capcom -pelien sarja. Positiivisesta vastaanotostaan huolimatta Children of the Atom on helppo

unohtaa, vaikka sen merkitys Marvel-pelien historiassa on suuri. DC:n vastaus tappelupelirintamalla oli heikko. Justice League Task Forcea ei nähty pelihalleissa, joissa Children of the Atom sai rauhassa hallita supersankarimäiskintöjen valtakuntaa, eikä se vakuuttanut kotilaitteillakaan. Pelaaminen oli töksähtelevää, ja arvostelijoiden mukaan erikoisiskujen tekeminen oli ”liian työlästä ollakseen hauskaa”. Graaﬁsesti peli näytti miellyttävältä, kun mikään ruudulla ei liikkunut, mutta se muuttui sotkuiseksi toiminnan alkaessa. Siinä missä Children of the Atom loi pohjan kokonaiselle pelisarjalle, Justice League Task Force oli helppo jättää pölyttymään historian holveihin.

Voittaja: X-Men: Children of the Atom pelaaja.fi // 35

nnen Insomniacin Spider-Mania oli Treyarchin Spider-Man 2. Sam Raimin samannimiseen elokuvaan pohjautuva peli ei menestynyt myynnin saralla läheskään yhtä hyvin kuin uudempi Hämähäkkimies, mutta se oli aikansa paras Hämähäkkimies-peli ja ehkä jopa paras supersankaripeli. Avoin pelimaailma tarjosi paljon tutkittavaa, ja ensimmäistä kertaa Hämiksen seittien täytyi oikeasti osua johonkin kiinteään, kuten rakennuksiin, jotta hän pystyi heilahtelemaan niiden varassa korkealla New Yorkin katujen yläpuolella. Pelkkä seitin ampuminen pilven reunaan ei enää riittänyt, kuten esimerkiksi ensimmäisen PlayStationin Spider-Manissa. Pelin mainetta varjostavat hieman eri studioiden kehittämät versiot eri laitteille, sillä pc-versio ei onnistunut läheskään yhtä hyvin, mutta se oli pitkän aikaa parasta, mitä Hämis- ja sarjakuvafaneille oli tarjolla. Christopher Nolanin elokuvatrilogia oli synkempi ja realistisempi kuin aikaisemmat valkokankaan Batmanit, mutta Batman Begins -peli ei yltänyt samanlaisiin korkeuksiin. Se yritti tehdä jotain uutta pelottelumekaniikallaan mutta jäi kuitenkin keskinkertaiseksi tekeleeksi huolimatta siitä, että elokuvan näyttelijät uusivat roolinsa myös pelihahmojen ääninä. Peli oli monien mielestä liian putkimainen, eikä sen tekoälyssäkään ollut kehumista. Kaunis audiovisuaalinen anti jäi kaiken muun jalkoihin, ja tämä erä näiden kahden sankarin väännössä meneekin Hämähäkkimiehelle.

Batman Begins (2005)

VS. Spider-Man 2 (2004)

Voittaja: Spider-Man 2

Injustice: Gods Among Us (2012)

LEGO DC (2008-)

VS.

Marvel Vs. Capcom 3: Fate of Two Worlds (2011)

arvel Vs. Capcom 3 oli pelattavuudeltaan pääosin samaa tavaraa kuin sarjan aikaisemmatkin osat, mutta se oli ensimmäinen Marvel Vs. Capcom -peli, jossa pelihahmot olivat kolmiulotteisia. Pelimaailma tosin oli edelleen kaksiulotteinen. Se oli hauska, värikäs ja sarjakuvista tuttujen hahmojen erikoiskykyjä tyylikkäästi toteuttava mätkintä, jossa kuitenkin oli harmillisen vähän pelattavaa sisältöä. Injusticen erottaa Marvel Vs. Capcomista se, että pelissä esiintyy pelkästään DC:n omia hahmoja. Pelillisesti se muistuttaa tekijä NetherRealm Studiosin Mortal Kombatia, ja sitä onkin kiitelty siitä, kuinka taidokkaasti se tuo yhteen DC:n sarjakuvat ja studion aiemmista peleistä tutun tappelupelikaavan. Se on selkeä parannus Justice League Task Forcesta, ja sen suosio poiki myös jatko-osan ja tarinaan kytkeytyviä sarjakuvia. Marvel Vs. Capcom ja Injustice ovat saman genren edustajia mutta kuitenkin keskenään varsin erilaisia. Molemmat ansioituvat tappelupelien areenalla eri tavoin, joten on hyvin hankalaa sanoa, kumpi on loppujen lopuksi parempi peli.

Voittaja: tasapeli 36 // pelaaja.fi

DC Universe Online (2011)

VS. Marvel Heroes Online (2013)

LEGO Marvel (2013-)

EGO-pelit ovat aina LEGO-pelejä, joten niitä on järkevämpää tarkastella kokonaisina sarjoina kuin lähteä vertailemaan yksittäisiä pelejä. DC on niissäkin nojannut Batmaniin vetonaulana, ja LEGO Batman -pelejä on julkaistu kolme. Batman esiintyi myös LEGO Dimensions -crossoverissa, mutta viime vuonna julkaistu LEGO DC Super Villains keskittyi täysin DC-universumin pahiksiin sankareiden sijaan. Marvel on hyödyntänyt lähes koko sankarikaartiaan alusta lähtien. Sekä LEGO Marvel Super Heroes -peleissä että kahteen ensimmäiseen Avengers-elokuvaan pohjautuvassa LEGO Marvel’s Avengersissa nähdään laaja kirjo trikoosankareita vuosien varrelta. Pelillisesti LEGO-pelit luonnollisesti muistuttavat aina äärimmäisen paljon toisiaan, joten siltä pohjalta niitä on hankala erotella. Marvelin puolesta puhuu jälleen monipuolisempi valikoima hahmoja, mutta toisaalta DC toi kentälle jotain täysin uutta pahiksiin keskittyvällä pelillään. Voittajan valinta tapahtuu pitkälti oman henkilökohtaisen maun perusteella, ja siksi tässä genressä ei selkeää suosikkia löydy.

Voittaja: tasapeli

C Universe Online ei ehkä ole niitä kaikkein puhutuimpia verkkoroolipelejä, mutta se tarjoaa edelleen pelaajille sarjakuva-aiheista pelattavaa vielä kahdeksan vuotta julkaisunsa jälkeen. Pelissä luodaan oma ﬁktiivinen supersankari, joka liittyy pelin edetessä joko sankareiden tai pahisten joukkoon. Kehittäjä Daybreak Game Company on julkaissut peliin lisäsisältöä peräti 35 tarinaepisodin muodossa, ja päivityksiä tehdään yhä tänäkin päivänä. Marvelin suoritus verkkorintamalla ei ollut yhtä vahva, vaikka Marvel Heroes oli fanipalveluna erinomainen tapaus. Hahmojen erikoisiskut, sutkautukset ja tarinallinen sisältö olivat nannaa sarjakuvien ystäville, mutta muuten se oli sisällöllisesti köyhä. Peliä yritettiin elvyttää useampaan otteeseen – viimeisimpänä konsoliversio Marvel Heroes Omega – mutta lopulta siitä vastanneen Gazillion Entertainmentin ja Marvelin omistaja Disneyn tiet erkanivat ja Marvel Heroesin tarina tuli päätökseensä. On sanomattakin selvää, että tämän ottelun vie kirkkaasti nimiinsä DC.

Voittaja: DC Universe Online

arvel Ultimate Alliance on kolmen osan mittaiseksi kasvanut pelaajien rakastama sarja, jonka viimeisinkin osa on huonoimmillaankin hauskaa perusmäiskettä. Laaja sankarivalikoima, sarjakuville uskolliset tarinat ja erinomaisesti toteutettu audiovisuaalinen ilme olivat takuuvarma hitti sarjakuvafanien keskuudessa. Pelattavaa riitti pidemmäksikin aikaa, jos kaikkia hahmoja halusi käyttää yhtä paljon. Justice League Heroesin tarina ei ole yhtä onnellinen. Pelissä pelattiin Ultimate Alliancesta poiketen kahdella hahmolla, eikä pelattavia hahmoja saanut aina valita vapaasti. Pelin kannettavat versiot PSP:llä ja Game Boy Advancella saivat osakseen kehuja, mutta yleisesti se kalpeni vertailussa Marvel Ultimate Alliancen ja X-Men: Legendsin kanssa. Hahmovalinnan rajoitus oli iso miinus, kun Marvelin pelit tarjosivat sillä saralla niin paljon mahdollisuuksia.

Justice League Heroes (2006)

VS.

Voittaja: Marvel Ultimate Alliance

Marvel Ultimate Alliance (2006)

Batman: The Telltale Series ja Batman: The Enemy Within (2017 ja 2018)

Batman: Arkham Asylum (2009)

VS.

Spider-Man (2018) Guardians of the Galaxy: The Telltale Series (2018)

ittemmin valonsa sammuttanut Telltale Games päätti sekin kokeilla onneaan niin DC:n kuin Marvelinkin supersankareiden kanssa. Molemmat pelit olivat tuttua Telltale-tavaraa eli vahvasti tarinankerrontaan nojaavaa, pelaajalta ohjakset vievää ja dialogivalintoihin pohjaavaa pelaamista. Tästä näkökulmasta katsottaessa molemmat Batmanit ja Guardians of the Galaxy olivat itse asiassa yksi ja sama peli, koska Telltalen pelit eivät tarjoa hirveästi vaihtelua pelistä toiseen muun kuin tarinan osalta. Batman kuitenkin yritti tehdä jotain uutta The Enemy Withinin tapauksessa, kun pelaajan valinnat tarinan kuluessa vaikuttavat oikeasti siihen, miten kaikki päättyy. Lisäksi Batman on kerronnallisesti paljon mielenkiintoisempi hahmo kuin Galaksin vartijat, joten Telltale-pisteet menevät DC:lle.

Voittaja: Batman: The Telltale Series ja Batman: The Enemy Within

ämä on todellinen titaanien taistelu, sillä Batmanin ja Hämähäkkimiehen merkitys niiden takana oleville yhtiöille ja populaarikulttuurille näkyy myös niistä tehtyjen videopelien määrässä. Arkham Asylumista on puhuttu jo tässäkin jutussa paljon, koska se on merkittävin yksittäinen supersankaripeli. Sen seuraajat eivät olisi yhtä hyviä ilman sitä, ja perintö on näkynyt myös muista sankareista kertovissa videopeleissä ja pelien ulkopuolellakin. Spider-Man on yksi niistä peleistä, jotka eivät olisi mitä ovat ilman Arkham Asylumia. Hämiksen uusi tuleminen PlayStation 4:llä on paljon velkaa Rocksteadyn teokselle – ja myös Treyarchin Spider-Man 2:lle. Vastaiskuihin ja erilaisten laitteiden käyttöön pohjautuva taistelujärjestelmä ovat tuttuja Rocksteadyn Batman-sarjasta, ja vaikka kaikki onkin tehty uusiksi nimenomaan Hämähäkkimiestä varten, on esikuva nähtävissä. Niin erinomainen peli kuin Spider-Man onkin, ei sitä vain voi sanoa Arkham Asylumia paremmaksi, kun velkoja on niin selkeästi maksettavana.

Voittaja: Batman: Arkham Asylum

ei haastajaa: deadpool (2013)

ieman kankea ja itseään toistava pelattavuus varjostaa kokonaispakettia, mutta Deadpool kiistatta ymmärsi, mistä sen pääroolissa olevassa hahmossa on kyse: verestä, suolenpätkistä, vessahuumorista ja neljännen seinän rikkomisesta. Nolan North näytteli rääväsuista palkkasoturia taidokkaasti, ja kaikista pelillistä ongelmistaan huolimatta Deadpool tarjosi pelaajille roppakaupalla hauskuutta. Se ei ollut videopelinä mullistava, mutta päätähti oli tuotu peliin täydellisesti. DC:n puolella Deadpoolille ei ole haastajaa. Suicide Squad -elokuvan myötä antisankariksi muuntautunut Harley Quinn on ehkä samaa luokkaa koomisuutensa kanssa, kun taas Arkham-peleissä pahiksena ja pelattavana hahmonakin nähty Deathstroke muistuttaa Deadpoolia ulkonäkönsä ja aseistuksensa puolesta – eikä ihme, sillä Deadpool syntyi alun perin Deathstroken kopiona. Harley Quinnia tai Deathstrokea ei ole vielä nähty omassa videopelissään, ja pelintekijöiden sitkeä Batmanissa roikkuminen tarkoittaa sitä, että Deadpool vie luovutusvoiton omassa sarjassaan.

LOPPUTULOS: tasapeli Marvel 4 DC 4 pelaaja.fi // 37

LATAUSTAUKO //

Toimituksen jäsenet ja avustajat pohtivat kolumnissa pelimaailman tapahtumia ja ilmiöitä.

Tekisitkö moraalisen valinnan? M oraaliset valinnat ovat jo vuosikausien ajan puhututtaneet peliharrastajien keskuudessa. Etenkin roolipelit ovat vakiinnuttaneet mahdollisuuden muovata hahmonsa polkua valitsemalla hyvien, pahojen tai jopa moraalisesti harmaalla alueella liikkuvien vaihtoehtojen välillä. Pelaajina moraaliamme koetellaan kuitenkin säännöllisesti arkisemmalla mutta todellisuudessa vaikuttavammalla tavalla. Pelaamisen ja internetin valtavirtaistumisen myötä etenkin pelimedioita ja keskustelupalstoja seuraavilla peliharrastajille tarjoutuu lukemattomia tilaisuuksia kurkistaa pelinkehityksen kulissien taakse. Verhon raottaminen ei aina ole kaunis näky, sillä pelien taustalta löytyy valitettavan paljon epämiellyttäviä tarinoita – aivan niin kuin muidenkin kulutustuotteiden. Kehittäjiä kohtuuttomasti kuormittavista työskentelytavoista, seksuaalisesta ahdistelusta tai psykologian keinoin höystetyistä ansaintamalleista kertovien juttujen lomassa herää vääjäämätön kysymys: tulisiko pelaajien miettiä tarkemmin henkilökohtaisia moraalisia valintojaan? Kuten toisinaan peleissäkin, ”hyvä” vastaus vaikuttaa usein selkeältä. Jos kehitysstudion toimitusjohtaja ja keulahahmo haastetaan oikeuteen väitetystä kehitysrahojen kavaltamisesta samaan aikaan, kun julkisuuteen kantautuu tietoja hänen vähintäänkin epämääräisistä vapaa-ajan aktiviteeteistaan, eikö valinnan pitäisi olla helppo? Entä silloin,

38 // pelaaja.fi

kun studio rutistaa säännönmukaisesti työntekijöistään viimeisetkin mehut saadakseen tuotteet kauppoihin luvattuna päivänä?

Moraaliset kohut eivät yksinkertaisesti tunnu liikuttavan pelaajia. Paskamyrskyn läpi rehvakkaana marssinut Gearbox-pomo Randy Pitchford juhlii Twitterissä Borderlands 3:n myyntiennätyksiä kyseenalaisesta julkisuuskuvastaan huolimatta. Eikä odotetun pelin pc-myyntimenestystä jarruttele paljon parjattu Epic Games Store -yksinoikeuskausi-

nen lukitseminen tuntuu kurjalta, mutta millä muulla keinoilla uusi tulokas voisi vakavissaan haastaa jättiläisen? Monille vaikein valinta tuntuukin olevan saavutetuista eduista luopuminen, mutta sekin kyllä järjestyy, kunhan kepin päässä on tarpeeksi houkutteleva porkkana. Kasvottomaan massaan on tietysti helppo piiloutua, sillä mitäpä merkitystä yksittäisen ihmisen valinnoilla olisi, jos muutkin ostavat? Kuluttajien vaikutusvalta piilee kuitenkin lompakossa. Netissä keuhkoaminen on toki jonkinlainen signaali niin ke-

”Paskamyrskyn läpi rehvakkaana marssinut Gearbox-pomo Randy Pitchford juhlii Twitterissä Borderlands 3:n myyntiennätyksiä kyseenalaisesta julkisuuskuvastaan huolimatta.” kaan. Sen herättämä pahennus onkin tietynlainen käänteinen moraalinen kohu, maksaahan Epic kehittäjille kilpailijoitaan korkeampia osuuksia pelien myynnistä. On tietysti paljon helpompaa tiedostaa ongelmat kuin tehdä uhrauksia niiden ratkaisemiseksi. Koko Epic Games Store -kohussakin on kyse juuri tästä. Tuskin kukaan on sitä mieltä, etteivätkö kehittäjät ansaitsisi isompaa siivua pelimyyntien tuotoista, mutta uuteen ja käyttäjäkokemukseltaan heikompaan pelialustaan siirtyminen tuntuu ärsyttävän isolta uhraukselta. Yksinoikeuspelien keinotekoi-

hittäjille kuin kauppiaillekin, mutta jos pahennus ei näy viivan alla, on viesti selvä: kunhan tuote kiinnostaa riittävästi, ei muulla ole merkitystä. Rahojemme myötä annamme myös hiljaisen hyväksyntämme pelialan huonoille puolille. Kun seuraavan kerran mesoat Twitterissä tai uutiskommenteissa, mieti, olisitko valmis tuomaan äänesi kuuluviin myös rahojesi muodossa.

Jukka Moilanen on pelaaja, toimittaja, ekonomi, tutkija ja kaikkea siltä väliltä.

Arvostelut Arvostelut

Verkkorintama

40_Gears 5 42_Borderlands 3 44_GreedFall 46_Ancestors: The Humankind Odyssey 47_The Legend of Zelda: Link’s Awakening 48_WRC 8

49_eFootball PES 2020 50_NBA 2K20 51_NHL 20 52_Catherine: Full Body 53_Daemon X Machina 54_Blair Witch

55_Hunt: Showdown 56_The Dark Pictures: Man of Medan 57_Remnant: From the Ashes 58_RAD

59_World of Warcraft Classic 60_No Man’s Sky: Beyond 61_Monster Hunter: World – Iceborne

Gears 5

Ei edes naurata

Pölyyntyy pelihyllyyn

Keskinkertainen

Takuuvarmaa viihdettä

Arki ja tunnit katoavat

Kelvoton

Paremman puutteessa

Pelaamisen arvoinen

Tästä pitäisi ottaa mallia

Pelien virstanpylväs

Pelaajan

valinta

Huomionarvoiset pelit saavat arvostetun Pelaajan valinta -leiman.

Lue aikaisemmat arvostelut pelaaja.fistä!

Varo tätä peliä! Huonojen pelien paljastaja Pac-Man nielee pommit puolestasi.

pelaaja.fi // 39

Arvostelut Gears 5 on kautta linjan äärimmäisen komeaa katsottavaa, ja etenkin valoefektit hivelevät silmiä. Ulkomaisemissa on myös sopivaa vaihtelua, kun lumiset vuoristot vaihtuvat punahiekkaiseen autiomaahan.

GEARS 5 Sahan ja jään laulu Tekijä: The Coalition Julkaisija: Microsoft Alusta: Win, Xbox One (testattu) Julkaisu: Nyt Ikäraja: 18

boxin oman pelitarjonnan yhtenä kulmakivenä on jo yli vuosikymmenen toiminut Epic Gamesin Gears of War -sarja, joka aloitti neljännessä varsinaisessa osassaan uuden aikakauden uuden kehittäjän myötä. Ohjaksiin tarttunut The Coalition hyppäsi alkuperäisen trilogian ajoista 25 vuotta eteenpäin ja toi estradille uuden sukupolven sotilaat eli sarjan yrmeän sankarin Marcus Fenixin pojan JD:n ja tämän toverit. Nelososassa nähtiin myös uusi uhka, swarm-hirviöt, mutta suurin yllätys koettiin lopussa, kun JD:n ystävä Kait Diaz paljastui mitä ilmeisimmin locust-kuningattaren jälkeläiseksi. Tiedon todenperäisyyttä lähdetään selvittämään Gears 5:ssä, joka on suoraa jatkoa nelososan tapahtumille. Peli alkaa varsin perinteisissä merkeissä, kun JD, Kait, Del ja Marcus etsivät keinoa käynnistää Hammer of Dawn -superase, jotta swarm-viholliset voitaisiin pysäyt-

40 // pelaaja.fi

tää lopullisesti. Pelaaminen on tuttua ja turvallista Gearsia, jossa räiskitään suojista ja rynnitään paikasta toiseen heiluvan kameran saattelemana. Kiisselinen veri lentää testosteronia tihkuvan dialogin siivittämänä vihollisten kaatuessa vasemmalla ja oikealla. Alkuosion tutun pelattavuuden ja juonikuvioiden jälkeen tapahtuu kuitenkin näkökulman ja rytmin vaihdos, joka vie koko sarjaa uudenlaiseen suuntaan.

Pelin todellinen matka alkaa, kun Kait ja Del lähtevät kahdestaan etsimään johtolankoja Kaitin sukujuurista. Matkaamiseen käytetään purjekelkkaa, jolla pääsee liikkumaan vapaasti omaan tahtiin. Avoimen maailman peliksi Gears 5 ei sentään muutu, mutta tutkittavat alueet

ovat yllättävän isoja ja komeita. Tarinallisten tavoitteiden ja paikkojen lisäksi niistä löytyy myös pieniä sivutehtäviä, jotka syventävät pelimaailman tapahtumia. Niistä saa myös erikoisosia, joilla tehostetaan mukana kulkevaa Jack-robottiapuria. Tavallaan avoimempi maailma on vain hämäystä, sillä tehtävillä seikkaillaan ja räiskitään edelleen enimmäkseen sokkeloisissa ja pimeissä sisätiloissa ja tunneleissa aivan kuin ennenkin. Kartalla matkatessa taas ei tehdä muuta kuin ihaillaan maisemia ja kuunnellaan Kaitin, Delin ja myöhemmin mukaan liittyvien kumppaneiden välistä keskustelua sodasta, elämästä ja ihmiskohtaloista. Avoimuus tarkoittaa lähinnä vain sitä, että nyt pelaaja etenee omassa tahdissaan eikä vain puske eteenpäin

”On hienoa nähdä, että uudet tekijät ovat löytäneet oman otteensa sarjasta rikkomatta kuitenkaan sen rakastettuja tunnuspiirteitä.” Gears 5 on tehty yhteistyössä Terminator: Dark Fate -elokuvan markkinoinnin kanssa. Moninpelihahmoista löytyy sekä T-800-terminaattori että Sarah Connor, jota Linda Hamilton itse ääninäyttelee.

ahtaassa tarinanputkessa kuin raiteilla. Se raikastaa kuitenkin kummasti sarjan peruskaavaa. Entistä henkilökohtaisemmat keskustelut syventävät hahmoja enemmän kuin Gears-peleissä on totuttu, eikä sodan jättäminen pois pelin nimestä ole sen vuoksi pelkkä tyylikikka. Intiimimpi lähestymistapa tuo pelin tarinaan enemmän imua kuin on aiemmin totuttu. Mukana on myös äijäilevää perusläppää ihan riittävästi, joten kyllä tämän Gears-peliksi vielä tunnistaa. Tarinallisesti viides osa on selkeä trilogian keskiosa, joten lopullista päätöstä tapahtumille pitää odottaa kuutososaan saakka. Nelososaa saattoi ansaitusti kritisoida siitä, että vaikka se esitteli uusia hahmoja ja uuden ajan tarinaa, pelattavuudeltaan se oli edelleen samaa kuin ennenkin. Vitososan aiemmasta poikkeava tarina piristää menoa tarpeeksi, jotta räiskintä pysyy kiinnostavana. Se on toki yhtä hiottua ja toimivaa kuin ennenkin. Tulitaistelutilanteet ovat hyvin suunniteltuja, napakasti rytmitettyjä, jännittäviä ja välillä hengästyttäviäkin, vaikka useimmiten niiden alkamisen arvaa etukäteen. Asiassa auttaa myös se, että tarjolla on sarjan laajin ja monipuolisin ase- ja vihollisvalikoima.

Suurin uutuus on pelaajan apuna hääräävä Jackleijurobotti, jolla on nyt aiempaa aktiivisempi rooli toiminnassa. Ovien availun ja tietokoneiden hakkeroinnin lisäksi Jack kykenee nyt osallistumaan taisteluihin erilais-

ten erikoiskykyjensä avulla. Niihin kuuluu sähkömiinoja, sokaisu- ja jäädytyspommeja sekä vihollisten hetkellistä hallintaa. Osa kyvyistä taas auttaa pelaajaa, kuten näkymättömyysverho, suojakenttä ja tutkapulssi. Kykyjä käytetään kevyesti myös kenttien tutkimisen apuna, kun esimerkiksi sähkömiinoilla voi käynnistää generaattoreita tai suojakentän avulla juosta läpi tulimeren. Toiminnan ollessa hektisimmillään kykyjä ei välttämättä ehdi käytellä, mutta joka tapauksessa ne tuovat lisää ulottuvuutta räiskintään. Tästä syystä Jack on pelattavissa myös yhteistyöpelissä ja Horde-tilassa. Lisäksi kyvyt antavat syyn tutkia ympäristöjä tarkemmin, sillä niistä löytyy osia Jackin tehon ja ominaisuuksien paranteluun.

Koska kyseessä on Gears, mukana on tietenkin runsaasti tuttuja moninpelitiloja ja pari uuttakin. Itselleni vetonaulana on edelleen sarjan lanseeraama Horde-tila, joka on parempi kuin koskaan. Uutuutena pelihahmoilla on nyt tietyt roolit erikoiskykyineen ja kehityskortteineen. Lisäksi uudet viholliset ja 12 eri karttaa takaavat sen, että tilaan voi helposti upottaa kymmeniä tunteja. Samaa voi sanoa kilpailullisesta Versus-pelitilasta, joskaan siinä ei ole mullistavia uudistuksia. Nähtäväksi jää, muuttuuko sekin perinteiseksi Gnasher-hipaksi niin kuin aiemmissa osissa. Escape on kokonaan uusi pelimuoto, jossa pyritään pakenemaan sokkeloisesta kartasta juoksemalla turva-

huoneesta toiseen ennen lopullista pakoa. Kello tikittää koko ajan ja myrkkykaasu leviää pelaajien perässä. Escape vaatii Horden lailla hyvää yhteistyötä ja innostaa ainakin aluksi, mutta jatkuvaa ja nopeaa liikettä vaativa pelitila ei täysin sovellu Gearsin peruskankealle ja suojaräiskintään nojaavalle pelattavuudelle. Toinen uusi pelitila on Arcade, jossa ensimmäinen 50 tappoon päässyt pelaaja voittaa. Joka pelihahmolla on oma rooli, erikoiskyvyt ja aseet, joita kehitetään ottelun aikana kerätyillä kalloilla. Arcade on selkeästi tehty vaihtoehdoksi Versus-tilalle, mutta se tuskin voittaa puolelleen ketään, joka ei ole siitä valmiiksi erityisen innostunut. Kolmososan ja Judgmentin jälkeen kärsin itse jo pahasta Gears-ähkystä, mutta Gears 5 on maistunut kokonaisuutena aivan uudella tavalla. Uudistuksistaan huolimatta se on silti edelleen ehtaa Gearsia ja selvästi sarjan vanhoille faneille tarkoitettu, mutta ainakin se on tarinallisesti selkeä parannus edellisestä osasta. On hienoa nähdä, että uudet tekijät ovat nyt löytäneet oman otteensa sarjasta rikkomatta kuitenkaan sen rakastettuja tunnuspiirteitä. Kun Lancerin saha alkaa laulaa, fanit ovat taatusti heti kuin kotonaan. Miika Huttunen Avoimuus, uutuudet ja henkilökohtaisempi tarina uudistavat Gearsin peruskaavaa sen verran, että kyllä taas kelpaa.

pelaaja.fi // 41

Arvostelut Kullekin hahmolle on varattu pieni mutta monipuolinen lista yksilöllisiä erikoiskykyjä, jotka vaikuttavat keskeisesti sekä hahmon taistelutyyliin että rooliin taistelukentällä. Mikäli kykypuihin roiskitut pisteet ja pelaajan maku eivät löydä yhteistä säveltä, pointsit voi nollata uusiokäyttöön lähimmässä kauneusautomaatissa, jossa onnistuu myös kosmeettisten yksityiskohtien muokkaus. Muokattavaa, tuunattavaa ja puunattavaa pelissä sitten riittääkin aina hassuista hatuista kranaattien käyttäytymistä räätälöiviin asemuokkauksiin. Valtavan sisältökirjon kruununa komeilee tietysti älyvapaan valtava tuliaseiden arsenaali. Erilaisia pistooleja, kivääreitä, haulikoita ja muita tussareita löytyy huima määrä, ja varsinkin alkutaipaleella aseistusta tuppaa vaihtelemaan lähes minuuttitahdilla. Käytännön tasolla eroavaisuudet ovat usein välttävän pieniä, mutta aseet ovat pienten lisäjippojensa ja ulkoasunsa osalta niin vivahteikas valikoima väkivallan välineistöä, että keräilyvietti on koko ajan koetuksella. Tämäkin on toki tuttua tavaraa sarjan aiemmista osista, eikä Gearbox ole lähtenyt kajoamaan toimivaksi todettuun kaavaan kuin pintapuolisesti. Kaikki eteen etsiytyvät viholliset kirveitä viskovista psykopaateista maan alta kaivautuviin jättihämähäkkeihin tiputtavat kuollessaan aseita ja varusteita kuin painajaismaiset piñatat. Taskuun tarttuvat herkut voi halutessaan myydä eteenpäin, mutta useimmiten ylimääräinen irtaimisto tulee surutta viskattua pientareelle. Borderlandsin maailmassa kaikki on enemmän tai vähemmän kertakäyttöistä.

Eri planeetoille lohkotun pelialueen eri kolkkiin pääsee tuttuun tapaan pikamatkustamaan napin painalluksella.

BORDERLANDS 3 Me tulemme, tulemme taas! Tekijä: Gearbox Software Julkaisija: 2K Interactive Alusta: Win, PS4, Xbox One (testattu) Julkaisu: Nyt Ikäraja: 18

earbox Softwaren monenkirjavan historian kirkkain helmi on eittämättä kymmenen vuotta sitten alkunsa saanut Borderlands-pelisarja. Falloutin, Mad Maxin ja Pahkasian sielunmaisemista ammentava toimintaeepos lainaa pelitekniset ydinasiat Diablon kaltaisilta keräily-, murha- ja kimppapeliviettiä lietsovilta teoksilta sekä uittaa yksinkertaisen mutta tappavan toimivan pelimekaniikkansa retrofuturistisen ultraväkivallan lietteissä. Pelisarjan uutta osaa on odotettu kuin kuuta nousevaa – ja kas, tässä se vihdoin ja viimein komeilee. Ränsistyneille tulevaisuuden joutomaille sijoittuva uutukainen kiidättää kertalaakista tutuille taipaleille. Vallattoman hömppähuumorin kyllästämä räiskintäpeli kuljettaa pelaajaa yhdeltä värikkäältä areenalta toiselle, ja sarjakuvamaisten mutta pohjattoman väkivaltaisten koitosten jälkeen taistelukentältä kammetaan auki joka ikinen kirstu, arkku, tynnyri ja vessanpönttö uusien varusteiden ja

42 // pelaaja.fi

aarteiden toivossa. Vaikka Borderlandsia voi pelata yksikseen, peli on parhaimmillaan yhteispelinä. Samaan seurueeseen mahtuu parhaimmillaan neljä kyntäjää.

Peli sisältää neljä uudenkarheaa hahmoa, joiden yksilöllisiä ominaisuuksia voi muokata haluamakseen pelin edetessä. Amara on psyykkisillä kyvyillä turboahdettu tappokone, ärräpäitä laukova Moze voi hypätä taistelun tiimellyksessä omaan robottihaarniskaansa, lakoninen androidi FL4K voi käskyttää erilaisia petoja vihollisten kimppuun, ja teknologiaan luottava Zane hyödyntää suojakilpien ja lennokkien kaltaisia apuvälineitä taistelukentällä.

Myös tarinan ja hahmojen osalta Borderlands 3 tepastelee tuiki tutuilla karskin ja karkean pieruhuumorin leveyksillä. Itseironinen kässäri koputtelee jatkuvasti neljättä seinää. On vaikea kuvitella, että pelin pääpahis Tyreen Calypso olisi syntynyt ilman, että Gearboxia ja sen johtohahmo Randy Pitchfordia olisi lähivuosina rytyytetty sosiaalisessa mediassa kuin märkää rättiä. Psykoottista seuraaja-armeijaansa rautaisella kouralla johtava militantti somevaikuttaja päättää veriset lähetyksensä iskulauseellaan ”Tykkää, jaa, tottele”. Pelin juonenkäänteet ja hahmokirjo tuntuvat edeltäjiään laiskemmalta kokonaisuudelta, ja vitsejä alleviivataan turhan paksulla tussilla. Toisaalta Borderlandsin perimmäinen pointti on avata pelaajalle estradi estottomalle mäiskinnälle, ja siinä tuiskeessa syvempiin sävyihin tähtäävä kerronta olisi lähinnä haitaksi. Tarina viskoo pelaajaa planeetalta toiselle ripeällä tahdilla, ja ympäristöt eroavat kiitettävästi toisistaan ulkoasun, arkkitehtuurin ja rakenteen osalta. Yllättäen kolmonen tuntuu kokonaisuutena pienemmältä pelialueelta kuin vaikkapa Borderlands 2, mutta se johtunee siitä, että kenttäsuunnittelussa korostuvat aiempaa tiiviimmät alueet. Taistelu on tuttuun tapaan intensiivistä, kaoottista ja polveilevaa, mutta kolmosen kohdalla sekopäisyys tavoittaa uudet mittasuhteet – hyvässä ja pahassa. Vapaasti tutkittavista maaplänteistä koostuvia pelialueita täplittävät erilaiset tukikohdat, hökkelikylät, luolastot ja muut rakennelmat, joiden viholliskylläisiin syövereihin tarinatehtävät useimmiten johdattavat. Näillä alueilla pelin kaoottisuus kääntyy toisinaan itseään vastaan varsinkin moninpelissä, sillä aiempaa ahtaampi kenttäsuunnittelu ja joka ilmansuunnasta sikiävät viholliset tekevät tilanteiden hahmottamisesta arpapeliä. Aina ei ole yksiselitteisen selkeää, lähtikö nirri oman mokailun vai taistelutilanteen yleisen sekavuuden johdosta. Borderlands 3 on oletusvaikeustasolla selvästi edeltäjiään haastavampi tapaus, mikä on tervetullut uudistus. Suojakilpi- ja terveysmittariston tapitus on hyvä omaksua osaksi rutiinia heti pelin alkutaipaleella, sillä kuolema korjaa paikoin petollisen helposti. Tallennuspisteitä on viljelty anteliaasti, joten yleisesti ottaen visiitti manan majoille kuittaantuu muutaman minuutin kuromisella. Osa pomotaisteluista on myös sen verran kovia koitoksia, että toisinaan on parempi pakittaa paikalta ja käydä kiertämässä tukku sivutehtäviä uusien aseiden ja korkeamman tasolukeman toivossa.

Vaikka Borderlands 3:n päähahmot ovat uusia tuttavuuksia, tarina on täynnä pelisarjassa aiemmin kohdattuja hahmoja.

Borderlands-sarjan edustajat on suunniteltu pelattavaksi moneen otteeseen ja monella eri hahmolla, ja tätä kutinaa kolmonen pyrkii rapsuttelemaan mahdollisimman terävällä kynnellä. Hahmojen yksilölliset erikoiskyvyt vaihtelevine ominaisuuksineen ovat jo itsessään hyvä houkutin aloittaa uusi peli heti lopputekstien jälkeen, eikä lähimain loputtomalta vaikuttava aseiden armada ole hassumpi porkkana sekään. Vaikka peliä pelaa ilokseen ja kyseessä on ilmiselvästi osaavan pelistudion laadukas tekele, Borderlands 3 on loppujen lopuksi melko virkamiesmäinen ja varman päälle pelaava jatko-osa vakiintuneeseen pelisarjaan. Se ei koettele instituution peruskalliota kasaamalla sen päälle uusia rakennelmia vaan keskittyy vääntämään olemassa olevia nuppeja piirun verran tukevammin kaakkoon. Moni pelisarjan ystävä varmasti toivoikin kolmosen tuovan lähtökohtaisesti vain lisää tuttua ja turvallista tavaraa uudella pintakerroksella. Sitten taas on meitä muita kymmeniä tai satoja tunteja pelisarjan aiempiin osiin sijoittaneita, joille kolmannen Borderlandsin tarjoilema laadukkaan yllätyksetön lautasellinen hurmeista hurmosta sisältää myös pienoisen pettymyksen pikantin sivumaun. Jason Ward Borderlands-sarjan neljäs omena ei taaskaan putoa kauas puusta, ja lopputuloksena

Vaihtopelaaja

”Vaikka peliä pelaa ilokseen ja kyseessä on ilmiselvästi osaavan pelistudion laadukas tekele, Borderlands 3 on loppujen lopuksi melko virkamiesmäinen ja varman päälle pelaava jatko-osa.”

Borderlands 3 tuntuu alkuun tutulta ja tur-

valliselta tuliluikkujen ja huulenheiton riemukimaralta. Muutaman tunnin pelaamisen jälkeen lähdetään kuitenkin lentoon Pandora-planeetan pinnalta ja… mikään ei oikeastaan muutu ympäristöjä lukuun ottamatta. Eikä siinä mitään, sillä jatkuvana virtana kasautuvat aseet jaksavat edelleen yllättää ja niillä ampuminen sekä hahmon kehittäminen maistua. Muu maailma Borderlandsin ympärillä on kuitenkin muuttunut sarjan alkuajoista. Siinä missä Diablo ampuma-aseilla tuntui aikoinaan nerokkaalta ja jossain määrin ennennäkemättömältä idealta, nyt loottiräiskintää piisaa markkinoilla kyllästymiseen asti. Erityisesti yksin pelatessa Borderlands 3:n räime painuu paikoin puurtamisen puolelle, mikä korostuu luotisienimäisissä pomotaistoissa. Monipuolinen kehitysjärjestelmä jää myös helposti paitsioon, kun hahmon kykypuuta ei pääse kokeilumielellä rukkaamaan milloin vain. Suurimmatkin huolet on helppo unohtaa, jos mukaan saa hyvän pelikaverin ja pelin jatkuva, kaikkialle ulottuva huulenheitto ja toinen toistaan kreisimmät hahmot jaksavat viihdyttää ärsyttämisen sijaan. Tarina itsessään ei saa maihinnoususaappaita pyörimään jaloissa, mutta sarjalle jo sydämensä menettäneiden mieltä varmasti lämmittävät monien aikaisemmista peleistä tuttujen kasvojen comebackit. Ne toisaalta korostavat, että ehkä Borderlands 3:n tarkoituskaan ei ollut yrittää tehdä mitään uutta ja ihmeellistä vaan lisää sitä samaa Paavo Niskala vähän paremmin.

Missä mikromaksut? Yksi Borderlands 3:n ilahduttavimpia puolia on se, että vaikka moninpeliin, aarrejahtiin ja toistoon keskittyvä pelityyppi olisi hedelmällistä maaperää kylvää tekele täyteen röyhkeitä mikromaksuja ja aarrelaatikoita, kehittäjä Gearbox on päättänyt jättää jälkirahastuksen minimiin. Borderlands 3 on jo hyllyversiona ahdettu läpeensä täyteen sisältöä aseista ja varusteista kosmeettisiin lisäkilkkeisiin. Luvassa on toki ainakin neljä maksullista lisäosaa, mutta niiden luvataan olevan laajemman skaalan päivityksiä, jotka tuovat mukanaan uusia pelialueita, vihollisia ynnä muuta peruspeliä laajentavaa tavaraa. Näinä mikromaksujen kulta-aikoina Gearboxin ratkaisua voi pitää jonkin tason kulttuuritekona. Toivottavasti linja pitää.

on viihdyttävä mutta yllätyksetön pelikokemus.

pelaaja.fi // 43

Arvostelut

Maisemat ovat grafiikan ja asettelun puolesta hämmästyttävän nättejä. Miten pikkuruinen pelistudio saa tällaista aikaan?

GREEDFALL Eau de Shepard Tekijä: Spiders Julkaisija: Focus Home Interactive Alusta: Win (testattu), PS4, Xbox One Julkaisu: Nyt Ikäraja: 18

uonnossa tyhjiöt tuppaavat täyttymään. Sellaisen loi BioWare, joka kehitti 2000-luvulla Dragon Ageja Mass Effect -sarjoillaan fanikunnan kevyehköille ja ihmisläheisille roolipeleille. Niissä keskustelu kaverien ja vastaantulijoiden kanssa painoi pelaajien vaakakupissa enemmän kuin universumin tai sivilisaation kohtalo. Kun studion mopo karkasi käsistä ja se laski alleen Andromedaksi ja Anthemiksi kutsutut vahingot, jonkun piti paikata musta aukko maailmankaikkeudessa. Messiaaksi valikoi-

Hämähäkit Marsista Spiders on ranskalainen pelistudio, jonka kehittäjät työskentelivät yhdessä vuoden 2007 Silverfall-toimintaropen parissa. Sen jälkeen studio on yrittänyt tuottaa juuri tämäntyylisiä kolmannen persoonan roolipelejä, kuten Mars: War Logsin, Bound by Flamen ja The Technomancerin. Näille on yhteistä kova yritys, kiinnostavat ideat ja se, etteivät ne lopulta vain olleet tarpeeksi hyviä. GreedFall on senkin takia ilahduttava tapaus. Kaikki puurtaminen on vihdoin johtanut siihen, että toteutus vastaa visiota.

tui, uskokaa tai älkää, minikokoinen ranskalaisstudio Spiders. Oudompaakin voisi sattua. Näyttämönä on fantasiarenessanssi, mikä tarkoittaa, että miekan ja magian lisäksi viholliset saavat maistaa musketin kuulaa. Se on huonompi juttu Teer Fradee -saaren asukkaille. Kelttejä muistuttava alkuperäiskansa nauttii saarensa puhtaasta luonnosta ja autuaasta rauhasta, kunnes tutkimusmatkailijat päättivät tuoda paikkaan ”sivistystä”. 15 vuotta myöhemmin saarta koristaa kolme suurta kaupunkia, joiden rakentajilla on vahva visio tulevaisuudesta. Kauppiaskongressi on kuin fantasiaranskalaisten versio Intiaa kurittaneesta kauppakomppaniasta. Thelemen magokratia uskoo espanjalaisen inkvisition ja rovioiden tervehdyttävään vaikutukseen. Arabihenkinen Siltaallianssi taas tahtoo valjastaa saarelaisten magian jalosti lääketieteen palvelukseen, mutta eettisenä esikuvana on tohtori Pasteurin sijasta tohtori Mengele. Kaikkia riistovaltioita motivoi mahdollisuus löytää lääke mädättäjäpöpöön nimeltä malichor, joka kaataa väkeä kuin musta surma konsanaan. Saarelaisia veren mustaksi muuntava pöpö ei nimittäin vaivaa.

GreedFall sujahtaa alkumetreiltä asti biowarelaiseen kolmannen persoonan roolipelaamiseen heti sankarista lähtien. Valmiiksi nimetty mutta sukupuoleltaan ja kasvoiltaan säädettävä De Sardet on todellakin merirosvohattujen ja röyhelöpaitojen kapteeni Shepard. Hänelle matka Teer Fradeehen on sukubisnestä. Törttöilevä mutta sydämellinen serkku Constantin häädetään hovista saaren kuvernööriksi, ja pätevämmän De Sardet’n on pidettävä bilejonne kurissa. Asiassa auttaa kauppaliiton legaatin eli diplomaatin arvonimi. Sen ansiosta sankari voi tunkea nokkansa aivan kaikkien asioihin, ja uhkailukin sujuu kätevästi. Pelillisesti titteli tarkoittaa sitä, että pelaajan on oikeasti syytä olla diplomaattinen. Tehtävät katsotaan suoritetuksi paremmin, jos ne hoitaa hiiviskelyllä, kieroilulla tai yksinkertaisesti hunajaisella kielellä. Säilän on silti syytä viuhua sujuvasti, sillä kaikki eivät kuuntele järkipuhetta.

44 // pelaaja.fi

Pelaajan

Ennen kuin sanon mitään muuta, on todella syytä painottaa, että Spiders on pieni studio. Se selittää monia asioita suunnittelussa ja pelin puutteissa. 20–30 työntekijän pelitalo ei tuo pöytään samanlaista vääntöä kuin EA:n rahoittama BioWare. Varoituksen jälkeen on sanottava myös, että tässä mielessä GreedFall on sankarillinen suoritus kokonsa ja toimivuutensa puolesta. Hyvä on, GreedFall ei ole sadan tunnin loputon megaeepos, vaan olin läpäissyt joka ikisen sivutehtävänkin 32 pelitunnin jälkeen. Se tuntui täysin riittävältä pituudelta, sillä mainioissa sivutehtävissä ei ollut jälkeäkään pelaajan elinvoimaa rokottavista rottajahdeista. Verrokkeja etsiessä GreedFall tuntuu Dragon Age -sarjan jatkeelta ja ehkä miljöönsä takia Fablen vakavasti otettavalta versiolta. Kyse ei ole avoimesta maailmasta, vaan Teer Fradeen saari erämaineen ja kaupunkeineen on jaettu pienempiin alueisiin. Ne ovat laajempien aukeiden ja niitä yhdistävien ”maisematunnelien” komplekseja, joita täyttävät kylät, pieksämistä odottavat hirviöt sekä marjapuskien ja malmisuonien kaltaiset askartelumateriaalit. Ulkomaailma on kenttäsuunnittelun ja grafiikan muodostamaa jylhän erämaan silmäkarkkia, kun taas sisätiloissa on säästelty panoksia. Talot pohjapiirroksineen ovat kaupungista toiseen silkkaa kierrätystä.

GreedFallin vahvuus on maisemien lisäksi tehtävissä, jotka pysyvät alusta loppuun kiinnostavina, olivatpa ne osa pääjuonta tai eivät. Peli kohtelee mukaan lyöttäytyviä apureita ja tekoälyhahmoja vakavuudella, jota ei aivan osaisi odottaa. Budjettirajoitusten takia samat maisemat ja naamat toistuvat pelin läpi, mutta se ei haittaa lainkaan. Sen sijaan saaren eri osapuolten edustajat tulevat tutuiksi naamatasolla. Esimerkiksi natiiveja edustava Siora, laivakillan kapteeni Vasco, tiedettä rakastava Aphra ja kiero pappismies Petrus eivät ole elämää suurempia apurihahmoja, jotka varastaisivat huomiota Mordin- tai Wrex-tasolla, mutta kaikki tuntuvat lopulta uskottavilta. Dialogi on yleensä ottaen melko hyvää, ja ääninäyttelyn puolella on yllättäviä helmiä, kuten naispuolista De Sardet’a esittävä Cassie Layton. Taistelua käydään tosiajassa, ja enintään kaksi apuria käyttelee ohessa omia aseitaan ja erikoiskykyjään ilman minkäänlaista käskytystä pelaajalta. Ideana on mättää vastustajilta ensin haarniskointipalkki ja sitten elämämittari, ja pelin voi pysäyttää milloin tahansa erikoiskykyjen tai varusteiden käyttämistä tai taikajuomien ryystämistä varten. Taistelu on yleisesti ottaen hyvää keskitasoa eikä missään nimessä Souls-tason haastavaa. Torjuntojen ja vastahyökkäysten reaktioaika on uskomattoman antelias, mutta vihollisten niputus on toisaalta sujuvaa ja jopa tyydyttävää. Vihollis- ja hirviötyyppejä on budjettisyistä rajallinen määrä, kuten arvata saattaa. Varoituksen sana on paikallaan pelityyliä valitessa: Miekat, moukarit, pyssyt ja pommit jyräävät niin kuin pitää, mutta magia on aneemisen näköistä ja tehotonta, ja sitä kannattaa käyttää vain muun ohessa. Vannoutuneet velhot pysyköön kaukana Teer Fradeesta. Toiminnallisena roolipelinä GreedFall on kuitenkin enemmän kuin pelkkä osiensa summa. Tämä on harvoja pelejä, joissa olen käyttänyt jatkuvasti ammuksia, taikajuomia, pommeja ja kaikkea kulutustavaraa, sillä niiden askartelu on vaivatonta ja nopsaa. Peli toteuttaa myös roolipelaajien voimafantasiaa, sillä loppuvaiheessa 36. kokemustason De Sardet -hahmoni oli oikea tankkimaagi. Raskaaseen levypanssariin pukeutunut ”diplomaatti” heilutti valtavaa miekkaa, tykitti alkemian ja ruudin voimalla sekä heitteli maksimitasolle nostettuja taisteluloitsuja koko ryhmän suojaksi. Tyylikkäät pomohirviöt ja erityisesti hieno loppuvastustaja olivat siis todella helisemässä, mutta en kaipaakaan joka peliltä hampaat irvessä ja veren maku suussa vääntämistä.

valinta

Pelin pysäyttävä valikko on näppärä mutta ei mitenkään pakollinen apuväline.

”Minulla on ollut ikävä tämän tyylin roolipeliä. GreedFall täyttää tyhjiön mallikelpoisesti.”

keskustelut tekemällä alkuasukkaista hyvin eurohenkisiä. Toisaalta peli kuitenkin esittelee taloudellisen riiston, orjuuden ja pakollisen uskonkäännytyksen kaltaisia asioita hyvinkin suoraviivaisesti. Imperialismi, kolonialismi ja luonnon tuhoaminen muuntuvat juonessa melkeinpä maagisiksi vaivoiksi, jotka voivat myrkyttää ihmisten sielun ja ruumiin. Peli painottaa myös hämmästyttävän paljon väkivallattomien ratkaisujen paremmuutta. Mitä sitten, jos tämä ei olekaan taiteelliselta merkitykseltään mikään Pimeyden sydän, kun useimmat suuret pelifirmat eivät uskalla koskea vastaavaan materiaaliin kolmen metrin tikullakaan? Tietysti jos niin huvittaa pelata, De Sardet’sta saa myös kunnon riistäjän. Sellaiset valinnat ovat genren osa. Konsoleilla kuulemma ongelmallisempi GreedFall kaatui läpipeluuni aikana vain kerran, enkä jaksaisi valittaa kauheasti pienemmistä bugeista ja kömpelyyksistä, joita pelissä kyllä riittää. Kyse ei ole kuitenkaan mistään bugihelvetistä, joita euroroolipelien genressä riittää. Tässä suhteessa peli oli ennemminkin iloinen yllätys. Tekstistä paistaa varmasti myös läpi se, että minulla on ollut ikävä tämän tyylin roolipeliä. GreedFall täyttää tyhjiön mallikelpoisesti ja kiilaa minun kirjoissani eurooppalaisen ropetuksen kärkijoukkoon. Näiltä tekijöiltä on syytä odottaa tulevaisuudessa jotain vielä parempaa. Janne Pyykkönen

Ketään ei yllätä, että verkossa GreedFall on puhuttanut kolonialismia käsittelevän aihevalintansa takia. Yhtäältä peli ei ole ehkä valtavan ainutkertainen tai syvällinen aiheen käsittelyssä, sillä se väistää ikävät rotu-

Selkeän BioWare-vaikutteinen roolipeli on puutteistaan huolimatta miellyttävä ja kiehtova tapaus.

pelaaja.fi // 45

Arvostelut

ANCESTORS: THE HUMANKIND ODYSSEY Roimaa alkumiehen voimaa Tekijä: Panache Digital Games Julkaisija: Private Division Alusta: Win (testattu), PS4 (tulossa), Xbox One (tulossa) Julkaisu: Nyt Ikäraja: 12

anskalaisen Panache Digitalin ensimmäinen teos Ancestors: The Humankind Odyssey herätti paljon varovaista innostusta pelin julkistuksen yhteydessä. Se ei ole ihme, sillä pelialan veteraaneista koostuvan studion debyytti tarttuu haastavaan aiheeseen eli ihmiskunnan syntytarinaan. Ancestors kääntää viisareita kymmenen miljoonaa vuotta taaksepäin ja istuttaa pelaajan esihistoriallisen ihmisapinan nahkoihin. Heimonsa johtajana pelaajan kontolla on Afrikan viidakkoon sijoittuvan ympäristön mahdollisuuksien ja uhkien kartoitus. Jokaisen uuden kokemuksen myötä apinan pääkoppa kuormittuu uudesta tiedosta, mikä vuorostaan välittyy pelaajalle kattavampana ominaisuuksien ja mahdollisuuksien kirjona. Kertaalleen tutkittu luonnonvara pysyy muistissa, ja ajan saatossa pelaajalle tulevat tutuksi kunkin kasvin, hedelmän ja sienen hyödyt ja haitat. Matka kohti seuraavaa kehitysaskelta on täynnä terävähampaisia vaaroja, mutta apinaklaanin kehittyessä konflikteihin löytyy uusia eväitä aseistuksen ja vaikkapa nopeampien refleksien muodossa. Koska kyseessä on ytimeltään selviytymispeli, jokainen apina voi kuolla kupsahtaa hyvin helposti. Tällöin vetovastuu siirtyy toiselle heimon edustajalle ja piiri pieni jatkaa pyörimistään. Apinat myös vanhenevat, joten ennen pitkää pelaajan on siirryttävä ohjastamaan seuraavan sukupolven klaania. Tällöin valitaan tietyt keskeiset neurologiset ominaisuudet periytymään seuraavalle polvelle. Muut opit kaatuvat hautaan edellisen sukupolven kanssa, eli kertaalleen kerätty viisaus on avattava elämällä monet apina-arjen kokemukset uudestaan. Ratkaisu on realistisuuden tavoittelun nimissä ymmärrettävä mutta tekee etenemisestä hidasta nylkytystä. Ikävä kyllä Ancestors on läpeensä täynnä samanlaisia pelisuunnittelun aivopieruja.

Ancestors avautuu hiljalleen monipuolisemmaksi alleviivaamatta asiaa, mutta moni olennainen mekaaninen jippo taistelusta pariutumiseen jätetään mielivaltaisen oloisesti pelaajalta pimentoon. Peli tuntuukin usein teokselta, jota sen luojat ovat yksinkertaisesti katsoneet liian läheltä. On ihailtavaa, että tekijät ovat pyrkineet luomaan teoksen, joka luottaa pelaajan hoksottimiin esittelemättä ominaisuuksiaan hopealautasella, mutta pelin sisäisiä toimintoja piilotteleva kerronta tuntuu lähinnä halvalta tavalta hidastaa etenemistä. Pienen pelistudion resurssit näkyvät kankean ohjauksen ja keskinkertaisen ulkoasun kaltaisissa rosoisissa kulmissa, mutta budjettiluokan toteutus on myös omiaan luomaan pelille luonnetta. Vaikka viidakossa samoilu on loppujen lopuksi kaavamaista puurtamista, päivittäis-

46 // pelaaja.fi

ten ravintotarpeiden täyttäminen, uusien luonnonvarojen etsiminen ja petoeläinten kulmahampaiden välttely muodostavat yllättävän koukuttavan kokemuksen. Valitettavasti elämyksen tarttuvuus on jatkuvalla koetuksella etenemisen tahallisen hidastamisen johdosta. Vaikka peli kattaakin vuosisatojen pituisen taipaleen, itse pelaamisen tuskin tulisi tuntua sadan vuoden savotalta. Ancestors: The Humankind Odyssey on kuin šakkiottelu tohtori Jekyllin molempien persoonien kanssa – kokemus on vuoroin sulavan nerokas ja vuoroin brutaalin taulapäinen. Pelaaja joutuu kärvistelemään sekä vanhan viisauden kierrätyksen että tuoreen tiedon pimityksen kurimuksessa etsiessään tietään kehityksen tikapuiden seuraavalle puolapuulle. Taivalluksen varrelle mahtuu monia upeita oivalluksen hetkiä, mutta reissu on lopulta liian raskas ja uuvuttava tarjotakseen satunnaista nautintoa syvempiä säväreitä. Jason Ward Ihmiskunnan evoluution alkutaipale oli hidas, työläs ja sekava matka – ja sitä on myös aiheeseen pureutuva videopeli.

Puissa kiipeily on parhaimmillaankin kankeaa ja epätarkkaa hapuilua, joka tappaa apinoita tehokkaammin kuin yksikään sapelihammastiikeri.

”Vaikka peli kattaakin vuosisatojen pituisen taipaleen, itse pelaamisen tuskin tulisi tuntua sadan vuoden savotalta.”

Uusittu ilme on söpö kuin mikä, mutta klassikkoseikkailu pysyy rakenteellisesti ja pelillisesti erittäin uskollisena Game Boy -esikuvalleen.

THE LEGEND OF ZELDA: LINK’S AWAKENING Taskukokoisen klassikon uudelleenherääminen Tekijä: Nintendo Julkaisija: Nintendo Alusta: Switch Julkaisu: Nyt Ikäraja: 7

en aidon ja alkuperäisen Game Boy -taskukonsolin oma The Legend of Zelda -peli on aina ollut hieman omaleimainen tapaus. Link’s Awakeningilla oli suunnaton haaste seurata Super Nintendon A Link to the Past -superklassikkoa sekä ahtaa Zelda-kaava tehottomammalle ja värittömälle pelialustalle. Erinäisistä kokeiluista peliksi muovautunut Link’s Awakening on pienemmästä kokoluokastaan huolimatta onnistunut säilymään Nintendo-fanien mielissä. Nyt Link’s Awakening on rakennettu kokonaan uusiksi Switchille, ja alkuperäistä seikkailua ohimennen testanneena on hauska huomata, että sarjan vanhan kaavan pelisuunnittelu pitää pintansa ilman nostalgialasejakin. Haaksirikkoutuneen Linkin seikkailut unenomaisella Koholintin saarella tuntuvat huomattavan kasvojenkohotuksen ansiosta tuoreelta, vaikka sen koko ja rakenteelliset ratkaisut ovatkin säilyneet kutakuinkin muuttumattomina Game Boy -versiosta. Toisin sanoen Linkin tehtävänä on kerätä maagiset soittimet Koholintin uumenista ja herättää jättimäisessä munassa uinuva tuulivalas päästäkseen pois saarelta.

Uusi ja eläväinen ilme on kaikessa söpöydessään upea sekä istuu mainiosti klassiseen lintuperspektiivistä kuvattuun Zelda-seikkailuun. Vertaillessa Switch-versiota alkuperäiseen onkin suorastaan hämmentävää, miten pikkutarkasti pelimaailma ja sen vihollisasettelu on säilytetty ennallaan – mitä nyt ruudusta toiseen siirtymisen sijaan kamera liikkuu Linkin mukana ja antaa yhtenäisemmän kuvan pelimaailmasta ja luolastoista. Pelimekaniikkaa on sujuvoitettu ja modernisoitu samankaltaisella uskollisuudella. Kaikki esineet, kyvyt ja jopa sivuttaissuunnassa etenevät tasoloikkamaiset huo-

neet ovat säilyneet ennallaan, mutta Switch-versio vähentää varustevalikoissa ravaamista dramaattisesti. Esimerkiksi kilpeä, juoksukenkiä ja muita perustarvikkeita ei tarvitse enää kaivaa erikseen valikosta, vaan useampien näppäinten ansiosta ne ovat modernien osien tapaan aina kannossa ja oman näppäimensä varassa. Uusittu versio tuntuukin napanneen mukaansa sekä klassisten että modernien pelien parhaat palat. Koholintin saari itsessään on nykypäivän standardeilla varsin tiivis, mutta erinomaisen suunnittelun ansiosta se ajoittain tuntuu suuremmalta kuin se onkaan. Link’s Awakening ei alun perinkään tarjoillut aivan samankaltaista mittavuutta tai tutkimisen vapautta kuin vaikkapa SNES-edeltäjänsä A Link to the Past, eikä alkuperäisestä visiosta ole haluttu poiketa liiaksi asti. Yleisesti ottaen peli etenee melko suoraviivaisesti, ja jumiutumistilanteet selviävät yleensä kysymällä neuvoa luolastojen pöllöpatsailta tai saaren viisaan vanhuksen puhelinlinjalta. Ilmassa on silti seikkailun ja tutkimisen tuntua sokkeloiden, eri varusteiden ympärille rakennettujen pulmien, piiotettujen salaisuuksien ja tietenkin haastavien luolastojen ansiosta. Luolastot ja niiden uumenissa lymyilevät pomovastustajat hyödyntävät erinomaisesti Linkin matkalla varrella

oppimia kykyjä, kuten hyppyjä, uimista ja syöksyjuoksua. Nämä sekä erikoiset lisäykset klassiseen Zelda-kaavaan, kuten sivuttaissuunnassa toimivat tasoloikkaosuudet, tuovat peliin pirteää persoonallisuutta, jollaista ei aivan ole muissa sarjan osissa.

Switch-uusioversion isoin hämmennys on kuitenkin tekninen suorituskyky, sillä varsin yksinkertaisesta ilmeestään huolimatta pelin ruudunpäivitys saattaa hektisimmissä tilanteissa takkuilla hyvinkin huomattavasti. Ongelma tuntuisi olevan huomattavampi televisioruudulla pelatessa, mutta se on havaittavissa myös Switchin kannettavassa muodossa. Häiritseväksi tämä nousee vihollisraskaimmissa tilanteissa, ja hyvin epänintendomaiselle kauneusvirheelle olisi syytä saada korjauspäivitys mahdollisimman pian. Uuden Link’s Awakeningin oma kummallisuus on myös mahdollisuus rakentaa omia luolastoja, mikä kaikessa yksinkertaisuudessaan kuulostaa hienolta mutta on nykymuodossaan hukattu mahdollisuus. Pelaajat voivat lähinnä sijoitella valmiita huoneita Link’s Awakeningin luolastoista haluamaansa järjestykseen, mikä ei ole erityisen monipuolista tai edes viihdyttävää pelattavaa. Laajemmilla vapauksilla touhu saattaisi jopa toimia ja viihdyttää, mutta vain aika näyttää, onko tämä kokeilunhaluinen alkusoitto jollekin suuremmalle. On selvää, että Link’s Awakening on vain välipala Breath of the Wildin ja sen jatko-osan välissä, mutta teknisistä ongelmistaan ja kokoluokastaan huolimatta se on maukas sellainen. Kaltaiselleni uudelle tulokkaalle se tuntuu mukavalta tuulahdukselta menneiltä ajoilta, joka vetää mukaansa hurmaavien yksityiskohtiensa ansiosta. Peli myös osoittaa, että kaksiulotteisten Zelda-pelien kaavalla olisi yhä paljon tarjottavana myös täysin uusien pelien muodossa. Ville Arvekari Tyylikäs modernisointi, jota rokottavat lähinnä alkuperäisen pelin koko ja jonkinasteiset tekniset yskähtelyt.

pelaaja.fi // 47

Arvostelut

”Lupaavista puheista huolimatta WRC 8 on kuin WRC 7.”

WRC 8 Rankka laskeutuminen arkeen Tekijä: Kylotonn Racing Games Julkaisija: Bigben Interactive Alusta: PS4 (testattu), Xbox One, Switch (tulossa), Win Julkaisu: Nyt Ikäraja: 18

älivuoden jälkeen WRC-sarja on täällä taas, ja kahdeksanteen osaan on lupailtu uutta fysiikkaa, uudistettua uratilaa ja kattavia parannuksia. Ranskalainen Kylotonn on jatkanut virallisen rallipelin kehittelyä neljän vuoden ajan, ja karmivasta WRC 5:stä on

edetty tasaisesti parempiin esityksiin hiukan F1-sarjan tapaan. Toisin kuin Formuloissa, rallin kasvukäyrässä on kuitenkin notkahdettu, eikä välivuosi näy toivottuina uudistuksina. Lupaavista puheista huolimatta WRC 8 on kuin WRC 7, ja se on huono tyyli vuonna 2019. Hyviin puoliin WRC 8:ssa kuuluu edelleen rallin virallisen MM-sarjan edustaminen, joten suurin osa kuljettajista ja kilpailuista on mukana sellaisenaan. WRC-sarjan lisäksi tarjolla ovat WRC2:t ja etuvetoiset Junior WRC:t. Klassikkoautojakin on heitelty mukaan esimerkiksi Fulvian ja Stratoksen muodossa, mutta ne tuntuvat lähinnä pelinkehityksen sivutuotteilta eivätkä harkituilta lisäyksiltä. WRC-sarjalle tuttuun tapaan osakilpailut esitetään sangen omituisesti. Jyväskylän Neste Rally Finlandissa kunnia kuuluu siedettävästi toteutetulle Harjun yleisö-

erikoiskokeelle, mutta muiden erikoiskokeiden kohdalla maisemat ovat lähinnä pelkkä vitsi. Erikoiskoevalikoima ei myöskään erityisemmin heijastele kuluvaa kautta. Paikoin pätkät sisältävät tosin raikkaan villisti toteutettuja maastonmuotoja, mutta pääosin maisema on lähes parodiaa todellisuudesta. Lisää jännitystä on haettu dynaamisella säällä, joka luo paikoin haastaviakin keliolosuhteita, mutta lopputulos jää vaisuksi. Karkea graafinen tyyli vie vähäisenkin mielenkiinnon itse autoista, eikä kankea kameratoiminto ainakaan auta tilannetta.

Uratilaa on pyritty laajentamaan uudella tiimihallintamekaniikalla, jossa tallin työntekijät täytyy valita, palkata ja päästää sopivin välein lomille. Yksinkertainen systeemi tuo kauteen mukavasti syvyyttä yhdessä erilaisten välipalahaasteiden kanssa, ja uran voi halutessaan aloittaa Junior WRC:stä, jolloin tie huipulle vaatii pidempää sinnikkyyttä. Uusi fysiikkamallinnus ei tunnu merkittävästi edellistä paremmalta. Pädiohjaus tuntuu ottaneen jopa puoliaskeleen taaksepäin selkeydessä. Ratilla tilanne on luonnollisesti parempi, mutta valtavia ajamisen oivalluksia ei voimavaste tarjoa ohjauspyörälläkään. Onneksi Kylotonn on kiinnittänyt huomiota kasvavaan kilpapelibuumiin, joten WRC 8 on varustettu moninpelitoiminnoilla tulevia elektronisen moottoriurheilun haasteita varten. Bileiltoihin voi puolestaan hakea vauhtia jaetun ruudun moninpelistä. Kaiken kaikkiaan WRC 8 on pettymys, sillä sarjan kehityskulku tuntuu pysähtyneen. Ehkä tiimi saa kirittyä tahdin kiinni seuraavaan WRC-peliin, mutta mikäli peliltään ei vaadi uusimpia WRC-autoja, kannattaa katse suunnata alati kehittyvään Dirt Rally 2.0:aan. Suomikin palaa Codemastersin ohjelmistoon marraskuun pimeydessä. Aake Kinnunen Nousujohdanteen katketessa

Ajamista häiritsee lisäksi nuotitus, joka tulee vaihtelevasti etu- tai jälkikäteen.

48 // pelaaja.fi

WRC 8:aa odottaa katkera laskeutuminen maan kovaan syleilyyn.

EFOOTBALL PES 2020 Virtuaaliviheriöiden maestro Tekijä: PES Productions Julkaisija: Konami Alusta: PS4 (testattu), Xbox One, Win Julkaisu: Nyt Ikäraja: 3

aas on tullut aika uuden Pro Evolution Soccerin, mutta tällä kertaa Konamin futispelisarja lähtee valloittamaan pelaajien sydämiä uudella nimellä: eFootball PES 2020. Nimen vaihtumisesta huolimatta meno on sama tänäkin vuonna, kun valikoiden kauneus ja välillä myös toimivuus on saanut väistyä itse jalkapallon tieltä. Perinteinen ratkaisu osoittautuu tänä vuonna oikeaksi, sillä uusi PES loistaa kentällä – eikä vain sen takia, että se näyttää hyvältä. Jokainen tekoälyä vastaan pelattu ottelu PES 2020:ssä tuntuu erilaiselta. Testauksen aikana mukaan mahtui epätoivoista puolustustaistelua selkeästi parempaa vastustajaa vastaan ja ylivoimaista pallonhallintaa vastustajan vetäytyessä omalle alueelleen. Tekoäly puolustaa ja syöttelee pääosin tarkasti, mutta mukaan mahtuu myös virheitä, jotka luovat mukavan vaikutelman siitä, että tietokonekin on inhimillinen. Yksittäisten pelaajien väliset erot ovat aiempaa selkeämpiä, ja vaikka tietokoneen ohjaamalta Messiltä on edelleen turha odottaa täysin aidon pelaajan kaltaista käytöstä, on tämän vaarallisuus kentällä ilmeistä. Hitaat ja isokokoiset topparit eivät enää juokse kiinni tuulennopeita laitahyökkääjiä, mutta pääpalloissa he vievät voiton.

Pallo on tärkein asia jalkapallossa, mutta videopelimuodossa se on jätetty usein varsin pienelle huomiolle. Viime vuonna PES sai mallinnettua pallon liikkeen erittäin hyvin, mutta se oli turhan tiukasti liimattu pelaajien jalkoihin, ja syötötkin kulkivat eteenpäin kuin raiteilla. Tänä vuonna peliväline on siirretty virtuaalimuotoon täydellisyyttä hipoen. Viime vuodelta tutut liike ja painon tunne pallossa ovat tallella, mutta nyt se elää omaa elämäänsä pelaajista irrallisena entiteettinä. Järjettömän hankalaksi sen hallussapitoa ei ole tehty, mutta irtopalloja ja harhasyöttöjä näkyy tänä vuonna entistä enemmän. Myös pelaajien asento palloon nähden on tärkeässä asemassa, sillä hankalasta asennosta tai täydestä juoksuvauhdista lähtevät syötöt tai laukaukset epäonnistuvat todennäköisemmin kuin rauhassa tehdyt ratkaisut. Tämä ominaisuus on löytynyt futispeleistä jo jokusen vuoden, mutta PES on antanut sille nyt erityisen paljon huomiota. Toisen tai kolmannen ottelun kohdalla peli jopa erikseen ohjeisti välttämään huonosta asennosta syöttämistä. Kaikki ei toki ole täydellistä. Välillä pelaajat eivät reagoi palloon ajoissa – tai ollenkaan –, ja näistä tilanteista saattaa syntyä vastustajalle tai itselle maalipaikkoja, vaikka tilanne ei sitä muuten oikeuttaisikaan. Puolustajien ja maalivahtien sijoittumista on parannettu viime vuodesta rutkasti, mutta ajoittain kömmähdyksiä tapahtuu edelleen. Näitä ongelmia esiintyy kuitenkin varsin harvoin, ja omaa pelikokemustani ne eivät häirinneet juuri ollenkaan.

Oi Suomi on!

Master League -tilassa pelaajalle tarjotut vastausvaihtoehdot lehdistötilaisuuksissa ja palavereissa tuntuvat kosmeettisilta.

Perinteinen lisenssien puute vaivaa PESiä tänäkin vuonna. Oikeiden pelipaitojen ja logojen puute on nopeasti korjattavissa fanien tekemillä patcheilla, mutta Suomen maajoukkueen tapauksessa sitä ei tällä kertaa tarvita. Oikeissa peliasuissaan pelaavilla Huuhkajilla pääsee nimittäin pelaamaan jo alusta alkaen. Harmillisesti tutut kannustuslaulut eivät raikaa katsomossa, eikä Teemu Pukkikaan näytä itseltään.

Uusi stadionkuvakulma vaatii totuttelua, mutta sen avulla näkee paremmin, mitä kentällä tapahtuu.

eFootball PES 2020 on uuden nimensä myötä ottanut aimo harppauksen eteenpäin viime vuoden Pro Evolution Soccer 2019:stä. Kentän ulkopuolella asiat ovat edelleen vähän niin ja näin, mutta viheriöllä peli on paras PES pitkään aikaan. Ensimmäistä kertaa sitten PES 6:n päivien ohjainta on hankala laskea alas. Ruokaa pitäisi tehdä ja kämppä siivota, mutta josko yksi peli vielä? Teo Scheepstra eFootball PES 2020 loistaa kentällä. Lisenssien puutteesta huolimatta se on varteenotettava vaihtoehto kaikille futisfaneille.

pelaaja.fi // 49

Arvostelut

Uratila toimii, mikromaksut raivostuttavat Tekijä: Visual Concepts Julkaisija: 2K Alusta: PS4 (testattu), Xbox One, Switch, Win Julkaisu: Nyt Ikäraja: 3

äsitelläänpä heti aluksi pois se kiistanalaisin asia uudesta NBA 2K20 -pelistä: sen mikromaksut ovat suorastaan saatanallisia. Siinä missä muut pelisarjat ja pelitalot taipuvat kansainvälisten lakivaatimusten edessä ja tekevät mikromaksuostoksista edes hieman järkiperäisempiä, 2K Sports vetää homman täysin tappiin saakka väärällä tavalla. Esimerkiksi keräilykortteihin perustuvaa MyTeampelitilaa on käytännössä mahdoton pelata ilman luottokortin vinguttamista. On täysin tuurista kiinni, mitä arvottavista pelaajapaketeista käteensä saa. Jos paketissa on huonoja pelaajia, heikompi tuuri. Osta uudelleen ja toista, kunnes saat haluamasi.

Muutaman tunnin mittainen alkuintro uratilalle on kirjoitettu yllättävän hyvin, ja sen jälkeen pääsee pelaamaan NBA-kentille. NBA on suurta bisnestä, ja NBA 2K20 on tästä häpeilemätön esimerkki. Välianimaatioissa tehdään sponsorisopimuksia kenkämerkkien kanssa, logot vilkkuvat etualalla kaikkialla, ja jo sarjan edellisten osien tapaan otteluiden selostajat ja kommentaattorit hehkuttavat Gatoraden ihanuutta. Kaikki on verhoiltu kaupallisuuden pikimustalla sametilla siinä määrin, että kyynisempi pitäisi NBA 2K20 -peliä silkkana rahantekokoneena NBA:n brändille (ja toki myös 2K:lle). Kun pelimuotojakaan ei ole uusittu sitten viime version, miksi peli pitäisi sitten hankkia? Siitä yksinkertaises-

”NBA on suurta bisnestä, ja NBA 2K20 on tästä häpeilemätön esimerkki.” 50 // pelaaja.fi

Mallikkaasti mallinnettu Markkanen.

ta syystä, että tämän vuoden osa on sarjan hiotuin tuote itse NBA-pelikokemuksen mallintamisessa. Parketilla kaikki on sujuvampaa kuin ennen jopa selvällä erolla entiseen. Pelitempo on hitaampi, animaatiot toimivampia ja pelaaminen huomattavasti sujuvampaa. Ja ennen kaikkea aiemmin mikromaksujen riivaamaa MyCareer-pelitilaa on muutettu niin, että pelaajaansa voi kehittää jopa ihan vain pelaamalla. Toki kärsimätön MyCareer-tahkoaja voi raottaa kukkaroaan vaikkapa sadan euron verran ja kehittää pelaajansa saman tien huipputasolle, mutta tänä vuonna se ei ole pakollista – ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Itse kehitin pelaajani viikon pelaamisella ”tasolle” 75. Edellisissä versioissa tähän olisi mennyt pari kuukautta.

turhia animaatioita on saatu vähennettyä huomattavasti. Kun tähän lisätään vielä se, että sarjatauko on ollut NBA:n pitkän historian ylivoimaisesti villein ja supertähtiä siirtyi joukkueesta toiseen ennennäkemättömän paljon, NBA 2K20 on korisfanille pitkästä aikaa pakko-ostos. Sellainen se on etenkin niille, jotka keskittyvät MyCareer-pelitilaan. En voi kuitenkaan liikaa painottaa sitä, että itse pelaan oikeastaan vain MyCareer-pelitilaa todella aktiivisesti. Valitettavasti MyTeamiin tykästyneiden kannattaa ennemmin ostaa vaikka 60 eurolla lottoa ensi viikonlopuksi – samasta arpapelistä kun on molemmissa kyse. Alta löytyvä arvosana on annettu MyCareerin perusteilla. Jarkko Fräntilä

NBA 2K20 ei tuo sinänsä mitään uutta pelikoke-

NBA 2K20 on pelinä tasapainoisin

mukseen, mutta pelinä se on kuitenkin parempi kuin aiempien vuosien versiot. Myös latausaikoja ja täysin

koskaan, mutta mikromaksut tuhoavat pelikokemuksen monille kuitenkin täysin.

Yksi NHL 20:n hehkutetuimpia uudistuksia ovat tähtipelaajien liikkeiden mukaan mallinnetut laukaukset.

Vilttiketjusta huudellaan Tekijä: EA Vancouver Julkaisija: EA Alusta: PS4, Xbox One (testattu) Julkaisu: Nyt Ikäraja: 12

lectronic Artsin NHL-sarjan fanit ovat tottuneet viime vuosina hitaasti toteutuviin uudistuksiin, eikä ennakkotietojen mukaan mitään mullistavaa kannattanut odottaa myöskään tämänvuotiselta NHL 20:ltä. Itse lähestyin uutuutta hieman toisenlaisesta näkökulmasta, sillä olin jättänyt virtuaalihokkarit naulaan jo toviksi ja pelannut edellisen kerran NHL 17:ää. Tunnelmaltaan NHL 20:n ottelut ovat usein nappisuorituksia. James Cybulskin ja Ray Ferraron muodostama uusi kommentaattoripari meuhkaa pelitapahtumista energisesti pohjoisamerikkalaiseen tyyliin. Tosin kommentaattoripuolen epätasaisuutta leimaavat pelistä toiseen loukkaantumisten jälkeinen radiohiljaisuus ja pelaajien esittelyiden ilmiselvä puuttuminen. Mikrofonit tuntuvat vain sammuvan selostamossa aika ajoin.

Pelaajien animaatioita ja kiekon haltuunottoa on EA:n mukaan parannettu, jotta pelaajat pystyisivät laukomaan monipuolisemmin ja useammista tilanteista. Pienen harjoittelun jälkeen suoraan syötöstä lähtevät lämärit ja jopa pienimuotoinen harhauttelu sujuvat mallikkaasti oikeaa analogitikkua pyörittelemällä. Maalipaikkojen luominen ja maalinteko tuntuvat dynaamiselta toiminnalta, eikä puolustamisesta, taklaamisesta tai mailahäirinnästäkään puutu sitä tiettyä tarpeellisen jämäkkää tuntumaa. Julkaisuversiota riivaavat aiemmin pelaamastani ennakkoversiosta tutut graafiset töksähtelyt. Pelaajat kimpoilevat toisistaan matkalla aloituksiin ja jähmettyvät animaatioihinsa maalijuhlien keskellä. Pelaajamallinnuksen epätasaisuutta alleviivaa se, että pelaajan aitoa kuvaa

näytetään ruudulla samalla, kun etäisesti samannäköinen pikseliotus heiluu taustalla hattutemppunsa jälkitiloissa. Kehitystiimi EA Vancouverin mukaan maalivahtien tekoälyä on paranneltu ohjaamaan torjunnoillaan kiekko kulmiin tai vähintään pois etualueelta, josta on aiemmin ollut helppo kopauttaa maali toisensa perään vastustajan verkkoon. Hyökkääjien lapaan pomputtelu on mielestäni edelleen varsin yleistä, mutta maalivahtien tekoälyssä on arviohetkellä muitakin vakavia puutteita. NHL-maalivahdeilla ei ole tapana kadottaa irtokiekkoja jalkoihinsa ja lahjoittaa vastustajalle ilmaisia maaleja useita kertoja illassa.

Keskityin arviossani niihin pelimuotoihin, joihin kehitystiimi ilmoitti etukäteen tehneensä eniten uudistuksia. Tiedustelin EA:n järjestämässä ennakkotilaisuudessa suoraan, onko esimerkiksi EASHL:ään, Hockey Ultimate Teamiin tai Be A Pro -uratilaan tehty merkittäviä uudistuksia, ja vain HUTiin FIFAsta lainatut Squad Battlet tuntuivat aidosti uudelta lisältä. Tässä pelitilassa NHL-tähdet ja jääkiekkoa fanittavat julkisuuden henkilöt esittelevät

omat kokoonpanonsa pelaajien voitettaviksi. Markkinoinnissa on ennakkoon suitsutettu runsaasti World of Chel -pelitilaa, joka tarjoaa jatkuvasti päivittyviä haasteita voitettavaksi ja mahdollistaa valtaisan kosmeettisten varusteiden haalimisen itse luodulla hahmolla pelailun ohella. Pelihahmon jatkuva pukeminen ja tavarapaljoudessa kahlaaminen eivät vain suju niin näppärästi kuin toivoisi, ja pelattavaa löytyy varsinkin satunnaiseen kiekkonälkään vaivattomammin muista pelitiloista. EA Vancouver näyttääkin käyttäneen energiansa moninpelipuolen arcadepelitiloihin, joita edustavat nyt myös paikallisesti yhdessä pelattavat Ones- ja Threes-ottelut. NHL:nsä uuteen versioon joka vuosi päivittäville uutukainen tarjoaa näkökulmasta riippuen melko vähän tai vain marginaalisesti uutta. Pelisarjasta taukoa pitäneenä paluukiekkoilijana viihdyin sen sijaan kaukalossa yhä loppusummeriin saakka. Markus Heino Virheineenkin pelaamisen arvoinen jääkiekkopaketti tarjoaa jokavuotista päivitystä pohtiville vain uutuuden murusia.

Ones- ja Threes-pelitilojen Eliminator-moodi mahdollistaa pelaajien väliset pipolätkäottelut battle royale -tyyliin.

”Pienen harjoittelun jälkeen suoraan syötöstä lähtevät lämärit ja jopa pienimuotoinen harhauttelu sujuvat mallikkaasti oikeaa analogitikkua pyörittelemällä.” pelaaja.fi // 51

Arvostelut

Paljon pulmia Full Body -versio lisää mukaan uusia remix-versioita kentistä sekä kokonaan uusia haastekenttiä. Tarjolla on myös kahden pelaajan yhteistyötila, jossa kummankin pelaajan täytyy tehdä yhteistyötä todella haastavien pulmien voittamiseksi.

CATHERINE: FULL BODY Meitä viedään kuin pässejä narussa Tekijä: Atlus Julkaisija: Atlus / Sega Alusta: PS4 Julkaisu: Nyt Ikäraja: 18

atsura Hashino on yhdessä Persona-tiiminsä kanssa erikoistunut tehtailemaan pelejä, jotka käsittelevät monimutkaisia psykologisia kysymyksiä kepeään animemeininkiin verhottuna. Alkujaan vuonna 2011 julkaistu Catherine oli tiimin parhaimmistoa, joten oli ihan odotettua ja perusteltua, että siitä tehtailtaisiin nykyisen sukupolven konsoleille viritelty uusintaversio, Catherine: Full Body.

Catherinen päähenkilö on 32-vuotias Vincent, joka on seurustellut tyttöystävänsä Katherinen kanssa useamman vuoden ajan. Katherine haluaisi naimisiin ja perustaa perheen, kun taas Vincent ei halua sitoutua vaan toivoisi asioiden voivan pysyä nykyisellään ikuisesti. Ongelmia mutkistaa hänen elämäänsä yllättäen ilmestyvä Catherine, joka tarjoaisi kaikkea sitä, mitä hän pelkää olevansa menettävässä: nuoruutta, vapautta, uusia kokemuksia ja uuden romanssin villejä tunteita. Sitoutumisen pelko, tarve ja paine aikuistua sekä kysymys siitä, mitä itse lopulta oikeasti haluaa, ovat niin perusteellisen inhimillisiä ongelmia, että niitä on pohdittu lukemattomissa teoksissa kautta aikain. Catherine lähestyy kysymyksiä kahdesta perspektiivistä. Ensimmäinen on Persona-tyylinen sosiaalinen pelitila, Vincentin ja tämän kavereiden vakiobaari. Vincent voi baarissa keskustella kavereidensa ja muiden asiakkaiden kanssa ja yrittää auttaa näitä heidän omissa ongelmissaan. Toinen puoli pelistä on pelottavaa pulmanratkontaa. Mystinen kirous vie lukemattomia miehiä joka yö painajaismaiseen maailmaan, jossa he joutuvat kiipeämään alati ylöspäin palikkatorneja pitkin pelastaakseen henkensä. Tarkoituksena olisi palikoita vetelemällä ja työntelemällä rakentaa itselleen tietä aina korkeammalle.

52 // pelaaja.fi

Peli opastaa hyvin pulmien saloihin mutta nostaa jatkuvasti haastekerrointa lisäämällä peliin uusia palikkatyyppejä ja muita erikoisuuksia. Loppua kohti pulmia sai jo tosissaan miettiä, joten onkin ihan tervetullutta, että Full Body -versio lisää mukaan uuden vaikeustason, jossa kenttä ei enää tasaista vauhtia romahda pelaajan alta, vaan siirtojaan saa miettiä rauhassa.

Catherine: Full Body edustaa samaa uusintaversioiden tyyliä kuin Persona 4 Golden ja tuleva Persona 5 Royal. Peruspeli on yhä sama kuin vuonna 2011, mutta sitä on säädetty pelaajilta saadun palautteen mukaan ja tarinaan on lisätty uutta sisältöä. Merkittävin uudesta sisällöstä on nuori Rin-tyttö, johon Vincent törmää pelin alussa. Rin on menettänyt muistinsa ja takertuu nopeasti Vincentiin ohjaavana ja suojelevana voimana. Alkuperäisen pelin Vincent oli suoraan sanoen hieman luotaantyöntävä persoonallisuus, samoin kuin monet muutkin pelin keskeiset hahmot, joten hienoa nähdä hänestä rohkaiseva ja ystävällisempi puoli. Full Body lisää peliin myös uusia loppuratkaisuja. Kuten alkuperäisessä pelissäkin, tarinan kulku ja päätös muuttuvat pelaajan valintojen ja painajaismaailman persoonallisuuskysymysten vastausten mukaan. Sain itse ensimmäisellä läpipeluullani yhden näistä uusista lopetuksista, joka korjasi monta ongelmaa, joita minulla oli alkuperäisen pelin päätösten kanssa. Catherine on yhä erinomainen peli. Se kertoo hyvin kirjoitetun ja todella inhimillisen tarinan aikuistumisesta ja ihmissuhteiden vaikeudesta, ja sen pelaaminen on vieläpä hauskaa. Full Body -versio lisää mukaan paljon hyviä uudistuksia ja on selvästi hintansa arvoinen sekä aloittelijalle että veteraanille. Miikka Lehtonen

”Catherine on yhä erinomainen peli. Se kertoo hyvin kirjoitetun ja todella inhimillisen tarinan aikuistumisesta ja ihmissuhteiden vaikeudesta.”

Catherine: Full Body korjaa perusversion ongelmia, lisää tarinaan merkittävää uutta sisältöä ja on edelleen erinomainen pelikokemus.

Baarissa kannattaa aina keskustella ihmisten kanssa, sillä muuten missaa suuria pätkiä pelin juonesta.

DAEMON X MACHINA

Metal Wolf Chaos XD

Väärät demonit väärässä paikassa Tekijä: Marvelous Julkaisija: Nintendo Alusta: Switch Julkaisu: Nyt Ikäraja: 12

len kovin perso tyylikkäille japanilaisille toimintapeleille, joten kun Daemon X Machina paljastettiin ensimmäisen kerran, porautui se automaattisesti mieleeni. Taivaita halkovat mechat taistelemassa jättimäisiä sotakoneita vastaan miekoin ja ohjuksin ovat aina houkutteleva ainesosa videopeliin. Daemon X Machinan tapauksessa vahvoilla värivalinnoilla korostettu postapokalyptinen maailma, rokkaava ääniraita ja Nintendon antama julkaisutuki olivat vielä omiaan varmistamaan, että pelin saapumista kauppoihin täytyi pitää tarkemmin silmällä. Jos Daemon X Machinassa onkin jokin asia kohdallaan, se on tyyli. Peli saa taidesuunnallaan paljon irti teknisesti vaatimattomasta ulkoasusta, ja siinä piisaa aina käyttöliittymiä myöten persoonallisia visuaalisia ratkaisuja. Daemon X Machina tekee muutenkin vahvimman vaikutuksen kauempaa katsottuna, sillä sen ideat omasta muokattavasta mechasta ja mahdollisuudesta hypätä taistelukentälle myös pelkkää heiveröisempää ihmispilottia ohjaten ovat kaikki hyviä ja lupaavia.

Robottiin siitä, herra presidentti! Japanilaisen mechatoiminnan makuun päästiin myös PlayStation 4:llä, Xbox Onella ja pc:llä elokuussa. Alun perin vain japanilaiselle Xbox-yleisölle vuonna 2004 julkaistu Metal Wolf Chaos remasteroitiin nimittäin nykyalustoille ja tuotiin ensimmäistä kertaa länteen. Peli on ehtinyt jo pidemmän aikaa nauttia kulttimaineesta asetelmallaan, sillä siinä pelataan bilettämistä rakastavalla Yhdysvaltain presidentillä, jonka on henkilökohtaisella mechallaan pelastettava Amerikka valtaa janoavalta varapresidentiltä. Hauskana kuriositeettina pelin kehitti alun perin FromSoftware, joka on sittemmin noussut monille tutummaksi Dark Souls -pelien luojana. Yhtiö teki aikoinaan myös mechasarja Armored Corea, jonka tuottaja Kenichiro Tsukuda on itse asiassa yksi Daemon X Machinan tekijöistä.

Nopeasti pelaamisen aloittamisen jälkeen Daemon X Machina jättää kylmäksi. Pelin suurimmaksi kompastuskiveksi osoittautuu sen tuntuma, sillä pelatessa ei välity koskaan tunnetta siitä, että käsissä olisi ketterästi yhteenotosta toiseen syöksyvä fantastinen sota-

”Pelin mechat voisivat yhtä hyvin olla ilmapallon ja pöytätuulettimen varassa lentäviä pahvilaatikkoja, sillä hallussa tuntuu olevan lähinnä ilmaa.” kone tai edes jonkinlainen raskas mörssäri. Pelin mechat voisivat yhtä hyvin olla ilmapallon ja pöytätuulettimen varassa lentäviä pahvilaatikkoja, sillä hallussa tuntuu olevan lähinnä ilmaa. Erityisen huomattavan rasitteen tästä tekee pelin toiminnan tyyli. Räiskiminen hoituu pitkälti automatisoidusti, sillä kunhan viholliset ovat ruudulla sopivalla etäisyydellä, peli hoitaa tähtäämisen itsenäisesti ja jättää pelaajalle vastuun liipaisimen painamisesta. Idea on siitä hauska, että se antaa enemmän painoarvoa liikkumiselle, mutta koska juuri kyseinen osa-alue sattuu olemaan pelin munattomimpia, se tekee taistelemisesta kokonaisuudessaan todella puuduttavaa. Pelillä on myös toistuvia ongelmia oman kokonsa käsittelyssä. Useat tehtävät ovat läpäistävissä vain muutamissa minuuteissa, mikä ei sinänsä olisi ongelma varsinkaan käsikonsolilla, mutta puheliaiden välipätkien takia pelaaminen tuntuu nyt häiritsevän takkuilevalta. Monet kentät jäävät myös fyysisesti liian pieniksi, sillä tekoälyviholliset hyppivät rasittavan säännöllisesti hakemaan vauhtia tehtäväalueiden ulkopuolelta. Paljon hienoja asioita sisältäväksi peliksi Daemon X Machina on harmittavan tylsä robottirämistely. Ideatasolla sillä olisi kyllä rahkeet mitä mainioimmaksi käsikonsolipeliksi, mutta tyyliä lukuun ottamatta sen kaikki tärkeimmät osa-alueet jäävät harmittavalla tavalla puolitiehen. Panu Saarenoja

Suuret pomorobotit ovat harvinaisempi näky, mutta ne ovatkin yleensä monipuolisimpia vihollisia kaataa.

Daemon X Machina ei puhkea missään vaiheessa loistokkaaseen mechakukkaan, mutta ainakin sitä on kiva katsella.

pelaaja.fi // 53

Arvostelut

BLAIR WITCH Niin metsä vastaa Tekijä: Bloober Team Julkaisija: Lionsgate Games Alusta: Win, Xbox One Julkaisu: Nyt Ikäraja: 16

un yhdeksänvuotias poika katoaa Burkittsvillen kaupunkia reunustavaan Black Hillsin metsään, päättää traumaperäisestä stressihäiriöstä kärsivä ja liipaisinherkkä poliisi Ellis Lynch lähteä avustamaan etsinnöissä. Tämä ei voi päättyä kuin hyvin. Blair Witch jatkaa vuonna 1999 ilmestyneen Blair Witch Projectin aloittamaa tarinaa. Elokuvan tapahtumista on kaksi vuotta. Metsä nauttii paikallisten keskuudessa synkkää mainetta, eikä muu etsintäpartio ole erityisen tyytyväinen arvaamattoman Lynchin tuppautuessa väkisin mukaan. Mukanaan Lynchillä on avustajakoira Bullet, ja vuorovaikutus sen kanssa muodostaakin pelin keskeisimmän mekaniikan. Apurin olemusta tarkkailemalla pelaaja saa tietää, mikäli lähistöllä on jotain vaarallista. Koiraa käytetään myös seuraamaan hajuja ja etsimään esineitä. Lisäksi koko pelin kuusituntisen keston saa olla sydän syrjällään siitä, pääseekö eläinpolo ulos metsästä ehjin nahoin.

Valitettavasti Bullet kytkeytyy yhteen Blair Witchin kompastuskivistä: inspiraatio pelin valo-olosuhteisiin on lainattu suoraan Salaisista kansioista. Pimeys luo toki tunnelmaa, mutta se myös nostaa vaikeustasoa tavalla, joka tuntuu keinotekoiselta. Bullet muun muassa osoittaa, mistä suunnasta vihollinen on tulossa. Kun tummaa koiraa keskellä pimeintä pöpelikköä ei yksinkertaisesti kykene näkemään taskulampun kapeassa valokeilassa, pataan saa hyvin sukkelaan. Se on jännittävää ja haastavaa pari kertaa mutta käy sitten puhtaasti turhauttavaksi. Mekaanisesti peli ei päätynyt niin lähelle Outlastia kuin konseptin vuoksi pelkäsin sen päätyvän. Pelaaja vaeltaa metsässä, etsii johtolankoja kadonneesta pojasta koiran avulla ja silloin tällöin käyttelee videokameraa. Kameralle on pari eri käyttötapaa. Ensinnäkin sillä katsotaan kasetteja, joilla voi manipuloida todellisuutta. Lukittu ovi on mahdollista saada auki, mikäli löytää videon, jonka aikana kyseinen uksi avataan. Kun videon pysäyttää oikeaan kohtaan, on tilanne muuttunut myös nykyhetkessä. Toinen käyttötarkoitus esitellään myöhemmin pelissä, ja se liippaa jo lähempää esimerkiksi Outlastin yönäkymäsuunnistusta. Pelin kantavana mekaniikkana on kuitenkin Bullet. Koiralle on oma interaktiovalikkonsa, jossa on viisi toimintoa. On käsky pysyä lähellä, paikallaan ja etsiä sekä toruminen ja tärkeimpänä totta kai silittäminen. On sielunhoidollista sekä pelaajahahmolle että pelaajalle, kun intensiivisen pätkän jälkeen voi pysähtyä rapsuttamaan koirakaveria. Erityisesti loppupuolella Blair Witch alkaa kärsiä rytmitysongelmista. Alkupuolisko on napakka, ja tiheikössä edetään tahtia, jossa ympäristöön ei ennätä kyllästyä. Loppua kohti peli kuitenkin hidastuu kuin juurakkoon jumittunut. Kohtaukset venyvät venymistään, ja pelin viimeinen tapahtumapaikka on jo silkkaa murhaa. Viime metreillä eteenpäin ei motivoi enää ajatus loppuratkaisun näkemisestä vaan se, että haluaa vain päästä pois. Erityisen ärsyttäväksi nousi myös kohtaus, jossa pelaaja hiipii pimeässä apunaan vain radiopuhelimen päässä oleva liittolainen. Liittolainen kertoo, mihin tulee kulkea, ja antaa henkistä tukea huutelemalla kir-

54 // pelaaja.fi

jaimellisesti kahden sekunnin välein, että suunta on yhä edelleen oikea. Blair Witchin ohella Layers of Fearit kehittäneen Bloober Teamin vahvuus on unenomaisten kohtausten loihtiminen. Peli onkin parhaimmillaan joko rakennellessaan tiheää tunnelmaa metsän pimennossa tai maalaillessaan Lynchin sotatraumoista painajaismaisia houreita. Paikoin henkeäsalpaavan kaunis ulkoasu ei kuitenkaan riitä kantamaan peliä alusta loppuun. Blair Witch ei saa aikaiseksi mitään erityisen tuoretta, eikä pelin kiinnostavammista mekaniikoista valitettavasti oteta irti niin paljon kuin niistä irtoaisi. Ida Suominen Laimeahkoksi jäävä kauhukokemus ei anna mitään, vaan ei otakaan.

Blair Witch Volume I: Rustin Parr

Pelejä pystymetsästä Blair Witch -faneja on hellitty peleillä aikaisemminkin. Vuoden 2000 lopussa julkaistiin parin kuukauden kuluessa kokonainen pelitrilogia. Jokaista osaa oli tekemässä eri kehittäjä, ja jokainen otettiin vastaan kohtuullisen kädenlämpöisesti. Blair Witch Volume 1–3 syventävät Burkittsvilleä ja sen metsää ympäröivää mytologiaa kertomalla niihin kytkeytyvistä tapahtumista. Ensimmäinen peli Rustin Parr käsittelee elokuvasta tuttua erakkoa, joka kidnappasi ja murhasi lapsia 1940-luvulla. Toinen osa Legend of Coffin Rock puolestaan kertoo alueesta, jossa tapahtui 1800-luvulla rituaalimurha. Trilogian viimeinen peli The Elly Kedward Tale sitoo langanpäät yhteen tarinalla metsää riivaavasta noidasta.

”Harva peli pystyy pitämään yllä kuolemanpelkoa näin vahvasti.”

HUNT: SHOWDOWN Metsästysreissu, josta harva selviää kertomaan Tekijä: Crytek Julkaisija: Crytek Alusta: Win (testattu), Xbox One Julkaisu: Nyt Ikäraja: 18

seen. Korkealla kokemustasolla olevat pelaajat nimittäin hylkivät uusia pelaajia. Usein kaveria joutui jahtaamaan minuutti tolkulla, mutta ongelma helpottunee tasojen noustessa.

Rihlakoiden sulosoinnut Pelistä löytyy erillinen testaustila, jossa aseääniä voi testata eri etäisyyksiltä. Etäisyyden saa venytettyä korkeimmillaan kilometriin. Tällaisen ominaisuuden soisi löytyvän kaikista peleistä, joissa äänillä on tavallista enemmän merkitystä.

Pelin visuaalinen anti on odotetusti erittäin ko-

uonna 1895 Yhdysvaltain Louisianassa metsästyskauden aloituksessa eivät sorsapillit soi, sillä kaikki kävelevä on riistaa pelihahmo mukaan lukien. Hunt: Showdown iskee luun kurkkuun jo alkumetreillä, sillä armo on ylellisyyttä, johon kenelläkään ei ole varaa. Louisianan maisemiin lähdetään samoilemaan palkkionmetsästäjänä. Tavoitteena on jäljittää, tappaa ja karkottaa pomohirviö. Kellistetyn ja karkotetun pomon tuhkista lunastetaan palkkio, joka pitäisi saada kuljetettua vielä turvaan. Kuulostaa melko helpolta, mutta pomon päätyessä kadotukseen muille samoilla apajilla oleville pelaajille paljastetaan palkkion sijainti. Palkkio on sen verran himoittu, että se vetää pelaajia puoleensa kuin ilmaiset ämpärit markettikansaa. Hunt: Showdownin armottomuus piilee siinä, että jokaisella palkkionmetsästäjällä on vain yksi elämä. Mutaiseen lammikkoon tapettu hahmo jää tavaroineen sinne. Kaiken kuljetuksessa olleen menettää hahmoa myöten. Uusia metsästäjiä on onneksi tarjolla, kunhan takataskusta löytyy valuuttaa, jolla rekrytoida uusia kokelaita. Peli on onneksi hellämielinen aloittelijoille, sillä tavarat ja metsästäjät säilyvät itsellä, kunnes kokemustasoja on kertynyt riittävästi.

meaa, sillä vastaahan siitä Crytek. Bugeihin tai verkkoongelmiin ei törmännyt, ja äänten osalta on myös tehty ensiluokkaista työtä – permadeath-pelissä äänimaailman on syytäkin olla kunnossa. Sen vuoksi kannattaa miettiä tarkkaan, hoiteleeko zombin aseen perällä vai ampumalla. Harmillisesti peliuniversumia ei juuri avata. Onko Louisianaa riivaava hirviöepidemia vain yhden osavaltion riesa? Mistä metsästäjät ovat saaneet yliluonnolliset kykynsä hirviöiden jäljittämiseen? Toivottavasti Crytek syventää maailmaa, sillä se on ehdottoman kiehtova. Peli itsessään on varsin erinomainen mutta ei permadeathluonteestaan johtuen ole ehkä kaikkien juttu. Antti Voutilainen Hunt: Showdown on makoisa pelikokemus, joka tarjoaa katkeran suloisia metsästysmuistoja kaikille jahtiin lähteville.

Elämänlangan ohuus on omiaan nostattamaan tunnelmaa, sillä jännitys ja pelko väijyvät jatkuvasti. Pomohirviöt eivät ole helppoja päihitettäviä, ja ihmispelaajat ovat usein arvaamattomia. Jotkut voivat olla kintereilläsi pitkän aikaa mutta avaavat tulen vasta sopivalla hetkellä, kun sitä vähiten kaipaa. Pelimaailma on ahdettu täyteen laahustavia zombeja ja muita iljetyksiä, jotka vaikuttavat ehkä harmittomilta mutta ovat kuolemaksi, jos törmäät niihin keskellä taistelua. Onkin helppo sanoa, että tunnelma on pelin suurin vahvuus – harva pystyy pitämään yllä kuolemanpelkoa näin vahvasti. Pelimuodosta riippuen samoja pomohirviötä on jahtaamassa enimmillään kymmenen ihmispelaajaa. Suurimmillaan pelaaja pystyy muodostamaan kolmen hengen ryhmän, mutta yksinkin voi lähteä kokeilemaan onneaan. Uudelle pelaajalle peli ei ole aivan ongelmaton, sillä satunnaisia pelaajia on välillä vaikea saada kaverik-

Palkkionmetsästäjän varustelu on yksi osa kokonaisuutta. Ensiapupakkaus kannattaa ottaa aina mukaan, sillä sille löytyy käyttöä jokaisessa matsissa.

pelaaja.fi // 55

Arvostelut Ennakkotilaajan etuna tarjottu Curator’s Cut -tila tarjoaa mahdollisuuden kokea tiettyjä kohtauksia eri hahmojen näkökulmasta. Muille tila aukeaa marraskuussa.

THE DARK PICTURES: MAN OF MEDAN Roskalautan ruorissa Tekijä: Supermassive Games Julkaisija: Bandai Namco Alusta: PS4 (testattu), Xbox One, Win Julkaisu: Nyt Ikäraja: 16

hden hitin ihme on musiikkibisneksestä tuttu ilmaisu, joka pätee varsin hyvin myös pelialan masentavimpiin menestystarinoihin. Malliesimerkki tällaisesta on brittiläinen Supermassive Games, jonka vuonna 2015 ilmestynyt teinikauhuseikkailu Until Dawn on edelleen PlayStation 4:n parhaimmistoa. Studio on sittemmin suoltanut ulos pelkkiä floppeja, mutta lannistumisen merkkejä ei näytä olevan ilmassa, sillä sen tuorein kauhuprojekti on toistaiseksi kunnianhimoisin. The Dark Pictures on kahdeksan toisistaan irrallisen kauhutarinan sarja, joka sai lähtölaukauksensa elokuun lopulla julkaistun Man of Medanin myötä. Pelissä hyvin Until Dawn -henkinen joukko nuoria ja kauniita ihmisiä törmää sukellusretkellään aavelaiva Ourang Medaniin, joka ajelehtii Tyynellämerellä vain vuosikymmeniä kuolleena virunut miehistönsä rahtinaan. Tukalia tilanteita luvassa!

Pelillisesti Man of Medan on samasta puusta veistetty kuin esikuvansa. Tapahtumat rullaavat ruudulla interaktiivisen elokuvan tapaan, ja pelaaja pääsee vaikuttamaan niihin päätöksiä tekemällä ja reaktiominipelejä rämpyttelemällä. Laivaa päästään toisinaan tutkimaan myös jalan, mutta eteneminen on tällöin lineaarista paikasta toiseen laahustamista. Until Dawnissa pelaajan passiivisuus ei tuntunut pahalta, koska pelin juoni piti otteessaan loppuun asti ja valintojen merkityksellisyyttä tuotiin mainiosti esiin käsikirjoituksessa. Man of Medanista ei voi sanoa samaa. Noin neljän tunnin mittainen kokemus on puiseva ja huonosti rytmitetty, ja sen kauhukin perustuu yksinomaan halpaan säikyttelyyn. Pelaajan väitetään voivan vaikuttaa hahmojen luonteenpiirteisiin, mutta sen seurauksena yksikään muovailuvahamainen persoona ei 56 // pelaaja.fi

nouse esiin erityisen muistettavana tai moniulotteisena. Hahmoihin samaistumista ei helpota sekään, että Man of Medan on teknisesti katastrofaalinen esitys. Ihmiset muistuttavat epäluonnollisine liikkeineen ja kuolleine ilmeineen lähinnä mallinukkeja sekä käyttäytyvät ohjattaessa aivan yhtä kankeasti. PlayStation 4 Prolla esiintyi testattaessa sahalaitaa ja suttuisia pintoja, ja useampi säikyttelyhetki meni hukkaan, kun ruutuun ilmestyneen kammotuksen tekstuurit latautuivat vasta jälkijunassa.

”Man of Medan on teknisesti katastrofaalinen esitys.”

Man of Medan on kaikkinensa niin lyhyt ja rujo kokemus, että kun lopputekstit ensimmäisen kerran rullaavat, olo on lähinnä epäuskoinen. Peli pitää tarkkaa kirjaa pelaajan valinnoista, mutta itselleni jäi epäselväksi, miten suurin osa niistä vaikutti lopputulokseen. Vaikka osa hahmoistani selvisi koettelemuksesta, en kokenut aktiivisesti pelastaneeni ketään fiksuilla päätöksilläni. Laivan mysteerin selvittämisestäkään en kehtaa ottaa kunniaa, sillä totuuden paljasti sattumalta vastaan tullut paperilappunen, joka olisi helposti voinut jäädä lukematta. On mahdollista, että vika on käsikirjoituksen sijaan pelityylissäni. Man of Medanin tarinan voi kokea sosiaalisesti paitsi samalla sohvalla ohjainta vaihdellen myös verkkomoninpelinä astetta mielenkiintoisemmasta kulmasta. Verkossa toinen pelaaja näkee tapahtumat eri perspektiivistä, ja oletus on, että aavelaiva näyttää itsestään uusia puolia toiselle silmäparille. Itse en päässyt verkkopelitilaa kuitenkaan kokeilemaan, koska en voinut kehottaa läheisiäni tuhlaamaan rahojaan rikkinäiseen peliin. Vaikka uusi läpipeluukerta parantaisi kokemusta tarinankerronnallisesti, teknisesti tekele on niin luotaantyöntävä, ettei sen pariin tee mieli palata. Toivon mukaan ensi vuonna ilmestyvä The Dark Pictures: Little Hope petraa tällä saralla. Johanna Puustinen Man of Medan on kaikin puolin kehno alku uudelle kauhusarjalle.

Hahmomalleja on otettu studion aiemmista peleistä, mikä tuntuu oudolta ratkaisulta upouudessa sarjassa.

REMNANT: FROM THE ASHES Darksider Souls of Destiny Tekijä: Gunfire Games Julkaisija: Perfect World Entertainment Alusta: Win (testattu), PS4, Xbox One Julkaisu: Nyt Ikäraja: 16

oidenkin pelien ei vain pitäisi toimia. Sellainen on Remnant, joka kierrättää viime vuosien hittiaineksia pohtimatta turhaan, sopivatko ne jotenkin yhteen. Otetaanpa Dark Soulsin lähitaistelu- ja kuolinmekaniikat, lyödään ne Destinya imitoivaan kolmannen persoonan ammuskeluun ja tehdään tästä toimintaroolipeli, joka on parhaimmillaan kolmen pelaajan yhteispelinä. Kuinkahan paljon Gunfire Gamesilla on ähisty ja puhistu, että täysin sopimattomat palapelin palat on saatu runnottua kasaan? Remnantin helpoimmin ohitettava osuus on sen tarina. En läpipeluunkaan jälkeen saa mitään otetta siitä, miksi sankarini ampui tiensä läpi multiversumin eri planeettojen. Outojen puuheppujen Root-voima on muuntanut maapallon postapokalyptiseksi mutta vehreäksi raunioksi, ja viimeiset eloonjääneet kärvistelevät maan alla. Bunkkerin pohjalla on onneksi punaisena hohteleva jalokivi, jolla voi loikkia toisiin maailmoihin. Multiversumin ääristä etsitään maapallolta kaikonnutta tutkimusmatkailijaa, jolla on ehkä jotain tietoa tuhon syistä. Alkupuolen maailmanlopun jälkeiset maisemat tylsistyttävät pian, mutta sitten lähdetetään hyönteistyyppien suoplaneetalle, tieteisraunioiden täyttämiin autiomaihin ja šamanististen vuohityyppien fantasiaplaneetalle. Miksipä ei! Erikoisuutena jokainen yksinpelikampanja on satunnaistettu karttoja ja kohtaamisia myöten. Kaikille eivät välttämättä tule vastaan samat pomot tai samat sivutehtävät, eikä siksi reppuun tartu edes samoja aseita kuin kavereilla. Jos oma saalis kyrsii, alusta ei tarvitse aloittaa, vaan eri maailmoista voi luoda ”seikkailutilassa” loputtomasti uusia variaatioita. Loottia voi hakea myös muiden pelaajien kampanjoissa auttamalla. Se on kiva tapa edistää moninpeliä ja tietysti venyttää pelin sisältöä hieman keinotekoisesti.

Darksidersin kehittäjistä ja Crytekin veteraaneista koostuva Gunfire Games osaa asiansa, vaikka pelin ensivaikutelma on keskinkertainen. Monsterit näyttävät itse asiassa kovin Darksiders-henkisiltä, räiskintätuntuma on naseva, ja aseissa on vaihtelua sekä ytyä. Erityisesti Destinyn superliikkeitä imitoivat erikoisvoimat antavat säätää pelityylin juuri omaan makuun sopivaksi. Aseet vaihtelevat ruosteisista länkkäripyssyistä kuolleiden sivilisaatioiden sädeaseisiin, ja joka pyssyyn voi iskeä yhden monista modeista, jotka latautuvat vihollisia suolaamalla. Ladattu supervoima kutsuu esimerkiksi apuun tykkitorneja tai erilaisia vihollisia, luo suojakenttiä tai sytyttää jokaisen luodin liekkeihin. Remnantin parasta antia on juuri aseiden ja modien metsästys, ja peli kätkee osan arsenaalistaan todella haastavien säätöjen taakse. Perusmosujen lahtaaminen on siis hyvää perustasoa, mutta Souls- ja Destiny-mekaniikkoja imitoivat pomot tuovat lisää vaihtelua. Ne skaalautuvat mukavasti pelaajamäärän mukaan sekä pakottavat etsimään erilaisia taktiikoita ja asevalintoja. Pomoista vain kaksi saa narskuttelemaan hampaita vääristä syistä, ja toinen niistä on aivan viimeinen haaste. Sen kaaduttua noin 20 pelitunnin jälkeen Remnant rohkaisee käynnistämään kamppiksen uudestaan vaikeammalla tasolla. Lisäsisältöäkin on tiettävästi jo tulossa. Destiny-vaikutteistaan

Liekkilohikäärme on tyypillisen Soulshenkinen pomo, jonka apuna häärii syttyviä pikkupiruja. Palkkiona on liekinheittimen ja konepistoolin yhdistävä ase.

huolimatta Remnant ei yritä olla silti mikään peli palveluna -tyyppinen kokemus, vaan sen saa lopettaa hyvällä omallatunnolla. En sanoisi, että Remnant yltää toteutuksessa tai ideoinnissa aivan samalle tasolle kuin kuulut esikuvansa, mutta miellyttävä räiskintäkokemus se on joka tapauksessa. Souls-tyyli, jossa kuolema palauttaa ”nuotiolle”, pakottaa hiomaan omia suorituksia, ja yhteispeli oli hilpeää alusta loppuun täysin tuntemattomien seikkailijatoverien kanssa. Monet teknisistä ongelmista ratkottiin päivityksillä nopsaan, ja erityispisteet peli saa selittelemättömyydestään. Salaisuuksia ja ylläreitä löytyi vielä kauan sen jälkeen, kun loppupomo oli päässyt viime lepoonsa. Remnantia voi hyvin pitää yhtenä tämän vuoden kätketyistä helmistä. Janne Pyykkönen

”Erikoisuutena jokainen yksinpelikampanja on satunnaistettu karttoja ja kohtaamisia myöten.”

Yhteispelinä ja ehkä yksinpelinäkin toimiva tieteisfantasiaräiskintä yhdistää ihmeen hyvin hittisarjojen ideoita ja mekaniikkoja.

pelaaja.fi // 57

Arvostelut

RAD Siperia opettaa

Tekijä: Double Fine Julkaisija: Bandai Namco Alusta: Win, PS4 (testattu), Switch, Xbox One Julkaisu: Nyt Ikäraja: 12

egendaarisen pelisuunnittelija Tim Schaferin luotsaama Double Fine -pelistudio tuntuu arpovan projektiensa sisällön ja tyylisuunnan lottomankelin avustuksella. Tällä kertaa voittonumerot lankesivat roguelike-lajityypin laariin. Tiimin tuorein tuotos Rad on sattumanvaraisuuteen ja riskinottoon pohjautuvan roolipelien alalajikkeen perinteisen tyylipuhdas edustaja. Rad sijoittuu maailmaan, joka on kärsinyt peräti kaksi maailmanloppua. Pieni mutta pippurinen ihmisten heimo pyrkii saattamaan karrelle kärähtäneen maailman uuteen luonnonmukaiseen loistoon. Käytännössä tämä luonnistuu siten, että pelaaja valitsee mieleisensä pelihahmon ja tempaisee tuomiopäivän tantereelle pesäpallomaila tanassa. Sitten viuhdotaan kaikkea eteen etsiytyvää käkättimeen niin että soi, kerätään maailmaa kansoittavat herkut omaan taskuun ja pyritään pitämään henki pihisemässä seuraavaan koitokseen asti. Se on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty.

Rad on nopeatempoinen toimintaseikkailu, jossa pelikenttä herkkuineen ja hirviöineen muuttuu joka kerta, kun pelaaja etenee tukikohdan turvasatamasta tutkimaan vaaran kansoittamia alueita. Tutkimus- ja tuhotyön ohella maailmanlopun mannuilta etsitään muinaisesineitä, joiden aktivointi avaa pääsyn maanalaiseen tukikohtaan pomohirviöineen. Peli on yllättävänkin tarinavetoinen, ja juonivyyhtiä purkaa pelitapahtumien yllä ajoittain kuiskiva kertoja. Hirviöitä nitistämällä pelaaja saa säteilyhoitoa, mikä Radin tapauksessa on positiivinen asia. Riittävä säteilyannos käynnistää mutaatioprosessin, joka avaa pelaajalle satunnaisen lähi- tai kaukotaisteluun sopivan erikoishyökkäyksen tai esimerkiksi tietynlaiselta vahingolta suojaavan lisäpehmustuksen. Suojapeitteelle on tilausta, sillä lajityypille ominaiseen tapaan Rad ei säästele turpasaunassa. Ohjaus on napakka, ja tapahtumat on helppo hahmottaa myös ruudun ollessa täynnä vihollisia, joten vaikka Rad on haastava peli, sitä ei voi väittää epäreiluksi. Kun viikate heilahtaa, kaikki kyseisellä pelikerralla kerätyt herkut jäävät manalaan. Mitä pidemmälle pelaaja on ehtinyt edetä, sitä syvemmältä kuolema kirpaisee. Pykälän ﬁksumpi joutomaan kulkija poikkeaakin toisinaan tukikohtaan säilömään hamstratut herkut talteen.

Radin maailma on läpikäynyt peräti kaksi maailmanloppua – ja sen kyllä huomaa.

Kelaas tätä Radissa maksuvälineenä toimivat c-kasetit ovat ratsastaneet uuden renessanssin aallonharjalla lähes koko 2000-luvun ajan. Tätä nykyä esimerkiksi monet indieartistit painattavat erikseen kasettiversiot tuotoksistaan, ja raudanlujaa katu-uskottavuutta nauttivan formaatin suosio tuntuu vain kasvavan. Jotain kasettien uudesta tulemisesta kertonee se, että vuonna 1969 perustettu National Audio Company -yritys teki historiansa parhaimman tuloksen vuonna 2014. Tuolloin kasettivalmistuksen viimeisiin linnakkeisiin kuuluva ﬁrma myi yli kymmenen miljoonaa kasettia.

”Korkeiden tuotantoarvojen kruunaama Rad on krumeluureistaan huolimatta hyvin perinteinen lajityyppinsä edustaja.”

Radin karu komeus on kauttaaltaan kylvetetty 80-luvun tunnelmissa. Valuutan virkaa toimittavat ckasetit, ja pelikentältä löytyvien aarrearkkujen avaimiksi kelpaavat vanhat disketit. Värikylläinen ja vinksahtaneen mukasöpö ulkoasu lyö tahmeaa käsipäivää tarttuvan syntikkapoppi-ääniraidan kanssa, joka huokuu ääritrendikästä kasarihenkeä. Korkeiden tuotantoarvojen kruunaama Rad on krumeluureistaan huolimatta hyvin perinteinen lajityyppinsä edustaja. Uusien mutaatioiden löytäminen on pelin hauskinta antia, mutta muutoin eteneminen on melko kaavamaista askellusta sattumanvaraisuuden jumalten armoilla. Mitä pakkomielteisempi pistesaldon tapittaja ruudun tällä puolen istuu, sitä enemmän Radin armottomasta ja pipetillä palkitsevasta ryöpytyksestä saa irti. Jason Ward 80-luvun tyylitajulla kuorrutettu roguelike-pieksäntä on makoisa välipala-annos väkivaltaa.

58 // pelaaja.fi

Pelimaailmasta kerätyn valuutan voi törsätä vierailemalla puotipuksun pakeilla.

VERKKORINTAMA //

Netistä ladattavaa lisäsisältöä peleihin

Blizzard estää kaikkien ryhmän etsimisessä avustavien addonien käytön, joten apua joutuu huutelemaan pelin julkisilla kanavilla tai killassa. Se rohkaisee hankkimaan uusia pelikavereita ihan kuin vanhoina hyvinä aikoina.

World of Warcraft Classic Win, mac: 14,99 €/kk (kuukausimaksullinen)

zeroth on paikka, jossa 14 vuotta sitten vietin lukemattomia tunteja, koin unohtumattomia hetkiä ja tapasin ihmisiä, joiden kanssa kaveeraan vielä tänäkin päivänä. Se oli huoletonta aikaa, mutta onko WoW Classicissa yhä muutakin kuin pelkkää nostalgiaa? Paljon on muuttunut noista päivistä, sillä WoW on tätä nykyä käytännössä aivan eri peli. Alkuaikoina se muistutti enemmän hiekkalaatikko-MMO:ta. Tehtäviä oli vähän ja ne olivat hyvin grindahtavia sekä saattoivat vaatia juoksemista mantereen toiseen päähän. Grindaaminen on myös Classicissa elinehto, mikäli mielii nousta tasoissa, sillä tehtäviä ei ole riittävästi siihen tarkoitukseen. Tämä yhdistettynä ratsujen puutteeseen ja vihulaisten yleiseen kestävyyteen tekee tasonnoususta hidasta puuhaa. Tasokattoon pääsy ei Classicissa ole tavoite, vaan itse matka – varsinkin kun tasokatossa ei käytännössä ole tekemistä raidaamisen lisäksi. Hitaassa tasonousussa on myös hyvät puolensa. Jokainen uusi esine tuntuu voimakkaammalta, eivätkä ne vanhene melkein saman tien. Pelistä myös välittyy yhä aito seikkailun tunne. Paikkoja on pakko tutkia omaehtoisesti, sillä tehtävät tai niiden määränpäät eivät näy kartalla, vaan ne pitää itse löytää. Edestakaisin ravaamisen ansiosta uutta nähtävää löytyy jatkuvasti, ja horisontissa siintää aina jotain, jonne haluaa nokkansa tunkea. Maailma tuntuu laajalta ja elävältä. Alusta alkaen vaarallisilta tuntuvat viholliset myös osiltaan lisäävät seikkailun tunnetta, sillä vaara on aina läsnä. Ympäristöön on pakko kiinnittää huomiota, koska parikin vihollista voi koitua kuolemaksi ja lähin hautuumaa on aina kaukana. Peli rohkaisee pelaamaan ryhmissä ja kommunikoiman muiden pelaajien kanssa, sillä ryhmätehtäviä on paljon. Luolastonhakutyökaluakaan ei löydy, joten tuntemattomien kanssa on pakko oppia tulemaan toimeen. Omien kokemusteni mukaan suurin osa pelaajista on onneksi mu-

kavaa sakkia, jonka kanssa juttu luistaa. Tykkäsi puuhasta tai ei, se saa Classicin ainakin tuntumaan aidolta MMO:lta, joka rohkaisee pelaamaan toisten kanssa.

Muilta osin peli sen sijaan ei ole vanhentunut kauhean hyvin. Vuosien aikana peliin lisättyjen pikkuparannusten puute alkaa pian ärsyttää, ja se on vasta jäävuoren huippu. Hahmoluokat ovat kyllä Classicissa uniikkeja mutta monin paikoin kehnosti suunniteltuja. Laajoissa taitopuissa on selkeät optimivalinnat, ja optimaalinen pelaaminen tarkoittaa normaalisti noin parin kyvyn käyttöä kerta toisensa jälkeen. Hahmoluokkien suunnittelukin on mitä on. Ne tuntuvat kyllä uniikeilta, sillä jokainen osaa juttuja joita toiset eivät, mutta nekään eivät ole läheskään tasaveroisia. Esimerkiksi maagit ovat aina haluttuja, koska ne voivat luoda ruokaa tyhjästä, mutta druidit sen sijaan eivät osaa oikein mitään hyödyllistä. Kirjoitushetkellä peliin on myös hankala päästä sisään, sillä lähes kaikille palvelimille on päivisin useamman tunnin jono. Tästä ei itsessään voi syyttää Blizzardia, sillä se on availlut uusia palvelumia tasaisin väliajoin. Ikävää se silti on pelaajan kannalta. Paluuni Azerothiin on ollut mielenkiintoinen kokemus. Kymmenien pelituntien jälkeen huomasin yhä arvostavani tiettyjä asioita, kuten aitoa seikkailun tunnetta ja korostettua sosiaalisuutta. Ne pitivät homman miellyttävänä, mutta en voi sanoa, että peli olisi enää koukuttanut entiseen tapaan. Classic on omaan makuuni aivan liian hidas ja työläs, ja huomasin haaveilevani monista modernin WoWin arkipäiväisistäkin jutuista. Kehitys kehittyy, ja aika on yksinkertaisesti ajanut monin osin Classicista ohi. Muistoni pelistä ovat parhaimmillaan juuri sellaisina – muistoina. Petri Pohjonen

”Paluuni Azerothiin on ollut mielenkiintoinen kokemus. Kymmenien pelituntien jälkeen huomasin yhä arvostavani tiettyjä asioita, kuten aitoa seikkailun tunnetta ja korostettua sosiaalisuutta.” pelaaja.fi // 59

Beyond (No Man’s Sky) Win, PS4, Xbox One: ilmainen

ello Gamesin avaruussaagassa on jo nähty kaikki hyvän näytelmän kolme osaa. Oli julkaisua edeltänyt dramaattinen ennakkonostatus, jota seurasi surullisenkuuluisa lässähdys pelin paljastuessa paljon kehuttua rajoitetummaksi. Pelastus koitti pelin ilmaisissa päivityksissä, joilla se saatiin kelpo kuosiin. Hello Games ei kuitenkaan osoita mitään lopettelun merkkejä, vaan uusi Beyond-päivitys lisää peliin VR-tuen ohessa ominaisuuksia, joita ei edes osattu kaivata. VR:stä ei sen enempää, koska en omista laseja. Järkyttävin muutos lienee pelin planeettojen eläinkunnan interaktiivisuus. Aiemmin satunnaisgeneraattori loi olioita maiseman koristeeksi, mutta nyt niitä voi kesyttää maidon kaltaisten herkkujen toivossa, ja otuksilla voi jopa ratsastaa. Avainasemassa on tulevaisuuden mikroaaltouuni, joka muuntaa kasvien ja eläinten osat erilaisiksi syöteiksi ja murkinoiksi. Periaatteessa tämän on aivan turhaa, sillä ratsastelu näyttää hauskalta mutta ei juuri auta liikkumisessa. Ainakin olennoilla on nyt jotain virkaa.

Merkittävämpi uudistus on energiajärjestelmä, jonka takia tukikohtiin on vedeltävä sähköjohtoja, aurinkopaneeleja, generaattoreita, akkuja ja sähkökäyttöisiä teollisuuskoneita. Systeemi tekee tukikohtien rakentamisesta paljon työläämpää mutta kiinnostavampaa. Niin moniin peliin tehtyjen uudistusten lailla sekin on kaksiteräinen miekka. Johtoja saa asetella melko tarkasti, tai ne tekevät kotitukikohdasta sotkuisen näköisen – ja sehän ei vetele. NMS-veteraanit huomaavat ennen kaikkea ns. elämänlaadun parannukset. Tietyt materiaalit kasautuvat nyt pikkuruisten kukkurallisten sijasta valtaviin läjiin, mikä helpottaa tavaravalikon hallintaa ja rakennusaineiden keräämistä. Siihen on syytäkin, sillä tavaranhallinta on edelleen

”Myönnän, että Beyond sai minut palaamaan tyytyväisenä peliin parikymmenen lisätunnin ajaksi.” pelin huonoimpia puolia. Muita merkittäviä ilonlähteitä ovat alukseen asennettava ja käynnistysmoottorit lataava aurinkokenno sekä muukalaiskieltä kääntävät tulkkausmoduulit. Ennen mainittu on planeetalta toiselle jatkuvasti pomppivan tutkimusmatkailijan unelma. Moninpelinä tässä on vihdoin järkeä. Kuka tahansa voi kutsua milloin tahansa avaruusaseman, joka on ympäri avaruutta hajaantuneille pelaajille eräänlainen jaettu kokoontumispaikka. Sen sisällä voi jutella satunnaisille vastaantulijoille ja ehkäpä jopa kokoontua yhteisiä tehtäviä varten. Tuntemattomien Ihmisten tuoma yllätyksellisyys on sitä elävyyttä, jota matemaattisten algoritmien luoma universumi kipeästi kaipasi. Avaruuden tutkimusmatkailijan elämä ei siis tunnu enää kylmältä ja yksinäiseltä. Pelaajat usutetaan yhteen maantieteellisesti, joten varaudu kohtaamaan suomalaisia, virolaisia ja saksalaisia astronautteja.

Pelaajat yhteen tuovan avaruusaseman ansiosta No Man’s Sky tuntuu vihdoin ihan oikealta moninpeliltä.

Hello Games vannoo, että tämä on paras aika aloittaa No Man’s Skyn pelaaminen. Se on teoriassa totta. Peli on nyt hämmästyttävä avaruusmatkailun kokemus, ennen kuin pelaaja ehtii huomata satunnaisesti luotujen planeettojen muistuttavan liikaa toisiaan. Toisaalta se on päivitys päivitykseltä vaikeammin avautuva. Pelissä on nyt oikeastaan neljä eri kerättävää valuuttaa ja valtava määrä opeteltavia rakennuspiirustuksia. Aloittajalle se on raastava selviytymispeli, jossa resurssit ovat vähissä ja henki höllässä. Pidemmälle päässeelle se on erityisesti kärsivällisyyttä koetteleva grindauspeli, jossa erinäisiä avaruuden malmeja on louhittava tonneittain. Vasta kaiken mahdollisen avanneille se on rento lentely, jossa ehtii vain nauttia maisemista.

60 // pelaaja.fi

Nyt kun No Man’s Sky on siirtynyt pelin puutteiden korjaamisesta ja aukkojen täyttämisestä monipuolisemman kokemuksen kasaamiseen, on kiinnostava nähdä, mitä seuraava vääjäämätön suurpäivitys tuo tullessaan. Minun puolestani se saisi olla virtaviivaistamista, jolla useamman päivityksen päällekkäin kasaamista järjestelmistä tehtäisiin yhtenäisempi ja vähemmän kömpelö kokemus. Ja silti myönnän, että Beyond sai minut palaamaan tyytyväisenä peliin parikymmenen lisätunnin ajaksi. No Man’s Sky on uniikki kokemus, joka muuntuu päivitys päivitykseltä persoonallisemmaksi – mutta ei välttämättä sujuvammaksi. Janne Pyykkönen

Uuden alueen lumi ei pelkästään näytä hyvältä, vaan syvempi hanki myös hidastaa kulkemista.

Iceborne ( Monster Hunter: World )

PS4, Xbox One, Win (tulossa): 39,95 €

n ollut ilo huomata, millaisella innolla Monster Hunter: World on otettu vastaan maailmalla. Peli nousi jo kuukauden ikäisenä Capcomin kaikkien aikojen myydyimmäksi yksittäiseksi pelijulkaisuksi – eikä sattumalta. Kehittäjä teki pelissään paljon oikein, kun suurien teknologisten muutosten ohella lähdettiin sujuvoittamaan hirviönmetsästyksen perusteita. Tulokseksi saatiin oikeasti modernin ja käyttäjäystävällisen tuntuinen Monster Hunter, jonka palkitseva sydän ei pysähtynyt prosessin yhteydessä vaan pääsi sykkimään entistäkin voimakkaampana. Viimeisen reilun vuoden ajan Capcom on pitänyt peliä yllä ilmaisilla sisältöpäivityksillä, mutta Iceborne-laajennuksen myötä Worldiin puhalletaan taas roimasti lisäraikkautta. Muutamien satunnaisempien aktiviteettien sijaan Iceborne tarjoaa yhdessä paketissa kymmenien lisätuntien edestä uutta metsästettävää, ja samalla koko kokemus ottaa kevyitä askelia kohti aina vain syvällisempää tulevaisuutta. Jo pelkillä peruslisäyksillään Iceborne on tervetullut paketti kaikille, jotka kaipaavat vain lisää Monster Hunteria elämäänsä. Laajennus esittelee peliin uudet Master-

luokan metsästystehtävät, jotka antavat lisävarusteiden merkeissä lisää syitä jahdata vanhoja hirvityksiä ja päästävät myös kokonaan uusien saaliiden perään. Jännittävintä antia ovat tietysti täysin uudet hirviötuttavuudet, kuten kokonaisia puita metsästäjien päälle viskovat banbarot, mutta vanhoista hirviöistä tehnyt tuoreet alalajit sekoittavat nekin pakkaa oikein hauskalla tavalla. Monien Icebornen tehtävien tapahtumapaikkana toimii luminen Hoarfrost Reach -alue, joka jo pelkästään maiseman vaihteluna on tervetullut lisä. Alue ei vedä esimerkiksi korkeuserojen käsittelyssä vertoja muutamille

”Tämä ei tunnu vain Worldin kylkeen pultatulta sisältölisältä.” alkuperäisille Worldin alueille, mutta omine vaaroineen ja etuineen se tuntuu silti luonnolliselta jatkeelta pelin ympäristötarjonnalle. Lumista teemaa mukailee vielä uusi tukikohtakylä, jossa erilaisten perustoimien tekeminen on sujuvampaa kuin pelin alkuperäisessä Astera-asutuksessa.

Pidemmän pelaamisen myötä Icebornesta paljastuu hiljalleen myös muutamia hienovaraisempia lisäyksiä. Taistelemisen perusteita on monipuolistettu antamalla kaikille asetyypeille muutamia lisäominaisuuksia, ja myös hirviöiden liikkeitä voi nyt manipuloida pelaajan ritsatyökalua käyttäen. Käytännössä pelaajan valta-asemaa on siis

paranneltu taisteluissa, mutta sitä ei ole tehty pelin haastavuuden kustannuksella. Yhteenotoissa ollaan yhä hirviöiden armoilla, ja tehokas vahingon tekeminen on edelleen oma palkitseva kokemuksensa kaiken sekasorron keskellä. Lisäykset tarjoavatkin enemmän uusia luovia ja mahdollisuuksia pärjätä taistelussa, mikä auttaa muovaamaan niistä aina vain palkitsevamman tuntuisia. Icebornessa odottaa vielä oma yllätyksensä päätarinan läpäisyn jälkeen. Laajennuksen loppupeli ei koostu vain kokoelmasta sivutehtäviä, joilla pelaajaa yritetään houkutella arvokkaimpien varusteiden hankintaan. Sen sijaan se esittelee uuden metsästysidean, jossa pelimaailman kanssa tapahtuvaa vuorovaikuttamista on haluttu sitoa isommin osaksi suurimpien mahdollisten palkintopottien jahtaamista. Ratkaisu voi tuntua paikoitellen työläältä, sillä se laittaa näkemään vaivaa kovempien hirviöiden kohtaamisen eteen. Kaikki tämä tuo pelaamiseen kuitenkin vapautta, mikä on oiva tapa kruunata oma pitkä metsästäjän ura Worldin maailmassa. Capcom on sanonut, että Iceborne jää todennäköisesti Monster Hunter: Worldin ainoaksi maksulliseksi laajennukseksi. Se on helppo uskoa, sillä tämä ei tunnu vain Worldin kylkeen pultatulta sisältölisältä. Icebornen saapumiseen meni syystä puolitoista vuotta, ja on hankalaa kuvitella, että Capcom voisi seurata sitä kunnialla enää millään muulla tavalla kuin julkaisemalla seuraavaksi täysiverisen jatko-osan Monster Hunter: Worldille. Panu Saarenoja

pelaaja.fi // 61

PIKSELIPÖLYÄ //

Löytöjä pelihistorian tomuisista arkistoista.

Gears of War

Moottorisahojen pärinää ja tummanpunaisia veritahroja harmaassa tulevaisuudessa

Tekijä: Epic Games Julkaisu: 2006

62 // pelaaja.fi

Julkaisija: Microsoft

Alusta: Xbox 360, Win

merikkalainen Epic Games ei ole koskaan tehnyt pelejä varsinaisesti liukuhihnalta. Sen teokset ovat kuitenkin olleet sen verran valtavia hittejä, että voidaan puhua yksittäisten pelien aloittamista aikakausista ja myös koko pelimaailmaa mullistavista trendeistä. Alkuvuosinaan Epic oli tunnettu Unreal-sarjasta. Sen kaksi yksinpeliä tarjosivat aikalaisikseen todella komeaa mutta melko perustasoista ensimmäisen persoonan räiskintää. Unreal Tournament -pelit sen sijaan olivat aikanaan uuden nettipelaamisen aallon toinen suuri nimi Quaken ohella. Epicin moninpeleissä raskaasti panssaroidut avaruussotilaat räiskivät ja mäiskivät toisiaan todella mielikuvituksellisissa pelitiloissa. Kun Epic sitten vuonna 2000 lähti kehittämään uutta peliä, sen kehitysnimi oli Unreal Warfare. Jälleen ensimmäisen persoonan moninpelissä ihmistiimit ohjasivat avaruussotilaita ja mechapukuja taistelussa joko muita pelaajia tai botteja vastaan. Projekti kuitenkin pantiin

jäihin muutamiksi kuukausiksi. Kun kehittäjät palasivat sen pariin tuorein silmin, sitä lähdettiin kehittämään toisenlaiseen suuntaan ja uudella Gears of War -nimellä.

Gears of War on hyvä esimerkki siitä, miten peliprojektit usein elävät merkittävästi kehityksen aikana. Gears of War aloitti matkansa moninpelattavana ensimmäisen persoonan räiskintäpelinä, mutta siitä tuli lopulta vallankumouksellinen kolmannen persoonan yksinpeli, joka aloitti kokonaan uudenlaisten pelien trendin. Pelin tunnelman kannalta keskeisimmän muutoksen syy löytyy televisiosta. Pelin tarinalle toimi vaikuttimena Tom Hanksin ja Steven Spielbergin menestyssarja Taistelutoverit. Sen innostamana Gears of War ei ole niinkään tarina yksittäisestä sotajermusta vaan yksiköstä eli Delta-ryhmästä. Vaikka pelaaja komentaakin pelissä yksinomaan Marcus Fenixiä, tarkoituksena oli alusta saakka täyttää ryhmä oikeasti uskottavilla ja monipuolisilla persoonal-

lisuuksilla, joista pelaaja sitten oppisi välittämään dramaattisen ja realismiin pyrkivän sotatarinan aikana. Tässä myös onnistuttiin, vaikka oikeastaan vasta Gears of War II alkoi tarjoilla draaman kaarta toden teolla. Pelilliset vaikuttimet eivät myöskään ole mysteereitä vaan aikansa tuloksia. Kehitystiimi ajatteli jo alussa, että ensimmäisen persoonan pelaaminen tuntuisi hukatulta tilaisuudelta, jos pelaaja ei pääse lainkaan ihailemaan Marcus Fenixin upeita animaatioita ja hahmomallia. Capcomin Resident Evil 4 avasi kehittäjien silmät. Nopeatempoisen Unreal Tournament -räimeen sijaan Epicin väki lainasi peliinsä hitaamman tempon, olan takana seuraavan elokuvamaisen kameran sekä ohjaustuntuman. Toinen merkittävä pelillinen vaikute oli muutamaa vuotta aiemmin julkaistu Kill Switch -räiskintäpeli, joka mullisti pelaamisen maailman suojautumissysteemillään. Vaikka suojautumista oli nähty jo muissakin peleissä, Kill Switchissä hahmon liimautuminen kiinni suojaan ammuskelemaan oli koko pelin selkäranka. Kill Switchin pelaamisen jälkeen pääsuunnittelija Cliff Bleszinski tajusi, että myös Gears of War voisi toimia aivan eri tavalla, jos myös sen keskeisenä mekanismina olisi suojautuminen ja suojan takaa ammuskelu. Kuten hyvien pelien tapauksessa usein käy, hyvä idea sekoitettiin toiseen hyvään ideaan, ja näin tuotettiin aivan uudenlainen, vielä parempi idea. Cocktailin toinen ainesosa lainattiin 80-luvulta tutusta Bionic Commandosta, jonka keskeisenä mekaniikkana oli pelaajan kädestä ammuttava tarttumakoukku, jolla pystyi kiipeilemään tasanteelta toiselle ja heilumaan ympäriinsä kuin Tarzan. Bleszinski keksi, että Gears of Waria voisi ajatella ikään kuin kolmannesta persoonasta kuvattuna tasohyppelypelinä, jossa kentille sijoitellut suojat toimivat tasoina ja pelaaja Bionic Commandon hengessä ”heilui” tasolta toiselle. Näin syntyi peli, jossa suojassa kykkimisen sijaan tärkeämpää oli nopeilla pyrähdyksillä edetä suojasta toiseen ja pyrkiä joko lähitaisteluun tai koukkailemaan vihollisten sivustaan. Tämä idea sopi erityisen hyvin yhteen myös tarinallisen vaikuttimen kanssa, sillä jalkaväkitaktiikoita hyödyntävä taistelusysteemi oli luontevaa pelille, jonka päähenkilönä oli tavallaan koko ryhmä.

Gears of War oli Xbox 360:n ensimmäinen todellinen superhitti. Se keräsi palkintoja, myi hillittömän hyvin ja nosti jopa muusikko Gary Julesin takaisin hittilistojen kärkisijoille.”

Kun Gears of War vihdoin esiteltiin pelaavalle maailmalle, siitä tuli välitön hitti. Pelin teknologiaa ja graaﬁsia resursseja hyödyntävä demo toimi Xbox 360:n virallisena ensiesittelynä ja keräsi E3-messuväeltä huikeasti ylisanoja. Hauskana sivuhuomiona pc-kehityslaitteilla pyörinyt demo ei edes olisi toiminut lopullisella Xbox 360 -raudalla, koska konsolin keskusmuisti ei riittänyt sen pyörittämiseen. Kehujen säestämänä Epic-pomo Tim Sweeney onnistui ylipuhumaan Microsoftin tuplaamaan konsolin muistimäärän, mikä vaati kymmenien miljoonien dollarien sijoituksen ja rajoitti suuresti konsolien tuotantomäärää. Sijoitus kuitenkin kannatti, sillä Gears of War oli Xbox 360:n ensimmäinen todellinen superhitti. Se keräsi palkintoja, myi hillittömän hyvin ja nosti jopa muusikko Gary Julesin takaisin hittilistojen kärkisijoille. Tällaisesta menestyksestä seurasi välittömästi kopioijien aalto. Gears of Warista kopioidut suojautumismekaniikat värittivät lukemattomia seitsemännen konsolisukupolven pelejä. Gearsin visuaalinen ilme taas vei värejä pois peleistä, kun apinoija toisensa perään päätti, että synkeä harmaanruskea voisi olla uuden konsolisukupolven virallinen värimaailma. Siinä sivussa niin pelaajat kuin pelitoimittajatkin toivoivat Gearsin tarinalle jatkoa. Epic-johtaja Mike Rein heitti löylyä kiukaalle mainostamalla, että Epic jatkaisi Gearsin parissa ”kunnes se ei olisi enää hauskaa”. Hauskuutta riitti Gears of War 3:een saakka, jolloin vetovastuu siirtyi The Coalition -studiolle. Kuusi peliä myöhemmin voitaneen todeta, että Epicin kehitysprojektin aikana tekemät ratkaisut olivat enimmäkseen oikeita. Miikka Lehtonen

Taistelutoverit Historioitsija Stephen A. Ambrosen kirjaan perustuva Taistelutoverit on tositapahtumiin pohjautuva minisarja, joka seuraa amerikkalaisen 506. laskuvarjorykmentin E-komppanian miesten sotakokemuksia Normandian maihinnousun jälkeisinä kuukausina. Kirja pohjautuu laajaan haastattelutyöhön, jossa Ambrose keräsi E-komppanian sotilailta heidän omia muistojaan ja tarinoitaan sekä kasasi niistä sitten yhtenäisen tarinallisen jatkumon. Se vie komppanian Toccoan koulutuskeskuksesta aina Hitlerin Kotkanpesään saakka.

Murheellisten laulujen maa Gears of War myi itsensä monelle pelaajalle trailerillaan. Elokuvamaisen rauhallisessa trailerissa Marcus Fenix vaelsi kaupungin raunioissa katselemassa patsaiden palasia vesilätäköissä. Taustalla soi Gary Julesin haikea pianoversio Tears for Fearsin Mad World -kappaleesta. Traileri keräsi valtavasti huomiota ja suosiota, joten tietenkin se kopioitiin mijoonaan kertaan. Klassinen popkappale hidastempoisen haikeana versiona muodostui todelliseksi kliseeksi, josta emme ole vieläkään päässeet eroon.

pelaaja.fi // 63

PYYKKÖNEN //

Janne Pyykkönen on toimittaja, joka ottaa pelit aivan liian vakavasti.

KUVA: LISA FOTIOS

Edes vähän aurinkoa M

ikä on tärkein yksittäinen viesti, jota videopeleistä tai peliteollisuudesta kirjoittava ihminen voi lähettää vuonna 2019? Mitä pitäisi sanoa, jos en koskaan kirjoittaisi enää yhtään kolumnia? Vastaus tuli noin kolmen sekunnin pohdinnalla: ”Älkää olko noin kammottavan negatiivisia.” Syyni ovat itsekkäät. Pelitoimittajana on ollut pakko seurata alan uutisia ja keskusteluja herkeämättä, sillä muuten kärryiltä tipahtaa päivässä. Toljotan peliuutisten ala-redditejä mutustaessani halpaa nuudelia ruokatauolla. Rullaan läpi ruutukaupalla Twitter-lätinää vessanpöntöllä. Työstä on vaikea päästä irti, ja se valuu vapaa-ajalle. Siksi pelikeskustelun loputon nihkeys alkaa pursuta joka huokosesta. Alan keskusteluissa kaikki on pahinta ja syvältä

Aidosti ilostuttavien uutisten kaivaminen on katoavien auringonsäteiden epätoivoista metsästystä. Ei se ollut alussa toki sellaista. Jotain vain tapahtui viimeisen kymmenen vuoden aikana. Pelimaailma pimeni.

En väitä, etteikö pelialassa olisi kritisoimisen varaa. En innostunut aluksi Epic Gamesin tavasta kilpailla hintojen tai palvelun sijasta yksinoikeuspeleillä. Uskoin jo ensimmäisten loottilaatikkopelien saapuessa, että kehitys johtaisi pahoihin juttuihin. Se sapenkatkuinen viha, jolla esimerkiksi Epiciä käsitellään netissä, on kuitenkin kaiken logiikan ja järjen tuolla puolen. Kritisointi vedetään hulluuden rajalle. Koska ihmisiä on kiva osoittaa sormella, etsitään ihan oikea syyllinen. Sellaiseksi kelpaa James

”Alan keskusteluissa kaikki on pahinta ja syvältä päivästä toiseen ja tunnista toiseen.” päivästä toiseen ja tunnista toiseen. Olen toki valittanut itsekin aiheesta kuin aiheesta, varmaan tästäkin. Epäkohtiin iskevät, vihaiset ja valittavat kolumnit syntyvät aina nopeimmin ja helpoimmin. Niistä pidetäänkin useimmiten eniten. Pelaajan vakiopalsta Hyvät, pahat ja rumat, jota olen kirjoittanut vuosia, on pahojen ja rumien leikkikenttä.

64 // pelaaja.fi

Rolfe eli Angry Video Game Nerd. Tyypin idea vihaisesta ja valittavasta tubettajasta oli kelpo komediaa, kunnes siitä tuli perustubettajan esikuva. Oikeastihan syyttää voi vain jonkinlaista zeitgeistia ja yleisön haluja. On uskomatonta, kuinka vihaista ja kaunaista pelikeskustelu on verrattuna muihin viihdeharrastuksiin. Olen huomannut vuosien varrella, että päätty-

mättömän negatiivisuuden vastalääkkeeksi käyvät esimerkiksi kirjoihin, elokuviin tai musiikkiin keskittyvät keskustelupalstat ja viihdyttäjät. Tarvitsen sitä iloa, jota Nightwishin livevideoon reagoiva tyyppi tai kauhuleffojen verisiä tappoja listaava tubettaja tuntuvat huokuvan. Pelien kohdalla vastaavan etsiminen tuntuu riskiltä. Turhan monesti lupaava tyyppi paljastuu rotuopin kannattajaksi tai joksikin pahemmaksi. Toisaalta pelit eivät ole yksin, sillä sarjakuvien kohdalla trendi on tasan sama. En ole ensimmäistä kertaa penäämässä lisää positiivisuutta. Jos yksi viesti pitäisi valita yli kaikkien muiden, se olisi kuitenkin juuri tämä. Pelit ovat olleet tärkein harrastukseni, ilonlähteeni, työni, varaventtiilini ja matkalippuni pois arjen ankeuksista. Niiden avulla olen löytänyt kaikki parhaat ystäväni, oman luovuuteni ja ehkäpä myös itsevarmuuteni. Siksi pelien ympärillä pyörivä ikävyyden ja vihan pilvi tuntuu kaikkein pahimmalta pomoviholliselta, joka pitäisi kukistaa. Mutta mitä yksittäinen ihminen voi edes tehdä näin suuren ongelman edessä? Aina voi sanoa ”GG” matsinjälkeisen räjähdyksen sijasta. Jos haaveissa on tubetusura, niin taiteilijanimeksi voi valita jotain muuta kuin ”ultrakyyninen videopelinitkuttaja”. Ja aina voi valita senkin, kenelle ja mille aikansa, klikkinsä ja huomionsa antaa.

NRO

205

ILMESTYY MARRASKUUN ALUSSA

TRINE 4: THE NIGHTMARE PRINCE

TOM CLANCY’S GHOST RECON BREAKPOINT

DESTINY 2: SHADOWKEEP

Pidätämme oikeudet sisällöllisiin muutoksiin.

pelaaja.fi // 65

1000 SANAA // Cyberpunk 2077

“2”and “PlayStation” are registered trademarks of Sony Interactive Entertainment Inc. Also, “-” is a trademark of the same company. ©2019 Sony Interactive Entertainment Europe. MEDIEVIL™ ©1998-2019 Sony Interactive Entertainment Europe. Published by Sony Interactive Entertainment Europe Limited. Developed by Other Ocean Interactive Inc. “MEDIEVIL” is a trademark or a registered trademark of Sony Interactive Entertainment Europe. All rights reserved.

608935-1909

8,90 €

PAL.VKO 2019-44

STEP INSIDE 22/10/2019 © 2005-2019 Take-Two Interactive Software, Inc. and its subsidiaries. 2K, the 2K logo, and Take-Two Interactive Software are all trademarks and/or registered trademarks of Take-Two Interactive Software, Inc. All WWE programming, talent names, images, likenesses, slogans, wrestling moves, trademarks, logos and copyrights are the exclusive property of WWE and its subsidiaries. All other trademarks, logos and copyrights are the property of their respective owners. Andre the Giant™ licensed by CMG Brands, LLC. Macho Man Randy Savage TM licensed by CMG Brands, LLC. © 2019 WWE. All Rights Reserved. “2”, “PlayStation” and “Ø” are registered trademarks of Sony Interactive Entertainment Inc.