Pelaaja #217, joulukuu 2020 by Pop Media

217 // Joulukuu 2020 // 8,90 €

UUDET KONSOLIT TESTISSÄ

Arvostelussa Demon’s Souls + muut uuden sukupolven julkaisupelit

Call of Duty: Black Ops Cold War Kylmä sota käy kuumana

Loppuvuoden kauhupelitärpit Esittelyssä viisi värisyttävää uutuutta

Dirt 5 // Hyrule Warriors: Age of Calamity // Godfall // Bugsnax // Watch Dogs: Legion Destiny 2: Beyond Light // Yakuza: Like a Dragon // Assassin’s Creed Valhalla // Noita

PELAAJA-LEHTI PL 1378, 00101 HELSINKI toimitus@pelaajalehti.com pelaaja.fi TOIMITUS Päätoimittaja Johanna Puustinen Toimituspäällikkö Panu Saarenoja Editoija Otto Ruokonen Pelaaja.fi Ville Arvekari AVUSTAJAT Janne Pyykkönen, Jason Ward, Niklas Tirkkonen, Markus Heino, Aake Kinnunen, Jukka Moilanen, Ida Suominen, Miikka Lehtonen, Teo Scheepstra, Miika Huttunen ja Jukka O. Kauppinen ULKOASU Art Director Lasse Erkola Graafikko Minna Erkola ASIAKASPALVELU, TILAUKSET JA OSOITTEENMUUTOKSET Puhelin: 03-42465361 asiakaspalvelu@pelaaja.fi HUOM! Muistathan ilmoittaa asiakaspalveluun osoitteenmuutoksestasi. Väestörekisteriin ilmoitettu uusi osoitteesi ei päivity automaattisesti asiakasrekisteriimme. ILMOITUKSET JA MYYNTI Petteri Moisio petteri.moisio@h-town.fi KUSTANTAJA H-Town Oy PL 1378, 00101 HELSINKI Toimitusjohtaja Petteri Moisio COO Panu Saarenoja Art Director Lasse Erkola Tuottaja Johanna Puustinen

Miljardidiilien pimeä puoli

oppuvuosi on ollut suurten studiokauppojen aikaa. Merkittävin on luonnollisesti Microsoftin solmima sopimus ZeniMax Median omistuksesta, jolla se sai napattua portfolioonsa muun muassa Bethesdan, id Softwaren ja Arkanen hitit. Toinen huomionarvoinen peluri on Take-Two, jonka tuorein hankinta on maineikas brittiläinen autopeliveteraani Codemasters. Valtavan rahakkaita kauppoja on juhlittu mediassa ja pelaajien keskuudessa suurina onnistumisina studioiden näkökulmasta, ja totta on, että niillä on potentiaalia poikia hyviä asioita kaikille osapuolille. Suurten julkaisijoiden tarjonta laajenee, ja studiot saavat nauttia taloudellisesta vakaudesta ja mahdollisesti aiempaa laajemmasta näkyvyydestä. Myös pelaajat hyötyvät. Esimerkiksi ZeniMax-kaupan odotetaan tuovan uudet Doomit, The Elder Scrollsit ja Falloutit osaksi Xboxin harvinaisen huokeaa Game Passia heti julkaisupäivänään. Suuren emoyhtiön tuki ei kuitenkaan ole pelkkä siunaus, vaan se tuo mukanaan velvollisuuksia, joiden kanssa itsenäisempien studioiden ei tarvitse painia. Kun peliprojekteissa on kiinni merkittäviä summia jonkun muun rahaa, ovat odotuksetkin suuret. Vapautta ottaa riskejä saattaa olla loppupeleissä jopa vähemmän kuin riippumattomalla toimijalla. Emoyhtiön kult-

4 // pelaaja.fi

tuuri ja asenteet periytyvät, mikä vaatii totuttelua sekä kehittäjiltä että pelaajilta. Esimerkiksi Take-Twon tuloista miltei 60 prosenttia on peräisin mikromaksuista, ja on täysin realistista olettaa, että niitä nähdään tästedes enemmän myös Codemastersin peleissä. Niin karulta kuin se kuulostaakin, suurempaa herraa palvellessaan studio on lopulta vain osa jättiyhtiön taloudellista koneistoa – toisin sanoen korvattavissa. Pelialan historia on täynnä esimerkkejä studioista, jotka on päädytty laittamaan kannattamattomina lihoiksi vain muutamia vuosia kauppojen jälkeen. Emme toki voi tietää, olisivatko vaikkapa EA:n teurastamat Bullfrog tai Westwood pärjänneet pidemmän päälle omillaan, mutta niiden kohtaloa on vaikea olla laittamatta ainakin osittain omistajanvaihdoksen piikkiin. Voi hyvin olla, että olemme hieman turhankin kovia maalailemaan kauhukuvia muutaman otsikon perusteella, mutta huoli pelialan luovan ja taloudellisen vallan kiihtyvästä keskittymisestä on todellinen. Kenties kylmäävintä tässä kyydissä on se, ettei tavallinen pelaaja voi kuin seurata sivusta kynsiään pureskellen, kun veteraanistudioita ja klassikkosarjoja heitellään omistajalta toiselle kuin hernepusseja. Kuka on seuraavana vuorossa? Johanna Puustinen // päätoimittaja

PAINO Printall Lehteen liittyvät tekijänoikeudet ja muut oikeudet kuuluvat H-Town Oy:lle tai muille oikeudenhaltijoille. Kirjoituksia ja kuvia saa lainata lehdestä vain toimituksen luvalla. H-Town Oy ei takaa lehdessä julkaistun aineiston virheettömyyttä eikä vastaa esiintyneistä virheistä. Aineiston lähettäjä vastaa siitä, että aineisto on lain ja hyvän tavan mukaista eikä sen julkaiseminen loukkaa kolmansia osapuolia tai näiden tekijänoikeuksia tai muita oikeuksia. H-Town Oy:llä on korvauksetta oikeus toimituksellisesti käsitellä ja jakelutavasta riippumatta osin tai kokonaan julkaista lehteen lähetettyä aineistoa. HTown Oy ei vastaa tilaamattoman aineiston säilyttämisestä eikä palauttamisesta. All rights reserved. All trademarks and copyrights recognized. Vuonna 2020 ilmestyy 11 numeroa. ISSN 1459-2096

Toimituksen kuulumiset // Pelaajan maailma johannapuusti

Johanna Puustinen päätoimittaja

uden sukupolven konsoleita ei pelien ylitarjonta vaivaa, mutta mieli halajaa silti jatkuvasti tuliterien lelujen pariin. Tällä hetkellä harkitsen vakavasti Ghost of Tsushiman platinapokaalin tavoittelua pitkän tauon jälkeen vain, jotta pääsisin viettämään enemmän aikaa PlayStation 5:n kanssa, vaikka pelaamattomia pelejä riittäisi Steaminkin puolella.

Kolme parasta nyt: 1. Good Mythical Morning (aivoton katsottava) 2. Tuplakääk-podcast (aivoton kuunneltava) 3. Gloomhaven (aivoton raivo) AvreGary

Jukka Moilanen Väitöskirjaprojektin loppu häämöttää viimein horisontissa. Maaliin on vielä matkaa, mutta päätepiste on päivä päivältä lähempänä. Tässä tilanteessa saattaa ollakin ihan hyvä, että uusia konsoleita saa odottaa. Onpahan vähemmän houkutuksia.

Ville Arvekari erikoistoimittaja

nnostus on suurta! Uutta härveliä pukkaa Arvekarinkin residenssiin, ja voihan mankuvat makaronit, miten sulavasti kaikki rullaakaan. Tulevaisuudessa turha odotteleminen taitaa jäädä lähestulkoon muinaiseksi muistoksi tavaran valuessa mukavan ripeästi kaikkien aistien nautittavaksi. Kyllä nyt pelaajan arki ja elämänlaatu taas paranevat. Kiitos, uusi kahvinkeitin. Kolme parasta nyt: 1. Uusi sukupolvi ja sen pelit 2. The Mandalorian, 2. kausi 3. Tuleva joululoma meuhkis

RiepuP

Jason Ward Valitsemani jälleenmyyjä ilmoitti, että minun kannattaa alkaa odotella tilaamiani uuden sukupolven konsoleita vasta joskus ensi vuoden puolella. Saattaisi harmittaa, ellei minulla olisi rästissä röykkiökaupalla pelattavaa osapuilleen vuodesta 2004 eteenpäin. Kyllä tässä tarkenee.

Panu Saarenoja toimituspäällikkö

uden sukupolven konsolit saatiin kuin saatiinkin ensimmäisten käsiin vielä tämän vuoden aikana. Saatavuustilannetta jännitetään vielä pitkään, joten vähäinen pelitarjonta on tavallaan helpotus. Hehkuttaa silti täytyy, että PS5:lle esiasennettu Astro’s Playroom yllätti täysin. Näppärän loikkatoiminnan lisäksi se on niin persoonallinen rakkauskirje PlayStationille, että sydän sulaa kovemmaltakin jäärältä. Kolme parasta nyt: 1. Astro’s Playroom 2. Tetris Effect: Connected 3. Lataustauottomuus laserkola

Janne Pyykkönen On ollut aika rentouttavaa jättäytyä lähes täysin konsolipolvikohkauksen ulkopuolelle ja pelata esimerkiksi vain pienempiä tai vanhempia pelejä, jotka kiinnostavat oikeasti. Konetehon sijasta voi silloin keskittyä siihen, onko pelissä joku uniikki tai hyvä idea. Radikaalia, hei!

Lasse Erkola art director

uosien pitkä odottelu loppui viimeinkin! Ei, en puhu nyt uusista konsoleista, vaan Pacerista (aiemmin Formula Fusion). Viisi vuotta sitten Kickstarterina alkanut projekti koki kovia matkan varrella, mutta se on nyt vihdoinkin julkaistu konsoleita myöten täysimittaisena pelinä. Pacer ei missään nimessä ole täydellinen futuristinen kaahailu (ainakaan vielä), mutta se lämmittää silti suuresti WipEout-hullun sydäntä. Kolme parasta nyt: 1. Pacer (WipEoutin hengessä) 2. Astro’s Playroom (PS5) 3. Call of Duty: Black Ops Cold War (sota) sappitatti

Aake Kinnunen Kaaosvuoden keskellä on oikeastaan ihan kiva, että konsolivalmistajat käyvät uuteen ajanjaksoon perinteisellä tavalla eli uusin pelikonein. Pelit eivät siis vielä siirry vain verkossa striimattaviksi palveluiksi. Tuttu odottaminen tuntuu tervetulleen turvalliselta.

Minna Erkola graaﬁkko

armasti monelle muullekin peliharrastajalle tuttu vaiva eli kipeä selkä on riistänyt minulta peliaikaa. Sen sijaan olen lukenut vanhaa klassikkosarjakuvaa Elfquestia, joka on yllätyksekseni edelleen yhtä ihastuttava kuin nuorena. Sarjakuva on myös aikuismaisempi kuin muistin, ja hahmoja menehtyy kuin Game of Thronesissa konsanaan. Piirustuspuolella taas olen palannut kauhun ja mörököllien pariin. Kolme parasta nyt: 1. Elfquest (sarjakuvat) 2. Lord of the Rings -trilogia (klassiset jouluelokuvat) 3. Belgravia (tv-sarjat)

Markus Heino Odotus on ohi! Xbox Series X kuiskii viihdekeskuksessani omaa hiljaista nuottiaan. Ilmeisimmät parannukset tuntuvat nopeudessa, mutta on pelien ulkoasussakin otettu kiinni sitä, mitä olen pc:llä kokenut jo miltei vuosikymmenen ajan. Hyvä tästä tulee, kunhan vähän viilataan särmiä sileäksi.

pelaaja.fi // 5

Sisältö 4_Pääkirjoitus 5_Toimituksen kuulumiset 6_Sisällysluettelo 8_Uutiset 10_Hyvät, pahat ja rumat

12_Hetkessä 14_Tarpeellista tavaraa 16_Loppuvuoden kauhupelit 20_Pelaaja.fissä tapahtuu 22_Pintaraapaisut

Uudet konsolit saapuivat! Arvostelussa julkaisupelit Spider-Manista Tetrikseen ja Demon’s Soulsiin.

Pyykkösen käsittelyssä loppuvuoden vaikuttavimmat kauhupelitapaukset.

Teroittakaa sotakirveenne, Assassin’s Creed Valhalla on viimein arvostelussa!

// Pelaaja 217 // Joulukuu

23_Kalenteri ja listat 24_Uudet konsolit 30_Kolumni: Lataustauko 60_Pikselipölyä 62_Retrokelaaja

64_Kilpailu 65_Ensi kuussa 66_1000 sanaa

Toimituksen testissä viime kuussa ilmestyneet uuden sukupolven pelikonsolit.

Mitä peliaiheisia lahjoja pukki tänä vuonna tuokaan? Listasimme parhaat vinkkimme.

Suomalainen sisu saa tuhovoimaisia piirteitä haastavassa Noita-seikkailussa.

Kasaria ei pääse pakoon edes sotakentillä. Arvostelussa Call of Duty: Black Ops Cold War.

Hyrule Warriors: Age of Calamity pistää töpinää Breath of the Wildin taustatarinaan.

Arvostelut 32_Assassin’s Creed Valhalla 35_The Falconeer 36_Watch Dogs: Legion 38_Yakuza: Like a Dragon 40_Demon’s Souls 42_Call of Duty: Black Ops Cold War 6 // pelaaja.fi

Verkkorintama 44_Godfall 46_Marvel’s Spider-Man: Miles Morales 48_Astro’s Playroom 49_Amnesia: Rebirth 50_Noita 51_Tetris Effect: Connected

52_Devil May Cry 5: Special Edition 53_Bugsnax 54_Kingdom Hearts: Melody of Memory 55_Hyrule Warriors: Age of Calamity 56_Dirt 5

57_The Sims 4: Lumisten vuorten maa 58_Destiny 2: Beyond Light

Pelaajan maailma // Uutiset Uuden kodin löytäneen Codemastersin uusin kaahailu on tässä numerossa arvosteltu Dirt 5.

Yhä useampi pelitalo vaihtaa omistajaa Uutinen

PELIALAN OSAAMINEN KESKITTYY YHÄ TIIVIIMMIN SUURIEN PELIYHTIÖIDEN ALAISUUTEEN.

icrosoftin hiljattaisen Bethesda-ostoksen vanavedessä myös muut pelijätit ovat ryhtyneet huomattaviin yrityskauppoihin. Muun muassa Rockstar Gamesin ja 2K Gamesin omistava Take-Two Interactive on päässyt yhteisymmärrykseen brittipelitalo Codemastersin hallituksen kanssa ostotarjouksesta, jossa Codemastersin osakkeet vaihtaisivat omistajaa noin 849 miljoonan euron hintaan. Take-Two ja Codemasters odottavat kauppojen valmistuvan ensi vuoden maaliskuuhun mennessä. Pitkän ja maineikkaan historian omaava Codemasters tunnetaan erityisesti vankasta autopeliosaamisesta. Sitä edustavat pelitalon nykysarjoista muun muassa F1- ja Dirt-ajopelit, joiden ohella Codemasters itse osti viime vuonna Project Cars -sarjasta tutun Slightly Mad Studiosin ja hankki virallisen WRC-rallisarjan pelioikeudet viideksi vuodeksi vuodesta 2023 eteenpäin. Take-Two-kaupan myötä iso osa tämän hetken autopeliosaamisesta siirtyy tukemaan pelijätin urheilupeliportfoliota, mikä onkin Take-Twon toimitusjohtajan Strauss Zelnickin mukaan ollut ajava voima ostohalujen takana.

Myös pelifirmoja viime vuosina melkoisella tahdilla ostanut Embracer Group on jatkanut uusien hankintojen tekemistä, sillä ruotsalaisyhtiön omistajuuteen on tuoreeltaan siirtynyt yksitoista pelinkehittäjää. Ne liittyvät osaksi kokonaisuutta, johon kuuluvat muun muassa Koch Media, THQ Nordic ja Saber Interactive. Embracerin uudet studiohankinnat ovat 34BigThings, A Thinking Ape Entertainment, Flying Wild Hog, IUGO Mobile, Mad Head Games, Nimble Giant Enter8 // pelaaja.fi

tainment, Purple Lamp Studios, Silent Games, Snapshot Games ja Zen Studios, minkä lisäksi yhtiö hankki täyden omistajuuden jo osaksi omistamaansa Coffee Stain Northiin. Näin ollen Embracerin omistukseen siirtyy osaamista muun muassa Shadow Warriorin ja Phoenix Pointin kaltaisten pelien takaa. Aiemmin yhtiö on napannut haltuunsa muun muassa Metro-sarjan kehittäjän 4A Gamesin, suomalaisen Bugbearin, Little Nightmares -peleistä tutun Tarsier Studiosin ja Insurgency-peleistä vastaavan New World In-

Take-Two Interactive on päässyt yhteisymmärrykseen brittipelitalo Codemastersin hallituksen kanssa ostotarjouksesta.” teractiven. Tahti ei mitä ilmeisimmin ole hyytymässä hetkeen, sillä keskusteluja lisähankinnoista käydään sadan muunkin pelistudion kanssa.

Myös Bethesdan juuri hankkineen Microsoftin kerrotaan suunnittelevan omien Xbox-studioidensa kasvattamista. Vaikka uusia kauppoja ei ole vahvistunut ainakaan julkisesti, spekulaatiot käyvät kuumana. Uutistoimisto Bloombergin mukaan Mircosoft olisi esimerkiksi lähestynyt lukuisia pienempiä ja suurempia japanilaisia pelitaloja mahdollisissa ostoaikeissa, mutta ainakin

Metro: Last Lightin tekijä vaihtoi omistajaa jo kesällä.

Xbox-pomo Phil Spencer on sanonut tietoja virheellisiksi. Spencer on kuitenkin aiemmin ilmaissut kiinnostusta japanilaisstudioita kohtaan. Microsoft on kuitenkin kertonut, millainen arki Bethesdan pelistudioita odottaa Microsoftin alaisuudessa. Jefferies Interactive Entertainment -konferenssissa puhuneen Xboxin talousjohtaja Tim Stuartin mukaan Bethesdan julkaisemien pelien myymistä jatketaan Sonyn ja Nintendon alustoilla, mutta jatkossa malli joiltain osin muuttuu. Suunnitelmissa ei silti mitä ilmeisimmin ole tehdä Bethesdan peleistä varsinaisesti Xbox-konsoleiden yksinoikeuksia, vaan Microsoft haluaa pelien saavan pikemminkin etulyöntiaseman omilla alustoillaan. Stuartin puheet ovatkin linjassa Spencerin aiempien kommenttien kanssa, joiden mukaan Microsoftin tarkoituksena ei ole viedä Bethdesda-pelejä täysin pois muilta alustoilta.

Sega löysää otettaan japanilaisesta kolikkopelibisneksestä Uutinen

SEGA SAMMY MYI KOLIKKOPELIHALLEISTA VASTAAVAN OSASTONSA KORONAPANDEMIAN JOHDOSTA.

lassisten kolikkopelien uranuurtajana tutuksi tullut Sega on luovuttamassa otettaan pelihallibisneksestä. Segan emoyhtiö Sega Sammy on ilmoittanut myyneensä huimat 85,1 prosenttia kolikkopelihalliensa toiminnasta vastaavasta Sega Entertainment -osastosta japanilaisyhtiö Gendalle. Kauppa kattaa nimenomaan pelihallien toiminnan, ei Segan varsinaista kolikkopelien kehitystä tai tuotantoa. Sega Sammyn on kuitenkin raportoitu keskittävän kehitysresurssejaan yhä enemmän kolikkopeleistä kuluttajapuolen peleihin. Syy suunnanmuutokseen on maailmalla yhä jylläävä koronapandemia, joka on lyönyt merkittävän loven myös kolikkopelibisneksen tuottoihin. Gendan alaisuudessa Sega Entertainment pyrkii elvyttämään ja uudistamaan kolikkopelihallipuolta. Segan brändi kuitenkin säilyy kaupoista huolimatta, joten Yakuza-peleistä tutuksi tulleet Sega Game Center -pelihallit eivät ole katoamassa tyystin japanilaisesta katukuvasta.

TULIPA SANOTTUA ”Muutoksista huolimatta periaatteemme oli säilyttää alkuperäisten tekijöiden luoma henki ja tavoitteet. Vaikka keskustelimme helpommasta vaikeustasosta, päätimme lopulta, ettei meidän tehtävämme tämän upean pelin huoltomiehinä ole lisätä siihen mitään, mikä muuttaisi sen tasapainon.” – Demon’s Soulsin PS5-uusioversion luova ohjaaja Gavin Moore ei halunnut hyppiä FromSoftwaren haastavan vision varpaille.

Agentti 47:stä agentti 007:ään Uutinen

HITMAN-TEKIJÄT PALJASTIVAT PROJECT 007:N.

quare Enixin alaisuudesta vuonna 2017 itsenäistynyt IO Interactive kehittää ja julkaisee seuraavan James Bond -agenttiseikkailun moderneille pelialustoille. Tanskalaiskehittäjä tunnetaan oman Hitman-pelisarjansa laskelmoivasta salamurhatoiminnasta, ja tietotaitoa odotetaan sovellettavan myös 007:n peliseikkailuihin. Varhaisessa kehitysvaiheessa oleva peli kulkee työnimellä Project 007, ja sitä rakennetaan Hitman-sarjasta tutulla Glacier-pelimoottorilla. Project 007:stä tiedetään vielä varsin vähän, mutta IO Interactiven toimitusjohtaja Hakan Abrakin mukaan kyseessä on studion kunnianhimoisin

peliprojekti. Sen on määrä kertoa, miten Bond ansaitsee tuplanollaluokituksensa MI6:ssa, mutta mahdollisia suoria sidoksia joko elokuva- tai kirjasarjojen jatkumoihin ei vahvistettu. IO:n tiedotteen mukaan pelissä on kuitenkin täysin uusi peliä varten kehitetty tarina. Project 007:llä ei ole vielä julkaisuajankohtaa, sillä kehitysprosessi on vielä varhaisessa vaiheessa ja siihen haetaan parhaillaan lisää kehittäjiä. Kyseessä on ensimmäinen 007-peli sitten vuonna 2012 julkaistun 007: Legendsin, joka päätti Activisionin aikakauden Bond-pelilisenssin haltijana ja pani lapun sen kehittäneen Eurocom-brittistudion luukulle.

pelaaja.fi // 9

Pelaajan maailma // Hyvät, pahat ja rumat – äärimmäisen vakavia uutisia

Menestys

HYVÄT

Onni

den myyntilukuja ei voi näin aikaisessa vaiheessa kommentoida kovin vedenpitävästi, mutta ennusmerkit ovat hyvät. Microsoftin mukaan Xbox Series -konsoleiden lähtölaukaus oli menestyksekkäämpi kuin yhdenkään aiemman Xboxin, ja PlayStation 5:tä puolestaan myytiin rapakon takana ennakkoon ensimmäisten 12 tunnin aikana enemmän kuin sen edeltäjää 12 viikossa. On mukavaa nähdä, että maailmassa on edes yksi asia, jota pandemia ei ole onnistunut kovista yrityksistä huolimatta pilaamaan.

Videopelitutkimus tuottaa toisinaan mukaviakin löydöksiä. Oxfordin yliopiston tuore

tutkimus vertaili videopelien parissa käytettyä aikaa ja pelaajien itse raportoimia onnellisuustasoja, ja vaikka suoraa syy–seuraussuhdetta niiden välille ei voi vetää, tutkimuksen osanottajat olivat näennäisesti sitä auvoisampia, mitä enemmän pääsivät pelaamaan. Huomioitava on kuitenkin, että toinen tutkimuksessa käytetyistä kahdesta pelistä oli elämäniloa tihkuva Animal Crossing: New Horizons. Horizons. On täysin mahdollista, että Frostpunkin tai This War of Minen kaltaiset sieluntappotittelit olisivat tulostaneet aivan toisenlaista dataa.

Trokarit

Puhelu

Swattaus on striimausympyröissä

turhankin tuttu uhka, mutta marraskuussa samaan henkeen soitettu pilapuhelu hätäkeskukseen aiheutti huomattavasti tavanomaista suuremman operaation Ubisoftin Montrealin-studiolla. Välikohtausta seurattiin uutisissa ensin panttivankitilanteena, ja paikalla olikin tapausnimikkeeseen sopiva määrä tinanappeja, mutta todelliseksi terroristiksi paljastui pian keksitystä hädästä raportoinut anonyymi soittaja. Tätä eivät tietenkään tienneet katolle paenneet Ubisoftin työntekijät, jotka joutuivat tämän riemuidiootin ansiosta kokemaan aitoja kauhunhetkiä. Toivottavasti karma maksaa rimpauttelijan kalavelat takaisin moninkertaisina.

PAHAT

Käry

RUMAT

Uuden sukupolven konsolei-

Konsolien suurella kysynnäl-

lä on toki kääntöpuolikin eli tarjonnan riittämättömyys. Valitettavan moni jäi uusien konsolien kohdalla rannalle ruikuttamaan, ja ihmissaastan pahin kasti näkee tässä luonnollisesti markkinaraon. Huuto. netissä PlayStation 5 -konsoleita kaupiteltiin julkaisupäivänä parhaimmillaan 1 600 euron pyyntihintaan, ja mikäli varastotilanne ei ehdi kohentua ennen joulua, kasvanee trokareiden nälkä entisestään rinta rinnan lahjapaniikin kanssa. Jos joulupukki olisi olemassa ja maailma oikeudenmukainen, paljastuisi heidän paketeistaan pelkkiä hiilenmurikoita.

Uusi rauta tuo väistämättä tullessaan raportteja valmistusvirheistä ja toimintaongelmista. Skaalan rajummasta päästä

ovat tuoreet videot Xbox Series X -konsoleista, joiden tuuletusaukoista tupruaa solkenaan sakeaa savua. Näitä jaettiin ja ihmeteltiin sosiaalisen median ihmeellisessä maailmassa oikein olan takaa, kunnes muuan myytinmurtaja kuvasi vastaiskuna pätkän, jossa hän syötti sähkötupakan höyryä konsolin tuuletusjärjestelmään kohuvideoilta tutun efektin aikaansaamiseksi. Valmistajan virallinen kommentti ”vikaan” liittyen oli lyhyt ja ytimekäs: ”Emme voi uskoa, että tämä pitää sanoa ääneen, mutta älkää puhaltako sähkötupakan savua Xboxienne sisään.”

Pettymys

Viime vuosina on voinut pelata

suorastaan bingoa sen tiimoilta, kuka rakastettu pelialan persoona seuraavaksi paljastuu hyväksikäyttäjäksi. Tällä kertaa suurennuslasin alla on muun muassa Metal Gearin Raidenina ja Kingdom Heartsin fanisuosikki Axelina tunnettu ääninäyttelijä Quinton Flynn, Flynn, joka vaikuttaa ilmeisen taitavalta käyttämään kuuluisuuttaan omaksi edukseen. Useampi miehen naispuolinen fani on jakanut viime aikoina kuvankaappauksia keskusteluista, joissa tämä pyrkii manipuloimaan itseään vuosikymmeniä nuorempia ihailijoita pahat mielessä. Syytöksien todenperäisyyttä ei ole vielä vahvistettu, eikä Flynn itse ole kirjoitushetkellä kommentoinut asiaa, mutta olemassa oleva todistusaineisto limaisine ääniviesteineen kaikkineen ei saa miestä näyttämään kovin ihailtavalta ihmiseltä.

10 // pelaaja.fi

12 // pelaaja.fi

HETKESSÄ

––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––

Abe’s Oddysee (1997)

uliterä PlayStation paljastui jouluaattona lahjakääreestä mukanaan pahvitaskuun ujutettu demolevy. Lukutaito ja englannin osaaminen olivat vielä kaikkea muuta kuin sujuvalla asteella, mutta selväksi tuli silti nopeasti, että levy tarjosi monenlaisia ennakkomaistiaisia uuden konsolin tarjonnasta. Oli videoita, oli testiversioita ja myös teknologiademot pelottavasta T-rexistä ja rauhaisissa vesissä uiskennelleesta rauskusta. Levyn selaileminen oli oma seikkailunsa, sillä innostuksen keskellä oli hankala yrittää edes odot-

taa, mitä näkyville tupsahtaisikaan seuraavaksi. Maistiaisesta toiseen tulikin hypättyä jännityksellä, kunnes eteen tuli tapaus nimeltä Abe’s Oddysee. Eteen avautui synkästä tehtaasta ja siellä töissä olevasta kummallisesta Abe-otuksesta kertova video, joka kaikessa näyttävyydessään ei selvästikään voinut olla peli. Haltioitunut videon katsominen tyssäsi kuitenkin yllättäen, kun pakomatkalle lähtenyt Abe pysähtyikin pian vain seisomaan ruudulla, eikä mitään tapahtunut pitkään toviin. Hämmentynyt

ajatus jumiin menneestä koneesta nousi hiljalleen mieleen, ja oli aika napata ohjain takaisin käteen ja katsoa, josko paluu levyn päävalikkoon onnistuisi jotenkin. Näppäimiä naputellessa hahmo kuitenkin liikkui ja räjäytti tajuntani. Video oli vaihtunut niin saumattomasti osaksi varsinaista pelaamista, etteivät nuoret aivoni olleet edes rekisteröineet asiaa. Enää ei pelattu millään Mega Drivella tai Super Nintendolla. Uusi sukupolvi oli täällä! Panu Saarenoja

pelaaja.fi // 13

Pelaajan maailma // Tarpeellista tavaraa

Teksti: Johanna Puustinen

Pelaajan parhaat joululahjavinkit Tavaraa JOULULAHJOJEN OSTAMINEN PELIHARRASTAJALLE ON YLEENSÄ VARSIN SUORAVIIVAINEN TOIMITUS, MUTTA MIKÄ AVUKSI, JOS KUUSEN ALLE EI SYYSTÄ TAI TOISESTA HALUAKAAN HANKKIA PELKKIÄ PELIPAKETTEJA? TÄLLE AUKEAMALLE KOOSTIMME PARHAAT POIMINTAMME SESONGIN OHEISTUOTETARJONNASTA.

Sitkeälle korttihaille Omaa aikaa arvostavalle

oulu on kerrassaan ihanaa aikaa, mutta pidemmän päälle ylenpalttinen sosialiseeraaminen ja kyläpaikasta toiseen poukkoileminen alkaa väsyttää. Maailmaa voi silloin paeta tämän Pokémonista tutun Metapod-puvun pehmeän lämpimään syleilyyn. Naamiaisasun ja makuupussin välimuoto koteloi käyttäjänsä päästä varpaisiin, ja jos mukaan muistaa napata konvehtirasian ja käsikonsolin, ulos ei tarvitse kömpiä ainakaan ennen loppiaista. Tämän introvertin unelman ainoa huono ominaisuus on se, että sen ensimmäinen tuotantoerä on myyty loppuun jo ennakkoon.

ideopeleihin perustuvia lautapelejä on maailma niin pullollaan, että on miltei harvinaista törmätä suosittuun pelisarjaan, josta ei olisi väännetty vähintään omaa Monopoli-versiota. Falloutistakin moinen on, mutta paljon mielekkäämpi tapa uppoutua maailmanlopun tunnelmaan pelipöydän ääressä on tarttua Bethesdan virallisiin New Vegas -kasinopeleihin. Studion fanituotekaupasta voi lunastaa itselleen The Tops -kasinohotellin logolla varustetut pelikortit, craps-nopat tai blackjack-alustan, joista viimeksi mainitun kylkiäisinä saa myös paksun tukun New California Republicin dollareita. Kun joulupöydässä ei pelata oikeista euroista, pysyy kolmannen maailmansodan riskikin minimaalisena.

Sisustuksestaan tarkalle

elitaide on varsin validi sisustusratkaisu, mutta toisinaan pelkät julisteet eivät riitä antamaan huoneelle niin dramaattista silausta kuin se todella ansaitsisi. Kaikeksi onneksi käsityökauppapaikka Etsy on pullollaan toinen toistaan näyttävämpiä peliaiheisia koriste-esineitä, joista tälle listallemme päätyivät puusta laserleikatut maailmankartat. Tutut laaksot, vuonot ja tienmutkat saavat aivan uuden ilmeen osana valtavan taitavasti toteutettuja taideteoksia, joista vaikuttavimmat koostuvat vieläpä useista kerroksista 3D-efektin aikaansaamiseksi. Pääseekö omalle seinällesi Skyrim, Los Santos vai kenties Koopa Beach?

14 // pelaaja.fi

Hartaalle tunnelmoijalle

ynttilät tekevät tilasta kuin tilasta hetkessä tunnelmallisen, mutta oikealla tuoksulla vaikutelmaa voi hienosäätää nerokkailla tavoilla. Verkosta voi pienellä etsimisellä löytää pöytäroolipelisessioiden immersion parantamiseen tarkoitettuja erikoiskynttilöitä, jotka tuoksuvat kukkien tai

hedelmien sijaan parkitulta nahalta, kostealta mullalta tai taikayrteiltä. Mikään ei kuitenkaan estä videopelaajaa polttamasta merituulen hajuista kynttilää Sea of Thievesia tahkotessaan, eikä yksikään seikkailunsa vakavasti ottava The Witcher -fani varmasti paheksuisi loimuavan leirinuotion savuista tuoksua.

Viikinkien jälkeläiselle

anituotteet ovat tänä päivänä paljon muutakin kuin pelkkiä kulahtaneita huppareita ja mälsiä logopaitoja. Tarjolla on jos jonkinmoista korua ja killutinta, joiden avulla väriä voi tunnustaa olematta kävelevä mainostaulu. Yksi viime aikojen trendituotteista ovat pelibrändätyt lenkkarit, joita ei välttämättä ensisilmäyksellä edes tunnista fanikamppeiksi. Esimerkiksi Reebokin ja Ubisoftin yhteistyössä toteuttamat Assassin’s Creed Valhalla -tossut on kyllä koristeltu pelisarjan logolla ja iskulauseella, mutta kauempaa katse kiinnittyy lähinnä tyylikkään turkoosiin tehosteväriin. Mikäli lahjan saajan kaapista löytyy tilaa toisellekin kenkäparille, kannattaa pitää silmällä myös Adidaksen Cyberpunk 2077 -monoja.

Ennakkoluulottomalle kulinaristille

eliaiheisia keittokirjoja on tehty muun muassa The Elder Scrollsin ja World of Warcraftin inspiroimina, mutta hieman yllättävämmästä päästä on tänä vuonna ilmestynyt Destiny: The Ofﬁcial Cookbook. Opukselle vinoiltiin verkossa kevyesti sen julkistuksen aikaan, koska pelissä ruoka ei ole varsinaisesti tapahtumien keskiössä, mutta lopputulos vaikuttaa lähtökohdista huolimatta pätevältä. Kirjan reseptit heijastelevat monikulttuurisuudessaan sitä, kuinka sivilisaatio on pelin maailmassa keskittynyt Maan viimeiseen kaupunkiin, mutta nuudelikeittojen ja burritojen lisäksi mukaan mahtuu esimerkiksi futuristisia drinkkejä. Parasta antia todelliselle Destiny-fanille lienevät kuitenkin reseptivalintoja pohjustavat tarinanpätkät, jotka kertovat arkielämästä pelistä tutuissa paikoissa.

Maskitietoiselle tosifanille

etään tuskin yllättää, että myös peliﬁrmat ovat nähneet tilaisuutensa kuumana käyvillä maskimarkkinoilla. Pelibrändättyjä kasvosuojuksiaan myyvät nyt muun muassa Ubisoft ja Blizzard, joista jälkimmäisen valikoimiin kuuluu huimat 20 erilaista kuosia. Kevyttä hilpeyttä tosin herättää se, että lakiteknisistä syistä yhtiöiden täytyy alleviivata sitä, että maskit on tarkoitettu pelkästään esteettisiin tarkoituksiin, eikä suinkaan suojaamaan käyttäjää tai muitakaan minkäänlaisilta sairauksilta.

pelaaja.fi // 15

JOULUN KARMAISEVAT KAUHUPELIT Pyhäinpäivän juhlasta ja sitä edeltävästä viikosta on tullut pelialalla loppuvuoden kauhupelien puolivirallinen julkaisuaika. Tänä vuonna nähtiin muun muassa Amnesia: Rebirthin ja Little Hopen kaltaisia suurempia pelottelu-uutuuksia, mutta kunnon väristyksiä etsivien kannattaa tutustua myös tuntemattomampiin indietapauksiin. Tätä listaa varten testasimme kourallista uusia kauhututtavuuksia, jotka eivät mahtuneet varsinaiseen arvosteluosioomme. Teksti: Janne Pyykkönen

VISAGE

P.T. NOUSEE HAUDASTAAN Tekijä: SadSquare Studio Julkaisija: SadSquare Studio Alustat: Win, PS4, XOne

”Visage on turhankin verkkainen mutta luonnottoman piinaava peli, joka saa täysin arkiset ympäristöt näyttämään karmivilta.”

16 // pelaaja.fi

ideo Kojiman piti tuoda Silent Hill -sarja takaisin parrasvaloihin, mutta toisin kävi. Konami kuoppasi projektin indieuralle potkitun Kojiman mukana ja jäljelle jäi P.T. eli Playable Teaser. Se oli minikokoinen kauhukokemus, pikemminkin demo kuin peli, joka oli rajoitettu yhteen kaameaan omakotitaloon. Hyytävä P.T. synnytti Konamin kohelluksesta huolimatta uskollisen fanikunnan, joten joukkorahoitettu Visage yrittää tavoittaa täsmälleen samanlaisen kokemuksen täysmittaisena pelinä. Tipoittain varhaistestauksessa kasattu peli julkaistiin kokonaisuudessaan halloweenina. P.T.-lainoja ei peitellä lainkaan, ja tapahtumapaikka on hyvin samannäköinen mutta paljon suurempi omakotitalo. Paikkaa ovat asuttaneet vuosien varrella monet kovaonniset ihmiset, joista useimmat ovat päätyneet mullan alle ja kummittelemaan. Uusin asukki Dwayne yrittää selviytyä hengissä, vaikka jo kävely olkkarista keittiöön tuntuu hengenvaaralliselta uhkaavan ilmapiirin takia. Peli on pulmapitoista selviytymiskauhua, jossa kuluvat sytkärien, pillerien ja hehkulamppujen kaltaiset resurssit. Pimeys verottaa mielenterveyttä, ja hermostuminen lisää yliluonnollisen uhkaa. Visage on turhankin verkkainen mutta luonnottoman piinaava peli, joka saa täysin arkiset ympäristöt näyttämään karmivilta. Kummitukset ovat niin verenhimoisia, että kuolema saapuu täysin puskista, ja tallennus voi olla kaukana. Turhautumiselta ei voi välttyä siksikään, että käyttöliittymä on kömpelö ja osa pulmista vaatii erikoista logiikkaa. Suositellaan sekä pitkäpinnaisille kauhufaneille että P.T:n ystäville.

THE SIGNIFIER PAINAJAISIA ALITAJUNNASTA Tekijä: Playmestudio Julkaisija: Raw Fury Alustat: Win, PS4, XOne, Mac

he Signifier on näistä peleistä vähiten puhdasta kauhua. Se on chileläisen indieyhtiö Playmestudion debyytti, jossa yhdistellään psykologian aineksia ja scifiä. Pääosassa on tekoälytutkija Frederick Russell, joka kehittää mielenterveyshoidot mullistavaa EEVEE-tekoälyä. Sen avulla Russell voi muuntaa potilaista nauhoitetut aivotiedot muistojen virtuaalimaailmaksi. Peli alkaa, kun poliisi ottaa tutkijaan yhteyttä ja pyytää tätä sukeltamaan megayhtiön varajohtaja Johanna Kastin aivonauhalle. Tappoiko hän todella itsensä, vai onko kyseessä murha? Signifier on harvinaisuus eli yksi harvoista aidosti fiksuilta vaikuttavista scifipeleistä Talos Principlen tapaan. Puolet pelistä koetaan tosimaailmassa ja puolet Johannan tajunnassa, joka on jakautunut kahdenlaisiin muistoihin. Objektiivisessa näkymässä on vain ”todellisia” muistoja, mutta subjektiivisessa maailmassa todellisuus nähdään alitajunnan symbolien kautta. Mitä tarkoittaa sängyllä makaileva lusikka? Onko tuo koira todella koira? Mikä on häpeää ja mikä pelkoa? Pahimmillaan näkymät hajoavat surrealistisiksi painajaisiksi. Pelin teemat ovat nimeä myöten peräisin Jacques Lacanin psykoanalyysin teoriasta The Signifier kurkottaa Inception-henkisenä tieteistrillerinä korkealle mutta ei yllä aivan perille asti, vaikka käsikirjoitus ja ääninäyttelijät vakuuttavat. Ilahduttavaa on se, että peli jättää lopulta tulkinnanvaraa eikä tarjoile purkitettuja vastauksia. Kävelysimun ja pulmapelin yhdistelmänä se toimii vallan mainiosti, vaikka eteen tuli pari todella vakavaa bugia. Mieleen jäävät lopulta pelin upeasti toteutetut muistorakennelmat, joissa käytävät jatkuvat loputtomasti, fysiikan lait rikkoutuvat ja supattavat ihmishahmot herättävät kysymyksiä.

MURDER HOUSE TEURASTUSTA RETROTYYLIIN

Tekijä: Puppet Combo, Vague Scenario Julkaisija: Puppet Combo, Vague Scenario Alustat: Win

en Cocuzza, joka työskenteli aiemmin nimellä Pig Farmer Games ja nyttemmin tittelillä Puppet Combo, on malliesimerkki indiekauhun mahdollisuuksista. Tämän yhden miehen goretehtaan pelit ovat tahallisen karkeita lo-ﬁ-tuotoksia, joissa tavoitellaan sekä vanhojen vhs-leffojen että alkuperäisen PlayStationin estetiikkaa. Useimmat niistä on julkaistu Cocuzzan Patreonissa. Halloweeniksi saapunut Murder House on yritys tuoda Puppet Combon tyyli valtavirran pc-yleisölle eli Steamiin. Peli on Resident Evilin, Alone in the Darkin ja Clock Towerin muottiin tehty seikkailu kahdessa osassa, jotka saa läpäistyä noin kolmessa tunnissa. Tunnelman virittävässä prologissa nuori poika yrittää paeta pääsiäispupuksi pukeutunutta pervoa

sarjamurhaajaa suljetussa ostoskeskuksessa. Päätarinassa uutistiimi saapuu tekemään kohureportaasia vuosia sitten kuolleen Easter Ripperin hylätyssä talossa. Pelaaja ohjaa hanttihommista vastaavaa assistentti Emmaa, joka saa selvittää murhatalon salat vääjäämättömän teurastuksen keskellä. Puppet Combon vahvuus on erityisesti tyylikeinoissa. Peliin saa viriteltyä niin vahvat scanline- ja vhs-ﬁltterit, että palikkaisesta 3D-graffasta saa hädin tuskin selvää ja äänet katoavat suhinan taakse. Hahmot ja käsikirjoitus ovat kuin kolmen pennin roskaleffoista, joissa revitellään verellä ja kuvottavilla šokeerauksilla. Emman ohjaus on tietysti retroa tankkimallia. Kympin hintainen peli on lievästi sisältököyhä ja turhan nopeasti ohi, mutta se on tiukasti rytmitetty ja ajoittain aidon ahdistava.

”Signifier on harvinaisuus eli yksi harvoista aidosti fiksuilta vaikuttavista scifipeleistä Talos Principlen tapaan.”

pelaaja.fi // 17

”Transient on silkkaa Cthulhu-fanipalvelua, joka tiputtelee esoteerisia Lovecraft-viittauksia joka väliin.”

TRANSIENT

CTHULHU KOHTAA KYBERPUNKIN Tekijä: Stormling Studios Julkaisija: Iceberg Interactive Alustat: Win, PS4, XOne

aikki eivät ehkä ole samaa mieltä, mutta väitän silti, että Cthulhu-kauhu on kuin heviä – pahimmillaankin parasta. Se ainakin selittäisi, miksi H. P. Lovecraftin inspiroimia pelejä syntyy näemmä loputtomasti. Uusinta uutta on Transient, joka on turkkilaista tekoa. Kyseessä on jatko-osa Conariumille (2017), joka toi esimerkillisesti pelimuotoon Lovecraftin tarinat hulluuden vuorilta ja unimaailmoista. Conarium oli historiallinen seikkailu, mutta Transient sijoittuu kaukaiseen kyberpunktulevaisuuteen. Happoisan taustatarinan mukaan maapallo on tuhoutunut lähes kokonaan ja ihmiset elävät Providencen suojatussa kupolikaupungissa. Todellisuus on niin ankea, että kansa viettää aikansa sen sijasta mieluummin neonhohtoisissa virtuaalimaailmoissa. Päähenkilö Randolph Carter (nimeään myöten Lovecraft-viittaus), on okkultistisia huumeita kellarissaan tislaava ”metašamaani”, jonkinlainen hakkerin ja hippigurun yhdistelmä. Kun hakkerikaverit alkavat pieleen menneen keikan jälkeen kuolla epäilyttävillä tavoilla, Carter seikkailee unissaan toisilla planeetoilla kadonneiden sivilisaatioiden raunioissa. Transient on silkkaa Cthulhu-fanipalvelua, joka tiputtelee esoteerisia Lovecraft-viittauksia joka väliin. Peli viittailee jopa menneisiin Lovecraft-videopeleihin Alone in the Darkia matkivalla osuudella. Suurimman osan ajasta se on kuitenkin simppeli pulmapeli ja tunnelmaan panostava kävelysimu. Se ei yllä Conariumin tasolle, sillä juoni jää melkoiseksi sillisalaatiksi. Turkkilaiset tekijät tavoittavat kuitenkin visuaalisesti todella eksoottisen tunnelman. Kyberpunk-kujat ja vieraiden olioiden rauniokaupungit näyttävät pikkubudjetista huolimatta juuri siltä kuin pitää. Kolmen tai neljän tunnin mittainen Transient kannattaa lopulta jättää kovien Lovecraft-fanien pelattavaksi, sillä muut tuskin kostuvat siitä tarpeeksi.

18 // pelaaja.fi

PHASMOPHOBIA

YHTEISET TRAUMAT KUMMITUSTALOISTA Tekijä: Kinetic Games Julkaisija: Kinetic Games Alustat: Win, VR

ritit ja amerikkalaiset ovat niin herkkäuskoisia, että paranormaalien ilmiöiden ja kummitusten metsästys on vuosien varrella kehittynyt omaksi höpötieteekseen. Se on innostanut lukemattomia elokuvia, kuten Paranormal Activity- ja Conjuring-hitit. Phasmophobia tekee aavebisneksestä moninpeliä. Enintään neljä pelaajaa muodostaa aavetutkijoiden tiimin, joka lähtee etsimään kummittelun todisteita hiljaisista ja pimeistä kodeista. Varhaistestausvaiheessa oleva Phasmophobia nousi yllättäen Steamin suureksi halloween-hitiksi keskeneräisyydestään huolimatta, ja syy on helppo nähdä. Se on ensinnäkin onnistunut VR-kauhupeli, mutta koska minulla on itsesuojeluvaistoa eikä VRlaseja, todistin sen tehon aivan perinteisen näytön kautta. Lisäksi peli käyttää taitavasti äänikommunikaatiota. Pelaajat huutelevat lähistölle kantautuvalla

puheella tai tiimin muut pelaajat mistä vain tavoittavilla radiopuhelimilla, mutta höpinät kantautuvat puheentunnistuksen ansiosta myös ektoplasmasta tehtyihin korviin. Möröt voi innostaa raivoon huutelemalla niiden nimiä tai kyselemällä kummia ouija-laudan ääressä. Käytössä on myös lämpömittareiden, UV-lamppujen, videokameroiden ja manaussuitsukkeen kaltaisia työkaluja. Phasmophobia on kaverien kanssa parhaimmillaan sekä kunnon kauhua että hykerryttävää komediaa. Kun kaveri yrittää ärsyttää jodlailullaan murhahimoista aavetta, pian sulakkeet niksahtavat ja nurkasta alkaa kuulua kopinaa. Siinä vaiheessa yrittää karata jännäkakan lisäksi myös hysteerinen hihitys. Peli on VR-rajoitteiden takia kömpelö ja vielä selkeästi vaiheessa, mutta en ole koskaan nähnyt mitään aivan tämän kaltaista.

KAIKKI ELOKUVISTA episodi.fi

facebook.com/episodilehti instagram.com/episodi_lehti twitter.com/episodilehti

PELAAJA.FI //

Uutiset, blogit, arvostelut, kyselyt ja pelaajayhteisö.

twitter.com/pelaaja

Kyselyt

Mikä on Mass Effect -sarjan paras osa? VASTAUKSIA: 685

Mass Effect 23 % Mass Effect 2 56 % Mass Effect 3 13 % Mass Effect: Andromeda 8%

Uskotko Cyberpunk 2077:n vastaavan kaikkea hypeä ja korkeita odotuksia? VASTAUKSIA: 1 086

Täysin 9% Suurimmilta osin 36 % Monin paikoin 25 % Lähinnä joiltain osin 21 % En lainkaan 9%

instagram.com/pelaajalehti

facebook.com/pelaaja

Sivustolta poimittua Ai että. Aloin aikoinaan pelaamaan CKII:sta Pyykkösen hehkutuksen myötä, ja siitä onkin kehittynyt yksi kaikkien aikojen lempipelejäni. En vielä ole ehtinyt hypätä kolmanteen osaan, mutta pakko se on pian päästä kokeilemaan, etenkin kun se sai noin kovat pisteet!

Toi Mario-kokoelma oli kyllä rimanalitus. Olisivat edes tehneet sen kunnolla ja laittaneet mukaan orginaalit, jos joku niitä kaipaa. Toivottavasti tästä lähdetään ylöspäin. Mutta jos kokoelma on nyt jo myynyt hyvin, niin pelkään, ettei painetta ole parantaa laatua.

Toisaalta saattavat mahdollistaa paineettomamman kehitysympäristön, kun rahoitus on turvattu ja pelien budjetit ovat luultavasti ainakin kunnossa kaupan myötä. Tosin ei kai Codemastersilla itselläkään hullummin mennyt. Aika näyttää mihin suuntaan tämä tulee menemään.

– Doms aikoo loikata Crusader Kings III:n valtapelidraamaan.

– Paladin777 olisi halunnut Marioista uusiversiot remasterointien sijaan.

– Izmoun mietteet Take-Twon Codemasters-ostoksesta.

Näistä ostoista voi olla montaa mieltä, mutta omasta mielestä saisivat perustaa UUSIA studioita eikä kahmia vanhoja omistukseensa. – peliukk0 ei lämpene Microsoftin pelistudio-ostoksille.

Hc-pelaajana tietysti haluaisin että sukupolven vaihdokset tapahtuisivat välittömästi eikä vanhaa teknologiaa enää roikoteltaisi mukana, mutta ymmärrän kyllä hyvin tämän valmistajien ja varmasti myös pelinkehittäjien pointin. – Le Toillètte Sonyn aikeista pitää PS4 PS5:n rinnalla vielä vuosia.

Ai että voi näyttää peli ja meno hyvältä! Tämä on se peli mikä pelataan ensimmäiseksi PS5:llä läpi! – JMNyyssonen91 innostui suuresti Demon’s Souls -pelikuvasta.

Itseä ei muutettu ulkonäkö haitannut yhtään mutta bugien määrä.... voihan reikäleipä. Mikään ei toimi kunnolla edes kokonaista kenttää... – Kuros harmitteli cel-shadinggraﬁikasta tunnetun XIII-räiskinnän uusioversion tilaa.

Harvemmin tämän kokoluokan pelit onnistuvat lunastamaan yleisön asettamia odotuksia, etenkin kun jengin odotukset ovat yleensä täysin utopistisia. – Turbomuna pitää Cyberpunk 2077 -odotukset maltillisina.

Ykkösessä oli niin mukaansatempaava tarina, värikkäät hahmot ja elämää suuremmalta tuntuvat valinnat, että pystyin helposti antamaan anteeksi pelin tekniset ongelmat ja pelattavuutta häiritsevät tekijät. – Andzerx valitsi Mass Effect -suosikkinsa.

Kuukauden sitaatti ”ON ERITTÄIN HIENOA, ETTÄ MYÖS TÄYSIN UUDET NIMEKKEET VOIVAT MENESTYÄ! LAADULLA, VAHVALLA VISIOLLA JA OIKEALLA MARKKINOINNILLA VOIDAAN PÄÄSTÄ HYVIIN MYYNTITULOKSIIN (MIKÄ EI TODELLAKAAN OLE ITSESTÄÄN SELVÄÄ) TÄSSÄ JATKO-OSIEN JA TUTTUJEN NIMEKKEIDEN LUVATUSSA AJASSA.” – Celoril iloitsi Ghost of Tsushiman miljoonamyynnistä.

Sivustolla tapahtuu

Uuden sukupolven konsolit hypistelyssä

Spider-Man-peliohjaaja haastattelussa

Kasasimme MSI MAG CH120 -pelituolin

layStation 5 ja uudet Xboxit ovat viimein täällä! Mikäli omat konsolit ovat vielä hankkimatta mutta mieli tekee jo avata laatikoita, PelaajaHD rientää apuun. Kahdella uudella videollamme Johanna ja Panu avaavat Xbox Series X-, Xbox Series S- ja PlayStation 5 -konsolipakkaukset ja hypistelevät laitteita puolestasi. Uutuuttaan kiiltäviä konsoleita ja ohjaimia ihmetellessä mukaan saatiin pientä ja vaatimatonta kokovertailuakin.

elaaja.ﬁ sai niin PS4:lle kuin PS5:llekin ilmestyneen Spider-Man: Miles Moralesin julkaisun kynnyksellä jutusteluyhteyden suoraan peliä kehittävään Insomniac Gamesiin, josta toimituksen kysymyksiin päätyi vastailemaan peliohjaaja Cameron Christian. Sivuston Artikkelit-osiosta löytyvässä haastattelussa käy muun muassa ilmi, mitä ensimmäinen Hämis-peli opetti studiolle ja miten Spider-Catpuku sai syntynsä.

ohanna ja Panu kokoavat MSI MAG CH120 -pelituolin tuoreella PelaajaHD-videolla, joka on tehty kaupallisessa yhteistyössä MSI:n kanssa. Tarjolla on sitä vanhaa kunnon sosiaalista realismia, kun kaksikko tutustuu tuolin ominaisuuksiin – sekä kokoaa koko komeuden omin kätösin. Tuolin varsinaisina myyntivaltteina ovat säädettävyys ja käyttömukavuus, mikä takaa leppoisat pelituokiot juuri itselle sopivassa asennossa.

20 // pelaaja.fi

NIIN PALJON PELEJÄ, JOISTA VALITA © 2020 Nintendo Animal Crossing: New Horizons - © 2020 Nintendo Pikmin 3 Deluxe - ©2013-2020 Nintendo The Legend of Zelda: Breath of the Wild - © 2017 Nintendo Super Mario 3D All-Stars - ©1996-2020 Nintendo Hyrule Warriors: Age of Calamity - © Nintendo © KOEI TECMO GAMES All rights reserved. Licensed by Nintendo Fitness Boxing 2 - © Imagineer Co., Ltd. 51 Worldwide Games - © 2020 Nintendo Astral Chain - © 2019 Nintendo / PlatinumGames Inc. Main Character Design ©Masakazu Katsura/ SHUEISHA Mario Kart 8 Deluxe - © 2017 Nintendo Paper Mario: The Origami King - © 2020 Nintendo Program © 2020 Nintendo / INTELLIGENT SYSTEMS Super Smash Bros. Ultimate - ©2018 Nintendo Original Game: © Nintendo / HAL Laboratory, Inc. Characters: © Nintendo / HAL Laboratory, Inc. / Pokémon. / Creatures Inc. / GAME FREAK inc. / SHIGESATO ITOI / APE inc. / INTELLIGENT SYSTEMS / Konami Digital Entertainment / SEGA / CAPCOM CO., LTD. / BANDAI NAMCO Entertainment Inc. / MONOLITHSOFT / CAPCOM U.S.A., INC. / SQUARE ENIX CO., LTD. / ATLUS / Microsoft / SNK CORPORATION. / Mojang AB Pokémon Sword + Pokémon Shield - © 2019 Pokémon. ©1995-2019 Nintendo / Creatures Inc. / GAME FREAK inc. The Legend of Zelda: Links Awakening - © 2019 Nintendo Xenoblade Chronicles 2 - ©2017 Nintendo / MONOLITHSOFT Splatoon 2 - © 2017 Nintendo Super Mario Odyssey - © 2017 Nintendo Luigi’s Mansion 3 - © 2019 Nintendo Co., Ltd.

NINTENDO SWITCH - KONSOLIPERHE

3 PELITAPAA

TV, PÖYTÄTILA, KANNETTAVA

SUUNNITELTU KANNETTAVAAN PELAAMISEEN

Pelaajan maailma // Pintaraapaisut

Mass Effect: Legendary Edition

Destruction AllStars

Bravely Default II

Tekijä: BioWare Julkaisija: EA Alusta: PS4, XOne, Win Julkaisu: Kevät 2021

Tekijä: Lucid Games Julkaisija: Sony Interactive Entertainment Alusta: PS5 Julkaisu: Helmikuu 2021

Tekijä: Square Enix, Claytechworks Julkaisija: Nintendo Alusta: Switch Julkaisu: 26.2.2021

Mass Effect -trilogian pitkään huhuttu remasterointi vahvistettiin viimein PlayStation 4:lle, Xbox Onelle ja pc:lle. Shepardin ja Normandyn miehistön seikkailut ahdetaan näppäräksi Legendary Edition -paketiksi, jossa emopelit kaikkine lisäsisältöineen optimoidaan 4K Ultra HD -resoluutioon. Luonnollisesti galaktisen toimintaroolipelin teknistä puolta hiotaan tekstuureja, hahmomalleja ja efektejä myöten. Myös sarjan seuraava osa on työn alla Mass Effect -veteraanikehittäjien toimesta.

Osaksi PlayStation 5:n julkaisupelikattausta alun perin kaavaillun romurallipeli Destruction AllStarsin on ilmoitettu myöhästyvän ensi vuoden helmikuulle. Samalla pelistä saatiin myös iloisia uutisia, sillä sen on määrä olla ensimmäiset kaksi kuukauttaan ilmaiseksi PlayStation Plus -jäsenten pelattavissa. Sonyn omien sanojen mukaan tempauksen on luonnollisesti tarkoitus varmistaa, että mahdollisimman moni pääsee nauttimaan pellin kolinasta heti pelin ilmestyttyä.

Vanhan koulukunnan japanilaisroolipelien henkeen tehty Bravely Default -sarja ei jatkukaan vielä tänä vuonna, vaan se hyppää 3DS:ltä Switchille nykysuunnitelmien mukaan helmikuussa. Lykkäyksessä on silti puolensa, sillä lyhyen demon pohjalta kerättyä fanipalautetta on kuunneltu, ja sen perusteella vaikeustaso ja käyttöliittymä ovat saaneet viilauksia. Kiinnostusta uutukaiseen näyttäisikin piisaavan, sillä maaliskuussa jaettua demoa pelasi kuukaudessa yli miljoona ihmistä.

Morbid: The Seven Acolytes

Ruined King: A League of Legends Story

All Elite Wrestling

Tekijä: Still Running Julkaisija: Merge Games Alusta: PS4, Switch, XOne, Win Julkaisu: Nyt

Suomalaisessa Still Running -studiossa on selvästi tykästytty Bloodborneen, sillä heti joulukuun alussa julkaisunsa sai vahvasti FromSoftwaren hittipelin innoittama Morbid: The Seven Acolytes. 3D-toimintaroolipelaamisen sijaan selviytymään on lähdetty tällä kertaa kaksiulotteisesti. Pikseligrafiikasta huolimatta vastaan tulevat kosmiset kauhut eivät ole yhtään esikuvaansa lutuisempia tapauksia, joten pelaajien onneksi varustautumaan päästään miekkojen ohella myös tuliasein.

Sam & Max Save the World Remastered Tekijä: Skunkape Games Julkaisija: Skunkape Games Alusta: Win, Switch Julkaisu: 2.12.2020

Telltale Gamesin Sam & Max Save the World -kokonaisuutta ollaan päivittämässä entistä ehommalla graafisella ilmeellä, ohjaintuella ja tuoreella musiikilla. Päivityksestä vastaa entisistä telltalelaisista koostuva Skunkape Games, jonka kehittäjät ovat vihjanneet Beyond Time and Space- ja The Devil’s Playhouse -tarinakaarien seuraavan perässä. Ensi vuodelle on myös luvassa Happy Giantin kehittämä VR-peli Sam & Max: This Time It’s Virtual.

22 // pelaaja.fi

Tekijä: Airship Syndicate Julkaisija: Riot Forge Alusta: PS5, PS4, Switch, XSX/S, XOne, Win Julkaisu: Alkuvuosi 2021

Tekijä: Yuke’s Julkaisija: AEW Games Alusta: PS5, XSX/S Julkaisu: Ei tiedossa

League of Legends -universumia ryhdytään laajentamaan ensi vuoden alussa uusilla yksinpelikokemuksilla. Ensimmäinen niistä on roolipeli Ruined King, jota työstää Darksiders-veteraaneista koostuva Airship Syndicate. Aiemmin myös Battle Chasers: Nightwarin luonut studio kutsuu tällä kertaa tutkimaan hämärää satamakaupunki Bilgewateria, jossa ohjaksiin saadaan Miss Fortunen, Illaoin, Braumin, Yasuon, Ahrin kuin Pykenkin kaltaisia tuttuja sankareita.

All Elite Wrestling on monille tutumman WWE:n tuore haastaja pian myös virtuaalisilla areenoilla. AEW on nimittäin napannut entisen WWE-pelien hovikehittäjän Yuke’sin siirtämään painiliigansa uuden sukupolven konsolipeliksi, ja kuuluupa taustatiimiin myös WWF No Mercyn ja Def Jam Vendettan ohjaaja Hideyuki ”Geta” Iwashita. Kehitystyö on julkistuksen yhteydessä näytetyn pelikuvan perusteella vielä varsin varhaisessa vaiheessa, eikä varsinaisesta julkaisuajankohdasta hiiskuttu vielä sanallakaan.

Praey for the Gods

Orwell’s Animal Farm

Tekijä: No Matter Studios Julkaisija: No Matter Studios Alusta: Win, PS4, PS5, XOne Julkaisu: Tammi–helmikuu 2021

Tekijä: Nerial Julkaisija: The Dairymen Alusta: Win, Mac, iOS, Android Julkaisu: 10.12.2020

Shadow of the Colossus -henkinen indieseikkailu Praey for the Gods on vihdoin jättämässä testivaiheen tomut taakseen. Puolisentoista vuotta sitten pc:lle varhaisjulkaistu peli tähtää julkaisullaan tulevan vuoden alkuun, ja samalla se suuntaa PlayStation 4:lle, PlayStation 5:lle ja Xbox Onelle. Peliä kehittää vain kolmen hengen tiimi, mutta ylistävän Steam-palautteen perusteella se saattaa vaatimattomista lähtökohdista huolimatta hyvinkin olla alkuvuoden kiintoisimpia indiejulkaisuja.

George Orwellin yhteiskuntakriittisen Eläinten vallankumous -romaanin voi kokea pian pelimuodossa. Klassikon interaktiiviseen muottiin sovittava Orwell’s Animal Farm on pelaajan päätösvaltaa painottava teos, jossa hallitaan omaa maatilaa ja punnitaan jatkuvasti sen omituisen inhimillisten asukkien tarpeita ja mielihaluja käytössä olevien resurssien mukaan. Erilaisia loppuja on luvattu kahdeksan, ja tarinan päätös riippuneekin vahvasti siitä, kuinka pelaaja lopulta käyttää valtaansa.

Kalenteri // listat Ti 1.12.

Ke 2. 2.12. 12.

Kaupoissa Romero Gamesin maﬁastrategia Empire of Sin, Dontnodin uusi seikkailu Twin Mirror ja vauhdikas Worms Rumble.

Ma 7.12.

Ti 8.12.

Ke 9.12.

Ti 15.12.

Pe 4.12. Kiireisen peliviikon kruunaavat Dragon Quest 11 S: Echoes of an Elusive Age – Deﬁnitive Edition ja uuden sukupolven FIFA 21.

La 5.12.

Su 6.12.

La 12.12.

Su 13.12.

To 10.12.

Pe 11.12.

Kumpi lienee merkittävämpi julkaisu, Cyberpunk 2077 vai Pelaajacastin syyskauden viimeinen jakso?

Medal of Honor kokeilee onneaan virtuaalitodellisuudessa Apex Legends -kehittäjä Respawnin luoman Above and Beyondin voimin.

Ke 16.12.

To 17.12. 17.12.

Pe 18.12.

La 19.12.

Su 20.12.

Ke 23.12.

To 24.12.

Pe 25.12.

La 26.12.

Su 27.12.

Löytyykö kuusen alta PlayStation 5, uusi Xbox vai kenties molemmat? Pysy kilttinä, niin saat ehkä tietää!

Wonder Woman 1984:n on teoriassa määrä saapua teattereihin viimein joulupäivänä, mutta emme varsinaisesti pidätä hengitystämme.

Destiny 2 päivittyy virallisesti uuden sukupolven versioonsa. Puyo Puyo Tetris 2 tarjoaa sorminäppäryysharjoitteita loppuvuoden tarpeiksi.

Ma 14.12.

To 3.12. Tänään ulkona Ubisoftin tarunhohtoinen uutuus Immortals Fenyx Rising ja musikaalinen roolipeli Taiko no Tatsujin: Rhythmic Adventure Pack.

The Game Awardsissa palkitaan jälleen vuoden parhaat pelit. Pelaaja mukana tuomaristossa tänäkin vuonna.

Switchin Collection of SaGa: Final Fantasy Legend tuo Game Boyn klassikkotrilogian ensi kertaa Eurooppaan.

Ma 21.12.

Ti 22.12.

Ma 28.12.

Ti 29.12.

Ke 30.12.

To 31.12. The Binding of Isaacin massiivinen Repentancelisäosa näkee päivänvalon. Parempaa uutta vuotta Pelaajan toimitukselta!

*Ennakkomyynti

Pelaaja Shop 1. Game & Watch: Super Mario Bros. 2. Maﬁa: Deﬁnitive Edition 3. Doom Eternal 4. Cyberpunk 2077* 5. Assassin’s Creed Valhalla 6. Mario Kart Live: Home Circuit 7. The Outer Worlds 8. Borderlands 3 9. BioShock: The Collection 10. Hyrule Warriors: Age of Calamity

Iso-Britannia 1. Assassin’s Creed Valhalla 2. Call of Duty: Black Ops Cold War 3. Marvel’s Spider-Man: Miles Morales 4. FIFA 21 5. Animal Crossing: New Horizons 6. Demon’s Souls 7. Super Mario 3D All-Stars 8. Mario Kart 8 Deluxe 9. Minecraft 10. Watch Dogs: Legion

Yhdysvallat 1. FIFA 21 2. Madden NFL 21 3. Watch Dogs: Legion 4. NHL 21 5. Mario Kart Live: Home Circuit 6. Super Mario 3D All-Stars 7. Animal Crossing: New Horizons 8. Star Wars: Squadrons 9. Call of Duty: Modern Warfare 10. Crash Bandicoot 4: It’s About Time

Japani 1. Pikmin 3 Deluxe (Switch) 2. Ring Fit Adventure (Switch) 3. Animal Crossing: New... (Switch) 4. Pokémon Sword & Shield + Expansion Pass (Switch) 5. Shadowverse: Champion’s Battle (Switch) 6. Mario Kart 8 Deluxe (Switch) 7. Watch Dogs: Legion (PS4) 8. Super Mario 3D All-Stars (Switch) 9. Minecraft (Switch) 10. Pokémon Sword &... (Switch) pelaaja.fi // 23

Käytännön testissä uuden sukupolven pelikonsolit

Uusi konsolisukupolvi on viimein täällä, ja muutama kappale ennätyksellisen haluttuja koneita eksyi Pelaajan toimitukseen asti. Tässä ensivaikutelmamme tuliterästä raudasta. Teksti: Johanna Puustinen ja Panu Saarenoja

24 // pelaaja.fi

PlayStation 5

havaittavissa. Kuten viime kesän Unreal Engine 5 -demo kuitenkin osoitti, potentiaalia graafiseen loistoon on paljon, kunhan sukupolven vaihdosta suoriudutaan kunnialla. Suurempaa kehitystä on tapahtunut latausaikojen saralla. PlayStation 5:n salamannopea käyttöliittymä on vain esimakua siitä, kuinka valtavasti SSD-levyyn vaihtaminen parantaa pelaajien elämänlaatua. SSD:n ansiosta pikamatkustus on aidosti pikamatkustusta, ja koska latausajoissa puhutaan muutamista sekunneista, pelien välillä vaihtelukin on nopeaa ja kivutonta, vaikka PlayStationin Switcher ei jätäkään sessioita taustalle lepotilaan kilpailijan Quick Resumen tapaan. Yksittäisen pelin päälle jättäminen konsolin itsensä ollessa lepotilassa toki onnistuu samaan tapaan kuin PlayStation 4:lläkin. Ainoa valituksen aihe PlayStation 5:n SSD-ratkaisussa on levyn koko. 825 gigatavusta jää peleille tilaa 667, mikä täyttyy jo muutamasta AAA-luokan julkaisusta. Koneen sisuksista paljastuu kyllä paikka toiselle SSD-levylle, mutta tuki laajennuksille on vasta matkalla. Ulkoisia massamuistiratkaisuja taas voi käyttää vain PS4-pelien varastoimiseen ja pelaamiseen, eli tällä hetkellä PS5-pelaajat ovat tilan puolesta harvinaisen ahtaalla.

Pelit

Marraskuun 19. päivänä julkaistu PlayStation 5 ilmestyi kauppoihin kaksissa eri vaatteissa. Tehoiltaan mallit ovat identtisiä, mutta vain toisessa on levyasema, ja hintaeroa digitaalisen ja optisen version välillä on noin sadan euron verran. Toimituksen testiin päätyi levyasemallinen konsoli. Laitteen räikeän mustavalkoinen, hieman futuristista modeemia muistuttava muotoilu vaikuttaa jakavan mielipiteitä, mutta yhdestä asiasta kaikki sen kanssa läheisiin väleihin päässeet ovat samaa mieltä: PlayStation 5 on massiivinen. Noin 40 senttiä korkea ja 30 senttiä syvä konsoli aiheuttaa mittasuhteillaan aitoja sijoitteluhaasteita, ja omituisen aaltoileva muotokieli vaatii myös erillisen jalustan käyttöä, jotta laite ei keinuisi kylkiasennossa kuin laiva myrskyssä.

Käyttöjärjestelmä Kaikeksi onneksi esteettiset huolenaiheet unohtuvat välittömästi, kun konsolin ensimmäinen piippaus helähtää ilmoille. PlayStation 5 herää henkiin hetkessä, ja käyttöönottokokemus on todella kivuton. Päivitykset sujahtavat sisään muutamassa minuutissa, ja kone tarjoaa heti kättelyssä tilaisuutta siirtää tallennusdata ja valitut pelit PlayStation 4:n puolelta uudelle sukupolvelle. Uusittu käyttöjärjestelmä muistuttaa perusasettelultaan PS4:n vastaavaa, mutta pelit ja sisältö itsessään valtaavat ruudulla audiovisuaalisine herkkuineen enemmän tilaa valikkokuvakkeilta. Puutteitakin vanhaan verrattuna on, sillä kansiot loistavat poissaolollaan, eikä kotinäkymää voi vielä teemoitella mitenkään. Tietyt asiat, kuten trophy-tilastot, tuntuvat myös olevan useamman napin painalluksen päässä kuin ennen. PlayStation Storen käsittely taas ilahduttaa, sillä se on vihdoin saumattomasti kotiruutuun integroitu kokemus ilman turhia latausruutuja. Heräteostosten teko on siis paljon aiempaa helpompaa ja ennen kaikkea nopeampaa. Ohjaimen PlayStation-nappia painamalla ruudun

alareunaan avautuu uusi, mukautettavissa oleva komentokeskus, joka kattaa osan perustason tarpeista kaverilistoista Spotify-soittimeen. Valikon kautta voi tutustua myös uuteen aktiviteettikonseptiin, joka tarjoaa monin eri tavoin tukea pelikokemukselle. Aktiviteettikorttien kautta voi seurata kesken olevia tarinankaaria ja trophyjen edistymistä, pikamatkustaa eri kohteisiin ja lueskella peleihin liittyviä uutisia. Toistaiseksi osion tarjonta tosin tuntuu hieman sattumanvaraiselta, mutta konseptitasolla idea on varsin kehityskelpoinen.

Teho Kuten uudelta sukupolvelta odottaa sopii, PlayStation 5 kätkee sisäänsä melkoisesti puhdasta tehoa. HDMI 2.1 -porttinsa ansiosta konsoli tukee 4K-resoluutiota ja 120 hertsin virkistystaajuutta, ja valmiudet löytyvät teoriassa myös 8K-pelaamiseen. PlayStationinsa television sijasta näyttöön kytkeville tehtäköön tosin tiettäväksi, ettei konsoli ainakaan toistaiseksi tue 1440p-optiota. Kovin moni peli PS5:llä ei kuitenkaan vielä yllä 120 kuvan sekuntivauhtiin, ja vielä harvempi on lähtenyt tavoittelemaan samaan aikaan 4K-resoluutiota. Yhä useamman pelin voi odottaa tarjoavan valintaa sulavamman ruudunpäivityksen ja vaikuttavamman visuaalisen väännön välillä, mikä on erityisen tärkeää peleissä, joissa ajoituksella on suorituksen kannalta väliä. Realistisia valaistus- ja heijastusefektejä aikaansaava säteenseuranta on tervetullut lisäherkku konsoleillakin, mutta koska pelejä kehitetään vielä kahden sukupolven välillä tasapainoillen, ei muita visuaalisia harppauksia juuri ole

Tuki PlayStation 4 -peleille on uudella konsolilla hyvin laajamittaista, mikä on tärkeää, kun uuden sukupolven pelattavaa ei vielä juuri ole. Valitettavasti Sony ei ole lähtenyt Microsoftin tapaan toteuttamaan kaikenkattavaa strategiaa taaksepäin ja ristiin yhteensopivien pelien suhteen, vaan ratkaisut on jätetty kunkin julkaisijan harteille. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että jokaisen PS4-pelin kohdalla täytyy erikseen selvittää, onko se optimoitu PlayStation 5:lle päivityksien kautta vai saako Storesta kenties lunastaa itselleen jopa dedikoidun PS5-version, johon tallennukset voi mahdollisesti manuaalisesti siirtää. Joissakin tapauksissa optimoimattomatkin vanhat pelit hyötyvät lisätehosta ja nopeammista latausajoista. Viestintä voisi olla selkeämpää tilanteessa, jossa pelaajan pelikirjastossa komeilee sekä PS4- että PS5-versio samasta pelistä. Konsoli pakkaa eri versiot samaan kuvakeriviin kotiruudussa, ja alustaleimaa saa välillä etsimällä etsiä. Ongelman merkitys varmasti pienenee ajan myötä, kun pelikanta siirtyy hiljalleen uudelle sukupolvelle, mutta helpoksi yhteensopivuusmekaniikkojen ymmärtämistä ei ole kuluttajalle tehty.

Kenelle? PlayStation 5 on innovatiivisuutensa ja silkan sulavuutensa puolesta selkeästi seuraavan sukupolven laite, mutta vielä on vaikea sanoa varmaksi, millaisiin kokemuksiin sen potentiaali riittää. Jos konsoliltaan kuitenkin kaipaa heti kättelyssä konkreettisia uudistuksia ja lapsekkaan innon väristyksiä, on PlayStation huikeine ohjaimineen vaihtoehdoista selkeästi jännittävämpi valinta. Mikäli menneisyyden markkinastrategioihin on luottaminen, Sony tulee luomaan kysyntää konsolilleen äärimmäisen kovilla yksinoikeuspeleillä. Tällä hetkellä tarjonta on kuitenkin vielä sen verran suppeaa, ettei ole syytä tuskastua, mikäli julkaisupäivän erästä ei onnistunut itselleen konsolia nappaamaan. PlayStation 5:n hienoimmat huippuhetket ovat vielä edessäpäin.

”PlayStation 5:n salamannopea käyttöliittymä on vain esimakua siitä, kuinka valtavasti SSD-levyyn vaihtaminen parantaa pelaajien elämänlaatua.” pelaaja.fi // 25

Pulse 3D – Räätälöity Playstation 5:lle Saimme toimituksen testiin myös Sonyn uudet Pulse 3D -kuulokkeet, joiden on määrä tarjota PlayStation 5:llä immersiivisin mahdollinen pelikokemus. Konsoli nimittäin käyttää omaa objektipohjaista Tempest 3D AudioTech -tilaääniteknologiaansa, joka on Sonyn itsensä mukaan niin tarkka, että yksittäisen sadepisaran putoamispaikan voi tunnistaa pelkästään äänen perusteella. Langattomat kuulokkeet edustavat muotoilultaan samaa muovisen futuristista suuntausta kuin konsoli itse, ja ne ovat kaikessa yksinkertaisuudessaan yllättävän kevyet ja mukavat päässä. Kuppien keinonahka ei juuri hiosta korvia, ja sanka joustaa juuri sopivasti päätä puristamatta. Kuulokkeiden äänimaailma itsessään on hieman turhan ontto, mutta äänten suunnat ja etäisyydet ovat selkeästi tunnistettavissa, eli noin sadan euron kuulokkeiksi kokemus on varsin hyväksyttävä. Mikrofoni on tarpeeksi pätevää perustasoa, kuten myös 12 tunnin akunkesto. 3D Audio -tuen lisäksi kuulokkeet erottavat perusluureista pelaajille suunnatut ominaisuudet, kuten chatille ja pelin omille äänille omistetut erilliset volyymisäätimet sekä mikrofonin monitorointimahdollisuus, jonka avulla itsensä kuulee kovankin räminän ja räiskeen yli. 3,5-millimetrisellä kytkennällä 3D Pulset saa myös kiinni puhelimeen tai tietokoneeseen, mikä tuo reilusti lisäarvoa jo valmiiksi varsin sopuhintaisille kuulokkeille.

26 // pelaaja.fi

Dualsense – uusia tuntemuksia

Sekä PlayStation 5 että uuden sukupolven Xboxit ovat käytössä hyvin hiljaisia. Käytännössä suurin ääni lähtee levyasemassa pyörivistä kiekoista.

DualShockilla on pitkät perinteet, mutta nyt on viimein uusien tuulien aika. DualSenseksi ristitty PS5-ohjain on niin suuri harppaus eteenpäin, että sitä ei ole ensisilmäyksellä edes tunnistaa PlayStation-ohjaimeksi. Värimaailmaltaan se mukailee mustavalkoista konsolia, ja mustat painikkeet on vaihdettu kirkkaaseen muoviin. Kädessä ohjain on raskaampi kuin edeltäjänsä, ja lennosta vaihtaessa se saa DualShock 4:n tuntumaan keveydessään suorastaan lelumaiselta. Hauska yksityiskohta on pienenpienistä PlayStation-symboleista muodostuva teksturoitu pinta, joka auttaa pitämään ohjaimen otteessa hikisilläkin käsillä. Uutuudenviehätys ei jää muotoilun tasolle. Vaikuttavan tarkan haptisen palautteen ansiosta värinä ei ole pelkkää värinää, vaan sillä voi simuloida erilaisia maasto-olosuhteita, iskuvoimakkuuksia ja efektien suuntaa. Mukautuvat liipaisimet taas laittavat realistisen hanakasti vastaan, kun vaikkapa jousen kieli kiristyy. Kaiuttimen vieressä on nyt sisäänrakennettu mikrofoni, johon voi kuulokkeiden puutteessa huudella moninpelatessa. Vanhan Share-napin korvaa Create-näppäin, jolla voi nyt entistä joustavammin luoda ja jakaa erilaisia sisältöpläjäyksiä omilta seikkailuiltaan. Muutoin ohjain on tattien tuntumaa ja näppäinten sijoittelua myöten tutun tuntuinen. Tervetullut vanha tuttavuus on myös kiinteä akku, jota voi nyt latailla näppärästi USB-C-liitännän kautta tai erikseen myytävän telakan nokassa. Uusien ominaisuuksien intensiivisyydestä huolimatta ohjaimen akunkesto on hieman parempi kuin DualShock 4:n, eli käyttökohteesta riippuen jopa kymmenen tunnin paremmalla puolella.

PlayStation 5 ja teraflopseja vertailtiinkin ahkerasti jo ennen konsolien julkaisua, mutta tässä vaiheessa täytyy edelleen pitää mielessä, ettei monikaan peli hyödynnä konsolin vääntöä vielä täysimittaisesti. Lista 120 fps:n ruudunpäivitystahtia tavoittelevista peleistä on tosin jo pidempi kuin kilpailijalla, mutta siltäkin löytyy tällä hetkellä lähinnä viime sukupolven tapauksia. SSD-levyn ansiosta pelien latausajat ovat mitättömiä myös Series X:llä, ja pelien välillä vaihtelu tapahtuu sekunneissa ne rinnakkain lepotilaan jättävän Quick Resume -toiminnon avulla. Arvosteluhetkellä kaikki pelit eivät kuitenkaan toimineet yksiin ominaisuuden kanssa, ja tiettyjen vanhempien pelien kohdalla se oli poistettu tyystin käytöstä viilailujen ajaksi. Xbox Series X:n teratavun SSD-levyllä on tilaa peleille 802 gigan verran, mutta sen riittävyys on silti aiheellinen kysymys. Microsoft tarjoaa tähän kuitenkin ratkaisun, sillä Seagate valmistaa jo nyt näppärästi konsolin takaosaan loksahtavia laajennuskortteja. Kätevyydestä ja pienestä koosta saa kuitenkin maksaa itsensä kipeäksi, sillä teratavun virallinen laajennuskortti kustantaa noin 250 euroa. Toinen vaihtoehto on käyttää ulkoisia USB-kovalevyjä, mutta niiltä ei voi suoraan pelata Series-pelejä.

Pelit

Xbox Series X Myös Microsoft lähti konsolikisaan kahdella konsolilla, mutta toteutuskulma eroaa kilpailijasta kovasti. Kahdesta 10. marraskuuta ilmestyneestä Xboxista massiivisempi tapaus on Series X, joka ei tehoissa säästele. Vaihtoehtona tarjotaan täysdigitaalista Series S:ää, joka ei pärjää isoveljelleen väännössä mutta puristaa paljon pelattavaa pikkuruiseen ja ennen kaikkea hämmentävän halpaan pakettiin. Vaikka PlayStation 5 vie kokovertailussa Xbox Series X:ää mennen tullen, on Microsoftinkin uutuus omalla tavallaan melkoinen järkäle. Mattamusta, minijääkaappia muistuttava monoliitti tihkuu hillittyä tyylikkyyttä ja painaa kuin synti. Noin 30 sentin korkuinen ja kaikilta neljältä sivultaan 15 sentin levyinen kone saattaa myös hakea paikkaansa tv-tasolla hetken verran, mutta se sulautuu muun elektroniikan sekaan helposti. Suoraviivaisessa muotoilussa eniten epäilyttävät yläpinnan varmasti tehokkaat mutta valtavat tuuletusaukot, joiden voisi kuvitella suorastaan ahmivan pientä irtoroskaa sisäänsä.

Käyttöliittymä Ikävä kyllä toimituksen tähdet eivät olleet linjassa Series X:ää käyttöön ottaessa, sillä prosessi ei missään nimessä ollut helppo. Staattista Xbox-logoa sai tuijotella pitkään konetta ensi kertaa käynnistäessä, ja ongelmia tuli vastaan niin verkkoon kuin ohjaimeenkin yhdistäessä. Ilahduttavasti kone tarjoaa mahdollisuutta käyttää kännykkäsovellusta käyttöönoton välineenä, mikä tekee esimerkiksi salasanojen naputtelusta monin verroin miellyttävämpää. Ensimmäisen kerran alkukankeuden jälkeen kon-

soli käynnistyy kyllä sutjakkaasti, ja vauhtia pidetään yllä myös käyttöliittymän puolella. Nopeutta lukuun ottamatta käyttökokemus on käytännössä identtinen Xbox Onen vastaavan kanssa, eli se on perin pohjin tuttu ja kotoisa Xbox-leirissä viime sukupolvella viihtyneille. Se kärsii kuitenkin Xbox-käyttöliittymien ammattitaudista: ruudulla on hieman liikaa elementtejä ja informaatiota kerralla, ja asioiden löytäminen vaatii tietynlaisen toimintalogiikan sisäistämistä.

Teho Myös Xbox Series X tukee 4K/120 fps -pelaamista ja on valmis 8K-tulevaisuuteen, mutta koska testiimme päätyi Xboxilla olosuhteiden pakosta lähinnä kolmannen osapuolen kehittämiä pelejä, tuli eteen totuus siitä, ettei näihin standardeihin vielä aivan ylletä. Esimerkiksi Ubisoftin Watch Dogs: Legion syöttää verkkokalvoille tehomyllylläkin vain 30 kuvaa sekunnissa, ja notkahduksia ruudunpäivityksessä tapahtui silti silloin tällöin. Säteenseuranta on Series X:lläkin vaikuttavaa, ja pelit näyttävät joka tapauksessa paremmilta kuin keskitason pelitietokoneella, joten silmäkarkin puutteesta ei voi valittaa. Paperilla Xbox Series X on tehokkaampi kuin

Uuden sukupolven Xboxit tukeutuvat tässä vaiheessa vielä PlayStation 5:täkin vahvemmin jo olemassa oleviin pelikirjastoihin. Toisaalta aihetta onkin, sillä kuukausimaksullinen Game Pass tarjoaa nimittäin jo yli 200 peliä halki kaikkien aiempien Xbox-sukupolvien, ja niiden voisi kuvitella pitävän pelaajan kuin pelaajan kiireisenä varsinaisten uuden sukupolven pelien saapumiseen asti. Vanhatkin pelit hyötyvät SSD:n vauhdista, ja koneoppimiseen pohjaava Auto HDR kirkastaa niidenkin nimikkeiden ilmeitä, jotka eivät natiivia HDR:ää tue. Microsoftille täytyy myös antaa erityistä kiitosta siitä, kuinka suoraviivaisesti ja loogisesti sukupolven vaihdos ja ristijulkaisut on hoidettu. Smart Delivery -järjestelmä pitää huolen siitä, että käytännössä kaikki sekä Xbox Onelle että Series-koneille samaan aikaan julkaistavat pelit toimivat molemmilla sukupolvilla yhdellä levyllä tai ostoksella. Kokemus on aina optimoitu käytössä olevalle alustalle, tallennukset jemmataan pilven suojiin, eikä pelaajan tarvitse missään vaiheessa erityisemmin vaivata päätään versio-ongelmilla.

Kenelle? Microsoft on jo pitkään pyrkinyt myymään ajatusta Xboxista pikemminkin ekosysteeminä kuin yksittäisenä laitteena, ja strategia näkyy entistä vahvemmin uudella sukupolvella. Koska Game Pass ja Microsoftin omat pelit ovat monialustaisesti saatavilla sekä pc:lle että Xboxille, on alustavalinnassa kyse siitä, mitä oman pelikokemuksensa kohdalla tahtoo priorisoida: tehoa, hintaa vai kenties käyttökokemuksen mutkattomuutta. Xbox Series X on visusti tämän kolminaisuuden keskellä. Se tarjoaa miltei pc-luokan pelaamista paljon halvemmalla kuin itselleen voisi vastaavan pelikoneen rakentaa, ja se on käytettävyydeltään peruskuluttajallekin helposti lähestyttävä. Sitä vaivaa kuitenkin sama keskeinen ongelma kuin PlayStation 5:tä eli hyödyntämätön potentiaali, mutta aika oikonee tämän epäkohdan.

”Vaikka PlayStation 5 vie kokovertailussa Xbox Series X:ää mennen tullen, on Microsoftinkin uutuus omalla tavallaan melkoinen järkäle.” pelaaja.fi // 27

Series X tuuttaa kuumaa ilmaa ulosi kansiritilänsä kautta melkoisellai tahdilla, joten sen sijoituspaikkaai kannattaa harkita tarkkaan.i

Series-ohjain – tuttu ja turvallinen Toisin kuin kilpailijansa, Xbox ei ole lähtenyt Series-sukupolven ohjaimella keksimään pyörää uudelleen. Ohjain on muotoilultaan edelleen todella tunnistettavasti samaa sarjaa kuin aiemmat, hyvin pätevät Xbox-kapulat, vaikkakin sen mittasuhteista on viilattu pois millimetri sieltä täältä pienempikätiset pelaajat mielessä pitäen. Tällä kertaa ohjain on kokonaan tyylikkään mattapintainen, ja sen takaosa ja liipaisimet on teksturoitu otteen parantamiseksi. Vain aika näyttää, paljonko sen – tai DualSensen – kuviointi kerää itseensä kuonaa. Muitakin hienovaraisia muutoksia on tehty. Päällimmäisenä monien silmään pistänee levymallinen ristiohjain, joka saattaa herättää ikäviä muistoja Xbox 360:n epätarkasta lautasesta. Huoli on kuitenkin turhaa, sillä Series-ohjaimen risti on muodostaan huolimatta erittäin napakkaa ja kirkkaasti naksahtelevaa laatua. Ohjaimen keskeltä löytyy nyt uusi Share-näppäin, jota napauttamalla omat saavutuksensa saa lingottua koko maailman ihmeteltäviksi alta aikayksikön. Ohjain käyttää myös uutta Dynamic Latency Input -teknologiaa, jolla sen tuloviivettä on saatu pudotettua murto-osaan entisestä. Eroa ei tosin välttämättä huomaa, ennen kuin uuden konsolin ääreltä palaa takaisin vanhan pariin. Kuten aiemmatkin Xbox-ohjaimet, Series-versio on paristokäyttöinen, mutta konsolipaketista löytyy onneksi pari niille, joille valinta tulee yllätyksenä. Vaihtoehtona myydään myös ladattavaa akkua, jota varten ohjaimessa on USB-C-liitäntä.

28 // pelaaja.fi

Xbox Series S – uuden sukupolven budjettiratkaisu

tehotelevisioita tehokonsoleille Uuden konsolisukupolven saapuminen ja 4K-pelaamisen muuntautuminen luksusharrastuksesta perusstandardiksi tekee television päivittämisestä ajankohtaista monille. Juuri tätä ajatellen Samsung luovutti toimituksen testiin 55-tuumaisen Q70T-mallinsa, joka on ominaisuuksiltaan omiaan ottamaan kaiken irti uusien konsolien tehoista. Samsungin tämän vuoden QLED-televisiot, johon Q70T:kin lukeutuu, tukevat ensi kertaa HDMI 2.1 -standardia eli 4K-resoluutiota ja 120 hertsin virkistystaajuutta. Q70T:n alle kymmenen millisekunnin syöttöviive on pelinäyttötasoa, ja se hyödyntää terminä monille pc-pelaajille tuttua FreeSync Premium -teknologiaa kuvan repeilyn vähentämiseksi. QLED-paneeli on väriloistoltaan ja valovoimaltaan tavanomaista LEDiä silminnähtävästi rikkaampi, ja pelaajille, joita näyttöasetusten säätely ei kiinnosta, tarjolla on pelikokemuksen näyttävyyden ja sulavuuden maksimoiva automaattinen pelitila. Hauskoja bonuksia ovat myös television usean kaiuttimen avulla simuloima objektipohjainen tilaääni, joka osaa seurata vaikkapa ruudun halki sinkoavaa ammusta, sekä Multi View -toiminto, jolla peliruudun kylkeen voi peilata mobiililaitteelta esimerkiksi läpipeluuohjeen.

Xbox Series X on kiistatta Microsoftin tämän hetken lippulaivatuote konsolimarkkinoilla, mutta sen rinnalla julkaistu Xbox Series S tarjoaa kutkuttavan vaihtoehdon uudesta sukupolvesta kiinnostuneille. Hintaa on peräti 200 euroa sisarkonetta vähemmän, ja kooltaankin se on pienin Xbox, jonka Microsoft on tähän asti valmistanut. Hintaa ja mittoja on revitty alaspäin tietysti useilla kompromisseilla. Keskeisimpänä Series S ei yllä varsinkaan graafisilta tehoiltaan X-mallin kykyihin, sillä natiivin 4K-resoluution sijaan se on suunniteltu parhaimmillaan 1440p-tarkkuuteen. Alustan elinkaaren alussa edes kaikki Microsoftin omat pelit eivät tähyä edes siihen vaan tyytyvät pyörimään 1080p-asetuksella. 4K-televisiota käyttäessä laite kyllä skaalaa kuvan käytössä olevaa ruutua varten, mutta lopullinen tarkkuus ei ole tietenkään samaa luokkaa kuin X:llä pelatessa. Tehoero vaikuttaa osin myös taaksepäin yhteensopivuuteen. Siinä missä Xbox Series X pystyy hyödyntämään Xbox One -pelien Xbox One X:llä saamia resoluutio- ja tekstuuriparannuksia, Series S tyytyy pyörittämään kevyempiä Xbox One S -versioita peleistä. Tämä ei silti kaada maailmaa, sillä pelit hyötyvät yhä S:n tehoista monesti vakaammalla ruudunpäivityksellä. Esimerkiksi vanhempienkin pelien värimaailmaa kyllästävä Auto HDR -ominaisuus on sekin osa S:n antia. Isompi mutka matkassa on levyaseman puute, sillä se pakottaa omistamaan kaikki pelit aina alkuperäistä Xboxia myöten digitaalisina, jos niistä haluaa nauttia. Huomionarvoinen seikka S-mallissa on sen tarjoama tallennustila. Konsoli käyttää samaa nopeaa SSD-teknologiaa kuin X-malli, mutta kooltaan se on puolet pienempi, vain 512 gigatavun kokoinen, mistä aitoa käyttövaraa on vain noin 364 gigatavua. Levytila täyttyy siis nopeasti, ja enemmän pelejä hankkivat joutuvat joko hyödyntämään ulkoisia kovalevyjä pelien varastointia varten tai hankkimaan virallisen Seagaten laajennuskortin, jolloin laitteen kokonaiskustannukset kohoavatkin jo Xbox Series X:n hintalapun ohitse. On ollut alun alkaen selvää, että Xbox Series S on tehty käyttäjille, jotka eivät haikaile 4K-tarkkuuksien perään. Käytännössä se ajaakin asiansa kohtalaisella tavalla. Jos käytössä on pelkästään 1080p-tarkkuuteen yltävä televisio, ei ainakaan ensimmäisissä Series S:n peleissä ole jäänyt kaipaamaan X:n tuomia graafisia etuja. Levyasemattomuus voi nostalgian nälkäisille ja enemmän pelejä hankkiville muodostua harmiksi, mutta nämäkään eivät ole esteinä täysin ohittamattomia, kunhan lisäkompromissien tekeminen ei pelota.

pelaaja.fi // 29

LATAUSTAUKO //

Toimituksen jäsenet ja avustajat pohtivat kolumnissa pelimaailman tapahtumia ja ilmiöitä.

Kymmenen pisteen kysymys E

nsi vuonna allekirjoittaneella tulee täyteen 25 vuotta osasyyllisyyttä Suomen pelimedian nykytilaan – sori siitä. Teini-iästä asti eri aviiseihin ja medioihin peliasiaa kirjoittaneena on tullut nähtyä, koettua ja hölistyä yhtä sun toista kynän jatkeena, mutta yhdestä riippakivestä en ole koskaan onnistunut irtautumaan, nimittäin siitä, kuinka paljon inhoan antaa peleille arvosanoja. Kun jokunen numero takaperin syötin Predator: Hunting Grounds -arvosteluni Pelaajan toimituksen

nautinnollisen työn päätteeksi. Yritän myös tietoisesti olla antamatta asialle suuremmin painoarvoa, sillä pidän lapsenomaisella päättäväisyydellä kiinni siitä johtoajatuksesta, että teksti on aina tärkeämpi kuin sen päättävä numero. Se on proosallinen ja runosieluinen näkemys huomattavasti kyynisemmästä todellisuudesta. Arvostelut sinetöivät numerot ovat usein sekä lukijan että julkaisijan vinkkelistä näennäisen yksiselitteistä informaatiota, joka pusertaa arvostelijan esittämät

”Tiedustellessani perusteita vihamielisyydelle keskustelu kiteytyi joka kerta siihen, että hihat olivat kärähtäneet tekstiä hännystävästä numerosta.” syliin, vastapalloon kyseltiin, josko arvosanaa kannattaisi sittenkin tiputtaa. Alun perin pelille antamani vitonen ei toimituksen näkökulmasta oikein istunut tekstin sisältöön. Enempiä empimättä totesin, että niin se sitten varmasti on, tiputtakaa vaan. Arvosanan antaminen on minulle aina arvostelun kirjoittamisen vihonviimeinen ja pahnanpohjimmainen, lähes abstraktiksi luokiteltava tunnejohdannainen teko. Vaalin tuottamaani tekstiä ja pyrin yhä nöyrästi kehittymään sanailun saralla joka ikinen päivä, mutta arvosanojen antaminen on parhaimmillaankin välttämätön paha, pakkonakki muutoin

30 // pelaaja.fi

faktat ja fiilikset samasta suppilosta läpi binääriseksi dataksi. Ykkösiksi ja nolliksi, joiden perusteella on paljon helpompi tehdä johtopäätöksiä ja ratkaisuja.

Oma päivätyöni kiteytyy usein siihen, että toimenkuvaani kuuluvia toimenpiteitä säädellään ja määritellään resurssi- ja tulospohjaisesti. Se on bisnesjargoniksi väännetty ilmaisu siitä, että katsotaan, paljonko rahaa, aikaa ja ihmislihaa on mahdollista resursoida kuhunkin hankkeeseen ja kuinka paljon panostuksen uskotaan vastavuoroisesti tuovan pätäkkää kassaan. Plussia ja miinuksia, ykkösiä ja nollia.

Operatiivisen toiminnan ohjaamiseen sopivan datan kerääminen on avainasemassa, ja mitä etäämmällä se tieto on tulkinnanvaraisesta, sen parempi. Kun junnumpana kirjoittelin erääseen kotimaiseen musiikkilehteen, meinasin kerran jos toisenkin saada baarissa pataani tulistuneilta hevareilta, jotka olivat ottaneet jonkin levyarvosteluni henkilökohtaisesti. Tiedustellessani perusteita vihamielisyydelle keskustelu kiteytyi joka kerta siihen, että hihat olivat kärähtäneet tekstiä hännystävästä numerosta. Ja joka kerta tuumasin samaa: jospa jonain päivänä saisin nenilleni kirjoitukseni sisällöstä, enkä siksi, että tulkinta ykkösistä ja nollista meni tunteisiin. Mitäs sanoisit, rakas lukija, jos tehdään tässä ja nyt herrasmiessopimus. Minä lupaan jatkaa nöyrää pyrkimystäni kehittyä arvostelijana ja kynäniekkana, ja sinä lupaat kehittää tapaasi lukea arvosteluja. Aseta vaikkapa oikea kätesi valmiustilaan lehden oikeaan alareunaan, ja kun pääset arvostelusivuille, peitä arvosanat kämmenesi alle. Lue ensin arvostelut, maistele toimitus- ja avustajakunnan mielipiteitä ja punnitse esitettyjä mielipiteitä oman mutu-tuntumasi kanssa. Tulkitse mitä ja miten sanotaan, ja kurkkaa vasta sitten sen numero.

Jason Ward on kirjoittanut peleistä 90-luvulta asti, aina fiilispohjalta ponnistaen.

Arvostelut Arvostelut

Verkkorintama

32_Assassin’s Creed Valhalla 35_The Falconeer 36_Watch Dogs: Legion 38_Yakuza: Like a Dragon 40_Demon’s Souls 42_Call of Duty: Black Ops Cold War

44_Godfall 46_Marvel’s Spider-Man: Miles Morales 48_Astro’s Playroom 49_Amnesia: Rebirth 50_Noita 51_Tetris Effect: Connected

52_Devil May Cry 5: Special Edition 53_Bugsnax 54_Kingdom Hearts: Melody of Memory 55_Hyrule Warriors: Age of Calamity 56_Dirt 5

57_The Sims 4: Lumisten vuorten maa 58_Destiny 2: Beyond Light

Demon’s Souls

Ei edes naurata

Pölyyntyy pelihyllyyn

Keskinkertainen

Takuuvarmaa viihdettä

Arki ja tunnit katoavat

Kelvoton

Paremman puutteessa

Pelaamisen arvoinen

Tästä pitäisi ottaa mallia

Pelien virstanpylväs

Pelaajan

valinta

Huomionarvoiset pelit saavat arvostetun Pelaajan valinta -leiman.

Lue aikaisemmat arvostelut pelaaja.fistä!

Varo tätä peliä! Huonojen pelien paljastaja Pac-Man nielee pommit puolestasi.

pelaaja.fi // 31

Arvostelut Valtaosa pelin tapahtumista sijoittuu Englantiin, mutta pelaaja pääsee myös tutkimaan jonkin verran Pohjois-Norjaa, Yhdysvaltain rannikkoa ja myyttisen Valhallan seutuja.

ASSASSIN’S CREED VALHALLA Sivustakatsojan tarinoita Tekijä: Ubisoft Montreal Julkaisija: Ubisoft Alusta: PS5, PS4, XSX/S, XOne (testattu), Win (testattu), Stadia, Luna Julkaisu: Nyt Ikäraja: 18

”Peltojen, suistojen, metsien ja nummien täplittämä Englannin maaseutu on kuvissa upea ilmestys, mutta pitkien välimatkojen taittaminen alkaa ennen pitkää väsyttää, sillä ihmisiä ja tekemistä tulee vastaan säästeliäästi.” 32 // pelaaja.fi

aineikas Assassin’s Creed -sarja on aikain saatossa ehtinyt sekä taantua toistamaan itseään että uudistanut ilmettään rohkein ottein. Raa’asti karrikoiden pelisarja voidaan jakaa kolmeen sukupolveen: scifistiseen salamurhailuun ja parkour-pomppimiseen keskittyvät alkupään teokset, merenkäyntiä ja joukkotaisteluita alkuperäiseen keitokseen lisänneet toisen sukupolven pelit sekä vuoden 2017 Originsilla käynnistynyt kolmas sukupolvi, jolloin pelisarja nytkähti kertaheitolla lähemmäs avoimen maailman roolipelejä. Viimeisimmissä peleissä hiiviskely ja selkäänpuukotus ovat ennemmin vain osa suurempaa kokonaisuutta. Assassin’s Creed Valhalla on perheen kolmannen sukupolven kolmas edustaja, joka seuraa koko sarjan kenties laadukkainta teosta, Assassin’s Creed Odysseyta. Tarunhohtoinen Kreikan saaristo vaihtuu Valhallassa keskiaikaisen Euroopan maisemiin ja Homeroksen tarustot Eddan legendoihin. Tarinan keskiössä on Skandinaviasta vyöryvien viikinkijoukkojen Englannin-valloitus, varhaiskristillisyyden yhteenotot vanhojen pakanauskomusten kanssa ja roomalaisten kukistuksesta yhä toipuvan maan sisäiset konfliktit. Valokeilassa on kovia kokenut viikinkisoturi Eivor, joka on pelaajan valinnan mukaan joko mies- tai naispuolinen. Pelin alkutaipale vietetään hyisessä Pohjois-Norjassa, mutta ennen pitkää viikinkiklaanien valtataistelu ja jatkuvat keskinäiset kahinat ajavat Eivorin klaaneineen kohti Englantia perustamaan uutta siirtokuntaa. Viikinkipäällikkö Ragnar Lodbrok poikineen on jo ehtinyt

myllätä maan valta-asetelmat uusiksi, ja Eivor yhdessä ottoveljensä Sigurdin kanssa haluaa osansa saarivaltion rikkauksista.

Jos Odyssey oli sukulaissielu God of Warin kaltaisille elämää suuremmille toimintaseikkailuille, Valhalla on lähempänä Red Dead Redemption II:n maanläheisempää kerrontaa. Pelisarjalle ominaiset juonivyyhdet assasiinien ja temppeliritarien varjoissa käydyistä taisteluista elävät omaa elämäänsä myös Valhallassa, mutta Eivor tuntuu usein lähinnä sivuhahmolta omassa tarinassaan. Samalla kun Sigurd kiertää mantuja mystisen assasiinin kanssa etsien kohtaloaan, Eivor keskittyy asettamaan nukkehallitsijoita maakuntien valtaistuimille ja päsmäröi viikinkikylän rakennusurakoita. Assassin’s Creed Valhalla on hyvin kirjoitettu, vaikka usein tuntuukin, että Ubisoft Montreal on pyrkinyt ottamaan myös käsikirjoituksen saralla pesäeroa edeltäviin peleihin. Englanti valloitetaan maakunta kerrallaan, ja jokainen vallankaappaus on oma itsenäinen tarinakaarensa. Osaltaan se tekee valtavasta pelistä hieman helpommin sisäistettävän, mutta toisaalta se myös saa Eivorin saagan tuntumaan ryppäältä yksittäisiä lyhyttarinoita. Kokonaisuuden kannalta ratkaisu on kuitenkin hyvä, sillä se auttaa terävöittämään pelaajan keskittymistä ja luo mielikuvan etenemisestä perimmäistä päämäärää kohti. Se mielikuva tuleekin tarpeeseen, sillä Assassin’s Creed Valhalla on suunnattoman kokoinen peli, muttei yksinomaan hyvässä mielessä. Peltojen, suistojen, metsien ja nummien täplittämä Englannin maaseutu on kuvissa upea ilmestys, mutta pitkien välimatkojen taittaminen alkaa ennen pitkää väsyttää, sillä ihmisiä ja tekemistä tulee vastaan säästeliäästi. Puuhaa löytyy toki yltäkylläisesti, mutta pää- ja sivutehtävät noudattavat melkoisen yksinkertaisia peruskaavoja ja sisällön sävyt tulevat

Eivorin sukupuolen voi vaihtaa halutessaan milloin vain pelin edetessä, eikä se vaikuta tarinaan millään tavalla.

Viikinkimuodin edelläkävijä Eivorin varusteet on jaettu kolmeen eri luokkaan. Mikäli yllä on samaa sarjaa oleva korppi-, susi- tai karhuluokan panssarointi, muotiuskollisuudesta nettoaa erillisen bonuksen. Aseita ja haarniskoita on myös mahdollista ehostaa erilaisilla riimuilla.

tutuksi nopeasti. Sivutehtävistä myös uupuu Odysseyn viimeistelyn tuntu, sillä dialogiosuuksista puuttuvat usein lähikuvakulmat ja hahmot jäävät toistamaan samoja liikeratoja keskustelun luonteesta riippumatta.

Suurin osa sisällöstä keskittyy akrobatiaan ja taisteluun, ja varsinkin jälkimmäinen on edeltäjäänsä kankeampaa ja takeltelevampaa puurtamista. Viholliset lähetetään ajasta ikuisuuteen joko salamurhaten tai hyökien päälle yleisen syyttäjän elkein, mutta lähestymistavasta riippumatta edessä on jos jonkinlaisia teknisiä lapsuksia. Eivorin iskut viuhuvat usein vihollisten hyökkäysanimaatioiden läpi tekemättä lainkaan vahinkoa. Sotilaat kääntyvät selustaan pyörähtävää Eivoria kohti kuin autopilotilla, ja adrenaliinipisteitä kuluttavat erikoishyökkäykset menevät surullisen usein kohteesta ohi.

Ensisijaisesti käydään kuitenkin joukkotaisteluja. Asutukset tapaavat olla täynnä vihamielisiä engelsmanneja, ja Eivor voi halutessaan kutsua viikinkikollegansa apuun töräyttämällä käyrätorveensa. Valitettavasti myös joukkomähinät kärsivät teknisistä ongelmista, sillä sekä omien käskyläisten että englantilaissotilaiden tekoäly on paikoin järisyttävän surkeaa. Omat taistelutoverit saattavat juosta kahinoista ohi tai jäädä patsastelemaan paikoilleen, ja lähes jokaisen ryöstö- ja valloitusretken yhteydessä löytyi vähintään kourallinen varuskunnan sotilaita, jotka eivät olleet huomanneet kotinsa olevan ilmiliekeissä. Kaikki tämä saa taistelut tuntumaan sarjalta hapuillen kasassa pysyviä koitoksia. Viikinkiteemaan sopivasti Valhallassa käydään soitellen sotaan myös vesiteitse. Englantia halkovien jokien varsilla vastaan tulee jatkuvasti luostareita ja pieniä soti-

lastukikohtia, joiden ryöväämisellä rahoitetaan kotikylän uudet rakennukset. Tällöinkin eteen etsiytyy outo suunnittelukeskeinen ristiriita. Yhtäältä Valhalla tuntuu haluavan antaa pelaajalle rauhallisia hetkiä nautiskella kuvankauniista maisemista, mutta toisaalta viikinkiveneessä raikuva laulanta katkeaa jatkuvasti, kun eteen etsiytyy jälleen uusi ryövättävä asutuskeskus ja miehistö alkaa valmistautua murhapuuhiin. Toisin kuin Odyssey, Valhalla ei tunnu osaavan päättää, milloin olla seesteinen ja milloin kaoottinen. Niinpä se on usein molempia samanaikaisesti.

Alkaako vertailu pelisarjan edelliseen osaan jo kyllästyttää? Niin minuakin. Valitettava totuus on kuitenkin se, että Valhalla täyttää edeltäjänsä muhkeat saappaat vain nimellisesti ja kompensoi innovatiivisuuden ja

pelaaja.fi // 33

Arvostelut

Vaihtopelaaja

Perinteisempien Assassin’s Creedien ystä-

vänä en ole nauttinut roolipelimäisemmistä osista entiseen malliin. Odyssey oli toki kelpo peli, mutta suunnanmuutos salamurhailusta voimafantasiaan ja kiipeilyloikinnan hupeneminen tuntuivat jo luotaantyöntäviltä. Tämän valossa aivan yhtä massiiviselta Valhallaltakaan ei ollut syytä odottaa muutosta asiaan, mutta mukaan on saatu sentään hetkellisiä toivonpilkahduksia. Viikinkiteeman takia taistelupainotus on yhä huomattava, joskin Eivorin astetta raskaampi ja hitaampi taistelutyyli on hieman kömpelöhkö. En silti osannut odottaa, että Valhalla onnistuisi palauttamaan piiloterän ja ympäristöön soluttautumisen ohella sitä vanhojen hyvin aikojen henkeä asutuksen kehittämisellä, sivupuuhastelulla ja tarinallisilla seikoilla. On virkistävää nähdä taas varsinaista assassiinien veljeskuntaa muinaista tai antiikkista ajanjaksoa modernimman asetelman myötä, ja lisäksi nykyajan vapaaehtoisemmin tutkittavassa kehystarinassa on kiintoisia piirteitä niille harvoille, jotka allekirjoittaneen ohella siitä välittävät. Pelailemani PS5-versio on äärimmäisen kaunis jopa PS4 Prolla vasta hiljattain viimeistelemääni Odysseyhyn verrattuna. Uuden sukupolven eron huomaa kuvan tarkkuudessa ja sulavuudessa, eikä suurempiin yskähtelyihin ole juuri tullut törmättyä. Latausruuduista ei ole täysin päästy eroon, mutta pisimmilläänkin jokusen sekunnin mittaiset tauot ovat pelaamisen mielekkyyden kannalta tuntuva parannus. Matkani Valhallassa ei ole lähimainkaan päättynyt, mutta kömpelyyksistä huolimatta huomaan tunnelmoivani sen parissa yllättävänkin mielelläni. Ville Arvekari

Odysseysta tuttu kulttilaisten metsästys tekee paluun. Tavallisten kansalaisten joukossa kulkevien salaseuralaisten jäljitys ja nirhaus on totutun nautinnollista puuhaa.

Piste pisteeltä avattava kykypuu leviää ennen pitkää valtaviin mittoihin.

Taivaalliset tallennukset Assassin’s Creed Valhallan yhteydessä Ubisoft lanseerasi uuden Ubisoft Connect -pilvipalvelun, jonka avulla pelitallennukset ovat aina ladattavissa mille laitteelle tahansa. Vaikka järjestelmä on sittemmin toiminut jokseenkin epävarmasti, arvostelun yhteydessä ehti vielä hämmästellä yllättävän hyvin toimivaa serviisiä. Pc:llä aloitettua Valhalla-savottaa pystyi jatkamaan ongelmitta Xbox One -versiolla, kunhan peliin oli kirjautunut samalla Uplay-tunnuksella.

Oma koti kullan kallis Yksi keskeinen osa Assassin’s Creed Valhallaa on Eivorin hallinnoiman viikinkikylän rakennus. Ryöstöretkiltä ansaitut raaka-aineet ja rakennustarpeet laitetaan hyötykäyttöön rakentamalla Ravensthorpen kylää hökkeli kerrallaan isommaksi. Uusien rakennusten myötä avautuu myös esimerkiksi uusia tehtävähaaroja.

viimeistelyn puutetta pelkällä sisällön määrällä. Toki suureen tekemisen ja touhuilun määrään mahtuu myös paljon miellyttäviä ja dramaattisia hetkiä, mutta jatkuvat tekniset kömmähdykset ja yleinen viimeistelemättömyyden tuntu vaivaavat peliä joka osa-alueella. Typerryttävin suunnitteluratkaisu koskee varusteita. Edeltäjistä poiketen Valhallassa tulee vastaan huomattavasti vähemmän uusia aseita ja haarniskoja. Varustuksen kehittäminen priimatasolle vaatii valtavan määrän resursseja, joten pelaajan täytyy sitoutua tietynlaiseen ulkonäköön ja haarniskan ominaisuuksien viitoittamaan pelityyliin varhaisessa vaiheessa, vaikka uusia varusteita tulee tasaisesti vastaan. Toisaalta pelaaja voi myös keskittyä hamstraamaan kamoja ja resursseja, mutta tällöin herkkuluokan varusteet saa käyttöönsä vasta, kun peli on jo lopuillaan. On kuin Valhalla yrittäisi samaan aikaan sekä uudistaa että sabotoida roolipeleille ominaista keräilyn ja kehityksen symbioosia. Tekniset ongelmat ja suunnittelun ristiriidat olisivat jo yksistään ikäviä ominaisuuksia, mutta yhdistelmänä ne

34 // pelaaja.fi

tekevät Valhallasta paikoin raivostuttavan kokemuksen. Kelkka alkaa kääntyä hiljalleen noin 25 pelitunnin jälkeen, kun kömmähtelevän taistelun vastapainoksi pelaajan erikoiskykyjen kirjo alkaa olla niin kovassa tikissä, että monet mekaaniset lapsukset hiipuvat taka-alalle. Samalla käsikirjoitus kiepahtaa korkeille kierroksille ja Eivorin tarinaan alkaa hiipiä todella kiintoisia sävyjä. Kysymys kuuluukin, että haluaako pelaaja uhrata yli vuorokauden verran peliaikaa päästäkseen nautinnollisemman kokemuksen äärelle.

Rehellisyyden nimissä on todettava, että mikäli tämän arvostelun eteenpäin toimittamisen aikaraja olisi ollut parin viikon sijaan vaikkapa kolme kuukautta, mielipiteeni saattaisi olla ainakin hitusen myötämielisempi. Loputtoman laajuutensa ja verkkaisen tahtinsa johdosta Valhalla ei sovellu erityisen hyvin kerralla ahmittavaksi, ja melkoisen tasalaatuisesti itseään toistavat pelitapahtumat pitävät mielenkiinnon paremmin yllä, kun on mahdollista tauottaa pelaamistaan pitemmillä väliajoilla. Vaan

siihen faktaan ei ajan hammaskaan auta, että Assassin’s Creed Valhalla kärsii vakavasta identiteettikriisistä sisältönsä suhteen. Hinnan siitä konfliktista maksaa viime kädessä pelaaja. Todettakoon myös, että megalomaanisen suurta peliä ei tätä arvostelua varten ehditty saatella aivan lopputeksteihin asti. Lähestyessäni Englannin valtauksen loppusuoraa jouduin tilanteeseen, jossa ryöstöretki kilpistyi siihen, että uljaat viikinkisoturini unohtivat taidon nousta laivasta ja jäivät lauteille raapimaan kankkujaan samalla, kun englantilaisten nuolet kynsivät laivani runkoa. Kun sama toistui puolisen tuntia myöhemmin naapuriluostarissa, Assassin’s Creed Valhalla suistui siihen pelättyyn sudenkuoppaan, johon yksikään peli ei haluaisi tipahtaa: se sai pelaajan toteamaan, että nyt riitti. Game over. Jason Ward Ylisuuri ja viimeistelemätön viikinkiseikkailu paranee edetessään mutta ottaa silti takapakkia edeltäjänsä erinomaisuudesta lähes joka osa-alueella.

Pelatessa haukan kyydissä olevaa ihmishahmoa ei huomaa. Valokuvaustilassa tähän pääsee kuitenkin tekemään tuttavuutta.

THE FALCONEER Vähemmän lennokasta menoa

Tekijä: Tomas Sala Julkaisija: Wired Productions Ltd Alusta: XOne (testattu), XSX/S (testattu X), Win Julkaisu: Nyt Ikäraja: 12

aivaalla lentää lintu, jonka kyydissä on aseistettu mies. Miestä ei ehkä huomaa, sillä massiivinen haukka vie kaiken huomion vaikuttavalla siipivälillään ja tuuheilla sulillaan. Mies on ammatiltaan falconeer eli The Great Ursee -maailmassa vaelteleva freelance-toimija. Hän tekee töitä sille, kuka maksaa eniten – tai sille, jonka pelaaja valitsee. Siinä pelaajan tekemät valinnat sitten olivatkin. Kevyillä roolipelielementeillä maustettuna ilmataistelupelinä markkinoitu The Falconeer lainaa ropeilta lähinnä mutkikkaat tarinaelementtinsä ja hermoja raastavan päivityssysteemin.

Ei yksinkertaisessa tarvikepäivitysjärjestelmässä mitään varsinaista vikaa ole. Se vain vaatii sielutonta grindaamista, joka käy hermoille varsinkin, kun peli tarjoaa vain muutamaa erilaista sivutehtävää. Rasittavinta on se, että sivutehtävät ovat vain miniversioita tarinatehtävistä, jotka noudattavat pitkälti täysin samaa kaavaa pidemmäksi venytetymmässä muodossa. Toki tarinatehtävissä on mukana myös sitä hyvää eli tarinaa. Yksinkertaistettuna pelin maailmassa on muutama eri arvotasolla oleva kaupunkiyhteisö, jotka sabotoivat toisiaan niin joukkotuhoasein kuin merihirviöidenkin voimin. Voisi jopa sanoa, että The Falconeerin tarina on hieman Game of Thrones -henkinen valtaistuindraama merellisessä ja synkässä ympäristössä, jossa pelaaja liitelee ympäriinsä. Tarina kerrotaan pitkälti yksinkertaisissa

välinäytöksissä, mutta kaikki varsinainen pelaaminen tapahtuu kuitenkin jättimäisen haukan siivillä. Haukan selässä olevalla hepulla ei ole varsinaisesti mitään merkitystä, sillä pelin jokaisen viiden tarinakappaleen alkumetreillä valitaan uusi ihmisprotagonisti, joka pitää suunsa tiukasti kiinni kuunnellen isojen kihojen vaahtoamista kaikenlaisista sotastrategioista.

Kuten jo mainitsinkin, on itse pelillinen anti haukalla liitelyä. Tunnelmallisella merellä lentely voi olla jopa rauhoittavaa, sillä vihollisiin ei todennäköisesti törmää avointa maailmaa tutkiskellessa. Silloin kun niitä kuitenkin tulee vastaan esimerkiksi tehtävän aikana, saattaa syke ja verenpaine nousta äkillisesti, varsinkin jos on jättänyt sivutehtävien takomisen vähemmälle eikä ole varustettu pelin kovimmilla kanuunoilla. Huonolla aseella taisteleminen onkin kuin ampuisi kuminauhalla – se ärsyttää kohdetta enemmän kuin sattuu. Jos kuolee, on hyvä tietää, että se nollaa tehtävän edistymisen ja palauttaa pelaajan kotisaarelleen. Kotisaarelle palaaminen ei ole läheskään aina ongelmatonta. Muutamaan otteeseen peli nimittäin uudel-

lensynnyttää paikalle pelkän kameran, jota pyöritellessä manailee väistämättä sitä uudelleenkäynnistysten määrää, jonka bugi aiheuttaa. Onneksi automaattitallennuspisteitä on aseteltu tiuhaan, eikä edistymistä menetä. Ärsyttävää kuolemabugia lukuun ottamatta peli toimii Xbox One X -konsolilla hyvin ja säilyttää tasaisen 60 fps:n ruudunpäivitysnopeuden tilanteesta riippumatta. Tuoreella Xbox Series X:llä ja pc:llä tarjolla on myös mahdollisuus jopa teoreettiseen tuplavauhtiin eli 120 kuvaan, jos televisio tai näyttö sen sallii. Tallennukset siirtyvät Xboxilta toiselle niin ikään saumattomasti. Xbox Series -konsolien julkaisupelinä toimivalla The Falconeerilla on kevyttä identiteettikriisiä. Se ei oikein tiedä, ollako rauhallinen tutkiskelupeli vai armoton ilmataistelumättö. Joka tapauksessa se on kuitenkin perusviihdyttävä vaikkakin puuduttava pyrähdys uuteen konsolisukupolveen. Niklas Tirkkonen The Falconeer on ohjaukseltaan sulava mutta muilta osin kohtuullisen puuduttava ilmataisteluteos.

Peli vilisee näyttäviä maisemia, joista hienoimpiin kuuluu keskellä karttaa sijaitseva rotko The Maw.

”The Falconeerilla on kevyttä identiteettikriisiä. Se ei oikein tiedä, ollako rauhallinen tutkiskelupeli vai armoton ilmataistelumättö.” pelaaja.fi // 35

Arvostelut Tekemistä riittää pitkin kaupunkia, mutta joka neliötä ei onneksi ole ahdettu täyteen turhia kerättäviä.

WATCH DOGS: LEGION Alttien tabattamista Tekijä: Ubisoft Toronto Julkaisija: Ubisoft Alusta: PS5, PS4, XSX/S (testattu X), XOne (testattu One X), Win, Stadia, Luna Julkaisu: Nyt Ikäraja: 18

bisoftin hakkeriseikkailut jatkuvat tällä kertaa Lontoon futuristisissa maisemissa. Katuja kansoittavat tekoälyn ohjaamat autot, kaikkien vastaantulijoiden elämäntarinat ovat tiedossa yhdellä näppäimellä, ja jokaiseen mikrosirulliseen laitteeseen tuntuu olevan vapaa pääsy, jos vain jaksaa näpytellä. Watch Dogs: Legion hakkeroi laitteiden lisäksi myös ihmisiä, sillä profiloinnin jälkeen miltei kaikki pelaajan kohtaamat tekoälyhahmot ovat värvättävissä oman hakkerikollektiivin jäseniksi ja siten myös pelattaviksi. Apuvoimat ovat tarpeen, sillä Lontoo ei voi hyvin. Watch Dogs -sarjan sankarijoukkio, hakkeriryhmä DedSec, on rantautunut Yhdysvalloista myös Euroopan avuksi. Samat kaikkien valvontaan ja yksityisyyden katoamiseen viittaavat teemat liikkuvat kansalaisten mielessä, mutta Legion ottaa kerralla pitkän harppauksen vieläkin synkempien juonien äärelle. Ihmishenki on löyhässä, yhteiskunta tuntuu liikkuvan aidosti orwellilaiseen ajatuspoliisin suuntaan, ja terrorismin vastaisten toimien väärinkäyttöä ajetaan perille aseet paukkuen ja viis veisaten sivullisista uhreista. Legion piirtää kuvan lohduttomasta ja pelon hallitsemasta yhteiskunnasta, jossa yksittäisten ihmisten kamppailu vaiennetaan väkivaltaisesti ja nopeasti.

Legionin alkutahdit esittävät pikakelauksella, miten DedSecin sankariryhmä lavastetaan syypäiksi koko Lontoota ravisutteleviin terroritekoihin, joiden takana on mystinen Zero Day -järjestö. Iskujen jälkeen kaupunkiin julistetaan poikkeustila, ja ajojahti typistää mahtavan

36 // pelaaja.fi

hakkeriryhmän muutamaksi vapaalla jalalla liikkuvaksi karkuriksi. Siinä sivussa ihmisten oikeuksia poljetaan, viranomaisia arvostelevat somevaikuttajat katoavat ja kaupungin kellareista jalkautunut rikollisjärjestö saa hämmentävän vapaat kädet rötöstelylleen. Pelaaja pääsee ohjastamaan ensimmäisenä hahmonaan vapaasti valittavaa kenttäagenttia, joka ei ole vielä jäänyt kiinni Isonveljen valvovan silmän alla. Käytännössä heti saadaan myös vapaat kädet värvätä lisää väkeä DedSecin riveihin, joten yhden hahmon varaan pelaaja ei jää, vaikka kuinka yrittäisi olla epäsosiaalinen.

”Ammuskelu ja lähitaistelu ovat yksinkertaisen soljuvaa toimintaa, mutta hölmöilevä tekoäly tarjoaa itseään taltutettavaksi pääosumilla liian helposti.” Koko kaupunki on aluksi sortavien viranomaisten ikeen alla, mutta nopeita sivutehtäviä suorittamalla kaupunginosat nousevat kapinaan, ja avautuvan lisätehtävän avulla DedSec vahvistuu kyvykkäällä erikoisosaajalla. Erikoisosaamista tarvitaankin, sillä lähestymistavat tavoitteisiin voivat olla joko hiiviskelyä, ammuskelua tai erilaisten teknisten apuvempaimien hyödyntämistä. Hämähäkkimäiset pikkurobotit ja lennokit kuuluvat eri variaatioineen hakkerin perustyökaluihin. Sähköšokkiammuksia laukovat tuliaseet ovat DedSecin peruskalustoa, joskin useimmilla värvättävillä hahmoilla on omasta takaa pistooleja tai jopa rynnäkkökiväärejä. Peli ei juuri tee eroa, millä tavalla vihollisia taltuttaa, joskin sähköaseet tekevät enemmän tuhoa vihamielisiin lennokkeihin. Ammuskelu ja lähitaistelu ovat yksinkertaisen soljuvaa toi-

mintaa, mutta hölmöilevä tekoäly tarjoaa itseään taltutettavaksi pääosumilla liian helposti. Kaikkien hahmojen kykyvalikoimaa kartuttavat yhteiset päivitykset lunastetaan teknologiapisteillä, joita löytyy pitkin poikin kaupunkia ja joita ansaitaan juonitehtävien palkintoina. Pidin tavasta, jolla peli kannustaa tutkimaan paikkoja uusien kykyjen toivossa, mutta yleisesti hahmojen käytössä oleva taitovalikoima on varsin vaatimaton verrattuna aiempien Watch Dogsien kykykattaukseen.

Pääjuoneltaan Legion liikkuu valitettavasti yhdentekevän salapoliisitarinan ja yksiulotteisen pahoja voimia vastaan käytävän kostoretken välillä. Synkistä teemoista huolimatta yksikään pelin sivuhahmoista tai vihollisista ei pysty paikkaamaan aidon päähenkilön puutetta. Ainoa kelvollisesti luotu hahmokattauksen jäsen osa on DedSecin oma tekoäly Bagley, joka avustaa pelaajaa pitkin seikkailua säestämällä tunnelmaa omalla rikkinäisellä huumorillaan. Watch Dogs: Legion on kelvollinen julkaisupeli uusille konsoleille, mutta se on rakennettu liikaa erikoisen hahmonvärväyskonseptinsa ympärille. Rehellisesti sanottuna en juuri välittänyt loppua kohden siitä, mitä olin tekemässä, vaan käytännössä toivoin vielä jotain hienoa uutta vekotinta kaapattavaksi tai uudenlaista pulmaa ratkottavaksi. Liian usein näin vain muunnelmia pelisarjan aiemmissa kahdessa osassa nähdyistä kohokohdista. Pääjuonen läpikäynti on paikoin yhdentekevää puurtamista, jota sinänsä mainiot aluekohtaiset sivutehtävät tasapainottavat tiettyyn pisteeseen asti. Onneksi pelinkehittäjät eivät ole lähteneet tekemään pelistä turhan turvonnutta, vaan reilun parinkymmenen tunnin yhdistetyn pääjuonen läpäisyn ja keskivahvan sivujuoniin sekaantumisen jälkeen tuntee saaneensa hakkerien vallankumouksesta levollisin mielin tarpeekseen. Markus Heino Lunastaa paikkansa uuden konsolisukupolven alkukaihinoissa perusvarmalla toteutuksella, josta uupuu kohokohtia ja mieleenjääviä hahmoja.

Ö-joukkue kentällä Ubisoft Toronto on kieltämättä lunastanut Watch Dogs: Legionin mielenkiintoisimmat lupaukset, joiden mukaan jokainen Lontoon kaduilla vastaantuleva tekoälyhahmo on mahdollista värvätä oman hakkeriryhmän jäseneksi. Tämä saattaa johtaa hullunkurisiin yhdistelmiin uniikkeja kykyjä ja hahmojen esillepanoa. Oman taipaleeni varrelta tulevat mieleen muiden muassa todellinen nyrkkeilymestari, silinterihattuinen professorismies, joka omasi samanaikaisesti astetta voimakkaammat lyönnit, rautaisen leuan nyrkkitappeluihin ja pikanttina lisänä ilmavaivat, jotka pahimmil-

laan toivat soluttautumistehtävien yhteydessä lisää vihamielisiä henkilöitä tyrmättäväksi. Vastaavasti sotilastason kranaatinheittimellä varustautunut eläkeläisrouva julisti erityisominaisuudekseen mahdollisuuden yksinkertaisesti kuolla minä hetkenä hyvänsä. Otin tämän itsekin merkkinä kaikkien kuolevaisten elämänlangan kiistattomasta hauraudesta. Lontoon kaupunginosien vapauttamisen myötä käyttöön avautuneet erikoisosaajat, kuten ammattitappaja, salainen agentti, kalloja halkova jalkapallohuligaani ja nanoteknisiä mehiläisiä komentava teknosoturi, sopivat

useimpiin tehtäviin paremmin kuin piereskelevä nyrkkisankari tai minä hetkenä hyvänsä viikatemiehen kanssa kättelevä mummo. Paha vain, että nämä muottiin valetut tehokkaat hahmot ovat kovin geneerisiä ja persoonattomia, mikä taas sotii hieman kenen tahansa värväämisen ideologiaa vastaan. Vaikeustasovalikosta löytyvä permadeath-tila poistaa vakavasti loukkaantuneen hahmon miesvahvuudesta lopullisesti, mikä kannustaa käyttämään paremmin varustautuneita erikoishahmoja kadulta värvättyjen sijaan. Komiikan toisella puolella on kuitenkin

edelleen koruton tosiasia, etteivät usein kaksosilta näyttävät ja hämmentävillä aksenteilla höpöttelevät hakkerit jätä minkäänlaista muistijälkeä samaistuttavina yksilöinä. Kun pelin päähenkilö voi olla aivan kuka tahansa, tarinankerronta ja tapahtumien merkityksellisyys katoavat helposti kuin tuhka tuuleen. Parhaimmassa tapauksessa sillan alta repäisty ja Monty Python -tyyliin joikhaava hahmonkuvatus voi naurattaa jonkin aikaa, mutta pahimmassakin tapauksessa otetaan hetki lukua sairaalassa tai putkassa, kun toinen kummajainen hoitaa monkään menneen tehtävän loppuun.

Lontoo esittäytyy ajoittain erittäin komeana, varsinkin uudella konsolisukupolvella.

pelaaja.fi // 37

Arvostelut Ichibanin hiustyylin selitys on muuten sangen realistinen: linnatuomion aikana permanentit ovat menneet pois muodista, eivätkä uudet kampaajat osaa tehdä niitä. Niinpä räjäytetty tukka muodostuu sankarimme tavaramerkiksi.

YAKUZA: LIKE A DRAGON Kun Dragon kohtasi Questin

Tekijä: Ryu Ga Gotoku Studio Julkaisija: Sega Alusta: PS4 (testattu), XSX/S, XOne, Win, PS5 (tulossa) Julkaisu: Nyt Ikäraja: 18

amurochon katuihin on tutustuttu Yakuza-sarjassa jo lukuisten osien ajan yleensä Kazuma Kiryun kengissä, mutta tällä kertaa tuulee uudesta suunnasta. Ichiban Kasuga on nuori Arakawan yakuzaperheen jäsen, jonka kultainen sydän haittaa kovistelutehtäviä hurmaavasti. Kun perheen patriarkka pyytää uutenavuotena 2001 Ichibania tunnustamaan murhan todellisen syyllisen puolesta, lupaillaan perheen nöyrälle palvelijalle paluuta riveihin pitkän kakun jälkeen. Kun viininpunainen puku nähdään seuraavan kerran Kamurochon kaduilla, on vuosi 2019, eikä kukaan tullutkaan vankilan ovelle vastaan. Maailma on muuttunut, eikä Ichiban saa tolkkua edes maailmaansa määrittäviin yakuza-afääreihin. Paluu vapaaseen elämään ei ole yhtään sitä mitä lupailtiin, eikä se ole todellakaan helppoa. Pian sankarimme löytääkin itsensä Yokohamasta kodittomien keskeltä henkihieverissä ja täysin pohjilla. Tästä pääsee vain ylöspäin.

Yakuza: Like a Dragon on eräällä tavalla tutun pelisarjan irtiotto, vaikka kyseessä onkin pääsarjan osa eikä Judgmentin tai vaikkapa Dead Soulsin kaltainen sivuseikkailu. Vanhojen tuttujen hahmojen tähdittämään maailmaan liittyy uusia, ja toisaalta päästään irrottelemaan pelimekaniikalla. Suurin yksittäinen muutos on siirtyminen sarjan perinteeksi muodostuneesta taistelupelityylistä japanilaisista roolipeleistä tuttuun vuoropohjaiseen ryhmätaisteluun. Aluksi mahdottomalta tuntuva yhdistelmä on saatu toimimaan pääasiassa hienosti. Perustelu muutokselle on Ichibanin nuoruus Dragon Questien parissa, ja Yakuza: Like a Dragon pyrkiikin suorastaan alleviivaamaan linkkiä 38 // pelaaja.fi

klassiseen roolipelisarjaan. Ichibanin vilkas mielikuvitus saa sekin oman osansa – lohikäärmeethän pelkäävät vain sankareita. Niinpä kaikki saavat lyödä vuorollaan, mikä muuttaa taisteluiden etenemistä tietyin ratkaisevin tavoin. Yakuzan ylitsevuotavat erikoishyökkäykset ovat siirtyneet nyt manapisteitä kuluttaviksi taioiksi, kuten odottaa sopiikin. Pelaaja rämpyttää hyökkäysnappeja tai painaa torjuntaa oikealla hetkellä, mutta kyse on bonuksista roolipelinumeroiden pyöriessä kulissin takana. Jopa klassinen työjärjestelmä on päässyt mukaan, joten tasoja voi hankkia esimerkiksi idolina, rockmuusikkona tai ennustajana. Mielikuvitusta on käytetty myös hyökkäyksiin ja vihollisiin, joten jopa skandaalinomaiset somepaljastukset ovat päässeet mukaan debuffina. Tutut energiajuomat ja sushiannokset ovat edelleen taskussa parannustavaroina, ja tavaravalikossa riittää lähes loputtomasti tilaa erilaiselle sälälle. Toisaalta parannella voi vain oman porukan vuorolla, eikä pitkiä evästaukoja voi enää pitää pausen painalluksella. Tutut ympäristön esineitä hyödyntävät hyökkäykset ovat nekin mukana, mutta vain jos esine sattuu olemaan käden ulottuvilla perushyökkäyksen lähtiessä. Tässä onkin eräs Yakuza: Like a Dragonin erikoisuuksista, sillä hahmojen sijainnilla on merkitystä esimerkiksi

Uusi tulokas? Mukaan vaan! Yakuza: Like a Dragon tuntuu vetävän myös uusia tulokkaita sarjan pariin, eikä suotta. Vaikka myös Judgment toimi hyvänä ponnistuslautana Ryu Ga Gotoku -studion maailmaan, niin ikään Like a Dragon on sopivasti omassa kotelossaan. Risteämiskohtia toki on, kuten kuuluukin, mutta peli muistaa esitellä asiat myös pitkään poissa olleelle päähahmolle. Toisaalta myös Yakuza 0 ja ensimmäisen osan päivitetty versio Yakuza Kiwami ovat hyviä alkupisteitä, jos ”perhe-elämä” kiinnostaa.

aluehyökkäysten tai juuri lyömäesineiden kannalta. Perinteisen roolipelirivin sijaan hahmot pyörivät aidonoloisessa tappelumetakassa tekoälyn ohjaamina. Hahmot saattavat myös jäädä kulmiin jumiin, eikä vihollismassan läpi voi juosta keskeytyksettä. Osuma-alueista ei myöskään anneta minkäänlaista indikaatiota. On erikoista, että taistelumekaniikka huomioi hahmojen sijainnin pelimaailmassa näinkin voimakkaasti ilman, että siihen voi vaikuttaa. Muuten Yakuza-asiat ovat ennallaan: sivutehtävissä ei ole järjen häivää, pelihallit ovat täynnä klassikoita, ja keräiltävää löytyy ympäri kaupunkia. Sujimon-hirviökeräily toimii sarjan silmäniskuna arvaatte-kyllä-mille, ja rahaa voi tienata alustatalouden yrittäjänä Part-Time Hero -pulapalvelussa. Kun mukaan lisätään vielä vihannesten kasvatus parannustavaroita varten, tekemistä riittää. Hahmonkehityksen kannalta ainoa keino on tapella, joten myös katujen satunnaisia mörköporukoita kannattaa mahduttaa aikatauluun.

Pääjuoni on jälleen uskollinen tarina uskollisuudesta, isistä, pojista, vallasta, rahasta ja oikeudenmukaisuudesta. Tasoltaan se on perushyvä, ja matkan varrelle mahtuu monia Yakuza-sarjan staroja, mutta aivan välttämätöntä ei aiempien osien pelaaminen ole, sillä Ichibanin tarina toimii hyvin myös omassa kotelossaan Judgmentin Yagami-seikkailun tavoin. Vain vaikeusasteen yllättävät piikit pelin loppua kohti muistuttavat, että sarja ei ole aivan täysin uudistunut helposti lähestyttäväksi. Roolipelimekaniikan takia edessä on tällöin paluu grindaamaan, sillä vuoropohjaisuuden takia numeroita ei voi loputtomasti kompensoida paremmalla pelaamisella. Peli sijoittuu enimmäkseen Yokohaman kaduille, ja väljempi ja kookkaampi pelimaailma on menettänyt hiukan Kamurochon ja Sotenborin tiiviyden tarjoamaa jännitettä. Aluetta halkovat valtaväylät ovat toki realistisia, mutta ne tekevät kävelystä paikoin raivostuttavaa urakointia yhdessä satunnaisten kohtaamisten kanssa. Taksimatkustamisen onneksi latausajat ovat pääosin melko lyhyitä jo väistyvälläkin konsolipolvella. Hahmokaarti on edellä mainittujen Yakuza-tuttujen lisäksi täynnä mielenkiintoisia tapauksia, joiden kohtalo on sidottu Ichibanin tarinaan paikoin hiukan löyhästikin. Eläkepäiviä odotteleva poliisi Koichi Adachi ei usko Ichibanin tuomioon ja kaipailee miehen apua yhteisen vihollisen takia. Koditon Yu Nanba on mainio tapaus, jonka puhetyylikin jo erottaa tavallisista videopelihahmoista. Vakioporukan viimeistelee Saeko Mukoda, jonka intressit yhtenevät muun porukan kanssa murhan ympärillä. Ääninäyttelemisessä pidemmän korren vetävät japanilaiset äänet, sillä englanninkieliset vastineet ovat hiukan turhan tavanomaisia ja varovaisia yleisanniltaan. Isoista nimistä kannattaa huomioida englanninkielisessä versiossa ääninäyttelevä Star Trek -legenda George Takei ja japaninkielisessä pelissä ärisevä Snake-ääni Akio Otsuka. Peli hienosäätää englanninkielisiä tekstityksiä sen mukaan, kumpi kieliversio on valittu, mikä onkin hyvä ratkaisu käännös- ja lokalisaatiohaasteisiin.

”Yakuza: Like a Dragon on eräällä tavalla tutun pelisarjan irtiotto.”

Graafisesti Yakuza: Like a Dragon tarjoaa sarjan parasta antia, vaikka jo PlayStation 4 Prokin yskähtelee joukkotappeluiden näyttävimmissä hyökkäyksissä ja joissain tilanteissa reunat näyttävät sangen rosoisilta. Ei ihme, että pelistä on tullut tai vähintään tulossa versio myös seuraavan polven koneille. Toisaalta vastineeksi on luvassa komeimpia kaupunkimaisemia koko Yakuzan historiassa, kuten odottaa sopiikin. Kaikkineen Yakuza: Like a Dragon poltti yli 60 tunnin kolon pelikelloon rennolla sivutehtävien ja oheisharrastusten suorittamisella. Täydellisyyteen pyrkivillä edessä saattaa olla sadan tunnin rajan rikkominen ainakin ladattavien lisäsisältöjen myötä. Aake Kinnunen Yakuza: Like a Dragon vie pelisarjan uusille urille perinteitä unohtamatta. Sopii sekä Yakuza-veteraaneille että vasta-alkajillekin.

pelaaja.fi // 39

Arvostelut

Ruudunpäivitystä priorisoivan Performance-tilan ohella tarjolla on ruudunpäivitystä natiivilla 4K-resoluutiolla leikkaava Cinematic-tila. Kevyempänäkin peli näyttää yhä muikealta.

DEMON’S SOULS Uusia mahdollisuuksia

Tekijä: Bluepoint Games Julkaisija: SIEE Alusta: PS5 Julkaisu: Nyt Ikäraja: 18

onylla piisaa monia katumustarinoita PlayStation 3:n ajoilta, ja yksi niistä kantaa nimeä Demon’s Souls. Yhdessä japanilaisen FromSoftwaren kanssa tuotettu peli kävi läpi monimutkaisen kehitysprosessin, jonka päätteeksi Sonyn usko haastavaan ja vaikeasti esiteltävään peliin oli niin olematon, että yhtiö päätti olla tuomatta sitä ollenkaan länsimaihin. Apuun riensivät onneksi ensin Atlus ja sitten Namco Bandai, joiden avulla Demon’s Soulsista ei tullut pelkästään kulttihitti vaan yksi menneen vuosikymmenen vaikutusvaltaisimmista teoksista. Sony on sittemmin paikannut erhettään palaamalla yhteen FromSoftwaren kanssa Bloodbornen merkeissä, ja reilun vuosikymmenen jälkeen Demon’s Souls saa remasteroinnin uuden konsolin julkaisupelinä.

PlayStation 5:lle kehitetty Demon’s Souls ei ole enää FromSoftwaren käsialaa, vaan työhön on pestattu amerikkalaistaustainen Bluepoint Games. Texasissa vaikuttavalle tiimille kyseessä ei ole sen ensimmäinen rodeo, vaan se on tehnyt Sonylle useampia remasterointeja ja Shadow of the Colossuksen kiitellyn PlayStation 4 -uusioversion. Periaatteiltaan uusi Demon’s Souls edustaa seuraajaa Bluepointin edelliselle työlle. Kehittäjien tarkoituksena ei ole ollut luoda modernisoidumpaa tulkintaa Dark Soulsin isästä vaan varmistaa, että vanhat pelilliset meriitit pääsevät loistamaan myös tänä päivänä. Keskeisimpänä tämä tarkoittaa, että tuttu pelattavuus on 40 // pelaaja.fi

ennallaan ja kääritty nyt entistä näyttävämpään ja soljuvampaan pakettiin. Demon’s Souls on siis vuonna 2020 kovin sama peli kuin vuonna 2009. Tarjolla on edelleen haastavaa reaaliaikaista toimintaa, jossa pienikin virhe voi johtaa kuolemaan sekä valuutan ja kokemuspisteiden virkaa hoitavien sielujen täysmenetykseen. Pelihahmon ohjaamisessa on läsnä myös huomattava animaatioprioriteetti, jolloin liikkeissään ei voi olla täysin holtiton, vaan tiukoissakin tilanteissa laskelmoitu liikkuminen on oleellista.

Uudesta kehittäjästä huolimatta meininki on tuttua aina tuntumaa myöten. Alkuperäistä peliä on käytetty tarkasti pohjana esimerkiksi viholliskäyttäytymisessä, ja jopa monet Souls-peleistä sittemmin häivytetyt ideat ovat osa PS5:n Demon’s Soulsia. Pelihahmo pystyy kanniskelemaan mukanaan vain rajatun määrän esineitä, taskusta ei löydy itsekseen täyttyvää parannusputelia, maailmanrakenne on rajallisempi, ja tarkastuspisteinä toimivia arkkikiviä on hyvin niukasti.

Demon’s Souls ei silti ole tänä päivänä aiempaa huonompi tai vanhentunut peli. Tietyt erot myöhempiin seuraajiin tuntuvat itse asiassa jännittäviltä erilaisuudellaan ja auttavat peliä nousemaan edukseen muiden FromSoftwaren taituruuksien joukosta. Tarkka pelillinen jäljittely myös tarkoittaa, että Demon’s Soulsin vaihteleva kirjo erilaisia pomotaisteluja on ennallaan ja toimii oivana muistutuksena siitä, miten paljon intoa ja kunnianhimoa FromSoftwarella oli jo alkuperäistä peliä suunnitellessaan. Muutamia lisäyksiä on tehty lähinnä pienillä lisävarusteilla, jotka auttavat tukemaan vanhaa kokemusta sitä rikkomatta. Isoimmat muutokset PS5:n Demon’s Souls tarjoaa teknisillä viilauksillaan. Peli pyörii oletuksena tarjottavassa Perfomance-tilassa ihanasti 60 fps:n vauhdilla dynaamisessa 4K-tarkkuudessa, mikä on jo itsessään hyvä keino viedä kokonaisuutta eteenpäin. Varsinainen sukat jaloista räjäyttävä ominaisuus on kuitenkin lataustaukojen lyhyys. Souls-pelit ovat olleet konsoleilla aina verkkaisia lataajia, mutta nyt odottelut ovat lähinnä viiden sekunnin luokkaa. Tällä on erityisesti suuri motivoiva vaikutus, sillä tappio varsinkin pomoja vastaan ei tunnu enää niin tuskalliselta, kun kärsimystä ei ole lisäämässä kännykän selaamiseen ajava häpeäruutu. PS5:n uusista keskeisistä ominaisuuksista on käytetty varovaisesti DualSense-ohjaimen tärinää. Sen avulla korostetaan erityisesti ympäristössä aistittavia yksityiskohtia, joista huomattavimpia ovat romahtavat rakennelmat. Esimerkiksi pomon rynnistäessä päin rikkoutuvaa pylvästä voi käsissään tuntea yksittäisten kivien putoa-

Entisöintiä Texasissa Bluepoint Gamesilla on tätä nykyä vahva side Sonyyn ja PlayStationiin, mutta studion juurissa on havaittavissa myös häivähdys Nintendo-historiaa. Yhtiön laittoivat vuonna 2006 pystyyn Marco Thrush ja Andy O’Neil, jotka molemmat olivat aiemmin mukana kehittämässä Retro Studiosin Metroid Prime -sarjaa. Studion ensimmäinen projekti oli PlayStation 3:n ensimmäisten latauspelien joukkoon kuulunut Blast Factoid -räiskintä, mutta sittemmin se on keskittynyt nimenomaan vanhempien peliklassikoiden elvyttämiseen. Valitettavasti O’Neil ei ehtinyt näkemään Demon’s Souls -hankkeen päätöstä, sillä kehittäjä menehtyi kesällä 2019 jo ennen projektin virallista julkistusta.

Keskusalue Nexus toimii porttina eri kenttien välillä, mutta PS5:n aktiviteettiominaisuuden ansiosta paikasta toiseen voi nyt myös pikamatkustaa suoraan. Sääntöjä ei toki rikota, eli oikaisu tuhoaa mukana olevat sielut.

van maahan ympärillä. Kiivaan yhteenoton aikana efektiä ei ehdi kauheasti ajattelemaan, mutta tunnelman rakentamisessa se on oma hauska lisänsä.

Uusittu Demon’s Souls näyttää upealta. Visuaaliset elementit on luotu alusta alkaen uusiksi, ja pelin maailma herääkin aivan uudella tavalla eloon. Ällisteltävää piisaa sekä uusille pelaajille että konkareille, joskin uudistuksilla on myös hintansa. Näyttävyyden mukana tulleet yksityiskohdat efekteistä uusittuihin hahmomalleihin, arkkitehtonisiin ratkaisuihin ja animaatioihin ovat herättäneet syystä paljon pohdintaa siitä, miten paljon ne ovat linjassa alkuperäisen teoksen kanssa. Souls-pelien hienovaraista tunnelmaa välitetään juuri visuaalisilla elementeillä, mutta uudessa pelissä ne edustavat usein näyttävää mahtipontisuutta ja pröystäilyä. Se puuttui varsin surumielisestä alkuperäispelistä. Ongelma ei ole varsinaisesti valtava, sillä uusittunakin Demon’s Souls on vaikuttava koitos, jonka monet kohtaavat nyt vieläpä ensimmäistä kertaa. Se muistuttaa kuitenkin siitä, kuinka pelien tekninen modernisointi ei tarkoita aina puhdasta parannusta entiseen. Ironisesti Demon’s Souls tuntuu menettäneen osan sielustaan ja saa PS5-version haiskahtamaan jäljitelmältä. Asiaa sopii harmitella, sillä klassikkoa on lähdetty selvästi elvyttämään arvostuksesta alkuperäisteosta kohtaan. Ei ole silti epäilystäkään, etteikö Demon’s Soulsin uusiminen olisi kiitoksen arvoinen teko Sonylta ja Bluepoint Gamesilta. Hinku Souls-pelien pariin on yhä suuri, joten on hienoa, että niistä ensimmäistä voi pelata nyt sujuvasti modernilla laitteella. Mullistusten osalta PS5-versio ei vertaudu Resident Evil 2:n tai Final Fantasy VII Remaken kaltaisiin uusioversioihin, mutta se ei pääse häiritsemään, kun pohjalla on niinkin laadukas alkuperäisteos. Panu Saarenoja

”Demon’s Souls on vuonna 2020 kovin sama peli kuin vuonna 2009. Tarjolla on edelleen haastavaa reaaliaikaista toimintaa, jossa pienikin virhe voi johtaa kuolemaan sekä valuutan ja kokemuspisteiden virkaa hoitavien sielujen täysmenetykseen.”

11-vuotias toimintaroolipeli maistuu oikein hyvin tuoreemmalla kuorrutuksella.

pelaaja.fi // 41

Arvostelut

CALL OF DUTY: BLACK OPS COLD WAR Paluu menneisyyteen Tekijä: Treyarch, Raven Software Julkaisija: Activision Alusta: PS5, PS4, XSX/S, XOne, Win (testattu) Julkaisu: Nyt Ikäraja: 18

Ei ihan roolipeli Sivutehtävien ohella kampanjan varrella pääsee tekemään valintoja ja käymään jopa keskusteluja muiden hahmojen kanssa. Ihan roolipeliksi Black Ops Cold War ei sentään heittäydy, vaikka yksinpelissäkin luodaan oma hahmo taustatarinoineen ja vahvuuksineen. Valintojen vaikutukset ovat lopun merkittävää ratkaisua lukuun ottamatta lähinnä kosmeettisia. Ratkaisujen vaikutukset realisoituvat varsinaisesti vasta kampanjan lopun Fallout-henkisessä koosteessa.

Vaikka kampanjan tapahtumat sijoittuvat 80-luvulle, piipahdetaan aikamatkalla myös Vietnamissa. Tarina ei ole mikään mestariteos, mutta siihen mahtuu muutamia villejä käänteitä, jotka kannattaa kokea.

42 // pelaaja.fi

all of Duty: Black Ops Cold War vie pelaajat takaisin vanhoihin hyviin aikoihin. Maailma on jaettu siististi hyviin ja pahoihin lännen ja idän välillä, ydinsodan uhka häämöttää horisontissa, ja Ronald Reagan on vielä Yhdysvaltain presidentti. Maailmaa varjostaa kuitenkin jopa Reaganin presidenttiyttäkin suurempi uhka. Tarinan keskiössä on Perseus, varjoissa toimiva hahmo, joka uhkaa keikauttaa geopolitiikan tasapainon ikävästi Yhdysvaltoja vastaan. Tuttuun Call of Duty -tyy-

liin hätiin hälytetään länsimaisen elämäntyylin pelastajat, jotka eivät kaihda keinoja toimissaan. Aiempien pelien tapaan tarina korostaa kovasti, että pahikset voi pysäyttää vain, jos on valmis rikkomaan sääntöjä sotarikoksiin saakka. Kehittäjät Treyarch ja Raven Software yrittävät ilahduttavasti uusia ideoita Call of Duty: Black Ops Cold Warin kampanjassa. Vaikka kampanjatehtävät ovat pääosin suoraviivaista räiskintää ja elokuvista lainaavia toimintakohtauksia, mukana on myös melkoisia kierrepalloja. Osassa tehtävistä hiippaillaan ja järjestellään tappoja Hitman-pelien tapaan kaappeihin sullottavia ruumiita myöten. Kelvollisesti toimivia hiiviskelymekanismeja käytetään onneksi säästeliäästi, sillä nykyisellään ne eivät kantaisi kokonaista peliä.

Kampanjan rakenne jakautuu tutun lineaarisesti eteneviin tehtäviin, joiden välillä kokoonnutaan turvataloon tuumimaan seuraavaa siirtoa ja valmistautumaan tuleviin koitoksiin. Turvatalossa tarjolla on myös valinnaista puuhaa. Tarinatehtävien rinnalla tiimi voi suorittaa sivutehtäviä, joiden oikeaoppinen läpäiseminen edellyttää todistusaineiston etsimistä ja sen tulkitsemista punaisten lankojen löytämiseksi. Tutkimustyötä edellyttävät sivutehtävät kuulostavat paperilla hyvältä, mutta toteutus jää monen muun uuden idean tavoin raakileeksi. Tehtäviä on nimittäin kokonaiset kaksi kappaletta, ja niitä edeltävä pulmanratkaisu on vesitetty niin suoraviivaiseksi, että vakoojien koodin murtaa vaivatta. Kampanjan uudistukset jäävät pinnallisiksi, mutta etenkin tarinan loppupuolelle mahtuu muutamia mieleenpainuvia hetkiä. Tarina on myös lyhyt, sillä sivutehtävineenkin sen läpäisee vaivatta parissa illassa. Vaikka peli tarjoaa kaksi varsin erilaista loppukohtausta, uudelleenpeluuarvoa tarinatilalle ei juuri jää. Kertakäyttöviihteenä sen pelaa kuitenkin mielellään läpi. Kampanjan ohella Call of Duty: Black Ops Cold Warissa räiskitään tietenkin myös verkkopelissä. Mukana on yhteistyöräiskintää epäkuolleita vastaan paluun tekevässä Zombies-pelitilassa ja koko joukko kilpailullisempaa räiskintää tarjoavia pelimuotoja. Zombies-pelimuoto ammentaa kampanjan lailla menneisyydestä. Julkaisussa mukana oleva Die Maschine -kartta on Call of Duty: World at Warista tutun alkuperäisen Nacht Der Untoten -zombikartan uusittu versio, joka toimii ensimmäisenä kappaleena Black Ops Cold Warin zombitarinaan. Aiemmista iteraatioista poiketen Zombies-pelitila on linkitetty tiiviimmin moninpeliin. Pelimuodot jakavat kokemusjärjestelmät toistensa kanssa, eli aseita ja niiden kustomointivaihtoehtoja avautuu kumpaakin pelatessa. Muutos vaikuttaa yhteistyötoiminnan lähtöasetelmiin, sillä zombimättöön voi itse valita haluamansa aloituskokoonpanon. Perinteiseen tapaan aseita kuitenkin voi ja pitää päivittää uusiin, tehokkaampiin vaihtoehtoihin tehtävän edetessä. Zombies-pelitilan anti on uudistuksista huolimatta tuttua. Zombiräiskinnän ohella suoritetaan tehtäviä, jotka kuljettavat varsin lennokkaita käänteitä sisältävää juonta eteenpäin. Yhteistyöräiskintä on eittämättä hauskaa, mutta toisaalta tarjolla on julkaisun aikoihin vain yksi kart-

ta, jonka anti voi tulla tutuksi nopeasti. Mukana on myös Dead Ops Arcade -tuplatikkuräiskinnän kolmas osa, joka on kuitenkin lähinnä sivujuonne varsinaisen zombikokemuksen rinnalla.

Monille Call of Dutyn varsinainen pihvi on verkkomoninpelissä. Kilpailullinen moninpeli onkin Black Ops Cold Warin kattavin ja pitkäikäisin osuus. Mukana ovat vanhat tutut pelimuodot tappomatseista Dominationiin ja Kill Confirmediin, mutta sekaan mahtuu myös muutama isompi uutuus. Keskeisimmät uudet pelimuodot ovat VIP Escort, Combined Arms ja Fireteam: Dirty Bomb. VIP Escortissa saatetaan vuorotellen kohdehenkilöä pakopaikalle lyhyistä eristä koostuvissa otteluissa. Combined Armsissa taas taistellaan 24 pelaajan voimin isommilla kartoilla tankkien ja muiden ajoneuvojen kanssa. Nelihenkisissä tiimeissä pelattava 40 hengen Fireteam: Dirty Bomb on tavallaan mukaelma Warzonen Plunder-pelitilasta. Tarjonta on siis varsin kattava, ja kaikki pelimuodot ovat sinänsä varsin toimivia vaihtoehtoja. Call of Duty on kuitenkin parhaimmillaan perinteisemmissä tiimipohjaisissa pelitiloissa. Moninpelin tempo on Modern Warfarea nopeampi. Vauhti ei itsessään ole ongelma, mutta Black Ops Cold War tuntuu lähinnä vanhalta Call of Dutylta uusilla kartoilla höystettynä. Pelituntuma on hyvä, mutta suurin osa uudistuksista painottuu toiminnan ulkopuolelle. Hahmon muokkausta on taas uudistettu, mikä tuntuu olevan jokavuotinen Call of Duty -perinne. Hahmolle voi valita aseistuksen ja kolmen edun ohella yhden vil-

likorttiominaisuuden ja Modern Warfaresta tutun Field Upgrade -erikoisvarusteen. Ilmaiskuja ja muita etuja tarjoavan pisteputkijärjestelmän uudistukset ovat toimivia. Kerätyt pisteet säilyvät myös kuoleman jälkeen, mikä kannustaa enemmän riskinottoon ja liikkuvampaan pelityyliin. Ilmaiskujen ja muiden tuhokoneiden käyttöä hillitään aikaan perustuvilla rajoituksilla, mutta ne ovat silti jatkuvasti läsnä taistelukentällä. Pelitilojen määrästä huolimatta Call of Duty: Black Ops Cold Warissa on aiempaa vähemmän sisältöä. Moninpelikarttoja on kymmenkunta, joista osa on saatavilla vain isommissa pelimuodoissa. Pelin lisäsisältö on toki maksutonta niin moninpelikarttojen kun Zombies-täydennystenkin osalta, mutta en ole ihan varma, riittääkö melko heppoinen sisältö kannattelemaan peliä sisältöpäivityksiin saakka. Call of Duty: Modern Warfaren jälkeen Black Ops Cold War on hienoinen pettymys. Yksinpelikampanjassa on kiinnostavia elementtejä, mutta toteutus jää pääosin puolivillaiseksi. Zombies on viihdyttävää yhteistyötoimintaa, mutta sisältöä on niukasti. Sinänsä hyvä moninpelikin tuntuu askeleelta taaksepäin. Kaikesta huolimatta Call of Duty: Black Ops Cold War tarjoaa toimintaa, jollaista vain Call of Duty tarjoaa. Tänä vuonna se ei ole parhaimmillaan mutta siitäkin huolimatta ihan hyvää. Jukka Moilanen Call of Duty: Black Ops Cold War on yrityksestä huolimatta heppoinen ja vanhan tuntuinen räiskintä, joka on siltikin ehtaa CoDia.

”Osassa tehtävistä hiippaillaan ja järjestellään tappoja Hitmanpelien tapaan kaappeihin sullottavia ruumiita myöten.”

Epämodernia sodankäyntiä Moninpeli tuntuu perusteiltaan vanhan lämmittelyltä viime vuoden erinomaisen Modern Warfaren jälkeen. Suurin osa Infinity Wardin tuomista uudistuksista, kuten aseiden tukeminen ja pikajuoksutoiminto, on jätetty pois Black Ops Cold Warista. Pienistä pelillisistä uudistuksista, kuten mahdollisuudesta ampua kranaattia heittäessään, huolimatta peli muistuttaa tuntumaltaan vanhaa Call of Dutya.

pelaaja.fi // 43

Arvostelut

GODFALL Päältä kaunis, sisältä ontto

Tasapaino hakusessa Koska pc-versio ei ainakaan julkaisussa tarjonnut peliseuranhakutoimintoja, en osaa sanoa, kuinka peli toimii yhteistyömoninpelinä. Ainakin yksinpelissä tasapaino on ailahteleva. Pomotaistelut ovat periaatteessa haastavia, mutta koska tehty vahinko säilyy kuolemien yli, taistelut ovat voitettavissa pelkällä jääräpäisyydellä. Jostain syystä yhden tehtävän lopputaistelu kahta pahista vastaan muodosti ainoan poikkeuksen sääntöön. Päädyin lopulta ratkaisemaan mahdottoman tuntuisen vastuksen hyödyntämällä bugia, jonka ansiosta pystyin kohtaamaan viholliset yksi kerrallaan.

Tekijä: Counterplay Games Julkaisija: Gearbox Publishing Alusta: PS5, Win (testattu) Julkaisu: Nyt Ikäraja: 16

ounterplay Gamesin kehittämä Godfall tunnetaan parhaiten ensimmäisenä PlayStation 5:lle paljastettuna pelinä. Vaikka Duelyst-keräilykorttipelin kehittäjien uutuus julkaistiinkin konsoliyksinoikeudella PS5:lle, peli tuotiin samaan aikaan myös pc-pelaajien ulottuville. Värikäs toimintaroolipeli näyttää hienolta, mutta mitä uuden sukupolven avauspeli mahtaa pitää sisällään?

Aperionin fantasiamaailmaan sijoittuvan Godfallin tarina on äärimmäisen geneerinen. Itse asiassa en ole edes ihan varma, mistä juonessa oikein oli kyse. Olen kyllä kahlannut tarinan läpi, mutta asetelma on vielä vähän hämärän peitossa. Taistelin tieni Orinina läpi elementtiulottuvuuksien päihittämään veljeni Macrosin, mutta varsinainen juoni on epämääräinen ketju tapahtumia, jotka johtavat antikliimaksiin. Godfall yrittää kyllä kovasti kertoa eeppistä tarinaa, mutta lopputulos on joukko näyttäviä mutta irrallisen tuntuisia tapahtumia ja epämääräiseksi jääviä hahmoja. Yritin uppoutua peliin myös maailmaa täydentävien codex-tekstien avulla, mutta Godfall ei vain onnistu luomaan johdonmukaista pelimaailmaa. Peli lyö tiskiin koko joukon nimiä ja termejä ilman minkäänlaista viitekehystä, mutta se ei loppujen lopuksi kerro oikein mitään. Pelimaailma on yhtä lailla persoonaton. Maailma on täynnä puhdasta tykinruokaa, joka odottelee passiivisesti pelaajan saapumista jokaisessa risteyksessä. Päätin lopulta lakata yrittämästä ymmärtää ja tyydyin vain pelastamaan maailman ainoiden kaverieni Lamppupään ja Leijuvien naamojen opastamana.

Siirrytään kuitenkin positiivisempiin asioihin. Godfall on ytimeltään varsin tutun tuntuinen toimintaroolipeli, jonka parasta antia onkin juuri toiminta. Peli tarjoaa käyttöön kattavan valikoiman työkaluja, joilla vihollisjoukoista otetaan mittaa ajoitukseen ja kykyjen hyödyntämiseen pohjautuvissa taisteluissa. Erilaiset aseet tarjoavat hieman erilaista tuntumaa, ja iskuja voi täydentää heittokilvellä sekä erikoishyökkäyksillä. Godfall ei yllä esimerkiksi erinomaisen viimeisimmän God of Warin tasolle, mutta parhaimmillaan taistelut soljuvat näyttävästi väistöistä vastaiskuihin ja tuhovoimaisiin erikoisiskuihin. Taisteluita värittää melkoinen joukko mekanismeja, joita peli heittää ikään kuin puolihuolimattomasti pelaajalle. Yhtäkkiä kevyet iskut kerryttävätkin Soulshatter-mittaria, joka räjähtää pois vihollisen terveyspalkista raskaan lyönnin myötä. Vihollisten alla näkyvän Breach-mittarin

44 // pelaaja.fi

Pelin tarina vie läpi kolmen elementtiulottuvuuden, joita kansoittaa joukko eri näköisiä vihollisia. Persoonallisuus ei ole Godfallin vahvuus, sillä alueet koostuvat lähinnä käytävistä ja taisteluita varten varatuista aukioista.

olevan hirveästi merkitystä pelituntuman kannalta. Tämä olisi ehdottomasti parempi peli suoraviivaisena toimintaseikkailuna ilman avoimen pelimaailman elementtejä tai liioitellun moniulotteisia hahmonkehitysvaihtoehtoja. Kunnianhimoa kehittäjillä on riittänyt, mutta toteutus on jäänyt puolitiehen.

”Tolkuttoman geneerinen fantasiatoimintapeli, joka yrittää olla paljon enemmän.” kuluttaminen altistaa ne voimakkaalle Takedown-hyökkäykselle, mutta toiminnon kuvauksen jouduin etsimään pelin valikoiden syövereistä. Samalla huomasin, että hahmollani on jo tovin aikaa ollut käytössään maahan juntattava viiri, joka avittaa taisteluissa, kunhan sitä vain huomaa käyttää. Mekanismit ovat ideoiden sekamelska, joka jättää paljon arvailun varaan. Monet mekanismit tuntuvat olevan paikallaan siksi, että niitä vain on tapana olla nykyaikaisissa peleissä. Varusteita pitää pystyä purkamaan erilaisiin osiin, joilla voi parannella muita varusteita. Kentistä tulee löytyä sivutehtäviä ja geneerisillä fantasianimillä (suosikkini on eteerinen säie) varustettuja rakennustarpeita etsittäväksi. Loottia on oltava, ja sen harvinaisuudesta on kerrottava väreillä harmaasta vihreän, sinisen ja violetin kautta keltaiseen. Numerot kasvavat, koska numeroiden on kasvettava. Missään näistä mekaniikoista ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta Godfallin tapauksessa ne tuntuvat vain painottomilta. Aseiden ja Valorplate-haarniskoiden erot ovat käytännössä todella pieniä, eikä valinnoilla tunnu

Pelin tehtävätkin ovat alusta loppuun saakka käytännössä saman toistoa: juokse tehtävämerkille päihittämään pahis. Periaatteessa pelimaailmassa on myös joukko peruspahiksia, mutta huomasin jossain vaiheessa, että vihollisten ohi voi lähes poikkeuksetta vain juosta. Taisteluista saa tietenkin kokemuspisteitä ja pelivaluuttaa, mutta parhaat varusteet saa joka tapauksessa pomotaisteluista, mikä tekee muista vihollisista turhaa täytettä. Godfall kuitenkin olettaa olevansa kiinnostavampi peli kuin se onkaan. Muutamassa kohdassa tarinan edistäminen edellyttää niiden geneeristen fantasiaelementtien keräämistä, mikä tarkoittaa tehtävien jauhamista uudelleen, kunnes riittävä määrä on kasassa. Käytännössä kaikissa sivutehtävissä tarkoituksena on vain päihittää joku pelin pikkupomoista, mikä käy yleensä viidessä minuutissa juoksuajat sisältäen. Siitäkin huolimatta ne ovat turhaa toistoa, jonka tarkoituksena on lähinnä pitkittää pelin kestoa. Lisäksi peli tarjoaa tilaisuuden jatkaa varusteiden keräämistä ja hahmon kehittämistä tarinan päättymisen jälkeen avautuvissa lisähaasteissa, mutta siihen mennessä anti on kyllä nähty lopullisesti. Godfall on pelattavissa kokonaisuudessaan yhteistyömoninpelinä, mutta yksin pelattaessa verkkopelitoiminnot eivät pelissä näy. Siitäkin huolimatta peli edellyttää pakollista nettiyhteyttä myös yksinpelissä. Sen katketessa peli palaa alkuvalikkoon ja pyyhkii samalla kesken olleen tehtävän etenemisen mennessään. Sama käy myös pelin kaatuessa, mikä on suorastaan naurettavaa, kun otetaan huomioon pelin varsin hyvin toimiva tallennuspistejärjestelmä. Kenties verkkopelitoimintojen varalle oli suuret suunnitelmat, jotka vain jäivät toteutumatta.

Rauta lujilla? Pc-versio sai julkaisunsa alla kritiikkiä suhteellisen kovista laitteistovaatimuksista. Godfall on toki ihan näyttävä peli, mutta on vaikeaa kuvitella, ettei peliä olisi saatu pyörimään kevyemmälläkin raudalla. Minimikokoonpanoksi ilmoitettu Core i5-6600, GeForce GTX 1060 ja 12 gigatavun keskusmuisti tuntuu kovalta, joten kyse lienee ainakin osittain heikosta optimoinnista. Suosituskokoonpanon vaatimukset täyttävällä i5-10600K:lla ja GTX 1080 Ti:llä varustettu testilaitteisto pyöritti peliä ongelmitta maksimiasetuksilla, mutta myöhemmässä päivityksessä saapuvaan säteenseurantaan tarvitaan vieläkin enemmän vääntöä.

Mitään syytä pakolliselle verkkoyhteydelle julkaistusta pelistä ei joka tapauksessa löydy. Godfall on tolkuttoman geneerinen fantasiatoimintapeli, joka yrittää olla paljon enemmän. Vaikka perustoiminta on viihdyttävää, alkaa samanlaisten taisteluiden kahlaaminen kyllästyttää jo ennen tarinan puoliväliä. Kunnianhimoa eittämättä on, mutta suuret suunnitelmat ovat jääneet syystä tai toisesta toteutumatta. Vähemmän olisi tässäkin tapauksessa ollut enemmän. Jukka Moilanen Tarpeettoman monimutkainen toimintaroolipeli, joka näyttää hyvältä mutta jää tyhjäksi kunnianhimosta huolimatta.

pelaaja.fi // 45

Arvostelut

SPIDER-MAN: MILES MORALES Uuden sukupolven seittisinkoilija Tekijä: Insomniac Games Julkaisija: Sony Alusta: PS4, PS5 (testattu) Julkaisu: Nyt Ikäraja: 16

nsomniac Gamesin kahden vuoden takainen Spider-Man-seikkailu oli kaikin puolin nappiosuma, ellei omissa kirjoissani jopa vuoden peli. Hämähäkkimiehen kunniakas paluu peliestradeille ei välttämättä ollut yhtä uraauurtava kuin Batmanin peli-ikoniksi aikoinaan nostanut Arkham Asylum, mutta se kulki varmoin askelin yön synkän ritarin innoittamalla tiellä. Insomniacin oma näkemys ikonisesta Marvel-sankarista tuntui samanaikaisesti sekä tuoreelta että uskolliselta hahmon universumille, minkä lisäksi Peter Parkerin hämmästyttävät kyvyt kääntyivät hämmentävän tyydyttävästi erilaisiin pelitilanteisiin. Seittisinkoilu avoimessa New Yorkissa kolahtikin sen verran kovaa, että jo pelkkä paikasta toiseen poukkoilu viihdytti vielä pitkään päätarinan läpäisyn jälkeenkin. PlayStation 4:n yksinoikeuspelistä kehkeytyi mainion pelikokemuksen lisäksi varsin huomattava myyntihitti, minkä valossa ei ole yllättävää nähdä verkkopää myös osana uutuuttaan kiiltelevän PlayStation 5:n julkaisupelitarjontaa. Täysiverisen jatko-osan sijaan Spider-Man: Miles Morales on hieman tiiviimpi sivuseikkailu, jossa nimensä mukaisesti New Yorkin naapurustoja vahtii tällä kertaa se kulmakunnan tuoreempi seinäkiipijä. Toisin sanoen omilla jaloillaan seisova peli rakentuu edeltäjänsä toimivalle pohjalle, mutta uusia tarina- ja tehtäväkokonaisuuksia ryyditetään Miles Moralesin ainutlaatuisilla erikoiskyvyillä – sekä PlayStation 5 -versiossa uuden sukupolven teknisillä herkuilla. Lopputulos tuntuu odotetusti erittäin tutulta, mutta ehostetut puitteet jaksavat kannatella vaivatta myös tuoretta seikkailua.

Tarinallisesti edellispelin tapahtumista on ehtinyt kulua vuoden päivät, joiden aikana Miles on lähinnä totutellut perinteisempiin hämähäkkivoimiinsa Peterin aisaparina. Oma näytön paikka koittaa Parkerin suunnatessa

”Spider-Man: Miles Moralesin tarina elää ja hengittää erinomaisesti kirjoitettujen hahmojensa kautta.” rapakon taakse työmatkalle, jonka aikana New Yorkissa käynnistyy vuosisadan lumimyräkän ohella valtataistelu hämärääkin hämärämmän Roxxon-energiayhtiön ja Tinurin johtamien teknoterroristien kanssa. Toiminnan keskellä ei ole puutetta lämminhenkisestä identiteettidraamastakaan, sillä Spider-Man: Miles Moralesin tarina elää ja hengittää erinomaisesti kirjoitettujen hahmojensa kautta. Vaikka Miles ja tämän ympärillä pyörivä hahmogalleria eivät suhteellisen uusina kasvoina olleet erityisen tuttuja 2000-luvun taitteessa sarjakuvia ahmineelle, uudet tuttavuudet onnistuivat voittamaan puolelleen siinä missä edellispelin klassisempienkin hahmojen tulkinnat. On myös virkistävää vaihtelua nähdä Milesin uran alkuvaiheita Peterin jo absurdiljoonalla eri tavalla kerrottujen kasvukipujen sijaan. Sivutehtävien ja -puuhastelun kera päälle kymmenen tunnin mittainen kokonaisuus erottuukin selkeimmin edeltäjästään juuri Milesin omilla myrkkysähkö- ja näkymättömyysvoimilla, joilla viholliskohtaamisiin saadaan uutta otetta. Näkymättömyys ei pelkästään auta kolkkaamaan pahaa-aavistamattomia vihollisia huomaamattomammin, vaan sen avulla voi myös vetäytyä turvaan niskan päälle päässeen vihollisryppään keskeltä. Myrkkysähkö vuorostaan murtaa Tinurin teknoterroristien suojat ja lamauttaa hetkellisesti ympärillä väijyviä vihollisia, mikä

46 // pelaaja.fi

Erilaisia pukuja riittää tälläkin kertaa runsain mitoin. Niistä sympaattisin on ehdottomasti tämä suloinen ilmestys.

tuo taisteluihin uuden tarkkailtavan lisäkerroksen. Nopeatempoinen taistelu pysyy silti hauskana ja monipuolisena yhä tehokkaammiksi kehittyvien hyökkäysten ja ympäri kaupunkia ujutettujen holoharjoitusten ansiosta. Yhteenottoja tosin yhä vaivaa ajoittainen sekavuus verrattaessa esimerkiksi Batmanin Arkham-seikkailujen selkeämpiin linjauksiin. Muutoin Miles Morales kulkee tutuilla linjoilla niin pelillisesti kuin rakenteellisestikin. Tällä kertaa kauniin lumipeitteen saanut New York on kansoitettu keräilyesineillä, vihollispesäkkeillä ja satunnaisesti ilmaantuvilla rikollisuusaalloilla, joiden hoitelemisella kartutetaan varusteiden ja pukujen hankintaan tarkoitettuja aktiviteettipisteitä. Tarjolla on myös Hämiksen henkilökohtaisen mobiilisovelluksen kautta lähetettyjä avunpyyntöjä, jotka avartavat mukavasti kaupunkilaisten suhtautumista uuteen

Hämähäkkimieheen. Toiminnan ja matkanteon lomassa tarinaa ja tapahtumia taustoitetaan jatkuvasti puhelinsoitoilla ja J. Jonah Jamesonin aina yhtä hupaisilla podcast-raivoamisilla. Toimivaa kokonaisuutta ei ole kannattanutkaan lähteä muuttamaan liiaksi asti, sillä kaupungilla ristiin rastiin sinkoileminen on sanalla sanoen hauskaa. Onnistuneissa heiluriliikkeissä ja hyppyjen ajoituksissa on jotakin ihanan pelimäistä, johon on vaikea kyllästyä.

Ajatustasolla monet saattavat mieltää SpiderMan: Miles Moralesin luonteensa takia välimallin PlayStation 5 -peliksi, mutta tekniset ja graafiset erot PlayStation 4 -versioon huomaa jo ensisilmäyksellä. Pelkästään hahmojen kasvoanimaatiot ottavat huomattavan harppauksen edellispelistä, mikä nostaa välipätkien henkilökohtaisemmat draamankaaret uudelle tasolle. Pelin ulkoasuun

Manhattanin pelialue nähtiin jo edellispelissä, mutta Yakuza-sarjan Kamurochon tavoin uusi sisältö tuo eloa tutuille kulmille. Milesin tarinan keskiö on enemmän saaren pohjoisosissa Harlemissa.

satsaava Fidelity-grafiikkatila tuo yksityiskohtaisempien maisemien ja sääefektien lisäksi mukanaan säteenseurannan kaltaiset uuden sukupolven graafiset herkut. Sen ansiosta erilaiset heijastukset ja valoefektit tuovat kaupunkimaisemiin konsoleilla ennennäkemättömällä tavalla eloa, syvyyttä ja uskottavuutta. Usein maisemia jääkin ihmettelemään suu ammollaan – samoin silloin, kun hyytävä lumimyrsky alkaa piiskata katukuvaa. Vaikka Fidelity-tilan ruudunpäivitys on monien harmiksi 30 ruutua sekunnissa, vauhdikas toiminta pyörii äärimmäisen tasaisesti ja näyttävästi hektisimmissäkin tilanteissa. Sitäkin sulavampaa toimintaa on tarjolla suorituskykyä painottavassa Performance-tilassa, jossa ruudunpäivitys pyörii tyylikkäästi 60 ruudun sekuntitahdilla. Tämä kuitenkin tapahtuu säteenseurannan kustannuksella, mikä on sulavammista animaatiosta ja vastaanottavaisemmasta toiminnasta nauttiville hyväksyttävä uhraus – olihan jo ensimmäinen Marvel’s Spider-Man näyttävä peli jo viime sukupolven konsolilla. Molemmat grafiikkatilat ajavat tavoittelemansa asiat mallikkaasti, ja se tuo Spider-Man: Miles Moralesiin riittävästi sitä uuden sukupolven tuntua. Ulkoasun ohella PlayStation 5 -version selkein elämälaatua parantava piirre on paljon puhuttu latausruutujen ja -aikojen katoaminen. Peli käynnistyy saman tien aloitusruudusta, eikä se jää raksuttamaan edes kuoleman koittaessa tai pikamatkustusominaisuutta käyttäessä. Siinä missä PlayStation 4 -edeltäjässä melkeinpä seittisinkoili paikasta toiseen lataustauon välttääkseen, PS5:llä vastaavalle pallottelulle ei ole tarvetta. Kohteen valinnan jälkeen Miles nousee jo ylös metroaseman portaita uudessa sijainnissa, eli pikamatkustus on ensimmäistä kertaa koko olemassaolonsa aikana täysin nimensä veroinen konsepti. Vaikka se ajatustasolla saattaa tuntua pieneltä asialta, vanhaan on tämän jälkeen kieltämättä vaikea palata. PS5-versio hyödyntää myös DualSense-ohjaimen tarkempia tärinäominaisuuksia, mutta omalla kohdalla se tuntui sen verran hienovaraiselta, ettei siihen osannut erityisemmin kiinnittää huomiota tai edes reagoida pelin tiimellyksessä.

Spider-Man: Miles Morales on oiva lisä Insomniacin aloittamaan Hämis-peliuniversumiin, vaikkei se pelillisesti yritäkään keksiä pyörää uudelleen. Lyhyemmästä luonteestaan huolimatta kokonaisuus tuntuu silti riittävältä, sillä tapahtumissa ja juonikuvioissakin ollaan sopivissa määrin suurten asioiden äärellä. Edeltävän pelin pelanneille se tarjoaa kotoisat puitteet PlayStation 5 -version graafisten ja teknisten parannusten ihmettelyyn, ja ne kieltämättä tekevät mainiosta kokonaisuudesta entistäkin vakuuttavamman. Hämähäkkimiehen edesottamukset toimivat erinomaisena maistiaisena uuden sukupolven yksinoikeuspelien potentiaalista, joten sitä voikin kutsua varsin onnistuneeksi julkaisupeliksi. Ville Arvekari Ensimmäisen Spider-Manin puitteet kannattelevat mainiosti tiiviimpää lisäseikkailua.

pelaaja.fi // 47

Arvostelut

ASTRO’S PLAYROOM Oppitunti odotuksien ylityksestä

Tekijä: ASOBI Team Julkaisija: SIE Alusta: PS5 Julkaisu: Nyt Ikäraja: 7

onyn pallopäinen Astro-robotti teki itsensä tutuksi PlayStation-pelaajille viime sukupolvella PS4:n ja PSVR:n ilmaisten Playroom-teknologiademojen keulakuvana, mutta sympaattinen maskotti puhkesi kukkaan vasta pari vuotta sitten ikioman Astro Bot: Rescue Mission -seikkailunsa myötä. Virtuaalitodellisuusformaatti valitettavasti rajoitti mahtavan pelin yleisöpotentiaalia rankasti, mutta PlayStation 5:llä tätä vääryyttä lähdetään oikomaan reilulla kädellä. Jokainen uusi konsoli nimittäin kotiutuu tässäkin sukupolvessa oman Playroominsa kanssa, mutta tällä kertaa ilmaisherkku on lähempänä täysimittaista tasoloikkapeliä kuin pelkkää teknologiademoa. Astro’s Playroom esittelee uuden PlayStation 5:n ja erityisesti tuoreen DualSense-ohjaimen ominaisuuksia monipuolisesti, mutta se tekee sen tavalla, joka todella saa kokemuksen tuntumaan yhtenäiseltä matkalta. 16 kenttää tarjoavat useamman tunnin edestä kaikenikäisille sopivaa tasohyppelyä ja kevyttä ongelmanratkaisua, ja kukin neljästä maailmasta nostaa esiin ohjaimen eri puolia adaptiivisista liipaisimista aiempaa tarkempaan liikkeentunnistukseen. Maailmat on vieläpä sidottu hauskasti kiinni PlayStation 5:een itseensä, sillä

Pelin taustamusiikki on mahtavan tarttuvaa ja jää soimaan päähän vielä pitkään lopputekstien pyörittyäkin.

”Pelin jokainen elementti ja yksityiskohta tihkuu PlayStationin henkeä ja historiaa.” konsolin sisuksiin sijoittuvassa seikkailussa päästään suhailemaan turbovauhtia tiedon valtateillä ja ihmettelemään tehokkaan viilennysjärjestelmän toimintaa hampaat kalisten. Suurin osa DualSense-kikkailusta tapahtuu erilaisten erikoispukujen ja kulkuvälineiden sisällä. Sammakkopuvussa mukautuvat liipaisimet auttavat sääntelemään hyppyvoimaa, kun taas kuula-ajokkia ohjataan yksinomaan ohjaimen kosketuslevyä hipelöiden. Kikkailusta saa välillä kyllä taukoakin ja tavallistakin tasohyppelyä on tarjolla, mutta vähintään haptisesta palautteesta päästään nauttimaan kirjaimellisesti joka askeleella. Leukaansa saa etsiä lattialta useampaan otteeseen, kun ensi kertaa huomaa eri lattiamateriaalien värähtelevän eri taajuuksilla tai tuntee ruutua piiskaavien sadepisaroiden ropisevan myös ohjaimen pintaan. DualSensen kykyjä voi hyödyntää monilla tavoilla, ja Astro’s Playroomin jälkeen ei voi kuin toivoa, että muutkin kehittäjät näkevät sen potentiaalin.

PSVR:n Astro Bot: Rescue Missionin suurimpia vahvuuksia oli ilahduttavan kekseliäs ja yksityiskohtia pursuava kenttäsuunnittelu, ja perinteitä jatketaan myös Playroomissa. Tasot on ahdettu täyteen vapaaehtoista tehtävää ja löydettävää, ja koska latausajat eivät uutta konsolia juuri vaivaa, jo koluttujen kenttien pariin salaisuuksien perässä palaaminen ei ärsytä tippaakaan. Keräillä voi esimerkiksi 3D-malleja vanhoista PlayStationeista ja niiden lisälaitteista, joita voi myöhemmin ihailla lähietäisyydeltä keskusmaailman reliikkigalleriassa. Nostalgiassa vellominen ei kuitenkaan missään nimessä jää tähän. Astro’s Playroom hurmaa pelaajansa erityisesti sillä, kuinka häpeilemättä sen jokainen elementti ja yksityiskohta tihkuu PlayStationin henkeä ja

48 // pelaaja.fi

Pelaajan

valinta

historiaa. Niityillä kukoistavat kukat ovat pieniä PlayStation-symboleita, hyppytasanteet vanhoja muistikortteja ja puiden rungot johtoja. Kentät on keräiltävien salaisuuksien lisäksi kansoitettu Astron kaltaisilla pienillä roboteilla, jotka esittävät kuvaelmatyyppisesti eri PlayStation-sukupolvia määritelleitä klassikkopelejä. Pantomiimikohtausten bongailu ja lähdeteosten arvuuttelu on hauskaa puuhaa sivustakatsojillekin, ja siitä innostunevat eritoten vanhemman polven pelaajat, joilla ysäriklassikotkin ovat edelleen tuoreina mielessä. Ilmaispeliksi uusi Playroom olisi hyvin sisältörikas ja teknisesti vaikuttava myös ilman PlayStation-ilottelua, mutta siitä huokuva lapsekas riemu ja juhlatunnelma on niin tarttuvaa, että se nostaa kokemuksen vielä astetta korkeampiin sfääreihin. Peli on kaikessa hurmaavuudessaan niin mieleenpainuva aloitus uudelle konsolisukupolvelle, että sen kutsuminen teknologiademoksi on suorastaan pöyristyttävän vähättelevää. Astro’s Playroom on todella ansainnut paikkansa PlayStation 5:n julkaisupelien joukossa, eikä sitä pidä ylenkatsoa sen lähtökohtien vuoksi. Johanna Puustinen Astro’s Playroom on taidolla kynäilty rakkauskirje PlayStationin kulttuuriperinnölle.

”Nämä ovat kuitenkin verrattain pieniä murheita, joista nillitetään, kun mitään isompaa ei löydy.”

AMNESIA: REBIRTH Muistelumatka aavikolla

Tekijä: Frictional Games Julkaisija: Frictional Games Alusta: Win (testattu), PS4 Julkaisu: Nyt Ikäraja: 18

eissu alkoi niin kuin reissuilla on tapana alkaa. Sitä lähtee kotoaan Pariisista tutkimusmatkalle Afrikkaan saadakseen ajatuksensa pois kurjaksi käyneestä arjesta. Kesken matkan lentokone syöksyy maahan keskellä autiointa Algeriaa, ja herätessä kaikki muut retkikunnan jäsenet ovat tiessään. Eikä muistinpentelekään toimi enää halutulla tavalla. Amnesia: Rebirthin päähenkilö Tasi Trianonilla ei pyyhi hyvin. Hän on hukannut tiiminsä ja puolisonsa, ja silloin kun kuuma aurinko ei paahda niskaan, Algerian pimeät ja karmivat luolat saavat sykkeen nousemaan. Meno on heti alkumetreistä tuttua Frictional Gamesia. Siinä

missä sarjan ensimmäisessä osassa tutkittiin preussilaista Brennenburgin linnaa, Rebirth tarjoaa ilahduttavan monipuolisesti erisorttista miljöötä. Tiimiään etsiessään Tasi koluaa niin aavikkoa, luolastoja kuin kokonaan toista ulottuvuuttakin. Myös mekaaninen osasto toivottaa palaavan Amnesia-fanin lämpimästi tervetulleeksi. Tasi ahdistuu nopeasti joutuessaan olemaan pimeässä, mutta valo saattaa paljastaa hänen olinpaikkansa hirviöille. Eteneminen edellyttää aika ajoin esineiden liikuttelua paikasta toiseen, vihollisten ohi hiipimistä ja kohtalaisen kevyttä pulmailua. Pähkinät ovat aavistuksenomainen pettymys muuten loistavassa pelissä. Ne ovat kelvollisia ja ajavat asiansa – kutakuinkin samaa tasoa kuin studion aikaisemmissa tuotoksissa siis. Rebirth kuitenkin vaikuttaa alussa yhden tai kahden pulman verran siltä kuin peliin petailtaisiin fysiikkapohjaisempia pähkinöitä. Sen syvem-

mällä fysiikka-altaassa studio ei valitettavasti varpaitaan uita, mikä on Breath of the Wildin jälkeisessä maailmassa hienoinen pettymys.

Rebirthille on suotu mittaa piirun verran liikaa. Siinä missä sen edeltäjä oli mahdollista läpäistä noin 6–8 tunnissa, Rebirth haukkaa pelityylistä riippuen jopa 12 tuntia. Loppunousu on toimiva ja aidosti koskettava, mutta keskivaiheilta olisi voinut silpaista ihan hyvin tunnin ilman, että kokemus liiemmälti kärsisi. Samalla tiivistäminen voisi tasoittaa pelaajahahmon ja pelaajan välistä eroa hiukan. Hahmo tajuaa asiat vasta, kun ne tapahtuvat, sillä varsinkin juonen tunnepuolen tehokas kuljettaminen edellyttää sitä. Siinä vaiheessa pelaaja on istunut saman tiedon kanssa jo useamman tunnin. Nämä ovat kuitenkin verrattain pieniä murheita, joista nillitetään, kun mitään isompaa ei löydy. Kompastuskivistään huolimatta Amnesia: Rebirth on samaa vanhaa Frictional-laatua, yhtä aikaa sekä nostalginen että mukavan freesi. Olo oli mukavan kotoisa, kun kykin Tasin kanssa kynttilän heiveröisessä mutta lempeässä kajossa ja yritin kerätä riittävästi rohkeutta sännätäkseni kummia ääniä pitävään pimeyteen. Jotkin asiat eivät ole muuttuneet kymmenessä vuodessa ollenkaan. Samalla pelin läpi kuitenkin paistaa, kuinka paljon studio on kasvanut Amnesioiden välissä. Vaikka peruspalikat ovat tuttuja, seassa kuitenkin näkyvät myös edellisessä pelissä Somassa vahvasti läsnä olleet kehokauhu ja tapahtumien traagisuudessa vellominen, jotka vasta hakivat muotoaan The Dark Descentissa. Amnesia: Rebirth ei varsinaisesti tee mitään uutta, vaan siinä käytetään jo toimivaksi todettuja asioita Frictional Gamesin katalogista. Jos haluaa pelata puhtaasti pelätäkseen, tämä nimenomainen teos kannattaa skipata. Tunnelma käy välillä tiiviiksi ja aika ajoin saattaa jopa säikähtää, mutta varsinaiset kauhun tunteet jäivät kokematta. Jos sen sijaan kaipaa surullista ja kauhusävytteistä tarinaa, Algerian luolat ovat oikein viehättävä matkakohde tähän aikaan vuodesta. Ida Suominen Sitä hyvää tuttua Amnesiaa, nyt moninkertaisesti surullisempana.

pelaaja.fi // 49

Arvostelut

NOITA Koko rahalla kotimaista kaaosta

Tekijä: Nolla Games Julkaisija: Nolla Games Alusta: Win Julkaisu: Nyt Ikäraja: –

uomalaisen Nolla Gamesin Noita nousi netissä suureksi puheenaiheeksi jo aivan ensimmäisten esittelyvideoiden myötä, enkä ole siitä tippaakaan ihmeissäni. Noita on peli, joka tekee uskomattoman ensivaikutelman. Simppeliltä vaikuttavan pinnan alla piilee monimutkainen ja raskas simulaatio, jossa jokaiselle pelin pikselille on määritelty jos jonkinlaisia fyysisiä ominaisuuksia. Oli kyseessä sitten puu, multa, vesi tai laava, kaikki käyttäytyy niin kuin olettaisikin. Nesteet virtaavat, puu palaa, vesi sähköttyy ja puoli luolastoa tuntuu jatkuvasti olevan liekeissä tai räjähtämässä. Kun heitetään vielä mukaan raskaasti aseistettuja vihollisia ja tuhovoimaisilla loitsuilla varustettu noita, tuloksena ei voi olla kuin kaaosta.

Noita on kepeä roguelite-tasohyppelypeli, jossa pelaajan on tarkoitus luovia tiensä läpi useiden luolastojen ja tuhota pohjalla piileskelevä pomo. Se on helpommin sanottu kuin tehty, sillä luolastot on ladattu täyteen räjähtäviä tynnyreitä, konekivääreillä ja singoilla aseistettuja hiisiä ja ties mitä muita vaaroja. Koska Noita on proseduraalisesti generoitu peli, jokainen pelikerta on ainutkertainen. Erilaisten luolastotyyppien järjestys on aina sama, mutta niiden pohjapiirustus ja sisältö luodaan uusiksi joka kerralle. Mukaan mahtuu runsaasti yllätyksiä, koska joillakin pelikerroilla edessä voi olla vaikkapa pilkkopimeitä luolastoja tai tappavia säteilyannoksia joka puolella. Pelaajan työkaluina toimivat taikasauvat, jotka ovat aihioita loitsuille ja niitä tuunaaville muuttujille. Hyvällä tuurilla luokattoman surkea perustikku kehittyy ajan myötä hirmuiseksi tappokoneeksi, jonka loitsut jättävät jälkeensä viinanhuuruisia pilviä ja viholliseen osuessaan räjähtävät liekkeihin. Toisaalta jos onni ei ole myötä, pelkän perustikun kanssa ei ole kovinkaan paljon mahdollisuuksia alati vaikeutuvia vihollisia vastaan. Tällaista se on roguelite-peleissä, mutta Noidassa pelaajalla on hyvin rajalliset mahdollisuudet kompensoida huonoa tuuriaan. Luolastoista löytää mitä löytää, eikä kenttien välissä olevasta kaupastakaan välttämättä saa ostettua mitään käyttökelpoista.

”Harva asia rentouttaa tai naurattaa niin paljon kuin kevyitä ydinpommeja laukova taikasauva, joka väistämättä räjäyttää myös noidan itsensä kappaleiksi alta aikayksikön.”

Modit avuksi Noita sisältää laajat työkalut omien modien rakenteluun, ja pelaajat ovatkin jo tehtailleet jos jonkinlaisia omia laajennuksiaan. Osa fanimodeista paikkaa emopelin puutteita ja turhauttavia piirteitä, kun taas monet lisäävät mukaan kokonaan uusia loitsuja, kykyjä ja vihollisia tai muista peleistä pöllittyjä hahmomalleja.

Tasapainotusongelmat eivät tapa Noitaa pelinä, mutta ne pakottivat ainakin minut ajattelemaan sitä eri tavalla kuin perinteisiä roguelite-pelejä. Tähän vaikutti myös se, että Noita ei sisällä mitään yrityskerrasta toiseen tapahtuvaa edistymistä, joten aloin itse ajatella sitä enemmänkin yksittäisinä, vartin kestävinä hupipyrähdyksinä. Kaaossimulaattorina ajateltuna Noita toimiikin erinomaisesti. Siinä on suuri määrä sisältöä ja löydettävää, ja peruspelattavuus on hiottu huippuunsa. Harva asia rentouttaa tai naurattaa niin paljon kuin hätäisesti kasattu, kevyitä ydinpommeja laukova taikasauva, joka väistämättä räjäyttää myös noidan itsensä kappaleiksi alta aikayksikön. Kyseessä ei siis ole mikään vakava peli, mutta se tarjoaa juuri sitä rennon kepeää kaaosta ja viihdettä, jota kuluneena vuonna kaipasikin. Miikka Lehtonen Riemastuttavan hölmö ja hurmaava peli, joka putoaa aivan kirkkaimmasta roguelite-kärjestä etenemisen ja tasapainotuksen puutteen myötä.

50 // pelaaja.fi

Noidassa riittää nähtävää myös luolastojen ulkopuolella, sillä ympäröivä maailma on täynnä salaisuuksia ja hankalasti saavutettavia alueita.

Tuore moninpelisisältö on saatavilla aluksi vain Xboxeille ja pc:lle Microsoft Storen kautta. Tetris Effectin PS4- ja Epic Game Store -versioihin se lisätään ilmaiseksi kesän 2021 aikana.

TETRIS EFFECT: CONNECTED Jaettu kauneus

Tekijä: Monstars Inc., Resonair, Stage Games Julkaisija: Enhance Experience Alusta: XSX/S (testattu S), XOne, Win, PS4 (tulossa) Julkaisu: Nyt Ikäraja: 3

etris Effect on pysynyt huushollissani tasaisessa peluussa siitä lähtien, kun se tuotiin PlayStation 4:lle syksyllä 2018. Jo pelkkä perus-Tetris on aina toiminut hyvänä terapiapelinä sen vaatiman keskittymisen takia, mutta Effectissä klassisesta pulmapelistä kehittyi valloittava hyvän mielen elämys. Se johtui pelaamiseen näyttävästi reagoineesta audiovisuaalisesta toteutuksesta, jota osattiin käyttää ilahduttavasti hyödyksi myös kattavalla pelitilatarjonnalla. Tetris Effect oli kuitenkin saapuessaan puhdas yksinpelikokemus. Se jäi kaihertamaan monia kilpailullisen pulmailun ystäviä, joten julkaisija Enhance ja kumppanit korjaavat puutteen nyt Tetris Effect: Connectedilla. Kyseessä on alkuperäisestä Effectistä laajennettu versio, joka laadukkaan yksinpelisisällön ohella sisältää moninpelimahdollisuuksia.

Sekä netissä että paikallisesti pelattava moninpeliosuus rakentuu neljän pelitilan varaan. Näistä yksinkertaisin on Score Attack, jossa kaksi pelaajaa pyrkii saamaan mahdollisimman suuren pistesaldon kasaan yhden elämän varassa. Pelaajat eivät siis vuorovaikuta suoranaisesti keskenään vaan tavoittelevat parasta mahdollista suoritusta seuraten vastustajansa etenemistä vain sivusilmällä. Meno käy parhaimmillaan silti kuumottavaksi,

”Pelinäkymän värimaailma elää pelaajien suoriutumisen mukana, joten jo pelkästään siitä voi tulkita, miten vastapuoli pärjää.”

sillä käyttöliittymä pitää jatkuvasti näkyvästi kirjaa, kumpi pelaajista on mitenkin paljon toista edellä. Pelinäkymän värimaailma elää myös pelaajien suoriutumisen mukana, joten jo pelkästään siitä voi tulkita, miten vastapuoli sattuu pärjäämään. Hauskasti toinen Tetris Effectin uusista moninpelitiloista on Classic Score Attack, joka toimii monin paikoin samoin kuin perinteinen pistejahti. Klassisessa tilassa Tetriksen säännöt ja toiminnallisuus on viety kuitenkin takaisin Nintendo Entertainment Systemin aikoihin, eli käytössä ei ole palikoiden panttaamisen kaltaisia moderneja kikkoja. Tila toimiikin melkoisena muistutuksena siitä, miten paljon Tetris on kehittynyt vuosien varrella, ja sellaisena se tarjoaa omalla tavallaan puhtaimman mahdollisen Tetris-haasteen sitä kaipaaville. Äänimaailma on sekin kaikessa retroilussaan oikein kohdillaan. Astetta erikoisempaa meininkiä nähdään Zone Battle -tilassa. Siinä kaksi pelaajaa ottaa yhteen siinä mielessä perinteisesti, että hyvillä suorituksilla vastustajan ruudulle voi heittää roskapaloja pelaamista häiritsemään. Mukaan on kuitenkin ujutettu Tetris Effectin yksinpelipuolelta tuttu Zone-mekaniikka, joka palkitsee tarpeeksi hyvän pelaamisen mahdollisuudella pysäyttää toiminta välillä hetkellisesti. Tätä voi hyödyntää joko tiukkojen tilanteiden ratkaisemiseen tai kovempien roskahyökkäysten juonimiseen.

Isoin erikoisuus on Connected-tila, jossa kolme pelaajaa pelaa Tetristä yhdessä päihittääkseen joko tekoälyn tai neljännen pelaajan ohjastaman pomon. Yhteistyötä tekevät aloittavat pelaamisen ensin kukin omilla pelialueillaan, mutta tasaisen pelaamisen myötä ne yhdistävät aina väliaikaisesti ja tarjoavat hyökkäysmahdollisuuden pomoa vastaan. Tällä välin hyvin pelaava pomo voi kiusata pelaajia heittämällä heidän niskaansa erilaisia hankaloittavia erikoisefektejä. Connected ei monimutkaisuudessaan edusta vastaavanlaista syvyyttä kuin muut pelin moninpelitilat. Jo pelkästään yhteistyökokemuksena se on silti tervetullut

idea, jonka kokeminen kaverin kanssa edes silloin tällöin on sekin arvokas kokemus. Valmiiksi mahtavan yksinpelisisällön rinnalla Tetris Effect: Connectedin moninpelilisäykset ovat oivallinen keino viedä yhtä kaikkien aikojen parhaimmista pulmapelikokemuksista taas asteen verran eteenpäin. Uuden sukupolven Xbox-konsoleiden julkaisupelinä se ei toki edusta mitään teknisesti ennennäkemätöntä tai mullistavaa, mutta mikäli laitteelleen kaipaa mainiota pulmapelattavaa, täyttää Tetris Effect: Connected tämän roolin komeasti. Panu Saarenoja Yksin- ja moninpelattava Tetris ovat hyvin omanlaisiaan kokemuksia. Silti niillä molemmilla on paikkansa Tetris Effectin sisuksissa.

pelaaja.fi // 51

Arvostelut

Vanhoja tallennuksia ei voi valitettavasti siirtää Special Editioniin. Antelias Legendary Dark Night -tila sentään varmistaa, ettei pelin sisäisestä valuutasta tule pulaa.

DEVIL MAY CRY 5: SPECIAL EDITION Enemmän ja terävämmin Tekijä: Capcom Julkaisija: Capcom Alusta: PS5 (testattu), XSX/S Julkaisu: Nyt Ikäraja: 18

evil May Cry 5 oli heittämällä väistyvän konsolisukupolven parhaimpia toimintapelejä, joten on täysin perusteltua, että Capcom on halunnut tuoda teoksensa myös uusille laitteille. Syvällinen ja julmetun tyylikäs miekkailubaletti hyötyykin kohtalaisesti ylennyksestä uuteen sukupolveen, sillä Special Edition on sen paras inkarnaatio tähän asti. Se on rakennettu vastaavasta muotista kuin Devil May Cry 3:n ja 4:n jälkikäteen tehdyt erikoisjulkaisut. Sarjan vakiopahis Vergil siirtyy siis pelattavaksi hahmoksi pelin kolmen sankarin rinnalle, ja tarjolle saadaan pari kappaletta muitakin keinoja pelikokemuksen muovaamiseen.

Vergil saa oman erillisen kampanjansa. Se koostuu samoista kentistä kuin tuttu päätila ja riisuu tarinalliset elementit minimiin, jolloin keskittyminen on puhtaasti Vergilissä itsessään. Hahmon taistelutyyli on peruja sen aiemmista pelivisiiteistä, joten varsinkin vikkelyys ja liikkuvuus erottavat sen mukavasti muusta hahmotarjonnasta. Olisi ollut hauskaa, jos kenttiä ja tapahtumia olisi muovattu enemmän mukailemaan uutta hahmoa, mutta sellaisenaankin Vergilin käyttäminen on todella hienoa. Muita Special Editionin pelillisiä lisäyksiä ovat Turbo-tila ja tuore Legendary Dark Knight -vaikeustaso. Turbo on näistä hienovaraisempi viilaus, sillä se nostaa pelin tempoa 20 prosentilla. Reaktiokyky laitetaan tällä tavoin erityisesti koetukselle, joten Special Editionin muiden lisäyksien tavoin myös se on suunniteltu ennen kaikkea kokeneemmille demonien viipaloijille. Legendary Dark Knight ottaa uusien konsolien tehoa hyötykäyttöön. Se tuo lisävaikeutta pelaamiseen moninkertaistamalla kentissä vastaantulevat vihollislaumat. Ero perustiloihin on huomattava, sillä pahiksia isketään jo alusta alkaen pelaajan päälle kirjaimellisina aaltoina. Jopa tavanomaista kovempien vihollisten mää52 // pelaaja.fi

rä uskalletaan moninkertaistaa. Perustiloihin nähden taisteleminen kysyy siis poikkeuksellista lähestymistapaa vaaroihin, mutta kun massat alkavat kaatua, se tuntuu äärimmäisen tyydyttävältä.

Teknisinä kikkoina Special Edition tukee 4K-resoluution ohella sekä säteenseurantaa että 120 hertsin kuvatilaa, jos käytössä oleva näyttö sattuu sellaista pyörittämään. Heijastuksia parantavalla säteenseurannalla voi lähteä pelaamaan suoraan 4K-tarkkuudessa, mutta toiminnan sulavuudesta vastaava ruudunpäivitys kärsii siitä sen verran huomattavasti, että vaihtoehtona on myös 1080p-tila ja säteenseurannan kytkeminen pois käytöstä. Turbo- ja Legendary Dark Knight -tilassa säteenseuranta on jätetty jopa kokonaan pois, mikä ei kauheasti haittaa, sillä lätäköiden ja peilipintojen hohtoa ei ehdi tuijottaa intensiivisen toiminnan keskellä. Devil May Cry 5: Special Edition on vanhaan verrattuna varovainen edistysaskel, mutta se on silti innostava paketti. Mahdollisuus nauttia pelin loistavasti suunnitellusta toiminnasta entistä monipuolisemmin on sen verran upea asia, että se sytytti intoni Devil May Cry 5:tä kohtaan uudelleen. Varsinaiset tekniset lisäviritykset tuntuvat sen sijaan enemmän maistiaisilta kuin oleellisilta uudistuksilta, mutta eipä niistä ole jo valmiiksi hyvässä pelissä haittaakaan. Panu Saarenoja Erikoisjulkaisuna Devil May Cry 5 on yhä mainio peli ja menettelevä uuden sukupolven tekniikkademo.

Vanhoja versioita ei unohdeta – täysin Special Editionin lisäyksistä uutuushahmo Vergil saadaan vielä myös Devil May Cry 5:n PS4-, Xbox One- ja pc-versioon viiden euron hintaisena lisäsisältönä 15. joulukuuta. Säteenseurantaa tai lisäpelitiloja ei kuitenkaan ole näillä näkymin luvassa edes pc-versioon, vaan Capcom pitää tiiviisti huomionsa uusissa konsoleissa. Xbox Series S:n omistajien kannattanee tosin huomioida, että kyseisellä konsolimallilla säteenseurantaa ei ole tarkoitus tukea ollenkaan.

”Vanhaan verrattuna varovainen edistysaskel, mutta silti innostava paketti.”

Eihän näitä raaski syödä! Bugsnax todistaa, että on mahdollista olla liian söpö. Vaaditaan meikäläistä karumpaa ihmisluonnetta, jotta ei tunne suunnatonta syyllisyyttä pyydystäessään hellyttävän söpöjä strabbyja vain voidakseen syöttää niitä toisille otuksille.

”Kaiken pyydystäminen ei ole Bugsnaxissa niinkään eeppinen operaatio vaan parin iltapäivän puuha.”

BUGSNAX Hyvä ruoka, parempi mieli

Tekijä: Young Horses Julkaisija: Young Horses Alusta: PS5, PS4 (testattu), Win Julkaisu: Nyt Ikäraja: 7

uten alati kasvava vyötärölinjani todistaa, ikävien tunteiden käsittely syömällä ei ole ehkä se paras lähestymistapa. Se on kuitenkin kantavana teemana PlayStation 5:n puhutuimmassa julkaisupelissä, Bugsnaxissa. Kuvaus ei ehkä aivan vastaa niitä odotuksia, joita monilla oli pikkuruisen Young Horses -tiimin kehittämälle pelille, sillä ennakkovideoiden perusteella olisi voinut kuvitella saavansa kepeää, Pokémon-henkistä ötökkäjahtia iloisella ja värikkäällä fantasiasaarella. Sitäkin on kyllä tarjolla, mutta itse en itse odottanut myös vakavia keskusteluja masennuksesta ja sairaalloisen huonosta itsetunnosta.

Pelaajan tie kulkee tarunhohtoiselle bugsnaxien saarelle legendaarisen tutkimusmatkailijan kutsumana, mutta perillä odottaa ikävä yllätys. Tutkimusmatkailija on kadonnut matkoillaan, ja hänen ympärilleen muodostunut yhteiskunta on levinnyt riitojensa seurauksena omiin poteroihinsa huutelemaan toisilleen. Tarkoituksena on selvittää, mitä tutkimusmatkailijalle on tapahtunut, mutta

se onnistuu vain, jos ratkoo ensin saaren muiden asukkien henkilökohtaiset ongelmat syöttämällä niille saarella vaeltavia ötököitä. Tämä on helpommin sanottu kuin tehty, sillä söpöt bugsnaxit eivät tietenkään halua tulla syödyksi. Pelin edetessä käyttöön aukeaa kohtalaisen monipuolinen työkalupakki, jonka kaikkia osia tarvitaan säännöllisesti. Aivan perus-snaxeja lukuun ottamatta kaikkien öppiäisten pyydystäminen vaatii pientä ongelmanratkontaa. Esimerkiksi eräs otus piiloutuu vaaran uhatessa pusikkoon, josta sitä ei saa pois kirveelläkään. Kun puskan kyllästää jättimäisen bunger-snaxin suosikkiherkulla ketsupilla, se törmää puskaan ja tuuppaa siellä piileskelevän snaxin ulos. Matka vie pelaajan useille erilaisille alueille, joita kaikkia asuttaa oma snax-valikoimansa perinteisten videopelisääntöjen mukaan. Niinpä esimerkiksi jääalueella vastaan voi tulla ötököitä, joiden pyydystämisessä tar-

vitaan jotain vähän kuumempaa kuin ketsuppia. Ongelmana on, että kun nämä pulmat on kerran ratkaistu, ne eivät enää viihdytä vaan tuntuvat vain saman toistolta kerran toisensa jälkeen. Pienoisena pettymyksenä erilaisia snaxeja ei lopulta ole kovinkaan paljon, vaan valikoimaa on kasvatettu samojen elukoiden erivärisillä versioilla. Kehitystiimi kyllä itsekin naureskelee ratkaisulle ötököiden tietoja tallentavassa opaskirjassa, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että kaiken pyydystäminen ei ole Bugsnaxissa niinkään eeppinen operaatio kuin parin iltapäivän puuha.

Bugsnax on todella erikoinen tapaus, sillä se yrittää olla yhtä aikaa kepeä pulmailu, keräilypeli, tarinallinen kävelysimulaattori ja pari muutakin juttua. Erikoisinta on kuitenkin, että kokonaisuus toimii – enimmäkseen. Olisin pärjännyt vähemmälläkin koko saaren päästä päähän kävelyllä, ja olisi kiva, jos erilaisia otuksia olisi ollut runsaasti enemmän, sillä nyt kepeää ötökkäjahtia kaipaaville jää käteen tyhjä arpa. Ennakkoluulottomasti ötökkäsaarta lähestyvä voi kuitenkin löytää piristävän persoonallisen ja värikkään pelikokemuksen, jonka tarina suuntaa välillä yllättävän raskaille vesille. Bugsnax ei välttämättä ole aivan sitä, mitä odotettiin, mutta se on positiivinen kokemus kaiken kaikkiaan. Miikka Lehtonen Bugsnax on yllättävä ja hämmentävä peli, jossa ötököiden pyydystäminen antaa reippaasti tilaa tarinalle ja draamalle.

pelaaja.fi // 53

Arvostelut

KINGDOM HEARTS: MELODY OF MEMORY Musiikkimatka muistojen läpi Tekijä: Square Enix, indieszero Julkaisija: Square Enix Alusta: PS4 (testattu), XOne, Switch Julkaisu: Nyt Ikäraja: 12

ingdom Hearts on pelisarja, jota suorastaan rakastan kolmososan aiheuttamasta pienestä pettymyksestä huolimatta. Sarjan juoni on tarpeettoman monimutkainen ja ajoittain jopa typerä, mutta se myös imaisee mukaansa. Ja mikä tärkeintä, pelien pelaaminen on hauskaa. Hauskaa on myös uusimman tulokkaan, rytmipeli Kingdom Hearts: Melody of Memoryn pelaaminen. Sora ja kumppanit taistelevat tällä kertaa sydämettömiä ja muita pahiksia vastaan nuottiviivastolla juosten ja hutkimalla vihulaisia taustalla soivan musiikin tahtiin. Pelaamisessa itsessään ei ole rytmipelejä pelanneille mitään ihmeellistä. Ohjaimen nappeja on painettava oikealla ajoituksella, ja liian monesta epäonnistumisesta seuraa kappaleen jääminen kesken. Peliä pelataan perusohjaimella, mikä voi tuntua jopa tylsältä ratkaisulta rytmipelien maailmassa, jossa ohjaimena on nähty soittimia ja tanssimattoja. Melody of Memory poikkeaa muista genren edustajista ainoastaan KIngdom Hearts -kuorrutuksensa ansiosta. Juuri tämä kuorrutus tekee alla olevasta rytmipelistä kuitenkin pelaamisen arvoisen, vaikka sitten tavallisella ohjaimella. Kingdom Hearts -sarjan musiikki on Squarelle tyypilliseen tapaan lähes poikkeuksetta äärimmäisen nautinnollista kuunneltavaa. Kun omissa suosikkikappaleissaan onnistuu täydellisesti, menee iho kananlihalle. Ankarimmalla vaikeustasolla nuotteja voi tulla sellaiseen tahtiin, että sohvalla on pakko ottaa tiukka etukeno keskittymistä auttamaan. Hauskuus ja haastavuus ovat sopivassa tasapainossa keskenään.

Suurin osa kappaleista on Kingdom Heartsia varten luotuja, mutta mukana on myös Disney-musiikkia.

Memory Dive -kappaleissa taustalla katsellaan vaihtuvan maiseman sijaan kappaleeseen liittyviä kohtauksia.

Melody of Memoryn World Tour -tarinatila jää lyhyeksi kokemukseksi. Tarinatila on ehkä turhan suotuisa tapa kuvata pelitilaa, sillä siinä lähinnä kerrataan sarjan tapahtumat tähän pisteeseen asti Kairin näkökulmasta. Lopun uusi tarinasisältö jää lyhyeksi eikä ole kovin kummoinen palkinto siitä, että World Tourin pelaa läpi. Sen todellinen arvo piilee matkan aikana kerättävissä materiaaleissa, joilla voi avata tarinatilasta puuttuvia kappaleita. Esimerkiksi kappaleista parhain – Roxasin tunnusmusiikki – on avattava tätä kautta. Uuden tarinasisällön määrä on tosiaan pieni. Se ei myöskään paljasta kolmososan pelanneille mitään erityisen mullistavaa tietoa, joten herää kysymys, oliko sen mukaan laittaminen lainkaan tarpeellista. Tällaisen pelin lisääminen kaanoniin alle puolen tunnin tarinalisäyksen takia tuntuu aika röyhkeältä yritykseltä rahastaa sarjan faneja, joita rytmipelit eivät välttämättä muuten kiinnostaisi. Sarjan tapahtumien kannalta Melody of Memorylla ei ole juuri mitään merkitystä. Omalla kohdallani Melody of Memory kuitenkin toimii. Rytmipelit ovat mielestäni hauskoja, ja Kingdom Hearts on minulle rakas pelisarja, mikä näkyy myös arvosanassa. Jos taas tykkäät rytmipeleistä muttet pelisarjasta, ei kannata ehkä nähdä vaivaa. Rytmipelejä inhoavien Kingdom Hearts -fanien puolestaan kannattaa katsastaa uudet välinäytökset vaikka YouTubesta. Tarinallisen arvon ja pelin pituuden takia tästä ei kuitenkaan kenenkään kannata maksaa täyttä hintaa. PlayStation Storen hintalappu on tällä hetkellä lähes 60 euroa, joten suosittelisin odottamaan alennusmyyntiä, jos ei ole erityisen kova hinku päästä muistojen melodioiden pariin. Teo Scheepstra Kingdom Hearts: Melody of Memory on varma hitti pelisarjan ja rytmipelien ystäville.

54 // pelaaja.fi

”Kun omissa suosikkikappaleissaan onnistuu täydellisesti, menee iho kananlihalle.” Luota korviisi Melody of Memoryssa oikeaa tahtia havainnollistavat kohteiden ympärille sulkeutuvat ympyrät. Ympyröitä ei kannata kuitenkaan tuijotella liikaa, tai kuuntelu voi jäädä vähäiseksi. Useimmissa kappaleissa kuulee esimerkiksi lyömäsoittimet, joiden kumahdusten tahdissa iskut pitää usein tehdä.

HYRULE WARRIORS: AGE OF CALAMITY Sitä samaa sadan vuoden takaa Tekijä: Koei Tecmo, Omega Force Julkaisija: Nintendo Alusta: Switch Julkaisu: Nyt Ikäraja: 12

ässäpä tapaus, jollaiseen en ole aiemmin törmännyt pelien parissa. Omega Forcen Dynasty Warriors -sarjaan pohjautunut Hyrule Warriors oli parhaimpinakin hetkinään lähinnä ihan siedettävää fantasiamätkettä, jonka yleisilme ja silkalta fanifiktiolta haiskahtanut tarina eivät tehneet syvempää vaikutusta pitkän linjan Zelda-veteraaniin. Näillä meriiteillä seuraaja olisi ollut helppoa ohittaa lähinnä olankohautuksella, mikäli Nintendo ei tietäisi liiankin hyvin, mistä naruista vetää. Hyrule Warriors: Age of Calamity on tällä kertaa sidottu perin pohjin uusimpaan Zelda-uranuurtajaan Breath of the Wildiin, mikä pakottaa tarkastelemaan sitä hieman erilaisin silmin. Ruokahalua toisin sanoen he-

tenkin olla laadullisesti suoraan Breath of the Wildista repäistyjä, sillä sen verran osuvasti ne ovat tavoittaneet saman hengen ja tunnelman. Esikuvaa jäljitellään riittävissä määrin myös valikoissa ja peliosuuksissa, vaikka Hyrulen maiden ja mantujen kansoittaminen jättimäisillä vihollislaumoilla onkin johtanut graafisten yksityiskohtien karsimiseen. Age of Calamity ei sinänsä muuta Warriors-kaavan nopeatempoista ja suoraviivaista toimintaa merkittävästi. Massiivisia peruslaumoja niitetään kuin heinää kepein napinpainalluksin, mutta jykevämmät kenraalit ja vihollispesäkkeet kaipaavat pelaajalta jakamattomampaa huomiota. Tämä tarkoittaa juoksentelua vihollismassojen läpi leiristä toiseen, kunnes viimeinenkin isompi vastus on kaatunut. Tehtävien tahti on yhä säntäilevä, eikä maisemia usein ehdi ihastella, kun etsii ruudun alalaidan kartalta reittiä seuraavalle kohteelle. Tehtäväkaavojen toistuessa kentästä toiseen pintapuolinen napinhakkaus käy pidemmissä erissä puudutta-

”Age of Calamityn suurin meriitti onkin, että kokonaisuus näyttää ja tuntuu kauttaaltaan osalta Breath of the Wildin maailmaa.” rätellään Warriors-pelien perinteisesti kädenlämpöisen pelimekaniikan sijaan suoralla linkillä yhteen sukupolven suurimpaan merkkiteokseen. Ennenkuulumatonta!

Breath of the Wild -kytkös on kieltämättä saanut Omega Forcen nostamaan rimaa aavistuksen verran, mistä osittainen kunnia varmasti kuuluu myös kehitystä entistä tiiviimmin valvoneille Zelda-tiimiläisille. Hyrule Warriors: Age of Calamityn suurin meriitti onkin, että kokonaisuus näyttää ja tuntuu kauttaaltaan osalta Breath of the Wildin maailmaa. Näin siitäkin huolimatta, ettei tarinalliseksi esiosaksi mainostettu peli kerrokaan totuudenmukaista versiota sadan vuoden takaisesta taustatarinasta, josta suurseikkailussa vihjailtiin vain ohikiitävin muistoin. Uutta tulkintaa kuljettavat välivideot voisivat kui-

vaksi, vaikka varsinainen hahmogalleria tarjoaakin riittävästi vaihtelua. Omaksi suosikiksi kehkeytyi lopulta Impa, sillä ninjahahmon kyky monistaa itseään osoittautuu erittäin tehokkaaksi – ja hauskaksi katseltavaksi. Jokainen hahmo pystyy turvautumaan myös erikoiskykyihin, kuten pommeihin, jäätorneihin ja tarttumamagneettiin, jotka keskeyttävät oikein ajoitettuna voimakkaampien vihollisten erikoishyökkäykset.

Oma lukunsa on kolossaalisten pyhien petojen ohjaaminen, mikä kuulostaa Breath of the Wildinsa pelanneille tajunnanräjäyttävältä konseptilta. Suoraviivaiset ammuskelukentät eivät silti pääse aivan ansaitsemiinsa mittasuhteisiin, ja mekaanisten jättirobottien ohjaaminen kaikessa kankeudessaan jättää joka kerta kylmäksi.

Isoimmatkin tuhohurmokset hyytyvät turhan usein teknisiin hidasteluihin. Kuten useimmat Warriors-pelit, myös Age of Calamity leikittelee hienoilta näyttävillä ja kuulostavilla asioilla, mutta samaa intoa ja syvyyttä ei aina tavoiteta pelimekaniikassa. On silti myönnettävä, että lajityyppinsä peliksi Age of Calamity tekee asioita riittävän hyvin. Tehtäväkokonaisuuksia ja hahmonkehitystä rytmitetään edeltäjäänsä tyydyttävämmin, sillä päätehtävien lomassa avautuu myös sopivissa määrin kepeämpiä sivukenttiä, keräilyhaasteita ja kauppoja, joista voi hankkia tarvikkeita hahmojen kehittämiseen. Tekeminen juohevoituu myös siltä osin, että taskuihin kertyvällä valuutalla voi parannella aseiden tehoa ja nostaa käyttämättömien hahmojen tasoa ilman itseään toistavaa grindaamista. Hyrule Warriors: Age of Calamity on lopulta tuttua ja turvallista Warriors-toimintaa. Breath of the Wild -kuorrutus toimii kuitenkin edellispelin päättömämpää fanipalvelua tyydyttävämmin, mikä tekee siitä ihan passelia ajanvietettä seuraavaa suurta Zelda-seikkailua odotellessa. Ville Arvekari Age of Calamity ei ehkä ole tarinallisesti sitä, mitä odotettiin, mutta pelillisesti kylläkin.

pelaaja.fi // 55

Arvostelut

”Dirt 5 profiloituu peliohjaimella paahdettavaksi autohupailuksi, eikä siitä olekaan epäselvyyttä. On värejä, valoja, ääntä, rokkia ja asennetta.”

DIRT 5 Burgerikaahaamisen maastoversio

Tekijä: Codemasters Cheshire Julkaisija: Codemasters Alusta: PS5, PS4, XSX/S, XOne, Win (testattu), Stadia Julkaisu: Nyt Ikäraja: 12

ätä kirjoittaessa Dirt 5:ssä ei ole rattitukea. Kyseessä on pieni yksityiskohta, joka kertoo kaiken oleellisen autopeleihin vakavammin suhtautuville. Voitte lopettaa arvostelun lukemisen tähän. Mikäli kuitenkin jatkoit urheasti eteenpäin arcadekaahailusta kiinnostuneena, jatketaan asiaan. Dirt 5 on toki saamassa rattituen, kunhan Codemasters muistaa sellaisen lisätä lupaustensa myötä. Nyt ”rajoitettu tuki” on niin rajoitettu, että sitä ei käytännössä ole. Dirt 5 profiloituukin siis peliohjaimella paahdettavaksi autohupailuksi, eikä siitä olekaan epäselvyyttä. On värejä, valoja, ääntä, rokkia ja asennetta. Uratilassa paahdetaan kisasta toiseen erilaisia leimoja ja välitavoitteita suoritellen. Ajamalla kerätään tasoja, pisteitä, dollareita, avattavia päivityksiä, tarroja ja vaikka mitä. Niillä ei tosin ole juuri väliä, sillä suurikin määrä kosmeettista sälää on vain kosmeettista sälää. Myös perusautot löytyvät suoraan tallista ja parempia vaihtoehtoja voi hankkia

56 // pelaaja.fi

harvakseltaan rahalla, josta ei tule pulaa. Ei sikäli, että Dirt 5:n ajopelivalikoima olisi kauhean syväkään, sillä kymmenkunta autoa kattaa kaikki tarpeet useimmissa eri luokissa. Toisaalta Dirt 5 haluaa kattaa kaikki mahdolliset maastossa tapahtuvat kisaformaatit, joten myös ajopelivalikoima on sangen lavea. On ralliautoa, nostalgista ralliautoa, rally raid -maasturia, rock climber -kivimönkijää, Sprint-siipipeliä ja niin edelleen. Toki lukuisia kisoja ajetaan myös ristiin eri autoilla, joten Sprint-kisoja voidaan ajaa vaikkapa rallipeleillä jäällä.

Tikapuumalliseen uratilaan on haettu jännitettä käsikirjoittamalla villiä draamaa mukavan mentorikuljettaja AJ:n (äänenä Troy Baker) ja häikäilemättömän mestarikuski Bruno Durandin (Nolan North) välille. Dirt-maailman kuulumisia käydään läpi Donut Median podcast-pätkissä, mikä on ajatuksena mielenkiintoinen tapa tuoda oikea autoharrastaminen lähemmäs Dirt-sarjaa. Valitettavasti Donut Median anti on vielä vähän tavallistakin ärsyttävämpää, mutta onneksi läpänheittoa ei ole pakko jäädä kuuntelemaan. Itse kisaaminen on kohtuullisen hauskaa suoraan paketista, mutta radat ja lajit alkavat toistaa itseään nopeasti. Tekoäly taistelee urheasti kierroksen tai pari mutta luovuttaa pelaajan päästyä johtoon. Peliohjaimen ohjaustuntuma on mutkattoman suoraviivainen, joten kaasu pohjassa ja kevyet jarrutukset hoitavat suurimman osan työstä. Myös driftaaminen on helppoa. Suurin osa pelistä koostuu maastoradoista, eli samaa silmukkaa kierretään useampi kierros, jolloin peli

tuntuu lähinnä Gridin maastoversiolta. Takaisinkelauksen puuttuminen syö hermoja, kuten myös radoille askarrellut suorakulmaiset esteet. Onneksi taistot ovat alle viisiminuuttisia, joten uusiminen ei ole kauhea urakka. Välillä mukana on mausteena myös pisteestä pisteeseen meneviä kisoja komeissa olosuhteissa.

Moninpelissä tarjolla on samojen pelitilojen lisäksi bilepelitiloja rennompaan hupailuun. Jaetun ruudun tila on käytössä peräti neljälle hengelle, ja nettimoninpeli tukee konsolipolvien välistä ristipeluuta. Pelaajien villeistä kentistä koostuva Playgrounds-tila antaa hyvää vaihtelua peruskisoihin. Maisemat ovat komeita, autot kohtuullisen hyvin mallinnettuja ja osa sääefekteistä huikeita, joten Dirt 5 näyttää melko hyvältä. Toisaalta efektit eivät usein kestä kovin tarkkaa syynäystä, tai niiden rosoiset reunat paljastuvat armotta. Äänipuolella tarjolla on kohtuullisia moottoriääniä ja miljoonasta autopelistä tuttua garagerockia. Codemastersin täytyy ehkä miettiä, pitäisikö Dirt- ja Dirt Rally -pelisarjat erottaa vieläkin enemmän toisistaan. Dirt 5 on sekin jälleen täysin erilainen tapaus kuin Dirt 4, eikä kumpikaan niistä miellytä Dirt Rallyjen faneja. Miettiä voisi myös Gridin, Project Carsin ja Dirtin sekä eri studioiden tietä eteenpäin. Onneksi F1 ja Dirt Rally ovat pysyneet lestissään. Aake Kinnunen Dirt on pelisarja, joka ei osaa päättää rallin ja hauskanpidon välillä. Tällä kertaa pääpainona on hauskuus, jota on tosin vesitetty yliyrittämisellä.

VERKKORINTAMA //

Lomailu uudessa ja vanhoissa maailmoissa hoituu nyt vuokratonteilla, joista saa väliaikaisen kodin koko perheelle.

Netistä ladattavaa lisäsisältöä peleihin

”Lumivuoret antavat kyllä vastinetta hintaansa nähden, kunhan joko Japani tai talviurheilu kiinnostaa.” lisia kokemuksia hyönteishyökkäilyineen ja kodama-kohtaamisineen. Laskettelu on näyttävää, ja siihen saa upotettua taidonkasvatusaikaa. Viihdyttävämpi urheilumuoto on vuorikiipeily, jossa on jopa mahdollista päästä hengestään. Väsynyt ja negatiivisilla tunnetiloilla painolastattu simi voi rojahtaa kallo edellä manan majoille, vaikka varusteet olisivat kunnossa. Vuoren huipulle pääseminen on oma palkintonsa näkymien puolesta.

Lumisten vuorten maa (The Sims 4) Win, Xbox One, PS4: 39,99 €

yös Sims 4 kaipaa vuonna 2020 lohtua ja elvytystä, sillä edellinen laajennuspaketti eli Tähtien sota -teemainen Matka Batuulle -rahastus otettiin vastaan tuskaisesti irvistellen. Korjausliikkeenä toimii Japani- ja talviurheiluteemat yhdistävä Lumisten vuorten maa. Uusi pelialue on Komorebi-vuori, joka toimii uuden vuokrausjärjestelmän ansiosta sekä asuinalueena että lomakohteena. Se on hyvällä maulla tehty ja kolmeen miniosaan jaettu tiivistelmä siitä Japanista, joka on kaukana suurkaupunkien vilskeestä. Wakaba on junaradan varressa oleva modernimpi lähiö, ja vehreä Senmabachi houkuttaa vaelluspolkujen, pyhättöjen ja bambumetsien voimalla. Vuorenrinteessä sijaitseva Yukimatsu on aina lumen peitossa, ja sinne kutsuvat kiipeilyseinät, laskettelurinteet ja onsen-kylpylä. Arkkitehtuuri on todella nättiä rakennusosien ja suunnittelun puolesta, vaikka alueet ovat myös liian kulissimaisia eli niissä on turhan vähän interaktiivisia lukaaleja. Valmiit japanilaisperheet on sidottu kivasti alueeseen ja uusiin urapolkuihin. Yhteen kuuluu Senmabachin kulttuuri-intoilijoita ja toiseen suksilla viihtyviä extreme-urheilijoita. Leijonanosa viihteestä edellyttää vierailua Komorebissa. Kulttuuriosaston patikkaretket ovat kivoja sosiaa-

Japanilaiset ruoat ja radion pirteä S-pop rakentavat Japanin tunnelmaa, mutta erityisesti rakentajat saavat paljon irti paketista. Osat ovat erittäin nättejä, ja mukana on lämmittimien, leluautomaattien ja kotatsu-pöytien kaltaisia huonekaluja. Erittäin kiva on 110 simoleonin kyltti, jolla voi kieltää kenkien käytön sisätiloissa millä tahansa tontilla. Eleetön pika-animaatio vaihtaa monot paljaisiin jalkoihin tai tohveleihin pelaajan valinnan mukaan – vihdoinkin Sims simuloi sivistysvaltioita! Lumivuorten mukana tulleessa ilmaispäivityksessä saapuneet ”tasot” eli asuinkerroksista riippumattomat korkeuserot ovat se todellinen megamullistus rakentajille, sillä ne mahdollistavat uskomattoman paljon monipuolisempaa arkkitehtuuria. Vähemmän paikkaan sidottu osuus on simien persoonallisuuden täydentäminen elämäntyyleillä. Ne ovat pitkän tähtäimen muutoksia, joita voi kasvattaa elämällä samassa hengessä päivän kerrallaan. Esimerkiksi ikisinkku tottuu yksinäisyyteen ajan myötä, mutta se hidastaa uusien suhteiden solmimista. Työnarkomaani taas huhkii mielellään duunia kaiket päivät esimerkiksi uudella salaryman-kulttuuria imitoivalla konttorialalla. Näihin yhdistyvät kivasti ilmaisessa päivityksessä tulleet jaetut muistot, jolla simit saavat pysyviä väleihin vaikuttavia suhdemuunnelmia, kuten erotraumoja. Me saippuaoopperoitsijat kiitämme persoonallisuuden kasvusta, vaikka puolet onkin pakko ostaa laajennuksessa. Lumivuoret antavat kyllä vastinetta hintaansa nähden, kunhan joko Japani tai talviurheilu kiinnostaa. Yhtä paljon haastetta ei tosin ole kuin arkeologiassa, ja valtaosa annista jää yhdelle alueelle. Talojen suunnittelusta ja Sims-arkkitehtuurista pitäviä hellitään sitäkin vahvemmin. Esimerkiksi kuumat lähteet ja uudet altaat hivelevät silmää. Salatärppinä voi pitää valikoimaa otsatukkapainotteisia naisten hiustyylejä, jotka ovat leikkauksen ja värityksen puolesta todella kauniita. Kiirettä hankinnassa ei tosin tarvitse pitää, sillä kinttupolkulaisia vainoavat hyönteiset eivät ole tällä hetkellä Komorebin ainoita bugeja. Janne Pyykkönen pelaaja.fi // 57

Uusi raid-tehtävä Deep Stone Crypt noudattaa Bungien nykysuunnittelua, eli siinä vältetään yksittäisiä pomoja, jotka kestävät aivan liikaa vaurioita. Haaste tulee enemmän monimutkaisista mekaniikoista, jotka vaativat hyvää yhteispeliä ja kommunikaatiota.

Beyond Light (Destiny 2) PS4, Xbox One, Win, Stadia: 39,95 €

eyond Light on monella tapaa Destiny 2:n uusi alkupiste. Sen yhteydessä peli on päivittynyt niin sisällöllisesti kuin teknisestikin uuteen uskoon, ja tarinassa ollaan myös uudenlaisen ajan alussa, johon laajennuksen nimi viittaa. Nyt liikutaan monella tapaa uusilla alueilla. Pimeys eli Darkness on ollut Destiny-universumissa salaperäinen voima, joka on ollut ikään kuin suuri mörkö kaiken takana ja jota vastaan pelaajien ohjaamat Valon soturit eli guardianit taistelevat. Siitä huolimatta Pimeys on ollut konkreettisesti kovin vähän läsnä, vaikka siihen on viitattu ohimennen siellä sun täällä alkuperäisessä Destinyssa ja jatko-osassa. Tämän vuoden aikana Pimeys on kuitenkin lisännyt läsnäoloaan pelimaailmassa, ja kesällä sen salaperäiset pyramidialukset saapuivat herättämään ihmetystä pelaajien keskuudessa. Pimeys on vahvasti läsnä Beyond Lightin tarinassa, mutta ehkä vähemmän suorasti kuin monet olisivat kaiken odotuksen jälkeen odottaneet. Laajennuksen päävastustaja ei ole itse Pimeys vaan sen voimia itselleen saanut Fallen-sotalordi Eramis. Hän rakentaa Pimeyden voimilla varustettua armeijaa Jupiterin jäisessä Europa-kuussa, jonne myös pelaajat suuntaavat. Paikalla on vanha Clovis Brayn tutkimuskeskus, jossa exo-robottikehot syntyivät ja jonka salaisuuksiin laajennuksen aikana sukelletaan. Etenkin lorefaneille on luvassa monenlaista informaatioherkkua, ja myös tuttu muukalainen ensimmäisen pelin tarinasta tekee paluun ja ehtii tällä kertaa selittää asioita.

Laajennuksen keskeisin koukku on Pimeyden pelaajahahmoille antamat uudet voimat, joita he käyttävät taistelussa Eramista vastaan. Kyseessä on kokonaan uusi supervoimien elementti stasis, jota voi parhaiten kuvata kosmisena jäänä. Joka hahmoluokka saa oman stasis-voimapuun omine erikoiskykyineen ja

58 56 // pelaaja.fi

supervoimineen. Kyseessä on ensimmäinen kerta sitten pelin alun, kun siihen lisätään uusi elementti vanhojen Valon voimien eli arcin, voidin ja solarin rinnalle. Stasis on ensimmäinen uusista Pimeyden voimien muodoista, joita on luvassa jatkossa lisää valikoimaa täydentämään. Pelillisesti stasis on tietenkin melkoinen uudistus, joka rikkoo vanhojen supervoimien pyhää kolminaisuutta. Stasis-voimat painottuvat vastustajien hidastamiseen ja jäädyttämiseen, ja niitä muokataan eri tavalla kuin Valon voimia. Vaikka mukana on tietenkin paljon uutuudenviehätystä, stasis-voimat on suunniteltu todella hyvin eri hahmoluokille. Kirjoitushetkellä ainoa ongelma on niiden ylivoimaisuus pelaajien välisissä pelimuodoissa, joissa vastustajan hidastaminen ja jäädyttäminen on ylivoimainen etu. Asiaa on kuitenkin jo korjattu hieman ja korjataan varmasti enemmänkin. Beyond Lightin tarina pyörii siis Pimeyden ympärillä, mutta jotenkin se ei säväytä ihan niin paljon kuin pitäisi.

Ehkä suurin pettymys on se, kuinka aiemmin pahuuteen ja suureen tuhoon rinnastetun voiman käyttäminen uutta vihollista vastaan otetaan ikään kuin itsestäänselvyytenä, jota pelaajahahmo – tai juuri kukaan muukaan – ei kyseenalaista lainkaan. Se vesittää asian painoarvoa mutta avaa tietenkin tarinallisia mahdollisuuksia jatkoa ajatellen, kun asiat eivät olekaan niin kuin on luultu. Aiheuttaako Pimeys pahuutta, vai onko se pelkkä väline käyttäjilleen? Edustaako Valo tai sen ihmiskunnalle tuonut Traveller pyyteetöntä hyvyyttä, vai onko silläkin omat tarkoitusperänsä? Asiat eivät enää vaikuta niin mustavalkoisilta kuin ennen, ja oletettavasti näihin kysymyksiin saadaan vastauksia tulevaisuudessa.

Pelillisestikään Beyond Light ei ole täysin ongelmaton. Destinyn kaltaisissa peleissä sisällön kierrättämistä ei voi ikinä välttää, mutta etenkin loppupelin sisällön keskittyessä toistaiseksi lähinnä vain Europa-kuuhun

Riis-Reborn on Falleneiden perustama kaupunki Europassa. Siellä ravataan tarinan aikana edestakaisin aivan liikaa.

sen maisemat ja paikat käyvät nopeasti todella tutuiksi, vaikka ne komeita ovatkin. Ehkä tämä ei häiritse niin paljon niitä, jotka pelaavat hieman verkkaisempaan tahtiin kuin kaltaiseni Destiny-addikti. Lisäksi stasis-voimien avaaminen eri hahmoluokille on melkoisen puuduttava urakka, sillä se tehdään jokaiselle erikseen ja on varsin pitkä sekä itseään toistava suoritus. Sisällön määrää pelissä on muutenkin vähennetty, sillä Beyond Lightin myötä osa vanhasta on laitettu nyt hyllylle. Siihen kuuluvat Mars, Titan, Io ja Mercury kaikkien sisältöineen. Tilalle on tuotu uutena paikkana Europa ja Maahan sijoittuva, ykköspelistä tuttu Cosmodromen alue, jota tosin vielä ei juuri ole hyödynnetty missään. Syynä hyllytykseen on ollut se, että peli oli tekijöiden mukaan kasvanut liian suureksi hallita ja kehittää. Hyllyttämällä sisältöä peliä voidaan muokata ja laajentaa helpommin, ja vanhaa sisältöä voidaan tuoda myöhemmin takaisin uudistettuna, kun niin halutaan. Valtaosa hyllytetyistä paikoista tuskin herättää suurta menetyksen tunnetta pelaajissa, joskin ainakin itselleni tulee ikävä tiettyjä Marsin sisältöjä. Tämän hetken ongelma vain on se, ettei uutta sisältöä ole vielä tullut tilalle vastaavaa määrää, joten peli tuntuu nyt kutistuneelta. Asia tietenkin muuttuu tulevaisuudessa, kun uutta sisältöä ilmestyy ja peli jälleen kasvaa. Sama on käynyt myös varusteille. Bungie päätti viimein rajoittaa vanhojen aseiden ja panssareiden voimatasojen nousua niin, että iso osa vanhoista tavaroista ei ole enää käyttökelpoista suurimmassa osassa pelimuotoja. Joitakin tämä harmittaa, itseäni ei. Tietyt vanhat aseet ja panssarit olivat yksinkertaisesti sen verran parempia, että niitä käytettiin aina vain vuodesta toiseen. Nyt monet niistä jäävät hyllylle, ja on pakko löytää uusia tilalle. Uusia varusteita ei tosin ole vielä tullut tilalle yhtä paljon, joten vaihtoehtoja on edelleen varsin vähän, vaikka ne uusia ovatkin.

ilmaisia kaikille pelaajille. Kausi on nimetty Season of the Huntiksi, ja sen myötä eräs taatusti tuttu hahmo Forsaken-laajennuksesta tekee paluun, jota onkin jo odotettu tovi. Kyseinen hahmo opastaa pelaajia taistelussa Xivu Arath -matojumalan korruptoimia vihollisia vastaan erityisen kehitettävän vieheen avulla. Toistaiseksi nämä Wrathborn-jahdit on nopeasti tehty, joten on mielenkiintoista nähdä, tuoko kausi mukanaan uusia jahteja tai jo-

”Pienistä vioistaan huolimatta Beyond Light on jo nyt mielenkiintoinen aloituspiste tulevien vuosien tarinoille.” tain muuta aiheeseen liittyvää. Ainakin ne tuovat pientä vaihtelua Beyond Lightin sisältöön verrattuna. Kaiken tämän lisäksi Beyong Lightin yhteydessä peli sai myös teknisen päivityksen, joka muun muassa selkeyttää käyttöliittymää ja vähentää merkittävästi latausaikoja. Pelattavuuden ja käytettävyyden pieniä muutoksia on paljon, ja ne kaikki ovat tehneet pelistä paremman pelata. Tähän lukeutuu myös ilmaisversio

New Lightin selkeämpi ja aloittelijaystävällisempi rakenne, jonka ansioista uusien pelaajien on paljon helpompi päästä peliin sisään. Se toimiikin hyvänä ponnahduslautana pelin maailmaan, jos se aikaisemmin tuntui liian sekavalta. Destinyn kaltaisen pelin uuden sisällön arviointi on aina haastavaa, sillä sitä harvoin julkaistaan suurta määrää yhdellä kertaa. Beyond Lightin julkaisusta on kirjoitushetkellä kulunut muutama viikko, ja uutta sisältöä avautuu edelleen pikkuhiljaa. Esimerkiksi uuden raid-tehtävän ensimmäinen läpäisy avasi kaikille pelaajille uutta pelattavaa ja tekemistä, koska ne on sidottu pelimaailman tapahtumiin. Tällainen tekee pelimaailmasta elävän tuntuisen, ja pelaajien pitää palata peliin viikko toisensa perään nähdäkseen, mitä uutta on luvassa. Toisaalta se tekee pelistä enemmänkin harrastuksen kuin satunnaista viihdettä. Pienistä vioistaan huolimatta Beyond Light on jo nyt mielenkiintoinen aloituspiste tulevien vuosien tarinoille. Sen yhteydessä tulleet muutokset siivoavat pelin jo varsin pitkää historiaa niin, että se avaa ovet uudistuksille ja uudelle sisällölle. Se ei silti keksi pyörää kokonaan uusiksi tai riko sitä, mikä toimii, joten pohjimmiltaan Destiny on edelleen Destiny vaikka Pimeydellä voitelisi. Miika Huttunen

Beyond Lightin lisäksi pelissä käynnistyi myös uusi kausi. Se tuo tuttuun tapaan mukanaan omat tekemisensä, joita ei ole sidottu laajennukseen ja jotka ovat pelaaja.fi // 59 57

PIKSELIPÖLYÄ //

Löytöjä pelihistorian tomuisista arkistoista.

Assassin’s Creed Vallankumouksellinen peli kompasteli mutta ei kaatunut Tekijä: Ubisoft Montreal

Julkaisija: Ubisoft

Julkaisu: 2007

Alusta: PS3, Xbox 360 ja Win

3 vuotta ja lähes yhtä monta pääsarjan peliä. Jos mukaan lasketaan myös sivupelit, Assassin’s Creed -sarjaan kuuluu reilusti yli 20 pelijulkaisua. Ei olekaan suunnaton yllätys, että vuosien varrella sarja on joutunut keksimään itsensä uudelleen pariinkin kertaan, kun pelaajat ovat leipiintyneet samalla kaavalla tapahtuneeseen ja tauottomaan pelitykitykseen. Onkin erittäin sivistävää ja yllättävää palata takaisin koko pelisarjan alkulähteille, sillä vain tätä muinaismuistoa tarkastelemalla voi todella arvostaa sitä, miten valtavia muutokset ja uudistukset ovatkaan olleet. Assassin’s Creed sai alkunsa Prince of Persia: Sands of Time -pelin jatko-osana, jolla tuottaja Patrice Désilets halusi tietoisesti siirtää sarjaa hieman uusille vesille. Taustatutkimusta tehdessään hän löysi legendan 1000-luvun alkuvuosina vaikuttaneesta assassiinista, joka kilpaili salaisen järjestönsä johtajuudesta. Tämä tuntui

60 // pelaaja.fi

hänestä kiinnostavammalta pelihahmolta kuin Prince of Persia -pelien geneerinen prinssi. Kehitysjakson aikana julkistetut uudet konsolit – PlayStation 3 ja Xbox 360 – näyttivät tarjoavan sen verran vääntöä, että peli pystyttiin siirtämään pois ahtaista raunioista ja kohti suurempia ja aukeampia pelialueita. Palaset alkoivat loksahdella paikalleen.

Désilets halusi alusta alkaen tehdä pelistään historiallisesti uskottavan, joten Ubisoftin kehitystiimillä oli edessä matka kirjastoon. Tiimi käytti valtavasti aikaa kartoittaessaan oikeaa assassiinien ja ristiretkeläisten välistä konﬂiktia, sen keskeisiä tapahtumapaikkoja ja hahmoja, Lähi-idän kaupunkien arkkitehtuuria, ihmisten pukeutumista ja kulttuurillisia perinteitä. Tämän uskoo helposti pelatessaan, sillä Assassin’s Creedin suurin yllätys on, miten maanläheinen koko pelin

Otetaanpa rennosti Nykyään miltei kaikkia Ubisoftin pelejä edeltävä muistutus siitä, että asialla on ollut monikulttuurinen kehitystiimi, tuntuu välillä vähän hassulta, jos pelin aiheena ovat vaikkapa fiktiiviset viikingit. Kun Assassin’s Creed aloitti käytännön, muistutukselle oli enemmän tarvetta. Peli ilmestyi vuonna 2007 tulenarassa tilanteessa, jossa World Trade Centerin terrori-iskusta oli vain muutamia vuosia aikaa ja sitä seurannut sota Lähi-idässä riehui vielä täysillä. Aihealue oli siis lähtöjäänkin jo tulenarka, mutta kun päähenkilönä oli vielä kristittyjä hyökkääjiä murhaava muslimisoturi, tuloksena oli melkoista tunteiden kuohuntaa ja ylilyöntejä.

tarina onkaan. Sen keskipisteessä on Altaïr, vähän turhan paljon itseään täynnä oleva assassiini, joka pieleen menneen keikan jälkeen saa viimeisen tilaisuuden todistaa kykynsä murhaamalla yhdeksän temppeliherrojen salaseuraan kuuluvaa riistäjää. Vaikka myöhemmissä peleissä täysin lapasesta karanneet yliluonnolliset elementit kummittelivat mukana jo alusta alkaen, ne olivat vain pienessä sivuroolissa. Pahiksetkaan eivät ole mitään orpolapsia välipalakseen popsivia sarjakuvailkimyksiä vaan vallan ja rahan turmelemia ihmisiä, joilla on kenties ollut aikanaan jopa hyviä ja jaloja tavoitteita. Hauskasti tämä pyrkimys realismiin tuntuu myös siinä pelin metatarinassa, jossa Altaïrin jälkeläinen pakotetaan sukeltamaan Animus-tietokoneen kautta esi-isänsä muistoihin. Koska pelaaja ei edes pelin metanarratiivissa ohjasta itse Altaïria vaan tämän muistoja uudelleen kokevaa Desmondia, tavoitteena on yrittää synkronoida Desmondin ja Altaïrin persoonallisuudet mahdollisimman hyvin. Näin selitetään esimerkiksi se, miksi sivullisten murhaaminen päättää pelin. Jos Desmond tekee asioita, joita Altaïr ei olisi tehnyt, synkronointi hajoaa ja tämä tipahtaa ulos simulaatiosta.

Assassin’s Creed on aikalaisekseen todella vaikuttava peli, sillä ihmisten täyttämät kaupungit sekä suurten ja avointen pelialueiden yhdistäminen fyysisesti toisiinsa olivat vuonna 2007 vallankumouksellisia juttuja. Voimmekin hyvin vetää suoran viivan Assassin’s Creedin ja Red Dead Redemption II:n tapaisten myöhempien pelien välille, sillä se lanseerasi jo 13 vuotta sitten monia genren peruskäsitteitä. Kuten pioneereille usein käy, ”ensimmäinen” ei suinkaan tarkoittanut tässäkään tapauksessa ”hyvää”. Kehitystiimin keksiessä uusia asioita sille ei jäänyt aikaa viilata kaikkea toivotulle tasolle, joten Assassin’s Creedin pelaaminen on välillä melkoista pakkopullaa. Nostan tiimille hattua siitä, että peli tuntuu paljon jälkeläisiään enemmän dekkaritarinalta. Pelaajalle ei näytetä, missä seuraava salamurhan kohde on, vaan Altaïrin täytyy selvittää itse kohteensa sijainti, rutiinit ja muut tarvittavat tiedot. Mainio idea olisi voinut toimia paremmin, ellei selvitystyö tarkoittaisi käytännössä muutaman sivutehtävätyypin toistamista kerta toisensa jälkeen. Vaikka erilaisia tehtävätyyppejä on useita, ne kaikki ovat kokemuksina hyvin samanlaisia. Olipa tavoitteena vakoilla kohdetta, varastaa tältä jotain tai pahoinpidellä poloinen tunnustamaan syntinsä, pelaaja seuraa kohdettaan läpi katujen, kunnes tämä on sivukujalla. Sitten painetaan nappia. Tämä oli tympeää jo parin kerran jälkeen, mutta silti samoja juttuja pitäisi toistaa koko pitkän pelin alusta loppuun.

Kankeus ei kuitenkaan aina ole puhtaasti huono juttu, sillä pidän edelleen kovasti siitä, miten jokainen kiipeilyosio Assassin’s Creedissa tuntui miltei omalta pulmaltaan. Kiipeileminen on hitaampaa kuin sarjan moderneissa peleissä, koska Altaïr ei itsestään juokse seiniä ylös, vaan kädensijat täytyy hakea käsipelillä askel kerrallaan. Kiipeileminen oli myös alusta saakka Assassin’s Creedin tärkeimpiä piirteitä, ja väitän, että kaikki muista-

Telkkarista tuttu Kyseessä oli uusi ja paikkaansa etsivä pelisarja, joten oli ihan ymmärrettävää, että Ubisoft käytti pelin markkinoinnissa jos jonkinlaisia kikkoja. Näistä erikoisin oli kohu siitä, että keskeiseen rooliin palkattiin muun muassa mahtavasta Veronica Mars -sarjasta tuttu Kristen Bell. Hänen digitaalista peliversiotaan hypetettiin urakalla ja hän suoriutui roolistaan täysin asiallisesti, mutta kenties vuoden 2007 teknologia ei ollut vielä aivan kaiken hehkutuksen tasolla.

Nostan tiimille hattua siitä, että peli tuntuu paljon jälkeläisiään enemmän dekkaritarinalta.” vat vielä pitkään katselleensa korkeuksista edessä aukeavaa valtavan kokoista kaupunkia. Lopputuloksena onkin erikoinen pelikokemus. Tavallaan on sääli, että myöhemmät pelit ovat siirtyneet alati kauemmas alkuperäisen hitaammasta temposta ja etsiväntyöstä, sillä hieman jatkokehiteltynä tällainen pelattavuus olisi voinut toimia oikein mainiosti. Ajatus assassiineista historiallisina Batmaneina on kiehtova. Toisaalta ei käy kiistäminen, että varsinainen pelattavuus on parantunut peli peliltä, eikä tunnetusti kaikkea voi saada – ehkä Ubisoftilla tehtiinkin juuri oikeat ratkaisut pelisarjan jatkokehittelyssä. Miikka Lehtonen

pelaaja.fi // 61

RETROKELAAJA //

Puntarointia videopelien suunnittelusta ja tekniikan muuttumisesta vuosikymmenten mittaan.

Kohti kolmatta ulottuvuutta V

arhaiset kolmiulotteiset digitaaliset maailmat näyttävät tänään karuilta, mutta kaikkea on katsottava oman aikansa silmin. Jokin nyt nololta näyttävä saattoi olla aikansa uskomattomin juttu, eivätkä Crysis, Grand Theft Auto V tai Counter-Strike tyhjiöstä ilmaantuneet. Niihin pääseminen vain vaati aikaa ja kokeiluja. Yliopistojen tietojärjestelmät verkotettuine päätteineen tarjosivat 1970-luvulla hedelmällisen alustan ohjelmallisille kokeiluille. Adventuren ja Zorkin kaltaiset tekstivetoiset pelit saivat rinnalleen graafisia toteutuksia, joista Maze War (1973) ja Spasim (1974) tarjosivat viiva- ja vektorigrafiikoineen viitteitä tulevasta. Samaan aikaan tutkijat koodasivat täyttä häkää ensimmäisiä 3D-grafiikkaan nojaavia ohjelmia, joista syntyi sekä kaupallisia että sotilaallisia sovelluksia, kuten edelleen porskuttava Microsoft Flight Simulator -sarja. Koteihin kolmiulotteisuutta saatiin odottaa, eikä ihme. Kymmenientuhansien hintaisilla työasemilla pystyttiin pyörittämään hieman kovempaa grafiikkaa kuin ensimmäisiä grafiikkaominaisuuksia tarjoavilla

”3D Monster Mazesta voi vetää suoran linjan vaikkapa Wolfenstein 3D:hen, joka räjäytti 1990-luvulla hahmon silmin kuvatut räiskinnät uskomattomaan suosioon.”

62 // pelaaja.fi

muutaman satasen kotikoneilla. Yritys oli silti kova alusta saakka. Aidon 3D:n puuttuessa kolmiulotteisuutta tavoiteltiin nostamalla kuvakulmaa taivaalle, jolloin pelimaailmaan saatiin kaikki kolme akselia eli leveys, syvyys ja korkeus.

Sankari pystyi kipuamaan muureille ja hyppimään kuilujen yli. Mitään Sandy Whiten teoksen kaltaista ei ollut nähty aikaisemmin. Pelaaja pystyi myös vapaasti valitsemaan sukupuolensa, joten Ant oli samalla tasa-arvoisen pelaamisen edelläkävijä.

Varhaisia kolmiulotteisia pelimaailmoja muistellessa mieleen nousee kaksi muinaista teosta, jotka olivat todellisia päänavaajia kotirintamalla. Sinclairin ZX81-mikrolle (1981) julkaistu 3D Monster Maze (1981) on tiettävästi ensimmäinen kotimikroille julkaistu 3D-graﬁikkaa hyödyntävä videopeli. Joillekin se oli myös pelottava kauhupeli, ehkä jopa ensimmäinen selviytymiskauhuseikkailu. Malcolm Evansin nerokas koodi nakkasi pelaajan perinteiseen sokkeloon, josta tämän piti paeta, ennen kuin siellä vaeltava Tyrannosaurus rex löytää lounaansa. Hahmon silmin kuvattu seikkailu päättyi usein dramaattiseen näkyyn, kun merkkigraﬁikkadino saapuu aterialle. Ääniä pelissä ei ollut, vaan jäätävää tunnelmaa rakennettiin ruudulla näkyvillä viesteillä, kuten ”He is hunting you” ja ”Rex has seen you”. Sinclairin mikrot tarjosivat edelläkävijyyttä myös myöhemmin. ZX Spectrumille (1982) julkaistu Ant Attack (1983) oli maailman ensimmäinen videopeli, jossa pelaaja pystyi liikkumaan kaikilla kolmella akselilla. Aiemmin ainakin Zaxxon ja Q*bert olivat tarjonneet isometrisen näkymän, mutta niissä liikuttiin vain kahdella akselilla. Antin maailma oli jättiläismuurahaisten valloittama kaupunki, jonka tekninen toteutus oli äimistyttävä, sillä pelaaja pystyi kiipeilemään ja liikkumaan rakennusten päällä, takana ja jopa sisällä.

Nämä kaksi peliä esittelivät kotipelaajille ajatuksen sekä fps-perspektiivistä kuvatuista 3D-maisemista että aidosti kolmiulotteisista pelimaailmoista. Niiden jälkeen kehitys olikin nopeaa. Ultimate Play the Gamen Knight Lore popularisoi Ant Attackin isometrisyyden vuoden 1984 superhitiksi, minkä jälkeen lintuperspektiivi on ollut yksi suositummista tavoista pelimaailmojen kuvaamiseen. Moni kuitenkin tyytyy sen käyttämiseen vain kahdessa ulottuvuudessa, mikä voi tuntua vähän takaperoiselta lähes 40-vuotiaisiin edelläkävijöihin verrattuna. 3D Monster Mazesta puolestaan voi vetää suoran linjan vaikkapa Wolfenstein 3D:hen, joka räjäytti 1990-luvulla hahmon silmin kuvatut räiskinnät uskomattomaan suosioon. Voinee sanoa, että melkoinen osa nykypeleistä on kaikkensa velkaa kahdelle 1980-luvun alussa pelejä koodanneelle britille.

Pelitoimittaja Jukka O. Kauppinen on ollut mukana Pelaajassa sen alkunumeroista saakka ja toimii Retro Rewind -retrolehden päätoimittajana. Tuleeko sinulle mieleen aiheita, joita palstalla pitäisi käsitellä? Ota Jukkaan yhteyttä sähköpostilla (jukka@ retrorewind.ﬁ) tai Twitterissä (JukkaOKauppinen).

KILPAILU //

Osallistu kilpailuun osoitteessa: pelaaja.ﬁ/kilpailut

Voita

uuden sukupolven Devil May Cry 5 ja pelikuulokkeet!

Marraskuun Devil May Cry -kilpailu

ksi uuden sukupolven konsoleiden näppärimmistä ominaisuuksista on se, että myös monet vanhat tutut pelit pyörivät niillä aiempaa näyttävämmin. Yksi näistä on viime vuonna ilmestynyt Devil May Cry 5, joka julkaistiin uusille koneille marraskuussa Special Edition -lisänimellä. Uuden sukupolven versio hyödyntää muun muassa säteenseurantaa ja kohennettua 3D-ääniteknologiaa, eli Danten seikkailut sekä näyttävät että kuulostavat nyt entistä ehommilta. Fanisuosikki Vergil liittyy erikoisversiossa pelattavien hahmojen riveihin, ja mukana ovat myös odotetut Turbo- ja Legendary Dark Knight -pelitilat sekä Deluxe Edition- ja EX Color Pack -lisäsisällöt. Uutta ihmeteltävää riittää siis myös niille, joille peli on tuttu jo entuudestaan! Joulukuun kilpailumme palkintona on yksi kappale Devil May Cry 5: Special Edition -peliä ja monikäyttöiset Turtle Beach Recon 200 -pelikuulokkeet, jotka auttavat uppoutumaan mätön pyörteisiin alustalla kuin alustalla. Peli itsessään on saatavilla PlayStation 5:lle ja Xbox Series X:lle, ja kisan voittajan valittavaksi jää, kummalle konsolille palkintopeli laitetaan tulemaan. Vastaamalla oikein oheiseen kysymykseen pääset mukaan arvontaan, jossa yksi onnekas nappaa toiminnantäyteisen palkintopaketin itselleen.

Mikä vaatekappale on muodostunut vuosien varrella Devil May Cryn Danten tavaramerkiksi? A) Pellavapaita B) Nahkatakki C) Vakosamettihousut

Palkinnot 1 × Devil May Cry 5: Special Edition -peli (PS5 tai XSX) ja Turtle Beach Recon 200 Black Multiformat -pelikuulokkeet

Kilpailun vastausaika päättyy 1.1.2021. Voittajalle ilmoitetaan henkilökohtaisesti. H-Town Oy:n ja Pelaajan työntekijät tai heidän perheenjäsenensä eivät saa osallistua kilpailuun. Kilpailuun osallistuneiden tietoja voidaan käyttää suoramarkkinointiin.

64 // pelaaja.fi

NRO

218

ILMESTYY TAMMIKUUN ALUSSA

CYBERPUNK 2077

VUODEN PARHAAT

IMMORTALS FENYX RISING Pidätämme oikeudet sisällöllisiin muutoksiin.

pelaaja.fi // 65

1000 SANAA // When the Past was Around

ÂŠ 2020 Ubisoft Entertainment. All Rights Reserved. Immortals Fenyx Rising, Ubisoft, and the Ubisoft logo are registered or unregistered trademarks of Ubisoft Entertainment in the US and/or other countries.

PS5™ console launches Nov 19, 2020. © 2020 Sony Interactive Entertainment LLC. “PlayStation Family Mark”, “PlayStation”, “PlayStation Shapes Logo”, “Play Has No Limits”, “PS5”, “PS5 logo” and “DualSense” are registered trademarks or trademarks of Sony Interactive Entertainment Inc.