Poleemi 1/2021 - Kulttuuri ja Konflikti by Poleemi

POLEEMI

I 2021

TEEMA

PÄÄKIRJOITUS AJANKOHTAISIA ASIOITA HALLITUKSELTA HALLITUS 2021 JUHANA AUNESLUOMA EUPHORIA HUNNUT POLITIIKASSA ELOKUVAT JA POLITIIKKA MISS SUOMI VIHOLLISET VENÄJÄLLÄ KIRKKO NAISET HISTORIASSA

TEEMA

3 4 5 6 7 12 13 16 19 21 23 25

IRTAIMISTO

AJANKOHTAISTA

SIS ÄLTÖ 27 HÄPEÄN KULTTUURI 30 TELEVISIOSARJAT 34 ROKKIA NEUVOSTOLIITOSSA 35 TUNTEMATON SOTILAS 38 POLEEMI JALKAUTUU 40 KESKUSTA JA KANNABIS 41 KAHVILA-ARVOSTELU

POLEEMI 1/2021 Vastaava päätoimittaja John Helin Päätoimittajat John Helin, Petriina Matilainen, Markus Patomo, Leonard Wilhelmus Taitto Päätoimittajat Kansi Rutger Bloem Kirjoittajat Aino Ikävalko, Markus Patomo, John Helin, Valpuri Alanen, Leonard Wilhelmus, Emilia Henttunen, Ella Könönen, Petriina Matilainen, Maisa Mattila, Sini Tahvonen, Jouko Raitaniemi, Helenä Kilpeläinen, Miro Leporanta, Susanne SIpinen Kuvittajat Sabriina Hietaniemi, John Helin, Petriina Matilainen, Kristofer Sjödahl , Susanna Pesonen, Susanna Sipinen Paino Picaset. Painos 60 kpl. Printin ISSN 1235-4112. Verkkojulkaisun ISSN 2242-9514. Palaute poleemi2021@gmail.com Julkaisija Poliittisen historian opiskelijat Polho ry. Poleemi saa HYYn ainejärjestölehtitukea. 2

AJANKOHTAISTA

Päätoimittajalta John Helin

Kuva: Susanna Pesonen

itka, kahakka, kamppailu, yhteenotto, kiista, erimielisyys, välikohtaus, taistelu, mielipide-ero, ongelma, riita, selkkaus, sota, yhteentörmäys. Konflikti.

Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Stereotyyppisesti poliittisessa historiassa keskitytään usein suuriin poliittisiin ristiriitoihin ja konflikteihin. Sodista ja suurten aatteiden yhteentörmäyksistä kertovat, lahjaksi saadut, kirjat täyttävät jokaisen itseään kunnioittavan keski-ikäisen miehen kirjahyllyä, ja niitä muistellaan vuosittain valtiollisin menoin. Termien määrästäkin voinee kuitenkin päätellä sen, että yhteisön toimintaan osallistumiseen liittyy mieletön määrä konflikteja, ja osa näistä pienistä konflikteista vaikuttavat arkipäiväiseen elämäämme, jopa enemmän, kuin nuo isien kirjahyllyissä pölyttyvät tarinat suurmiehistä. Kenenpä kerrostaloasujan kokemusmaailmaan ei kuuluisi tuomiopäivään asti jatkuvien aamuyön bileiden kolkko kaiku ilmastointikanavissa. Näiden arkipäiväisten konfliktien ratkaisuun on kehitetty kaikissa tämän pallon kulttuureissa erilaisia tapoja. Ongelmana on kuitenkin se, että konfliktit usein vuotavat osaksi niiden ratkaisuun rakennettujen kulttuurien identiteettiä, ja identiteettien ollessa napit vastakkain on varsinaisia ratkaisuja usein vaikea löytää. Kulttuurien arkipäiväiset erot ovatkin usein tämän vuoksi aktiivisessa roolissa myös siinä polholaisten rakastamassa päivänpolitiikassa, jossa banaalit erot toimintatavoissa tai jopa pukeutumisessa kasvavat helposti omaa kulttuuria ja identiteettiä uhkaaviksi möröiksi, joilla on helppo kerätä poliittisia irtopisteitä. Samalla ne nivotaan osaksi kulttuuria suurempien konfliktien perusteluja. Tällä tavalla ne kerrostalon aamuöiset kaiutkin voivat löytää iloisesti tiensä päivänpolitiikan populistien pelikentille.

AJANKOHTAISTA

A JANKOHTAISIA TAPAHT UMIA POLHO JA VOO K I LPASI LL A

inutlaatuisena pandemia-ajan hupina Polho ja VOO ovat päättäneet siirtää eeppistä lähestyvän ikiaikaisen kamppailunsa nyt suljetuista sitsihuoneista liikunnan ihmemaahan. Maaliskuun ajan jokainen polholainen voi kantaa oman kortensa kekoon isänmaan puolesta kirjaamalla omat liikutut minuuttinsa osaksi koko järjestön pottia. Vedä siis jalkaan juoksutrikoosi, kaiva esiin pölyn peittämä kahvakuulasi, rullaa auki joutava joogamattosi tai suuntaa sadeasuun sonnustautuneena keväisen tulviville lenkkipoluille. Muista myös hymyillä ja heiluttaa kädessä olevaa aktiivisuusranneketta reippaasti, sillä somenatiivien suoritus todennetaan selfiellä ja sports trackerin tiedot jakamalla. Lisätietoja kisasta Polhon Facebookissa!

NOI N 55 V UOTTA POLHOA

yt mennään eikä meinata. Polho ottaa vähän uutta vauhtia reilun puolivuosikymmenensä juhlimiseen, kun viime syksyn peruuntuneet vuosijuhlat järjestetään suurempina ja kauniimpina 23.10.2021. Ainakin toivottavasti.

HOLI N K EVÄTSEM I NA A R I

aas se tulee, meinaan Historian Opiskelijain Liiton kevätseminaari, jonka teemana on epämääräistäkin epämääräisempi "kriisit". Tapahtuma koostuu kolmesta erilaisesta tunnin mittaisesta luennosta ja puhujina pyörii muun muassa jokaisen polholaisen rakastama Kimmo Rentola, sekä yhiksen oma Alejandro Gomez del Moral! Luvassa onkin oiva tilaisuus verrytellä zoom-lihaksiaan kaikkien muiden suomalaisten historianopiskelijoiden edessä. Suuntaa siis läppärillesi Lauantaina 20.3.

MAALISKUU 202 1

Tuntuuko sinusta siltä, että edellinen vuosi on hujahtunut silmänräpäyksessä? Pelottaako paluu normaaliin arkeen? Lannistaako luentosaleissa liehuminen? Ei syytä huoleen. Rakas pääministerimme hallitustovereineen laittaa tänäkin keväänä luottonsa joka kodin tuttuun ja turvalliseen täsmäpassivoijaan.

0€

KOTILIESIEN LÄMPÖÄ T ULEVINAKIN VUOSINA TARJOILEE

KORON A

THE ANO TURTIAINEN SHOW Arkadianmäen uusin sirkusesitys sulattaa jälleen tiensä suomalaisten sydämiin ravisuttavan rahvaanomaisella varieteeteatterillaan. Maaliskuun shown kruununa toimii riipaisevan koskettava yllätysnumero, jossa flyygeliä soittava Hjallis Harkimo esittää oman tulkintansa Maija Vilkkumaan ikivihreästä rakkauslauluklassikosta "Ei". Liput ennakkoon: 7e Liput ovelta: 10e Eteispalvelumaksu: 2e Ohjelma ei sovellu minkäänikäisille

HITTIKIMARA

Kuudestoista maaliskuuta tuli kuluneeksi vuosi poikkeusolojen julistamisesta maahan. Tätä juhlistaaksemme olemme puristaneet yli 10 tuntia THL:n ja hallituksen tiedotustilaisuuksia ja kyselytunteja yksiin kansiin, eikä siinä vielä kaikki! B-puolelta löytyvien Saulin koottujen sutkautusten myötä mieleesi muistuvat kaikki pandemia-ajan parhaat kansanluonteeseen vetoamiset!

HAE HETI

19,99 4

AJANKOHTAISTA

Hallituksen tervehdys T

asan kymmenen vuotta sitten julkaistun Poleemin pääkirjoitus alkaa sanoilla ”Valtiotieteitä opiskelevan arki ja erityisesti juhla rakentuvat yllättävän paljon traditioiden varaan.” Numeron vastaava päätoimittaja Simo Ortamo luettelee kirjoituksessaan lukuvuoden tärkeimpiä opiskelijajuhlia, joista voimme nyt vain haaveilla. Jotain valoa tunnelin päässä kuitenkin on, rokotteita jaetaan jo. Toisaalta kirjoitan tätä odotellessa valtioneuvoston tiedotustilaisuuden alkamista, jossa tämän hetkisten tietojen mukaan on tarkoitus julistaa Suomeen poikkeusolot, jälleen. Ainejärjestöjen ja opiskelijakulttuurin traditioiden suhteen ollaankin nyt murroskohdassa. Vuoden 2021 hallituskauden suurimpia haasteita on kantaa järjestötoiminnan, yhteisten tapahtumien ja yhteisöllisyyden perinteet etäajan yli. Koko hallituksen puolesta haluammekin sanoittaa sympatiamme erityisesti fukseja kohtaan. Olette eläneet täysin poikkeuksellisen fuksivuoden, joka on tuottanut pettymystä. Vuoden 2021 puheenjohtajisto Helena Kilpeläinen ja Emilia Henttunen

Vielä jatkuvan etäelämän aikana tarkoituksena on kuitenkin järjestää esimerkiksi työelämään, tieteeseen, hupiin ja traditioihin liittyviä tapahtumia siinä muodossa, kun ne rajoitusten ja suositusten mukaan on mahdollista järjestää. Käytännössä tämä tarkoittaa etätapahtumia, joissa pyrimme takaamaan matalan kynnyksen sekä osallistumista että saavutettavuutta silmällä pitäen. Kaikki toiminta uusissa puitteissa on juuri sinua, yhdistyksen jäsentä varten. Etusi ja hyvinvointisi on meille tärkeää. Vuosi on ollut haastava meille kaikille ja olemme järjestötoiminnalla pyrkineet piristämään yhteisöämme. Etenkin fuksit ovat olleet mielessämme ja teemmekin kaikkemme, jotta sekä uudet että vanhat opiskelijat voisivat saada osansa kuuluisasta polholaisuudesta ja valtsikalaisesta yhteishengestä ajan hengestä huolimatta. Muistathan että juuri sinä, polholainen tai polhonmielinen olet tervetullut mukaan kaikkeen toimintaamme. Solidaarisuus on näinä kyseisinä aikoina paras lääke.P

AJANKOHTAISTA HALLITUS 2021

Helena Kilpeläinen Puheenjohtaja

Emilia Henttunen Varapuheenjohtaja

Milja Järvinen Taloudenhoitaja IT-vastaava

Otso Poikelin Sihteeri 2. viestintävastaava

Virvatuli Uusimäki Urheiluvastaava 2. opintovastaava

Oskari Malinen Ympäristövastaava Yhdenvertaisuusvastaava

Hanna-Liisa Laasonen Työelämä- ja alumnivastaava

Anni Koikkalainen 1. viestintävastaava

Michelle Lyijynen Kulttuuri- ja virkistysvastaava

Nelli Nokelainen ISHA- ja KV- vastaava

Anna Perälä Suhdevastaava

Saana Brusiin 1. opintovastaava

AJANKOHTAISTA

Poleemi Haastattelee

JUHANA

AUNESLUOMA Yhteiskuntatieteilijä vai humanisti? Teksti: John Helin Kuvat: Sabriina Hietaniemi

oliittisen historian laitoksen ovi käy melkoista vauhtia. Tai ainakin käy metaforisesti, yhä vallitseva pandemiatilanne hillitsee Kuppalan kupeessa olevan uksen fyysistä käyttöä melkoisesti. Suurta intoa polholaisten keskuudessa koettiin vuodenvaihteen tienoilla, kun Juhana Aunesluoma nimitettiin uudeksi poliittisen historian professoriksi. Mutta kuka Aunesluoma oikeastaan on, ja miten miehen tie on käynyt professorin toimistoon? Poleemi lähti selvittämään asiaa. Kuka ihmeen Aunesluoma? ”Mä en oikeastaan edes pääse tonne”, Aunesluoma nauraa ja osoittaa Kuppalan vieressä olevaa poliittisen historian laitoksen ovea. Koronavirus ei kuitenkaan ole syy poliittisen historian uuden professorin eristykseen Snellmaninkatu 14:sta, vaan tällä kertaa syyttävä sormi osoittaa byrokratiaan. Aunesluoman työpiste on yhä virallisesti Siltavuorenpenkereen toimistoissa ja hänelle ei ole yksinkertaisesti ehditty antaa pääsyä polholaisten kaikkein pyhimpään. Olenkin siis tavannut karvareuhkaa rennosti päässään pitävän professorin Unioninkatu 37:n sisäpihalla. Koronaviruspandemiasta johtuen henkilökunta ei saa ottaa vastaan oppilaita yliopiston tiloissa, joten olemme sopineet

haastattelumme helmikuiseen pikkupakkaseen. Aunesluoma esittelee itsensä ytimekkäästi: ”syntyperäinen helsinkiläinen, kansainvälisten suhteiden historian tutkija ja isä. Tutkija, opettaja”, ja siirtyy sulavasti analysoimaan poliittisen historian erityispiirteitä yhteiskuntatieteen ja historian välissä. ”Joinakin päivinä ollaan vähän enemmän yhteiskuntatieteilijää ja joinain päivinä vähän enemmän humanistia”, hän veistelee. Vaikka uusi professori ei välttämättä ole luentosalista tuttu kasvo monellekaan polholaiselle, hän on jo tähän mennessä tehnyt pitkän uran poliittisen historian parissa, eivätkä Snellmaninkadun ovetkaan ole aina olleet hänelle kiinni. Aunesluoma on viettänyt Helsingin yliopiston henkilökunnassa parikymmentä vuotta: aluksi vuosikymmenen verran yliopistonlehtorina ja sen jälkeen muun muassa Eurooppa-tutkimuksen tutkimusjohtajana. Viimeisimmäksi pestiksi ennen nimitystä nykyiseen professorinvirkaan jäi valtiotieteellisen tiedekunnan varadekaanin virka. Aunesluoma kertookin tutustuneensa yliopiston toimintaan varsin kokonaisvaltaisesti eri tehtävissään. Vaikka opetustyöt Helsingin yliopistolla ovatkin jääneet Suomessa vähemmälle viimeisen kymmenen vuoden aikana,

AJANKOHTAISTA

opetustöistä ei ole kokonaan tarvinnut luopua: Aunesluoma oli vuosina 2015–2017 vierailijaprofessorina Minnesotan yliopistossa. Niin sanottu ”välivuosi” Amerikassa Euroopan historiaa opettamassa ei kuitenkaan aiheuttanut kovin suurta kulttuurishokkia hänelle. ”Yliopistot on aika samanlaisia kaikkialla, mutta aika paljon siinä joutuu tekemään töitä”, hän sanoo ja lisää sitten ”mutta niin joutuu täälläkin”. Pääosa Aunesluoman urasta on tehty juuri erilaisissa valtiotieteellisen tiedekunnan pesteissä, vaikka CV:stä löytyy sellaisiakin kummajaisia kuin ”vuoden kaunein kirja” -kilpailun kunniamaininta vuodelta 2011. ”Oon kyllä aika valtsikalainen ja juurtunut aika syvälle tänne”, Aunesluoma toteaa ja kuvailee sen jälkeen tiedekuntaa henkiseksi kodikseen.

“

Kulunutta kymmentä vuotta Aunesluoma kuvailee pitkäksi ajaksi olla poissa kotitiedekunnan opetustehtävistä. ”Tilanne on sinänsä ihan uusi:

Mä oon varmaan viimeisiä proffia, joiden henkilökohtaiseen kokemusmaailmaan kuuluu vielä YYA-sopimus.

tiedekunta ehti muuttua ja koulutusohjelmatkin ehti muuttua”. Viimeinen tietenkin viittaa myös niin sanottuun Isopyörä -uudistukseen, jossa kasattiin kokoon nykyinen yhteiskunnallisen muutoksen koulutusohjelma. ”Kanditutkinnot myllättiin niin perusteellisesti, että opettajan näkökulmasta joutuu todellakin uudella tavalla katsomaan, miten niitä asioita on ajateltu”. Professori kuitenkin kokee muutoksen hänen työnsä kannalta kiinnostavaksi ja odottaa mielenkiinnolla sitä, millä tavalla uusi pohjakoulutus vaikuttaa uusien opiskelijoiden tapaan lähestyä poliittisen historian perinteisempiä kysymyksiä. Kauas ei Aunesluoma ole tosiaan päässyt, siis fyysisesti. Ylioppilaaksi hän kirjoitti Liisankadulta Sibelius-lukiosta ja saapui sen jälkeen

Helsingin yliopistoon vuonna 1988. Professori kuvaa kylmän sodan päättymisen ajan Polhoa ”hyväksi jengiksi” ja ”tiiviiksi yhteisöksi”. Erityisesti opiskeluajasta on jäänyt mieleen aktiivinen sosiaalinen elämä: ”hyvät bileet” Aunesluoma tiivistää virnistäen. Silloin ei kuitenkaan juhlittu haastattelupaikkana toimivalla sisäpihalla vaan tiedekunnan vanhoissa tiloissa Aleksanterinkadulla. Ehtipä Aunesluoma Poleemiinkiin kirjoittaa Polhon opintovastaavan ominaisuudessa. ”Yliopisto on ollut hienoinen pettymys”, hän muistelee jyrisseensä lehden sivuilla ja naurahtaa, kun totean aikomukseni väärinkäyttää lainausta. Tutkijasukupolvia murroskohdissa Kurkkua kuivaa, joten suuntaamme Liisankadun R-kioskille hakemaan nesteytystä. Siitä matkamme jatkuu mäkeä ylös kohti Siltavuorenpenkereen upeita maisemia. Hakaniemen Maailman rauha -patsaan siintäessä kaukaisuudessa puheemme siirtyy kohti Aunesluoman opiskeluajan maailmaa. Molempien tarinoihin kuuluu olennaisesti reaalisosialismin murtuminen ja kylmän sodan loppu. ”Mä oon tullut opiskelijaksi, kun tää vanha maailma oli vielä olemassa. Se on aika jännä tilanne olla syksyllä kurssilla, jossa opiskellaan Neuvostoliiton historiaa ja samaan aikaan Neuvostoliitto hajoaa.” Aunesluoma onkin omalla tavallaan uhanalainen olento: ”Mä oon varmaan viimeisiä proffia, joiden henkilökohtaiseen kokemusmaailmaan kuuluu vielä YYA-sopimus.” Poleemissakin on viime vuonna puhuttu paljon poliittisen historian sukupolvenvaihdoksesta, ja nyt sellainen on taas käynnissä. Vaikka Aunesluoma uskookin poliittisen historian suurten kysymysten pysyvän melko lailla samankaltaisina, hän pohtii silti tutkijasukupolven vaihdosta ja toisaalta myös uusia opiskelijasukupolvia formatiivisten, ajatteluun ja maailmankatsomukseen merkittävästi vaikuttavien, kokemusten kautta. Väistyvien professoreiden formatiivisena aikana oli 1960-luvun villit vuodet, uudella professorilla se taas oli juu-

AJANKOHTAISTA

Poleemin John Helin haastatteli Juhanaa Aunesluomaa Kuppalan pihalla.

ri kylmän sodan kääntyminen 1990-lukuun. Nykyisen opiskelijasukupolven formatiivisessa ajassa hän näkee jälleen uusia muutoksia. Aunesluoma uskookin opiskeluajan ja nuoruuden suurten tapahtumien vaikuttavan merkittävästi siihen, mistä uudet tutkijasukupolvet lähtevät ponnistamaan omia tutkimuksiaan. Erityisen tärkeänä hän näkee juuri parin-kolmenkympin välisen etapin: ”Jos siihen osuu jotain isoa, niin se jättää kyllä jälkensä.” Se saakin Aunesluoman pohtimaan varsin

klassisia historiakysymyksiä muutoksesta ja jatkuvuudesta ja omasta opiskeluajastaan. ”Siinä oli sellainen fiilis, että nyt kaikki muuttuu”, hän sanoo. Vaikka maailma, jossa hän kasvoi, olikin YYA sopimuksen rytmittämä, opiskeluelämän kokemuksien mukaiset nopeat historialliset muutoksetkin olivat mahdollisia. ”Se on ehkä lähempänä nykymaailmaa”, hän miettii. Kylmän sodan päättyminen tosiaan jätti jälkensä Aunesluoman tutkimukseen. Monet

AJANKOHTAISTA

hän toisin silmin muitakin kuin supervaltoja”. Oxfordissa hän koki olevansa historiantutkijana Eurooppa-tutkijoiden keskellä – ”vähän niin kuin täälläkin”, hän virnistää. 2000-luvun jatkuessa kuitenkin fokus siirtyi kylmän sodan alkupäästä kohti kylmän sodan loppua ja siihen, missä määrin kylmän sodan aikaisia ajattelumalleja ja rakenteita on vielä olemassa. Muutokseen vaikutti erityisesti itänaapurin Putin-Medvedev valtakaruselli. ”Siinä alko näyttä siltä, että ei tää meekkään ihan niin kuin aateltiin”. Päivänpolitiikan tapahtumat ja maailmantilan muutokset ovatkin jatkuvasti vaikuttaneet Aunesluoman tekemään tutkimukseen, ja hän pitää sitä jonkinlaisena poliittisen historian ominaispiirteenä: historiaa katsotaan taaksepäin nykyhetken silmälaseilla. Tärkeäksi nousee vähemmän yllättävästi historian poliittisuus; miten historia nähdään nykyhetkessä ja erityisesti mitä historiaa halutaan nähdä. Historian poliittisuuden yksi ulottuvuus onkin se, että nykyhetki saa tutkijat näkemään erilaisia asioita. ”Se on vähän erilainen tapa tarkastella historiaa kuin perinteinen humanistinen historia”.

miehen tutkimusprojekteista liittyvät tiiviisti juuri muuttuvaan maailmaan ja erityisesti pohjoisen Euroopan rooliin siinä. ”Aluksi mä tutkin kylmän sodan alkua”, hän sanoo ja kertoo sitten Kylmän sodan tutkimuksen eläneen nousukautta hänen Oxfordissa tehtyjen jatko-opintojensa aikana 1990-luvun lopussa. Valtava määrä aineistoja oli avautunut, ja tutkijat ahmivat niitä hirveällä kiireellä. EU-tutkimus ja uudet näkökulmat olivat erityisesti nousussa. ”Siinä oli mahdollisuus katsoa vä-

Uuden tutkijasukupolven historiantutkimuksesta uusi professori esittääkin varovaisia arvauksia. Esimerkiksi ilmastopolitiikan alkutaipaleet, ja voimapolitiikan muutokset ovat asioita, joista hän uskoo tulevan sukupolven etsivän itselleen suuntaa. Mukana kulkevat tietenkin kylmään sotaan ja nykymaailmaan tiiviisti liittyvät kysymykset siitä, mitä 1990-luvulla oikeastaan tapahtui ja mitkä prosessit ovat vaikuttaneet niiden taustalla. Aunesluoma varoittaakin vetämästä mutkia kovin suoriksi kehityskaarien syy- ja seuraussuhteista, kuten historiapolitiikassa ja populaarissa historiankäsittelyssä usein tehdään. Poliittisen historian tutkijan tehtävänä on asettaa asioita mittasuhteisiin ja käydä läpi niitä mutkittelevia polkuja, joiden takia maailma on sellainen kuin se nyt on. ”Meidän tehtävämme on itseasiassa monimutkaistaa asioita ja tuoda historian kompleksisuus esille.”

AJANKOHTAISTA

Kriittinen silmä nykypäivässä Poliittisen historian tutkijan rooli ei kuitenkaan rajoitu pelkkään historian kompleksisuuden esiintuomiseen. Aunesluoma kokee jossain määrin asiantuntijan velvollisuudeksi myös aktiivisen nykypäivän kommentoimisen ja sen ilmiöiden tarkastelemisen siitä näkökulmasta, kuinka tulevaisuuden historijoitsijat tulevat käsittelemään niitä. Näin hän myös toimii: Aunesluoma twiittasi aktiivisesti koko Yhdysvaltain presidentinvaalien ajan, ja edellisiä vaaleja hän tarkasteli aitiopaikalta Minnesotan vierailijaprofessorin pestissään. Hän oli vasta saapunut maahan, kun Trump laskeutui kultaisia liukuportaita pitkin ilmoittamaan presidentinvaalikampanjastaan. ”Mä ajattelin, että nyt on jotain isoa meneillään ja tätä täytyy seurata”. Samoissa tunnelmissa hän oli myös aikoinaan alkanut kerätä lehtileikkeitä vuonna 1989. ”Ajattelin, että nyt mä ryhdyn keräämään tätä systemaattisesti, koska sitä voi joskus käyttää”.

“

Vaikka tutkijana sitä täytyy välttää, on ihmisenä pakko harrastaa toiveajattelua.

Yhdysvalloissa oleskellessaan hän näki myös hyvin läheltä yhteiskunnalliset jakolinjat, joiden hän sanoi osoittautuneen huomattavasti syvemmiksi kuin hän oikeastaan odottikaan. Yliopistokaupunki tuntui omalta kuplaltaan, jonka ulkopuolelle poistuessa amerikkalaisen yhteiskunnan jakautuneisuuden monet puolet iskivät välittömästi kasvoille. ”Sen ehkä tajusi vasta, kun oli paikan päällä”. Se myös avasi silmät sille, että Trump saattaisi ollakin varteenotettava haastaja presidentinvaaleissa. Toisaalta Aunesluoma ajatteli jakautumisen oleva niin syvä, ettei siitä voisi juuri syvemmäksi mennä, mutta sekin ajatus osoittautui vääräksi.

Viimeistä viittä vuotta Aunesluoma kuvaileekin ”huikeaksi”, mutta toteaa kuitenkin, ettei viimeisimpien vaalien tulos sinänsä yllättänyt. Yllätyksen sen sijaan tarjosi huikean tarinan jatkuminen ja mielenosoittajien tunkeutuminen Yhdysvaltain kongressiin. Hän sanoo uskoneensa jatkuvasti, että mitä vaan voi tapahtua, mutta se oli jotain mitä hänkään ei odottanut. ”Opiskelijana oppi jotenkin ajattelemaan, että maailma menee parempaan suuntaan. Että demokratia, tasa-arvo ja muut hyvät hallintomuodot pikkuhiljaa yleistyy, ja ehkä se meneekin niin, mutta se aikajänne voi olla vain pidempi.” Nykyaikana on toki menossa muitakin suuria muutoksia, joita Aunesluoma uskoo näkyvän hänen professorikautensa aikana yhä enemmän. Sivuamme lyhyesti ilmastonmuutosta, Krimin kriisiä ja Kiinan nousua globaaliksi pelaajaksi. Hän uskoo muutosten kuitenkin vaikuttavan myös siihen, millaisia ihmisiä hakeutuu poliittisen historian pariin, ja palaa takaisin sen asemaan yhteiskuntatieteen ja humanismin välissä. ”Ehkä me hakeudutaan tälle alalle sen takia, että me ollaan aika aktiivisia seuraamaan asioita, että siinä mielessä me ollaan yhteiskuntatieteilijöitä, mutta ehkä se meidän ymmärrys siitä perustuu sellaiseen humanisteille tyypillisempään holistisuuteen.” Aunesluoma tiivistääkin pohdintansa poliittisen historian tutkijan roolista varsin napakasti: ”Toiveajattelu ei kuulu hyvän tutkijan repertuaariin.” Hän jatkaa toteamalla, että toiveajattelu vääristää tulkintoja, mutta nostaa samalla esiin yhteiskuntatieteilijän ja tavallisen ihmisen roolien välisen ristiriidan. ”Vaikka tutkijana sitä täytyy välttää, on ihmisenä pakko harrastaa toiveajattelua” hän sanoo ja jatkaa sitten virnistäen: ”muuten elämä olisi aika ankeaa.” P

TEEMA

Euphoria heijastaa ajan henkeä Kuvakaappaus HBO:n sivuilta

BO:n palkittu sarja Euphoria (2019-) tarkastelee 17-vuotiaan Rue Bennetin elämää nimeämättömässä yhdysvaltalaisessa kaupungissa. Päähenkilön seuraamisen lisäksi sarja kuvaa kaupungin nuorison elämää laajemminkin. Nuoret rakentavat käsitystään ympäröivästä maailmasta, kukin omista lähtökohdistaan käsin. Rakkaus, seksi ja muut nuortenelokuvien greatest hits asetetaan tavanomaista laajempaan kehykseen. Euphoriassa nuorten maailma ei muodostu pelkästään henkilöhahmojen välisistä suhteista, vaan myös paineita asettavista sosiaalisista normeista.

“

Se, minkälaisina sarjan henkilöhahmojen kohtaamat ongelmat esitetään, on heijastuma alistavia rakenteita kritisoivasta poliittisesta keskustelusta.

Sarjaa katsoessa on ilmeistä, että henkilöhahmojen valinnassa on huomioitu representaatio, joka ei kuitenkaan tee muodosta poikkeusta 2020-luvun ilmapiirissä. Edukseen Euphoria erottuu siinä, ettei monimuotoisuuteen pyritä vain kiintiöiden täyttämiseksi, vaan sarjassa kuvataan myös, miten esimerkiksi transfobia tai misogynia vaikuttavat sarjan hahmojen elämään.

Sosiaalisten normien toiminnan kuvausta täydentää myös niitä ylläpitävän toiminnan esittäminen. Henkilöhahmojen kaveripiirit ja perheet vaalivat tiettyjä käsityksiä esimerkiksi kehosta, seksuaalisuudesta ja rakkauselämästä, jotka vaikuttavat nuorten omiin käsityksiin ja toimintaan. Sarjan antagonisteja ei esitetä vain itsessään pahoina ihmisinä, vaan heidät kuvataan vallitsevan kulttuurin tuotteina, joiden myrkylliset käyttäytymismallit ovat ympäristöstä opittuja eivätkä synnynnäisiä ominaisuuksia. Euphoria ei tyydy monien nuortensarjojen- tai elokuvien tapaan kuvaamaan nuorten elämää vain draamana. Sarjan välittämän viestin tulkintaan vaikuttaa epäilemättä myös ajankohtainen julkinen keskustelu. Feminismin neljännen aallon, mikäli tällaista typologiaa suodaan käytettävän, esiin nostamat ongelmakohdat ja representaatiosta käytävä keskustelu velvoittavat viihteen tuottajia harkitsemaan, miten he kuvaavat populaarikulttuurissa yleisesti käsiteltyjä elämänalueita. Se, minkälaisina sarjan henkilöhahmojen kohtaamat ongelmat esitetään, on heijastuma alistavia rakenteita kritisoivasta poliittisesta keskustelusta. Kokonaisvaltaisena yhteiskunnallisena analyysinä Euphoriaa ei tietenkään voida pitää, eikä tätä tulisi sarjalta odottaakaan. Sarja kuitenkin nyökkää aikamme feministiselle kulttuurikritiikille käsittelemällä henkilöhahmojen välisiä ongelmia osana laajempia yhteiskunnallisia rakenteita. P Teksti: Markus Patomo

TEEMA

SORTOA VAI VASTARINTAA? Hijabin monet merkitykset Teksti: Ella Könönen

We cannot accept to have in our country women who are prisoners behind netting, cut off from all social life, deprived of identity Nikolas Sarkozy The reinterpretation of the hijab by Mipsterz and young Muslim women across the diaspora speaks to this: the hijab becomes not just a religious garment but also a further identity marker, showing that the wearer is from a particular cohort of Muslims who own their western identities and their religious ones. Zoya Patel

yöhemmin tänä vuonna tulee kuluneeksi 20 vuotta siitä, kun New Yorkin kaksoistornit kaatuivat. Vaikka Yhdysvaltojen ja Lähi-idän välillä oli kuohunut jo aiemmin, olivat World Trade Centerin iskut globaalilla tasolla merkittävät monesta syystä – teknologian kehittyminen 1990-luvulla mahdollisti kaiken leviämisen internetiin, ja terrorismin vastainen sota synnytti uudenlaisen narratiivin islamista. Moni amerikkalainen menetti tuolloin lähimmäisiään, mutta vähemmän uutisoitua on se, miten tavallisten muslimien elämä muuttui. Yhdysvalloissa islamofobiset teot levisivät työpaikoille ja siviilielämään, ja huivia käyttävät naiset alettiin yhdistää epäisänmaallisiin uhkiin. Vuonna 2003 Saksa kielsi opettajilta huivin käytön, ja vuonna 2004 Ranskassa kiellettiin huivien käyttö julkisissa kouluissa. Tämän jälkeen esimerkiksi burqan ovat kieltäneet joko osittain tai kokonaan useat

maat Euroopassa. Länsimaissa luullaan, että hijabin kieltäminen lisää naisten vapautta, mutta vaikutukset ovat olleet päinvastaisia: Euroopassa viharikokset ovat kohdistuneet ajoittain erityisesti musliminaisiin , ja koulujen keskittyminen tyttöjen pukeutumiseen vie väistämättä tilaa heidän kyvyltään keskittyä opiskeluun. Mutta miksi huivista on tullut lännen ja Lähi-idän välisten kiistojen ja jopa terrorismin symboli, ja miten musliminaisten omat kokemukset eroavat näistä stereotypioista? ”Hijab” tarkoittaa arabiaksi sanaa ”este”, ja sen käyttö vaatekappaleena juontaa juurensa jo islamia edeltävään maailmaan. Käytännössä ”hijab” voi tarkoittaa lukuisia eri asioita: pään peittävää huivia, peittävää vaatetusta, kunnioittavaa käyttäytymistä, tai huivista peittävämpiä versioita niqabia, chadoria, khimaria tai burqaa. Vastoin olettamuksia, hijab koskee myös miehiä, mutta hiukset peittävän huivin käyttö yleistyi naisilla aikaisessa islamissa ei-uskonnollisista syistä: huivi oli naisille tapa ilmaista kulttuurista statusta.

TEEMA

Aktivisti Samina Ali on taistellut hijabiin liittyviä stereotypioita vastaan ja argumentoi, ettei islam vaadi naisilta huivin käyttöä. Itse asiassa, Koraani on aiheesta hyvin välinpitämätön: sen yli 6000 jakeesta vain kolme käsittelee naisten pukeutumista. Vertailun vuoksi, myös Raamatusta löytyy vähintään sama määrä naisten pukeutumista koskevia jakeita. Ei ole kuitenkaan salaisuus, että Lähi-idän historiaa on ajan kuluessa järisyttäneet Iranin vallankumouksen tai Talibanin kaltaiset ajanjaksot, jolloin valtaa pitävät elimet ovat pyrkineet tekemään huivin käytöstä pakollista. Kaikki iranilaiset naiset eivät käyttäneet huivia ennen vallankumousta, ja puolet iranilaisista vastustavat huivipakkoa edelleen. Länsimaiden muslimiväestöön liittyvä narratiivi ei kuitenkaan yleensä pohjaudu teokratian kritisointiin, vaan jyrkkään yleistykseen, jonka mukaan huiviin pukeutunut nainen on todennäköisesti pakotettu tekemään niin lähipiirinsä johdosta. Musliminaisten omista tarinoista huokuvat kuitenkin täysin päinvastaiset kokemukset. Pohjimmiltaan tämä tarina on yksi kolonialistinen perintö lisää: ensimmäiset huomiot hijabista sorron välineenä voidaan jäljittää brittiläisten siirtomaahallitsijoiden kertomuksiin 1800-luvun Egyptiin. Narratiivi ei siis suinkaan syntynyt hätähuutona musliminaisilta itseltään. Länsimaalaiset pelastusnarratiivit, terrorismin vastaisen sodan taistelu huivia vastaan, sekä esimerkiksi Ranskassa tehdyt poliittiset muutokset eivät täten ole suinkaan rohkaisseet musliminaisia länsimaalaistumaan ja luopumaan huiveistaan. Päinvastoin – Amani Hamdan argumentoi, että huivista on tullut vastarinnan symboli eurosentrismiä vastaan. Yksilön tasolla huivien merkitykset eroavat yhtä paljon kuin länsimaisten naisten omalle tyylilleen antamat merkitykset. Osalle huivi on uskonnollinen symboli ja tapa muistuttaa itseään omista arvoistaan, ja osalle tapa viedä huomio pois omasta ulkonäöstään esimerkiksi siihen mistä puhuu. Osa ilmaisee huivinsa avulla kulttuurista tai etnistä identiteettiä, sillä tavat käyttää huivia eroavat islaminuskoisten maiden ja ihmisryhmien kesken. Osalle huivi ja peittävä pukeutuminen tarjoavat mahdollisuuden

voimaantua ja vastustaa esineellistämistä tai seksualisointia, sekä taistella yhteiskunnan ulkonäköpaineita vastaan. Joskus kyse on siitä, että huivin avulla yksilö voi samalla ilmaista yksilöllisyyttään ja kuuluvuuttaan diasporayhteisössä. Viime vuosikymmenten terrorismin vastainen taistelu lännessä on täten vaikuttanut syvästi varsinkin näkyviä uskonnollisina pidettyjä symboleja, kuten huivia, käyttävien naisten elämään. Piiloutumisen sijasta muslimiyhteisöt ovat kuitenkin kehittäneet keinoja lisätä tietoisuutta huivin käytön monista merkityksistä ja muodoista, sekä vastustaa lännessä edistettyä islaminvastaista politiikkaa. Samina Alin, Amani Hamdanin sekä Yhdysvalloissa vaikuttavien Linda Sarsourin,

“

Pyrkimys varsinkin peittävämpien hijab-muotojen kieltämiseen nojaa ajatukseen, jonka mukaan kaikki musliminaiset tulevat samanlaisesta taustasta. Lila Abu-Lughodin ja Ilhan Omarin kaltaiset aktivistit, tieteilijät ja poliitikot murtavat musliminaisiin kohdistuvia stereotypioita. Samalla mediaan on ilmestynyt 9/11-iskujen jälkeen kehiteltyjen terrorisminarratiivien rinnalle alustoja, joilla musliminaiset pääsevät ääneen. Youtubessa naiset kertovat huivin käytöstään hashtagilla #myhijabstory, ja Muslim Girl-sivusto on lanseerannut käyttöönsä stereotypioita kumoavan #myhijabisnotyour-tunnuksen. Instagramissa Dina Tokio, Habiba Da Silva ja Omaya Zein bloggaavat hijab-muodista – eikä se aina liity huiveihin, vaan ihan kaikenlaisiin tyyli- ja kauneustrendeihin. Yhdysvalloista on levinnyt kansainväliseksi ilmiöksi #MIPSTERZ-liike, jonka nimi tulee sanoista ”muslim hipster”. Yksi mipstereiden tarkoituksista on luoda länsimaissa asuville muslimeille tilaa ilmaista identiteettiään ja tyyliään ja rikkoa

TEEMA

täten esimerkiksi huivia käyttäviä naisia koskevia stereotypioita. Suomeenkin perustettiin vuonna 2017 Ruskeat Tytöt ry ja sen alla toimiva Ruskeat Tytöt Media, joka päästää ääneen Suomessa asuvat rodullistetut naiset. Kaikki tämä on osoitusta siitä, että pinnan alla kuohuu, eikä syyttä: huivia käyttävät naiset ovat kyllästyneitä olemaan poliittisten valtasuhteiden ja median riepoteltavina, puhumattakaan siitä, että heidän huiveistaan tehtiin ristiriitainen terrorismin ja sorron symboli, ilman että he itse koskaan ilmaisivat haluavansa tulla länsimaalaisen yhteiskunnan pelastamiksi. Euroopassa levinnyt pyrkimys varsinkin peittävämpien hijab-muotojen kieltämiseen nojaa ajatukseen, jonka mukaan kaikki musliminaiset tulevat samanlaisesta taustasta: taustasta, jossa heidät on pakotettu käyttämään huivia, ja jossa ”länsimaiset arvot” kuten naisten oikeudet eivät toteudu. Taustalla vaikuttaa pian 20 vuotta lietsottu pelko siitä, että islamin leviäminen lisää

terrorismin uhkaa – ja huivien kieltäminenhän ei kiellä islamia, mutta mikä on poissa silmistä, on poissa mielestä. Islamilainen huivi kehittyi historian kuluessa kulttuurisesta statussymbolista konfliktin, sorron ja toiseuttamisen symboliksi, jonka narratiivia on kontrolloitu länsimaissa vuoroin siirtomaavallan, suurvaltojen, median ja konservatiivipuolueiden johdolla. Nämä narratiivit heijastavat kolonialistista ajatusmaailmaa, jossa vastaus terrorismin kaltaisiin globaaleihin ongelmiin on länsimaalaistaminen. Muslimeille itselleen hijabista on tullut uskonnollisen ilmaisun lisäksi tapa vastustaa tätä länsimaista hegemoniaa. #MIPSTERZ-liikkeen ja Ruskeat Tytöt Median kaltaiset alustat luovat kuitenkin toivoa siitä, että islamofobian aika on tulossa päätökseensä. Hijab ei ole meidän vihollisemme, eikä sen kieltäminen nujerra terrorismia. Todellinen naisten oikeuksia edistävä lainsäädäntö ei perustu siihen, että naisen vapautta voidaan mitata asteikoilla toiseudesta länsimaalaisuuteen. P

TEEMA

Tulevaisuuskuvia Valkokankaalla Teksti: Petriina Matilainen Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Vuosisatojen ajan taide on toiminut vaikuttamisen alustana, varsinkin silloin kun kuuluvat äänet ovat hiljennetty. Taiteella on ollut rooli kätkeä sisälleen debatteja, kuvittaa ne uudelleen. Taide on ollut suojelemassa muureineen niiden sisäpuolella käytävää keskustelua. Taide on kuin torni, jonka kautta pääsee uuteen maailmaan. Puhutaan, että media on vallan vahtikoira — sanoisin, että viihde on tulevaisuuden torninvartija. Dystopiat ja utopiat ovat monelle tuttuja viihdekulttuurista. Kulttuurina nautittuina ne tarjoavat viihdettä ja jotain todellisuuden tuolta puolen. Kuvitteleminen kiehtoo ja antaa pääsyn pois todellisuudesta. Rivien välistä voi kuitenkin lukea myös vaikuttamisen mahdollisuuden — silloin kun epätodellinen muuttuu todelliseksi. Näin pandemian vallitessa ainakin itselle on tullut erilainen suhtautuminen katastrofielokuviin ja kirjallisuuteen. Ennen korona-aikoja olin post-apokalyptisen viihteen suurkuluttaja, mutta sen tullessa lähemmäksi todellisuutta — varsinkin vessapaperin hamstraus-aikoina — suhtautumiseni muuttui. Huomasin, etteivät katastrofielokuvat olleet pelkästään jotain täysin kuviteltua, vaan huomasin niiden sisältävän jotain todella todentuntuista. Kyseessä oli eräänlaiset tulevaisuuskuvat, jotka alkoivat näyttäytymään todellisilta. Erilaisilla tulevaisuuskuvilla on suuri merkitys. Aivan kuten historia vaikuttaa siihen millaisena nykyisyyden koemme, vaikuttavat myös tulevaisuuskuvat siihen, miten

nykyisyyteen suhtaudutaan tällä hetkellä, ja mikä on nykyisyyden vaikutus tulevaisuuteen. Nämä tulevaisuuskuvat auttavat tekemään epätodellisen todentuntuiseksi ja olisikin tärkeää saada tulevaisuuskuvat asiantuntijoiden neuvottelupöydistä myös kaikkien käsien ulottuville. Viihteellä on laajat mahdollisuudet tulevaisuuden kuvitteellistajana: millaisia eri tulevaisuuskuvia luodaan, kuinka todentuntuisia ne ovat ja mikä on sanoma kuvan taustalla. Viihde antaa mahdollisuuden käsitellä näitä uhkakuvia. Kyseessä on nimenomaisesti kuvitelmat. Kukaan ei voi sanoa varman päälle mitä tulevaisuus tuo tuodessaan. Kuvitelmat lähtevät kuitenkin mielikuvituksesta — aivan kuten viihde kumpuaa myös mielikuvituksesta. Toisaalta kyse ei ole pelkistä mielikuvituksesta kumpuavista kuvitelmista, vaan tieteen ja kulttuurin vuorovaikutusen ansiosta kuvitelmista saadaan uskottavia. Tulevaisuuskuvat voivat rakentua eri ilmiöiden ympärille, mutta varmasti yksi suurimmista vallitsevista tulevaisuuskuvista liittyy ilmastokriisin ja ilmastonmuutoksen ympärille kehkeytyvään tulevaisuuteen. Kathryn Yusoff ja Jennifer Gabrys (2011) tarkastelevat teemaa artikkelissaan ”Climate change and the imagination.” He juuri korostavat näkökulmaa siitä, että ilmastokysymykset vaativat laaja-alaisempaa tarkastelua kulttuurin ja politiikan integraatiosta. Kuvitteleminen ja eri skenaarioiden luominen on osa tiedettä, mutta se on ja on ollut myös osa taidetta ja inhimillisyyttä. Ei tulisikaan erottaa tiedettä ja

TEEMA

taidetta, vaan tarkastella niiden läpileikkaavuutta. Tämä laaja-alainen tarkastelu mahdollistaa sen, että ympäristöön liittyvät tulevaisuuskuvat käsittävät vertauskuvallisen, eettisen ja materiaalisen ulottuvuuden. Täytyy myös jättää tilaa monille eri tulevaisuuskuville. Kuten jo sanottu, kukaan ei voi tietää varmasti mitä tulevaisuus tuo tuodessaan, joten eri äänille on annettava mahdollisuus tulla kuulluksi.

“

Maailmanlopun kuvitteleminen on yksi voimakkaimmista metaforista, erityisesti kuvitellessa ympäristön tulevaisuutta viihteessä

Ilmastokriisin yhteydessä yksi suurimmista haasteista itse kriisin ohella on se, että kriisi ei tunnu todelliselta. Se on jotain mitä jossain tapahtuu joskus. Viihde antaa kuitenkin mahdollisuuden tuoda ongelman käden ulottuville ja mahdollisuuden luoda uusia tulevaisuuskuvia ja toimia. Viihde on myös helposti lähestyttävää. Numeroiden ja kaavioiden näyttäminen konkretisoi ongelmaa, mutta ihmismielelle myös koskettaminen on tehokas tapa vaikuttaa. Maailmanlopun kuvitteleminen on yksi voimakkaimmista metaforista, erityisesti kuvitellessa ympäristön tulevaisuutta viihteessä. Vaikkei viihteen osalta ensisijainen tavoite ole ollut poliittinen vaan ehkä pikemminkin kaupallinen menestyminen, teemat kumpuavat jostain. Esimerkiksi elokuvan “2012” (2009) taustalla oli usko maailmanlopusta, joka perustui Mayojen kalenterin 13. bak’tunin päättymisajankohtaan. Vaikkei maailmanloppu ollut todellinen, elokuvassa esitetyt katastrofit - muun muassa maanjäristykset, tulivuorenpurkaukset, tsunamit, ukkosmyrskyt,

kuivuus, tulvat ja nälänhätä - ovat todellisia ja samaistuttavia. Samaa tematiikkaa löytyy elokuvasta “The Day After Tomorrow” (2004), joka tosin suoraan käsittelee kasvihuoneilmiötä ja sen seurauksia. Mielenkiintoinen ja pelottavan ajankohtainen elokuva, joka myös tulee mieleeni tulee on “Bird Box” (2018). Tässä post-apokalyptisessä elokuvassa suurin osa ihmisistä on kuollut itsemurhaan, johon heidät ajoi näkymätön ilmiö tai olento ja sen näkeminen. Eloonjääneet pyrkivät välttämään ulkona liikkumista ja ulos mentäessä selviytymään silmät sidottuina. Tämä ei ole kaukana nykyisestä todellisuudesta, jossa sosiaalinen kanssakäyminen on minimissään ja kotoa lähdettäessä maski naamalla on uusi normaali. Eikä maskin käyttö vaadi edes pandemiaa, vaan se on osa todellisuutta jo monessa saastuneessa suurkaupungissa. Uskon, että juuri tästä on kyse, kun tarkastellaan viihteen merkitystä tulevaisuuteen suhtautuessa. Kyse ei ole siitä, olisiko elokuva tai muu viihteen muoto todellinen, vaan kuinka se osittain heijastaa nykyistä todellisuutta. Todellisen ja kuvitellun läpileikkaavuus tekee ensi silmäyksellä uskomattomalta vaikuttaneet uskottavaksi. Tässä myös heijastuu tieteen ja kulttuurin integraatio: todellinen voi toistaa tiedettä ja viihde on osa kulttuuria. Viihde antaa mahdollisuuden matalalla kynnyksellä käsitellä tulevaisuuden ongelmia. Kyse ei ole enää myöskään siitä, ettei sen tausta-ajatuksesta voisi käydä julkista keskustelua. Keskustelu ei rajoitu viihteen muotoon ja siitä kumpuavaan omaan reflektioon vaan sen herättämä julkinen keskustelu avaa areenan, jolla voi olla viihdettä suurempi vaikutus. Tähän myös kytkeytyy ajatukseni viihteen roolista tulevaisuuden torninvartijana. Viihde mahdollistaa eri tulevaisuuskuvien esille tuonnin ja niiden käsittelemisen. P

TEEMA

Kuvitus: sketchify (maapallo), liekki (iconsy), pavika (aallot), puu (canva), hurrikaani (Clker-Free-Vector-Images, pixabay). Koonnut Petriina Matilainen.

TEEMA

Kuvankaunis kansallisidentiteetti Teksti: Aino Ikävalko

uoden 1938 Suomen neito Sirkka Salonen oli järjestään kolmas suomalainen, joka valittiin Miss Euroopaksi 1930-luvulla. Voitto otettiin Suomessa vastaan yllättyneinä ja runsaiden, suomalaisten neitojen kauneutta, ylistävien palopuheiden kera. Pian Salonen poseerasi muun muassa Suomen Kuvalehden kannessa saatesanoin “Euroopan kauneinta kansaa: Sirkka Salonen Miss Eurooppa 1938”.

Kuva: Aarne Pietinen, Museovirasto

nen tätä ei valtiovalta ollut asettanut suurta painoarvoa suomalaisten missien osallistumiselle kansainvälisiin kauneuskilpailuihin saati heidän mahdollisille ulkopoliittiselle potentiaalille.

Suomalaisen kauneuskuningattaren säkenöidessä parrasvaloissa Euroopan poliittinen tilanne oli kiristynyt ja toinen maailmansota läheni uhkaavasti. Suomalaisten missien kansainvälisen menestyksen taustalla, erityisesti vuonna 1938, saattoikin olla kansainvälisellä mittapuulla ainutlaatuisen kauneuden lisäksi suurvaltapolitiikkaa. Luonnollisesti lehdistössä, erityisesti Suomen Kuvalehdessä, annettiin enemmän painoarvoa suomalaisten naisten kauneuden ja suomalaisen rodun menestyksen ihastelulle.

Haluttiinko vuoden 1938 Miss Eurooppa-kilpailuissa suosia demokraattista ja puolueetonta Suomea Euroopan epävakaassa tilanteessa valitsemalla Sirkka Salonen voittajaksi? Kauneuskilpailut olivat 1930-luvulla merkittäviä kansainvälisiä tapahtumia, joissa missit toimivat maansa “lähettiläinä” arvostetun Miss Eurooppa-komitean puntaroidessa tarkkaan heidän ulkoisia ominaisuuksiaan. Vaikkakin kauneuskilpailuja kohtaan esitettiin myös kritiikkiä, tavoitti niiden uutisointi massoja ympäri Eurooppaa ja kilpailijoista oltiin erittäin kiinnostuneita. Salosen valinnalla Miss Euroopaksi saatettiinkin pyrkiä lähettämään kansalaisille viesti kauneuskilpailujen symbolisesta merkityksestä ja arvosta Euroopan olleessa toisen maailmansodan kynnyksellä.

Vuoden 1938 Miss Eurooppa-kauneuskilpailujen kohdalla on viitteitä siitä, että Sirkka Salosen valinnasta voittajaksi olisi päätetty jo ennen kilpailuja. Ranskalaiset lehdet kirjoittivat etukäteen suomalaisen missin varmasta voitosta. Lisäksi Suomen valtiovallan edustajat osoittivat yllättävästi kiinnostusta Salosen osallistumista kansainvälisiin kauneuskilpailuihin kohtaan. Salonen jopa nousi keskustelunaiheeksi ulkoasiainministeriön järjestämillä päivällisillä ja sai kolmen virkamiehen saattueen satamaan, josta hän lähti kohti Kööpenhaminan kilpailuja. En-

Ainakin Suomessa otettiin ilo irti Salosen kansainvälisestä menestyksestä ja sen symbolisesta merkityksestä. Suomen Kuvalehti kirjoitti; “Eurooppa ei puhu juuri muusta kuin sodasta, syttyykö se tänään vai huomenna. Suomi haluaa tehdä maansa ja puolueettomuushalunsa tunnetuksi. Viimeinen nimi, joka on tehnyt maamme nimeä kuuluisaksi rauhantyössä on Sirkka Salonen, tämän vuoden Euroopan kauneuskuningatar”. Salosen menestyksen arvo oli Suomen Kuvalehdelle pelkkää Miss Eurooppa-kisojen voittoa suurempi - se toi Suomelle

TEEMA

näkyvyyttä kansainvälisesti ja teki maata tunnetuksi. Mahdollisesti myös tämä halu tuoda Suomelle mainetta ja kunniaa naiskauneuden avulla vaikutti valtiovallan mielenkiintoon Sirkka Salosta kohtaan. Salonen ja muut missit eivät olleet ainoita, jotka tekivät Suomea kuuluisaksi maailmalla 1930-luvulla. Erityisesti Yhdysvalloissa mainetta olivat niittäneet Jean Sibelius, Alvar Aalto, Paavo Nurmi ja Eliel Saarinen. Menestyneiden yksityishenkilöiden lisäksi maan kuvaa oli Yhdysvalloissa kiillottanut vuonna 1923 otetun valtionlainan erääntyneen koron ja lyhennyksen takaisinmaksu kymmenen vuotta myöhemmin. Myös tämä suurvallan myötämielisyys Suomea kohtaan saattoi osaltaan siivittää suomalaismissit menestykseen kansainvälisillä kauneuskilpailuareenoilla, sillä Miss Eurooppa-kilpailujen järjestäjän, “missikeisari” Maurice de Waleffen, tärkeimmät yhtiökumppanit sijaitsivat Yhdysvalloissa. Suhteellisen harmittomina ja merkityksettöminä pidettyihin kauneuskilpailuihin kytkeytyi paljon kansallisia merkityksiä. Miss Suomi ja Suomen neito- kilpailijat olivat osa Suomi-kuvaa, nykytermein “Suomi-brändiä”, joka haluttiin välittää muille valtioille. Esimerkiksi toisen maailmansodan kynnyksellä Suomi halusi, Suomen Kuvalehden mukaan, näyttäytyä puolueettomana ja rauhaa kannattavana valtioina. Missikisojen ulkonäkökeskeisyys tarjosi mahdollisuuden myös nostaa suomalaista naiskauneutta jalustalle ja täten ottaa kantaa syytöksiin suomalaisen rodun alemmuudesta suhteessa muihin eurooppalaisiin, germaanisiin rotuihin. Suomalaisten missien kansainvälinen menestystä pidettiin kotimaassa osoituksena suomalaisen rodun jaloudesta. Sirkka Salosen voitto Miss Eurooppa-kilpailuissa pönkitti entisestään 1930-luvulla kasvanutta suomalaisten kansallista itseluottamusta sekä ylpeyttä omasta valtiosta ja kulttuurista. Salosen menestyksen juhliminen jäi kuitenkin suhteellisen lyhyeksi talvisodan syttyessä marraskuussa 1939, jonka myötä Suomi tuli jälleen tunnetuksi maailmalle ja nousi kansainvälisiin uutisotsikoihin. P

TEEMA

Venäläinen ei kutsu vihollistaan nimellä Teksti: Elisa Perälä Maailman katseet ovat entistä tiukemmin suuntautuneet kohti Venäjää. Kremlin kiinnostus siihen, mitä muu maailma ajattelee siitä tai epäileekö muu maailma sen rehellisyyttä, vaikuttaa olevan kadonnut olemattomiin. Putinin otteet ovat voimistuneet tapaus kerrallaan aina Krimin valtauksen jälkeen. Yhdysvaltain vaalit, Skripalien myrkytystapaus ja nyt viimeisimpänä Aleksev Navalnyin kohtalo. Ja tietenkin ne kaikki tuhannet tapaukset, joista meillä ei ole tietoa, joihin emme pääse käsiksi ja ne, jotka ovat piilotettu tekosyiden taakse. Vaikuttaa siltä, että Putin on kokeillut kepillä jäätä uudestaan ja uudestaan, ja on päässyt kulkemaan pian koskemattomana vastarannalle. Moni kysyy, miksi Navalnyi palasi Venäjälle, jossa hän luultavasti tiesi tulevansa kiinniotetuksi? Miksi ottaa se riski, että kalsarien myrkytys toimisi tällä kertaa? Tai kenties todennäköisemmin, miksi ottaa riski joutua vankilaan, epäinhimillisiin oloihin, jossa Sergei Magnistky ja monet muut ovat jopa kuolleet epäselvissä olosuhteissa? Vaikuttaa siltä, että Navalnyillä ei ollut vaihtoehtoa. Luulisi ulkomailla piilottelun hiertävän jokaisen itseään kunnioittavan oppositiojohtajan omaatuntoa. William Browderin, Venäjällä ja itäisessä Euroopassa hedge fund- liiketoiminnalla 90-luvun taitteessa ja 2000- luvun alussa menestyneen yhdysvaltalaisliikemiehen tarinassa on paljon samankaltaisuuksia Navalnyihin. Browderin kirja “The Red Notice: How I became Putin’s number one enemy”

(2015) kertoo Browderin, tämän avustajien ja kenties tärkeimpänä, hänen asianajajansa kohtalosta oligarkien, Putinin, venäläisen yhteiskunnan ja valikoivien arvojen vetäessä narujaan. Browderia ja hänen tiimiään kohtaan esitettiin uhkauksia, katteettomia syytteitä, heidän viisuminsa pistettiin umpeen ja heidän toimistonsa myllättiin. Browder teki systemaattista työtä paljastaakseen oligarkien ja venäläisen yhteiskunnan korruptoitunutta toimintaa, jonka jäljet johtivat paikoin Kremliin. Palkinnoksi tästä hän sai Putinin vihan niskaansa. Kirjan merkittävin ja surullisin tapaus koskee Browderin asianajanaa, Sergei Magnitskyä. Muiden Hermitage Capital Managementsijoitusrahaston perustajien ja sen toimintaan osallistuneiden henkilöiden paetessa maasta, Venäjälle jäänyt Magnitsky vangittiin perättömin syyttein. Häneltä evättiin pääsy tarpeelliseen terveydenhoitoon, häntä näännytettiin ja pidettiin epäinhimillisissä oloissa vankila-aikanaan. Lopulta uutinen Magnitskyn kuolemasta saavuttaa Lontoossa majailevan Browderin. Kuoleman syyksi annettiin sydänkohtaus, vaikka todellisuudessa kuolinsyyn arvellaan olevan syntynyt laiminlyönnistä ja pahoinpitelystä. Browder alkaa vaatia oikeutta Magnitskylle ja aloittaa sitkeän työn Venäjän hallinnon korruptiota vastustavan kampanjan luomiseksi. Lopulta syntyy nimeä Russia and Moldova Jackson–Vanik Repeal and Sergei Magnitsky Rule of Law Accountability Act of 2012 eli kaksipuolueinen lakiehdotus, jonka Barack Obama allekirjoitti laiksi vuonna 2012.

TEEMA

Lain tarkoitus oli rankaista niitä viranomaisia, jotka olivat olleet osallisina Magnistkyn kuolemaan johtaneeseen kehityskulkuun ja evätä heiltä esimerkiksi viisumit Yhdysvaltoihin. Kremlin korruption paljastamisella, Putinin Venäjän mustamaalaamisella ja ihmisoikeuksien vaatimisella on Venäjällä pelottavan samankaltaiset seuraukset yhä 10 vuotta myöhemmin. Navalnyi itse asiassa mainitaan Browderin kirjassa pikaisesti hänen osallistuessa muiden venäläisten aktivistien mukana mielenilmaukseen Capital Hillille Washingtonissa Magnitsky Actin etenemisen puolesta vuonna 2011. Jokin vielä mielenkiintoisempi huomio kuitenkin yhdistää sekä Navalnyita, että William Broderin & Sergei Magnistkyn tarinaa - vankilatuomion, perättömien tai vanhentuneiden syytteiden ja vihaisen Putinin - lisäksi. Venäläistä peliä pelaavan on tunnettava sen säännöt, mikä Browderille paljastuu lenkin kiristyessä. Browderin kirja vilisee erilaisia lausahduksia venäläisestä mielenmaisemasta, mutta nämä pelisäännöt kiteytyvät kahteen toteamukseen, jotka kirjassa nostetaan esiin. Venäläisillä tarinoilla ei ole onnellista loppua eikä venäläinen kutsu vihollistaan nimellä. Navalny osaa pelata näiden sääntöjen mukaan. Venäläisillä on tapana antaa herkästi lempinimiä toisilleen ja käyttää niitä enemmän kuin muualla. Navalny käyttää Putinista nimityksiä bunkkeripappa, Vladimir-Myrkyttäjä, the Underwear-Poisoner. Putinin puheessa Navalnyta ei nimetä. Tie-

tämättömyyden illuusio tai sanan ”se mies” käyttäminen on korvannut Navalnyn nimen Putinin sanakirjassa. Navalny on avoimesti anti-putinisti ja ilmiselvää, että häntä ei kiinnosta varovaiset vihjaukset. Putin sen sijaan on merkinnyt hänet - nimenomaan kutsumatta hänen nimeään. Browderin tositarinassa yli 10 vuoden takaa Putin ja Kreml heittävät kapuloita Hermitagen rattaisiin kiihtyvällä tahdilla ja heidän tavoitteensa vaikuttavat olevan poikkeuksellisen selvät. Kuitenkaan toimittajan kysyessä lehdistötilaisuudessa suoraan presidentiltä siitä, että miksi Browderin viisumi oli evätty, hän viittaa mieheen samoin kuin Navalnyihin. “Sen miehen on täytynyt tehdä jotain laitonta.” Navalnyn oli pakko palata Venäjälle, kuten Sergei Magnitskykään ei voinut lähteä. Usko oikeuden tapahtumiseen lienee nyt suurempi kuin koskaan aiemmin. Varmoja takeita tälle ei kuitenkaan ole. Häiriköity karhu toimii arvaamattomasti. Sisäinen murros, mielenosoitukset ja levottomuudet eivät katoa hiljenemisellä tai sillä, että omaan koskemattomuuteen luotetaan liikaa. Muiden valtioiden puuttumisen välineiden uupuminen on tarjonnut Putinille reitin kohti koskemattomuutta, vastarantaa, jolle päästyään millään kansainvälisellä väliintulolla ei ole enää merkitystä. Navalnyi on piikki Putinin lihassa. Ainakin vielä näyttää siltä, että hän on uudenlaisen kansainvälisen statuksen suojelema, näin ollen koskematon Putinille. Onko Putinin nimetön vihollinen se viimeinen niitti, joka suojelee muuta maailmaa Kremlin lopulliselta kiinnostuksen menetykseltä? Pelottavaa on se, mitä tapahtuu, kun presidentti myöntää vihollisensa olemassaolon. Lähivuosien aikana näemme, onko tällä venäläisellä tarinalla onnellinen loppu. P

TEEMA

Kirkko ja konflikti Teksti: Miro Leporanta On hyvin vasemmistolainen tapa ajatella, että ihmisluontoon kuuluisi perimmäisesti konfliktien etsiminen – niiden tarkoituksena on vahvistaa identiteettiä, luoda sitä aina vastauksena johonkin muuhun. Alun perin Hegeliltä Marxille kulkeutunut ajatusrakennelma herran ja rengin, teesin ja antiteesin suhteesta, joissa nämä kaksi toisilleen lähes aina vastakkaista voimaa kohtaavat ja luovat jotain uutta – synteesin. Ihmisen olemus syntyy siis uudestaan aina, kun se kohtaa itselleen vastakkaisen voiman. Kokonaiset kulttuurit ja erilaiset historiat voivat myös kohdata samalla tavalla, ja luoda jotain uutta. Valitettavasti tämä hegeliläis-marxilainen ideaali ei toteutunut niissä maissa, joissa näiden kahden herrasmiehen perintöön perustuva sosialistinen yhteiskuntajärjestys otti vallan. Valtioiden edellinen kansankulttuuri kaikkine instituutioineen pyrittiin hautaamaan uuden ideologian alle – mitään synteesejä ei pyritty tässä tilanteessa luomaan. Pitkälti tämä johtui siitä, että sosialismin (ja myöhemmin kommunismin) ajateltiin olevan se jo synteesi – mitään välivaihetta ei tarvinnut. Tämä ajatusmaailma ei kuitenkaan soveltunut hyvin yhteen joidenkin sosialististen valtioiden kansakulttuurin osa-alueiden kanssa. Yksi vahvimmista näistä oli uskonto – Euroopan tapauksessa kristilliset kirkot. Teesin ja antiteesin välinen kamppailu tapahtui näin kahden väkevän maailmankatsomuksen välillä. Sekä kirkoilla että sosialismilla oli tavoitteena jonkinlaisen ihanteellisen yhteiskunnan saavuttaminen,

ja nämä kaksi näkemystä eivät olleet sovitettavissa yhteen, ainakaan millään realistisella mittapuulla. Mielestäni mikään ei toimi parempana esimerkkinä tällaisten ideaalien yhteentörmäyksestä, kuin Jugoslavia. Kysymyksessä oli monen etnisen ryhmän asuttama osavaltio, jossa toimi pääsääntöisesti myös kaksi kristillistä kirkkoa – katolinen sekä ortodoksinen (pienemmässä määrin myös protestanttiset). Tämänkaltainen ideaalimaailmojen moninaisuus näkyi erityisesti siinä, että sosialistinen yhteiskuntajärjestys ei joutunut törmäyksiin vain monoliittisen kristinuskon kanssa, vaan kohtasi erilaisia eläviä uskomusjärjestelmiä. Eri maailmat, historiat ja uskomukset kohtasivat Jugoslaviassa, missä ne olivat eläneet rinnakkain vuosisatoja. Katoliset kroaatit ja sloveenit, joiden kulttuuri oli saanut vivahteita erityisesti Italiasta ja saksankielisestä Keski-Euroopasta sekä Habsburgien monarkiasta, asuttivat Jugoslavian läntisiä osia. Katolinen kirkko oli Jugoslavian sosialistiselle hallinnolle vaikea pala: sen lonkerot ulottuvat kaikkialle, sillä oli valtavasti valtaa yksittäisiin ihmisiin sekä suuriin massoihin ja mikä pelottavinta, sillä oli vuosituhansien ajan hioutunut, vaarallinen ja ylikansallinen poliittinen koneisto. Vatikaanista käsin sitä johti ehdottomasti maailman vaikuttavin poliittinen johtaja, joka piiloutui kristinuskon taakse, väittäen, että kaikki suuret poliittiset tai sosiaaliset edistysaskeleet mitä kirkko tuki olivat perusteltavissa uskolla kristukseen.

TEEMA

Katolisella kirkolla oli oma käsityksensä siitä, mihin suuntaan yhteiskuntaa tulisi viedä, että siitä tulisi ideaali. Tätä ideaali ei kuitenkaan voinut toteuttaa sosialistisessa yhteiskunnassa, sillä se oli perustavanlaatuisesti uskontokielteinen. Jugoslavian katoliset olivat ikään kuin loukussa kahden ideaalimaailman välillä – toisella puolella oli sosialismin lupaus tasa-arvosta ja utopiasta, toisella puolella taas kristinuskon lupaus Jumalan valtakunnasta. Jugoslavian katolisilla oli vielä erityinen suhde katolisuuteen, sillä Vatikaanivaltio sijaitsi maantieteellisesti lähellä Jugoslaviaa. Koko Jugoslavian olemassaolon ajan katolisia alistettiin, ja heidän täytyi piilotella uskoaan. Vatikaani pystyi kuitenkin puuttumaan hyvinkin voimakkaasti katolisten asemaan Jugoslaviassa – kirkko pystyi keskushallin avulla taistelemaan itselleen monenlaisia erivapauksia.

“

Jugoslavian katoliset olivat ikään kuin loukussa kahden ideaalimaailman välillä – toisella puolella oli sosialismin lupaus tasa-arvosta ja utopiasta, toisella puolella taas kristinuskon lupaus Jumalan valtakunnasta. Historia toi kuitenkin katolisen kirkon luokse yhden miehen, joka asetti viimeinkin kristinuskon ideaalimaailman sosialistien utopian yli. Hän oli Karol Wojtyla, Puolassa syntynyt katolinen pappi valittiin paaviksi vuonna 1978. Wojtyla valitsi itselleen paavina nimen Johannes Paavali II, ja oli ensimmäinen paavi Itä-Euroopasta sekä ensimmäinen

paavi sosialistisesta maasta. Johannes Paavali II oli opiskellut Puolassa sekä kirjallisuutta että filosofiaa – näiden avulla hän kehitteli itselleen omalaatuisen ihmiskuvan, joka oli instrumentaalinen sosialismin kaatumisessa Itäisessä-Euroopassa ja näin ollen Jugoslaviassa. Tätä ihmiskuvaa hän alkoi kutsua vastuulliseksi personalismiksi. Wojtylan mukaan ihminen on subjektina vapaa tekemään itsenäisiä päätöksiä – jos ihmiseltä riistetään subjektinomaisuus sekä (tietynasteinen) vapaa tahto, tehdään silloin rikos ihmisyyttä vastaan. Tämä käsitys taas torjuu suoralta kädeltä fasismin, jonka mukaan ihmisyys voidaan redusoida rodun käsitteeseen, ja sosialismin, jonka mukaan ihmisyys voidaan nähdä historian objektiivisten voimien sekä dialektiikan lopputuloksena. Vastuullinen personalismi siis vaati, että ihminen on subjekti ja siten vapaa – hänen on itse pystyttävä tekemään omaa elämäänsä koskevia päätöksiä. Sosialismi riisti tämän päätösvoiman häneltä – ihmiset asetettiin vaan objektiivisten, heistä satunnaisten voimien alaiseksi ja heistä tehtiin vain dialektisia subjekteja. Johannes Paavali II teki vierailuja ympäri Eurooppaa, tavoitteenaan vapauttaa kanssakatoliset sosialismin ikeestä. Yht’äkkiä sosialismin ja katolisuuden konflikti ei tiivistynytkään enää kahden suuren instituution ja ideologian väliseen kamppailuun, vaan yhden miehen ja hänen ihmiskuvansa ja tätä ihmiskuvaa vastaan taistelevan maailmankuvan väliseen taisteluun. Kaikki tietävät kumpi voitti – sosialismi kaatui, katolinen kirkko ei. Johannes Paavali II toteutti unelmansa (ainakin suurelta osin), ja katoliset ympäri Eurooppaa saivat harjoittaa uskontoaan jälleen vapaasti. Konflikti sosialismin ja katolisuuden välillä oli ohi, mutta konflikti ei itse kadonnut – se jatkui muussa muodossa.P

TEEMA

“Historian jännät naiset” -teos ravistelee miehistä historiakulttuuria Teksti: Leonard Wilhelmus

aiset ovat 2000-luvulla alkaneet saada yhä enemmän tilaa toimijoina. Katvealueita on kuitenkin edelleen monia. Toimittaja Maria Petterssonia oli pitkään vaivannut se, että historian jännittävät kertomukset käsittelivät suurmiehiä, mutta naiset loistivat poissaolollaan. Eivätkö naiset olleet tosiaankaan tehneet mitään kiinnostavaa? Pettersson alkoi selvittää asiaa ja tehdä päivityksiä löydöistään sosiaaliseen mediaan. Unohdettuja naisia oli monenlaisia: rosvoja, sankareita, tieteentekijöitä ja taiteilijoita. Päivitykset olivat todella suosittuja, ja yleisön pyynnöstä syntyi kirja ”Historian jännät naiset”, joka ilmestyi viime syksynä. Kirjan ensimmäinen painos myytiin välittömästi loppuun, ja se on siitä lähtien komeillut kirjakauppojen näkyvimmillä hyllyillä. Mihin kirjan suosio sitten perustuu? Teema tavoittaa taitavasti ajan hengen, mutta se myös selkeästi osuu historiakulttuurin sokeaan pisteeseen. Sosiaalihistoria on toki jo ajat sitten ravistellut akatemian käsitystä siitä, mikä historiassa on tärkeää, ja historian tutkimuksesta ja opetuksesta on tullut moninaisempaa. Poliittisen historian kurssit eivät ole enää suurmieshistoriaa, vaikka Kekkonen onkin pysynyt polholaisten maskottina.

Historiakulttuuri on kuitenkin edelleen varsin miehistä. Kun katselee kirjakauppojen historiateoksia ja vaikkapa Ilta-Sanomien historiateemanumeroita, toistuvat samat aiheet: talvisota, jatkosota, Mannerheim, Kekkonen ja niin edelleen. Kohdeyleisö ei jää epäselväksi. Kyse on ennen kaikkea miehille suunnatusta ja miesten toimijuutta käsittelevästä historiasta. Historian jännät naiset -kirja on tästä syystä raikas tuulahdus suomalaiseen historiakulttuuriin. Lähes tuntemattomana pysyneet suurnaiset pääsevät parrasvaloihin.

“

Sosiaalihistoria on toki jo ajat sitten ravistellut akatemian käsitystä siitä, mikä historiassa on tärkeää, ja historian tutkimuksesta on tullut moninaisempaa Petterssonin teos ei ole toki ensimmäinen, joka nostaa vahvoja naisia jalustalle. Feminismin hengessä on viime vuosina julkaistu muitakin samankaltaisia teoksia, kuten ”Iltasatuja kapinnallisille tytöille” ja ”Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille)”. Teoksia on markkinoitu etenkin siitä näkökulmasta, että ne tarjoavat roolimalleja tytöille.

TEEMA

Roolimallit ovat tarpeellisia, ja niitä löytyy myös Petterssonin kirjasta. Kuitenkin henkilöiden tunkeminen roolimalliin muottiin latistaa heitä. Esimerkiksi Iltasatuja kapinnallisille tytöille -teoksessa yksi henkilökuva on tehty Margaret Thatcherista. Thatcher oli toki vahva nainen ja uranuurtaja, mutta onko hänestä tosiaan nykynuorison roolimalliksi? Ongelmallista ei ole se, että Thatcherin politiikka jakaa niin vahvasti mielipiteitä, vaan se, että hänen naiskuvansa oli jopa 1980-luvun mittapuulla ummehtunut. Hän näki naiset heikkoina, lähtökohtaisesti politiikkaan sopimattomina ja halveksui feminiinisyyteen liitettyjä piirteitä.

“

Kuitenkin henkilöiden tunkeminen roolimallin muottiin latistaa heitä.

Petterssonin teoksen markkinoinnissa ja sävyssä roolimalli saa vähäisemmän merkityksen. Sankarillisten aktivistien ja tieteen uranuurtajien lisäksi kirjassa on esimerkiksi osio rikollisista naisista, joiden tekoja ei kaunistella. Vuonna 1943 syntynyt kolumbialainen ”kokaiinikummitäti” Griselda Blanco murhasi ja ryösti. Hän ei ollut sympaattinen eikä missään nimessä roolimalli mutta ehdottomasti jännittävä henkilö. Kirjassa rikotaan ansiokkaasti kuvaa naisten viattomasta kotiin ja hoivaan sidotusta roolista, mutta liikaa glorifioimatta

päähenkilöitä. Kyse ei ole siitä, että naiset olisivat sankareita, vaan siitä että he ovat toimijoita sekä hyvässä että pahassa. Teoksen vahvuus on myös naiskuvan moninaisuus. Merkittävä osa henkilöistä on ei-valkoisia. Lisäksi teoksessa tunnustetaan, että henkilöiden naiseudesta ei voida olla varmoja: osa on voinut olla transtai muunsukupuolisia. Siitä tarvitaan vielä lisää historiantutkimusta. Virkistävää Petterssonin teoksessa on myös se, mikä määritellään kiinnostavaksi toimijuudeksi. Taiteilijoita ja urheilijoita käsittelevässä osiossa on esimerkiksi henkilökuva vuonna 1881 syntyneestä Luisa Casatista, joka oli ”huikentelevainen futuristi, tyyli-ikoni ja taidemesenaatti”. Casati järjesti futuristisia illanviettoja ja pröystäileviä juhlia, pukeutui näyttäviin asuihin, piti eksoottisia lemmikeitä ja esiintyi lukuisissa taideteoksissa. Hän oli aikansa seuratuimpia ja säväyttävimpiä julkkiksia, eräänlainen 1900-luvun alun Lady Gaga. Taiteilijoita käsittelevässä osiossa esitellään myös vuonna 1906 syntynyt ”eroottinen tanssijasensaatio, suunnattoman suosittu vaudevilletähti, laulaja, liittoutuneiden agentti, rasismia vastustanut aktivisti” Josephine Baker. Kuulemme suurista taiteilijoista ja sodassa urotöitä tehneistä historiallisista henkilöiistä enemmän kuin seurapiirijulkkiksista tai eroottisista tanssijoista, koska heidät arvotetaan tärkeämmiksi. Maria Pettersson osoittaa kirjassaan, että arvojärjestystä ei tarvitse hyväksyä. P

TEEMA

Häpeä ei kuulu meille Tektsti: Susanne Sininen Kuvitus: @eimeidänhäpeä -tiimi SV: Seksuaalinen väkivalta ja häirintä Muistan kun menimme Nean kanssa ensimmäistä kertaa laulamaan kahdestaan koulumme bänditilaan. Loppuillasta makoilimme bänditilan sohvilla kun Nea kysyi, voisiko hän avautua minulle jostain luottamuksellisesta. Vastasin, että tietysti. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän kertoi, mitä hänelle oltiin tehty eräissä kotibileissä kesällä. Kuinka hän oli juonut itsensä humalaan ja yhtäkkiä tajunnut olevansa alasti pimeässä huoneessa tuntemattoman ihmisen kanssa. He olivat harrastaneet seksiä ilman Nean suostumusta. Huoneeseen oli rynnännyt joukko ihmisiä ja joku heistä oli ottanut tilanteesta videota. Myöhemmin Nea oli saanut kuulla, että kyseinen video oli levinnyt kaikkialle. Hänelle oltiin alettu lähettää viestejä, joissa häntä kutsuttiin huoraksi ja uhkailtiin, että video näytettäisiin koko koululle tulevassa abigaalassa. Nean tuonaikainen paras ystävä oli sanonut hänelle: “Tajuatko edes, mitä olet mennyt tekemään? Kukaan ei tule koskaan ajattelemaan susta muuta kuin että sä olet se huora.” Kuuntelin, kun Nea kertoi asiasta murtuneena, ja sisälläni kiehui. En kyennyt ymmärtämään, minkä takia se oli Nea, joka häpesi itseään ja koki painavaa syyllisyyttä omista teoistaan eivätkä he, jotka olivat toimineet häntä kohtaan väärin. Tuntui kuitenkin vaikealta löytää oikeita sanoja tilanteeseen. Halusin vain, että Nea voisi luottaa siihen, etten ole lähdössä minnekään. Lähdin alkusyksystä 2020 mukaan työstämään #eimeidänhäpeä-kampanjaa yhdessä pienen tiimin kanssa, johon kuuluivat ystäväni Nea Lundströmin lisäksi mm. Sua varten somessa -hankkeen työntekijät Anni

Pätilä ja Minerva Kettukuja sekä markkinointitoimisto Måndagin toimitusjohtaja Arto Sivonen. Kampanjaviikko kesti 31.10. - 8.11.2020 ja sen pääasiallisena alustana toimi Instagram. Kampanjan keskeisin viesti oli, että seksuaalinen väkivalta ja häirintä ei ole koskaan sitä kokeneen vika, eikä siitä tarvitse kantaa häpeää. Nea toimi kampanjan keulakuvana omakohtaisella kokemuksellaan - “Kenenkään meistä seksuaalista väkivaltaa tai häirintää kokeneista ei pidä joutua kantamaan syyllisyyttä siitä, että meitä kohtaan on tehty väärin. Aion osoittaa, että se häpeä, jota kerran koin, ei kuulu mun kannettavaksi. Haluan antaa sen vertaistuen, jota olisin itse tarvinnut silloin 16-vuotiaana. Mä puhun, jotta sinäkin voisit puhua”, hän toteaa kampanjaviikon käynnistäneessä julkaisussa.

“

Kampanjan keskeisin viesti oli että seksuaalinen väkivalta ja häirintä ei ole koskaan sitä kokeneen vika, eikä siitä tarvitse kantaa häpeää.

Kampanjan toisena keskeisenä pyrkimyksenä oli kannustaa ja ohjata ihmisiä puhumaan omasta seksuaalisen väkivallan tai häirinnän kokemuksestaan luotettavalle taholle, kuten ystävälle,perheenjäsenelle tai auttavaan palveluun. Kampanja pyrki näin ollen tuomaan häirintää ja väkivaltaa näkyväksi, edistämään avunsaantia ja poistamaan kohteeksi joutuneen turhaan kantamaa syyllisyyttä. Lisäksi

TEEMA

kampanjan tavoitteena oli muuttaa vallitsevaa keskustelukulttuuria, joka pahimmillaan vahvistaa häpeän tunnetta, sulkee väkivaltaa tai häirintää kokeneen suun ja estää avun hakemisen. Se tarjosi muun muassa helposti lähestyttäviä käytännön neuvoja siihen, kuinka kohdata ja tukea ihmistä, joka on kokenut seksuaalista väkivaltaa tai häirintää. #eimeidänhäpeä-kampanja oli tärkeä muistutus siitä, kuinka vuonna 2017 voimistuneen #Metoo-kampanjan ajama taistelu niin perustavanlaatuisten ihmisoikeuksien kuin seksuaalisen itsemääräämisoikeuden puolesta on yhä kesken. Vuosittain 50 000 naista kokee Suomessa seksuaaliväkivaltaa. Jo kouluikäisistä joka kymmenes tyttö ja joka kahdeskymmenes poika kertoo kokeneensa seksuaalisuutta loukkaavia tekoja, ja häirityksi on tullut joka kolmannes. Vähemmistöön kuuluminen lisää seksuaalisen häirinnän riskiä entisestään. Vuoden 2019 Kouluterveyskyselyn mukaan kokemukset olivat muita yleisempiä ulkomaalaistaustaisilla nuorilla, seksuaali- tai sukupuolivähemmistöihin kuuluvilla nuorilla sekä toimintarajoitteisilla. Kampanjan rakentaminen opetti itselleni valtavasti seksuaalisen väkivallan ja häirinnän luonteesta ja yleisyydestä etenkin suomalaisessa yhteiskunnassa. On järkyttävää ja huolestuttavaa ajatella, kuinka korkeat seksuaalisen väkivallan ja häirinnän tilastot ovat jo nyt, vaikka suurin osa seksuaalirikoksista ei tavoita viranomaisia ollenkaan. Kampanja laajensi käsitystäni siitä, kuinka moninaista seksuaalinen väkivalta ja häirintä voi olla ja kuinka sitä tapahtuu usein läheisissä tai luottamuksellisissa ihmissuhteissa, joissa tahdon murtaminen ei esimerkiksi vaadi voimakasta fyysisen väkivallan käyttöä. Kampanjassa painotettiin myös, ettei mikään sukupuoli suojaa seksuaaliselta väkivallalta ja häirinnältä eikä sillä, mitä ihmisellä on päällä tai miten hän käyttäytyy ole merkitystä - ainoastaan osapuolten yhtäläisellä suostumuksella on. Keskusteluun osallistunut ihmisoikeusaktivisti Natalia Kallio kiteyttää asian mielestäni erinomai-

sesti: “Se ei katso aikaa, sillä ei ole maantiedettä eikä se tule huppu päässä. Se ei ole vain pimeällä kadulla keskellä yötä joku joka vaan pomppaa sun eteen. Ne on susia lampaan puvussa sellaisissa paikoissa, joissa sä et oleta että ne tulis, vaikka just tämä koulu tai lapsuus.” Kuten minkä tahansa syvälle yhteiskunnan rakenteisiin menevän ongelman kohdalla, myös hiljaisuuden ja häpeän kulttuurin murtaminen seksuaalisen väkivallan ja häirinnän ympäriltä vaatii jokaisen aktiivisen panoksen. Uskon, että juurikin #eimeidänhäpeä-kampanjan kaltaisilla projekteilla voi olla merkittävä vaikutus siihen, että yhteiskunnalliset epäkohdat saavat ansaitsemansa näkyvyyden ja niihin kyetään reagoimaan tehokkaammin. Kampanjan herättämä keskustelu oli pääosin avointa, asiallista ja kannustavaa, mikä loi toivoa paremmasta tulevaisuudesta, jossa yksikään seksuaalisen väkivallan tai häirinnän kohteeksi joutunut ei enää pelkäisi tehneensä väärin. Tietoisuutta lisäävien kampanjoiden lisäksi olisi tärkeää miettiä konkreettisia keinoja, joilla suojella seksuaalisen häirinnän ja väkivallan kohteeksi joutuneita henkilöitä, kuten tekemällä rikosten ilmoittamisesta ja avun saamisesta nykyistä helpompaa ja sensitiivisempää. —

“

TEEMA

Jos palaisin nyt 6 vuoden takaiseen hetkeen, jolloin Nea kertoi minulle omasta kokemuksestaan, osaisin luultavasti reagoida tilanteeseen hieman paremmin. Sen lisäksi, että pysähtyisin ja kuuntelisin, vastaisin hänelle esimerkiksi seuraavanlaisesti: “Oon pahoillani, että sä oot joutunut kokemaan tällaista. Se mitä sulle tehtiin ei ollut todellakaan sun syy, eikä sun tarvitse hävetä itseäsi. Sun tunteet on kuitenkin todella ymmärrettäviä. Haluan että tiedät, ettei kukaan saa koskaan tehdä sua kohtaan väärin ja että mä tuun aina olemaan sun tukena.” Jokaisella on oikeus tulla kuulluksi ja välitetyksi. Yhdessä voimme vaikuttaa siihen, ettei kukaan seksuaalista väkivaltaa tai häirintää kokenut pelkää tehneensä väärin.P Häpeä ei kuulu meille. #eimeidänhäpeä

Se mitä sulle tehtiin ei ollut todellakaan sun syy, sun ei tarvitse hävetä itseäsi.

Lähteet: Instagram @eimeidanhapea https://www.seksuaalivakivalta.fi https://thl.fi

Kuvassa Nea Lundström, Juho Matilaien ja Nelly Karhunen.

TEEMA

Netflix, e-kirjat ja RDM: Omistammeko enää viihdettämme? Teksti: Maisa Mattila Sakari Pirkkalainen käsitteli Poleemiedellisessä numerossa (4/2020) ansiokkaasti 2010-luvun kulttuuriteollisuutta sosiologi Theodor Adornon näkökulmasta kirjoitettujen elokuva-arvostelujen kautta. Tämän artikkelin kirjoittaja suosittelee vahvasti kyseiseen tekstiin tutustumista, sillä molemmat sivuavat samaa aihepiiriä ja ikään kuin täydentävät toisiaan. Netflix, Storytel, Kindle, HBO, Amazon Prime, Disney+. Suoratoistopalvelut ovat olleet kulttuurikentällä merkittäviä jo vuosikausia, mutta kun koronapandemia tyhjensi vuoden 2020 alussa elokuvateatterit, sulki kirjastot ja ajoi ihmiset kotiensa suojiin, niiden suosio kasvoi entisestään. Niitä mainostetaan herkeämättä sosiaalisessa mediassa, ja vaikuttajapersoonat hehkuttavat palveluiden helppokäyttöisyyttä, joustavuutta ja viihdevalikoimien laajuutta. Lähes jokainen suoratoisto- ja tilauspalveluiden käyttäjä toki tiedostaa niiden negatiiviset puolet sitoutuessaan maksamaan - jos tahtoo käyttää useampaa palvelua, voi yhteenlaskettu kuukausimaksu nousta pilviin, ja joskus valikoima saattaa muuttua varoittamatta, kuten kävi Disneyn vetäessä omaisuutensa pois Netflixistä ennen Disney+ -palvelun lanseeraamista. Useimpien näkökulmasta hyödyt kuitenkin voittavat lopulta haitat - onhan

yksinkertaisempaa, jos pystyy muutamalla kympillä kuussa valitsemaan satojen sarjojen ja elokuvien joukosta haluamansa, ja katsomaan sen tarvittaessa vaikka puhelimen näytöltä sen sijaan, että hankkisi vaivalla DVD-paketin ja joutuisi sähläämään TV:n ja DVD-soittimen kanssa. Samoin on sähkö- ja äänikirjojen kohdalla. Ne eivät ole ainakaan vielä kokonaan korvaamassa fyysisiä painotuotteita, mutta niiden käyttö yleistyy jatkuvasti nimenomaan helppouden takia. Sähköinen kopio maksaa vähemmän, äänikirjat ovat saavutettavia myös ihmisille jotka eivät voi, halua tai ehdi lukea, ja paperiton kirja on ekologisempi. Viihdettä voi löytää yli valtiollisten rajojen, kun kirjakauppojen valikoima ei rajoita yksilön mahdollisuuksia etsiä mieltymystensä mukaista kirjallisuutta. E-kirjojen yleistyminen on tehnyt myös kirjallisuuden julkaisemisesta ja levittämisestä helpompaa, etenkin ilman perinteisen kustantamon apua. Kuka tahansa voi asettaa teoksensa myyntiin haluamaansa hintaan esimerkiksi Elisa Kirja -palvelussa. Mitä ongelmallista suoratoistopalveluissa sitten on, jos ne tarjoavat viihdettä tasa-arvoisesti kaikille sopivan laitteen omistajille, ja vieläpä kohtuuhintaan?

TEEMA

Hyllytilaa säästyy, kuluttajan saataville tulee laajempi katsaus luoviin teoksiin, eikä viihdettä hankkiakseen tarvitse poistua kotoaan. Nämä edut kuitenkin saavutetaan vain luopumalla perustavanlaatuisesta asiasta, joka on aiempina vuosikymmeninä liittynyt erottamattomasti kulttuurituotteiden hankkimiseen ja kuluttamiseen: omistajuudesta. Mal-

“

Kun maksamme digitaalisessa muodossa olevasta teoksesta, emme todellisuudessa saa sitä omaksi

mön yliopiston tutkija Nikita Mazurov kuvailee ongelman ydintä pitämänsä seminaarin kuvauksessa seuraavasti: “The great lie of so-called Video on Demand services, is their ability to successfully market the myth that they provide content, whilst in actuality what they supply is precisely the lack thereof.” Samaa ajatusta voidaan soveltaa myös e-kirjoihin. Kun maksamme digitaalisessa muodossa olevasta teoksesta, emme todellisuudessa saa sitä omaksi, vaan hankimme lisenssin, jonka pysyvyydestä ei ole takeita. Kun kuluttaja ostaa itselleen fyysisen kirjan, se kuuluu hänelle heti rahan vaihdettua omistajaa. Sen jälkeen hänellä on oikeus tehdä kirjalle lähes mitä tahansa, lukuun ottamatta laittomien kopioiden valmistamista: hän voi lukea sitä milloin ja missä tahansa, polttaa sen, lainata sen ystävälleen, repiä siitä sivuja taideteosta

varten tai vaikkapa myydä sen eteenpäin antikvariaatissa. Digitaalisten kopioiden kohdalla monipuolinen käyttö ei onnistu, ja vaikka harva niinkään haikailee mahdollisuutta polttaa kirjallisuutta, ääni- ja e-kirjoilta puuttuu myös monia muita fyysisten kirjojen yleisiä käyttötapoja. Käyttöoikeuksien hallinta eli Digital Rights Management (lyhennettynä DRM) säätelee e-kirjojen käyttöä, enimmäkseen estämällä kopioiden luomisen. Sen seurauksena useimmat e-kirjapalvelut vaativat toimiakseen tilin, johon on sidottu rajattu määrä laitteita, ja jonka käyttöä rajaavat palvelun käyttöehdot. Rahalla hankitun kirjakokoelman voi helposti menettää unohtamalla salasanan, menettämällä tilin hallinnan tai rikkomalla palvelun sääntöjä, esimerkiksi luomalla itselleen laittoman varmuuskopion teoksesta. Käytännössä e-kirjat ovat siis askel poispäin tavallisten ostosten “no strings attached” -tyyppisestä ostotapahtumasta: kun olet hankkinut lisenssin, sinua ja sitä, miten kirjaa käytät, voidaan helposti valvoa. E-kirjoihin liittyy myös kysymys sensuurin mahdollisuudesta. Julkaisijan on helppo muokata tiedostomuotoista kirjaa, ja uudet painokset saatetaan tarjota ja painovirheet korjata kirjan hankkineille ilmaiseksi. Ongelmaksi kuitenkin nousee se, että erilaisilla sähköisillä alustoilla julkaistut kirjat voidaan vetää pois jakelusta milloin tahansa. Dystooppisimmassa skenaariossa niiden sisältöä voidaan jopa poistaa tai muokata jälkikäteen. Sisällön katoaminen onkin yksi tilaus- ja suoratoistopalveluiden

TEEMA

negatiivisista puolista verrattuna perinteisiin fyysisiin kopioihin: DVD voi mennä rikki, mutta yleensä kukaan ei käy hakemassa sitä sinulta pois juuri ennen leffailtaa. Ratkaisuja “omistajuuden kriisiin” on vähänlaisesti. Toistaiseksi on helppoa hankkia fyysinen kopio, jos haluaa olla varma siitä, että sen saa myös pitää, ja kirjastotkin ovat raottaneet oviaan koronatilanteesta huolimatta. Tilanne kehittyy kuitenkin alati huolestuttavampaan suun-

“

Sisällön katoaminen onkin

yksi tilaus- ja suoratoistopalveluiden suurimmista negatiivisista puolista verrattuna

perinteisiin fyysisiin kopioihin

taan: korona-aikana Disney on julkaissut uudet elokuvansa lisämaksullisina sisältöinä suoratoistopalvelussaan, eikä kaikista e-kirjoista ole edes olemassa fyysistä vastinetta. Kopiointivapaiden piraattiversioiden kulutus ja levitys on yleinen ilmiö etenkin nuorten keskuudessa, mutta kaikille se ei ole mahdollista puutteellisten teknisten taitojen vuoksi, puhumattakaaniitä, että toiminta on laitonta. Tuntuu, että olemme tulleet jälleen eräänlaisen kehän alkuun: television alkuaikoina valikoima oli hyvin rajallinen, ja mahdollisuus tallentaa halua-

miaan radio- ja TV-lähetyksiä C-kaseteille, VHS-kaseteille ja lopulta digibokseille kehittyi hitaasti. Ohjelmien nauhoittaminen televisiosta ja siten laadukkaiden sekä laillisten omien kopioiden valmistaminen on toki mahdollista edelleen, mutta kun ruoho on vihreämpää suoratoistopalveluiden puolella, kanavien rajallinen valikoima vaikuttaa varsin tylsältä. Pahimmalta ei tunnu niinkään “omistajuuden kriisin” olemassaolo ja suuryritysten harjoittama hyväksikäyttö, johon olemme suurelta osin jo tottuneet myös muilla elämänaloilla, vaan se, että nykyajan ihmisten mahdollisuus hallita omaa omaisuuttaan on vedetty pois niin salakavalasti. Mainonnassa korostuvat valinnanvapaus, joustavuus ja mahdollisuus sitoutua halutessaan vain lyhyeksi aikaa, mutta niitä tavoitellessaan kuluttaja joutuu tiedostaen tai tiedostamattaan luopumaan vapauksistaan muokata, jakaa ja luoda omaa ostamansa tuotteen pohjalta. P Tämänkään kirjoittaja ei ole marxisti

Lähteet: Jesper Larsson: ‘Research seminar at DVMT May 11: Nikita Mazurov: Against the Stream: Netflix as Violent Adversary’. Malmön yliopiston teknologian ja yhteiskunnan tiedekunnan blogi, 9.5.2017.

TEEMA

Länsimainen rock luomassa Neuvosto-utopiaa

aistelu kulttuurisesta hegemoniasta oli keskiössä kylmän sodan aikaisessa lännen ja idän kamppailussa. Tuolloin kilpailtiin asevarustelun lisäksi erityisesti populaarikulttuurin saralla rock-musiikista elokuvataiteeseen. Neuvostoliiton kulttuurisen projektin alkuajoista lähtien oli selvää, että oikean sosialistisen ihmistyypin luomiseksi tarvittaisiin laaja kulttuurinen muutos, jossa pyrittiin muun muassa muokkaamaan venäjän kieltä paremmin marxilaisiin ajatusmalleihin sopivaksi. Kuulemani tarinan mukaan sosialistisen kulttuurinmuokkausprojektin tuiskeessa jopa sinfoniaorkestereilta poistettiin kapellimestarit valtasuhteiden hajottamiseksi – hassua kyllä, tämä ajatus todettiin sittemmin epäonnistuneeksi. Neuvostojohdon ajaman kulttuurisen muutoksen keskiössä oli antropologi Aleksei Yurchakin mukaan nuoriso, jonka aivoihin ”porvarilliset ajatusmallit” eivät olleet syöpyneet yhtä syvälle kuin aikuisten. Sosiaalisen moraalin ylläpitäjän roolin saivat paikalliset nuorisojärjestöt komsomolit. Niiden to do -listaan sisältyi niin seksuaa-

lisen moraalin ylläpito kuin esimerkiksi nuorten ohjeistaminen siitä, millä tavalla kommunistisen nuoren sopii käyttäytyä diskossa huvitellessaan. Kommunistisen puolueen kulttuuripolitiikan kantavana ajatuksena varsinkin Neuvostoliiton loppuaikoina oli, että länsimainen populaarikulttuuri ja erityisesti musiikki oli salakavala ase kapitalistisen ideologian levittämiseksi. Huolta herätti etenkin nuorten huoleton suhtautuminen rock-musiikin vaaroihin, ja puolueen julkisessa retoriikassa ja julistuksissa tuomittiinkin läntinen propaganda yksiselitteisesti. Mielenkiintoista onkin, että samat komsomoleissa 1980-luvulla toimineet nuoret, jotka julistautuivat paatoksellisiksi, suoraselkäisiksi kommunisteiksi olivat samalla innokkaita rock-musisiikin harrastajia. Yurchakin kuvaamat komsomol-aktiivit fanittivat Pink Floydia kuin porvarillisuuden airuet ikään, eivätkä nähneet siinä ristiriitaa oman – tai puolueensa – poliittisen ideologian kanssa. Yurchakin mielestä tämä johtui stagnaation ajan julkisen puheen performatiivisesta luonteesta, jos-

TEEMA

sa toistettiin neuvostoprojektin ylijumala Stalinin poliittista ideologiaa. Tämä johtui Stalinin aikanaan itselleen rakentamasta poliittisen isähahmon roolista, jossa hän asettui julkisessa keskustelussa ylimmäksi auktoriteetiksi, jonka sanoja toistettiin vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Poliittinen puhe jäi kiertämään kehää eikä kansalaisen ollut helppoa nähdä, missä lausumassa oli kyse performatiivisesta agendan pönkittämisestä, ja mitä sen sijaan tarkoitettiin kirjaimellisesti. Siten myös rock-musiikin paheellisuudesta pauhaaminen tulkittiin vain yleisenä porvarillisten vaikutteiden tuomitsemisena, josta kaikki olivat tietenkin samaa mieltä.

oman todellisuutensa seppiä. Neuvostoliiton ja lännen kulttuurisia vaikutuksia ei pitäisikään ajatella vastakkaisina, vaan keskenään vuorovaikutuksessa olevina ja toisiaan rakentavina. Poliittisen dogmaattisuuden välttäminen mahdollisti neuvostokansalaisille ajattelullisen vapautumisen kummankin kilpailevan osapuolen heille tyrkyttämistä ajatusmalleista. Kulttuurisen konfliktin keskellä nuoret omaksuivat Kommunistisen puolueen puheesta puuttuvan utopistisen tulevaisuusnäkymän rock-musiikista, kuitenkin samalla luoden lännen tarjoamaa mahdollisuutta huomattavasti kiinnostavampia ja kekseliäämpiä tulevaisuudenkuvia. P

Yurchakin mukaan länsimaisesta kulttuurista muodostui paradoksaalisesti keskeinen osa neuvostokulttuuria, ja komsomol-nuorten tapauksessa tämä näkyy erikoisin seurauksin. Moninaisten tulkintojen avulla heistä kehittyi omaperäisellä tavalla sekä länsimaista populaarikulttuuria että oppimaansa propagandaa pohtivia, kosmopoliittisia, kokeellisia ja yksilön ajattelulle tilaa antavia kommunisteja. Rock-musiikin tulevaisuusvetoinen estetiikka vetosi neuvostonuoriin, jotka haaveilivat futuristisesta, innovatiivisesta kommunismista. Ideologista tilaa riitti sekä neuvostojärjestelmän saavutusten kunnioitukseen että Paul McCartneyn ihailuun, vastoin neuvostojohdon ajamaa jäykkää kommunistista ajattelua.

Teksti: Sini Tahvonen Kuvitus: SamuliLevich (sotilas), turkkub (kitara), djvstock (käsi), Ivandesign (tähti), grebeshkov (sirppi ja vasara). Koonnut Petriina Matilainen.

Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen kylmän sodan aikaisen ideologisen ja kulttuurissen taistelun perintönä syntyi siis – kummankin osapuolen häviöksi – lopulta joukko kriittisiä, itsenäisesti ajattelevia

TEEMA

Nationalismia vai sodanvastaisuutta? Tuntematon sotilas ja toisen maailmansodan muistamisen kulttuuri

äinö Linnan Tuntemattoman sotilaan asema suomalaisessa sodan muistamisen kulttuurissa on mielenkiintoinen tietysti siksi, että se on selvästi tunnetuin esitys suomalaisista toisessa maailmansodassa. Lisäksi Tuntemattomassa kiinnostavaa on se, että kirjaa on ristiriitaisesti yhtäältä luettu isänmaallisena sotasankareista kertovana kansallisromaanina, ja toisaalta sitä on pidetty vahvasti sodanvastaisena sekä suomalaisia sotilaita ja lottia loukkaavana. Romaanin eri elokuvaversiot painottavat näitä puolia selvästi eri suhteissa. Ensimmäisen Tuntematon sotilas -elokuvan nähtiin merkittävästi laimentaneen romaanin kriittisiä teemoja. Pasifistisin ja vähiten isänmaallista sotasankaruutta painottava Tuntemattomista taas on tunnetusti Rauni Mollbergin ohjaama vuonna 1985 valmistunut elokuva. Entä miten Linnan romaania tulkitaan Aku Louhimiehen ohjaamassa uusimmassa Tuntemattomassa sotilaassa vuodelta 2017? Linnan Tuntemattomaan ja sen tulkintoihin on alusta asti liittynyt konflikteja. Romaanin julkaisun vuonna 1954 herättämää keskustelua on kutsuttu kirjasodaksi. Linnaa kritisoitiin ”sammakkoperspektiivistä” eli sodan tarkastelusta tavallisten rivimiesten näkökulmasta sekä sotilaiden ja lottien halventamisesta. Aiempi suomalainen sotakirjallisuus oli pääosin pitänyt yllä kuvaa suomalaisesta sotilaasta kaikin puolin kunniallisina ja korkeamoraalisina. Toisesta maailmansodasta olivat kir-

joittaneet enimmäkseen korkea-arvoisemmat sotilaat ja sodanjohto, jotka myös rajusti hyökkäsivät Linnan nationalistisia perinteitä rikkovaa romaania vastaan. Tavallisten sodan kokeneiden suomalaisten keskuudessa taas romaani saavutti realismillaan suursuosion. On kuitenkin yksinkertaistavaa nähdä romaanin vastaanotto vain konservatiivisten nationalistien ja edistysmielisten pasifistien välisenä konfliktina. Kaikki kritiikki ei ollut moraalikritiikkiä, vaan monet kirjallisuuspiireissä kritisoivat erityisesti Linnan vanhanaikaista realismia. Lisäksi romaania ylisti tietyin varauksin kiihkoisänmaallisuudestaan ja oikeistolaisuudestaan tunnettu runoilija ja kulttuurivaikuttaja V. A. Koskenniemi, joka varmasti näki Linnaa kritisoineet nuoret modernistit heidän yhteisenä vihollisenaan. Romaani, jonka Linna ajatteli olevan ikään kuin ”seitsemän veljestä sodassa”, ei myöskään ollut missään nimessä irrallinen suomalaisen kansalliskirjallisuuden perinteestä, ja siitä on helppo löytää myös nationalistisia aineksia. Tuntemattoman voi katsoa luoneen uudenlaisia sotilasihanteita vanhojen tilalle. Esimerkiksi Koskela on melko epärealistisen täydelliseltä vaikuttava hahmo, jonka Linna itsekin on todennut heijastaneen kaikkia ”suomalaisuuden hyviä piirteitä”. Ei ole mitenkään selvää, että vaikkapa yläasteikäiset, joille Tuntematonta sotilasta usein luetutetaan kouluissa, ymmärtäisivät romaanin ensisijaiseksi teemaksi sodanvastaisuuden eikä esimerkiksi isänmaal-

TEEMA

Edvin Laineen ohjaama Tuntematon sotilas vuodelta 1955. Kuva: Wikipedia / tuntematon tekijä

lisuutta, varsinkin kun monelle ensimmäinen mielikuva Tuntemattomasta on itsenäisyyspäivänä televisiosta näytettävä sotaelokuva. Vuoden 1985 Tuntemattomassa pasifismi on selvästi korostetumpaa ja elokuvaa hallitsee tyylillisesti karu inhorealismi. Ajatuksena Mollbergin uudelleenfilmatisoinnissa oli tehdä Tuntematon uudelle sukupolvelle, joka ei ollut kokenut sotaa. Samalla se heijasti oman aikansa asenteita ja politiikkaa. 1960- ja 1970-luvulla sodan muistamisen kulttuuri ajautui uusiin konflikteihin Suomeenkin rantautuneen kansainvälisen rauhanliikkeen ja nuorisoradikalismin myötä. Monet veteraanit kokivat, että nuoret eivät arvostaneet heitä, ja samalla valtionjohdon esittämät tulkinnat sodasta myötäilivät usein Neuvostoliittoa. Mollbergin elokuva on toisinaan nähty neuvosto-

Rauni Mollbergin ohjaama Tuntematon sotilas vuodelta 1985. Kuva: Wikipedia / Jari Huhtala

myönteisenä tai suomettuneena, ja ehkä tästä syystä sen suosio on myöhempinä aikoina jäänyt vähäisemmäksi. Myös uuden Tuntemattoman ohjannut Louhimies on sanonut, että Mollbergin elokuva kumarsi Neuvostoliitolle. Osittain vastareaktiona edellisten vuosikymmenten ilmapiirille ja seurauksena kansainvälisen tilanteen muutoksesta nousi 1980-luvun lopussa uuspatriotismiksi kutsuttu tapa käsitellä sotaa. Uuspatriotismissa jatkosota esitetään talvisodan tapaan kunniallisena kansallisena itsepuolustustaisteluna ja sen lopputulos torjuntavoittona. Lisäksi uuspatriootit korostavat sota-ajan kansallista yhtenäisyyttä ja solidaarisuuta. Suomen kannalta kiusallisempia asioita, Suomen ja natsi-Saksan liittolaisuutta tai Suomen miehityshallinnon toimia ei juuri tuoda esiin eikä pasifistisia teemoja. Uuspatrioottisia

TEEMA

Aku Louhimiehen ohjaaman Tuntemattoman sotilaan (2017) mainosjulisteessa komeili Määttä (Max Ovaska). Kuva: Tommi Hynnynen

sotaelokuvia tehtiin runsaasti varsinkin 2000luvun alussa. Vaikka Tuntemattoman sotilaan pasifistinen teema yleensä puuttuukin uuspatrioottisista esityksistä ja varsinkin lottien kuvaus on uuspatrioottisissa esityksissä huomattavan erilaista, tunnetuimmasta suomalaisesta sodan esityksestä on silti poimittu tapa kuvata rintamamiesten yhteisöä ja ryhmäsolidaarisuutta. Eri yhteiskuntaluokkia, poliittisia näkemyksiä ja ihmistyyppejä edustavien sotilaiden keskeinen solidaarisuus kuvaa samalla sodanaikaisen yhteiskunnan kansallista yhtenäisyyttä. Onko Louhimiehen Tuntematon sotilas sitten uuspatrioottinen versio Linnan romaanista? Ainakin se on uuspatrioottisen historiakulttuurin kanssa yhteensopivampi kuin Mollbergin elokuva. Toisaalta Linnan romaanin sodanvastainen teema tulee siinä esiin, vaikkakin vähemmän alleviivatusti. Erityisesti elokuvassa korostuu aiempia elokuvia enemmän yksittäisen sotilaan henkilökohtainen näkökulma. Niitä asioita, joihin sodan muistamisen konfliktit yleensä liittyvät, käsitellään ehkä jokseenkin vaisusti. Louhimiehen elokuvaa, kuten myös

Linnan romaania, voi tulkita niin isänmaallisena sankaritarinana kuin sodanvastaisenakin. Elokuvan monitulkintaisuus on myös varmasti edistänyt sen suosiota. Louhimiehen elokuva on jo reilusti ohittanut kotimaisissa katsojaluvuissa Mollbergin Tuntemattoman. Uusin Tuntematon on noussut kaikkien aikojen kolmanneksi katsotuimmaksi kotimaiseksi elokuvaksi, mikä on poikkeuksellista, koska kahdenkymmenen katsotuimman elokuvan joukossa on Tuntemattoman lisäksi 2000luvun elokuvista ainoastaan Pahat pojat vuodelta 2003. Näitä elokuvia puolestaan yhdistävät yllättävän monetkin asiat, kuten laaja medianäkyvyys ja markkinointi runsaine oheistuotteineen, tunnetut näyttelijät sekä se, että molemmat elokuvat keskittyvät miesporukan ja perinteisen maskuliinisuuden kuvaamiseen. Merkittävin syy elokuvan katsojaluvuille lienee kuitenkin Tuntemattoman sotilaan ristiriitainen mutta vahva asema suomalaisessa historiakulttuurissa. P Teksti: Jouko Raitaniemi

IRTAIMISTO

I M E

E L PO

U TU

U A LK

Teksti: Markus Patomo

utkitaanko historian representaatioita norsunluutornista käsin? Otamme usein erilaiset presidenttien ja ministerien pitämät juhlapuheet edustavana esimerkkinä siitä, miten kollektiivisesti hahmotamme menneisyyttämme. Mutta tihkuvatko nämä esitykset arkiymmärryksen tasolle? Poleemin toimitus päätti ottaa selvää, mitä kansa tietää. Vallitsevasta epidemiatilanteesta johtuen siirryimme verkkoon tarkkailemaan suomalaisten tuntoja. Verrattoman kunnianhimoisina tartuimme tietenkin ensimmäiseksi Suomen poliittisen historian myyttisimpään hahmoon: itse Kekkoseen.

Kuvat: John Helin, Kristofer Sjödahl Kuten olettaa saattaa, hylkäsimme kyselyitä suunnitellessa saman tien ajatuksen metodologisesta eheydestä, joten arvon lukijakunta vetäköön seuraavasta omat johtopäätöksensä. ”Mä rakastan täysin ilman kontekstia olevia jodlauksia...” Eräs kyselyvastaaja ihmetteli valittua aihetta, aivan kuin Kekkonen ei olisi aina relevantti. Nähdäksemme pyrkimys kaivaa maata hegemonisen diskurssin alta vaikutti osoittavan, että Kekkonen on yhä armottoman historiapoliittisen kiistelyn alainen kohde. Tutkimus vaikutti lähtökuopissaan varsin lupaavalta.

IRTAIMISTO

Myöhemmin osoittautui, että vanhalla presidentillä on myös puoltajansa. Kekkosta kehuttiin erilaisilla keskustelupalstoilla muun muassa ”Lempi diktaattoriksi” ja luonnehdittiin hänen olleen ”Bäst”. Yllätykseksemme keskustelu aiheesta yltyi eniten Vauva.fi - keskutelupalstalla. Täällä arvioitiin ansioituneesti idänkauppaa ja laajemminkin Suomen talouspolitiikkaa Kekkosen aikana. Sävy oli kaikesta huolimatta konsensuaalinen: ”Paras [presidentti] tähänastisista. Ei tästä tarvitse jutella”. Kekkonen vaikuttanee olevan myös vähintääkin yhtä suuri julkimo kuin presidentti. Politiikan lisäksi kirjoittajien huomio kiinnittyi myös muun muassa hänen kalastus-, hiihto- ja korvapuustiharrastuksiinsa.

Ylipäätän todettakoon, että edesmenneestä presidentistä yleisesti hyväksytyt narratiivit ovat suurimmaksi osaksi vesittynyttä toisaalta ja toisaalta - kompromissia.Kekkosen kyseenalaiset ominaisuudet tiedostetaan olankohautuksella, ja vähintäänkin huikeat urheilusuoritukset hyvittävät kaikki epäkohdat. Poleemin toimitus ehdottaakin historian representaatioista käytävän keskustelun elävöittämiseksi muitten valtiopäämiesten kohdalla tehokkaaksi havaittua Mannerheim-hoitoa: kontroversiaalilla roolituksella täydennetty elokuva voisi sähköistää kansan miettimään uudelleen Kekkosen todellista merkitystä. Opittu on ainakin se, että mikäli haluat autokraatiksi Suomessa, kannattaa muistaa olla ”Jengin kovin äijä.” P

IRTAIMISTO

Kannabiksesta lyömäase Keskustalle

altakunnallisessa kannatuskriisissä rypevä Keskusta on kuntavaalien alla taas kerran unohtamassa maamme pääkaupungin. Viime eduskuntavaaleissa puolue ei saanut yhtäkään ehdokasta läpi Helsingistä, ja kuntavaaleissakin kannatus on madellut kolmen prosenttiyksikön paikkeilla. Vielä 1960-luvulla maalaisliittolaiset ymmärsivät, että kaupungeistakin pitäisi saada ääniä, jos haluaa olla valtakunnallinen puolue. Uusi nimi Keskustapuolue oli brändäyksen taidonnäyte, mikä toi Keskustalle ensimmäisen paikan pääkaupungin kunnallisvaltuustosta. Nimestä saatu noste jäi lopulta vaisuksi, ja uusille lähestymistavoille alkaa olla tarve yli 50 vuoden odottelun jälkeen. Ääniosuuden kasvattamiselle on kuitenkin monia lähes ylitsepääsemättömiä esteitä, joista kenties kaikkein tärkein on se, että suurin osa helsinkiläisistä haluaa asua Helsingissä. Kaupunkilaisten asuttaminen maaseudulle ei edes koronapandemian jälkeen tule saamaan suurta suosiota. Lisäksi historian taakkaa, ja sen tuomaa liikanimeä ”Kepu pettää aina”, on hankala pyyhkiä pois poliittisten vastustajien mielistä. Keskusta tarvitseekin radikaalin avauksen, joka puhuttelisi nimenomaan nuoria kaupunkilaisia, keskustalaisesta näkökulmasta tietenkin.

Mutta miten huume- ja päihdevastaisuudesta tunnettu Keskusta voisi alkaa kannattaa kannabiksen laillistamista? Vastaus tähän sinänsä oikeutettuun kysymykseen on ilmeinen. Viljelijät kärvistelevät tukien varassa, ja tuottajahinnat laahaavat pohjamudissa. K-Kaupan Tuottajalle kiitos -kampanjasta huolimatta viljelijät saavat perunasta alle 20 senttiä kilolta ja lihastakin korkeimmillaan 3,50 euroa. Samalla nuoret kaupunkilaiset ovat valmiita maksamaan katukaupassa peräti 20 euroa grammasta kannabista. Rikollisille valuvat rahat voisivat sujahtaa maanviljelijöiden taskuihin. Keskustassa tähän ollaankin jo heräämässä. Mikko Kärnä totesi Twitterissä, että Suomi voisi tulevaisuudessa alkaa viedä kannabista kasvaville maailmanmarkkinoille. Odotteluun ei ole kuitenkaan varaa. Kilpajuoksu on kova, ja kannabistuotteet pitäisi ehtiä testauttaa helsinkiläisillä kuluttajilla ennen kuin ne viedään maailmalle. Keskusta ja MTK, te voitte korjata kannabismarkkinoiden potin kotiin ja voittaa Helsingin puolellenne, jos te toimitte nyt! P

Mikä nuoria helsinkiläisiä sitten kiinnostaa? Ilmastonmuutoksesta ja kansainvälisyydestä puhuvat jo kaikki Helsingin suuret puolueet. Sitä paitsi monet nuoret pitävät Vihreitäkin liian maltillisina näissä kysymyksissä. On kuitenkin yksi asia, jossa Helsingin suuret puolueet eivät tavoita nuoria. Kannabis, hatsi, dänkki, budi, marijuana – rakkaalla huumeella on monta nimeä ja sen suosio on kovassa kasvussa. Valtakunnallisesti kannabista on kokeillut 40 prosenttia nuorista aikuisista, ja luku on kaikkein korkein pääkaupunkiseudulla. Tuotteen laillistamista ei aja yksikään Helsingin suurista puolueista, joten kyse on valtavasta määrästä potentiaalisia äänestäjiä. Teksti: Leonard Wilhelmus

IRTAIMISTO

Fazer-kahvilassa on vanhanajan tunnelmaa. Kuva: Wikimedia Commons (CC BY 4.0)

Kuivaa kakkua mehukkaissa puitteissa kiinnittää huomiota siihen, H arvoin kuinka näyttävä on Kluuvikadun Fazer-kahvilan sisäänkäynti. Pimeällä massiiviset kirjaimet ja geometrinen valokatos kutsuvat sisään. Odotan elävää pianomusiikkia, kulttuurieliittiä ja hienostuneita erikoisherkkuja. Astun sisään ystävättäreni kanssa – kahviloihin kun ovat naiset päässeet sisään ilman miesseuraakin, toisin kuin ravintoiloihin 1970-luvulle saakka. 41

Valitsemme paikan kahvilan perältä peilisalista. Katon muodostaa näyttävä kultakoristeinen kupoli, jonka keskeltä roikkuu valtava valaisin. Se näyttää rintarauhasen ultraäänikuvan ja mars-planeetan risteytykseltä. Ylellisyyden tuntua on marmorilattiassa ja seinien kullan ja burgundin värisissä yksityiskohdissa. Astiat ja kalusteet ovat uskollisia tilan hengelle ja historialle.

IRTAIMISTO

kermaisen kinuskikakun lisäksi muita perinteisimpiä herkkuja, bebe- tai perunaleivosta. Tarina ei kerro, mitä Fazerkahvilassa on tarjoiltu 100 vuotta sitten, joten joudumme jälleen poikkeamaan vedenpitävien faktojen tieltä. Päättelemme, että sacherkakku sopii hyvin historiallisen ranskalais-venäläisen konditorian imagoon. Eikö wieniläisen tortun voisi hyvin lukea osaksi keisarivaltojen kakkukaanonia? Kakkupala on massiivinen ja houkutteleva, joskin huolestun, kun aprikoosihilloa ei pilkota kerrosten välissä. Sen sijaan kakussa on paksulti jotakin vaaleanruskeaa vaahtomaista, jota emme kumpikaan yhdistä perinteiseen sacherkakkuun. Suklaakuorrutus napsahtaa lupaavasti, kun käyn palaan kiinni. Päällinen osoittautuukin kakun parhaaksi osaksi. Ylin kerros on maukas ja kostea, ja suklaakuoren alla lepää odotettu aprikoosihillo, mutta sitä on valitettavasti melko vaatimaton määrä. Alimmat kerrokset ovat kuivia ja moussekerros maistuu kaupan kääretortun täytteelle. Sattuu olemaan laskiaistiistai, joten metrejä pitkästä vitriinistä hyvän osan täyttävät laskiaispullat, kenties muiden leivonnaisten kustannuksella. Tilanne on pulmallinen: herkku levisi Suomeen vasta 50- ja 60-luvuilla ja olen päättänyt sijoittaa käyntini 20luvun alkuun, Helsinkiin 100 vuotta sitten. Tähän rakennukseen kahvila on kuitenkin avattu vasta 1930, vaikka se onkin perustettu nykyiseen osoitteeseen jo vuonna 1891. Rakennukset ympärillä ovat vaihtuneet peräti kahdesti. Punnitsen seuralaiseni kanssa valikoimaa. Emme löydä näyttävän ja hyvin

Fazer-kahvilan konditoria-ajat ovat kaukana – maku vastaa teollistuneen ja modernisoituneen yhteiskunnan suklaajätin tehdastuotetta. Kluuvikadun Fazerissa parasta on miljöö: ei skandinaavista minimalismia vaan ylellistä funkkista. Tunnelma on niin keskieurooppalainen, että melkein unohdan olevani Helsingissä. Illan tullen on myös väljää, koronaturvallista ja aiemmin vallinneen kakofonian alta kohoaa hento pianonsoitto. Kehnoa kakkua kompensoi se, että törmään Jani Toivolaan tiskillä. Kulttuuriväkeä on kuin onkin paikalla. P Teksti: Valpuri Alanen

Poleemi 1/2021 - Kulttuuri ja Konflikti

Articles inside

Kuivaa kakkua mehukkaissa puitteissa

Kannabiksesta lyömäase Keskustalle

Poleemi jalkautuu

Nationalismia vai sodanvastaisuutta?

Länsimainen rock luomassa Neuvosto-utopiaa

Netflix, e-kirjat ja RDM: Omistammeko enää viihdettämme?

Häpeä ei kuulu meille

“Historian jännät naiset” -teos ravistelee miehistä historiakulttuuria

Päätoimittajalta

Kirkko ja konflikti

Venäläinen ei kutsu vihollistaan nimellä

Kuvankaunis kansallisidentiteetti

Tulevaisuuskuvia Valkokankaalla

Sortoa vai vastarintaa? - Hijabin monet merkitykset

Euphoria heijastaa ajan henkeä

Juhana Aunesluoma - yhteiskuntatieteilijä vai humanisti?

Hallituksen tervehdys