Sarjainfo #185, 4/2019

Suomen sarjakuvaseura Porthaninkatu 9 00530 HELSINKI Irtonumero: 8 € ISSN 0356-4967

496000

Let’s try again.

So, we’ve been doing this comic about owl people...

Guys? Could you tone it down for a while!?

#185 4•2019

9 770356

00185

AAPO KUKKO • NOAH VAN SCIVER • HANNA GUSTAVSSON • WILLEM

................Oh great.

Now everybody’s staring...

Uh, here’s link: realmofowls.com

AAPO KUKKO NOAH VAN SCIVER • HANNA GUSTAVSSON • WILLEM

Sarjakuvakeskuksen kuulumisia Kevään kurssit Sarjakuvakeskuksella

• • • • • • • •

Sarjakuvailmaisu 1 & 2 Ma 20.1.-13.4. klo 17-18.45 Kuvituskurssi Ti 21.1.-14.4. klo 18-19.45 Käsikirjoituspiiri Kokoontuu kuukausittain sopimuksen mukaan.

Comics 101 Thurs 23/1/-16/4 6pm–8pm Metacognitive comics 2.O Mon 20/1/-13/4 7pm–8:45pm Stop motion -animaation intensiiviviikonloppu La 29.2. klo 16.15-19 & su 1.3. klo 10-16 Nuorten sarjakuvakurssi Ti 21.1.-14.4. klo 16-17.45 Lasten talviloman sarjakuvaleiri Ma-pe 17.–21.2. klo 10–15

AVOIMET TYÖPAJAT • • •

Torstain croquis-illat Perjantaipaja Lasten lauantait joka kuun viimeisenä lauantaina

Galleria Sarjakuvakeskus

Tommi Musturin Future galleriassa 1.2. asti. Tommi Musturin FUTURE on lehtinä ilmestyvä scifi-eepos. Se kietoo lukijansa tarinoiden verkkoon kuljettaen tätä menneisyydestä nykyhetken kautta tulevaisuuteen.

Hae paikkaa omalle gallerianäyttelylle! Sarjakuvaseuran jäsenille alennus.

• • • • • • •

J ä s e n e d u t

2 O 1 9 – 2 O 2 O

Asema Kustannus tarjoaa korttia näyttämällä Helsingin sarjakuvafestivaaleilla kolme albumia kahden hinnalla.

Otavan Kirjakauppa (Uudenmaankatu 10, Helsinki) antaa alennusta -30 % normaalihinnoista myymälässä.

Sarjakuvien erikoisliike Kulku-Katin Pojassa (Läntinen Brahenkatu 12, Helsinki) saat kortilla -10 % tuotteista.

Kirjakauppaketju Rosebud tarjoaa alennusta -10% kirjakaupoissa sekä verkkokaupassa.

Sarjakuvakeskuksen kursseista on jäsenille kurssikohtainen alennushinta.

Taidetarvikeliike Snow White (Hämeentie 2 M, Helsinki), -15 % taidetarvikkeista (ei kehyksistä tai kehystyksestä).

Taidetarvikeliike Tempera (Uudenmaankatu 16, Helsinki) tarjoaa alennuksia ostoksista liikkeessä: -10–15–20 % riippuen tuotteesta.

Turun Sarjakuvakauppa tarjoaa -10 % tuotteista Turun, Helsingin ja Oulun myymälöissä sekä verkkokaupassa. Syötä ostoskorissa alennuskoodiksi SSS ja jäsenkorttisi numero yhteen kirjoitettuna.

Lasten sarjakuvakurssit Arabiassa Ke 22.1.-15.4. klo 15-16.45 Animaation peruskurssi Arabiassa To 23.1.-16.4. klo 17-18.45 Animaation jatkokurssi Arabiassa Ti 21.1.-14.4. klo 17-18.45.

Lasten sarjakuva- ja animaatiokurssi Vuosaaressa Ma 20.1.-13.4. klo 17–18.30 Lasten sarjakuvakurssi Tapiolassa Ke 22.1.-15.4. klo 17-18.45 Lasten sarjakuva- ja animaatiokurssi Karakalliossa To 23.1.-16.4. klo 17-18.30 Animaatiokurssi Tapiolassa Ke 22.1.-15.4. klo 15-16.45 Tulossa myös seniorikursseja!

Alennetut hinnat Suomen sarjakuvaseuran jäsenille, opiskelijoille, työttömille, eläkeläisille ja lasten sisaruksille.

Lisätietoa ja ilmoittautuminen:

sarjakuvaseura

SÄRÖ RY Sarjakuvaseuran jäsenenä voit hakea Särö-kulttuuriyhdistyksen ylläpitämään Oder-residenssiin Saksassa.

Kevään kurssit sarjakuvapisteillä

•

Suomen

SARJAKUVABLOGIT.COM Suomen sarjakuvaseuran ylläpitämälle blogisivulle voi seuran jäsenenä luoda oman sarjakuvablogin.

Katso kaikki jäsenedut osoitteessa sarjakuvaseura.fi/jasenedut

LEHTIARKISTO 1972–2o15

Blogissa mm.

•

» sarjakuvakeskus.fi/kurssit

Hannele Richertin Suuntavaisto kertoo nuoruudesta, eriarvoisuudesta, rahasta ja rakkaudesta » sarjakuvakeskus.fi/blogi

SARJAKUVAKESKUS kursseja • galleria • Turun sarjakuvakauppa Porthaninkatu 9 (Kallio) 00530 Helsinki info@sarjakuvakeskus.fi

Avoinna ma–pe klo 15–19, la klo 11–16 www.sarjakuvakeskus.fi Facebook: Sarjakuvakeskus Twitter: @comicscenter Instagram: @sarjakuvakeskus

Lue vanhoja Sarjainfoja ilmaiseksi. Vuosien 1972– 2012 arkisto on osoitteessa sarjakuvaseura.fi ja 2013–15 lehdet osoitteessa issuu.com/sarjakuvakeskus.

Suomen sarjakuvaseura on sarjakuva-alan keskusjärjestö, joka on toiminut vuodesta 1971. Sarjainfo-lehti perustettiin vuonna 1972.

Liittymällä saat Sarjainfon kotiisi neljästi vuodessa sekä jäsenkortin etuineen.

Jäsenmaksu vuodelle 2o2o 35 €/vuosi, alle 18-vuotiailta 3o €

TILAA UUTISKIRJE Tilaa sähköpostiisi Suomen sarjakuvaseuran uutiskirje alan uutisista ja tapahtumista, meillä ja muualla. sarjakuvaseura.fi/fi/uutiskirjeet

Lisätiedot ja tilaukset: sarjakuvaseura.fi Suomen sarjakuvaseura somessa:

facebook.com/sarjakuvaseura twitter.com/sarjakuvaseura facebook.com/sarjainfo

Taidetarvikeliike Tempera Uudenmaankatu 16 00120 Helsinki Avoinna ma-pe 9–18, la 10–16

Liikkeessä alennukset Suomen sarjakuvaseuran jäsenkortilla 10–20 % riippuen tuotteesta!

Myös verkkokauppa! tempera.com

Kansi: Aapo Kukko

2 Sarjakuvakeskuksen kuulumisia 6 Uutisruutu 12 Vinjetisti: Jiipu Uusitalo

Ilmestyy neljä kertaa vuodessa.

Sarjainfo on Kultti ry:n jäsen.

Kiitos tuesta Opetus- ja kulttuuriministeriölle.

ISSN 0356-4967 Toimitus, kirja-arviot ja osoitteenmuutokset: sarjainfo@sarjakuvaseura.fi Päätoimittaja: Aino Sutinen Toimitussihteeri: Onni Mustonen Ulkoasu ja kuvatoimitus: Ville Manninen Pienlehdet: Otso Höglund Sähköpostit muotoa etunimi.sukunimi@sarjakuvaseura.fi.

Avustajat tässä numerossa: Piia Anttonen, Lasse Hauerwaas, Ville Hänninen, Ahma Hokkanen, Outi Iivonen, Heikki Jokinen, Vesa Kataisto, Reetta Laitinen, Kivi Larmola, Sanna Larmola, Maria Paldanius, Reine Palmqvist, Timo Ronkainen, Henry Söderlund, Tuomas Tiainen, Jiipu Uusitalo, Jyrki Vainio, Reijo Valta, Miia Vistilä ja Kati Vuopala.

Sarjainfon kirjoittajat vastaavat itse mielipiteistään.

YM

R PÄ

ISTÖME

R

I

4

Paino: Waasa Graphics, Vaasa Paperi: Edixion 100 g/m2 & 250 g/m2 KK

14 21 Kauhusarjakuvan historia, osa 4 32 Willem 36 Noah van Sciver 41 Sarjakuva: Noah van Sciver 45 Hanna Gustavsson 48 Pohjoinen Kustannustoiminta 50 Matkoilla: Kioton manga-museo 52 Ajan vangit: Mikko Valtonen 54 Kuvan ja sanan jaksollinen järjestelmä 56 Tintin kuumatka tieteen silmin 59 Arviot 78 Pienet lehdet Aapo Kukko

M

ILJ

ÖMÄRK

T

Painotuotteet 4041 0822

Ilmoitushinnat: Koko sivu 450 €, vuodeksi 1500 € Puoli sivua (vaaka/pysty) 300 €, vuodeksi 1000 € Bannerimainos (144 x 38 mm) 150 €, vuodeksi 500 € 144 x 38 mm Pienlehti-ilmoitus (70 x 38 mm) 20 € Kaikkiin ilmoituksiin kuuluu myös bannerimainontaa verkossa.

Ilmoitushinnat vain verkossa: 1 vk 70 €, 1 kk 200 €. 3 kk 450 €.

Julkaisija: Suomen sarjakuvaseura ry Sarjakuvakeskus, Porthaninkatu 9, 00530 Helsinki

Ahma Hokkanen, sarjakuvantekijä, tatuoija.

Kahdesta asiasta en aio koskaan luopua: koirien paijaamisesta ja patriarkaatin purkamisesta sarjakuvien avulla.

TEKSTI Aino Sutinen

KUVITUKSET Pii Anttonen

Presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolla nähtiin hauska tempaus, kun kaksi Eisner-palkintoa osana Giant Days -sarjakuvan tiimiä pokannut turkulainen Max Sarin sai kutsun. Hän teetti frakin, johon oli painettu näytekuvia suomalaisten sarjakuvataiteilijoiden töistä. Idea oli Sarinin, kuvat pyydettiin joukkoistamalla ja takin toteutti nuori Pyry Ruonavaara.

Sarin kertoi Ylelle (Ylen uutiset 6.12.): “Kutsu merkitsee minulle sitä, että sarjakuvataiteilijoiden ala on nähty ja heitä luetaan. Sen vuoksi takissanikin on esillä yli sadan sarjakuvataiteilijan töitä."

Kun itse tulin Sarjakuvakeskukselle ja sarjakuvapiireihin kymmenen vuotta sitten, yksi ensimmäisistä tapaamistani ihmisistä oli juuri Max Sarin, joka kannusti tekemään sarjakuvia.

Pii Anttonen, media-apina.

Aloitin puhumalla teknologiasta mikrofoniin, nyt kirjoitan artikkeleja ja arvosteluja lehtiin. Ja sitten joku vielä on sitä mieltä ettei maailma ole kaoottinen järjestelmä ilman mitään logiikkaa...

Kirjoittamisen lisäksi piirrän ja käsikirjoitan sarjakuvia ja pyörin Feministisen sarjakuvatoiminnan hangaroudina järkkäilemässä ja myymässä. Sukat ovat eri paria.

Suomalaiselle sarjakuvalle taiteenalana toivoo tietysti yhteiskunnallista tukea ja näkyvyyttä. Itse toivon muun muassa että tulevaisuudessa saadaan pysyvät tilat ja rahoitus sarjakuvamuseolle, ja olisi hauska nähdä siellä esimerkiksi tämä takki. Lisäksi viime aikoina on ihmetelty seuraavaa: miksi sarjakuvan ja kuvituksen aloille ei jaettu tänä vuonna vuosittaista valtionpalkintoa?

Sarjakuva sopii moneen ja näkyy monessa paikassa.

On paljon käyttämätöntäkin potentiaalia ja vielä kuvittelemattomia tapoja. Ensi vuoden ensimmäinen numero on dokumentaarisen sarjakuvan teemanumero. Mitä kaikkea sarjakuvalla voi tehdä?

5

Islantiin sarjakuvaseura

Islanti on pieni maa, jolla on kokoonsa nähden suuri sarjakuvakenttä. Taidemuoto on kuitenkin pitkään jäänyt marginaaliin esimerkiksi apurahoista päätettäessä. Asian korjaamiseksi syksyllä perustettiin Islannin sarjakuvaseura eli TICS (The Icelandic Comics Society). Islannin sarjakuvaseuran päämääränä on edistää sarjakuvakulttuuria Islannissa ja islantilaisen sarjakuvan asemaa maailmalla. ”Islannissa tehdään maailmankuulua taidetta aina musiikista elokuvin ja kirjoihin. Sigur Rós ja Björk tunnetaan kaikkialla, ja islantilaiset teokset ovat haluttuja, joten bisnesnäkökulmasta sarjakuvat ovat erinomainen vientituote”, seuran perustaja Atla Hrafney kertoo The Reykjavík Grapewine -verkkosivulle. ”Tekijät kuten Hugleikur Dagsson todistavat, että islantilainen sarjakuva on luonnonvoima, joka yltää rajojemme ulkopuolelle."

Ei ole sattumaa, että TICSin ensimmäinen näyttely, joka järjestettiin Reykjavikissa lokakuussa, oli tehty yhteistyössä suomalaisten tekijöiden kanssa. ”Tällaiset työpajat ja näyttelyt ovat rutiininomaisia Suomessa, mutta meille historiallisia”, Hrafney toteaa. Vaikka vastaavanlaisten projektien toteutuminen vastaisuudessa on pitkälti kansainvälisistä yhteistyökumppaneista riippuvainen, seuralla on suuret suunnitelmat. ”Meillä on vähän enemmän painetta viedä asioita pidemmälle, ja sitä me haluammekin tehdä.”

Manganäyttely Tampereella

Tampereen taidemuseon suuri kahden manga-aiheisen näyttelyn kokonaisuus jatkuu vielä 5.1.2020 asti.

Japanilaisen mangan luojaksi ja jumalaksi nimitetyn Osamu Tezukan (1928–89) originaaliteoksista koostuva näyttely Osamu Tezuka – Mangan jumala on Tezukan ensimmäinen museonäyttely Euroopassa.

Samalla MangaMania! -näyttely esittelee mangaa laajemmin. Se pureutuu mangaan laajana yhteiskunnallisena ilmiönä ja taidemuotona. Se perustuu Kioton kansainvälisen Manga-museon ja Kioton Seikayliopiston kansainvälisen manga-tutkimuskeskuksen laajaan tutkimustyöhön. » tampereentaidemuseo.fi

Kamalasta Luonnosta podcast

Kamala Luonto – Eläimen tarkoitus -podcast on kuunneltavissa Yle Areenassa. Mikko Kaukolampi

6

on käsikirjoittanut ja ohjannut 10-osaisen sarjan Jarkko Vehniäisen ja Marja Lappalaisen strippisarjakuvan pohjalta.

Kulttisarjakuva näyttämölle Tampereella

Helsingin Teatteri Takomossa syksyllä ensi-iltansa saanut Ruusuruoska-näytelmä jatkuu Tampereen Työväen Teatterin Kellariteatterissa 6.2.2020 alkaen.

Esa Kirkkopellon ohjaama kokeellinen näytelmä perustuu kuvataiteilija Alpo Jaakolan vuoden 1967 sarjakuva-albumiin Ruusuruoska. Uudet tekstit on laatinut Mika Rättö, ja mukana on improvisaatiota. ”Esitys huokuu surrealistista huumoria, muinaista erotiikkaa, rankaisematta jäänyttä julmuutta, sadun viisautta sekä toivoa, joka siirtyy sukupolvelta toiselle kuin nyrkistä toiseen kulkeva salainen viesti.”

Å-fest Porvossa 15.2.

Porvoon kaksikielinen sarjakuvafestivaali Å-fest järjestetään taas 15.2.2020 Kulttuuritalo Grandissa, vuoden teemalla värit/färger/colours. Ilmaiseen tapahtumaan kuuluu sarjakuvamyyntiä, taiteilijavieraita, työpajoja, näyttelyitä ja iltaohjelmaa. » a-fest.fi

Tunnustuspalkinto oululaiselle kulttuurivaikuttajalle

Oulun Sarjakuvaseura myönsi Oulun Sarjakuvafestivaalilla 22.11. Skrew You -tunnustuspalkinnon Ulla Kaislarannalle. Tunnustus annettiin pohjoissuomalaisen sarjakuvan hyväksi tehdystä työstä.

Kaislaranta on taiteilija, joka työskenteli liki 40 vuotta Oulun taidekoulussa, suuren osan ajasta rehtorina.

Perusteluissa mainitaan Oulun taidekoulun vaikuttaneen suuresti monen oululaisen sarjakuvahar-

rastajan uran alkamiseen. ”Oulun Taidekoulu oli etu- ”maailman ensimmäisen tekoälyllä toteutetun sarjarintamassa ottaessaan sarjakuvan viralliseen opetus- kuvakirjan luomiseen ja julkaisemiseen”. ohjelmaansa 1980-luvulla”, toteaa Oulun SarjakuvaLisäksi sarjakuva oli osana useita laajempia taiseuran Reijo Valta. de- tai tutkimushankkeita. MFA Monika Czyzyk ja työryhmä (Monstersweet) sai 42 000 euron apurahan Apurahoja ”ekologiseen kertomukseen synkronisiteetista ja maaAlfred Kordelinin säätiötä ei tunneta sarjakuva- ilman pelastamisesta”, luvassa on ”dokufiktiofilmi” myönteisyydestään. Joka tapauksessa Kordelin hel- ja sarjakuvaromaani. Sosiaalioikeuden tutkija, aputyi tänä vuonna myöntämään yhden puolivuoti- laisprofessori Laura Kalliomaa-Puha ja työryhmä sen apurahan. Ilpo Koskela sai 12 000 euroa ”kes- sai hankkeeseen ”Sanasta kuvaksi – sosiaalihuollon kiaikaan sijoittuvan sarjakuva- ja proosateoksen asiakirjat sarjakuvana” 296 000 euroa, tarkastellakvalmistamiseen”. seen ”monitieteisesti, miten sarjakuva voisi paranGrafia puolestaan antoi syyskokouksensa yhte- taa sosiaalihuollon asiakirjojen ymmärrettävyyttä”. ydessä yhden Kopiosto-apurahoistaan sarjakuvan Kuriositeettina mainittakoon vielä JP Koskisen piirtämiseen. Aliisa Perikangas sai 3 000 euroa kaksivuotinen kirjailija-apuraha, jonka aikana hän ”sarjakuvaromaanin loppuunsaattamiseen”. aikoo tehdä muun muassa Aku Ankan elämäkerran, Journalistisen kulttuurin edistämissäätiö eli metafiktiivisen teoksen, jossa suosittu sarjakuvahahJOKES oli nimensä veroinen ja myönsi Sarjainfon mo pääsee kertomaan omasta elämästään. pitkäaikaiselle avustajalle Jyrki Vainiolle 5 000 euKalevalaseura myönsi post doc -apurahan filosoron apurahan pilapiirtäjä Kari Suomalaisen elämä- fian tohtori Katja Kontturille. Hänen tutkimusaikerran kirjoittamiseen. Mari Lukkarin ja Hannele heensa on ”Kalevalan visuaalinen kuvasto ja suomaRichertin työryhmä sai 11 600 euroa “sarjakuvallisen laisuuden myytti suomalaisessa nykysarjakuvassa”. radiodokumenttiin äärioikeiston noususta”.

Tutkimushanke käsittelee muun muassa Kalevalan Koneen säätiö jakoi apurahojaan joulukuun alus- sarjakuva-adaptaatioita ja Akseli Gallen-Kallelan sa. Sarjakuvakirjan tekemiseen apurahan sai Suvi aikoinaan luoman kuvaston vaikutusta.

Ermilä (28 000 €). Ilan Manouach sai 35 000 euroa

Disney-veteraani on poissa TIMO RONKAINEN

Pitkäikainen Topolino-lehden avustaja, vuonna 1928 syntynyt Giulio Chierchini kuoli 18.8.2019. Hänen kulmikkaan tyylinsä tunnistaa jokainen Aku Ankan taskukirjoja 1970–80-luvuilla lukenut.

Sienalaisesta Duccio di Buoninsegna -taideinstituutista valmistunut Chierchini aloitti animaattorina vuonna 1946. Hänen Disney-uransa Mondadori-kustantamossa alkoi 1953 Giovan Battista Carpin tussaajana. Muutamaa vuotta myöhemmin hän siirtyi tekemään Disney-sarjoja kokonaan itse.

Chierchini jatkoi työskentelyä loppuun asti, 91-vuotiaan konkarin viimeinen sarjakuva julkaistiin tänä vuonna. Tuotteliaan taiteilijan uralle mahtui runsaasti myös muita sarjakuvia sekä Disney-aiheista tehtyjä maalauksia.

7

In memoriam JYRKI VAINIO

p

Tuottelias sivustatarkkailija JYRKI VAINIO

ilapiirtäjä Jouko Innanen kuoli 1. lokakuuta 2019 Savonlinnassa. Ristiinassa 29. lokakuuta vuonna 1952 syntynyt Innanen oli kuollessaan 66-vuotias.

Tavattoman tuottelias Innanen teki pilapiirroksia lukuisiin eri lehtiin, usein kolmekin päivässä, sekä lisäksi sarjakuvia ja muita kuvitustöitä niiden ohella. Hän signeerasi työnsä etunimellään Jouko tai nimimerkillä Joke.

Arkkitehtuuria opiskellut Innanen voitti Sarjislehden sarjakuvakilpailun vuonna 1973 sarjalla Yrkki Yksinäinen, joka kertoi kerrostalon parvekkeella asuvasta erakosta. Tästä kehittyi strippi-sarja Into, joka ilmestyi Länsiväylä-lehdessä vuodesta 1981 lähtien 2000-luvulle saakka.

Joukon pilapiirrosura alkoi Iltalehdessä vuonna 1986, ensin palkkatöissä ja sen jälkeen freelancerina, kun Innanen muutti takaisin kotiseudulleen Mikkeliin.

Vuodesta 1991 Jouko teki pilapiirroksia myös Turun Sanomiin, sekä lisäksi vuosien varrella ainakin Nykypäivään, Länsi-Savoon, Itä-Savoon, Taloussanomiin, Länsiväylään, Helsingin Uutisiin, Vantaan Sanomiin, Hyvä Kauppa -lehteen ja Reserviläiseen.

Autoalan RVK-uutisiin hän piirsi strippisarjaa Herra Kaaranen, sitäkin yli kymmenen vuotta. In-

8

nanen kuvitti myös usean vuoden ajan Mitä Missä Milloin -kirjoja.

Jouko yhdisti kuvissaan amerikkalaisen pilapiirrosperinteen ilmeikästä sivellinviivaa kotimaiseen pelkistettyyn ilmaisuun. Hänen piirroksensa olivat päivästä toiseen hiottuja ja huomattavan tasalaatuisia, jatkuvasta kiireestä huolimatta.

Innanen kertoi piirtävänsä nopeasti ja työajan kuluvan suurimmaksi osaksi uutisten seuraamiseen ja ideoiden keksimiseen. Siinä piti hänen mukaansa usein käydä myös epätoivon puolella.

Luonteeltaan Innanen oli syrjäänvetäytyvä, eikä hän halunnut tuoda itseään esiin henkilönä. Hän koki, että pilapiirtäjän oli luonteva olla asioiden ulkopuolinen tarkkailija.

Vuoden 2016 alussa Innanen jäi osittain eläkkeelle ja lopetti pilapiirrostyönsä muualle kuin Iltalehteen.

Seuraavana vuonna sekin supistui yhteen kuvaan viikossa. Vuonna 2018 hän sai sairaskohtauksen, josta ei enää kokonaan toipunut.

Joukon pilapiiroksista on jukaistu kirja Suomisen Molli (Otava, 1992), sarjakuvia on koottu teoksiin Into (Länsiväylä, 1986) ja Herra Kaaranen (Automediat, 2010).

Sarjainfo haastatteli Jouko Innasta numerossa #159 (2/2013).

k

Aktivisti sai nähdä maailman muuttuvan VESA KATAISTO

HENRY SÖDERLUND

ansalaisaktivisti ja sarjakuvataiteilija Howard Cruse menehtyi syöpään marraskuun lopussa. Cruse (1944–2019) syntyi ja kasvoi Alabaman Birminghamissa. Baptistisaarnaajan poika Howard sai seurata kotiseudullaan amerikkalaisen yhteiskunnan ristiriitaisuuksia, kuten rotuerottelua ja erilaisuuden kammoksuntaa.

Cruse innostui piirtämisestä, erityisesti sarjakuvista ja niiden myötä underground-piireistä. U:n parissa ei ollut toimituksellisia rajoituksia, joten omia ajatuksia sekä aatteita sai ilmaista vapaasti.

Crusen tuottelias ura käynnistyi 1970-luvun alussa. Hänen ensimmäisiä hahmojaan oli isojalkainen neropatti Barefootz, jota julkaistiin meilläkin Huuli-lehden ensimmäisissä numeroissa.

1980 Cruse oli perustamassa ja toimitti Gay Comix -antologialehteä. Samoihin aikoihin hän loi The Advocate-lehdelle Wendelin, eräänlaisen alter

egonsa nuoresta homomiehestä Reaganin ajan Amerikassa.

Hänen pääteoksensa oli osittain omaelämäkerrallinen Stuck Rubber Baby, jonka DC Comics julkaisi. Neljän vuoden urakoinnin vaatinut sarjakuvaromaani uuvutti Crusen sekä henkisesti että taloudellisesti. Hän kuitenkin ilahtui teoksen saamasta innostuneesta vastaanotosta. Sarjakuvan puolella Stuck Rubber Baby voitti sekä Eisner- että Harvey-palkinnot.

Ajatkin muuttuivat avaramielisemmiksi. Vuonna 2002 Cruse osallistui Pride-paraatiin synnyinkaupungissaan Birminghamissa ja totesi, ettei vastaavan tapahtuman järjestäminen olisi ollut mitenkään mahdollista hänen nuoruudessaan.

Howard Cruse vieraili Helsingin sarjakuvafestivaaleilla 2014. Barefootzien lisäksi häneltä on suomennettu vain yksi sarja, Piirtäjän pulmia (Tuki-Laaki 1996).

9

Sarjakuvan väkevä saarnamies VESA KATAISTO

Sarjakuvajournalisti ja kirjailija Tom Spurgeon (1968–2019) toimi vuosina 1995–99 The Comics Journalin päätoimittajana. Hän laajensi lehden näkökulmaa eurooppalaiseen sarjakuvaan ja pienkustanteisiin.

Päätoimittajuuden jälkeen Spurgeon kirjoitti Bobo’s Progress -sarjakuvaa, jota Dan Wright piirsi.

Kolmen vuoden ajan ilmestynyt strippisarja käsitteli ihmismäisten eläinten seurakunnan tapahtumia, pohjana Spurgeonin omat opinnot katolisessa pappisseminaarissa.

Sarjan päätyttyä hän perusti The Comics Reporter -nettisivuston, joka seuraa alaa ajankohtaisesti. Spurgeon tuli viimeistään sen myötä sarjakuvafaneille tutuksi viihdyttävänä, mut-

Käsikirjoittaja joka näki unia VESA KATAISTO

Piko ja Fantasio -sarjan uudistaja, merkittävä belgialainen käsikirjoittaja Tome menehtyi sydänkohtaukseen lokakuussa. Tome eli Philippe Vandevelde (1957–2019) sai kipinän sarjakuviin kahdeksanvuotiaana. Silmäleikkauksen vuoksi väliaikaisesti sokeutuneelle Philippelle luettiin Tinttiä, ja tämä visualisoi Ottokarin valtikan tapahtumat päässään.

Vandevelde opiskeli myös journalismia, mutta sarjakuvat pysyivät hänen päämääränään. Päästyään Dupan studioon töihin Vandevelde tutustui tuleviin työkumppaneihinsa Jean-Richard Geurtsiin ja Stéphane De Beckeriin. Vandevelde ja Geurts ottivat nimimerkit Tome ja Janry Tomin ja Jerryn mukaan. He päätyivät kisaamaan Spirou-lehden nimikkosarjan teosta Raoul Cauvinin ja Nic Brocan kanssa. Kustantaja Dupuis ratkaisi tilanteen Tomen ja Janryn eduksi, ja heidän ansiostaan ei vain Piko ja Fantasio, vaan koko Spirou-lehti koki piristymisen.

Seuraavien parinkymmenen vuoden aikana Tome ja Janry laativat 13 tyylikästä P&F-seikkailua Franquinin hengessä, moderneilla elemen-

10

ta väkevänä sanankäyttäjänä. ”Tiedän sarjakuvista vähemmän nyt kuin alalle tullessani”, oli hänen mottonsa.

Esseiden ja ahkeran twiittaamisen ohella Spurgeon oli mukana kirjoittamassa Stan Leen elämäkertaa, jossa syväluotaavasti käydään läpi sarjakuva-alan nousut, laskut ja selviytymiskeinot. Toinen merkittävä teos on haastatteluihin pohjaava Fantagraphics-kustantamon historiikki Comics as Art: We told you so! (2016).

Spurgeonin sarjakuvajournalismi toi hänelle kolme Eisner-palkintoa. Hän omisti elämänsä kokonaisuutena sarjakuville. Spurgeon pyrki huolehtimaan taloudellisesti ahtaalle joutuneiden tekijöiden hyvinvoinnista ja kehitteli mahdollisuutta perustaa alalle ammattiliitto.

teillä höystettynä. Heidän viimeinen albuminsa, aikuisempaan asuun tehty Kone joka näki unia (1989) ei kuitenkaan miellyttänyt lukijoita. Niinpä Tome ja Janry keskittyivät alkujaan vitsinä syntyneeseen Pikku Pikoon, pikkutuhmaan koulupoikaan, jolla ei ole pikkolon asua lukuunottamatta juuri tekoa isonPikon kanssa.

Sarja oli suurmenestys. Sitä ilmestyi 17 osaa, ja oheen syntyi sekä animaatiosarja että näytelmäelokuva. Sarjan kaikki albumit on suomennettu.

Tome vieraili New Yorkissa ja ihastui unettomaan kaupunkiin. Paitsi että Piko ja Fantasio päätyivät sinne, loi Tome myös noir-henkisen sarjan jenkkipoliisi Sodasta. Luc Warnantin piirtämä ykkösosa Enkelin jäähyväiset ilmestyi myös suomeksi (Parhaat Sarjat 30, 1989).

Silmäongelmiensa vuoksi Tome jätti piirtämisen jo 1980-luvulla. Pikku Pikon ja Sodan ohella hän kirjoitti useita muita dekkari- sekä huumorisarjoja. Suuri isku tuli 2015, kun Tomen ja Janryn hyvä ystävä, sarjojen värittäjä De Becker alias Stuf kuoli yllättäen. Tome ei pystynyt työskentelemään yli kolmeen vuoteen ja oli vasta palaamassa täyteen työkuntoon, kun kuolema nappasi hänetkin.

Wanhat lehdet

#sarjakuvablogit

Sarjakuvapäiväkirjan teko tuli tutuksi Kymenlaakson Opiston sarjakuvalinjalla, kiitos opettajana toimineen Karri Laitisen esimerkin ja vaatimuksen.

Sarjisbloggaaminen sen sijaan tuli tietoisuuteeni vasta vuotta myöhemmin.

Sarjainfo 4/1979, uutispalsta.

Muualla sanottua

"Jos Jarlan huumori on toisinaan rajoja rikkovan rohkeaa, samaa voi sanoa tavasta, jolla Kouki yhdistelee elokuvassaan arjen banaalisuutta, natsien tuhoamisleirien kuvastoa ja vallan väärinkäyttäjien ylimielisyyttä. Niihin Fingerporin vaarallisen tavalliselta tuntuvassa kaupungissa kannustetaan suhtautumaan olankohautuksella, ikään kuin kaikki tämä olisi täysin normaalia.

Fingerpori-elokuva onkin loppujen lopuksi totta kaikkialla siellä, missä valtaa käytetään ihmisiä aidosti kuulematta ja heitä päätöksiin mukaan ottamatta.

– – Halutessaan Fingerporin maailman voi nähdä nykypolitiikan pahimpien uhkien yhtenä mahdollisena toteutumana."

Kuvaukset arjesta niin muistoissa kuin nykyhetkessäkin luovat loistavan pohjan visuaaliselle kerronnalle. Ne ovat ihastuttavia pieniä hetkiä, joihin tekijät kutsuvat lukijansa.

Minulla ei ollut hajuakaan, miten kykenisin itse samaan. Iänikuinen perfektionisti minussa kehotti odottamaan, kunnes minulla on oikeasti asiaa ja kunhan tyylini olisi tarpeeksi selkeä ja kauniiksi hiottu. Saman piirteen takia olin aloittanut nettisarjikseni alusta tuossa kohtaa jo viidesti, mutta toisin kuin kaikki kolme nettisarjista, Ruutujen välistä on elänyt näkemään tämänkin päivän.

Nykyisin Ruutujen välistä on pieni vapaa ajan hengähdys. Se on myös tapa kommunikoida muiden sarjakuvan tekijöiden kanssa. Toivoisin enemmän aikaan päivitysten tekemiseen, jotta voisin löytää löysemmän ja rennomman tyylin kuvata arkista elämää.

Max Sarinin blogi Ruutujen välistä löytyy osoitteesta maxsarin.sarjakuvablogit.com. Lisää blogeja ja blogiesittelyitä osoitteessa sarjakuvablogit.com.

–Taneli Topelius Fingerpori-elokuvasta, IS 16.10.2019.

11

Vinjetisti

Tarinoita vallasta ja vapaudesta Tamperelaisen Jiipu Uusitalon taide ponnistaa pienlehdistä ja punkperinteestä.

TEKSTI Aino Sutinen

AS: Hei Jiipu Uusitalo! Kertoisitko itsestäsi.

JU: Olen tamperelaistunut sarjakuvapiirtäjä, sekä sisällöllisesti että muodollisesti toiseen aikaan kuuluva: piirrän poliittisia kuvia käsityöläisen otteella.

AS: Kuinka tämänkertaiset Sarjainfon kuvitukset syntyivät?

JU: Oikein miellyttävästi. Tussin virtaus terästä aiheuttaa minussa aivan omanlaisensa nautinnon tunteen. Siinä on puolet hallintaa, puolet jännitystä, että mitäs nyt ilmestyykään. Kauhuteema kutkutti mielikuvitusta.

AS: Olet julkaissut vuosien varrella useita pienlehtiä, ja kirjasi Kukkaisruoska – Sarjakuva rankaisuvallasta (Täysi Käsi Oy) julkaistiin tänä syksynä. Onnea esikoiskirjasta! Kirjan piti tulla jo Helsingin sarjakuva-

12

KUVITUKSET Jiipu Uusitalo

festivaaleille, mutta ilmeisesti laatikot eivät saapuneet painosta ajoissa.

JU: Kiitoksia! Näin siinä kävi!

AS: Miten Kukkaisruoska syntyi? Se on hieman surrealistinen, mutta informatiivinen tutkielma ihmisen luomista oikeus- ja rangaistusjärjestelmistä ja niiden oikeutuksesta.

JU: Kukkaisruoska syntyi siten, että olin itse kiinnostunut rankaisuvallasta ja asiaa selvitellessäni melkein huomaamatta nivoinkin oman tutkimusretkeni tuollaisen fiktiivisen tarinan muotoon. Rankaisuvalta toimi lähtöpisteenä projektille, jossa yritän vähän tutkia kaikenlaisia valtasuhteita. Seuraavaksi piirrän taloudellisesta vallasta ja sen jälkeen minua kiinnostaisi paneutua sosiaaliseen valtaan – siis

eri sukupuolten, vammaisten ja vammattomien, rodullistettujen ja valkoisten välillä vaikuttavaan valtaan. Kukkaisruoskan hahmot pääsevät siis myös uusiin seikkailuihin!

AS: Entä viittaako nimi Alpo Jaakolan vuoden 1967 kulttisarjakuvaan Ruusuruoska?

JU: Jaakola oli kyllä hieno surrealisti, mutta olen ymmärtänyt hänen kohdallaan metaforan sisällön henkisemmäksi. Itse viittaan kukkivalla ruoskalla rankaisuvallan kahtalaiseen luonteeseen: siihen, että se suojelee parhaimmillaan yhteisön heikompia mielivallalta ja siihen, että pahimmillaan se on vain tuon mielivallan jatke ja naamio.

AS: Sinulla on usein poliittisia teemoja liittyen esimerkiksi vapauteen, kapitalismin kritiikkiin ja sukupuoleen. Millaiset teemat ovat sinulle tärkeitä sarjakuvissasi? Voiko sarjakuvalla vaikuttaa?

JU: Kyllä, tuollaiset vapaudelliset teemat varmasti, queer-feminismi, antikapitalismi ja antifasismi.

Toisaalta, vaikka piirtäisin ”vain” seikkailusarjakuvaa, sekin olisi väistämättä jotenkin poliittista, koska kun transihminen tekee jotain julkisesti yhteiskunnassa, se on tilan haltuun ottamista ja oman äänen käyttämistä.

Vaikuttamiskysymys on laaja, mutta sanoisin lyhyesti, että informaation levittämisellä, samastumiskohteiden tarjoamisella ja kulttuuristen sisältöjen luomisella on hitaasti vuosien mittaan kasaantuva voima muuttaa vallitsevaa todellisuutta.

AS: Olet ollut vuosia ahkera bloggaaja ja voitit vuonna 2017 Helsingin sarjakuvafestivaalien Vuoden sarjakuvablogi -palkinnon. Mitä bloggaaminen merkitsee sinulle?

JU: Blogi on kokeilujen tanner ja mielen komposti, johon voi hyvin matalalla kynnyksellä kumota kaikenlaista syntyvää materiaalia muhimaan ja jalostumaan. Bloggaamisen voima on nopeudessa. Olen pystynyt sitä kautta ottamaan vuosien varrella nopeasti kantaa ajankohtaisiin asioihin. Säännöllinen bloggaaminen on myös saanut minut huomaamatta hiomaan sekä piirtämistekniikkaani että ajatteluani. Suomalaisten sarjisbloggaajien yhteishenki on myös ihana ja arvokas asia!

AS: Mitä mieltä olet suomalaisesta pienlehtikulttuurista ja -tapahtumista tällä hetkellä?

JU: Zine-maailma voi nähdäkseni hyvin ja kukoistaa. Helsingin ja Tam-

pereen tapahtumat vain käyvät ahtaiksi, kun osa halukkaista piirtäjistä ja myyjistä ei mahdu mukaan.

Tapahtumien ohjelmasisällöissä näkyy hyvin feminismi jne. mikä on todella tärkeää. Siitä toivottavasti pidetään kiinni.

Tosi paljon on myös uudempia tekijöitä jotka löytävät tuon maailman, hienoja juttuja. Viimeksi Helsingissä Väbäjäbä eli Väinö Sirén heitti minulle Apina-zinensä, josta olin tosi vaikuttunut. Upeaa psykedelia-ilottelua.

Jiipu Uusitalon kuvituksia löytyy sivuilta 5, 11 ja 22.

13

Sarjakuvan käsityöläinen Oululainen Aapo Kukko on reilun kymmenen vuoden ajan rikastanut julkaisuillaan suomalaisen sarjakuvan moninaista kenttää.

Tuore Sosialisti ja nihilisti on kerännyt kiitosta, ja tekijäkin on lopputulokseen tyytyväinen.

o

TEKSTI Reijo Valta VALOKUVAT Reijo Valta & Henry Söderlund

nkin aika istua ja keskustella uran eri vaiheista. – Olen sarjakuvantekijä, vastaa Aapo Kukko kun tiedustelen, mitä titteliä hän toivoo käytettävän. – Sarjakuvantekijä mielestäni kuvastaa hyvin ammattiin sisältyvää käsityöläisluonnetta. Sarjakuvapiirtäjä tai sarjakuvataiteilija jollakin tavalla rajaavat osan tehtävästä työstä ulkopuolelle.

Kemissä 1991 syntynyt Kukko on yksi niistä monis-

14

ta sarjakuva-alan ihmisistä, jotka ovat piirtäneet aina.

– Kouluajat piirsin täyteen vihkojen ja kirjojen tyhjät tilat. Ensimmäisenä kouluvuotena tästä tuli ongelmia. Luokan tyhjä liitutaulu houkutteli niin paljon, että piirsin sille ennen tunnin alkua. Opettaja ei pitänyt ajatuksesta ollenkaan.

Ensimmäisen kouluvuoden Kukko oli Vantaalla.

Sen jälkeen perhe muutti Ouluun. Vantaalla Kukko kävi myös taidekoulua – joskaan muistot kuvatai-

teen varhaiskasvatuksesta eivät jääneet positiivisina mieliin.

– Taidekoulussa piti piirtää juuri niin kuin opettaja halusi. Omalle luovuudelle ei ollut mitään tilaa, harmittelee Kukko.

Noissa Tikkurilan kuvataidekoulun julkaisuissa ovat Kukon ensimmäiset julkaistut kuvat.

– En laske niitä omiksi julkaisuiksi. Ne piirrokset olisi opettaja voinut tehdä itse.

Kun perhe muutti Ouluun, paikallinen koululaitos tuotti pettymyksen. Kukkoa ei hyväksytty kuvataidepainotteiseen opetukseen.

Vihkojen laidat saivat täyttyä Oulun Pateniemessä tavallisella peruskoululuokalla. Aapon äiti muisteli myös kuvataidepainotteiseen opetukseen pääsemättömyyttä.

– Näkisivätpä hylkääjät Aapon nyt, ylpeä äiti kommentoi.

ta itselleni, kauhisteli Kukko. – Nykyisin sellaista ei osaisi ajatellakaan. Luottamus postiin oli vankka reilut kymmenen vuotta sitten.

U-255 – Sukellus pohjoiseen ilmestyi kolmena osana vuosina 2008–11. Alkuperäiseen suunnitelmaan nähden sillä oli kymmenkertainen mitta.

– Jälkikäteen ajatellen U-255:ssä oli aivan liikaa henkilöitä, kymmenen, kaksitoista kappaletta. Tarinankerronta sujuu paremmin rajallisen ihmismäärän kanssa. Kolme, neljä olisi optimaalinen.

Silloin hahmot pysyvät lukijallekin paremmin tunnistettavina, kertaa Kukko.

nuori kukko on ollut poikkeuksellisen kiinnostunut aikaisempien sukupolvien intellektuellien töistä ja kirjoituksista.

•

Lukiolaisen sukellusveneet Nuoren sarjakuvaharrastuksessa oli monia vaiheita klassisia Aku Ankan kopioimisia ja Korkeajännitysten ahmimisia myöten.

Monien muiden tapaan Kukko latasi näytteitä tekemisistään Kvaak.fi-sivuston galleriaosastolle. Sitä kautta tuli yhteydenotto kustantajalta.

– Mikael Mäkinen laittoi viestin ja kertoi haluavansa julkaista sarjakuvani. Silloin U-255-sarjakuvaa oli valmiina vasta muutamia sivuja. Ensin arvelin Mikaelille, että siitä kokonaisuudessaan tulisi 30 sivua pitkä.

Kun tekeminen eteni, mittakin kasvoi. Kukko ilmoitti Mäkiselle useampaan otteeseen, että kokonaisuudesta tulisi oletettua pidempi. Se ei onneksi saanut kustantajaa perumaan haluaan.

– Lopulta sukellusveneseikkailusta tuli kolmen paksun albumin mittainen tarina. Sarjakuvaa tehdessä tein varmaan kaikki virheet, joita sarjakuvapiirtämisessä ja -käsikirjoittamisessa voi tehdä. Ensinnäkin piirsin sivut liian pieneen kokoon.

Jälkikäteen katsoen ruudut ovat liian tukossa. Tämä on myöhemmin korjautunut kun olen siirtynyt A3-originaalikokoon.

– Ensimmäisen kirjan originaalit lähetin Sastamalaan postissa ilman, että edes otin niistä kopioi-

•

Käsikirjoittajan kanssa Myös Kukon toinen albumi sai alkunsa Kvaakista. Mikko Mustasaari oli tehnyt sarjakuvakäsikirjoituksen tarinaan Aave Stream Cityssä ja etsi sille piirtäjää.

– Tykästyin käsikirjoitukseen heti ensimmäisellä rivillä: ”Karl Marxin näköinen mies astuu saluunaan...”, naureskelee Kukko.

Albumi ilmestyi Lempo Kustannukselta 2012. Se oivasti muistuttaa, ettei Villi Länsi ollut vain yhden ideologian maailma. Jack Londonin Rautakorolla on ollut osuutensa tarinan syntyyn. Stream Cityn käsikirjoitus on saanut alkukipinän Sergio Leonen Kourallinen dollareita -elokuvasta. Itse sarjakuvassa kunniaa osoitetaan Leonen lisäksi Lee Marvinille ja Jack Palancelle. Kaikki kolme lepäsivät Stream Cityn hautausmaalla.

– Sarjakuva on hyvin kustannustehokas taidemuoto, aloittaa Kukko. – Kaikenlaista voi kokeilla ja testailla ilman suuria kustannuksia. Epäonnistumiset voi korjata koneella tai liimaamalla paperinpalan päälle.

– Kun opiskelin Virroilla medianomiksi, minut arvalla valittiin koulussa tehtävän elokuvan ohjaajaksi. Lyhytfilmikin opetti paljon. Sen, miten valmista on oltava ennen kuvauksia ja miten moneen asiaan kuvausten aikana on kiinnitettävä huomiota. Äänen saaminen kuviin oli työn ja tuskan takana. Sarjakuvantekijä hallitsee tekemistään huomattavasti helpommin.

Toinen käsikirjoittaja, jonka käsikirjoituksia Kukko on kuvittanut, on erityisesti lasten ja nuortenkir-

15

Junamatkustamista Aave Stream Cityssä -lännentarinasta (2012).

joistaan tunnettu Tapani Bagge. Hänen kanssaan syntyi Harmaa susi, joka kertoo sukellusveneoperaatiosta Viron rannikolla vuonna 1943. Päämajan valvontaosaston luutnantti Väinö Mujunen on mukana Ulf Larssonin, legendaarisen Harmaan suden, johtamalla aluksella. Bagge on kirjoittanut Mujusen vaiheista muissakin teoksissaan.

– Harmaa susi ilmestyi ensin e-kirjana. Kustantaja pyhästi lupasi, että siitä tulee myös painettu kirja, mutta sitä ei tullut, harmitteli Kukko. – Ei ole sähköisille kirjoille vielä markkinoita. Harmitti katsella netistä puolen vuoden latausmääriä. Olisiko siinä ajassa ollut viisi kappaletta?

Harmaa susi ilmestyi kirjamuodossa kolme vuotta myöhemmin, Arktisen Banaanin kustantamana.

Nyt Väinö Mujusen seikkailuille on tekeillä itsenäi-

16

nen jatko-osa.

– Baggen käsikirjoitusten pohjalta on vaivatonta piirtää. Käsikirjoitus soljuu eteenpäin ja tuo mieleen kuvia ja tilanteita, jotka muuntuvat sarjakuvamuotoon.

Tarinan sijoittaminen sukellusveneympäristöön onnistui kirjasta julkaistujen arvioiden mukaan hyvin. Erityisesti kiiteltiin klaustrofobisen tunnelman välittämistä lukijalle.

Omaan käsikirjoittamiseen Kukko sai tukea hankkeessa, jossa Ville Hänninen ja Harri Römpötti ohjasivat keskustelemalla seitsemää sarjakuvantekijää. Keskustelujen tuloksena syntyi antologia Niskatuki ja muita sarjakuvia (Lempo Kustannus) sekä näyttely vuoden 2014 Fumetto-sarjakuvafestivaaleille Luzerniin Sveitsiin.

Äiti ja poika kohtaavat sotanovelliteoksessa Riekaleita (2015).

•

Riekaleita Tänä syksynä ilmestyneen Sosialisti ja nihilisti -sarjakuvan tekemisen Kukko aloitti kuusi vuotta sitten. Runoilija-sosialisti Arvo Turtiainen ja taiteilija-kirjailija Henrik Tikkanen lähtivät päähänpistosta alkuvuodesta 1948 yhdessä matkalle Eurooppaan. Historiallisiin tapahtumiin perustuva sarjakuva vaati runsaasti taustatyötä.

Yksi osa taustatöitä oli sotatraumojen synnyn käsittely. Niistä syntyi oma albuminsa Riekaleita, joka julkaistiin 2016.

– Riekaleita syntyi samaan tapaan kuin monet Hannu Salaman kirjat. Salamahan kirjoitti Siinä näkijä, missä tekijä -romaaniaan kaksikymmentä vuotta. Tehdessä tuli vastaan erilaisia aiheita, jotka piti kirjoittaa ensin, jotta saattoi jatkaa pääaiheen parissa, selvensi Kukko. – Riekaleita on jonkinlainen välityö kohti Sosialistia ja nihilistiä. Se piti tehdä ensin.

Riekaleita ei käsittele varsinaisia sotatapahtumia,

vaan sitä miten sota järkytti mieliä. Kysyn Kukolta, vaikuttiko hieman aikaisemmin suomeksi ilmestynyt Jacques Tardin ja Jean-Pierre Verneyn Kirottu sota! tekemiseen.

– Joo, se oli hyvin vaikuttava sarjakuvaromaani, myönsi Kukko. – Totta kai siitä jäi jotain jälkiä. Yhteistä on sodan mielettömyys ja sen synnyttämät inhimilliset tragediat.

Riekaleissa on kuusi tarinaa, joiden kantava teema on pakeneminen. Eräässä episodissa Kukko kuvaa teloitettavan vangin tunteita Turtiaisen herkkien runojen ja laulujen sanoin. Riekaleiden käsikirjoitus sai tuoreeltaan kiitosta. Se tarjosi mahdollisuuden samastua sodan kauhuihin.

Arvo Turtiainen teki Kukkoon vaikutuksen elämäntarinansa lisäksi runoillaan. Niinpä Kukko aloitti sanataideyhdistys Huutomerkin Musteklubeilla uran runonlausujana ja laulajana.

17

– Aivan kaikkiin tuottaja Kari Ensio Miettusen ideoihin ei olisi kannattanut suostua, pohtii Kukko.

– Mutta itsensä häpäisemällä löytää rajansa.

Esiintyminen ei kuitenkaan ollut pelkkää lekkeripeliä, Kukon runonlausuntaa on kuultu virallisluontoisemmissakin tilaisuuksissa. Veljensä Johan-Eerikin kanssa Kukko on esittänyt Juice Leskisen tuotantoa. Eri sarjakuvafestivaalien iltaklubeilla Kukko on ollut tuttu esiintyjä.

•

Ammattilaisuus Nykyisin sarjakuva-alalla tai monella muullakaan taiteen alalla ammattilaisuutta ei voi määritellä perinteisten käsitysten mukaan. Har-

va ammattimaisesti sarjakuvia tekevä saa koko toimeentulonsa sarjakuvista. Rinnalla täytyy olla päivätyö ja/tai yhteiskunnan tuki, tavalla tai toisella. Kysynkin Kukolta, mitä ammattilaisuus hänelle tarkoittaa.

– Ammattilaisuus on suunnitelmallisuutta, vastaa Kukko empimättä. – Ensin tehdään suunnitelma ja sitten aletaan toteuttaa sitä. Toinen juttu on sitten, onko alkuperäisestä suunnitelmasta työn valmistuessa mitään jäljellä.

– Säännöllinen työrytmi on eduksi suunnitelman toteuttamisessa. Itse teen niin sanottua normaalia työpäivää, aloitan aamulla ja jatkan iltapäivälle, sel-

Seitsemän tekijän Suku, sisu ja sotu -kirjassa (2017) dramatisoidaan suomalaiseen sosiaaliturvan historiaa.

18

vitti Kukko. – Tärkeää on tehdä muutakin, että saa alitajuntaan siemeniä itämään tulevaisuutta varten.

Ensimmäinen työ, johon Kukko on edelleen tyytyväinen, on Riekaleita.

– Sen sivuja katsellessa en löydä asioita, jotka haluaisin korjata.

Ammattilaisuuteen kuuluu Kukolla myös säännöllinen lehtisarjakuvien tekeminen.

– Muista mainita jutussa Kaltio, Kukko teroittaa haastattelun loppuvaiheissa.

En olisi unohtanut.

Kuulummehan molemmat Kaltio-kulttuurilehden toimituskuntaan.

Kaltion sarjakuvataiteilijana oli pitkään toinen oululainen Ville Ranta.

Hän rakensi sarjakuvansa ajankohtaisesta paikallisesta kulttuuri- ja yleisestä henkisestä ilmapiiristä. Kaikenlaisten sebastiantynkkysten ja juneslokkien myrkyttäessä sfäärejä Ranta halusi luopua tehtävästään. Vahdinvaihto Kukkoon tehtiin numerossa 3/2017, jossa sivun alkuosa oli Rannan ja loppuosa Kukon tekemä.

“Olen niin pettynyt! Onneksi löysimme Kaltioon uuden piirtäjän, joka kykenee kuvittelemaan sarjakuvahahmon, jolla ei ole S-etukorttia”, totesi Rannan hahmo viimeisissä ruuduissaan, “sillä minä en kykene”.

Kukko toi Kaltioon vanhan hahmonsa Hibon. Aikaisemmin Hibbo oli seikkaillut Kaleva-sanomalehden nuorten sivuilla.

– Kaleva oli palkkiopolitiikassaan outo, kertoi Kukko. – Alun jälkeen strippipalkkio pudotettiin alle puoleen ja minulle valitettiin, että siinäkin on liikaa. Sanoin hinnan olevan sopivan yhdestä ruudusta. Sitten piirsinkin stripin, jossa keskimmäinen ruutu oli valkea.

Hibbo hiipui Kalevassa, mutta sai tauon jälkeen uuden elämän Kaltiossa.

Toinen Kukon vakiosarjakuva on ollut vasemmistolaisessa Kansan Tahdossa. Kun lehti ilmestyi sanomalehtimuodossa, Kukko teki siihen pilapiirrosmaisia kuvia. Nyttemmin lehti on uudistunut ja ilmestyy aikakauslehtenä. Neljässä viimeisimmässä numerossa on ollut Kukon uusi sarjakuva Brechtiläiset. Se perustuu Bertolt Brechtin runoihin ja laulujen sanoituksiin.

•

Kelan juhlissa Kela tahtoi juhlistaa satavuotiasta Suomea ja 80 vuotta täyttävää Kansaneläkelaitosta sarjakuvalla. Se otti yhteyttä Limingan Taidekouluun Suomen sosiaaliturvan historiaa käsittelevän sarjakuvan tekemiseksi. Lopulta Jarkko Remahlin johdolla syntyi seitsemän tekijän yhteinen Suku, sisu ja sotu (2017). Kukko teki teoksen ensimmäisen osuuden, jossa käsiteltiin huutolaisaikoja ja sisällissotaa.

– Remahl jakoi aihepiirin ajallisesti sopiviin jaksoihin, ja siinä kerrottiin sosiaaliturvan tarina kuvitteellisen Valtasen suvun kautta.

Viimeiset puolitoista vuotta Kukko on pystynyt keskittymään pelkästään sarjakuvien tekemiseen. Kaksi apurahaa on turvannut toimeen tulemisen.

– Aikaisemmin Kelan tarjoamat palvelut tulivat tutuiksi, ja siksi Kelan juhlatiloissa tuli erikoinen olo, kertoo Kukko. – Sarjakuvat olivat juhlissa näyttävästi esillä. Siitä täytyy antaa Kelalle plussa.

Apurahat ovat tuottaneet tulosta. Syksyllä 2019 Kukolta ilmestyi kaksi laajaa sarjakuvaa: jo mainittu Sosialisti ja nihilisti sekä marraskuussa ilmestynyt Karmea tarina. Jälkimmäisessä on kyse 1800ja 1900-lukujen vaihteen Kongosta, joka oli tuolloin Belgian kuningas Leopold II:n henkilökohtaista omaisuutta.

– Kongoon sijoittuvaa sarjakuvaa olen suunnitellut jo kymmenen vuotta, muistelee Kukko.

– Palaset loksahtivat paikoilleen kun otin päähenkilöksi baptistipapin. Hän oli osallinen Kongossa tapahtuneisiin hirveyksiin, mutta alkoi katua tekojaan.

Kongossa tapahtui valtava inhimillinen ja ekologinen katastrofi. Kun alue siirtyi Belgian valtiolle, niin sillä oli korjattavana valtavat raiskiot.

Sarjakuvalle Kukko ehdotti useampaa nimeä, mutta Zum Teufel -kustantajan kanssa yhteistyössä päädyttiin Karmeaa tarinaan. Se oli kuvaavin tapahtuneelle.

Hiljan 28 vuotta täyttänyt Kukko on ollut poikkeuksellisen kiinnostunut aikaisempien sukupolvien intellektuellien töistä ja kirjoituksista. Kirjastolaitos ja kohtalaisen kattavat internetiin säilötyt kuvatallenteet ovat mahdollistaneet tutustumisen aikaisemmin ajateltuun menneitä aikoja laajemmin.

seuraavana teoksena kukon päässä on muhimassa sarjakuvaromaani yrjö kallisesta.

19

Kukko on selvästi käyttänyt nämä mahdollisuudet hyväkseen.

Tästä kiinnostuksesta on esimerkki Arvo Turtiaisen ja Henrik Tikkasen vaiheisiin perehtyminen.

•

Sosialisti ja nihilisti Turtiaisen ja Tikkasen matkasta kertova Sosialisti ja nihilisti on sarjakuvaromaani kahdesta sotatraumojen kanssa painiskelevasta taiteilijasta. Keski-ikäinen Turtiainen ja nuori Tikkanen lähtevät etsimään maailmalta toimivaa sosialismia, mutta pikaiseen lähtöön molemmilla on omat syynsä. Pitkän reissun lopputulos on toinen kuin alun perin ajateltiin, molemmat myös kasvavat persoonina.

– Käsikirjoittaminen vei neljä vuotta ja piirtämi-

20

nen kaksi. Kunnolliselle pohjalle oli helppo rakentaa.

– Päähenkilöt olivat monin tavoin umpikujassa itsensä, taiteensa ja maailman kanssa. Oikeastikin tehty matka oli molemmille keino koota itseään. Turtiainen oli kieltäytynyt aseista joutuen vankilaan ja Tikkanen mennyt vapaaehtoisena sotaan. Tästä kehkeytyy melkoinen jännite miesten välille.

Teoksesta ilmestyneissä arvioissa on usein mainittu Hugo Prattin vaikutus Kukon kädenjälkeen.

Prattin perilliseksi Kukkoa on nimitetty jo ensimmäisestä julkaistusta sarjakuvasta lähtien. Kvaakissa vuonna 2008 Salla Brunou laski tämän plussaksi Kukolle. Kyse on tunnelmasta: ”hyinen pohjoinen meri, ahdas ja epävakainen sukellusvene, pitkä aika ilman kosketusta mantereen elämään”. Sosialistin ja

Aapo Kukko H nihilistin Italian välimerellisiin maisemien kuvaamiseen Pratt on omiaan.

– Sarjakuvasivulla on mustan ja valkean tasapaino hyvin tärkeä, kuvailee Kukko tekemistään. – Kun sivu on muuten valmis, katson sitä kokonaisuutena.

Pratt on mestari tässä suhteessa.

Kukko vaihtaa nopeasti aihetta.

– Nykyisin on paljon helpompi luoda uskottavia visuaalisia maailmoja, totesi Kukko. – Melkein aiheesta kuin aiheesta löytää tietoa ja referenssikuvia internetin laajasta maailmasta. Tässä juuri meni puoli päivää, kun luin poliisien virka-asuohjeistuksia 1930-luvulta.

Virkapukujen selvittely liittyy tulevaan Väinö Mujusen seikkailuun. Palaamme uutuuskirjaan.

– Sosialistilla ja nihilistillä on kolme kustantajaa, Arktinen Banaani, Täysi Käsi ja Zum Teufel, jonkinlainen ennätys kai sekin.

Kokonaisuudessaan Ville Hännisen taustoittavin jälkisanojen kanssa teos on 176-sivuinen. Teos julkistettiin Helsingin sarjakuvafestivaalien yhteydessä Arvo Turtiaisen muistomerkillä Kalliossa.

Seuraavana teoksena Kukon päässä on muhimassa sarjakuvaromaani oululaisesta suomalaisen työväen- ja rauhanliikkeen suurmiehestä Yrjö Kallisesta (1886–1976), erityisesti siitä, kuinka hän vuoden 1918 teloituskomppanian edessä pitämällään puheella sai säilyttää henkensä – tuomiosta huolimatta.

– “Sinulla on aina noita iloisia aiheita”, kommentoi Kaltion päätoimittaja Paavo J. Heinonen kun kerroin suunnitelmistani, hörähtää Kukko.

– Mutta tässä rupesi kiinnostamaan, miten saisi visuaalisesti ilmaistua teloittajien ja muiden läsnä olleiden ajatuksia. Mitä ylipäätään tuollaisella hetkellä ihmisten mielissä liikkuu? Kallinen on kiinnostava ihminen muutenkin.

Suunnitelmia tulevaisuuden varalle on paljon.

Tätä kirjoitettaessa Kukko kertoo Facebookissa baarimikon kysyneen häneltä: “Mitäs Aapo olet mieltä siitä, että Trotskia ei oltaiskaan tapettu vaan se olis noussut valtaan?”

Ura siis jatkuu.

•

Syntynyt vuonna 1991 Kemissä, asuu Oulussa.

Valmistui medianomiksi (AMK) Tampereen ammattikorkeakoulusta 2014 Pitkät sarjakuvakirjat: Karmea tarina – Kertomus Kongosta (Zum Teufel 2019), Sosialisti ja nihilisti (Arktinen Banaani / Zum Teufel / Täysi Käsi 2019) Harmaa susi (käsikirjoitus Tapani Bagge, CrimeTime & Elisa Kirja 2013), Riekaleita (Arktinen Banaani 2015) Aave Stream Cityssä (käsikirjoitus Mikko Mustasaari, Lempo 2012) U-255: Sukellus pohjoisessa I–II (MkkEntertainment 2008–11) Antologioita: Niskatuki ja muita sarjakuvia (Lempo 2014) Suku, sisu ja sotu – Suomalaisen sosiaaliturvan vaiheita (Kela 2017)

» aapokukko.blogspot.com

Heikki Jokisen arvio Sosialisti ja nihilisti -teoksesta löytyy tämän lehden sivulta 62.

21

Kauhu ei tunne rajoja

k

Kauhusarjakuvaa käsittelevän artikkelisarjamme osassa 4/4 käsittelemme brittiläistä ja japanilaista kauhusarjakuvaa.

Lisäksi kurkistamme lajityypin vaiheisiin Suomessa.

TEKSTI Onni Mustonen

auhusarjakuva on historiallisesti ollut yhdysvaltalainen lajityyppi, eikä Euroopassa ole syntynyt vastaavankaltaisia liikkeitä tai trendejä kuin Atlantin toisella puolella. Joitakin poikkeuksia toki on ollut: espanjalainen Dossier Negro ja ranskalainen Métal hurlant ovat julkaisseet kauhusarjakuvia, mutta pääasiassa yhdysvaltalaisilta tekijöiltä. Esimerkiksi viime numerossa tarkemmin käsitellyt Bernie Wrightson, Richard Corben ja Charles Burns onnistuivat lyömään itsensä läpi Euroopassa juuri Métal hurlantin sivuilla ennen kuin nousivat suuren yleisön tietoisuuteen kotimaassaan.

22

KUVITUS Jiipu Uusitalo

Varsinaisista eurooppalaisista kauhusarjakuvista menestynein ja pitkäikäisin on italialaisen Tiziano Sclavin vuonna 1986 luoma Dylan Dog, jonka nimikkohahmo on kummallisia, usein yliluonnollisia tapahtumia tutkiva lontoolainen ”painajaisetsivä”.

Punaiseen paitaan ja mustaan puvuntakkiin pukeutuva hahmo on kotimaassaan jäänyt suosiossaan toiseksi ainoastaan Tex Willerille. Maailmalla hahmo tosin tunnetaan paremmin semiootikko Umberto Econ tokaisusta, että hän voisi lukea Raamattua, Homerosta ja Dylan Dogia päiväkausia kyllästymättä.

Esimerkit eurooppalaisesta kauhusarjakuvasta ovat liian yksittäisiä muodostaakseen merkittäviä

rakennuspalikoita lajityypin historiassa. Ennemmin ne ovat kiehtovia yksittäisiä sivupolkuja, joista tässä sarjamme viimeisessä osassa kuljemme kolmea pitkin. Ensiksi käsittelemme tarkemmin brittiläistä kauhusarjakuvaa, joka nitoi yhteen kauhukirjallisuuden perinteen ja 90-luvun jälkeisen valtavirtakauhusarjakuvan. Sitten vielä tarkastelemme japanilaista kauhumangaa, joka sai kehittyä pitkään omassa ylhäisessä yksinäisyydessään ja muodostui siten verrattain omalakiseksi lajityypikseen.

Aivan sarjamme lopuksi vilkaisemme vielä kauhusarjakuvan vaiheita Suomessa, jossa monet viimeisen vuoden aikana käsittelemistämme aiheista tuntuivat toistuvan, vain pienemmässä mittakaavassa.

den levittämisen”.

1970-luvulla kauhun uudet aallot kuitenkin löivät myös Englannin rannoille. ”Britannian Stan Leenäkin” tunnettu kustannustoimittaja Dez Skinn oli työskennellyt vuosikymmenen puolessavälissä kauhuelokuvia käsitelleen Monster Mag -valokuvalehden toimittajana. Lehden myynnin hiipuessa Skinn alkoi kehitellä uutta, kunnianhimoisempaa kauhulehteä, joka voisi käsitellä kauhukulttuuria syvällisemminkin kuin pelkästään tuntemattomista splätter-elokuvista otettujen valokuvien muodossa.

Eräänä päivänä Skinn sattui kävelemään Hammer-elokuvastudion konttorin ohitse ja tajusi, että tekemällä yhteistyötä maailman kuuluisimman kauhuelokuvastudion kanssa lehdellä olisi jo valmis lukijakunta ennen kuin ensimmäinen numero olisi ilmestynytkään. The House of Hammer -lehti oli nimensä mukaan omistettu Hammerin elokuville, ja artikkelien ja valokuvareportaasien lisäksi jokainen numero sisälsi studion elokuvan sarjakuvasovituksen. Luonnollisesti lehden ensimmäisessä numerossa oli Skinnin käsikirjoittama ja Paul Nearyn kuvittama tulkinta Hammerin klassisesta, Christopher Leen tähdittämästä Dracula-elokuvasta.

Suoraan sanottuna The House of Hammerissa julkaistut sarjakuvat eivät olleet erityisen mieleenpainuvia tai vallankumouksellisia. Niissä on toki lähdeaineistonsa viehättävän brittiläistä, nurkkakuntaista charmia, joka vetoaa gotiikan kitchimmistä ominaisuuksista viehättyneisiin lukijoihin – joskin Hammerin elokuvien tavaranmerkinomainen, silmiäsärkevässä kirkkaudessaan lähes vaaleanpunainen teatteriveri menetti tehonsa mustavalkoisena painetuissa sarjakuvissa. Lehden taide, joka oli poikkeuksetta ensiluokkaista, onnistui hyvin noudattamaan elokuvien säntillistä, klassista muotokieltä. Ei olekaan ihme, että monet lehden piirtäjistä, kuten Brian Bolland ja David Lloyd, nousivat sarjakuvataiteen etujoukkoihin.

The House of Hammer ilmestyi vuoteen 1978 asti. Sitten brittiläisille lehtihyllyille ilmestyi yksi kauhusarjakuvan historian ainulaatuisimmista lehdistä.

Siinä, missä suurin osa kauhusarjakuvista on aina

hellblazer ja saga of swamp thing lainasivat kauhukirjallisuuden perinteestä kertoakseen uudenlaisia kauhusarjakuvia.

•

Vanhan linnan rauniot Vaikka kauhufiktion juuret Iso-Britanniassa kulkeutuvatkin 1700-luvulle ja goottilaisiin romaaneihin asti, brittiläinen kauhusarjakuva on jäänyt marginaaliseksi ilmiöksi.

Toki kauhusarjakuvia on aina julkaistu Briteissä.

Ensimmäiset niistä saapuivat jo 50-luvulla Atlantin yli seilaavissa laivoissa, missä niitä käytettiin tasapainottavana painolastina. Laivojen ruumista ne päätyivät innokkaimpien lukijoiden käsiin. Niiden pohjalta brittiläiset kustantajat olivat tehneet omia versioitaan EC:n sarjakuvista, joita myytiin hämyisissä kirjakaupoissa ja lehtikioskeissa sekä tiskin alta Lontoon East Endin katumarkkinoilla. Markkinat olivat kuitenkin pienet ja lehtiä oli saatavilla vain suurista satamakaupungeista, mutta se oli tarpeeksi herättääkseen valtiovallan huomion.

Sarjakuvien myötä myös moraalipaniikkia lähentelevä hysteria kulkeutui meren ylitse. Vuonna 1954, jolloin myös CCA:n muodostamisesta päätettiin Yhdysvalloissa, Times-lehti kirjoitti: ”Yhteiskuntaa kohtaa tällä hetkellä välitön ja vakava ongelma, joka johtuu alasta, joka esittää nuorille sadismia, väkivaltaa, himoa, fyysisiä hirviömäisyyksiä ja kauhua”. Isoveljensä esimerkkiä seuraten myös Iso-Britannia päätti muodostaa sensuurielimen hillitäkseen sarjakuvien potentiaalista uhkaa ja kansalaisten pelkoja. Vuonna 1955 parlamentti määräsi lain “estääkseen eräiden, lapsille ja nuorille harmillisten kuvajulkaisui-

23

The House of Hammer -lehteä julkaistiin vuosina 1976–1978.

Dylan Dog on eurooppalaisen kauhusarjakuvan kulmakiviä.

suunnattu poikalukijoille (minkä kavaltavat esimerkiksi nuo lukuisat kannet, joissa hirviöt uhkaavat uhkeita neitoja revityissä mekoissa), Misty-lehti seisoi tukevasti toinen jalka brittiläisen ”tyttösarjakuvan” perinteessä.

Lehdet kuten Bunty, Mandy, Jackie, Nikki, Tammy ja Jinty kertoivat tarinoita baletista, sisäoppilaitoksista, lentoemännistä ja hevosista, joilla päähenkilöt usein joutuivat pakenemaan pahojen isäpuoliensa synkistä kartanoista. Misty seurasi näiden sarjakuvien esimerkkiä, mutta arkisempien poikahuolien sijaan päähenkilöt joutuivat kohtaamaan yliluonnollisia uhkia. Verellä ja visvalla läträämisen sijaan Misty henki enemmän klassisten goottilaisten romanssien henkeä, mikä näkyi erityisesti Shirley Bellwoodin kansissa.

24

Myös Mistyn moraaliopetukset olivat ehtaa tyttösarjakuvaa – vain päälaelleen käännettynä. Buntyn sarjakuvat seurasivat kilttejä tyttöjä, joiden ystävällisyys ja epäitsekkyys palkittiin, mutta Mistyn tarinoiden päähenkilöt olivatkin niitä tuhmia tyttöjä, joiden tekoihin Buntyn päähenkilöiden hyvyyttä usein verrattiin. Mistyssä turhamaiset tytöt joutuivat rumien hirviöiden raatelemiksi, riehakkaat muutettiin nukeiksi ja ahneet joutuivat syödyiksi valkosipulikastikkeen kera. ”Mistyn kauneus – tai kauhu – perustui siihen, ettei kenenkään tarvitse olla paha kokeakseen kammottavat kohtalon”, Jac Rayner toteaa. ”Vain yksi pieni eettinen hairahdus riittää tuomitsemaan ikuiseen kadotukseen.” Lyhyempien, EC-tyyppisten moraalinäytelmien ohella Mistyssä ilmestyi myös

pidempiä jatkokertomuksia, jotka olivat lähes poikkeuksetta suosittujen kauhuelokuvien mukaelmia.

Misty ja The House of Hammer sekä 80-luvulla vuoden ajan ilmestynyt Scream! jäivät kuitenkin yksittäisiksi välähdyksiksi brittiläisen genresarjakuvan maisemassa. Keskeiset valtavirtakustantamot kuten Marvel UK sekä Warrior- ja 2000AD-lehdet keskittyivät kauhusarjakuvan sijaan supersankari- ja tieteiskertomuksiin. Ne olivat hautomoita, joissa nousevat lahjakkuudet pääsivät hiomaan taitojaan. Kun kauhusarjakuva alkoi Yhdysvalloissa 70- ja 80-lukujen taitteessa olla kehnoissa kantamissa, ja kustantajat yrittivät uudistaa lajityyppiä, he saapuivat juuri näiden kustantamoiden oville etsimään tuoretta verta.

•

Brittiläinen invaasio Yksi hiipuvan kauhutrendin uhreista oli Len Weinin ja Wrightsonin luoma julkaisema Swamp Thing, eli Rämeen olento, joka ilmestyi ensimmäisen kerran House of Mystery -lehdessä vuonna 1971. Tarina murhatusta tiedemiehestä, joka kohosi suosta kostonhimoisena hirviönä, osoittautui yllättävän suosituksi keskellä 70-luvun kauhuinnostusta, ja hahmo sai pian oman lehtensä. Muutamassa vuodessa lukijoiden innostus kuitenkin lopahti, ja lehti kuopattiin vähin äänin.

Useimpien muiden House of Mysteryssä julkaistujen sarjakuvien tavoin Rämeen olento olisi varmasti unohtunut, ellei Painajainen Elm Street -elokuvan ohjaaja Wes Craven olisi tehnyt hahmoon perustuvaa elokuvaa 80-luvun alussa. Elokuva ei lopulta osoittautunut sen ihmeellisemmäksi, mutta DC päätti kuitenkin hyödyntää ilmaisen julkisuuden ja lanseerasi uuden Rämeen olento -lehden.

Verrattain tavanomaisena (vaikkakin kauhuvaikutteisena) supersankarisarjakuvana aloittanut Rämeen olento jatkui samassa rekisterissä ensimmäisen vuoden ajan, mutta kun yhdeksäntoista numeron jälkeen uudelleen lanseerauksesta vastannut käsikirjoittaja Martin Pasko luopui toimestaan, kustannustoimittaja Karen Berger näki tilaisuuden ohjata lehden uusille urille ja palkkasi sarjakuvan käsikirjoittajaksi brittiläisen Alan Mooren.

Monien muiden 80-luvun brittiläisten sarjakuvantekijöiden tavoin Moore oli ansainnut kannuksensa 2000AD:n leivissä. Pat Millsin ja John Wagnerin vuonna 1977 luoma 2000AD oli tullut tunnetuksi lähes punk-henkisistä sarjakuvista, jotka heijastelivat luojiensa anti-autoritäärisiä tuntemuksia.

Lehden kuuluisin sarjakuva on tietenkin Wagnerin ja

Carlos Ezquerran luoma tulevaisuuden lainvalvoja Judge Dredd, joka parodioi Likaisen Harryn kaltaisia kovaotteisia toimintasankareita ja valottaa niiden fasistista luonnetta. Moore toikin mukanaan 2000AD:n avoimen poliittisuuden alkaessaan kehitellä omaa versiotaan Rämeen olennosta.

Moore muutti Rämeen olennon supersankarista moderniksi Frankensteinin hirviöksi, kauhistuttavaksi ulkopuoliseksi, joka etsi paikkaansa maailmassa. Sarjan keskeisiksi teemoiksi kohosivat erilaiset identiteetin kysymykset, kuten ”kuka minä olen?” sekä ”mikä on minun roolini maailmankaikkeudessa?”. Henkilökohtaisen lisäksi teemat saivat myös poliittisia ulottuvuuksia 13 numeroa pitkässä American Gothic -saagassa, joka käsitteli amerikkalaista identiteettiä ja sen synkkää kääntöpuolta, kuten rasismia, kansanmurhia, köyhyyttä, väkivaltaa ja asekulttuuria. Rämeen olennon armoton yhteiskuntakriittisyys oli ehtaa 2000AD:tä.

Pääasiassa Louisianana suistomaisemiin sijoittuva Rämeen olento edustaa periamerikkalaista ”etelävaltiogotiikkaa”, mutta Moore toi sarjakuvaan annoksen brittiläisyyttä okkultisti John Constantinen hahmossa. Mooren Constantine oli näsäviisas liverpoolilaisvelho, joka ketjupolttamisen ohella toimi Rämeen olennon oppaana paranormaaleissa asioissa. Hahmo osoittautui niin suosituksi, että hän sai oman Hellblazer-lehtensä, kun DC päätti Rämeen olennon jälkeen luoda kokonaisen sarjan aikuisille lukijoille suunnattuja fantasia- ja kauhusarjakuvia.

John Constantine joutuu todistamaan vaalitulosta Helvetistä.

25

Kaidaneiden perinne näkyy Kazuo Umezun Cat Eyed Boy -mangassa, joka sijoittuu yokaiden maailmaan.

Kaikki Vertigon käsikirjoittajat olivat brittiläisiä, 2000AD:lla uransa aloittaneita, mutta sarjoista Hellblazer heijasteli väkevimmin brittiläisen sarjakuvan ja kauhukirjallisuuden perineitä. Jamie Delano ammensi vaikutteita Algernon Blackwoodin John Silence -tarinoista sekä Dennis Wheatleyn The Devils Ride Out -romaanista, jotka kertoivat pimeyden voimia vastaan taistelevista okkultistisista etsivistä. Jatkuvasti taivaan ja helvetin välillä pelkästään oman nokkeluutensa ja salatieteen osaamisen avulla sukkuloiva Constantine joutui yliluonnollisten uhkien lisäksi taistelemaan maallisia voimia vastaan.

Delanon luotsaamana Hellblazer oli avoimen poliittinen sarjakuva, jonka kritiikin kärki kohdistui Margaret Thatcherin konservatiivihallituksen politiikkaan. Constantinen vastustajiin lukeutui muun muassa demonisia pankkiireita sekä parlamentin jäsenistä koostuva vapaamuurariryhmittymä, joka toi erehdyttävästi mieleen Wheatleyn yläluokkaiset satanistit. Thatcher itse jopa esiintyi lehden kolmannen numeron kannessa, missä demoninen ”rautarouva” irvisteli paljastaen torahampaansa.

Tapa, jolla Hellblazer ja Saga of Swamp Thing lainasivat kauhukirjallisuuden perinteestä kerto-

26

akseen synkkiä ja kunnianhimoisia kauhutarinoita supersankarikertomusten puitteissa, loi mallin, jota myöhemmät valtavirtakustantamoiden kauhusarjakuvat seurasivat. DC:n oma Deadman ja Marvelin Aaveajaja lainasivat Rämeen olennon hirviömäisen sankarin, joka joutui tasapainottelemaan maailman ja luonteensa valoisan ja pimeän puoliskon välillä.

Mike Mignolan luoma Hellboy taas oli Constantinen kaltainen okkultistinen etsivä, joka pystyy luottamaan vain omaan nokkeluuteensa maailmankaikkeuttakin vanhempien suurten muinaisten uhatessa ihmiskuntaa.

•

Kauhumanga Japani on ainoa maailman valtio, jossa sarjakuva on saavuttanut samanlaisen aseman hallitsevana populaarikulttuurin muotona, joka sillä oli Yhdysvalloissa 30–40-luvuilla. Kauhumanga erottautui varhain omaksi lajityypikseen, joka erosi keskeisillä tavoilla länsimaisesta kauhusarjakuvasta. Eurooppalainen kauhukirjallisuus ei ollut saanut jalansijaa Japanissa toista maailmansotaa edeltävän protektionistisen kulttuuripolitiikan vuoksi. Draculan ja Frankensteinin sijaan innoituksen lähteenä toimivat kaidaneiksi kutsutut kummitusjutut.

Kaidanin juuret ovat kansantarinoissa ja ne keskittyivät usein kummituksiin (yurei) tai yliluonnollisiin olentoihin (yokai). Populaarikulttuuriin nämä tarinat siirtyivät 1930-luvulla, jolloin monet niistä tulkittiin kamishibai-näytelminä. Kamishibai on ainutlaatuinen japanilainen kulttuurimuoto, niin kutsuttu paperiteatteri, joka koostuu tarinaa kertovasta kertojasta sekä sitä kuvittavista tauluista. Eräs näistä kamishibaista oli Masami Iton kirjoittama ja Keiyo Tatsumin piirtämä Hakaba Kitarō, joka kertoo perinteisen kaidanin äidin kummituksesta, joka ostaa karamelleja ruokkiakseen lastaan. Vuonna 1954 mangaka Shigeru Mizukia pyydettiin jatkamaa Hakana Kitaron tarinaa sarjakuvamuodossa.

Mizukin GeGeGe no Kitaro -sarja kertoo yksisilmäisestä kummituspoika Kitarosta, joka pyrkii ylläpitämään tasapainoa yokaiden ja ihmisten välillä.

Seikkailuidensa aikana Kitaro kohtaa japanilaisen kansantaruston oudompia olentoja, kuten tsukumogameita, esineitä jotka ovat heränneet henkiin täytettyään sata vuotta, Futakuchi-onnan, naisen jolla on ylimääräinen suu takaraivossaan, rokurokubin, kummituksen jonka niska venyy määrättömästi, sekä ashiarai yashikin, joka on jättiläismäinen, mudan ja veren peittämä jalkaterä, joka vainoaa uhriaan kunnes tämä pesee sen – vain muutamia mainitakseni. Mizuki oli kuullut tarinoita yokaista kasvaessaan eristäytyneessä kalastajakylässä Tottorin prefektuurissa.

Kaidaneiden ohella Mizukin kokemukset toisessa maailmansodan rintamalla vaikuttivat hänen sarjakuviinsa. Taiteilija oli taistellut Tyynen valtameren rintamalla, mutta menettänyt piirtokätensä pommituksissa. Sodan mielettömyys oli tehnyt Mizukista vakaan, elämää syleilevän pasifistin, joka oli aina valmis kyseenalaistamaan auktoriteetteja. Sodan jälkeen Mizukia kutsuttiinkin ”Japanin omatunnoksi”. Tämä asenne näkyi myös hänen sarjakuvissaan. GeGeGe no Kitarossa yokait ovat nautinnonhaluisia ja virheisiin lankeavia, mutta hirviömäisyydessäänkin syvästi inhimillisiä. Useimmat heistä – erityisesti päähenkilö Kitaro – haluavat vain elää rauhassa ja levittää harmoniaa ja ymmärrystä eri maailmojen välillä.

Toisen maailmansodan vaikutusta japanilaiseen populaarikulttuuriin ei voi vähätellä. Tuhon teemat näkyvät väkevästi sekä jättiläismäisistä hirviöistä kertovissa kaiju-elokuvissa että tieteiskertomuksissa, kuten Katsuhiro Otomon Akira-sarjassa.

Keskeisimpiä esimerkkejä toisen maailmansodan tuntoja läpikäyvistä kauhumangoista on Kazuo Umezun Hyōryū Kyōshitsu eli The Drifting Classroom, joka ilmestyi 1972–74. The Drifting Classroom kertoo tokiolaisesta koulusta, joka siirtyy tuhansien vuosien päähän tulevaisuuteen, jolloin ympäristötuho on jättänyt jälkeensä vain joutomaata. Vaikka oppilaat joutuvat taistelemaan hirviömäisiä mutantteja vastaan, suuremmaksi uhaksi nousevat kuitenkin koulun aikuiset: opettajat ja lounaslähetti ovat valmiita tappamaan lapsia selviytyäkseen armottomassa erämaassa.

Vaikka The Drifting Classroomin tulevaisuuden maisemat tuovat mieleen Hiroshimassa ja Nagasakissa pommitusten jälkeen otetut valokuvat, sarjakuvan keskeinen teema on auktoriteetti ja se, miten vallassa olevat ovat valmiita satuttamaan ja alistamaan muita omien tarkoitusperiensä ajamiseksi. Kun aikuiset tuhoavat luonnon ja tappavat lapset sodan ja ahneuden nimessä, koulun nuorten oppilaiden vastuulla on uuden yhteiskunnan luominen. Viesti varmasti resonoi japanilaisessa yhteiskunnassa, jossa sota oli yhä tuore ja kipeä muisto.

Vuosituhannen vaihteen hiipiessä lähemmäs uusien mangakoiden sukupolvi alkoi kypsyä. Toisin kuin Umezu ja Mizuki, he olivat varttuneet uudessa, avoimessa Japanissa, johon yhdysvaltalaiset miehittäjät olivat tuoneet mukanaan sarjakuvia, elokuvateatterit esittivät länsimaisia elokuvia ja kustantajat olivat kiinnostuneet eurooppalaisesta kirjallisuudesta. Vaikutteiden piirin levitessä mangassakin alkoi esiintyä länsimaisesta populaarikulttuurista tuttuja teemoja ja motiiveja. Vampyyrit, zombiet, Frankenstein hirviöineen ja goottilaisen ja viktoriaanisen ajan estetiikat korvasivat GeGeGe no Kitanon ainutlaatuisen japanilaiset hirviöt.

Jos modernien mangatekijöiden joukosta pitäisi nostaa esille yksi nimi, johon koko maan kauhusar-

kauhumanga erottautui varhain omaksi lajityypikseen, joka erosi keskeisillä tavoilla länsimaisesta kauhusarjakuvasta.

27

Junji Iton sarjakuvakuvien kauhut ovat usein sanoinkuvaamattomia.

jakuvan historia tiivistyy, olisi se kuitenkin Junji Ito, jonka töistä goottilaiset elementit uupuvat. Vuonna 1963 syntynyt Ito piirsi nuoruudestaan lähtien mangaa, mutta kouluttautui siitä huolimatta hammasteknikoksi. Voidaankin vain arvailla, missä määrin ihmiskehon erilaisten, lihaisten ja tihkuvien aukkojen tarkasteleminen vaikutti Iton sarjakuvissa esiintyviin fyysisiin mutaatioihin!

Umezun vaikutus Iton töihin näkyy niiden fatalistisessa tunnelmassa. Vain harvoin Iton sarjakuvissa lukijat saavat tietää ”miksi”. Miksi Amigaravuoren rinteessä on aukkoja, johon läheisen kylän asukkaat istuvat täydellisesti? Miksi Manami-niminen nainen imeytyy sisälle talon rakenteisiin? Miksi kaupunkiin ilmestyy yhä uusia ja uusia taloja, kunnes siellä ei ole enää katuja? Kaikki nämä kysymykset jäävät auki, aivan kuten The Drifting Classroomin lukijalle ei ikinä selviä, miksi koulu siirtyi yhtäkkiä vuosisatojen läpi.

Iton sarjakuvissa voi erottaa myös kaidaneiden ja GeGeGe no Kitaron vaikutus. Iton hirviöt eivät ole vampyyreita, ihmissusia tai muita olentoja, jotka lukijat osaavat nimetä ja tarpeen vaatiessa tappaa. Sen sijaan Iton sarjakuvien hirviöt ovat taivaalla leijailevia päitä, mereneläviä jolla on mekaaniset jalat, nainen joka syöttää lihaa jalkansa murtaneelle ornitologille tai nuori tyttö, jonka kauneus ajaa miehiä hulluuteen. Iton kuuluisin sarjakuva on Uzumaki, jossa hirviö on spiraalin muoto. Iton teoksissa on tiettyä kansantaruille ja saduille ominaista painajaislogiikkaa, joka viipyilee ymmärryksemme ulkopuolelle.

28

•

Kauhu Suomessa Siinä missä amerikkalaiset lapset olivat saaneet katsella koko pienen ikänsä kauhuelokuvia televisiosta ja drive-in-teattereissa sekä lukea Famous Monsters of Filmland -lehteä, suomalaisilla kauhunharrastajilla oli 1900-luvun puolivälissä niukemmat apajat. Siitä piti huolen muun muassa Valtion elokuvatarkastamo, joka varmisti, ettei elokuvateattereihin vahingossakaan päässyt mitään yleistä moraalia rappeuttavaa. Vielä pitkälle 80-luvulle asti monet keskeisistä kauhuelokuvista kiellettiin kokonaan, ja nekin, jotka päätyivät valkokankaalle asti, joutuivat kulkemaan elokuvalautakunnan sensoreiden saksikäsien kautta.

Monille suomalaisille ensikosketus kauhuun tapahtui sarjakuvalehtien kautta, kun vuonna 1972 ensimmäiset kauhusarjakuvalehdet ilmestyivät kioskien ja kauppojen lehtihyllyille. Kuten Pekka Manninen huomauttaa, siellä riippuessaan ne tekivät lähtemättömän vaikutuksen useisiin varomattomiin lapsiin, jotka vahingossa sattuivat vilkaisemaan vertatihkuvia kansia etsiessään akuankkoja, jymyjä tai texwillereitä.

Ensimmäisenä markkinoille ehti Williams-kustannuksen Kauhu, joka pääasiassa sisälsi DC:n The House of Mysteries ja The House of Secrets -lehdissä ilmestyneitä tarinoita. Kauhun vaikutus jäi kuitenkin verrattain pieneksi – pääasiassa siksi, että DC:n tarinat olivat yhä CCA:n säätelyn alla. Muutamaa kuukautta myöhemmin lehtihyllyihin tiensä löytänyt Shokki sai sen näyttämään auttamattoman hampaattomalta ja muutti itse samalla suomalaisten sarjakuvanlukijoiden elämän täysin.

Petri Hiltunen on suomalaisen kauhusarjakuvan lipunkantaja. Kuten tekijä on itse todennut, Shokin vaikutus näkyy myös tässä Eino Leinon Helkavirsien Pyhä Yrjänä-runon sarjakuvasovituksessa.

Shokki koostui pääasiassa alun perin Warrenin Eerie- ja Creepy-lehdissä julkaistuista tarinoista, joita käsittelimme tarkemmin viime numerossa. Suomeen sarjakuvat kulkeutuivat Tanskan ja Ruotsin kautta, missä ne ilmestyivät samanaikaisesti muissa Semicin julkaisemissa kauhulehdissä. Näitä olivat tanskalainen Gru ja ruotsalainen Chock.

Semicin yleispohjoismainen julkaisupolitiikka näkyi muun muassa siinä, että pahnanpohjimmaisena Suomi joutui tyytymään paperiltaan valitettavan kehnolaatuisiin Shokkeihin. Kuvamateriaali oli kopioitu ilmeisen kömpelösti ruotsalaisesta lehdestä, mikä johti alkuperäisten ruutujen harmaasävyjen haalistumiseen tai tummenemiseen läpitunkemattoman mustaksi.

Harmillisista takaiskuista huolimatta ensimmäisten vuosien ajan Shokki onnistui ylläpitämään niin korkeaa tasoa, että se usein jopa ylitti Warrenin omat lehdet. Kiitos tästä kuuluu lehden toimituskunnalle,

joka valikoi Warrenin tarinoista parhaimmat ja sysäsi heikkolaatuisemmat syrjään siinä toivossa, että Warren julkaisisi vastaisuudessakin lukuisissa lehdissään edes tarpeeksi monta hyvää sarjakuvaa täyttämään Shokin sivut. Vuoteen 1975 asti suomalaiset lukijat saivat Shokin sivuilla nauttia sekä Alex Tothin, Reed Crandalin, Al Williamsonin ja Johnny Craigin muodostaman vanhan kaartin että nousevien lahjakkuuksien (Corben ja Wrightson etunenässä) kauhukertomuksista. Ilman Shokkia näiden taiteilijoiden sarjakuvia olisi tuskin näkynyt Suomessa.

Vaikka Warrenin sarjakuvat muodostivat Shokin selkärangan, lehdessä ilmestyi myös sarjakuvia toiselta yhdysvaltalaisesta kustantajalta, Skywald Publicationsilta, joka on kauhusarjakuvan historian alaviitteistä kiehtovimpia. Aivan kuten Warren, myös Skywald julkaisi Nightmare-, Psycho- ja Scream-sarjakuvalehtensä mustavalkoisina ja aikausilehtikokoisina, jolloin CCA ei niitä koskenut. Warren-lehtien

29

klassisen hirviölehtielokuvaestetiikan sijaan niiden tyyli oli lähempänä Skull Comix -tyylisiä alakulttuurikauhusarjakuvia. ”[Toimittaja Al] Hewetsonin valvovan silmän alla Skywaldin lehdet kehittyivät kaikkien aikojen ainutlaatuisimmiksi ja kauhistuttavimmiksi kauhusarjakuviksi”, yhdysvaltalainen okkultisti Stephen Sennett toteaa – eikä vähiten kiitos Skywaldin palkkaamille taiteilijoille, joista useimmat olivat säästösyistä espanjalaisia.

Vuoteen 1975 mennessä Shokin julkaisustrategia osoitti heikon puolensa. Kun kaikki hyvät tarinat oli jo käytetty, jäljellä olivat enää ne kehnot. Sarjakuvien laatu kääntyi jyrkkään laskuun, ja seuraavan vuoden loppupuolella lehti kuopattiin vähin äänin. Shokin suosio kuitenkin vakuutti markkinat siitä, että kauhulle oli tilausta. Seuraavina vuosina maamme lehtihyllyissä nähtiin niin Warrenin Vampirella kuin Marvelin Dracula sekä Ihmissusi ja Frankenstein ja Vault of Evilistä koottu Yöjuttu.

90-luvun alussa, jolloin muut lehdet olivat jo kadonneet markkinoilta, seuraan liittyi vielä Kalma, jonka alkupään numeroissa julkaistiin kauhusarjakuvia muun muassa Kitchen Sinkiltä. Viidennestä numerosta eteenpäin lehden julkaisulinja kuitenkin muuttui ja Kalma keskittyi Vertigon sarjoihin, kuten Rämeen olentoon ja Hellblazeriin. Mahtuipa joukkoon myös muutama suomalainen yrittäjä, joissa merkittävin oli Book Studion julkaisema Amok, jossa ilmestyi muun muassa Jukka Murtosaaren ja Timppa Mäkelän kauhusarjakuvia.

Kauhusarjakuvien yhtäkkinen leviäminen Suomessa sai aikaan peräti pienoisen moraalipaniikin.

Kohu alkoi Ruotsissa vuonna 1973, jolloin osuusliike Konsumentföreningen Stockholm med omnejd poisti myynnistä sarjakuvalehtiä, joiden pelättiin motivoivan ”täysin tarkoituksettomiin, eritoten vanhuksiin kohdistuviin väkivaltarikoksiin”. Ruotsin esimerkkiä seuraten aiheesta tehtiin Suomessa peräti eduskuntakysely, jossa SKDL:n kansanedustaja Anna-Liisa Jokinen tiedusteli ”mihin toimenpiteisiin hallitus aikoo ryhtyä väkivaltaa kuvaavan ja ihannoivan elokuva- ja julkaisutoiminnan rajoittamiseksi ja kieltämiseksi Suomessa”.

Eduskunnasta paniikki levisi lehdistöön: E-liikkeen Me-asiakaslehdessä varoitettiin ”kauhusarjakuvan ujuttavan nuorten mieleen mystiikkaa ja huumeille myönteisiä ajatuksia” kun taas toisaalla pohdittiin, ajaako Dracula lapsia itsemurhaan.

Myös Sarjainfo otti osaan keskusteluun. Touko-

30

kuussa 1979 Suomen sarjakuvaseuran arvostelulautakunta syytti Sarjainfossa julkaistussa kirjelmässä sarjakuvalehtiä (erityisesti supersankari-, seikkailuja kauhusarjakuvia, kuten rivien välistä ja lehden arvosteluosiosta voidaan lukea) ”rasismista, väkivallan ja sodan ihannoinnista ja vääristyneistä asenteista naisia kohtaan”. ”Vieraasta alkuperästään johtuen monissa sarjakuvalehdissä on nykypäivän suomalaiseen yhteiskuntaan kuulumattomia asenteellisia aineksia”, lehdessä todetaan. Sarjainfo kehottikin lukijoita tarttumaan kauhulehtien sijaan sarjakuva-albumeihin, ”jotka ovat tasoltaan yleisesti huomattavasti parempia”.

Toisin kuin Yhdysvalloissa tai Iso-Britanniassa, sen suurempiin toimiin ei kuitenkaan ryhdytty, ja kauhulehdet katosivat hiljalleen markkinoilta yksi kerrallaan vuosituhannen loppuun mennessä. Siinä, missä Vampirella ja Dracula ovat hiljalleen hiipuvia muistoja, Shokin vaikutus tuntuu yhä kuitenkin suomalaisessa sarjakuvakulttuurissa.

Suomalaisen genresarjakuvan johtotähti Petri Hiltunen, jonka esikoisalbumi Hysteria on tyylipuhdasta Shokki-materiaalia, on useaan otteeseen myöntänyt Warrenin sarjakuvien olleen hänelle keskeinen innoituksen lähde. Petteri Tikkasen yhdessä kauhusarjakuvantekijänä soolonakin kunnostautuneen Ville Pynnösen kanssa tekemät P niin kuin Pelko- ja Kammo-pienlehdet palkittiin Kultainen moottorisaha -palkinnolla 90-luvun puolivälissä. Tikkanen on useaan otteeseen julistanut rakkauttaan EC:n sarjakuvia kohtaan.

Shokin linjaa jatkoi myös 2000-luvun alussa ilmestynyt Kaamio-lehti, joka teki paluun tämän vuoden syksyllä. Kulunut vuosi on muutenkin ollut poikkeuksellisen väkevä. Hannu Kesolan ja espanjalaisen El Torresin käsikirjoittaman Kaamion ohella ilmestyivät myös Kesolan käsikirjoittama ja Paul Mooren piirtämä Salem 2232 ja Tuomas Myllylän Syvänne.

•

Synkkä lipunkantaja Kauhu on perinnetietoinen lajityyppi, minkä seurauksena se näyttää usein toistavan samanlaisia kaavoja. EC:n vaikutus näkyy modernissa kauhusarjakuvassa vielä 70 vuotta myöhemmin, ja lehtien sivuilla sankarimme joutuvat yhä uudelleen ja uudelleen taistelemaan vampyyreita, kummituksia ja ihmissusia vastaan samoissa linnanraunioissa. Ajoittain kopioiminen on vieläkin julkeampaa tekijöiden kyynisesti kopioidessa kirjoja,

elokuvia ja toisia sarjakuvia hyötyäkseen trendistä.

Vuosikymmenien aikana lajityyppi on kuitenkin kehittynyt. Joskus syy tälle on ollut yhteiskunnallinen liikehdintä ja historialliset tapahtumat. Välillä kyse on ollut sarjakuvateollisuuden rakenteista. Ja poikkeuksetta halu löytää mahdollisimman suuri yleisö.

Nämä piirteet ovat samanaikaisesti sekä ainutlaatuisia kauhusarjakuvalle että yhteisiä kaikelle taiteelle. Artikkelisarjamme myötä olemme havainneet, miten kauhugenren vaiheet ovat elimellisesti linkittyneet niin yhteiskunnan kuin sarjakuvateollisuuden vaiheisiin. Vaikka olisi houkuttelevaa ajatella, että taide syntyy neitseellisenä tekijänsä nerouden ja ilmaisutarpeen siittämänä, usein ulkopuoliset tekijät ovat vaikuttaneet väkevämmin siihen, millaisia sarjakuvia on julkaistu. Tässä mielessä kauhusarjakuva heijastelee myös laajemmin sarjakuvateollisuuden todellisuutta.

LÄHTEET: MANNINEN, PEKKA (2002): ”Shokki: Lehti, joka toi kauhun Suomeen”.

RAYNER, JAC (2014):” Why girls’ comics were wonderful”.

RONKAINEN, TIMO (2018): Kirjoituksia Koipeliinista, Maaronista ja Mytekistä sekä muista tunnetuista sarjakuvista.

SARJAINFO 23 2/1979: ”Alkusanat”.

SKINN, DEZ (2018): ”Getting on rack with The House of Hammer”.

SPRINGHALL, JOHN (1998): Youth, Popular Culture and Moral Panics: Penny Gaffs to Gangsta-Rap, 1830–1996.

TOMOKO OTAKE (2005): ”Drawing on experience”.

Arvio Kaamio-lehdestä

rina on variaatio ruumiinryöstäjän teemasta ja kolmas seuraa zombi-epidemian leviämistä. Kesola tuntee kliseet kuitenkin tarpeeksi hyvin, jotta hän löytää kaikkiin tarinoihinsa uuden tulokulman.

Lehden kahden muun tarinan käsikirjoituksesta vastaa espanjalainen El Torres. Toisin kuin Kesolan sarjakuvat, jotka hyppelevät lajityypistä toiseen, El Torresin Kaamiossa julkaisemat sarjakuvat kertovat molemmat japanilaisesta, Fuji-vuoren rinteillä levittäytyvästä Aokigaharan metsästä.

Maailman suosituimpana itsemurhapaikkana tunnetuksi tulleesta metsästä on aina kerrottu kummitusjuttuja. El Torresin tarinat jatkavat kaidaneiden perinnettä, mutta kääntävät lähtöastelmat päälaelleen. Parhaiden Shokki-tarinoiden tavoin pikkumaisuudelle ei ole sijaan ja viattomimmat paljastuvat usein kummituksiakin kauhemmiksi.

Erityisen kiitoksen ansaitsevat lehden piirtäjät. Emi Utera, Patric Wong, Fran Galan ja Lord Violent onnistuvat kaikki saavuttamaan esikuviensa tunnelman ja nostavat lehden uusiin korkeuksiin. Erityisesti Galanin mangavaikutteiset kuvitukset El Torresin tarinoissa onnistuvat loihtimaan ihastuttavan kammottavia kuvaelmia.

•

Käsikirjoitus Hannu Kesola ja El Torres, kuvat Emi Utera, Patric Wong, Fran Galan ja Lord Violent. Kustantaja: Ilmein Suomalainen kauhusarjakuvalehti Kaamio palasi syksyllä lehtihyllyille kymmenen vuoden tauon jälkeen.

Sarjakuvakäsikirjoittaja Hannu Kesolan Ilmein-kustannuksen julkaisema lehti ei kuitenkaan pysähdy puistelemaan tomuja päältään, vaan käy suoraan asiaan. Heti klassisiin pulp-lehtiin viittaavasta kansikuvasta lähtien on selvää, mitä lehti pitää sisällään: perinnetietoista kauhusarjakuvaa, jossa Shokin vaikutus on vahvasti läsnä.

Uransa aikana Kesola on kouliutunut genrekäsikirjoittajaksi, joka ei piilottele innoituksenlähteitään. Albumi Yö huutaa armoa oli tyylipuhdas giallo, kun taas Iron Knights kumarsi tuottaja Roger Cormanin prätkäjengielokuvien suuntaan. Kesolan kolme sarjakuvatarinaa, jotka ovat osa Kaamiota, jatkavat samalla linjalla: ensimmäinen tarinoista kertoo viidakkoon eksyvästä löytöretkeilijästä, joka joutuu kohtaamaan niin jättiläiskäärmeitä kuin voodoo-taikoja, seuraava ta-

31

Willem

ja pikkuporvarillisuuden siivoton sivu Helsingin sarjakuvafestivaaleilla vieraillut Willem pelastui vuoden 2015 terrroristihyökkäyksestä Charlie Hebdon toimitukseen, koska ei välitä palavereista.

TEKSTI Kivi Larmola

VALOKUVA Sanna Larmola

k

ävin kesällä Nürnbergissä katsomassa Reichsparteitagsgeländea, NSDAP:n puoluepäivien kuuluisaa areenaa, Hitlerin ja Albert Speerin visiota yhtä massiivisen Zeppelin-kentän vieressä. Järkyttävintä ei ollut rakennuksen valtavuus tai roomalaisen areenan muotoja jäljittelevä mahtipontisuus. Järkyttävintä oli ajatuksen pienuus. Visio oli kaikin puolin keskiluokkainen, sellainen jonka vähän yksinkertaisen virkamiehen poika voisi kuvitella pitkän koulupäivän aikana ja piirtää historiankirjan sisäkanteen.

Samalla tavalla Willemin piirtämät natsit ovat vuosisadan vaihteen keskiluokkaisista perheidylleistä ja naivin mahtipontisista propagandajulisteista ulos turvonneita, lihaisia, sadistisiakin. Ne ovat samalla tavalla järkyttäviä kuin tieto siitä, että Auschwitzin keskitysleirin komentaja Höss oli rakastava perheenisä, joka toi perheensä asumaan leirin naapuriin voidakseen olla enemmän läsnä lastensa elämässä.

– Jos jätetään tästä nyt ilmestyneestä kirjastani [Täältä jostakin, Zum Teufel] pois hakaristit ja muut natsisymbolit, sehän kertoo tästä hetkestä, sanoo Willem, kun istumme keskustelemaan sateisessa Helsingissä.

– Kaksi viikkoa sitten luin New York Timesista, kuinka joku oli tutkinut Yhdysvaltain hulluja tappajia ja todennut, etteivät ne olekaan hulluja, vaan ihan tavallisia ihmisiä. En pelkää jihadisteja, todellinen vaara ei tule ääriliikkeistä, vaan tavallisten ihmisten sisältä. Pitäkää siis ajatuksenne selkeinä!

Bernard Willem Holtrop syntyi vuonna 1941 Hollannin Ermelossa, pikkukaupungissa joka oli tunnettu lähinnä noin 2500 e.a.a. kukoistaneen nokkakannukulttuurin keskuspaikkana, kunnes kaupunkiin rakennettiin 1800-luvulla rautatie. Se ei kuitenkaan saanut Ermeloa kukoistamaan.

– Ermelo on pieni kylä ja se on tunnettu mielisairaaloistaan... eh, psykiatrisista instituutioistaan. Niitä on kylässä kaksin kappalein. Isäni oli kylän lääkäri, mistä oli erityisesti sodan aikana valtavasti hyötyä kaikille. Lääkärinä hänellä oli oikeus käyttää autoa niin yöllä kuin päivällä, joten hän saattoi salakuljettaa ihmisiä, ainakin siihen asti kun hän jäi kiinni ja

joutui leirille. Hän pääsi sitten vapaaksi, molemmat vanhempani selvisivät hengissä sodasta.

– Meillä kotona oli paljon kirjoja. Hyllyssämme oli monia pilapiirroskokoelmia, joista sain vaikutteita. Ja mitä aiheisiini tulee, kaikki me muistimme miehitysajan. Kuinka kukaan 40-luvulla elänyt olisi voinut olla muistamatta? Katsoin pilapiirroksia ja ajattelin, että tässäpä minulle sopiva ura.

•

60-lukulainen Willem loukkaa samalla kertaa sekä sankaruuteen uskovia, että kodin, uskonnon ja isänmaan ideaalia – ja hän tekee sen taiten. Onhan hänellä pitkä kokemus: hän on viimeisiä 1960-luvun provoja, väkivallattomia anarkisteja jotka pyrkivät kärjistämään dialogia ja haastamaan yhteiskunnan.

– Vuonna 1966 kuulin pikku transistoriradiostani, että Amsterdamissa on tällainen anarkistien provoliike. Se oli hyvin väkivallan vastaista. Kaikki henkilöityi Robert Grootveldiin. Hänellä oli ajatuksia esimerkiksi tupakointia vastaan. Hän järjesti muun muassa mielenosoituksen Amsterdamin keskustassa olevan tupakkateollisuuden maksaman patsaan ympärillä. Siinä kaikkien piti yskiä. Poliisi ei yhtään tajunnut, mistä siinä oli kyse.

– Sitten liftasin Pariisiin ja se avasi mieleni. Vuonna 1967, kun näin ensimmäiset Robert Crumbin sarjakuvat, minulla oli jo omat ideani sarjakuvakerronnan käyttämisestä.

– Provot eivät olleet ainoastaan täysin väkivallattomia, vaan heidän toimintansa oli sellaista, josta nykyään myönnettäisiin mitaleja. Ilmastonsuojelua, tupakoinnin ja syöpäsairauksien yhteyksien esittelyä.

Provoilla oli lehti, mutta siinä ei ollut kuvitusta.

– Lähetin sitten postissa piirroksiani, asuinhan kaukana toisella puolen maata. Sitten ajattelin, että tätä pitäisi saada lisää, ja tarjouduin tekemään lehteä muutaman sadan kappaleen painoksena ja piirtämään siihen. Seuraava kuningattaremme oli silloin menossa naimisiin vanhan natsin kanssa – hän osoittautui sitten ihan hyväksi hepuksi – ja piirsin kuningattaren ilotytöksi punaisten lyhtyjen kadulle näyteikkunaan. 1960-luvulla sananvapaus oli jotain sellaista, mikä oli mahdollista noin vain ottaa

“eri maissa ei naureta samoille asioille, ja jossain tällaisesta lyödään kaula poikki ennemmin kuin edes hymyillään.”

33

haltuun ja tehdä mitä tahtoi, koska se ei ollut varsinaista työtä. Se oli hauskanpitoa.

1960-luku oli mullistusten aikaa.

– Pariisissa elettiin Algerian kriisin jälkimaininkeja. Se oli hyvin jännittävää aikaa. Oli sellaisia lehtiä kuten Siné Massacre ja Hara-Kiri. Kun tulin Pariisiin ja näin ne, mietin, että olisipa fantastista, jos saisin pikku huoneen asunnokseni ja voisin työskennellä niille. 1968 se haave toteutui.

Provo-liike hajosi 1967. Vähän myöhemmin Willem muutti kokonaan Ranskaan, jossa hän pääsi jo ensimmäisistä numeroista mukaan Hara-Kiri ja Charlie Hebdo -satiirilehtien toimintaan.

Hän jatkaa Charlie Hebdossa edelleen.

Vuodesta 1986 Willem on päässyt ruotimaan maailmaa myös filosofi Jean-Paul Sartren perustamassa vasemmistolaisessa Libération-lehdessä. Lisäksi Willemin töitä ovat julkaisseet ainakin L’Écho des Savanes, Passage, Politis, Phosphore, Métal hurlant, Rouge, Siné Massacre ja Télérama.

Suomessa Willemiltä on julkaistu kolme kokoelmaa:

34

Naulan kantaan (1991), Seis! Täällä ei naureta! (2004) ja alun perin Hara-Kirissä julkaistuista piirroksista koottu Täältä jostakin (2019). Se on paljon enemmän kuin monessa muussa maassa.

– Minä pidän Suomesta. Suomalaiset eivät esitä olevansa jotain, mitä he eivät ole. Niin sanotut imperiumit Englanti ja Ranska ovat kutistuneet pikkuisiksi maiksi, mutta ne ajattelevat edelleen itseään imperiumeina.

Helmikuussa 2013 Willem palkittiin Grand Prix d’Angoulême -palkinnolla elämäntyöstään.

– Nykyään ihmiset nauravat eri asioille. Kaikkia entisajan vitsejä ei enää voi kertoa, koska silloin päätyy samalle puolelle aivan kammottavien tyyppien kanssa. Ihmiset ovat nykyään myös haavoittuvampia. He haluavat väitellä asioista ja kutsuvat sitä suoraksi demokratiaksi, kun oikeampi sana olisi demagogia.

•

”En saa alkaa pelätä!”

Alkuvuodesta 2015 kaikki se, mitä olimme ajatelleet länsimaisesta sananvapaudesta, joutui kyseenalaiseksi,

Willem_pages | Page

kun satiirilehti Charlie Hebdon toimitukseen hyökättiin. 12 lehden työntekijää kuoli. Lehdessä sen perustamisesta 1970 työskennellyt Willem selvisi hengissä, koska hänellä ei ollut tapana osallistua kokouksiin, vaan hän tuli toimitukseen vasta kokouksen päätyttyä.

– Aluksi en edes puhunut ranskaa tarpeeksi hyvin, että olisin pystynyt vaikuttamaan, ja sillä tavalla sain vapautuksen aamupalavereista.

Lehti elää edelleen jännitystilassa.

– Turvallisuuskysymykset otetaan nykyään hyvin vakavasti, kuten pitääkin, koska tappajia on edelleen liikkeellä, muistuttaa Willem.

Maailma ei ehkä ole muuttunut turvattomammaksi tai turvallisemmaksi, mutta nykyinen sosiaalisen median ja internetin aika paitsi synnyttää nopeita reaktioita ja manipuloitujakin kansanliikkeitä.

Se myös aiheuttaa sen, että viesti menee sellaisellekin yleisölle, joka ei sitä osaa odottaa. Tämä aiheuttaa myös ylivarovaisuutta ja sanojen kaunistelua, silloinkin kun pitäisi kutsua kattilaa kattilaksi ja pataa padaksi.

– Populismi on nousussa kaikkialla. Yksi ajan merkki on siinä, miten jopa New York Times lakkasi julkaisemasta pilapiirroksia sivuillaan. Pelkään, että muut lehdet seuraavat esimerkkiä. Pelkoa on kaikkialla. Minä en kuitenkaan pelkää. Jos keksin jostain

aiheesta jotain hauskaa, piirrän sen. Ongelmia tulee, kun kerronnan muoto tuodaan sellaiseen yhteiskuntaan, jossa sillä ei ole perinteitä.

Varsinkin Ranskassa pilakuvat ovat olleet yli sadan vuoden ajan raakoja ja verisiä, joten siellä on perinne. Ihmiset ovat tottuneet sellaiseen.

– Mutta mitä tapahtuu, kun erittäin aggressiivinen kuvasto tuodaan vaikka Lähi-itään? Eri maissa ei naureta samoille asioille. Jossain tällaisesta lyödään kaula poikki ennemmin kuin edes hymyillään.

Koettakaapas viedä piirroksiani Pakistaniin, jossa ei ole minkäänlaista pilapiirroskulttuuria – tai Kiinaan.

Onko Willem sitten riidanhaastaja vai vain terävä analyytikko?

– Seuraan päivittäin uutisia radiosta, televisiosta ja luen sanomalehtiä. Minua on syytetty pornografiasta ja uskonnonvastaisuudesta, mutta eivät ne syytteet ole yleensä johtaneet mihinkään. Vältän sanoja, niin nimissä kuin töissäni. Kaikkien symboliensa alla piirrokseni voivat kuvata keitä tahansa tavallisia ihmisiä.

– Ihmisten pitää olla todellisia. Heillä pitää olla viisi sormea kummassakin kädessä. Värit tekevät kuvista pehmeämpiä. Siksi pysyttelen enimmäkseen mustavalkoisissa kuvissa.

Ehkä siis vähän molempia.

•

35

Kuulehan vaari, minä en oikein tiedä mitä olen tekemässä... Tahdon päästä merkittäväksi kirjailijaksi.

Mutta toistaiseksi olen kirjoittanut vain novelleja ja ne kaikki ovat tulleet ihan pirun tylysti hylätyiksi.

Olen vuoden verran yrittänyt kuuluisaksi kirjailijaksi ilman sen suurempaa sukseeta...

Minun on pakko kirjoittaa kirja! Minun on näytettävä isälle etten ole mikään hiton luuseri!

Fante Bukowski (Sammakko, 2018)

Minä muistan oman isäni...

Hän lähti maatilaltaan ja poliisit hakkasivat hänet kuoliaaksi.

Ilman kokeiluja ei synny mitään kestävää

Noah van Sciver tunnetaan parhaiten kolmiosaiseksi kasvaneesta Fante Bukowski -sarjakuvasta. Sitä olisi tuskin syntynyt, jollei taiteilijanalku olisi hurahtanut 1990-luvun indiesarjakuvalehtiin ja alkanut tehdä itse jotain niiden kaltaista.

TEKSTI Ville Hänninen

36

15

o

slon OCX-sarjakuvafestivaalilla viime kesänä vieraillut Noah van Sciver kertoo urastaan.

– Olen 1990-luvun sarjakuvalehtien kasvattama. Se oli upeaa aikaa, kun huippuluokan sarjakuvataiteilijoilta tuli säännöllisesti parikymmensivuisia lehtiä. Daniel Clowesilla oli Eightball, Adrian Tominella Optic Nerve ja niin edelleen.

Usein he kokeilivat lehdissä aika paljon. Välillä lyhyitä tarinoita, välillä syntyi pidempää.

Lisäksi Peter Baggen Hate ja Joe Mattin Peepshow saivat van Sciverin (s. 1984) jopa tuntemaan, että hän syntyi väärälle vuosikymmenelle. Esimerkki vaikutti siihen, että hän perusti oman lehden vuonna 2006. Ensin se oli nimeltään Blammo Funnies ja vuotta myöhemmin jo pelkkä Blammo.

– Jatkoin Blammoa silloinkin, kun aloin jo saada jalansijaa eri kustantamoissa ja tehdä pitkiä sarjakuvatarinoita. Olen muutenkin halunnut pitää kiinni omakustantamisen eetoksesta. Vuonna 2012 ilmestynyt ensimmäinen pitkä kirjani The Hypo: The Melancholic Young Lincoln ei ehkä olisi valmistunut ilman Blammoa ja myöhemminkin olen saanut lehdestä tukea itselleni.

– Sen kautta olen esimerkiksi voinut kokeilla erilaisia asioita sarjakuvakerronnassa tai fiilistellä parin sivun mittaisilla, joko hauskoilla tai tunnelmallisilla jutuilla. Tekemiseen ei sisälly samanlaisia paineita, mutta lopputulos voi silti olla täysipainoinen.

Haluan vaalia asennetta, että voin tehdä mitä vain”, itseoppinut taiteilija painottaa.

Hän pohtii, onko nostalgikko, kun kaipaa sarjakuvalehtien aikaa takaisin. Kyse lienee kuitenkin muusta.

– Tietysti on hienoa, että sarjakuvilla voi nykyisin kertoa vakavia pitkiä tarinoita. Kaipaan kuitenkin monimuotoisuutta kerrontaan. Pienet lehdet ehkä näyttävät vaatimattomilta, mutta voivat tarjota saman syvyyden ja enemmänkin. En ole mitenkään varma, onko pitkä paras tai ihanteellinen muoto sarjakuvalle, mutta riippuu toki tarinasta.

•

Neroja ei koskaan huomata Monen nuorukaisen tavoin van Sciver luopui sarjakuvapiirtäjän haaveestaan parikymppisenä. Hän päätti tulla taidemaalariksi, mutta joutui käytännössä kuluttamaan päivänsä myymällä bageleitä.

– Taidekoulussa sain aina kuulla, että työni ovat sarjakuvamaisia. Lopulta aloin itsekin ajatella, että ehkä asia on niin ja minun tehtäväni on kertoa tarinoita. Terry Zwigoffin Crumb-dokumenttielokuva avasi silmät underground-sarjakuvalle ja taiteenlajin mahdollisuuksille.

Kun työväenluokan kuvaus Saint Cole ja humoristinen taiteilijatarina Fante Bukowski ilmestyivät lähes samanaikaisesti vuonna 2015, van Sciver huomasi pystyvänsä elämään sarjakuvilla, niukasti mutta kuitenkin.

– Saint Cole -kirjan pääosassa on melkein kolmikymppinen Joe, joka saa lapsen. Käsittelen oikeastaan oman nuoruuteni yhtä pahimmista peloista: myisinkö ikuisesti bageleitä ja kaatuisivatko haaveeni lopullisesti, jos saisin lapsen? Van Sciverin tunnetuimman hahmon nimi oikeastaan kertoo jo kaiken.

Se on yhdistelmä mieskirjailijoista John Fantesta ja Charles Bukowskista, joiden tuotanto oli yhdysvaltalaisen beat-kirjallisuuden selkäranka ja imago tärkeä myynnin kannalta.

Mieskirjailijaluomus kuuluu pikemminkin 1960–70-luvuille, jolloin Suomessa samaa roolia kantoivat ”Pena” Saarikoski, ”Hanski” Salama ja ”Jomppa” Ojaharju. Hahmon ajastapudonneisuus on kuitenkin tietoista ja van Sciverin huumori herkullista. Se perustuu Fanten kohtalokkaisiin kohtaamisiin ulkomaailman kanssa. Maailma ympärillä on muuttunut, mutta partaturri ei huomaa. Hän asuu nuhjuisessa hotellissa ja kirjoittaa nerokkaat liuskansa kirjoituskoneella.

Van Sciver parodioi Suurta Taiteilijaa, jonka kärsimykset ovat kolossaaliset ja todellinen merkitys miniskuuli. Fante Bukowski jäljittelee epätoivoisesti suurten miesten alkoholi- ja huumehuuruista elämäntyyliä, on siis vähän kuin poik-

“fante on vähän kuin homer simpson, teot eivät aina kestä päivänvaloa, mutta sydämellinen hän pohjimmiltaan on.”

37

keuksellisen lahjaton Turun koulukunnan runoilija viime vuosituhannen lopussa. Itse taiteenmuotonsa parnassolle kivunnut nuori nero on todellisuudessa yhtä omintakeinen kuin nimensä ja muun muassa kopioi vahingossa Milan Kunderaa. Kun Fante saa vihdoin aikaiseksi omakustantaa runokokoelman, hän ottaa siitä tietenkin tolkuttoman painoksen.

Maailma kun ei vain huomaa kärvistelevän neron Fanten kykyjä. Taiteilijasielu viimeistelee tulevaa mestariteostaan kärsimyksen kautta, esittelee sitä agenteille ja kollegoille, mutta mitään ei tapahdu.

Tyttöystävä sen sijaan saavuttaa menestystä, mikä johtuu tietysti salaliitosta ja kähminnästä.

– Kun ensimmäinen Fante ilmestyi, sain kirjallisuusihmisiltä aika paljon palautetta siitä, että hahmoni on karikatyyri. Niinhän se on. Monissa sähköposteissa myös kehuttiin ja mietittiin, ettei oikein tietäisi, pitäisikö tästä tyypistä pitää vai ei. Fante on vähän kuin Homer Simpson, teot eivät aina kestä päivänvaloa, mutta sydämellinen hän pohjimmiltaan on.

– Vaikka hahmo on liioiteltu, enkä ole itse kirjailija, pienjulkaisemisen ja menestymättömyyden maailma on tietysti äärimmäisen tuttu. Fanten tarinoihin voin heijastaa tuntojani sarjakuvatapahtumista, joissa yritän apeana myydä lehtiä tai näen jonkun Blutchin [OCX:n päävieras 2019] ja sanon ujona, että voitko antaa tämän kirjan assoille [ranskalainen laatukustantamo L’Association], jos he vaikka julkaisivat sen...

Fante Bukowski -sarjakuvakirjoja on on ilmestynyt tähän asti kolme kappaletta kahden vuoden välein, ensimmäinen 2015. Ensimmäinen ilmestyi jo suomeksi ja toinenkin toivottavasti löytää tiensä Suomenlahden tälle puolen, koska sen kohdalla tapahtui selvä harppaus. Kakkoskirja on myös harvinaisen tyylikkään näköinen.

– Fante Bukowskien ulkoasut ovat Fantagraphicsin graafikon Keeli McCarthyn suunnittelemia. Hän on tajunnut mielestäni hienosti sarjan ja sen eri osien hengen. Kunkin teoksen ulkoasu on jonkinlainen parodia runokirjoista. Ensimmäinen muistuttaa runoomakustannetta, toinen on klassisen beat-kustantamon henkinen jopa takakanteen laitettua kulunutta hintalappua myöten ja kolmas menee tyylillisesti lähelle 1990-lukua.

38

Joseph Smith oli mormoniliikkeen perustaja.

•

Tekeillä sarjakuva Joseph Smithistä New Jerseyssä syntynyt ja kasvanut van Sciver eli uskonnollisen lapsuuden. Hänen perheensä kuului Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkkoon, eli he olivat mormoneja. Van Sciver on pitkään valmistellut sarjakuvakirjaa sen perustajasta Joseph Smithistä, joka sijoitti kirkon päämajan Utahin Salt Lake Cityyn.

– Se on historiallista sarjakuvaa samassa hengessä kuin James Sturmin Arrival tai Chester Brownin Louis Riel. Smith on mutkikas ja kiistelty hahmo ja siksi tahdoin kertoa hänen elämästään.MAP-kirkko on Suomessa suhteellisen tuntematon, vaikka sen edustajia liikkuu jopa täkäläisten pikkukaupunkien kaduilla käännyttämässä kohteliaan keskustelevaan sävyyn. Smith perusti kirkkonsa 1830-luvulla, ja sekä hänen elämänsä että uskonnon pyhä teos Mormonin kirja ovat hämmästyttävän vaiherikkaita.

– En ole kuulunut enää vuosiin kirkkoon. Äitini menetti uskonsa ja kun vanhempani erosivat, reagoin skeittaamalla ja juopottelemalla ja suhde uskontoonkin kävi etäiseksi. Varmasti jotkut sukulaiseni

C HRIS D IAZ

tai perheeni tuttavat sarjakuvasta harmistuvat, ainakin he ovat aika hermostuneita miten mahdan käsitellä profeettaa, mutta tarkoitukseni ei kuitenkaan ole rienaava. En tahdo pilkata toisten uskoa.

Lähtökohta on samantuntuinen kuin Robert Crumbin Genesiksessä tai Chester Brownin tarinoissa Matteuksen ja Markuksen testamenteista. Uskonnollinen tausta tai siitä irtautuminen ei merkitse juurten kiskomista sielusta irti, saati mielenkiinnon katoamista.

– Nyt vuosikymmeniä myöhemmin olen alkanut pohtia näitä asioita. Vaikka tarinani Smithistä sijoittuu 1800-luvulle, varmasti kasvuympäristöni ja nuoruuteni näkyvät siinä.

•

Noah van Sciverin sarjakuvia Blammo (Funnies) 2006–2007 Blammo 2007– The Hypo: The Melancholic Young Lincoln (2012) St. Cole (2015) Fante Bukowski (2015) Disquiet (2016) Fante Bukowski Two (2017) Johnny Appleseed (käsikirjoitus Paul Buhle, 2017) One Dirty Tree (2018) Fante Bukowski 3: A Perfect Failure (2018) Eugene V. Debs: A Graphic Biography (käsikirjoitus Paul Buhle ja Steve Max, 2019)

Sarjakuvien käännös ja tekstaus: Aino Sutinen

41

42

43

44

Yritän käydä vuoropuhelua! Haluan tietää hänen nimensä ja sen millä luokalla hän on!

Minne olet menossa?

En minnekä

än!!

Gustavsson 4-ever 149

h

Ruotsalainen sarjakuvataiteilija Hanna Gustavssonin Yölapsi tulkitsee teini-iän tuntoja.

TEKSTI Ahma Hokkanen

elsingin sarjakuvafestivaalien kunniavieras, sarjakuvataiteilija Hanna Gustavsson (s. 1985) nappaa käteensä höyryävän nuudeliaterian. Hiljalleen ripsivä tihkusade ei houkuttele istumaan taivasalla, joten suuntaamme takaisin Kattilahalliin. Parven pressinurkkauksessa on juuri sopivasti pöytä vapaana haastattelua ja lentävää lounastuokiota varten.

Gustavsson kasvoi Tukholman Solnassa.

– Aloitin sarjakuvien piirtämisen lapsena, mutta sitten jostain syystä lopetin, enkä palannut sarjakuvapiirtämiseen ennen kuin olin 24, hän kertoo.

Graafista suunnittelua ja kuvitusta Konstfackkorkeakoulussa opiskellut taiteilija piirsi näihin ai-

VALOKUVA Henry Söderlund

koihin paljon ihmishahmoja. Hän oli aina nauttinut tarinankerronnasta, ja opiskelutovereidensa innoittamana päätyikin tekemään opinnäytetyökseen sarjakuvan. Oikean tekniikan löytäminen vei kuitenkin aikansa.

– Se oli aluksi todella hankalaa!, Gustavsson naurahtaa.

– Tein tarinaa yhden ruudun kerrallaan, ja yritin sitten kasata ne yhdeksi kokonaisuudeksi. Minulla ei myöskään ollut minkäänlaista rutiinia.

Reno Royal -niminen sarjakuva valmistui vuonna 2011, ja Gustavsson jatkoi tarinankerronnan opiskelua saman oppilaitoksen maisteriohjelmassa. Maisterin paperit hän sai vuonna 2013.

45

No niin, istu alas.

•

Ihan(a) hirveä teini-ikä Läpimurtoteokseensa, vuonna 2013 julkaistuun Nattbarn-sarjakuvaan Gustavsson sai innoituksensa omista teiniaikaisista päiväkirjoistaan. Tänä syksynä Sammakon toimesta suomeksi julkaistu Yölapsi kertoo teinityttö-Iggystä, joka fanittaa hard rockia, katsoo homopornoa ja väistelee äitinsä yrityksiä ottaa lapseensa kontaktia. Tapaaminen samanlaista musiikkia kuuntelevan kou34 lukuvaajan kanssa johtaa netin kautta sovittuun tapaamiseen.

Siinä missä Reno Royal oli 40 sivua, Yölapsi yltää pituudeltaan lähes 200 sivuun. – Opinnäytetyöni oli myös fiktiota, mutta perustui omiin kokemuksiini.

Sain työskennellä sen kanssa täyspäiväisesti opintojeni viimeisenä vuonna ja kokeilla rauhassa erilaisia tekniikoita ja työskentelymenetelmiä, Gustavsson kertoo.

Yölapsi ja sen jo Ruotsissa ilmestynyt jatko-osa Iggy 4-ever osoittavatkin taiteilijan itsensä mielestä työskentelyssä tapahtuneen kehityksen.

– Nykyään luonnostelen sarjakuvani ensin kokonaisuudessaan, ja alan sitten työstää sitä noin kymmenen sivua kerrallaan.

Yölapsi on piirretty perinteisesti tussilla paperille, mutta Gustavsson ei tunnustaudu välineurheilijaksi.

– Käytän aina todella halpoja materiaaleja! Halvinta mahdollista paperia, vaikka sarjakuvasivujen säilyminen vähän huolettaakin. Piirustustarvikkeideni laadukkuus ei oikeastaan kiinnosta minua ollenkaan. Sain yhdessä vaiheessa paljon kyniä ilmaiseksi, ja olen käyttänyt niitä jo muutaman vuoden.

Musiikki on yksi Yölapsen kantavia teemoja, mutta hahmona Iggy ei pohjaudu Gustavssoniin itseen-

46

sä. – En itse kuuntele juuri ollenkaan raskaampaa musiikkia, hän toteaa.

– Iggyllä on kyllä esikuva oikeassa maailmassa, mutta itse asiassa hänkään ei kuuntele kyseistä musiikkia. Halusin kuitenkin luoda Iggylle alakulttuurin, joka antaisi hänelle selkeästi oman tyylin. Lisäksi pidän hard rock -bändien logojen typografiasta.

Iggyä luodessaan Gustavsson joutui turvautumaan musiikkigenreä paremmin tunteviin tuttaviinsa. Hän halusi valita bändejä, joita 14-vuotias voisi oikeastikin kuunnella.

– Ehkä nyt tekisin vielä enemmän taustatutkimusta, hän nauraa, mutta toteaa samalla saaneensa paljon palautetta siitä, miten samastuttava hahmo Iggy musiikkimakuineen on.

•

Monenlaista kerrontaa Internet on sarjakuvien uusi luvattu maa, ja yhä useampi nuori tekijä julkaiseekin yksinomaan digitaalisilla alustoilla. Gustavsson kuitenkin kokee printtimedian itselleen läheisemmäksi.

– Rakennan tarinoihini jännitteitä sivun- ja aukeamanvaihdoksiin. Suunnittelen sarjakuvieni dramaturgiaa hahmottelemalla koko tarinan ensin pienin raakaluonnoksin.

Vaikka kynnys julkaista taidetta internetissä onkin painettua mediaa matalampi, Gustavsson ei koe internetin olevan oikotie onneen. Seuraajien saaminen vaatii kovaa työtä ja taitoa. Vaikka kansainvälistä näkyvyyttä on ehkä helpompi saada, eivät seuraajamäärät välttämättä korreloi ollenkaan artistin palkkapussin kanssa.

– Voi olla todella menestynyt internetissä ja silti olla saamatta tarpeellisia työskentelyapurahoja. Tietenkään kirjan julkaisemisellakaan ei kyllä pääse vahingossa rikastumaan.

– Digitaalinen ja painettu sarjakuva eivät ole toisiltaan pois. Ne tarjoavat aivan erilaisia tapoja kerrontaan, ja voivat ehdottomasti kukoistaa yhtäaikaisesti.

Gustavsson ei kuitenkaan usko siirtyvänsä pois painetun median syleilystä ihan vähään aikaan.

– En usko, että minulla olisi tarvittavia taitoja tuottamaan tarpeeksi houkuttelevaa sisältöä sosiaaliseen mediaan!

On kuitenkin hauskaa huomata, miten myös muiden kuin sarjakuvantekijöiden Instagramin tarinat mukailevat sarjakuvakerrontaa monilta osin.

Niissä luodaan juuri samanlaista jännitettä, kuin mitä painetun sarjakuvan sivunvaihto tarjoaa.

Ruotsissa sarjakuva-alalla on tapahtunut kehitystä myös muilla tavoin.

– Sarjakuvasta on tullut viimeisen kymmenen vuoden aikana selvästi tunnetumpi media, eikä sitä ajatella enää pelkästään lasten juttuna. Myös isommat julkaisijat uskaltavat tuoda markkinoille sarjakuvia aiempaa enemmän.

Gustavssonin mukaan ruotsalaisten sarjakuvien aihepiiri on myös vakavoitunut.

•

Yön lapsi herää Gustavssonin mukaan Yölapsen julkaisu sattui hyvään saumaan, sillä se erottui muista samaan aikaan Ruotsissa julkaistuista sarjakuvaromaaneista. Ilmestyessään Yölapsi palkittiinkin parhaan ruotsalaisen kirjan Urhunden-palkinnolla vuonna 2014. Perusteissa mainittiin juonenkuljetuksen kliseettömyys ja kerronnan ilmaisuvoimaisuus ja omaperäisyys.

Iggyn tarinasta on tehty myös Nattbarn -nimeä kantava lyhytelokuva, joka julkaistiin vuonna 2017.

– Vaikka elokuvaa näytettiin lähinnä eri festivaaleilla, se loi uudenlaista kiinnostusta myös kirjoja kohtaan.

Yölapsi on käännetty suomen lisäksi myös espanjaksi.

– Olen todella iloinen, että sain kirjani levitykseen myös Meksikossa! Valitettavasti alun pornokohtauksen takia kirjaa myytiin muovikääreissä, ja se varmaan vaikutti teoksen myyntilukuihin.

Gustavsson seuraava projekti on tositarina taiteilijasta, joka rakensi New Yorkin ulkopuolelle “Nooan arkin”.

– Vaikka teos pohjautuukin tositapahtumiin, on se silti enemmän fiktiota kuin biografia.

Tällä hetkellä Gustavssonia vaivaa kuitenkin ajan ja inspiraation puute.

– Olisi ihanaa vain piirtää täyspäiväisesti, mutta valitettavasti myös tällä alalla rahoitus on ongelma, jonka useat artistit joutuvat kohtaamaan.

Kaikesta huolimatta Gustavsson on toiveikas uuden kirjansa suhteen.

– Sitä paitsi Helsingin sarjakuvafestivaaleilla on ollut ihanaa! On todella inspiroivaa nähdä muita tekijöitä ja tutustua uusiin julkaisuihin. Se auttaa muistamaan, miksi haluan tehdä sarjakuvia.

”piirustustarvikkeideni laadukkuus ei oikeastaan kiinnosta minua ollenkaan.”

•

47

RIIKA RUOTTINEN: PORNO SIJAINEN

Yhteisössä tehden

v

PoKuTo-verkostossa kautta julkaistaan kirjoja, joissa näkyy suomalaisen sarjakuvan moninaisuus.

TEKSTI Aino Sutinen

uodesta 2016 toiminut Pohjoinen Kustannustoiminta mielletään kustantamoksi, mutta se on oikeastaan omakustantajien yhteenliittymä, jossa autetaan toinen toistaan.

PoKuTon puheenjohtaja, oululainen graafikko ja sarjakuvataiteilija Anssi Vieruaho kertoi toiminnasta Helsingin sarjakuvafestivaaleilla ja myöhemmin vielä Oulun sarjakuvafestivaaleilla.

PoKuTo on voittoa tekemätön rekisteröity yhdistys, jolla on sarjakuvantekijöitä jäseninään. Mukana

48

on osaamista, jota parviälymaisesti jaetaan, on esimerkiksi graafikkoja ja viestintäosaajia. Muun muassa kirjojen tekemiseen, painatukseen, myyntiin ja jakeluun liittyviä pulmia ei jokaisen tarvitse ratkaista yksin ja itsenäisesti. Jokainen kuitenkin tekee, painattaa ja varastoi oman kirjansa itse. Yhdistyksellä on yhteisiä resursseja, kuten valmius ISBN-numeroon ja korttimaksupääte tapahtumiin, mutta teoksen kulut ja tuotot ovat aina yksin tekijän.

Jäseneksi voi hakea, ja siihen on tiettyjä ammat-

timaisuuden kriteerejä. Tekijöitä on nykyisellään eri puolelta Suomea, eikä kriteerinä ole pohjoinen sijainti, vaikka toiminta onkin alkanut Oulusta.

– Jos on kiinnostunut omakustantamisesta, meihin voi ottaa yhteyttä. Mutta on hyvä muistaa, että siinä on yllättävän paljon hommaa.

PoKuTo ei kustannustoimita jäsentensä teoksia myöskään sisällöllisesti, vaikka joukosta voi hakea vertaisapua, kielenhuoltoa ja palautetta.

Kirjoista on myös tiedotettava maailmalle, yksin ja yhdessä. Yhdistyksellä on Vieruahon mukaan hyvä somenäkyvyys sekä hyvät suhteet mediaan.

– Vaikka pääkaupunkiseudulla on vaikea saada juttuja läpi, varsinkin maakuntalehdet tekevät mielellään juttuja.

Vieruaho kehuu etenkin oululaista Kaleva-sanomalehteä, joka tekee säännöllisesti sarjakuva-aiheisia juttuja.

Hän katsoo eduksi myös sen, että sarjakuvafestivaaleja on monta ja niitä on eri puolella Suomea. Porukka käy pitämässä myyntipöytää festivaaleilla ja muissa paikallistapahtumissa.

Jakelussa myyntipaikkoihin ja kirjastoihin ovat korvaamattomana yhteistyökumppaneina Turun Sarjakuvakauppa ja Sarjakuvan Toivo -tukku. Sen sijaan esimerkiksi Suomalaiseen kirjakauppaan ja Akateemiseen kirjakauppaan voi olla vaikea saada kirjoja, mutta tämä ongelma koskee muitakin sarjakuvakustantajia. Nämä eivät ole reijomäkiä ja jaritervoja.

Pohjoisen Kustannustoiminnan piirissä vitsaillaan, että se ei oikeastaan ole ollenkaan pohjoinen, ei kustanna eikä järjestä toimintaa. PoKuTon nimi

on myös tuottanut hilpeyttä ja yllättäviä tilanteita – kuulostamalla etäisesti japanin kieleltä.

– Tampere Kuplii -festivaalilla meidät sijoitettiin nimen perusteella kerran mangapöytien joukkoon, Vieruaho nauraa.

•

Puhuttavia teemoja Ensimmäinen julkaisu oli Anssi Vieruahon ja Sami Nyyssölän irakilaisten turvapaikanhakijoiden tarinoihin perustuva 24 päivää (2016). Parhaillaan siitä suunnitellaan animaatiota.

Harri Filpan puolison kuolemaa seuraavasta musertumisen kaudesta kertova omaelämäkerrallinen Kuolema meidät erotti (2017) oli ilmestymisvuotensa Sarjakuva-Finlandia-ehdokkaana.

Tähän mennessä menestynein PoKuTo-julkaisu on ollut Avi Heikkisen valokuvakollaasitekniikalla koostettu scifi-sarjakuva Valotusaika.

Syksyn mittaan on ilmestynyt useita kiinnostavia teoksia. Hitiksi on muodostunut Riika Ruottisen uuvuttaviin työelämäkokemuksiin opettajana perustuva Porno sijainen.

Nimimerkillä Mirjam Sumu on julkaistu huumeaiheinen tositarina Kuinka poikani katosi. Turkulaisten Lapin & Lapin Mistä toi on? – Kun on alkuun päästy kokoaa yhteen laulunsanoituksista inspiroituneita strippejä. Sami Nyyssölän uutuus, Hiilijalanjälkeen jääneet, taas käsittelee ilmastonmuutosta.

– Samilla on oma fanikuntansa, joka odottaa hänen uusia teoksiaan, Vieruaho kehaisee.

Oulussa paikalla ollut Riikka Ruottinen on ollut julkaisutapaan tyytyväinen.

– Minulle sopii hyvin. Etenkin levitysasia on ollut itselle helpotus.

•

Lapin & Lapin Mistä toi on? -strippi perustuu laulujen sanoituksille.

49

Matkoilla

Kioton manga-museossa vallitsee manganlukurauha

m

Kioton kansainvälinen manga-museo (Kyōto Kokusai Manga Museum) on myös museo.

TEKSTI JA KUVAT Maria Paldanius

yös siksi, että se on ennen kaikkea kirjasto. Tarjolla on yli 300 000 mangan kokoelma – vieläpä vapaalla lukuoikeudella!

Ne kiertävät seiniä ja ulottuvat lattiasta kattoon asti. Niiden kansilehdiltä suuret silmät katselevat ohikulkijoita milloin mietteissään tai mielissään, milloin epäileväisinä, arkoina, rohkeina tai näreissään. Niiden erikoiset vaatteet, mielenkiintoiset hiustyylit ja raajojen epärealistiset mittasuhteet vetävät huomion puoleensa. Niihin saa tarttua. Niitä saa selailla ja silmäillä. Niistä on lupa lumoutua.

Niihin saa ihastua ja uppoutua, vaikka koko loppupäiväksi. Ja lumoutuneita uppoutujia niiden ympärillä todella riittää!

He lojuvat läjissä säkkituolien ja lattiatyynyjen päällä. He kököttävät käytävien varsilla vakavina ja vaiteliaina katseet alaspäin luotuina. He ovat vallanneet vanhan, kolmikerroksisen koulurakennuksen etupihalle asetetut tuolit, penkit ja senkit yhtä lailla kuin nurmialueen ja sisääntuloaulankin. Heitä ilmaantuu näkökentälle milloin mistäkin: käytävien,

50

gallerioiden, hallien ja aulojen peränurkista, lattioilta, matoilta, hisseistä, pöytien ääreltä, päältä ja alta.

Heikäläisiä täytyy väistellä, ettei astuisi päälle.

He ovat manga otakuja, intohimoisia mangafaneja rantautuneina Japanin kattavimpaan mangaaiheiseen museoon kuin kirjastoon. Ennen omiin lukupimiöihinsä pakenemistaan he tutkailivat tovin mangan historian aikajanaa mallikkaasti myötäilevien kirjahyllyjen antia ja nappasivat sieltä sitten käsiinsä omat suosikkinsa, tai ehkäpä jonkin harvinaisen ensipainoksen. Totta tosiaan: jos jostakin, niin kirjastosta tässä kaikessa taitaa olla kysymys!

•

Mangafanien pyhättö Marraskuussa 2006 yleisölle avattu Kioton kansainvälinen manga-museo (Kyōto Kokusai Manga Museum) ylittää heittämällä perinteisen museon tunnuspiirteet. Vanhaan, kolmikerroksiseen koulurakennukseen perustetun museon kokoelma tekee siitä yhden maan suurimmista mangakirjastoista. Ja mikä mangafanien kannalta parasta: kirjastoperinteitä seuraillen, kaikki The Wall of

Manga -seinien kirjahyllyiltä löytyvät niteet ovat vapaasti kävijöiden luettavissa.

Valtaosa mangoista on saatu lahjoituksina vuonna 2005 ovensa sulkeneen, paikallisen Okubo Negishi Books -kirjalainaamon yrittäjältä. Sanomatta selvää, että niistä suurin osa on japaninkielisiä. Mutta kansainvälisiä lukijoitakin on ajateltu: valikoimista löytyy tätä nykyä noin 1000 englanniksi, 550 ranskaksi, 1340 kiinaksi ja 670 koreaksi käännettyä mangateosta. Ne löytyvät hakukoneiden avulla.

Virkailijoista ei usein näy merkkiäkään. Ja jos näkyy, ovat hekin usein nenät niin kiinni kirjoissa, että harva raaskii mennä häiritsemään.

Monilla tasoilla operoiva giganttinen museokirjasto voi olla ensikertalaiselle hankalasti hahmotettava kokonaisuus. Silloin karkea kärjistys voi olla avuksi: yleisesti ottaen shonen, eli pojille suunnattu manga sijaitsee ensimmäisessä kerroksessa ja shojo, eli tyttöjen suosiossa oleva manga kakkosessa. Aikuisille suunnatun mangan suurisilmäiset hahmot pälyilevät fanejaan kolmoskerroksen hyllyiltä.

Ykköskerroksesta löytyy vielä lokoisan kotoisa, olohuonemainen lastenkirjasto, jossa ”tulevaisuuden mangafanit”, kuten museon markkinoinnissa nohevasti ilmaistaan, koukutetaan kätevästi yli 3000 mangan voimin. Mikäli lastenkirjaston volyymitasosta mitään on päätteleminen, lienee tämä monen lapsiperheen pelastus ja pyhättö. Säkkituoleissa, tyynyillä ja lattioilla loikoileva pikkuväki näyttää rauhoittuneen kuin taikaiskusta!

•

Museo on myös museo Uppoutuminen massiivisten mangakokoelmien kansilehtien, sivujen ja rivien väliin on ehdottomasti paikan pääelämys. Mutta ei siinä kaikki. Yllätyskäänne: museo on myös museo.

Yläkerrassa avautuva galleria avaa koko japanilaisen sarjakuvaperinteen evoluutiota ja historiaa aina ensimmäisistä sarjakuvateoksista, mangoista ja mangakoista, eli mangantekijöistä, tämän päivän teoksiin ja tekijöihin asti. Siten asiasta tietämättömämpikin pääsee ketterästi kartalle. Myös koulurakennukselle tehdään kiitettävästi kunniaa: seiniltä löytyy teoksia ja reliikkejä vanhan ala-asteen toimintavuosien ajalta.

Kioton manga-museo on kohdistanut katseensa paitsi menneeseen, myös tulevaan ja kauas kansainvälisille kentille. Kyse ei siis ole vain Japanin pitkien sarjakuvaperinteiden ja harvinaisten mangan ensipainosten haalimisesta ja vaalimisesta, vaan ennen

kaikkea näiden kulttuuristen medioiden elinvoiman säilyttämisestä harrastajien keskuudessa.

Kiinteiden näyttelyjen ohella museo esittelee kansainvälisten sarjakuva- ja mangataiteilijoiden töitä vaihtuvissa näyttelyissä ja erilaisia manga-aiheisia tapahtumia järjestetään säännöllisellä sykkeellä.

Viikonloppuisin vieraille tarjoutuu mahdollisuus osallistua manganpiirtämiskurssille, ja onnekas kävijä saattaa päästä kokemaan myös 1300-luvulta peräisin olevien, Buddha-munkkien piirissä tunnettujen kamishibai-esitysten taianomaisen voiman. Eikä Kioton manga-museo olisi sanojensa mittainen museo alkuunkaan, ellei se järjestäisi myös mangahahmojen cosplay-juhlia!

•

Manga on cool Sarjakuvat ovat kautta aikain olleet Japanin pop-kulttuurin keskiössä sykkivä sydän. Kirjojen lisäksi sarjakuvalehdet ovat olleet yksi mangojen tärkeimmistä julkaisualustoista.

Kerrotaan, että noin 1980-luvun tienoilla muun muassa Etelä-Koreassa ja Taiwanissa alkoi ilmestyä laittomia mangakopioita. Olkoonkin, että kyse oli rikoksesta, toi ilmiö tyylilajille sen kaipaamaa huomiota ja auttoi tekijöitä huomaamaan, että mangasta oli tullut suosittua myös Japanin ulkopuolella. Käytännössä se tarkoitti sitä, että parhaimmillaan mangan piirtäminen voisi tarjota taloudellisen vakauden lisäksi myös mainetta ja kunniaa. Tänä päivänä moni mangaka onkin valmis uhraamaan niin aikaa kuin rahaa niittääkseen nimeä paitsi kotimaassa, myös globaalin sarjakuvataiteen kentällä.

Kioton manga-museon galleristi kertoo mangan olleen hurjassa, kansainvälisessä nousukiidossa viimeisten vuosien ajan. Japanilaisen sarjakuvataiteen suosio on kasvanut kohisten ja yhä uusia tekijöitä ja tekemisen tyylejä ilmaantuu areenalle yksi toisensa perään. Tunnetuimmat mangakat, kuten esimerkiksi Hopeanuolen piirtäjä Yoshihiro Takahashi tai Chobitsin takana oleva CLAMP-tiimi saavuttivat sen, mistä moni tekijä unelmoi.

Kuten Kioton manga-museon johtaja, yli 60 vuotta mangaa lukenut Aramata Hiroshi museotiedotteessa osuvasti kiteyttää: “Taakse ovat jääneet ne ajat, kun mangaa pidettiin haitallisena, naurettavana, typeränä ja lapsellisena taidemuotona. Mangasta on tullut yksi cooleimpina pidetyistä kulttuurillisista medioista!”

•

» www.kyotomm.jp/en

51

Ajan vangit

Dioja toisista todellisuuksista

s

Mikko Valtosen sarjakuvissa kohtasivat pehmeä muotokieli ja ahdistavuus. Huumori ei toiminut salvana vaan pikahiivana.

TEKSTI Ville Hänninen

uomalaisten pienlehtien kenttä on erikoinen ja erityinen. Julkaisujen luonne on monin tavoin epävirallinen. Julkaisuissa ei ole ISBN:iä, ja niiden nimet saattavat vaihdella lehti lehdeltä. Aikoinaan niitä ei edes painettu vaan kopiokone jyrisi.

Jotkut tekijöistä jatkavat vuosikymmenestä toiseen ulkomaailmasta – tai edes lukijoista, tuntuu – välittämättä. Joidenkin päämäärä on kauempana

52

ja omakustanteisten jälkeen on toisten maksamien, vakavampien julkaisujen vuoro. Jotkut keskittyvät hiottuun määrämittaiseen suoritukseen ja poistuvat sen jälkeen lajista. Tällainen taiteilija oli esimerkiksi Varpaisjärvellä 12. elokuuta sairaskohtaukseen kuollut Mikko Valtonen.

12. joulukuuta 1968 syntynyt, penikkavuosien jälkeen Portaanpään opistossa Lapinlahdella vuonna 1989, Limingan taidekoulussa 1991–92 ja Oriveden

opistossa 1992–93 opiskellut Valtonen haki vaikutteensa ja ilmaisunsa vapaasti taiteen kentästä. Ote oli kuin Alpo Jaakolalla tai Riitta Uusitalolla: kaikki käy eikä taidetta tehdessä ja vaikutteita sekoitellessa kysytä portinvartijoilta lupaa. ”Päätin ryhtyä suoraan ammattilaiseksi, kun muut lähtivät opiskelemaan valmistuakseen”, Valtonen kertoi aikoinaan kollegansa Jaakko Rönkön haastattelussa.

Välillä työt hakivat sarjakuvan muodon, välillä syntyi maalauksia tai veistoksia. Lapsuuden kotipaikkakuntansa Aavikko-yhtyeelle Valtonen teki Viitostie-kappaleeseen videon.

Jälki oli useimmiten ilmavan kevyttä, kaarevat ja pehmeät muodot korostuivat. Pinnan alta saattoi lukea elämänfilosofisempia teemoja. Arjen itsestäänselviksi noruneet käytännöt, seksuaalisuus ja sukupuolisuus esimerkiksi toistuivat.

1990-luvun jälkeen Valtonen keskittyi kuvataiteisiin. Hän piti yksityisnäyttelyjä vuodesta 1993 ja osallistui moniin ryhmänäyttelyihin Suomessa ja ulkomailla. Hän sai Kuopion kaupungilta kuvataiteen Minna-palkinnon vuonna 1999. Viimeinen yksityisnäyttely oli Tampereella Galleria Rajatilassa vuonna 2015.

1990-luvulla sarjakuvaomakustanteita tuli lähes vuosittain. Ilmeisesti ensimmäinen oli Kiima (1991), jonka vielä käsikirjoitti Tommi Korhonen. Myöhemmät lehdet olivat kaikki paitsi Valtosen piirtämiä myös kirjoittamia. Kiima koostuu yksisivuisista jutuista. Osa menee tyylillisesti lähelle Kivi Larmolan ja Veli Ahosen nuoruuden töitä, osa lähentelee J. Tilsan ja kumppanien kevytabsurdismia.

Tommi Liimattaa ennen Tommi Liimattaa, voisi myös sanoa. Ehkä tämänhenkinen irrottelu on ajan pienlehdille tyypillistä muutenkin. Poliittiset teemat ja maailmankuva piti lukea ruutujen välistä. Muut Valtosen julkaisut olivat ainakin Paras sarjakuvalehti (1992), Runnoja (1994), Talo (1995), Muna kalastus muna (1997) ja Armoitettu eränkävijä (1999). Mitenkään yksi yhteen niitä ei voi niputtaa.

Runnoja on oikeastaan melkein proosarunokokoelma, jossa oikealle sivulle on taitettu Valtosen tekstaama ”sarjakuvaksi” pitkähkö teksti ja vasemmalla sivulla nököttää abstrakteja kuvioita. Kuvituksen rooli ei ole somistaa tekstiä, vaan molemmat vaikuttavat toisiinsa. Abstraktiosta tulee etsineeksi konkretiaa, tarinoista ylempiä tasoja: ”Kun yö saapuu eikä valoa ole, ihmiset makaavat sängyissään.

Monet näkevät painajaisia. Markus Puikko ei näe tänä yönä unia, sillä hän ei nuku vaan katselee dioja...”

Ehkä kreisein Valtosen julkaisu on Talo, joka on oikeastaan pienlehti par excellence. Se sisältää unohtumattomia sutkauksia (”Et saa Suffelia ennen kuin olet syönyt”, ”Aluksi haluaisin kuitenkin ottaa esille erään tärkeän asian... sukupuolielimeni.”). Se vaikuttaa lo-fi-estetiikalla, jonka nimissä on ihan tyylikästä ja jopa kiehtovaa ripotella koko lehti täyteen erikokoisia, välillä veden ja lumen ja välillä ties mitä mieleen tuovia palleroita ja pisteitä.

Talo kulminoituu sivuun, jossa taustalla näkyy valkoisia palleroita ja Saturnus kuineen. Tasaisella pinnalla, kuin symbolisessa Coconinossa keskellä eitavallaan-mitään nököttää makkarankaltainen, kieltä näyttävä olio. Se seisoo kahdella etujalalla, takajalkoja ei näy olevankaan ja sanoo: ”Olen tarpeellinen mutta katkera ihminen.” Sama meininki jatkui vielä Muna kalastus munassa, Armoitettu eränkävijä oli Runnojan kaltainen mutta kuviltaan esittävämpi ja avoimen seksuaalinen. Valitettavasti ura sarjakuvissa taisi loppua siihen.

•

53

Kuvan ja sanan jaksollinen järjestelmä

Ralf Königin Hopeameisseleissä fiktiivinen ihanne ja traaginen romanssi kohtaavat.

Syventävä sarjakuvakurssi, 12. luku: Hieman enemmän tarinasta ja sen myytistä

m

Sarjakuva, kuten muutkin kertomukset, koostuu lähes aina kolmesta päätekijästä.

TEKSTI Kivi Larmola

eillä on henkilö tai henkilöitä ja meillä on juoni, joka tarkoittaa sitä toimintaa, miten henkilöt luonteidensa ja ominaisuuksiensa pohjalta reagoivat vastaan tuleviin asioihin. Kolmas osa-alue on tarina, joka on se, mitä me haluamme sarjakuvalla kertoa. Yleensä vielä järjesteltynä niin, että siitä muodostuu ymmärrettävä kertomus, jolla on alku, keskikohta ja loppu.

Tarina koostuu henkilöiden kasvukertomuksista ja heidän matkastaan kohti jotain tavoitetta, mutta se koostuu myös kerronnan lajityypistä ja siitä miten tarina suhteutuu sen lainalaisuuksiin, jotka määrittelevät sitä, saako henkilö esimerkiksi tappaa tai valehdella lajityypin puitteissa.

54

Voisin kutsua tätä kerronnan illuusiota vaikkapa myytiksi. Jos tiedämme, että maailmassa on jättiläisiä, voimme tuoda jättiläisen osaksi tarinaa ja juonta. Myytti voi kuitenkin olla monimuotoisempi, ja tarina itsessään voi myös olla olemassa varsinaisesta kerronnasta riippumatta. Ken Saanin ja Gilbert Lukalian televisioelokuvassa Suomen marsalkka kerrottiin, miten kolme pientä afrikkalaispoikaa tulkitsi mielessään myytin, jossa ei ollut heille mitään tuttua: Talvisodan ja Marsalkka Mannerheimin legendan.

Talvisota on eräs tärkeimpiä viimeisten muutaman vuosisadan suomalaisia myyttejä ohittaen jopa hakkapeliitat ja Anjalan valaliiton. Se on kertomus

K

1 yhtenäisestä kansasta, joka laittaa sivuun kokemansa katkeran sisällissodan ja hyväksyy johtajakseen miehen, jota vielä äsken monet pitivät kelvottomana: vasemmistolaiset pyövelinä ja oikeistolaiset hulttiona. Tämän julkinen kyseenalaistaminen ja Mannerheimin inhimillistäminen on pitkään ollut tabu, koska kansan yhtenäisyys on tärkeämpi tavoite kuin hankala saivartelu subjektiivisella totuudella.

•

Myytin jäljillä Kreikan kielen sana mythos tarkoittaa tarua, jolla ei ole tosipohjaa. Sen vastakohta on logos, joka tarkoittaa tiedon ja päättelyn pohjalta löydettyä totuutta. Esimerkiksi jumaltaru tai maailman luominen on myytti. Tuomarin tuomio taas on – toivottavasti – logiikan sanelema.

Kertomukset ovat siitä jännittäviä, että ne luovat omat lainalaisuutensa. Kaikki Agatha Christien lukijat varmasti tajuavat, että kertomusten niin asetelmat kuin loppuratkaisut ovat epäloogisia ja joskus mahdottomia. Niiden on tarkoituskin olla, koska ne luovat siten pakopaikan.

Helppo tunnistettavuus on usein valtti. Kun lukija pystyy jo ensi kuvasta näkemään, mitä tuleman pitää, hän tekee ostopäätöksensä nopeammin. On helpompi saada vientiin apua, kun vietävä kohde on määräpaikassaan jo tuttua genreä; euromanga myy myös Japanissa, ja nähdessään rentoa ligne clairea ranskalainen kustantaja odottaa kepeää filosofointia taide edellä ja luulee näkevänsä jotain uutta ja eksoottista – silloinkin kun kyseessä on uskollisin mahdollinen ranskalaisen perinteen noudattaminen.

Marvel-universumi toimii vain omien lainalaisuuksiensa puitteissa, ja poikkeama totutusta juonesta on yleisön silmissä automaattisesti huonompaa kuin tarinan tai tyylin uudistaminen, minkä Frank Miller tai Bill Sienkiewicz helposti todistaa.

Mangan lainalaisuudet, ne piktogrammit joilla eri tiloja ja tunteita kuvataan, otetaan itsestään selvinä, ja kun länsimaiset mangan harrastajat ilmeisesti edelleen lukevat enimmäkseen tyttöjen shojo-mangaa, on varsinkin varhaisteinien tunteita kuvaavia piktogrammeja kohta yli tarpeen myös muissa lajityypeissä. Omaksutaan kieli kyseen-

alaistamatta sitä. Samoin länsimaista sarjakuvaa ei useinkaan uskalleta tehdä ilman onomatopoieettisia VRUUM ja BANG -äänitehosteita, koska opitun kielen kunnioittaminen on palkinto lukijalle siitä, että hän on oppinut nämä erikoismerkit.

Ei kuitenkaan tarvitse olla niin. Lajityyppien kerronnan sekoittaminen on erittäin tehokas tapa hätkäyttää yleisöä, mikä voi olla aivan erinomainen asia, mutta väärin osuessaan voi myös aiheuttaa hylkimisreaktion ja karkottaa yleisön. Mielikuvan lukijasta, tämän odotuksista ja kulttuuripohjasta pitää siis olla oikea.

Kun McDonald’sin hampurilaiskokoomalinjan konseptia lähdettiin viemään maailmalle, kokeiltiin aluksi imitoida jo olemassa olevia ravintolamalleja. Siis Saksaan rakennettiin Disneyland-henkisesti muovinen oluttupa, joka myi hampurilaisia, Japaniin muovinen teehuone, Ranskaan bistro. Ei varmaan tule yllätyksenä, että kaikki nämä konseptit synnyttivät pelkkää vihaa, Ranskan tapauksessa ruokakonseptin kelvottomuus kirvoitti asiakaspalautteen jopa polttopullon muodossa.

McDonald’s oppi virheistään nopeasti. Suuri oivallus oli, että on helpompi opettaa yleisö uusille tavoille kuin vastata sen jo valmiisiin odotuksiin. Uudet ravintolat rakennettiin puhtaasti amerikkalaisen mallin mukaan ja markkinoitiin paikallisina tulkintoina americana-illuusiosta.

Todellisuutta voi siis muuttaa, varsin helpostikin. Eikä tämä todellakaan päde vain tarinaan. Kun lehtijulkaisu on kriisissä, nykyinen kirjakauppatoiminta ei palvele asiakasta eikä tekijää, ja kustantajat osaavat olla hämmästyttävän elitistisiä niin pienillä painoksilla ja katteilla, ettei sellaista vähemmän luovalla alalla kauaa katsottaisi, on myös onnistumisen ja epäonnistumisen ero vähäinen. Juuri tällä hetkellä ne lainalaisuudet, joiden pohjalta vakiintunut sarjakuvamyynti, vienti ja kustantaminen toimivat, ovat myös myytti, ja kyseenalaistettavissa heti kun keksitään jotain uutta.

•

Jos animaatiot olisivat totta, me kestäisimme mitä vain.

Kazin Underworld.

55

2 tym

3

4

N

”

Tintin kuumatka tieteen silmin Tintti askelsi lähimmällä taivaankappaleellamme jo yli vuosikymmen ennen kuin Neil Armstrong ja Buzz Aldrin seurasivat esimerkkiä.

Tätä kahden albumin kokonaisuutta on tieteelliseltä tarkkuudeltaan mainittu jopa “akateemiseksi”, mutta vastaako maine todellisuutta?

t

TEKSTI Pii Anttonen

uskin keneltäkään meni kesällä ohi, että ihmisen ensimmäisestä laskeutumisesta Kuun kamaralle oli kulunut tasan 50 vuotta. Tämä ei jäänyt huomaamatta Otavaltakaan, joka on koonnut tämän johdosta kaksi 1950-luvun alun kuumatka-aiheista Tintti-albumia, Päämääränä Kuu ja ja Tintti Kuun kamaralla, yksiin kansiin.

Nämä ovatkin olleet Tintti-saagan suosituimpiin ja arvostetuimpiin kuuluvia albumeja. Ne ovat keränneet myös kiitosta julkaisuajankohtaansa nähden hyvästä esityksestä, mitä tulee julkaisuajan käsitykseen rakettitieteestä ja astrofysiikasta.

56

Ainakin tämä on ollut yleinen käsitys. Edustavatko albumit todella 50-luvun alun tieteellistä käsitystä realistisesta kuumatkasta? Tutkikaamme asiaa tarkemmin.

Kun kaksoisalbumin ensimmäinen osa Päämääränä Kuu alun perin julkaistiin, elettiin vuotta 1950. Ensimmäiseen satelliittiin Sputnikiin oli vielä seitsemän ja ensimmäiseen kuulaskeutumiseen 19 vuotta. Tiede ja teknologia edistyivät niin hurjalla vauhdilla, että helposti jopa unohtaa, että hassunhauskoista kupolipääscifielokuvista oli vain muutama vuosi siihen, kun ihminen heti 60-luvun alussa lensi oikeasti avaruudessa.

Kuualuksen käännös, ylhäällä kuten kuvattu albumissa. Alempana korjattu noudattamaan fysiikan lakeja.

Tintin kuumatka perustuu pitkälle ajan tyypilliseen scifi-kuvastoon sekä sodasta toipuvan Euroopan muistoihin V2-rakettien terrorista. Se ei kuitenkaan aivan edusta jo yllättävän pitkälle kehittynyttä tutkimusta aiheesta.

•

Rakettiyhtälön salaisuus Yksi asioista, joka sotii melkein kaikessa 50-luvun scifissä todellisuutta vastaan, on rakettiyhtälön tuoma realiteetti rakettityöntövoiman tarvitsemassa polttoainemäärässä.

Tämä on syy, jonka vuoksi kaikki maata kiertävälle radalle tai sitä kauemmas suuntaavat avaruusalukset noustessaan pudottivat osia itsestään pois. Mitä enemmän polttoainetta avaruusalukseen lastataan, sitä enemmän polttoainetta alus tarvitsee kyseiseen lisäpolttoaineen nostamiseen. Ja kun polttoaineen määrä lisääntyy, polttoainetankkien koko lisääntyy.

Tämä puolestaan lisää taas aluksen painoa.

Kuitenkin 50-luvun tieteiskirjallisuudessa (Tintti mukaan lukien) avaruusalukset ovat käytännössä aina suuria yksittäisiä aluksia. Natsien V2-rakettiase, johon Hergén kuualus visuaalisesti ja rakenteellisesti perustuu, vältti tämän ongelman, koska se kulki vain muutaman sadan kilometrin matkoja muutaman sadantuhannen sijaan.

Tuhatkauno toki tämän tarinassa näennäisesti ohittaa omalla mystisellä ”ydinmoottorillaan” – siitä huolimatta että myös ydinmoottori tarvitsee ponnekaasua työntövoiman tuottamiseen kuten kemiallisetkin raketit. Muutenkin polttoaineelle varattu tila kaaviokuvassa on äärimmäisen pieni. Etenkin kun ottaa huomioon, että tosielämän rakettien kuivamassasta noin 85–95 % on polttoainetta. Esimer-

Kuualuksen kaaviosta paljastuu hälyttävän vähän säteilyeristystä. Päämääränä radioaktiivinen Syldavia?

kiksi Saturn V -kuukantoraketin kokonaismassasta pelkästään maan kiertoradalle päätyi vaivaiset neljä prosenttia.

Sarjakuvan ilmestymisaikana nämä periaatteet olivat jo hyvin tiedossa, sillä rakettiyhtälö laskettiin alun perin jo vuonna 1810. Monivaiheisia koerakettilaukaisuja oli 50-luvulle tultaessa suoritettu jo pitkään.

57

•

Tintti ja impulssimomentin säilyttäminen Suurin poikkeama yleisestä tieteellisestä ymmärryksestä liittyy impulssimomentin säilymisen olemattomuuteen kirjan kaikissa avaruuslennon vaiheissa.

Ulkoavaruus on käytännössä kitkatonta tilaa, joten kaikki liike-energia säilyy siellä muuttumattomana, kunnes jokin uusi energia muuttaa tai pysäyttää sen. Albumissa kuualus kuitenkin polttaa täysin tarpeettomasti moottoreitaan koko ajan matkan puoleen väliin saakka, jolloin se kääntyy jatkuvaan jarruttamispolttoon.

Myös kuualuksen kääntäminen tapahtuu täysin liikkeen lakien vastaisesti. Alus kun kääntyy vain polton ajan sen sijaan, että lyhyt poltto aloittaisi ja toinen lopettaisi käännösliikkeen. Tämän saman periaatteen rikkominen tapahtuu jokaisessa kohtauksessa, jossa aluksen päämoottori pysähtyy, mikä aiheuttaa keinopainovoiman keskeytymisen kiihdytyksen kadotessa. Näin tapahtuessa kiinnittämättömät ihmiset ja tavarat nousevat viipymättä ylöspäin ilman mitään ulkoista syytä.

•

G-voimien maa Yksi tärkeimpiä ja hävittäjälentäjien jo Hergén maailmanajassa erityisesti tuntemia ihmiskehon rakenteellisia rajoja on kestävyys kiihtyvyydelle. Maan pinnalla ihminen tuntee yhden g:n voiman, joka vastaa siis maapallon painovoimaa. Avaruuslennot vaativat suunnattomia nopeuksia paetakseen isojen aurinkokuntamme kappaleiden pinnalta, ja näin ollen tosielämässäkin avaruuslentoihin liittyy kovia kiihtyvyysvoimia.

Kuitenkin ihmisen kestävyys on näihin tähtitieteellisiin nopeuksiin verrattuna erittäin pieni. Hyvin lyhytkestoisina piikkeinä ihminen selviää suuremmistakin voimista, mutta albumeissa kuvataan nämä voimat riittävinä aiheuttamaan miehistölleen toistuvia tajunnanmenetyksiä. Tajunnanmenetykset johtuvat siitä, että sydän ei enää kykene liikuttamaan verta näitä voimia vastaan, jolloin hapen kulkeutuminen aivoihin heikkenee tai keskeytyy kokonaan.

Ymmärrettävää siis, ettei ihminen selviä tällaisissa olosuhteissa pidempiä aikoja.

Kirjassa harvemmin puhutaan konkreettisista numeroista, kunnes loppupuolella paluumatkaa maa-asema ilmoittaa heidän olevan noin 80 000 kilometrin etäisyydellä, joten aikaa laskeutumiseen on noin tunti. Nämä numerot ohjenuorana voimme tehdä karvahattulaskelmia, joiden perusteella saamme tämän tunnin jarrutuskiihtyvyydeksi

58

Kyllähän tieteestä näsäviisastelijoita aina riittää, mutta albumin pääfokus on kuitenkin tämä.

reilusti yli 30g:tä. Tämä aiheuttaisi ihmisen kuoleman muutamassa kymmenessä sekunnissa, tunnista puhumattakaan.

Miehistön ei siis olisi tarvinnut huolehtia hapen riittävyydestä alkuunkaan. Toteutuneissa avaruuslennoissa lyhytaikaisetkaan kiihtyvyysvoimat eivät ole nousseet yli 12 g:n.

•

Pedanttisuuden temppeli Muitakin 50-luvulla täysin tunnettuja tieteellisiä periaatteita albumi rikkoo, eikä kaikkien näiden analysointiin riittäisi yhden Sarjainfo-lehden palstatila. Näistä suurimpina kuitenkin mainittakoon se, että ylimääräisten matkustajien aiheuttama ongelma ei olisi ensisijaisesti hapen riittämättömyys, vaan hiilidioksidin liiallinen määrä.

Kuun ympärillä tapahtuvat laskut ja nousut aiheuttavat yhtä paljon tuskaa miehistölle kuin Maassa tapahtuvat vastaavat pienemmästä vetovoimasta riippumatta, ja ydinreaktorin olemassaoloon liittyvät ongelmat on jätetty lähes täydellisesti huomiotta.

Onko näillä seikoilla kuitenkaan merkitystä näiden albumien kohdalla, kun kerronnan pääpainon keskittyy Haddockin kompasteluun, Dupondtien törttöilyyn sekä geneeriseen pyllähtelyyn? Tuskinpa on, mutta myytti siitä, että nämä albumit olisivat olleet aikansa tieteellisen ymmärryksen mukaisia kuvauksia hypoteettisesta kuumatkasta, on elänyt yli puoli vuosisataa.

Todettakoon nyt siis tämän käsityksen tulleen korjatuksi!

•

ArviotS

TOIMITTANUT Aino Sutinen

59

HANNELE RICHERT: Suuntavaisto • Zum Teufel

Nuoruuden suuntavuodet VILLE HÄNNINEN

Taiteilija ei oikeastaan elä nyt-hetkeä. Silloinkin kun proosa- tai sarjakuvakertomus ei sijoitu menneisyyteen, tarina haetaan omasta mielestä ja rakennetaan siinä. Muistin ja muistojen rooli on koko ajan keskeinen. Sarjakuvassa proustilaisten madeleineleivosten rooli vain korostuu – tai ainakin konkretisoituu kuviksi.

Hannele Richertin Suuntavaistossa elää edellisten vuosikymmenten lähiömaisema ja mailleen mennyt aika, mutta ihmisten kautta ja mentaalisella tasolla. Sarjakuva tuntuu elävän monissa ajoissa yhtä aikaa, vaikka kerronta tapahtuukin koko ajan ”nyt”. Sellaisena todellisuuden luonne minullekin näyttäytyy, tunnistan melankolisen taakse-, mutta myös eteenkatsomisen.

Richert (s. 1979) kuvaa monissa teoksissaan nuoruuden tapahtumattomuutta. Jos hänen sarjakuvansa ovatkin usein jonkinlaisia kasvukertomuksia, kasvu on niissä lähes huomaamatonta. Elämä on, jollei nyt seesteistä tai suorastaan autereista, niin kovin hidaskulkuista. Ruuhkavuosien sijaan eletään suuntavuosia, välillä kompassi löytää pohjoisen ja välillä värähtelee epäilyttävästi.

Suuntavaisto-albumista tulee mieleen ennen kaikkea Enimmäkseen hyvä näkyvyys (Asema, 2011), jossa

60

Richert kuvaa vielä rahdun verran nuorempaa ihmistä, jolla on vielä kaikki edessä ja virheratkaisut(-kin) tekemättä. Hän haluaa astronautiksi, ja ennen kaikkea etäisestä lähiöstä pois. Jonnekin.

Suuntavaiston Mirjami on monella lailla samanlainen henkilö, mutta muutama kuunkiertämä lisää tietysti muuttaa elinolosuhteita ja mahdollisuuksia vaikuttaa elämäänsä. Mirjamin tiellä eivät ole koulu tai vanhemmat, korkeintaan elämä itse. Parikymppisenä on kuitenkin vielä aikaa ”katella”.

•

Luokasta Richert ei ole avoimen poliittinen, mutta luokkaerot näkyvät useimmissa hänen teoksissaan jollain tapaa. Unelmat, niiden muuntuminen ja hiipuminen ja arkeen tyytyminen ovat tietysti universaaleja kysymyksiä, mutta ilmenevät kullekin taustansa mukaan. Ihmisillä on aina jalustansa.

Suuntavaistossa unelmat eivät kohdistu avaruuteen vaan maan pinnalle. Mirjami työskentelee kahvilassa ja tahtoo pois kotiseudultaan. Tahtoo elää.

Ulospäin tämä halu näyttäytyy aika päämäärättömänä vellomisena, mutta parikymppisenä sekin on jotenkin merkityksellisempää. Keski-ikäisenä jo tietää, että ihmisiä tulee ja menee, mutta nuorena ei ole oppinut pakottamaan itseään tällaiseen kyynisyyteen, jota me sedät kutsumme muun muassa käytännöllisyydeksi, aikatauluttamiseksi ja priorisoinniksi.

Mirjami on kyllä realisti, muttei väsynyt kyynik-

ko. Hänen haaveensa ovat suhteellisen jäsentymättömiä, mutta suunta on selvä. Ensin tie johtaa pois lapsuudenkodin kuvioista. Hän muuttaa siskonsa ja äitinsä luota hiukan hienommalle asuinalueelle. Vähän salaperäisessä vallatussa talossa on vapaa huone.

Albumin avauskuvassa Mirjami seisoo rinkan, patjan ja tuolin kanssa aseman liukuportaiden edessä. Askeleet on otettava, suuntakin näyttää selvältä.

Eteenpäin, eteenpäin.

Vähitellen Mirjami löytää uudesta ympäristöstä pinnanalaisen kuhinan ja itselleen tärkeät ihmiset.

Useiden nuoruuskuvauksien tavoin tarinassa on pitkä ja merkityksellinen bilekohtaus. Viinaa juodaan, ja naamioita riisutaan, kuten illatsuissa kautta aikain.

•

Nevaljashka Mirjamin työpaikan lähellä on merkillinen lelukauppa. Sitä pitää pienen unelmansa saavuttanut (näin tulkitsen) mies, joka on selvästi käyttänyt paljon aikaa saadakseen myyntiin juuri oikeanlaisia leluja. ”Keräilijä löytää... idästä ja lännestä. Kyllä mä näitä myydäkin haluan, mutta saa tulla vain katsomaan”, sherryyn mieltynyt spedetukka sanoo.

Mirjami ostaa kaupasta Nevaljashkan. Se on venäläinen kaatumaton lelu 1970-luvulta. Jos vielä konkreettisemmalle tasolle mennään, Nevaljashkalla ei ole käsiä eikä jalkojakaan, ja silti heilurinukke säilyttää tasapainonsa. Sisäisen rakenteensa ja ominaisuuksiensa vuoksi se palaa liikkeen jälkeen takaisin samoille sijoilleen, hakeutuu tasapainoon kuten kompassin punainen pää osoittaa aina kohti magneettista pohjoisnapaa.

Symbolina Nevaljashka on hieno. Mirjami ei tie-

tenkään suhtaudu elämäänsä kevyesti ja pelotta, se näkyy esimerkiksi unina, joissa kaivurit uhkaavat, lähes jahtaavat. Aikuistuessaan ihmispsyyke kuitenkin lujittuu, nevaljashkoituu, ja vaikka tapahtuisi mitä, matka jatkuu. Eteenpäin, eteenpäin.

J. A. Mäki pohtii taaksepäin katsomisen teemaa Radiopuhelinten kappaleessa ”Vaisto vie”: Kaikkihan meni sittenkin / niin kuin pitikin / välillä kiertotietä / kautta pohjamutien / kohti parempaa / näin jälkeenpäin ajatellen / ei voinut mennä muutenkaan Tietenkään Mäki ei tarkoita ennaltamääräytyneisyyttä, eikä Richertkään piirrä ”kohtaloa” kuviksi vaan osoittaa nimenomaan ne konkreettiset valinnan hetket, joilla on merkitystä myöhemmälle elämälle, ja jotka sitten myöhemmin tuntuvat siltä, että ”kaikkihan meni sittenkin niin kuin pitikin”.

(Tai: ”Kaikkihan meni sittenkin”.)

Piirroksiltaan albumin kiinnostavinta antia ovat raapekartongille tehdyt sivut, jotka rytmittyvät tarinan lomaan, luovat jännitettä ja lisäävät tunnelmaan pientä epätoden ja absurdiuden tuntua. Valitettavasti kuvat ovat menneet painossa pahasti tukkoon. Sarjakuvakeskuksen syksyisessä originaalinäyttelyssä eron näki selkeästi, hiuksenohuimmat viivat ovat kadonneet matkan varrelle.

Myös A4-julkaisukoko vie kokonaisuudelta intensiteettiä, vaikka joissain yksittäisissä kuvissa ja sivurakennelmissa onkin juuri sen verran yksityiskohtia, että ratkaisun saattaa ymmärtää. Ehkä kyse on jo tottumuksestakin: viimeistään tällä vuosikymmenellä romaania lähenevää ja käsissä napakampaa B5:tä on alkanut pitää tehdasasetuksena.

61

AAPO KUKKO: Sosialisti ja nihilisti • Arktinen Banaani, Täysi Käsi & Zum Teufel

Kerrankin tervetullut sotakirja HEIKKI JOKINEN

Tämä kirja kertoo sodasta. Sodasta, joka mursi monen ihmisen mielen ja jätti heidät harhailemaan suuntaansa etsien. Sodasta, joka mursi yhteiskuntamme siihenastisen eliitin hegemonian ja salli kansan mielipiteiden purkautua poliittiseksi toiminnaksi koko laajuudessaan.

Sota, joka vei yksiltä runebergiläiset harhakuvitelmat siitä, mitä Suomi on, ja salli toisten alkaa pyrkiä kohti siihen asti laittomiksi kukistettuja unelmiaan. Ristiriitoja oli ilmassa tavalla, josta tämä päivä on vain kalpea kopio.

Sota painaa yhä Suomea, vaikka sotilaat ovat jo lähes kaikki poissa ja me, heidän lapsensa, ajattelemme muita asioita. Sodan läsnäolon uskoo viimeistään ruokakaupan lehtitelineellä. Se pursuaa

62

kuukaudesta toiseen lehtien kilpailevia sota-aiheisia erikoisliitteitä.

•

Turtiainen ja Tikkanen Aapo Kukko (s. 1991) on kuvannut sotaa useissa aiemmissa albumeissaan. Sosialisti ja nihilisti luotaa sitä, mitä se ihmisille teki.

Sosialisti on runoilija Arvo Turtiainen (1904–80) ja nihilisti piirtäjä sekä kirjailija Henrik Tikkanen (1924–84). Sota järkytti molempia pahanpäiväisesti.

Räätälin poika Turtiainen taisteli talvisodassa luutnanttina Kannaksella. Jatkosotaan hän ei lähtenyt suorittamaan osaansa, joka Hitlerin Operaatio Barbarossassa oli hänelle osoitettu. Turtiainen painui maan alle, mutta saatiin kiinni myöhäissyksyllä 1941 ja tuomittiin vankilaan. Vankeusajoistaan hän kirjoitti hienon päiväkirjan Ihminen n:o 503/42.

Sodan päättyminen toi vapauden Turtiaiselle ja monille muille. Hän liittyi kommunistiseen puolueeseen ja uskoi sosialismin voittoon.

Henrik Tikkanen oli porvarispoika Kulosaaresta. tulevan kun vankilan ovet aukeavat ja työväenluokIsän hyväksymisen etsintä ja veljen itsemurha saivat ka saa vapautensa. ”He heittivät minut vankilaan, / he eivät tienneet, hänet hakeutumaan vapaaehtoisena rintamalle. Sota olikin kauhistus, ja Tikkanen ampui itseään käsivar- houkat, että / vapaata sielua ei mikään kahli”, Kirjoitti Turtiainen runokokoelmassaan Laulu kiven ja teen päästäkseen sieltä pois.

Kirjassaan Mitt Helsingfors (1972) Tikkanen sanoo: raudan ympyrässä (1945). ”Sodalla ei ollut luonteeseeni mitään jalostavaa vaiPirstoutunut maailma Sosialisti ja nihilisti -kirkutusta. Uskoni Suur-Suomeen oli poissa, Vänrikki Stoolin tarinat ällöttivät minua enkä enää ollut kun- jan kerronta ei seuraa klassista draaman kaarta. ”Ajan, paikan ja muistojen käsittely ilman selittelynollinen oikeistopatriootti.” jä antaa haastetta tekijälle”, Kukko kirjoittaa kirjan Nämä kaksi miestä päättivät vuonna 1948 lähteä esipuheessa. yhdessä matkalle Italiaan.

Kerronta onkin runsaiden takaumien vuoksi osin Vapauden etsintää Kerronnan lähtökohta on her- pirstoutunutta, vaikka itse tarinan pääjuonne kulkee kullinen: vankilasta vapautunut Turtiainen uskoi pa- sujuvasti. Pääosassa ovat ihmiset, iso osa ruuduista rempaan tulevaisuuteen ja teki sen eteen töitä. Tik- on puolikuvia tai puolilähikuvia tarinan henkilöistä. kanen oli kadottanut lapsenuskonsa, mutta tilalle tu- Tämä tuo kerrontaan intensiteettiä ja läheisyyden livat vain sodanvastaisuus ja jyrkkä individualismi. tuntua.

Turtiaisen kannustus antoi Tikkaselle toivoa. BäTakauma- ja unijaksot erottuvat muusta kervervägen 11 -kirjassaan hän kertoo, että Turtiainen ja ronnasta aaltoviivalla rajattuina ruutuina. MusJarno Pennanen veivät hänet jopa päiväretkelle kom- tavalkoisissa kuvissa painottuu enemmän munistien Sirola-opistoon Vanajalle. pyrkimys henkilöiden mielentilan kuvaamiseen ”Sen jälkeen olin vakuuttunut, että minusta oli tul- kuin orjallinen näköisyys. Osin tämä vaatii lukijallut kommunisti. Mutta Arvo sanoi, että olin nihilisti, ta tarkkaavaisuutta. eikä se kuulostanut huonolta korvissani. Olihan se Graafisesti Kukko liikkuu Hugo Prattin jalanaina jotakin, ajattelin.” jäljissä. Vaikutteet ovat niin selvät, että hänellä on Aapo Kukko poimii käsikirjoituksensa ainekset varaa piirtää mukaan suora pastissikin korituolispitkälti siten kuin matkalaiset tapahtumat eri kir- sa istuvasta Tikkasesta. Ei Kukko kuitenkaan kopijoituksissaan kuvasivat. Näiden kertomusten luo- oi. Hän luo oman visuaalisen maailmansa ja liikkuu tettavuus ja yhdenmukaisuus vaihtelee, mikä jättää siinä sujuvasti.

Kukolle tilaa pohtia miesten persoonaa ja ajatuksia.

Kuvissa voi olla Prattia, mutta tarinan vahvoisSodan ja vankilan kärsimykset viipyvät unissa sa mielenliikahdusten syvissä juonteissa on ehkä matkallakin. Tuhti alkoholikäyttö lisää jo ennestään hitunen enemmän Didier Comèsia. Hän oli Prattin sekavien miesten ahdistusta. Tikkanen piirtää mat- lailla vahvan mustavalkoisen visuaalisuuden taitaja. kakuvia ja Turtiainen kirjoittaa raportteja Italian Miten Suomesta tuli Suomi?

Aapo Kukko on ahvaaleista puoluelehti Vapaaseen Sanaan.

Maailmankuvien vastakkaisuus iskee kipinää mi- kera ja lahjakas sarjakuvantekijä, joka on vilpittöesten välillä. Tikkanen haluaisi uskoa johonkin, mut- män kiinnostunut Suomesta, miten siitä tuli Suomi ja sellainen kuin se on. Sodalla on ollut iso osa hänen ta ei pysty. Turtiainen uskoo sosialismiin, mutta se tähänastisessa tuotannossaan, kuten kollektiivisesei tulekaan hetkessä. Lisää railoja toi miesten ikäero sa alitajunnassammekin. Ja niissä ruokakauppojen ja erilainen luokkatausta.

Mutta kumpikin löytää jotakin Italian matkal- lehtitelineissä.

Kukon kiinnostus ohjautuu kuitenkin sodassa ja taan, Sosialisti ja nihilisti antaa ymmärtää. Taiteilijaksi on monta tietä, tämä teos luotaa niistä kahta kivu- poikkeustilanteissakin ihmisiin, heidän psyykeensä ja itseymmärrykseensä. Näin hän osaltaan auttaa liasta. Molemmilla on haaveena vapaus, jos kohta se kansallista itseymmärrystämme. Siksi sanon itsellenäyttäytyykin heille kovin erilaisena.

Tikkanen etsii vapautta kotinsa henkisestä perin- ni poikkeuksellisesti: kerrankin tervetullut sotakirja. nöstä – se taloudellinen hävisi panttikonttoriin matkan rahoittamiseksi – ja Turtiainen uskoo vapauden

•

•

•

63

REETTA NIEMENSIVU: Maalarisiskot • Suuri Kurpitsa

Totuus enemmän kuin kauneus!

TUOMAS TIAINEN

1800-luvun loppu oli suomalaisen kuvataiteen kultaaikaa. Tsaarin sortama rajamaa heräsi unestaan ja kehitti taiteelleen kansallisen ilmeen. Samalla Suomen taide kansainvälistyi ja läksi maailmalle. Kaikkivoivan jumalhahmon Akseli Gallén-Kallelan ohella osansa maineesta ja mammonasta saivat muiden muassa Albert Edelfelt, Pekka Halonen ja Eero Järnefelt. Suurmiesten joukossa Helene Schjerfbeck oli sääntöä alleviivaava poikkeus.

Oli vain niin, että mies työskenteli ja nainen harrasti (kunnes nai itselleen elättäjän). Pärjätäkseen taidepiireissä nainen sai urakoida vähintään kaksin verroin.

Reetta Niemensivu kertoo sarjakuvassaan 1800-luvun lopun miehiseen taidemaailmaan kiilaa iskevistä naisista. Itseään maalarisiskoiksi kutsuvat Helene Schjerfbeck, Helena Westermarck, Maria Wiik ja Ada Thilén työskentelevät ja opiskelevat Pariisissa. Miehisiin taiteilijapiireihin heitä ei hevin kelpuuteta, ja opinkin saaminen on hankalaa. Pariisin kuvataideakatemia ei hyväksynyt naisopiskelijoita, yksityiset akatemiat nyhtävät opinnoista tuplahinnan. Takaportti yliopistoon aukeni hakemalla senaatilta ”vapautusta sukupuolestaan”.

64

Maalarisiskot on kirja ajan henkeen. On tietenkin täysin oikein, että sukupuoleen perustuvasta syrjinnästä keskustellaan, ja vielä oikeammin, että kahlitsevia rakenteita yritetään vihdoin tunnistaa ja jopa purkaa. Tekemistä on yllin kyllin tänäkin päivänä – vaikkei pitäisi olla – ja sitä on ollut vielä enemmän aiemmin. Maalarisiskoja ei käy kateeksi. Ja kaiken rakenteellisen syrjinnän lisäksi Edelfelt kehtaa valittaa siitä, etteivät ”maalaajattaret voi olla niin kuin muut naiset”. Thilénillä on lasisilmä, Schjerfbeck ontuu ja Westermarck kiihkoilee! Tosin syytä on, Helenan ”kiihkoilussa”. Tasa-arvo, jopa äänioikeus, ovat vielä saavuttamattomissa.

Aihe on kipeä ja tärkeä, ja sen käsittelystä lausuttakoon aivan erikseen kiitos. Niemensivun ammattitaidolla kipeän ja tärkeän aiheen käsittelystä saadaan luettavaksi kaunista, sujuvaa ja ajoittain kepeääkin sarjakuvaa. Niemensivu kuvittaa tietenkin upeasti. En voi olla ihastelematta kunkin maalarisiskon luonteikkaita karikatyyrejä. Jokainen heistä on oma, täysiverinen persoonansa. Sivuhahmot Edelfeltistä, artiste par excellence Jules BastienLepagesta ja Schjerfbeckin brittiläisestä kihlatusta Toipilaan takkutukkamalliin näyttelevät osansa oikein hyvin.

Yhteenvedettynä: olen Niemensivun taiteen edessä täysin aseeton (jos kohta en aseistettu muutenkaan). Maalarisiskot näyttää valoa pimeään.

HANNA-REETTA SCHRECK, IIDA TURPEINEN JA ANNUKKA MÄKIJÄRVI: Ellen T. • Teos

Pohjolan Leonardo TUOMAS TIAINEN

Kuvataiteilija Ellen Thesleffiä on tämän 150-vuotisjuhlien merkeissä muisteltu. Helsingin taidemuseossa avautui keväällä katsojia kerännyt näyttely mukavan medianäkyvyyden saattelemana. Näyttelyn yhteydessä julkaistiin maalarin elämästä kertova Ellen T. -sarjakuvakirja. HAMin näyttelyn kuratoinut taide- ja kulttuurihistorioitsija Hanna-Reetta Schreck on urakoinut teoksen kirjallisuudentutkija Iida Turpeisen ja kuvittaja-graafikko Annukka Mäkijärven kera.

Ellen Thesleff (1869–1954) oli Suomen taiteen kultakauden taiteilijoista merkittävimpiä, vaikka usein jääkin useammin mainittujen jalkoihin. Hän eli monipuolisen elämän aikana, jolloin naistaiteilijan oli vaikea päästä urallaan eteenpäin tai ylipäätään tehdä taidetta työkseen.

Kirja jakautuu kolmeen osaan. Ensin ollaan 1800-luvun lopun taiteilijoiden Pariisissa. Länsimaisen kuvataiteen tuon ajan episentrumissa oli kuplinut suuntauksia primitivismistä pointillismiin, mutta päivän sana on symbolismi. Kiihkeään olemassaolon salojen etsinnän huumaan saapuu myös nuori Ellen tovereineen. Taideopintonsa 15-vuotiaana Suomessa aloittanut maalari jatkaa opiskelua Pariisissa. Siellä hän saa teoksiinsa uudenlaista latausta. Muodot yksinkertaistuvat, perspektiivi litistyy tai katoaa tyystin.

Pariisi antaa, mutta myös pyörryttää ja uuvuttaa. Dekadenssin virittämät taiteilijat siirtyvät Firenzeen, kaupunkiin, joka houkuttaa taiteilijoiden, kirjailijoiden ja ajattelijoiden lisäksi tuiki tärkeitä mesenaatteja. Seurapiiri pöhisee, juhlii ja juoruaa.

Ellen ystävystyy teatterin uudistajan, intensiivisen Edward Gordon Craigin kanssa, ja oppii tämän seurassa paljon taiteesta, filosofiasta ja tekniikoista. Firenzen aika päättyy ensimmäisen maailmansodan puhkeamiseen, ja kansainvälinen taiteilijayhteisö hajoaa.

Kirjan viimeinen osa sijoittuu Ruoveden Murolen kylään, josta Thesleffin perheen isä Alexander osti tilan 1891. Casa Biancaksi, valkoiseksi taloksi, nimetyn huvilan yläkertaan Ellen saa ateljeen. Edellisiä osia lyhyempi Murolen kuvaus päättyy hieman haikeisiin tunnelmiin. Thesleff oli sanomattoman lahjakas, muttei saanut Suomessa ansaitsemaansa arvostusta, ei maailmallakaan. Itse hän tiesi, mihin pystyi (ja mihin olisi pystynyt).

Ellen T. on kiittämisen arvoinen teos omapäisestä ja lahjakkaasta taiteilijasta, ja herättää halun tutustua Thesleffin tuotantoon ja elämään syvemminkin.

Schreckin ja Turpeisen käsikirjoitus on asiantunteva ja jouhevasti etenevä. Mainioita sarjakuvia aiemminkin tehneen Mäkijärven kuvitus toimii. Pitkäkätisille ja ilmeikkäille sarjakuvahenkilöille on annettava erityismaininta.

65

JANNE TORISEVA: Valas • Arktinen Banaani, Zum Teufel & Täysi Käsi

Meri vaatii veronsa VILLE HÄNNINEN

Yleensä sanaa klassikko käytetään hiutaleenkevyesti, niin kuin parinkymmenen vuoden joltisenkin menestyksekäs elo maan päällä takaisi kirjalle mitään elämää viittäkymmentä vuotta myöhemmin.

Herman Melvillen (1819–91) Moby Dick kuitenkin todella on amerikkalaisen kirjallisuuden klassikko.

Melvillen teos ilmestyi vuonna 1851, ja hän onnistui uuttamaan siihen paitsi moninaiset kokemuksensa merimiehenä, myös kolmikymppiseksi kertyneen elämänviisautensa. Siksi kirjaa luetaan yhä.

Silloin vanhennuttiin aikaisemmin. Ei oltu "kidulteja", kun taisteltiin hurjimmillaan omasta hengestä.

Niinpä Moby Dick ei ole vain juonisynopsis, tarina suuren valaan jahdista, vaan sisältää syvemmän filosofisen sanoman ja romaanin kestävä kirjallinen voima elää suhteessa siihen. Moby Dick on nimenomaan kaunokirjallinen, ja se sisältää pitkiä pohdiskelevia osuuksia, volterkilpimäistä yksityiskohdissa viipyilyä.

Janne Torisevan Moby Dick -sovitus Valas oli tekeillä vuosikausia ja ehti vieläpä ilmestyä espanjaksi ennen suomenkielistä julkaisua. Kirja onkin selkeästi Torisevan (s. 1978) uran tähänastinen pääteos. Amerikkalaistyylinen strippisarjakuva Oswald tuntuu aivan toisen taiteilijan tekemältä.

66

Tyyliltään Valas asettuu eurooppalaisen suuren yleisön laatusarjakuvan jatkumoon. Lähimmäksi verrokiksi tarjoutuu Christophe Blainin Maalari ja merirosvo -sarja. Myös siinä ollaan kuolla meren hyytävässä syleilyssä ja joudutaan vastakkain elämän rajallisuuden kanssa. Toriseva ei kuitenkaan pyri samanlaiseen humoristisuuteen ja maissa tapahtuvan arjen banaliteettien kuvaukseen kuin Blain. Melvillen alkuteos on antanut tarinalle aika vakavat raamit.

Sanon suoraan, että alkuteoksen lukemisesta on vain haittaa Torisevan sarjakuvaversioon perehtymisessä. Moby Dick -sovitus ei mielestäni alkuunkaan saavuta alkuteoksen filosofisia sfäärejä.

Kun taideteos siirretään toiseen taiteenmuotoon, usein jotain katoaa mutta tulee tilallekin, jotain sille lajille ominaista. Siksi esimerkiksi Esa Kirkkopellon tämänsyksyinen Ruusuruoska-näytelmä oli erinomainen. Se tilallisti Alpo Jaakolan kuvakertomuksen etsimällä teoksen perimmäisen idean ja hakeutumalla siitä vielä omiin, erityisiin suuntiin.

Torisevan Moby Dick -version vahvuudet eivät ole näin jykeviä, mutta hän kohottaa tunnelmaa taitavasti kohtaus kohtaukselta. Tarina on dramaturgisesti eheä. Etenkin värienkäyttö luo kirjaan vahvan ja jatkuvasti kasvavan tunnelman.

LISSU LEHTIMAJA: Muodonmuutoksia • Rosebud / Umpihanki

Suomi-filmien tähtipari sarjakuvasankareina REETTA LAITINEN

Muodonmuutoksia on harvakseltaan sarjakuvia tekevän, Maria Gasolina -yhtyeen solistina ja lauluntekijänäkin tunnetun Lissu Lehtimajan (s. 1976) kolmas sarjakuva-albumi. Aiemmat Freiren kyydissä (2006) ja Levinasin kasvot (2008) olivat vahvasti filosofis-yhteiskunnallisia, dokumentaarisia sarjakuvia. Suomalaisuuden myyttejä tarkasteleva Muodonmuutoksia näyttää pintapuolisesti kevyemmältä, mutta paljastaa nopeasti kantaaottavat ulottuvuutensa.

Novelleista koostuva albumi jäljittelee visuaalisesti ja tarinankerronnallisesti vanhoja Suomi-filmejä. Elokuvallisuudessa mennään jopa siihen pisteeseen, että jokaisessa episodissa pääosia esittävät ikonisimmat Suomi-filmien näyttelijät: Ansa Ikonen ja Tauno Palo.

Muodonmuutoksien sarjakuvalyhäreissä on vahva moraalinen vire, kuten elokuvallisissa esikuvissaankin. Syyttävä sormi ei kuitenkaan osoita pahoille teille ajautuvaa yksilöä, vaan rakenteita, joissa yksilö turmeltuu ja häviää. 1950-luvun yhtenäiskulttuurin

puhtoinen idylli ja konservatiiviset perhearvot näyttävät ruman kääntöpuolensa 2010-luvun maailmassa: korruption, riistokapitalismin, työelämän raadollisuuden, nationalismin.

Välillä tarinoita vaivaa turha osoittelevuus.

Useimmiten Lehtimaja kuitenkin pitää kerrontansa kepeän viitteellisenä ja luottaa lukijansa mielikuvitukseen. Selittämättömät tapahtumat tuovat mukaan takakannen tekstissäkin mainitun ”maagisen realismin” tason.

Lehtimajan pehmeä ja osin luonnosmainen kynänjälki sopii Suomi-filmien maailmaan oivallisesti. Rajattu, vastaväreilläkin leikittelevä paletti tuo kuviin elävyyttä ja dramatiikkaa. Värimaailman vaihtuminen toimii siirtymänä episodista toiseen.

Muodonmuutoksia ei tarjoile painavia totuuksia tai maailmoja mullistavia oivalluksia, mutta jonkinlaista salaviisasta, pohjimmiltaan hyväntahtoista yhteiskunnallista näkökulmaa kuitenkin. Sitä lajia, joka jää vaivaamaan mieltä teoksen lukemisen jälkeenkin.

Tai ainakin houkuttaa katsomaan muutamia vanhan hyvän ajan Suomi-filmejä Ansoineen ja Taunoineen.

67

ULLA DONNER: Sontaa • Suomennos: Sinna Virtanen • Schildts & Söderströms

Muodikasta puhetta ja oikeita ongelmia OUTI IIVONEN

Ulla Donnerin esikoisalbumi Spleenish julkaistiin vuonna 2017 suomeksi ja ruotsiksi. Donnerin kustantajan Schildts & Söderströmsin sinänsä runsas kustannusohjelma ei sarjakuvia juuri sisällä (Donnerin lisäksi S&S julkaisi vuonna 2018 Lauri Ahtisen Eliaksen), mutta Spleenish löysi lukijansa ja päätyi Sarjakuva-Finlandia-ehdokkaaksi.

Nuoren aikuisen samastuttavaa melankoliaa ja merkityksettömyyttä huokuva esikoinen ihastutti itseäni näennäisen simppelillä, mutta nasevalla typografiallaan sekä kuvan ja sanan raikkaalla yhdistelyllä. Donner on koulutukseltaan graafikko ja kuvittaja, mikä näkyy runsaissa aukeamissa, joissa ei juuri käytetty sarjakuvien perinteistä ruututekniikkaa.

Esikoisesta tuttu nykyajan tarkka havainnointi ja kommentointi jatkuvat Sontaa-kirjassa (Skiten, S&S 2019), joskin maailmantuskaa kokee yksilön sijaan työyhteisö. Mainostoimisto Dream Hackers Disruption Agency saa tehtäväkseen luoda mainoskampanjan uudelle kasviproteiinituotteelle Pekkaralle, joka on tekemässä historiaa olemalla ensimmäinen perunaproteiinituote. Perunan luontaisesti alhainen proteiinitaso on ratkaistu vapauttamalla perunaviljelmille taajaan lisääntyvä, myrkkyresistentti parvi

68

koloradonkuoriaisia, joiden proteiini Pekkaraan voidaan jauhaa. Lyhytnäköinen ratkaisu tuhoaa perunasadot ja saa aikaan ”raamatullisen mittakaavan tuholaisinvaasion”, josta nuoret mainostajat hetken kokevat olevansa vastuussa.

Mutta hei, onhan maailmassa myös vettä pienissä pulloissa, lentoliikennettä kestämättömässä mittakaavassa ja vaatteiden ylituotantoa, joten miksi ahdistua omasta osallisuudesta maailman tuhoon?

Koppakuoriaiset lisääntyvätkin sivu sivulta ja muodostuvat tärkeäksi visuaaliseksi elementiksi.

Donner on onnistunut mahduttamaan albumiin monia kerroksia ja lukuisia huomioita niin seurustelusta, feminismistä, mielenterveydestä, kapitalismista kuin ekokriisistäkin, mikä tuntui ensimmäisellä lukukerralla ärsyttävän poukkoilevalta. Seuraavalla lukukerralla vaikutus olikin päinvastainen. Sarjakuvassa vietetään suurin osa ajasta after workeilla baarissa. Siellä keskustelu saakin rönsyillä asiasta toiseen, ja se on myös erinomainen paikka tehdä huomioita kanssaihmisistä ja yhteiskunnasta.

Värimaailmaltaan Sontaa on yksivärinen, mikä rauhoittaa muuten hyvinkin täysiä aukeamia. Spleenishistä tuttu typografian vaihtelu elävöittää tekstiä, etenkin keskusteluissa.

Donner on jo kahdella kirjallaan osoittautunut harvinaisen tarkoilla, terävillä ja hauskoilla havainnoillaan yhdeksi sukupolvensa tulkiksi.

RIIKA RUOTTINEN: Porno sijainen – Sarjakuvia työelämästä • PoKuTo

Pätkätyön sankari REETTA LAITINEN

Yksi suomalaisuuden murtamattomista myyteistä on työn eetos, työn sankaruuden lähes mielipuolinen korostaminen. Rinnalle on mediassa nostettu viime vuosina yhä enemmän kertomuksia, joissa loppuunpalanut ylemmän keskiluokan suorittaja päättää “keskittyä itseensä ja perheeseensä” ja downshiftaa joogaopettajaksi Kilpisjärvelle.

Harvassa ovat kuvaukset työväenluokan ja alemman keskiluokan jokapäiväisestä tasaisesta puurtamisesta: pienten palkkojen, Kelan todistusten, karenssien ja pätkätöiden kanssa tappelemisesta. Työurasta, joka ei pääty kunniakkaaseen loppuunpalamiseen vaan uusimatta jäävään työsopimukseen, homealtistukseen ja rikkinäiseen selkään.

Porno sijainen kuvaa kaikkea sitä pussin pohjalle jäänyttä arkista kuonaa, josta pätkätöiden sankarit joutuvat uro- ja uratyönsä muovailemaan. Oululainen Riika Ruottinen kertoo maanläheisellä tyylillään samastuttavasti kokemuksistaan sijaisopettaja-

na peruskoulussa ja maahanmuuttajien suomen kielen opettajana.

Aiemmin Ruottinen on tullut tunnetuksi Meinasin kaatua -sarjakuvablogistaan sekä osin blogimateriaalista koostetusta Keskenmenosaappaat-albumista, jotka käsittelivät oivaltavasti ja rehellisesti lapsettomuutta ja keinohedelmöityshoitoja. Uusi albumi jatkaa samalla omaelämäkerrallisella linjalla.

Ruottinen ei paisuttele kokemuksiaan työelämän nurjista puolista. Sen sijaan hän kasaa lukijan arvioitavaksi sarjan pieniä ja suurempia sattumuksia ja kamppailuja oman pään, työtovereiden ja yhteiskunnan kanssa. Loputon harmaa arki on sarjakuvassa väritetty kauniin heleillä vesiväreillä. Oman lisänsä tunnelmaan tuovat repliikeissä vilahteleva paikallismurre ja pohjoispohjalaisten miljöiden kuvaukset.

Henkilökohtaisuus yhdistyy samastuttavuuteen ja yhteiskunnalliseen merkittävyyteen. Kun nämä vielä kääräisee toimivaksi kerronnaksi, ei sarjakuvaalbumilta osaa juuri enempää vaatia. Omaelämäkerrallisuus – tai muodikkaasti autofiktio – sarjakuvassa ei ole vielä lähellekään loppuunkaluttu aihe, mistä Porno sijainen ansiokkaasti muistuttaa.

69

JIIPU UUSITALO: Kukkaisruoska – sarjakuva rankaisuvallasta • Täysi Käsi

Kuolemanrangaistuksesta sovitukseen MIIA VISTILÄ

Jiipu Uusitalo yhdistää ensimmäinen pitkässä albumissaan historiaa, filosofiaa, arkirealismia ja fantasiaa Tajukankaan kutoja -blogista ja Kapinallisen sydämen huokauksia -pienlehdestä tutulla värikkäällä, akvarelleja ja hiusterää yhdistävällä tyylillä.

Synkkää aihetta, rankaisemista eli tässä albumissa kuolemanrangaistusta, karkotusta ja vankeutta sekä lopulta sovitusta käsittelevän sarjakuvan kuvitus on ehkä yllättävästi ja valittuun tekniikkaan erinomaisesti sopivasti hilpeän surrealistista. Tarinassa on monta tasoa ja yhtä aikaa sekä kepeän leikillinen, vakavan raskas että lämpimän yhteisöllinen tunnelma. Heleän kirkas värimaailma on kaunis ja vaikuttava.

Kehyskertomuksessa suosta nostettu, aikanaan kuoliaaksi kuristettu muumio nukkuu ja vaeltaa aaveena unissaan. Hän päätyy hengailemaan polyamorisen hippipariskunnan talolle ja käymään leppoisan arjen elämisen lomassa syvällisiä filosofisia keskusteluja sen asukkaiden Martan ja Liinan kanssa. Myös Martan koira, eteisen Kristus-koriste ja taivaalla loistava kuu osaavat puhua.

Jokaisella heistä on oma persoonansa ja omat kokemuksensa rankaisuvallasta, joko sen käyttäjänä tai

70

kohteena. Raudnaksi eli pihlajaksi itseään kutsuva muumio kertoo, miksi tuli tapetuksi. Kuu näkee paikaltaan, mitä eri puolilla maapalloa tapahtuu, ihmiskunnan asiat korkeammasta perspektiivistä. Martalla on parhaat teoriat ja Liinalla oma, mielessä pyörivä kokemuksensa vallankäytöstä juuri edelliseltä illalta. Koira naljailee kertomalla montypythonmaisia tarinoita rangaistuksia jakelevista apinalaumoista. Hella Wuolijoki piipahtaa lyhyessä sivuroolissa.

Tarinoita on siis tarinoiden sisällä ja väleissä limittäin ja lomittain. Vahva, arkeen nivoutuva kehyskertomus pitää kokonaisuuden kuitenkin hyvin koossa.

'Kuvilla kerrotaan melkein yhtä paljon kuin sanoillakin ja vaikka tarinaa lukee nopeasti, sen yhtä aikaa ilkikurisessa, synkässä, analyyttisessä ja lämminhenkisessä sisällössä on paljon pureskeltavaa.

Kaikissa tarinoissa on lopulta kyse yhteisöllisyydestä. Rankaisuvaltahan on lähes aina yhteisön valtaa yksilöä kohtaan. Vaikka lopussa on tarina yksilön keinoista ottaa valta omiin käsiinsä, Kukkaisruoska on kokonaisuutena kiinnostava vastapuheenvuoro yksilön toimijuutta korostavassa kertomusperinteessämme.

Kertomukset ovat myös viehättävän epämoralistisia. Ne kuvaavat rankaisuvallan käyttöä usein lakonistesti, mikä antaa lukijalle henkistä tilaa muodostaa omat mielipiteensä.

RICHARD OSBORNE & RALPH EDNEY: Filosofia aloittelijoille • Suomennos: Risto Koskensilta • Suomalaisen kirjallisuuden seura

Filosofiaa brittihuumorilla MIIA VISTILÄ

Richard Osbornen käsikirjoittama ja Ralph Edneyn kuvittama Filosofia aloittelijoille on tehty alkuperäiskielellään englanniksi jo 1991. Eurooppalaisen filosofian seura on kustantanut sen suomeksi tänä vuonna. Käännös on Risto Koskensillan.

Kirjan tarkoituksena on (niin kuin perusoppikirjojen aina) tuoda filosofiaa helpommin lähestyttäväksi niille, jotka eivät aiheesta vielä tiedä. Tässä avuksi on otettu 1900-luvun loppupuolen mustavalkoisista sarjakuvista tuttu liioitteleva ja viivavarjostuksia korostava kuvitustyyli havainnollistamaan filosofian historian sankarien ulkonäköä, aikakautta ja heidän ajatuksiaan.

Kuvitus on kaunista, mutta valitettavasti kuvien kerronta ei kanna niin pitkälle, että kokonaisuutta voisi pitää järin sarjakuvallisena. Suurin osa sivuista on vain kauniisti kuvitettua ja vähän vaihtelevalla tekstiladonnalla täytettyä tekstimassaa. Samaa tyyliä käytettiin 1980- ja 1990-luvuilla usein, esimerkiksi Robert Crumbin kuvittamassa ja Mairowitz David Zanen käsikirjoittamassa Kafka vasta-alkajille ja edis-

tyneille -kirjassa. Kokonaisuus muistuttaa tavallista tietokirjaa enemmän kuin sarjakuvaa, vaikka kuvissa onkin usein puhekuplia ja satunnaisesti myös metatasolla leikitteleviä, tekstiä havainnollistavia visuaalisia koukkuja.

Sarjakuvallista sisältöä on noin joka kolmannella sivulla. Silloinkin kun jotain kerrotaan nimenomaan sarjakuvalla, ruuduissa seikkailee enimmäkseen puhuvia päitä. Dialogi onkin keskeinen filosofinen työkalu ja toimii tässä kohtalaisen hyvin. Lyhyissä kohtauksissa filosofit sanailevat keskenään tai nimettömiksi jäävien sivuhahmojensa kanssa. Suurten väittelyjen sijaan sivuhahmojen tarkoituksena on tarjoilla sarkastisia kommentteja ja kontekstualisoida eri vuosisadoilla ja -kymmenillä eläneiden sanomisia tämän aikakauden ihmisille tutummiksi. Naljailuista paistaa kuivakka brittihuumori, joka on parasta kirjassa.

Filosofia aloittelijoille on kuitenkin ensisijaisesti oppikirja. Sellaisena se on toimiva johdatus filosofian historiaan ja todellisuuden olemuksen, mielen ja ajattelun rajojen, hyvän yhteiskunnan ja muiden filosofisten kysymysten pohdintaan. Ja kuvitukset auttavat visuaalisesti suuntautuneita oppijoita muistamaan sisältöjä.

71

PAULI KALLIO JA JULIANA HYRRI: Kalle, pallo ja sello • Suuri Kurpitsa

Sellistit ja pallistit samassa joukkueessa TUOMAS TIAINEN

Mitä saadaan, kun väsymätön käsikirjoittajakonkari ja tämän hetken kuumin sarjakuvadebytantti iskevät ideoita kipunoivat päänsä yhteen? Saadaan lämminhenkinen ja naseva lastensarjakuva, jossa musiikki ja urheilu lyövät kättä. Pauli Kallion ja Juliana Hyrrin Kalle, pallo ja sello tarjoaa ainakin tälle ruuhkavuosien haasteissa painivalle tylsimykselle miellyttävän pikku matkan paratiisimaisiin olosuhteisiin, joissa kimurantein ongelma on kahden tärkeän tapahtuman osuminen samalle päivälle.

Huttulammen Palloseuraa (HuPS) edustava Kalle on alakoululainen poika, jonka vapaa-ajasta kilpailevat jalkapallo ja sellonsoitto. Kahden aikasyöpön harrastuksen yhteensovittaminen ei aina suju kommelluksitta. Onneksi pallokenttä ja kansanopisto sijaitsevat piskuisessa Huttulammen taajamassa likellä toisiaan, ja ajan mittaan suojatiltaan suorituksia vaativat auktoriteetitkin alkavat ymmärtää kiinnostuksenkohteiden eri ääripäitä. Opetus on: urheilu ja taide eivät sulje toisiaan pois ja parhaimmillaan ne voivat jopa tukea toisiaan. Ainakin Kalle saa potkua palloiluun sellosta ja päinvastoin. Paras kaveri Kanelikin kiinnostuu musiikista.

Tarinassa on Kallion sarjakuvien ystäville paljon tuttua. Tunnelma on (tässä kontekstissa liian usein

72

käyttämääni termiä vielä kerran käyttäen) lämminhenkinen. Huttulampi tuntuu kaikkine ihastuttavine ominaisuuksineen paikalta, jonka leppoiseen kuplaan maailman monimutkaisuus ja rankkuus eivät aivan täysin jaksa ulottua. Käsikirjoittaja Kallio asettelee sanansa vuosikymmenten tuomalla ammattitaidolla. Tällä kertaa mukana on myös kertojanääni, joka latelee faktoja kulloisistakin kohtauksista.

Tuttua on myös tarun sekoittuminen tarinaan.

Huttulammen raitilla voi kohdata kenet tahansa, vaikkapa Eicca Toppisen terassilla. Unimaailmassa taasen esiin marssivat aikamme ykköspalloilijat Lionel Messistä Cristiano Ronaldoon. Lehtien sivuilta, televisiosta ja äänilevynpuoliskoilta tutut hahmot ovat vierailleet Kallion sarjakuvissa Ornette Birks Makkosen alkuajoista saakka. Rakastan sitä höpsähtävää tunnetta, että kulman takaa eteen voi tulla kuka tahansa, ja sitä, etteivät sarjakuvahahmot useinkaan ole näistä yllättävistä kohtaamisista moksiskaan.

Rytinällä sarjakuvaskeneen syöksynyt Juliana Hyrri on mitä oivallisin valinta kuvittamaan valokeilassa paistattelevan pallisti–sellistin toilauksia. Poukkoilut nurmikoilla, musiikkimiljöissä ja pittoreskeissa kotiolosuhteissa verhoutuvat pyöreäpäiseen ja pastellisävyiseen ihannemaailmaan. Ihanaa höttöä!

Vaikka maailma ei olekaan mikään hattaralandia, sellaiseen on sarjakuvissa mukava sukeltaa.

HANNA GUSTAVSSON: Yölapsi • Suom. Elias Lahtinen • Sammakko

Mä lähden nyt… . .

Mmm … . .

Aikuisuuden ensivaiheet kipeät

tavat vaikeat teinivuodet samalla herkkyydellä kuin Yölapsikin. Kaikkia yhdistää myös se, että ne sopivat niin aikuisille kuin kuvaamalleen kohderyhmällekin, REETTA LAITINEN teineille. Lässytys ja opettavaisuus puuttuvat, nuoria 14-vuotiaana oleminen ei ole helppoa kenellekään. ei katsella holhoavasti ylhäältäpäin.

Ei myöskään ruotsalaiselle Ingridille eli Iggylle, joka Gustavssonin piirtämä maailma on karu ja ihmiset viettää vapaa-aikansa perehtymällä aikuisten maa- suloisen rujoja. Yksityiskohtien runsaus luo tarpeellisilmaan helpoimmalla tavalla: googlettamalla. Iggyn ta ajankuvaa ja samastuttavaa kosketuspintaa. Iggy läppärin välilehdillä ovat auki sekä homopornosi- elää tavallista kerrostaloelämää tavallisessa lähiössä, vusto, seksichatti että vauvafoorumi. kulkee supermarkettien ja halpojen kebabpaikkojen Netin kautta Iggy myös ottaa yhteyttä tapaamaan- ohi ja istuu sottaisissa metrovaunuissa. sa kouluvalokuvaajaan. Lähemmäs kolmekymppinen 140 Pienet yksityiskohdat tuovat kerrontaan myös saStefan ei elä kovin aikuisessa maailmassa itsekään, manlaista maailmasta vieraantumisen tunnetta kuin vaan viettää epämääräistä välivaihenuoruutta kimp- amerikkalaisen Daniel Clowesin 1990-luvun mepakämpässä ja bänditouhuissa. Iggy ja Stefan ystä- nestyssarjakuvassa, Ghost Worldissa. Lopun kirppuvystyvät, mutta onko kyseessä aito ystävyys vai onko torikohtaus tuntuu jopa suoraan viittaavan tähän uusi tuttava klassinen teinityttöjen hyväksikäyttäjä, klassikkoteokseen. kuten Iggyn bestis epäilee? Lukijan varoituskellot soiKäsintekstaus olisi parantanut tämänkin albumin vat päässä jo alusta alkaen, mutta Hanna Gustavs- ulkoasua käsialaa kehnosti jäljittelevän fontin sijaan. son (s. 1985) antaa Iggylle luottoa. Neuvokas teini osaa Ymmärrettävää toki on, että tekstaajallekin on palkkuin osaakin luovia aikuisten maailmassa, kömpelösti kio maksettava ja käännössarjakuva ei aina myyntiehkä mutta eteenpäin suunnaten. luvuilla juhli. Ruotsalaisen laatusarjakuvan ystävien Yölapsi on pohjoismaisten nuortendraamojen hen- kannattaakin nyt raottaa tueksi lompakoitaan, sillä genheimolainen. Jostain syystä skandinaavit osaavat Sammakko lupailee julkaisevansa myös jatkoa Ingritehdä uskottavia ja samastuttavia nuoruuskuvauksia. din tarinalle.

Fucking Åmål -elokuva tai Skam-televisiosarja tavoit-

73

JUSSI ”JUBA” TUOMOLA: Rocco LaMotta – Sikojen klaani • Otava

Nyt lahdataan sikoja!

VILLE HÄNNINEN

Jussi ”Juba” Tuomolan (s. 1965) neljällä vuosikymmenellä jatkunut piirtäjän ura on monipuolisempi kuin siitä muodostunut julkinen kuva. Vuodesta 1997 nykymuodossaan ilmestyneen Viivin ja Wagnerin suosio oli alusta alkaen niin suunnatonta, että muut työt ovat jääneet sen varjoon.

Se on harmillista. Alkuvuosina Juba irrotteli Viivissä ja Wagnerissa nykyistä enemmän. Välillä mentiin jopa kevyen surrealismin puolelle.

Viivi ja Wagner on suomalaisen sanomalehtisarjakuvan laajemmalle suosiolle tärkeä, eikä Fingerpori olisi ilman sitä nähnyt päivänvaloa Helsingin Sanomissa, ainakaan nykyisen kaltaisessa räävittömyydessään. Juballe Viivi ja Wagner ei aina tunnu niin tärkeältä kuin sivuhankkeet. Sen ymmärtää.

Vuosina 2006–18 julkaistut viisi Minerva-sarjakuvakirjaa täyttävät fantastisten elementtien tarpeen. Niissä Juba liikkuu sadunomaisemmissa maailmoissa, usein hauskan irtonaisessa hengessä.

Juba myös keittää munansa koviksi. Yhdysvaltalaisessa Taboo Especial -antologiassa vuonna 1991 julkaistu hiottu ja hyytävä kauhutarina olisi voinut viedä uran toiseen suuntaan, mutta ajoittain taiteili-

74

ja revittelee myös ruumiilla.

Frank viettelysten vaunussa (2010) yhdisti underground-sarjakuvan rujouden groteskiin farssiin.

Rocco LaMotta: Sikojen klaani lähenee suorastaan italialaista giallo-elokuvaa ja -sarjakuvaa. Dialogi lähenee kovaksikeitetyn dekkarin perinnettä: toisaalta lakonisen kuivaa, toisaalta nasevan humoristista.

Tarina henkii kauttaaltaan piirtämisen iloa. Jälki on rujoa, mutta irtonaisella tavalla. Juba antaa palaa.

Eikä leyhyttele muutenkaan. Rocco LaMottan hahmon voi nähdä myös taiteilijan omakuvana. Rujo kertomus kun sisältää sikoja, pahiksina, ja heidän käy pirun huonosti.

Sarjakuvakirjan kliimaksi kuvaa, miten harmaapukuinen tötterötukka Rocco ampuu karjuja sarjassa. Juba on piirtänyt raadot mielihalulla, epäilemättä hymy huulillaan. Tietysti ne näyttävät hieman Wagnerilta. Voi olla sattumaa, voi olla, ettei ole.

Minut se saa ajattelemaan kaikkia saippuasarjoja, joiden henkilöhahmoille käsikirjoittajat laativat mielikuvituksekkaita kuolemia onnettomuuksineen ja räjähdyksineen. Juban ei ole edes tarvinnut lahdata lypsylehmää.

Muutenkin Sikojen klaani on tekijänsä parhaita. Ei unohtumaton, mutta jotenkin erityinen.

SAMI NYYSSÖLÄ: Hiilijalanjälkeen jääneet • PoKuTo

Kohti Proxima B:tä AINO SUTINEN

Hiilijalanjälkeen jääneissä eletään tulevaisuuden Oulussa. Teknologiakaupunki on jo kehittynyt siihen pisteeseen, että lähettää ihmisiä asuttamaan avaruutta. Pakkokin on: maapallo on käytännössä muuttunut elinkelvottomaksi.

Kuten usein tieteiskirjallisuudessa, maailmanrakennus on keskiössä ja kiinnostavinta. Eläimet ja kasvit on ihminen lyhytnäköisellä toiminnallaan ajanut sukupuuttoon – ainakin lähes kokonaan. Tämä herättää kysymyksiä myös viimeisten ihmisten elämän edellytyksistä, mutta maailma ei pyrikään olemaan aukottoman selitetty, vaan se on hieman mystinen. Vihjataan, että tulevaisuudessa on kyllä onnistuttu, pakon edessä, kehittämään huikaisevaa teknologiaa, meille käsittämätöntäkin. Samalla kuitenkin elämän edellytykset on kaluttu loppuun, ja kaiken yllä väijyy tämän tietoisuuden raskas painolasti.

Pienemmässäkin mittakaavassa tarinan asetelma on melko synkeä: millaista on olla se, joka myöhästyy viimeisestä ihmisväestöä uusiin tähtiin kuljettavasta aluksesta? Tapahtumissa on kuitenkin myös kepeyttä, ihmiset ovat ihmisiä (vaikka sitten

puoliksi eläimiä). Päähenkilö on nuori tyttö Jantta, joka haluaisi toimia oikein ja muuttaa maailmaa paremmaksi. Se onkin, muodikkaalla termillä ilmaistuna, haastavaa.

Kirjassa ilmastokriisiä ja maailman tuhoutumista pohditaan myös päähenkilöiden ajatusten ja dialogien kautta. ”Ihmiset ottavat luonnostaan pienen hyödyn itselleen, vaikka se olisi suuri kustannus muille. Siksi maailma köyhtyi”, pohtii tarinan koiranpäinen olento. Tuhoamme vain, vaikka meidän pitäisi tietää tämä kaikki.

Kuvitus on eläväistä, tehosteena on käytetty runsaasti kynäruiskun mieleen tuovaa digitaalista efektiä, joka luo saastuneen maailman tunnelmaa. Kansikuvituksen yksinkertaisuus ei ihan välitä sisäsivujen runsaampaa visuaalisuutta. Tekijä on luonut oman fontin, jolla on hauska nimi: Samic Sans.

Tuottelias oululainen graafikko Sami Nyyssölä on aiemmin tehnyt muun muassa 24 päivää -pakolaisuustarinan (206) yhdessä Anssi Vieruahon kanssa sekä Learn Finnish Without Studying -oppaan (2018).

Hänen sarjakuvansa ovat usein älyllisesti suuntautuneita ja humoristisia. Pohdintoja ilmastonmuutoksesta hän on käsitellyt myös muun muassa yksittäisissä nettisarjakuvissaan.

75

VEIKKO VIRTANEN (toimittaneet Tomi Hautakangas ja Juri Nummelin): Kummitus kalassa – Veigon valitut kuvat • Helmivyö

“Triljoona kameleonttia, miljoona haamua ja ydinlaskeuma” AINO SUTINEN

Nimimerkillä Veigo toiminut turkulainen Veikko Virtanen (1974–2018) teki sarjakuvia muun muassa Turun ylioppilaslehteen ja eri pienlehtiin. Kustantamo Helmivyö on tehnyt kulttuuriteon toimittamalla taiteilijan töistä postuumin kokoelman.

Veigon taiteellisiksi inspiraation lähteiksi mainitaan Vesa Kataiston esipuheessa muun muassa kauhuelokuvat kliseineen. Tekijän mainitaan olleen mystinen humoristi, absurdisti ja sivustatarkkailija.

Kustantaja, tietokirjailija Juri Nummelin muistelee toimittamassaan teoksessa osaltaan Veigoa ja yhteistyötä 2000-luvun alussa. “Veigon stripit olivat helpoimmillaankin aika hämäriä, mutta ei hän niitä koskaan selitellyt”, Nummelin kuvaa.

Strippien käsikirjoitukset ovat tosiaan usein aika hämäriä. Osassa on selkeä vitsi, mutta monessa loppuratkaisu on epäkonventionaalisempi ja herättää kysymyksiä. Se on oikeastaan aika virkistävää.

Monissa stripeissä on ikään kuin unen logiikka.

Sama asia saattaa esimerkiksi selittämättömästi toistua kolmiruutuisen jutun kahdessa viimeisessä ruu-

76

dussa. On alku, keskikohta ja loppu, vai onko? On myös eräänlaisia filosofisia ajatusleikkejä. Näemme esimerkiksi, kuinka käy kun ontologinen tehosekoitin vedetään käyntiin (outouksia tietenkin).

Selkeitä päähahmoja ja jatkuvia juonia ei ole, vaikka esimerkiksi outoihin tilanteisiin joutuva ja LSD:hen sekaantuva poliisimies esiintyy useammin. Politiikkaa ja ajankohtaisuuksia ei käsitellä laajemmin, mutta jotkin ajatusleikit muistuttavat maailman ja vallan absurdiudesta pilapiirrosten logiikalla: liioittelemalla ja tuomalla tilanteita kontekstista toiseen. Esimerkiksi Putinin asunnossa ydinaseiden laukaisunappeja on sijoiteltu puolihuolimattomasti tietokoneen näppäimistöön ja vessan valokatkaisijan viereen.

Mukana on myös pidempiä tarinoita sekä yksittäisiä kuvituksia. Vanhemmat tarinat tuntuvat enemmän sormiharjoituksilta, ehkä eräänlaiselta koululaishuumorilta. Ne täydentävät kuvaa Veigon töistä, joskin juttujen muotokieli on nähdäkseni kirkastunut enemmän myöhemmissä stripeissä. Myös vanhemmista jutuista löytyy toki nasevia oivalluksia.

– Tuli vähän rötösteltyä, vai? Kaikkea mitä sanotte voidaan käyttää teitä vastaan.

– En ole mistään vastuussa, koska kaikki perustuu kausaalisuuteen ja tekoni ovat vain atomien liikettä.

HEIKKI PAAKKANEN: Runoja säkeittäin • Zum Teufel

Ikkuna sarjakuvataiteilijaa laajempaan mieleen LASSE HAUERWAAS

Puupäähatulla ja Sarjakuva-Finlandiallakin palkittu Heikki Paakkanen tunnetaan ehkä parhaiten Ilta-Sanomien pilapiirtäjänä ja sarjakuvataiteilijana. Tosiasiassa Paakkasta pitäisi kuitenkin luonnehtia kokonaisvaltaiseksi taiteilijaksi, tai ehkä jopa taideteokseksi. Paakkanen on toiminut elämänsä aika muun muassa ammattiposetiivarina ja menestynyt miekkailijana.

Paakkasen monimuotoisuutta kuvastaa sekin, että hänen työvälineisiinsä on kuulunut katujyrä. Puupäähattu-palkinnon jakotilaisuudessa hän ulkoisti kiitospuheensa puhumisen mystiselle höyrypunkhenkiselle laitteelle, jolla tuntui olevan taipumusta yksinvaltijuuteen.

Runoja säkeittäin koostuu vuosien 1982–2014 välisenä aikana kolmessa eri pyrähdyksessä kirjoitetuista onnenlastuista, ohikulkijoille annettavista tai myytävistä runopamfleteista. Kaksi ensimmäistä erää onnenlastuja on kuvitettu vanhoilla gravyyreilla. Paakkasen itsensä mukaan kuvitukset valikoitui-

vat siten, että hän pyrki kevyesti jäljittelemään kansallisarkistosta löytämiensä vanhojen onnenlastujen tyyliä.

Vuoden 1982 lastut on käännetty suomesta eestiksi ja ruotsiksi. 1990 ne on käännetty ruotsiksi, ja vuoden 2014 lastut ovat kirjassa pelkästään suomeksi. Viimeistä erää ei kuulemma ole ollut tarpeellista kääntää muille kielille, sillä Paakkanen ei faktojentarkistuspuhelussa kertomansa mukaan ole tehnyt kansainvälistä kiertuetta, eikä ole myöskään aikeissa sellaista tehdä. Vaikuttaa siltä, että miekkailua lukuun ottamatta saamme pitää taiteilijan itsellämme.

Viimeisen erän lastujen kuvitus poikkeaa kahdesta aiemmasta myös siten, että niiden kuvitus on Paakkasta itseään. Niihin jokaiseen on kätketty jonnekin enemmän tai vähemmän piiloon sydän. Lyyrisesti vuoden 2014 erä on kypsin. Ikä näemmä on tuottanut ajatuksiin syvyyttä ja selkeyttä.

Runoja säkeittäin ei ehkä mahdu ainakaan tyypillisen sarjakuvan muottiin, mutta on täysin linjassa sarjakuvan grand old manin taiteellisen tuotannon kokonaisuuden kanssa ja on mainio pieni ikkuna Heikki Paakkasen mieleen eri vuosikymmenten ajalta.

77

Pienet lehdet H

TEKSTI Reine Palmqvist

Lähetä pienlehtesi tai omakustannealbumisi arvioitavaksi Sarjainfoon!

Osoite on Otso Höglund c/o Tilitoveri, Tammelan puistokatu 30–32 C 48, 33100 Tampere.

Vaihtoehtoisesti voit lähettää linkin nettisarjakuvaan osoitteeseen otso.hoglund@sarjakuvaseura.fi.

Otso Höglundia tuuraa arvostelijana tässä numerossa Reine Palmqvist.

JOHANNA JASMINE

Mräy Useita tekijöitä, toim. Johanna Jasmine Turun Sarjakuvakerho Turun sarjakuvakerhon 2019 antologian aiheena ovat mirrit, “kaulassa, sylissä, jalkovälissä tai missä vain”, kuten Johanna Jasmine pääkirjoituksessaan toteaa.

Aihetta onkin käsitelty monipuolisesti ja tekijöitä on peräti 24, joten valintoja oli pakko tehdä. Tässä siis vain muutama poiminta, antologia kannattaa haalia käsiin ja lukea kaikki mirritarinat.

Linda Sofian ja Ilari S:n “Hän on kissaihminen” -tuokiokuvassa käännetään ylösalaisin lemmikki-isäntäasetelma kinky-roolileikin hengessä. Kissa ja koira – kaksi tyttöstä eroottisissa eläinasuissa – telmivät lattialla ja pöydällä rooliensa mukaisesti, ja kun syntyy vahinkoa, komennetaan “koira” häkkiin ja “kissa” pääsee pälkähästä isännän, “kissaihmisen”, sylissä.

Mustavalkoiset kuvat ovat herkullisen pyöreälinjaisia. Hahmoilla on mustat lautassilmät ja rintojen ja pakaroiden kaaret ovat lähes karrikoituja. Teksteinä on lähinnä huudahduksia, kuvat kantavat tarinan vaivatta maaliin.

Lapin & Lapin “Mihin mirri häipyi, hei?” -tarinas-

78

sa mirriteemaa lähestytään sekä kaularusetin että hoitokissan kautta. Kaverukset ovat lähdössä juhlimaan ja toisen pukeutuessa käydään keskustelua siitä, olisiko oma lemmikkikissa kiva vai hankala. Kissanhoitajakaveri puolustaa ajatusta omasta kissasta ja leikittää hoitokissaa kaularusetilla. Kissa toimii kuten kissat toimivat ja läppäisee kynsitassulla, eikä enää olekaan yhtään ihana. Parempi mirri kaulassa ja kissa kissavideoilla, kuin livenä kynsineen kaikkineen, on ilmeisen oikea johtopäätös näiden kavereiden kohdalla.

Tämä on selkeän kulmikkaasti kynäiltyä piirtämistä ja tasaista tekstausta, kuvan ja sanan tasapainoa parhaimmillaan, miellyttävää lukea.

Aku Osmasen “Mirrit” -tarinassa ihminen kärvistelee raadollisten kuukautisoireiden kanssa. Sattuu, maha on kuralla, suklaanhimo, niin tuttuja juttuja sille joka elää naisen kropassa. Tätä seuraa myötätuntoisesti kissa ja tarjoaa lohdutustaan. Mutta kuinka noustaan vessanpytyltä, kun kissa on käpristynyt onnellisesti torkkumaan jalkaterien päälle?

Kuukautiset ovat vieläkin vähän vaikeasti lähestyttävä asia. Mainonta esittelee entistä virtaviivaisimpia kuukautissuojia ja antaa ymmärtää, että nii-

JESSE ENHO

den avulla ei tahtia tarvitse hidastaa. Totuus on kovin monella toinen, ja niinpä oli ilahduttavaa nähdä tämä “mirritarina” jossa menkkoja ei kaunisteltu, eikä tarinan naisolettu ole edes ajellut sääriään. Elämässä on päiviä, joista pitää vain selviytyä.

Jesse Enhon “Eripuran lauteet” haastaa saunakliseitä: sauna on rentoutumisen tyyssija, sauna on äijäpaikka, miehet ovat niitä jotka ovat huolissaan genitaaliensa koosta ja muodosta, saattavat jopa salaa vertailla omiaan muiden vehkeisiin.

“Eripuran lauteissa” kaikki on toisin, vaikka vertailujännite onkin olemassa. Syntyy riemastuttava ja samalla vakavakin muistutus siitä, miten stereotyyppinen käsitys meillä on normaalista, tässä tapauksessa naisen vulvasta.

Kolme nuorta ystävystä saunoo ja yhtä närästää se, että kaveri on istuutunut lauteille pyyhe lanteilla. “Vittuko tässä mättää” hän kysyy kiivaasti ja julistaa että saunassa ollaan alasti. Seuraa kiivas suukopu ja vulvatilanne.

Kuvia katsoessa jäin miettimään, onko piirtäjä tarkoituksella tehnyt kolmesta nuoresta naisesta stereotyyppisen kauniita: hoikkia, pitkäraajaisia, pyöreäpovisia ja elovenanvaaleita. Ehkäpä tämä on viittaus siihen että myös kliseisesti “täydellinen” ihminen voi olla huolissaan siitä, onko hän vaatteidensa alla

normaali kaikilta osin. Ulkonäköpaineet ovat nuorten kohdalla koventuneet.

Johanna Jasminen “Joefeline” kuvaa sitä teini-ikää, joka on liian monelle totta. Tätä oli vaikea lukea ja tästä oli vaikea kirjoittaa, koska omat muistot koulukiusattuna nousivat pintaan aina kun yritin tarttua tarinaan.

Tarinan päähenkilö Johanna selviytyy jotenkuten päivästä toiseen koulumaailmassa, luokkatovereiden nälvimisen maalitauluna. Suojakseen hän kehittää IRC-galleriaan alter egon, Joefelinen, rajun hevarikissatyypin.

Johanna puskee läpi koulumatkan ja liikuntatunnin nöyryytysten fantasioimalla tupakanpoltosta, huumeista ja torakoiden kärventämisestä sytkärillä.

Asvaltille tönäistynä hän päättää sitten joskus kirjoittaa tarinansa toisin, itsensä voittajaksi.

Tarina sijoittuu IRC-gallerian aikaan, siihen kun sosiaalinen media oli vielä uutta. Tänä päivänä se on valtavan paljon isompi kenttä. Ihminen voi luoda monia hienoja alter egoja ja sukeltaa niiden maailmaan, jos arkimaailma tarjoaa asvalttia ja laumasta karkottamista. Paha vain, että internet tarjoaa myös kiusaajille alustan, johon ei mikään koulujen Kivakoulu-projekti pysty. Näitä arpia kannetaan kauas aikuisuuteen.

Timo Niemen “Mitä kissat ajattelevat meistä” -tarinassa “kissaa ei kiinnosta” ei pidä paikkaansa: musta, solakka intellektuellikissa tarkkailee ympäristönsä ihmisiä tieteellisen intensiivisesti. ”Nopeimmat saalistajat syövät hitaimmat saaliseläimet. Luulisi että ihmisistäkin olisivat vahvimmat enää jäljellä... ihmisetkin noudattavat tätä lakia... mutta ovat tietenkin senkin pilanneet aivoillaan. Verenmakuisista selviytymistarinoista on tullut tilastoja, triviaa”.

Tarinan kissa on virtaviivainen, varjomainen musta tarkkailija, ihmiset puolestaan isopäisiä lautassilmäisiä alien-hahmoja, hellyttävän viattomia omituisissa toimissaan. Tarpeeksi kun kuvia katsoo ja kissan näkökulmaa tavailee, alkaa itsekin ajatella ihmisten tapoja ja valintoja elämän kannalta kummallisina. Veikeä lukukokemus!

Saimaannorppamies Useita tekijöitä, toim. Juho Hautala Saimaannorppamies on tarina lähitulevaisuuden Suomen fiktiivisistä supersankareista. Tekijöitä ovat Keski-Suomen sarjakuvaseuran taiteilijat.

79

JUHO HAUTALA

Otherworld Emilia Mäkelä

VILLE RAUTIAINEN JA ANTTI ARVOLA

Supersankareiksi ei synnytä, vaan kasvetaan. Albumin sankareilla on erikoispiirteensä ja tehtävänsä jotka ovat tätä – tai tulevaa – aikaa ja joilla on tilausta. Saimaannorppamies suojelee uhanalaista norppaa. Tarinan roisto, joka yrittää ryöstää norpat eläintarhaan, saa “tehdä tuttavuutta Saimaan parhaan vankilan kanssa”.

Saimaannorppamiehen lisäksi lehdessä esittäytyvät mm. Melankolia, Netikettinainen sekä oma suosikkini Olennainen, naispuolinen sankari joka nimensä mukaan auttaa keskittymään olennaiseen. Tälle olisi tilausta!

Keskushahmo Saimaannorppamies sai alkunsa vuonna 2015 pitkästä kollektiivijatkosarjasta, jota KeskiSuomen sarjakuvaseuran aktiivit työstivät suomalaistettuna Batman-tarinana. Albumijulkaisuksi sitä alettiin työstää kahta vuotta myöhemmin ja se sai muut hahmot ympärilleen. Jatkoa on luvassa.

Sarjakuva on surullisen todenoloinen, liekö tosipohjainen.

80

Otherworld on mustavalkoinen tutkielma naisen ajatuksista, joita hallitsevat kuolema ja seksi. Piirrokset ovat rajun eroottisia. Kursailemattomiin kuviin tuo viehättävää ristiriitaa hento, lyijykynämäinen piirrosjälki.

Tekstissä hento jälki valitettavasti häiritsee, se tekee siitä vaikeasti luettavaa. Kuvat toki ovat keskeinen sisältö, mutta kun kerran tekstiä on, niin ehkä tässä olisi toiminut se Times New Roman, jolla lehden infotiedot ovat takakannessa.

Valle ja Palle Ville Rautiainen ja Antti Arvola “Semper Ubi Ubi in Caput Tuum”. Näin lukee mystisen TURPA-järjestön vaakunassa. TURPA on agenttijärjestö, josta tiedetään vähän, mutta sen rohkeat agentit jahtaavat rikollisia ja ratkovat kansainvälisen diplomatian ja suurvaltapolitiikan kysymyksiä.

Järjestön palveluksessa ovat agentit Valle ja Palle, parivaljakko joka säntää seikkailusta toiseen vauhdikkaasti. Räiskettä ja räminää riittää ja pulmatilanne seuraa toistaan.

Slapstick-huumorin ja toimintatarinoiden ystävä saa tästä varmasti lukunautintoa. Itse en oikein kohkaamiselle lämpene, mutta vauhdikkaat karrikoidut piirroshahmot ja selkeä tekstaus ovat miellyttävää luettavaa – albumi on laadukkaasti kasattu ja tekijöiden osaaminen näkyy sekä tarinankuljetuksessa että kuvissa. Kokonaisuus toimii.

PEPE VDK EMILIA MÄKELÄ

Rarepair pepe vdk perareika.sarjakuvablogit.com Tyttörakkaustarina Rarepair ilahduttaa olemalla valoisa ja luontevan arkinen. Tyttö ihastuu verkkokirjoittajaan, tutustuu häneen miitissä, seuraa ystävyys ja varovainen tunnustelu parisuhteeseen.

Kuvat ovat mustavalkoisia, selkeitä ja varmoja, samoin englanninkielinen teksti. Tämä tuntuu lukijasta hyvältä, samoin rakkaustarinan kehittyminen.

Ei isoa syväluotaavaa draamaa ja epätoivoa, ongelmat ja hämmingit ovat tästä maailmasta. Ujoutta, arkuutta, toisen tapoihin sovittelua, joka ei mene ilman pulmia. Seksuaalinen suuntautuneisuus ei ole se juttu tässä tarinassa, vaan alkavan parisuhteen ihanuus ja hankaluudet.

Kisu ja Pupu Väbä & Mixu Limingan Taidekoulu Kisu ja Pupu on kahden tekijän yhteistyönä syntynyt sarjakuvatarina. Kolmiväriset kuvat kertovat kahdesta nuoresta henkilöstä, jotka yrittävät rakastaa ja tukea toinen toistaan, vaikka maailmantuska ja masennus kiskovat kumpaakin vuorollaan pimeään.

Pinkki-kelta-mustat ruudut toistuvat välillä lähes monotonisina, mutta onnistuvat juuri siten kuvaamaan hyvin sen, että päässä kiehuu, vaikka peiton alta ei pääse pois. Onnellista loppua ei ole, ei ratkaisua, on vain tahto yrittää yhdessä.

81

VÄBÄ & MIXU

MIRA MOISIO

How to take care of your skeleton Mira Moisio Mimeklou How to take care of your skeleton sai hymyilemään.

Väritys, piirrokset ja lempeä kerronta toivat mieleen lastenkirjan tai kouluterveydenhoitajan opaslehtisen. Kannen rintarangan lävitse kukkivat päivänkakkarat ja apilat, sivuilla on ystävällisen näköisiä luurankoja ja niiden osia.

Sisältö toki on vakavaa: kehonhuollon lisäksi elämä, mielenterveysongelmat ja kuolema mainitaan, luonnollisina asioina. Lehtinen kehottaa sisällöllään katsomaan niitä suoraan. Luuranko, joka on lopun ja kuoleman symboli niin monessa, on tässä ennen kaikkea elämän tukiranka.

PIENLEHTEILIJÄ, BLOGGAAJA, PIENTAPAHTUMA! Mainosta Sarjainfossa 20 € hintaan.

Hintaan kuuluu myös verkkomainontaa joko Sarjakuvablogit.com- tai Kvaak.fi-sivustolla.

Lisätietoa: sarjainfo@sarjakuvaseura.fi.

82

Sarjakuvakeskuksen kuulumisia Kevään kurssit Sarjakuvakeskuksella

• • • • • • • •

Sarjakuvailmaisu 1 & 2 Ma 20.1.-13.4. klo 17-18.45 Kuvituskurssi Ti 21.1.-14.4. klo 18-19.45 Käsikirjoituspiiri Kokoontuu kuukausittain sopimuksen mukaan.

Comics 101 Thurs 23/1/-16/4 6pm–8pm Metacognitive comics 2.O Mon 20/1/-13/4 7pm–8:45pm Stop motion -animaation intensiiviviikonloppu La 29.2. klo 16.15-19 & su 1.3. klo 10-16 Nuorten sarjakuvakurssi Ti 21.1.-14.4. klo 16-17.45 Lasten talviloman sarjakuvaleiri Ma-pe 17.–21.2. klo 10–15

AVOIMET TYÖPAJAT • • •

Torstain croquis-illat Perjantaipaja Lasten lauantait joka kuun viimeisenä lauantaina

Galleria Sarjakuvakeskus

Tommi Musturin Future galleriassa 1.2. asti. Tommi Musturin FUTURE on lehtinä ilmestyvä scifi-eepos. Se kietoo lukijansa tarinoiden verkkoon kuljettaen tätä menneisyydestä nykyhetken kautta tulevaisuuteen.

Hae paikkaa omalle gallerianäyttelylle! Sarjakuvaseuran jäsenille alennus.

• • • • • • •

J ä s e n e d u t

2 O 1 9 – 2 O 2 O

Asema Kustannus tarjoaa korttia näyttämällä Helsingin sarjakuvafestivaaleilla kolme albumia kahden hinnalla.

Otavan Kirjakauppa (Uudenmaankatu 10, Helsinki) antaa alennusta -30 % normaalihinnoista myymälässä.

Sarjakuvien erikoisliike Kulku-Katin Pojassa (Läntinen Brahenkatu 12, Helsinki) saat kortilla -10 % tuotteista.

Kirjakauppaketju Rosebud tarjoaa alennusta -10% kirjakaupoissa sekä verkkokaupassa.

Sarjakuvakeskuksen kursseista on jäsenille kurssikohtainen alennushinta.

Taidetarvikeliike Snow White (Hämeentie 2 M, Helsinki), -15 % taidetarvikkeista (ei kehyksistä tai kehystyksestä).

Taidetarvikeliike Tempera (Uudenmaankatu 16, Helsinki) tarjoaa alennuksia ostoksista liikkeessä: -10–15–20 % riippuen tuotteesta.

Turun Sarjakuvakauppa tarjoaa -10 % tuotteista Turun, Helsingin ja Oulun myymälöissä sekä verkkokaupassa. Syötä ostoskorissa alennuskoodiksi SSS ja jäsenkorttisi numero yhteen kirjoitettuna.

Lasten sarjakuvakurssit Arabiassa Ke 22.1.-15.4. klo 15-16.45 Animaation peruskurssi Arabiassa To 23.1.-16.4. klo 17-18.45 Animaation jatkokurssi Arabiassa Ti 21.1.-14.4. klo 17-18.45.

Lasten sarjakuva- ja animaatiokurssi Vuosaaressa Ma 20.1.-13.4. klo 17–18.30 Lasten sarjakuvakurssi Tapiolassa Ke 22.1.-15.4. klo 17-18.45 Lasten sarjakuva- ja animaatiokurssi Karakalliossa To 23.1.-16.4. klo 17-18.30 Animaatiokurssi Tapiolassa Ke 22.1.-15.4. klo 15-16.45 Tulossa myös seniorikursseja!

Alennetut hinnat Suomen sarjakuvaseuran jäsenille, opiskelijoille, työttömille, eläkeläisille ja lasten sisaruksille.

Lisätietoa ja ilmoittautuminen:

sarjakuvaseura

SÄRÖ RY Sarjakuvaseuran jäsenenä voit hakea Särö-kulttuuriyhdistyksen ylläpitämään Oder-residenssiin Saksassa.

Kevään kurssit sarjakuvapisteillä

•

Suomen

SARJAKUVABLOGIT.COM Suomen sarjakuvaseuran ylläpitämälle blogisivulle voi seuran jäsenenä luoda oman sarjakuvablogin.

Katso kaikki jäsenedut osoitteessa sarjakuvaseura.fi/jasenedut

LEHTIARKISTO 1972–2o15

Blogissa mm.

•

» sarjakuvakeskus.fi/kurssit

Hannele Richertin Suuntavaisto kertoo nuoruudesta, eriarvoisuudesta, rahasta ja rakkaudesta » sarjakuvakeskus.fi/blogi

SARJAKUVAKESKUS kursseja • galleria • Turun sarjakuvakauppa Porthaninkatu 9 (Kallio) 00530 Helsinki info@sarjakuvakeskus.fi

Avoinna ma–pe klo 15–19, la klo 11–16 www.sarjakuvakeskus.fi Facebook: Sarjakuvakeskus Twitter: @comicscenter Instagram: @sarjakuvakeskus

Lue vanhoja Sarjainfoja ilmaiseksi. Vuosien 1972– 2012 arkisto on osoitteessa sarjakuvaseura.fi ja 2013–15 lehdet osoitteessa issuu.com/sarjakuvakeskus.

Suomen sarjakuvaseura on sarjakuva-alan keskusjärjestö, joka on toiminut vuodesta 1971. Sarjainfo-lehti perustettiin vuonna 1972.

Liittymällä saat Sarjainfon kotiisi neljästi vuodessa sekä jäsenkortin etuineen.

Jäsenmaksu vuodelle 2o2o 35 €/vuosi, alle 18-vuotiailta 3o €

TILAA UUTISKIRJE Tilaa sähköpostiisi Suomen sarjakuvaseuran uutiskirje alan uutisista ja tapahtumista, meillä ja muualla. sarjakuvaseura.fi/fi/uutiskirjeet

Lisätiedot ja tilaukset: sarjakuvaseura.fi Suomen sarjakuvaseura somessa:

facebook.com/sarjakuvaseura twitter.com/sarjakuvaseura facebook.com/sarjainfo

Suomen sarjakuvaseura Porthaninkatu 9 00530 HELSINKI Irtonumero: 8 € ISSN 0356-4967

496000

Let’s try again.

So, we’ve been doing this comic about owl people...

Guys? Could you tone it down for a while!?

#185 4•2019

9 770356

00185

AAPO KUKKO • NOAH VAN SCIVER • HANNA GUSTAVSSON • WILLEM

................Oh great.

Now everybody’s staring...

Uh, here’s link: realmofowls.com

AAPO KUKKO NOAH VAN SCIVER • HANNA GUSTAVSSON • WILLEM