Sarjainfo #189, 4/2020

MATTI HAGELBERG: LÄSKIMOOSES

BLUEBERRY • EDITH HAMMAR • CYRIL PEDROSA

Sarjakuvakeskuksen kuulumisia

Suomen sarjakuvaseura

Sarjakuvaseura 5o vuotta

Suomen sarjakuvaseura ry perustettiin kansain-

Perustamisestaan asti sarjakuvaseura on toiminut sarjakuvan tekijöiden, lukijoiden, keräilijöiden, kriitikoiden, kääntäjien ja tutkijoiden yhdistyk-

50-vuotisjuhlavuotta. Juhlavuoden tapahtumiskirjoittama sarjakuva-

Kevään kursseja Sarjakuvakeskuksella

Sarjakuvaseura valitsi vuosikokouksessaan uuden hallituksen, ja puheenjohtajana jatkaa

Reetta Laitinen. Hallituksen jäsenet ovat

Ainur Elmgren, Vesa Kataisto, Ville Manninen, Heta Nääs, Jaakko Seppänen, Arvi Tammi, Sara Valta ja varajäseninä Reine Palmqvist ja Rami Rautkorpi. Sihteerinä jatkaa Pauli

Tervetuloa mukaan! Kursseja on sekä lähiopetuksena että verkossa. Normaaliopetuksen paikka on pääkaupunkiseudun sarjakuvapisteitä lukuunottamatta Sarjakuvakeskuksella.

Ruonala.

Alennushinnat Suomen sarjakuvaseuran jäsenille, eritysryhmille ja lasten sisaruksille.

Koronatilanne otetaan virallisten suositusten mukaisesti huomioon kurssien ja työpajojen järjestelyissä.

Sarjakuvakeskus noudattaa myös Pääkaupunkiseudun koronakoordinaatioryhmän suosituksia maskien käyttämisestä.

Seuran työntekijöitä ovat Utu Förbom (toiminnanjohtaja), Maura Manninen (tuottaja, Helsingin sarjakuvafestivaalit, kansainväliset projektit), Anna Neva (iltapäiväkerhojen koordinaattori), Riina Näsi (opetuksen koordinaattori), Lauri Pulkkinen (opetusvastaava), Aino Sutinen (päätoimittaja) ja Kati Vuopala (tuottaja, graa kko).

Seuran toiminta

Adults

• Comics in English

• How to use comics at work

• How to use comics at life

Intensiivikurssit aikuisille

Seuran tarkoitus on lisätä sarjakuvan arvostusta, tuntemusta ja asemaa. Toimintoja ovat muun muassa Sarjainfo-lehti, vuosittain sarjakuvaurasta jaettava Puupäähattu-palkinto sekä Helsingin sarjakuvafestivaalit syyskuussa (seuraavan kerran 4.–5.9.2021). Toukokuussa 2008 perustettiin Helsinkiin Sarjakuvakeskus, jossa on monipuolista sarjakuvaopetusta, Galleria Sarjakuvakeskus ja kauppa.

• Sketching book -kierros

• Päivän sarjakuvakurssi

• Stop motion -animaation perusteiden intensiiviviikonloppu

Nuorille

Sarjakuvakeskuksen kautta sarjakuvaseuran toiminta on kasvanut aktiiviseksi ja monipuoliseksi. Sarjakuvaseura järjestää erilaisia tapahtumia ja myös kansainvälistä residenssitoimintaa taiteilijoille.

• Nuorten sarjakuvakurssi

• Sarjakuvan etäkurssi nuorille talvilomalla

Seniorien kursseista on tulossa lisätietoa keväällä.

Lasten ja nuorten opetus pääkaupunkiseudun sarjakuvapisteissä

Arabian sarjakuvapisteet

• Lasten sarjakuvakurssit Kääntöpaikalla

• Lasten animaatiokurssi

• Nuorten animaatiokurssi

Vuosaaren sarjakuvapiste

• Lasten sarjakuva- ja animaatiokurssi Vuosaaressa

Residenssihaku Suomeen

Sähköpostit ovat muotoa etunimi.sukunimi@ sarjakuvaseura.

Lisätietoa ja ilmoittautuminen sarjakuvakeskus.fi/kurssit.

Kuva: Henry Söderlund.

Aikuisille

• Sarjakuvailmaisu 1&2

• Sarjakuvailmaisu 1&2 -verkkokurssi

• Kuvituskurssi

• Käsikirjoituspiiri sarjakuvakirjaa tekeville (täynnä)

Tapiolan sarjakuvapiste

Suomen sarjakuvaseura ry järjestää Helsingissä 2021 kuukauden mittaisia

• Lasten sarjakuva-ja animaatiokurssi Espoon Kulttuurikeskuksessa

• Lasten sarjakuvakurssi Espoon Kulttuurikeskuksella

Karakallion sarjakuvapiste

• Lasten sarjakuva- ja animaatiokurssi Karakalliossa

SARJAKUVAKESKUS

kursseja • galleria • kirjakauppa

Porthaninkatu 9 (Kallio)

00530 Helsinki

Kuvassa puheenjohtaja Reetta Laitinen.

info@sarjakuvakeskus.fi

CUNE (Comics Union of Northern Europe) Comics-in-Residence -ohjelman residenssejä Pohjoismaissa ja Baltiassa (huom. ei Suomessa) asuville sarjakuva-alan ammattilaisille. Residenssihaku on auki vuoden 2021 tammi–helmikuussa, itse residenssit järjestetään Helsingissä 19.8.–16.9.2021. Residensseihin voivat hakea Ruotsissa, Tanskassa, Norjassa, Islannissa ja Baltian maissa asuvat sarjakuvataiteilijat sekä alan muut ammattilaiset. Suomen sarjakuvaseura tekee yhteistyötä HIAP –Helsinki International Artist Programme -järjestön kanssa. Tarkemmat hakuohjeet julkaistaan tammikuussa osoitteessa www.cunecomics.net.

www.sarjakuvakeskus.fi

Facebook: Sarjakuvakeskus

Twitter: @comicscenter

Instagram: @sarjakuvakeskus

Rosebudin uusi sarjakuvakauppa palvelee nyt Sarjakuvakeskuksella ma–pe klo 11–19 & la klo 10-15. Tervetuloa ostoksille!

Avoimet työpajat

kaikille

Lasten lauantai pidetään kuukauden viimeisenä lauantaina, kevään teemoina ovat pimeä (30.1.), avaruus (27.2.), väri (27.3.) ja manga (24.4.).

Muita pajoja ovat perinteiset Perjantaipaja ja croquis-illat, ajankohtaista tietoa verkkosivuillamme koronatilanne huomioiden.

QR-sarjakuvaseikkailu nuorille ja perheille

Sarjakuvaseikkailulla opit tekemään sarjakuvia QRkoodeilla annettavien sarjakuvatehtävien avulla. Seikkailun rastit ovat piilotettu eri paikkoihin Helsingin keskustan ympäristöön. Sarjakuvaseikkailun voi tehdä omassa tahdissa ja tehtävät ovat englanniksi ja suomeksi. Etsi ensimmäinen QR-koodi ja aloita oma seikkailusi!

Muuta opetustoimintaa

Sarjakuvakeskus järjestää myös koululaisille ja päiväkoti-ikäisille toimintaa yhteistyössä koulujen ja päiväkotien kanssa. Toimintaa ollaan laajentamassa 1.–6.-luokkalaisista myös yläkoululaisiin nuoriin.

Kulttuurikurkkaus on yhteistyössä kulttuuritoimijoiden kanssa toteutettava osa varhaiskasvatusta. Taiteen ja kulttuurin ammattilaiset vierailevat päiväkodeissa esiintymässä tai ohjaamassa lapsille suunniteltuja sisältöjä, osaan päiväkodeista saapuu kiertävä materiaalipaketti.

Galleria Sarjakuvakeskus

Galleria Sarjakuvakeskuksessa on kuukausittain vaihtuvat sarjakuvataidenäyttelyt. Galleriaan haetaan nyt näyttelyitä vuodelle 2021. Haettavat näyttelykuukaudet ovat helmi-, maalis-, touko-, heinä-, elo-, loka-, marrasja joulukuu.

Joulukuun näyttelynä on Pauli Kallion ja Juliana Hyrrin Kalle, pallo ja sello ja tammikuussa Viivi Rintasen Sarjakuvaterapiaa ja muita kertomuksia hulluudesta.

Blogissa mm.

• Terhi Adler tutkii sarjakuvan tilallisia mahdollisuuksia Whatever-näyttelyssään

• Sarjakuvakeskuksessa pääsee nyt Belgian kiertomatkalle

• Janne Parviainen inspiroituu Charles Bukowskista ja vanhoista kuvataiteen mestareista

• Suomen paras sarjakuvatatuointikilpailun voittajat ja kuvagalleria

• Livekuvituksia Helsingin sarjakuvafestivaalien lavaohjelmasta

» sarjakuvakeskus.fi/blogi

Kansi: Matti Hagelberg

2 Sarjakuvakeskuksen kuulumisia

6 Uutisruutu

14 Vinjetisti Nina Mutik

20 Matti Hagelberg

32 Cyril Pedrosa

37 Edith Hammar

40 Blueberry – lännensarjakuvaa

44 Vieraskynä: Ville Hytönen

48 Pienlehtikollektiivit

52 Joensuun sarjakuvaseura

54 Niksi-info: Tuomas Myllylä

56 Ajan vangit: Reijo Piippo

58 Kuvan ja sanan jaksollinen järjestelmä: Arkkityypit kerronnan työkaluna

61 Arviot

78 Pienet lehdet

Ilmestyy neljä kertaa vuodessa.

Sarjainfo on Kultti ry:n jäsen.

Kiitos tuesta Opetus- ja kulttuuriministeriölle.

ISSN 0356-4967

Toimitus, kirja-arviot: sarjainfo@sarjakuvaseura.fi

Päätoimittaja: Aino Sutinen

Toimitussihteeri: Onni Mustonen

Ulkoasu ja kuvatoimitus: Ville Manninen

Pienlehdet: Otso Höglund

Osoitteenmuutokset: Utu Förbom

Sähköpostit muotoa etunimi.sukunimi@sarjakuvaseura.fi.

Avustajat tässä numerossa:

Pii Anttonen, Tessa Astre, Ville Hänninen, Ville Hytönen, Heikki Jokinen, Vesa Kataisto, Reetta Laitinen, Kivi Larmola, Titta Lindström, Nina Mutik, Tuomas Myllylä, Reine Palmqvist, Carita Pio, Jokke Saharinen, Jaakko Seppänen, Henry Söderlund, Aasa Timonen, Reijo Valta ja Kati Vuopala.

Sarjainfon kirjoittajat vastaavat itse mielipiteistään.

Paino: Waasa Graphics, Vaasa

Paperi: Edixion 100 g/m2 & 250 g/m2

YMPÄRISTÖMERKKI

MILJÖMÄRKT

Painotuotteet 4041 0822

Ilmoitushinnat:

Koko sivu 450 €, vuodeksi 1500 €

Puoli sivua (vaaka/pysty) 300 €, vuodeksi 1000 €

Bannerimainos (144 x 38 mm) 150 €, vuodeksi 500 € 144 x 38 mm

Pienlehti-ilmoitus (70 x 38 mm) 20 €

Kaikkiin ilmoituksiin kuuluu myös bannerimainontaa verkossa.

Ilmoitushinnat vain verkossa: 1 vk 70 €, 1 kk 200 €. 3 kk 450 €.

Julkaisija: Suomen sarjakuvaseura ry Sarjakuvakeskus, Porthaninkatu 9, 00530 Helsinki

Tessa Astre, taiteen moniottelija:

Toimin sarjakuvalinjan opena Limingan Taidekoulussa. Työssäni vakoilen tekijä-iältään nuoria ja heidän kehittymistään. Pyrin keskinkertaiseksi taiteilijaksi: nerouden ylläpitäminen on itselle rasittavaa ja läheisille vastenmielistä. Kyllästyessäni yhteen mediaan viuhahduspaukahdan ja liitelen sarjiksista kuva- ja esitystaiteisiin luontevasti kuin pulu.

Titta Lindström, graafikko ja kuvittaja:

Yhä useammin mieleeni nousee kysymys. Olisiko mahdollista irrottautua verkosta tyystin ja keskittyä oleelliseen: jättimäiseen, aina vain kasvavaan kirjavuoreen, ja toivoa voittavansa sen ennen kuin kuolo korjaa. No, kuten sanotaan, toivo on sokea, eikä se vie vikaan.

Nuoruudessa minut johdattelivat sarjakuvien maailmaan lähikirjaston fantastiset Elfquestit, eeppinen Halo Jones sekä synkeän satiirinen Dredd. Tällä hetkellä omaa sarjakuvamakuani määrittelevät eniten ehkä elämäkerralliset ja muistelmasarjakuvat.

Sarjainfoa tehdessä on ilo päästä tutustumaan erilaisten taiteilijoiden luomisprosesseihin. Nyt oli hauska saada selailla Matti Hagelbergin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon lahjoittamaa mittavaa läjää muistikirjoja. Sivuilta välittyy visuaalinen ja verbaalinen ideointi ja iloittelu.

Monelle luonnoskirjat ovatkin se paikka jossa sattuu ja tapahtuu, taidot harjaantuvat ja syntyy uutta. Hagelbergillä oma taiteellinen tekeminen lomittuu myös pitkän linjan opetustyöhön, ja moni on kuvaillut häntä inspiroivaksi opettajaksi Aaltoyliopiston sarjakuvan sivuaineopinnoissa. Hän opettaa käsikirjoitusta myös Sarjakuvakeskuksella ja on korostanut kohtaamisen ja keskustelun tärkeyttä opetuksessa, nytkin kun viruksen aika vaikeuttaa sen toteutumista.

Kuvallisen ja kirjallisen luomisprosessin eri vaiheiden tallentaminen on yksi seikka, johon arkistoja tarvitaan. Suomen Sarjakuvamuseo on hanke, jolle alalla toivotaan loistavaa tulevaisuutta, mutta jatkuvaa perusrahoitusta museolle ei valitettavasti vielä ole. Moni konkaritekijä haluaisi lahjoittaa materiaalejaan pysyvään arkistoon. Sarjakuvamuseo onkin tallentanut muun muassa Veikko “Joonas” Savolaisen arkistoja Kansan Arkiston vuokratiloihin.

Viime Sarjainfolla oli joitain jakeluongelmia postin rattaissa, joten jos et ole saanut lehteä syyskuun lopulla, ota yhteyttä osoitteeseen info@sarjakuvaseura.

TEKSTI Aino Sutinen KUVITUKSET Nina Mutik

Musta hevonen amerikkalaisiin sanomalehtiin

Samuli "Samson" Lintulan Musta hevonen -strippi on päässyt kesällä 2020 syndikaattilevitykseen Yhdysvalloissa ja maailmalla. Andrews McMeel Universal -yhtiö levittää muun muassa muutamaan kymmeneen yhdysvaltalaiseen sanomalehteen, englanniksi nimellä Dark Side of the Horse. Syndikaatin kautta strippi on tarjolla levitykseen myös muissa maissa, ja sitä on ostettu esimerkiksi brasilialaisiin koulukirjoihin. Suomessa levitystä jatkaa Bulls ja Egmont julkaisee Mustan hevosen kokoelmia.

Lintula (s. 1971) on aiemmin piirtänyt muun muassa Myrkky- ja Suomen MAD -lehtiin sekä Korkeajännitys-sarjaan. Musta hevonen -sarja on alkanut vuonna 2008.

Kyseessä on harvinainen saavutus suomalaiselle strippisarjakuvalle. Sarjainfo onnittelee!

Kuukauden kotimainen lopetetaan

Sarjakuvaneuvos Juhani Tolvanen työskenteli pitkään Ilta-Sanomien toimittajana ja aloitti vuonna 1986 Kuukauden kotimainen -strippipalstan, jonka tuolloin otaksuttiin jäävän lyhytikäiseksi. Palsta on kuitenkin jatkunut katkeamatta siitä lähtien ja auttanut useita nykyään suosittuja sarjoja alkuun. Joka kuukausi lehdessä on ollut uusi tekijä, ilman toistoja. Siellä on nähty sekä tunnettuja sarjakuvantekijöitä että amatöörejä. Sarjainfo kirjoitti Kuukauden kotimaisen historiasta laajasti vuoden 2018 strippisarjakuvan teemanumerossa (2/2018).

Ilta-Sanomat lopettaa palstan säästösyistä vuoden 2021 alussa. Tammikuussa ilmestyvän viimeisen Kuukauden kotimaisen käsikirjoittaa Pauli Kallio ja kuvittaa Juliana Hyrri

Uuden kotimaisen strippisarjakuvan näky -

vyydellä palstan loppu on isku. ”Ja siitä on maksettu ihan oikeasti rahaa. Sarjakuvantekijät eivät kauhean monesta paikasta rahaa saa”, Suomen sarjakuvaseuran puheenjohtaja Reetta Laitinen kommentoi Helsingin Sanomien jutussa 13.11.2020. ”Otetaan takapakkia monella kymmenellä vuodella.”

Lehdille ulkomaiset syndikaattisarjat tulevat toki halvemmiksi. Sarjainfo paheksuu!

Kati Kovácsille

WSOY:n kirjallisuussäätiön tunnustuspalkinto

Sarjakuvataiteilija Kati Kovács on saanut vuoden 2020 Werner Söderström Osakeyhtiön kirjallisuussäätiön tunnustuspalkinnon. 10 000 euron arvoisia palkintoja jaetaan vuosittain kouralliselle tekijöitä tunnustukseksi merkittävästä tuotannosta tai elämäntyöstä. Säätiö perustelee:

“Kati Kovács tunnetaan kuvia kumartelemattomana graa sena kertojana, joka on käsitellyt 15 sarjakuvateoksessaan monipuolisesti elämän groteskejakin puolia, sukupuolten välisiä valtasuhteita ja ihmisten raadollisuutta. Italiassa jo yli 30 vuotta asuneena Kovácsilla on ainutlaatuinen ulkopuolisen tarkkailijan näkökulma kotimaahansa Suomeen, ja hän onkin kuvannut taitavasti myös kulttuurieroja esimerkiksi viimeisimmässä teoksessaan Quo vadis, Katalin?

Kovács on intohimoinen niin kuvan kuin kielen saralla. Suomen kieleen hän suhtautuu ilkikurisesti, mutta kunnioittavasti, ja pystyy kahden kielen ja kulttuurin välillä eläneenä ammentamaan sen joustavuudesta uusia ulottuvuuksia teoksiinsa. Kovácsin työ on ollut uraauurtavaa suomalaiselle sarjakuvalle ja sen arvostuksen kohoamiselle.”

Sarjainfo onnittelee!

Petteri Tikkasesta

Ylä-Savon

kulttuurilähettiläs

Sarjakuvataiteilija ja kuvittaja, tänä vuonna sarjakuvaseuran Puupäähatunkin pokannut Petteri Tikkanen on valittu Ylä-Savon kulttuurilähettilääksi. Alueen kuntien kulttuurivastaavat valitsevat vuosittain kulttuurilähettilään, joka toimii aktiivisesti kulttuurin saralla Ylä-Savon alueella, ja tuo esillä alaansa ja aluetta positiivisesti eri verkostoissa ja mediassa.

Iisalmelainen Tikkanen on tehnyt kuvituksia paikkakunnallaan muun muassa kaupunginkirjaston lasten ja nuorten osastolle sekä kirjastoautoon. Hän on toiminut sarjakuva- ja kuvitusopettajana ja Ylä-Savon mielenterveysseuran hyvän mielen lähettiläänä.

Vammaiskulttuurin palkinto Tiitu Takalolle

Vammaisten ihmisoikeusjärjestö Kynnys ry myönsi 3.12. vammaiskulttuuripalkinto Vimman Tiitu Takalolle aivoverenvuodosta kertovasta Memento morista (Suuri Kurpitsa, 2020). Palkintoon kuuluu 5 000 euron työskentelyapuraha Tukilinja-säätiöltä. Kynnys perustelee:

“Sarjakuvan keinoin Takalo kuvaa vaikeasti sanoitettavaa kokemusta eli sairastumista, kriisiä ja toipumista tavalla, josta tulee lukijallekin kuin omakohtainen kokemus. Lopputulos on ihmisyyttä vahvistava. Vammautumisen kautta Memento mori pystyy käsittelemään avoimesti ja pelottomasti elämän perusteita, jotka koskettavat kaikkia ihmisiä.”

Tiitu Takalo on julkaissut blogissaan palkintopuheen, jossa kiittää ja miettii muun muassa selviytymistarinoiden narratiiveja mediassa. Hän toivoo ääntä niillekin, jotka aivoverenvuoto on jättänyt huonompaan tilaan.

» tiitu.sarjakuvablogit.com

Matti Hagelberg kirjailijaliittoon

Sarjakuvataiteilija Matti Hagelberg on hyväksytty jäseneksi Suomen Kirjailijaliittoon, vaikka liittoon ei yleensä kuulu sarjakuvantekijöitä. Alkuvuodesta Sarjainfo uutisoikin Ville Rannan olleen on ensimmäinen, joka on otettu jäseneksi sarjakuvantekijän ominaisuudessa.

Kotimaan

sarjakuvafestivaaleja keväällä

Porvoon kaksikielisen Å-festin päivämäärä on 13.2.2021 ja teema on “tee se itse”. Festivaali on luvattu järjestää koronatilanteesta huolimatta, kuten moni muukin tapahtuma on siirtynyt osittain tai kokonaan virtuaaliseksi. Virtuaalikunniavieraina nähdään ainakin Riitta Uusitalo ja Jyrki Nissinen ja myös satelliittitoimintaa muualla on suunnitteilla.

Tampere Kuplii on ilmoittanut siirtyvänsä maaliskuulta toukokuulle, 19.–23.5.2021. Kunniavieraat sekä tarkempi ohjelma julkaistaan myöhemmin. Pienlehtimarssin ilmoittautuminen, työvoimahaku sekä cosplaykilpailujen ilmoittautuminen alkavat 1.3.2021. Myös Sarjakuva-Finlandia-palkinto jaetaan.

Porin sarjakuvafestivaalit pidetään näillä näkymin huhtikuussa.

Sarjainfo visuaalisin laatulehtikilpailussa

Sarjainfo on saanut Kulttuuri-, mielipide- ja tiedelehtien liitto Kultti ry:n Vuoden laatulehtikilpailussa kunniamaininnan. Valinnan teki tiedekirjailija Risto Isomäki.

Vuoden laatulehti -voittaja on Animalia, Sarjainfo on “visuaalisesti elämyksellisin”. Helsingin virtuaalisten kirjamessujen Kultin osastollaja YouTubessa ovat esillä sekä Isomäen että kaikkien kilpailussa palkittujen lehtien tekijöiden haastatteluvideot, myös Sarjainfon.

Risto Isomäki kertoo Kultin videolla Sarjainfosta: “Tässä oli mielestäni eniten sellaisia kuvia joita en ole ennen nähnyt, ihan uudentyyppisiä visuaalisia aineistoja.”

“Kiitos kunniamaininnasta! Kunnia kuuluu tietysti isosti itse sarjakuvataiteen rikkaudelle. Esimerkiksi kotimainen nykysarjakuva on hyvin monipuolista ja usein komeaa katsella. Lisäksi sillä on sanottavaa”, sanoi päätoimittaja Aino Sutinen Kultin lehdistötiedotteessa.

» kulttilehdet.fi

Apurahoja

Alfred Kordelinin säätiö myönsi Ville Rannalle yksivuotisen työskentelyapurahan (24 000 €) marraskuussa. Koneen säätiö puolestaan myönsi joulukuussa 30 000 € työskentelyapurahat Juliana Hyrrille ja Warda Ahmedille. Koneen covid-19-täydennyshaussa aiemmin tuettu Sarjakuva ja siirtolaisuus -hanke sai 11 100 € apurahan. 14 625 €  jatkoa sai myös Hanna Kuusen vetämä hanke Syntyvyyden politiikka, seksuaalisuuden asiantuntijat ja inhimilliset kokemukset sotien jälkeisessä Suomessa, johon Aino Sutinen piirtää sarjakuvia.

WARDA AHMED

Kari Rydman Mämmilästä, Sarjainfo 4/1980.

Muualla

sanottua

"Terrori-iskun jälkeen kaksi ranskalaista, rasisminvastaista työtä tekevää kansalaisjärjestöä, aloittivat yhdessä Charlie Hebdon kanssa kansallisen opetusohjelman koululaisille. He antoivat kaikkien Ranskan koulujen käyttöön sananvapautta käsittelevän opetuspaketin. Opettaja Samuel Paty, jonka pään islamistinen terroristi leikkasi irti, käytti tätä pakettia opetuksessaan. Sen seurauksena hän menetti elämänsä.

Sananvapaudesta on jälleen kerran tullut maailmanlaajuinen keskustelunaihe. Jälleen kerran keskustelu osoittaa, että maailma tarvitsee lisää tietoa ja ymmärrystä YK:n ihmisoikeuksien julistuksen 19 artiklasta. Tämä on äärimmäisen vakava aihe, ja olennaista kaikille vapaille maille, jotka jakavat ihmisoikeuksien arvot."

– Pilapiirtäjä Kianoush Ramezani kirjoituksessaan Suomen Penin verkkosivulla 24.11.2020

Adios, mestari!

VESA KAT AISTO

useampaan sukupolveen varsinkin Latinalaisessa Amerikassa vaikuttanut Quino kuoli 30. syyskuuta synnyinkaupungissaan, Argentiinan Mendozassa. Joaquin Salvador Lavado Tejon (1932–2020) sai lempinimensä pian syntymänsä jälkeen, erottuakseen sedästään Joaquinista. Setä oli maalari, jonka työt johdattivat Quinon valitsemaan ammattinsa jo kolmivuotiaana.

Quino opiskeli Mendozan taidekoulussa ja muutti sitten Buenos Airesiin, jossa ryhtyi tarjoamaan pilapiirroksiaan kaikkiin mahdollisiin julkaisui hin. Ensimmäisen piirroksensa hän sai julki 22-vuotiaana. ”Minä piirsin jo koulussa ajatukseni julki, sillä pu huminen on minulle vaikeaa”, totesi Quino Unesco Courierin haastattelussa vuonna 2000.

”Alussa käytin piloissani tyypillisiä vitsiaihioita, kuten yksinäistä tyyppiä pikku saa rella tai vankilassa. Olen ateisti, mutta Jumala on mainio symboli hahmo ja Raamattu erinomainen ide oiden lähde.”

Hän teki läpimurtonsa 1964, kun Mafalda alkoi ilmestyä. Alkujaan kodintarvikkeiden mainostamista varten luotu pikkutytön hahmo muokkautui sarjakuvaksi keskiluokkaisesta argentiinalaisperheestä. Suunnitelman mukaan Mafaldalla piti olla isoveli, mutta Quino kieltäytyi ajatuksesta. ”Naiset ovat viisaampia.”

Sarja levisi nopeasti läpi Latinalaisen Amerikan, Mafaldan moniulotteiset tokaisut lohduttivat epävarmoissa oloissa eläviä. Quino luki pohjiksi Freusekä hankki käsiinsä kaikki Charles M. ScTenavat-kirjat jotka sai. Mafaldaa on usein verrattukin Tenaviin, mutta tarkemmalla luennalla huomaa selvästi, että siinä missä Tenavat on suljettu psykiatrinen osasto, Mafalda edustaa koko maailman avohoitolaa. Schulz itse kuului Quinon ihailjoihin. Quino halusi sarjansa pääkirjoitussivulle, koska se oli kohdistettu selvästi aikuisille. Mafalda levisi nopeasti myös espanjankielisen maailman ulkopuolelle. Ei kuitenkaan

Isoon-Britanniaan, jossa sitä pidettiin liian eteläamerikkalaisena –huolimatta siitä, että Mafalda oli Beatlesien suuri ihailija. Myöskään amerikkalaiset sanomalehdet eivät kiinnostuneet sarjasta.

”Siellä suositaan nopeasti avautuvaa huumoria, aamulehden lukuaikaa ei haluta kuluttaa miettimiseen”, arvioi Quino. Pikku tyttö, joka katselee kotitöitä tekevää äitiään ja kysyy sitten tältä: ”Mitä sinä tekisit jos olisit elossa?”, oli liikaa Helmiin ja Heikkiin tottuneille.

Kaksi kärpästä yhdellä ruudulla • Muu maailma otti Mafaldan ilolla vastaan, jopa Kiina, mikä yllätti Quinon täysin. Mafalda on vahvasti kaikkien diktatuurien vastainen hahmo, ja esimerkiksi Kiinan kommunismia oli nälvitty sarjassa usein. ”Me karsimme sellaiset stripit pois. Te ette ymmärrä Kiinaa”, vastasi paikallisen kustantamon edustaja Quinolle.

Myös Mafaldan tunnettu inho keittoja kohtaan liittyy tähän asenteeseen. Hahmo kokee keitot massaruokinnan välineeksi, pakolliseksi tasapäistäjäksi. ”Itse pidän keitoista kovasti”, nauroi Quino.

Vuonna 1973 hän lopetti sarjan teon. Ositttain siksi, että Quino tunsi sanoneensa Mafaldan kautta jo kaiken, toisaalta koska Argentiinan poliittinen tilanne oli kiristymässä räjähdyspisteeseen. Quinonkin tuttuja alkoi kadota, ja kun hän kieltäytyi piirtämästä uutta hallintoa kehuvia kuvia, tuli aika lähteä maanpakoon 1976. ”He olisivat voineet teloittaa minut. Neljä kertaa peräkkäin.”

Quino ja hänen vaimonsa Alicia asettuivat ensin Italiaan, sen jälkeen Espanjaan ja palasivat Argentiinaan vasta sotilashallinnon väistyttyä 1983. Quino jatkoi piirtämistä, mutta sarjakuvat saivat jäädä vähemmälle. ”Jos lukija keksii jutun jujun jo ensimmäisestä ruudusta, on aivan turhaa piirtää useampia.”

Kuvat, joita julkaistiin Suomessakin Demarissa, Suomen Kuvalehdessä ja Tapiirissa, käsittelivät kaik-

kea maan ja taivaan väliltä. Quinon kuvat eivät aukea ensivilkaisulla, vaan usein haastavat lukijansa oivalluskyvyn.

Hän sanoi käyttäneensä Frank Capran tekniikkaa. Jokaisella kuvassa näkyvällä hahmolla on oma henkilöhistoriansa, vaikka sitä ei tuodakaan julki.

Toisinaan piirrokset saattoivat käsitellä kohteitaan kyynisesti ja hyvinkin kovalla kädellä. ”Sanotaan, että kuvani ovat julmia, mutta eivät koskaan niin julmia kuin todellisuus.”

Quinon töissä on ajoittain samaa henkeä kuin Franquinin Mustissa sivuissa. Quino ei kuitenkaan halunnut piirtää yhtä raadollisesti. ”En pystynyt tekemään kuvia Amnestylle, piirtämään sotilaita ahdistelemassa siviilejä, vankien kiduttamista ja muuta. Olin kokenut sitä todellisuudessa liian läheltä.”

Mafalda teki paluun muun muassa UNICEFin lasten oikeuksien lähettiläänä, julisteina ja yksittäisinä kuvina, mutta ei enää sarjakuvana. Sanotaan, että Etelä-Amerikassa Mafaldan hahmo on yhtä tunnettu kuin Che Guevaran vallankumousposeeraus. Mafalda siirtyi televisioon, strippien pohjalta on tehty useita satoja lyhyitä TV-animaatioita.

”Ei ole väliä, mitä minä ajattelen Mafaldasta, oleellista on se mitä Mafalda ajattelee minusta”, totesi Quino ”ainoasta lapsestaan”. Hahmon ja sen luojan tiet alkoivat erkaantua toisistaan, mutta välit pysyivät läheisinä. Kun Quino jäi eläkkeelle 2006, erilaisia tunnustuksia ropisi edelleen, erityisesti Argentiinasta, Espanjasta ja Ranskasta. Mikäli Quino itse ei päässyt mitalia tai vastaavaa noutamaan, se ojennettiin symbolisesti Mafaldalle.

Viimeiset vuotensa Quino vietti hiljaiseloa Mendozassa veljenpoikiensa ja näiden perheiden hoivassa. Kun hänet haudattiin vain perheenjäsenten saattamana, Mafaldan patsaat Buenos Airesissa ja Espanjan Oviedossa peittyivät ihailijoiden tuomiin kukkasiin.

Undergroundpiirtäjä meni liian nuorena

Helsinkiläinen sarjakuvantekijä Tuukka Virtaperko on kuollut 33-vuotiaana. Hänen lyhyistä sarjakuvistaan tuli netissä pieni kultti-ilmiö. Tampere Kuplii -festivaali kirjoitti vuonna 2012: “kaikesta voidaan tehdä huumoria, oli se sitten paavi tai suloinen metsän eläin”. Huumori on sarjakuvissa usein absurdia ja rajatonta, väkivalta ja seksuaalisuus läsnä. Netissä ja omakustanteissa julkaistuista stripeistä Varusteleka-armeijavarustekauppa kustansi Omenapuu-kokoelman vuonna 2011.

Virtaperko julkaisi myös Zen and the Art of Insanity -filosofiakirjan (Salakirjat, 2013). Hän oli työharjoittelussa Sarjakuvakeskuksella vuonna 2010. Vuonna 2014 Virtaperko oli Piraattipuolueen eurovaaliehdokkaana.

Kuolleita

Kuolema on vuoden 2020 aikana karsinut vanhemman polven sarjakuvaväkeä raskaalla viikatteella. Jo maaliskuussa menehtyi André Chéret (1937–2020), joka tunnetaan Urho Tulitukka (Rahan) -sarjan alkuperäisenä piirtäjänä. Vahvasti Tarzan-vaikutteinen, mutta esihistoriallisiin puitteisiin piirretty Tulitukka seikkaili Suomessa Raketti- ja Jippo-lehdissä. Kesäkuussa Marvel-legendojen piiristä poistui Joe Sinnott (1926–2020). Sinnott toimi pitkään Marvelin johtavana tussaajana, joka antoi supersankareille näiden lopullisen asun.

VESA KATAISTO

AINO SUTIN EN

ANDRÉ CHÉRET

MARVEL

Elokuun edesmenneisiin kuuluu André-Paul Duchateau (1925–2020), herrasmieskäsikirjoittajaksi kutsuttu dekkaristi, jonka kynästä syntyi muiden muassa modernisoitu Tintti-hahmo, rikoksia ratkova reportteri Riku Oksa (Ric Hochet).

Duchateaun toinen luomus oli Autopartio 525 (Les Casseurs), jossa törmäilevät poliisimiehet Al ja Brock keskittyvät etsiväntyönsä ohella romuttamaan erilaisia ajoneuvoja. Sarjaa ilmestyi suomeksi kaikkiaan 16 albumia.

Ruotsin tunnetuimpiin mustanaamiopiirtäjiin kuulunut Rolf Gohs (1933–2020) oli eestiläissyntyinen sarjakuvataiteilija. Hänen ensimmäinen ammattilaistyönsä oli jatkaa alkujaan italialaista Kilroy (Amok) -sarjaa, joka oli vahvasti Mustanaamio”vaikutteinen”. Vuosina 1957–2012 Gohs piirsi 911 Mustanaamio-kantta, mutta vain kaksi Mustis-tarinaa, joista toisen hän kirjoitti itse. Gohsin kansia nähtiin meillä myös muunmuassa Busterissa.

Hänen oma sarjansa oli Salaperäiset kaverukset (Mystiska 2:an), jossa kaksi tukholmalaispoikaa seikkailee. Gohs harrasti myös valokuvausta ja dokumentti lmien tekoa. Hän oli suosittu sarjakuvan opettaja. Gohs sai Adamson-patsaan 1972.

Lokakuussa keskuudestamme poistui Bob Weber sr. (1934–2020), jonka tunnetuin sarja kertoi Mossesta, suomeksi myös nimellä Taavi (Moose and Molly). Pottunokkainen perhe asuu sekavassa taloudessa, joka kauhistuttaa naapureita ja pottuilee kaikille, varsinkin toisilleen. Sarja ilmestyi meillä ainakin Avussa, Kotipostissa ja Aamulehdessä, sekä Comics – Suuri sarjakuvakirja -kokoelmassa. Weber ja hänen poikansa Weber Jr. tekivät myös Kakarakulmaa (Slylock Fox), jota on julkaistu muun muassa Ilta-Sanomissa. Pääkalloluolaan ei saavu enää argentiinalainen César Spadari (1938–2020), joka ehti piirtää yli 90 Mustanaamio-tarinaa Team Fantomenin leivissä. Spadari piirsi myös Hevoshulluun.

Viimeisimpänä saapui tieto Mantsuriassa syntyneen, sarjakuvauransa Australiassa aloittaneen Yaroslav Horakin (1927–2020) kuolemasta. Muutettuaan Lontooseen hän jatkoi päätyönään James Bond-strippien piirtämistä John McLuskyn jälkeen vuodesta 1966 vuoteen 1984, jolloin sarja päättyi. Yhdessä käsikirjoittaja Jim Lawrencen kanssa Horak teki kaikkiaan 33 Bond-tarinaa.

ROLF GOHS

BOB WEBER

Nina Mutikin Instagram-sarjakuvasta.

Normit nurin

Nina Mutik inspiroituu jylhästä luonnosta ja kertoo parantavia tarinoita.

TEKSTI Aino Sutinen KUVITUS Nina Mutik

AS: Hei Nina Mutik! Esittelisitkö itsesi!

NM: Olen laatikkoihin sopimaton taiteilija, sarjakuvataiteilija ja kuvittaja. Näin itseni tarinankertojana ja sarjakuva on pääilmaisumuotoni, vaikka teen paljon muutakin.

AS: Kuinka Sarjainfon kuvitukset syntyivät?

NM: Ööö... tekemällä? Kuvien tekeminen on työtäni. Ensin ideoidaan, heitetään kolme ensimmäistä ajatusta pois, että saadaan oikeasti hyvä, kysytään vielä mielipiteitä ja ideoita muilta, hiotaan ajatusta ja sitten vaan kynä käteen ja työtunteja sisään. Kuvittajana näen itseni hyvään laatuun pyrkivänä käsityöläisenä.

AS: Käsittelet hauskoissa nettisarjakuvissasi muun muassa erilaisia queer-vähemmistöidentiteettejä suorapuheisesti. Pienet juttusi ovat usein mukavalla tavalla räävittömiä ja usein esimerkiksi varsin lii-

kuttavia. Tunteita on kuvattu tarkasti, ja koskaan ei tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Esimerkiksi pandemia-aikaa on myös kuvattu samastuttavasti.

Miten kansainvälisestikin kiinnostusta herättävät verkkosarjakuvasi syntyvät, ja kuinka etsit niille yleisöä?

NM: Verkkosarjakuvissa puhun asioista, jotka mielestäni saavat liian vähän huomiota. Ne perustuvat oivalluksiin ja havaintoihin elämästä ja pyrin niillä muuttamaan maailmaa paremmaksi, useimmiten lämmöllä ja huumorin kautta. Yritän myös tarjota välineitä ilmaista vaikeasti ilmaistavia asioita ja kertoa parantavia tarinoita, jotka auttaisivat ihmisiä. Verkkosarjakuvani ovat tavallaan kuin esseitä minulle.

En kauheasti ole etsinyt yleisöä aktiivisesti, vaan ne ovat alkaneet levitä itsestään kansainvälisen ys-

täväpiirini kautta, ja muutama on mennyt viraaliksi. Uskoisin, että sille mistä ja miten puhun, on tilausta, eikä monikaan tee juuri sitä mitä minä teen.

AS: Mitä sinulla on tällä hetkellä työn alla? Olet muun muassa julkaisemassa uutta Mustarinta-kirjaa.

NM: Teen erilaisia tilaustöitä ja työstän pitkää kirjaa Kolin alueen kansantaruista. Verkkosarjakuvia tulee muun työn ohella tehtyä jatkuvasti, se on minulle sekä kannustavaa, kun yleisöltä saa välitöntä palautetta, että rentouttavaa isompien projektien ohella.

AS: Kerro sarjakuvasta, jonka teit taiteilija Eva Ryynäsestä (Puun sisin – Eva Ryynäsen taiteen synty, Vuonislahden Taiteilijatalo, 2019)! Millaista oli tehdä elämäkertaa?

NM: Nautin taustatyön ja tutkimuksen tekemisestä sekä laajan aineiston tiivistämisestä tarinaksi. Kuvaus siitä, miten toinen taiteilija, jota en ole koskaan tavannut, tekee työtään, oli minulle mieluisa haaste. Luin kaiken mitä löysin Eva Ryynäsestä, vietin aikaa hänen museioidussa koti ateljeessaan ja haastattelin useita ihmisiä, jotka olivat tunteneet hänet. Kun kirjan luonnos ja käsikirjoitus oli valmis, kävin sen läpi Eva Ryynästä tutkineen ja hänestä elämänkertakirjan kirjoittaneen tutkijan Sirpa Sulopuiston kanssa. Sarjakuva on sikäli lähellä elokuvaa, että pitää tavoittaa kuinka henkilöt puhuvat, liikkuvat ja ovat olemassa maailmassa. Tämä minua jännitti teosta tehdessä eniten, että tunnistavatko Evan tunteneet ihmiset Evan sarjakuvastani, kun minä kuitenkin olen keksinyt tapahtumat ja dialogin itse. Minun oli pakko tehdä näin, sillä asiasta, joka minut pyydettiin kuvaamaan, ei ole sopivaa dokumentaatiota. Kun julkaisutilaisuudessa vanhat Evan tunteneet kyläläiset tulivat kertomaan minulle, että on uskomatonta, että en ole koskaan tavannut Evaa, koska he tunnistavat tämän niin hyvin tarinastani ja piirroksistani, olin onnellinen ja helpottunut. Onnistuin kuvaamaan henkilön tarkkanäköisesti ja kunnioituksella.

Kirjassani Eva Ryynäsestä kuvataan yhden ktiivisen veistoksen synty. Keksin siis myös veistoksen muodon ja aiheen päässäni ja se kuvataan teoksessa tarkasti. Oli jotenkin huvittavaa kuulla, että suuri osa museon vieraista kysyy, missä tämä veistos, josta kirjassa kerrotaan, on nähtävissä. Kirjassa kyllä sanotaan hyvin suoraan, että tarina on todellisuuteen pohjaava ktio, mutta koen onnistuneeni, kun ktio on niin uskottava.

AS: Ihmissuhteiden lisäksi sarjakuvissasi on usein luontoaiheita. Kerro suhteestasi Koliin, jossa olet vie-

raillut usein vuosien varrella! Olet aiemminkin tehnyt siitä sarjakuvia.

NM: Pielinen ja Koli ovat yksi elämäni suurista rakkaustarinoista. Alueen luonnossa tiivistyy kaikki, mitä Itä-Suomessa rakastan. Korkeat vaarat ja syvä järvi luovat ainutlaatuisen ilmaston ja ympäristön, jolla on taipumusta maagisiin elämyksiin. En voi olla palaamatta sinne yhä uudestaan, se on minulle kuin majakka elämässäni.

Metsät ja luonto noin ylipäätään ovat aina olleet osa elämääni ja voiman lähteitä minulle.

AS: Millä tavalla pyrit kehittymään tekijänä? Onko sinulla vinkkejä muille?

NM: Otan jatkuvasti vastaan haasteita, joista en vielä tiedä, miten ne onnistuvat, ja opin ja opiskelen sekä tehdessäni että tekemisen ohella.

Yksi hyvä vinkki on, että kun löytää jotain, mikä on todella upeaa ja tekee itseen vaikutuksen, sen voi purkaa paloihin, analysoida se ja miettiä tarkkaan miksi se on hyvä ja miten se on tehty. Mikä luo sen vaikutuksen, joka tällä asialla oli?

AS: Mitkä ovat omia suosikkisarjakuviasi?

NM: Calvin ja Hobbes, Hellboy, Bones, Kill Six Billion Demons ja Dave McKeanin työt, muutamia mainitakseni. Sarjakuvien lisäksi ammennan vaikutteita kerrontaani myös muista medioista, elokuva on sarjakuvaa lähellä ja kirjallisuuden narratiiveissakin on paljon opittavaa. •

Nina Mutikin kuvituksia on on sivuilla 5, 44 ja 48.

Kirjoissa lukee kaikki

Matti Hagelbergin Läskimooses-sarjakuvalehden viimeinen numero ilmestyy joulun välipäivinä. Sekään ei olisi syntynyt ilman muistikirjoja. TE KSTI Ville Hänninen HENKILÖKUVA Jaakko Seppänen MUISTIKIRJA K UVAT Carita Pio

Kaikki on osa samaa pitkää prosessia. Myös julkaisematta jäävä materiaali kuuluu siihen. Lukija tietysti näkee vain pienen siivun, mutta kaikki vaikuttaa silti kaikkeen.

Matti Hagelbergin sanat kuulostavat suurellisilta, mutta en tiedä, miten muutenkaan Läskimoosessarjakuvan prosessia alkaisi kuvata. Sen tunnusluvut ovat mittavat. Pian 54 numeroa, yhdeksän työvuotta, toistatuhatta sivua. Silti kyse on aina vain näkyvästä huipusta.

Läskimooses-jäävuori on koko ajan kasvanut. – Ajattelin tekeväni lehtimuotoisen tarinan, jossa on 250 sivua. Ajattelin, että se valmistuu vuodessa. Näin ajattelin, mutta miten väärässä voinkaan olla. Meni surkeasti pieleen.

Eli meni loistavasti. Oli suunnitelma, sitä alettiin noudattaa ja sitten tapahtui jotain. Tarinankerronta tapahtui.

– Stan Lee ja Jack Kirby – tai kirjallisuuden puolella Alexander Dumas ja Charles Dickens – tekivät jatkokertomuksia. Niiden vähitellen valmistuva muoto vaikutti itse teokseen. Minulle kävi samalla lailla. Jo varhaisessa vaiheessa olin miettinyt perusasiat, mihin ollaan menossa. Olin määritellyt kuusi kysymystä, joihin tarina vastaa. Esimerkiksi ”Mikä on Läskimooses”, ”Kuka Läskimoosesta hallitsee?” ja ”Miten Läskimooses vaikuttaa maailmaan?”. Ne loivat ryhtiä enkä tiedä, näkyvätkö ne lopputuloksessa muuten. Onko sillä merkitystä?

Hanke on koko ajan tuntunut yhdistelmältä rationaalista suunnitelmallisuutta ja rohkeaa intuitiivisuutta. Takana on ideointia, luonnoksia, keskeneräisiä ja huonoja ajatuksia, venyviä aikatauluja, keskusteluja kustantajan kanssa... ja päälle litania Asterix ja Kleopatra -albumin etukannesta. Kirjoja ei synny ilman.

– Siitä perustasta pitää hioa tai vuolla esiin materiaali. Onhan se urakka, mutta pitää vain tehdä. Mieleeni tu-

lee vanha Pulteri-strippi, jota usein siteeraan. Tyyppi tekee muotokuvaa toisesta, nikuttaa kivipaatta. Paikalle tulee kolmas tyyppi, ehkä Rilli, ja kysyy:

– Onko työ vaikeaa?

– Ei. Hakkaan pois kaiken, joka ei muistuta tätä mallia.

Kassillinen muistikirjoja • Minua alkoi alkusyksystä kiinnostaa, mitä on hakattu. Tiesin, että Hagelberg käyttää muistikirjoja ja päätin lainata niitä jokusen. Palasin työhuoneelleni ikeankassillisen kanssa. Loput päätyivät loppuvuodesta Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon tutkijoita varten.

Nyt olen lukenut muistikirjoja kaksi kuukautta ja tiedän, minkä sarjakuvan kertojalta kuulostan. Sanon silti:

Muistikirjoja ei ole helppo lukea. Se on itse asiassa hyvin vaikeaa. Käsiala on varmasti tekijälleen kirkas ja tarkka, ja hän pystyy näkemään sanat sanojen takana. Hän tietää, mitä lukee. Mitä kuuluisi lukea. Hän tietää, miltä näyttää. Miltä voisi näyttää. Minä en kuitenkaan yleensä tunnista, mihin sivut liittyvät. Aivan kuin taiteilija olisi rallatellut vain huvikseen ja tekisi pilkkaa minusta!

Silti tuntuu selviöltä, että tämän takana on jotain tärkeämpää. Herra säätää säät ja ilmat, taiteilija tai tutkija rakentaa jättimäisen tyhjiön, jolla koittaa lapota sadeveden kukkulan yli.

Tai sitten niin kuin Hagelberg minulle väittää: – Muistikirjat tehdään ennen kaikkea, tai siis vain itselle. Ei niitä ole kenenkään muun tarkoitus lukea.

– Käsialasta tulee epäselvää, kun aloittaa yhden lauseen ja se muotoutuukin matkalla toiseksi. Kun lukee itsekin lauseensa, sitä alkaa korjailla ja kaikki sotkeutuu entisestään. Tämä on siis ideaalitilanne. Silloin prosessi kulkee hienosti!

Ulkopuolisin silmin muistikirjat toistuvat suhteellisen samanlaisina vuodesta toiseen. Ulkoinen muoto vaihtelee, Läskimooses-lehdestä 41/2018.

mutta Hagelberg ei erittele kirjojaan käyttötarkoitusta varten. Yhdessä opuksessa on kaikki, kuin Sudenpentujen käsikirjassa.

– Aamuisin otan muistikirjan käteeni heti kolmantena asiana. Ensin kännykän, sitten kahvikupin, sitten muistikirjan. Käyttötapa riippuu siitä, missä työvaiheessa olen meneillään. Pidin aikoinaan erillistä luonnoskirjaakin, mutta se ei toiminut. Robert Crumb ja Gary Panter tekevät erillisiä luonnoskirjoja, joissa he hakevat ja hiovat piirustustyön elementtejä ja tyyliä.

– Minulle muistikirja on toisenlainen työväline. Toisaalta se on kirjoittamista ja opetustyötä varten, toisaalta sillä voi olla esteettisiä pyrkimyksiä. Joskus vain teen puhelinpiirroksia... onko sellaista sanaa enää olemassa?

kitsen sanat ja tapahtumat. Siitä jatkan toiseen ja ehkä kolmanteen versioon, jonka jälkeen teksti siirtyy jossain vaiheessa piirustusoriginaaliin. Poimin muistikirjoista parhaalta tuntuvan version, minkä jälkeen sijoitan tekstin ruudun alle ja alan pelata kuvan kanssa. Mietin kuvan ja tekstin suhdetta, ja onko teksti sittenkään oikeanlainen.

Hagelbergin käyttämä raapekartonki korostaa aiempien työvaiheiden tärkeyttä.

“työstän muistikirjojen kautta ja sitten kartongilla, kunnes kuva on valmis. tai pilalla. käsin tekeminen on työssäni täysin oleellista.”

On, vaikka enää ei olekaan puhelinpöytiä, puhelimissa ei ole johtoja eikä ruumista pakoteta sijoilleen kuulemaan tutun tai tuntemattoman hölinää.

– Silti piirrän puhelinpiirroksia. Ja merkitsen muistikirjoihin kaiken. Käytän niitä esimerkiksi kalenterina. Asiat jäävät helpommin mieleen, kun ne kirjoittaa aina uudelleen käsin ja sitten pyyhkii samoilla käsillä asioita yli. Tietää, että ne on todella tehnyt.

– Tärkeää on pitää mielessä kokonaisuus, suunnitelman taso. Mihin olen menossa ja millä aikataululla. Vuodessa menee viitisen muistikirjaa.

Muistikirjoista näen, että suunnitelman taso on pidettävä mielessä, koska se elää koko ajan. Kokonaisuus saa uusia muotoja, ja aikaa kuluu enemmän kuin piti.

– Hirveän toisteinen suunnittelu on hirveän välttämätöntä. Uudelleen ja uudelleen kirjaan, mitkä osat ja sivut ovat vielä tekemättä. Piirrän pikkusivuja ja rastin valmiit.

Materiaali ja konkretia • Muistikirjojen ensisijainen tarkoitus on kuitenkin kirjoittaminen. Kirjailijaliittoon loppuvuodesta liittyneelle Hagelbergille uusi sarjakuva alkaa aina tekstistä.

– Teen muistikirjaan ensimmäisen version, jotta saan otteen, mitä olen tekemässä. Ruudutan ja mer-

– Raapekartonki on vain huipentuma. Työstän muistikirjojen kautta ja sitten kartongilla, kunnes kuva on valmis. Tai pilalla. Käsin tekeminen on työssäni täysin oleellista.

Hagelberg kuvaa itseään ”suuressa määrin luddiitiksi”. Käsillä tekeminen ja konkreettinen jäljen painaminen vaikuttaa lopputulokseen. Hänen mukaansa kirjoittamisen tapa vaikuttaa tekstiin.

– Kynän liikuttelu on itsessään tärkeää, käsi kytkeytyy aivojen toimintaan. Käsin kirjoittaminen ja materiaalisen maailman kautta ja ehdoilla toimiminen rakentavat erilaisen lopputuloksen kuin tietokoneilla syntyisi.

– Kaikki digitaalisessa muodossa tapahtuva tuntuu jossain määrin masentavalta. Olin sanoa ahdistavalta, mutta sanonkin tuhoavalta. Olenhan minä Instassa ja Facebookissa, mutta viime aikoina olen ajatellut varsinkin kalenterin pitämisestä, että se on positiivista tekemistä ja kännykässä sama tuntuisi negatiiviselta tekemiseltä.

Tekstinkäsittelyohjelmat ovat kumminkin aika käteviä, opponoin Hagelbergille.

– Joskus menetelmät, jotka synnyttävät toisella lailla virheen mahdollisuuksia ja vaativat työtä, ovat eduksi taiteelle. Kitka on suurempi.

– Väite kuulostaa aika metafyysiseltä, mutta sen juuret ovat konkretiassa. Jos kirjoitan raapekartongilla ja teen virheen, minun pitää raaputtaa teksti pois. Aina kun raaputan, materiaali kuluu. Lopulta se vaikuttaa tekstin ulkonäköön. Voin väsätä myöhemmin liitettävän palasen, mutta sekin näkyy. Hagelberg korostaa materian käsinkosketeltavuutta ja vuorovaikutteisuutta, yhteytenä maailmaan.

Läskimooses-lehdestä 18/2014.

– Kyllä se vaikutti lopputulokseen, kun Charles Dickens kastoi sulkakynänsä mustepulloon, kirjoitti seisaaltaan ja monien vaiheiden jälkeen latoja latoi sen julkaistavaksi tekstiksi. Vertailu tietokoneilla ja käsin tekemisen välillä on kuitenkin vaikeaa, koska minun pitäisi tehdä kopio itsestäni. Sitten toinen kirjoittaisi Wordillä ja toinen kiveen hakkaamalla. Hagelberg erottelee loso Vilém Flusserin tavoin välineet ja laitteet.

– Vasara on väline, jonka käyttöfunktiot näkyvät päältä päin. Tiedät, miten sitä käytetään, vaikket olisi ikinä tehnyt niin. Siinä ei ole mitään piilossa, myös väärät käyttötarkoitukset ilmenevät fyysisestä muodosta.

haluaisi olla. ”Haluaisi” lainausmerkeissä, ei työ sentään elävä olio ole, mutta kun sitä alkaa tehdä, on oltava tarkkana, keskittyykö kertomuksen aineksiin vai itsensä tai ulkomaailman asettamiin odotuksiin. Alkaa helposti ajatella, mitä haluaisi tuoda mukaan sen sijaan että katsoisi, mitä mulla tässä on.”

Ilman uteliaisuutta ei synny kunnon taidetta. Kannattaa kiinnostua omasta prosessistaan ja ruokkia sen arvaamattomuutta.

“ego synnyttää

tarpeita ja haluja. haaveet synnyttävät pyrkimyksen tehdä työstä muuta kuin se haluaisi olla.”

– Puhelin on laite. Et tiedä, mitä sen sisällä on. Et tiedä, missä määrin sinä käytät sitä ja missä määrin laite käyttää itseään. Marxilaisesta näkökulmasta: omistan vasaran, mutta ohjelmiston omistaa joku muu kuin minä. Piirustusohjelmissa on erilaisia efektejä, joita voi käyttää, mutta ne eivät ole omiani. Toki taitava piirtäjä tekee millä tahansa hyvää jälkeä, mutta kaikki kuvitukset näyttävät nykyään aika samanlaisilta siksi, että käytössä on samat laitteet ja ohjelmistot.

– Ohjelmistoa voi käyttää vain tavalla, jolla se on tehty käytettäväksi. Laitteet houkuttelevat tiettyihin ratkaisuihin. Kun ei ollut tietokoneita, piti opetella väline ja taito jäi omaan käyttöön. Kynällä voin tehdä sen, minkä suinkin haluan ja osaan.

Kampela on kala • Hagelberg hyöri kynänsä ja muistikirjansa kanssa yhdeksän vuotta. Aika nopeasti kävi niin, että Läskimooses alkoi hallita häntä.

– Puhun tästä Aalto-yliopiston sarjakuvaoppilailleni aika estottomasti Kun ideoista alkaa muotoutua kertomus, se haluaa tulla jonkin näköiseksi ja kerrotuksi tietyllä tavalla. Se ei tarkoita, että on vain yksi mahdollinen tapa kertoa tarina, mutta kertomuksen aineksilla itsellään on potentiaali tulla joksikin.

Hagelbergin mukaan väliin tulee usein tekijän ego ja mitä ulkomaailma teokselta voisi kaivata.

– Ego synnyttää tarpeita ja haluja. Haaveet synnyttävät pyrkimyksen tehdä työstä muuta kuin se

– Raymond Carver sanoo esseessään ”Kirjoittamisesta”, että on hyväksi, jos kirjailija osaa katsoa asioita ihmetyksellä. Ei tuomiten tai arvioiden, vaan havainnoiden asioita ilman, että väliin tunkee arvostelmia tai tietoa. Carverin teksteissä asiat ovat ihan arkisia, mutta tuikitavallisetkin jutut voivat osoittautua huikeiksi.

Potentia ei kuitenkaan toteudu yhdellä lailla, ja jokaisella on omat havaintonsa.

– Oppilaillanikin on jokaisella pyrkimyksensä ja lahjansa. Siksi kannustan heitä suoruuteen. Kirjoittamisessa käy helposti niin, että alkaa koristella ja luoda etäisyyttä tekstiin. Syntyy välimatkaa: tässä on henkilö joka kirjoittaa. Se synnyttää rakenteita, jotka estävät näkemästä kunnolla.

Suora – ei siis yksinkertainen – taide voi tulla aivan lähelle tai näyttää siltä, että kohta kaatuu puu metsässä ja minäkö lukija sen nyt todistan.

– Minulle piirtämisessä on tärkeintä vaaran tunne: että kaikki voi mennä koska tahansa pieleen. Haluan pyrkiä suuntiin, jotka ovat itsellenikin yllätys, enkä tiedä, kuinka seuraavaksi käy. Siksi teksti ja kuva saavat olla epätäydellisiä. Välillä tyyli Läskimooseksessa on hyvinkin rumaa.

– Irtonaiset langanpätkätkään eivät haittaa. Tekstien keskeneräisyys on aina innostunut mua. Asioita jää lukijan valtaan. En saanut lapsena tilata Ruutua ja etsin numeroita jälkikäteen. En löytänyt kaikkia, ja Natashasta ja Yoko Tsunosta jäi puuttumaan tärkeitä kohtia. Se oli kiusallista, mutta myös huomattavan inspiroivaa. Vau, mitä tässä on tapahtunut!

Lukija lukee omiaan. Taiteilijan on hyväksyttävä se. On esimerkiksi selvää – sanoisin jopa selvääkin selvempää – että Läskimoosesta luetaan nyt eri lailla kuin yhdeksän vuotta sitten. Donald Trumpin

Läskimooses-lehdestä 52/2020.

presidenttikausi on tuonut aiempaa voimakkaammin pintaan valeuutiset, salaliittoteoriat ja propagandan, ja vanhan koulukunnan huru-ukkoa muistuttava Läskimooseksen Kalevi peilautuu näitä vasten kiinnostavasti.

”Läskimooses on ajankohtaisempi kuin koskaan”, kirjoittaisin tulevan kokoelmakirjan kritiikissä, mutta se kertoisi minusta enemmän kuin teoksesta. Vai kertoisiko?

– Kekkonen-kirjaani ylitulkittiin, koska se oli tietyiltä osin todellisuuteenkin sidoksissa. Siksi sain lukea pohdintaa, onko kampela Ahti Karjalainen. En ajatellut sellaista lainkaan. Se on kampela! Joskus kampela on vain kampela.

– Mutta tulkintojen avaruus on teoksen rikkautta, ja lukeminen on luovaa työtä. Ei se Karjalais-tulkinta hassumpi ole. On tärkeää, että syntyy tyhjiä paikkoja, joihin lukija teoksen tekee, kuten minä Yoko Tsunoon, Paholaisen urkuihin.

– Tällä hetkellä luen Samuel Beckettin Murphyä. Englannin taitoni ei riitä alkuunkaan. En voi tietää, ymmärränkö teoksen likimainkaan kuten on tarkoitettu... mutta voi ajatella, että se on aika hyvä homma!

Hagelberg pohtii, että tutkimustyö ja asioiden penkominen on kiintoisaa. Toisaalta on hauskaa vain keksiä asioita.

– Seuraavaan kirjaani olen ajatellut haastatella ihmisiä ja vähän tutkia historiaa. Mutta riittääkö kärsivällisyyteni? Ja ovatko parhaat juttuni sellaisia, että asetan nappulat pöydälle ja katson, miten ne alkavat liikkua?

– Kun tein Läskimoosesta, vastaan tuli välillä aivan hurmaavaa tietoa salaliittoteorioista ja muinaisista avaruusolioista. Ei sellaisia voi keksiä. Mutta koin sen myös vääränlaisena houkutuksena, joka olisi lähtenyt puristamaan estetiikkaa muottiin. Nyt jäi sepustamisen ilo. •

Syksyllä 2021 Läskimooses ilmestyy Aseman kustantamana usean teoksen kokonaisuutena. Täydennyksineen.

Sarjakuvataiteilija ja taideopettaja. Syntynyt Kirkkonummella 1964, asuu ja työskentelee Helsingissä. Suomen sarjakuvaseuran Puupäähattu-palkinto vuonna 1997. Muita: Ruotsin Urhunden parhaasta käännöksestä 2002, Leipzigin maailmanlaajuisen kirjansuunnittelukilpailun pronssimitali 2006 (Kekkosesta), Suomi-palkinto 2012.

B.E.M.-sarjan (”Bug-Eyed Monster”) ensimmäinen julkaisu ilmestyi 1992.

Keskeiset teokset: Venuksen sulttaani (Suuri Kurpitsa, 1996), Tikapuuhermosto (Jalava, 1998), Holmenkollen (Jalava, 2000), Kekkonen (Otava, 2004), Kova länsi (Kreegah Bundolo, 2008), Silvia Regina (Kreegah Bundolo, 2010), Rakennusohje (Kustannusliike Hans Nissen, 2012).

Teoksia käännetty useille kielille, kustantajina mm. L’Association ja Fantagraphics. Lisäksi Hagelberg on tehnyt lukuisia silkkipainokirjoja ranskalaiselle Le Dernier Crï’lle.

Läskimooses-lehti on ilmestynyt vuodesta 2012.

Kahden maan välissä

Cyril Pedrosan Portugali kertoo eurooppalaisen emigrantin universaalista kokemuksesta.

TEKSTI Onni Mustonen

ranskalaisen sarjakuvataiteilija Cyril Pedrosan Portugali-kirjan käännöksen ilmestymisen piti olla yksi suomalaisen sarjakuvasyksyn suurimmista tapahtumista – ellei suurin. Onhan Pedrosa yksi modernin ranskalaisen sarjakuvan kiinnostavimmista nimistä, ja Portugali hänen tähänastisen uransa hienoin teos: suuri ja kaunis taidesarjakuva, jollaisia on suomeksi julkaistu viime vuosina valitettavan harvoin.

Kaikki oli jo valmista: kirja valmiina sarjakuvakauppojen hyllyillä, taiteilija itse Helsingin sarjakuvafestivaalien kunniavieraana, haastattelut sovittu...

mutta sitten maa kerrallaan Eurooppa hiljeni, rajat suljettiin ja yleisötapahtumat peruttiin. Helsingin sarjakuvafestivaalit joutuivat perumaan kansainvälisten vieraiden vierailut ja kirjamessutkin siirtyivät verkkoon.

Juuri messuilla ja festivaaleilla Portugali olisi varmasti löytänyt lukijansa. WSOY:n julkaisema suurikokoinen ja värikäs kirja suorastaan houkuttelee tarttumaan itseensä ja ihastumaan ”häikäisevän hienoihin” ja ”lumoaviin” piirroksiin. Näissä olosuhteissa Portugali lähtee kilpailuun altavastaajana, jonka on taisteltava näkyvyydestä.

Kirjasta Kolme varjoa (WSOY, 2010)

Kirjasta Portugali (WSOY, 2020)

Yksinäisen sydämen matka • Vuonna 1972 Poitiers’ssa syntynyt Pedrosa oli jo lapsena intohimoinen sarjakuvien lukija ja tekijä, vaikkei hän vielä siinä vaiheessa pystynyt kuvittelemaan niistä ammattia itselleen.

”Noin 20-vuotiaaksi asti keskityin niin kouluvuosina kuin opiskellessani lukuaineisiin”, Pedrosa kertoi vieraillessaan vuonna 2011 Helsingin sarjakuvafestivaaleilla. ”Suhtauduin opintoihini kaikella vakavuudella, mutta koko ajan siinä sivussa piirsin ja harjoittelin sarjakuvan tekemistä.”

Lukiosta päästyään Pedrosa yritti opiskella luonnontieteitä, mutta tuleva sarjakuvataiteilija huomasi pian, etteivät ne olleet häntä varten. Pedrosa myönsi myöhemmin olleensa kyllästynyt ja melankolinen. Vanhempiensa ehdotuksesta Pedrosa alkoi etsiä uutta suuntaa elämälleen ja päätti tarttua jälleen taiteisiin, jotka olivat yhä hänen suuri intohimonsa.

vaikka pedrosa on vähätellyt disneyn merkitystä urallaan, voi tarkkaavainen lukija huomata animaatiojätin jättäneen jälkensä hänen viivaansa.

noita ja yrityksen taidemuodon parissa olivat vain pelottaneet hänet takaisin animaatioiden pariin. Chauvel taas oli käsikirjoittanut sarjakuvia 90-luvun alusta lähtien ja etsi piirtäjää uudelle sarjakuvalleen. Parivaljakon yhteystyö jatkui Ring Circusin jälkeen nuorille lukijoille suunnatun Les Adventures spatio-temporelles de Shaolin Moussaka -sarjan (2004–06) parissa. Kolmen Shaolin Moussaka -albumin jälkeen Pedrosa piirsi ensimmäisen omaan käsikirjoitukseen perustuvan sarjakuvansa, vuonna 2006 ilmestyneen Les Coeurs Solitaires’n.

Sarjakuvat olivat yhä etäinen haave Pedrosalle, joten hän hakeutui opiskelemaan animaatiota. Pian sen jälkeen hänet palkattiin Disneyn Montreulissa sijaitsevalle animaatiostudiolle. Aluksi hän piirsi avainkehysten (engl. keyframe) väliin jäävät kehykset ja sittemmin työskenteli animaattoreiden assistenttina. Disneyllä työskennellessään hän ehti piirtää muun muassa Notre Damen kellonsoittaja (1996) ja Herkules (1997) -elokuvien parissa.

Vaikka Pedrosa on useissa haastatteluissa vähätellyt Disneyn merkitystä urallaan, voi tarkkaavainen lukija huomata animaatiojätin jättäneen jälkensä Pedrosan viivaan. Vaikutteet näkyvät jo hänen ensimmäisessä sarjakuvassaan, David Chauvelin (s. 1969) käsikirjoittamassa Ring Circus -sarjassa, jonka ensimmäinen osa Les Pantres ilmestyi vuonna 1998. Ring Circusissa Pedrosan hahmot ovat erottuvia ja ilmeikkäitä, viiva elävää ja liikkeen läpitunkevaa mutta samalla vakaata ja varmaa, aivan kuten 90-luvun Disney-klassikoissa.

Yhteystyö Chauvelin kanssa sai Pedrosan ensimmäistä kertaa tajuamaan, että sarjakuvissa oli potentiaalia enempäänkin. Omien sanojensa mukaan Pedrosa ei siinä vaiheessa uraansa osannut kertoa tari-

Les Coeurs Solitaires kertoo nuoresta, syrjään vetäytyvästä Jean-Paulista, joka isänsä kuoleman vuosipäivän lähestyessä lähtee kenellekään kertomatta sinkkuristeilylle. Toisin kuin Ring Circus tai Shaolin Moussaka, Les Coeurs Solitaires ei ole vauhdikas ja toiminnantäytteinen fantasiasarja, vaan sitä voisi parhaiten kuvata (tuolla väljähtäneellä adjektiivilla) elämänmakuiseksi ja pieneleiseksi. Sarjakuva koostuu pitkälti erilaisista keskusteluista, joita päähenkilö käy baareissa, tanssilattioiden reunoilla ja puhelimessa.

Pahimmillaan näytelmäkirjallisuutta muistuttava rakenne jäykistyy helposti sarjakuvassa pelkäksi puolilähikuviksi puhuvista päistä, mutta Les Coeurs Solitares kantaa kiitos Pedrosan animaattorintaustan. Les Coeurs Solitaires’n hahmot tuovat mieleen 90-luvun puolivälin kulmikkaat Disney-hahmot, joiden eleet, ilmeet, olemus ja liikkeet kertovat yhtä paljon kuin se, mitä he sanovat.

Les Coeurs Solitaires jäi verrattain unohdetuksi teokseksi, vaikka se on sittemmin käännetty englanniksikin. Todellisen läpimurtonsa Pedrosa teki vasta seuraavalla teoksellaan Trois Ombres (2009), joka on ilmestynyt suomeksi nimellä Kolme varjoa (WSOY, 2010). Trois Ombres oli myyntimenestys, joka palkittiin niin Angoulemen sarjakuvafestivaaleilla kuin Yhdysvaltojen kansallisen sarjakuva- ja pilapiirtäjien seuran (National Cartoonist Societyn) toimesta. Vaikka Trois Ombres jätti Les Coeurs Solitaires’n varjoonsa (sanaleikit sikseen), tarina yksinäisestä JeanPaulista risteilyllä oli kuitenkin merkittävä askel Pedrosan polulla kohti Portugalia.

O Livro do Desassossego • Vuonna 2011 ranskaksi ilmestynyt Portugali on roman-à-clef tai muodikkaammin auto ktiota. sarjakuvan päähenkilö Simon on Pedrosan tavoin ranskalainen sarjakuvantekijä, jonka isovanhemmat ovat kotoisin Portugalista. Hän on jumissa elämässään; työ ei maistu, suhde tyttöys tävään on väljähtänyt eikä uusi sarjakuva ota syntyäkseen. Paetakseen kaikkea Simon piiloutuu kolmeksi päiväk si portugalilaisille sarjakuvafes tivaaleille, mutta matka Portu galiin saa hänet pohtimaan elä määnsä uudesta näkökulmasta.

Samanlainen matka Portu galiin toimi myös sarjakuvan innoituksena. ”Kun aloitin kir joittaa Portugalia, olin juuri pa lannut Ranskaan Portugalista ja tajunnut, miten väkevä yhteyteni maahan oli, vaikken ollut tajunnut koko asiaa”, Pedrosa kertoi viime vuonna Lodsin sarja kuvafestivaaleilla. ”Vietin kolme päivää Lissabonissa ja minusta tuntui, että kaikki kadulla olivat osa per hettäni ja portugalin kieli tuttu laulu.”

Portugalin keskeinen teema on maahanmuuttaji en kokemus ja vierauden tunne. ”’Olenko minä maa, jossa synnyin?’ vai: ’Olenko minä, maasta riippu matta?’”, kuten Simonin serkku sarjakuvassa kysyy. ”Mietin, mitä tarkoittaa olla kotoisin kahdesta maas ta”, Pedrosa sanoi. ”Euroopassa, jossa ihmiset ovat aina liikkuneet maasta toiseen välillä vapaaehtoisesti, välillä pakon edessä, kysymys on universaali.”

Pedrosa korostaa Simonin vierautta Ranskassa läpitunkevan harmaaseen, ruskeaan ja tumman vihreään taittuvalla väripaletilla. Portugalilaisen puheen hän taas jättää kääntämättä, koska Simon ei osaa kieltä, mikä taas tekee kommunikaation muiden kanssa vaikeaa, ellei peräti mahdotonta.

Tällaiset tyylilliset keinot erottavat Portugalin Pedrosan aiemmasta tuotannosta. Se on tyyliltään rosoisempi, kuin esimerkiksi Les Coeurs Solitaires ja Ring Circus, joissa Pedrosan varma viiva oli vaarassa muuttua steriiliksi (vika joka tuskin sattumalta vaivaa myös myöhempiä Disney-animaatioita). Pedrosa myös rohkeammin varioi kuvallista ilmaisuaan tilanteesta riippuen; piirrosjälki muuttuu yksinkertaisemmaksi Simonin muistellessa lapsuuttaan, viiva huojuvammaksi hänen ollessaan humalassa, värit läpikuultavimmiksi hänen voidessaan hengittää.

Valokuva: Chloé Vollmer-Lo

Yksityisestä yleiseen • Arvostettu amerikkalainen sarjakuvakriitikko Augie De Blick jr. on huomauttanut Pipeline Comics -sivuston artikkelissaan, että Portugali on monella tavalla turhauttava teos. De Blick kirjoittaa, että Portugali on loppujen lopuksi hyvin yksityinen ja hienoviritteinen kirja, jossa ei tapahdu juuri mitään. Aluksi Simon on ahdistunut ja sabotoi elämäänsä, sitten hän käy Portugalissa ja on ehkä vähän vähemmän ahdistunut. ”Tämän kertomiseen menee 263 sivua”, De Blick toteaa. ”Kun ihmiset valittavat omaa napaansa kaivelevista elämänkertasarjakuvista, jotka voittavat palkintoja, he puhuvat juuri sellaisista kirjoista kuin Portugali.” Pedrosa itse tuskin kieltäisi täysin sitä, etteikö Simonin tarina olisi myös hänen tarinansa ja siten pieni ja henkilökohtainen. Siitä syystä siinä ei ole suuria kaunokirjallisia juonenkäänteitä tai uskomattomia tapahtumia – elämähän on vain harvoin elämää

Portugali kasvaa kuitenkin Simonia ja Pedrosaa suuremmaksi. Simonin ohella se on myös tarina hänen sukulaisistaan, hänen vanhemmistaan sekä isovanhemmistaan, jotka muuttivat toiseen maahan. Miksi toiset lähtevät ja toiset jäävät. Kirjoittaessaan Portugalia Pedrosa on kertonut, ettei kyse ollut pelkästään hänestä itsestään ja hänen suhteestaan Portugaliin. Kysymys maahanmuuttajista ja heidän jälkeläistensä suhteesta omaan perintöönsä oli universaali. Aihetta pohtiessaan Pedrosan valtasi suru ja kiukku hänen katsoessaan, miten Ranskassa käsiteltiin maahanmuuttajia.

Yhdeksän vuotta ensi-ilmestymisensä jälkeen Portugalista on tullut aina vain ajankohtaisempi. Onkin ensisijaisen tärkeää, että nyt ilmestynyt käännös löytää lukijansa. Kuten tämänkin lehden sivuilla on usein todettu, käännössarjakuva on Suomessa alennustilassa, eikä Portugalin kaltaisia suursatsauksia ilmesty läheskään joka vuosi. Toivokaamme siis (tässä vaiheessa heitän pallon sinulle hyvä lukija), että Portugali myy olosuhteista huolimatta hyvin ja kannustaa suomalaisia kustantajia julkaisemaan lisää kunnianhimoista modernia käännössarjakuvaa. •

Heikki Jokisen arvio Portugali-albumista sivulla 66.

tRisteilylaivalla Pohjanmaalle

Edith Hammarin esikoisteos kuvaa kaipuuta kotiin ja maailmaan, joka olisi enemmän queer.

TEKSTI Ahma Hokkanen

örmäsin Edith Hammarin töihin ensimmäistä kertaa osallistuessani Pride Takeover -mielenosoitukseen, ja hyrisinkin hyvin tyytyväisenä saadessani käsiini taiteilijan uunituoreen debyyttialbumin. Queer-tekijöiden kasvava näkyvyys ilahduttaa minua kyllä ylipäätään kovasti, mutta erityisesti tämän, omaa ikäluokkaani olevan taiteilijan jämäkkä viiva resonoi sisuskaluissani saakka. Vaikka Hammarin tapaaminen jossain kalliolaisessa kahvilassa olisi ollut varmasti kiinnostavaa, päätimme tämän hetken poikkeuksellisen

maailmantilanteen takia tehdä haastattelun etänä sähköpostin välityksellä. Hammar muutti Helsingistä Tukholmaan vuonna 2011 valmistuttuaan lukiosta. Kaupungin tyylikäs ilmapiiri veti puoleensa, ja toiveissa oli aloittaa opinnot korkeakouluopinnot paikallisessa taidekoulussa. Suunnitelma ei kuitenkaan toteutunut aivan odotetusti, joten hän suuntasi taideyliopisto-opiskelua valmentavaan opetukseen Gerlesborgsskolaniin. Valmentava opetus teki selvästi tehtävänsä, ja vuonna 2014 Hammar asteli sisään Tukholman kuninkaal-

liseen taidekorkeakouluun. Vuonna 2017 hän sai käteensä kuvataiteen kandidaatin paperit.

Hammarin omaan elämään pohjautuva taiteilijan esikoisteos Homo Line kuvaa taiteilijan suhdetta Helsinkiin ja Tukholmaan. Vahvoilla mustilla ääriviivoilla piirretty tarina kulkee luontevasti risteilylaivan käytävillä ja Iso Roobertinkadun öisillä katukivillä. Förlagetin julkaisema kirja ei sisällä paljon tekstiä, mutta puhuttelee lukijaansa esimerkiksi Tom of Finland -aiheisella kuvastolla. Kustantaja kuvaileekin Hammaria 2020-luvun Touko Laaksoseksi.

– Olen aiemmin kutsunut kirjaa koti-ikävän muistopuheeksi, Hammar summaa.

Mutta se on myös tarina queerista kaipuusta. Luulen, että jokainen queeriksi itsensä kokeva ihminen on kokenut kovan kaipuun. Kaipuun toiseen paikkaan tai henkilöön, joksi toivotaan tulevan tai uskalletaan tulla tulevaisuudessa, hän kertoo.

Siltä kirja lukijalle totisesti tuntuukin. Hammar aloitti kirjan työstämisen muutettuaan takaisin Helsinkiin seitsemän Tukholmassa asutun vuoden jälkeen. Tyylikkyydellään ja glamoröösillä queer-ilmapiirillä houkutellut kaupunki, paljastui lopulta... noh, ihan normaaliksi paikaksi, jossa on täysin samoja ongelmia kuin täälläkin. Tukholmaan mahtuu rasismia ja luokkaeroja, eikä Södermalm lopulta olekaan yhtään suvaitsevaisempi kuin Punavuori. Paluumatka Helsinkiin tehtiin kirjan nimeen sopivasti Viking Linellä.

– Tuntuu siltä, että kirja kirjoitti itsensä, kun käsittelin kaikkia tunteita, jotka tulivat takaisin, kun palasin kotikaupunkiini, Hammar taustoittaa.

Sarjakuvan, kuvitustöiden ja keramiikan iloinen sekamelska • Vaikka kirjamessut ja muut edustustilaisuudet eivät näytäkään nyt ajankohtaisilta koronapandemian myllertäessä, ovat Hammarin työt olleet näkyvästi esillä katukuvassa esimerkiksi Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaalin julisteissa. Muuten poikkeusaika ei ole juuri vaikuttanut Hammarin työhön.

Hän muutti aiemmin tänä vuonna Pohjanmaalle, ja asuu nyt vuokralla äitinsä omakotitalon yläkerrassa.

– Talo sijaitsee kylän ulkopuolella, joten minulla on melkein liikaa mielenrauhaa, taiteilija toteaa. Tilanne kuulostaa melko kadehdittavalta, ja selvästi erilaiselta verrattuna Hammarin teoksen pääkaupunkiseutumiljööseen.

Rakkautta ja Anarkiaa -elokuvafestivaali on usein nostanut sarjakuvataiteilijoita näkyvästi,

vuonna 2020 Hammarin kuvituksia.

Hammar kertoo lukeneensa sarjakuvia paljon jo nuoresta lähtien, mutta ei ollut silti tehnyt niitä juurikaan itse ennen esikoisprojektiaan. Opiskellessakin kiinnostus oli enemmän muualla: piirroksissa ja seinämaalauksissa.

– Tuntui melkein pelottavalta lähestyä sarjakuvia, hän kertoo.

Esikoisteoksessa tämä pelko ei kuitenkaan näy, ja taiteilijalle ominainen tyyli sulautuu sarjakuvakerronnan kanssa yhteen mitä täydellisimmin. Hammar alkoi piirtää Homo Lineä käsin, mutta huomasi nopeasti tulevan levottomaksi tämän työskentelytekniikan käytöstä. Niinpä hän siirtyi työstämään sarjakuvaansa digitaalisesti. Ensimmäinen työväline oli Wacom-piirtopöytä, mutta myöhemmin Hammar bongasi käytetyn iPadin, jonka mukana tuli kynä. Sillä hän lopulta piirsikin käytännössä koko teoksen. Taiteilija kertoo digitaalisen piirtämisen olevan hänelle hyvä ja sujuva väline pitkien projektien, kuten kirjan, työstämiseen. – Musta muste paperilla on kuitenkin lopulta paras kollegani, hän muistuttaa.

nioitusta kaikkia siinä olevia hahmoja kohtaan. Ja koko ballroom-skenen historiaan.

– Muuten ajattelen paljon erilaisia ei-niin-kuuluisia queer-ihmisiä, jotka asuvat paikoissa, jotka eivät ole niin seksikkäitä kuin NYC, Berliini ja Tukholma. On tärkeää valaista ja muistaa tarinoita queer-ihmisistä, jotka eivät asu suurkaupungeissa ja tekevät taidetta elämästä, taiteilija toteaa.

”olen aiemmin kutsunut kirjaa koti-ikävän muistopuheeksi.”

– En voisi olla enemmän samaa mieltä, ja varmaan viimeistään tässä vaiheessa lienee turvallista todeta olevani Edith Hammar -fani. Tällaiset vaihtoehtoiset tarinat olisivat olleet (ja ovat yhä) todella tärkeää representaatiota, ja niiden puuttuminen on tehnyt hallaa monille queer-ihmisille. Arkisen queeriyden näkyväksi tekeminen helpottaisi varmasti monen nuoren kaipuuta trendikkäisiin maisemiin. Ja teini-ikäinen minä olisi hyvin todennäköisesti saanut Hammarin teoksesta aivan uutta puhtia ruotsinkielenopintoihin.

Kysymykseni Hammarin tämänhetkisistä innostuksenkohteista saa haastateltavani mietteliääksi.

Moneen taipuvat viivat eivät rajoita taiteilijan luovuutta pelkästään kuvitustaiteeseen ja sarjakuviin. Aiemmin Hammar on hyödyntänyt osaamistaan esimerkiksi puun polttokoristelussa, ja uudessa yläkerta-asunnossaan hän tekee keramiikkaa. Mediat täydentävät hänen mielestään toisiaan erittäin hyvin, ja taiteilija toivookin pystyvänsä tuomaan ke ramiikkatöihinsä yhä enemmän elementtejä sarjakuvista. Isoäidin vanhassa uunis sa poltetut työt keikkuvat jossain käyttöastioiden ja taide-esinei den välillä henkien samaan aikaan sekä rosoisuutta että haurautta.

Arkisesti queer • Aiemmin mainitun Touko Laaksosen vaikutus taiteilijan töihin on kiistämätön, mutta en maltta nut olla utelematta Hammarin muista queer-esikuvista.

– Katson tällä hetkellä taas Posesarjaa, ja tunnen paljon lämpöä ja kun

– Hmmm, eri asiat. Erilaisista eläimistä elämässäni, zombie-sarjoista, erilaisista queer-kollektiiveista ja organisaatiomuodoista, Hammar toteaa.

Tein eilen todella hyvänmakuista misokeittoa, hän jatkaa.

– Luin myös Jamaica Kincaidin upean kirjan Lucy, ja nyt luen Tshernobylista nousee rukousta. Vastaus istuu täydellisesti päässäni rakentamaani kuvaan pikkukylän reunamilla asuvasta taiteilijasta. Entä mitä Hammar aikoo seuraavaksi?

– Minulla ei todellakaan ole aavistustakaan, hän kertoo. Muutama deadline kalenterissa kuitenkin kutkuttelee. Lisäksi Hammar kertoo työstävänsä jotain mystistä “isompaa projektia”, jonka aikataulusta hänellä ei ole vielä tarkempaa tietoa. Ei siis auta kuin jäädä odottelemaan. – Mutta aion ainakin leikata hiukseni! Ja näyttää siltä, että saamme hevosen tänne maatilallemme! •

Giraud eli GIR ammensi kuviinsa visioita elokuvista ja mainoksista.

Villin lännen suurin antisankari

Suomenkielisinä uusintajulkaisuna viime vuodet ilmestynyt

Blueberry on vauhdikkaita luomisvaiheita läpikäynyt lännensarja.

TEKSTI Vesa Kataisto

vielä 1960-luvun alussa ranskalainen sarjakuva ei ollut lähelläkään sitä asemaa, mihin se on noussut. Ranskalaiset sarjakuvantekijät työskentelivät belgialaisille Tintinja Spirou-lehdille, kotimaassa menivät läpi lähinnä vain lyhyet vitsisarjat ja kuvitukset.

Pilote muutti kaiken. Ei lapsille, vaan enemmänkin nuorille aikuisille suunnattu sarjakuvalehti aloitti yhdeksännen taiteen voittokulun Ranskassa. Pilotella oli kaksi päätoimittajaa, huumoriin keskittynyt taiteellinen johtaja René Goscinny ja seikkailusarjojen mestari Jean-Michel Charlier, kirjallinen päällikkö.

Charlier oli myös ilmailuhullu, ja hänen ensimmäinen pitkä sarjansa kertoikin amerikkalaispilotti Buck Dannysta, jonka jenkki-esikuvat olivat ilmeiset.

Asterixin piirtäjä Albert Uderzo oli myös hurahtanut lentokoneisiin, ja näin syntyi isänmaallinen hävittäjälentäjäsaaga Haikaralaivue. Lisäksi Charlier kirjoitti muun muassa Victor Hubinonin piirtämää merirosvoseikkailua, Punapartaa. Mutta lännensarja puuttui vielä Pilotesta.

Charlier oli vieraillut USA:ssa joitakin kertoja, perehtynyt lännen maisemiin ja kehitellyt tarinaideaa ratsuväen linnakkeesta. Hän otti yhteyttä ystäväänsä Joseph Gillainiin eli Jijéen, joka piirsi Jerry Spring -lännensarjaa Spirou-lehteen. Jijé ei kuitenkaan halunnut lopettaa omaa sarjaansa, mutta suositteli lahjakasta oppipoikaansa Jean Giraudia tehtävään.

Giraud oli tuolloin 25-vuotias ja julkaissut sarjakuvia jo 17-vuotiaasta. Villi länsi kiehtoi myös häntä, kuin myös samassa taideteollisuuskoulussa

opiskellutta kaveria, Jean-Claude Mézièresiä. Heitä kiinnosti vain sarjakuva, jonka opetusta koulu ei tarjonnut.

Giraud ja Mézières tapasivat Jijén, joka huomasi yhtäläisyyden omien töidensä ja Giraudin piirrosten välillä. Amerikkalaiset elokuvat ja sarjakuvat, varsinkin lännentarinat, kiehtoivat molempia. Vuonna 1956 Giraud oli asunut yhdeksän kuukautta Meksikossa, jossa hänen äitinsä oli mennyt uusiin naimisiin. Paikalliset maisemat räjäyttivät nuoren Giraudin tajunnan. Myöhemmillä vierailuillaan hän löysi muutakin ajattelua laajentavaa.

Armeijasta päästyään Giraud tuli Jijén oppiin. He tekivät yhdessä Jerry Spring -albumin La Route de Coronado . Giraud oli vielä tuolloin varsin hidas piirtäjä. Tussatessaan Jijén piirroksia hän omaksui tämän tyylin. Nyt edessä oli kova haaste: Pilote tarvitsi kaksi sivua lännensarjakuvaa joka viikko. Kaiken lisäksi runsaan työtaakkansa takia Charlier sai käsikirjoitukset valmiiksi vasta viime tingassa. Hän ja Jijé olivat kuitenkin varmoja ammattilaisia, oman alansa pioneereja, jotka osasivat muokata tarinat niin, että ne toimivat sekä jatkosarjoina että albumimitassa. Ensimmäinen Fort Navajo -seikkailu alkoi ilmestyä 31.10.1963.

giraud väitti keksineensä ”mustikan” national geographic -lehden kuvatekstistä.

taustalla häämöttivät esimerkiksi John Fordin, Howard Hawksin ja Fred Zinnemannin elokuvat sekä tietenkin muut amerikkalaiset esikuvat, westernsarjakuvat ja lukemistot. Amerikkalainen lännenelokuva oli 1960-luvun alkuun tullessa jäänyt suurtuotantojen varjoon ja lajityyppi eli lähinnä kevyissä tvsarjoissa. Eivät vain spagettiwesternit palauttaneet länkkärien suosiota, vaan myös eurosarjakuvat. Piloten lukijat tykästyivät oitis Fort Navajoon, joskin osa lukijoista syytti Giraudia eli GIRiä Jijén tyylin plagioinnista. Tähän tekijät olivat osanneet varautua jo ennalta. Se ei haitannut. Kun kova tahti uuvutti Giraudin, Jijé tuli hänen tilalleen ja piirsi osia albumeista Ukkosta lännessä ja Kadonnut ratsumies, eikä tekijöiden jäljen eroa huomaa.

Mustikka kasvoi Fort Navajossa • Blueberryn ei pitänyt olla sarjan päätähti, tärkeä hahmo kuitenkin, eikä Charlier halunnut hänestä mitään Pecos Billin kaltaista operetticowboyta. Giraud huomasi ajan supertähti Jean-Paul Belmondon kuvan. Belmondo oli harrastanut nyrkkeilyä, minkä seurauksena hänen nenänsä oli murtunut. Se sopi varsin hyvin Blueberryn kaltaiselle, äkkipikaiselle korttipelurille ja nyrkkisankarille, jolle alkoholikin maistui varsin mainiosti.

Hahmon nimen valinnasta on parikin tarinaa. Giraud väitti keksineensä ”mustikan” National Geographic -lehden kuvatekstistä. Se kelpasi Charlierille, vaikka tämä myöhemmin totesikin, että jos olisi tiennyt Blueberryn nousevan päähenkilöksi ja sarjan jatkuvan vuosikymmeniä, nimi olisi valittu ”vakavammalla mielellä”.

Myös sarjan tyyli oli alussa suhteellisen kevyt,

GIR kiihdytti tahtia käyttäen apunaan sekä valokuvia aidosta lännestä että nykyhetkestä, esimerkiksi mainoksista. Hänen tyylinsä kohosi graa sessa loistokkuudessa yhä korkeammalle albumi albumilta. Charlier luotti Giraudiin yhä enemmän ja salli tämän muokata käsikirjoituksiaan paremmin omaan tyyliinsä sopiviksi. Charlier oli käyttänyt intiaaneja samaan tyyliin kuin John Wayne -elokuvissa, kasvottomana, villinä uhkana. Uuden ajan edustaja GIR muokkasi vihollista inhimillisemmäksi ja lisäsi heimojen sekä Blueberryn vuorovaikutusta.

Pääsarjan oheen syntyi tarinoita Blueberryn nuoruudesta. Selvisi, että hän oli alkujaan etelän kasvatti, syntynyt Redwoodin plantaasilla 1843 ja oikealta nimeltään Michael Steven Donovan. Tultuaan lavastetuksi murhaajaksi Mike pakeni kotoaan, joka pian tuhoutuikin sisällissodassa. Mike puolestaan risti itsensä uudelleen hätävalheena, keksi tekeytyä Blueberryksi nähtyään maassa mustikanvarpuja. Hän värväytyi pohjoisen joukkoihin. Sodan jälkeen Blueberry siirtyi luutnanttina ratsuväkeen.

Tarinassa Kadonnut ratsumies Mike saa kumppanikseen iäkkään punapäisen ukon, hopeamainari Jimmy McCluren, jolla on ränni päällä jatkuvasti. Hahmon piti jäädä lyhytaikaiseksi, mutta GIR vaati, että McCluren roolia laajennetaan, ja niin tämä jäi sekä Blueberryn apuriksi että kontrastihäiriköksi useamman albumin ajaksi.

“Kenraali Kultatukka” -tarina (1968) toi todellisuuden lähemmäksi Blueberryn maailmaa. Osalle ratsuväen upseeristosta oli sota jäänyt päälle ja nämä kohdistivat nyt raivonsa intiaaneihin. Kenraali McAllister on kurja sotilas, tyrannimainen massamurhaaja, jossa on enemmän kuin vähän vaikutteita kenraali Custerista. Kultatukka johtaa joukkonsa lopulta lähes täydelliseen tuhoon ja pelastuu vain Blueberryn ansiosta. Tämän hirviön ansiosta ratsuväki jää yhä kauemmas Miken taakse, nyt Blueberry sai seikkailla lähes mielensä mukaan.

Ammoisessa Zoom-lehdessä suomeksi ensi kertaa ilmestyneet Kadonnut kaivos ja Kultaluoteja ampuva aave edustavat sarjan huippua siihen asti. Giraudin kuvitus on erinomaista, tarinoiden väritys, rytmitys ja tunnelma on täysin kohdallaan. Myös pääkonna, saksalaissiirtolainen ”Prosit” Luckner on mainio ryökäle.

Spagettia päin näköä • Koska Ranskan katolinen sarjakuvasensuuri oli alkanut hellittää vuonna 1968, Blueberry saattoi tehdä naisten kanssa muutakin kuin pussata poskelle ja jättää katselemaan kostein silmin, kun sankari ratsastaa pois. Toki edelleenkin seksiin viittailtiin vain hyvin kevyesti. Albumissa Chihuahua Pearl (1971) kohdataan räväkkä kapakkalaulajatar, josta tulee Blueberryn taannehtiva naisystävä. Piirteensä Pearl sai Giraudin vaimolta Claudinelta. Huumori väheni ja väkivalta kävi suoremmaksi. Blueberry-sarja muuttui selvästi aikuisemmille lukijoille suunnatuksi.

Sensuurin loppuminen herätti Ranskassa keskustelua sarjakuvaväkivallasta. Samaan aikaan Charlierin, Goscinnyn ja kustantaja Georges Dargaudin välit alkoivat kiristyä. Vuonna 1973 Charlier oli lähtenyt Pilotesta ja alkoi tehdä dokumenttisarjaa Ranskan televisiolle. GIR oli myös kyllästynyt Blueberryn vaatimaan ”graa seen kurinalaisuuteen”. Hän halusi kehittää aliastaan, fantasia-orientoitunutta Moebiusta. Viimeinen Pilotessa julkaistu albumi Lainsuojaton oli GIRin mielestä piirroksiltaan epäonnistunut. Hän jättäytyi freelanceriksi.

Sarjan fani, monitaiteilija Alejandro Jodorowsky kutsui Giraudin mukaan kehittelemäänsä Dyynielokuvaprojektiin. Vaihtelusta innostunut GIR paiskoi Angel Face -albumin valmiiksi ennätystahtia. Hän sai myös ensi kertaa kirjoittaa osan tarinasta itsenäisesti, sillä Charlierilla oli kiire televisioprojektinsa kanssa.

Reissussa rähjääntyneet McClure ja Blueberry pysäyttävät "Prosit" Lucknerin voitonmarssin.

Seurasi riita Dargaudin ja Charlilerin välillä. Kyse oli ennen muuta rojalteista, sillä Blueberrysta oli tullut hitti kautta Euroopan. Dargaudilla oli sopimus albumeista, mutta jatkosarjana Angel Facen julkaisi belgialainen Nouveau Tintin vuonna 1975. Seuraavat Blueberry-tarinat ilmestyivät Ranskassa vain albumeina. Mutta ensin pidettiin tauko.

Jodorowskyn Dyyni-projekti kuristui omaan mahtipontisuuteensa. Giraud ja Jodo ystävystyivät, Meksiko yhdisti heitä. Giraud sai oppia shamanismista ja Carlos Castanedan kirjoituksista samalla kun kehitti uutta piirrostyyliään. Vuonna 1979 tarina Tsi-napah, ”murtunut nenä” (Blueberryn intiaaninimi) vei Miken yhä kauemmas ratsuväestä ja syvemmälle heimojen pariin.

Giraud oli harjoitellut Moebius-tyyliään jo edellisessä albumissa, mutta Tsi-na-pah on selkeä yhdistelmä sekä GIRiä että Moebiusta. Charlier ei ollut visuaalisesta kokeilusta mielissään. ”Mihin sinä oi-

kein pyrit tällä ‘Moebiuksellasi?’”, hän kyseli, mutta Giraud oli tiensä valinnut. Jean-Michelin poika Philippe suuttui Giraudille, ja tämä johti lopulta täyteen välirikkoon.

Albumi Päätepiste (1986) vetäisi tarinoiden langat nippuun edellisten albumien suhteen. Blueberryn maine on puhdistettu ja syytteet peruttu, hän lähtee etsimään Chihuahua Pearlia mennäkseen naimisiin tämän kanssa ja perustaakseen suuren karjatilan.

Arizona Love -albumi (1989) päättyy kuitenkin toisin. Miken haaveet vaikuttavat toteutuvan vain unissa.

Jean-Michel Charlier kuoli sydänkohtaukseen Arizona Loven tekovaiheessa vuonna 1989. GIR oli nyt valintojen edessä. Toisaalta Blueberry rasitti häntä, mutta se oli myös hänen suurin tulonlähteensä. Hän päätti ryhtyä vielä loppuponnistukseen ja luoda sarjalle vielä viimeisen syklin, Mister Blueberryn. Ajatuksena oli myös uudistaa hahmoa El Castaneidan oppien mukaisesti. Philippe Charlier tyrmäsi luonnoksen tarinasta ”Blueberry 1900”, jossa Mike olisi ikäännyttyään ryhtynyt shamaaniksi.

Vastineeksi GIR neuvoi radikaalia elokuvaohjaaja Jan Kounenia perehtymään shamanismiin, kun Kounen kehitteli Blueberry-elokuvaa. Tämä teki työtä käskettyä ja lähti Meksikoon oppimaan pikakurssilla kaiken aiheesta. Peyote ja muut virikkeet innoittivat Kounenia vetäisemään Charlierin ja Giraudin sankarin melkoisen kaleidoskoopin läpi. Blueberryssä (2004, Amerikassa nimellä Renegade) digikäärmeet vyöryvät pitkin kangasta, ja Mike Blueberryn antisankaruus on viety tappiin asti. Elokuva jakaa katsojansa kahtia, kuten sarjan oikeudenomistajatkin. Giraud oli hyvillään, kun taas Philippe Charlier vaati poistamaan isänsä nimen alkuteksteistä.

Sarjakuvan puolella pysyttiin maanläheisyydessä. Mister Blueberry -albumissa Mike ei tee juuri muuta kuin pelaa korttia saluunassa, seikkailu tapahtuu hänen ympärillään. Lopussa hän saa luodin selkäänsä ja makaa sairasvuoteella kertomassa lehtimiehille muistelmiaan läpi albumeiden Varjot Tombstonen yllä ja Geronimo OK Corral -albumissa Blueberry pääsee taas jaloilleen ja osallistuu Clantonien rikollisperheen ja Earpin sheri veljesten väliseen taisteluun. Sarjan päättää Dust (2005), jonka lopussa Mike Blueberry on ”kuin ihmeen kaupalla” elossa, tosin kaiken omaisuutensa menettäneenä. Mutta luonne on tallella. ”Nyt pitää vain pelata pokeria ”

Blueberry-sarja on monumentaalinen lännensarjakuva. Ahdistunut, rähjääntyvä, sänkinen antisankari, jonka tunteisiin pystyy samastumaan, jatkaa ratsastustaan osana uuden sukupolven tekijöiden kampanjaa pitää klassiset hahmot hengissä. Tammikuussa 2020 Joann Sfar ja Christophe Blain julkaisivat oman näkemyksensä, albumin Blueberry: Amertume Apache •

Rahaa vai rakkautta? Suhde Pearliin oli Blueberrylle kallis.

Rantatörmällä, kokonuottien välissä

TEKSTI Ville Hytönen KUVITUS Nina Mutik

kun avaa oven, helikellot soivat. Eivät välttämättä konkreettisesti, mutta synesteettisesti talon rakenteen kautta. Käytetään sanaa tintinnabuli. Se on maailman esitetyimmän taidesäveltäjä Arvo Pärtin luoma sävellystapa, jota kutsutaan meditatiiviseksi mutta haastavaksi, yksinkertaiseksi mutta moniväriseksi. Astun metsän ovesta sisään valkoiseen, lasiseen, hieman Alvar Aallon Savoy-maljakon muotoiseen rakennukseen, Tabulaan.

Tämä on Arvo Pärtin keskus, 85-vuotiaan taiteilijan kunniaksi perustettu säveltaiteen kirjasto, museo ja tutkimuskeskus keskellä Laulasmaan metsää Luoteis-Virossa. Asun itse lähellä ja pääsen käymään täällä pyörällä viikoittain opiskelemassa Pärtin taidekäsitystä, tavoitteenani siirtää se runouteen.

Se ei ole helppoa. Pyhä yksinkertaisuus on haastavaa. Sanotaan, että Pärtin musiikki löytää selittämättömän pakopaikan. Kolmisointujen kaukaiset kellot. Äänten välisyyden. Sellaisen jonka ilmaiseminen sanallisesti on vaikeaa. Mutta onko myös kuvallisesti?

Pärtin ansiot ovat monet, mutta tuskin hän osasi arvata jokunen vuosi sitten vielä, että nuorehko sarjakuvantekijä Joonas Sildre tekee hänestä sarjakuvaromaanin, jota tullaan pitämään virolaisen sarjakuvan merkkiteoksena.

Sildren teos, Kahe heli vahel – Graa line romaan

Arvo Pärtist (2018), on hämmentävän seesteinen. Sekin ikään kuin mukailee Pärtin rauhaisaa olemusta ja tämän taidetta. Kun se luo jännitteen Arvopojan äidin hetkellisestä poissaolosta tai isäpuolen mainitsemisesta, jännite ei jää päälle, vaan kerronta soljuu rauhallisena. Isäpuoli ei ole paha. Äiti ei ole kadonnut.

Kun neuvostomiehitys keskeyttää Viron kehityksen, Arvo-poika kuuntelee megafonien lähettämää propagandamusiikkia ja oppii siitä yhtä lailla kuin kaikesta muustakin musiikista. Kun kouluun ilmestyy propagandistinen punanurkka, jossa levitetään tietoisuutta kommunismista, säveltäjänuorukainen istuu punanurkan pianon ääressä säveltämässä.

Harvinainen sarjakuvaelämäkerta• Sildren kerrontaa on lähes liikuttavan miellyttävä lukea. Se ei pelaa perinteisillä aristoteelisilla kaavoilla, vaan etenee pohdiskellen säveltäjän eetosta ja poetiikkaa. Kuin kaunokirjallinen esseeromaani. Kirjan nimi on suomennettuna juuri sitä samaa: “Kahden äänen välillä – Graa nen romaani Arvo Pärtistä”. En voi olla ajattelematta, että Sildre saattaa saada kuulla samaa kritiikkiä kuin Pärt. Että hänen vähäeleistä piirrostyyliään ja rauhallista otettaan kritisoitaisiin yhtä lailla kuin Pärtin näennäisesti yksinkertaista tyyliä.

OSA KOSKETTIMISTA EI TOIMI. NE NUOTIT PITÄÄ LAULAA ... HAHAA!

PIANOLLA ON IKÄÄ, MUTTA SE TOIMII. VELIVAINAJA TOI SEN PIETARISTA.

JOS HALUAT OPPIA SOITTAMAAN, SINUN PITÄÄ HARJOITELLA TÄÄLLÄ JOKA PÄIVÄ. KIVAA!

MUTTA OPETTAJA ON HUOLISSAAN.

TÄSTÄ LÄHTIEN LAITAT SOITETUN HARJOITUKSEN PERÄÄN RUKSIN JA MINÄ TARKASTAN.

ARVO! NYT TULEE TUPENRAPINAT!

REIPAS POIKA – HARJOITTELET IHAN KOKO AJAN!

OPETTAJA MARTIN SANOO, ETTET OLE VIIME AIKOINA HARJOITELLUT YHTÄÄN!

KUN KOTILÄKSYT ON TEHTY, SAAT PALKINNOKSI PÄHKINÄN.

MITÄ SINÄ KOTONA SOITATKIN, ET AINAKAAN SOITTOLÄKSYJÄ!

NEITI MARTIN ANTAAKIN HYVÄSTÄ SOITOSTA SUKLAAPALAN!

“He kutsuvat tyyliäni uusyksinkertaiseksi, joten minä kutsun heidän musiikkiaan vanha-monimutkaiseksi”, vastasi Pärt jo 1990-luvulla pilke silmäkulmassa. Sildre kuvaa graa sesti Pärtin meditatiivista luonnetta vaikkapa tämän perheen kuppien ja mukien maalaamisen tradition kautta.

Virossa on tapana korostaa Pärtin vaatimattomuutta ja nöyrää olemusta, niin myös hänelle omistetun keskuksen arkkitehtonisessa muodossa. “Tabula ei ole hierarkkinen rakennus. Sen keskipiste siirtyy tarpeen ja sijainnin mukaan”, kuvaa Viron arkkitehtuurimuseon johtaja Triin Ojari Arkkitehtuurilehti Majassa (2/2018). Moniulotteisen, valoa tavoittelevan rakennuksen ovat suunnitelleet espanjalaisarkkitehdit Fuensanta Nieto ja Enrique Sobejano

maiseen tapaan. Hän sai ideansa vuonna 2005 ja keräsi materiaalia seitsemästä kahdeksaan vuotta. Vuonna 2013 alkoi tarinan piirtäminen ja teos julkaistiin 2018. Pärtin itsensä sarjakuvataiteilija tapasi noin viidestätoista kahteenkymmeneen kertaan. Musiikillista koulutusta hänellä ei ollut, eikä hän lukenut nuotteja.

joonas sildren sarjakuvaromaania tullaan pitämään virolaisen

Tuloksena on kuitenkin 222-sivuinen mammutti. “Itse asiassa tätä materiaalia oli aluksi enemmän”, Sildre kertoo Viron yleisradioyhtiö ERR:n haastattelussa. “Jätimme pois jopa 80 sivua, koska yritimme pitää painopisteen musiikin syntymässä.”

sarjakuvan merkkiteoksena.

Ojarin kuvaus rakennuksesta on kuin kuvaus Pärtin musiikista tai Sildren kerronnasta. Sildren teoksessa Pärtin musiikkia kuuntelevien ihmisten suhdetta musiikkiin merkitään/kuvataan leikillisellä nuotinnuksella, mutta ei aivan siten kuin Aku Ankassa. Nuotinnos ei ole oikeaa nuottikirjoitusta vaan pelkkiä kokonuotteja, joiden koko muuttuu suuremmaksi ihmisten nauttiessa yhä enemmän näennäisesti yksinkertaisesta sävellyksestä. Samaan aikaan kuuntelijat taipuvat jokaisen kokonuotin myötä yhä enemmän taaksepäin.

Pärtin taiteen merkittävin piirre lienee nuottien välinen etäisyys. Kuin semioottisesti ajattelisi tyhjyyttä merkitsevän pisteen ympärillä. Se on staattista mutta hengittävää. Sakraalia mutta virkistävää. Sildren lähes hagiogra siin mittasuhteisiin yltävästä sarjakuvaromaanista sen sijaan löytyy liikettä. Se on dynaamista mutta toisaalta juuri Pärtin sisäiseen maailmaan keskittyvää. Silti siinä on vaatimattomuuden ja rauhallisuuden tuntua.

Pärtin teoksissa musiikin ikiaikainen traditio yhdistyy moderniin teoskäsitykseen, joten hänen voi uskoa olevan mielissään Sildren kunnioittavasta otteesta ja Virossa erittäin harvinaisesta sarjakuvaelämäkerran muodosta. Se on kaiken lisäksi ensimmäinen viroksi kirjoitettu elämäkerta säveltäjäsuuruudesta.

Joonas Sildre on myös panostanut teokseen pärt-

Temaattisesti Sildren teos nostaa esiin kristillisen perinteen kauneimpia arvoja: nöyryyttä toista kohtaan, armoa, anteliaisuutta. Näitä asioita liitetään usein Pärtiin itseensä ja niitä Sildre myös sarjakuvaromaanissaan nostaa. Tabula-rakennuksessa on pienen pieni ortodoksikappeli, jossa Pärtin sanotaan käyvän rukoilemassa.

Säveltäjä asuukin itse lähellä keskusta. Hänen sanotaan pyöräilevän näillä Suomenlahden eteläisillä metsäisillä rantaseuduilla hiekkateitä pitkin, aivan kuten minäkin, mutta emme ole vielä kohdanneet edes sattumalta. Joskus istun hetken Vääna-Jõesuun rannalla tai Türisalun jyrkänteen reunalla ja kuuntelen kerran tai kaksi Pärtin lyhyen pianoteoksen “Für Alina”, jonka hän kirjoitti ystäväperheensä hajottua, lohdutukseksi tyttärelle ja äidille.

Ajattelen sen taukoja ja kolmoisnuottien helikelloja, kun tuuli heittää aaltoja vasten “itsemurhakallioksi” kutsuttua törmää. Pärtin musiikki muodostaa jokaiselle hiljaisen kappelin omaan sisimpäänsä.

P.S. En voi olla mainitsematta tätä mahdollisesti lukeville sarjakuvakustantajille, että Sildren Pärtromaanista on käännetty suomeksi katkelma Kaisu Lahikaisen toimesta, mutta koko romaanille ei ole vielä löytynyt kustantajaa Suomesta.

Suomennettu katkelma on julkaistu Viro-instituutin kirjallisuusantologia Nippernaatin vuoden 2019 numerossa. Antologiaa voi tilata Viro-instituutista Helsingistä.•

Kirjoittaja on Viron maaseudulla asuva kirjailija.

Sarjakuvaa yhdessä tehden

Sarjakuvan tekemisen ei tarvitse olla yksin puurtamista.

Tänä vuonna Helsingin sarjakuvafestivaalien Zine Fest järjestettiin virtuaalisena, mutta pienlehteilijöiden kollektiivit elävät.

TEKSTI Reine Palmqvist KUVITUS Nina Mutik

erittäin Salainen Tissimerenneitoseura on kuuden anonyyminä pysyttelevän taiteilijan kollektiivi. Seura on aktiivinen sosiaalisessa mediassa kuten Instagramissa, toisinaan myös Facebookissa.

Tissimerenneitoseura on perustettu vuonna 2016. Siihen kuuluu kuusi jäsentä, joista ydintiimin eli

“Tissineuvoston” muodostaa neljä jäsentä. Lisäksi mukana on kaksi “rivitissiä”.

– Osa meistä on ollut samalla luokalla Muurlan opiston sarjakuvalinjalla ja osa Lahden muotoiluinstituutissa. Olemme julkaisseet pienlehtiä, sarjiszinejä ja Verihukka-antologiaa, tehneet muita myyntituotteita, kiertäneet festivaaleja pitäneet paneeleja ja näyttelyitä, kuvailee yksi neuvoston jäsenistä. Kollektiivi on aktiivinen ja monitaitoinen. Ihastuin Instagramissa muun muassa kehopositiivisiin merenneitotarroihin. Ja kun Tampere Kuplii -fes-

Tissimerenneitojen Verihukka-antologia on feminististä kauhusarjakuvaa.

tivaali keväällä peruttiin koronan vuoksi, ei Tissineuvosto jäänyt neuvottomaksi vaan järjesti liveohjelmaa netissä.

Kantaaottavuus näkyy kollektiivin töissä kekseliään kauniisti. Tissimerenneitojen sydäntä lähellä ovat seksuaalivähemmistöjen oikeudet, kehopositiivisuus, rasismin vastustaminen ja feminismi. Ajankohtaisiin tapahtumiin otetaan kantaa rohkeasti ja nopeasti.

Syksyyn on kuulunut osallistumista Zine Fest -virtuaalisarjakuvafestivaaleille ja uuden Verihukkaantologian tekemistä.

Feministinen sarjakuvatoiminta • Feministinen sarjakuvatoiminta (Femskt) on laaja sarjakuvantekijöiden ja -harrastajien verkosto, joka on toiminut nykymuodossaan vuodesta 2013. Toiminta on aktiivista ja ja Femsktin somenäkyvyys kattavaa. Toimintaa on enimmäkseen pääkaupunkiseudulla, mutta myös Pohjois-Suomessa ja Jyväskylässä on pienempiä paikallisia ryhmiä. Pääkaupunkiseudulla on Femskt-ta-

Femidistro myy sarjakuvia ja pienlehtiä tapahtumissa. Pöydän takana Apila Pepita Miettinen.

paamisia kuukauden ensimmäisenä maanantaina. Verkoston toiminta on antirasistista, ei-separatistista ja esteettömyyteen pyrkivää, kertoo yksi aktiiveista, Apila Pepita Miettinen Erilaiset tapaamiset ja työpajat kuuluvat olennaisena osana verkoston toimintaan. Muun muassa käsikirjoituspajat tuovat yhteen sarjakuvantekijöitä, joita kiinnostavat yhteiskunnalliset ja feministiset aiheet. Yhdessä on tehty myös julkaisuja ja matkoja. Monesti feministisiä ja lgbtq-teemaisia pienlehtiä tekevät yksittäiset tekijät tai pienet kollektiivit. Heille Femskt tarjoaa Femidistron, keskitetyn pienlehtien myyntipalvelun alan tapahtumissa. Tekijän ei tarvitse itse vuokrata pöytää vaan hän voi toimittaa lehtensä Femsktille, joka vuokraa pienlehtipöydän tapahtumasta.

Facebookissa ja muissa sosiaalisissa medioissa Feministinen sarjakuvatoiminta on niin ikään aktiivinen, ja toimintaa suunnitellaan omassa Facebookryhmässä. Femskt jakaa usein luettavaksi kansainvälisen feministisen nettisarjakuvan helmiä. Aivan

TAINA HAKALA

Perjantaipajassa tehdään sarjakuvaa yksin tai yhdessä, valmiista ideasta tai improvisoiden, vapaalla tyylillä.

viime aikona esillä on ollut esimerkiksi Puolassa virinnyt naisliikkeen kapina äärikonservatiivista ja katolista hallintoa vastaan.

Sarjakuvakeskuksen Perjantaipaja • Perjantaipaja on kerran viikossa aikuisille pidettävä kaikille avoin ja maksuton piirustuspaja, joka toimii normaalioloissa nimensä mukaan perjantaisin Suomen sarjakuvaseuran Sarjakuvakeskuksella Helsingissä. Pajaa on

järjestetty säännöllisesti vuodesta 2008, aluksi tiistaisin. Koronaviruksen vuoksi pajan toiminta on kevään ja kesän ajan järjestetty Discord-sovelluksessa. Paja on ollut mukana Zine Festissä Helsingin sarjakuvafestivaaleilla useana vuonna ja tehnyt vuosittain yhteistä pienlehteä eri tapahtumiin. Nykyisellään Perjantaipajaa vetää kääntäjä Saana Kaurala, aiemmin muun muassa sarjakuvataiteilija Max Sarin.

Suurin osa nykyisistä Perjantaipajan kävijöistä on ollut nuoria, 20–30 -vuotiaita aikuisia harrastajapiirtäjiä. Jotkut käyvät lähes joka viikko, toiset taas satunnaisemmin. Joillakin kävijöillä on omia sarjakuvaprojekteja joihin he kaipaavat vertaispalautetta, jotkut tulevat piirtämään yksittäisiä kuvia ja keskustelemaan sarjakuvasta.

Pajan osallistujamäärä vaihtelee – välillä paikalla on kourallinen ihmisiä, välillä pöydät täyttyvät piirtäjistä. Varsinaista opetusta tai järjestettyä ohjelmaa ei Perjantaipajaan kuulu. Pajan ideana on lähinnä kokoontua säännöllisesti piirtämään.

– Kätevää sellaisille jotka eivät kotona pääse alkuun, kun on paikka missä säännöllisesti käy piirtämässä, eivätkä taidot pääse ruostumaan. Yhdessä olemme tehneet myös lyhyitä improvisaatiosarjakuvia joissa jokainen piirtää oman ruutunsa. Piirtämisen ja jutustelun ohessa on pajassa tarjolla kahvia ja teetä, Kaurala kuvailee.

– Avoin piirtämistapahtuma, jossa voi tulla ja mennä omaan tahtiinsa, pitää osallistumiskynnyksen matalana.

Turun Sarjakuvakerho • Turun Sarjakuvakerho ry, tuttavallisemmin Tursake, on perustettu vuonna 1974. Kerho toimi 1990-luvulle, minkä jälkeen seurasi pitkä tauko ja toiminta aloitettiin uudelleen 2000-luvun alussa. Nykyään kerho on aktiivinen ja kehittää toimintaansa.

Tursake järjestää Piirtovintti- ja Rittkvällen-piirtämisiltoja pari kertaa kuukaudessa. Pandemiatilanteen takia nämä järjestetään toistaiseksi etänä. Lisäksi kerho on vastuussa Suomen häröimmästä sarjakuvatapahtumasta, marraskuisesta Necrocomiconista. Kerhon hallituksen puheenjohtajana vuonna 2020 toimii Juhani Gradistanac.

Tursake julkaisee myös suosittua ja monipuolista antologiaa. Antologialla on vuosittainen teema joka päätetään yhdistyksen hallituksessa ja julkaisulle haetaan apurahaa. Vuoden 2020 teemaksi valikoitui ”häiriö ja harmonia”.

– Pyrimme valitsemaan otsikon siten että se kiinnittää huomiota ja on tulkittavissa monin eri tavoin. Näin yhden otsikon alle saadaan monenlaista sarjakuvaa, kertoo Gradistanac.

Halukkaat osallistujat voivat vapaasti tarjota töitään kerholle ja päätoimittaja valitsee julkaistavat. Julkaisu on sivumäärältään lähes satasivuinen joten käytännössä lähes jokainen halukas on saanut työnsä antologiaan.

Voittoa ei antologioiden myynnistä kerry, niiden tuotto menee kerhon toimintaan ja seuraavan antologian kuluihin.

Juhani Gradistanac pitää antologiaa hyvänä kanavana varsinkin aloitteleville tekijöille.

Mainosta Sarjainfossa 20 € hintaan. Hintaan kuuluu myös verkkomainontaa joko Sarjakuvablogit.com- tai Kvaak.fi-sivustolla. Lisätietoa: sarjainfo@sarjakuvaseura.fi.

– Hienointa mielestäni antologiassa on se, miten monenlaisia sarjakuvia samasta otsikosta syntyy. Erityisesti nuorten tekijöiden lähettämät sarjakuvat kiinnostavat – on tosi kivaa nähdä millaisia uusia tekijöitä ja töitä skeneen on tulossa. Kokeneellekin tekijälle antologia antaa mahdollisuuden tehdä erilaista sarjakuvaa ja kokeilla uutta tyyliä turvallisella julkaisualustalla.•

Linkkejä:

» instagram.com/tissimerenneitoseura

» facebook.com/FeministinenSarjakuvatoiminta

» instagram.com/perjantaipaja

» turunsarjakuvakerho.net

Sari Sariolan kuvitusta Turun Sarjakuvakerholle.

Joensuun sarjakuvaseuralla taas tuulta purjeissa

Paikallisisten seurojen toiminta on perinteisesti kotimaiselle sarjakuvakentälle tärkeää. Joensuussakin toiminta jatkuu.

TEKSTI Jokke Saharinen

hohoi! Nyt mennään, nimittäin Joensuussa. Juuri kun luulitte, että Joensuun sarjakuvaseura on lipunut lopullisesti sarjakuvaseurojen auvoiseen satamaan, nostettiin ankkurit ylös ja jatkettiin pullein purjein kohti uusia ulapoita.

Paljon on kuitenkin tapahtunut ennen sitä. Josasen perustamisesta on vierähtänyt jo lähes 25 vuotta. Josasen tärkein missio oli alusta alkaen paikallisten tekijöiden sarjakuvien julkaiseminen. Sen lisäksi pidettiin olennaisena antaa sarjakuvantekijöille palautetta ja toimittaa antologiat parhaan taidon mukaan. Idea jatkojalostui Kalevalan juhlavuonna 1999, jolloin keksittiin lisätä mukaan vielä yhtenäinen teema, johon kukin tekijä sovitti sarjakuvansa. Tällä pyrittiin saamaan Josasen julkaisuista sisällöltään yhtenäisempiä ja mielenkiintoisempia, jolloin ne eivät jäisi vain luurangoiksi pöytälaatikoista. Lisäksi pyydettiin kunkin teeman guru kirjoittamaan antologioihin esipuhe ja takakansitekstitkin päätettiin teettää populaarikulttuurin tuntevalla ekspertillä. Seuran oma sarjakuvaneuvos Timo Ronkainen laati teemoja syväluotaavat sarjakuvahistoriikit Sariola-, Alppa-

ri/Älppäri-, Eessuntaassun- ja Striptyykki-albumeihin.

Näillä askelmerkeillä navigoitiin seuraavat parikymmentä vuotta vuoroin antologioita julkaisten, sarjakuvanäyttelyitä Pohjois-Karjalan museossa tai Helsingin Lasipalatsin aukiolla järjestäen sekä vieraillen Helsingin sarjakuvafestivaalien pienlehtitapahtumassa.

Striptyykki, joka perustui Karjalaisessa vuosina 2011–12 julkaistuihin kuuden paikallisen sarjakuvakonkarin viikoittaisiin sarjakuvastrippeihin, uhkasi kuitenkin jäädä Josasen viimeiseksi albumiksi. Josasen 20-vuotisen taipaleen kunniaksi julkaistiin vielä kymmenkunta sivun mittaista sarjakuvaspesiaalia Karjalaisen kulttuurisivuilla vuonna 2016.

Tapahtumia ja tukea • Josasen tarun luultiin jo tyystin päättyneen. Kansalaisopistossa sarjakuvakurssin vetäjänä toimiva nuoremman polven sarjakuva-aktiivi ehdotti kuitenkin vuonna 2018, josko Josase haluaisi järjestää ensimmäisen 24 tuntia sarjakuvaa -tapahtuman Joensuussa. Tuumasta ryhdyttiin oitis toimeen. Saman vuoden lokakuussa toteutettu tapahtuma keräsi tuvan täyteen sarjakuvista kiinnostunei-

ta harrastajia. Lisäksi seuraavan vuoden kokoontumisajoissa sai alkunsa keskustelu Josasen henkiin herättämisestä.

Tammikuussa 2020 Josaseen valittiin kokonaan uusi, tarmokas ja intoa puhkuva hallitus puheenjohtajineen ja muine puuhahenkilöineen ja vielä sopivasti Joensuun kirjaston Muikku-salissa, jossa seura oli perustettu vuonna 1996.

Uudestisyntynyt Josase polkaisi vielä saman kevään aikana käyntiin ensimmäiset piirustusillat, jotka korona tosin siirsi loppuvuoteen. Somekanavia lisättiin ja päivitettiin, 24 tuntia sarjakuvaa -tapahtuma sai jatkoa ja paikallislehti Karjalan Heilissä aloitettiin kerran viikossa ilmestyvä, pohjoiskarjalaisella julkisella taiteella leikittelevä Patsastelua-strippisarja. Josase

oli tullut takaisin nuorekkaampana ja toiminnallisempana vanhan liiton julkaisu- ja näyttelyvetoisen toiminnan sijaan.

Tuoreiden tekijöiden mieltä kuumotti kuitenkin ajatus Josasen uudesta antologia-albumista. Koska seuralla oli jälkeen jääneitä varoja, se oli jopa mahdollista. Spekulatiivinen ktion osoittautui onnistuneeksi teemaksi, ja uuden antologian pitäisi tulla ulos vielä tänä vuonna. Josase jää innolla odottamaan yhdeksännen ihmeensä vastaanottoa.

Olkoon Cthulhu Josaselle suotuisa! •

Kirjoittaja on sekä Josasen kunniapuheenjohtaja ja ex-albumipäätoimittaja. » www.joensuunsarjakuvaseura.fi

Sarjakuva: Tuomas Myllylä

Seura rakentaa seutua

Pohjanlahden toisella puolen tuotettua Harjumäen sisua

piirsi ruotsinsuomalainen Reijo Piippo.

T EKSTI Ville Hänninen

urheilusarjakuvalehti Buster on varsinkin

Ruotsissa käsite. Suomessa lehti ilmestyi

Semiciltä 1971–88, mutta Ruotsissa sitä julkaistiin 1960-luvulta vuoteen 2005 asti ja lehden painos oli parhaimmillaan vähän alle 80 000 kappaletta.

Lehdessä oli tietysti kirjepalsta ja kilpailuja lapsille, mutta sarjakuvat kiinnostivat eniten. Suosituimmat kuten Super-Mac ja Benny Kultajalka olivat brittituotantoa. Rinnalle kaivattiin paikallisiakin vaihtoehtoja, ja aukon täytti Harjumäen sisu.

Sarjakuvaa piirsi ruotsinsuomalainen Reijo Piippo. Vuonna 1981 Stävenborgiksi sukunimensä vaihtanut mutta Suomen Lapissa Anetjärven kylässä kasvanut Piippo (1944–2017) tunnetaan Suomessa huo -

nosti, eikä hän antanut monta haastattelua.

Harjumäen sisu perustuu kansankodin kuvaajan Max Lundgrenin kirjoihin kuten toinenkin Piipon sarjakuva, Rummuttajat (”IFK Trumslagaren”), joka kertoi lasten yleisurheiluseurasta. Piipon tuotanto on kaikkiaan varsin laaja. Hän oli 1970-luvun alussa Williams-kustantamon kokopäiväinen piirtäjä, joka ”kaapattiin” Semicille ja teki Busterille kaikkiaan yhdeksän urheilusarjakuvaa.

Viimevuotinen mesenaattikeräys Ruotsissa johti siihen, että Harjumäen sisua alettiin syksyllä julkaista ylellisinä kokoelmakirjoina. Åshöjdens BK 1: Kalabalik i lingonserien (Rutorik) käy läpi ensimmäiset julkaisuvuodet ja kuvaa taustoja.

Max Lundgrenin 1960–70-luvuilla tekemän Har-

juvaaran pallokerho -lastenkirjasarjan kaikki neljä teosta on suomennettu. Myös sarjakuvissa käytettiin aluksi samaa nimeä.

Ruotsin poikakirja-Mämmilä • Lundgrenin (1937–2005) tuotanto on ajanmukaista, ystävällisen sosiaalidemokraattista ja tiedostavaa. Esimerkiksi Tam tam -sarjassa suomeksi julkaistu Kultafarkut (Tammi, 1974) pohtii hyväntekeväisyyden ja kehitysavun teemoja, kun lapsi löytää taikahousut, joiden taskuista löytyy aina lisää rahaa.

Ja sen sijaan että Lundgren kertoisi menestyvästä tukholmalaisesta joukkueesta, hän kuvaa kotiseutuaan ja luoteisskoonelaisen viidennen divisioonan joukkueen nousua. Yhtäältä yhteisön, yhtäältä keskeisten yksilöiden kautta. Kuvioissa pyörii alkoholismia, romaneja, palvelusväkeä, metsätyöläisiä ja luokkaeroja.

Harjumäki/-vaara on eräänlainen poikakirjaMämmilä, vaikka toteutus on kummassakin muodossa totisempi eikä Piippo ole Tarmo Koiviston veroinen piirtäjä. Tarinat keskittyvät toki urheilun ympärille, mutta Lundgren tulee siinä sivussa kuvanneeksi ruotsalaisen 1960-luvun provinsiaalisen kyläyhteisön. Siinä missä Mämmilän taloudellinen keskushahmo on Crywood-yhtiön omistaja Teuvo Isopaljo, Harjumäessä lankoja pitelee käsissään ”Mustikkakuningas” Engmark.

Mustikkakuningas on teollisen yhteiskunnan ajan Juuso Walden -hahmo, mutta pienemmäs-

sä mittakaavassa. Kaikki päätökset seudulla kulkevat hänen kauttaan, oli virallinen prosessi mikä hyvänsä. Ystävällistä johtaja ei edes teeskentele, mutta kuuntelee, jos asiaa on.

Tarinan vastapeluriksi asettuu ”Leipuri” Olsson, joka alkaa vetää Harjumäen joukkuetta. Entinen maajoukkuepelaaja on oivaltanut, että hänen ostamansa kahvila voi menestyä muutaman vuoden päästä, kun tiehanke valmistuu. Tulokkaaseen suhtaudutaan seudulla aluksi nyreästi, mutta hän voittaa muut puolelleen.

Sarjan toiminnallisuus ei kuitenkaan kulje ”aikuisten” kautta. Koska kyse on urheilusarjakuvasta, pääosassa ovat juniori-ikäiset Jorma ja Edward Engmark. Edward on Mustikkakuninkaan oma poika, Jorma suomalaisjuurinen ottopoika. Suomen Busterissa Edward oli yleensä lokalisoitu ”Ekiksi”.

Neljästä ensimmäisestä kirjasta ei riittänyt aineksia kuin 38 sarjakuvan jaksoon. Loput tapahtumat luotiin sarjakuvaa varten, ja yksityiskohtia on muutettu ja nykyaikaistettu.

Jorma ja Eki kasvavat sarjan mittaan yhdessä niin ihmisinä kuin pelaajina. Toisin kuin heppoisammassa urheilusarjakuvassa, ihmisillä on erottuvan ulkonäön lisäksi muitakin kuin kaikkein karikatyyrisimpiä luonteenpiirteitä. Myöhempinä vuosina seura nousee sarjataso kerrallaan ylöspäin, ja Eki ja Jorma päätyvät pelaamaan Englantiin asti. Sitä ennen seutu alkaa muuttua, ja jalkapalloseuralla on merkityksensä siinä kehityksessä. •

Harjumäen sisu kuvaa veljesten matkaa jalkapallon ylimmälle huipulle. Ja rakenteita ja luokkaeroja siinä matkalla.

Kuvan ja sanan jaksollinen

Platon uskoi arkkityyppiin puhtaana muotona. Jacques Martinin sarjakuvassa orpo mutta kuninkaallinen

Alix oli aluksi orja, kuten myös aisaparinsa ja suojattinsa Enak.

Syventävä sarjakuvakurssi, 16. luku:

Arkkityypit kerronnan työkaluna

Stereotyypillä eli kliseellä, joka alunperin tarkoitti yhä uudelleen käytettävää painolaattaa, tarkoitetaan hahmon rakentamista joko todellisista tai kuvitelluista yleispiirteistä.

TEKSTI Kivi Larmola

yleispiirteet voivat olla myönteisiä (sankarilla on puhdas sydän ja hän on epäitsekäs) mutta useammin ne kohdistuvat kielteisiin puoliin. Stereotyypit eivät tietenkään ole totta, ainakaan sikäli kuin ne kohdistuvat yksilön luonteenpiirteisiin, mutta ne helpottavat kerrontaa luomalla helposti tunnistettavan narratiivin jonka joka ikistä piirrettä ei tarvitse eritellä tuodakseen ne mukaan.

Alunperin stereotypiointia käytettiin ilmeisesti lähes yksinomaan propagandan apuna, luomaan viholliskuvaa, mutta hyvin pian huomattiin että ennakkoodotukset muokkaavat meitä ihmisinä joka suuntaan. Niin kauan kuin on ollut kerrontaa, on myös ollut vakiohahmoja. Sankariin asetetaan tietyt odotukset, hä-

nen arkkivihollisellaan on jokin suuri päämäärä jonka romahtaessa kosto kelpaa motiiviksi vallan hyvin – sankari ei kostoon sorru. Sankarin apulainen, joka voi olla ristiriitaisempi hahmo sankarin ”tyhjän taulun” rinnalla, saa jäädäkin kantamaan kaunaa.

Psykologi Carl Jung kehitteli sarjan arkkityyppejä vastaamaan niin elämän käännekohtia (syntymä, kuolema, liitto, ero...) kuin reaktioita niihin sen mukaan onko kyseessä isä, äiti, Paholainen, Jumala, viisas vanhus, veijari tai sankari. Arkkityyppien lista on tietenkin loputon, mutta samat hahmot nousevat usein esiin, tärkeimpinä varjo eli alitajunnan ratkaisut, lapsi ja äiti vastakohtanaan neitsyt, sekä animus ja anima, yin ja yang, miehen osa naisessa ja naisen osa miehessä.

Vakiohahmot motivaatioineen • Hollywoodin elokuvakerronnassa arkkityyppejä on myös paljon, koska niillä on helppo myydä käsikirjoitus, ja kaikki alalla tunnistavat hahmot (ja usein myös näyttelijät jotka ovat päätyneet typecastingin uhreiksi, esittämään aina samaa roolia). Hahmon rooli määrittyy sen mukaan, miten hän reagoi haasteisiin. Käsikirjoittaja Jason Hellermanin roolihahmoja ovat esimerkiksi seuraavat.

Soturi on fyysisesti ja/tai henkisesti ylivertainen, luottaa itseensä ja ongelmanratkaisukykyynsä. Toisaalta hän voi olla liiankin itsevarma ja aliarvioida vastustajansa. Motivaatio: pelastaa tilanne.

Lapsen vahvuuksia ovat mielikuvitus ja optimismi. Toisaalta lapsi on luottavainen, fyysisesti heikko ja hyväuskoinen. Motivaatio: tavoittaa totuus ja onnellisuus.

Orpo on itsenäinen, sankarillinen selviytyjä ja empaattinen. Toisaalta orvon itseluottamus ja itsetunto ovat vaurioituneita. Motivaatio: tulla ymmärretyksi ja hyväksytyksi.

Keksijän vahvuuksia on luovuus, näkemyksellisyys ja tekemisen vimma. Samalla hänen on vaikea tulla ymmärretyksi tai kyetä yhteistyöhön perfektionismissaan. Motivaatio: luoda historiaa.

Holhooja on jalo, laajasydäminen ja epäitsekäs. Liiallinen huomaavaisuus ja hyväuskoisuus voi koitua hänen kohtalokseen, eikä hän ymmärrä kokemuspiirinsä ulkopuolisia asioita.

Opettaja tietää maailmasta asioita ja osaa myös kuunnella. Hän harkitsee ennen kuin toimii. Samalla opettaja on kyvytön ratkaisemaan omia ongelmiaan, ja kantaa huonoa omaatuntoa menneistä virheistään. Motivaatio: luoda uralle jatkaja.

Narri kääntää synkänkin tilanteen koomiseksi, samalla narri osaa projisoida ratkaisuja siirtämällä tilanteen toiseen kontekstiin. Narri on myös epäluotettava, itsekeskeinen ja häiritsevä. Motivaatio: helpottaa elämää, myös omaansa, ja ilahduttaa, myös itseään.

Taikuri tietää ja osaa suunnitella, niin älynsä kuin historian pohjalta. Samalla hänen on saatava tahtonsa läpi ja osoitettava mahtinsa mahdollisimman haasteellisesti. Motivaatio: luoda voimillaan kaaokseen järjestystä.

Hallitsijalla on valtaa, auktoriteettia ja kykyä käyttää niitä. Samalla hän on haavoittuva pelätessään asemansa puolesta. Motivaatio: kerätä mahdol-

Bill Watterssonin sarjassa Lassi (Calvin) on tilanteesta riippuen lapsi, kapinallinen ja keksijä. Leevi (Hobbes) on hänen jungilainen varjonsa, holhooja ja opettaja.

lisimman paljon valtaa jonka voimalla säilyttää yhteiskunnan status quo.

Kapinallinen ei koskaan luovuta, hän tekee ihmeitä tyhjästä ja innostaa joukkoja. Hän ei kuitenkaan saa mitään ilmaiseksi eikä pääse yhteiskunnassa kovin korkealle. Motivaatio: käynnistää muutos.

Rakastaja on omistautunut, intohimoinen ja vilpitön. Samalla hän voi laiminlyödä itseään ja kuolla toisen puolesta. Motivaatio: antaa kaikkensa. Viettelijä on sujuva, kaunis/komea ja karismaattinen. Samalla hän on lipevä, moraaliton ja epäluotettava. Motivaatio: saada henkinen yliote.

Tarussa sormusten herrasta Frodo on orpo, Samvais Gamgi on holhooja, Gandalf on opettaja ja Saruman on taikuri. Usein tarinan helpottamiseksi sama rooli on päällä kunnes kasvukehitystä – joka kuuluu aina hyvään tarinaan – tapahtuu. Mutta voivatko kaikki hahmot käydä läpi kasvukehityksen? Ja olisiko kuitenkin realistisempaa antaa meille jokaiselle pieni pisara muitakin malleja sen hallitsevimman oheen? Jung asetti kerrontaan myös sarjan arkkityyppisiä tilanteita, joissa henkilö asetetaan motiiviensa eteen tekemään valintansa. Ehkä ajatus oli, että kun vastassa on vaikkapa maailmanloppu, punnitaan sielu puhtaimmillaan, ja nähdään mistä osista se koostuu.

Työn iloa käsikirjoittamiseen! •

PAULI KALLIO (TOIM.): Ammatti: käsikirjoittaja • Suuri Kurpitsa.

Mielikuvituksen monumentti

HEIKKI JOKINEN

On todella vaikeaa elättää itsensä mielikuvituksellaan. Vielä vaikeampaa on tehdä se vuosikymmenestä toiseen.

Tamperelainen käsikirjoittaja Pauli Kallio (s. 1960) on onnistunut tässä. Vieläpä sarjakuvassa, eli taiteenlajissa, jossa eivät ole liikkuneet isot palkkiot, palkinnot ja apurahat. Tehkää perässä.

KARJALAINEN:

Piirtäjä Jussi Karjalainen (s. 1963) oli sopinut IltaSanomiin kuukauden kotimaisen sarjakuvan kesäkuuksi 1986. Aiheen päättämisessä oli vaikeuksia ja Karjalainen kysyi Kalliota tekemään käsikirjoitukset. Hän suostui heti.

Tuolloin Kallio opiskeli haluttomasti yleistä kirjallisuustiedettä. Hän kantoi postia, julkaisi Reija Niemisen kanssa Suuri Kurpitsa -lehteä ja kirjoitti musiikkiarvosteluja Rumba-lehteen.

Ammatti: käsikirjoittaja on 280-sivuinen, LP-levyn mallinen, mutta sitä pienempi koostekirja. Kallio kokosi siihen otteita lehtiin käsikirjoittamastaan paristakymmenestä sarjakuvasta. Joidenkin sarjojen piirtäjät vaihtuivat ajan myötä.

Juhani Tolvanen on mentorien kuningas ja sarjakuvaihmisten eteenpäin potkija vailla vertaa. Hän oli tilannut minulta Ilta-Sanomiin sarjakuvan kesäkuuksi 1986. Se oli muistaakseni vasta kolmas ”kuukauden kotimainen”. Tunaroin aiheen keksimisen kanssa niin pitkään, että kohta oli jo toukokuun puoliväli. Kysyin silloin Paulilta, olisiko hänellä intressiä tehdä käsikirjoitukset, Pauli oli heti messissä. Se, että kysyin Paulilta apua, johtui tietysti siitä, että arvostin Suuren Kurpitsan agendaa. Rehellisen irrallisia käsikirjoituksia tuli noin viisi kerrallaan. Sarjan jaksojen kuvallisen erilaisuuden inspiroi juuri se, että katkelmat olivat itsenäisiä.

Suhteita ja suhteettomuuksia -nimen saanut sarja koostui visuaalisesti vaihtelevista irtostripeistä. Aiheet liikkuivat ihmissuhteiden vaikeuden ympärillä. Käsikirjoittajan ura oli alkanut: tämä oli ensimmäinen sarjakuva, josta Kallio sai oikean palkkion. Sääli, että Jussi Karjalainen jätti piirtämisen ja keskittyi muihin töihin.

Piirtäjiä opukseen mahtuu 22: JP Ahonen, Saila Juuti, Ulf K., Jussi Karjalainen, Kati Kovács, Maarit Kytöharju, Karri Laitinen, Mika Lietzén, Jan Lindström, Reetta Niemensivu, Christer Nuutinen, Pentti Otsamo, Ville Pirinen, Tomi Riionheimo, Jii Roikonen, Tiitu Takalo, Petteri Tikkanen, J. Tilsa, Piipa Toivonen, Sami Toivonen, Katja Tukiainen ja Sami Vähä-Aho. Kirjan toimittanut Kallio on kiivennyt yli siitä, mistä aita on korkein. Huolellisuus leimaa kirjaa alusta loppuun. Mukana olevien sarjakuvien valinta ja niiden originaalien tai painokelpoisten versioiden hankkiminen on vaatinut paljon työtä. Näitä sarjoja tehtiin jo silloin, kun sarjakuvat piirrettiin käsin paperille!

KALLIO: Sarjakuvan aihepiiri juontui arvattavasti siitä, että käsikirjoittajan muutaman vuoden kestänyt avoliitto oli päättynyt vähän aikaa sitten, eikä uusi suhde ollut vielä alkuunkaan vakiintunut. Elämä vaappui muutoinkin hataralla pohjalla.

Erityisen onnistunut on tapa esitellä kukin sarja. Käsikirjoittaja ja piirtäjä käyvät vuoropuhelua sarjasta, kirjaavat tilanteen ja muistonsa sen tekemisestä. Tämä aukaisee meille muille paitsi ajankuvaa myös sarjakuvan luomisprosessia. Kommentit on kirjattu tiiviisti ja sujuvasti.

Kramppien

käikäisin sarjakuva Kramppeja ja nyrjähdyksiä.

Rumba-lehden päätoimittaja

Kalliolta, tietääkö hän lehteen sopivaa sarjakuvante kijää. Kyllä tiesi, hän kysyi Christer Nuutista (s. 1971).

Lehti hyväksyi näytesarjat ja Rumbassa sarja pyö ri 60 jakson verran. Nelirivisen sarjan erikoisuus oli kunnianosoitus

Sarjan alalaidassa oli erillinen yhden rivin tarina.

Laajan lukijakunnan sarja keräsi ilmestyessään Helsingin Sanomissa 1993–95. Nuutisen lyyrisen pyöreäkulmainen viiva ja sadunomaiset maisemat sopivat hyvin yhteen käsikirjoitusten säyseän hy väätarkoittavuuden ja idealismin kanssa.

Nuutinen lopetti 1990-luvun puolivälissä sar jan piirtämisen, mutta palasi Kramppien piirtäjäksi vuonna 2008. Silloin sarja sai Suomen Kuvalehdes sä sivun, jolla aiemmin ilmestyi

Mämmilä. Kramppien tarina SK:ssa loppui kymme nen vuoden ja 497 jakson jälkeen.

Nuutisen siirryttyä muihin töihin Sami Toivonen (s. 1971) piirsi vahvan graa sella tavallaan Kramppeja toistasataa jaksoa lähinnä Suomen Kuvalehteen 1997–98. Seuraava piirtäjä Katja Tukianen (s. 1969) taas toi aivan toisenlaisen tyylin, usein punasävyiset ja enemmän maailmaa tulkitsevat kuin jäljentävät kuvat.

Neljänneksi piirtäjäksi ryhtyi Mika Lietzén (s. 1974). Hänen aikanaan sarja ilmestyi eri lehdissä epäsäännöllisin välein. Tämä näkyi piirrostyylin vaihteluna, josta Lietzén toki ammattitaidollaan selvisi.

Mika Lietzén piirsi ainoan suoraan albumiksi tehdyn Kramppi-tarinan Kukkakauppiaan onnenpäivä (2005). Se on vahvatunnelmainen tarina erosta ja siitä toipumisesta, uusi elämä alkaa vähitellen versoa. Teos on oiva näyte onnistuneesta käsikirjoituksen ja kuvan liitosta.

Tavallaan toinen Kramppien haarauma on Kati Kovácsin (s. 1963) piirtämä Onnen lahjat. Kramppien henkilöt vilahtelivat mukana päähenkilö Maurin maailmassa. Onnen lahjat tuntuu Kramppeja suo-

rapuheisemmalta yhteiskunnallisuudessaan. Osin ehkä pitkäaikaisimman julkaisualustansa (2004–11) Maailman Kuvalehden vuoksi, osin Kovácsin ener-

Monien piirtäjien joukossa vakituisempia kumppaneita ovat Ville Pirinen (s. 1973), Pentti Otsamo (s. 1967) ja J.Tilsa (s. 1961). nen piirtää musiikkimaailman katu-uskottavalla

Otsamon kova ammattitaito tekee jalkapallosarjasta visuaalisesti yhtä uskottavan kuin hänen Kallion käsikirjoitukseen samojedikielten tutkijasM.A.Castren ja Siperian (2005). Tilsan lempeä viiva sopii eläinsarjakuva Sekametsään ja Postimies Niilon sanattomaan

Kirjasta välittyy Kallion ammattimainen asenne käsikirjoittajan työhön. Aiheiden ja tyylin valikoima on laaja. Sarjoissa ovat aiheina muun muassa lapsuus, tv-ohjelmat, potkupallo ja muu urheilu, jazz sekä dj:n työ, ihmissuhteet, elämä nuoruuden ja aikuisuuden saranakohdassa, sarjakuvan tekeminen, mykkä huumorisarja postinkantajasta sekä sanomalehtisarjakuvassa hyvin epätavanomainen aihe, masennus.

Kirjasta nousee kirkkaasti esiin Ilta-Sanomien vuosien 1979–2019 sarjakuvatoimittaja Juhani Tolvasen mittava merkitys suomalaiselle sarjakuvalle. Hän käynnisti vuonna 1986 lehdessään kuukauden kotimaisen sarjakuvan, joka tarjosi foorumin monille Kallionkin töille. Ilta-Sanomat lopettaa sen julkaisemisen helmikuussa 2021.

Ammatti: käsikirjoittaja -kirjan taittoi Esa Kerttula. Kokonaisuus ansaitsee erikoiskiitoksen: selkeys, tyylikkyys ja luettavuus istuvat hienosti yhteen. Teosta on ilo katsoa, pidellä käsissään ja lukea.

Kirjan kantta koristaa 20 Kallion kanssa työskennelleiden piirtäjien hänestä tekemää pientä potrettia. Kavalkadi osoittaa yhdellä silmäyksellä Kallion halun ja valmiuden työskennellä monen eri tyylin piirtäjien kanssa.

sivuilla Elanto-lehteen, selittää sijoittumisen Helsinkiin. muoto ja jostain osan jaksoista perin jota en lainkaan. jäi mieleen jossa hautaustoimisto Kalliossa. aukeaman ovat sympaattisia ja värimaailmakin hämmentävän

Merkkiteos avaa uuden roolin sarjakuvantekijälle

TESSA ASTRE

Viivi Rintasen tuore julkaisu on yhteennivouma Rintaselle luovutetuista hulluuskertomuksista. Teos yhdistelee klassisella tavalla kerronnassa temaattisten yhteyksien kautta löytyviä tasoja: tekijään pohjaavan kertojan omaa psykoterapiaa ja toisten kokemuksiin pohjautuvia käsikirjoituksia.

Keskeisenä aihepiirinä on äiti-tytär-suhde, ja aineistojen antajissa on vahva naisedustus. Muutkin kipukohdat yhdistävät useita tarinoita: perheen huolenpitäjäksi joutuminen jo lapsena, ulkonäköön ja pärjäämiseen liittyvät paineet sekä kriisiytyvä oma vanhemmuus.

Piirrosjälki on taitavaa, emootioiden purskahtelut ja mielentilan järkkyminen kuvautuvat ääriviivan ulkopuolelle räjähtävänä väri- ja viivatyöskentelynä. Kerronnan tapana staattinen ruutusommittelu tukee henkilöhahmojen näyttelemää sisältöä. Jotkin poikkeamat ruutusommitteluissa sekä välisivujen abstraktiot antavat lisähappea ja tilaa lukemiselle. Allegoriat ovat Rintasen omaa arkkityyppikuvastoa, sellaisia kuten röntgenvalotettu vartalo, kallot ja surrealistinen kasvillisuus.

Taiteilija lainaa voimaansa ja ryhtyy aktivistiksi • Kuulluksi ja kuvatuksi tuleminen on jo sellaisenaan erityislaatuinen, humaani tapahtuma. Omakohtaisuudesta voimaa ammentava, osin journalistinen sarjakuvataide saattaa olla tässä ajassa syntyvä, tule-

vaisuudessa sarjakuvantekijän toimenkuvaa laajentava tendenssi. Verrokiksi samalla metodologialla rakennettu teos on Johanna Vehkoon ja Emmi Niemisen Vihan ja inhon internet (Kosmos, 2017)

Näiden kertomusten esittäminen painettuna avaa uuden vertaiskokemuksen kaikille jotka kokevat samoja asioita, siis potilaille ja kuntoutujille. Näen myös Sarjakuvaterapiaa-albumin arvon monipuolisena aineistona terveyden ja hyvinvoinnin ammattilaisille ja toimijoille. Toivon, että se löytää tiensä sekä julkisiin että yksityisiin mielenterveystiloihin ja koulukirjastoihin.

Perinteinen kokemuksellinen jakaminen tapahtuu mielenterveysammattilaisten luotsaamissa vertaisryhmissä ja yksilöterapiassa. Rintanen lainaa omaa ääntään ja kykyjään niille joilla näitä kykyjä ja voimia ei ole. Hän kuvaa psyyken prosesseja, hänellä on lämmintä ja empaattista ymmärrystä sekä mahdollisuus tuottaa raskas ja aikaavievä sarjakuvaromaani ajatuksesta julkaisuun. Teos välittää tunnetietoa ja sillä on dialoginen merkitys useaan suuntaan. Se on laajennettua auto ktiota, kokemuksellisen tutkimustyön elävöitettyä oppimateriaalia ja pam etti.

Äideistä parhain, seuratuin Instagram-tähti ja muut superlatiivit • Äidin mitätöivä ja kontrolloiva läsnäolo on läsnä albumissa sekä Rintasen kertojaäänen että lainatarinoiden kautta. Freudilainen vanhemman surma ja toisaalta psykoanalyytikko Donald W. Winnicotin pehmeämpi kyllin hyvän vanhemman teoria ovat usein läsnä eri teoksissa sarjakuvista peleihin ja elokuvista kirjallisuuteen. Muotona tuo vanha protagonistin initiaatioon tähtäävä teema kätkeytyy usein perusjuonen taustoihin, pro-

tagonistin itseksi tulemisen vaatimukseen.

Sarjakuvaterapiaa-kirja voi otsikkonsa mukaisesti toimia terapiana tekijälleen, lainatarinoiden antajille ja lukijalle. Sisältönä on myös terapiassa käyvän päähenkilön ajatuksia ja eläytymistä, joka kilpistyy klassisessa draamankaaren polttopisteessä äitiarmahdukseen tai äitisurmaan.

Kansikuvassa täydellinen Elliina ja luurankomaiseksi hiipunut syömishäiriöpotilas istuvat päähenkilön molemmin puolin ja muodostavat pyhän kolminaisuuden mielenterveyden ja mielisairauden janalla. Valheellisen itsen kohtaaminen on Winnicottin mukaan paranemisen edellytys psykoterapeuttisessa työskentelyssä. Hyvin pärjäävät ja aikaansaavat, tasapainoisilta ja suorituskykyisiltä vaikuttavat ihmiset saattavat toimia valheellisen minän turvin. Sellainen on rakennettu turvattoman lapsuuden kokemuksen vuoksi suojaamaan itseä.

Elliinan huolella rakennettu someidentiteetti alkaa rakoilla ja paljastua päähenkilölle terapiaprosessin edetessä. Lempeys ja ymmärrys satumaisuuteen ja suorittaja-itseen hahmottuu täydellisen sometytön onnettomuuden kautta.

Alison Bechdelin Äideistä parhain (Like, 2012) toimii arvioijalle lukukokemusta avaavana vertaiskirjana. Bechdelin eheä romaanimuotoinen teos kuvaa niin ikään omakohtaisesti terapiassa löytyneitä havaintoja ja matkaa itseymmärrykseen.

Herkkyys mahdollistaa toisten tarinoiden empaattisen käsittelyn ja niiden eläväksi tekemisen. Suosittelen Sarjakuvaterapiaa-albumin kanssa aikaa ja hengittelyä sekä halua tietää totuudellinen vastaus kysymykseen ”mitä sulle kuuluu?”.

Viivan juhlaa

HEIKKI JOKINEN

Portugali on viivan juhlaa. Kirja täyttyy toinen toistaan taitavammista ja kauniimmista kuvista. Viiva kiertää uteliaana ihmisten kasvoilla, maisemassa ja rakennuksissa. Viiva kulkee omien lakiensa mukaan, jotkin kuvat se täyttää jopa päällekkäisinä kerroksina, jotkin jättää paljaiksi.

Ohut ja yksinään heikolta vaikuttava, silti elävä ja kaunis viiva hallitsee kerrontaa enemmän kuin itse tarina. Kuvat tuntuvat osin jopa peittävän tarinan alleen, ainakin ne jättävät sen usein varjoonsa. Montakohan kilometriä viivaa tätä kirjaa varten on piirretty?

Seurakseen viiva saa värit. Ne välittävät auringon lämmön, sateen apeuden, aamun toiveikkuuden ja puutarhan vihreyden. Viivan ja värien yhdessä pitäviksi vahvistamat kuvat voivat olla pastoraalisia, lähes realistisia tai sadunomaisia, täyteläisiä tai pelkistettyjä. Tyylit vaihtelevat, mutta ne kaikki tuntuvat oikeilta.

Kuvat hehkuvat elämää sen koko kirjossaan: arkea ja juhlaa, yksinäisyyttä ja yhteisyyttä, sadetta ja aurinkoa, lämpöä ja yön armahtavaa viileyttä, vierautta ja tuttuutta, kadottamista ja löytämistä.

Tällaista visuaalista loistoa näkee harvoin. Portugali on vääjäämätön näyttö sarjakuvan hämmästyttävästä ilmaisuvoimasta.

Ranskalainen Cyril Pedrosa (s. 1972) on opiskellut Gobelins-animaatiokoulussa, julkaissut useita sarja-

kuvia ja työskennellyt animaatiotuotannoissa.

Suomessa Pedrosa tunnetaan jo sarjakuva-albumista Kolme varjoa (2010). Sen tarinassa vanhemmista, jotka joutuvat antamaan lapsensa kuolemalle, on satujen jylhyyttä. Mustavalkoiset viivasta voimansa saavat kuvat kertovat vaikuttavasti elämän ja kuoleman ankaruudesta. Pedrosan humoristinen Ekoloogiset julkaistiin suomeksi 2010.

Portugalin tarina ei ole uusi eikä ainutlaatuinen.

Piirtäjä Simon Muchat ei löydä suuntaa työlleen, seurustelulleen eikä elämälleen. Hän saa kutsun sarjakuvafestivaalille Portugaliin ja päättää lähteä.

Matka saa Simonin palaamaan elämään, tuo siihen lämmön ja värit. Tämä saa Simonin menemään tapojensa vastaisesti sukujuhliin. Ne taas johdattavat hänet suvun tarinoihin.

Simon muuttaakin Portugaliin, sukunsa juurille. Hän alkaa hyväksyä itsensä ja perheensä, nuoruuden kääntymisen aikuisuudeksi, elämän osana ihmisten maailmaa.

Portugalin teemat tuovat mieleen Manu Larcenet’n neljän albumin sarjan Pieniä voittoja (2003–08). Vertailu on mairitteleva, sillä Pieniä voittoja on tämän vuosituhannen hienoimpia käännössarjakuvia Suomessa.

Pedrosalla painotus on kuitenkin kuvissa, niiden hehkussa ja kauneudessa. Tarina toimii, mutta albumin lumous ei synny siitä. Larcenet’lle taas vahva tarina monine eri tasoineen ja liittymäkohtineen yhteisöön on keskeinen.

Verisen saagan alkunäytös

PI I ANTTONEN

Tuomas Myllylän Jumalsurma – Ensimmäinen kirja on kenties väkivaltaisin sarjakuva, mitä olen koskaan lukenut. Perspektiivistä riippuen tämän voi tietysti mieltää kertovan enemmän lukemistani sarjakuvista kuin Jumalsurmasta, mutta joka tapauksessa ei ole mitenkään sattumaa, että harmaasävyjen lisäksi ainoa kirjassa oleva väri on karmiininpunainen.

Miekka ja kilpi -genren fantasiaa edustava Jumalsurma unohtaa aika pitkälti tämän jälkimmäisen työkalun lisämiekkojen ja kirveiden tieltä. Harvassa on sarjakuvassa kohtaukset, joissa ruumisluku jäisi ensimmäiselle kymmenelle, kun aikanaan jumalten voimakkaaksi tekemä Hrogtar etenee kostoretkellään kiimaisen peikkotoverinsa Thurinnin kera.

Monessa sarjakuvassa tämä olisi nopeasti ikävystyttäväksi muuttuvaa monotoniaa, mutta Myllylä onnistuu pitämään kerrontansa momentin yllä koko ajan. Tarinankerronta etenee niin luontevasti taisteluiden ohessa, että kohtuullisen merkittävä sivumäärä hupenee huomaamatta. Kirjan notkea

tussijälki ei myöskään väsytä silmää, vaan turboahdetuimmatkin ruudut hahmottuvat vaivattomasti.

Alun perin englanninkielisenä ilmestyneestä sarjakuvasta huomaa paikoitellen, suomalaisesta tekijästä huolimatta, kyseessä olevan käännöksen. Anglistiset sananparret ja sanonnat kääntyvät välillä kömpelön sanatarkasti, mutta nämä hetket ovat kuitenkin sen verran harvoja, ettei se häiritse lukijansa liikaa. Hieman ehkä huvittavia mielleyhtymiä paikoitellen luo kuitenkin Silari-kansan nimi näin suomenkielisessä kontekstissa.

Erityisen positiivisena Myllylän fantasiamaailmassa ilahduttaa seksuaalisuuden ja sukupuoliroolien vapaus perinteisistä rooleista. Kaukana ovat Tolkienin maailmat, joissa vain pojat kelpasivat retkelle tai tuoreemmat toimintafantasiakliseet, joissa naisten panssarien tulee toteuttaa fetisistisiä ihanteita taistelukäytännöllisyyden sijaan.

Jumalsurma ilmoittaa olevansa laajemman saagan ensimmäinen kirja, ja kyseessä selkeästi onkin vasta ensimmäinen osa laajempaa tarinaa. Myllylän fantasiamaailma eittämättä kantaisikin helposti jatkon, mikäli sellaista tulevaisuudessa vielä saamme.

TUOMAS MYLLYLÄ: Jumalsurma – Ensimmäinen kirja •

Rentoa rutinaa rahasta

VILLE HÄNNINEN

Sarjakuva, muinoin populaarikulttuurin laji, on viime vuosikymmeninä kiinnostunut tiedon ja totuuden teemoista. Sarjakuvareportaasi, sarjakuvajournalismi, sarjakuvamatkakirjallisuus, elämäkertasarjakuva ja omaelämäkerrallinen sarjakuva ovat kaikki jossain – eivät aina ongelmattomassa – suhteessa totuudellisuuteen.

Jiipu Uusitalon tuotanto ei asetu luontevasti mihinkään mainituista lajeista vaan on enemmänkin irtonainen sarjakuvapam etti. Uusitalo kirjoittaa kyllä saarikoskelaisessa mielessä ”mitä tapahtuu todella”, mutta hänen raikkaassa kerronnassaan on myös ktiivisiä piirteitä ja halua välttää demagogin roolia. Omakustanteillaan mielenkiintoni herättänyt Uusitalo otti selvän harppauksen eteenpäin Täyden Käden julkaisemalla Kukkaisruoska-teoksessa (2019). Se kuvaa valvonnan ja rankaisuvallan teemoja eli käytännössä kaikkien yhteiskuntien perusolemusta. Puupenni jatkaa samalla kiitettävän vaativalla ja abstraktilla tasolla.

Nyt on puhe siitä, mistä saisi olla puute eli rahan vallasta. Uusitalo kuvaa rahatalouden symbolisia ja ktiivisiä piirteitä, muttei missään vaiheessa unohda, että sillä sepitteellä on suurin totuuden voima.

Toiset asuvat kadulla, toiset merenrantahuvilassa. Toiset syntyvät symbolitukot taskussaan, toisilla on

vain kahleensa.

Kukkaisruoska ja Puupenni käsittelevät kumpikin yhteiskunnan normatiivista luonnetta. Raha tuottaa yhteiskunnallisia eroja ja osaltaan aiheuttaa valvontaa ja rankaisuvallan tarvetta.

Kuten parrakas silinterihattuinen Jeesus Liinalle ja muille vuokrarahoja raapiville kaveruksille selittää, raha on lupaus. Sen arvo ja merkitys perustuvat jaettuun uskoon, josta seuraavat myös velan ja rahanluontimahdollisuuden käsitteet: ”Pankilla ei tarvitse olla varallisuutta kuin 10 % talletuksista. Kun kaikki uskovat pankin kykyyn maksaa tarvittaessa, eivätkä pyydä talletuksiaan, tämä toimii! Talletuspakoja ja paniikkia ehkäisee oikeastaan vain valtion antama rajallinen talletussuoja.”

Koronaviruksen aiheuttaman kriisin vuoksi rahan luonne on tullut laajemmin puheenaiheeksi. Esimerkiksi velkakurin nimiin vannoneen Saksan ja Suomen politiikkaa muutettiin kriisin vuoksi. Yhtäkkiä asiat eivät olleetkaan, kuten meille on hoettu.

Kutsuin Uusitalon teoksia pam eteiksi siksi, että niillä on keksityistä hahmoista huolimatta selvä pyrkimys antaa eväitä maailman muuttamiselle. Uusitalo esittelee mielipiteitään kuten pam etissa, kärkevästi ja ristiriitoja pelkäämättä. Hän haluaa ihmisten ottavan vallan omiin käsiinsä, muttei tarkoita oman käden oikeutta vaan lisääntyvää kansanvaltaa. Sarjakuvallisesti kiinnostavia teoksista tekevät rento värien käyttö ja visuaaliset metaforat.

Missä he ovat?

REETTA LAITINEN

True crime rymisteli 2010-luvulla suomalaisten vapaa-ajan viihteeseen. TV-sarjat, kirjat ja podcastit tosielämän rikostapauksista ovat nousseet perinteisten dekkareiden rinnalle ja keränneet synkälle genrelle uutta yleisöä.

Genreen kuuluvat murhien ohella myös katoamismysteerit. Iltapäivälehdet nostavat säännöllisesti otsikoihin jäljettömiin hävinneitä henkilöitä vuosien takaa. Tiina Saaren ja Maiju Majamaan tänä vuonna ilmestynyt kirja Ei jälkeäkään kokosi 11 suomalaista katoamistapausta kansiensa väliin.

Emilia Laatikaisen Kadonneet pistää lukumäärässä paremmaksi ja esittelee lähes 50 selvittämätöntä katoamistapausta. Teoksessa on kuitenkin sangen vähän yhtymäkohtia sensaatiohakuiseen iltapäivälehtiuutisointiin tai oman elämänsä salapoliiseja houkuttelevaan true crimeen. Kyseessä on pikemminkin tiedon tiivistäminen ja jakaminen.

Jokaiselle kadonneelle on varattu yksi sivu, jossa kerrataan tärkeimmät yksityiskohdat katoamisesta ja kadonneesta henkilöstä. Vanhin katoamistapaus on 1950-luvulta ja tuorein vuodelta 2018. Huomattavan moni henkilöistä vaikuttaa kadonneen ruotsinlaivalta, ja joukossa on myös aiheellisia rikosepäilyjä.

Mukana on muutamia paljonkin julkisuutta saaneita tapauksia, kuten Tampereelta vuonna 1999 kadonnut 16-vuotias Raisa Räisänen tai Lintulan luostarista vuonna 2017 hävinnyt nunna Elisabeth. Kaikille on kuitenkin jaettu palstatilaa tasa-arvoisesti.

Laatikainen pitää tyylinsä asiallisena ja kunnioittavana eikä mehustele yksityiskohdilla. Kadonneet henkilöt on piirretty hyvin pelkistetysti, eikä sivullisille henkilöille ole välttämättä annettu lainkaan tunnistettavia piirteitä.

Kadonneita voisi oikeastaan kutsua infosarjakuvaksi ja sen pääasiallinen tehtävä onkin viestin välittäminen. ”Jotta katoaminen saisi ansaitsemansa huomion, ja joku ehkä muistaisi lisää”, kuten takakansitekstissä todetaan. Tehtävä onnistuu varsin hyvin ja myös lukijan mielenkiinto säilyy läpi teoksen.

Kadonneet on vuonna 1995 syntyneen Laatikaisen esikoisalbumi. Tarinankerronnan ja infosarjakuvan taidot taiteilijalla vaikuttaisivat olevan hyvin hyppysissä. Albumin yksinkertainen mustavalkoinen visuaalisuuskin toimii. Kansikuvaa olisi kuitenkin voinut miettiä vielä myynnin näkökulmasta ja elävöittää teoksen sisäsivujakin rohkeasti vaikkapa valokuvilla. Nyt ensivaikutelma on hieman omakustannemainen eikä välttämättä houkuttele aihepiiristä kiinnostunutta lukijakuntaa kirjan pariin.

M/S Koti-ikävä

VILLE HÄNNINEN

Ruotsalaisen nykysarjakuvan vaikutus suomalaisiin taiteilijoihin on näkynyt jo pitkään. Etenkin monen kirjan verran suomennetun Liv Strömquistin älykkään räävitön feminismi vetoaa, mutta Johanna Rojolan toimittaman Su ragettien city -antologian (Schildts, 2011) esittelemä tässä ajassa elävä tekijäjoukko tuntuu saaneen jalansijaa meillä muutenkin. Tyylillisesti ja temaattisesti esimerkiksi Ulla Donner ja Aino Sutinen voisivat aivan hyvin kuulua Su ragettien tekijäkatraaseen.

Myös Edith Hammar (s. 1992) on esikoisteoksellaan samoilla jäljillä. Vaikutteita näkyy ruotsalaisen nyky-sarjakuvan lisäksi mangasta. Hammar kertoo yhdellä kuvalla sivua kohden. Kuvituksellinen tyyli ei haittaa, piirroksissa on rosoa ja kertomus kasvaa harkitusti aukeama aukeamalta. Tarina rakentuu pysäytettyjen hetkien kautta. Persoonallinen arjen outoutus muistuttaa Moa Romanovan Paniikkiprinsessaa, tosin mustavalkoisena ja hiukan hiomattomampana.

Homo Line kuvaa nuorta suomalaista, joka puksuttaa paatilla Pohjanlahden yli. Hän muuttaa Helsingin Kalliosta Tukholmaan ja toivoo tietysti elämän selkiytyvän ja paranevan. Lyhyen kuherrus-

kuukauden jälkeen koti-ikävä alkaa painaa, ja etukäteen oletetut hyvät puolet osoittautuvat osittain näennäisiksi.

Viimeistään M/S Romantic-televisiosarjan jälkeen ruotsinlaivasta on tullut pikemminkin myyttinen kuin todellinen. Siihen liittyvät mielikuvat ovat jo pitkään olleet osa suomalaista kansallista kertomusta, jossa alun perin mentiin katsomaan länsinaapurin vauraampia oloja (niiden kebabkin on hienompaa kuin meillä, Tukholmassa on Folkets kebab), syötiin ja tenutettiin matkalla niin että tiesi olleensa – ja taxfree-mässyt siihen päälle.

Jo 30 vuotta sitten ajatus Ruotsin-laivasta tuntui vähän Selkämerellä liikkuvalta elämäntapamuseolta. Nyt siitä voi näköjään fantisoida aivan vapaasti. M/S Romantic vei mustan huumorin ja tyypittelyn yhteen äärilaitaan, Homo Line irrottelee runollisemmin ja queer-surrealistisemmin.

Koska Hammar kertoo yksittäisin kuvin, minunkin mieleeni jäävät nimenomaan tietyt näyt. Alaston jättimäinen päähenkilö seisoo Homo Linen laivan päällä. Hän pyllistää M/S Gabriellan turistikuvapisteellä. Hän suutelee ihmiskasvoista tukholmalaista raitiovaunua.

Monen esikoisen tavoin Homo Line on kasvukertomus. Sen mielikuvituksellisimmat hetket saavat odottamaan tulevilta teoksilta paljon. EDITH

Elämäniloista mörköilyä

REIJO VALTA

Joakim Juvelénin Instagramista alkanut Ugly Monsters -sarjakuva on saanut toisen julkaisun. Tällä kertaa sarjakuva on julkaistu englannin lisäksi suomeksi.

Suomen kielellä julkaisemiselle Juvelénilla on selkeä ajatus. Hän aikoo lahjoittaa teoksen kaikkiin suomalaisiin kirjastoihin, joissa on erillinen sateenkaarihylly. Näiden erillisten hyllyjen tarkoitus on koota seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin liittyvää kauno- ja tietokirjallisuutta sekä elokuvia ja sarjakuvia.

Rumat möröt sopii sateenkaarihyllyille erinomaisesti. Sarjakuvassa eletään kehopositiivisesti ja elämäniloja korostaen homokaverusten ajoin roisia juhlaa ja arkea. Pääasia on kuitenkin miesten keskinäisissä suhteissa ja niistä kumpuavasta huumorissa. Hahmogalleria on laaja, kymmenkunta henkilöä, joista muutama on naisia.

Kullakin hahmolla on omat persoonalliset, urbaaniin elämänmenoon liittyvät heikkoutensa. Läheisriippuvainen Jojo keksii koko ajan uusia keinoja saa-

dakseen huomiota kännykkä- ja peliriippuvaiselta poikaystävältään. Huppis näkee kaikkialla erilaisia dildon korvikkeita. Lulu hakee aina uutta seuraa. Kaverukset viihtyvät baareissa ja juhlissa, vaikka iän puolesta kiiihkeimmän biletysajan pitäisi olla jo ohi. Hahmogalleria esitellään alkusivuilla, mutta niillä mukana oleva markettikalsareihin pukeutunut Molo ei ole päässyt mukaan strippeihin tässä toisessakaan kokoelmassa. Mukana olevat ovat merkkitietoisempia alushousuistaan: Diesel, Calvin Klein ja Aussiebum.

Juvelén kertoo tavoitteekseen rikkoa sarjakuvansa avulla homoseksin tabuja. Fluussaamisen merkityksen oppiminen jossakin muussa asiayhteydessä olisi saattanut herättää kyseenalaisia ajatuksia, mutta rumien mörköjen yhteydessä homma tuntuu luontevalta. Juvelénin viljelemä huumori toimii.

Teoksen neliömäisen ulkomuodon on määritellyt alkuperäinen julkaisualusta, Instagram. Juvelén on siviiliammatiltaan graa nen suunnittelija, ja se näkyy painotuotteen ulkoasussa. Kovakantinen kirja on miellyttävä ottaa käteen ja ulkomuoto houkuttelee selailemaan sisältöä. Lopputulos on onnistunut niin sisällöltään kuin ylöspanoltaan.

Silloin minä huomasin pikku toukan.

dostavaa kautta. Supisen ja Nykäsen riemastuttava hölynpöly innostaakin hyvällä meiningillään. Suomalaisessa lastensarjakuvassa lähin esimerkki on Juba Tuomolan Minerva-sarja. Käänteitä riittää sii-

nä missä sanailuakin, ja välillä lähtee käsistä, mutta

Kokkiklubi-sarjasta tuttu, gourmethenkisesti nimetty porukka Michelin, Bebe, Madeleine (ja Slaissi) lähtevät kaverinsa Rosmariinin kanssa Kumarialle. Huvikseen herkkuruokia värkkäävä joukkio matkustaa maailmalla tietysti pullalaivalla, ja seikkailuja siitä seuraa. Mättömato-niminen maanvaiva iskee hampaansa laivan parteen ja hotkii sen täyteen reikiä. Jengi ei joudu veden valtaan, koska KuO:ta vaan

Toukka paistatteli huomiossa ja möngersi pari kierrosta ympäri laivaa.

Supinen–Nykänen-parivaljakko toimii lukijan näkökulmasta tasavertaisesti. Teksti ei häpeile hauskuuttaan, ja kun se on tarpeen, sitä losotellaan, mutta kun kuuluu kertoa kuvin, Nykänen päästetään irti. Välillä Nykänen piirtää hevosten jalkojen asentoja, välillä muurahaislinnakkeen läpileikkauksen. Yksityiskohdista löytyy violetteja banaaneja, taianomaisia pippurimyllyjä, muurahaiskuningatar joka pok-

13

saa toivomaan, että olisin yhä lapsi ja löytäisin tämän sattumalta. Teoksen älyvapaassa energiassa ja kekseliäisyydessä on paljon samaa kuin 1970-luvulla julkaistussa neuvostoliittolaisessa lastenkirjallisuudessa. Tuli vaan mieleen.

“Jauhorasiaan ilmestyi vanhoja kirjeitä menneisyydestä”

AINO SUTINEN

Aluksi sananen genrerajoista. Mietin pitkään toimittajana, pitäisikö tämä tarinallinen ja kuvallinen kirja ottaa mukaan tälle palstalle – eihän se oikeastaan ole sarjakuva? Aikuisten kuvakirja jää helposti väliinputoajaksi kirjamarkkinoilla. Kati Närhen verkkosivuillakin pohditaan: “Onko se sarjakuva? Onko se aikuisten kuvakirja? Onko sillä merkitystä?”. Lopulta ratkaisi, että yhdessä kuvassa on selvästi... puhekupla. Kerronta on kuvavetoista ja useilla sivuilla teksti on ladottu kuvan pinta-alalle, ne siis tavallaan yhdistyvät. Jos teksti olisi vielä käsintekstattua päättellisen perusfontin sijaan, vaikutelma olisi varmaan “sarjakuvamaisempi”– mutta se ei ole tämän kirjan valitsema ratkaisu. No, kyllä, voimme päättää arvioida kuvittaja-sarjakuvataiteilija Närhen tyylikkään pienen kirjan Sarjainfossa.

Pikkukaupunkia vaivaa “ei mikään”. Kaupunkilaisten elämä menee sekaisin pienillä, vaikeasti määriteltävillä tavoilla. Taide ei enää tuota iloa.

Kaksosten tiet erkanevat. Kyltteihin ilmestyy outoja kieltotekstejä.

Tarina muistuttaa vähäeleistä kauhunovellia. Se on kirjoitettu ennen koronapandemiaa, eikä se käsittele vuoden 2020 poikkeustilaa. Sattumoisin siinä on silti epidemiaviittauksia. Muukalaisten levittämää virustakin joku epäilee yleisen alakulon aiheuttajaksi, epäluulo leviää. Kaikki hiljenee, jäädään jumiin, tuntuu tahmaiselta.

“Pormestari piti radiossa puheen. ‘Meidän on vain hyväksyttävä tämä’, hän sanoi. ‘Ei mikään -aika on alkanut. Kuinka kauan se kestää? Ehkä iänpäivää.”

Tarina on kiehtova ja kuvitus kaunista. Kaikki tapahtuu jonkinlaisessa määrittelemättömässä menneisyydessä, jossa kaupunginvaltuusto koostuu silinterihattuisesta herrasmiesjoukosta ja naisilla on nilkkoihin ulottuvat hameet. Närhi käyttää vaihtelevia tekstuureja ja rajattuja väripaletteja taitavasti. Pieni tunnelmahelmi kannattaa lukea viipyillen. Kati Närhen sarjakuvista voi mainita merkittävimpänä kaikenikäisille sopivan orpotyttö Agnesin tähdittämän salapoliisitrilogian osat (WSOY, 2012–15). Närhi voitti Sarjakuva-Finlandian vuonna 2016 Agnes-sarjan teoksella Seitsemäs vieras

Suuri kurpitsa(farmi)

AASA TIMONEN

Halloween-teemaiset tarinat ovat usein lähtökohtaisesti myös kauhutarinoita. Suomeenkin tehokkaasti rantautunut amerikkalainen juhla on hirviöiden, haamujen ja lapsille sopimattoman materiaalin kyllästyttämä, mutta aina välillä vastaan tulee tarinoita, joissa on mukana halloweenin visuaalinen estetiikka ilman verta ja suolenpätkiä. Nuortenkirjailija Rainbow Rowellin ja Faith Erin Hicksin Viimeinen ilta yhdistää syksyn tunnelman paljon maanläheisempään ja lämminhenkisempään tarinaan.

Deja ja Josie ovat vuosia tehneet syksyisin töitä suurella kurpitsafarmilla. Kerran vuodessa he myyvät maissimuhennosta samassa kojussa, ja farmin sulkeutuessa he palaavat kouluun näkemättä toisiaan koko vuotena. Lukio on loppumassa, molemmat ovat suuntaamassa eri paikkakunnille ja kyseessä on viimeinen ilta yhdessä. Deja ja Josie aikovat nyt kokea kaikki kurpitsajuhlan ilot. Dejaa kiinnostavat kaikki farmin herkut ja nähtävyydet ja Josiella on mielessä yksi tyttö, jolle hän ei ole uskaltanut puhua kaikkina työvuosinaan.

Avain lämpimään tunnelmaan on Hicksin kuvituksessa. Hicksin taide on pehmeää, persoonallista ja

hänen värikarttansa on sidottu hyvin syksyn väreihin; ruskea, oranssi ja öisen taivaan sinisyys luovat vahvan mielikuvan ajasta ja paikasta. Kuvakulmilla pienillä ilmeiden muutoksilla tuodaan hyvin esiin hahmojen tunteita toisiaan kohtaan. Deja ja Josie ovat myös oikein hauska parivaljakko: Deja on itsevarma ja spontaani ja Josie epävarma ja järjestelmällinen perfektionisti, he täydentävät toisiaan hyvin.

Deja on myös harvinainen ylipainoinen naispäähenkilö, jonka kokoa ei kommentoida sarjakuvassa millään tavalla eikä se tee hänestä erilaista muihin tarinan hahmoihin verrattuna.

Viimeinen ilta on tarina viimeisistä mahdollisuuksista, joita kasvaminen voi tuoda eteen. Muutos voi olla pelottavaa, mutta samalla se on täynnä uusia mahdollisuuksia. Syksy on usein hyvä visuaalinen metafora tälle: luonto muuttuu ja lakastuu, ja uusia asioita on tiedossa taas pitkän talven jälkeen. Joskus muutokset ja uudet mahdollisuudet eivät ole sitä mitä niiden odottaa olevan. Se on osa kasvamista.

Viimeinen ilta on erinomainen nuortentarina, josta voivat nauttia vanhemmatkin lukijat sen erinomaisen taiteen ja letkeän tunnelman takia. Toivottavasti Karisto ja muut kustantajat suomentavat lisää tämän kaltaista.

Suomennos Taina Wallin • Karisto

Ystäviä ja vempeleitä

PII ANTTONEN

Belgialaisen Roger Leloupin jo 50-vuotista taivaltaan juhliva Yoko Tsuno on koko olemassaolonsa ajan ollut ihastuttava sekoitus teknologiafantasiaa ja syvää humanismia. Tarinat ovat täynnä futuristisia koneita, teknologisia olentoja ja avaruusmatkailua, mutta tarinoiden syvin olemus ja ongelmien ratkaisu on löytynyt aina Yokon ja hänen ystäviensä lämpimästä ymmärtäväisyydestä kaikkein viheliäisimmiltäkin vaikuttavia vastustajiaan kohtaan.

Tämä yhdistelmä on vedonnut lukijoihin jo 70-luvun alkupuolelta lähtien, ja tälläkin kertaa Yoko kohtaa ystävineen haasteita joiden ratkaisuun ei sädepyssyillä räiskiminen auta.

Albumi on tavallisuudesta poiketen jaettu selkeästi kahteen lyhyempään jaksoon, kuitenkaan ilman minkäänlaista lukujakoa. Kertomukset siirtyvät saumattomasti toisesta toiseen, mutta tarinoilla ei ole keskinäistä vaikutusta tai yhteisiä elementtejä. Tämä on hieman epätavallista albumimuotoiselle julkaisulle, ja alkuperäisessä episodimuotoisessa sanomalehtijulkaisussa nämä luvut lieneekin eroteltu eri otsikoiden alle.

Ensimmäisessä tarinassa Yoko ja kumppanit matkustavat ajassa estämään tasoristeystragediaa, kun

taas jälkimmäisessä osassa pääsemme todistamaan harvinaisen moraaliharmaata murhamysteeriä antiikkisessa lentokoneessa. Jo 86-vuotias Leloup kertoo pituutensa takia hieman pelkistetyiksi jäävät tarinat kokeneen tekijän perusvarmuudella.

Koneet ja arkkitehtuuriset rakennelmat on piirretty tutun pikkutarkkaan tyyliin, mutta hieman yllättäen albumin ihmishahmot ovat paikoitellen etenkin kasvonpiirteiltään yllättävän muotopuolia. Kenties ikääntyvä taiteilija on jättänyt ympäristöjen ja koneiden piirtämisen avustajilleen. Kertomusten luettavuutta kauneusvirheet eivät kuitenkaan häiritse.

Kummassakin tarinassa on kuitenkin ongelma, joka vaivaa suomalaista (ranskankielentaidotonta) Yoko-diggaria lähes järjestään. Tarinoissa nimittäin viitataan vahvasti henkilöihin, tapahtumiin ja tarinaelementteihin, joita ei ole julkaistu suomeksi. Suomennokset on julkaistu harmillisen epäjärjestyksessä ja satunnaiselta tuntuvalla otannalla, jolloin tämäkin numeroa 23 kantava albumi on todellisuudessa sarjan 29. osa.

Tämän albumin tarinat eivät erityisemmin kärsi aukoista Yoko-tietoisuudessa, mutta lukijaa turhauttavat silti toistuvat viittaukset tapahtumiin suomentamattomissa albumeissa. Odotamme siis kieli pitkällä Egmontilta sarjan täydentämistä ja kenties jopa korrektissa järjestyksessä uudelleenjulkaisemista.

Piraattien paraati

TITTA LINDS TRÖM

Punaparran ensimmäinen osa Punaparta – Karibian demoni ilmestyi suomeksi 2013 ja toista osaa saatiinkin sitten odottaa aina vuoteen 2019 asti. Onneksi kolmas osa löysi tiensä kauppojen hyllylle vain vuoden odotuksen jälkeen. Aavelaiva sisältää jälleen kolme tarinaa, jotka osoittavat, että merirosvouksen tenho ei ole ihan heti hupenemassa.

Kaksi ensimmäistä tarinaa, “Aavelaiva” ja “Kuolleen miehen saari” muodostavat yhden kokonaisuuden. Tällä kertaa ollaan itse kapteeni Morganin haudatun merirosvoaarteen perässä ja kuten odottaa saattaa, on aarteelle useampiakin ottajia, joten juonittelua ja kinkkisiä tilanteita on luvassa. Tämä tarinakokonaisuus on mielenkiintoinen siinä mielessä, että se on tähän mennessä ensimmäinen tarina, joka on periaatteessa itsenäinen eikä jatka suoraan siitä mihin edellinen tarina loppui. Hieman yllättäen tämä on yksi syy miksi tarina ei imaissut mukaansa niin hyvin kuin olisi voinut.

Punaparrassa yksi vetovoimatekijä on jatkuvasti kehittyvä juoni, jossa annetaan täkyjä tuleville tapahtumille ja jossa menneet tapahtumat koko ajan vaikuttavat nykyisyyteen. Albumin kolmas tarina “Espanjalainen ansa” on hyvä esimerkki tästä. Menneisyyden kolttoset tulevat kummittelemaan, kun

ensimmäisestä albumista tuttu Espanjan varakuninkaan poika Don Enrique tunnistaakin Ericin. Hyvin pohjustettuun tarinaan on helppo sujahtaa mukaan, ja tarinan loppu antaa jo odottaa seuraavaa kirjaa, sillä sen verran lupaavalla tavalla tulevaisuuden tapahtumiin vihjaillaan.

Vaikuttaisi siis siltä, että itsenäinen tarina ei siis ihan samalla tavalla hyödy Jean-Michel Charlierin käsikirjoittajan kyvyistä. Kahdessa ensimmäisessä tarinassa vaivaa myös eräs toinen pieni yksityiskohta. Kuten kahdesta ensimmäisestä albumista tiedämme, Charlier ja Viktor Hubinon ovat usein paneutuneet historiallisiin yksityiskohtiin suurella antaumuksella. Siispä tuntuukin erikoiselta tyylirikolta, kun Tulimaan intiaanit on kuvattu omituisina luolamiehinä, joiden vaatetus ja ulkonäkö ovat kuin jostain köyhän miehen Conan – barbaarista revittyjä. Selvää on, että Punaparran kaltaiseen seikkailusarjakuvaan ei kaivata mitään antropologista tarkkuutta alkuperäiskansojen kuvaamiseen, mutta tässä tapauksessa lopputulos näyttää jopa tahattoman koomiselta. Tämä on epäilemättä kuitenkin yksityiskohta, joka korostuu ennen kaikkea nykylukijan silmiin, joten annettakoon se vanhalle sarjakuvalle anteeksi. Pienestä epätasaisuudesta huolimatta Punaparta –Aavelaiva on edelleen oikein hyvää viihdettä, jolle myös toivoo pikaista jatkoa!

Maailmojen välissä

VESA KATAISTO

Uuden tekijäkaksikon kolmas Corto-albumi käynnistyy Tasmaniasta marraskuun ensimmäisenä päivänä 1912. Pyhäinpäivänä, samhainina, halloweenina eli taroweanina. Corto Maltese pitää monologia hautausmaan asukeille aiheenaan kyseisen päivän merkitys. Ei aikaakaan, kun rauhan rikkoo vanha ”ystävä”, ikuinen kuvainraastaja Rasputin, ja tarina pääsee käyntiin.

Juan Diaz Canales ja Rubén Pellejero ovat päättäneet ottaa riskin ja selvittää kokonaisen albumin mitalla mitä tapahtui ennen Suolaisen meren balladia, ensimmäistä Corto-tarinaa. Sen alussa sankari löytyy ajelehtimasta mereltä, sidottuna hätäisesti kyhätylle lautalle.

Cortolla ja Rasputinilla on tehtävä, vapauttaa Port Arthurin entisen vankilan viimeinen häkkilintu, vaitelias alkuasukas Calaboose, ja kuljettaa tämä San Eugenion saarelle.

Taustalla häärii omia sotaisia haaveitaan hautova munkki ja maallisempia kähmintöjään miettivät brittiläisen imperiumin edustajat. Etelämeren saarivaltion, Sarawakin ruhtinaskunnan aarre ovat guttaperkkapuut, joiden tuottama kumiaines on tärkeä ainesosa esimerkiksi imperiumin yhdistävän kaapeliverkon ylläpitoon.

Canales on punonut juoneen paljon viittauksia

nykyaikaan. Avohakkuut, tietoverkot, luonnon tasapaino ja ekologinen elämäntapa pilkahtelevat päätarinan taustalla. Rasputin on luontevan häikäilemätön lähtiessään maksua vastaan kipparoimaan laivalastillista pyhiinvaeltajia – ja rahat saatuaan hylkää nämä ajelehtimaan keskelle merta. Rasputin näkee kaikessa ja kaikissa vain mahdollisuuden parantaa omaa asemaansa. Vain Corto onnistuu suitsemaan hänen verenhimonsa.

Tarina on varsin tiivis ja edellyttää tarkkaavaisuutta lukijalta. Pellejeron piirros alkaa löytää oman suuntansa, eikä ole enää niin sidonnainen Hugo Prattin tyyliin. Runollisia suvantoja on vähemmän, samoin mystiikkaa. Corton seikkailujen tapahtumissa ei ole sattumia, mutta Prattin aikana niissä oli enemmän epätodellisuutta, satumaisuutta ja runollisuutta.

Nyt edetään rivakasti saarelta toiselle, mystiikalle jää vähemmän sijaa. Corto itse pysyy paljolti tapahtumien taustalla, toki kaikkea tarkasti seuraten, mutta nousee keskeiseksi hahmoksi vasta albumin lopulla. Lähes kaikelle löytyy looginen selitys, pohjimmiltaan on kyse ahneudesta ja vallanjanosta, jotka syrjäyttävät rakkauden ja viattomuuden.

Tarowean on kuitenkin aito Corto-tarina, täyteen pakattu, mutta osoittaa, että uudet tekijät alkavat löytää oikeat polut. Ehkä oleellisinta on silti se, että tämä albumi herättää halun lukea Suolaisen meren balladi taas uudelleen.

Pienet lehdet

TEKSTI Otso Höglund

Lähetä pienlehtesi tai omakustannealbumisi arvioitavaksi Sarjainfoon!

Osoite on Otso Höglund c/o Tilitoveri, Tammelan puistokatu 30–32 C 48, 33100 Tampere.

Vaihtoehtoisesti voit lähettää linkin nettisarjakuvaan osoitteeseen otso.hoglund@sarjakuvaseura.fi.

avautuu syvien rivien panoraama, joka tavoittaa nimettömyyteen unohdetun kansan tuntoja SMP:n aikojen Suomen Uutisia herkemmin antennein. Kuin jokin illuusioistaan luopumaan joutunut Aapeli näkee Mäkimurto lähiön miljöön ja sen henkilögallerian elämän nihilistisenä Pikku Pietarin pihana. Sen ja turhuuteen tuomitun ihmisyksilön naurettavan pyristelyn hän esittää kolkon ymmärtäväisessä hengessä. Eksistentiaalinen kauhu kuitenkin vaanii vähintään taustalla.

Loukku

Tuuli kääntyy ja kello lyö

Lauri Mäkimurto

Jyrki Nissinen ja Kalervo Palsa tulevat edelleen hakematta mieleen Lauri Mäkimurron mustavalkoisen sarjakuvailmaisun ja kerronnan vertailukohtina.

Piirrostyyli on tarkoituksellisen rujo, mutta käsikirjoituksen kannalta oleellisia yksityiskohtia tarvittaessa huolellisesti korostava.

Tuuli kääntyy ja kello lyö on perinteisempää sarjakuvaa ja yhtenäisempi kokonaisuus kuin taiteilijan aiempi Hauska Luke, mutta yleisöä ei nytkään varsinaisesti kosiskella.

Useimmiten lapsiperhearkeen tai muuhun yhteiseloon sijoittuvien kommunikaatiotilanteiden kohtaamattomuutta ja ohipuhumista sekä dadaistista toimintaa ei Mäkimurton ole tarvinnut edes dramaattisesti korostaa, monet irralliset repliikit kuulostavat groteskissa järjettömyydessään pelkästään inhorealistisilta. Episodimaisten jaksojen edetessä lukijalle

Sanna Väätänen, Tuomas Tiainen ja työryhmä Nokturno peli2020.nokturno.fi/loukku Tekijöiden oman selostuksen mukaan Loukku on “koronakeväänä 2020 syntynyt peli, jossa matkustetaan ajassa ja testataan pelaajan mielenterveyttä.” Pelaajan roolina on olla Tammi Koskisto, jonka täytyy löytää pääsy saunaan kiertelemällä tyhjässä talossa. Kokeellisen ja poikkitaiteellisen teoksen yleisilme on hyvin sarjakuvamainen kuvapaneeleineen ja ysärihenkisen kulmikkaine piirrostyyleineen. Ambientti äänimaailma viittaa vienosti psykologisten kauhulmien suuntaan. Vain protagonistin katseen kautta nähtävä ympäristö ei sisällä henkilöhahmoja, mikä osaltaan luo ikävyyksiä enteilevää, rahtusen aavemaista autiuden tuntua.

Enimmäkseen eteneminen tapahtuu lyhyissä kuvateksteissä esitetyistä vaihtoehdoista valitsemalla, minkä jälkeen ollaankin seuraavassa valintatilanteessa. Kuvaruudut vaihtuvat eri huonetiloiksi sitä mukaa, kun liikkuu talossa paikasta toiseen. Välillä siirrytään menneille vuosikymmenille tai ainakin muistelemaan niitä nostalgisesti, mitä ilmaistaan kuvien väriskaalan muutoksella. Pelin sisältämä kuivankiero, myhäilevä ja vähäeleinen huumori kohdistuu pelaajan hämmennykseen. Hetkittäin epäilyttää ja suorastaan turhauttaa, mihin koko klikkailu johtaa. Onko päämäärä tosiaan vain sauna? Onko sellaista edes? Onko minua huijattu? Mitä tämä kaikki tarkoittaa, vai tarkoittaako mitään? Näin johdateltuna pelaaja saattaa jopa päätyä loso sten kysymysten äärelle.

Jos pitää Loukkua vain ensimmäisen persoonan point & click -pelinä, on se melko yksinkertainen ja suoraviivainen. Mieluummin sen voisi ajatella olevan äänen lisäksi pelillisiä elementtejä sisältävä interaktiivinen sarjakuva, jollaisena se onkin paljon mielenkiintoisempi.

Häiriö ja harmonia

Turun sarjakuvakerho

Saakelikirjat 14

Tila – KESSin vuosijulkaisu 2020

Keski-Suomen sarjakuvaseura

Antologian kokoaminen voi olla epäkiitollista ja hankalaa, mutta myös antoisaa puuhaa. Täydellisessä antologiassa eri sarjakuvantekijöiden tuotokset tukevat toisiaan ja kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Vastuuhenkilö joutuu kuitenkin taiteilemaan toisaalta ilmaisun hajanaisuuden ja toisaalta luovuutta kuristavan yhtenäisyyden vaatimuksen välillä.

Häiriön ja harmonian ongelma on se, että yhteistä teemaa on moni tekijä on tulkinnut päällekkäisistä näkövinkkeleistä ja usein kirjaimellisesti, löytämättä tai edes hakematta tulokulmaa annetun laatikon ulkopuolelta. Myös joidenkin piirtäjien visuaaliset tyylit ovat keskenään melko yhteneväisiä, joten vaikutelma jää hivenen tasapaksuksi myös siltä osin. Piristäviä poikkeuksiakin kokoelmassa on, esimerkiksi Ekku Merosen “Eikä se osannut puhua meidän kielellämme”

KESSin viime aikojen vuosijulkaisut ovat olleet

sisällöllisesti toinen toistaan onnistuneempia. Kovien odotusten vuoksi tämä sinänsä kelvollinen kokoelma tuntuu hienoiselta notkahdukselta pariin edelliseen verraten, vaikka Tila sisältääkin useita hyvinkin mukiinmeneviä tuotoksia. Teema on myös sopivan väljä ja monitulkintainen, mistä syystä toteutuksien ja käsikirjoitusten skaala on ilahduttavan laaja,

mutta kääntöpuolena on tietty rönsyily.

Juuso Laasosen 19 sivun mittainen “Mad Cats” varastaa shown jo laajuutensakin puolesta. Näitä bensapunklentokoneilla suhaavia korkeajännityskissoja ei voi olla rakastamatta, semminkin kun teknisessä toteutuksessa ei ole mitään huomautettavaa.

Etätapaaminen analogisen taiteilijan kanssa

Tiitu Takalo

Mustavalkoisen taskuzinen visuaalinen ilme ja kuvakerronta ovat sitä selkeää ja varmaotteista Tiitua, mihin olemme tottuneet. Pienestä A6-julkaisukoosta johtuen ei turhilla yksityiskohdilla mässäillä, vaan piirrokset koostuvat lähes pelkästään ääriviivoista.

Päiväkirjamerkintöjen tapaiset tekstiosuudet katkovat sarjakuvan jatkumon episodimaiseksi.

Viimeinen ilman internettiä ja älypuhelimia nuoruutensa elänyt sukupolvi valikoitunee julkaisun pääasialliseksi kohderyhmäksi, sillä päähenkilö-Takalo käy läpi niitä hankaluuksia, joiden kanssa digiuudisasukas joutuu korona-aikakauden yllättämänä taistelemaan aateekoonatiiveille suunnitellussa etäyhteyksien maailmassa. Jokainen lukija, joka on

TIITU

TAKALO

tuskaillut rivikansalaisille tarkoitettujen, mutta insinööritaitoja vaativien verkkopalvelujen kanssa, löytänee itsensä tämän arkipäivädraaman sivuilta.

Lisäksi Etätapaamista analogisen taiteilijan kanssa voisi suositella pakolliseksi luettavaksi myös kyseisten palvelujen käyttöliittymiä värkkääville ammattilaisille.

Kärpänen karkkikaapissa

Nikke Lindholm nikkelindholm.wordpress.com/2019/11/01/ karpanen-karkkikaapissa

Nikke Lindholmin netissä julkaistu tuotos on piirretty ja väritetty tekijän mukaan “lasten tusseilla”.

Pääasiassa hyönteishahmoiset henkilöt viittaavat ulkoisesti sekä lasten piirtämiin että lapsille tarkoitettuihin sarjakuviin. Ruutujen yleisilmeessä on muutenkin naivistisia elementtejä esimerkiksi perspektiivien osalta. Aivan toniponimaisille tasoille ei halvannäköinen jälki pääse, vaikka valittu esitystapa lähestyykin noita sfäärejä.

Kaikki edellä mainittu aikaansaa vakavanpuoleiseen sisältöön yhdistettynä hykerryttävän, mutta myös karmivan kontrastin. Rivien ja ruutujen väleihin enimmäkseen kätketty huumori on sarkastista ja kuivankoleaa, mikä sopii hyvin kokonaisuuteen.

Päähenkilö, kärpäslapsi nimeltä Korvike, tapaa sarjakuvan alussa muurahaisen. Näiden hahmojen välillä käyty dialogi johdattaa lukijan näppärästi sarjakuvan sisäiseen todellisuuteen. Korvike kokee vanhempiensa ja muiden aikuisten maailman epäloogisten kieltojen ja käskyjen labyrinttina, jossa joutuu luovimaan ja väistelemään itseensä kohdistuvien käsittämättömien toiveiden, pettymysten sekä yleisempien asenteellisuuksien paineissa. Vaikka monetkaan vanhemmat todellisuudessa eivät toivottavasti puhu lapsilleen kuten nämä sarjakuvan hahmot, juuri näin saattaa keskenkasvuinen tulkita aikuisten sanattoman viestinnän ja kryptiset, huolimattomat ilmaukset. Taustalla voi kenties havaita näkemyksen, jonka mukaan lapsen ankeana osana on haparoida kohti vääjäämättömästi katkeroittavaa ja kieroutunutta “kypsyyttä”.

Lindholm tavoittaa nappiin osuen sen lapsuuden tunteen, kun yrittää vajavaisin tiedoin, vasta kehittymässä olevilla kyvyillä, hahmottaa vanhempien taholta harjoitettua, omasta näkökulmasta irrationaalista vallankäyttöä ja luoda itse syy-yhteyksiä, kun sellaisia ei vaivauduta avaamaan ja selittämään.

Suomen sarjakuvaseura

Sarjakuvaseura 5o vuotta

Suomen sarjakuvaseura ry perustettiin kansainvälisen sarjakuvanäyttelyn yhteydessä Amos Andersonin taidemuseossa vuonna 1971. Perustamisestaan asti sarjakuvaseura on toiminut sarjakuvan tekijöiden, lukijoiden, keräilijöiden, kriitikoiden, kääntäjien ja tutkijoiden yhdistyksenä. Sarjainfo alkoi ilmestyä 1972. Vuonna 2021 vietetään sarjakuvaseuran 50-vuotisjuhlavuotta. Juhlavuoden tapahtumista tiedotetaan myöhemmin. Lisäksi ilmestyy toimittaja Satu Jaatisen kirjoittama sarjakuvaseuran historiikki.

Hallitus ja työntekijät

Sarjakuvaseura valitsi vuosikokouksessaan uuden hallituksen, ja puheenjohtajana jatkaa

Reetta Laitinen. Hallituksen jäsenet ovat

Ainur Elmgren, Vesa Kataisto, Ville Manninen, Heta Nääs, Jaakko Seppänen, Arvi Tammi, Sara Valta ja varajäseninä Reine Palmqvist ja Rami Rautkorpi. Sihteerinä jatkaa Pauli Ruonala.

Seuran työntekijöitä ovat Utu Förbom (toiminnanjohtaja), Maura Manninen (tuottaja, Helsingin sarjakuvafestivaalit, kansainväliset projektit), Anna Neva (iltapäiväkerhojen koordinaattori), Riina Näsi (opetuksen koordinaattori), Lauri Pulkkinen (opetusvastaava), Aino Sutinen (päätoimittaja) ja Kati Vuopala (tuottaja, graa kko).

Sähköpostit ovat muotoa etunimi.sukunimi@ sarjakuvaseura.

Seuran toiminta

Seuran tarkoitus on lisätä sarjakuvan arvostusta, tuntemusta ja asemaa. Toimintoja ovat muun muassa Sarjainfo-lehti, vuosittain sarjakuvaurasta jaettava Puupäähattu-palkinto sekä Helsingin sarjakuvafestivaalit syyskuussa (seuraavan kerran 4.–5.9.2021). Toukokuussa 2008 perustettiin Helsinkiin Sarjakuvakeskus, jossa on monipuolista sarjakuvaopetusta, Galleria Sarjakuvakeskus ja kauppa. Sarjakuvakeskuksen kautta sarjakuvaseuran toiminta on kasvanut aktiiviseksi ja monipuoliseksi. Sarjakuvaseura järjestää erilaisia tapahtumia ja myös kansainvälistä residenssitoimintaa taiteilijoille.

Residenssihaku Suomeen

Suomen sarjakuvaseura ry järjestää Helsingissä 2021 kuukauden mittaisia

CUNE (Comics Union of Northern Europe) Comics-in-Residence -ohjelman residenssejä Pohjoismaissa ja Baltiassa (huom. ei Suomessa) asuville sarjakuva-alan ammattilaisille. Residenssihaku on auki vuoden 2021 tammi–helmikuussa, itse residenssit järjestetään Helsingissä 19.8.–16.9.2021. Residensseihin voivat hakea Ruotsissa, Tanskassa, Norjassa, Islannissa ja Baltian maissa asuvat sarjakuvataiteilijat sekä alan muut ammattilaiset. Suomen sarjakuvaseura tekee yhteistyötä HIAP –Helsinki International Artist Programme -järjestön kanssa. Tarkemmat hakuohjeet julkaistaan tammikuussa osoitteessa www.cunecomics.net.

Kuvassa puheenjohtaja Reetta Laitinen.

Kuva: Henry Söderlund.

Jäsenedut

Asema Kustannus tarjoaa korttia näyttämällä Helsingin sarjakuvafestivaaleilla kolme albumia kahden hinnalla.

Otavan Kirjakauppa (Uudenmaankatu 10, Helsinki) antaa alennusta -30 % normaalihinnoista myymälässä.

Sarjakuvien erikoisliike Kulku-Katin Pojassa (Läntinen Brahenkatu 12, Helsinki) saat kortilla -10 % tuotteista.

Kirjakauppaketju Rosebud tarjoaa alennusta -10% kirjakaupoissa sekä verkkokaupassa.

Sarjakuvakeskuksen kursseista on jäsenille kurssikohtainen alennushinta.

SÄRÖ RY Sarjakuvaseuran jäsenenä voit hakea Särö-kulttuuriyhdistyksen ylläpitämään Oder-residenssiin Saksassa.

Taidetarvikeliike Snow White (Hämeentie 2 M, Helsinki), -15 % taidetarvikkeista (ei kehyksistä tai kehystyksestä).

Taidetarvikeliike Tempera (Uudenmaankatu 16, Helsinki) tarjoaa alennuksia ostoksista liikkeessä: -10–15–20 % riippuen tuotteesta.

Turun Sarjakuvakauppa tarjoaa -10 % tuotteista Turun, Helsingin ja Oulun myymälöissä sekä verkkokaupassa. Syötä alennuskoodiksi SSS ja jäsenkorttisi numero yhteen kirjoitettuna.

SARJAKUVABLOGIT.COM Suomen sarjakuvaseuran ylläpitämälle blogisivulle voi seuran jäsenenä luoda oman sarjakuvablogin.

festivaalikauppa

Voit tukea sarjakuvaseuran toimintaa tilaamalla Helsingin sarjakuvafestivaalien 2020 festivaalipaitoja ja kasseja! Tuotteita voit tilata osoitteessa: sarjakuvafestivaalit.fi/ festivaalikauppa

LEHTIARKISTO 1972–2o18

Lue vanhoja Sarjainfoja ilmaiseksi. Vuosien 1972–2012 arkisto on osoitteessa sarjakuvaseura.fi ja 2013–18 lehdet osoitteessa issuu.com/sarjakuvakeskus

Kuvitukset: Petteri Tikkanen

Seuran uusi jäsenkortti 2021-22 postitetaan jäsenille seuraavan jäsenmaksulaskun yhteydessä tammikuussa 2021.

Liittymällä seuran jäseneksi saat Sarjainfon kotiisi neljästi vuodessa sekä jäsenkortin etuineen. Jäsenmaksu vuodelle 2o21 35 €/vuosi, alle 18-vuotiailta 3o €

Lisätiedot ja tilaukset: sarjakuvaseura.fi

Suomen sarjakuvaseura somessa: facebook.com/sarjakuvaseura twitter.com/sarjakuvaseura facebook.com/sarjainfo

jäsenkortti 2o2o-2o21

JÄSENNUMERO:

Jäsenkortti

9 €

KIRJAKAUPPA

Erittäin

suuren valikoiman vanhanaikainen kirjakauppa.

Kumouksellista toimintaa jo vuodesta 1987.

Yuval Noah Harari Ihmiskunnan synty

Juan Canales,Díaz & Rubén Pellejero, Corto Maltese — Tarowean: yllätysten päivä

Tarowean:

Ben Orlin Matematiikkaa

Huonoin piirroksin

Huonoin

Asematunnelissa Rosebud Citycenter , Yliopistolla Tiedekulma, Yliopistonkatu 4

Rosebud Maria , Mariankatu 21, Rosebud sarjakuvakauppa Kalliossa, os. Porthaninkatu 9, Rosebud MariaRosebud Kuopio Kauppahallissa, www.rosebud.fi