Sarjainfo #191 2/2021

Sarjakuvakeskuksen kuulumisia

Suomen sarjakuvaseura

Syksyn kurssit

Erilaisia kursseja on lapsille, nuorille ja aikuisille, aloittelijoista ammattilaisiin. Poikkeustilanne otetaan virallisten suositusten mukaisesti huomioon järjestelyissä, ja osa kursseista on verkkokursseja.

Kursseja aikuisille

• Sarjakuvailmaisu 1

• Sarjakuvailmaisu 2 -verkkokurssi

• Kuvituskurssi

• Kuvituksen verkkokurssi

• Sketching book -kierros

• Käsikirjoituspiiri

• Sarjakuvamatka

• Päivän sarjakuvakurssi

• Animaation intensiivikurssi

Courses for adults in English

• How to use comics at work

• How to use comics at life

• Comics in English

Kursseja lapsille ja nuorille

Helsingissä ja Espoossa

• Lasten sarjakuva- ja animaatiokurssi Karakalliossa

• Lasten sarjakuvakurssi Espoon kulttuurikeskuksessa

• Lasten sarjakuva- ja animaatiokurssi

Saseka-kerhotalolla

• Lasten sarjakuvakurssit Kääntöpaikalla

• Nuorten animaatiokurssi

• Nuorten sarjakuvakurssi

Alennushinnat ovat voimassa Suomen sarjakuvaseuran jäsenille, eritysryhmille ja lasten sisaruksille. Lisätietoa ja ilmoittautuminen sarjakuvakeskus.fi/kurssit.

Tulossa: Lasten ja nuorten sarjakuva- ja seikkailutaideleirit

Sarjakuvaseura sai OKM:ltä rahoituksen taideleirien järjestämiseen 2021–22. Tiedotusta seuraamalla saat pian lisätietoa, tällä hetkellä on suunnitteilla esimerkiksi syysloman leiri.

Sarjakuvaseura 5O vuotta ja juhlaseminaari sarjakuvafestivaaliviikolla 2.9.

Tilattavat pajat

Vuonna 2021 vietetään sarjakuvaseuran 50-vuotis juhlavuotta. Lisäksi ilmestyy toimittaja Satu Jaatisen kirjoittama seuran historiikki. Juhlaseminaari pidetään torstaina 2.9.2021 klo 13–18 Kirjan talolla Helsingissä, jälkeenpäin on cocktailtilaisuus. Ohjelmassa on keskusteluja ja esitelmiä. Ennakkoilmoittautuminen on tulossa, lisätietoa myöhemmin. Seuraavana viikonloppuna 4.–5.9. järjestetään Helsingin sarjakuvafestivaalit Suvilahdessa, kokoontumisrajoitusten sallimissa puitteissa. Tapahtumaan on vapaa pääsy, lisätietoa sarjakuvafestivaalit.fi.

Sarjakuvakeskus tarjoaa yhteisöille, organisaatioille ja yrityksille räätälöityjä kursseja, työpajoja ja koulutuksia, yhteydenotot info@sarjakuvakeskus.fi.

SARJAKUVAKESKUS

kursseja • galleria • seuran toimisto Porthaninkatu 9 (Kallio)

00530 Helsinki

info@sarjakuvakeskus.fi

Seuran tarkoitus on lisätä sarjakuvan arvostusta, tuntemusta ja asemaa. Toimintoja ovat muun muassa Sarjainfo-lehti, vuosittain jaettava Puupäähattu-palkinto sekä Helsingin sarjakuvafestivaalit syyskuussa. Toukokuussa 2008 perustettiin Helsinkiin Sarjakuvakeskus, jossa on monipuolista sarjakuvaopetusta, Galleria Sarjakuvakeskus ja seuran toimisto. Sarjakuvakeskuksen kautta sarjakuvaseuran toiminta on kasvanut aktiiviseksi ja monipuoliseksi. Sarjakuvaseura järjestää erilaisia tapahtumia ja myös kansainvälistä residenssitoimintaa taiteilijoille.

www.sarjakuvakeskus.fi

Facebook: Sarjakuvakeskus

Twitter: @comicscenter

Instagram: @sarjakuvakeskus

Kuvitus: Petteri Tikkanen.

Avoimet työpajat ja muuta toimintaa

Lasten lauantai pidetään kuukauden viimeisenä lauantaina, tarvittaessa vielä etänä. Kaikenikäiset lapset voivat osallistua ilmaiseksi.

• Elokuu 28.8. Sarjakuvafestivaalit

• Syyskuu 25.9. Zine-työpaja

• Lokakuu 30.10. Alien-ystävät

• Marraskuu 27.11. Mangatyöpaja

• Joulukuu 11.12. 3D-sarjakuvatalo

Muita pajoja ovat perinteiset Perjantaipaja ja croquisillat. Pajojen omaa tiedotusta kannattaa seurata syksyn osalta.

Sarjakuvafestivaalien aikaan on myös tulossa paja Malmitalolla.

Lisäksi Sarjakuvakeskus järjestää useita harrastuskerhoja lapsille eri helsinkiläisissä kouluissa.

QR-sarjakuvaseikkailu

perheelle

Espoossa

Sarjakuvasuunnistus on Espoon Suvelaan sijoitettu kuusiosainen reitti, jossa jokainen rasti pitää sisällään sarjakuvailmaisuun liittyvän tehtävän. Se sopii lapsille ja kaikenikäisille ja on paikoillaan syyskuun loppun, lisätietoa verkkosivuillamme.

Galleria Sarjakuvakeskus

Kesäkuu: Lauri Pulkkinen – Scifisalonki

Heinäkuu: Emmi Valve – Dream house art letter

Elokuu: Perjantaipaja

Syyskuu: Emmi Nieminen –Helsingin sarjakuvafestivaalien taiteilija

Galleria on tällä hetkellä auki tiistaista perjantaihin klo 12–18, muutokset ovat mahdollisia.

Uutiskirje sähköpostiin

Ajankohtaista tietoa Suomen sarjakuvaseuran ja Sarjakuvakeskuksen tapahtumista ja uutisista saa tilaamalla uutiskirjeen sähköpostiin osoitteessa sarjakuvaseura.fi/fi/uutiskirjeet tai sarjakuvakeskus.fi

4.-5.9.

SUVILAHTI:

KATTILAHALLI & TIIVISTÄMÖ

TEEMAT: YHDESSÄ

SARJAKUVASEURA 50 VUOTTA

FESTIVAALITAITEILIJA

5o vuotta • 5oth anniversary

Tapahtuma järjestetään fyysisenä, mikäli voimassa olevat rajoitukset sen sallivat. Mahdollisista muutoksista tapahtuman järjestelyihin tiedotetaan verkkosivuillamme.

TAPAHTUMAA TUKEMASSA:

Vuoden 2021 festivaalien visuaalisesta ilmeestä vastaa tamperelainen sarjakuvataiteilija ja kuvittaja Emmi Nieminen (s. 1988). Hänen esikoisalbumi Keskiviikko julkaistiin 2012, minkä jälkeen hän on noussut suomalaisten sarjakuvataiteilijoiden eturiviin varmalla ja omaleimaisella viivallaan. Niemisen tärkeimpiin teoksiin lukeutuu mm. Vihan ja inhon internet (2017), joka perustuu journalisti Johanna Vehkoon käsikirjoitukseen. Teos on dokumentaarinen sarjakuva naisiin kohdistuvasta verkkovihasta. Nieminen on ollut ehdolla Sarjakuva-Finlandia -palkintoon viidesti (viimeksi tänä vuonna Katkenneita lankoja -antologian myötä). Vuonna 2018 Nieminen palkittiin Sarjakuva-Finlandialla osana Sisaret 1918 -antologiaa.

KUNNIAVIERAINA MUUN MUASSA

DERF BACKDERF (USA)

Taiteilijanimellä Derf tunnetuksi tullut John Backderf (s. 1959) nousi suuren yleisön tietoisuuteen My Friend Dahmer -sarjakuvallaan (2012), jossa hän kuvaa nuoruuttaan ja ystävyyttään samassa lukiossa opiskelleen, myöhemmin sarjamurhaajaksi paljastuneen Jeffrey Dahmerin kanssa. Derfin viimeisin teos on dokumentaarinen sarjakuva vuonna 1970 tapahtuneesta Kent osavaltion yliopiston verilöylystä, jossa sotilaat tappoivat neljä Vietnamin sotaa vastustanutta mielenosoittajaa. Molemmat teokset julkaistaan suomeksi tämän vuoden aikana.

JULIANA HYRRI

Juliana Hyrri (s. 1989) on helsinkiläinen kuvataiteilija, jonka esikoisteos Satakieli joka ei laulanut (2019) pokkasi Kritiikin Kannukset -palkinnon. Palkinnon jakaa vuosittain Suomen arvostelijain liitto vuoden aikana tapahtuneesta taiteellisesta läpimurrosta. Teoksessa huoleton lapsuus muuntuu hiljalleen makaaberiksi. Lapsuus kuvittuu myös

Pauli Kallion kanssa yhteistyössä tehdyssä Kalle, Pallo ja sello (2019) -lastensarjakuvassa, joka saa tänä vuonna jatko-osan Kalle, Kaneli ja kipsi.

JANNE KUKKONEN

Janne Kukkonen (s. 1983) on Lybeckerin opistossa ja Turun taideakatemiassa opiskellut animaatio-ohjaaja, kuvittaja ja sarjakuvataiteilija. Fantasiamaailmassa seikkailevasta rämäpäisestä rosvotytöstä kertova Voro-trilogia on hänen ensimmäinen kirjasarjansa. Sen ensimmäinen osa palkittiin Sarjakuva-Finlandialla vuonna 2017, jonka jälkeen amerikkalainen First Second Books julkaisi teoksen englanniksi ja jättikustantamo Casterman ranskaksi. Saagan päätösosa julkaistaan myöhemmin tänä syksynä.

JENNA “JELDEN” OLDÉN

Jenna Oldén (s. 1995) on tamperelainen kuvataiteilija ja sarjakuvablogisti. Oldénin sarjakuvapäiväkirja Jelden sai Vuoden sarjakuvablogi -palkinnon vuonna 2018. Hän hakee teoksiinsa sisältöä milleniaalin kokemusmaailmasta, jossa haisee ontto nostalgia ja peruttu tulevaisuus. Apatiaan ei kuitenkaan ehdi jumittua, sillä vallankumous tapahtuu nyt, kaikkialla ja jatkuvasti. Oldénin teoksissa teksti on vahva osa visuaalista kokemusta ja sisällöllisesti sijoittuu anarkistisen zineperinteen jatkumoon. Täysi Käsi Oy julkaisee Oldénin teoksen vuonna 2021.

RIINA TANSKANEN

Riina Tanskanen (s. 1998) on tamperelainen taiteilija. Tanskanen tunnetaan parhaiten Tympeät tytöt -taidetilistä Instagramissa. Sille on kevääseen 2021 mennessä kertynyt yli 31 000 seuraajaa. Tussein ja vesivärein luoduissa taideteoksissaan Tanskanen käsittelee yhteiskunnallisia ja sosiaalisia ongelmia, kuten rasismia, seksismiä, seksuaalisuutta ja tyttöenergiaa. Instagram-tilin pohjalta luotu Tympeät tytöt -kirja julkaistaan elokuussa 2021

VILLE TIETÄVÄINEN

Ville Tietäväinen (s.1970) on palkittu niin Kriikitikin kannuksilla ja Vuoden Huiput kultahuipulla (2003) kuin Sarjakuva-Finlandialla (2012). Elokuussa 2021 ilmestyvä Harvennus on Tietäväisen kauan odotettu uusi sarjakuvaromaani. Iiro Küttnerin käsikirjoittama huikea arkeologinen dekkari tuo päivänvaloon toisen totuuden Nooan arkista ja ihmisen kyvyttömyydestä oppia virheistään.

Kansi: Juliana Hyrri

2 Sarjakuvakeskuksen kuulumisia

8 Uutisruutu

16 Vinjetisti: Pentti Järvelin

18 Juliana Hyrri

28 Essee: Tosipohjaisuus sarjakuvassa

36 Derf Backderf

46 Sarjakuvien myynnistä

50 Arkisto: Huutokaupat

52 Ajan vangit: Antonia Ringbom

54 Kuvan ja sanan jaksollinen järjestelmä

56 Vieraskynä: Juha Mäkinen

59 Arviot

78 Pienet lehdet

82 Sarjakuvaseuran kuulumisia

Ilmestyy neljä kertaa vuodessa.

Sarjainfo on Kultti ry:n jäsen.

Kiitos tuesta Opetus- ja kulttuuriministeriölle.

ISSN 0356-4967

Toimitus, kirja-arviot: sarjainfo@sarjakuvaseura.fi

Päätoimittaja: Aino Sutinen

Toimitussihteeri: Onni Mustonen

Ulkoasu ja kuvatoimitus: Ville Manninen

Pienlehdet: Otso Höglund

Osoitteenmuutokset: Utu Förbom

Sähköpostit muotoa etunimi.sukunimi@sarjakuvaseura.fi.

Avustajat tässä numerossa: Pii Anttonen, Ahma Hokkanen, Ville Hänninen, Satu Jaatinen, David Jakob, Heikki Jokinen, Pentti Järvelin, Vesa Kataisto, Reetta Laitinen, Kivi Larmola, Titta Lindström, Juha Mäkinen, Jarkko Nääs, Hannele Richert, Aasa Timonen, Reijo Valta, Miia Vistilä ja Kati Vuopala.

Sarjainfon kirjoittajat vastaavat itse mielipiteistään.

Paino: Waasa Graphics, Vaasa

Paperi: Edixion 100 g/m2 & 250 g/m2

YMPÄRISTÖMERKKI

MILJÖMÄRKT

Ilmoitushinnat:

Koko sivu 450 €, vuodeksi 1500 €

Puoli sivua (vaaka/pysty) 300 €, vuodeksi 1000 €

Bannerimainos (144 x 38 mm) 150 €, vuodeksi 500 € 144 x 38 mm

Pienlehti-ilmoitus (70 x 38 mm) 20 €

Kaikkiin ilmoituksiin kuuluu myös bannerimainontaa verkossa. Ilmoitushinnat vain verkossa: 1 vk 70 €, 1 kk 200 €. 3 kk 450 €

Julkaisija: Suomen sarjakuvaseura ry Sarjakuvakeskus, Porthaninkatu 9, 00530 Helsinki info@sarjakuvaseura.fi

Painotuotteet 4041 0822

Jarkko Nääs, peligraafikko, senior artist: Kun löysin Faith Hicksin nettisarjakuvat vuonna 2001, häkellyin siitä mahdollisuudesta, että netissä julkaistaessa ei tarvitse murehtia sivumääristä eikä painokuluista. Sen jälkeen olin hetken aikaa digifundamentalisti: nettisarjakuvat julkaistaan vain netissä, joten piirsin tarkoituksella sarjakuviani niin pienellä resoluutiolla, että niitä ei olisi mitään järkeä ikinä julkaista painettuna.

TEKSTI Aino Sutinen KUVITUKSET Pentti Järvelin

Sarjakuvaseura järjestää vuosittaiset Helsingin sarjakuvafestivaalit Suvilahdessa 4.–5.9., koronaturvallisin puittein rajoitusten mukaan. Kulttuuritapahtumia onkin odotettu. Teemoina ovat ajankohtaisesti “yhdessä” sekä sarjakuvaseuran 50-vuotisjuhla. Tervetuloa mukaan. Tässä lehdessä on ensimakuna festivaalien vieraiden Derf Backder n (Yhdysvallat, osallistuu etänä) ja Juliana Hyrrin haastattelut.

Kulttuurialan järjestöt ottivat kantaa valtion kulttuurirahoitukseen kaavailtuihin leikkauksiin yhteisessä kannanotossaan 10.5.2021. Ilman leikkauksiakin suomalainen kulttuurin tuki on jäljessä muista Pohjoismaista. Kulttuurissa on kaikki: “Valtio ja kulttuuri on rakennettu sanoin, kuvin ja sävelin, mielikuvituksesta ja haaveista.”

Miia Vistilä

Sarjakuva-alassa on hienoa, miten monenlaisia hommia voi tehdä, kun vaan tekemään ryhtyy, ja tekemällä oppii -asenne on sallittua. Olen piirtänyt, käsikirjoittanut, taittanut, kustantanut, myynyt ja markkinoinut sarjakuvia, kirjoittanut, järjestänyt tapahtumia ja esiintynyt niissä. Olen itse yllättynyt törmätessäni tavanomaisempaan työelämään, jossa onkin osa isompaa kokonaisuutta eikä itse vastaakaan kaikesta.

Myös sarjakuvaneuvos Kirsi Kinnunen huomautti valtion kääntäjäpalkinnon voittopuheessaan kulttuurin rahoituksen tärkeydestä, itseisarvoisena. Hän korostaa myös kulttuurivientiä ja -vaihtoa, ja kuinka pienessä maassa ja kielialueella erityisesti tarvitaan laajaa julkista tukea. Etukäteen ei voi tietää, mistä kauneimmat helmet syntyvät.

Molemmat ajatuksia herättävä tekstit on julkaistu sarjakuvaseuran verkkosivuilla, suosittelen lukemaan. Sarjakuvaseuran yksi perustehtävistä on 1970-luvulta asti ollut puolustaa alan etuja myös päättäjien edessä. Myös Mitta on täysi! -mielenosoitukseen eduskuntatalolla osallistuttiin kesäkuun alussa.

Kääntäjäpalkinto Kirsi Kinnuselle

Valtion ulkomaisen kääntäjäpalkinnon sai 25. toukokuuta tiede- ja kulttuuriministeriltä Kirsi Kinnunen. Kirsi Kinnunen on kääntänyt suomesta ja ruotsista ranskaksi kaikkiaan yli 90 teosta, suuri osa näistä sarjakuvia. Hän myös suomentaa, ja hän on vuosia toiminut suomalaisen sarjakuvan promoottorina Ranskassa, jossa asuu.

”Kirsi Kinnusen aktiivinen työ on avannut sarjakuvantekijöillemme ovia ranskalaisissa kustantamoissa, joissa Kinnunen tunnetaan ja joissa häneen luotetaan”, kulttuuriministeri Annika Saarikko totesi palkintopuheessaan. Palkinto on 15 000 euroa.

Sarjakuvaseura julkaisee Kirsi Kinnusen valtion kääntäjäpalkinnon pitkän ja ajatuksia herättävän kiitospuheen kokonaisuudessaan osoittessa sarjakuvaseura.

“Ranska on niin iso sarjakuvamaa, ja kilpailua on niin paljon, ettei siellä todellakaan ole mitään tarvetta jaella armopullia jonkun piskuisen Suomen taiteilijoille. Siellä julkaistaan töitä, jotka ovat tarpeeksi hyviä ylittääkseen valintariman.”

“Kaikilla on mahdollisuus ja kyky nauttia taiteesta ja jopa tuottaakin sitä omalla tasollaan, sillä minusta taide on laajasti ja yleisesti esteettinen elämys, se ei siis ole mikään eliitin etuoikeus. Taide on perusarvo, se on yhtä tärkeää kuin ilma ja vesi.”

“Suomi on pieni maa ja sen kulttuuri rikastuu kulttuurivaihdosta, mutta nykyajan mallisessa kansainvälisessä kilpailussa se ei selviä ilman julkista tukea. Olen sitä mieltä, että valtiovallan pitää päättää kertakaikkisesti, että suomalainen taide ja kulttuuri tarvitsevat itseisarvoisesti runsasta julkista tukea ruohonjuuritasolta lähtien. – – Taidetta ja kulttuuria ei siis pidä valjastaa kasvun ja tuottavuuden työkaluiksi, koska silloin taide menetetään ja sitä myöten koko oma itsenäinen kulttuuri.”

Kannanotto kulttuurin leikkauksiin

Suomen sarjakuvaseura on mukana Suomen arvostelijain liiton ja yhteensä 31 järjestön ja toimijan kannanotossa kulttuurin rahoituksen leikkauksia vastaan. Kannanotto korostaa kulttuurin periaatteellista merkitystä sekä myös sen taloudellisia ja työllistäviä puolia. Myös pohjoismaista kontekstia sivutaan – Suomi uhkaa jäädä muista Pohjoismaista entisestään jälkeen.

“Taiteen rahoitus vähenee ensi vuonna 17,5 miljoonaa euroa ja sitä seuraavana 23 miljoonaa euroa. – –Ajoitus säästöille on kuitenkin kehno, koska seuraukset voivat olla pahempia kuin 1990-luvulla. Tilastokeskuksen datan perusteella kulttuuri- ja taideala on yksi pahiten pandemiasta kärsineistä palvelualoista.”

“On aloitettava periaatteellinen keskustelu taiteen ja kulttuurin roolista suomalaisessa yhteiskunnassa. Veikkauksen tukema toiminta on ollut suomalaisen kulttuurin selkäranka. Yhteiskunta rakentuu yhteiselle toiminnalle ja taiteissa syntyville yhteisille kokemuksille. Kriisiajan jälkeen kulttuuri auttaa jälleenrakennuksessa luomalla osallisuutta ja merkityksiä.”

“Kulttuuri on myös merkittävä imagotekijä: ei turisteja Suomeen turpeella houkutella. Marginaalisena pidetyn taiteen tukeminen tarkoittaa nimenomaan valtavirran tukemista, sillä marginaalista nousevat kaikki uudet ideat. Sieltä leikkaaminen on erityisen lyhytnäköistä. – – Taide puhuttaa, keskusteluttaa, hykerryttää ja ennen kaikkea antaa happea. Ilman sitä ei ole oikein mitään.”

Koko teksti on julkaistu osoitteessa sarjakuvaseura.

VILLE TIETÄVÄINEN

Sarjakuva-Finlandia

Pauli Kalliolle

Valitsijadiktaattori Mato Valtonen nosti maaliskuussa Tampereella Sarjakuva-Finlandia-palkinnon saajaksi käsikirjoittaja Pauli Kallion ja 22 sarjakuvapiirtäjän kokoomakirjan Ammatti: käsikirjoittaja (Suuri Kurpitsa). Palkintosumma on 5 000 euroa.

”Paljon erilaista, mutta kuitenkin kaikilla on yhteinen tekijä, korostaen tässä sanaa tekijä. Kirjan tarinoihin on lähes aina piilotettuna isompiakin ajatuksia. Pienellä paneutumisella löytää monenlaisia oivalluksia.”

Sarjainfo onnittelee! Ehdolla raadin valitsemassa kärkikymmenikössä olivat myös seuraavat teokset: Edith Hammar: Homo Line (Förlaget)

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu –Kovaa menoa kiskoilla (Otava)

Tuisku Hiltunen: Kuutamo ja muita kertomuksia (Suuri Kurpitsa)

Karoliina Korhonen ja Anssi Vieruaho (toim.) ja yhdeksän sarjakuvantekijää: Katkenneita lankoja (Atena)

Kari Korolainen: Marjatta & Ilman Kinna (Kirjokansi)

Timo Mäkelä: Korpit ja muita kertomuksia (Täysi

Käsi ja Arktinen Banaani)

Viivi Rintanen: Sarjakuvaterapiaa ja muita kertomuksia hulluudesta (Suuri Kurpitsa)

Samson: Musta hevonen – Vuokrakolmio Bermudalla (Egmont)

Tiitu Takalo: Memento mori (WSOY)

Limingan taidekoulun opettaja Tessa Astre vastaanotti Sarjakuvateko-palkinnon jättisiveltimen.

Vuoden sarjakuvateko

-palkinto Liminkaan

Sarjakuvan ammattilaisten Sarjakuvantekijät ry ojensi toukokuussa virtuaalisten Tampere Kuplii -festivaalien yhteydessä vuosittaisen Sarjakuvatekopalkintonsa 20 vuotta täyttäneelle Limingan taidekoulun sarjakuvalinjalle.

“Kahden vuosikymmenen aikana sarjakuvalinjalla on opiskellut suuri määrä sarjakuvien tekemisestä kiinnostuneita nuoria ja myös vanhempia taiteilijoita, joiden joukossa on useita tunnetuiksi tulleita sarjakuvantekijöitä. – – Limingan sarjakuvalinja on luonut oman linjansa opetuksessa ja kasvattaa nimenomaan taiteilijoita, sekä kannustaa kokeilemaan ja rikkomaan rajoja.”

Kauneimmat kirjat

Suomen kirjataiteen komitean Kauneimmat kirjat -kilpailussa on vuoden 2020 kauneimmiksi kirjoiksi valittu Edith Hammarin Homo Line (Förlaget) ja Kaisa ja Christo er Lekan Russian Diaries (Absolute Truth Press).

Homo Linen perusteluissa kerrotaan muun muassa: “Homo Linen tyyli on ihanan levoton ja kursailematon. – – Vaikka kuvista tulee lukuähky, tarina kantaa sivu sivulta groteskiudellaan. On uskallettu tehdä täsmälleen oman näköistä sarjakuvaa. Tällaista tehdään aivan liian vähän.”

Russian Diariesista taas mainitaan: “Lokikirjamerkinnät yhdistyvät matkalla syntyneisiin luonnoksiin ja karttoihin, muistikirjan näköispainoksena esitetyn ilmaisuvoimaisen kuvituksen maalatessa lukijan eteen vauhdikkaita tuokiokuvia.

Lekat saivat Russian Diariesista myös Gra an graafisen suunnittelun Hopeahuippu-palkinnon: “Pakkauksesta lähtien kekseliäs, lempeä ja ihanan outo sarjakuvaromaani, joka houkuttaa lukemaan.”

Helsingin sarjakuvafestivaalit

syyskuussa

Tänä vuonna Suomen sarjakuvaseura ry viettää 50-vuotisjuhlavuottaan, minkä kunniaksi festivaalien teemana on yhteisö. Vuoden 2021 Helsingin sarjakuvafestivaalit järjestetään neljättä kertaa Suvilahden alueella Kattilahallin ja Tiivistämön tiloissa 4.–5.9.2021. Vieraina ovat muun muassa Emmi Nieminen , Derf Backderf (Yhdysvallat), Juliana Hyrri , Janne Kukkonen, Riina Tanskanen ja Ville Tietäväinen. Tapahtumaan on vapaa pääsy, tervetuloa. Lisätietoa festivaaleista on Sarjainfon sivuilla 4–5 ja osoitteessa sarjakuvafestivaalit.

Porin festivaalit elokuussa

Porin sarjakuvafestivaalit järjestetään 27–28.8 Porin kirjastolla. Esiintyjinä ovat ainakin Elli Oravainen, Petri Hiltunen , Jouko Ruokosenmäki ja Jaana Suorsa. Ohjelmassa on muun muassa kirjanjulkistuksia, tekijähaastatteluja, paneelikeskusteluja, sarjakuvamyyntiä, näyttelyitä ja sarjakuvaelokuva. Sarjakuvantekijät ry pyrkii myös järjestämään ammattilaisohjelmaa.

» porinsarjakuvafestivaalit.wordpress.com

Karjalan sanakirja sarjakuvana

Kielitieteilijä Katerina Paalamon ja sarjakuvataiteilija Sanna Hukkasen luoma Adaman gruunu -sarjakuvasanakirja kolmella karjalan kielen murteella ilmestyi toukokuussa Karjalan Sivistysseuran kustantamana. Kirjan luvataan tuovan karjalaisten satujen taikaa lasten maailmaan, ja kaikenikäiset voivat opetella kirjasta karjalaa. Sanna Hukkanen tunnetaan myös pitkäaikaisesta sarjakuvatyöstään suomalaisugrilaisten vähemmistökielten parissa.

Apurahoja

WSOY:n kirjallisuussäätiö myönsi apurahoja huhtikuussa. Sarjakuvataiteelliseen työskentelyyn sen saivat Taina Hakala (5 000 €), Juliana Hyrri (3 000 €), Lauri Lassila ja työryhmä (3 000 €), Hanneriina Moisseinen (4 000 €), Kari Puikkonen (6 000 €) ja Tiia Salmelin (3 000 €).

Taiteen edistämiskeskuksen kirjastoapurahat myönnettiin toukokuussa. Sarjakuvataiteilijoina sen saivat Harri Filppa (7 500 €), Kivi Larmola (11 500 €), Mika Lietzén (7 500 €) ja Emmi Valve (11 500 €). Toukokuussa myönnettiin myös 11 707 euron suuruiset näyttöapurahat: sen saivat Kristian Huitula ja Kivi Larmola.

Suomen Kulttuurirahaston maakuntarahastoista työskentely- tai kohdeapurahoja saivat Kari Korolainen (13 000 €), Emmi Nieminen (15 000 €), Anna Sailamaa (13 000 €), Marko Turunen (13 000 €) ja Kai Vaalio (4 500 €).

Grafian myöntämistä Kopiosto-apurahoista työskentelyapurahan saivat Juho Fossi (4 000 €), Karissa Laine (4 000 €), Samuli Lintula (4 000 €), Niko-Petteri Niva (4 000 €), Pekka Rahkonen (3 000 €) ja Emmi Valve (2 000 €).

Porvoon kaupunki myönsi apurahat Filippa Hellalle (3 000 €) ja Emmi Valveelle (1 700 €).

Tympeille tytöille onnistunut joukkorahoitus

Riina Tanskasen Tympeät tytöt -taidetili on kerännyt paljon suosiota Instagramissa. Feministinen projekti keräsi Mesenaatti-joukkorahoituspalvelussa 38 790 euron rahoituksen Tympeät tytöt – aikuistumisriittejä -sarjakuvakirjalle, jonka julkaisee Into elokuussa 2021.

Riina Tanskanen on myös vieraana Helsingin sarjakuvafestivaaleilla 4.–5.9.

Joukkorahoitus on viime vuosina Suomessakin yleistynyt kulttuurin tukemisen malli. Lain mukaan tuen on oltava aina vastikkeellista. Parhaimmillaan joukkorahoitus on erittäin toimiva muoto ja lisä taiteen rahoituksen kentälle. Se vaatii kuitenkin aina paljon valmistelutyötä, ja jokainen kampanja ei pääse tavoitteeseensa.

Valiosarjat oy konkurssiin

Toiminimellä Arktinen Banaani runsaasti sarjakuvia julkaissut Valiosarjat oy on asetettu konkurssiin tammikuussa 2021. Konkurssipesän kontolle jäi kymmenien tuhansien eurojen edestä maksamattomia tekijänpalkkioita ja rojalteja. Velkojien joukossa on myös Suomen sarjakuvaseura. Arktinen Banaani jatkaa julkaisutoimintaa Harto Pasosen uuden yrityksen Goodseller Finland oy:n toiminimenä.

Wanhat lehdet

– Erkki Pirtolan artikkelista “Munalla kuolemaa kalloon”, aiheena Robert Crumb, Sarjainfo 2/91.

Muualla sanottua

“Green sai inspiraationsa, kun hän yritti löytää sopivaa lääkitystä masennukseen ja ahdistukseen. ‘Minulle sarjakuva kertoi mielialalääkkeistä, mutta taide on monitulkintaista. Ihmiset tuovat siihen omat mielleyhtymänsä.’ – – ‘Rehellisesti sanoen se tekee nöyräksi. En yrittänyt tehdä siitä mitään isoa. Se oli vain sarjakuva.”

– Yhdysvaltalainen sarjakuvantekijä K.C. Green kertoo vuonna 2013 piirtämästään Gunshow-verkkosarjakuvasta Iso Numero -lehdessä (helmi–maaliskuu 2021, käännös oklahomalaisesta Curbside Chronicle -lehdestä). Sarjakuvasta tuli myöhemmin tunnettu meemi.

"Eeti", julkaistu Kannus-lehden numerossa 30 (4/1986).

Työtä, terapiaa ja koiranelämää

Pitkän linjan itsenäinen sarjakuvantekijä Matti Viskari on kuollut. Viipurissa syntynyt Viskari (1937–2021) teki työuransa kirjapainoalalla. Hänen sarjakuvistaan tunnetuin on skotlanninterrieri Eetin koiranelämästä kertonut sarja, joka ilmestyi Kirjatyössä (1984–89) ja useissa muissa lehdissä. Eetistä oli tarkoitus tehdä myös animaatio.

Piirtämisen Viskari aloitti jo varhain, mutta ammatiksi siitä ei ollut. Apu-lehti ei innostunut hänen pilapiirroksistaan vuonna 1958, joten vaihtoehdoksi tuli painoala. Piirtäminen jäi toviksi, mutta kun sarjakuvat alkoivat nousta laajemmin esille yhteiskunnallisessa keskustelussa, hän aloitti uudelleen. J. Gutenberg-sarjakuva ilmestyi 1970 Paragonin työntekijöiden lehdessä ja myöhemmin Kirjatyössä.

Viskari oli mukana Iloisten kuvien piirtäjien päivillä Jyväskylässä 1973. Elämä oli menossa tuolloin liiankin iloiseen suuntaan, joten parantaakseen elämänhallintaansa Viskari keskittyi jälleen piirtämiseen ja sai sen avulla asiansa kuntoon.

Viskari osallistui Kemin sarjakuvakilpailuun sarjalla “Reformi”. Se ei sijoittunut, mutta julkaistiin kilpailualbumissa X-Dreams (1983).

Viskarin satiiristen sarjojen aiheet liittyivät usein historiaan, varsinkin politiikkaan ja sotaan. Hän tulkitsi esimerkiksi Raamattua Kärki-lehdessä ilmestyneellä sarjallaan Hands. Kärjessä ilmestyi myös Viskarin terapiasarjakuva, eräänlainen päiväkirjasarja, joka käsitteli kirjatyöläisen arkea ja perhe-elämää. Kannuksessa (1/87) julkaistu “Tasavaltautopia” oli vasemmistolainen näkemys Suomen vaihtoehtoisesta kohtalosta, mikäli Lenin olisi elänyt pitempään kuin Stalin eikä Suomi olisi joutunut sotiin.

Kulmikas piirustustyyli on hyvin tunnistettava. Monet hänen sarjoistaan ovat kuvasarjatyylisiä ja tekstipainotteisia. Nihkeäksi kokemansa palautteen vuoksi Viskari ei arvostanut Kemin kilpailun eikä Suomen sarjakuvaseuran asenteita, vaan kutsui niitä ”kuppikunniksi”. Osallistuminen Helsingissä järjestettyihin piirtäjäpäiviin 1979 viimeisteli kuitenkin

Eeti-sarjan lopulliseen asuunsa. Viskari viihtyi parhaiten omissa ympyröissään Forssassa, jonne hän muutti eläkevuosikseen.

Hän kävi ahkerasti kirjeenvaihtoa muutamien sarjakuva-alaa tuntevien ihmisten ja potentiaalisten kustantajien kanssa. Neuvottelut päättyivät monesti siihen, että Viskari olisi halunnut myös palkkion sarjoistaan. Julkaisijoita kuitenkin löytyi, Kirjatyön, Kannuksen ja Kärjen ohella muun muassa Sarjainfosta, Sarjarista, Kitsaasta ja Pahkasiasta.

Helsingin miljöö oli Viskarin suosikkiaiheita, kuten myös lapsuuden sarjakuvasankarit. Hän päivitti esimerkiksi Pekka Puupään ja Pätkän seikkailuja ja muisteli nuoruuttaan pitkässä Miko-projektissaan. Sarjakuvien ohella Viskari harrasti maalausta ja kirjoitti mielipidekirjoituksia paikallislehtiin.

Kiitokset Timo Kokkilalle taustatiedoista ja kuvanäytteistä.

Ylhäällä: Tarinasta “Tasavaltautopia”, julkaistu Kannus-lehdessä 1/87.

Keskellä: Omakuva vuodelta 1974.

Alhaalla: J. Gutenberg vuodelta 1972.

Pirunmoinen piirtäjä

Kaoottisilla, vimmaisilla ja visvaisilla sarjoillaan jopa Robert Crumbin ällistyttänyt yhdysvaltalainen

S. Clay Wilson menehtyi helmikuussa. Sekavien työpaikkakokeilujen jälkeen Wilson (1941–2021) päätyi San Franciscoon 1967. Crumb pyysi hänet mukaan perustamaansa Zap Comics -lehteen, jota Wilson avusti siitä lähtien säännöllisesti. Hänen seksityöläisiä, prätkäjengejä ja piraatteja pursuavat elostelusarjansa yllyttivät muita tekijöitä yrittämään ylittää Wilsonin sarjojen törkeydet.

”Minulla on sairas viehtymys poikkeavuuksiin, ja tykkään piirtää niistä sarjakuvia. Se on kivaa. Siinä olisi revittävää psykiatrille”, Wilson kuvaili tyyliään. Hänen esikuvansa ulottuivat EC:n kauhusarjoista

Carl Barksin ankkoihin.

U-sarjojen legenda Wilson sanoi tavoitteensa olleen ryhtyä lastenkirjojen kuvittajaksi, kunnes LSDtripit käänsivät hänen päänsä. Myöhemmin Wilson kuvittikin Grimmin ja Hans C. Andersenin satuja –ja William S. Burroughsia. Hänen alter egonsa oli ruutupöksyinen, Tree Frog -olutta kittaava pirulainen, The Checkered Demon.

Alkoholista, huumeista ja Harley Davidsoneista Wilson nautti enemmän kuin mikään laki sallii, ja se kävi lopulta kohtalokkaaksi. Vuonna 2008 hän sai sekavissa olosuhteissa aivovamman, joka teki hänestä työkyvyttömän loppuelämäkseen. Samalla kun hän vetäytyi hiljaisuuteen, Wilsonin runsaan tuotannon maine vain kasvoi. Hänen ainoa suomennettu sarjansa on Matkamurhaaja (Tapiiri 2/84).

Comics as Culture -teoksen esilehtikuvitusta

Robert C. Harveyn piirtämänä.

Populaari professori

Merkittävä populaarikulttuurin tutkija, yhdysvaltalainen professori Milton Thomas Inge on kuollut. Inge (1936–2021) oli pioneeri populaariaiheiden tuomisessa akateemisiksi tutkimuskohteiksi. Alkujaan hän haaveili sarjakuvantekijän urasta, mutta rakkaus kirjallisuuteen ja halu opettaa voitti. Vanderbilt Universitysta tohtoriksi väitellyt Inge piti vuonna 1968 Michigan State Universityssa ensimmäisen kurssinsa amerikkalaisesta huumorista ja käytti opetusmateriaalina sarjakuvia.

Myöhemmin Inge jatkoi Virginia Commonwealth Universityssa laatien esseitä sarjakuvista. Lopputuloksena oli uraauurtava teos Comics as Culture (1990). Hän oli Popular Culture Associationin perustajajäseniä. Toinen merkittävä Ingen tutkielma on kolmiosainen Handbook of American Popular Culture. Tutkimustyönsä ohella Inge luennoi amerikkalaisesta kulttuurista 18 eri maassa. Hän vieraili myös Helsingin yliopistossa 1996 Renvall-instituutin järjestämässä populaarikulttuuriseminaarissa. Ingen aiheena oli metasarjakuva (Sarjainfo 91).

Kaikkiaan kirjallisuustieteilijä Inge kirjoitti tai toimitti yli 60 teosta. Niihin lukeutuvat kirjat William Faulknerista, Truman Capotesta, Mark Twainista, Walt Disneystä, Charles M. Schulzista sekä artikkelikokoelma Anything Can Happen in a Comic Strip. Hänen ja muiden sarjakuvaopettajien elämäntyöstä kertoo historiikki The Secret Origins of Comics Studies (2017). Popular Culture Association jakaa vuosittain M. Thomas Ingen palkintoa ansioituneille sarjakuvatutkijoille.

Rienaava riimittelijä

MAD-lehden veteraanien rivit harvenevat edelleen. Nyt lähtövuorossa oli Frank Jacobs (1929–2021). Hän kirjoitti juttuja yli 300 numeroon vuosina 1957–2014. Armeijan lehdestä ja mainosalalta huumoriin ponnahtaneen amerikkalaisen Jacobsin erikoisalaa olivat erilaiset kirjallisuus-, runo- ja artikkelisatiirit, kuten sarjakuvahahmojen nekrologit. Hänen tunnetuinta työtään oli esimerkiksi musikaalien sanoitusten parodiointi.

Kaikkia ei lyriikoiden vääntely huvittanut. Irving Berlin ja muut oikeudenomistajat haastoivat MADin töidensä pilkkaamisesta oikeuteen 1961. Tuomari totesi, ettei Berlinillä tai kenelläkään muulla ole yksinoikeutta jambisen pentametrin käyttöön ja juttu ratkesi lehden eduksi.

Uuden ja vanhan pop-kulttuurin täydellisesti hallinnutta Jacobsia ylistettiin MADin parhaaksi kirjoittajaksi, joka osasi vääntää korkealaatuista pilkkaa kaikista mahdollisista aiheista.

Tuolin mietteitä

Pentti Järvelin on tuottelias pienlehteilijä, lehtien toimittaja, tubettaja ja skeittaaja.

TEKSTI Aino Sutinen

AS: Hei Pentti Järvelin! Esittelisitkö itsesi?

PJ: Moikka Aino! No mun nimi on Pentti ja mä herään joka aamu klo 6.06 – arkena herätyskellolla ja vapaapäivinä ilman. Mulla ei ole autoa, lävistyksiä tai sopivaa lippalakkia. Mä hengästyn, hikoilen ja nauran päivittäin. Välillä mut valtaa pelko siitä, etten mä riitä tai kelpaa. Jos mun pitäisi syödä loppuikäni pelkästään yhtä ruokaa, niin se olisi mun äitin tekemää sienikastiketta, uusia perunoita ja fetasalaattia.

AS: Olet muutaman vuoden tehnyt Puntti Virveli

-nimimerkillä hauskaa Tuoli-sarjakuvaa, jota voi lukea esimerkiksi pienlehdissäsi, Issuussa ja Kuti-lehdessä. Miten sarjis itsekseen puhelevasta huonekalusta syntyi? Mihin suuntaan Tuoli on menossa?

PJ: Mulla on semmonen Petja-niminen kaveri, joka on tehnyt itelleen todella erikoisia tatskoja. Kuusi vuotta sitten mä selitin kaverille yhestä Petjan tatskasta. Siinä on tuoli, jossa lukee pöytä: selkänojassa “pö” ja istuinosassa “ytä”. Piirsin puheeni tueksi kuvan tatskasta, jotta kaveri ymmärtäisi, kuinka upee juttu on kyseessä.

Pari päivää tän jälkeen liikuttelin kynää paperilla päämäärättömästi ja aloin piirtämään Petjan tatuoinnista inspiroituneena tuoleja ja niille erilaisia ilmeitä. Sitä tuolien täyttämää paperia katsoessani tajusin, että tässähän tää kaipaamani sarjishahmo nyt on.

Tuntui alusta alkaen luonnolliselta, että Tuoli elää keskellä kaupunkia ihmisten ympäröimänä, mutta ei koskaan tapaa ketään. Jat kossa Tuoli käpertyy entistä syvemmälle kuoreensa ja porautuu pohdinnoissaan perimmäisten kysymysten ytimeen.

AS: Sanoit että työsi sosiaalialalla vaikuttaa maailmankuvaasi merkittävästi. Tuoli-sarjiksetkin ovat aika yhteiskunnallisia.

PJ: Tuolin pohdinnat liittyy usein sellasiin asioihin, joihin oon työni kautta törmännyt: syrjäytyminen, päihteet, pahoinvointi, arjenhallinta ja ihan vaan se, kuinka kummallinen paikka tää maailma on.

AS: Olet toimittanut skeittikulttuurilehtiä (pitkään jatkunut Hai Jump ja myös Katupöly) hauskasti leikkaa ja liimaa -tekniikalla. Niissä on juttuja, valokuvia, kuvituksia ja sarjakuvia esim. skeitti- ja taide- ja yhteiskunnallisista aiheista, mahtava meininki. Onko käsin tekeminen ja oma kulttuuri nimenomaan lehden muodossa sinulle tärkeää?

PJ: Käsin tekeminen on selkeetä ja konkreettista, eikä mulla ole koskaan ollut lehtien tekoon liittyviä tietokoneohjelmia tai osaamista. Lehtien tekeminen on mulle asioiden todeksi tekemistä. Digitaaliset asiat tuntuu epäselviltä ja katoavilta. Lehti on hyvä formaatti ja se näyttää hyvältä kaikkialla: vessassa, ruo-

kapöydällä, sängyllä, sohvalla, bussin penkillä, autossa, pyörän tarakalla... Lehti on aina paikallaan.

AS: Mistä sarjakuvista inspiroidut?

PJ: Sarjakuvat piristää, sivistää, viihdyttää ja pistää miettimään, mutta ei ne inspiroi mua sarjakuvia tekemään. Jos luen sarjakuvia sarjakuvantekijänä, niin tunnen lähinnä alemmuutta, kun ne muitten teokset tuntuu aina niin oivaltavilta ja hienoilta ja oma tekeminen niihin verrattuna joltakin vähäpätöseltä räpeltämiseltä.

Esimerkiksi Jyrki Nissisen sarjiksiin ja Ville Pirisen Yhesti yhes paikas -sarjaan sukeltamalla päivä paranee aina noin 75%.

AS: Mitä sinulla on työn alla nyt?

PJ: Oon nyt justiinsa saanut uuden Tuoli-sarjiksen käsikirjoituksen valmiiksi. Yleensä idea sarjikseen tulee yllättäen arjen keskellä, mutta tällä kertaa kokeilin sellasta taktiikkaa, että kirjotin viikon ajan pari tuntia päivässä ajatuksia paperille. Aluksi se näytti siltä, että vihkon sivut täyttyy vain irrallisista ajatuksista, havainnoista, sutkautuksista ja kysymyksistä, mutta neljännen päivän jälkeen sieltä rupes löytymään punainen lanka. Kasasin niistä palasista esseen ja sitten jaoin sen noin viiteenkymmeneen ruutuun, joihin alan seuraavaksi hahmottelemaan visuaalista tarinaa. Se teksti käsittelee pahoinvoinnin syitä ja se visuaalinen puoli sitten varmaan jotakin muuta. Se ilmestyy syssymmällä.

Pentti Järvelinin kuvituksia on sivuilla 7, 28, 46 ja 56.

Lapset sumussa

Juliana Hyrri piirtää lapsuuttaan tarinoiksi. Tästä luukusta näkyy Karvinen, tästä uni, tästä...

TEKSTI Ville Hänninen VALO KUVA T David Jakob

juliana Hyrrillä on monta rautaa tulessa. Kalle, kaneli ja kipsi -lastensarjakuvakirja käsikirjoittaja Pauli Kallion kanssa on tekeillä, se ilmestyy syksyllä. Tämän vuoden mittaan Hyrri on tehnyt myös kolmisivuisen tarinan Harri Römpötin syksyllä ilmestyvään haastattelukirjaan, Improbatur-lehteen sivun sarjakuvia ja Espoon Keran halleille tilallisen maalauksen, Hesingin Sanomien mukaan ”valoisan sisäkuvan pimeään toimistoon”.

– Keran hallit ovat purku-uhan alla, joten me Concreate Urban Art Festivalin taiteilijat pystyimme käyttämään kunnolla tilaa. Maalaus oli niin iso, että se täytti lattian, katon ja kahta seinää. Toisin kuin ajattelin, ihmiset ovat astuneet huoneeseen rohkeasti ja kävelleet maalauksen päältä. Teoksesta tuli vähän vahingossa immersiivinen, mikä on hauskaa.

Vinkkejä tosin maailmaan mahtuu. Jokainen tekee luontonsa mukaisesti. Peter von Baghin kuuluisan teesin mukaan aina kun tuntuu, ettei kirja oikein etene, kannattaa aloittaa uusi kirja.

Hyrri tunnistaa ajattelun eikä pelkää itsensä liiallista hajottamista.

– Ainakin tässä vaiheessa uraani olen tehnyt innostuneesti kaikkea muutakin kuin sarjakuvia. Identiteettini on kuvantekijän, mihin liittyy sarjakuvien lisäksi kuvituksia, maalauksia, seinämaalauksia ja vaikka mitä minun puolestani.

“jos sarjakuvassa ei ole kunnon jännitettä, se ei kiinnosta ketään.”

– Tällaiset hankkeet tuntuvat hauskoilta. Siksi suostun, kun kysytään. Se antaa voimia ja innostaa.

– Mutta oikeasti mun pitäisi vain piirtää seuraavaa kirjaani. Osaan aika hyvin mitoittaa asioihin kuluvan ajan, mutta jotkin jutut vaativat enemmän aikaa kuin toiset. Varsinkin ne ihan omat.

Kokonaan itse tehdyissä sarjakuvissa on mukana koko sielullaan ja ruumiillaan. Erilaiset vaiheet ja kriisitkin ovat välttämättömiä.

– Jos sarjakuvassa ei ole kunnon jännitettä, se ei kiinnosta ketään. Varsinkaan: se ei kiinnosta mua. Sarjakuvakirjan tekeminen on niin pitkä urakka, että työ on pakko pitää elossa.

Hyrri sanoo hahmottavansa kokonaisuuden ja tietävänsä tapahtumien kulun ja kertomajärjestyksen. Nyt pitäisi vain piirtää.

– Mutta ei noin mekaanisesti voi toimia! Kun ei ole suuria epäselvyyksiä, olen tarttunut niihin yksittäisiin kohtiin, joihin vielä liittyy hirveästi kysymysmerkkejä. Voi olla, että tämä tapa aiheuttaa enemmän stressiä.

Professori Esa Väliverronen kirjoitti aikoinaan, että jos jokin tutkimukseen liittyvä ongelma tuntuu vaikealta, sen siirtäminen ei ole välttämättä typerää. Voihan olla, että kaikki ratkeaa jotenkin, ja silloin vetkuttelu osoittautuukin järkeväksi ja tekemättäjättäjä on suuri ajattelija. Eli veteen kannattaa kahlata altaan matalasta päästä.

– Muistan, kun puhuin asiasta Hagelbergin Matin kanssa joitain vuosia sitten. Hän vihjaisi, että kannattaa ehkä valita joko-tai, niin pystyy keskittymään paremmin ja tekemään asioita pitkäjänteisemmin. Ehkä. Mutta minä saan monenlaisten asioiden tekemisestä voimia, ja isoja töitä voi vältellä tekemällä pieniä, jotka valmistuvat nopeammin. Aina etenee jossain ja kehittyy huomaamatta. Toki esimerkiksi maalaaminen ja sarjakuvapiirtäminen ovat hyvin erilaisia ilmaisumuotoja, mutta minusta nekin tukevat toisiaan.

Valitsee Hyrri jatkossa sitten jokon, tain tai ei kumpaakaan, Hagelbergin merkitys Hyrrin uraan on ollut suuri. Hyrri havahtui sarjakuvien lumovoimaan kunnolla vasta aikuisena, kun hän opiskeli Aalto-yliopistossa taidekasvatusta. Sitä ennen takana oli opintoja muun muassa Hyvinkään taidekoulussa, Laajasalon opistossa ja Saimaan ammattikorkeakoulussa.

Hyrri opiskeli ensin Karri Laitisen sarjakuvapedagogiikan kurssin. Se innosti alaan, ja Hyrri päätti hakea Hagelbergin vetämän sarjakuvan sivuainekokonaisuuden opiskelijaksi vuosille 2015–2016. Siellä alkoi syntyä esikoiskirja Satakieli joka ei laulanut. – Aluksi tein pitkää tarinaa, mutta se ei toiminut. Eeva Meltion Pedot innosti kokeilemaan lyhyttä muotoa.

Meltion lisäksi Hagelbergin vetämässä kokonaisuudessa ovat opiskelleet monet muutkin kiinnostavat nykysarjakuvan tekijät, esimerkiksi Anna Sailamaa, Hanneriina Moisseinen, Suvi Ermilä ja Susanna Kesänen. Hyrri kehaisee Hagelbergin tapaa opettaa.

Juliana Hyrri teki lähivuosina purettaville Keran halleille tilallisen maalauksen.

Se oli osa keväistä Concreate Urban Festivaalia Espoossa.

– Hän suhtautuu kaikkiin tasaveroisesti eikä valikoi. Matti kommentoi taidetta suoraan mutta lempeästi, samastuu ihmisten tunnetiloihin ja aistii taitavasti kiusallisuuden ja vaikean olon tunteita. Matti ei painosta, kurssilla ei ole pakko olla mitään. Luulen, että se vapauttaa.

– Matti esittelee kursseillaan myös paljon sarjakuvan mahdollisuuksia ilmaisumuotona. Mitä kaikkea on ja voisi olla. Minäkin havahduin siihen.

Vaikuttava esikoinen • Satakieli joka ei laulanut (Suuri Kurpitsa, 2019) sai jopa poikkeuksellisen hyvän vastaanoton. Kustantamo otti siitä toisen painoksen, ja lehdet kirjoittivat teoksesta hyvin positiivisesti. Viime vuonna Satakieli joka ei laulanut sai Suomen arvostelijain liiton Kritiikin Kannukset -palkinnot vuoden aikana tapahtuneesta taiteellisesta läpimurrosta. Sarjakuvataiteilijoista palkinnon ovat aiemmin saaneet Sami Toivonen ja Ville Tietäväinen.

Perusteluissaan Kritiikin Kannukset -raati kirjoittaa muun muassa: ”Arto Melleri kirjoitti aikoinaan nuoruudesta, siivekkäästä ja verisestä. Juliana Hyrrin kuvaama lapsuus on veristä mutta siivetöntä. Lapsilla ei ole täyttä valtaa elämäänsä. He ovat aktiivisia toimijoita ja ympäröivää maailmaa kuvataan heidän havaintojensa kautta, mutta monille tapahtumille he eivät mahda mitään. Silloinkin kun mahtaisivat, asiat vain sattuvat. Mikä sen kauheampaa kuin arkipäiväisyys, mikä sen hirveämpää kuin seurata vierestä. Lapsuuden avainkokemukset vaikuttavat voimakkaasti koko myöhempään elämään.”

Hyrri tekee tarinoissaan suhteellisen tavanomaisista mutta perimmäisistä kokemuksista taidetta, outouttamalla ja elävöittämällä. Satakieli joka ei laulanut kertoo voimattomuuden tunteiden lisäksi viattomuudesta, väkivallasta ja häpeästä. Lapsuuteen Hyrri paneutuu uudessa, vielä nimeä vailla olevassa kirjassaankin, joka ilmestynee ensi keväänä.

Satakieli joka ei laulanut kuvaa maailmaa lasten ja nimenomaan tyttöjen silmin.

Juliana Hyrri teki Läskimoosekseen yksisivuisen ”cover”-sarjakuvan vuonna 2017. Alkuperäinen käsikirjoitus oli Matti Hagelbergin.

– Saamani palaute vaikutti paljon. Tajusin, että nämä eivät ole vain yksityisiä pohdintojani, vaan ihmiset voivat samastua ja elää tarinoiden mukana, koska hekin ovat jollain tavoin eläneet monet tilanteista tai kokeneet vastaavia tunnetiloja. Siksi olen halunnut jatkaa samalla polulla.

Satakieli joka ei laulanut syntyi pitkällä ajanjaksolla, mikä tuo tarinoihin riemukasta mutta hallittua tyylillistä vaihtelua. Ratkaisu ”korostaa piirrostyylein sitä, että kertomusten voi tulkita olevan hiukan eri vaiheista lapsuuden latenssiaikana”, kirjoitin aikoinaan Aamulehden kritiikkiin.

Kirjan nimikkotarina esimerkiksi kuvaa kahta tyttöä, jotka pelastavat linnunpoikasen, ja sitten kaikki menee aivan pieleen.

kaalta, että muistan siksi varhaislapsuuttani yllättävän tarkasti. Minulla oli oma huone ja muistan sen yksityiskohtaisesti ja varsinkin, miten paljon pelkäsin raollaan ollutta kaapin ovea. Ajattelin, että noita tulee sieltä huoneeseen...

– Muistan myös, miten söin salaa pähkinöitä, jotka olin löytänyt kaapista. Kun äitini tuli, menin niiden kanssa piiloon. Äitini löysi minut, ja se oli noloa! Kuten tästä kuulee, olin hyvin nuori. Mutta se kaikki jäi mieleen kytemään.

“teen uusiksi ja uusiksi, kunnes tunnen paperilla asti, että nyt osuu.”

– Se pohjautuu omaan muistooni. Kokemus jäi vainoamaan, ja epätietoisuuden tunne nousi usein mieleeni. Purin ajatukset sarjakuvaksi ja kun se valmistui, aloin hapuilla vastaavia kokemuksia mieleeni. Pohdin, että kyllä näistä kirjan saisi.

– Kun nyt katson Satakieltä joka ei laulanut, siinä on paljon ratkaisuja, joita en enää tekisi. Mutta se oli prosessina tärkeä. Nyt pelottaa enemmän. Mitä jos sarjakuva ei olekaan yhtä koskettava itsellenikään kuin ensimmäinen? Mutta miten muuten voi elää... otatko lisää kahvia?

Otan. Onko tärkeää, että sarjakuva koskettaa? – Minulle on. Riittävä tunnetaso on välttämätön, jotta nautin tekemisestä itse. Elän tarinoita ja eläydyn niihin. Sarjakuvien tekeminen on niin hidasta, että koko ajan pitää onnistua uudelleen pääsemään erityiseen maailmaan ja rakentamaan sitä. Muuten tulee läpipiirtämisen tuntu. – Saan itseni usein kiinni siitä, että imitoin piirtämiäni ilmeitä. Toistan tarinan tekoja ruumiillani. Teen uusiksi ja uusiksi, kunnes tunnen paperilla asti, että nyt osuu.

Venäläiset sadut ja Karvinen • Hyrri syntyi vuonna 1989 Virossa, Kohtla-Järven venäjänkielisessä kunnassa. Hänen vaarinsa suku oli inkerinsuomalaisia. Kun Hyrri oli vähän vaille nelivuotias, hänen perheensä muutti Suomeen.

– Ehkä elinympäristön muutos tuntui niin voimak-

Tarinassa ja Hyrrin sarjakuvissakin ilmenevä hiukan absurdi, unenomaisella tavalla häilyvä ja arvaamaton kerronta tuo mieleen venäläiset sadut, sekä niiden kuvakielen että ennen kaikkea tunnelman. Siihen sisältyy niin raskasta kepeyttä kuin lempeää inhimillisyyttäkin.

– Kyllä ne ovat jollain lailla vaikuttaneet, vaikka eivät tietoisesti. Katsoin lapsena hyvin paljon venäläisiä piirrettyjä, ja mulle luettiin venäläisiä satuja. Erityisesti mieleen on jäänyt Juri Norsteinin kaunis Siili sumussa. Siili ei oikein tiedä, mihin on menossa ja kulkee vain hukassa olevana.

Elämän ensi (no, myöhempienkin) askelten kuvia nämäkin. Hyrri kuvaa lapsuuttaan aika tavalliseksi. Mutta mitä enemmän vanhoja muistelee, sitä enemmän niitä muistaa.

– Kertomusten tekeminen ei edellytä syviä traumoja. Lapsuuteni valokuvissa nauran ja hymyilen, minulla oli selvästi enimmäkseen mukavaa. Nykyään en todellakaan ole kuvissa luonteva, mutta silloin olin. Hyrri sanoo, ettei ollut lapsena erityisen lahjakas piirtäjä. Äiti kehui tietysti, mutta hän tiesi omat puutteensa liiankin tarkkaan. Tekemistä se ei kuitenkaan hidastanut.

– Olin lapsena valtava Karvis-fani. Minulla oli kaverin kanssa oma kerhokin, jossa teimme omia Karvis-lehtiä. Niissä oli esimerkiksi samanlaisia luukkuja kuin Puppe-kirjoissa, joiden takaa paljastui tietysti yleensä Karvinen eri tilanteissa. Ne olivat tosi hienoja tai niin ainakin muistelen. Yhtäkään zineä ei ole valitettavasti säilynyt, koska tuhosin ne kuten monia muitakin lapsuuteni sarjakuvia ja piirroksia. Ja lapsuuden päiväkirjat, joita kirjoitin säännöllisen epäsäännöllisesti. Teininä päätin muutenkin,

Viereisellä sivulla: Näyte tulevasta, vielä nimettömästä kirjasta.

Näyte kolmisivuisesta "Kuin lampaat ja koirat" -tarinasta Harri Römpötin Taas päin näköä -haastattelukirjaan, joka ilmestyy syksyllä.

”Metsänpeitossa”-tarina Oulun sarjakuvakilpailuun 2020.

1. Yksityiskohta julkisesta teoksesta, joka tulee Tampereen Hippoksen raitiotiepysäkille.

2. ”Kuka vika emäsika”, Politiikasta-verkkojulkaisusta 2020.

3. Kulttuuriministeri Anneli Saarikon joulukortti (2020).

etten halua olla missään tekemisissä taiteen kanssa ja kävin ihan tavallisen lukion. Sen ja välivuoden jälkeen into heräsi taas.

Hyrri sanoo olevansa ”tavallisesta duunariperheestä” mutta saaneensa vanhemmiltaan tukea valinnoilleen.

– Minua ei ole kielletty tekemästä mitään. Jotain odotuksia on ollut, muttei paheksuntaa valinnoistani. Omaelämäkerrallinen ote on kuitenkin vaikuttanut siihen, miten vanhemmat suhtautuvat Hyrrin kertomuksiin. Hän kertoo miettivänsä varsinkin äitinsä reaktioita paljon.

– Kun ekasta kirjastani tuli kritiikkejä, niiden omakohtaisuus ehkä vähän ylikorostui. 20-vuotiaana minut saanut äitini kyseli, oliko lapsuuteni ihan kauhea, olenko nyt pilalla ja olivatko he paskoja vanhempia. Hän ei ymmärrä, että vaikka taide pohjaisi tosiasiallisiin kokemuksiin ja tunteisiin, ne ovat kuitenkin henkilökohtaisia ja tietysti subjektiivisia. –

On vaikea selittää, että en tahdo kertoa teistä mitään pahaa ja oikeastaan edes ole kiinnostunut tekemään teistä tulkintaa. En halua teilata enkä kuvata itseäni enkelinä vaan kertoa lapsuudesta. Haluan kuvata, millainen olen itse ollut. Mutta en ole vielä kertonut vanhemmilleni, että teen toista kirjaa.

Merkitys asuu yksityiskohdissa • Nyt tekeillä oleva kirja kuvaa Hyrrin saapumista lapsena Virosta Suomeen.

– En halua mitenkään alleviivata omaelämäkerrallisuutta, mutta käytän omia kokemuksiani tarinoiden raaka-aineina älyttömän paljon. Itselleni merkittävyys tulee elämän yksityiskohdista. On helpompi tarttua asioihin, jotka on itse kokenut, ja muistoja tuntuu tulevan aina lisää jostain. Mutta onko niitä loputtomiin? Milloin ne ehtyvät?, Hyrri pohtii.

– Tuntuu, että jos alan keksiä asioita ihan tyhjästä, se vaikuttaa miltei huijaukselta. Mutta mielelläni kyllä sekoittelen ja panen limittäin kohtauksia ja yksityiskohtia, jotka eivät ole tapahtuneet ihan sillä lailla, siinä paikassa eivätkä juuri sillä hetkellä. Tai joskus ne ovat myös tapahtuneet jollekulle toiselle. Siinä missä Satakieli joka ei laulanut on selkeämmin erillisten tarinoiden kokoelma, nyt Hyrri rakentaa lukuihin jaettua pitkää sarjakuvakirjaa.

– Joka luvussa on oma ydinajatuksensa ja teemansa. Lukujen sisällä voi tapahtua mitä vain. Niin haluan ajatella, koska vaikka kokonaisuuden eheys on tärkeää, kuvakerronnan pitää pysyä elossa ja käänteiden yllättää.

– Luvut ovat tärkeitä myös aikataulutuksen kannalta. Karkeasti hiotun rakenteen pystyy toteuttamaan helpommin. Pätkiminen jäntevöittää aikatauluja ja ajatteluakin. Lukujen ympärille alkaa kerääntyä ajatuksia ja mielikuvia, lopulta syntyy käsikirjoituksen pätkiäkin.

Ensimmäinen kirja oli Hyrrin näkökulmasta vasta alkua. – Kokeilin, miten asiat toimivat. Nyt pystyn harkitummin miettimään ratkaisuja ulkoasun ja rakenteen suhteen. Tiedän paremmin, mitä lopulta haluan. •

JulianaHyrri

asuu Helsingissä

Maisteri Aalto-yliopistosta, opiskellut myös sarjakuvan sivuainekokonaisuuden

Teoksia:

Kallo, pallo ja sello (Suuri Kurpitsa, 2019) Pauli Kallion kanssa, jatko-osa tekeillä Satakieli joka ei laulanut (Suuri Kurpitsa, 2019) omakustannelehti Paljastukset (2020) Ilta-Sanomien kuukauden kotimainen (2016), 2021 Pauli Kallion kanssa antologioita mm. Mutta suurin on rakkaus (Suuri Kurpitsa, 2020), Neighbours (Suomen sarjakuvaseura / Boomkniga, 2019), 101 sarjakuvaa Suomesta (Zum Teufel, 2017), Rikkinäisen mielen kuvat (Suuri Kurpitsa, 2017)

Kritiikin Kannukset -palkinto 2020, Oulun pohjoismaisen sarjakuvakilpailun voitto 2017, toinen sija 2018 ja 2020

Osallistunut kahteen kansainväliseen ChiFouMi-yhdistyksen työpajaan Angoulêmessa vuosina 2019 ja 2020

Vanhat heräsivät henkiin

Sarjakuva on hyödyntänyt viime vuosikymmeninä mielin määrin olemassa olevia kirjallisuuden lajeja.

TEKSTI Ville Hänninen KUVITUS Pentti Järvelin

thomas Kuhn kuvasi aikoinaan kirjassaan Tieteellisten vallankumousten rakenne (1962, Art House 1994), miten suuret muutokset tapahtuvat. Tieteen loso na hänen esimerkkinsä olivat tietysti tieteistä, mutta nähdäkseni ajatukset ovat sovellettavissa kulttuurisiin muutoksiin laajemminkin.

Kuhn kirjoitti niin sanotuista paradigmoista ja paradigmanvaihdoksista. Tutkimuksessa on aina vallitsevia ajattelutapoja, jotka heijastuvat käytettyihin menetelmiin, kirjoitustapoihin ja -käytäntöihin, terminologiaan ja tietysti rakenteellisiin seikkoihin kuten rahoitukseen ja virkoihin.

Uuden tiedon ja/tai muuttuvien poliittisten poliittisten virtausten myötä paradigma voi kuitenkin horjua tai jopa vaihtua. Vaikka Kuhn käyttää sanaa vallankumous, kyse ei ole yhdessä yössä tai parissa vuodessakaan tapahtuvasta asiasta. Mutta lopulta ”kun tuuli kääntyy, kaikki muuttuu”, kuten Mauno Blomqvist lauloi 1970-luvun alussa.

Miten tämä liittyy sarjakuviin? Siten, että sarjakuvissa on 50 vuodessa tapahtunut aika puhdaspiirteinen paradigman muutos. Vaikka vanhat lajityypit ja ilmaisutavat kuten sanomalehtien sarjakuvastripit ja lastensarjakuvalehdet ovat yhä olemassa, moni keskeinen asia on toisin. Muutama esimerkki:

– Sarjakuvista kirjoitetaan nykyään taiteena.

– Sarjakuva populaarikulttuurin muotona on menettänyt asemiaan merkittävästi kaikissa länsimaissa, vaikka esimerkiksi gallialaiset pyristelevätkin ansiokkaasti.

– Kirjoista on tullut sarjakuvajulkaisemisen keskeinen ja alan kehityksen näkökulmasta tärkein muoto.

– Ennen tehtiin ja luettiin selkeästi sepitteitä, nyt taiteilijat tekevät esimerkiksi sarjakuvamuotoisia elämäkertoja ja tosipohjaisia tarinoita monin verroin aiempaa enemmän. Joissain tapauksissa voisi jopa käyttää termiä ”tietosarjakuva”. Samaan aikaan minäkertojan käyttö on lisääntynyt räjähdysmäisesti.

Keskityn artikkelissani kahteen alimpaan ajatukseen. Sarjakuvista – niin itsenäinen kuin laji onkin –on tullut huomaamatta kiinteä osa kirjamarkkinaa.

Suomalaisten kirjakauppojen hyllyillä sitä ei näe samalla lailla, koska kaupat ovat mitä ovat, mutta sarjakuvan lajikirjo on laajentunut. Oikeastaan monet niistä ylisanoista, joita mangasta käytettiin jo 1980–90-luvuilla, pätevät nykyiseen sarjakuvatarjontaan: vähän mitä vain saatetaan tehdä ja kaikenlaisia lajeja kokeillaan. (Lukijoita ei aina ole riittävästi, mutta se on toinen tarina.)

Sarjakuvaromaanit muuttivat markkinaa • Yhdysvaltalainen Will Eisner lanseerasi vuonna 1978 käsitteen ”graphic novel” myydessään teoksensa ideaa kustantajalle. Eisner ei keksinyt termiä, mutta termi juurtui aluksi hänen ja myöhemmin suurten sarjakuvakustantamoiden ja median yhteispelin ansiosta. Sanaparia käytetään nykyään yleisesti anglosaksisessa maailmassa. Sen suomennokseen ”sarjakuvaromaaniinkin” törmää alituiseen.

Erillisen tekstin arvoista olisi pohtia, milloin sarjakuva todella voisi olla romaani vai voiko se oike-

Harvey Pekar ja Robert Crumb olivat omaelämäkerrallisen sarjakuvan uranuurtajia 1970–80-luvuilla.

Crumb oli yksi Pekarin American Splendor -lehden piirtäjistä ja hänen ystävänsä.

Pyöräily on Kaisa ja Christoffer Lekan sarjakuvissaan kuvaaman elämänkehän keskiössä.

2000-luvun alussa.

2009).

Kanadalainen Guy Delisle herätti ikivanhan matkakertomuksen lajin

Näyte teoksesta Pjongjang (2003, suomeksi

astaan juuri koskaan saavuttaa romaanin laveutta. Useimmat ”sarjakuvaromaanit” kun tuntuvat sisältävän aika vähän, ehkäpä novellin verran kerrontaa. Vertaus voi kuitenkin olla kohtuuton, neutraalimmin sanottuna ”graphic novel” on levinnyt niin laajaan käyttöön, että se määritellään (hupsusti) Oxford English Dictionaryssakin: ”a full-length (esp. science ction or fantasy) story published in comic-strip format”. Semantiikka sikseen. Ovat sarjakuvakirjat sitten romaaneja tai eivät, kirjoja ISBN-numeroineen ne joka tapauksessa ovat ja ”graphic novel” -käsite juurruttaa sarjakuvat kielenkin kautta osaksi kirjateollisuutta. Merkittävää osaa tämän hetken sarjakuvista voi analysoida myös osana sitä, ja juuri tästä näkökulmasta sarjakuvissa on tapahtunut viime vuosikymmeninä merkittäviä muutoksia. Sarjakuvateollisuus on omaksunut kirjateollisuuden perinteiset lajityypit jopa yllättävän pitkälle. Ainakin voi sanoa, että useimmista lajeista on syntynyt omanlaisiaan mukaelmia.

pakka ja istuu auto ktiiviseen/omaelämäkerralliseen sarjakuvaankin: ”– – kirjallisuutta, jossa kirjailija esiintyy päähenkilönä ja kertojana, osana tapahtumia, jotka ovat enemmän tai vähemmän uskollisia kirjailijan elämästä tiedetyille faktoille.”

taiteilijat kertoivat

elämästään ja kohottivat sen paitsi taiteeksi myös

Auto ktiosta on kirjoitettu äärimmäisen paljon viime vuosina. Se saattaa harhauttaa ajattelemaan, että oman elämän peittelemätön käsitteleminen olisi jotenkin äskettäinen asia, mutta eipä esimerkiksi kirkkoisä Augustinuksen Tunnustukset ole ihan tämän eikä edes viime vuosituhannen teos.

laajemmaksi kuvaukseksi ajasta ja ihmisestä.

Perinteisten lajien ylösnousemus • Alussa mainitsemani Thomas Kuhnin tarkoittamassa merkityksessä paradigma alkoi vaihtua viitisenkymmentä vuotta sitten, nyt muutos on läpikäyty perusteellisesti.

1970-luvulla muun muassa Robert Crumb, Aline Kominsky-Crumb ja Justin Green alkoivat tehdä omaelämäkerrallisia sarjakuvia. He toivat tarinoihin omakuvansa. Tietenkään ne eivät olleet ”he” yksi yhteen, koska kyse oli tarinoista, mutta lukijat saivat samastumispintaa tekijän itsestään piirtämästä olemuksesta.

Varsinkin 1970–90-lukujen omaelämäkerrallisessa sarjakuvassa oli usein tunnustuksellinen luonne. Tämä tuo teosten hengen lähelle esimerkiksi Märta Tikkasen ja Christer Kihlmanin proosaa. Taiteilijat kertoivat elämästään ja kohottivat sen paitsi taiteeksi myös laajemmaksi kuvaukseksi ajasta ja ihmisestä. Tikkanen kuvasi esimerkiksi elämäänsä alkoholistikirjailijan kanssa, Robert Crumb kompleksejaan ja fantasiamaailmaansa.

Kirjallisuudentutkimuksessa, kritiikissä ja nykyään markkinoinnissakin tunnetaan hiukan kömpelö termi ”auto ktio”. Wikipedian määritelmä on na-

Sarjakuviin omaelämäkerrallinen näkökulma tuli kuitenkin aikoinaan miltei tyhjästä. Ennen 1960–70-lukujen poliittista ja kulttuurista murrosta ja undergroundin muovaamaa maaperää sarjakuvia pidettiin pelkkänä viihteenä. Populaarikulttuuriksi niputettu sarjakuva keskittyi omakohtaisuuden sijaan esimerkiksi sci n ja kauhun kaltaisiin lajityyppeihin. Silloin henkilökohtaiset tunnot tai poliittinen maailmankuva piilotettiin tarinoihin esimerkiksi allegorioina. Toisin sanoen siinä missä ennen nuoruuden tuskiaan kärvistelevä piirtäjä kanavoi tuntonsa tarinaan avaruuden örkkejä vastaan taistelevasta nuorestamiehestä, nyt hän saattaa vaikka piirtää omaa huonettaan ja kertoa lukijoille ongelmistaan.

2020-luvun taide on ilmaisultaan suorempaa, varmaan välillä yksioikoisempaakin. Hyvässä ja pahassa minä (kirjallinen, sarjakuvallinen, dokumenttielokuvallinen minä) on keskiössä. Tämä vaikuttaa olevan laajempikin ilmiö.

Matkakirjat menevät konkretiaan • Viime vuosikymmeninä sarjakuvissa on tapahtunut laaja siirtymä puhdaspiirteisestä ktiosta eri tavoin asiapitoisemmaksi esittäytyvään sarjakuvakirjallisuuteen, mikä näkyy kertomusten kirjossa.

Jopa yllättävän klassiset kirjallisuuden lajit kuten matkakirjallisuus ovat saaneet uuden tulkinnan sarjakuvakirjoina. Hyvä esimerkki on Guy Delisle, jonka suomennetut teokset Pjongjang, Shenzhen, Merkintöjä Jerusalemista ja Merkintöjä Burmasta ovat hyvin kerrottua, henkilökohtaista ja hetkittäin visuaalisestikin oivaltavaa matkasarjakuvaa.

Reetta Niemensivun Maalarisiskot kuvaa todellisia tapahtumia sarjakuvaksi dramatisoituna.

Pohjimmiltaan matkasarjakuva täyttää saman tarkoituksen kuin perinteiset matkakirjat. Koska laji on kuitenkin sarjakuvissa nuori, sen teoksissa on yhä parhaimmillaan melkoista ihmeen tuntua. Varsinkin koronavirusta edeltäneenä aikana ajattelin, että matkakirjallisuuden laji on kirjoitettuna jollei nyt kuollut sentään, niin melkoisen uhanalainen, kun kuka tahansa voi mennä nopeasti miltei minne vain.

Sarjakuvamuodossa genre kuitenkin elää hyvin: tapahtumien ja kokemusten piirtäminen tuntuu yhä tuoreelta. Sarjakuvataiteilija vie kerronnallaan keskelle tilanteita ja vaihtelevia kaupunkeja ja elämismaailmoja.

laajempia yhteiskunnallisia ilmiöitä sarjakuvan keinoin. Varsinkin Saccon tapauksessa käytössä ovat journalistiset metodit ja toisaalta tutkiva, toisaalta piirroksin havainnollistava ote.

matkakirjallisuuden

genre elää sarjakuvissa hyvin.

Samastuminen tapahtuu usein taiteilijan omakuvaksi piirretyn päähenkilön kautta. Tai päähenkilöiden, kuten Kaisa ja Christo er Lekan sarjakuvissa, jotka kohottavat matkustamisen ja pyöräilyn suorastaan rituaaliselle asteelle. Kaisa Lekan läpimurtoteos vuodelta 2003, I am not these feet (2003), kuvaa elämää ja kävelyn opettelua jalkojen amputaatio-operaation ja keinoproteesien asentamisen jälkeen.

I am not these feet korostaa jo nimellään, että ihminen ei ole vain ruumiinsa. Vuonna 2021 saman sarjakuvakirjan tulee kuitenkin lukeneeksi johdantona jo pitkälle riville Lekojen matkasarjakuvakirjoja, jotka nimenomaan korostavat fyysistä rääkkiä, konkreettisia vaihtuvia maisemia ja kohdattuja ihmisiä arkisissa tositilanteissa.

Matkakirjaputki alkoi teoksesta Your name is Krishangi (2004), joka kuvaa Lekan ja hänen miehensä kulkua hinduluostarista Kalifornian metsiin. Varsinkin viime vuosikymmeneltä lähtien Christo er Lekan rooli taiteilijapariskunnan yhteistyössä on vahvistunut, mikä näkyy muun muassa Tour d’Europen (2010), Imperfectin (2017) ja Russian Diaries (2020) ulkoasussa. Suunnittelustaan moneen kertaan palkitut teokset puhuttelevat nimenomaan kirjoina. Tämänpuoleisessa maailmassa henkisyys ilmenee juuri pinnassa, ja niinpä Lekat konkretisoivat sitä myös esinetasolla.

Totuuden ja todellisuuden tuntu • Matkasarjakuvat kertovat ”mitä tapahtui”. Tämä on yleinen kysymys muissakin lajeissa. Esimerkiksi Joe Saccon ja Sarah Gliddenin tekemät sarjakuvareportaasit selvittävät

Jonkinlaista ainakin subjektiivista totuutta selvittää myös moni muu lajityyppi, ja sarjakuvan käyttö on lisääntynyt jopa osana tutkimuksia, esimerkiksi niin sanotuissa terveyssarjakuvissa (ks. Sarjainfo 2/20). Dramatisoinnin aste vaihtelee, mutta jonkinlainen tosipohjaisuus yhdistää. Ilmiö on omalla laillaan tuttu myös esimerkiksi dokumenttielokuvista ja kirjallisuudesta.

Kuten kirjallisuudessa, myös sarjakuvissa tehdään nykyään enemmän tai vähemmän ktionalisoituja tarinoita todellisista ihmisistä. Niin sanottu bio ktio eli historian merkkihenkilöiden tai heidän läheistensä kuvaaminen ktion keinoin on elänyt viime vuosina vahvasti kaunokirjallisuuden puolella. Pelkästään suomalaisesta kirjallisuudesta tulee mieleen runsaasti esimerkkejä: Johanna Venhon Ensimmäisestä naisesta (Sylvi Kekkonen) Karo Hämäläisen Kansalliskirjailijaan (Paavo Nurmi ), Pirkko Soinisen Valosta rakentuvista huoneista (Vivi Lönn) Venla Hiidensalon Suruttomiin (Tyko Sallisen puoliso Helmi Vartiainen).

Myös sarjakuvissa historian ja historiallisten ihmisten ktionalisoimista tehdään runsaasti. Esimerkiksi Reetta Niemensivun Maalarisiskot kuvaa Helene Schjer eckin , Maria Wiikin, Helena Wester marckin ja Ada Thilénin aikaa Ranskassa ja heidän kiinnittymistään kuvataidepiireihin, ja Hanna-Reetta Schreckin , Iida Turpeisen ja Annukka Mäkijärven Ellen T. kertoo kuvataiteilija Thesle n elämää ja työtä kolmen keskeisen miljöön eli Pariisin, Firenzen ja Ruoveden Murolen kautta. Aapo Kukko kertoi Sosialistissa ja nihilistissä kirjailijoiden Henrik Tikkasen ja Arvo Turtiaisen yhteisestä matkasta, ja nyt hän tekee tarinaa pasi stipuolustusministeri Yrjö Kallisesta

Erityisen arvostetuiksi ja myyviksikin ovat osoittautuneet omakohtaiset lähihistorian kuvaukset. Tunnetuimmat esimerkit tästä lienevät Art Spiegelmanin Maus ja Marjane Satrapin Persepolis. Maus kuvaa holokaustin tuhoja ja ylisukupolvisia traumoja toki näennäisesti eläinsarjakuvana, mutta

Joe Saccon Safe Area Goražde (2000) on taiteellisesti voimakas ja tietokirjamaisen syvällinen katsaus Bosnian sodan juuriin ja latvoihin. Teosta ei ole vieläkään julkaistu suomeksi.

Marjane Satrapin Pistoja (2003, suomeksi 2010) kuvaa kuuden iranilaisen naisen toisilleen kertomien tarinoiden kautta muun muassa ystävyyttä ja ylisukupolvisuutta. Esikuvina ovat oman suvun naiset ja tarinat.

Spiegelman tuo oman äänensä ja isänsä äänet selkeästi mukaan kertomukseen. Persepolis on suoraviivaisempi lapsuuskuvaus, mutta nousee yhden yksilön tarinaa vahvemmaksi nimenomaan yhteyksillään shaahin ajan Iranin yhteiskunnallisiin mullistuksiin 1970-luvulla.

Tuoreempi esimerkki on Riad Sattou n Tulevaisuuden arabi -sarja, jonka uusimmat osat ovat nousseet myös myyntilistojen kärkipäähän Ranskassa.

Minä kaikkialla • Kuten edellä mainitsemistani sarjakuvakirjoista näkyy, minän käyttö vaihtelee. Viidessäkymmenessä vuodessa siitä on joka tapauksessa tullut harvinaisen kuriositeetin sijaan tavanomainen piirre sarjakuvailmaisussa. Kun Justin Green kuvasi uskonnollisia traumojaan teoksessa Binky Brown Meets the Holy Virgin (1972), se tuntui ennen kuulumattomalta, eikä moista ollut sarjakuvalla ennen tehtykään. Vain kolme vuosikymmentä myöhemmin Craig Thompsonin nuoruuskuvaus Blankets tuntui samojen iänikuisten ulinoiden toistamiselta. 1970-luvulla Derf Backderf olisi tuskin voinut tehdä Ystäväni Dahmerin kaltaista ainakin jossain määrin tosipohjaiseksi kuvattua sarjakuvakirjaa sarjamurhaajakoulukaveristaan. Tarina olisi todennäköisesti saanut hyvin toisenlaisen muodon. Aiemmin mainitsemani Will Eisner (1917–2005) oli kotoisin New Yorkista. Hänen tuotantonsa keskeinen osa koostuu New Yorkin kaltaiseen Central

Cityyn sijoittuvasta Spirit-sarjakuvasta sekä 1970-luvulta lähtien syntyneistä pitkistä sarjakuvakirjoista kuten Talo Bronxissa, Elinvoima ja Uneksija

Näistä vain Uneksija vaikuttaa selvästi omaelämäkerralliselta, mutta on syytä olettaa, että Eisner ei nyhjäissyt aivan tyhjästä muissakaan teoksissaan. Muuttuneen paradigman aikana tuntuu selviöltä, että jos Eisner olisi syntynyt toisen maailmansodan jälkeen, hän olisi piirtänyt itsensä useisiin tähän teoksiin ja kuvannut useammin ja julkilausutummin omaa elämäänsä.

Tähän viittaa sekin, että monet vanhan polven sarjakuvataiteilijat kokeilivat viimeistään uuden vuosituhannen alkupuolella omaelämäkerrallista muotoa. 1950–60-luvuilla voimakkaan eksistentialistisia ja varmasti tunnetasolla muttei tunnustetusti ja tunnistettavasti omaelämäkerrallisia sarjakuvanovelleja piirtänyt Yoshihiro Tatsumi (1935–2015) teki vanhoilla päivillään teoksen A Drifting Life (2008, englanniksi 2009), joka kuvaa hänen varhaisvaiheitaan sarjakuvataiteilijana. Jean Giraud’n (1938–2012) paras uusi sarjakuva vuosikymmeniin, Inside Moebius (kuusi kirjaa 2004–2010), kurkotti melkoisiin sisäavaruuksiin – ja taiteilija piirsi kerrankin itsensä mukaan. Viimeksi 80-vuotias veteraani Edmond Baudoin on saanut virtaa selkeästä omaelämäkerrallisuudesta: Les Fleurs de cimitière ilmestyi juuri.

Näin maailma muuttuu, ja poikkeamista tulee säännönmukaisuuksia. •

Luotijuna

Yhdysvaltalaisen Derf Backderfin 70-luvulle sijoittuvissa sarjakuvissa on yhtymäkohtia 2020-luvun yhteiskuntaan.

TEKSTI Onni Mustonen

olen tehnyt neljä sarjakuvaromaania, joista kaksi on komedioita, amerikkalainen sarjakuvataiteilija John Backderf (s. 1959), joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellä Derf, toteaa kuivasti hymähtäen.

– Mutta ne eivät kiinnosta ketään. Kaikki haluavat puhua vain tragedioista.

Tragediat, joihin Backderf viittaa, ovat hänen sarjakuvansa My Friend Dahmer (2012, suomeksi Ystäväni Dahmer , 2021) sekä Kent State: The Four Dead in Ohio (2020, suomeksi Kent State – Neljä kuollutta Ohiossa, 2021). Täysi Käden ja Zum Teufelin suomeksi kustantamien teosten myötä suomalaiset lukijat pääsevät tutustumaan Backder n karikatyyrin ja kauhun

välillä tasapainottelevaan tyyliin, joka ( Robert Crumbia lainatakseni) ”uhkuu luonnetta ja uhkaa”.

Backder lle ura sarjakuvien parissa oli käytännössä ainoa vaihtoehto, seuraus ”elämänpituisesta pakkomielteestä”, kuten hän itse suhdettaan sarjakuviin kuvailee. Ystäväni Dahmerista käy ilmi, että jo lukiossa hän huvitti ystäviään ja itseään piirroksilla ja pilakuvilla. Pian lukiosta valmistuttuaan hän alkoi piirtää pilapiirroksia lukuisiin eri sanomalehtiin ja vuonna 1990 hän alkoi tehdä The City -strippisarjaa.

The Cityn myötä Backderf alkoi löytää oman äänensä. Uransa alkuaikoina hän oli piirtänyt pilakuvia urheilusta tai (silloin kun nimekkäämmät piirtäjät eivät olleet ehtineet) poliittisista aiheista. Crumbin ja Spain Rodriguezin kaltaisten comixtekijöiden ja punk-skenen kasvattina Backderf oli kuitenkin ”kyllästynyt tekemään tylsiä sarjakuvia jäykkiksille”, kuten hän itse myöhemmin totesi. The Cityssä Backderf saattoi olla oudompi ja absurdimpi kuin pilakuvissaan. Osassa (ellei peräti useimmissa) stripeissä ei ollut edes varsinaista vitsiä, eikä lukija tiedä, pitäisikö hänen nauraa vai kavahtaa inhosta, mutta satiirin kärki osoitti aina tiukasti kohti amerikkalaista keskiluokkaa.

Parhaimmillaan The City ilmestyi 140 lehdessä, mutta 2000-luvulle tultaessa Backderf alkoi harkita tyylimuutosta.

– Sanomalehtien levikit alkoivat laskea, joten ajattelin kokeilla jotain muuta, hän kertoo.

– Osoittautuikin, että olin paljon parempi kirjojen tekemisessä kuin missään muussa.

Hirviö • 1991 Backderf näki tutun naaman televisiouutisissa. Hänen vanha lukiokaverinsa Je rey Dahmer oli pidätetty. Ystäväni Dahmerin esipuheessa Backderf kertoo muistaneensa Je reyn olleen ujo, outo ja sosiaalisesti kyvytön hylkiö lukiossa, mutta nyt uutiset kertoivat hänen tappaneen 17 ihmistä, joista osan hän oli syönyt ja ainakin yhden kalloon porannut reiän ruiskuttaakseen kiehuvaa vettä tämän aivoihin.

– Dahmer oli valtava uutinen täällä. Hän hallitsi otsikoita kuukausikaupalla, koska hänen rikoksensa olivat niin kauheita, Backderf kertoo.

– Mutta hän oli tyyppi, jonka tunsin lukiossa. Tajusin, että tässä oli uskomaton tarina, jota muilla ei ollut.

Sarjakuvan valmistuminen oli kuitenkin pidempi prosessi.

– Kirjan tekeminen kesti kauan, 20 vuotta. Tein silloin yhä pilapiirroksia sanomalehtiin, hupsuja huumorijuttuja. Jouduin opettelemaan pidempien tarinoiden kertomista, jouduin muuttamaan piirustustyyliäni ja kokoamaan ajatuksiani, koska koko juttu sai pääni vitun sekaisin.

– Ensimmäiset kuusi-seitsemän vuotta Ystäväni Dahmer oli olemassa vain luonnoskirjoissa. Kirjoitin asioita ylös ja puhuin ystävilleni, jotka olivat olleet siellä silloin. He kertoivat minulle tarinoita, joita en ollut kuullut, ja kirjoitin ne ylös. Kun Dahmer tapettiin vankilassa loppuvuodesta 1994, päätin kokeilla, jos tästä tulisi jotain, Backderf kertoo.

– Aloitin tekemällä muutaman lyhyen tarinan. Ne

Backderf teki 1990-luvulla The City -strippisarjakuvaa.

olivat kaikki kauheita, siis huonosti piirrettyjä ja kehnosti kirjoitettuja. Mutta jostain piti aloittaa.

– Näytin niitä kustantajille, mutta mitään ei tapahtunut. Jossain vaiheessa kirjoitin ja piirsin uudelleen niiden pohjalta sadan sivun kirjan, joka oli yhä suht säälittävä. Sekään ei kiinnostanut ketään, joten laitoin sen taas sivuun. Aina muutaman vuoden välein palasin kuitenkin sen pariin. Keräsin lisää tietoa, haastattelin ihmisiä, harjoittelin piirtämistä... Viimein vuonna 2009 tai 2010, julkaistuani ensimmäisen sarjakuvaromaanini [Punk Rock & Trailer Parks ] aloin ehkä viimein tajuta, miten kirjoja tehdään. Silloin päätin, että okei, nyt lähtee.

Taikauskoisempi saattaisi selittää tämän kohtalolla tai tähtien asennolla – jos ei muuten, niin sattumalla. Mutta Backder llä on loogisempi selitys: tekijät, jotka johtivat 50 vuotta sitten verilöylyyn, ovat jälleen nousseet pinnalle.

– Autoritäärinen presidentti, hyper-puoluekeskeinen politiikka, poliisin aggressiivinen käytös ja vainoharha sekä väärä informaatio ovat palanneet, hän kuvailee.

backderfin tyyli tasapainottelee kauhun ja karikatyyrin välillä.

Vaikka Ystäväni Dahmer kertoo sarjamurhaajasta, kyseessä ei ole true crime -sarjakuva.

– En saa nautintoa true crimestä tai sarjamurhaajajutuista, koska se oli osa elämääni. Ystäväni Dahmer ei ole tarina hirviöstä. Se on tarina lapsesta, josta tulee hirviö, ja se on tärkeää kertoa, koska se ei ole vain rikoksessa vellomista.

Backder lle oli tärkeää päättää tarina, ennen kuin Dahmer murhaa ensimmäisen uhrinsa.

– Kirja kuvaa syöksykierrettä, josta voimme ottaa opiksemme. Luulen, että siksi ihmiset pitävät kirjasta niin paljon. Meillä kaikilla on koulukaveri, joka oli friikki, jolla oli vaikeaa, jolla oli ongelmia, mutta aikuiset vain sysäsivät hänet tiehensä, Backderf kertoo. – Lukijat ovat kertoneet minulle usein, että hekin tunsivat juuri tuollaisen lapsen koulussa. Noh, niinhän me kaikki. Ystäväni Dahmer on tarina hinnasta, jonka yhteiskunta maksaa, kun se ei kiinnitä huomiota heihin. Täällä Yhdysvalloissa niin tapahtuu jatkuvasti. Yhä uudelleen ja uudelleen ja uudelleen.

Kyynelkaasun haju • Viime vuonna Yhdysvalloissa ilmestyi Backder n neljäs sarjakuvaromaani, Kent State: Four Dead in Ohio. Kirja käsittelee vuonna 1970 Kentin osavaltionyliopistolla tapahtunutta verilöylyä, jossa kansalliskaarti tulitti Vietnamin sotaa vastaan mieltään osoittaneita opiskelijoita. Samaan aikaan kun kirja oli menossa painoon, poliisi tappoi George Floydin Minnesotassa ja ihmiset nousivat barrikadeille vastustamaan poliisiväkivaltaa ja rasismia.

Tapahtunut oli kuitenkin kiehtonut Backderfiä jo kauan, myös koska hän asuu tapahtumapaikan lähellä. Kent Staten jäljet näkyvät yhä amerikkalaisessa yhteiskunnassa, hän arvioi.

– Katso vain, mitä tapahtui 6. tammikuuta, kun Donald Trumpin kannattajat tunkeutuivat kongressiin. Oliko paikalla sotilaita? Ei ollut, ja se johtui Kentin osavaltionyliopiston tapahtumista. Valtaapitävät kammoavat ajatusta, että sotilaat joutuisivat kohtaamaan mielenosoittajia ja tapahtuisi uusi verilöyly. Hallitus lähettää poliiseja tai jotain muuta, mutta ei sotilaita.

Loppiaispäivän tapahtumat olivat vain kuitenkin yksi esimerkki viime vuoden yhteiskunnallisista mullistuksista. Yksi lukuisista, joka tuntui kantavan mukanaan Kentin kaikuja.

– Koko vuosi oli melko kauhistuttava. Kirjaa ei ollut vielä julkaistu, joten istuin vain koko kesän ja pelkäsin ”hyvä luoja se tapahtuu jälleen”, Backderf sanoo.

– Hassua. Viimeksi olin Euroopassa vähän ennen kuin rajat menivät kiinni. Oli syksy ja olin menossa festivaaleille Toulousen tienoilla. Noustessani junasta aseman vieressä oli keltaisten liivien mielenosoitus, jonka poliisi hajotti kyynelkaasulla. Kyynelkaasu leijui sisälle asemaan ja me vain yskimme. Olin juuri lähettänyt Kent Staten kustantajalle ja ajattelin ”voi luoja, elän kirjassani”.

Kammottavimmatkin inhimilliset tragediat on helppo unohtaa, mutta Kentin verilöyly jäi elämään. Keskeinen syy tälle olivat tapahtumasta otetut valokuvat. Erityisesti valokuva kauhusta huutavasta Mary Ann Vecchiosta kyyristyneenä opiskelutoverinsa ruumiin äärelle paloi satojentuhansien amerikkalaisten verkkokalvoille ja sai lukuisat heis-

Kent State – Neljä kuollutta Ohiossa ilmestyy elokuussa suomeksi.

tä kaduille osoittamaan mieltään sotaa vastaan. Kent Statea tehdessään Backderf ei voinut välttää kuuluisiin valokuviin viittaamista.

– Tapahtumista on upeita kuvia, koska niissä näkyi, mitä siellä tapahtui. Minun tehtäväni oli olla mokaamatta. Minun etuni on kuitenkin se, että teen kertomusta. Minä näytän, miten tapahtumat etenivät ja täytän tarinan yksityiskohdilla ja hahmoilla, mihin valokuvat eivät pysty, koska ne ovat vain hetkiä ajassa.

Jotkut valokuvista saivat kuitenkin Backder n pysähtymään.

– Olin huolissani, koska osa kuvista on niin kuuluisia. Yksi niistä oli valokuva sotilaista avaamassa tulen ja toinen oli Vecchion huudosta, hän kertoo.

– Noissa tapauksissa yritin keskittyä ääneen, koska sarjakuva on ainoa taiteenmuoto, jossa ääni on visuaalinen elementti.

Floydin surmannut poliisi Derek Chauvin tuomittiin taposta. Hänen tuomionsa perustui pitkälti läsnäolevien ottamaan videomateriaaliin. Backderf huomauttaa, ettei se olisi ollut mahdollista 1970-lu vulla.

– Suurin ero nykyajan ja sen hetken välillä on se, ettei silloin ollut matka puhelimia. Useita sarjakuvassa ole via kuvia ei ole olemassa muual la. Paljon verilöylyyn johtaneista tapahtumista tapahtui edellise nä kolmena yönä, eikä aikakau den valokuvateknologia soveltu nut yökuvaamiseen, varsinkaan pitkältä matkalta. Jouduin siis luo maan kuvat perustuen faktoihin, tut kimustietoon, haastatteluihin ja erilaisiin lähteisiin.

Pimeä tie, mukavaa matkaa • Vaikka Kent State ei ole jatkoa Ystävälleni Dahmerille, sarjakuvien teemat resonoivat toisensa kanssa. Molemmat sarjakuvista sijoittuvat 1970-luvun Ohioon ja kuvaavat amerikkalaisen yhteiskunnan rakenteita, jotka hirttosilmukan tavoin kiristyvät ja kiristyvät, kunnes köysi napsahtaa kireälle ja joku kuolee. Historian absoluuttisuuden vuoksi molemmat sarjakuvat ovat rakenteeltaan kuin kreikkalaisia tragedioita; kohtalo on vääjäämätön. Dahmer tappaa 17 ihmistä, kansalliskaarti avaa tulen mielenosoittajia kohti. Silti sarjakuvat ovat täynnä hetkiä, jotka osoittavat, että kaikki olisi voinut mennä toisin.

– Dahmer oli seuraus sarjasta huonoja päätöksiä. Kentin osavaltionyliopisto... se oli kuin juna, joka jyräsi kaiken alleen, eikä kukaan voinut pysäyttää sitä, Derf kuvailee.

Myöskään sarjakuvan dramaattisimmasta kohtauksesta eli itse ammuskelusta ei ole kuvamateriaalia. Tästä syystä Derf koki, että hänen oli tehtävä sille oikeutta.

– Useimmat paikalla olleet valokuvaajat olivat suoraan tulilinjalla ja heittäytyivät maahan, kun ammuskelu alkoi. Lääkäreiden tarinoiden ja ruumiinavauskertomusten pohjalta tiedän tarkalleen, kuinka ne nuoret kuolivat. Sen näyttäminen on tärkeää, koska se oli äärettömän väkivaltaista, mutta useimmat eivät tiedä, miten väkivaltaista. Noh, tässä se on. Näin he vuosivat kuiviin. Se oli brutaalia.

Derf toivoo, että ihmiset oppisivat jotain Kent Statesta ja Ystäväni Dahmerista. – Kentin tapauksessa olisi toivonut, että ihmiset lakkaisivat demonisoimasta mielenosoittajia, jotka osoittavat mieltään valtaapitäviä ja hallitusta vastaan. Mutta niin ei ole tapahtunut, eikä tapahdu koskaan. Ystäväni Dahmerin jälkeen toivoin, että kasvattaisimme lapsiamme paremmin, mutta niinkään ei ole käynyt. Kaikki on itseasiassa vain huonommin. Jos joku Dahmerin kaltainen nykyään ponnahtaa näkyviin koulujärjestelmässä, hänet vain nakataan ulos. Kukaan ei edes yritä auttaa. Hänet heitetään ulos yhteiskuntaan kasvamaan kouluampujaksi tai massamurhaajaksi. Me olemme kauheita. Yhteiskunta kohtelee lapsia barbaarimaisesti. Se kuvottaa minua.

Onnellista loppua on siis turha odottaa?

– En sanoisi, että nämä tarinat saavat minua toiveikkaiksi. Ystävälläni Dahmerilla ei ole onnellista loppua. Hän murhaa vielä 16 ihmistä. Se on tragedia, siinä kaikki. Kent State... ei... ei... emme selvästikään ole oppineet mitään, koska kierrämme vain ympyrää. Olimme hyvin, hyvin lähellä, etteikö vastaava verilöyly olisi tapahtunut uudelleen, Backderf huokaisee.

– Mutta sellaista se on se elämä. Kaikki ei aina pääty hyvin. •

CCBY -NC-ND20: WEXNER C ENTER FORTHEARTS

“Taitava piirtäjä voi rikkoa sääntöjä”

Kanadalainen Faith Erin Hicks aloitti nettisarjakuvilla jo 1990-luvulla.

Nyt suomeksi ilmestynyt Viimeinen ilta – Pumpkinheads on raikas nuorille aikuisille sopiva sarjakuva. Hicks vinkkaa myös omia lukusuosikkejaan.

TEKSTI Jarkko Nääs

faith Erin Hicks tuli ensimmäisenä tunnetuksi Demonology 101 -nettisarjakuvastaan, jota hän piirsi vuosina 1999–2004. Hän on sittemmin voittanut muun muassa kaksi Eisner-palkintoa nuortensarjakuvillaan.

Aloin Hicksin inspiroimana itsekin piirtää nettisarjakuvia vuosituhannen alussa. Tutustuin häneen niissä ympyröissä, ja teimme pari taidevaihtoakin. Viime syksynä suomeksi julkaistu, kirjailija Rainbow Rowellin käsikirjoittama ja Hicksin kuvittama Viimeinen ilta – Pumpkinheads (Karisto) antoi minulle tilaisuuden ottaa häneen yhteyttä pitkästä aikaa ja kysellä ihan fanipoikana monia itseäni askarruttaneita kysymyksiä.

Jarkko Nääs: Onnea ensimmäisestä suomenkielisestä albumista! Se on jouhevasti käännetty ja niteenä laadukas.

Faith Erin Hicks: Kiva kuulla.

JN: Pidätkö kirjaa siitä, kuinka monelle kielelle sarjakuviasi on käännetty?

FEH: Kyllä, mutta ei niitä ole kovin monta. Viimeinen ilta on käännetty viidelle kielelle, The Nameless City -trilogia muistaakseni neljälle ja Friends With Boys kahdelle. Toivon toki lisää käännöksiä tulevaisuudessa.

JN: Millainen on tavallinen työskentelypäiväsi?

FEH: Nousen ruokkimaan kissani seitsemältä, kun se herättää minut ja keitän itselleni kupin teetä. Herään hyvin hitaasti, enkä pääse työpöytäni ääreen ennen yhdeksää. Piirrän Cintiqillä (jos olen sivujen luonnosteluvaiheessa) puoli kahteentoista, ja sitten kuntoilen puolisen tuntia. Sen jälkeen suihku, lounas ja takaisin hommiin. Lopetan hommat iltakuudelta, kokkaan iltapalan ja pidän vapaata loppuillan, paitsi

jos deadline painaa päälle, jolloin saatan joutua työskentelemään myös illalla. Se on puuduttavaa, mutta sivut on piirrettävä silti.

JN: Seuraatko edelleen joitain nettisarjakuvia?

FEH: Vain muutamia. Yksi niistä on itse asiassa suomalaisen Maaria Laurisen piirtämä Phantomland. Yuko Otakan ja Ananth Hirshin Barbarous on myös yksi tämän hetken suosikeistani.

JN: Miten erilaista mahtaa olla nuori pitkiä tarinoita tekevä nettisarjakuvapiirtäjä nyt, verrattuna siihen millaista se oli, kun itse aloitit vuonna 1999?

FEH: Minulla ei totta puhuen ole mitään hajua. Netti sarjakuvat näyttävät hullun hienostuneilta nykyään. Jos miettii vaikka jotain Webtoonsia, joka on iso kulttuurinen ilmiö, jolla on miljoonia tilaajia ja jossa on sarjakuvia, joilla on miljoonia lukijoita... en osaa hahmottaa millaista on piirtää sellaiselle lukijamäärälle.

Heart. Tämä ei liene ensimmäinen kaunokirjallinen tarinasi, muinaisilla nettisivuillasi oli Trilogy-tarinoita, jotka kertoivat Max-nimisestä androidista. Milloin aloitit kirjoittamaan?

“pyrin välttämään täydellisten ja virheettömien hahmojen

kirjoittamista, sellaiset ovat tylsiä.”

FEH: Kirjoitin tarinoita jo ennen kuin aloin piirtämään sarjakuvia. Outoa kyllä, kun aloin piirtämään sarjakuvia, lopetin kirjoittamisen. Nautin sarjakuvien visuaalisesta puolesta enemmän kuin puhtaan proosan tuottamisesta. Kaunokirjallisen teoksen kirjoittaminen oli silti todella hauskaa, ja pidän Comics Will Break Your Heartista todella paljon, mutta en usko, että toista romaania on tulossa ainakaan vähään aikaan. Piirtäminen on vain niin paljon hauskempaa.

JN: Mitkä kirjat ovat olleet sinulle tärkeitä?

Ilmeisesti jotkut pystyvät jopa elättämään itsensä nettisarjakuvilla nykyään? Se ei liene helppoa, mutta näyttää mahdolliselta, mikä on aivan mahtavaa. Nettisarjakuvilla ansaitseminen tuntui mahdottomalta ajatukselta silloin kun itse piirsin niitä internetin synkkinä varhaisaikoina. Olen iloinen siitä, että olen nähnyt monien menestyvän nyt. Toivottavasti näin jatkuu.

Hahmojen luomisesta • Vaimoni fanittaa Avatar: The Last Airbenderiä ja on katsonut sarjan kolmasti. Luettuaan käsikirjoittamasi Avatar-sarjakuvan hän sanoi, että ensimmäiseltä sivulta lähtien hahmot tuntuivat juuri niiltä henkilöiltä kuin millaisia ne sarjassakin olivat. Millaista on ottaa haltuun ja kirjoittaa jonkun toisen tekijän hahmoja?

FEH: Aika pelottavaa. Siinä pitää samalla yrittää saavuttaa pelin tai sarjan hahmojen aito olemus ja tuoda omat kirjalliset erityisvahvuudet osaksi kokonaisuutta. On haastavaa mutta todella palkitsevaa, kun saa asiat loksahtamaan kohdilleen. Muiden tekijöiden hahmojen kirjoittaminen on paljon vaikeampaa kuin omien, ehkä siksi että pelkään koko ajan, että kirjoitan jotain, mikä on vastoin hahmon luonnetta.

JN: Olet sarjakuvien lisäksi myös kirjoittanut proosaa, romaanin nimeltään Comics Will Break Your

FEH: Lloyd Alexanderin Prydainin kronikat sulautuivat jo lapsena osaksi DNA:tani. Nuo tarinat ovat paljolti syynä siihen, miksi halusin aloittaa The Nameless Cityn kaltaisen fantasiasarjakuvan. Nykyään luen enimmäkseen naisten kirjoittamaa sci ä ja aikuisille suunnattua fantasiaa. Rakastan Naomi Novikin, Anne Leckien ja Martha Wellsin kirjoja.

JN: Onko joitain kliseitä tai trooppeja, joita pyrit välttämään kirjoittaessasi?

FEH: Enpä osaa oikein sanoa. Mielestäni troopit ovat hyvin kirjoitettuina ihan hyväksyttäviä. Kaksiulotteisten hahmojen kirjoittamista pyrin toki aina välttämään, mutta jopa ”heikko, pelokas nainen” voi olla todella mainio hahmo, jos se on kirjoitettu hyvin. Enimmäkseen kai pyrin välttämään täydellisten ja virheettömien hahmojen kirjoittamista. Sellaiset ovat tylsiä.

JN: Miten The Nameless Cityn eeppinen maailma syntyi? Mikä oli ensin, tarina, hahmot vai paikka?

FEH: Sekä hahmot että tarina syntyivät samaan aikaan. Halusin kirjoittaa ja piirtää tarinan kahdesta nuorukaisesta, joiden taustat olivat monimutkaisen poliittisen kon iktin vastakkaisilla puolilla, ja kaikki muu kehittyi siitä. Idea kyti pitkään, ennen kuin aloin työstämään sitä. Sarjakuvien synty on hidas prosessi.

JN: Olet usein painottanut kerronnan selkeyttä erityisesti nuorille aikuisille suunnatuissa sarjakuvissa. Miten se tehdään?

Kuuletko?

Onko tuo John Colorado Springs?

Rakastan John Colorado Springsiä!

Viimeinen ilta – Pumpkinheadsissä on luonteikkaat päähahmot, joiden sanailua ja kiertelyä seurataan tunnelmallisella kurpitsafarmilla.

Mikä nyt on?

160

Ja he soittavat lempibiisiäsi.

Tajusin juuri, että tämä on viimeinen iltani samassa paikassa maailman parhaan John Denver -cover-bändin kanssa – ja minä missasin keikan!

JN: Voitko suositella jotain tuntemattomampaa sarjakuvaa, joka ansaitsisi enemmän huomiota?

FEH: Brenden Fletcherin , Karl Kerschlin ja MsassyK:n Isola on huikean hieno, täynnä hyviä naishahmoja ja queeriä fantasiaa, eikä siitä kuule puhuttavan missään.

nutlaatuisen tunnelman. Tunsitko tekeväsi jotain

Kyllä, minulle varsinkin se oli kaikki uutta, sillä en ollut aiemmin piirtänyt vastaavanlaiseenlemaan sellaisella oikealla kurpitsafarmilla, johon -

sityiskohtia täynnä oleva ympäristö olisi todella kiva

tuinen ympäristö, jonka kanssa hahmot voivat olla on hyvin lyhyistä kappaleista koostuva rakenne. Se toimii hyvin ja luo kerrontaan-jakoja, tarkoitus oli jäsentää lukukokemusta hieman maltillisemmaksi.

JN: Sinä ja Rainbow Rowell fanititte toinen toisianne. Kertoisitko hänen teoksistaan jotain? Mitä hänen kirjaansa suosittelisit?

FEH: Ne ovat kaikki hyviä. Hän on taitava kertoja.

Hicks piirtää tekemällä ”lyijykynäluonnokset” digitaalisesti, tulostaa ne ja tussaa niiden päälle perinteisillä tekniikoilla. Prosessi on dokumentoitu myös hänen Tumblr-tilillään.

Rainbow: Katso nyt näitä söpöliinejä! Olin käsikirjoituksessa määritellyt Josiahin muistuttavan ulkonäöltään Paul McCartneyta, ja tästä näkee, että Faith todella on pyrkinyt siihen. (Olen aina pitänyt McCartneyn kasvoista – ne ovat niin ystävälliset ja lempeät!) Dejan ulkonäöstä puolestaan sanoin, että hän on ”huippusöötti, kuin pyöreämpi versio Gabrielle Unionista”.

Oma suosikkini on Fangirl, joka on lohtukirjani. Se onnistuu todella hyvin kuvailemaan ensimmäisen yliopistovuoden vaikeudet ja millaista on elää ahdistusten ja henkisesti sairaan vanhemman kanssa. Palaan siihen aina kun tunnen kaiken kaatuvan päälleni, muistuttaakseni itseäni, että kaikki (ehkä) lopulta järjestyy.

JN: Seuraava tarinasi Ride on sijoittuu myös maaseudulle, ja siinä on hevosia ja hevostyttöjä. Olit itsekin hevostyttö nuoruudessasi. Kertoisitko jotain siitä ja tulevasta sarjakuvastasi?

FEH: Harrastin ratsastusta kymmenen vuoden ajan, lapsuudestani myöhäiseen teini-ikään asti, kunnes lähdin kotoa opiskelemaan. Olin lapsena täysin hulluna hevosiin. Luin vain hevoskirjoja, piirsin vain hevosia ja halusin epätoivoisesti oman hevosen (jota en koskaan saanut). Hevoset olivat todella, todella suuri osa elämääni ja identiteettiäni... kunnes ne eivät yhtäkkiä enää olleetkaan, ja löysin sarjakuvat ja kirjoittamisen.

Kukaan ei vielä toistaiseksi ole Pohjois-Amerikassa tehnyt sarjakuvaa tytöistä ja hevosista (tiedän, että niitä on tehty muualla), ja se tarjoaa hyvän tilaisuuden tehdä jotain yleisölle, joka pitää sekä hevosista että sarjakuvista. 12–13-vuotiaana olisin itse tehnyt

mitä vain saadakseni hevossarjakuvaa luettavakseni. Ride On kertoo Victoria-tytöstä, joka rakastaa hevosia ja on määritellyt itsensä vuosien ajan oman hevoshulluutensa kautta. Kun hän alkaa viimein löytää myös muita kiinnostuksen aiheita, hänen välinsä ystäväänsä, joka on myös hevoshullu, alkavat huonontua, ja heidän ystävyytensä päättyy. Tämän johdosta Victoria vaihtaa ratsastustallista toiseen, mikä johtaa erinäisiin tilanteisiin uuden tallin nuorempien ratsastajien kanssa. Myös Star Trekin kaltainen TV-sarja tulee liittymään juoneen jotenkin, joten kaikenlaista hauskaa on tiedossa, ja toivon, että lukijat pitävät siitä, kun se ilmestyy vuoden 2022 alussa.

JN: Ainakin Suomessa on ilmestynyt nuorille hevoshulluille lehtiä, joissa on ollut hevosaiheisia sarjakuvia. Oliko sellaisia sinun nuoruudessasi?

FEH: Ainoa hevosaiheinen lehti, jonka tiesin, oli kanadalainen Horsepower, jota tilasin 90-luvulla. Siinä oli brittiläisiä sarjakuvia tytöistä, jotka ratsastivat, ja mielestäni ne olivat parasta ikinä!

JN: Jos saisit kutsun Suomeen sarjakuvafestivaaleille sitten kun tilanne joskus normalisoituu, tulisitko?

FEH: Kyllä, ehdottomasti! Olisi hienoa tulla käymään Suomessa! •

Sarjakuvien lukemisesta ja myymisestä

Sarjakuvakulttuuri monipuolistuu, vaikka kokonaismyynti laskee. Kustantajat kertoivat Sarjainfolle kokemuksiaan alan muutoksista ja vaikeuksista.

TEKSTI Miia Vistilä KUVITUS Pentti Järvelin

sarjakuvien myynti on laskenut Suomessa 2000-luvulla. Vuoden myydyimpien kotimaisten sarjakuvien top 20 -listalle pääsi viime vuonna 500 kappaleen myynnillä. Myynnin lasku näkyy myös yksittäisten teosten myynti- ja painosmäärissä.

– Kun ennen melkein mikä vain myi 500, nyt myy 200, tiivistää Zum Teufel -kustantamon ja Turun sarjakuvakaupan omistaja Petteri Oja. Yksi Suomen pitkäaikaisimmista sarjakuvakustantajista, 40 vuoden ajan Suuri Kurpitsa -kustantamoa pitänyt Pauli Kallio vahvistaa:

– 1990-luvulla melkein kaikkia Kurpitsan albumeita painettiin tuhat kappaletta, nyt viidensadan painos on rohkea.

Jos sarjakuva vetoaa lukijoihin aiheensa puolesta, niin että siitä kiinnostuvat muutkin kuin sarjakuvien harrastajat, silloin sitä myydään “hyvin”, yli tuhat kappaletta.

– Tällaisia kirjoja ovat olleet esimerkiksi Viivi Rintasen Sarjakuvaterapiaa, Reetta Niemensivun Maalarisiskot sekä Tiitu Takalon työt. Niitä siis on ostettu siitä huolimatta, että ne ovat sarjakuvia, Kallio kertoo.

Kustannusyhdistys alkoi tilastoida sarjakuvien myyntiä vuonna 2007. Kustannusyhdistyksen data ei ole täysin paikkansapitävää, sillä varsinkaan varhaisina vuosina oma- ja pienkustanteita ei siihen laskettu, ja edelleen osa näistä jää laskematta. Suurin osa kustantajista on pieniä epäkaupallisia toimijoita, jotka julkaisevat alle kymmenen sarjakuvaa vuodessa. Listalta puuttuu myös esimerkiksi 4 000 kappaletta kansainvälisellä joukkorahoituksella myynyt Minna Sundbergin Stand Still Stay Silent -sarjan kolmas osa.

Myynnin lasku korreloi mobiilidatan ja suoratoistopalvelujen käytön kasvun kanssa. Sarjakuvien lukemisen sijaan nykyisin katsotaan elokuvia ja tv-sarjoja, uskoo käännössarjakuvia kustantavan Sininen Jänis -kustantamon omistaja ja sarjakuvien keräilijä Jarmo Laakso.

Strippikokoelmista sarjakuvaromaaneihin • Sarjakuvakulttuuri muuttui 2010-luvulla: suositut strippisarjat menettivät suosiotaan ja myydyimpien sarjakuvien listalle alkoi nousta sarjakuvaromaaneja. Nykyiset myyntimäärät tosin ovat pieniä, yli tuhat kappaletta myynyt sarjakuvaromaani on jo hitti.

Minna Sundbergin Stand Still Stay Silent on kansainvälisesti erittäin menestynyt joukkorahoitettu sarjakuva.

Strippikokoelmia on myyty parhaimmillaan kymmeniä tuhansia. Suositut strippisarjakuvat käsittelivät lukijoiden arkielämää lähellä olevia aiheita ja vetosivat niihinkin, joita sarjakuvakulttuuri laajemmin ei kiinnostanut. Yleisö löysi sarjakuvat ensin sanomalehdistä.

Kustantaminen on työtä, mutta samalla harrastus. Pauli Kallio kertoo opetelleensa viimeisen kymmenen vuoden aikana ammattimaisemmaksi.

– Ajattelen itseäni kustantajana, vaikka elämäntapaharrastushan tämä on. Mietin, miten myydään, kuka ostaa ja mikä on järkevä painosmäärä.

Kallion taloudellinen tavoite, pitää omat ja kustantamon rahat erillään niin, että itseltä ei tarvitse lainata uusien töiden painokuluihin, on jo toteutunut.

Suurelle Kurpitsalle tarjotaan kustannettavaksi jopa muutamaa teosta viikossa. Edelleen kustantamisen tärkein kriteeri on, että Kallio itse innostuu sarjakuvasta.

– Olen joskus kustantanut tarinoita ajateltuani, että ”kyllä joku tästä tykkää”, vaikka itse en ole ollut innostunut. Eivät ne ole sitten menestyneet.

Painamisen kulut ovat 15 vuodessa laskeneet.

– 300 kappaletta maksaa melkein saman kuin 500

kappaletta, ja on tietenkin kappaletta kohden halvempaa, mitä isomman määrän tekee. Mutta viidestäsadasta voi sitten jäädä puolet varastoon.

Kallio etsii jatkuvasti uusia myyntikanavia. Niiden löytäminen vaatii kontakteja ja aktiivista myyntityötä. Esimerkiksi Maalarisiskoja myydään useissa museokaupoissa, ja Riihimäen kaupunki osti Ville Pynnösen Rakas riksu -albumia työntekijöilleen. Kallion käsikirjoittama ja Pentti Otsamon kuvittama Huuhkajia ja Helmareita taas päätyi Lastenkirjainstituutin kampanjaan.

– Myyminen ei ole minulle yhtään luontaista, mutta olen vuosien myötä oppinut. Omien töiden myyminen on paljon vaikeampaa kuin muiden, Kallio tuskailee.

Myyntiin vaikuttaa myös taiteilijan persoona. – PR-työhön ei voi ketään pakottaa, mutta kyllähän siitä on etua, että tekijä näkyy julkisuudessa. Media on kiinnostunut enemmän nuorista tekijöistä, eikä ainakaan haittaa, jos on nainen, Kallio kertoo.

Jänis teki tappiota • Vuonna 2017 perustettu käännössarjakuvia kustantava Sininen Jänis on kustantanut pari kirjaa vuodessa, yhteensä yhdeksän teosta. Kustannustoiminta lähti halusta saada belgialainen Bois-Mauryn tornit -klassikkosarja suomeksi. Yhtiö on kustantanut muitakin sarjakuvia, uusimpana Will Eisnerin Dropsie Avenue – Katu Bronxissa -kirjan. Toiminta on ollut tappiollista alusta lähtien. – Vahva tunne on, että tällaiselle sarjakuvalle olisi lukijoita isokin määrä, jos lukijat löytäisivät sen, mutta samalla emme uskoneet, että kustantamisesta olisi taloudellista hyötyä. Bois-Mauryn tornit on

niin hieno tarina, että se piti kustantaa itse, kun ei kukaan muu sitä tehnyt. Maggy Garrisson taas oli jotain uutta eurooppalaisen sarjakuvan kentällä, kustantamon omistaja Jarmo Laakso kertoo.

Bois-Mauryn torneja on nyt julkaistu suomeksi neljä osaa, eikä jatkoa todennäköisesti tule.

– Jokainen kirja tuottaa noin tuhat euroa tappiota, Laakso kertoo.

Sarjojen keskeyttäminen on yleistä alalla, suosittuja sarjoja on käännetty suomeksi usein vain muutama osa sarjan alusta.

Yhdessä KVAAK Kirjan kanssa kustannettu Eisnerin Dropsie Avenue – Katu Bronxissa rahoitettiin joukkorahoituksella. Projektia varten perustettu KVAAK Kirja toteutti suomennoksen, ja Sininen Jänis hankki kustannusoikeudet. Oikeuksista neuvottelu kesti lähes vuoden.

– Lähetimme sähköpostia Eisnerin Euroopan alueen agentille Tanskaan, mistä he lähettivät kysymyksen asioita hoitavalle yritykselle Yhdysvalloissa, ja he kysyivät asiaa Eisnerin perikunnalta. Sähköpostien lähettämisen välillä kesti aina noin kuukausi, Laakso kertoo.

Oikeuksien hankkimista varten pitää olla osakeyhtiö, ja niiden saamista helpottaa, jos on tehnyt jo jotain aiemmin.

– Bois-Mauryn oikeudet oli helppo saada. Agentille riitti, että maksoimme mitä pyydettiin. Maggy Garrissonin kohdalla taas voimme jo sanoa, että kustannamme Bois-Mauryn tornit -sarjaa.

Sininen Jänis ei tällä hetkellä etsi uutta kustannettavaa. Osakkaat miettivät miten toimintaa jatketaan.

Hermannin Bois-Mauryn tornit on eurooppalaista laatusarjakuvaa 1980-luvulta.

– Jos sarjakuvia myytäisiin noin 200 kappaletta enemmän nimikettä kohden kuin nyt myydään, sillä pääsisi hyvin plussan puolelle ja toimintaa olisi helppo jatkaa, Laakso laskee.

– Vaikeinta on ollut saada sarjakuvia lukijoiden tietoisuuteen. Suomalainen Kirjakauppa ei ota myyntiin, ellei teos ole jo valmiiksi hitti, ja muita kirjakauppoja enää ei juuri ole, hän harmittelee.

Korona vei festivaalit • Myös kirjakaupat ja marketit ovat supistaneet sarjakuvavalikoimiaan. Antikvariaatit ovat olleet tärkeitä sarjakuvien ostopaikkoja, mutta moni divari on lopettanut, kun pitäjä on jäänyt eläkkeelle.

Valikoimaa riittää enää erikoisliikkeissä. Turun Sarjakuvakaupan omistaja Petteri Oja pyrkii pitämään kaupassaan mahdollisimman laajaa valikoimaa ja kasvattamaankin sitä.

Sarjakuvafestivaalit ovat tärkeitä myyntitilai-

suuksia. Koronavuonna 2020 festivaaleja pidettiin suoratoistolähetysten kautta.

– Oululaisten järjestämillä virtuaalifestivaaleilla mainostettiin, että kirjoja saa signeerauksilla kaupastamme, mutta ei se näkynyt niinä päivinä myynnissä, Oja kertoo.

Pidemmällä aikavälillä Turun Sarjakuvakaupan verkkokaupan myynti kuitenkin kasvoi korvaamaan sen, mitä festivaalimyynnistä jäi puuttumaan. Kokonaisuutena vuosi oli kaupalle hyvä, vaikka ketju joutui luopumaan Sarjakuvakeskuksen yhteydessä olleesta Helsingin toimipisteestään. Epidemian myötä Sarjakuvakeskuksen kurssit siirtyivät verkkoon ja asiakasmäärä muutenkin väheni.

Koronavuosi vähensi kustantamistakin. Moni lykkäsi kirjansa julkaisua, jotta saisi sen tapahtumiin myyntiin. Pienlehtiä saatettiin jättää tekemättä, tai ne julkaistiin vain sähköisenä. •

LIMINGAN TAIDEKOULU

Huutokauppojen hurmaa

Suomen sarjakuvaseuran järjestämät huutokaupat keräsivät vuosien

ajan innokkaita keräilijöitä Taka-Töölössä sijainneelle kerhohuoneelle.

TEKSTI Satu Jaatinen

sarjakuvaseura oli toimintansa alkuaikoina hyvin laaja-alainen toimija, joka otti kantaa sarjakuvan lisäksi myös muihin kulttuurialan ilmiöihin. Jäsenistössä toimi sarjakuvantekijöiden ja harrastajien lisäksi myös keräilijöitä, ja ensimmäisten vuosikymmenten aikana yksi seuran suosituimmista aktiviteeteista oli huutokauppojen järjestäminen.

Suomen ensimmäinen sarjakuvahuutokauppa oli antikvaarikauppiaiden Raimo Aarnisalon ja Pekka Vitamon järjestämä huutokauppa marraskuussa 1973. Pian tämän jälkeen, 31.3.1974, sarjakuvaseura järjesti ensimmäinen oman huutokauppansa Helsingissä Balderin salissa. Huutokauppojen säännöllinen

järjestäminen jatkui tämän jälkeen aina 1990-luvun lopulle asti.

Huutokaupat järjestettiin Taka-Töölössä Pihlajatiellä sijainneessa kaupungin kerhotilassa. Keräily oli sarjakuvaharrastuksen tärkeä osa-alue, ja huutokaupat olivat keräilijöille antikvariaattien lisäksi tärkeimpiä kohteiden hankintakanavia.

Sarjakuvaseuran julkaisema huutokauppaluettelo ilmestyi aina muutama viikko ennen huutokauppaa. Myynnissä olleet kohteet ilmoitettiin sarjakuvaseuran Kieku-uutislehdessä. Suurin osa kohteista oli kotimaisia, mutta ulkomaisiakin julkaisuja löytyi. Mukana oli sekä ranskalaisia että amerikkalaisia lehtiä, ja varsinkin ranskalaisbelgialainen viikkojulkai-

su Tintin oli suosittu. Muita usein myytyjä julkaisuja olivat Spirou, Pilote ja Heavy Metal. Huutokauppa ei ollut ainoa tapa hankkia ulkomaisia sarjakuvalehtiä, koska myös Akateeminen Kirjakauppa ja Rautakirja myivät niitä.

Kieku-julkaisujen lisäksi huutokauppoja mainostettiin julisteilla. Ne kuvitettiin aina jonkun seuraan kuuluneen piirtäjän, kuten esimerkiksi Mauri Kunnaksen varta vasten tätä tarkoitusta varten piirtämällä mainoskuvalla.

Hintavat harvinaisuudet • Huutokaupoissa myytiin kerrallaan kymmeniä lehtiä ja joskus myös piirrosoriginaaleja. – Ikimuistoisin ostokseni huutokaupasta oli joskus 1970-luvun lopussa ostamani vuonna 1948 julkaistu Ratsupoliisi King kukistaa merirosvon -albumi. En ollut siihen aikaan nähnyt paljoakaan 1940-luvun värillisiä albumeita, joten se teki vaikutuksen, muistelee huutokaupoissa ahkerasti vieraillut keräilijä Marko Leppälä

Taka-Töölön Pihlajatieltä siirryttiin myöhemmin huutamaan keskustaan Uudelle ylioppilastalolle. Siellä järjestettiin joulukuussa 1978 seuran huutokaupoista merkittävin ja kuuluisin. Meklarina toimi tuolloin Soile Kaukoranta, ja viiden tunnin pituiseksi venyneessä huutokaupassa nuijittiin Aku Ankan Lumikki-numerolle hinnaksi 750 markkaa (nykyrahassa noin 460 euroa).

– Soile oli loistava meklari ja hinta oli korkein, mitä yksittäisestä Aku Ankasta oli koskaan maksettu, kertoo Sarjainfon päätoimittajanakin toiminut sarjakuvaneuvos Juhani Tolvanen

Huutokauppa oli jo etukäteen herättänyt huomiota siinä määrin, että paikalla oli yleisön lisäksi myös Helsingin Sanomien toimittaja.

Varsinkin 1950-luvun alkupuolella julkaistuista Aku Ankoista maksettiin yleensä vähintään kymmeniä markkoja ja vuosikerroista jopa useita tuhansia markkoja. Kyseisen Lumikki-numeron korkea hinta johtui sen harvinaisuudesta. Aku Ankan rinnakkaisnumeroissa oli käytetty melko huonoa paperia, joka lyhensi niiden käyttöikää. Huonosti kaupaksi käyneestä Lumikki-numeron 15 000 kappaleen painoksesta oli jälkikäteen vielä tuhottu 10 000 kappaletta.

Sarjakuvaseuran hallituksessa oli vuosien ajan oma huutokauppavastaava, jonka työnkuvaan kuului esimerkiksi myytävien kohteiden keräys ja säilytys.

– Toimin huutokauppa-asiamiehenä 1970-luvulla, koska asumassani varatalonmiehen asunnossa oli kyllin suuret komerot huutokaupattavien lehtien säilytykseen, kertoo Tolvanen.

Huutokauppoja järjestettiin aluksi kuusikin kertaa vuodessa, mutta 1990-luvulle tultaessa niitä pidettiin vuosittain enää yhdestä kahteen kertaan. Internetin tulo ja verkossa tapahtuva kaupankäynti tekivät vuosituhannen vaihtuessa lopun livehuutokaupoista. Monet seuran vanhemmista jäsenistä ovat kuitenkin ilmaisseet kaipaavansa huutokauppoja.

– Se tunnelma, joka näissä sarja kuva huutokaupoissa oli, oli aivan uskomatonta, Leppälä toteaa. •

nHahmottomasta harjoitustyöstä herkkään ilmaisuun

Antonia Ringbomin tilaussarjakuva kertoi 1970-luvun lopussa vähän toisenlaisen Suomen historian. 25 vuotta myöhemmin Ringbom palasi lajin pariin.

TEKSTI Ville Hänninen

ykyään tuntuu itsestään selvältä, että eri järjestöt tilaavat tarkoituksiinsa sarjakuvia tai historian tapahtumia kirjoitetaan viistosti uudelleen. Ajatus tiedollisen aineksen käsittelemisestä sarjakuvan keinoin nykyisessä mitassa on kuitenkin tuore.

Varsinkin Suomen historian vaiheisiin on suhtauduttu yleensä pönäkästi, tyypillisenä mutta mittakaavaltaan poikkeuksellisena esimerkkinä Eeli Jaatisen sarjakuva Suomen historia kuvina (1957). Se kertoi nationalistisen tarinan autonomian ja ensimmäisen tasavallan ajan äärihehkutuksista puhdistettuna.

Tämän vaihtoehtoisempia näkemyksiä historiaan ei yleensä näkynyt. Tilanne alkoi muuttua hiljalleen vasta 1960-luvun kulttuurivallankumouksen jälkeen, jolloin sarjakuva alkoi vapautua vanhasta maineestaan roskakulttuurina. Suuren yleisön silmissä muutos ei vielä näkynyt, mutta jotkin järjestöt ja erikoislehdet alkoivat tilata muutakin kuin aivan ilmeisintä kevennystä.

Esimerkki tästä on Antonia Ringbomin (s. 1946)

omakustanne Om Finlands historia (1979). Ruotsalainen Ordets makt -nuortenlehti tilasi häneltä 12 sivun tiivistyksen Suomen historiasta, sarjakuvamuodossa. Toive kuului: ”Niin paljon informaatiota, jännitystä, huumoria ja väriä kuin mahdollista.”

No, sarjakuva on mustavalkoinen. Muutoin toiveet saattoivat täyttyä. Ringbomin valinnat alueen monituhatvuotisesta historiasta kiteytyvät yllättävän perinteisiin käänteisiin kuten Suomen sotaan 1808–09, sisällissotaan 1918 ja toisen maailmansotaan 1939–45.

Jotain parinkymmenen vuoden aikana on kuitenkin tapahtunut. Ringbomin sarjakuvassa vallanpitäjien rinnalla elää tavallistakin väkeä, ja esimerkiksi toisen maailmansodan aikainen rauhanoppositio mainitaan. Suomen itsenäistyminen puolestaan näyttäytyy suhteessa ensimmäiseen maailmansotaan ja työväenliikkeeseen.

Tästä olisi voinut kehkeytyä jotain kiinnostavaa. Ringbomin ura suuntautui kuitenkin toisaalle. Hän on myöhemmin tehnyt animaatioelokuvia (mm. Au-

rinko on keltainen kirahvi) ja lastenkirjoja, joissa irrottelu ilmenee niin värienkäytössä kuin tapahtumissakin. Poliittisuutta niistä saa hakemalla hakea, ehkä monikulttuurista maailmankuvaa lukuun ottamatta.

Lastenkirjoista paras on riemukkaan nonsensetyyppinen Perunasaari (Tammi, 1989). Se kertoo perunoilla elävistä veljeksistä, jotka marssivat joka aamu kierroksen saaren ympäri ja lopettavat iltansa Yölauluun. Se menee näin:

HAA

HEE

HÖÖ

HUUU

Värien ja irrottelun seasta pilkottaa koko ajan myös tunneherkkyyttä. Kirahvianimaatioissa se ilmenee kauttaaltaan. Samoin Ringbomin viimeisimmässä kirjassa, Isola Singelissä (Söderström, 2008). Se on voimakas, runollinen lastenkirja yksinäisyydestä ja ystävyydestä. Animaatio-ohjaajan tausta näkyy siinä, että Ringbom ei toista sanoilla kuvien sisältöä tai alista kuvia koristeen asemaan.

Kerronta on myös sarjakuvallisinta Ringbomia sitten Om Finlands historian.

Joka toisella sivulla on useita kuvia, joka toisella voimakastunnelmainen värikuva. Rytmi ei ole monotoninen vaan etenee tarinan tahdissa. Pikkukuvissa Ringbomin viivan rentous korostuu. Samoin värit kirkastuvat loppua kohden.

Isola Singel antaakin selvän vihjeen siitä, että jos Ringbom olisi jatkanut lyhyttä sarjakuvapiirtäjän uraansa, hän olisi tehnyt nipun mainioita teoksia. En

kuitenkaan voi olla arvostamatta aidosti monitaiteista näkökulmaa omaan työhön. Sellainen luovuus jää aivan liian usein vaille median huomiota. •

Sarjakuvan maailmat (Otava, 1982) on kenties parasta sarjakuvasuomennosta, mitä Suomessa koskaan on tehty. Soile ja Heikki Kaukoranta ovat kunnianhimoisesti imitoineet 16 eri tekijän kieltä ja tyyliä, ja Kalervo Palsa muokannut tekstaustaan lähemmäs originaalin henkeä. Kuvassa Walt Kellyn Pogo.

Syventävä sarjakuvakurssi,

17. luku: Alussa oli rytmi

Sarjakuva luo oman asteikkonsa, jossa tasakorkuiset ruudut ja tasainen rytmi tuudittavat lukijan turvallisuuden tunteeseen. Kun se sitten rikotaan, on törmäysvaikutus paljon suurempi.

TEKSTI Kivi Larmola

itselleni helpoin ja luontevin tapa luoda tasapainoinen sarjakuvasivu on aloittaa tekstistä, koska kuplat on vaikea sijoittaa ja niille on rajoituksensa. Ne pitäisi pystyä lukemaan vasemmalta oikealle, nuolet eivät saisi mennä ristiin, ja suuria tekstimassoja pitäisi välttää viimeiseen asti. Samalla olisi hyvä miettiä, minkä kaiken pystyy kertomaan kuvalla tarvitsematta turvautua dialogiin. Kuplilla on oma rytminsä, ja koska ne tavallaan kelluvat sivun päällä, niiden pitää jakautua tasaisesti. Kun tekstiä ei ole, se vastaa musiikin taukoa, joka on nuotti sekin, mykkä nuotti. En ole ikinä ymmärtänyt Marvelin, Korkea -

jännityksen ja 2000A.D. -julkaisujen tapaa tehdä ensin kuvat valmiiksi, ja sitten lätkiä päälle teksti, mihin ikinä sen saa mahtumaan. Lopputulos ei yleensä ole julkaisujen paras osa. On paljon helpompaa nähdä teksti graa sena elementtinä, joka asetellaan sivulle ensimmäisenä, ja annetaan sen kantaa sivua siihen asti, että henkilöt saa piirrettyä paikalleen.

Ruudut ja aika • Tekstissä olisi hyvä olla rytmi, joka sopii yhteen sen rytmin kanssa, mikä muodostuu ruutujen leveydestä ja niiden välipalkeista. Ruudun leveyshän vastaa sen sisältämää aikaa. Niinpä kapeaan ruutuun ei kannata ahtaa suurta tekstimassaa,

vaan jos tila loppuu kesken, voi ruudun reunan jättää auki, jolloin ”aika” mahtuu valumaan ympäri sivupohjaa.

Suomen kielen rytmittäminen täysin puhtaasti on vaikeaa ja johtaa usein liian kirjalliseen kieleen. Paino on käytännössä aina sanan ensimmäisellä tavulla, ja sanat ovat pitkiä ja moniosaisia. Kirjallista ilmaisua alku- ja loppusointuineen ja riimeineen myös arvostetaan, mutta harva kai sillä tavalla oikeasti puhuu. Itse lausun puhekuplia ääneen, kunnes ne tuntuvat sopivan piirroksen suuhun, jonka puolestaan olisi hyvä olla muodostamassa jotain sopivaa äännettä kuplastaan.

Sama pätee myös sarjakuvakäännökseen. Ei riitä, että puhekuplassa olevat sanat suomennetaan, vaan tarina pitää näytellä mielessään läpi, ymmär-

tää ajatus ja tilanne. Valitettavasti nykyaika ei juuri kannusta sellaiseen omistautumiseen, kun myyntiluvut jakautuvat yhä useamman nimikkeen kesken ja palkkiot ovat mitä ovat.

Kun internet on tärkeimpiä kanavia alkaville tekijöille, ja kansainväliset festivaalit suosittuja matkakohteita, tekee ehkä mieli kirjoittaa teksti alusta alkaen jollain vieraalla kielellä. Parantaahan se markkinoita. Joka kielessä on kuitenkin monia samaa tarkoittavia sanoja, joiden painoarvo on eri, ja asteikko, joka määrittelee, kuinka vakavia ollaan. Tätä on vaikea oppia elämättä itse kielessä ja kulttuurissa.

Toisaalta, kuten ystäväni Darren sanoi: ”Jos joku tulee puolimatkaan vastaan tehdäkseen teoksen minulle ymmärrettävämmäksi, olisinpa aika moukka, jos alkaisin kitistä virheistä.” •

SARJAKUVAKILPAILU Metsän tuntu – Forest´s feeling - Skogens känsla

Väinö Tannerin säätiö järjestää sarjakuvakilpailun, jonka aiheena on metsä. Kilpailussa on avoin sarja (ei alaikärajaa) sekä lasten ja nuorten sarjat (6–12 ja 13–17v). Kilpailuun voi osallistua myös työparina tai ryhmänä.

Avoimen sarjan töiden palautusaika on 3.5.–8.8.2021 ja töiden arvioinnista vastaa alan ammattilaisten raati.

Avoimen sarjan parhaille jaettavat palkinnot ovat 5 000 €, 3 000 € ja 2 000 €

Myös lasten ja nuorten sarjoissa on rahapalkinnot.

Voittajat julkistetaan Helsingin sarjakuvafestivaaleilla 4.–5.9.2021, sarjakuvaseura on mukana yhteistyössä.

Lisätietoa: vainotannerinsaatio.f ja sarjakuvaseura.f

Lopuksi pari sanaa piirroksista –sarjakuvakriitikon itsekritiikkiä

TEKSTI Juha Mäkinen KUVITUS Pentti Järvelin

juhlat pystyyn! Voin tänä vuonna viettää sarjakuvakriitikon urani 20-vuotisjuhlaa. Kirjoitin ensimmäisen sarjakuva-arvioni sanomalehti Keskisuomalaiseen syksyllä 2001. Kyseessä oli kohtalaisen kehuva teksti Valerian-albumista Epävarmoina aikoina

Toimittaja urani on sittemmin edennyt ja pakittanut moneen suuntaan, mutta olen läpi vuosien jatkanut maakunnallisen sarjakuvakriitikon roolissa avustajapohjalta. Nykyään arviot kulkevat Savon Sanomien kulttuuritoimituksen kautta ja leviävät konserniyhteistyön nimissä jo ties miten moneen lehteen. Samalla sarjakuva-arvioille on tarjolla aiempaa vähemmän tilaa. Jo entuudestaan niukkaan palkkiotasoon juttujen jakaminen useampien lehtien kanssa ei tietenkään ole vaikuttanut mitenkään. Olen 20 vuoden aikana ruotinut lehtien sivuilla yli 150 sarjakuvajulkaisua ja tehnyt sitä, mitä kriitikot tekevät: yrittänyt eritellä, tulkita ja kuvailla lukemaani teosta, asemoida sitä suurpiirteisesti paikalleen sarjakuvataiteen kaikkeudessa sekä hahmottaa sitä, mikä siinä on enemmän ja mikä vähemmän onnistunutta.

Oman pääni sisällä olen myös jatkuvasti kyseenalaistanut rooliani. Olen usein pohtinut, että saatan olla aivan väärä ihminen kirjoittamaan sarjakuvasta.

Laiminlyöty kuva • Sarjakuva on, kuten tiedämme, omalaatuinen sanan ja kuvan liitto, ja kriitikon pitäisi pystyä sanomaan jotakin niin sanasta, kuvasta kuin näiden välisestä suhteesta. Minä koen laiminlyöneeni kuvasta kirjoittamisen.

Esimerkiksi käy tuo 20 vuoden takainen Valerian-kritiikki: Ensin taustoitan, mainitsen muutamia seikkoja juonesta ja pohdiskelen pitkään jatkuneen sarjan tulevaisuutta, sitten esitän muutaman kriittisen huomion liian laajaksi paisuneesta henkilögalleriasta ja poukkoilevasta juonenkuljetuksesta. Kritiikin loppuyhteenvedosta löytyy sitten yksi lause piirroksistakin: ”Mézièresin piirrosjälki on pysynyt tasaisen vahvana jo vuosikymmenet.”

Kaikki tuolloiset syntini voisi laittaa nuoruuden ja aloittelijuuden piikkiin, mutta kävin pistokokeenomaisesti läpi kirjoittamiani kritiikkejä vuosien varrelta, ja huomaan toistavani samaa kaavaa yhä edelleen: Kirjoitan tekijän ja tarinan taustoista. Kuvailen

tarinaa, henkilöhahmoja, juonenkuljetusta, tarinan rytmiä. Joskus saatan löytää jotain mainittavaa suomennoksesta, tekstauksesta tai painojäljestä. Ja sitten, yleensä arvion lopussa, kuin ohimennen, muutama lause piirroksista.

Eikä aina edes muutamaa lausetta. Olen näköjään onnistunut laatimaan muutaman kritiikin, jossa en kirjoita piirroksista sanaakaan. Näin on laita esimerkiksi Tommi Liimatan Ei vaikuta keikkaan -albumin kohdalla. Siitä kirjoittamani arvion perusteella voisi luulla teoksen olevan yhtä hyvin novellikokoelma kuin sarjakuva.

Tämä on samaan aikaan sekä huvittavaa että vähän huolestuttavaa. Voiko sarjakuvasta kirjoittaa näin? Onko sarjakuva minulle vain kuvitettua kirjallisuutta, jossa kuvat ovat alisteisessa asemassa tekstille?

tään tunnistamaan – luullakseni.

Lisäksi kuva on ilmaisun välineenä sanaan verrattuna monitulkintaisempi ja vaikeammin määriteltävä. Piirrostyyliä voi yrittää kuvailla: se voi olla esimerkiksi ”sulavaa”, ”tarkkaa”, ”kömpelöä”, ”pelkistettyä” tai ”voimakasta”. Yksi piirtää realistisesti, toinen karrikoidusti. Joku asettuu piirtäjänä selvästi osaksi jotain traditiota tai koulukuntaa, joku toinen taas on luonut tyylin, jolle ei löydy vertailukohtia.

olen onnistunut laatimaan muutaman kritiikin, jossa en kirjoita piirroksista sanaakaan.

Kuvista voi siis esittää kuvailevia luonnehdintoja, mutta millaisia merkityksiä kuvat kantavat? Onko piirtäjä tehnyt taiteellisesti perusteltuja valintoja? Tekstin kohdalla minun on helppoa sanoa, mikä toimii ja mikä ei, mutta kirjoittaessani kuvista koen astuvani heikolle jäälle ilman naskaleita.

Jälkimmäiseen kysymykseen vastaus on selvä: ei ole. Itse asiassa subjektiiviset sarjakuvamieltymykseni kiinnittyvät olennaisesti enemmän kuvaan kuin sanaan. Hyväksyn auliisti keskinkertaisenkin tarinan, jos piirtäjän kädenjälki miellyttää minua. Vastaavasti ansiokaskaan käsikirjoitus ei lämmitä, jos koen teoksen olevan visuaalisesti heikkotasoinen.

Monitulkintainen kuva • Miksi siis kriitikkona kiertelen kuvaa matkan päästä?

Osittain kyse on omasta osaamattomuudestani. Olen kirjallinen ihminen. Jos minulla jotakin lahjakkuutta on, se liittyy lukemiseen, kirjoittamiseen ja tekstien hiomiseen. Sen sijaan kuvataiteellista lahjakkuutta minulla ei ole lainkaan. Voin yleensä ottaen ylpeillä kohtalaisen vankalla yleissivistyksellä, mutta kuvataiteen tuntemukseni on ohutta. Kas, onpa mielenkiintoisen näköinen kuva – mutta edustaako tämä nyt impressionismia vai ekspressionismia?

Pitää varmaan katsoa googlesta.

Minulla on kuviin vähän samanlainen suhde kuin luontoon: nautin suuresti molemmista, mutta tunnen niitä huonosti. Retkeillessäni en osaa nimetä lintu- ja kasvilajeja. Sarjakuvaa lukiessani en osaa välttämättä lainkaan sanoa, onko taiteilija tehnyt kuvansa tussilla tai siveltimellä, tai millä tekniikalla värit on tehty. Lyijykynän ja liidun jäljen pystyn sen-

Jos näen jotain, joka on mielestäni huonosti piirretty, uskallanko väittää niin? Entä jos en vain ymmärrä piirtäjän tarkoitusperiä? Jos piirtäjä esimerkiksi tekee henkilöhahmoistaan niin samannäköisiä, että heitä on vaikea erottaa toisistaan, onko kyse taitamattomuudesta vai pyrkiikö hän tällä tarkoituksellisesti ilmaisemaan jotakin?

Synninpäästö? • Joten: olenko aivan epäpätevä kirjoittamaan sarjakuvasta? Jos edellä tekemieni tunnustusten valossa joku katsoo asian olevan näin, en uskalla kauheasti väittää vastaankaan.

Koen silti, että parhaimmillani olen saanut aikaan hyvinkin päteviä, asiantuntevia ja oivallisesti kirjoitettuja kritiikkejä. (Paljon olen laatinut myös keskinkertaisia ja jonkin verran aivan kelvottomia tekstejä, mutta sama kai koskee useimpien ihmisten useimpia tekemisiä.)

Olen hakenut oikeutusta tavalleni kirjoittaa sarjakuvasta vertaamalla itseäni muihin. Kävin aluksi läpi sarjakuvakritiikin grand old manin Heikki Jokisen tekstejä. Ne tuntuvat tarjoavan jonkinlaisen synninpäästön: myös hänen teksteissään kuva saattaa jäädä yllättävän vähälle huomiolle. Keskeistä Jokiselle on taustoitus ja kontekstointi, sen erittely, mihin kaikkeen arvioitava teos kytkeytyy.

Sitten lueskelin Sarjainfosta muidenkin kirjoittajien sarjakuvakritiikkejä, ja mitä huomasinkaan:

useimmat muutkin kriitikot – oletettavasti minua kuvataiteellisesti asiantuntevammat – tuppaavat kirjoittamaan kuvasta vähän kuin ohimennen. Jaettu synti on vain puoli syntiä!

Nyt kun meitä mahdollisesti syyllisiä näyttää olevan isompikin joukko, yritän muotoilla vielä yhden yrityksen kollektiiviseksi puolustuspuheenvuoroksi: kriitikko pyrkii aina kirjoittamaan siitä, minkä katsoo olevan kussakin teoksessa olennaisinta ja huomionarvoisinta. Hassua kyllä, aika monessa sarjakuvassa kuva ei sitä ole. Tämä pätee etenkin juonivetoisiin sarjakuviin, joissa keskiössä on tarina, jota kuvat osaltaan kuljettavat ja kannattelevat.

Eniten olen kiinnittänyt piirroksiin huomiota silloin, kun niissä on jotain sisäisesti ristiriitaista ja siksi kiinnostavaa. Esimerkiksi Ada viidakossa -albumin kohdalla kirjoitin useamman kappaleen Altanin omintakeisesta tyylistä: groteskit mieshahmot ja nukkemaiset naishahmot sekä jatkuva rintojen esillä oleminen ilman varsinaista erotisointia muodostavat hämmentävän yhdistelmän.

Toinen esimerkki: Avi Heikkisen albumi Valotusaika edusti omalaatuista kokeilua, jossa jokainen ruu-

tu pohjautui valokuvaan, jota tekijä oli jatkojalostanut piirtämällä ja photoshoppaamalla. En pitänyt lopputulosta ollenkaan onnistuneena, mutta erikoisuutensa vuoksi se ansaitsi kritiikissä enemmän huomiota.

Ehkä on sittenkin niin, että sarjakuvakriitikko pyrkii kirjoittamaan ennen kaikkea sarjakuvan sisäisestä maailmasta. Jos en kirjoita kovin yksityiskohtaisesti kuvista, niin enpä toisaalta erittele kovin yksityiskohtaisesti myöskään sarjakuvassa käytettyä sanastoa, lauserakenteita tai tekstin rytmiä – paitsi jos niissä on jotain poikkeuksellisen kiinnostavaa tai ongelmallista.

Mikäli saan jatkaa sarjakuvasta kirjoittamista, lupaan joka tapauksessa seuraavien 20 vuoden aikana yrittää löytää kuvista ainakin joskus enemmän sanottavaa. Sarjakuvataiteen itsensä vuoksi toivon, että arvioitavikseni päätyvät teokset antavat siihen aihetta.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja. Hän on työskennellyt kevään 2021 Taiteen keskustoimikunnan myöntämällä kirjoitusapurahalla.

WILL EISNER: Dropsie Avenue – Katu Bronxissa •

Suomentanut Sauli Santikko • KVAAK Kirja – Sininen Jänis

”Ihmiset muuttavat... ajat muuttuvat!”

REETTA LAITINEN

Tulisimmat päivänsä jo joitakin vuosia sitten ohittanut Kvaak. -sarjakuvafoorumi löi uutta kipinää korona-aikana, kun keskustelussa käsiteltiin Suomessa vielä kokeilematonta konseptia: joukkorahoitettua sarjakuvakustantamista. Kipinästä syttyi liekki ja paistokset putkahtivat uunista kevättalvella 2021. Sarjakuvamestari Will Eisnerin (1917–2005) Dropsie Avenue – Katu Bronxissa ja mesenaattien bonuskirja Katu Bronxissa – Sivukujat ovat mallikelpoisia näytekappaleita toimivan ja hyvin suunnitellun joukkorahoituksen tuloksista.

Dropsie Avenue (alkuteos 1995) on Eisnerin Contract with god -trilogian kolmas osa. Aiemmat osat Talo Bronxissa (alkuteos A Contract with God and Other Tenement Stories, 1978) ja Elinvoima (A Life Force, 1988) ilmestyivät Jalavan suomentamina jo 1980-luvulla ja ovat nykyään pieniä keräilyharvinaisuuksia. Taloa Bronxissa Eisner itse kutsui myös ensimmäiseksi sarjakuvaromaaniksi ja se poikkesikin merkittävästi amerikkalaisen sarjakuvan silloisesta, sarjakuvalehtiin ja supersankareihin keskittyneestä valtavirrasta.

Uransa Will Eisner oli aloittanut nimenomaan super sankaripiirtäjänä, ensin studiolla ja myö -

hemmin itsenäisenä taiteilijana. Tunnetuin hänen hahmoistaan on Spirit, jota on myös suomennettu albumeina ja lehtisarjoina. 1980- ja 90-luvulla Eisner keskittyi sarjakuvaromaaneihin, joissa oli usein amerikanjuutalaisuuden kuvausta ja muita omaelämäkerrallisia piirteitä.

Kaupunkisuunnittelu ja urbaani rappio • Trilogian aiempien osien tapaan myös päätösosan näyttämönä toimii ktiivinen Dropsie Avenue -katu New Yorkin Bronxissa – ja erityisesti sen ihmiset.

Teoksen aikajänne ulottuu noin sadan vuoden ajalle, vuoden 1870 hollantilaisista maanviljelijöistä nykypäiviin. Asuinalueen elinkaari noususta rappioon ei siis myötäile yksittäisten ihmisten elinkaaria. Muutamia keskeisiä henkilöitä tarinaan nousee, mutta todellinen päähenkilö on kuitenkin itse Dropsie Avenue.

1970-luvulla New York ei kärsinyt nykypäivän tapaan gentri kaatiosta. Päinvastoin kaupunkia vaivasi urban decay, urbaaniksi rappioksi kutsuttu ilmiö. Etenkin Eisnerin vanhoilla kotikulmilla Bronxissa tuho tapahtui vain reilussa kymmenessä vuodessa. Vanhat talot rapistuivat, naapuruston muuttokierre nopeutui ja huumekauppa, gryndereiden tukemat tuhopolttajat ja jengirikollisuus valtasivat alueen.

Suomessa 1960- ja 70-lukujen suunta kaupunkisuunnittelussa oli täysin vastakkainen. Kiehtova

vastinpari Dropsie Avenuelle voisikin olla Tiitu

Takalon Minä, Mikko ja Annikki (2014). Kumpikin sarjakuvaromaani kuvaa, kuinka kaupungit ja asuinalueet muotoutuvat, elävät, rapistuvat, kuihtuvat ja muuttuvat. Suomalainen hyvinvointivaltio rakensi asukkailleen modernit, tehokkaat ja tasa-arvoiset betoniset kerrostaloasunnot. Köyhyys ja kurjuus vähenivät, mutta edistyksen huumassa kadotettiin iso pala historiaa ja muitakin arvoja. Samaan aikaan rapakon toisella puolella vuosisadan alkupuolella rakennettujen vuokrakasarmien annettiin tuhoutua, jotta korjaushaluttomat vuokranantajat saisivat revittyä viimeiset pennoset vakuutuskorvauksista. Kaupunkipolitiikassa voi pienilläkin linjanmuutoksilla olla suuria kerrannaisvaikutuksia, ja ihmisen ahneus on valitettavan universaali ilmiö.

Asuinalue yhteisönä • Yhdysvaltoja kutsutaan kansojen sulatusuuniksi, ja etenkin New York on modernina aikana mielletty luonnollisen monietniseksi kaupungiksi. Todellisuus ei silti ole aina ollut kovin auvoinen. Naapurustot ovat pro loituneet kansalaisuuksien mukaan, ja jokainen uusi maahanmuuttajaryhmä on kohdannut saapuessaan ankaraa ennakkoluuloa. Irlantilaiset, saksalaiset, italialaiset, juutalaiset ja puertoricolaiset ovat vuorollaan ”pilanneet alueen”. Rasismi, nurkkakuntaisuus ja muuttoliike pois alueelta ovat Eisnerin mielestä yksi pääsyy alueiden rapistumiseen. Muutamien sillanrakentajien ylläpitämä monikulttuurinen naapuriyhteisöllisyys alkaa hajota heti, kun nämä yhteisöaktiivit syystä tai toisesta poistuvat kuvioista.

Dropsien Avenuen hahmoista tällaisia yhteisön keskushenkilöitä ja tukipilareita ovat muun muassa rampa kukkakauppias Rowena, merkittäväksi vuokranantajaksi nouseva saita Lumppu-Izzy, italialaiset ja juutalaiset suvut yhdistävät pappi ja rabbi -ystävykset sekä nuori juutalainen lakimies Abie, joka sotkeutuu paikallispolitiikan verkkoihin. Vastavoimina heillä on musertavat määrät ma osoja, huumekauppiaita, gryndereitä, ahneutta, väkivaltaa, korruptiota ja rasismia.

Eisnerin mustavalkoinen tussiestetiikka hivelee silmiä sekä miljöön että ihmisten kuvauksessa.

Dropsie Avenue on muutenkin kestänyt aikaa sangen hyvin, muutamia yksityiskohtia lukuun ottamatta. Joidenkin afroamerikkalaisten hahmojen kohdalla maestron joustava terä tökkää hieman paperiin. Sivukujat-bonuskirjassa kääntäjä Sauli Santikko nostaakin esille erään Eisnerin varhaisemman uran rasistisen hahmon, jota tämä ilmeisesti haluaa varovaisemmalla karrikoinnilla ”sovittaa”. Dropsie Avenuen ensimmäinen musta asukas, pikkutyttö Ruby, kuitenkin nousee yliopiston kautta kaupunginosan kehityslautakunnan puheenjohtajaksi ja Dropsien Avenuen sillanrakentajien joukkoon.

Sivukujat tarjoaa albumiluonnosten ja fanitaiteen ohella kiinnostavia ja asiantuntevia artikkeleita muun muassa Will Eisnerin urasta, Bronxin historiasta sekä maestron Suomen-vierailusta vuonna 1990. Useamman henkilön kontribuoiman laadukkaan mesenaattioheistuotteen soisi päätyvän laajempaankin levitykseen – toivottavasti muutamia kappaleita on lähetetty edes kirjastoihin.

Kirjain kerrallaan kohti

kaikkeutta

VILLE HÄNNINEN

Erilaiset rajoitteet voivat edistää luovuutta. Kun paperi on puhtaanvalkoinen, sen sotkeminen on mahdollista lukemattomin eri tavoin. Niin monin, etten edes tiedä, miksi niin suurta lukua kutsutaan.

Tällainen vapaus voi olla suuri vankila. Siksi moni kirjoittaja on jopa parhaimmillaan somen lyhyissä päivityksissä. Pituus ei useinkaan lisää vapautta vaan rajaa sitä sopivasti.

Pitkässä tarinassa jokainen valinta uhkaa aiheuttaa a. taiteilijan mahdollisuuksien kaventumista b. lukijan ilon vähentymistä. Jätän jatkuvasti hyviäkin kirjoja kesken, koska ne selvästi käyttävät potentiaalinsa jo ennen puoltaväliä ja saan tarvitsemani kielikylvyn vähemmälläkin.

Ongelma ei ole mitenkään erityisesti kirjallinen. Nykyisen sarjakuva-”romaanien” hirmuvallan aikana sarjakuvakirjat ovat usein liian pitkiä ja dramaturgisesti löysiä. Olen alkanut kaivata sarjakuvalehtien vuosikymmeniä, jolloin lyhyiden tarinoiden mittaa ei välttämättä ollut rajattu, mutta julkaisumuoto raamitti riittävästi. Oli pakko ja sai kertoa tiiviisti, jos osasi. Parhaimmillaan aina uusia alkuja, ei loputtomasti samaa.

Kati Kovács on pohjimmiltaan lehtilapsi. Kokoelma Miestennielijäksi sirkukseen (Arktinen Banaani, 2003) osoittaa, että hän on innostavimmillaan muutaman sivun mittaisissa jutuissa. Kovácsin pitkät jutut hajoavat usein loppua kohden. Hienoimmissa kuten Karussa sellissä ja Deltan kaksosissa voimakas psykologinen viritys pitää kokonaisuuden loppuun

saakka ehyenä. Tai minut riittävän halukkaana jatkamaan lukemista. Toki rönsyt kuuluvat elämään, ja niinpä esimerkiksi Kovácsin edelinen teos Quo vadis, Katalin? (WSOY, 2019) on juuri niiden(kin) vuoksi erityinen ja hauska kuvaus nuoren naisen kasvusta 1980-luvun Italiassa.

Aakkostusten perintöä • Eläimelliset aakkoset aikuisille on tulkittavissa kahden perinteen kautta. Toisaalta se liittyy mielessäni sarjakuvalehtien lyhyiden hulluttelujen traditioon, toisaalta aakkoskirjojen perinteeseen.

Aakkoskirjoja on harvemmin tehty sarjakuvamuotoisina, vaikka ne sisältävätkin usein kuvakerrontaa. Lähelle sarjakuvaa tai ihan napakymppiinkin osuvat esimerkiksi Ensio Lehtosen Sarjakuva-aapinen (Kuva ja sana, 1954), Benjamin Bergmanin toimittama kymmenien sarjakuvataiteilijoiden Aakkostoukka: sarjakuva-aapinen (Kutikuti, 2014) ja Eila Kaustian Aapisloruja (WSOY, 1967).

Noista Kaustian teos on Eläimellisten aakkosten lähin sukulainen. Runoilija-kuvittaja Kaustia vaihtelee kuvakokoja, tyylejä ja tunnelmia, ja välillä kerronta on ronskin satiirista.

Kovácsin kirja on nimetysti aikuisille, mikä näkyy sisällössäkin suoraan. Antaisin sen silti heti lapseni käsiin, jos hän vain ottaisi. Tyttäreni, tältä näyttää M niin kuin mielikuvitus.

Tiukasti liaaneihin kiinni • Kovács on jakanut teoksensa tarinoihin, jotka eivät liity suoraan toisiinsa. Albumi alkaa aalla ja ölinä päättyy ööhön, se tietysti yhdistää. Samoin toistuvat teemat ja suhteellisen samantyyppinen kielellinen ilottelu.

Aakkoskirja hyödyntää mielin määrin maailman mölliäisten erikoisia nimiä ja ulkonököjä. Tarinat kuvailevat 29 eläimen elämää A:sta Ö:hön.

Niinpä kirjassa on nuhteeton nenäapina, bulimikko boa, umpihumalainen ukonkorento, fantastinen fauni, goljatti gorilla (= gentlemanni guru), stressaantunut sisilisko, karikatyyri kissasta – ja tietysti queerlintu kuin quisling.

Rajauksistaan huolimatta rento rakenne mahdollistaa melkoisen tarinoiden kirjon. Kovács vie eläinkertomuksillaan maailman viidakkoon eikä tälläkään kertaa väistele tunteiden, lihallisuuden ja seksuaalisuuden liaaneja.

Kirjallisuudessa tautogrammi on menetelmällinen rajoite, jossa aivan kaikki tarinan tai runon sanat alkavat samalla kirjaimella. Alliteraatio viittaa alkusointuun ja on siten vain paikallinen alkukirjainkuuro. Kovácsin kirjaa ei kuitenkaan, tietenkään, tule lukea puhtaana kielipelinä, vaan se on sarjakuvaa, jossa kuva ja sana liittyvät yhteen ja keskustelevat keskenään. Toista ei edes ole ilman toista.

Siinä missä normaaleja aakkoskirjoja luetaan paljolti ääneen ja alliteraatio syntyy suussa, yksin tai yhdessä luokan kanssa, tautogrammit ovat niin kirjoitettu kuin visuaalinenkin ilmiö. Havainto muodostaa tulkinnan.

Koska kyse on sarjakuvasta, piirre korostuu. Toisin kuin joissain aakkoskirjoissa, Eläimelliset aakkoset aikuisille ei käytä kuvia somisteina. Jokaisen sanan voi lukea itsenäisenä mutta kirjainten vaihtelevat muodot ja koot ovat olennainen osa kerrontaa siinä missä kuvien sisältämät yksityiskohdat ja tapahtumatkin. Kuvallisimmillaan kirjaimet ovat tarinoiden suurissa alkukuvissa, jotka virittävät kertomuksiin kuin keskiaikaiset anfangit.

Tätä surun ja onnen määrää • Kirjaimin ja kuvin kertomisen kirjo on melkoinen. Kukin tarina on neljän sivun mittainen ja

sisältää alkusivun, aukeaman pituisen ”varsinaisen” tarinan ja kokonaisuuden päättävän loppuruudun.

Rajaukset eivät kuitenkaan sido huonolla tavalla eivätkä edes johda täydelliseen tyhjänpäiväisyyteen. Kirja on iloista ja suruista kursittu. Mukana on melankoliaa, alkoholismia, pakkomielteitä – mutta myös seesteistä onnea sopivassa määrin.

Moninaisuus korostuu tyylittelyin. Välineet ja värikkyys vaihtelevat. Alkusivu on aina mustavalkoinen, aukeama värillinen ja loppuruutu taas mustavalkoinen. Tämä tuo kirjaan ryhtiä, mutta on toteutettu niin eloisasti, etten edes ensin huomannut sitä. Rajausten sisällä on moninaisuutta. Kuvat elävät, ja niitä tulee tutkineeksi yhä uudelleen. Myös kieli on kekseliästä, vaikka hengittää välillä katkonaisesti. Kaipaisin kuvaavien sanojen litanioiden sekaan enemmän verbejä.

Moni kirjaimista tursuu sanoja ja niitä tukevia tai kyseenalaistavia kuvia, ja vaikka Kovács on rytmittänyt kerrontaa hyvin ja sivuille on jätetty tärkeitä taukotiloja, kielellinen lähtökohta myös painaa kirjaa. Kerronta etenee usein myös kuvin, mutta tietä käyden tien on vanki, minkäs mahdat.

No, jotain sentään. Aika paljonkin. Å-kirjain tuntuu erityiseltä, koska siinä on vain yksi sana. Alkusivu ja kerronnallinen aukeama eivät mitenkään paljasta viimeisen sivun yllätystä, vaan Kovács lähinnä rakentaa rauhassa tunnelmaa. Lopputulos tuntuu kaiken tohinan keskellä ihanalta lomalta.

Sitten onkin taas voimia lukea, mitä äijänkäppyrä ällistyy, ämpärinsä äärestä ärtyisästi ärähtää ja miten öljykala Örjan öykkäröi öljypuussa.

Sarjakuvakirja loppuu tiskiallaskuvaan, jossa on käynyt öljyvahinko. Ö-kirjaimella on silmät ja suu auki, hampaatkin. Kuva vertautuu kirjan kannen kissaan, joka esittelee strategisia paikkojaan irvisuin. Reipas ristiriita rakentaa raaman. Eikun.

Bonjour tristesse

HEIKKI JOKINEN

Kävin Frankfurtin kirjamessuilla ensimmäisen kerran vuonna 1979. Kokemus jäi mieleen pysyvästi. Halli toisensa jälkeen kirjoja kaikilla Baabelin kielillä sekä kustannusoikeuksien ostajia ja myyjiä.

Pelkästään Haus der Jugendissa järjestetty vaihtoehtoinen Gegenbuchmesse näytti silmiini yhtä isolta kuin Suomen kustannustoiminnan koko volyymi. Suomessa vaihtoehtoisen kustannustoiminnan hoiti tuohon aikaan lähinnä 1977 perustettu Love Kirjat.

Frankfurtin kirjamessut ja niiden yhtä mittavat kuin kolkotkin viivoittimella piirretyt hallit ja tornit antavat jo avauskohtauksessa sävyn ja taustan

Jouko Ruokosenmäen kirjalle Viime vuonna Frankfurtissa . Pienen kielialueen kustannustoimittaja hämmentyy ja turhautuu valtavan kirjavuon äärellä.

Jouko Ruokosenmäki (s. 1968) työskenteli pitkään kääntäjänä ja kustannustoimittajana Semicille ja Egmontille, myöhemmin Otavalle. Omaelämäkerrallisessa teoksessa sekoittuvat rakkaus sarjakuvaan, kustannustoimittajan työn paineet sekä rankka rutiini ja innostuksen ja turhautumisen valot ja varjot. Kaiken alku ja elämän käännekohta on kirkkaasti muistissa. Vuonna 1973 äiti osti Jouko-pojalle Ruutu-lehden.

Realistiseen tyyliin piirretty, mustavalkoinen tarina liikkuu sarjakuvan kustannusmaailmassa, jossa kertoja kulkee mukana.

Kertojan ääni kuuluu melankolisina, tiiviinä kom-

mentteina. Ilon tunteita tuovat muistot sarjakuvan lumovoimasta ja hyvät hetket työtoverien kanssa.

Taustalla kulkee koko ajan eksymisen tunne. Välillä se on konkreettistakin. Bolognan lastenkirjamessuilla yritys kävellä messuhalleilta kaupunkiin uupuu moottoriteiden tiheikköön. On kirjaimellisesti palattava lähtöpaikalle. Tästä maailmasta ei omin voimin pääse pois.

Sarjakuvan ystävälle työ sarjakuvan parissa kuulostaa paratiisilta. Mutta työ on työtä ja intohimonsa ottaminen työkseen muuttaa vääjäämättä suhdetta siihen. Kustannusmaailmassa taloudelliset realiteetit ovat vielä erittäin paljon läsnä jokaisessa julkaisussa.

Muun maailman kumu näyttelyhallien julkisivujen ulkopuolella tunkeutuu kerrontaan. Matkalla juhliin aukeaa karu todellisuus: narkkareita, prostituutiota ja rottia. Frankfurtin ”joutsenetkin ovat paskaisia”. Fear and loathing in Frankfurt. Kerrontaa leikkaavat tyylikkäästi tehdyt parodiset jaksot sekä taitavat pastissit muiden piirtäjien töistä, kuten Mustanaamion piirtäjä Sy Barryn. Kokonaisuus on kiehtova.

Kerronnan aika ja paikka asettuvat kohdilleen niiden teeman ja tunnelman mukaan, ei aikajärjestyksen. Aika asettuu sykliselle kerälle, vuodet ovat veljeksiä keskenään. Tai ehkä kertojan oman kokemuksen kasvu saa ne näyttämään siltä.

Luettavuutta lineaarisen kerronnan rikkominen ei haittaa, päinvastoin se luo tarinaan uskottavuutta. Näin ihmismieli ja muistomme toimivat. Lukijaa auttavat eri jaksojen alkuun kirjatut paikka ja vuosi.

Haluatko sarjakuvatoimittajaksi?

• Rakenne saa vaikutteita Alain Robbe-Grillet’n teoksista. Kirjan nimikin viittaa jo hänen käsikirjoittamaansa, Alain Resnais’n ohjaamaan elokuvaan Viime vuonna Marienbadissa (1961).

Ruokosenmäki kertoi Tampere kuplii -tapahtumassa, että hänen ihailemansa Robbe-Grillet’kin jäi näkemättä, vaikka hän esiintyi Frankfurtin messuilla. Työ vei senkin ajan ja energian.

Erikoista albumissa on se, että keskustelut ovat mukana sillä kielellä, millä ne käytiin. Siksi iso osa teoksesta on englanniksi. Tanskassa Sidste år i Frankfurt julkaistiin jo elokuussa 2020.

Sanotaan, että yksi elämän suuria tragedioita on se, ettei saa sitä, mitä haluaa. Sitä isompi tragedia on vain se, että saa sen, mitä haluaa.

Ruokosenmäki kuvaa tätä jakautuneisuutta oivallisesti albumin sivun mittaisessa hauskassa pastississa ”Haluatko sarjakuvatoimittajaksi?”. 1950-luvun mainoksen jäljitelmä kertoo parodisen inhorealistisesti kaikesta ihanuudesta, mikä tulevaa sarjakuvatoimittajaa odottaa.

Työ vaatii kaiken, tai ainakin liikaa. Brysselissä nälkä ja uupumus saavat kertojan jättämään väliin Uderzon originaalien näkemisen. Kyseessä on sentään oma idoli, joka toisaalla sarjakuvassa sanoo ”ei hassumpaa” kertojan piirroksista.

Kirjan esittämät kysymykset ovat oleellisia elävässä elämässäkin. Mitä oikein teen, ja miksi? Mitä minun pitäisi tehdä? Milloin intohimo muuttuu rutiiniksi ja turhautumiseksi? Ja miten? Voisinko käyttää luovuuttani muutoin?

”Emme voi sille mitään. Sarjakuvat ovat veressämme.” sanoo eräs kollega. Silti: elämän suuret valinnat on tehtävä itse, ja vastuu niistä.

Ruokosenmäki ei arvostele tai tuomitse ihmisiä, ei itseäänkään. Vain näyttää, missä maailmassa me elämme. Kerronta on jäntevää ja uskottavaa, ei lipsahda kyynisyyden puolelle.

Onko tämä kuvaus miehestä kriisissä vai alasta kriisissä? Albumin taustalla kulkee 1980-luvulla alkanut sarjakuvan nousu Suomessa. Tähän Ruokosenmäkikin viittaa muistikuvassaan sarjakuvakaupan myyjänä vuonna 1989. Sarjakuvia myytiin niin, etteivät ne olleet ehtiä ulos laatikoista.

Mutta: 2010-luku ei ole 1980- tai 1990-luku. Sarjakuvan lukijakunta pienenee ja vanhenee. Uusien sarjakuvien lanseeraus on vaikeaa, vanhat suosikit ja nostalgia myyvät jotenkuten.

Viime vuonna Frankfurtissa on rehellisesti pienen piirin teos. Siksi se on tärkeää ja erinomaista luettavaa aivan kaikille.

Luisu pimeyteen

TITTA LINDSTRÖM

Ennen karmeita tekojaan Je rey Dahmer oli tavallinen opiskelija, kaveri, perheenjäsen – huomaamaton koululainen. Derf Backder lle Dahmer oli ennen kaikkea hieman omituinen, mutta viihdyttävä koulukaveri. Tämä kaveruussuhde antaa väistämättä uniikin perspektiivin ihmiseen, josta tuli lopulta ihmishirviö, mutta jonka kohtalo olisi saattanut olla toisenlainen, mikäli olosuhteet olisivat olleet erilaiset. Vaikka Ystäväni Dahmer lähestyy kohdettaan empaattisesta näkökulmasta, Backderf onnistuu välttämään Dahmerin minkäänlaista glori ointia. Sarjamurhaajat kiehtovat ihmisiä ja tällä rikollistyypillä on mediassa jopa tietynlaista petomaista hohtoa, mutta Backder n näkemyksestä tämä vivahde puuttuu kokonaan. Backderf maalaa Dahmerista vakavasti häiriintyneen, syrjäytyneen ja piinaavasta yksinäisyydestä kärsivän ihmisraunion.

Kerronta on tehokasta: muistelmaa lukiessa tuntuu kuin seuraisi junan syöksymistä kielekkeelle. Sarjakuvan toimivuus perustuukin ennen kaikkea tähän Dahmerin kuvauksen psykologiseen intensiteettiin.

Backder n omalaatuisen jäykkä mutta yksityiskohtainen piirustustyyli tukee myös kerrontaa hyvin,

varsinkin mitä tulee itse Dahmeriin. Todellisuudessakin kivikasvoinen ja jäykästi kädet sivulla kävelevä nuorukainen on kuin tehty Backder n piirrettäväksi. Itse kuvakerronta sujuu Backder ltä hyvin notkeasti, lohdutonta lopputulosta kohti rakennetaan kiirehtimättä mutta hyvin jännitettä ylläpitäen.

Tässä vaiheessa on hyvä nostaa esille Backder n säntillinen lähdetyöskentely. Sarjakuva ei perustu vain Backder n omiin muisteluihin, vaan sarjakuvaa varten on haastateltu kymmeniä luokkakavereita ja opettajia ja perehdytty viranomaisten arkistomateriaaleihin sekä Dahmerin antamiin haastatteluihin. Lopusta löytyvää lähdeliitettä kannattaakin ehdottomasti vilkaista tarkemmin. Backder n selonteko lähteistä, kerronnallisista ratkaisuista ja Dahmerin rikoksiin liittyvistä myyteistä on yllättävän mielenkiintoista luettavaa.

Sarjakuva pistää kysymään: mitä Dahmerin puolesta olisi voitu loppujen lopuksi tehdä? Backderf ystävineen oli Dahmerille viimeinen linkki normaaliin elämään, vaikkakaan heidän suhtautumisensa Dahmeriin, porukan pelleen, ei vaikuta olleen aivan ongelmaton. Syrjäytymisen mekanismit ja mielenterveyden hajoaminen ovat miettimisen arvoisia ongelmia, vaikka ne harvoin johtavat yhtä dramaattiseen lopputulokseen kuin Je rey Dahmerin tapauksessa.

Dystooppinen sotatanner perheenisän silmin

HANNELE RICHERT

Kuvataiteilija Hannu Leimu (s. 1969) debytoi sarjakuvataiteilijana Kadonneet-kirjallaan. Teos alkaa kannen ja sisäkansien upeasti maalatuilla kuvilla. Sisäsivujen piirrosjälki on sekin moitteetonta, kaunista, korkeatasoista mustavalkosarjakuvaa.

Tunnistettavan kotimainen maisema muistuttaa pääosin ilmeisesti Leimun kotikaupunkia Kokkolaa. Päähenkilötkin ovat hyvin tunnistettavasti suomalaisia. Vastaaviin tyyppeihin voisi kuvitella törmäävänsä insinööri- tai mainostoimistossa, tai sitten etelänmatkalla.

Moneen kertaan eri medioissa nähty dystopia on tässä tulkinnassa sikäli uusi, että näkökulma on nimenomaan suomalaisen, keski-ikäisen perheenisän. Leimu piirtää sarjakuvaa, jollaista moni samoin identi oituva ehkä haluaisi osata piirtää, ja varmasti haluaa myös lukea. Tyyli on hyvin samanlainen kuin vakavahenkisissä seikkailusarjakuvissa on totuttu näkemään, eikä kalpene kansainvälisessä vertailussa.

Kun kuvat on toteutettu näin taiturimaisesti ja kuvakerrontakin useimmiten toimii, tulee monessa kohtaa mieleen, olisiko dialogin voinut jättää kokonaan pois. Teksti tuntuu hämmentävästi siltä kuin se olisi suomennettu. Efekteissä taas turvaudutaan osin

englantiin. Olisiko Kokkolan dystopiassa kuitenkin voinut myös käki kukkua suomeksi? Ehkä tällä tavoitellaan kansainvälisten esikuvien tyyliä viimeistä piirtoa myöten, tai ehkä kyse on harjaantuneisuudesta enemmän kuvaan kuin tekstiin. Tarina on sinällään moniulotteinen ja selvästi pitkään mietitty. Isän ja pojan suhde on uskottava ja koskettava. Toisaalta he säilyvät ihmeen paatumattomina kauheuksien keskellä. Tämä voi olla kertojan tietoinen valinta, halu tuoda esiin yksilön vastuu valita hyvyys (tai pienin mahdollinen paha), vaikka se olisi kuinka vaikeaa.

Atsteekkeihin viitataan sanallisesti ja kuvallisesti, ikään kuin benajminwalterilaisittain todeten, että ihmisuhrit ovat väistämätön osa jokaista ihmisyhteisöä, eikä askel arkipäivästä raakalaismaisuuteen ole koskaan pitkä. Kuvallisena elementtinä irtopäät ja pääkallot toistuvat sivulta toiselle. Kalloihin turtuneet eliöt keksivät niille aina uusia käyttötarkoituksia.

Tarina seisoo vankasti sankarimaskuliinisuuden perinteessä, ja hyvyyden keskiönä on ydinperhe. Päähenkilö on melko kaikkivoipa mutta jalo, hän tietää olevansa kriisitilanteessa vahvoilla ja osaa kantaa vastuunsa. Päähenkilön näkemät unet tuovat hahmoon kiinnostavuutta ja syvyyttä.

Kirja on omistettu 1915 syntyneelle ja 2014 menehtyneelle Elli Irene Leimulle

Koottua kritiikkiä

HEIKKI JOKINEN

Sarjakuvakritiikki on yllättävän uusi laji Suomessa. Vasta 1980-luvun puolivälissä se rantautui sanomalehtiin vastaavin ehdoin kuin muukin taidekritiikki. Sitä ennen nähtiin yksittäisiä artikkeleita tai lyhyiden mainintojen koosteita.

Aloitin Helsingin Sanomien sarjakuvakriitikkona samoihin aikoihin kuin Sauli Pesonen Kalevassa, vuonna 1985. Tämä oli tuohon aikaan aivan uutta. Timo Ronkainen alkoi kirjoittaa sarjakuvakritiikkiä Karjalan maahan ja Karjalaiseen vuosina 1987 ja 1988.

Yhä sarjakuvasta eri medioihin kirjoittava Ronkainen (s. 1967) on siis ollut mukana pitkän osan sarjakuvakritiikkimme lyhyestä historiasta. Tintistä Fogeliin kokoaa yhteen hänen valikoituja sarjakuvaarvostelujaan vuodesta 2003 alkaen. Joukossa on lisäksi joitakin tekstejä 1980-luvun lopulta.

Ei ole ihme, että eri kerrostumat näkyvät näin pitkän ajan teksteissä. Sisällön hienosäätöön vaikuttaa mediakin. Kirjan arvostelut ovat pääosin Sarjainfossa ja Kvaakissa ilmestyneitä. Ne ovat alan erikoisjulkaisuja, joiden lukijoille kirjoittaa vääjäämättä eri painotuksin kuin maakunnan sanomalehteen.

Arvostelut kattavat sarjakuvan eri lajeineen ja tyylisuuntineen. Painotus on muualla kuin kokeilevimmissa teoksissa, mutta arvostelijan työt riippuvat tietysti siitä, mitä julkaistaan.

Tekstejä leimaavat asiantuntemus, perehtyneisyys ja kiinnostus lajiin. Ronkainen tietää, mistä kirjoittaa, ja monta asiaa sen ympäriltäkin. Sarjakuvan historia ja kulloinenkin tila ovat tuttuja.

Kiinnostuksesta sarjakuvaan ilmaisumuotona seuraa se, että Ronkainen ei torju mitään sarjakuvaa sen lajin, tyylin tai sisällön perusteella. Teos kuin teos, kohtelu on reilua ja uteliaan kiinnostunutta.

Klassinen kritiikin kaava on monesta yhteydestä tuttu: teoksen esittely, analyysi ja arvottaminen. Se ei ole autuaaksitekevä tai ainoa ohje, mutta tarjoaa yhden työkalun arvioida sisällöllisesti kirjan kritiikkejä.

Teoksen esittely ja sijoittamisen alan kenttään käy suvereenisti. Ronkaisen laaja alan tuntemus poimii oleelliset tiedot. Arvottaminenkin teksteissä on, arvio teoksesta tai sen soveltuvuudesta eri lukijoille ja tilanteisiin.

Analyysi sen sijaan jää joissakin teksteissä vähemmälle, vaikka ei puutukaan kokonaan. Lukijana itseäni kiinnostaisi useamminkin, miten Ronkaisen tietomäärällä varustettu kriitikko näkee teoksen; sen merkitykset ja kerronnan tavoitteet.

Ronkainen on itsekin taitava piirtäjä ja kuvan tuntija, sarjakuvan visuaalista analyysiäkin lukisin mielelläni häneltä enemmän. Se jää yleensäkin sarjakuvakritiikissä liian vähiin, ehkä sarjakuvan visuaalisen analyysin tradition vakiintumattomuus saa kriitikot ujoiksi.

Mosaiikki tulevaisuudesta

MIIA VIISTILÄ

Future on Tommi Musturin sarjakuvan muotoon tekemä nykytaideteos. Se on jatkuvajuoninen sarjakuvalehti, jossa eri tyyleillä kerrotut ja kuvitetut sarjakuvakatkelmat kietoutuvat yhdeksi dystooppiseksi tieteisfantasiatulevaisuudeksi.

Toistaiseksi lehtiä on ilmestynyt kuusi kappaletta, muutama vuodessa. Vaikka lehdet ovat vain 28-sivuisia, niissä on todella paljon luettavaa, katsottavaa ja pohdittavaa. Yksityiskohtia on runsaasti ja ne ovat tärkeitä. Kokonaisuus on yltäkylläinen.

Jo lehtien kannet viittaavat toisiin sarjakuviin tai muuhun taiteeseen. Sisältö toistaa angloamerikkalaisen sarjakuvalehden perinteistä muotoa: Sisäkannen alkusanat tulevat lukijaa suoraan puhutellen elävän kuolleen suusta, takasisäkannessa taas tekoäly vastaa lukijoiden kysymyksiin. Niiden välistä löytyy lyhyitä tarinoita erilaisista tulevaisuuden eläjistä ja monenlaisista maailmoista. Lopussa on vielä strippisivukin. On todella helppoa erottaa, missä yksi tarina loppuu ja toinen alkaa, vaikka yleensä niis-

sä ei otsikoita olekaan, sillä eri tarinat on kuvitettu ja kerrottu niin eri tyyleillä.

Kuten tieteisfantasia tyypillisesti, tämäkin tarina spekuloi mahdollisella ja mahdottomalla sekä nostaa liioitellen nähtäväksemme nykyisyytemme heikkoja virtauksia. Teos tuottaa lukijalle paljon oivaltamisen iloa. Vähä vähältä kokonaisuus kiertyy auki ja lukijalle alkaa selvitä, miten tapahtumat liittyvä toisiinsa.

Tähän mennessä tiedetään, että Maapallo on ainakin osittain tuhottu ja maailma tietoisten koneiden hallussa. Avaruusmatkailu ja virtuaalimaailmat ovat arkea. Osa ihmisistä on muuttunut zombeiksi ja he tekevät erilaisia palvelualan töitä. Luovien töiden tekemisestä haaveilevat pakoilevat yhteiskunnan laitamilla. Ajatonta ikuisuutta taas eletään unohdetussa kaupungissa Centralissa.

Tarinoiden tunnelmat vaihtelevat surumielisestä haikeudesta kauhuun ja jännitykseen.

Teoksesta saa eniten irti, jos siitä malttaa nauttia viipyillen: katsella rauhassa kuvia, lukea tekstit ajatuksella ja makustella lyhyistä tarinoista nousevia monenlaisia ajatuksia ja tunteita.

Yhden ruudun tarinoita

REIJO VALTA

Radiopuhelimet-yhtyeen laulajana paremmin tunnettu Jyrki Anselmi Mäki on tehnyt pitkän uran myös kuvittajana ja sarjakuvantekijänä. Nurinkurin on kokoelman Mäen Haukiputaan paikallislehdessä Rantapohjassa julkaistuja ”yhden kuvan tarinoita”.

Mäki toivoi Oulun Sarjakuvafestivaalin haastattelussa, että hänen Nurinkurin-kuviaan katsottaessa mietittäisiin, mitä on tapahtunut ennen ja jälkeen kuvan tilanteen. Tämä pysäytyskuvan ajatus on pilakuvan klassinen määritelmä, joskin Suomessa ”pilakuva” useimmin ymmärretään aivan toisin. Mäki ei hae aiheitaan politiikasta tai ajankohtaisista tapahtumista, vaan ajattomista tai niin sanotuista ikuisuusongelmista. Osa kuvista on väritetty, pääosa on kuitenkin harmaan eri sävyissä.

Mielenmaisema on tuttu Mäen kolmesta sarjakuvaromaanista. Yhdessä ruudussa tarina on usein kärjistetympi, jotta tarina avautuisi paremmin. Kokoelma on jaettu neljään eri osaan kertomusten tyypin mukaan. Synkimmät ovat toisessa osassa otsikon

”mustan sävyjä” alla. Humoristisimmat jutut ovat viimeisenä ”eipä ihmeitä” -osastossa.

Kuvissa asiat usein ovat päälaellaan. Ketulla on kaulassaan ihmisennahkapuuhka, ja pallohahmot pelaavat ihmisen päällä. Sudet varoittavat toisiaan ihmisistä: ”taas on liikkeellä epämääräinen joukko häirikköyksilöitä”. Natsin vessan peilistä katsookin takaisin silmää iskevä musta mies. Työnantaja voi olla konkreettisesti aasi.

Asioiden kääntäminen nurinkurin luo uuden, avartavan näkökulman käsiteltyyn aiheeseen. Kuvalliseen muotoon tehdyt analogiat ovat tehokas keino tuoda oma näkemyksensä esiin ja antaa ihmisille ajattelemisen aihetta. Monissa kuvissa käsitellään ihmisten kohtaamista ja omana sarjanaan suomalaista small talkia. Itsestäänselvyyksien toteaminen kiusallisissa kommelluksissa ei herätä vastapuolessa halua joutavaan sananvaihtoon.

Enää Rantapohjassa ei julkaista Nurinkurin-kuvia. Niiden tilalle on tullut Mäen piirtämä strippisarjakuva Kosmoskissa. Tämä vaihdos oli osaltaan kokoelman julkaisemisen taustalla. Kokoelma on hyvin aikaa kestävä. Nämä kuvat eivät vanhene poliittisten pilapiirrosten tapaan päivissä tai viikoissa.

TUULI HYPÉN & VESA KATAISTO: Karu kissakirja • Täysi Käsi

”Ihana on tuo kissa, suosittu aihe sarjakuvissa”

AASA TIMONEN

Kissat ovat olleet sarjakuvien sankareita melkein koko taidemuodon olemassaolon ajan. George Herrimanin Krazy Katia alettiin julkaista 1913 New York Evening Journalissa. 30 vuoden aikana se nousi suureen suosioon ja inspiroi monia tulevia strippitaiteilijoita. Simon To eldin Simon’s Cat, Jim Davisin Karvinen ja George Gatelyn Katti-Matti ovat nostaneet erityisesti kotikissan tarinoidensa keskiöön. Kissat ovat enigmaattisia eläimiä, joita on sekä palvottu pyhinä eläiminä että pidetty noitien lemmikkeinä. Ne ovat lemmikkeinä sekä läheisyydenkipeitä että arvaamattomia erakkoja, jotka viis välittävät ihmisten naurettavista aikatauluista. Kissuuden ytimessä on myös Tuuli Hypénin ja Vesa Kataiston Karu kissakirja.

Karu kissakirja koostuu kokoelmasta aitoja kissakokemuksia, joista kerrotaan pienen lorun ja kuvituksen muodossa. Teokseen mahtuu 50 kissatilannetta, jotka vaihtelevat arkisesta söpöydestä aina kis-

sojen taipumukseen aiheuttaa käytöksellään täystuhoa. Jokainen tuntemani kissakokemus on kuvitettu ja loruteltu tässä teoksessa: ihmisten tavaroiden koskemattomuuteen kajoaminen, talossa lentelevien hyönteisten armoton ja hyvin äänekäs jahtaaminen ja juoksuhepulit ympäri lattioita, huonekaluja ja seiniä. Kissat ovat monimuotoisia eläimiä käytökseltään, ja Karu kissakirja esittää tämän monimuotoisuuden söpöllä, huvittavalla ja erittäin samastuttavalla tavalla.

Hypén on piirtänyt urallaan eri sarjakuviin ja julkaisuihin niin paljon söpöjä eläimiä, että hän tekisi sitä varmasti unissaankin, ja aiemmin mainittu monimuotoisuus näkyy myös kissoissa; on pieniä ja isoja kissoja, söpöjä mustia palleroita ja elämän ehtoopuolella olevia rontteja. Hänen kissansa ovat täynnä persoonallisuutta, joka on täydellisessä harmoniassa Kataiston tekstin kanssa.

Karu kissakirja on, yksinkertaisesti sanottuna, söpö teos. Jokainen koskaan kissan kanssa elänyt voi tunnistaa siitä tuttuja tarinoita ja kommelluksia. Elämä näiden karvakasojen kanssa ei ole aina helppoa, mutta ei niitä voi kuin rakastaa.

Suomennos Annukka Kolehmainen • Story House Egmont

Pinkwaterin uusi isäntä

REIJO VALTA

Yksinäinen karjapaimen Lucky Luke on vuonna 1947 alkaneissa seikkailuissaan tavannut ja ratkonut lukuisia Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen villin lännen aikakauden ikoneja ja ongelmia. Belgialainen Morris ja ranskalainen René Goscinny loivat yhdessä 1960-luvulla erittäin hyvin toimivan konseptin, jolla uudet tekijät voivat edelleen tehdä myyviä albumeja. Nyt julkaistu Louisianan lainvalvojat on 89. suomennettu Lucky Luke -albumi.

Lucky Luken perustarinan taustalla on oikea tapahtuma tai ihminen villin lännen ajoilta. Tällä kertaa se on musta lainvalvoja, vuonna 1875 sheri ksi nimitetty Bass Reeves (1838–1910). Hän oli ensimmäinen musta sheri Mississippin länsipuolella ja teki yli 3000 pidätystä uransa aikana. Reevesin esittelyssä muistutetaan, että neljäsosa cowboysta oli mustia, ja moni myös espanjalaistaustainen. Hollywoodissa ja populaarikulttuurissa laajemminkin karjapaimenet ja villin lännen asukkaat on laajasti valkoistettu, eikä Lucky Lukekaan valkoisesta heteronormista poikkea.

Lapsettomana kuollut leskirouva Constance Pinkwater on seurannut Lucky Luken uraa ihaillen. Hän

jättää suuren, Louisianassa sijaitsevan puuvillaplantaasinsa ihailemalleen sankarille perinnöksi. Kartanonherran ura ei Lukea kiinnosta, mutta hänen täytyy lähteä tilalle luovuttaakseen sen työntekijöilleen.

Perillä vapauden, veljeyden ja tasa-arvon nimiin vannova cowboy tyrmistyy. Vaikka orjuus Yhdysvalloissa on lakkautettu, ei meno näytä muuttuneen. Tälle ongelmalle Lucky Lukekaan ei mahda mitään. Tekijät pohjustavat villin lännen miehemme kohtaamaa asenneilmapiiriä laittamalla vankilan kiertävän kirjaston kuljettajan laulamaan ”Ça Iraa”, tosin englanniksi ”It’ll be Alright”. Laulu tuli kuuluisaksi Ranskan suuren vallankumouksen aikaan, kun naiset marssivat lokakuussa 1789 Pariisista Versailles’hin ja pakottivat kuninkaan kuulemaan kansan vaatimukset.

Naisten marssi muutti historian kulkua, vaikka marssijoiden yhteiskunnallisessa asemassa on edelleen paljon korjattavaa. Sama pätee rasismiin ja rotuerotteluun. Lucky Luken kohtaama ongelma on niin suuri, ettei sitä yhdessä sarjakuva-albumissa ratkaista. Mutta käännetään kurssi parempaan suuntaan.

Achdé ja Jul toimivat taannoin luodun konseptin puitteissa selvästi ammattitaitoisesti. Rutiinit ovat kaikille tuttuja, mutta pahin rutinoituminen on vältetty.

Yksityiskohtien ja Borneon viidakossa

HEIKKI JOKINEN

Mikä Yoko Tsunossa viehättää suomalaisia? Ajan pyörre on 26. suomeksi ilmestynyt Yoko Tsuno -albumi. Ensimmäinen niistä, Elämän rajoilla, ilmestyi vuonna 1978. Ruutu ja Non Stop -lehdissä julkaistiin lisäksi useita Yoko Tsuno -tarinoita 1974–77.

Kun niin monen pitkäikäisen käännössarjakuvan julkaisu hiipuu meillä, Yoko Tsuno jatkaa. On siihen oltava jokin syy.

Syytä voisi etsiä sarjan visuaalisesta osaamisesta, tarinoiden mielikuvituksellisuudesta sekä piirtäjä Roger Leloupin (s. 1933) sinnikkäästä puurtamisesta. Pitkät albumisarjat ovat kustantajalle mieleen: jos sarja lähtee lentoon, julkaistavaa riittää.

Lisätään syihin vielä päälle nostalgia. Sarjakuvia ostavissa lienee meillä aika iso siivu niitä, jotka ovat imeneet suurimmat vaikutteensa nuoruutensa Ruudusta ja Non Stopista. Se, mikä oli hienoa tuolloin, on sitä usein nytkin.

Yoko Tsuno on nuori japanilainen elektroniikkainsinööri, joka ystäviensä Vicin ja Polin kanssa ajautuu mitä mielikuvituksellisimpiin tapahtumiin.

Borneolla kolmikko joutuu vedetyksi mukaan aikakoneellaan toisesta ajasta tulleen 14-vuotiaan Monyan ympärille kietoutuvaan seikkailuun. Monya on mukana myöhemmissäkin Yoko Tsuno -albumeissa. Tämä nyt ensi kertaa suomeksi julkaistava

tarina kertoo, miksi ja miten hän tuli.

Elokuussa 1980 Spirou-lehdessä ilmestymisensä alkaneen tarinan aikajana ulottuu Japanin toisen maailmansodan miehitysajasta 3800-luvulle. Panoksena ei ole vähempää kuin maapallon tulevaisuus. Roger Leloup aloitti sarjan vuonna 1970. Sitä ennen hän työskenteli muun muassa Hergén studiossa. Yoko Tsuno -albumeita leimaa kuvien äärimmäinen yksityiskohtaisuus sekä viehtymys teknisiin laitteisiin.

Hämmästyttävää kyllä, moinen pedanttisuus ei tapa kerrontaa. Tietty – osin sarjan syntyaikaankin sidottu – visuaalinen jäykkyys kuitenkin näkyy ja tuntuu kuvissa.

Leloupin valitsemat kuvakoot luovat teatterinomaisen tunnelman, ottavat etäisyyttä lukijaan. Puolilähikuvaa intiimimmäksi hän ei heittäydy, tyypillisiä ovat puolikuva, kokokuva tai laaja kokokuva. Tarinoiden vauhti ja vaihtelu peittää paljolti kuvakoolla etäännyttämisen. Miljööt vaihtuvat vilkkaasti, niin yhden albumin sisällä kuin koko sarjassakin. Kaikki on uskottavasti kuvattu, olkoon kyse vieraista planeetoista tai Borneon viidakosta. Kerronta on klassisen sujuvaa.

Ajan pyörre avasi Egmontin uuden BD-sarjan. Siinä on luvassa ranskalaisbelgialaisen koulukunnan albumeja Suomessa jo tutuilta tekijöiltä. Franquinin Heiska ja Heta on jo ilmestynyt, luvassa ovat Bruno Brazil ja Sammy Day -albumit. Muistatteko, mitä kirjoitin yllä nostalgiasta?

“Yhdessähän tässä lennetään”

AHMA HOKKANEN

Lasse Hauerwaas ja Iina Silventoinen nitovat teoksessaan Bobby tekijöidensä päätaiteenlajit, runouden ja sarjakuvan, 72 -sivuiseksi kokonaisuudeksi.

Hauerwaasin tekstin kanssa vuorottelevat Silventoisen piirtämät, punaoranssilla väritetyt kuvat. Tunnelmaltaan lähes pakahduttavan kaipaava teos sijoittuu kaksi- ja kolmitasolentokoneiden taistoon ja kauniiden ihmisten täyttämään ravintolaan. Vaikka tällainen maailma tuntuukin – varsinkin näin korona-ajan eristäytyneisyydessä – jokseenkin vieraalta, kantavat teemat antavat paljon samastumispintaa.

Kuvan ja tekstin vuoropuhelu on otettu huomioon myös teoksen taitossa. Kasper Salosen englanniksi kääntämät runot on painettu kuvista tutulla läpitunkevan punaisella sävyllä Hauerwaasin alkuperäisten suomenkielisten runojen alapuolelle. Visuaalisesti ratkaisu on hauska, mutta välillä huomaan juuttuvani liiaksi tutkimaan alkuperäistekstin ja käännöksen suhdetta sen sijaan että keskittyisin kuvan ja tekstin suhteeseen.

Hauerwaasin sanataide tuo paikoitellen mieleen Rupi Kaurin teokset, ja Silventoisen ohuet mutta voimakkaat viivat vahvistavat tätä mielikuvaa. Silventoinen onnistuu kuvaamaan hahmojen tunnetiloja ihailtavan hienovaraisin keinoin. Hahmojen kasvot ovat pelkistetyt, mutta sitäkin ilmeikkäämmät.

Koska jokainen sarjakuvaruutu on kokonaisen sivun kokoinen, kuvakerrontaa rytmittävät iskut jäävät hiukan latteiksi. Tarinan yllättävyys onkin siksi pitkälti Hauerwaasin runojen varassa.

En osaa myöskään täysin päättää, kuvaavatko teksti ja kuvat aina täysin samaa todellisuuden tasoa. Paikoin sivut tukevat toisiaan saumatta, mutta välillä ne tuntuvat puhuvan hiukan toistensa päälle tai ohi.

Takakannen kuvauksen toteamus “runot ja sarjakuva kertovat joko aivan tavallisen rakkaustarinan, tai sitten hyvin poikkeuksellisen” kuvaa teosta yllättävän tarkkasilmäisesti. Vaikka Bobby ei aivan täysin yltänyt vuosisadan roihuavimmaksi rakkauskertomukseksi, toivon näkeväni näiden taiteilijoiden yhteistyötä vielä jatkossakin.

Kaksi tarinaa sodasta

AASA TIMONEN

Rehellisyyden nimissä on mainittava, että tämä spesi kotimaisen sotasarjakuvan genre ei ole minulle millään lailla tuttu ennestään. Tämä ei pitäisi olla ongelma, sillä jokaisen sarjakuvan pitäisi pystyä seisomaan omilla jaloillaan. Marko Tiainen on selkeästi tehnyt mittavan uran sotasarjakuvien parissa ja tehnyt perinpohjaista taustatyötä aiheeseen. Kohtalona sota on hyvin dokumentaarinen sarjakuva, se kertoo kahdesta oikeasta tapahtumasta ja taustoittaa näitä valokuvien ja aikalaiskertomusten kautta.

Sääli että tarinana molemmat ovat puisia ja tunteettomia. Kun sanon tunteettomia, en tarkoita sitä, etteikö Tiaisella ole empatiaa sodan uhreja ja näiden kahden tarinan ihmiskohtaloita kohtaan. Sekä Jorma Gallen-Kallelan että Syvärin sotaoikeuden tapahtumat ovat hyvin dramaattisia ja synkkiä, mutta sarjakuvan taidemuotoa ei käytetä näiden tunteiden käsittelyyn juuri ollenkaan. Olen huomannut saman ongelman muissakin kotimaisissa sotasarjakuvissa, jotka pyrkivät olemaan viimeisen päälle tarkkoja ja hyperrealistisia.

Ensimmäinen tarina kertoo Talvisodan taistelusta, jossa kaksi Neuvostoliiton pilottia teki pakkolaskun Suomen puolelle. Heidän peräänsä lähetettiin luutnantti Jorma Gallen-Kallela, joka ei ikinä palan-

nut tältä reissulta kotiin. Nopeasti on helppo keksiä eri puolia, jota kautta tuoda tunteita ja ihmisyyttä hänen menetykseensä; perhe, ystävät, jopa GallenKallela itse, mutta tarina on niin keskittynyt asian dokumentointiin, että tunnemaailma jää sivuun.

Sama pätee myös ”Pikaoikeus Syvärillä” -tarinaan, jossa kaksi niskoittelevaa, väsynyttä ja stressaantunutta sotilasta pelaa uhkapeliä elämällään asettumalla päällystöä vastaan. Näistä tunteista, jotka ajoivat kaksi epätoivoista sotamiestä karkureiksi, kerrotaan kyllä, mutta niitä ei näytetä. Meille vain kerrotaan, kuinka he ovat fyysisen ja henkisen kestokykynsä lopussa.

Tiainen on oiva piirtäjä, ja hänen tyylissään on kieltämättä autenttista tunnelmaa. Ihmiset jäävät kuitenkin historian ja tarkkuuden taakse piiloon. Samalla monet hahmoista näyttävät hyvin samoilta, ja tämä vaikeuttaa välillä mukana pysymistä.

Tiedostan, etten ole tämän sarjakuvan kohdeyleisöä. Sitä ovat muut sotaharrastajat, jotka tunnistavat asiasanastoa ja arvostavat tällaista todella tarkkaa ja kliinistä kerrontaa Suomen sotahistoriasta. Vastaavia tarinoita voisi kertoa varmasti mielenkiintoisemmalla otteella ja tuoden näiden ihmisten elämää mukaan tuomaan kontekstia, ilman että kaikkien rakastamaa historiallista tarkkuutta menetettäisiin samalla.

Yksinkertaisempaa elämää

AINO SUTINEN

Ekopuusti on 2020-luvulle päivitetty versio Jaana Suorsan vuonna 2008 ilmestyneestä Köyhän kirjasta, joka niin ikään tarjosi vanhan kansan ekologisia arkivinkkejä. Esipuheessa perustellaan päivityksen tarvetta maailman muutoksilla: ympäristötietoisuus on lisääntynyt, mutta niin toisaalta myös sähköä kuluttavat tai muutoin kuormittavat elämäntavat.

Tietokirjaa ja sarjakuvaa yhdistelevät muodot ovat kiinnostavia, vaikka eivät aina mahtuisikaan siististi kirjaluokitusten ahtaisiin lokeroihin. Lokeroajattelu kenties estää tekemästä useamminkin tällaisia kokeiluja. Tässä kirjassa kirjoittaja ja sarjakuvantekijä ovat sama henkilö, joten kokonaisuus on siltäkin osin harkittu.

Ekopuustissa on ikään kuin käytetty sarjakuvaa kuvituksenomaisesti, ei kuitenkaan suoraan tekstiä kuvittaen. Pienet tarinat liittyvät löyhästi kirjan teemoihin, kuten pyykinpesuun, pula-aikaan tai puutar-

hanhoitoon. Sarjakuvat juoksevat joka toisella sivulla asiatekstin ohella, ne voi lukea kerralla ja palata leipätekstin vinkkien pariin.

Sympaattisissa sarjiksissa esitellään vanhan ajan omalaatuisia sukulaisia ja naapureita possuhahmoina. Sarjakuvissa perinteinen keino käyttää eläinhahmoja tekee jutuista helposti lähestyttäviä ja yleismaailmallisia. Kerronnaltaan ja aiheiltaan ne voisivat sopia koko perheelle luettavaksi.

Kirjassa annetaan ekovinkkejä muun muassa kosmetiikkaan, siivoukseen ja ruokaan liittyen. Yksinkertaisille aineksille, kuten suolalle, etikalle tai pihasta poimituille koivunlehdille löytyy yllättävän monta käyttöä. Esimerkiksi viime vuosina kenties uudella laajuudella löydetyistä villiyrteistäkin kerrotaan.

Epäilemättä kirjan niksejä kannattaa ottaa käyttöön. Monet meille myytävät brändätyt, tekniset tuotteet ja kaukaa rahdatut ruoat voivat olla korvattavissa läheltä löytyvillä tarvikkeilla, ja voi miettiä kuinka paljon on tarpeen hyvään elämään. Kirjan voisi ajatella esimerkiksi lahjavinkiksi uuteen kotiin.

ANU JA JARI TERHO: Mukula – Parasta vuosikertaa

Kotimaista pottunokkaa

AINO SUTINEN

Mukula on Anu ja Jari Terhon perhesarja, jota on julkaistu 11 vuoden ajan useissa suomalaisissa sanomalehdissä.

Päähenkilön, pienen Simo-pojan ulkonäöstä tulee keltaisine paitoineen ja kaljuineen hieman mieleen Jaska Jokunen. Nenäkkään tenavan vastaparina on äiti, järkevä aikuinen. Äiti ei kasva hahmona erityiseksi persoonaksi, eikä ainakaan tässä kokoelmassa ole muita hahmoja joista ammentaa.

Vitsien taso vaihtelee. Enimmäkseen mennään melko arkisilla oivalluksilla. Toistuvia teemoja ovat lapsen riehuminen ja herkkuruokien himo.

Kokoelmakirja alkaa ilmavaiva-aiheisella vitsillä, ja niitä on muutenkin oudon paljon. Kaiketi ne naurattavat lapsia, jos eivät tosikkoa kriitikkoa. Sarja lieneekin suunniteltu koko perheelle sopivaksi.

Leikkien avulla päästään sisään fantasiamaailmoihin, mutta sarjakuva ei kuitenkaan ota ja kuvita näitä mielikuvituksen tuotteita kuten vaikkapa lapsisarjakuvien klassikko, Bill Wattersonin Lassi ja Leevi. Simon mietteet ainoastaan näytetään puheja ajatuskuplina, keskustelut puhuvina päinä.

Onnistuneimmillaan joissain stripeissä näytetään sympaattisesti, kuinka maailma todella on lapselle iso ja ihmetystä herättävä. Pihan poikki hiihtäminen on jo uuvuttava urotyö, kun itse on pieni ja kaikki on uutta. Parhaimmillaan muksun mielikuvitus laukkaa kauemmas, tai sitten tunneskaala vaihtelee leikkisyydestä laajemmalle, elämän arvoituksiin ja pettymyksiin. Pohjoissuomalaisuuden näkyminen tuo hieman mukavaa paikallisväriä.

Mukula on melko tavanomainen perhesarja, joka ei nouse sarjassaan ikimuistoiseksi. Osittain vitsit myös ontuvat, vaikka sarja tarjonnee samastuttaviakin tilanteita perheellisille. Visuaalisesti tämä on selkeää ja luettavaa perussarjakuvaa, vailla erityisiä kiinnostusta herättäviä rosoja.

Mukula otti aikoinaan ensiaskeliaan Ilta-Sanomien Kuukauden kotimainen -sarjana, silloin Supermukula-nimellä. Nyt sillä on syndikaattilevitys. On menetys sarjakuva-alalle, että uusia strippejä esittelevää Kuukauden kotimainen -palstaa ei tämän vuoden alusta alkaen ole enää julkaistu. Moni tunnettu lehtisarja lähti lentoon juuri sieltä, ja lyhyempinäkin pätkinä palsta toi vaihtelua lehtien usein hieman urautuneille strippiosastoille.

Pienet lehdet

TEKSTI Otso Höglund

Lähetä pienlehtesi tai omakustannealbumisi arvioitavaksi Sarjainfoon! Osoite on Otso Höglund c/o Tilitoveri, Tammelan puistokatu 30–32 C 48, 33100 Tampere.

Vaihtoehtoisesti voit lähettää linkin nettisarjakuvaan osoitteeseen otso.hoglund@sarjakuvaseura.fi.

Peli

Eri tekijöitä

Sarjakuvakeskuksen perjantaipajan julkaisu IX sarjakuvakeskus.fi instagram.com/perjantaipaja

Vuodesta 2011 alkaen Helsingin sarjakuvakeskuksella perjantaisin järjestettävän avoimen piirtoillan sadosta koottu yhdeksäs antologiazine on tällä kertaa peliteemainen. Mia Parpala on toteuttanut värillisen kannen, muuten julkaisu on mustavalkoinen, harmaasävyin höystettynä.

Tekijöiden kuvallisissa ilmaisuissa on vaihtelevuutta ja piirtämiseen on selvästi panostettu. Käsikirjoituspuoli on yleisesti ottaen suoraviivaisempaa. Lyhyeen sivun tai muutaman ruudun mittaiseen sarjakuvaan voi yksittäinen idea riittääkin, mutta vähänkin pidempään tarinaan toivoisi joidenkin kohdalla aavistuksen mietitympää sisältöä. Ainoastaan Mirko Pomatti ja Riikka S. ovat yhdistäneet töihinsä hiukan haaleansinistä lisäväriä. Katri Joensuu kertaa lapsuutensa pelimuistoja vähäeleisen lakonisella huumorilla ja hieman naivistisin piirroksin. Suvi Kyyrö puolestaan palaa tamagotchi-aikoihin yksisivuisessaan.

Nimimerkki Saana on toiseen sarjakuvaansa ideoinut tekniikan, jossa hamahelmistä (!) kootut pikseligra ikat on skannattu kokonaisuuden ruuduiksi. Pekka Isometsä kuvaa lisättyä todellisuutta ihan

SAANA

immersiivisesti lapsen näkökulmasta ja pistää miettimään, korvaavatko vr-lasit mielikuvituksen. Aiheeseen liittyen hänen valitsemansa ilmaisu on kallellaan tiettyyn geneeriseen lastenkirjojen kuvitustyyliin. Perinteisessä mielessä ammattimaisimman näköistä jälkeä on saanut aikaan Haamu Lehto blackjack-tarinassaan yhtenäisiä mustia ja valkoisia pintoja käyttäen.

Kersantti Napalm – puuhalehti

Vesa Vitikainen, Markus Tuppurainen, Juho Sihvonen, Samuli Lahtinen, Timo Kokkila Musta Ritari -kustannus mustaritari.fi, kersanttinapalm.com

Kersantti Napalmin lapsille suunnattu puuhalehti jää puolitiehen, jos tuotos on edes oikeasti tarkoitettukaan junioreille. Räjähdysten, liekkien ja veren katkuissa höyryävän alkuperäissarjan vauhdikkaan ironinen luonne ei oikein tunnu taipuvan vastaanottavaisessa kehitysiässä telmivien taaperoiden Jippolehdeksi, mutta ehkäpä ideana onkin parodioida teletappisegmentille testosteronihuuruisista populäärikulttuuribrändeistä laimennettuja versioita. Joka

tapauksessa lehden nimikkohahmon seikkailu on kastroidun oloinen.

Markus Tuppuraisen kynäilemät kannet ja Juho Sihvosen piirtämä sarjakuva ovat toki ilmiasultaan takuuvarman laadukkaita. Lehden sisältämä Timo Kokkilan Peräsmiehen poika pieruhuumoreineen on jo lähtökohtaisesti kohdistettu kyseiselle ikäryhmälle, joten ammattimaisesti piirretty kaksisivuinen ei ole suodatinta tarvinnut eikä siten tunnu väkisin muottiinpuristetulta.

Lehti sisältää myös ruokaohjeen, sanasokkelon ja pari muuta ajanvietetehtävää.

Täydellinen koti

Heli Haavisto & Sari Tähtinen

Books on Demand

Heli Haavisto kuvaa sisätiloihin sijoittuvia unia julkaisun mustavalkoisissa, useimmiten parisivuisissa sarjakuvissaan. Takakannessa kerrataan vanha ja kanonisoitu nyrkkisääntö siitä, mitä eri huoneiden merkitys on unien tulkinnassa, mutta tekijä ei tarjoa juurikaan tietoa niistä elämäntilanteista, joissa unet on uneksittu. Näin ollen kaikenlainen analysointi jää lukijan omien assosiaatioiden varaan.

Idea on sinänsä mielenkiintoinen, mutta lukija saisi enemmän irti, jos tekijä viittaisi edes hiukan siihen, missä suhteessa nämä alitajunnan tuotokset ovat reaalitodellisuuden tapahtumiin. Tämä arvoituksellisuus lienee harkittu ilmaisullinen ratkaisu. Kuitenkin sen vuoksi sarjakuvat tuntuvat sisällöllisesti yksiulotteisemmilta kuin ne voisivat runsaamman tausta-aineiston sisältävinä olla. Perspektiivien osalta naivistisissa ääriviivapiirroksissaan Haavisto on käyttänyt yhtä viivanpaksuutta ja varjostusten asemesta tasaisia mustia pintoja, mutta jäljessä on silti elävyyttä.

Utopia – Kangastuksena unissamme

Juho Sihvonen & Janne Luokkanen

Rocken Moll janne.luokkanen@gmail.com, sihvonen.juho@gmail.com

Juho Sihvosen luostariin sijoittuva sarjakuvanovelli hyödyntää hyväksi havaittuja kauhutarinan ja trillerin kaavoja. Umberto Econ Ruusun nimelle miljöönkin osalta kunniaa tekevä juoni on sen verran jäntevä, että se pitäisi pidemmänkin aikaa otteessaan pitkästyttämättä lukijaa. Muutaman juonenkäänteen lisääminen olisi tehnyt lopputulokselle hyvää, mutta kertomus toimii näinkin tiiviinä.

Piirroksissa ei juuri varjostuksia näy, Sihvonen antaa mustien ja valkoisten pintojen hengittää rauhassa. Myös ruutujako ja sivutaitto ovat mukavan avaria.

Janne Luokkasen sci sarjakuvan käsikirjoitus irttailee lajityypin kliseiden kanssa, mutta ilmeisimmät ratkaisut vältetään tyylikkäästi. Ominta-

keinen ja taidokas kuvailmaisu hyödyntää viivapiirroksen lisäksi laajaa harmaasävyjen skaalaa, joka on painoteknisesti haasteellinen. Useimmiten spektri toistuu laadukkaasti, mutta pienimpien ruutujen kunnianhimoiset yksityiskohdat ovat toisinaan hiukan vaikeasti hahmotettavissa.

Iterative gentleman

Tero Visio instagram.com/terovisio

Iterative gentleman on projekti, jossa Tero Visio oli asettanut itselleen tavoitteeksi piirtää 120 sarjakuvaruutua ja julkaista ne Instagramissa. Teoksen ruudut toistavat samaa tussikynällä piirrettyä pukumiehen puolilähikuvaa puhuvaksi pääksi rajattuna. Ilmeet ovat usein ylikorostettuja, hahmon suuret, pullistuneet silmät tuijottavat suoraan lukijaan.

Englanninkielinen teksti näissä strippimäisissä yleensä kolmi- tai kuusiruutuisissa kokonaisuuksissa on oudohkon huumorin sävyttämää aforismityyppistä kelailua. Se, miten tekijä rakentaa muutaman ruudun mittaiseen visuaalisesti hyvin staattiseen kokonaisuuteen tekstin avulla draaman kaaren, tuo vahvasti mieleen Max Cannonin Raakaa lihaa -stripit, vaikka näiden sarjakuvien sisällöt ovatkin enimmäkseen aivan eri maailmoista.

Yllättävän paljon Visio saa irti tästä yksinkertaisesta esityksestä. Suurimmaksi osaksi mustavalkoisissa, luonnostelematta tehdyissä piirroksissa on usein eloisuutta, toisinaan kuitenkin myös kömpelyyttä. Hahmo taipuu moneksi, vaikkapa Nick Caveksi silloin kun tarve vaatii. Välillä nokkelasti sa-

nailtu tekstipuoli kompastuu omaan näppäryyteensä, mutta pääosin nämä hajatelmat ovat viihdyttäviä ja joskus jopa oivaltavia.

Apina #3

Väbä

Väbän ilmaisu on nautittavaa katseltavaa. Sinistä ja punaista väriä päällekkäin painamalla aikaansaadut täyteläiset sävyt rasterikokeiluineen tuottavat välil-

lä jopa räikeitä efektejä. Graa sessa ilmaisutyylissä ja hahmojen kuvaamistavassa voi aistia kaikuja Keith Haringin taiteesta. Sivusommitelmat perustuvat usein symmetriaan ja toimisivat myös yhteydestään irrotettuna yksittäisinä teoksina.

Käsikirjoitus jää lähinnä viitteelliseksi, mutta tällaisessa visuaaliseen ilotteluun perustuvassa ja lähestulkoon sanattomassa sarjakuvassa se ei ole niin keskeinen elementti muutenkaan.

VÄBÄ

Suomen sarjakuvaseura

Sarjakuvaseura 5O vuotta ja juhlaseminaari sarjakuvafestivaaliviikolla 2.9. Vuonna 2021 vietetään sarjakuvaseuran 50-vuotisjuhlavuotta. Lisäksi ilmestyy toimittaja Satu Jaatisen kirjoittama seuran historiikki. Juhlaseminaari pidetään torstaina 2.9.2021 klo 13–18 Kirjan talolla Helsingissä, jälkeenpäin on cocktailtilaisuus. Ohjelmassa on keskusteluja ja esitelmiä. Ennakkoilmoittautuminen on tulossa, lisätietoa myöhemmin. Seuraavana viikonloppuna 4.–5.9. järjestetään Helsingin sarjakuvafestivaalit Suvilahdessa, kokoontumisrajoitusten sallimissa puitteissa. Tapahtumaan on vapaa pääsy, lisätietoa sarjakuvafestivaalit.fi.

Seuran toiminta

Seuran tarkoitus on lisätä sarjakuvan arvostusta, tuntemusta ja asemaa. Toimintoja ovat muun muassa Sarjainfo-lehti, vuosittain jaettava Puupäähattu-palkinto sekä Helsingin sarjakuvafestivaalit syyskuussa. Toukokuussa 2008 perustettiin Helsinkiin Sarjakuvakeskus, jossa on monipuolista sarjakuvaopetusta, Galleria Sarjakuvakeskus ja seuran toimisto. Sarjakuvakeskuksen kautta sarjakuvaseuran toiminta on kasvanut aktiiviseksi ja monipuoliseksi. Sarjakuvaseura järjestää erilaisia tapahtumia ja myös kansainvälistä residenssitoimintaa taiteilijoille.

Kuvitus: Petteri Tikkanen.

Jäsenedut 2o21

Asema Kustannus tarjoaa seuran jäsenkorttia näyttämällä Helsingin sarjakuvafestivaaleilla kolme albumia kahden hinnalla.

Otavan Kirjakauppa (Uudenmaankatu 10, Helsinki) antaa alennusta -30 % normaalihinnoista myymälässä.

Sarjakuvien erikoisliike Kulku-Katin Pojassa (Läntinen Brahenkatu 12, Helsinki) saat kortilla -10 % tuotteista.

Kirjakauppaketju Rosebud tarjoaa alennusta -10% kirjakaupoissa sekä verkkokaupassa.

Sarjakuvakeskuksen kursseista on jäsenille kurssikohtainen alennushinta.

SÄRÖ RY Sarjakuvaseuran jäsenenä voit hakea Särö-kulttuuriyhdistyksen ylläpitämään Oder-residenssiin Saksassa.

Taidetarvikeliike Snow White (Hämeentie 2 M, Helsinki), -15 % taidetarvikkeista (ei kehyksistä tai kehystyksestä).

Taidetarvikeliike Tempera (Uudenmaankatu 16, Helsinki) tarjoaa alennuksia ostoksista liikkeessä: -10–15–20 % riippuen tuotteesta.

Turun Sarjakuvakauppa tarjoaa -10 % tuotteista Turun ja Oulun myymälöissä sekä verkkokaupassa. Syötä alennuskoodiksi SSS ja jäsenkorttisi numero yhteen kirjoitettuna.

SARJAKUVABLOGIT.COM Suomen sarjakuvaseuran ylläpitämälle blogisivulle voi seuran jäsenenä luoda oman sarjakuvablogin.

Hallitus ja työntekijät

Puheenjohtajana toimii Reetta Laitinen. Hallituksen jäsenet ovat Ainur Elmgren, Vesa Kataisto, Ville Manninen, Heta Nääs, Jaakko Seppänen, Arvi Tammi, Sara Valta ja varajäseninä Reine Palmqvist ja Rami Rautkorpi. Sihteerinä jatkaa Pauli Ruonala.

Seuran työntekijöitä ovat Utu Förbom (toiminnanjohtaja), Maura Manninen (tuottaja), Anna Neva (opetusvastaava), Lauri Pulkkinen (opetusvastaava), Aino Sutinen (päätoimittaja) ja Kati Vuopala (tuottaja, graa kko). Sähköpostit ovat muotoa etunimi. sukunimi@sarjakuvaseura. .

LEHTIARKISTO

1972–2o18

Lue vanhoja Sarjainfoja ilmaiseksi. Vuosien 1972–2012 arkisto on osoitteessa sarjakuvaseura.fi ja 2013–18 lehdet osoitteessa issuu.com/sarjakuvakeskus

Liittymällä seuran jäseneksi saat Sarjainfon kotiisi neljästi vuodessa sekä jäsenkortin etuineen. Jäsenmaksu vuodelle 2o21 35 €/vuosi, alle 18-vuotiailta 3o € Lisätiedot ja tilaukset: sarjakuvaseura.fi

Suomen sarjakuvaseura somessa: facebook.com/sarjakuvaseura twitter.com/sarjakuvaseura facebook.com/sarjainfo