Sarjainfo #174 1/2017 by Suomen sarjakuvaseura ry

TIITU TAKALO MARKO TURUNEN • RONTTicOMics • VUODEN ALBUMiT

Sarjakuvakeskuksen kuulumisia Tapahtumia Kirjaverstaalla Tervetuloa käymään Teurastamon Kirjaverstaalla. Kirjakauppa, kursseja ja tapahtumia! Pe 28.4. klo 18 Perjantaiverstas: Picture Politics - nettisarjakuvin oikeistopopulismia vastaan. Goethe-Institutin paneelissa Aike Arndt (Saksa) Mika Lietzén, Hanneriina Moisseinen, Marko Mäetamm (Viro) Hannele Richert, Aino Sutinen ja Birgit Weyhe (Saksa) puhuvat politiikan ja historian käsittelystä sarjakuvissaan. Perjantaiverstas on uusi klubi, jossa Kirjaverstaalla on perjantaisin taide- ja kirjallisuustapahtumia. Tapahtumiin on vapaa pääsy. La 29.4., 29.5. klo 12–16 Sarjakuvakeskuksen Lasten lauantai. Joka kuun viimeinen lauantai, tervetuloa! Muina lauantaina on muiden toimijoiden pitämiä Lasten lauantai -päiviä.

Tapahtumia Kalliossa Tervetuloa käymään Porthaninkadulla. Näyttelyitä, tapahtumia ja Turun Sarjakuvakauppa. Galleriassa vuoroin sarjakuvaseuran ja Kuvittajat ry:n näyttelyitä. Ota yhteyttä, jos haluat sarjakuvanäyttelysi galleriaan! Näyttelyhaku. Sarjakuvakeskus hakee sarjakuva- ja kuvitustaidetta LHBTIQ+-aiheiseen I Want to Break Free -sarjakuvanäyttelyyn. Näyttelyhaku on auki 15.5. asti ja ensisijaisesti suunnattu Suomessa asuville LHBTIQ+taustaisille taiteilijoille. Lisätietoa sarjakuvakeskus.ﬁ. Perjantaisin klo 14.30–18 avoin perjantaipaja kokoontuu piirtelemään, tervetuloa mukaan!

BLOGISSA MM.

La 17.6. Lastenkirjafestarit. Uusi monitoimijainen tapahtuma, lisätietoa pian! Tiistaisin klo 19–20.30 Croquis. Tule piirtämään elävää mallia!

Kursseja ja kesäleirit Lasten ja nuorten sarjakuvaleiri Helsingissä 6.–8.6. Lasten ja nuorten sarjakuvaleiri Espoossa 12.–16.6. Kaikki Sarjakuvakeskuksen aikuisten, lasten, nuorten ja seniorien syksyn kurssit julkistetaan kevään aikana! Kursseja Helsingissä, Espoossa ja Vantaalla.

• Läänintaiteilija Ville Pirinen suunnittelee Tampereelle sarjakuvakeskusta • Marko Turusen ADHD-Sheikki-tarinat perustuvat totuuteen – vaikka joskus epäilyttää • ”Mitä sä täällä teet?” Sarjakuvakirja kuvittaa Suomeen muuttaneiden rankkojakin tarinoita • Kirjaverstaalla kukoistaa taiteilijoiden ja kirjakauppojen yhteistyö www.sarjakuvakeskus.fi/blogi

SARJAKUVAKESKUS kursseja • sarjakuvakauppa • galleria Porthaninkatu 9 (Kallio) Työpajankatu 2 R4 (Kalasatama) HELSINKI

www.sarjakuvakeskus.fi info@sarjakuvakeskus.fi facebook.com/sarjakuvakeskus twitter.com/comicscenter instagram.com/sarjakuvakeskus

Pääk irjoitus

Sarjakuva ja muisti TEKSTI Aino Sutinen

AUKEAMAN KUVITUKSET Apila Pepita Miettinen

Lueskelin sarjakuvaseuran perustamiseen liittyviä tiedotteita 1970-luvun alusta. Alusta asti seura määritteli yhdeksi tärkeäksi tehtäväkseen alan kokoelman ja arkistojen ylläpidon. Vuosien varrella kokoelmaa onkin ylläpidetty ja se on karttunut tutkimuksilla, sarjakuvajulkaisuilla, pienlehdillä ja muilla alaan liittyvillä aineistoilla, joista osa on ainutlaatuista materiaalia. Tällä hetkellä kokoelma on väliaikaissäilytyksessä Helsingin kirjastolaitoksen tiloissa ja sillä ei ole vakituista kokoelmanhoitajaa. Tavoitteena seuralla on saada kokoelma uusiin tiloihin, kävijöille saavutettaviksi, uudelleen inventoitavaksi ja kartutettavaksi. Suomen Sarjakuvamuseo -projekti, jossa sarjakuvaseura on jäsenjärjestönä mukana, etsii myös yhteistyötahoja. Hankkeen tavoitteissa siintää lopulta oikea, fyysinen museo. Viime lehden Muualla sanottua -palstalla esiteltiin Aiju Salmisen mainiota ideaa monien kotimaisten pikkumuseoiden yhteisestä kompleksista, joka voisi olla ratkaisu. Kun vain poliittista tahtoa löytyisi, me olemme varmoja että kiinnostuneita kävijöitä saapuisi. Sarjakuvaseura on jo aiemmin teettänyt tutkimuksen suo-

malaisen sarjakuvan matkailullisesta potentiaalista, sen voi käydä lukemassa osoitteesta issuu.com/ sarjakuvakeskus. Reetta Laitinen kertoo jutussaan Veikko “Joonas” Savolaisen työhuonearkistojen inventoimisesta Sarjakuvamuseon kokoelmiin. Museo on ottanut vastaan muitakin vastaavia mutta pienempiä lahjoituksia, kuten Puupäähattu-palkittujen originaaleja ja esimerkiksi 90-lukulaisen pienlehden yhden numeron kaikki julkaisemiseen liittyvät materiaalit mainosmyyntilaskelmineen. Sarjakuvakeskuksen muutossa on myös löytynyt kaikenlaista kiinnostavaa, kuten festivaalijulisteiden arkisto, arkisempia yhdistyspapereita ja esimerkiksi Sarjainfon konkreettisia leikkaa-ja-liimaa-taittoja 70-luvulta. Näistäkin tullaan tekemään valikoima arkistolahjoitukseksi Kansan Arkistolle, joka tallentaa yhdistyshistoriaa. Haasteena tällä kaikella muistityöllä on rahoituksen jatkuvuus. Usein tekemisessä painotus on tässä päivässä ja tulevissa projekteissa. Kuitenkin näiden asioiden tukeminen ja läpikäyminen olisi tärkeää.

Tekijöiltä

Sisältö Kansi: Tiitu Takalo

4 Pääkirjoitus & Tekijöiltä 6 Uutisruutu 8 In memoriam 12 Vinjetisti – Apila Pepita Miettinen 13 Tiitu Takalo – Puupäähattuja ja puutalokortteleita

22 Veikko "Joonas" Savolainen – Elämäntyöstä arkistoaineistoksi

24 Will Eisner ja Suomi – 100 vuotta läheisellä taipaleella Onni Mustonen, toimitussihteeri: Jätän mielelläni kuvat hahmoille ja tarinalle, koska kiinnostavimmat asiat tapahtuvat valkoisissa raoissa ruutujen välissä. Sarjakuvissa sieltä nimenomaan löytyvät aika ja liike, jotka herättävät sarjakuvan eloon. Se on kuin lukijan oma huone kaiken keskellä.

26 Kriitikon valinta – Parhaat albumit 2016

30 Marko Turunen – Sarjakuvia oikeista asioista

34 Rontticomics – Onnellinen mies karjalaisen melankolian takana

36 Foederati – Kuinka syntyy historiallinen sarjakuva?

39 Marguerite Abouet – Tarinankertoja Yopougonin

42 Turvapaikanhakijoiden sarjakuvia 48 Keräilijän tunnustuksia –Ethan Roberts 50 Kuvan ja sanan jaksollinen järjestelmä 52 Miten sarjakuvilla voi (melkein) elää, osa 4

54 Ajan vangit – 20-luvun pilalehdet 56 Pienlehtitaivas – Otso Höglund 60 Kaksintaistelu – Pirita Paananen, muotoilija: Rakastan tarinoita ja ihailen kaikkia, jotka pystyvät tiivistämään tarinoita ja sattumuksia kolmeen ruutuun. Itse tarvitsen yleensä enemmän tilaa tarinoiden kertomiseen. Ensimmäinen sarjakuvastrippini käsitteli sitä, että en piirrä sarjakuvia.

Tea Tauriainen ja Roope Eronen

63 Arviot 78 Pienet lehdet 5

Uutisruutu KYUU ETURAUTTI

Residenssi Saksassa

Voro vei Sarjakuva-Finlandian

Tampere Kuplii –sarjakuvafestivaalilla jaettiin maaliskuussa Sarjakuva-Finlandia-tunnustuspalkinto Janne Kukkosen fantasiateokselle Voro – Kolmen kuninkaan aarre (Like-kustannus). Animaattorina tunnetulle Kukkoselle Voro on esikoisalbumi. Valitsijadiktaattorina toimi muusikko A.W. Yrjänä. Yrjänä perusteli valintaansa mm. näin: ”Se on täyteläisesti klassinen satu, veijaritarina ja kasvukertomus. Tarina nappaa mukaansa, henkilökuvaus on eloisaa, ja koko tarkkaan mietitty mielikuvitusmaailma elää ja hengittää uskottavana.” Palkintosumma on 5000 euroa. Kukkonen kertoi kirjansa synnystä viime Sarjainfossa. Tampereella jaettiin myös ammattijärjestö Sarjakuvantekijät ry:n kunniapalkinto Vuoden 2016 sarjakuvateosta. Sen sai Esa Holopainen 24 tuntia sarjakuvaa -tapahtumien järjestämisestä Muhoksella.

Huuda Huuda -kustantamo lopetti

Vuonna 2006 toimintansa aloittanut Huuda Huuda -kustantamo lopetti toimintansa viime joulukuussa. Jelle Hugaertsin ja Tommi Musturin perustama Huuda Huuda tuli erityisesti tunnetuksi käännetyn laatusarjakuvan kustantajana. Musturi kertoo Huuda Huudan kohtalon johtuvan kirja-alan yleisestä murroksesta, kirjojen postittamisen korkeista hinnoista, kirjastojen ja kirjakauppojen politiikasta sekä kulttuuri-ilmapiirin muutoksesta. Nämä rakenteelliset ongelmat heijastuvat laajemmin suomalaiseen sarjakuvateollisuuteen; myös Marko Turusen perustama Daada-kustantamo ilmoitti lopettavansa. Kustantamon julkaisemia kirjoja on yhä saatavilla muun muassa Turun sarjakuvakaupalta ja niitä voi tiedustella Suomen sarjakuvaseuralta.

Sarjakuvaseuran jäsenet voivat hakea Särö-kirjallisuuslehden ylläpitämään taiteilijaresidenssiin Saksan Frankfurt an der Oderissa. Kaupunki sijaitsee Saksan ja Puolan rajalla, tunnin junamatkan päässä Berliinistä. Paikalla on paljon kulttuuritarjontaa. Residenssiin voi hakea kirjoittamalla Särölle suoraan heidän verkkosivujensa kautta: www.sarolehti. net/o/. Residenssi on omakustanteinen ja jaksot neuvoteltavissa, lisätietoja löytyy osoitteesta sarjakuvaseura.fi/fi/sarjainfo/uutiset/.

Helsingin sarjakuvafestivaalit muuttaa Suvilahteen

Helsingin sarjakuvafestivaalit pidetään uudessa paikassa Suvilahden Kattilahallissa (Sörnäisten rantatie 22) 2.–3.9.2017. Suomen sarjakuvaseura järjestää PohjoisEuroopan suurimman sarjakuvatapahtuman jo 32. kertaa. Vuoden erikoisteemoina ovat Latinalainen Amerikka, sarjakuvan monet muodot sekä musiikkiteemana tango. Festivaalitaiteilija on Hanneriina Moisseinen, joka on käyttänyt töissään paljon kokeilevia tekniikoita, kuten tekstiilitaidetta. Festivaaliohjelmaan kuuluvat sarjakuvamarkkinat syksyn uutuuksineen, kotimaisia ja kansainvälisiä taiteilijavieraita, puheohjelmaa, gallerianäyttelyitä, työpajoja, katuruokaa ja iltaklubeja. Pienlehtitaivas kehittyy Oranssin tiloissa Suvilahdessa pidettäväksi Zinefestiksi, johon kuuluu työpajoja ja muuta erikoisohjelmaa. Muita tapahtumapaikkoja ovat mm. Kulttuurikeskus Stoa, Kirjaverstas Teurastamolla ja Sarjakuvakeskuksen galleria Porthaninkadulla Kalliossa. Tapahtumaan on vapaa pääsy! sarjakuvafestivaalit.fi

Ville Ranta lyötiin ritariksi

VILLE RANTA

Suomalaiselle sarjakuvataiteilija Ville Rannalle (s. 1978) myönnettiin Chevalier dans l’Ordre national du Mérite -arvonimi. Ritarinarvo myönnetään Ranskan hyväksi tehdystä sotilas- tai siviiliansiosta ja sen palkitut päättää Ranskan presidentti. Rannalle arvo myönnettiin 7.2.2017 Ranskan suurlähetystössä työstään suomalaisen ja ranskalaisen kulttuurin saralla, erityisesti sarjakuvatyöstään. Suurin osa Rannan teoksista on käännetty ranskan kielelle ja hän julkaisee omaa ranskankielistä sarjakuvablogiaan Ville veut être francais. Valinta on osuva, sillä ritarinhahmo on jo seikkailut Rannan aikaisemmissa teoksissa Urotekoja (Huuda Huuda, 2011) ja Suurenmoinen voitto (Asema, 2015). Myös tekeillä oleva, vielä nimetön teos kertoo ritarista. Albumin julkaistaan ensi vuonna suomeksi ja ranskaksi.

ja työryhmä (6 000 €), Tommi Musturi (2 000 €), Timppa Mäkelä (6 000 €), Minna Mäkipää (3 000 €), Anni Nykänen (4 000 €), Kati Rapia (6 000 €), Heikki Rönkkö (5 000 €), Anna Sailamaa (5 000 €), Max Sarin ja työryhmä (6 000 €), Tuomas Tiainen (5 000 €) ja Marko Turunen (7 000 €). Eikä siinä vielä kaikki: Sarjakuvantekijät julkisti Tampere Kuplii -tapahtumassa maaliskuussa Pätkä-apurahansa. Niitä saivat: Sami Aho (3 000 €), JP Ahonen (2 000 €), Maria Björklund (2 000 €), Petri Hiltunen (3 000 €), Kristian Huitula (3 000 €), Juliana Hyrri (2 000 €), Liisa Kallio (2 000 €), Toni Karonen (1 000 €), Hannu Kesola (3 000 €), Kati Kovács (3 000 €), Janne Kukkonen (3 000 €), Verna Kuutti (2 000 €), Kaisa Leka (3 000 €), Sami Makkonen (3 000 €), Tommi Musturi (3 000 €), Susanna Oravainen (1 000 €), Joiku Rauhala (3 000 €), Aleksi Remes (2 000 €), Max Sarin (2 000 €), Mark Ståhle (2 000 €), Viljami Vaskonen (3 000 €) ja Amanda Vähämäki (3 000 €).

Apurahauutisia

Suomen kulttuurirahasto myönsi Kalevalan päivänä apurahan sarjakuvan tekemiseen Evangelos Androutsopoulosille (21 000), Ossi Hiekkalalle (8 000 €) ja Lauri Mäkimurrolle (24 000 €). Lisäksi Pentti Otsamo sai laitehankintaapurahan (5 000 €) ja Suomen sarjakuvaseura sai apurahan (10 000 €) Sarjainfon lasten- ja nuortensarjakuvan teemanumeroon. Tämä erikoisteema toteutetaan lehteen 4/2017! Taiteen edistämiskeskus puolestaan jakoi maaliskuussa taiteilijoille sarjakuvan kohdeapurahoja. Apurahoja saivat: Sami Aho (4 000 €), Mari Ahokoivu (3 000 €), Lauri Ahtinen (5 000 €), Matti Hagelberg (6 500 €), Jyrki Heikkinen (3 000 €), Juliana Hyrri (3 000 €), Petri Hänninen (2 000 €), Tenka Issakainen ja työryhmä (3 000 €), Juulia Jurvanen (1 500 €), Solja Järvenpää ja työryhmä (6 000 €), Pauli Kallio ja työryhmä (8 000 €), Petteri Kantola (6 000 €), Kirsi Kinnunen (6 000 €), Janne Kukkonen (5 000 €), Mathias Masson (7 000 €), Eeva Meltio (4 000 €), Apila Pepita Miettinen

1930-luvun kotimaisia klassikoita Poika Vesanto -kokoelmassa

Eijo Ilmari ”Poika” Vesannon (1908–1950) sarjoja Saku Sämpylä, Eetu ja Riku julkaistaan uudelleen. Timo Kokkila ja Pertti Jarla ovat restauroineet vanhaa kuvamateriaalia ehommaksi ja jälkimmäinen herra toimii myös kustantajana. Vesanto jätti lyhyen elämänsä aikana vankan puumerkkinsä suomalaiseen mainospiirräntään, kirjankansitaiteeseen ja sarjakuviin.

Simpukka soikoon! Oikaisu

Viime numeron sisällysluettelosta oli tipahtanut pois tärkeä tieto: Joonas-kannen piirsi Ville Tietäväinen.

In memoriam Kuvallinen pakinoitsija TEKSTI Jyrki Vainio

Seuran pitkäaikainen piirtäjä Titu, Jorma Tiittanen on kuollut 87-vuotiaana. Tiittanen teki Seuraan viikoittaista piirrossivua 44 vuoden ajan, vuosina 1965–2009. Oman kertomansa mukaan hänellä jäi vain yksi viikko väliin, eikä sekään omasta syystä: kun Olof Palme murhattiin, tarvittiin jo valmiin piirroksen tila viime hetkellä uutiskäyttöön. Seuran piirrossivu, otsikoltaan Titulointia, yhdisteli tekstiä ja kuvia tavalla, jota ei ole helppo luokitella. Sitä on vuoroon nimitelty sarjakuvaksi tai pilakuvaksi. Titun persoonallinen kielenkäyttö ja tekstin runsaus ovat saanet jotkut pitämään hänen töitään myös kuvitettuina pakinoina. Titun piirrokset käsittelivät yleisiä ajan ilmiöitä, mutta arkkityyppien kautta, harvemmin yksittäisiin henkilöihin tai uutisaiheisiin puuttuen. Sen myötä monet jutuista ovat myös sangen ajattomia: yhteiskunnan ongelmat ovat yhä

Gotlib nauroi kuolemalle päin näköä TEKSTI Vesa Kataisto

Ranskalaisen sarjakuvan aikuistumiseen merkittävästi vaikuttanut Marcel Mordechai Gottlieb, nimimerkillä Gotlib tunnettu sarjakuvataiteilija ja -kustantaja menehtyi joulukuun alussa. Gotlib (1934– 2016) syntyi Pariisissa unkarinjuutalaiseen perheeseen. Hänen isänsä Ervin kavallettiin 1942 ja kuljetettiin Buchenwaldin keskitysleirille. Ervin tapettiin leirissä ja Marcel lähetettiin turvaan maaseudulle.

paljolti samoja kuin neljäkymmentä vuotta sitten. Seuran sivun lisäksi Titu piirsi Herra Jalkanen -strippisarjakuvaa. Se ilmestyi 1970–80-luvuilla Pääkaupunki-lehdessä ja myöhemmin myös Kalletuotannon syndikoimana. Viimeiset Herra Jalkaset ilmestyivät Ilta-Sanomien kuukauden kotimaisena sarjana lokakuussa 2007. Piirtämisen ohella Tiittanen teki päivätyötä mainosgraafikkona. Uransa aikana hän toimi mm. Mainosyhtymässä, Mainoskartiossa ja Philipsin mainososastolla. Myös Titun piirrokset kertovat graafikon taustasta: Tiittanen teki kuvansa leikkaa-ja-liimaa-kollaaseina, jossa hän piirsi kuvan elementit ensin erikseen ja asetteli niistä vasta sitten parhaiten toimivan leiskan. Seuraan piirtämistä Titu jatkoi 80-vuotiaaksi asti. Titun piirroksista on julkaistu kolme kirjaa: Valitut vitsaukset (Mainoskartio, 1974), Kootut kuplat (Yhtyneet kuvalehdet, 1979) ja Hyvä Suomi (Gummerus, 1981).

Tapahtunut teki merkittävän vaikutuksen nuoreen Gotlibiin. Taidekursseilta oppia hakenut Gotlib sai ensimmäisen alan työn 17-vuotiaana, paikan käännössarjakuvien tekstaajana. Parikymppisenä hänen sarjakuvansa hyväksyttiin vasemmistolaiseen Vaillant-lehteen (myöh. Pif Gadget). Näiden sarjojen myötä sai alkunsa yksi Gotlibin vakiohahmoista, Tex Averyn Lurpasta vaikutteita saanut, lakoninen ja sarkastinen koirahahmo Gai-Luron. Vuonna 1965 Gotlib tarjosi sarjojaan Pilote-lehdelle. Päätoimittaja René Goscinny innostui välittömästi ja tarjosi ideaa yhteisestä sarjakuvasta. MADlehden tyylin innoittama Les Dingodossiers teki pilkkaa historiallisista tapahtumista ja väänsi tieteellisiä käsityksiä uuteen uskoon. Sarjasta tuli Gotlibin läpimurto, ja ”sekopääkansioiden” teko siirtyi kokonaan

hänen harteilleen kun Goscinny keskittyi Asterixiin. Ajan kuluessa Gotlib olisi halunnut harjoittaa rankempaa huumoria kuin mitä Piloten sivuilla oli sallittua. Niinpä hän perusti 1972 räävittömän L’Echo des savanes -lehden Claire Bretecherin ja Nikita Mandrykan kanssa. Varaventtiiliksi tarkoitetusta julkaisusta tulikin suuri menestys. Niin iso, että talousasioihin tottumattomat perustajat ajautuivat konkurssin partaalle. Lehti myytiin ja perustajat lähtivät omille teilleen. Gotlib tiesi nyt kokemuksesta, että aikuisten sarjakuvalehdelle olisi markkinoita. Vuonna 1975 hän lähti uuteen yritykseen Fluide Glacialilla. Tällä kertaa perusta kesti, Fluide Glacial on Ranskan viimeinen edelleen ilmestyvä, aikuiselle yleisölle suunnattu sarjakuvalehti. Tabuja rusikoiva ja kuvia raastanut Gotlib kehitteli patonkia purevan Superdupontin sekä läpipervon Namusedän hahmot. 1980-luvulla hän keskittyi Fluide Glacialin toimittamiseen ja käytännössä lopetti piirtämisen. Gotlib sai Angoulêmen Grand Prixin 1991, myi Fluide Glacialin Flammarion-kustantamolle 1995 ja julkaisi kaksi muistelmateosta, nuoruusmuistot

1993 ja loppuelämän osuuden 2006. Suomessa Gotlibin sarjoja on nähty enimmäkseen Myrkky-lehdessä ja Namusetä-kokoelma-albumissa (Semic 1994). Gotlibin unohtumaton Lucky Luke Spaghetti -parodiasarja julkaistiin teoksessa Voittamaton Lucky Luke (Otava 1978).

Jokapaikan cowboy TEKSTI Vesa Kataisto

Tuhansien oheistuotesarjakuvien mies Dan Spiegle kuoli tammikuun lopussa. Spieglen (1920 – 2017) tunnetuin sarja on Hopalong Cassidy -sanomalehtisarja, josta on suomeksi julkaistu yksi albumi (Jalava, 1987). Sarjan päätyttyä 1955 Spiegle erikoistui tv-sarjojen sarjakuvaversiointeihin, hän piirsi mm. Maverickia, Rawhidea (Lännen tie) ja Lahjomattomia. Lännensarjat olivat hänen suosikkejaan, mutta kaikki kävi – erikoisimpana kokeiluna mainittakoon Paul Murryn kanssa tehty ”puolirealistinen” ”Mickey Mouse Super Secret Agent” (1966). Parin lehden verran kestäneessä hassuttelussa Spiegle piirsi ”oikeat” ihmishahmot ja taustat, Murry taas Mikin ja Hessun omalla tyylillään.

Koska sarjojen tekijät saivat harvoin nimeään lehtiin, on vaikea määritellä Spieglen tuotannon laajuutta. Hänen ammattitaitonsa kävi hyvin kaupaksi loppuun asti, Spieglen kynästä piirtyivät niin Retu Kiviset, Indiana Jones kuin Simpsonit.

Isäntä seurasi koiraansa TEKSTI Vesa Kataisto

Uuden-Seelannin tunnetuin sarjakuvataiteilija Murray Ball on kuollut 78-vuotiaana. Ball (1939 – 2017) tunnetaan erityisesti maatilahuumoria viljelleestä sarjastaan Footroot Flats, suomeksi Ryynäsen Farmi. Lisäksi Ball teki mm. ”vasemmistolaista Pulteria” eli Stanley the Palaeolithic Heroa, joka on englantilaisen Punch-lehden pitkäikäisin sarjakuva. Suomessa Ryynäsen farmi ilmestyi Uudessa Suomessa ja myöhemmin Iltalehdessä sarjan päättymiseen asti (1994). Ryynäsen farmin keskeinen hahmo oli lammaskoira ”Koira”, jonka toilausten ympärille keskittyvät myös sarjasta tehty musikaali (1983) ja Uuden-Seelannin ensimmäinen pitkä animaatioelokuva Footroot Flats: The Dog’s Tale (1986).

Harjumäen Sisun piirtäjä kuoli TEKSTI Ville Hänninen

Ruotsinsuomalainen, jo 1960-luvun suuressa muuttoliikkeessä lahden yli muuttanut Reijo Stävenborg (aiemmin Piippo) kuoli 19. helmikuuta. Vuonna 1944 syntynyt piirtäjä erikoistui urheilusarjakuviin, joita hän piirsi ruotsalaiseen Buster-lehteen. Niistä suomeksi ilmestyi jalkapallosarja Harjumäen Sisu. Sarja sijoittuu kuvitteelliseen Harjumäkeen (Åshöjden), eräänlaiseen kuusankoskeen, jonka kunniakkaimmat hetket osana Ruotsin teollistumista ovat ohi. Jalkapallo tuo lohtua kuntalaisille ja joillekin harvoille taitureille myös toivon paremmasta jossain kaukana täältä.

Kirjailija Max Lundgren keksi hahmot alun perin nuortenkirjasarjaksi, josta on suomennettukin neljä teosta. Käsikirjoitus on linjassa 1960–70-lukujen ruotsalaisen nuortenkirjallisuuden sosialidemokraattisen eetoksen kanssa. Hän ei kaihtanut sosiaalisten epäkohtien kuten työttömyyden ja alkoholismin kuvausta. Ihmiset tuntuivat ihmisiltä eivätkä karikatyyreiltä, kuten 95 prosenttia Buster-lehden brittisisällöstä. Reijo Piipon vähän kankea mutta eittämättömän pohjoismainen piirrostyyli sopi sarjaan. Nuoret miehet tuntuivat todellisilta.

#sarjakuvablogit

Wanhat lehdet

Sarjainfon 1/1977 Tiesitkö?-palsta

”Disney-yhtiö saneeraa ja yhtenäistää käytäntöjä sarjakuviensa suhteen eri maissa. Suomessa tärkein muutos on, että meillä suosituin hahmo ja brändi, Aku Ankka, saa takaisin vanhan nimensä Ankka Lampinen. [...] Muutoksia vastustavat tahot järjestävät mielenosoituksen Sanomatalon edustalla 1.4.2017 klo 17 alkaen. Aku ensin -liike pystyttää paikalle telttaleirin ja aikoo osoittaa mieltään paikalla niin kauan kunnes muutokset peruutetaan. Jos otat osaa mielenosoitukseen, jätä sihi-juomat kotiin.”

Jossain on luola, joka on täynnä servereitä, jotka pyörittävät maailmanlaajuista tietoverkkoa. Olen tehnyt tietoverkkoon sarjakuvablogin. Sen nimi on Tajukankaan kutoja. Me elämme historiallista muutosaikaa: halpa energia, jonka varaan kulutusyhteiskunta on rakennettu, on loppumassa maailmasta. Olemme pilanneet elinympäristömme ja saaneet planeetan ilmaston sekaisin. Välillä mietin, onko kovin älykästä käyttää aikaansa sarjakuvablogin pitämiseen, kun voisin myös opetella viljelemään kaalia. Siitä voisi olla hyötyä muuttuvassa maailmassa. Olen kyllä vähän kokeillut lehtikaalin viljelyä ja piirtänyt siitä blogiini. Muita asioita, joista olen kertonut blogissani ovat transfeminiininä eläminen tässä yhteiskunnassa, feminismi, anarkismi, kommuunielämä ja punkkikeikoilla käyminen, muun muassa. Neljään vuoteen mahtuu paljon, esimerkiksi kaksi talonvaltausta, mielenosoituksia, henkilökohtaisia kriisejä, upeita ystäviä ja hienoja festareita. Osa kuvituksista on aina vain dadaismia ja tajunnanvirtaa, se on hyvä. Sarjakuvabloggaaminen on hyvin yhteisöllistä toimintaa, olen tutustunut mahtaviin tyyppeihin sen kautta. Bloggaamisen kohdalla olen puhunut usein halusta vaikuttaa. Se onkin tärkeää. Yhtä tärkeää on vain olla jokin paikka, jossa kertoo itseään tarinaksi, osin itselleen, osin muille. Piirtäminen on hauskaa ja tuo merkityksen tuntua elämääni. Päivitän blogia maanantaisin.

Kvaak.fi-portaalin uutinen ”Ankka Lampisen paluu” aprillipäivänä 1.4.2017

Jiipu Uusitalo, tajukankaankutoja.sarjakuvablogit.com

APILA PEPITA MIETTINEN

Muualla sanottua

Vinjetisti

Pastelliunelmia ja tummia sävyjä TEKSTI Aino Sutinen

KUVITUS Apila Pepita Miettinen

AS: Hei Apila Pepita Miettinen! Esittele itsesi. APM: Olen 25-vuotias helsinkiläinen kuvittaja ja sarjakuvataiteilija. Minut saa iloiseksi pannussa haudutettu tee, hyvä kasvisruoka, söpöt eläimet ja taideprojektit inspiroivien tekijöiden kanssa. AS: Miten tämänkertaiset kuvitukset syntyivät? APM: Aina, kun voin itse määritellä kuvituksien värimaailman, päädyn lempiväreihini, eli pinkkiin, turkoosiin sekä sinisen ja violetin eri sävyihin. On hauskaa luoda ihania pastelliunelmamaailmoja näillä sävyillä. Piirsin kuvitukset digitaalisesti Cintiqillä. Kuvituksissa käytin erilaisia tyylejä realistisemmasta kuvauksesta sarjakuvamaiseen tyylittelyyn. AS: Viime vuonna ilmestyi esikoisalbumisi MOSS DASH. Se on kuvaus tuuliajolle joutuvasta nuoresta, prostituutiosta, päihteistä ja ahdistavista sukupuolinormeista. Kuinka kirja syntyi? APM: Tein sarjakuvakirjan osana kansainvälistä Lilies of the Streets -projektia. Projektissa tuotiin esille erilaisia tarinoita ihmisistä, jotka ovat mukana prostituutiossa. Oma tarinani on fiktiota, mutta

se on ottanut paljon vaikutteita omista kokemuksistani ja ex-seksityöläisystävieni kokemuksista. Kirjan päähahmo Moss on vahvasti alter egoni ja käsittelin hänen kauttaan omaa muunsukupuolista identiteettiäni. Minua kiinnosti, miten seksipalveluiden etsiminen on siirtynyt kadun reunoista internetiin. Kirjassa Moss löytää asiakkaansa verkon deittipalveluiden kautta. Kun minulla oli joskus kauan sitten profiili Suomi24:ssa, sain yllättävän paljon seksinostoehdotteluja viesteinä miehiltä. Kirjan tekeminen oli hyvin haastava prosessi vaikean aiheensa takia. Piirsin sarjakuvaa puolisen vuotta ja ymmärsin miten iso työ sarjakuva-albumin tekeminen on! AS: Olet mukana Feministinen sarjakuvatoiminta -verkostossa. Lähditte hiljattain Angoulêmen festivaaleille Ranskaan edustamaan. Onko ranskalaisessa skenessä näyttänyt tapahtuvan edistystä viime vuoden tasa-arvofiaskon jälkeen? APM: Olin tosiaan edustamassa Femsktin mukana Angoulêmessa osana eri maiden International Girl Gang -kokoonpanoa. Ranskassa on myös ryhmä Collectif des créatrices de bande dessinée contre le sexisme, joka pyrkii tuomaan esille Ranskan sarjakuvaskenen tasa-arvo ongelmia. Viime vuoden fiasko toi aiheen esille ja tänä vuonna oltiin selvästi tietoisempia ongelmista alalla. Pohjoismaiden tasoiseen tasa-arvotilanteeseen on vielä matkaa. Itse transtaiteilijana huomasin, että festivaaleilla oli hyvin hyvin vähän sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöjä edustettuna. AS: Mitä sinulla on työn alla nyt? APM: Tällä hetkellä työstän Näkymätön sukupuoli -tietokirjaa Into Kustannukselle yhdessä Voima-lehden kanssa. Teen kirjaan informatiivisia sarjakuvia sukupuolen moninaisuudesta sekä transitioprosessista muunsukupuolisille. Toimitan myös tulevaa RIKKI-lehden toista osaa. Se on taidejulkaisu mielenterveydestä, mukana on monia sarjakuvataiteilijoita kokeneista tekijöistä uusiin tulokkaisiin. He käsittelevät teoksissaan rohkeasti omaa mielenterveyttään. On ollut todella hienoa nähdä, millainen vaikutus RIKKI-projektilla on ollut ja toivon, että voimme jatkaa samaa työtä kunnes stigma mielenterveyden ympäriltä katoaa. Apila Pepitan kuvituksia löytyy sivuilta 4, 5, 11, 52 ja 60.

Sarjakuvanovellissa "It's a Wonderful Life" iloitaan elämästä.

Puupäähattuja ja puutalokortteleita

”

Kuvataiteesta ponnistava Tiitu Takalo tarttuu aiheisiin, joita on pakko käsitellä. TEKSTI Onni Mustonen

Olen aina halunnut vain piirrellä”, Tiitu Takalo (s. 1976) kertoo puheessaan Puupäähatun jakotilaisuudessa 17.1.2017. Puupäähattu myönnetään vuosittain ansioituneelle suomalaiselle sarjakuvataiteilijalle. Tänä vuonna palkinto myönnettiin tamperelaiselle Takalolle. Sen myötä hän asettuu lakin yhdistämään kunniakkaaseen suomalaisten sarjakuvataiteilijoiden jatkumoon, johon lukeutuvat niin Toto Fogelberg-Kaila, Tove Jansson kuin Touko Laaksonen eli Tom of Finland. ”Takalo on taitava käsityöläinen. Vesiväreillä, musteella, tusseilla, liiduilla ja maaleilla syntyy ilmeikkäitä ihmishahmoja, jotka tuntuvat samaan aikaan uskottavilta ja eläviltä. Anatomia ja valöörit ovat kohdillaan”, palkinnon myöntämisen perusteluissa kuvaillaan Takalon työtä. ”Takalo tarttuu vaikeisiinkin aiheisiin epäröimättä. [...] Konfliktien täyttämä todellisuus inspiroi tarkkaan ajateltuja tarinoi-

ta, jotka jäsentyvät paperilla komeiksi kuviksi. Työn ytimessä ovat ilo ja rohkeus”. Mutta kaikki alkaa piirtämisestä.

•

Tunteiden lähteillä Takalo on todellakin aina halunnut piirrellä, alusta lähtien. Puheessaan hän myönsi, että ”lapsena pysyin hiljaa ja paikallani, jos sain kynän ja paperia. Koulussa piirtelin kaikki tunnit. Matematiikasta ja englannista en pitänyt, koska niillä tunneilla ei voinut piirtää. Muistan hyvin sen tunteen, kun maantiedon tunnilla jäi joku piirustus kesken. Odotin innolla historian tuntia, että pääsisin jatkamaan piirrosta. Aina kun tuli joku moniste, tarkastin heti, onko se kaksi- vai yksipuolinen. Tarvitsin nimittäin monisteiden tyhjiä kääntöpuolia piirustuspaperiksi”. Sarjakuvat ovat aina olleet läsnä Takalon arjessa. – Meillä oli rasmusnalleja, kiekujajakaikua ja Aku Ankan irtonumeroita, mutta en usko, että niitä luet-

RIIKKA VAAHTERA

tiin kauheasti minulle ääneen. Joten ennen kuin osa- sarjakuvataiteilija”. Olen kuvataiteilija koulutukselsin lukeakaan tulkitsin kuvista, mitä siinä tapahtuu. tani, niin toimin silloin nykytaiteilijan työssä. MutErityisen mieleen painuvia olivat Tintti- ta jotenkin ne sitten jäi. Ei ollut oikein aikaa, koska sarjakuvat. sarjakuva vei kaiken ajan – eikä oikein innostusta– Isä osti Tintit, kun ne alkoivat 1970-luvulla ilmes- kaan. Tuntui vain silti, ettei maalaus pelkästään riitä, tyä, siis itselleen, ei meille lapsille, Takalo kertoo. – Takalo sanoo. – Tuntui, että kaikki maalaukset joita Mutta kyllä me niitä siskon kanssa luettiin. Muistan, tein, olivat aina sarjoja tai seinälle tehtyjä sarjakuvia. että esimerkiksi Seitsemän kristallipalloa ja Sininen Kun Takalo alkoi tehdä sarjakuvia Sarjari-lehteen lootus olivat meistä niin pelottavia, että revittiin siitä 2000-luvun alussa, hänen työtahtinsa muuttui säänsivuja irti. Minä muistan nöllisemmäksi ja sarjavieläkin kun se muumio kuvaa alkoi ilmestyä enherää Seitsemässä krististä enemmän. Samaan tallipallossa. Se aiheutti aikaan hän oli mukana niin suuria tunteita, ettekemässä Mörkö-antotei siinä albumi pysynyt logiaa ja Irtoparta-lehteä, ehjänä. jota ilmestyi kahdeksan Sarjakuvataiteilijan numeroa. Tämä kausi ura ei kuitenkaan tunkulminoitui Tyhmä tyttunut edes vaihtoehdoltö -kokoelmaan (Suuri ta Takalolle, vaikka hän Kurpitsa), joka ilmestyi olikin ahkera piirtäjä. Koululaisena hän kävi Tam- vuonna 2004. Esikoisalbumi keräsi yhteen aikaisempereen lasten ja nuorten kuvataidekoulua (nykyisin min julkaistuja, lyhyempiä kertomuksia. Sara Hildén -akatemia) ja oli kuvataidepainotteisella luokalla ala-asteella. Myöhemmin hän opiskeli kak- Itse tehty Takalon taidetta inspiroivat monipuosi vuotta Tammerkosken taidelukiossa, vaikka pääsi- lisesti tee-se-itse-kulttuuri, feminismi ja punk. Puukin ylioppilaaksi Tammerkosken aikuislukiosta, mis- päähatun perusteluissakin mainitaan, että hän on tä valmistuttuaan hän pääsi Tampereen ammattikor- toiminut aktiivisesti pienlehtiskenessä. – Tutustuin pienlehtiin ensimmäisen kerran Helsinkeakoulun kuvataidelinjalle. – Mutta en minä siinäkään vaiheessa ajatellut, että gin sarjakuvafestivaaleilla vuonna 1997 tai 98, Takalo kertoo. – Se oli iso elämys; tajusin, että nämähän ovat minusta tulee sarjakuvapiirtäjä. Ei se siinä vaiheessa ihan surkeita, huonosti piirrettyjä ja täynnä kirjoitustuntunut mahdolliselta, Takalo kertoo. Vuonna 1999 Takalo kuitenkin osallistui Kemin virheitä... ja silti nämä ihmiset julkaisevat näitä! Pienlehdillä oli tärkeä osansa siinä, että Takalo sarjakuvakilpailuun ystävänsä käsikirjoittamalla sarjakuvalla, joka ansaitsi kunniamaininnan kilpailun novellisarjassa. Kemissä Takalo tutustui muihin sarjakuvantekijöihin. Heidän joukossaan Tommi Musturi, joka kutsui Takalon piirtämään Glömp-antologian neljänteen numeroon. Päätös sarjakuvataiteilijaksi ryhtymisestä ei ollut tietoinen. – En minä sitä ajattele identiteettinä, että jossain vaiheessa olisin vaan päättänyt, että ”nyt minä olen Mörkö-pienlehdestä vuodelta 2005.

”tajusin, että nämähän ovat ihan surkeita, huonosti piirrettyjä ja täynnä kirjoitusvirheitä… ja silti nämä ihmiset julkaisevat näitä!”

RIIKKA VAAHTERA

•

Tuuli ja myrsky (2009) käsittelee seksuaalisen väkivallan, itsepuolustuksen ja koston teemoja.

alkoi julkaista sarjakuviaan. – Ilman pienlehtiä siinä olisi varmaan mennyt kauemmin, hän sanoo. – Kynnys julkaista pienlehtinä oli ja on matalampi, koska piirustusjäljen ja taiton ei tarvitse olla täydellistä ja jokaisen yhdyssanan oikein. Pienlehtien myötä kuvataide jäi vähemmälle ja Takalo siirtyi yhä vankemmin sarjakuvan pariin. – Jossain vaiheessa huomasin, että teen vaan sarjakuvia. En hae näyttelyitä, vaan teen vain pienlehtiä. Se alkoi myös tuntua taloudellisesti järkevämmältä, koska elin silloin koko ajan köyhyysrajan alapuolella. Laskin, että jos minä teen näyttelyn ja galleriavuokra on 1000 euroa ja minä maksan kaikki kulut plus työhuoneen ja materiaalit ja kutsujen postituk-

sen ja myyn yhden taulun 200 eurolla, niin jään sen tonnin miinukselle, Takalo toteaa. – Mutta jos minä teen pienlehden, siinä saa helposti omat pois. Taloudellisen vapauden lisäksi pienlehdet mahdollistivat myös laajemman yleisön. – Pienlehden lukee todennäköisemmin useampi kuin olisi nähnyt jonkun näyttelyn. Se jää elämään, sen voi laittaa kiertoon tai lahjoittaa kirjastoon. Niitä varhaisiakin lehtiä näkee vielä jossain. Takalolle itselleen tärkeäksi muodostui Irtopartalehti. Aiemmin 1990-luvulla Johanna ”Roju” Rojolan Naarassarjat oli tarjonnut julkaisualustan naissarjakuvataiteilijoille, mutta vuosituhannen vaihteeseen mentäessä kentälle oli jäänyt aukko. Takalon opiskelukaveri oli kysynyt, oliko jotakin Naarassarjojen

Kehä (2007) kertoo nuoresta nyrkkeilijästä.

kaltaista julkaisua, johon voisi lähettää sarjakuvaa. – Ajatuksena se kolme sivua on helpompi, vaikka ai– Vastasin, että ei ole, mutta tehdään. kaa olisi vähemmän. Lehden ensimmäinen numero ilmestyi vuonna Kuten useissa Takalon teoksissa, myös Memento 2001. Tällöin lehdellä ei vielä ollut päätoimittajaa, morissa Takalo on tarttunut itseään lähellä olevaan vaan lehti tehtiin talkootyönä; painokulut jaettiin ja aiheeseen: Joulukuun alussa vuonna 2015 hän oli juukanteen silkkipainettiin yhteistöin lisävärejä. Leh- ri mennyt nukkumaan ja hetken päästä kova päänden toinen numero valmistui saman vuoden Helsin- särky oli iskenyt. Kun kipu ei hellittänyt ja oksentelu gin sarjakuvafestivaaleille ja Takalo toimi jo lehden alkoi, hänet vietiin ensiapuun, missä lääkärit diagpäätoimittajana. Takalon lisäksi Irtoparrassa julkais- nosoivat lukinkalvoin alaisen aivoverenvuodon vatiin sarjakuvia muun muassa Hanneriina Moissei- semman ohimon kohdalla. selta ja Kaisa Lekalta. – Multa on kysytty, onko tuota hirveätä hetkeä Irtopartaa julkaistiin yhteensä kahdeksan pakko muistaa ja onko siitä pakko tehdä sarjista, Tanumeroa. kalo kertoi Aamulehden haastattelussa 28.12.2016. – – Lehti loppui kun tarve sille loppui. Naistekijät eivät enää tarvinneet omaa lehteä. (Nais)piirtäjiä ja (nais)ryhmiä oli enemmän, omia lehtiä julkaisivat muutkin. Se oli hyvä asia, Takalo kertoo. – Aikaisemmin moni naispiirtäjä oli kokenut ulkopuolisuutta sarjakuvamaailmassa. Meille ei oikein ollut paikkaa tarjolla vaan paikat piti luoda itse. Piti pukeutua irtopartaan ja ujuttautua miehiseen sarjakuvamaailmaan.

•

Pakko ja vapaus Sama tee-se-itse-asenne on nähtävissä myös Takalon uudessa sarjakuvaprojektissa, verkossa julkaistavassa Memento mori -sarjakuvassa. Sekä pienlehdet että nettijulkaisu sallivat tekijälle itselleen sopivat tekotavat ja -rytmit. – Minä yritän nyt tehdä tätä paljon pienemmällä paineella. On paljon helpompaa tehdä kolme sivua viikossa kuin 150 sivua vuodessa, Takalo sanoo.

Tiitu Takalo työhuoneellaan vuonna 2010, kuvan otti Tiitu Takalo.

Tampereen sotaisaa historiaa teoksessa Minä, Mikko ja Annikki (2014).

Mä vastaan, että on. Nimenomaan: on pakko. Vaikka internet vaikuttaakin julkiselta paikalta Julkaisukanavaksi sarjakuvalle valikoitui Takalon tuoda taidetta esille, Takalolle on koko ajan kuitensarjakuvablogi. ”Julkaisen tätä blogissa koska juuri kin ollut selvää, että hän tekee sarjakuvaa itselleen. nyt tuntuisi mahdottomalta saada aikaiseksi jotain – Minulle sarjakuva on tapa käsitellä omassa arjessa pitkää tarinaa paperille painettavaksi”, hän kirjoittaa tapahtuneita asioita. On se sitten itseterapiaa vai miensimmäisen postauksen yhteydessä. ”Vakaa tavoit- tä, en tiedä, hän sanoo. teeni on silti saada koko tarina ulos päästäni ja käsisLähtiessään tekemään sarjakuvaa omasta saitäni, sillä nyt se tukkii manuaalista tulostusjonoani, raudestaan Takalo ei myöskään halunnut tehdä verodottaessaan pääsyä ulos, tähän maailmaan.” taistukisarjakuvaa, vaikka palautteesta hän on huoViime marraskuusta lähtien ilmestynyt sarjaku- mannut, että muut aivoverenvuotoa sairastaneet va elää yhä. – En osaa vielä sanoa, mikä Memen- ovat saaneet sarjakuvasta jotain irti. Julkaisualustato Morista tulee tai milloin se käsittelyn tarve lop- na blogi on muutenkin tarjonnut Takalolle mahdolpuu, Takalo kertoo. – Kun sitä tekee siellä blogissa, lisuuden saada suoraa palautetta. en ole joutunut sanomaan kustantajalle, että ”tästä – Yleensä tapaan lukijoita sarjakuvatapahtumissa, tulee 150 sivua” tai jotain... joten se on voinut läh- enkä osaa sanoa mitään. Yleensä olen ihan äimistyteä tarpeesta. nyt, että kukaan on koskaan lukenut mitään. Ehkä

se on se, että tekeminen on niin yksinäistä, Takalo pohtii. – On vaikeaa ajatella, että koska kirjasta otetaan 2000 kappaleen painos, se tarkoittaa sitä, että jossain on 2000 kirjaa. Se tuntuu tosi kummalliselta ajatukselta. Lukijaa Takalo ei juuri tehdessään ajattele. Tarinan pitää olla hänelle itselleen tärkeä. – Sarjakuvan pitää käsitellä sellaista aihetta, että se jaksaa kiinnostaa minua. Että jaksan tehdä sen valmiiksi. Ei mitään jaksa tehdä sataa sivua, jos se kiinnostaa vain vähän. Jos se ei ole niin tärkeä juttu. Jos minulla ei ole tarvetta kertoa asiaa.

julkaistussa haastattelussa. Tampereen historia kiehtoo muutenkin lähes koko elämänsä kaupungissa asunutta Takaloa ja hän myöntääkin, että hänellä on ”tunteellinen suhtautuminen” kaupunkiin, sen katuihin ja historiaan. Sarjakuvissa ihmisten, rakennusten, katukivetyksen, puiston pensaiden ja muiden käsin kosketeltavien asioiden alta löytyy kuitenkin lisää tasoja, syvempiä virtauksia, jotka vaikuttavat kaikkiin kaupungissa asuviin. Roomalaisille tämä voima oli genius loci, paikan henki, joka soi talolle tai kaupungille sen luonteen. Takalon teoksissa tämä ajatus on voimakkaasti läsnä; Ottopoikia ja työläistyttöjä ja Minä, Mikko ja Annikki ovat kertomuksia Tampereesta ja tamperelaisista, siitä miten kaupunki muodostui ja miten se vuorostaan muokkaa asukkaitaan. Aivan Minä, Mikko ja Annikki -sarjakuvan alussa näemme, miten jäämassojen liike muovaa maata ja luo sen maiseman, johon Tampere myöhemmin kohoaa. Seuraavan 10 000 vuoden aikana asukkaat saavat kokea teollistumisen, sotia, rakennemuutokset ja kaupunkikuvan muutokset, jotka kaikki vaikuttavat siihen, miten ihmiset kaupungissa elävät, olevat, rakastavat ja surevat. Paikan henki, sen olemus ja piirteet ovat Takalon teoksissa läsnä ihmisten arjessa. Kuten hän Minä, Mikko ja Annikissa kirjoittaa: ”Joskus mietin, olisiko tätä kaupunkia olemassa, jos [Pyhä- ja Näsi] järvien korkeusero olisi pienempi. Jos jääkausi olisikin muokannut maan jotenkin eri tavalla. Koski ei olisi ollut niin voimakas eikä rannalle olisi syntynyt teollisuutta. Tampere olisi vain pikkukylä. Ei olisi yliopistoa, eikä mun vanhemmat olisi muuttaneet tänne. Ja vaikka olisikin, ei olisi vanhassa puuvillatehtaassa taidekoulua, joka mut olisi pitänyt täällä. Ei olisi teknillistä korkeakoulua, joka sut olisi tuonut tähän kylään! Eikä me oltaisi koskaan tavattu”. Takalon sarjakuvien kautta lukija voi myös kokea nuo samat historialliset liikkeet, sillä taiteella on erikoinen mahti tehdä asioista, jotka ovat jo menneet – sekä tietenkin sellaisista, jotka eivät ikinä olleet olemassa – hyvinkin kouriintuntuvia. Aineettomat aiheet ja unohtunut historia muuttuvat lihaksi ja vereksi lukijan nauraessa ja itkiessä hahmojen mukana. Välillä ne muuttuvat niinkin todellisiksi, että kirjasta

”aion jatkaa kunnes maailma muuttuu.” •

Kadonnutta kaupunkia etsimässä Ennen Memento moria Takalo teki kaksi kotikaupunkinsa Tampereen historiaa kuvaavaa teosta. Tampereen 230-vuotisjuhlien kunniaksi Museokeskus Vapriikki oli tilannut Pauli Kalliolta yhdeksän kaupungin historiaan sijoittuvaa sarjakuvasivua. Kallio valitsi piirtäjäksi Takalon. Työt ovat yhä nähtävissä pysyvässä Tammerkoski-näyttelyssä. Ensimmäisen yhdeksän sivun jälkeen Kallio ja Takalo päättivät työstää materiaalista kokonaisen albumin. Syntyi Ottopoikia ja työläistyttöjä (Vapriikki, 2011). Takalon seuraava albumi löysi aiheen vielä lähempää. – Minä, Mikko ja Annikki [Suuri Kurpitsa, 2014] lähti siitä, että minä lähdin selvittämään kotini historiaa, Takalo kertoo. Jääkaudelta alkava albumi kertoo Tampereen historian, mutta keskittyy erityisesti Annikki-puutalokortteliin. Kumpaakin projektia varten Takalo teki huomattavan määrän taustatutkimusta. Ottopoikia ja työläistyttöjä tehdessään hän oli tiiviissä sähköpostivaihdossa Vapriikin työntekijöiden kanssa. Museon kuva-arkistoista selvitettiin, miltä venäläisten sotilaiden asepuvut näyttivät ja missä muodostelmissa he marssivat tai mitkä sillat veivät Tammerkosken yli. Sama pieteetti näkyy myös Minä, Mikko ja Annikki -kirjassa, joka voitti ilmestymisvuotensa Sarjakuva-Finlandia-palkinnon. Taustatyö onkin elimellinen osa työskentelyä. ”Minulle se on osa inspiraatiota – ja moni juttu on helpompi piirtää kun on selvä malli. Jos taustoittaminen olisi hirveetä hommaa, olisin yrittänyt luistaa siitä”, Takalo kertoi vuonna 2011 Sarjainfossa

Aivoverenvuodosta kertova Memento mori päivittyy jatkosarjana Takalon sarjakuvablogiin.

on revittävä sivuja irti, ettei Rascar Capacin muumio pääse pakenemaan kansien välistä. Takalo kertookin, että Minä, Mikko ja Annikkia tehdessään hän kävi läpi museoiden kuva-arkistoja ja katsoi vanhoja kuvia Tammelan ja Amurin kaupunginosista. Kumpikin puukaupunginosa on sittemmin hautautunut kuvan ottamista seuranneiden vuosikymmeninen alle. – Minussa heräsi mieletön haikeus kun minä katsoin niitä kuvia, Takalo kertoo. – Sen tunteen minä yritin saada siihen sarjikseen. En tiedä, onnistuinko. Mutta nimenomaan sen yritin jakaa lukijoille, että on ollut tällaisia paikkoja niitä ei enää saada takaisin. Että ne on kadonnut. Sen surun yritin saada siihen sivulle. – Ainakin minuun voi vaikuttaa sarjakuvilla. Minulle voi aiheuttaa tunteita ja minulle voi kertoa faktoja nimenomaan sarjakuvilla. Enemmän minuun vaikuttaa sarjakuva kuin uutinen, jonka luen lehdestä, Takalo sanoo. – Sanotaan vaikka, etteivät historian tunnit ole ikinä vaikuttanut minuun samalla tavalla kuin [Art Spiegelmanin] Mausin lukeminen, samalla tavalla kuin [Keiji Nakazawanin] Hiroshiman pojan lukeminen, koska niissä on se tunne mukana, vaikka puhutaan ikään kuin faktatasolla asioista.

•

Rakenteesta toimintaan Sama vaikuttavuus erottuu selvästi myös Takalon muissa teoksissa. Siinä missä Ottopoikia ja työläistyttöjä ja Minä, Mikko ja Annikki -teoksissa historia on hallitseva voima, Tuuli ja myrsky (Suuri Kurpitsa, 2009) sekä Kehä (Suuri Kurpista, 2007) kertovat toisinalaisista rakenteista, jotka samalla tavalla ohjaavat ihmisten kohtaloita. Jäämassojen liikkeiden muovaamien koskien ja järvien tavoin sukupuoliroolit, muiden odotukset ja seksuaalisuus luovat maiseman, jonka luonne ohjaa toimijaa – milloin ahdistaen, alistaen, uhaten tai määrittäen hänet, mutta luoden aina toiminnalle kehykset. Puheessaan Takalo kertoo, että on Puupäähatun myötä tarkastellut taaksepäin omaa uraansa ja tajunnut kohdanneensa samat kysymykset, joita hän yhä käsittelee, jo lapsena. Rakenteet on helppo unohtaa. Ne on helppo olettaa luonnollisiksi. Raameihin tottuu ja ne muuttuvat sisältäpäin katsoen näkymättömiksi. Ensimmäinen askel on tulla niistä tietoiseksi, ja juuri tästä Takalo onkin kerännyt kiitosta. Kuten Puupäähattu-palkinnon perusteilla todetaan, ”[h]änen työnsä vaikuttaa, voimauttaa ja sivistää”. Ehkä sarjakuvan voima on nimenomaan siinä,

TIITU TAKALO Missä: Tampere Milloin: 1976 Puupäähattu-voittaja 2017 2015 Sarjakuva-Finlandia palkinto teoksesta Minä, Mikko ja Annikki Teoksia: Minä, Mikko ja Annikki (Suuri Kurpitsa, 2014), Ottopoikia ja työläistyttöjä (käsikirjoitus Pauli Kallio, Vapriikki; 2011), Jää (Suuri Kurpitsa, 2008), Kehä (Suuri Kurpitsa, 2007), Tyhmä tyttö (Suuri Kurpitsa, 2004) Tekeillä sarjakuvat aivoverenvuodosta sekä Suomen sisällissodasta.

että se pakottaa lukijan näkemään ruudun ja sijoittaa hänet sen sisälle, missä hän voi yhtäällä kävellä Tampereen puutalokortteleissa, jotka eivät ole enää olemassa, tai näkemään ja kokemaan asioita, joista hän ei välttämättä ole edes tietoinen. ”Ja aion jatkaa kunnes maailma muuttuu”, hän sanoo, ja kunnes vaihtoehtoina ovat muutkin kuin ”aikuisten ammatit, heterous ja kaksi sukupuolta”. Kunnes se tapahtuu Takalo tietää, mitä hän haluaa tehdä. – Minä haluan vain piirrellä. En muuta.

•

Tiitu Takalon sarjakuvablogista löytyvät Memento mori -sarja sekä Puupäähatun jakotilaisuudessa pidetty puhe kokonaisuudessaan: tiitu.sarjakuvablogit.com.

Elämäntyöstä arkistoaineistoksi

Veikko ”Joonas” Savolaisen arkistoja museoaineistot luovutettiin Sarjakuvamuseolle. Niiden järjestäminen oli sukellus suomalaisen sarjakuvan historiaan. TEKSTI JA KUVAT Reetta Laitinen

yksyllä 2016 edesmenneen Veikko ”Joonas” Savolaisen koko uran aikana kertyneet aineistot luovutettiin Suomen Sarjakuvamuseolle marraskuussa 2016. Luovutuksen laajuus oli yli kuudenkymmenen vuoden elämäntyön mukainen ja näköinen – muuttolaatikoita kertyi niin paljon, että ne täyttivät työpaikkani Kansan Arkiston etämakasiinin yhden seinän hyllyt kokonaan. Arkistoon aineistot oli tuotu järjestettäväksi ja säilytykseen, koska Sarjakuvamuseolla ei vielä omia arkistokelpoisia tiloja ole. Omassa työssäni Kansan Arkiston tutkijana järjestän erilaisten järjestöjen ja yksityishenkilöiden arkistoja. Olikin kiehtovaa nähdä, millä tavalla sarjakuvataiteilijan henkilökohtainen aineisto eroaa esimerkiksi puolueaktiivin aineistosta. Harvassa arkistoluovutuksessa on myöskään mukana esimerkiksi Puupäähattua.

•

Ei yksin sarjakuvasta Sarjakuvataiteilijankaan arkistot eivät koostu pelkistä sarjakuvista. Joonaksen työhuone siirtyi sellaisenaan muuttolaatikoihin Sarjakuvamuseon säilytettäväksi kirjoineen, Lempi-patsaineen ja kynineen. Esineistö käsitti muun muassa sarjakuvataiteilijan kunnossapitovälineet, eli tennismailan ja käsijumppavälineitä. Oli mukana terveellisen elämän vastapainoksi konjakkipullojakin, tosin tyhjiä sellaisia. Varsinaisen arkistoaineiston osalta Joonaksen luovutus sisälsi muun muassa originaalipiirustuksia, lehtileikkeitä, painokalvoja, kirjeenvaihtoa, näyttelypahveja ja valokuvia. Piirustuksia ja sarjakuvaoriginaaleja Veikko Savolainen oli säilyttänyt uransa alkuajoilta 1940-luvulta lähtien. Lauttasaari-lehden aforismikuvat, Min Häst/ Hevoshullu -lehden sarjakuvat, Pellervossa ilmestyneet Unto Uneksijat ja sekalaiset piirustukset ja kuvasarjat vuosien varrelta täyttivät useita kansioita.

Savolaisen pitkän uran varrelle mahtui myös monia mielenkiintoisia sivupolkuja, kuten Järvenpään Peikkometsän Fauni-hahmot ja niihin liittyvät oheistuotteet. Taiteilijan leipä on ollut pieninä palasina maailmalla. Kaikki uran aikana syntyneet kuvitusoriginaalit eivät aikoinaan palautuneet Joonakselle itselleen. Esimerkiksi 1960-luvun mainostoimistokuvitukset ja -sarjakuvat sekä suurin osa Joonas-sarjakuvista oli arkistoitu vain lehdestä leikattuina kopioina. Varsinkin Joonakset oli leikattu irti huolellisesti ja säilytetty nipuissa. Joonas-sarjakuvan originaalit lienevät Päivälehden museossa, mutta missä mahtavat olla mainostoimistoaikojen työt? Elinkeinoelämän Keskusarkisto Mikkelissä saattaisi olla mahdollinen säilytyspaikka, jos mainostoimisto sinne on arkistonsa luovuttanut. Aineistoa läpi käydessä avautui näkymä myös aikansa painoteknisiin ominaispiirteisiin, joita nykyajan digimaailmassa elävä sarjakuvapiirtäjä ei osaa enää kuvitellakaan. Painotyö tapahtui 2000-luvulle asti manuaalisesti ja originaali lähetettiin suoraan lehteen tai kirjapainoon. Joonaksen aineisto sisälsikin painovedoksien ja mustavalkoisten viivapiirrosten erillisten värikalvojen lisäksi esimerkiksi kilokaupalla painon CMYK-värierottelukalvoja, joista säästin vain osan esimerkeiksi.

sarjakuvan historiaan. Minulla oli arkiston järjestämiseen aikaa ainoastaan kuukausi. Osasin aineistojen määrän nähdessäni jo arvata, että aika ei mitenkään riittäisi. Tavoitteeksi muodostuikin kaikkien aineistojen läpikäyminen, seulominen ja kansiointi sekä ns. inventointitasoisen luettelon tekeminen, eli kirjata ylös pääotsikot eri sarjoista. Tämänkin tavoitteen kanssa piti kiirettä ja kunnollinen järjestämistyö olisi vaatinut vielä yhden tai mieluiten kaksi kuukautta lisää. Jokaisessa arkiston järjestämisessä on seulonnalla merkitystä. Tämä tarkoittaa karkeasti ottaen sitä, että kaikkea materiaalia ei säästetä. Kierrätykseen päätyivät esimerkiksi arkistonmuodostajaan liittymättömät ei-alkuperäiset asiakirjat, lehdet joissa ei ollut asiaa Joonaksesta tai sarjakuvista, ylimääräiset kopiot sekä osa kirjoista. Seulonnan ja järjestämisen seurauksena aineisto supistui noin kolmannekseen. Sarjakuvamuseon tulevaisuus on vielä auki. Tiloja ei ole eikä pysyvää rahoitusta. Joonaksen arkiston vastaanottamisen ja järjestämisen myötä museohankkeella on kuitenkin taas konkreettista näytettävää ja säilytettävää. Veikko Savolaisen ja hänen kollegoidensa laajat elämäntyöt on talletettava asianmukaisesti nyky- ja jälkipolville, jotta suomalaisen sarjakuvan historia ei unohdu ja katoa.

painotyö tapahtui 2000-luvulle asti manuaalisesti ja originaali lähetettiin suoraan lehteen tai kirjapainoon.

•

Fani ja taustavaikuttaja Veikko Savolaista kutsuttiin suomalaisen sarjakuvan Grand Old Maniksi ja arkistostakin paistaa läpi eräänlainen suomalaisten sarjakuvataiteilijoiden ”isähahmona” toimiminen. Aineisto sisältää runsaasti kirjeenvaihtoa, valokuvia ja muiden taiteilijoiden Joonakselle signeeraamia albumeita omistuspiirroksineen. Huomiota herättävä on myös laaja leikekokoelma, joka ei kata vain Joonakseen liittyviä lehtileikkeitä vaan muitakin sarjakuvaan ja kuvataidetta käsitteleviä. Niistä muodostuu kuva suomalaisesta sarjakuvasta aina 1970-luvun Amos Andersonin taidenäyttelystä näihin päiviin. Joonas oli kiinnostunut alasta kokonaisuudessaan, ei ainoastaan oman tyylisestään sarjakuvasta. Aineiston järjestäminen oli siis sukellus paitsi herran itsensä niin myös suomalaisen

Will Eisner ja Suomi – 100 vuotta läheisellä taipaleella

Will Eisner piti sarjakuvaa taidemuotona jo varhain. Ja fanitti Suomea. TEKSTI Vesa Kataisto

uomen itsenäisyyden juhlavuonna tulee kuluneeksi sata vuotta myös Will Eisnerin (1917–2005) syntymästä. Sarjakuvataiteilija, -yrittäjä sekä -opettaja Eisner vietti suurimman osan elämäänsä New Yorkissa, mutta hän tunsi merkittävää kiinnostusta Suomea kohtaan. Suurin syy tähän on Klaus Fjalar Nordling (1910– 1986), Porissa syntynyt mutta jo kaksivuotiaana perheensä mukana Amerikkaan muuttanut taiteilijasielu. Hänen ammatti-uransa alkoi 1930-luvun puolessavälissä pilapiirroksilla, ja jatkui edelleen paroni Munchausenin seikkailuihin perustuvalla strippisarjalla. Nordlingin tulkinnassa paroni vieraili myös Suomessa. Vuonna 1939 Nordling palkattiin Eisnerin ja Jerry Igerin studioon, joka tuotti useita sarjakuvia, myöhempänä päätuotteena sanomalehdille myyty sarjakuvaliite.

Eisnerin ensimmäisiin hahmoihin kuului monokkelia käyttävä koketti-agentti Black X, jonka ronskit maailmanpelastusseikkailut ilmestyivät aluksi Smash Comic -lehdessä. Nordling oli säilyttänyt tiiviit yhteydet entiseen kotimaahansa ja toimi aktiivisesti mukana muiden siirtosuomalaisten piireissä Brooklynissa. Eisnerkaan ei varmasti välttynyt kuulemasta Finlandiatarinoita, ja niinpä talvisodan aikaan syntyi Espionage-seikkailu, jossa Black X vierailee Suomessa ja itärintamalla, vastassaan petollisen Neuvostomaan agentit. Kahdeksansivuiseen tarinaan mahtuu toimintaa parinkin Korkeajännitys-lehden edestä. Lopulta puna-viher-keltaisissa ”lumipuvuissa” raivoisasti taistelevat suomalaissotilaat kukistavat neuvostojoukot Black X:n johdolla.

•

Onnenleidistä Muppetteihin Nordlingin työ Eisner & Igerin studiossa oli arvostettua, hän johti toimitusta sinä aikana kun Eisner oli värvättynä armeijan palvelukseen. Hänen merkittävin työnsä tällä kaudella oli Lady Luck -sarjakuva hassuttelevasta sankarittaresta. Hahmon tarinat olivat Nordlingin ansiosta yhtä taidokkaasti piirrettyjä ja viihdyttäviä kuin studion pääsankarin, The Spiritin seikkailut. Kun studio lakkasi ja tekijät hajaantuivat 1952, Nordling jatkoi työskentelyä Eisnerin American Visuals Corporationissa. Firma tuotti valistussarjakuvia alkujaan Yhdysvaltain armeijalle ja laajensi myöhemmin sarjojensa aihepiiriä yleiseen tiedottamiseen ja opettamiseen. Nordling ja Eisner työskentelivät yhdessä yli 40 vuoden ajan, ja puheissa oli tehdä yhteinen matka Suomeen. Se ei koskaan toteutunut, Eisner keskittyi pitkien sarjakuvaromaanien tekoon sekä opettamiseen, Nordling taas teki keikkatöitä. Hänen viimeinen sarjakuvatyönsä oli toimia haamupiirtäjänä Guy & Brad Gilchristin Muppet-sanomalehtisarjalle.

•

Työpaja Suomessa Nelisen vuotta Nordlingin kuoleman jälkeen Eisner lopulta saapui Suomeen, toukokuussa 1990. Eisner oli lempeän oloinen, mutta omista mielipiteistään tiukka vanha herra, iso palanen elävää sarjakuvan historiaa. Hän kertoi selkein sanoin urastaan ja määrätietoisuudestaan. ”Kun ajattelen supersankareita, en ajattele paljon mitään.”

Vierailun huipentumana oli Eisnerin itsensä johtama sarjakuvakurssi, jolle osallistui myös oman uransa alkutaipaleella ollut Petri Hiltunen. – Muistan elävästi, että Eisner promotoi omaa kirjaansa Comics and Sequential Art ja suorastaan suuttui kun kerroin suureksi esikuvakseni Frank Millerin Dark Knight Returns -sarjiksen. Miller ei nimittäin noudata mitään Eisnerin kiveen hakkaamista säännöistä. Eniten näistä säännöistä jäi mieleen, että sivun vaihtuessa edellisen sivun viimeisen ja seuraavan sivun ekan ruudun täytyy olla suoraa jatkoa toisilleen. Jos näin ei ole, lukija tippuu kärryiltä. Samoin pitää olla aina selkeästi esillä kuka puhuu, tätähän Miller rikkoi laittamalla edellisen ruudun tyypin puheen jatkoa seuraavan kohtauksen tekstipalkkeihin, Hiltunen muistelee. Eisner ja hänen vaimonsa Ann tutustuivat vierailulla vanhan ystävänsä alkuperämaahan. Toista kertaa Eisner ei enää Suomessa käynyt, mutta jatkoi aktiivisesti sarjakuvan sanoman levittämistä maailmalle aivan viimeiseen asti. Hän oli arvostettu vieras kaikissa maailman sarjakuvatapahtumissa, ja välillä hieman kiusaantunutkin saamistaan runsaista huomionosoituksista, arveli monissa yhteisissä tilaisuuksissa mukana ollut Neil Gaiman. ”Eisner piti sarjakuvia taidemuotona ja oli siinä oikeassa.”

•

KOOSTANEET Aino Sutinen ja Ville Manninen

Eli kuinka asiantuntijat asettelivat vuonna 2016 julkaistut albumit järjestykseen 26

arjakuvan asiantuntijat pääsivät taas kertomaan viime vuoden kirjajulkaisusta suosikkinsa. Voittajiksi nousivat Hanneriina Moisseisen sota-aikaan sijoittuva Kannas (Kreegah Bundolo) sekä ruotsalaisen Liv Strömquistin naisanatomian kulttuurihistoriaa pohdiskeleva Kielletty hedelmä (Sammakko, alkup. Kunskapens frukt).

•

Bestsellereissä eri nimet Suomen myydyimpien nimikkeiden TOP10-listalla komeilevat kotimaisista Karoliina Korhosen Finnish Nightmares ja Suomalaisten painajaisia -teokset sekä Fingerpori-, Pöyrööt- ja Viivi & Wagner -kokoelmat. Näistä Korhosen suomenkielinen teos sai kriitikkojen ääniä, tuttuja strippejä ei tällä kertaa äänestetty. Käännössarjakuvien myynneissä TOP-20 taas oli kokonaan Aku Ankan taskukirjojen hallussa. Vaikka taskareita ei nyt päässyt kriitikoiden listoille, Disneyn puolelta nostettiin erityisesti erikoisempia Mikki Hiiri -julkaisuja.

•

Kehno käännösvuosi Moni kertoi panneensa merkille, että käännösvuosi 2016 oli heikko, vaikka helmiä löytyikin. Käännöslistoja jätettiin tekemättä tai annettiin protestiksi lyhyitä listoja. “Kustantajilta pyytäsin hitusen lisää rohkeutta monipuolistaa ja yllätyksellistää valikoimaa, etenkin nyt kun Huuda Huuda on hyvästelty”, pyysi sarjakuvaopettaja Verna Kuutti. “Huolestuttavasti käännössarjakuvan kohdalla ollaan aiemmin jul-

kaisemattomien klassikkosarjojen tai uusioversioiden varassa vaikka niin angloamerikkalaisessa, aasialaisessa kuin eurooppalaisessa kentässä on jatkuvasti uutta hyvää tuotantoa”, huomautti Kvaakin toimittaja Sippo Mentunen.

•

Pisteidenlaskusta Äänestämässä oli lehden kutsumana toimittajia, kriitikoita, tutkijoita, kirjakaupan ja kirjaston spesialisteja, sarjakuvaneuvoksia ja muita. Kriitikot tekivät TOP-5- tai halutessaan TOP-3-listoja. Ensimmäiset sijat saivat viisi pistettä, toiset neljä jne. Sarjakuvaa ilmestyy toki erilaisissa formaateissa, vaikka tässä äänestettiin kirjoista. Osa äänesti myös pienlehtiä tai verkossa ilmestynyttä pdfkirjaa (Kukka-Maria Kiurun Noin satatuhatta solmua), osa rajasi nämä pois. Neil Gaimanin Sandman Deluxe -sarjan osille tulleita ääniä yhdisteltiin käännöslistalle, sillä moni katsoi äänestävänsä sarjaa ylipäätään tai ei määritellyt osaa tarkemmin. Äänestykseen osallistuivat Keijo Ahlqvist, Outi Iivonen, Kalle Hakkola, Kari Heikonen, Harto Hänninen, Ville Hänninen, Toni Jerrman, Heikki Jokinen, Matti Karjalainen, Vesa Kataisto, Katja Kontturi, Kyösti Koskela, Jonna Kuitunen, Verna Kuutti, Eero Laitila, Reetta Laitinen, Hanna-Pirita Lehkonen, Sippo Mentunen, Tero Mielonen, Juha Mäkinen, Petteri Oja, Ville Pirinen, Hannele Richert, Johanna “Roju” Rojola, Harri Römpötti, Jokke Saharinen, Nike Sarapohja, Tuomas Tiainen, Reijo Valta, Miia Vistilä ja Kati Vuopala.

TOMMI MUSTURI

1. HANNERIINA MOISSEINEN: KANNAS 84 “Suruharsoon piirtyvä teos sodan mikrotasolta. Sota ei revi vain ihmisiä juuriltaan, lähteä saavat myös eläimet, yleensä koko todellisuus on pakotettu lähtemään. Vain silmättömät haamut jäävät ihmettelemään minne elämä katosi.” – Vesa Kataisto “Karmean hyytävä huippukertomus. Myös taitavasti monimediallinen.” – Eero Laitila "Kannaksesta lienee sanottu jo liki kaikki mahdollinen, mutta haluaisin silti vielä korostaa kyyneleitä lehmien silmissä." – Tuomas Tiainen

2. TOMMI MUSTURI: SUURIN PIIRTEIN SAMUEL 64 “Sarjakuvan raja-aidat kaatuvat kuvaannollisesti ja kirjaimellisesti. Samuelin löytöretki vaikuttaa ja koskettaa.” – Ville Pirinen “Kiistämätön kotimaisen sarjakuvan riemuvoitto, jolle soisi ennakkoluulottomia lukijoita.” – Jokke Saharinen "Musturin tähän astisen uran pääteos, rytmiltään ja yksityiskohdiltaan huikea matka valaa uskoa sarjakuvakirjan mahdollisuuksiin ja siihen, että ihminen ja taiteilijakin voi kehittyä." – Ville Hänninen

3. JANNE KUKKONEN: VORO – KOLMEN KUNINKAAN AARRE 45 “Kukkosen animaatiotausta näkyy kerronnassa: ruutujen muotoa ja kuvakulmia käytetään monipuolisesti, hahmojen liike on ilmaisuvoimaista ja tyyli pelkistettyä, mutta toimivaa. Pakko-ostos.” – Katja Kontturi "Keskiaikafantasian kliseet on otettu riittävän omalaatuisesti haltuun. Plussaa, että päähenkilö on tyttö ja miten kuvataan että hän kohtaa vähättelyä sukupuolensa takia, sekä se, että kristinusko on keksitty ja kirjoitettu omalla tavalla uudelleen ja uskonnolla on tärkeä merkitys tarinassa, toisin kuin keskiaikafantasioissa yleensä." – Miia Vistilä

JANNE KUKKONEN

HANNERIINA MOISSEINEN

KOTIMAISET TOP-10

4. OSSI HIEKKALA: NIMETTÖMIEN HAUTOJEN MAA 20 “Vuoden paras esikoinen siirtää amerikkalaisen kovaksikeitetyn rikoslajityypin näppärästi Suomeen.” – Harri Römpötti "Odotin kannen perusteella kevyempää juttua, mutta onneksi selailin ja luin. Teoksen lyhyet tarinat ovat ihanan viileitä, hahmot rakastettavan ärsyttäviä ja piirrosjälki varsin kelpoa." – Outi Iivonen 5. PETTERI TIKKANEN: BLACK PEIDER – ITSE 14 “Välittää eläytymisen ilon. Musiikki on ääntä, joka ei kuulu sarjakuvassa, mutta tässä melkein kuuluu ja ainakin näkyy.” – Harri Römpötti 6. PAULI KALLIO & VILLE PIRINEN: ORNETTE BIRKS MAKKONEN SARJAKUVASANKARINA 13 “Välillä ehkä jo vähän väsähtänyt sarja nousee lentoon, kun tekijät laativat tyylitietoisia kunnianosoituksia suomalaisen sarjakuvan merkkiteoksille.” – Juha Mäkinen

turinaa tutkijan työstä ja kiinnostavasti ja selkeästi kuvaavaa infosarjakuvaa monimutkaisista tieteellisistä asioista.” – Johanna “Roju” Rojola

TERO MIELONEN JA PENTTI OTSAMO

TUOMAS TIAINEN

6. MARKO TURUNEN: ADHD-SHEIKKI 2 16 “Toisessa osassa Turusen häröily alkaa todella svengata. Kalervo Palsan, sen vanhan runkkarin, mielestä tämä olisi ollut vuoden paras teos.” – Ville Hänninen 8. TERO MIELONEN & PENTTI OTSAMO: OTSONIPÄIVÄKIRJAT 10 “Tasapainoinen yhdistelmä arkista, humorististakin

8. TUOMAS TIAINEN: JENNY HANIVER “Eksyin tohtori Tiaisen kabinettiin vuosi sitten, ja osa minusta harhailee siellä yhä. Häiritsevä teos, vaarallista syventyä.” – Petteri Oja 8. KATI KOVÁCS: KAMILEEN LABYRINTTI “Kamileen labyrintti tarjoilee muikean ihmissuhdesokkelon, jossa kerronta etenee kuin vaistonvaraisesti. Mitä tahansa voi tapahtua.” – Toni Jerrman

LIV STRÖMQUIST

ULKOMAISET TOP-10

1. LIV STRÖMQUIST: KIELLETTY HEDELMÄ “Hillittömän hauska ja tolkuttomasti tietoa lisäävä. Pakollinen oppikirja kaikille, joilla on jonkinlaisia

sukupuolielimiä tai jotka haluavat tietää enemmän ihmisistä, joilla on jonkinlaisia sukupuolielimiä.” – Reetta Laitinen “Vihdoinkin Strömquistin asiasarjakuvaa suomeksi! Strömquistia on kritisoitu huonoksi piirtäjäksi. Itse hän on sanonut haluavansa piirtää niin, että lukijalle tulee olo että ‘minäkin pystyisin tuohon’.” – Johanna Rojola “Strömquist on nero, vuoden ylivoimaisesti kiinnostavin käännösteos. On mahtavaa että Sammakko vähän paukuttelee lasikattoa, pientä valoa käännössarjakuvan kaamoksessa.” – Kalle Hakkola 2. RIAD SATTOUF: TULEVAISUUDEN ARABI 2 40 “Tulevaisuuden arabi tarjoaa tragikoomisen kurkistuksen aina niin ajankohtaisen Lähi-idän lähihistoriaan. Viihdyttävää ja opettavaa luettavaa.” – Tero Mielonen “Riad menee kouluun! Tylyä, hauskaa ja sydäntäsärkevää.” – Outi Iivonen

RIAD SATTOUF DERIB

3. ALAN MOORE, ALAN DAVIS, GARRY LEACH & JOHN TOTLEBEN: IHMEELLINEN MIRACLEMAN 29 “Euroopassa supersankarit ovat olleet harvinaista amerikanherkkua. Jenkkisupereita on täällä luettu vakavissaan, mistä seurasi, että genren uudistaminen 1980-luvulla jäi pitkälti brittikykyjen harteille. Satusarjasta vakavaksi päivitetty Miracleman oli uudistusaallon harmaa eminenssi, joka on päässyt kunnolla esille vasta nyt.” – Vesa Kataisto "Supersankarikäsitteen nerokas dekonstruktio, rekonstruktio ja ruumiinavaus. Jylhä ja koskettava sarjakuvaromaani sekä ohittamaton klassikko." – Toni Jerrman

4. DERIB: BUDDY LONGWAY -KIRJASTO 1 – MYÖTÄ- JA VASTAMÄESSÄ 23 “Aikuiseen makuun istuva lännensarja, joka hylkää jo kättelyssä kliseisen genrensä tavanomaisimmat tarinakuviot. Herkkävireisen sarjakuvan kantavia voimia ovat ihmisläheisyys sekä hahmoja ympäröivä koskematon luonto.” – Toni Jerrman 5. GARTH ENNIS & STEVE DILLON: PREACHER DELUXE – ENSIMMÄINEN KIRJA 22 “Preacher on toiminta-, huumori- ja ihmissuhdesarjakuvan aatelia. Se onnistuu kattamaan kaikki elämän tärkeät asiat harvinaisen taidokkaasti.” – Tero Mielonen

6. RUBÉN PELLEJERO & JUAN DÍAZ CANALES: CORTO MALTESE – KESKIYÖN AURINGON ALLA 17 “Klassikon uudelleenlämmittely on valtavan riskialtista puuhaa, mutta nämä tyypit selviävät siitä kunnialla. Hugo Prattin ei tarvitse kääntyillä haudassaan. Itse asiassa tämä albumi on selvästi parempi kuin Prattin viimeiset Cortot.” – Juha Mäkinen 7. NEIL GAIMAN YM.: SANDMAN DELUXE -SARJA 15 “Näitä ei oo tullu suomeksi ku pari hassua joskus vuonna nakki ja keppi, nii nyt lähtee hattu päästä.” – Kati Vuopala 8. CHARLES M. SCHULZ: TENAVAT – PARHAAT SARJAT 1960–1969 14 “60-luku oli Tenavien parasta ja idearikkainta aikaa. Hahmot syvenivät entisestään ja sarja uudistui monilta osin.” – Jokke Saharinen 9. LEWIS TRONDHEIM & KERAMIDAS: MIKIN HULLUIMMAT SEIKKAILUT 12 "Trondheimin ja Keramidaksen Disney-sarjakuva on parasta Disney-sarjakuvaa vuosiin. Postmoderni teos väittää olevansa koottu puutteellisista vanhoista lehdistä, mikä mahdollistaa kerronnan poukkoilun. Akun ja Mikin seikkailun ei siksi tarvitsekaan olla looginen: se hyödyntää lukijan täydentämiskykyä ja antaa tälle vallan keksiä, miten hahmot ovatkin äkkiä maapallon uumenissa. Lisäksi se on puhdas Barksin ja Rosan perinteen jatkaja kertomalla fantastisen tarinan oudoista paikoista ja ikiaikaisesta Roope vs. Karhukopla -taistosta. Se myös näyttää, miten nykyisin Disneylle harvinainen sunnuntaisivujen slapstick-huumori parhaiten toimii." – Katja Kontturi 10. HERGÉ: LEHTIMIES TINTTI SEIKKAILEE – FAARAON SIKAARIT 10 “Tintti-albumin vuoden 1934 versio tuo lukijalle iloa ja oivalluksia sekä kertoo aikojen muuttumisesta. Nyt julkaistut Tintin alkuperäisversiot osoittavat, että sarjakuva ei elä tyhjiössä.” – Heikki Jokinen 10. RAINA TELGEMEIER: SISKOT 10 "Siskot on erinomainen omaelämäkerrallinen sarjakuva, jossa kuvataan taiten perheenjäsenten ja ennen kaikkea kahden sisaruksen välisiä suhteita. Arkirealistinen tarina on hauska ja koskettava. Lapset ja nuoret – erityisesti tytöt – ovat myös löytäneet sarjakuvan, eikä ihme: kohderyhmälle ei ole aikakausiin julkaistu mitään näin hyvää." – Matti Karjalainen

Sarjakuvia oikeista asioista

Toden ja sepitteen rajaviivalla tasapainoileva Marko Turunen haluaa kiusata ihmisiä ajattelemaan. TEKSTI Tuomas Tiainen

arko Turusella on ollut sarjakuva-aiheisia toimenkuvia kuin ammatteja Aku Ankalla. Uransa aikana hän on toiminut niin piirtäjänä, käsikirjoittajana, tekstaajana, värittäjänä, taittajana, graafisena suunnittelijana, toimittajana, kustantajana, myyjänä kuin kauppiaanakin. Lisäksi Turunen on ollut perustamassa Suomen suurinta sarjakuvatukkua sekä luonut Lahden kansanopistolle sarjakuva- ja animaatiolinjan opetusohjelmineen. Kotkassa vuonna 1973 syntynyt, sittemmin Lahden kautta Helsinkiin päätynyt taiteilija luo sarjakuvissaan maailmoja, joissa tosi, epätosi ja populaarikulttuuriviitteet sekoittuvat vieraannuttavalla, joskus jopa häiritsevällä tavalla. Yksinkertaista lähtökohtaa soveltamalla hän on onnistunut luomaan nousujohteisen taiteellisen uran. Puupäähattu ahkeralle tekijälle myönnettiin vuonna 2007.

•

Sekava taudinkuva Viime aikoina Turusta on työllistänyt projekti nimeltä ADHD-Sheikki (2015–). Napakoita kovakantisia kirjoja on tähän mennessä ilmestynyt kolme. Sarjakuvan kaapuun ja peililaseihin sonnustautunut nimikkohahmo tuntuu aina olevan siellä missä tapahtuu, oli kyse sitten estottomasta päihteidenkäytöstä, koomassa lojumisesta tai auton alle jäämisestä. ADHD-Sheikki on oppikirjaesimerkki Turusen tavasta sekoittaa todellista ja absurdia. Siksi Sheikkiä haastattelee poliisiasemalla Simo Sisu ja kaveri nimeltä Persesilmä on ihan konkreettisesti persesilmä. Jollain tapaa ADHD-Sheikki tuntuu Turusen töistä helppolukuisimmalta. Ei vähiten syvältä, mutta ilmavalta ja luontevasti etenevältä. Ruutuja on sivulla korkeintaan kaksi eikä aiemmin esiintyneestä tekstitaudista ole liiemmin jäänteitä. Kolme ensimmäistä nidettä on kerrottu pääasias-

sa Sheikin näkökulmasta. Tekeillä oleva neljäs kirja sen sijaan kertoo, kuinka muut näkevät päähenkilön tapahtumarikkaan ja ajoittain täysin kaoottisen elämän. Niin kaoottisen, että joskus on vaikea kuvitella lukevansa todellisuuteen perustuvaa sarjakuvaa. – Kyseessä on henkilö, joka haluaa pysyä anonyyminä. Olen tuntenut kaverin parikymmentä vuotta. Välillä tarinat ovat olleet hieman erikoisia, eikä aina ei ole voinut sanoa, onko jokin totta vai ei. Hänellä esimerkiksi on kertomansa mukaan kolme lasta, mutta kukaan sukulainen ei ole näitä lapsia nähnyt, Turunen paljastaa. Sarjakuvaa Sheikin värikkäästä elämästä ehdotti Sheikin äiti. Kun jutut jatkuivat yhtä päättöminä kuin ennenkin, empivää Turusta alkoi kiinnostaa tarinoiden todenperäisyys. Projektin myötä hän sai vastauksen, joskin eri kysymykseen. Sheikillä ei ollutkaan ADHD:ta, kuten oli kerrottu, vaan skitsofrenia. Kukaan ei tiedä, mikä on totta ja mikä ei. Sheikki itse on sarjakuvaprojektin suhteen myötä-

mielinen, aivan kaikki muut läheiset sen sijaan eivät. Viime vuonna Mäntän kuvataideviikoilla esillä ollut videoteos herätti sekin hämmennystä. Animaation ja Sheikin kähisevän äänen yhdistelmässä oli joidenkin näyttelykävijöiden makuun liian suuri kontrasti. – Itse suhtaudun tähän siten, että projekti on lähtenyt elämään omaa elämäänsä. Se ei enää kerro oikeasta ihmisestä vaan ADHD-Sheikistä. Sarjakuva vain pohjautuu tämän oikean ihmisen kertomuksiin. Lopputulos on kärjistetty muotokuva tietyntyyppisestä ihmisestä, joita varmaan jokainen suomalainen tuntee.

”olen usein sekoittanut päiväkirjamerkintöjä ja fantasiaa. siitä on tullut aika yleinen tapa tehdä jopa politiikkaa, mikä on alkanut häiritä.”

Marko Turusten elämät Moni suomalainen tuntee myös Marko Turusen. Ei ehkä sarjakuvapiirtäjä Marko Turusta, mutta kenties kiinteistövälittäjä Marko Turusen tai hautausurakoitsija Marko Turusen. Nimi on varsin yleinen, eivätkä samasta nimestä aiheutuvat sekaannukset ole harvinaisia. Kaimojen kansoittama maailmankaikkeus avautui sarjakuvapiirtäjä Marko Turuselle 1990-luvun alussa. – Olin muuttamassa pois kotoa ja tarvitsin virkatodistuksen. Menin paikalliseen Langinkosken seurakuntaan hakemaan todistusta. Virkailija kysyi ”kuka siä oot näistä viidestä Marko Turusesta?” Opiskellessa sain usein Turkuun eri Marko Turusten lainojenlyhennyslappusia ja toisille Marko Turusille tullutta postia. Kun sarjakuvapiirtäjä Marko Turunen alkoi tehdä Marko Turusen elämä -sarjakuvaa, Marko Turusia oli kotimaassa yli 250 ja ulkomailla muutama. Minne hyvänsä Suomessa muuttaa, on erittäin todennäköistä, että samalla alueella asuu muutama muu Marko Turunen. – Jos menen täällä Lauttasaaressa vuokraamaan videovuokraamosta elokuvan, rekisteristä löytyy pari muuta Marko Turusta. Viime aikoina olen saanut jonkun toisen Marko Turusen eläkesäästöpapereita, eikä Posti suostu millään uskomaan, etten se ole minä. Pari vuotta vanhempi serkkunikin on Marko Turunen. Hän on rallikuski Marko Turunen. Täyskaimat alkoivat kiinnostaa sarjakuvapiirtäjä Marko Turusta niin paljon, että hän alkoi keräillä eri Marko Turusia ja näiden ammatteja netistä. Eri-

•

tyisen sykähdyttävä löytö oli safarinjohtaja Marko Turunen. Sarjakuvapiirtäjä Marko Turunen haluaa uskoa safariopaskaimansa toimivan Afrikan savanneilla eikä esimerkiksi Lapissa. Viimeinen niitti oli ranskalaisen sarjakuvataiteilijan Yvan Alagbén kolonialismia käsittelevä Colonial Phantom -projekti. Alagbé piirsi sarjakuvalehteä nimeltä Démoniak, pastissia Satanikin, Sadistikin ja Diabolikin kaltaisista Mustanaamio-johdannaisista. Colonial Phantomiin Alagbé kysyi mukaan muita taiteilijoita. Turunen keksi yhdistää Colonial Phantomin ja Marko Turuset. Mustanaamion legendaa mukaillen luullaan, että on olemassa yksi Marko Turunen, joka toimii monessa eri ammatissa. Hän toimii kirjassa esimerkiksi nettisivuston ylläpitäjänä, jalkapalloilijana, näyttelijänä, raviohjastajana, judovalmentajana ja keittiöpäällikkönä. Marko Turusen elämä ilmestyi 2013. Materiaalia olisi ollut pidempäänkin projektiin. – Minulla oli kaksi vaihtoehtoa. Joko teen täysin kuvitteellisen fantasian tai otan yhteyden kaikkiin Marko Turusiin ja kerron jokaisen oikean tarinan. Se tarkoittaa, että yhdestä Marko Turusesta olisi voinut tulla kokonainen kirja. Olin siinä vaiheessa kerännyt

yli viisikymmentä Marko Turusta. Projekti olisi kestänyt loppuelämän.

•

Terveisiä Kotkasta (isä käski potkasta) Tällä hetkellä Turunen työstää ADHD-Sheikin neljättä osaa. Seuraavan projektin lähtölaukaus – tai oikeammin useampi aivan konkreettinen sellainen, ammuttiin historiassa. Marko Turusen isänisänisä Eevert oli ensimmäinen ihminen, jonka 17-vuotias Kekkonen teloitti. Projekti on jatkoa Lihat puntarissa -sarjakuvalle (2007), joka pohjautui muun muassa Turusen isän painiurasta kertoviin lehtileikkeisiin. Tarkoituksena on nyt tehdä vakavaa sarjakuvaa sukuhistoriasta. – Olisi hienoa, jos pystyisi tekemään sukulaisten ja myös itsensä hyväksymän lopputuloksen. En vedä tätä niin läskiksi kuin muita projekteja. En tunne Suomen sisällissodan historiaa kovin hyvin, mutta sisällissotaa siihen joka tapauksessa tulee. Tarkoitus on keskittyä Eevertiin. Se, mitä projektista tulee, riippuu siitä, mitä minulle kerrotaan ja keitä tapaan. Alussa Turusella on usein vain väljä kehikko, jonka puitteissa lähteä työstämään projektia. Lopputulos on aina jotain muuta kuin alussa kaavailtua, niin visuaalisesti kuin sisällöllisestikin. Turusen tyyli on

tulee normaali tapa kommunikoida. Mutta kyllähän minäkin teen juttuja oikeista asioista ja minulla on omasta mielestäni hyvät tarkoitusperät. Hyviä tarkoitusperiä voi soveltaa esimerkiksi kasvatuksessa. – Se on ehkä lähtenyt halustani kiusata ihmisiä, saada jollain tapaa ajattelemaan sitä, mikä voi pitää paikkansa. Lasten kuvataideryhmiä vetäessäni muistan narranneeni lapsia niin paljon kuin pystyin. Siten, että he joutuivat itse arvuuttelemaan koko oppitunnin ajan, mikä on totta. Lopussa tietysti aina paljastettiin totuus. Tosi asettuu kirkkaampaan valoon, kun sen vierelle asettaa jotain riittävän erilaista. Toisilleen vieraat elementit eivät välttämättä toimisi irrallisina keskenään. On löydettävä oikea suhde tai tietty esittämistapa. – Sarjakuvissa on ristiriita visuaalisten asioiden ja kerrottavien asioiden välillä. Ne alkavat reagoida toisiinsa hieman kuin vastavärit, joiden rajapinta väreilee. Jotain samanlaista olen hakenut sarjakuvissakin. Kun teksti ja kuva kohtaavat, rajapinta alkaa elää ja päässä alkaa tapahtua asioita. Joitakin se ärsyttää, joillekin tulee paha olo.

•

toki tunnistettava, mutta julkaisut eroavat toisistaan ulkoasultaan paljonkin. Taustalla on yritys ylläpitää tuoreutta. Taidekoulutuksen peruna Turusella oli aiemmin tiettyjä ajatuksia siitä, kuinka valita välineet aiheen mukaan. Esimerkiksi Pohja-kirjan (2003) toismaailmallisuutta hehkuva väritys on toteutettu käyttämällä koulukirjojen päällystämiseen tarkoitettua kontaktimuovia. Otavan lastenkirjakuvituksissa Turunen puolestaan käytti lapsuudesta tuttuja Cariocatusseja. Valinnat eivät välttämättä näy lopputuloksessa, mutta oikeanlaisella välineellä pääsee alkuun. – Kutsuin itseäni metodipiirtäjäksi, Turunen lohkaisee. – Mutta itse asiassa, nythän on seuraavan projektinkin kanssa sama juttu. Muutan vähäksi aikaa Kotkaan tapahtumapaikoille ja lähelle ihmisiä, jotka tuntevat historiaa. Palataan vielä toden ja keksityn yhdistämiseen. Maailma vuonna 2017 on mikä on. Se saa Turusenkin kyseenalaistamaan totuttuja kaavojaan. – Olen usein sekoittanut päiväkirjamerkintöjä ja fantasiaa. Siitä on tullut aika yleinen tapa tehdä jopa politiikkaa, mikä on alkanut häiritä. Olen alkanut miettiä oman tekemisen järkevyyttä, jos tästä nyt

Sarjakuvanäytteet järjestyksessä: ADHDSheikki 1 (2015), Marko Turusen elämä (2013), Marko Turusen elämä, Pohja (2003). Valokuvan taiteilijan päivästä tarjosi Marko Turunen.

Onnellinen mies karjalaisen melankolian takana

Rontticomicsin kiero huumori toi nopeasti yleisöä. TEKSTI JA VALOKUVA Pirita Paananen

aljon huomiota sosiaalisessa mediassa kerännyt Rontticomics-sarjakuva päätyi helmikuussa kansien väliin. Tuore albumi kantaa nimeä Ihmismeri ja se on Juho Maurisen ensimmäinen sarjakuvajulkaisu. Sarjainfo tapasi Imatralta kotoisin olevan Maurisen Porvoon Å-fest-sarjakuvafestivaaleilla. Maurinen luonnehtii sarjakuviaan arjen synkkiä ja apaattisia aiheita hauskalla tavalla käsitteleviksi. Hän kertoo ammentavansa inspiraatiota arjen älyttömyyksistä ja pyrkivänsä yhdistelemään erilaisia arkisia tilanteita hauskalla tavalla. Esimerkiksi Maurinen nostaa Olavin niksinurkan, jossa yksinäinen mies antaa vinkkejä elämään. Sarjakuvista välittyy paikoitellen hyvinkin suoraan itselleen naurava tunnelma. Vaikka Rontticomicsissa onkin havaittavissa samoja piirteitä kuin Pertti Jarlan Fingerporissa, ei Maurinen koe Fingerporin vaikuttaneen hänen työ-

hönsä. Eniten vaikutteita hän mainitsee saaneensa ulkomaalaisista nettisarjakuvista, joista hän mainitsee nimeltä Cyanide and Happiness- ja Extrafabulous-stripit. Esikuvikseen hän nostaa Pauli Kallion ja Ville Pirisen.

•

Radiosoittoon sopimatonta Teini-ikäisenä sarjakuvia piirtäneen Maurisen sarjakuvia julkaistiin muutamia strippejä paikallislehdessä, mutta lukiossa musiikki vei Maurisen mukanaan ja piirtäminen jäi taakse. Maurisen Akan Poika -nimellä tehtynä löytyykin omakustannealbumi Köyhä ja outo, joka löytyy Levykauppa Äxän valikoimista ja on kuunneltavissa Bandcampissa. Sarjakuvien pariin Maurinen palasi vuosi sitten. Kipinä piirtämiseen syttyi Tampereella ja hieman yllättäen. Maurinen oli ollut viettämässä iltaa Telakalla ja DJ:n musiikkivalinnat olivat sen verran mieleisiä, että juhlija päätti käydä kiittämässä tätä il-

lan musiikkivalikoimasta. Keskustelun lomassa selvisi että tiskijukka oli Maurisen nuoruuden suosikkisarjakuvien käsikirjoittaja Pauli Kallio. Pari viikkoa tämän jälkeen ajatus piirtämisestä hautui Maurisen pään sisällä ja lopulta hän aloitti piirtämisen uudestaan. Maurinen kertoo, että musiikki ja sarjakuvat ovat hänelle toisistaan irtonaisia asioita, jotka eivät suoranaisesti kulje käsi kädessä. Sarjakuvat ovat enemmän tapa käyttää huumoria ja musiikkiaan hän luonnehtii karjalaiseksi, syväluotaavaksi ja melankoliseksi. Samoja melankolisia teemoja löytyy tosin myös sarjakuvista, joten täysin eri maailmoista nämä kaksi asiaa eivät nouse. Maurinen kuvaa työprosessejaan musiikin ja sarjakuvien kanssa kuitenkin radikaalisti erilaisiksi. Musiikki on hänelle pitkälti flow’n mukana menemistä ja eläytymistä, kun taas sarjakuva on ilmaisullisesti hieman kliinisempää ja enemmän ajattelua vaativaa. – Musiikkia voi tehdä loputtomilla tavoilla, mutta sarjakuvassa toisen täytyy ymmärtää, mitä yritetään sanoa. Esikoisalbumi syntyi nopeasti. Alun perin hän julkaisi sarjakuviaan netissä, josta ne keräsivät nopeasti mainetta ja saavuttivat sitä kautta kustantajana toimivan Arktisen Banaanin. Kirja syntyi kovalla tahdilla, alle vuodessa. Maurinen kertoo albumin tekemisen olleen työlästä. Hän mainitsee myös olleensa hieman yllättynyt siitä, miten nopeasti koko sarjakuva-asia otti tuulta siipiensä alle. Musiikkia hän oli tehnyt vuosia undergroundina, kun taas sarjakuvat nousivat nopeasti yleiseen tietouteen. Syyksi tähän tekijä epäilee sitä, että ihmisten on helppo samaistua hänen sarjakuviinsa. Kenties ne ovat helpommin vastaanotettavissa kuin musiikki, joka tyylillisesti ei sovi radiosoittoon.

pari viikkoa Imatralla toimineen popup-taidekahvilan, jossa oli joka päivä jonkinlainen esitys tai taidenäyttely ja josta sai – luonnollisesti – kahvia. Luovan alan monitaituri mainitsee tykkäävänsä kokeilla, mihin kaikkeen pystyy. Tulevaisuudesta Maurinen ei vielä osaa sanoa. Hänen ajatuksensa ovat pitkälti kiinni julkaisukiertueessa, jota hän pitää tärkeänä sarjakuvan saattamiseksi suuremman yleisön tietouteen. Seuraava kirja ei ainakaan vielä ole suunnitelmissa. Maurinen kertoo olevansa varovaisen realistinen. Kaikki on nyt tapahtunut niin nopeasti, ettei hän ole vielä ehtinyt pohtimaan tulevaisuutta. – Jalat maassa ja katsellaan mitä tuleman pitää. Vaikka ensimmäinen kirja onkin nyt ulkona, ei Maurinen aio lopettaa sarjakuvien säännöllistä julkaisua netissä tai jättää musiikkia taakseen. Musiikki ja sarjakuva yhdistyivät kirjan julkaisukiertueella, joiden Ronttiklubeilla hän myös esiintyi itse.

synkkiä ja apaattisia aiheita käsitellään rontticomicsissa hauskalla tavalla.

•

Monitaituri Sarjakuvien ja musiikin lisäksi mediasisältöjen suunnittelua opiskeleva Maurinen on ehtinyt tehdä paljon erilaisia projekteja käsitöistä videoihin ja graafiseen suunnitteluun. Osaaminen jälkimmäisten osalta on syventynyt opintojen myötä. Yksittäisistä projekteistaan Maurinen nostaa esille

Kuinka syntyy historiallinen sarjakuva? Rooman valtakunta oli sortumassa, monet ryhmittymät ja henkilöt pyrkivät käyttämään häikäilemättä valtatasapainon horjumista hyväkseen. Toni Karosen kirjoittama ja Juuso Laasosen piirtämä Foederati – Ensimmäinen kirja: Myrskyntuoja on vaikuttava historiallinen seikkailusarjakuva Euroopan kansainvaellusten ajalta. TEKSTI Juha Veltti

Juha Veltti: Aluksi pyytäisin teitä esittelemään itsenne ja taustanne. Toni Karonen: Olen 23-vuotias liiketalouden opiskelija Aurajoen varrelta. Olen asunut täällä koko ikäni eikä näköpiirissä ole toistaiseksi mitään syytä lähteä hyväksi todetusta paikasta. Ennen Foederatia julkaisin sarjakuvaa nimeltä Karim. Kyseinen sarja on tällä hetkellä ikävä kyllä päässyt venähtämään ”määrittelemättömän pituiselle tauolle”. Juuso Laasonen: Olen kotoisin Imatralta. Myöhemmin muutin opintojen perässä Lappeenrantaan, missä opiskelin tradenomiksi. Nykyisin asun Jyväskylässä. Taiteellista koulutusta minulla ei ole lukion kuvataidekursseja enempää. Olen tosin aina pitänyt piirtämisestä, jota tulee harjoiteltua lähes joka päivä. Taiteellinen toimintani rajoittuu lähinnä sarjakuvien ja kuvitustöiden tekemiseen asiakkaille

tai omaksi iloksi. Olen kuvittanut kolme sarjakuvaalbumia: kaksi osaa Requiem-scifisarjakuvaani sekä Foederatin. JV: Miten projekti sai alkunsa? TK: Olen aina ollut kiinnostunut historiasta ja pikkuhiljaa kaikista näistä ideoista on kypsynyt ajatus tehdä tarina kansainvaellusajasta. Hyvän viinin tavoin en uskaltanut tarttua siihen heti ja tein Karimin pois alta, koska en halunnut tuhlata sitä väärällä hetkellä. Kerättyäni kokemusta ja tehtyäni tarpeeksi virheitä päätin alkaa työstää tarinaa. Tämän jälkeen minun tuli etsiä kuvittaja, jonka tyyli vastaisi omaa käsitystäni tarinan maailmasta. Tavattiin Juuson kanssa 2015 Tampere Kupliissa, kun satuttiin istumaan vierekkäisissä myyntipöydissä ja pyöriteltiin jatkoilla tuopin äärellä mahdollisen yhteistyön ideaa tarkemmin. Olin aiemmin kysellyt

Juusoa kuvittamaan Karim-sarjakuvaa, joten ei kuitenkaan oltu täysin ventovieraita. JL: Muutamia kuukausia oli suunnittelua ja käsis- ja kuvitusnäytteitä myöhemmin homma saatiin käyntiin kesällä 2015. Olin jo ennen yhteistyötä ollut kiinnostunut historiallisen sarjakuvan tekemisestä, mutta en ollut saanut tarpeeksi innostavaa käsikirjoitusideaa. Karosen tarina vaikutti kiinnostavalta yhdistelmältä Rooman valtakunnan ja kansainvaellusajan historiaa, joten päätin lähteä mukaan.

•

Taustatyöstä uskottavuutta JV: Kertokaa historiallisuuteen liittyvästä taustatyöstä. JL: Internet on ollut korvaamaton apuväline. Erilaisten historiallisten rekonstruktioharrastajien foorumit ja sivut ovat olleet hyviä lähteitä ajanmukaisen ilmeen saamiseksi hahmoille ja ympäristölle. Olen myös käyttänyt muutamia historian lähdeteoksia tarkistaakseni yksityiskohtia ja vierailin myös Lofoottien viikinkimuseossa matkallani seudulle tarkastelemassa rautakautisen sepän pajaa referenssiä varten. TK: Juuso hoiti omalta osaltaan sen, että maailma näyttää ajanjaksoon sopivalta. Annoin tärkeimmistä henkilöistä lyhyet hahmokuvaukset, joiden pohjalta Juuso teki muutaman luonnoksen. Käsikirjoitustyyliini kuuluu olennaisesti se, että jätän kuvittajalle paljon vapauksia toteuttaa itseään. Omalle kontolleni jäi tarinaan liittyvä historiallinen sisältö. Aikakaudesta ei tarkkaa tietoa jäänyt jälkipolville, joten tämä tarjoaa käsikirjoittajalle sekä mahdollisuuksia että ansakuoppia. JV: Kuinka tarkkaan historiallisuuteen tarinan osalta pyritte? JL: Pyrin siihen, että hahmot ja paikat näyttävät uskottavilta ja ajanmukaisilta, mutta en halua mennä liiallisuuksiin tutkimustyössä – tai muuten sarjakuva jäisi piirtämättä. Kansainvaellusajassa tapahtuma-aikana on se hyvä puoli, että ajalta ei ole yhtä paljon tietoa kuin esimerkiksi Rooman valtakunnan ajalta, mikä antaa enemmän varaa taiteelliselle vapaudelle. TK: Tarinassa ei pyritä olemaan täysin uskollisia historiankirjoille, mutta samalla luoda sen verran uskottavia tilanteita ja henkilöitä, että sen voisi kuvitella tapahtuneen niin. JV: Ovatko päähenkilöt historiallisia ihmisiä? TK: [Päähenkilö] Rocco ja hänen sukuhaaransa on peräisin läppärini näppäimistöstä. Myös osa muis-

ta henkilöistä ja paikoista on puhtaasti kuvitteellisia. Tarinassa tulee kuitenkin esiintymään useampia todellisia henkilöitä, kuten frankkien kuningas Clodio Pitkätukka sekä legendaarinen hunnien kuningas Attila.

•

Prosessista JV: Juuso, aiemmin olet tehnyt scifi-sarjakuvaa. Oliko historiallisen sarjakuvan teko luonteva muutos? Vaikuttiko aikakausi kuvallisen kerronnan ratkaisuihin? JL: Olen ollut pitkään kiinnostunut historiasta ja historiallisista aiheista ja olen pitkään piirtänyt aiheista erillisiä kuvituksia, joten siirtymä – jos sitä edes tarvitsee kutsua siirtymäksi – oli varsin luonteva. Kuvakerronnassa yritin päästä maanläheisempiin värisävyihin kuin scifissä, mutta muuten tyylini on ollut kuvituksen puolesta varsin pitkälti sama kuin Requiemissa. JV: Kertoisitko tarkemmin työprosessista? JL: Valmiin sivun tekeminen alkaa käsikirjoituksen tarkastelusta. Tarkistan ensin, sijoittuuko useampi sivu samaan tilaan tai paikkaan, josta teen tarkkoja luonnoksia. Niissä näkyy ympäristö tavaroineen, jotta voin käyttää luonnosta referenssinä tehdessäni ruutuja eri kulmista. Sama pätee merkittäviin henki-

löhahmoihin, joista myös teen luonnokset. Niistä voi -sarja pitäisi keretä katsastamaan kirjojen muodossa nopeasti tarkistaa millainen vyönsolki tai millaiset joskus tulevaisuudessa. Sarjakuvien puolelta mainitkengät hahmolla on. takoon kotimainen Tuomas Myllylän Pakanat -sarja. JL: Petri Hiltunen, JP Ahonen, Tuomas Myllylä, Sivun piirtäminen alkaa ruutujaon suunnittelusta, joka Foederatin tapauksessa oli jo tehty käsikir- Henri Tervapuro, Janne Kukkonen, Kiyohiko Azujoittajan toimesta, mutta minulla oli lupa tehdä näil- ma, Kazuo Koike ja Goseki Kojima, Hayao Miyazatä osin muutoksia miten itse parhaaksi näin. Ruutu- ki, Osamu Tezuka, Masamune Shirow, Guarnido ja Canales, Guy Delisle sekä Logicomix-tiimi. jaon ja ruutujen sommittelun teen yleensä pienellä JV: Mitä suunnitelmia on jatkoon liittyen? luonnoksella sivun alalaitaan. Mietin, miten katse TK: Parhaillaan puusaadaan parhaiten liikhailen toisen osan käkumaan sivulla sujuvassiksen raakaluonnosta. ti. Samalla mietin kuvaKevään aikana tullaan kulmat, suurimpien kulähestymään alustavasvaelementtien ja puheti ulkomaisia kustantakuplien paikat. jia ja käännöstä lähdeNäiden pienten luontään toivottavasti tekenosten jälkeen siirryn mään sen seurauksena. tekemään lopulliselFoederatista on kaavaille sivulle ruutujaon ja ruutujen luonnostelun. Tussaan suoraan luonnos- tu alun perin trilogiaa, mutta olen valmis tekemään ten päälle, valopöydän puutteesta johtuen, ja kumi- useammankin, mikäli se on lukijoiden tahto. Tarinalle on kuitenkin ennalta määrätty alkupisteensä tan alla olevat luonnosviivat ennen skannausta. ja loppupisteensä, joista en ole valmis tinkimään. Ensin skannaan tussatun sivun, jonka muutan bittikartaksi. Tähän sitten lisätään flätit, siis tasaiset Vuosien 431 ja 486 mittainen väli on kuitenkin pittaustavärit. Sen päälle lisään varjot ja valot tarvitta- kä aika – ehkä siihen mahtuisi muutama tarina liessa eri tasoille, jotta niitä voidaan myöhemmin sää- sääkin. tää sopivaksi. Muutamia erikoisempia efektejä olen lisännyt brusheilla digitaalisesti. Puhekuplat ja ääniefektit lisään viimeisenä. Samalla voi myös tarkistaa, että sivu on helppolukuinen. JV: Onko teillä suosikkeja historiallisten sarjakuvien puolelta tai yleisemmin? TK: Suosikkini sijoittuvat enemmän romaanien puolelle. Bernard Cornwellin viikinkiajan Englantiin sijoittuva Uthred-sarja on ehkä itselleni se yksi ylitse muiden. Jan Guilloun Arnsarja on myös suosikkejani. George R. R. Martinin Tulen ja jään laulu

”en halua mennä liiallisuuksiin tutkimustyössä – tai muuten sarjakuva jäisi piirtämättä.”

•

Aya –Elämää Yop Cityssä -sarjaa on Suomessa julkaissut Arktinen Banaani.

Tarinankertoja Yopougonin

Maailma tarvitsee tarinoita optimismin ja myötätunnon ylläpitämiseen, uskoo käsikirjoittaja Marguerite Abouet. TEKSTI Hannele Richert KUVA Henry Söderlund

aastattelusta jää päällimmäisenä mieleen Abouet’n ihmeellinen, tarttuva nauru. Ayan luoja on aidosti kiinnostunut häntä ympäröivästä maailmasta ja hänen seurassaan on ilo viettää aikaa. Keskustelun aluksi näytän hänelle juuri ilmestynyttä Kuti-lehden numeroa, afrikkalaista sarjakuvaa kokoavaa Afri-Kutia. Hän lukee lehden läpi ilahtuneena siitä, että tällaista julkaistaan ja tunnistaa monta tekijöistä: Mongo Sisén, Koffi Roger N’Guessanin ynnä muita. Ensimmäistä kertaa Helsingissä, sarjakuvafestivaaleilla vieraileva Abouet kertoo kysyttäessä hengästyttävän määrän meneillään olevia projekte-

ja: Singeonin piirtämä, Abouet’n käsikirjoittama Innocent julkaistaan ja Mathieu Sapinin piirtämästä Akissi-sarjasta julkaistaan seitsemäs osa. Lisäksi tekeillä on länkkärisarjakuva, koko illan elokuva, jonka tarina ulottuu Pariisista Länsi-Afrikkaan, Dakariin sijoittuva rikossarjakuva sekä 26-osainen TVsarja C’est la vie. Viimeisin kertoo lähiösairaalan päivittäisestä ponnistelusta Ratangassa, Senegalin Dakarissa. Se käsittelee huumorin keinoin tärkeitä terveysasioita, kuten hygieniaa, kotiväkivaltaa ja seksuaalivalistusta. Toinen kausi kuvattiin viime kesänä, joten Abouet matkustaa usein Dakariin sarjan tuotantoa ja kuvauksia varten.

Lisäksi hän on mukana lukuisissa yleishyödyllisissä kehitys- ja hyväntekeväisyysprojekteissa Afrikassa.

•

Elämää Yop Cityssä Tietenkin on myös Aya, albumisarja josta Abouet tunnetaan. – Kun sain Ayan tarinan valmiiksi kuudennen albumin myötä, olin hirveän helpottunut. Minulta on usein kysytty, miksen jatkanut sitä. Kysyjien mielestä paljon jäi vielä auki, mutta olin käsitellyt Ayan loppuun. Tai niin luulin: vaikka kirjoitin viimeisen osan monta vuotta sitten [2009], Aya vie edelleen suuren osan ajastani. Vuonna 2006 Aya voitti parhaan esikoisalbumin palkinnon Angoulêmessa. Varhaista arvostelumenestystä on seurannut yllättävä myyntimenestys: sarja on julkaistu 17 maassa Brasiliaa, Sri Lankaa, Koreaa ja Saksaa myöten. Suomeksi kuudesta kirjasta on Aya – Elämää Yop Cityssä -nimellä ilmestynyt ikävä kyllä vain kaksi osaa. Abouet työskentelee kirjan markkinoinnin parissa edelleen. Kahden ensimmäisen osan pohjalta tehtiin vuonna 2013 pitkä animaatioelokuva. Abouet oli mukana koko tuotantoprosessin ajan. Kaiken kaikkiaan aikamoinen suoritus naiselta, joka vielä jonkin aikaa sitten toimi oikeudellisena avustajana ilman minkäänlaisia siteitä sarjakuva-alaan tai kustannusmaailmaan. – Olen kiitollinen Ayan menestyksestä. Se johtunee siitä, että olen erikoinen sanan hyvässä merkityksessä. Näytän tarinoissani arkipäivän Afrikan, jota ei yleensä nähdä TV:ssä, sarjakuvissa tai elokuvissa. Vaikka niiden tapahtumapaikka on Norsun-

luurannikolla, tarinat ovat yleispäteviä ja koskettavat universaalisti. Tämä lienee syynä siihen, että tarinoille on löytynyt laaja yleisö. Ayan luojan epätavallinen matka sarjakuvakäsikirjoittajaksi alkoi, kun hän syntyi Norsunluurannikolla vuonna 1971, Youpougonin lähiössä Abidjanissa. Hän muutti Pariisiin 12-vuotiaana ja on asunut siellä siitä lähtien. Abouet kokee olevansa kotoisin Norsunluurannikolta, mutta kasvaneensa ranskalaiseen kulttuuriin. Taipumus tarinankertomiseen johti hänet lopulta sarjakuvan pariin. – Kaikki alkoi, kun kuuntelin lapsena aina iltaisin isoisäni tarinoita. Isoisäni oli mestarillinen tarinoitsija ja tavallaan hän opetti alan salaisuudet minulle. Käytin näitä taitoja päivittäin muutettuani Pariisiin, kun kerroin kavereilleni tarinoita lapsuuteni Youpongosta. Kun kasvoin, minua kehotettiin kirjoittamaan tarinat muistiin, koska ne olivat niin viihdyttäviä. – Ennen pitkää minut esiteltiin Clément Oubrérielle, jolle kerroin Akissista, joka on kuin pieni versio minusta, vähän hauskempi vain. Siihen aikaan Oubrérie piirsi lastenkirjoja, myöhemmin hän kuvitti Ayaa ja päätyi myös Marguerite Abouet’n aviomieheksi. – Hän pyysi minulta joitakin lapsuudenkuvia ja piirsi joitakin luonnoksia, jotka olivat niin eläväisiä ja kertoivat heti enemmän kuin kirjallinen teksti ikinä voisi. Gallimard-kustantamo kiinnostui. – Minulta kysyttiin, haluaisinko kehittää aikuisen Akissi-hahmon, jotta tarinat sopisivat paremmin kohdeyleisölle. Kieltäydyin, koska tuntui mahdottomalta kertoa näitä tarinoita sillä tavalla. Olin muuttanut pois Norsunluurannikolta 12-vuotiaana eikä minulla ollut aikuisiältä muistoja Abidjanista, joten päätin luoda fiktiivisen Aya-hahmon, joka ei ole omakuvani vaan eräänlainen isosisko.

“kaksi rakastunutta hahmoa ei riitä, tarvitsen mukaan eksät, kaverin kaverit, työkaverit, kaikenlaisia hahmoja.”

•

Elämä on teatteri Aya-sarjan tarinat on rakennettu loisteliaan taidokkaasti. Toisinaan tuntuu kuin lukisi rikosromaania, niin virheettömästi tarina asettuu uomaansa käänteiden jälkeen. – Luon hahmot ja katselen, kun he kasvavat, kuvailee Abouet reseptiään. – Siitä syystä yksinkertaiset tarinat eivät sovi minulle. Kaksi rakastunutta hahmoa ei riitä, tarvitsen mukaan eksät, kaverin kaverit, työkaverit, kaikenlaisia hahmoja. Ennen kaikkea Marguerite Abouet rakastaa dialogia. – Ehkä se johtuu siitä, että kasvoin Yopougonin lähiössä, missä verbaliikka on synnynnäistä: aina on puhuttava naapuriaan kovempaa, jotta tulee kuulluksi. Koska luova prosessini on ankkuroitu dialogiin, kertomuksiani on helppo muuntaa eri ilmaisukanaviin sopiviksi. Oli aivan kivutonta siirtyä sarjakuvan tekemisestä televisioon. Abouet kertoilee työvaiheistaan. – Sarjakuvaa tehdessäni teen kuvakäsikirjoituksen, sitä varten ei tarvitse osata piirtää. Kun se on valmis, luen sen taiteilijalle. Sitten editoimme sitä yhdessä noin viikon ajan ja sen jälkeen annan hänen työskennellä. Joka ikinen kerta saan kuulla taiteilijalta, että käsikirjoituksessa on liikaa tekstiä. – Kun kirjoitin Ayaa, näin mielessäni kuvia. Teen yleensä ensimmäisen version luonnoskirjaan ja kuvailen hahmojani. Kun kirjoitan, minun täytyy olla juuri tietyssä tilassa, nähdä ihmisten kulkevan elävinä ympärilläni. Minulle elämä on teatteri – täytyy vain avata silmänsä. Luon maailmani tarkkailemalla.

•

Lukijoiden palautetta Abouet kertoilee yleisön odotuksista. – Minun odotetaan aina kirjoittavan samasta asiasta: viimeisimmässä tarinassani “Bienvenue” päähenkilö on 24-vuotias vaalea taideopiskelija. Lukijat yllättyivät. Ensiksi myynti oli heikkoa, se lähti nousuun vasta kun laitoimme “Ayan tekijältä” -tarran joka albumiin. Lukijoilla on toisinaan mielipiteensä tarinoiden hahmoista. – Signeeraustilaisuuksissa ihmiset tulevat puhumaan siitä, mikä tarinoissani oli miellyttänyt ja järkyttänyt heitä. Olen saanut Aya-kirjoista paljon palautetta, enimmäkseen hyvin myönteistä. Eniten poleemista palautetta olen saanut homoseksuaalisesta

Innocent-hahmostani, paljon väittelyä ilman ratkaisuja. Kysyn vain, estääkö se ketään elämästä omaa elämäänsä, jos on olemassa erilaisia ihmisiä? Kysyn, kuinka hyvin sarja tunnetaan Afrikassa. – Aya on Afrikassa tunnettu, mutta minä en ole. Kyllä minut heti tunnistetaan, jos kerron olevani Ayan kirjoittaja. – Kerran olin signeeraamassa Abidjanissa. Ihmiset jonottivat piirroksia, mutta kukaan ei omistanut kirjaa – ranskankieliset albumit ovat kovakantisina liian kalliita. Palattuani Pariisiin suostuttelin kustantajan julkaisemaan Afrikan markkinoille pehmeäkantisen version, jota myydään kolmasosahintaan. – Saan akkuni ladattua kun palaan “ytimeeni”, Abidjaniin. Olen ranskalainen, haluan kertoa onnellisesta maasta, vahvasta Afrikasta ilman didaktista kurjuuden ihannointia.

•

Annos optimismia Abouet miettii vielä tämän kaiken merkitystä. – Maailma tarvitsee tarinoita optimismin ja myötätunnon ylläpitämiseen. Osa henkilöhahmoistani on surullisia, mutta lisään heihin paljon optimismia. Pyrin tarinoissani keveyteen. Se ei ole helppoa, mutta yritän saada sitä aina jossain määrin mukaan. Kammoksun pateettista kerrontaa. Kirjoituksissani on kyse henkilön ilojen ja surujen ilmaisemisesta, ilman raskasmielisyyttä. Toivottavasti pääsemme pian lukemaan lisää hänen tarinoitaan suomeksi.

•

MERI PAUNONEN

Kevyitä ja raskaita tarinoita Maailman sarjakuvat -yhdistys toimii tällä hetkellä pääasiassa kotimaan kamaralla. Viime aikoina on pidetty sarjakuvapajoja turvapaikanhakijoille.

TEKSTI Panu Kinnunen ja Aino Sutinen

yöpajojen pitäjät, Heidi Leino ja Suvi Ermilä mistöryhmien kanssa toimimiseen. kertovat Piirtämällä näkyväksi -projektista, – Kun turvapaikanhakijoita tuli vuonna 2015 Suojossa on mukana myös Hei Hei Helsinki ry. meen, koimme että on tosi tärkeää että heidän yksit– Olemme pitäneet sarjakuvatyöpajoja täiset tarinansa pääsevät esiin, Ermilä selittää. – Movastaanottokeskuksissa Helsingissä, Kontionlahdel- nille turvapaikanhakijat näyttäytyvät yhä massana. la ja Lieksassa, kertoo Ermilä. Olen myös ajatellut, että yksilöt haluavat jakaa tosi Nelituntisessa pajassa jokainen osallistuja piirsi erilaisia ja kipeitäkin tarinoita. oman sarjakuvan.– Osallistujat ovat tehneet sarjaku– On siellä paljon kevyitäkin tarinoita, lisää Leino. via itselleen merkityksellisistä aiheista, kertoo Leino. – Melkein kaikki kuitenkin tekivät omaan elämäänsä Turvapaikanhakijoiden sarjakuvista koottu näyttely liittyvistä aiheista. on nyt esillä netissä ja kiertää Suomea tämän vuo– Emme koskaan sanoneet, että kertokaapa nyt soden ajan. Hanke pyrkii avartamaan suomalaisten kä- dasta, Ermilä kuvailee. sitystä turvapaikanhakijoista ja turvapaikanhakijat Maailman sarjakuvat on aiemmin toiminut palsaavat äänensä kuuluviin tärkeäksi kokemistaan ai- jon Afrikassa ja Aasian maissa. heista. Tällainen ajatus on ylipäätään Maailman sar– Nyt ollaan astuttu käytännössä uuteen aikaan. jakuvat ry:n toiminnan ytimessä. Pieni, mutta laajas- Kehitysyhteistyörahat ovat tosi jäissä tällä hetkelti verkottunut yhdistys on kehittänyt matalan kyn- lä. Meidät on löydetty vähän paremmin täällä Suonyksen menetelmän, neliruutuisen ruohonjuurisar- messa. Olemme myös tehneet Vamlasin, Vammaisjakuvan, useiden erilaisten marginaalisten vähem- ten lasten ja nuorten tukisäätiön, kanssa hankkeen,

jossa liikuntavammaiset ohjasivat kouluissa pajoja yhdenvertaisuusteemasta, Leino kertoo yhdistyksen kuulumisista.

•

Kuinka piirtää ja kirjoittaa Kun sarjakuvia tehdään taiteenlajiin tottumattomien kanssa, on siinä aina omat haasteensa. – Ihmiset yleensä reagoivat kuin eivät osaisi piirtää. Mutta täytyisi lähteä ajatuksesta että kyse ei ole piirtämisestä vaan itsensä ilmaisusta, tiedonvälityksestä. Annetaan ihan yksinkertaisia malleja, tikku-ukkoja ja muita ja lähdetään rakentamaan siitä, Ermilä kuvailee. – Ja ilmekuvia tunnetiloista, lisää Leino. – Hienointa on, että melkein kaikki ovat pystyneet tekemään jotain ymmärrettävää, kertoo Ermilä. Osallistujia löydettiin vastaanottokeskuksista kyselemällä ja kohderyhmänä olivat pääsääntöisesti aikuiset. Ryhmiltä kysyttiin aluksi, kuka paikallaolijoista ei ollut ennen piirtänyt. Turvapaikanhakijoiden lähtömaiden kouluissa ei välttämättä ole ollut minkäänlaista kuvaamataidon opetusta, ja moni aloittikin piirtämisen kopioimalla valmiista malleista. Sarjakuvan perusteista, ruutujärjestyksestä ja selkeästä kerronnasta annettiin pikaoppitunti. – Kaikki osaavat piirtää, se on metodimme ydinajatus, Leino tiivistää. – Kaikki ovat tervetulleita. Ilmaisukanavana tämä on myös tosi demokraattinen. On erilaisia persoonia: toiset ovat ujompia tai enemmän syrjässä. Sitten kun se sarjakuva tehdään, kaikilla on kuitenkin julkaistaessa yhtä iso ääni. Työpajat ovat siksi tosi antoisia. Esimerkiksi tekstien lisäämiseen saatiin välillä improvisoida keinoja. Moni ei osaa lukea ja kirjoittaa ja kielimuurikin oli haaste. Tulkkien värväämistä hankaloitti se, että osallistujien kieliä ei välttämättä tiedetty etukäteen. – Onneksi oli aina joku kaveri tulkkaamassa, ja joskus kirjoitin itse, kertoo Ermilä. Yksi afgaanimies teki sarjakuvan nimeltä ”Yksinäinen matkustaja”. Hän ei oikein päässyt siinä alkuun, mutta muut afgaanit pystyivät tulkkaamaan niin, että hän lopulta pääsi kaiken tuskailun jälkeen piirtämään. Tikku-ukkomeiningillä hän teki sarjakuvan, joka kertoi hänen päivästään täällä Suomessa. Pystyin sitten kirjoittamaan kaverien tulkkauksien perusteella sarjakuvan

tekstit suomeksi, ja siitä tuli hyvin koskettava. – Suurin osa näyttelyn sarjakuvista on englanniksi, mikä johtuu siitä, että moni käytti näppärästi kääntäjää puhelimestaan. Sanoimme myös, että saatte tehdä omalla kielellänne ja kyllähän se jotenkin käännetään, sanoo Leino. Leinolle on jäänyt mieleen tarina, jossa kurdinainen kertoo kipeän väkivaltaisesti hallitsevasta veljestään. – Piirtäjä oli liikuttunut piirtäessään, asia oli selvästi hänelle vaikea. Ohjaajakollegani kuunteli ja yritti ymmärtää, että ”tarkoitatko tätä, tarkoitatko että lyödä”. Hän antoi englannin kielen sanoja, jotka piirtäjä kirjoitti sarjakuvaan. Piirtäminen voi olla voimakas asioiden psykologisen käsittelyn kanava. – Olen ennen tätä hanketta pitänyt näitä pajoja samalla metodilla, ja on ollut aina tunteellisia hetkiä, Ermilä muistelee. – Jos piirtämään haluaa tulla, aina voi miettiä tekeekö helpommasta ja yksinkertaisemmasta aiheesta. Ei ole niin vakavaa, jos joku alkaa itkeä. Turvapaikanhakijat ovat olleet raskaissa tilanteissa, väistämättäkin. Näyttely kiertää tänä vuonna ympäri Suomea, levittäen samalla rasisminvastaista sanomaa. Yksinkertainen mustavalkoinen metodi on kehitetty helposti kopioitavaksi ja levitettäväksi, ja sama pätee kehitysmaiden lisäksi kotomaassakin. Kaikki turvapaikanhakijoiden piirtämät sarjakuvat löytyvät nettinäyttelystä osoitteesta illustratingmecomics.com.

”kaikilla on julkaistaessa yhtä iso ääni.”

JUULIA JUUTILAINEN

•

Keräilijän tunnustuksia

Sy Barryn originaalin kuva-alan koko on n. 45 x 66 cm. Toiseksi viimeisen ruudun tekstissä on reikä.

Ensimmäisen polven keräilijä

Keräilijä Ethan Robertsin ura kattoi koko amerikkalaisen sarjakuvafandomin historian. TEKSTI Jyrki Vainio

len toistuvasti ihmetellyt suomalaiseen keräilykulttuuriin liittyvää tiettyä salakähmäisyyttä. Keräilijät eivät välttämättä halua paljastaa, mitä kaikkea heidän kokoelmissaan on, eikä myyntiin tulevien kohteiden alkuperää ole helppo jäljittää. Minä opin keräilykulttuurin ”tavoille” netin ja ulkomaiden kautta ja sieltä sain myös ensimmäiset kontaktini toisiin piirroskeräilijöihin. Amerikassa on tyypillistä, että kun jokin laaja kokoelma tulee myyntiin, mainostetaan isoin kirjaimin, keneltä keräilijältä ne ovat peräisin. Toisaalta myyjä haluaa näin korostaa kohteiden historiaa ja statusta (pedigree), toisaalta moni luopuva keräilijä haluaa ikään kuin juhlistaa saavutuksena sitä, mi-

tä kaikkea on onnistunut saamaan vuosien mittaan kokoon. Niinpä kun esimerkiksi keräilytavaran huutokauppa Heritage Auctions myy jotain laajaa kokoelmaa, he saattavat tehdä näiden tiettyjen kohteiden ympärille kokonaan oman huutokauppaluettelon ja siivittää sitä jutuilla ja kuvilla kokoelman historiasta. Helmikuiseen Heritagen huutokauppaan ilmestyi kohteita, jotka olivat minulle tuttuja. Varmemmaksi vakuudeksi niissä luki, että ne ovat Ethan Robertsin kokoelmasta. Olin tavannut Robertsin ja hän oli näitä originaaleja minulle itse esitellyt. Arvelin, että hän ei näistä olisi elävänä luopunut. Näin minulle selvisi, että Ethan oli kuollut loppuvuodesta haimasyöpään. Kuullessaan diagnoosin

kesällä hän oli itse ehtinyt tehdä myyntijärjestelyt valmiiksi.

•

Ensimmäisiltä festareilta lähtien Ethan Roberts (1946–2016) asui perheineen Clevelandissa, samoilla seuduilla jossa minä olin vuoden yliopistossa. Kyselin keräilijöiden postituslistalta paikallisia alan harrastajia ja Ethan otti minuun yhteyttä. Hän kutsui minut kylään ja tuli jopa itse hakemaan toisesta kaupungista autolla. Tapaamispaikaksi sovittiin minua lähinnä ollut sarjakuvakauppa. Kävi ilmi, että Ethan ei ollut piirroskeräilijänä ihan aloittelija. Itse asiassa, hänellä oli hyvinkin merkittävä kokoelma originaaleja sekä amerikkalaisten sarjakuvalehtien ”kultakaudelta” että sanomalehtisarjakuvista. Olohuoneen keskiössä oli valtavan kokoinen Alex Raymondin Flash Gordon -sivu vuodelta 1935. Viereisiltä seiniltä löytyi Burne Hogarthin Tarzan ja useampikin Hal Fosterin sivu. Ethan rupesi kantamaan katsottavakseni taulun toisensa jälkeen. Minkälaisesta varastosta hän mahtoi ne hakea, sitä en päässyt näkemään. Koska olin eurooppalainen, häntä ilahdutti erityisesti esitellä minulle useita Mustanaamio-originaalejaan – ne eivät kai amerikkalaisten harrastajien keskuudessa ole niin hyvin tunnettuja. Ethanilla oli sunnuntaisarjan originaalit niin Sy Barryn, Wilson McCoyn kuin Ray Moorenkin kaudelta. – Kaikkina niinä vuosina kun olen keräillyt, ei ole tullut vastaan kuin kymmenkunta Ray Mooren originaalia, Ethan kertoi. Ethanin keräilyvuodet kattoivatkin sitten koko amerikkalaisen sarjakuvafandomin historian. Ihan kirjaimellisesti: Ethan oli niiden muutaman kymmenen sarjakuvafanin joukossa, jotka olivat mukana Amerikan ensimmäisillä sarjakuvafestivaaleilla New Yorkissa vuonna 1964. – Ne ovat ainoat festarit, joilla Steve Ditko on käynyt. Hän tuli sinne, ei pitänyt näkemästään, eikä ole koskaan sen jälkeen tullut toista kertaa, Ethan naureskeli.

rupesi keräämään originaaleja siinä vaiheessa, kun ne vasta hyvin harvoja kiinnostivat. Silloin pääsi vähällä alkuun: vaihtokaupoilla päästiin jo pitkälle. Näin veteraanihallinnon terveysaseman virkailijana työuransa tehnyt Ethan kykeni keräämään taidekokoelman, joka hänen kuollessaan arvioitiin ainakin parin miljoonan dollarin arvoiseksi. Näkemäni Flash Gordon -sivu myytiin helmikuussa sadalla kolmellakymmenellä tuhannella dollarilla. Kun hän muisteli harrastuksensa alkupäiviä, jouduin minä harmittelemaan, että en itse aloittelevana keräilijänä enää ollut yhtä onnellisessa asemassa. – Niin, Ethan tuumaili. – Tämä ei ole enää mikään nuori harrastus. Ajattelin hänen tarkoittaneen, että keräilymarkkinat olivat tuolloin ehtineet jo kehittyä useamman vuosikymmenen ajan. Nyt pohdin, mahtoikohan hän myös tietoisesti viitata sarjakuvaharrastajien kohoavaan keski-ikään. Olen nyt iloinen, että tulin vuosien jälkeen lähettäneeksi Ethanille sähköpostia viime vuoden helmikuussa. Saatoin kertoa hänelle kaksi asiaa. Ensinnäkin, olin kokenut pienen ahaa-elämyksen. Aloitin piirroskeräilyni omista lapsuuteni suosikkisarjakuvista. Mutta viime vuosina olen suuntautunut yhä enemmän vanhojen kotimaisten piirrosten keräilyyn. Ja olen saanut huomata, että niin tehdessäni olenkin monin paikoin vetänyt latua semmoiseen umpihankeen, josta kukaan muu ei vielä olekaan käynyt. Kotimaisten piirrosten keräilymarkkinat ovat meillä vielä ihan yhtä alkeellisessa tilassa kuin ne olivat Amerikassa Ethanin aloittaessa 60-luvulla. Toisekseen, saatoin kertoa, että viime vuosien ainoana isompana ulkomaisena hankintana olin lopultakin saanut hankittua itselleni jotain, joka veti vertoja Ethanin kokoelmalle. Olin ostanut, kyllä vain, myöskin Heritagen huutokaupasta, Mustanaamio-sunnuntaisarjan originaalin Sy Barryn kauden alusta, vuodelta 1963. Ne kun eivät ole vielä nousseet lähellekään Hal Fosterin tai Alex Raymondin hintoja. Viisitoista vuotta sitten, kun Ethan esitteli minulle kokoelmaansa, hän näytti minulle kahta sivua aiemman originaalin samasta tarinasta.

kotimaisten piirrosten keräilymarkkinat ovat meillä vielä yhtä alkeellisessa tilassa kuin ne olivat amerikassa 60-luvulla.

•

Ei enää nuori harrastus? Roberts siis aloitti piirroskeräilyn ihan harrastuksen nollapisteestä. Hän

•

Kuvan ja sanan jaksollinen järjestelmä

Maaginen ”väärä” värimaailma tuo Mattottin kerrontaan tilan tunnun.

Syventävä sarjakuvakurssi, 5. luku

Väreillä on roolinsa kerronnan ulottuvuutena. Niiden näkemiseen voi myös oppia. TEKSTI Kivi Larmola

arjakuvantekemisen oppaissa värit käsitellään yleensä vasta kun mustavalkoinen originaali on valmis ja lopullinen. Värit tuntuvat oppikirjoissa olevan jotain, jonka erikoistunut ammattilainen tekee neljän sivun päivävauhtia, eikä välttämättä saa edes nimeään julkaisuun. Sarjakuvavärittämisen oppaissa käsitellään erilaisia standardityylejä ja -värejä siitä lähtökohdasta, että minimoimalla työ ja maksimoimalla tulos, on mahdollista päästä kuukausipalkoille – varsinkin jos tekee juuri sitä mitä markkinointi odottaa. Tai sitten värit voivat olla tekijän oma valinta, vesivärien läikät osa piirrostyyliä kuten Kati Kovàcsilla ja Ville Rannalla. Tai sarjakuvan tyyli voi olla maalaustaiteellinen kuten Mattottilla ja Sienkiewiczillä. Nykyisen tekniikan puitteissa sarjakuvaa voi värittää lähes miten vain. Reprokameroiden aika on ohi.

Nykyiset skannerit osaavat kyllä lukea mustan ja värit samasta originaalista ja Photoshopissa on helppo poistaa tekstin alta nelivärimusta. Nyt kun kaupoissa lopulta on sinisiä non-photo blue -luonnoskyniä, niitä ei enää tarvita. Mahdollisuuksien määrä ja uudet tekniikat ovat kuitenkin luoneet sarjakuvaväritykseen myös uusia ongelmia: Ruudulla värit näyttävät vahvoilta ja mustanruskea liukuväri miellyttää Marvel-henkisen värittäjän silmää. Sarjakuvalehtipaperille painettuna se sama väri menee tukkoon ja muuttuu mutaiseksi. Mahdollisuuksien myötä värien rooli on hyvä ajatella auki, tehdä selväksi mitä hakee ja miksi. Tässä joitakin omia ajatuksiani. Ja taas kerran haastan lukijan olemaan eri mieltä. Se on ihan oikein. Tärkeintä on, että ajattelee asiat itse ja osaa perustella ratkaisunsa. Värioppi on kuitenkin kuvataiteen viimeisiä suuria, kartoittamattomia alueita. Totta kyllä, Goethe ja Albers ovat kirjoitta-

neet väriopille tieteellisehköt perusteokset, mutta värien määrittely on silti aina sidoksissa omaan kulttuuriin ja värien erottaminen rajautuu näkijän elämänkokemukseen ja tarpeisiin. Fyysisestikin voimme nähdä värit jokainen omalla tavallamme. Enkä tarkoita vain osittaista värisokeutta, vaan sitä miten metsästäjä ja maanviljelijä näkevät vihreässä ja ruskeassa enemmän sävyjä, jotka kertovat maan kunnosta ja riistan liikkeistä. Ennen kuin sähkövalo levisi saasteena kaikkialle, taiteilijat saattoivat erottaa mustassa 40 eri sävyä siinä missä hyväsilmäinen nykyihminen erottaa ehkä 15 mustan väriä ja tummuutta. Taidekoulussa ollessani siellä opeteltiin ensimmäisenä vuonna näkemään värejä. Kutakuinkin kaikilla värihavainto ja kyky erottaa pieniä sävyeroja toisistaan kehittyi huomattavasti – värien näkemisen voi siis oppia. Kiinalainen kokki taas sanoi, että ruuassa pitää olla aina neljää perusväriä. Hänen neljäs perusvärinsä oli musta, joka minun silmiini saattoi olla mikä tahansa tumma väri, esimerkiksi munakoiso.

della. Lisäksi ilman hiukkaset ja ilmakehä itsessään toimivat valoa taittavina linsseinä: Päivällä taivas näyttää siniseltä ja horisonttia kohden värit vaalenevat. Illalla auringon laskiessa valon kulma maahan muuttuu, maa tulee auringon ja katsojan väliin, ja kuten aina kun valonlähteen eteen kohoaa este, valo muuttuu aina vain punaisemmaksi.

värien määrittely on aina sidoksissa omaan kulttuuriin ja värien erottaminen rajautuu näkijän elämänkokemukseen ja tarpeisiin.

•

Värin funktio Valokuvaajan työ on ottaa kuva oikealla hetkellä, ja joko yli- tai alivalottaen ja säätäen tarkennuksen valitsemaansa syvyyteen määritellä kuvan kohteen ja katsojan suhde. Sarjakuvan värien keskinäinen suhde toimii samalla tavoin. Huomioväri taustalla kertoo oman tarinansa ja liian riemunkirjava väritys tekee kokonaisuudesta kaoottisen ja haittaa tarinan kuljetusta. Tommi Hänninen väritti aikoinaan robottisarjakuvansa Konrad Orbiterin niin, että kaikki värit olivat kahden päävärin seoksia, ja kolmas väri tuli mukaan vain sellaisissa kohdissa, joilla oli oma tarinansa. Väreillä voi kuljettaa tarinaa, mutta liian dogmaattiseksi siinäkään ei kannata mennä. Mitä luonnonlakeihin tulee, värit ovat pigmentin heijastamaa valoa. Valo katoaa etäisyyden neliöissä, mutta kaikki värit eivät katoa samalla nopeu-

•

Väri on ikoni Sarjakuvan väreillä on vielä erikseen sellainenkin, teatterin ja elokuvien puvustuksesta tuttu funktio, kuin henkilöiden tunnistettavuus. Kaikki tietävät, että vihreä- ja violettitukkaisten manga-hahmojen hiukset ovat oikeasti mustat, 1 ja kuvattu väri on vain ikoni . Väriopillisesti hahmojen pukeminen aina samaan väriin ei aiheuta ongelmaa. Mitkä tahansa kaksi väriä saa sopimaan toisiinsa oikein valitulla kolmannella värillä, ja värin kokeminen on myös aina suhteessa muihin, ympäröiviin väreihin. Voimme vaikka käyttää samoja värejä henkilöissä yöllä ja päivällä kun valitsemme ympäröivät värit oikein. Tietysti jonkinlaista todenmukaisuutta voi hakea asettamalla kaikkien värien päälle saman hämärän. Voimme jopa ajatella että pimeässä ei ole värejä, jos näkyvän valon aallonpituus on niin kapea, ettei se niitä kykene tuottamaan. Myöskään luonnottomien väriyhdistelmien hakeminen ei tuota ongelmaa. Lukija tottuu muutamassa sivussa värimaailmaan, jos se on johdonmukainen. Väri määrittää myös sarjakuvan tyyliä, ja vanhoista kellertävälle makulatuuripaperille painetuista sarjakuvalehdistä häviää uusintapainoksissa tunnelma, jos ne painetaan nykyaikaiselle puolikiiltävälle valkoiselle paperille. Täysin realistinen värimaailma ei sekään ole uskottava, tai oikeastaan pitäisi sanoa, että me näemme koko ajan niin paljon sellaisia värejä, joille meillä ei ole sanoja, että paletista pitää hakea yllättäviä värejä niitä kuvaamaan. Oikein valittu maaginen ”väärä” väri tekee kaikesta muusta todempaa.

•

Miten sarjakuvilla voi (melkein) elää, osa 4

Apurahoista ja verkostoitumisesta Kuinka sarjakuvan tekemiselle haetaan taloudellista ja henkistä tukea.

TEKSTI Vesa Kataisto KUVITUS Apila Pepita Miettinen

eilut parikymmentä vuotta sitten oli harvinaista, että sarjakuvantekijä sai miltään taholta apurahoja nimenomaisesti sarjakuvan tekemiseen. Kirjastokorvausrahoista alkoi sarjakuvan järjestelmällinen tukeminen. Tämä oli oikein ja kohtuullista, sillä sarjakuvat ovat aina olleet kirjastojen valikoiman lainatuimmasta (ja varastetuimmasta) päästä. Erilaisia tukisysteemejä oli kyllä suunniteltu jo 1970-luvun lopulta lähtien, krouveimpana ja byrokraattisimpana oivalluksena esitys sarjakuvaverosta. ”Heikkotasoiseksi” luokitellusta sarjakuvasta pe-

rittäisiin vero, jonka kertymää jaettaisiin ”laadukkaan” sarjakuvan tuotantotukena. Parlamentaarisen nuorisokomitean esitys torpattiin vuonna 1980. Vuosina 1979 ja 1983 Heikki Jokinen kirjoitti eduskunnalle raha-asia-aloitteen kotimaisen sarjakuvan tukemisesta. Ben Zyskowicz hankki niihin allekirjoittajiksi mm. Esko Ahon, Arja Alhon ja Ville Komsin. Aloitteet eivät edenneet käsittelyyn. Nykyisin apurahatilanne on toki parempi, ainakin hakupaikkoja on runsaasti enemmän. Sarjakuva kiiruhtaa hitaasti mutta tasaisesti edeten muiden taiteiden joukkoon. Apuraha myönnetään yleensä työs-

kentelyn mahdollistamiseen, ei varsinaisesti elämiseen. Jos sinulla on julkaistua tuotantoa, tai muita näyttöjä osaamisestasi, ryhdy laatimaan suunnitelmaa hakemusta varten.

•

Miksi juuri minä? Perustele aina hanke ensin itsellesi. Miksi haluat toteuttaa juuri tämän hankkeen, mitkä ovat olemassa olevat resurssisi ja mikä on realistinen aikataulu. Hyvästä ennakkosuunnitelmasta on hyötyä vielä jälkikäteenkin. Jos saat apurahan, sinun on tietyn ajan kuluttua tehtävä selvitys siitä, mihin olet käyttänyt rahat. Hakemuksessasi tee heti alkuun selväksi miksi tämä hanke on tärkeä. Laadi tiivistelmä työsuunnitelmastasi, esimerkiksi sarjakuvateoksen toteuttamisesta. Esitä järkevästi jaoteltu aikataulu sekä kustannusarvio. Perustele hankkeen merkitys, ja se, miksi juuri sinä olet oikea henkilö tähän projektiin. Kerro, minkä laajuiseksi arvioit teoksesi kysynnän ja onko sinulla kustantaja tiedossa vai aiotko hoitaa kaiken itse. Älä väheksy itseäsi, mutta älä myöskään sorru satuiluun. Jokaisessa rahaa myöntävässä raadissa on varmasti ainakin yksi eritysasiantuntija, joka pystyy tarkistamaan väitteesi. Pyri tekemään hakemuksestasi mahdollisimman selkeä ja helppolukuinen, sillä raadilla ei ole aikaa käsitellä yhtä hakemusta kuin ehkä muutaman minuutin verran. Jos tunnet henkilöitä, joiden puoltolausuntojen uskot voivan vaikuttaa hakemuksesi läpimenoon, kysy rohkeasti voisivatko he kirjoittaa sinulle suosituksen.

maan, ja on ainoastaan henkilöstä itsestään kiinni, kuinka paljon hän haluaa olla yhteyksissä universumiin. Kaikesta yhteistyöstä on hyötyä. Kokemusten jakaminen samojen pulmien kanssa kamppailevien ihmisten kanssa ”suoratoistona” on hedelmällisempää kuin pelkkä oppikirjojen ja opetusvideoiden tutkailu. Mitä isompi sarjakuvaprojekti sinulla on haaveissasi, sitä enemmän tarvitset toisia ihmisiä. Mikäli mielessäsi on tietty kustantaja, joka kiinnostuu työstäsi, pidä firmaan yhteyttä mahdollisimman varhaisessa vaiheessa projektiasi. Synopsis ja muutama näytesivu riittävät aluksi. Liian usein on käynyt niin, että tekijä ei näe omia heikkouksiaan, vaan pusertaa kokoon massiivisen albumin, joka on käytännössä julkaisukelvoton huonon ennakkosuunnittelun takia. Palautekeskustelua pitäisi käydä työn jokaisessa vaiheessa. Sarjakuvatapaamisia järjestetään säännöllisesti ainakin isoimmissa kaupungeissa, ja sarjakuvakeskuksien määrä kasvaa vähitellen. Netin kautta pääsy maailmanmarkkinoille on lähempänä kuin koskaan. Monilla ulkomaalaisilla kustantamoilla on runsauden pula sarjakuvantekijöistä, mutta hyvällä onnella voit tavoittaa keskustelupalstoilta henkilön, jolla on sinua paremmat kontaktit. Suomalaiset tekijät ovat kysyttyjä taitojensa ja omaperäisen visuaalisen ajattelunsa takia. Lumen alla pohjolassa kasvanut sarjakuvafani on pitkien talvien aikana oppinut ulkoa niin Aku Ankat, Asterixit kuin Ryhmä-X:t ja Tex Willerit, luoden mielessään omia visioita tarinoiksi. Kansainväliseen yhteistyöhön tarvitaan toki kohtuullisen hyvää kielitaitoa, mutta ennen muuta omat kyvyt ovat etusijalla. Sarjakuvan puhekuplissa kieli voi olla mitä vain, kuvat ovat aina universaaleja. Parhaillaan on astumassa esiin sukupolvi, joka on elänyt tietokoneen näytön äärellä. Esimerkiksi pelaamisen innoittamana syntynyt fanitaide leviää kaikkialle, ja parhaimmillaan muovautuu sarjakuvaksi, kun samanhenkiset sielut kohtaavat internetin syvyyksissä.

mitä isompi sarjakuvaprojekti sinulla on haaveissasi, sitä enemmän tarvitset toisia ihmisiä.

•

Monta kalaa samassa verkossa Aikoinaan sarjakuvantekijä oli paitsi harvinainen, myös hyvin yksinäinen ammatti. Työt piti tehdä omissa oloissa, piirrokset lähetettiin julkaisijalle ja palaute oli hyvin harvinaista. Vasta Sarjainfo-lehden ja Iloisten kuvien piirtäjien päivien, myöhemmin sarjakuvafestivaalien, kaltaisten tapahtumien kautta sarjakuvaihmiset pääsivät yhteyteen toistensa kanssa. Nykyisin väylät ovat avoinna kaikkialle maail-

•

Ajan vangit

Kotimainen kuvittaja – hyvä vaihtoehto! Pilajuttuja ja piirroksia kilpaili huumorimarkkinoilla Pilojen ja pilakuvien kanssa. Lehdillä oli muutakin yhteistä kuin nimi - ja yksi olennainen asia erotti.

TEKSTI Ville Hänninen

. J. Viherjuuri (1889–1949) on toista maailmansotaa edeltäneen ajan tärkein suomalainen sarjakuvavaikuttaja. Hän toimitti useita vuosijulkaisuja Kalle Viksarista Joulukärpäseen, Suomen Kuvalehden ajanvietesivuja ja Uuden Suomen sunnuntailiitettä sekä kerran kuussa ilmestynyttä Pilajuttuja ja piirroksia -lehteä. Ajan tavan mukaisesti hän käytti nimimerkkiä: Veli Giovanni oli peräisin tanskalaisen Jenny Blicher-Clausenin samannimisestä viihdekirjasta. Taskukokoinen Pilajuttuja ja piirroksia ilmestyi vuosina 1919–1950. Lehteä julkaisi Kustannus Oy Tikka, jonka Viherjuuri perusti veljensä Lennartin kanssa. Se sisälsi nimensä mukaisesti monenmoisia

vitsejä kuvilla ja ilman, pilakuvia ja vähän sarjakuviakin. Vähäkalorisen viihteen aikana tällaiselle julkaisulle riitti kysyntää. Sen pahimmat kilpailijat olivat pilalehdet, joita ilmestyi vielä 1920-luvulla kymmeniä. Niitä myytiin etenkin rautateillä liikkuneille matkustajille. Varsinaisia lehtikioskeja ei vielä ollut, mutta yksittäiset myyjät toteuttivat samaa tehtävää. Yksi tapa tarkastella ihmisen tai julkaisun merkitystä on tarkastella kilpailijaa. Pilajuttuja ja piirroksia joutui kamppailemaan lukijoista muun muassa lehden kanssa, joka jäljitteli sitä nimeä myöten. Hämeenlinnalainen Karisto alkoi julkaista Piloja ja pilakuvia vuonna 1921. Karistoa johti tuolloin ja 20 vuotta myöhemmin,

kuolemaansa asti Väinö Hämeen-Anttila (1878–1942). Hän havaitsi ajanvietemarkkinoille ilmaantuneen uutuuden ja alkoi toimittaa lehteä itse, Aleksis Kiven Nummisuutareista napatulla nimimerkillä Mikko Vilkastus. Piloja ja pilakuvia oli esikuvansa tavoin sitkeä ja ilmestyi kerran kuussa 18 vuoden ajan. Lehti oli Pilajuttujen ja piirrosten kaltainen, mutta erosi siitä yhdellä oleellisella tavalla. Piloja ja pilakuvia rehvasteli aluksi kotimaisella sisällöllä ja julkaisi muun muassa Topi Vikstedtin kansia ja Oki Räisäsen, Hjalmar Löfvingin ja Yrjö Yrjölän vitsikuvituksia. Kotimaisuus unohtui kuitenkin pian. Hämeen-Anttila käytti harvojen kuviin jääneiden signeerausten perustella lähinnä pohjoismaisia kuvittajia, luvalla tai ilman. Osa kuvista oli peräisin jopa vuosisadan alusta. Viherjuuri käytti huomattavasti enemmän kotimaista aineistoa, ja kuvat tehtiin varta vasten lehdelle. Jokainen Pilajuttuja ja piirroksia -lehden numero sisälsi runsaasti erikseen tilattuja kuvituksia. Lehden avustajina toimivat muun muassa Rudolf Koivu, Alexander Tawitz, Sven Nyström, Asmo Alho ja Ola Fogelberg. Toisin sanoen sen ajan käyttökuvittajien ykköskaarti. Pilajuttuja ja piirroksia hyödynsi myös ulkomaista aineistoa paremmin. Lehdessä julkaistiin satun-

naisesti muun muassa Oscar Jacobssonin Adamsonia ja ranskalaisen Caran d’Achen sanattomia sarjakuvatarinoita. Hämeen-Anttilan Piloja ja pilakuvia käytti selvästi enemmän ulkomaisia kuvittajia ja silloinkin jos kuvittaja sattui olemaan kotimainen, hänen nimeään ei mainittu. Viherjuurta syyteltiin hänen elinaikanaan taipumuksesta ottaa sarjakuvia omiin nimiinsä, silloinkin kun piirtäjä oli myös käsikirjoittanut sen. Pilajuttuja ja piirroksia -lehti osoittaa kuitenkin, että Viherjuuri ei johdonmukaisesti mitätöinyt kuvittajien työtä vaan arvosti heitä. Samaan viittaa se, että hänen julkaisujensa avustajakaarti oli poikkeuksellisen laaja ja useat yhteistyösuhteet jatkuivat jopa kymmeniä vuosia. Mikä julkaisuja sitten yhdistää? Yleinen vitsilehden kaava, joka omaksuttiin ruotsalaisista ja saksalaisista lehdistä sellaisenaan. Omaksuminen tarkoittaa tässä tapauksessa myös vitsien nappaamista. Designmuseon arkistossa on Veli Giovannin kokoelma, joka sisältää valtavan määrän saksalaisia ja ranskalaisia pilalehtiä. Osa niistä on leikelty tai niihin on tehty sellaisia merkintöjä, joista käy ilmi, että Viherjuuri poimi juttuja sellaisenaan tai sopivasti lokalisoiden. Silloin se oli maan tapa.

•

Vasemmalla kuva Pilajutuista ja piirroksista, oikealla Piloista ja pilakuvista. Veli Giovanni nimesi tekijät, Mikko Vilkastus ei.

Pienlehtitaivas

Pienlehtiä ja paasausta Tamperelaisen Otso Höglundin sarjakuvissa henkilökohtainen on hyvin henkilökohtaista ja poliittinen hyvin poliittista. TEKSTI Aino Sutinen

Aino Sutinen: Hei Otso! Mitä kuuluu? Otso Höglund: Hyvää, mutta hieman kiireistä. Erilaisia projekteja meneillään ja lisäksi päivätöitä. Tällainen tilanne ei tosin ole itselleni mitenkään tyypillinen. AS: Mitä sinulla on työn alla tällä hetkellä? OH: Just tällä hetkellä on pari piirrosta yhteen lyhytelokuvaprojektiin vielä kesken, pari sivua Sarjariin, muutama pienlehtiarvostelu ja sarjakuva pitäisi vielä tehdä Sarjainfoon. Sitten pitäisi vielä väsätä teos tai teoksia Mäntän kuvataideviikoille. AS: Niin, olemme värvänneet sinut Sarjainfon uudeksi pienlehtisedäksi. Oletkin pienlehtiskenen kova veteraani. Millä mielin lähdet hommaan? OH: Olen tämänhetkisestä pienlehtiskenestä lähes niin pihalla kuin voi olla. Jossain vaiheessa sitä tarjontaa alkoi olla niin paljon, että nostin kädet pystyyn. Lisäksi aikoinaan ounastelin koko omakustannetoiminnan siirtyvän nettiin ja paperijul-

kaisemisen kuolevan, mutta ilmeisesti olin väärässä. Siksi on kiinnostavaa päivittää vähän omaa tietämystä.

Mörkö-lehdestä vuodelta 1996.

AS: Juu, kyllähän paperille edelleen tehdään. Itse olet tehnyt jo 90-luvulta asti esimerkiksi Mörköpienlehteä. Saammeko odottaa taas uutta Mörköä syksyksi? OH: Olen niin monta kertaa lupaillut kaikenlaista, että tiedän jo olla ihan hissukseen julkaisupäivämäärien osalta, jos niihin itse voin vaikuttaa. Mörkö kyllä ilmestyy taas jossain vaiheessa. AS: No hyvä! Miten Mörkö muuten sai alkunsa? Oliko aluksi kyseessä Kaltsu Kallion projekti? OH: Kaltsuhan sen aloitti ja toimi neljän ensimmäisen numeron päätoimittajana. En ollut tainnut edes tehdä omaa pienlehteä aiemmin, joten se oli vähän niin kuin oppisopimuskoulutus. Tästä olen ikuisesti kiitollinen Kaltsulle. Tai vaihtoehtoisesti voin syyttää häntä elämäni turmelemisesta, jos siinä nyt oli enää mitään turmeltavaa.

saukseen vieläkin kyllästyneempiä. Mutta näyttää siltä, että vanhemmiten vain radikalisoidun entistä enemmän, kun kaikki, mitä Suomessa ja maailmassa tapahtuu, alkaa vituttaa yhä suuremmassa määrin. Olisi pitänyt vuosikymmeniä sitten uskoa isää ja ryhtyä terroristiksi, kun olin vielä nuori ja vetreä. Mutta omassa elämässäni ei tapahdu enää mitään niin kiinnostavaa, mistä jaksaisi sarjakuvia alkaa vääntämään, tai sitten ne asiat, joista voisi tehdä, ovat vain niin kipeitä, ettei pysty. Ja pitää vielä odottaa asianosaisten poistumista tuonpuoleiseen ennen kuin niistä jutuista voi tehdä sarjakuvia. Tekniikoista sen verran, että nykyään en piirrä kaikkea omasta päästäni, vaan haen netistä referenssikuvia asioista. AS: Pistät itsesi likoon (semi)omaelämäkerrallisissa jutuissa usein rajullakin tavalla. Onko vuosien varrella tullut erityistä palautetta tai skandaaleja jutuista? OH: Ekojen Mörköjen aikana tuli aika voimakastakin kritiikkiä. Kaltsun sarjoista tykättiin ja minun juttujani pidettiin liian raadollisina ja huumoriani jotenkin ala-arvoisena. Sarjikseni eivät ilmeisesti olleet tarpeeksi hauskoja ja kivoja, tai muuta sellaista. Täytyy myöntää, etten juuri antanut kritiikin vaikuttaa tekemiseeni. Olisi niistä kai voinut ottaa vähän

”vanhemmiten vain radikalisoidun entistä enemmän.”

•

Raadollista omaelämäkerrallisuutta AS: Ovatko omat juttusi ja työskentelymetodisi muuttuneet vuosien varrella? Sanoisitko että omaelämäkerrallisuus on niissä aina keskiössä, vai onko mennyt enemmän yhteiskunnalliseen suuntaan? OH: Olen varmaan mennyt liikaakin yhteiskunnalliseen suuntaan. Se rasittaa siinä määrin jopa itseäni, että todennäköisesti muut ovat siihen paa-

Otso Höglund on julkaissut pitkään Sarjari-lehdessä.

Mitä sä täällä teet? – Tarinoita maahantulosta -antologiasta (2016).

onkeensakin, niin olisi joskus saattanut jopa ansaita rovon tai kaksi tällä hommalla. Sen sijaan koetin ärsyttää niitä kielteistä palautetta antaneita entistä enemmän, mikä ei tietenkään ollut kauhean kypsä tapa suhtautua. Mutta olin sitä mieltä, että minulla on jotain sanottavaa, ja että epätäydellisyydestään ja ilmeisistä vaikutteistaan huolimatta tavassani tehdä noita juttuja oli jotain omaa ja uniikkia. Nykyään en ole siitä niinkään varma. Puolet ajasta olen sitä mieltä, että olen kadottanut jonkin punaisen langan tai johtoajatuksen, joka joskus aiemmin ei ollut yhtään sen selkeämpi, mutta silloin tein jotain vaistomaisesti oikein. Tai niin luulen, kun noita aikoja korkean ikäni kummulta katselen taaksepäin muistini hämärtyessä.

•

Pakolaispojan tarina AS: Haluaisin vielä kysyä yhdestä ajankohtaisesta julkaisusta. Olet ollut viime aikoina mukana mm. Mitä sä täällä teet? – Tarinoita maahantulosta -antologiassa (2016). Sait piirrettäväk-

sesi afganistanilaisen pojan tarinan. Mitä ajatuksia tästä projektista jäi? OH: Se juttu meni monella tavalla ihon alle. Tarinan olisi voinut laajentaa vähintään minialbumiksi, jouduin jonkun verran oikomaan saadakseni sen kaiken mahtumaan annettuun sivumäärään. On ollut voimaton olo, kun koko pakolaisten tilanne ja kaikki siihen liittyvä – eikä vähiten kuvottava ja nihkeä poliittinen peli asian ympärillä – tuntuu ylitsekäymättömältä ja yhden ihmisen vaikuttamiskeinot niin mitättömiltä. Toisaalta sitten tuon jutun piirtäminen ja käsikirjoittaminen autenttisen tarinan pohjalta oli jollain tavalla terapeuttista itselleni, niin kuin tekisin jotain asian eteen. Näillä henkisillä ja fyysisillä voimavaroilla ei järjestetä mielenosoituksia – hädin tuskin enää edes osallistutaan niihin, joten koin osallistumiseni tähän antologiaan nimenomaan osallistumisena ja sellaisena satsauksena, johon kykenen. Tuo tapaus, johon sarjakuvani perustui, miten pakolaispoika kulkeutui Suomeen ja kuinka ikävästi episodi siltä osin päättyi, avasi kyllä omiakin sil-

miäni ja herätti toisaalta myös kysymyksiä. Tuli sellainen olo, että se kaveri ei pysty kertomaan kaikkea. Tarkoitan, että siinä matkalla hänelle on saattanut tapahtua kaikennäköistä, mistä hän ei halua tai voi puhua. Minkä siis ymmärrän täysin. Suhtautuisin melko epäilevästi muihin ihmisiin itsekin vastaavassa tilanteessa. Tarkemmin ajatellen, jos olisin itse tuossa asemassa, en olisi lähtenyt ollenkaan mukaan vastaavaan projektiin. En olisi varmaan pystynyt olemaan noinkaan avoin, vaan olisin ollut täysin hiljaa seuraamusten pelossa. Heräsi myös sellaisia ajatuksia, että onko tämä jonkinlaista hienovaraista – tai vähemmän hienovaraista – riistoa. Teenkö tämän itsekkäistä syistä? Valehtelenko jotenkin itselleni? Haluanko vain edistää omia tarkoitusperiäni (ja niin sanottua, joskin säälittävää ”urakehitystäni”) käyttämällä hyväkseni hädänalaista ihmistä, joka yrittää epätoivoisena saada äänensä kuuluviin, samalla kun loikoilen lihoen hyvinvointivaltion luksustoimentulotuen kustantamalla maidolla, hunajalla ja ambralla? Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että nykyisin saattaa saada melkoisen paskamyrskyn niskaansa osallistumalla tämmöiseen, eli jos olisin täysin omahyväisillä motiiveilla ollut liikkeellä, olisin valinnut jonkun vähemmän kiistanalaiseen aihepiiriin liittyvän projektin ja luikkinut näätämäisesti jonnekin kujalle piiloon.

•

Kaksintaistelu

Pallopääkoiria ja paikalle saapumattomia päähenkilöitä

Monta sarjakuvakirjaa tehneet Roope Eronen ja Tea Tauriainen piirtävät pitkästä aikaa lehtiä – koska se on pirun hauskaa. TEKSTI Ville Hänninen

KUVITUS Apila Pepita Miettinen

ienlehdet jäävät usein näyttävämpien sarjakuvakirjojen varjoon. Viime vuosina sarjakuvalehtiä on kuitenkin tehty innokkaammin kuin aikoihin. Matti Hagelbergin Läskimooses, Leo Kuikan Tappavat kädet, Petri Hiltusen Kalkkaro ja Jyrki Nissisen Borgtron ovat kukin omalla tavallaan laajentaneet lehtitarjontaa.

Yksi viime aikojen lehtitulokkaista on Roope Erosen Jaiksfukin, jonka on tarkoitus ilmestyä tiuhaan tahtiin. Tea Tauriaisen Tottelematon kusipää läski on yksittäinen julkaisu, mutta sillekin on luvassa jatkoa. VH: Mikä innostaa teidät tekemään nimenomaan sarjakuvalehtiä? TT: Tykkään pikku julkaisuista. Ne miellyttävät

silmää ja tuntuvat hyvältä lukiessa. Toteuttaminen on helpompaa kuin kirjoja tehdessä. RE: Mä olen nauttinut molempien tekemisestä. Lehtien tekemisessä on mahtavaa, että sen saa julki nopeasti – vaikka viikossa, jos tarve vaatii. Julkaisemiskustannukset ovat myös matalat, yhdellä tai kahdella värillä parisataa euroa. VH: Miten viimeisimmät julkaisunne syntyivät? TT: Turusen Markon uudesta ADHD-sheikkikirjasta jäi painoarkkia jäljelle, joten käytin tilaisuuden hyväksi. Olin jo muutenkin kaavaillut pitkään, että tekisin koirasarjakuvia. RE: Mulla oli sama juttu. Jouluyllätys-kirjasta jäi arkin puolikas, joten aloin keksiä juttua ja lehti syntyi viikossa. Siitä tuli aika hauskaa ja sain hyvää palautetta, joten mietin, että alan tehdä lisää Jaiksfukinia. Eronen sai lehdelleen Koneen säätiöltä rahoituksen vuodelle 2017 ja toteuttaa sitä vähän samassa hengessä kuin Matti Hagelberg Läskimoosestaan. Lehden on tarkoitus ilmestyä tiuhaan (”viitisentoista tänä vuonna”), ja tarina saa hämmentää moneen tottuneita lukijoita. Jaiksfukinin ensimmäinen varsinainen numero olikin yllätys. Se ilmestyi kahtena erilaisena julkaisuna. Molempien kannet näyttävät aluksi samalta, mutta kun katsoo tarkemmin, huomaa, että niihin on merkitty eri ilmestymispäivä. Myös tarinat etenevät eri tavalla. RE: Hahmo syntyi ekan kerran Kutin julkaisemaan Spectre-antologiaan ja tuntui heti jotenkin vapauttavalta, sellaiselta, jonka kanssa voi tehdä mitä vain. Aloin sitten leikitellä vähän beckettiläisellä ajatuksella, että entä jos päähenkilö, Jaiksfukin, ei tulisikaan leh-

den ensimmäisessä numerossa. Siksi ilmestyi kaksi numeroa ja kaksi erilaista tarinaa peräkkäisinä päivinä. Postin kannalta tämä oli hankalaa, koska lehdellä oli jo jonkin verran tilaajia ja kaikki eivät tietenkään saaneet lehtiään peräkkäisinä päivinä.

•

Pienlehtikonkarit Vaikka Eronen ja Tauriainen eivät ole missään vaiheessa lakanneet tekemästä pienlehtiä, he ovat panostaneet viime vuosina kirjajulkaisuihin. Erosen näkyvimmät julkaisut ovat olleet toimisto- ja roolipelimaailmaa kekseliäästi yhdistelleet Offices & Humans – Tie Customexiin (2012) ja Advanced Offices & Humans – Menestyksen avain (2013), jotka ilmestyivät Huuda Huudalta. Sen lisäksi hän pyörittää Amanda Vähämäen kanssa Petomies-kustantamoa. Tea Tauriainen on tehnyt Daadalle Mad Tea Party -kokoelmaa (2013–16) ja 32-sivuisen System Errorin (2015). RE: Mä en ole lopettanut lehtien tekemistä oikeastaan missään vaiheessa. Kaikki alkoi jo 1990-luvulla, jolloin piirsin kaverini kanssa omakustannelehteä

ROOPE ERONEN

”jouluyllätys-kirjasta jäi arkin puolikas, joten aloin keksiä juttua ja lehti syntyi viikossa.”

kuukauden sykli. Piirrän lehden viikossa, minkä päälle tulee miettiminen, lehtien postittaminen ja kaikenlainen markkinointi. Tällä tahdilla ehdin siis vähän miettiä juttuja ja tarvittaessa piirtää niitä uudelleenkin. Ilman apurahaa tämä ei tietenkään olisi mahdollista, jollei sitten tilaajia saisi tarpeeksi monta sataa. Karkea käsis repaleiselle aaneloselle Miten tiukasti te suunnittelette juttujanne? TT: No, miltä vaikuttaa? Totta kai mä vähän mietin etukäteen, koska tyhjästä ei voi lähteä liikkeelle, mutta improvisoin hyvin paljon. Toisaalta tietyt sarjakuvalliset rakenteet ja hahmojen muodot tulevat ihan selkärangasta. RE: Mulla on löyhä raami, jota voin vapaasti muutella. Ajatuksena, että sarjakuvan maailma on siinä mielessä vapaa, että siinä voi tapahtua mitä vain enkä lyö sitä liian varhain lukkoon. Siksi teen ensin karkean käsiksen repaleiselle aaneloselle, jonka jälkeen alan jo piirtää. Useimmat käänteet ja tarkempi replikointi selkiävät vasta silloin. Mulle on tärkeää, että juttu elää vielä piirrosvaiheessa ja lähinnä sivumäärä on tiedossa. Sillä lailla voi ehkä saavuttaa edes vähän sellaista muuten vain piirtelyn iloa ja ilmaisuvoimaa. VH: Jutuistanne jää sellainen kuva, että teette sarjakuvia ennen kaikkea itsellenne? TT: Ehdottomasti ajattelen noin. Piirrän sellaisia sarjakuvia, joista itse pidän ja jotka huvittavat mua. Tietysti jätän sisäpiirijutut väliin, mutta omaan makuun on vain luotettava. RE: Vaikka joku toinen tilaa lehden ja maksaa siitä, tekemisen on oltava itselle hauskaa. Yritän ajatella, että jollei mua naurata, miksi ketään muutakaan? TEA TAURIAINEN

•

kolmen viikon välein. Olimme toistemme luona yökylässä ja käytimme lehtien suunnitteluun ja piirtämiseen. Vuosina 1999–2001 ilmestyneiden Jamma?lehtien painos oli 500 kappaletta. Se on jälkikäteen ajatellen aika ihmeellistä, varsinkin kun miettii, miten innokkaasti jaksoimme myydä kädestä käteen: kavereille, tapahtumissa ja baarissa. Nykyään olen ihan tyytyväinen 50 kappaleenkin myyntiin. TT: Mun lehteni on melkein alusta lähtien ollut blogi. Olin piirtänyt vasta yhden pienlehden, kun huomasin Milla Paloniemen blogin ja päätin alkaa tehdä sellaista itsekin. Lukijoiden määrä ja palaute on aina tuntunut sekä oudolta että mahtavalta. Nyt kuitenkin tahdoin vähän uutta, ja lehden tekeminen tuntui hauskalta. Leipätyökseni olen kuvittanut Taloussanomia ja se on ihan mielekästä, mutta kuitenkin aika erilaista kuin sarjakuvien tekeminen. En tiedä, olenko tullut vanhaksi, kun bloggaus ei enää innosta, mutta ”Kusipää läskin” kanssa oli pitkästä aikaa hauskaa. Pallopäisten koirien piirtäminen on unelmieni täyttymys. Teen koirista vielä ainakin kaksi pikku lehteä. RE: Säännöllisesti ilmestyvä lehti pakottaa tasaiseen tekemiseen. Minulla on Jaiksfukinissa vajaan

•

ArviotÌ

TOIMITTANUT Ville Hänninen

JESSE MATILAINEN: Suomen suurin kommunisti • Suuri Kurpitsa

Suomen suurin kommunistisarjakuva TUOMAS TIAINEN

”Oiva idea, kehnompi toteutus”, kuuluu usein julkilausuttu näkemys, kun keskustellaan kaikkein vasemmaisimman laidan puna-aatteista. Niin, lopultahan häviäjiä ovat he, joilla ei ole valtaa vaikuttaa kohtaloihinsa. Historian mainingit heittelevät ihmistä kuin hylkytavaraa, eikä katkerassa lopussa voi voi luottaa tovereihin tai aina itse aatteeseenkaan. Tätä hyvien aikeiden ja raadolliseksi eskaloituvan realismin suhdetta käsittelee Jesse Matilainen, jonka sarjakuvakirja Suomen suurin kommunisti kertoo vuoden 1918 sisällissodan jälkeen Neuvostoliittoon paenneiden punaisten kohtaloista sekä heidän yrityksistään aikaansaada vallankumous taakse jääneessä kotimaassa. Hyvin valittu ja mielenkiintoinen aihe sarjakuvalle näin valtion satavuotisjuhlallisuusvuonna. Kyseessä on kunnianhimoinen ja perusteellisesti pohjustettu mutta harmillisen vetelästi viimeistelty sarjakuva.

•

Punashakkia Jesse Matilaisen (s. 1984) rohkeutta ei käy kiistäminen. Vuosikymmenien takaisten tapahtumien lähteet ovat vaillinaisia, ristiriitaisia tai epäluotettavia, ja todellisiin henkilöihin perustuvia hahmoja on iso liuta. Tarinan käänteissä on eittämättä ollut työläs penkominen ja parsiminen. Vapauksia on pitänyt pakostakin ottaa. Silti esipuheen johdannoksi kirjoitettu ”Tämä tarina ei ole totta, mutta se voisi olla” tuntuu melkeinpä vähättelyltä. Pyrkimys autenttisuuteen kyllä välittyy niin itse sarjakuvasta kuin loppuun kootusta tekoprosessia valottavasta selvityksestäkin. Keskeisistä henkilöhahmoista tunnetuin on Terijoen nukkehallituksen johtohahmo Otto Wille Kuusinen. Raivoisasti puna-aatetta puskeva poliitikko lienee juuri otsikon mainitsema Suomen suurin kommunisti. Muita keskeisiä henkilöitä ovat myöhemmin Kansan Uutisissa kannuksensa ansainnut Arvo ”Poika” Tuominen, agitaattori Hanna Malm

sekä SDP:n radikaaliin ”siltasaarelaissiipeen” kuulunut Yrjö Sirola. Kahteen neljän luvun kokonaisuuteen jaetun kirjan ensimmäinen osa kuvaa vuosia sisällissodasta Leninin kuolemaan ja toinen osa ajanjaksoa Lapuan liikkeen noususta talvisotaan. Sisällissodan keväästä alkava tarina seuraa, kuinka valkoista terroria Neuvostoliittoon pakenevat punaiset perustavat itänaapurin puolella Suomen Kommunistisen Puolueen. Tavoitteena on ei enempää tai vähempää kuin vallankumous Suomessa. Punaista valtiovaltaa ei kuitenkaan tule, ja rivit rakoilevat ulkoisen paineen ja sisäisten riitojen vuoksi. Unelmat tasa-arvoisesta yhteiskunnasta sortuvat rajan kummallakin puolen. 1930-luvun edetessä Josif Stalin ulottaa puhdistukset suomalaiskommunisteihin. Vainoharhainen diktaattori pitää jopa rajalle muilutettuja vasemmistolaisia lännen vakoojina, ja terrorismista epäillyt saatetaan tuomita kuolemaan, pakkotyöhön tai vankileireille ilman kunnollista oikeudenkäyntiä. Kuusinen itse on poikkeus. Hän säilyttää asemansa Stalinin kuoleman jälkeenkin. Arvo Tuominen tekee myöhemmin irtioton kommunismista ja pitkän uran lehtimiehenä ja sosiaalidemokraattina. Monen kohtalo on karumpi ja usean loppu yhä hämärän peitossa.

kuitenkin ollut hyvä rauhassa kypsytellen työstää se täysosuma, josta saadaan nyt vain kalvakka aavistus. On jokseenkin kummallista, että laatukustantamo Suuri Kurpitsa julkaisee teoksen, jota olisi selkeästi voinut jäntevöittää näkemyksellisellä editoinnilla ja uudelleenkirjoituttamisella. Kitkerän pettymyksen aiheuttaa myös kuvallinen tyyli. Matilainen ei tältä osin lunasta niitä lupauksia, joita tekijän ilmeinen lahjakkuus ja esikoisalbumi Lohikäärmeen kaupunkikin (Suuri Kurpitsa, 2014) vihjaisivat. Kokonaisuus tuntuu hämmentävän hutiloidulta. Ihmishahmot ovat erityisen tankeita, eikä henkilöitä ole aina helppo erottaa toisistaan. Tämä uhkaa viedä lukukokemukselta terän ja latistaa painavaa asiaa. Tämä on sikälikin harmillista, että Matilaisen blogissaan esittelemät kirjaan kaavailemansa kuvitustyylit olivat kaikki huomattavasti miellyttävämpiä vaihtoehtoja kuin valittu huolimaton mustavalkokuvitus ja kommunistinpunaisen tehostevärin väkinäinen käyttö. Ounastelen, että syynä on yksinkertaisesti ollut urakan mittavuus ja kenties kiire. En voi välttää tunnetta siitä, että tämä kaikki kirpaisee pitkäaikaista ja uskollista Kurpitsa-fania nyt ihan henkilökohtaisesti. Vuosien aikana olen hankkinut omaksi kategorisesti jok’ikisen julkaisun. En muista koskaan olleeni hankintoihin pettynyt. Ja jos joskus en olekaan välittänyt jostain teoksesta sen kummemmin, olen aina ymmärtänyt, miksi se on julkaistu. Nyt en ymmärrä. Kurpitsa-koneiston läpi on päässyt puolivalmis tuote, raakasarjakuva.

tavoitteena on ei enempää tai vähempää kuin vallankumous suomessa.

•

Itsekritiikin paikka Suomen suurimmassa kommunistissa olisi ollut ainesta johonkin suureen, mutta lopulta lukukokemus on kovin ristiriitainen. Sarjakuvaan on selvästikin käytetty suuri määrä työtunteja, ja taustatutkimus on tehty perusteellisesti. Olisi

PETTERI TIKKANEN: Eka kerta • Like

Eero miehen iässä TUOMAS TIAINEN

Petteri Tikkasen Eero-hahmo jatkaa kasvamistaan jo viidennessä omassa albumissaan. Kaikki edellisistä osista (ja Kanerva-albumeista) sanottu pätee edelleen. Tikkanen hallitsee valon ja varjon rajaa ilmiömäisellä siveltimenkäytöllään niin upeasti, että kuvien katselu suorastaan hellii silmiä. Ja aikuistuvan Eeron taival tuntuu yhä yhtä makean suloiselta ja vatsaa kipristyttävän katkeralta kuin ennenkin. Kuten sarjan edellisissäkin albumeissa, tarina ei ole pitkä eikä siinä tapahdu erityisen paljon. Miehen ikään ehtinyt Eero kaipaa rauhaa, kun Isän alkoholismi uhkaa riistäytyä käsistä. Oma soppi löytyy yllättävän läheltä, ukin tupaa kun olisi hyvä lämmittääkin. Eero asettuu taloksi, kutsuu kaverit kylään. Tähtikirkas pakkasilta kohmettaa kehon, mutta sauna, röttelöksikin haukuttu, lämmittää. Onnea on, mutta viekö opiskelupaikkakunnalle kuljettava juna sittenkin liian kauas. Tikkasella on kyky kiteyttää tavanomaisissa hetkissä asustavaa kauneutta ja syvyyttä. Enemmän raakaan toimintaan kuin arkisten impressioiden fiilistelyyn mieltyneitä saattaa vieroksuttaa. Miksei

puhuta? Miksei tehdä? Myönnän itsekin usein lukevani Tikkasen albumit ensiksi liian nopeaan ja sitten ajattelevani: ”Tämäkö oli tässä?” Silloin on syytä höllätä ja sukeltaa kuvien välittämään hitaaseen maailmaan. Se on omamme, tai jotain, mitä joskus oli. Eeron sormien välissä on poimuperunalastu ajalta, jolloin vaihtoehdot olivat nykyistä huomattavasti vähälukuisemmat. Ja tuollaisessa upottavassa ja turvallisen kolhossa junanpenkissä on istuttu lukemattomat kerrat, samanlaisessa vanhan pikajunan vaunussa. Hellalla lämmitettyyn maitoon sekoitetun Van Houtenin suloisen tuoksun voi suorastaan haistaa, ja tuntea, kuinka kaakao lämmittää kalseassa pirtissä. Hallitussa kuvakerronnassa on väkevää elokuvallisuuden tuntua. Sarja ei ole sanaton, mutta yhtään turhaa äännettä ei virkota. Painotus on kuitenkin selkeästi muualla kuin puheessa, siinä, miltä tuntuu elää juuri tässä hieman armeijan jälkeisessä mutta vielä opiskeluja edeltävässä elämänvaiheessa. Eka kerta kuvaa tätä ajanjaksoa tarkkuudella ja lämmöllä. Toivon ja uskonkin, että saamme seurata Eeron tarinaa vielä useiden albumien verran.

PAULI KALLIO JA REETTA NIEMENSIVU: Lyhenevä kesä – Tarzaneita, astronautteja ja poppareita • Suuri Kurpitsa

Lapsuuden kesät sunnuntaisarjana REIJO VALTA

Oululaisessa Kalevassa sunnuntaisarjakuvana ilmestyvä Lyhenevä kesä on paluu käsikirjoittaja Pauli Kallion lapsuuden maisemiin, noin vuoteen 1970 sijoittuva kaksirivinen strippi, joka huokuu nostalgiaa. Sarjan pääosissa ovat Annikki, Antero ja Jaakko, jotka tarkastelevat maailmaa lapsen näkökulmasta. Lapsuuden lyhenevä kesä sijaitsee jossakin maalla, kaukana pääkaupunkiseudun humusta. Ehkei olisi ylitulkinta ajatella, että se on vähän kuin Kallion (s. 1960) elämän ensivuosien Nivala ja toisaalta kuin mikä tahansa aikakauden pikkupaikkakunta. Alaotsikossa mainitut tarzanit, astronautit ja popparit ovat mukana lasten leikeissä. Mielikuvitus vie viidakkoon ja Kuun kamaralle. Pojat ovat tietävinään, että Annikin haave tv-tähteydestä on puppua. Television ihmisethän ovat sähköä! Hyvin oleellinen osa sarjakuvaa on Reetta Niemensivun luoma värimaailma. Sen heleys ja sadunomaisuus luovat aihepiiriin oman tunnelmansa. Värimaailma tuo mieleen Lucie Durbianon suomennettujen sarjakuvien Punainen pukee teitä ja Aarre maa-

ilman. Lyhenevän kesän tarinoissa tosin ollaan alle murrosikäisten leikeissä. Oulun Sarjakuvafestivaalilla Kallio kertoi, että sarjakuvien saaminen suomalaisiin lehtiin on nykyään vaikeaa. Lyhenevälle kesälle löytyi julkaisija henkilökohtaisten suhteiden avulla. Selkeä julkaisupaikka helpottaa usein tekemistä. Kallio sanoi inspiroituvansa suuresti, kun tietää, mitä tyhjää tilaa on täyttämässä. Sarjakuva ilmestyy Kalevassa nyt neljättä vuotta. Kokooma-albumi on siis paikallaan ja osoittaa sanomalehteä paremmin yksittäisten strippien olevan löyhässä jatkumossa. Ruutujaoltaan sarjakuva on aina sama. Kuusi ruutua kahdella rivillä riittää hyvin isojen tunteiden herättämiseen. Lapsuuden kesien hitaasti etenevä aika herää eläväisenä mieleen sarjakuvaa lukiessa. Sunnuntaiaamupäivä on oikea hetki sen pohtimiseen. Miten Tarzanit olivatkaan niin huikeaa luettavaa? Ja miksi suomalaisissa metsissä ei ole kunnollisia liaaneja? Lyhenevän kesän stripit toimivat mainiosti yksin. Osa tarinoiden jatkumoista hahmottui vasta kokoomateosta lukiessa. Sarjakuva tarjoaa nostalgisen matkan sekä yksittäin että yhdessä nautittuna.

MARKO TURUNEN: ADHD-sheikki 3 • Zum Teufel

Baaripöytien mies REETTA LAITINEN

Jokainen meistä on joskus elämässään tavannut sen tyypin. Varttuneempi mies lyöttäytyy seurueeseen Tallinnan-laivalla tai lähiöpubissa, tarjoaa salmarishotin ja alkaa iskeä aina vain hurjemmille kierroksille yltyvää juttua. Kuuntelijan osaan joutunut ei lopulta tiedä, pitäisikö kauhistua, sääliä, ihailla vai sulkea korvansa ja yrittää pakoa. Marko Turusen ADHD-sheikki kertoo tästä kiusallisen kiehtovasta hepusta. Sheikin seikkailut koostuvat lyhyistä episodeista, joissa päähenkilö joutuu monenlaisiin vaarallisiin tilanteisiin rikollisten, virkavallan tai uhkeiden ja kiimaisten naisten kanssa. Sheikin edesottamuksia on aiemmin seurattu kahdessa albumissa, blogissa ja muun muassa Mäntän kuvataideviikoilla nähdyissä lyhytanimaatioissa. Animaatioihin tutustuminen tukeekin sarjakuvia: niissä korostuu sheikin tarinoiden kerronnallinen luonne, kuvitteellinen baaripöytä. Neliosaisen sarjan kolmannessa osassa on kustantaja vaihtunut Zum Teufeliksi. Tässä albumissa tarinoissa alkaa olla aiempaa synkempiä sävyjä. Enää ei olla tragikoomisessa pikkurikolliselokuvassa.

Oranssin karamellivärityksen ja surrealististen eläinja ihmishahmojen alle on piilotettu julmia ja kipeitä tarinoita muun muassa aidsista, itsemurhasta, väkivallasta, kuolemasta ja mielisairaudesta. Kolmannessa albumissa mukaan astuu myös uusi hahmo, Turusen alter ego Muukalainen, jolle sheikki soittelee. Muukalainen tuo tarinaan uusia tasoja. Kertomus samanaikaisesti lähestyy todellisuutta ja etääntyy siitä. Mikä oikeastaan on totta ja mikä valetta? Kukaan ei voi tietää, ehkä kaikkein vähiten sheikki itse. Marko Turusen sarjakuville on ollut ennenkin ominaista kerronnan tasojen moninaisuus. Nopealla vilkaisulla ne näyttävät kaukaisiin fantasiamaailmoihin sijoittuvilta, mutta lukiessa ilmenee myös tiukkaa realismia ja tosipohjaisuutta. Myös ADHDsheikin esikuva on todellinen, anonyyminä pysyvä henkilö, enkä kolmannen albumin perusteella yhtään epäile, etteikö Turunen toistaisi hänen kertomuksiaan uskollisen sanatarkasti. Viimeiset sivut jättävät lukijan odottamaan albumisarjan päätösosaa. Kuinka käy sheikille? Yhdistyvätkö tarinan viimeisetkin palaset vai hajoaako koko rakennelma? Tosielämän veijaritarinoilla ei välttämättä ole onnellista loppua.

PETTERI KANTOLA:Ajan kanssa – Kesäni Marcel Proustin seurassa • Suuri Kurpitsa

Uutta aikaa etsimässä REIJO VALTA

Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -kirjasarja (1913–1927) on laaja, 4 300-sivuinen kokonaisuus, joka on suomennettu kymmenenä niteenä. Hiljaiseksi akustoidussa työhuoneessaan Proust kirjoitti aikansa porvaristosta, antaen ajatuksen johtaa mielleyhtymästä toiseen. Sarja on saanut legendaarisen maineen, mutta se on jäänyt monelta kesken. Niin minultakin. Proustin lukemista on leimannut tarkoitushakuisuus; hänen teoksiinsa olen tarttunut vain saadakseni jonkin työn tehtyä. Aikaa Proustin kirjasarjan lukemiseen ajatuksella ja kokonaan tuntuu olevan harvoilla. Petteri Kantolan sarjakuvan päähenkilölle mahdollisuus tuli kahden epämieluisan elämäntapahtuman myötä. Pitkän parisuhteen päättyminen ja saatu perintömökki veivät hänet ennalta määräämättömäksi ajaksi maaseudun rauhaan. Tuollaisessa tilanteessa Proustin kirjasarja on oivallista matkalukemista. Irtioton tarkoituksena oli määritellä oma oleminen ja ajankäyttö uudelleen. Juuri sitä Proust merkitsi:

vapautta ja aikaa. Elämä lapsuuden maisemissa asettuu urilleen. Aikoinaan ruokittu hirven vasa on saanut sarviinsa pitkän rivin piikkejä. Naapuri on paneutunut kosmisiin mittasuhteisiin paisuneisiin tutkimuksiin, ja tietenkin paikalla on myös Proust. Elämä kietoutui hänen ympärilleen. Kun lehdet alkoivat kellastua, oli paluun aika. Kirjasarja oli vielä kesken, mutta pian sen loppuunsaattamiseen löytyi toisenlainen motiivi. Joku toinenkin oli samassa luku-urakassa. Kun viimeinen sivu oli luettu, Proust jäi. Oli tulevien muistojen aika. Kantola on tutustunut sarjakuviin ja innostunut niiden tekemisestä vasta aikuisella iällä. Tämä käy itse sarjakuvastakin ilmi, erityisesti siitä, että Kantola ei pode tyhjän tilan kammoa. Proustin mukaan muisti on tärkeä osa nykyisyyttä. Siksi Kantolan ruuduissa saattaa olla useita henkilöiden ääriviivoja. Olemme muistojemme summa, ja Kantola on kehittänyt oivan keinon ilmaista tämän ajatuksen. Ajan kanssa -teos henkii proustilaisuutta, kiireettömyyttä omien ajatusten kanssa. Loppuun päästessä on levollinen olo.

ANNUKKA MÄKIJÄRVI

HANNELE RICHERT (TOIM.): Mitä sä täällä teet? – Tarinoita maahantulosta • Voima, Into Kustannus

Tarinoita lukujen takaa TUOMAS TIAINEN

Yhteiskunnallisesti valveutuneista julkaisuistaan tunnettujen Voiman ja Inton kustantama antologia Mitä sä täällä teet? kertoo tarinoita maahantulosta 15 taiteilijan voimin. Ratkaisu on oivallinen. Kokonaisuudesta on saatu yhtä moninainen kuin on maahantulijoiden tarinoiden kirjokin. Maahanmuuttaja ei aina pakene sotaa tai muuta vakavaa kriisiä. Kirjan tietoiskussa kerrotaan, että peräti yli puolet vuonna 2014 ulkomailta Suomeen muuttaneista tuli maahan läheisen ihmissuhteen takia. Viidesosa läksi töiden perässä ja kymmenen prosenttia opiskeluiden vuoksi. Pakolaisena maahan tulee kymmenisen prosenttia. Jokainen taiteilija kertoo yhden Pohjolaan päätyvän tarinan. Syyt saapua ovat moninaiset. Dalen pakeni perheineen punakhmerien rikki repineestä Kambodžasta 1989. Espoolaistunut tuotantotalouden insinööriksi opiskellut ”A” päätyi Suomeen Jugoslavian sodan melskeistä. Valokuvaamisesta ammatin löytänyt Miguel pakeni Chilestä sotilasjuntan kaapattua vallan. Toisenlaisiakin tulijoita on. Saksassa syntynyt Björn saapui Suomeen kouluttautumaan teollisuus-

muotoilijaksi. Onnellisten tähtien alla syntynyt toimelias mies päätyi töihin Suunnolle, otti osaa Tukholman maratonille ja organisoi karhunkierroksen Lapissa. Ja lopulta pohjoiseen muuttaa myös kumppani Sabine, jonka tarina kerrotaan niin ikään. Tuuli puolestaan on adoptoitu Kiinasta vuonna 2001, ja Kalevi päätyi sotalapseksi Ruotsiin. Ratkaisu sisällyttää mukaan monenlaisia tarinoita on loistava. Tämä ei tarkoita, että humanitaarisia kriisejä pakenevat jäisivät mitenkään liian vähälle huomiolle. Päinvastoin, monenlaisten tarinoiden lomassa ne kaikkein riipivimmät erottuvat nyt selkeämmin. Yksikään tarina ei ole turha, eikä kokemuksien rankkuudella sovi kilpailla. Ei pidä väheksyä saksalaisen Sabinen kaamosmasennusta ja havaintoja tyhjistä katseista. Kuvallisesti antologia on miellyttävän monipuolinen. Skaala on laaja, ulottuen Suvi Tirrosen kollaaseista ja Filippa Hellan vesiväritöistä Olli Hietalan tietokonemaalauksiin. Erityishuomion ansaitsevat Annukka Mäkijärvi ja Milla Paloniemi. Ensinmainitun oivalluksiin kuuluu kuvata länsimaiset kasarihörhelöihin sonnustautuneina tukkapeikkoina. Siili-piirtäjä Paloniemen mustavalkoinen piirtomallinekuvitus hivelee silmää. Mitä muotojen sinfoniaa!

P. A. MANNINEN JA AURA IJÄS: Pottakylän lapset • Arktinen Banaani

KILIN KOLIN

BYÖÖÖÖRK!!

”Lapsenne hajotti lelut ja oksensi laatikkoon!”

”Joo! Harrista tulee isona kriitikko!”

Pissankatkuinen kaskusaaga HANNELE RICHERT

Pottakylän lapset (Arktinen Banaani 2017) on tamperelaisten P.A. Mannisen ja Aura Ijäksen yhteistyö. Pitkän linjan sarjakuvataiteilija ja -vaikuttaja Manninen vastaa käsikirjoituksesta ja lennokasviivaista, mangavaikutteista sarjakuvaa jo toista vuosikymmentä piirtänyt Ijäs kuvituksesta. Albumi sisältää värillisiä strippejä otsikon mukaisesta aiheesta. Suurin osa stripeistä käsittelee tai ainakin sivuaa jollakin tavalla pissaa tai kakkaa. Jonkin verran mukana on myös väkivaltaa, veritekoja ja zombeja. Ensimmäisellä kierroksella kaskuja lukee lievän hämmennyksen vallassa: miksi kokeneet ja taitavat tekijät ovat päättäneet tehdä näin monta strippiä vessa-asioista? Onko tämä taiteellinen kokeilu, jonka perusteet aukeavat vain valituille, joihin en kuulu? Toisella kierroksella havaitsee jo ansioitakin: kuvitus on ammattimaisen taidokasta ja käsikirjoituksessa joitakin hyviä oivalluksia. Nauraminen ei kuitenkaan tule strippejä lukiessa mieleen; riippunee huumorimausta enemmän kuin

tekijöiden taidoista. Kuvat ja teksti on esitetty vanhahtavaan tyyliin toisistaan erillään, teksti kuvan alla. Ratkaisu ei häiritse lukemista, vaan jopa dialogi toimii ymmärrettävästi. Mangavaikutteisesta tyylistä tunnettu Ijäs on valinnut tällä kertaa niin erilaisen kuvallisen ilmaisun, ettei tekijää äkkiseltään tunnista. Ääriviivoja karttava, tasapintaisista värialueista ja viitteellisestä varjostuksesta muodostuva kuvitus istuu pistävän hajuiseen aiheeseen. Lapset tai muutkaan kirjan ihmiset eivät ole kosteasilmäisiä mangasöpöläisiä vaan ennemmin melko pallinaamaisia töksäyttelijöitä. Käsikirjoitukseen on uutettu erikoinen sekoitus mielleyhtymiä, joiden jäljittäminen tuskin palvelee kokonaisuuden ymmärtämistä: nimi viittaa Astrid Lindgrenin Melukylän lapsiin, formaatti menneiden vuosikymmenten vitsisarjakuviin, väritys ja ympäristö kukkineen ja pensaineen lastensarjakuvien yleisluonteiseen maailmaan. Johdannosta huolehtivat viikingit. Ymmärrettäväksi teosta tuskin on tehtykään, vaan ehkä nautittavaksi. Joten siitä nauttikoon – ken voi. Nenä kiinni!

ALAN MOORE YM.: Ihmeellinen Miracleman • Suomennos Jouko Ruokosenmäki • Like

Kadotettujen paratiisi TUOMAS TIAINEN

Miraclemanin tarina on melkein kiinnostavampi kuin itse sarjakuva. Kustantaja Len Miller kehitti Miraclemanin, tai alunperin Marvelmanin, 1950-luvulla Captain Marvelin brittiläiseksi kopioksi (joka sekin oli kopio Teräsmiehestä). Lehti oli saarivaltakunnassa menestys. Mick Anglon kirjoittamaa ja kuvittamaa sarjaa julkaistiin vuoteen 1963 saakka, jolloin neliväriset jenkkisankarilehdet nousivat höökillä maihin. Hahmo heräsi henkiin vuonna 1982 Dez Skinnin kustantamassa Warrior-lehdessä. Mukaan värvättiin tuleva mestarikäsikirjoittaja Alan Moore. Aikuisempaan makuun tehty kunnianhimoinen lehti pääsi numeroon 26. Vuonna 1985 amerikkalainen Eclipse-kustantamo alkoi julkaista brittilehtiä Yhdysvalloissa. Eclipse halusi myös jatkaa kesken jäänyttä tarinaa, tosin hahmon nimi oli Marvelin vaatimuksesta vaihdettava Miraclemaniksi. Taivalta kesti tällä kertaa kuudentoista numeron verran. Warrior- ja Miracleman-lehdet ovat sittemmin kokeneet aikamoista arvonnousua, joten kokoomalle on ollut tilausta. Käsillä olevaan komeaan niteeseen on kerätty Mooren kirjoittamat sarjat. Joka ei, sivumennen sanoen, missään nimessä halua nimeään yhdistettävän Miraclemaniin. Siksi häntä titu-

leerataan tässäkin kirjassa ”alkuperäiseksi käsikirjoittajaksi”. Naurettavaa sekoilua, mutta toisaalta miksipäs ei. Mike Moran on keski-ikäistyvä mies Margaret Thatcherin Englannissa. Sattuman kautta hän sattuu lausumaan unohtamaksi luulemansa taikasanan ”Kimota!” ja muuttuu salaman leimahtaessa salskeaksi Miraclemaniksi. Samalla muistiin palautuvat trikooseikkailut kolmen vuosikymmenen takaa. Uudestisyntynyt Miracleman tapaa uutta toimenkuvaa opetellessaan vanhoja tuttuja vain joutuakseen katsomaan, kuinka paha pääsee valloilleen. Moore hahmottelee Miraclemaneissään myöhemmin painokkaammin käsittelemiään teemoja. Miten yhteiskuntamme suhtautuisi ylivertaisen voimakkaisiin yksilöihin? Millaisen vastuun voima tuo mukanaan? Kuinka supersankari vanhenee? Lajityyppi otti näiden tarinoiden myötä ensiaskeliaan vakana ja vakavastiotettavana taidemuotona. Lopullisesti räjähti vuonna 1986 Vartijoiden myötä. Useiden kuvittajien luomasta tyylikimarasta nousevat esiin Garry Leachin pedantti ote ja John Totlebenin apokalyptiset visiot tarinan lopussa. Ei ennennäkemätöntä, mutta ihan virkistävää. Jälkikäteen tehty värityskään ei useimmiten häiritse. Suomenkielinen laitos on kaikin puolin oiva, mitä nyt joidenkin alkupään tarinoiden teksti on alkuperäisten lehtien suuremmasta koosta johtuen turhan pientä.

MANGIN & DUPRÉ: Saalistajien klubi 1 – Bogeyman • Suomentanut Anssi Rauhala • Zoom Teufel

Silmät aukeavat pahuudelle REETTA LAITINEN

Eurooppalaista perinteisen formaatin sarjakuvaa on 2000-luvulla alkanut rohkeasti julkaista suomeksi useampikin uusi pieni kustantamo. Nyt myös kotimaiseen underground-henkiseen sarjakuvaan keskittynyt Zum Teufel on ryhtynyt tarjoamaan käännössarjakuvaa Zoom Teufel -nimikkeen alla. Saalistajien klubi 1: Bogeyman sijoittuu vuoteen 1865 ja viktoriaanisen ajan Lontooseen, East Endin ylikansoitetuille slummialueille, joilla reilut kaksikymmentä vuotta myöhemmin saalisti Viiltäjä-Jack. Lähin sarjakuvallinen vastine lienevätkin Yannin ja Edithin lontoolaisista katulapsista kertovat Basil ja Victoria -albumit, joita ilmestyi suomeksi muutama 1990-luvulla. Tosin Saalistajien klubi on vertailukohdettaan huomattavasti synkempi. Kaksiosaisen tarinan ensimmäisessä albumissa esitellään useita henkilöhahmoja, joista yksi on rikkaan perheen Elizabeth-tyttö. Elizabethin isä omistaa pumpulitehtaan, jonka ympärille tapahtumat kiertyvät. Ajan tavan mukaan tehtaalla ei pahemmin piitata työntekijöiden terveydestä tai iästä. Pienet lapsethan ovat juuri sopivia solmimaan katkenneita langanpätkiä kutomakoneista, eikä koneita tarvitse edes täksi ajaksi pysäyttää.

Elizabethin ja katujen köyhien maailmat kohtaavat ja suojellun tytön silmät aukeavat maailman julmuudelle, joka vaanii lähempänä nurkan takana kuin voisi aavistaakaan. Saalistajien klubin maailma on tunnelmallinen ja tummasävyinen. 1800-luvun Lontoo on piirretty huolellisesti historiallis-myyttistä tarkkuutta vaalien. Vain ihmishahmot, etenkin lapset ovat toisinaan hieman jäykemmän oloisia. Steven Duprén jälki on silti miellyttävän omaperäistä ja helposti lähestyttävää. Albumin jännite pysyy vähäeleisesti loppumetreille asti, vaikka lukija alkaakin arvailla suurta juonenkäännettä päässään jo hyvissä ajoin. Viimeiset sivut ovatkin sitten jo sillä rajalla, onko shokkiefektiä kenties liikaakin. Käsikirjoittaja Valérie Manginia voi syyttää liioittelusta, mutta täytyy muistaa, että ajankohdan todellinen Itä-Lontoo oli vieläkin karmaisevampi paikka, jossa ihmishengellä ei ollut juuri minkäänlaista arvoa. Ranskankielisessä sarjakuvamaailmassa riittää valinnanvaraa, ja Saalistajien klubi 1 – Bogeyman on pätevä avaus Zoom Teufelilta, vaikka ei eurooppalaisen sarjakuvan kuolemattomalle mestaristasolle vielä ylläkään. Jälkimmäisessä osassa paha saa toivottavasti palkkansa.

JUHO MAURINEN: Rontticomics – Ihmismeri • Arktinen Banaani

Pieniä julmia tarinoita VESA SAARINEN

Mustassa huumorissa on monenlaisia sävyjä. Sen todistaa osaltaan Juho Maurinen, jonka Rontticomics-sarjakuva käsittelee synkän mutta lämpimän huumorin keinoin yksinäisyyttä, ajattelemattomuutta, epävarmuutta ja ihmisten kertakaikkisen yleistä sietämättömyyttä. Ihmismeri on ensimmäinen kokoelma-albumi Maurisen piirtämiä ja käsikirjoittamia Rontticomics-strippejä. Niissä tummanvinksahtaneet käsikirjoitukset yhdistyvät pastellinsävyiseen väripalettiin. Yhdistelmässä on äkkivilkaisulla paljon Joonas Rinta-Kannon Fok_It -menestysstripin piirteitä, mutta mistään pastissista ei ole kyse. Rontticomics on ilmeistä esikuvaansa pykälän verran julmempi ja vitsipainotteisempi: Maurisen visioissa hahmot eivät ole pääosassa, vaan pienet julmat tarinat. Sarjakuva onnistuu yllättävän hyvin olemaan sekä surullinen että huvittava. Vaikka strippien teemat ovat välillä synkkiä, yleissävy on lempeä, ei lainkaan ilkeä. Rontticomics on myös tervetulleen kantaa-

ottava: Maurinen on stripeissään avoimen, suvaitsevaisen, tasa-arvoisen yhteiskunnan puolella, ei vaivaannuttavasti vaan sarjakuvaan sopivalla tavalla. Vaikka Ihmismeri on kelpo ensivisiitti Rontticomics-maailmaan, se kärsii muutamista ensikokoelman oireista. Strippien käsikirjoitusten taso ja rytmi vaihtelevat liikaa. Maurinen käyttää stripeissään usein neljää ruutua, ja varsinkaan niissä isku ei aina osu oikeaan kohtaan. Välillä tuntuu siltäkin, että Rontticomics on esikuviensa vanki. Maurisella on kyllä oma ääni, mutta käsikirjoitus, piirros ja pahimmillaan molemmat kumartavat hetkittäin turhankin syvään toisten strippisarjakuvien suuntaan. Myös Maurisen tapa mennä strippeihin vitsi eikä hahmot edellä voi pidemmän päälle käydä kuluttavaksi paitsi lukijalle myös tekijälle. Ongelmista huolimatta Rontticomics oli ilahduttava uusi tuttavuus, jonka lempeänjulma huumori osui omaan mielentilaani yllättävänkin hyvin. Toivoa sopii, että Maurisen oma ääni stripintekijänä vahvistuu ja käsikirjoituskynä terävöityy, sillä kysyntää tummalle huumorille löytyy aina.

PERTTI JARLA: Fingerpori 10 • Arktinen Banaani

Juhlakalu edustuskunnossa VESA SAARINEN

Vuonna 2007 Helsingin Sanomien lukijat saivat kakisteltavakseen Pertti Jarlan strippisarjakuvan, joka on vuosikymmenessä kasvanut koko Suomen suosikkisarjakuvaksi. Välillä riemastuttava, välillä puujalkakömpelöydellään vaivaannuttava Fingerpori on huumoristrippisarjakuvan instituutio, joka on säilyttänyt tasonsa vuosien varrella hämmästyttävän hyvin. Siitä kunnia kuuluu paitsi kansantaiteilija Jarlalle myös niille lukemattomille lukijoille, joiden sanaleikit, puujalkavitsit ja muut kuivan fingerporihuumorin rääppeet ovat päätyneet kalsarinkuvituksiksi, mukinkoristeiksi, myös sarjakuvastripeiksi. Kymmenes Fingerpori-albumi on taattua itseään: albumillinen löyhästi teemoiteltuja, vuoroin värillisiä ja vuoroin mustavalkoisia strippejä, jotka ovat valtaosin lehtien sivuilta tuttuja. Kuten odottaa sopii, albumi on toimitusta, värejä ja taittoa myöten vahvaa ammattityötä. Siksikin kokoelma on aiempien Fingerpori-albumien tapaan myös kelpo lahjustavaraa sarjakuvia vähemmän kuluttaville sukulaisille. Kaikkien pitkäikäisten huumorisarjakuvien tavoin Fingerporin vitsaus on, että aina ei vain voi olla hauska. Stripit osuvat maaliin välillä paremmin, välillä huonommin.

Yhden jos toisenkin kahvipöytäraadin mielestä Fingerporin yleistaso on laskenut ensivuosistaan – että hauskoja vitsejä olisi aiempaa vähemmän, ja vitsiä väännetään jo väkisin. Itse en väitettä niele. Munaskutuntuman perusteella kymppialbumissa on vaivaannuttavia puujalkoja suunnilleen samassa suhteessa kuin aiemmissakin kokoelmissa. Se toki pitää kutinsa, että huumoristrippikokoelmat ovat parhaimmillaan pieninä paloina, alkuperäismuodossaan päivittäisen sanomalehden kevennyksinä. Kokoelmissa tulee helposti ähky – edes Karvinen ei ole hauska, jos sitä kahlaa kokoelmakaupalla. Vaan mitä uutta voi sanoa kymmenvuotiaasta Fingerporista, sarjakuvasta, josta on jo sanottu kaikki olennainen? Kaksi epäolennaista asiaa. Ensksi: erään sarjakuvia vähemmän lukevan ystäväni mielestä Fingerpori on parempi sarjakuva kuin Masi, mutta paskempi kuin Lassi ja Leevi. Totta. Toiseksi: kymmenennen albumin kansi toimii. Väriltään se on juhlakaluun sopiva yhdistelmä kultaa, paskanruskeaa sekä räkäsävyjä. Kansikuvapoika Jorma Suoron nenä näyttää puolikovalta penikseltä, suu kivesten ja peräaukon yhdistelmältä. Hyvä on Suomemme maa, kun varmaksi tietää, että tällä kannella koristeltua pökkelöhuumorisarjakuvakokoelmaa myydään satavuotiaassa valtakunnassamme tuhatmäärin.

RAOUL CAUVIN JA WILLY LAMBIL: Sinitakit – Nukketeatteri • Suomennos Anssi Rauhala • Zoom Teufel

Sormi laukaisimella TUOMAS TIAINEN

Ensialkuun onnittelut uuden kustantamon syntymisestä! Tai ”uuden”. Nimen Zoom Teufel takaa nimittäin paljastuu sarjakuvabisneksessä iät ajat huseeranneita kovanahkoja. Forlaget Zoom on vakiintunut tekijä Tanskanmaalla ja Zum Teufel läpi maamme leviävä Turun toivo. Yhteistyössä on voimaa ja yhteispainattamisessa eittämättä kustannustehokkuutta. Ranskalaissarja Sinitakit on peräisin ensin mainitun kustantajan laajasta katalogista. Mittaa on Sinitakki-nimikkeiden listallakin: Ranskassa on julkaistu liki kuusikymmentä albumia. Sinitakkeja (ransk. Les Tuniques Bleues) on Tanskassa julkaistu jo 1970-luvulta lähtien, eikä Suomessakaan lähdetä tyhjästä liikkeelle. Semic julkaisi yksittäiset albumit vuosina 1973 ja 1988, mutta ilman suurempaa suosiota. Jo sarjan nimestä voi päätellä, että tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltain sisällissotaan. Pääosassa ovat Unionin pottunokkaiset sotilaat korpraali Blutch ja kersantti Chesterfield. Kaljupäinen Blutch on niskuroiva mutta tarpeen tullen oikeamielinen jermu, Chesterfield ohjesääntöä enemmän kunnioittava aliupseeri. Aihepiiristä huolimatta kovinkaan raadollisiin sotatoimiin ei ainakaan tässä albumissa päästä.

Pääasiassa pyöritään leirissä, ja offensiivitkin ovat tässä tarinassa näyteltyjä. Valokuvaaja William Sutton saa Washingtonista tehtäväkseen dokumentoida sotaa innostavasti ja värväämishalukkuutta nostattavasti. 1860-luvun kamerakaluston ollessa kyseessä se tarkoittaa toimintakohtausten lavastamista. Sotilaat eivät tästä innostu, mutta joitain ihan kelpo vitsejä sentään saadaan. Aihepiirinsä ja muotonsa puolesta Sinitakit vertautuu tietenkin Lucky Lukeen, mikä on hieman epäreilua. Käsikirjoittaja Raoul Cauvin ja piirtäjä Willy Lambil kun eivät tavoita montaakaan murenaa René Goscinnyn ja Morrisin nerokkuudesta. Jotain tuttua tässä ikävystyttävän nyanssittomassa kohelluksessa on. Pyöreänenäisten veljeskamppailuun ensi kertaa osallistuvalle tulee väistämättä mieleen kieltolakisarja Sammy Day. Ja kappas, samainen Cauvinhan siinäkin korkeintaan keskinkertaiseen kurottaneessa sarjassa huseerasi käsikirjoittajan pallilla. Ehdottoman positiivista sen sijaan on pehmeäkantinen albumiformaatti, jonka olisi jo olettanut kadonneen historiaan. Suloista nostalgiantunnetta nostattaa myös kuvitus tasaisine väripintoineen. Lajityypin vannoutuneimmat ystävät viihtynevät tasapaksun albumin parissa ihan kohtuullisesti.

MATTHIEU BONHOMME: Mies joka ampui Lucky Luken • Suomennos Annukka Kolehmainen • Egmont

Lucky Luke juhlii piristävästi REIJO VALTA

Ranskassa pitkään jatkuneita albumisarjoja on piristetty 1990-luvulta lähtien erikoisjulkaisuilla, joissa nimekkäät sarjakuvantekijät ovat saaneet tehdä oman näkemyksensä klassisesta sarjakuvasankarista. Laajin tällainen tribuuttien kokoelma lienee Pikolla ja Fantasiolla. Morrisin (1923–2001) jälkeen Lucky Luken piirtämisestä on vastannut Achdé. Lucky Luken juhlavuoden kunniaksi kustantaja päätti tilata Matthieu Bonhommelta uudenlaisen näkemyksen 70 vuotta seikkailleesta sankarista. Angoulêmen sarjakuvafestivaalilla vuonna 2003 esikoisalbumistaan palkittu taiteilija teki työtä käskettyä. Lucky Luke on 1950-luvulta lähtien parodioita lukuunottamatta pysynyt varsin muuttumattomana käsikirjoittajien ja piirtäjien vaihdoksista huolimatta. Sarjakuvan kuvamaailma ja tarinoiden rakenne ovat hyvin tunnistettavia. Se on mahdollistanut nopean tuotannon: Lucky Luke -albumeja on ilmestynyt noin 80 ja Rantanplaneja pari kymmentä. Bonhomme on luonut omanlaisensa villin län-

nen. Albumin erilainen visuaalinen maailma on jopa säikäyttänyt joitakin lukijoita. Niin tutuksi, turvalliseksi ja muuttumattomaksi Lucky Luken maailma on koettu. Bonhommen villi länsi on perinteinen ja vertautuu enemmän selkeisiin villin lännen sarjakuviin kuin Lucky Lukeen. Huumoria ei uutuudestakaan puutu, mutta tarinan yleislinja on klassisemman villin lännen seikkailun suuntainen. Lucky Luke saapuu pikkukaupunkiin, joka on joutunut mielivaltaisten Bonen veljesten haltuun. Tavalliset kansalaiset toivovat nimekkään sankarin puhdistavan kaupungin. Albumin nimestä ja ensimmäisen sivun vihjailusta huolimatta Lucky Luke ei kuole eikä tule edes ammutuksi. Sankari toimii niin kuin sankarin pitää, vaikka joutuu välillä itsekin epäillyksi. Sankarilla on aina uskollisia tukijoita. Juhla-albumi on kelpo luettavaa. Läpi tarinan jatkuva Lucky Luken epäonnisuus sätkän käärimisessä tuo mieleen René Goscinnyn rakentamat juonikaavat. Yrityksistä huolimatta Luke ei liity takaisin tupakkamiesten joukkoon. Piristävällä tavalla erilainen juhlaseikkailu!

Pienet lehdet Lähetä pienlehtesi tai omakustannealbumisi arvioitavaksi Sarjainfoon! Uusi arvostelija on tamperelainen sarjakuvapiirtäjä ja pienlehtikustantaja Otso Höglund. Osoite on Otso Höglund c/o Tilitoveri, Tammelan puistokatu 30– 32 C 48, 33100 Tampere. Vaihtoehtoisesti voit lähettää linkin nettisarjakuvaan osoitteeseen otso.hoglund@sarjakuvaseura.fi.

muun tekniikan näin ylitsevuotavaa yhdistelemistä. Olisi mielenkiintoista nähdä Sinisalon alkuperäinen käsikirjoitus ja vertailla, miten Teponojan luoma maailma vastaa sitä. Juonta on vaikea kuvailla, tarina kulkee omia latujaan ja enimmäkseen umpihangessa, mutta mielenkiinto ei silti herpaannu. Tällä kaikella lienee jokin tarkoitus, joka helpommin avautuisi lukijalle ilmestyksenomaisesti paralleelisissa tajunnantiloissa. Seuraavalla lukukerralla täytynee matkustaa aliseen shamaanirummun avulla.

Kaunis mieli Otto Sinisalo ja Tuukka Teponoja Sinisalo ja Teponoja ovat julkaisseet jo viime vuonna tämän graafisesti kunnianhimoisen, kovakantisen albumin, jonka arvostelun päätyminen palstalle on vähän hassua, sillä kyseessä ei ole varsinainen pienlehti. Jokaisen taiteilijan pitäisi edes joskus päästä väsäämään jokin tuotos vapaana kaikista ulkoisista ja sisäisistä rajoitteista tai deadlineista. Tai sitten ei, sillä usein moiset jäävät aikaa ja energiaa nieleviksi ikuisuusprojekteiksi, mutta onneksi Kauniille mielelle ei käynyt näin. Paperilaadun valinta ei ole osunut aivan sataprosenttisesti nappiin. Toisaalta moinen pikkuvirhe ei haitanne lukijaa, sillä Teponojan visuaalinen tykitys on todella hengästyttävää: harvoin jos koskaan näkee (lavastetun) valokuvan, piirroksen ja ties minkä

Nähdessään peräkkäin aseteltuja kuvia (ainakin länsimainen) lukija alkaa automaattisesti kehitellä näihin kuviin perustuvaa tarinaa mielessään. Se on olennainen tapa, jolla jäsennämme näkyvää ympäristöä. Tuomas Tiainen onnistuu räjähtävällä sarjakuvallaan – tai kuvien sarjallaan – menestyksekkäästi haastamaan kyseisen tapamme hahmottaa, sillä eihän tästä saa mitään tolkkua. Ja hyvä niin. Itse palasin useasti teoksen äärelle ymmärtääkseni sitä perinteisessä mielessä ”paremmin”, mutta jouduin luovuttamaan ja annoin barokkimaisesti aiheiden runsautta pursuavien, graffitia ja sarjakuvan sekä poptaiteen elementtejä hyödyntävien ja/tai niihin viittaavien kuvien vain huuhtoa aivojani.

TUOMAS TIAINEN

TUUKKA TEPONOJA

Kliida klaada kluuda Tuomas Tiainen

ELISA RUUHIJÄRVI

Laika and I Elisa Ruuhijärvi Vaikka tapahtumapaikkana on avaruus, ei tämä kuitenkaan mitään varsinaista scifiä ole. Ensilukemalta yksinkertaiselta vaikuttavasta, lähes tekstittömästä ja unenomaisesta tarinasta voi löytää viittauksia ystävyys- tai yleisemminkin ihmissuhteiden kipupisteisiin, vaikkakin toinen hahmoista on esitetty astronauttikoiran hahmossa. Yhden onnistuneesti valitun lisävärin suvereenisti hallittu käyttö syventää rennolla viivalla piirrettyjä, yksityiskohdiltaan sinänsä melko askeettisia piirroksia. Sarjakuva on lähes tekstitön.

mäistä mustuutta, samoin kuin johdantona toimiva erillinen, pintatasolta jopa suorastaan sympaattinen tarina, joka hämää lukijan uskomaan, että nämä toki fiktiiviset, mutta silti käsinkosketeltavan todentuntuiset hahmot kykenisivät hyvään. Tämän esinäytöksen viimeinen kohtaus kuitenkin vihjaa kyseessä olleen pelkkä harha-aistimus, ja herkän episodin merkitys myöhempien sivujen tapahtumien valossa onkin lähinnä siinä, miten lukija sen avulla johdatellaan salakavalasti sisälle päähenkilöiden outoon kokemusmaailmaan. Onko heidän ”inkvisitioksi” kutsumansa murhaajarinki todella olemassa? Onko se jotakin, mistä he kuvitelmissaan hakevat tukea veriselle toiminnalleen, jonka pohjimmiltaan tietävät olevan kieroutunutta ja sairasta? Onko kyseessä sittenkään kaksi eri henkilöä, vai saman massamurhaajan jakautunut persoonallisuus? Kysymykset jäävät (edelleen) avoimiksi ja lukija on vapaa tekemään omat tulkintansa.

Kätyrit on edennyt jo seitsemänteen numeroonsa. Päähenkilökaksikon seikkailut noudattelevat entisiä latuja, mutta miksipä toimivaa konseptia pitäisi muuttaa. Kaksi harhaista sarjamurhaajaa lahtaa kansaa edellisten julkaisujen malliin, legitimoiden toimintansa hengellisillä motiiveilla. Harva taiteilija uskaltaa heittäytyä Tervapuron lailla luotaamaan ihmismielen pimeimpiä syövereitä. Tätä lukiessa tuntee ikäänkuin olevansa vääristyneen tajunnan sisällä ja katselevansa sieltä maailmaa, jossa kaikki vastaantulijat näyttäytyvät jollakin tapaa pelottavina ja uhkaavina: noitina, väkivaltaisina saatananpalvojina ja demoneina, joiden saattaminen pois päiviltä tuntuu ekstremistisen uskonnollisuuden läpitunkemaa, häiriintynyttä logiikkaa käyttäen jopa järkeenkäyvältä. Rennontuntuisesti iloitteleva piirrostyyli ja ajoittainen huumorin pilkahdus korostaa sisällön äärim-

HENRI TERVAPURO

Kätyrit #7 – Velhonaisen älä salli elää! Henri Tervapuro

hämäävän yksinkertaista dramaturgiaansa monitasoisemmassa sarjakuvanovellissa “Girl Gang Bang Bang: Crafting accident”, jonka väritys on silmiä hivelevää. Wallis Eatesin sarjakuvia olisi mielellään lukenut enemmänkin kuin vain tuon tässä julkaistun sivun, onneksi niitä voi hakea lisää netistä.

EMMI VALVE

Häilyvä minuus Eri tekijöitä Sarjakuvakeskuksen järjestämän kaksivuotisen sarjakuvailmaisun kurssin osallistujien antologia Häilyvä minuus yllättää iloisesti. Usein tämäntyyppiset kurssijulkaisut tuntuvat väkisin kasaan runnotuilta ja monesti niissä yksittäiset työt, olivatpa kuinka hienoja tahansa, eivät pääse erottumaan sekalaisesta joukosta. Tämän kokoelman kohdalla on toisin, eri sarjakuvat tukevat toisiaan yhteisen teeman (”minuus”) ansiosta, minkä vuoksi kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Piirrostyylit vaihtelevat, välil-

Kokoelma esittelee muutaman yhdysvaltalaisen, brittiläisen ja suomalaisen feministisen sarjakuvayhdistyksen toimintaa ja tekijöitä. Suomesta mukana on FEMSKT, Yhdysvalloista Ladies’ Night Anthology ja Iso-Britanniasta Comic Book Slumber Party sekä Laydeez Do Comics. Hiukan pintaraapaisuksihan tämä jää kunkin tekijän kohdalta, sillä lehti ei ole kovin paksu ja siihen on sisällytetty melkeinpä niin monta erityylistä sarjakuvataiteilijaa kuin on vain saatu sivuille mahtumaan. Tästä johtuva hajanaisuus häiritsee hiukkasen. Lähes kokonaan väreissä julkaistu antologia on sinänsä varsin laadukkaan ja professionaalin näköinen ulkoasultaan. Yleisilme on kepeä olematta pinnallinen. Useimmat sarjakuvanäytteet ovat visuaalisesti tasokkaita ja sisällöllisesti mielenkiintoisia ja/ tai hauskoja. Muutamat on tehty päätarkoituksena lukijan valistaminen ja asennekasvatus, joissakin ohjeistetaan, miten oman sarjakuvatoimintaporukan perustaminen kannattaa tehdä, monissa analysoidaan ihmisten välisten suhteiden (valta)rakenteita, osa on avoimen yhteiskuntakriittisiä. Emmi Valveen kadehdittavan suvereeni ote erottuu joukosta kerronnaltaan pienimuotoisessa, mutta

JANNA KOLEHMAINEN

The International Girl Gang Encyclopedia Eri tekijöitä

nuksen kanssa painiskeleva, sympaattinen, itsemurhaa hautova susi. Tarina tuntuu jäävän kesken, mutta toivoakseni mielenkiintoisen ja persoonaltaan moniulotteisen hukan edesottamukset saavat (tai kenties ovat jo saaneet?) jatkoa jossain muodossa.

SAMI AHO

lä taso myös horjahtelee, mutta meno on mukavan raadollista. Katri Joensuun “Kai sä tajuut ettei toi oo ihan normaalia” osuu todella nappiin tuodessaan esille tiettyjä alkoholikulttuuriimme liittyviä sosiaalisia paineita ja kieroutuneita käyttäytymisodotuksia. Saman tekijän toinen sarjakuva, jossa takavuosien lastenohjelmista, ympäristönsuojelukampanjoista sekä ties mistä tutut hasbeen-eläinhahmot hengaavat menestykästä uraansa jälkilämmitellen ja tuopin äärellä muistellen, olisi kaivannut terävöittämistä ja tiivistämistä. Mutta toisaalta: tämmöistä lätinäähän baari- ja muut arkikeskustelut ovat. Vaikka ote on humoristinen, on taustalla synkempiä sävyjä, tunne kaiken tarkoituksettomuudesta ja elämän valumisesta viemäriin. Aurinko paistaa, mutta Teneriffa on vaihtunut kaljakoppaan Näsijärven rannassa. Piirrostyyli kaipaa vielä hiomista, mutta se ei hykerryttävää lukukokemusta haittaa. Lotta Lindroosin “Kohtaamisia” uuttaa tyylikkäästi piirrettyä ironiaa sosiaalisten tilanteiden kömpelöstä pinnallisuudesta, jonka alla todellisuus on tarua rumempi, tuoden mieleen jotkut samaa aihepiiriä sivuavat Joakim Pirisen teokset. Janna Kolehmaisen sarjakuvassa alleviivatun naiivi ja itsekeskeinen päähenkilö liihottelee romanssikuviossaan kohti hyvin todennäköistä karua heräämistä; Hanne Kiiverin tarina on sille ikään kuin rinnakkaisteos, jossa päähenkilön minuus on vaarassa hukkua tuhoisaan parisuhteeseen manipuloivan kumppanin kanssa. Valtteri Lindholmin sanaton sarjakuva on visuaalisesti upea, etenkin valon ja varjon käytön osalta. Se jää kuitenkin viipyilevässä tuokiokuvassaan sisällöllisesti hiukan altavastaajaksi rujomman näköisten teosten rinnalla. Hiukan sama vaiva on Minna Turusen piirroksiltaan puhtaaksiviljellyn täydellistä claire ligne -koulukuntaa edustavalla tuotoksella. Tällä kertaa minuus on hukkumassa aikamme työelämän vaatimuksiin olla tavoitettavana kellon ympäri, ilman hetkiä, joita voisi kutsua täysin omaksi ajakseen. Johanna Lindholm kiteyttää sympaattisella piirrosjäljellään sen yleisinhimillisen tunteen, kun muistelee jotain vaikeaa tilannetta aikaisemmassa elämänvaiheessa ja haluaisi rohkaista ja lohduttaa silloista itseään. Carolina Weckmanin sarjakuvan päähenkilö on ulkopuolisuuden kokemuksen ja ajoittaisen masen-

Dead Genesis Split Series #3 Sami Aho, Reijo Kärkkäinen Sami Ahon “Maalari maalaa taloa” -sarjakuvan tajunnanvirrassa voi aistia kaikuja 1960-luvun psykedeliasta. Viivan käyttöön kaipaisi vähän enemmän vaihtelua, vaikka joissakin kuvissa (kuten esimerkiksi siinä, miten vanhanaikainen kamiina on piirretty) tasapaksu ote toimiikin. Käsikirjoitus etenee ilman tekstiä polveillen toistuvien kuva-aiheiden avulla, mutta on hieman yllätyksetön. Siirtymät kohtauksesta toiseen sujuvat välillä sulavasti, toisinaan ne kuitenkin ovat keinotekoisen oloisia. Voisi kuvitella, että sarjakuva on syntynyt unen pohjalta, sen sisäinen logiikka muistuttaa kovasti alitajunnan tapaa assosioida merkityksiä sattumanvaraisten elementtien välille. Reijo Kärkkäisen “Varikko” muistuttaa Ahon sarjakuvaa siinä, että perinteinen ”juoni” ei hallitse käsikirjoitusta, vaan kyse on enemmänkin mielleyhty-

Vuoden 2017 numerot ilmestyvät huhtikuussa, heinäkuussa, lokakuussa ja tammikuussa 2018. Sarjainfo on Kultti ry:n jäsen. Kiitos tuesta Opetus- ja kulttuuriministeriölle. ISSN 0356-4967

mien ketjusta. Tosin Kärkkäinen käyttää tätä kerrontatekniikkaa tietoisesti, eikä kyse ole unista vaan reaalimaailmasta ja ihmisten vuorovaikutuksesta elämässämme todellisuudessa. Teksti on joko hyvin pitkälle mietitty etukäteen, tai sitten kyse on armoitetusta verbaalisesta lahjakkuudesta. Lukijan mielenkiinto vangitaan kuin oppikirjaesimerkissä ensimmäisen kuvan ensimmäisessä lauseessa: ”Jeesus rakensi hot rod -autoni”. Myöhemmin todetaan: ”Huomenna on tarkoitus kohdata mahdollinen merkittävyys”. Teksti ja kuva ovat orgaanisessa sopusoinnussa. Tussia on käytetty tietoisen roiskuvasti rumankauniilla tavalla, joka on ollut yleistä ns. taidesarjakuvassa vuosikausia. Kärkkäisen tapauksessa se vaikuttaa kuitenkin tuoreelta ja luontevalta, miellyttäen myös esteettistä silmää.

Päätoimittaja: Aino Sutinen Toimitussihteeri: Onni Mustonen Ulkoasu ja kuvatoimitus: Ville Manninen Taitto: Heidi Salminen Arvostelut: Ville Hänninen Osoiterekisterivastaava: Pauli Ruonala Sähköpostit muotoa etunimi.sukunimi@sarjakuvaseura.fi Toimitus: sarjainfo@sarjakuvaseura.fi Sarjainfon kirjoittajat vastaavat itse mielipiteistään. Avustajat tässä numerossa: Otso Höglund, Vesa Kataisto, Panu Kinnunen, Reetta Laitinen, Kivi Larmola, Apila Pepita Miettinen, Pirita Paananen, Hannele Richert, Vesa Saarinen, Tuomas Tiainen, Jyrki Vainio, Reijo Valta, Juha Veltti, Kati Vuopala.. Paino: Waasa Graphics, Vaasa Paperi: Edixion 100 g/m2 & 250 g/m2

REIJO KÄRKKÄINEN

Ilmoitushinnat: Koko sivu 450 €, vuodeksi 1500 € Puoli sivua (vaaka/pysty) 300 €, vuodeksi 1000 € Bannerimainos (144 x 38 mm) 150 €, vuodeksi 500 € 144 x 38 mm Pienlehti-ilmoitus (70 x 38 mm) 20 €

Kaikkiin ilmoituksiin kuuluu myös bannerimainontaa verkossa. Ilmoitushinnat vain verkossa: 1 vk 70 €, 1 kk 200 €. 3 kk 450 €. Julkaisija: Suomen sarjakuvaseura Sarjakuvakeskus, Porthaninkatu 9, 00530 Helsinki

Suomen

sarjakuvaseura

J ä s e n e d u t Asema Kustannus tarjoaa korttia näyttämällä Helsingin sarjakuvafestivaaleilla kolme albumia kahden hinnalla. Fantasiapelit -ketjun liikkeet tarjoavat -10 % sarjakuvista jäsenkorttia näyttämällä myymälöissä. Taidetarvikeliike Farbe Kaapelitehtaalla (Tallberginkatu 1 C 2.krs, Helsinki) -20 % normaalihinnoista. Geezers the Shop (Pengerkatu 22, Helsinki) tarjoaa alennuksia ostoksista liikkeessä: 10 % alennuksen tusseista ja kirjallisuudesta sekä 5 % alennuksen spraymaaleista. Jalava tarjoaa 10 % alennuksen kirjoistaan myymälässä ja verkkokaupassa. Verkkokaupassa alennuksen saa koodilla SKSEURA. Laatua lapsille tarjoaa verkkokaupassaan 20 % alennuksen koodilla “sarjakuvaseuran jäsen.” Otavan Kirjakauppa (Uudenmaankatu 10, Helsinki) antaa alennusta -30 % normaalihinnoista myymälässä. Pieni Leffakauppa (Vaasankatu 27, Helsinki) tarjoaa -10 % tuotteista myymälässä.

2 0 1 7 – 2 0 1 8 Sarjakuvien erikoisliike Kulku-Katin Pojassa (Läntinen Brahenkatu 12, Helsinki) saat kortilla -10 % tuotteista. Kirjakauppaketju Rosebud tarjoaa alennusta -10 % kirjakaupoissa sekä verkkokaupassa. Sarjakuvakeskuksen kursseista on jäsenille kurssikohtainen alennushinta sekä kirjakaupan uusista kirjoista -10 %. Taidetarvikeliike Snow White (Hämeentie 2 M, Helsinki), -15 % taidetarvikkeista (ei kehyksistä tai kehystyksestä). Taidetarvikeliike Tempera (Uudenmaankatu 16, Helsinki) tarjoaa alennuksia ostoksista liikkeessä: -10–15–20 % riippuen tuotteesta. Turun Sarjakuvakauppa tarjoaa -10 % tuotteista Turun ja Helsingin myymälöissä sekä verkkokaupassa. Syötä ostoskorissa alennuskoodiksi SSS ja jäsenkorttisi numero yhteen kirjoitettuna.

Helsingin sarjakuvafestivaalien 2016 T–paita

ALE!

17€

Festivaalipaita Kaisa Lekan kuvituksella, kullanvärinen painatus mustalla pohjalla. 100% puuvillaa. Tavallinen malli S–L tai ladyfit XS–XL. Kysy eri kokoja ja tilaa: info@sarjakuvaseura.fi

Suomen sarjakuvaseura on sarjakuva-alan keskusjärjestö, joka on toiminut vuodesta 1971. Sarjainfo-lehti perustettiin vuonna 1972. Liittymällä saat Sarjainfon kotiisi neljästi vuodessa sekä jäsenkortin etuineen. Jäsenmaksu 30 €/vuosi, alle 18-vuotiailta 25 €

Kevätkokous 26.4.2017 Sarjakuvaseuran sääntömääräinen kevätkokous järjestetään ke 26.4.17 klo 18 alkaen Sarjakuvakeskuksella, osoite Porthaninkatu 9, Helsinki. Tervetuloa vaikuttamaan!

Lisätiedot ja tilaukset: sarjakuvaseura.fi Suomen sarjakuvaseura somessa:

facebook.com/sarjakuvaseura twitter.com/sarjakuvaseura facebook.com/sarjainfo

Suomen sarjakuvaseura Porthaninkatu 9 00530 HELSINKI Irtonumero: 8 € ISSN 0356-4967

9 770356 496000

00174