Sarjainfo #192 3/2021

VILLE TIETÄVÄINEN

SARJAKUVASEURA 50 VUOTTA

Sarjakuvakeskuksen kuulumisia

Syksyn kursseja

Erilaisia kursseja pidetään Sarjakuvakeskuksella ja muissa pääkaupunkiseudun tiloissa lapsille, nuorille ja aikuisille, aloittelijoista ammattilaisiin. Poikkeustilanne otetaan virallisten suositusten mukaisesti huomioon järjestelyissä, ja osa kursseista on verkkokursseja.

Seuraavilla aikuisten pidemmillä kursseilla on vielä syksyksi tilaa:Sarjakuvamatka, Kuvituksen verkkokurssi, Sarjakuvailmaisu 1 & 2 ja How to use comics at work.

Seuraavilla lasten pidemmillä kursseilla on vielä tilaa: Sarjakuva- ja animaatiokurssi Saseka-kerhotalolla ja Nuorten animaatiokurssi.

Seikkailutaidetta lapsille ja nuorille

Seikkailutaidekoulunkanssa toteutettavien leirien ja työpajojen opetus on ulkona ja toiminnassa yhdistetään seikkailu- ja sarjakuvataiteen menetelmiä.

Seikkailusarjisleiri Maunulatalossa syyslomaviikolla: ma–to 18.10.–21.10.2021 klo 10–15.

Kurssimaksu: 50 € / 30 €

Seikkailusarjistyöpajat (maksuttomia ja avoimia) Maunulatalossa pe 22.9. klo 11–14 ja Entressen kirjastossa la 6.11. klo 11–14.

Seikkailusarjistoimintaa tulossa myös keväällä lisää: kolme työpajaa ja leiri.

Alennushinnat ovat voimassa Suomen sarjakuvaseuran jäsenille, eritysryhmille ja lasten sisaruksille.

Lisätietoa ja ilmoittautuminen verkkokaupan kautta: sarjakuvakeskus.fi/kurssit.

Avoimet työpajat ja muuta toimintaa

Lasten lauantai pidetään kuukauden viimeisenä lauantaina. Syyskuu 25.9. Zine-työpaja, Lokakuu 30.10. Alien-ystävät, Marraskuu 27.11. Mangatyöpaja ja Joulukuu 11.12. 3D-sarjakuvatalo.

Muita pajoja ovat Perjantaipaja ja croquis-illat. Pajojen omaa tiedotusta kannattaa seurata syksyn osalta.

Muista myös lasten ohjelma Helsingin sarjakuvafestivaaleilla!

Tilattavat pajat

Sarjakuvakeskus tarjoaa yhteisöille, organisaatioille ja yrityksille räätälöityjä kursseja, työpajoja ja koulutuksia, yhteydenotot info@sarjakuvakeskus.fi.

SARJAKUVAKESKUS

kursseja • galleria • minikauppa • toimisto

Porthaninkatu 9 (Kallio)

00530 Helsinki

info@sarjakuvakeskus.fi

www.sarjakuvakeskus.fi

Facebook: Sarjakuvakeskus

Twitter: @comicscenter

Instagram: @sarjakuvakeskus

ANNA NEVA

Suomen malli -harrastustoiminta

Syksyllä 2021 seura aloittaa yhteensä 14 Suomen malli -harrastusryhmää kymmenessä helsinkiläisessä koulussa. Lisätietoa sarjakuvakeskus.fi/kurssit/suomen-malli.

Galleria

Sarjakuvakeskus

Syyskuu: Emmi Nieminen – Villiinnytys – Rewilding

Lokakuu: Realm of Owls

Marraskuu: Terhi Ekebom & Bo Haglund

Joulukuu: Terhi Adler

Galleria on tällä hetkellä auki tiistaista perjantaihin klo 12–18, muutokset ovat mahdollisia.

Blogissa mm.

Emmi Valveen Dream House Art Letter ylistää pienlehtikulttuuria. sarjakuvakeskus.fi/blogi

Uutiskirje sähköpostiin

Ajankohtaista tietoa Suomen sarjakuvaseuran ja Sarjakuvakeskuksen tapahtumista ja uutisista saa tilaamalla uutiskirjeen sähköpostiin osoitteessa sarjakuvaseura.fi/fi/uutiskirjeet tai sarjakuvakeskus.fi

KAAPELITEHTAALLE

MERIKAAPELIHALLIIN!

Pääkaupunkiseudun muuttuneista rajoituksista johtuen Helsingin sarjakuvafestivaalit siirtyy 13.–14.11.2021 Kaapelitehtaalle Merikaapelihalliin järjestettäväksi. Myös aiemmin digitaaliseksi siirretty Zine Fest pidetään samoissa tiloissa. Lisätietoja sekä mahdollisia muutoksia julkaistaan syksyn mittaan verkkosivuillamme.

Huom! Festivaalien järjestäminen riippuu ajankohtaisesta pandemia- ja rajoitustilanteesta.

ALL IS NOT POSTPONED!

Festivaalien näyttelyohjelma sekä muu ennakko-ohjelma toteutuu elo-syyskuussa aiemmin sovitulla aikataululla, mikäli koronarajoituksen sen sallivat. Helsingin sarjakuvafestivaalit toteuttaa mm. sarjakuvaluentaesityksiä sekä lasten sarjakuvatyöpajoja yhteistyössä keskustakirjasto Oodin, Itäkeskuksen kirjaston sekä Malmitalon kanssa. Striimattavaa sarjakuvaohjelmaa toteutuu myös Pohjoismaisella kulttuuripisteellä Kaisaniemessä sekä näyttely Suomenlinnassa.

FESTIVAALIEN NÄYTTELYT SYKSYLLÄ 2021:

EMMI NIEMINEN: VILLIINNYTYS - REWILDING

3.9.–1.10.2021

SARJAKUVAKESKUS, PORTHANINKATU 9

VENÄLÄISET SUPERSANKARIT –MOSKOVALAISTA NYKYSARJAKUVAA

1.9.–3.10.2021

KULTTUURIKESKUS STOA, PARVIGALLERIA, TURUNLINNANTIE 1

JULIANA HYRRI & PAULI KALLIO: KALLE, KANELI, PALLO JA SELLO

26.8.–18.9.2021

MALMITALO, ALA-MALMIN TORI 1

RIINA TANSKANEN & SASKIA GULLSTRAND: ONE BRINGS SORROW, ONE BRINGS JOY / AIKUISTUMISRIITTEJÄ

1. – 17.9.2021

POHJOISMAINEN KULTTUURIPISTE, SUOMENLINNA B28

LISÄÄ NÄYTTELYITÄ TULOSSA MYÖS MARRASKUUSSA! LUE LISÄÄ NÄYTTELYISTÄ: SARJAKUVAFESTIVAALIT.FI

Kansi: Ville Tietäväinen

2 Sarjakuvakeskuksen kuulumisia

8 Uutisruutu

14 Ville Tietäväinen

26 Essee: Sanaton sarjakuva

36 Pilapiirrokset Yhdysvalloissa

40 Roz Chast

44 Sarjakuvayhteisöllisyys verkossa

48 Sara Valta

54 Ruotsin sarjakuvahistoria

56 Ajan vangit: Veli Ahonen

59 Arviot

77 Pienet lehdet

80 Sarjakuvaseuran historiikki

82 Sarjakuvaseuran kuulumisia

Ilmestyy neljä kertaa vuodessa.

Sarjainfo on Kultti ry:n jäsen.

Kiitos tuesta Opetus- ja kulttuuriministeriölle.

ISSN 0356-4967

Toimitus, kirja-arviot: sarjainfo@sarjakuvaseura.fi

Päätoimittaja: Aino Sutinen

Toimitussihteeri: Onni Mustonen

Ulkoasu ja kuvatoimitus: Ville Manninen

Pienlehdet: Otso Höglund

Osoitteenmuutokset: Utu Förbom

Sähköpostit muotoa etunimi.sukunimi@sarjakuvaseura.fi.

Avustajat tässä numerossa: Pii Anttonen, Ahma Hokkanen, Ville Hänninen, Satu Jaatinen, Heikki Jokinen, Vesa Kataisto, Reetta Laitinen, Titta Lindström, Juha Mäkinen, Hannele Richert, Juho Sihvonen, Henry Söderlund, Aasa Timonen, Reijo Valta, Miia Vistilä ja Kati Vuopala. Sarjainfon kirjoittajat vastaavat itse mielipiteistään.

Paino: Waasa Graphics, Vaasa

Paperi: Edixion 100 g/m2 & 250 g/m2

YMPÄRISTÖMERKKI

MILJÖMÄRKT

Ilmoitushinnat:

Koko sivu 450 €, vuodeksi 1500 €

Puoli sivua (vaaka/pysty) 300 €, vuodeksi 1000 €

Bannerimainos (144 x 38 mm) 150 €, vuodeksi 500 € 144 x 38 mm

Pienlehti-ilmoitus (70 x 38 mm) 20 €

Kaikkiin ilmoituksiin kuuluu myös bannerimainontaa verkossa. Ilmoitushinnat vain verkossa: 1 vk 70 €, 1 kk 200 €. 3 kk 450 €

Julkaisija:

Suomen sarjakuvaseura ry Sarjakuvakeskus, Porthaninkatu 9, 00530 Helsinki info@sarjakuvaseura.fi

Painotuotteet 4041 0822

Satu Jaatinen, toimittaja, tietokirjailija:

Haastatteluissa parasta on luottamus, jonka saa kun pääsee sisälle haastateltavan kotiin, työhuoneeseen tai henkilökohtaisiin muistoihin. Oli kyseessä sitten juuri valmistunut albumi tai tarina vuosikymmenten takaa, kertojassa näkyy parhaimmillaan tekemisen ja kokemisen hehkua, joka on yritettävä välittää eteenpäin lukijalle mahdollisimman hyvin.

Vesa Kataisto, kustannustoimittaja:

Sarjakuvalehdet ovat lähes kadonneet Suomen kioskeista. Ne, jotka tahtovat sarjakuvasankarinsa perinteisesti paperilla, ovat valmiita maksamaan myös kovakantisista kokoelmista. Sarjakuvaseuran 50 toimintavuoden aikana asenteet ovat hieman kohentuneet alaa kohtaan, ja tekijöitä riittää.

Satu Jaatinen laati Suomen sarjakuvaseuralle 50-vuotishistoriikin ja käymällä läpi vanhoja Sarjainfoja, toimintakertomuksia, pöytäkirjoja, lehtileikkeitä ja muita arkistoja vuosikymmenten varrelta. Hän myös haastatteli useita järjestöaktiiveja eri vuosikymmeniltä seuran toiminnasta ja merkityksestä sekä alan yleisestä kehityksestä.

Tuloksena on kiinnostava paketti kotimaista järjestöhistoriaa ylä- ja alamäkineen ja kommelluksineen. Erityisesti varhaisten vuosikymmenten toiminnan tallentaminen on kulttuuriteko. Kirjan nimeksi oli valikoitunut erään haastateltavan suusta sitaatti “hauskaa mutta raskasta”, mikä kuvaa tuollaista taivalta mielestäni osuvasti.

Kokonaisuutena sarjakuva on taiteenalana saanut lisää arvostusta ja tukea, eikä seurakaan ole toiminut enää vuosiin pelkästään vapaaehtoisten työn varassa. Toimintaa on pystytty ammattimaistamaan, mutta samalla sitä kannattelee aina harrastajien into ja omistautuminen. Pysyvää on, että kulttuuritoiminnan arvostuksesta ja kestävällä tasolla olevasta rahoituksesta on vuodesta toiseen miteltävä.

Suosittelen ostamaan historiikin ja lukemaan itse. Ja tervetuloa marraskuussa Helsingin sarjakuvafestivaaleille sekä seuran 50-vuotisseminaariin.

TEKSTI Aino Sutinen KUVITUKSET Juho Sihvonen

Helsingin sarjakuvafestivaalit ja seuran 50-vuotisjuhlaseminaari

siirtyivät marraskuulle

Pääkaupunkiseudun muuttuneista rajoituksista johtuen Helsingin sarjakuvafestivaalit siirretään uuteen aikaan ja paikkaan 13.–14.11. Kaapelitehtaalle Merikaapelihalliin. Myös Zine Festin myyntitapahtuma toteutuu fyysisenä samoissa tiloissa. Näyttelyitä ja oheisohjelmaa on jo syys-lokakuun aikana. Taiteilijavieraita ovat muun muassa Derf Backderf (Yhdysvallat, etänä), Saskia Gullstrand (Ruotsi), Matti Hagelberg , Juliana Hyrri , Kati Kovács , Janne Kukkonen , Iiro Küttner, Hannu Leimu, Tuomas Myllylä , Jenna ”Jelden” Olden, Ville Ranta, Riina Tanskanen, Ville Tietäväinen ja Jiipu Uusitalo.

Nyt vietetään sarjakuvaseuran 50-vuotisjuhlavuotta. Lisäksi on ilmestynyt toimittaja Satu Jaatisen kirjoittama seuran historiikki Hauskaa mutta raskasta. Se on myynnissä 25 euron hintaan. Juhlaseminaari pidetään tiistaina 23.11.2021 klo 13–20 Kirjan talolla Helsingissä (Kirjatyöntekijänkatu 10). Mukaan voi ilmoittautua, lisätietoa tämän lehden sivulla 82 tai osoitteessa sarjakuvaseura. » sarjakuvafestivaalit.fi

Turun sarjakuvafestivaalit 16.10.

Turun sarjakuvafestivaalit järjestetään ensimmäistä kertaa 16.10., mutta koko ohjelmisto on jouduttu siirtämään verkkoon. Teemana on “inspiraatio” ja ohjelmassa on mm. puheohjelmaa ja virtuaalinen iltabaari. Vieraina ovat mm. Stan Sakai (Yhdysvallat, etänä) , Siiri Viljakka, Tuomas Myllylä ja Tuuli Hypén

» turunsarjakuvafestivaalit.fi

Oulun sarjakuvafestivaalit 18.–21.11.

Oulun kymmenes sarjakuvafestivaali järjestetään livenä ja suoratoistona 18.–21.11. ja pääpaikkana toimii Oulun pääkirjasto. Sarjakuvien myyntitapahtuma järjestetään lauantaina 20.11. ja festivaaliohjelmistoon kuuluu myös muun muassa strippikilpailu, kansainvälisiä residenssivierailuja, näyttelyitä ja virtuaalisia näyttelyitä.

» oulucomics.com

Hannu Kesolan sarjakuvia elokuviksi

Hannu Kesola on luonut viime vuosina uraa suurelta osin suoraan Suomesta Yhdysvaltoihin. Hän on tehnyt pääasiassa käsikirjoituksia. Kesolan tarinoita on julkaistu myös suomeksi ja digitaalisina sarjakuvina.

Moottoripyöräjengiaiheisesta Blood, Skulls and Chrome -sarjasta on tekeillä 2022 valmistuva indie-elokuva Yhdysvalloissa (ohjaajat Natasha Dee Davis ja Justin W. Smith). Sarjakuvalla on useita kuvittajia.

Aiemmin Kesolan sarjakuvista on tehty zombiaiheinen Back from the Dead -lyhytelokuva, joka valmistui vuonna 2019 (ohjaus Je Madzia). Viruksesta kertovan elokuvan ensi-iltakiertue siirtyi tosielämän viruksen vuoksi, ja se sai maailmanensi-iltansa Porin sarjakuvafestivaaleilla elokuussa 2021. Kesola on kertonut viritteillä olevan muitakin elokuvahankkeita.

Pienlehtipalkintoja

Taivaallisin pienlehti ja Taivaallisin verkkosarjakuva -kilpailujen palkinnot jaettiin Helsingin sarjakuvafestivaalien esiohjelmassa, digitaalisessa Helsinki Zine Festissä 4.9.2021. Verkkosarjakuvapalkinnon voitti täysin pistein Kristiina Oittinen sarjakuvallaan Kiusaamisen logiikka ja Pienlehtipalkinnon voitti

Mitja Mikaelin teos 2007: A Trans Odyssey. Uniikit palkintopystit kilpailuun lahjoitti keramiikkataiteilija Osma Tarvasneva

Kolmivuotiset apurahat

Ville Piriselle ja Marko Turuselle

Taiteen edistämiskeskuksen visuaalisten taiteiden toimikunta myönsi vuosiapurahoja heinäkuussa. Taiken saamien hakemusten määrä kasvoi arkkitehtuuria lukuun ottamatta kaikilla aloilla. Sarjakuvaja kuvitustaiteen osuus oli yksi eniten kasvaneista, hakijoita oli lähes puolet enemmän kuin vuosi sitten. Sarjakuvataiteilijoista Ville Pirinen ja Marko Turunen saivat kolmivuotisen apurahan, Aino Louhi ja Emmi Valve yksivuotisen.

Taiken ja Kuvittajien apurahoja

Taiteen edistämiskeskuksen alueelliset toimikunnat tukivat sarjakuvia tänä vuonna suhteellisen hyvin. Hämeen taidetoimikunta myönsi Hans Nissenille ja Pirkanmaan taidetoimikunta Petri Hänniselle 7 600 euron apurahan taiteelliseen työskentelyyn. Uudenmaan taidetoimikunnalta saivat 3 000 euroa Ville Hänninen ja työryhmä Timo Mäkelän juhlakirjan tuotantoon ja Karissa Laine taiteelliseen työskentelyyn.

Taiken neljännessä korona-apurahojen jaossa 4 000 euron apurahan saivat kesäkuussa seuraavat sarjakuvataiteilijat: Evangelos Androutsopoulos , Taina Hakala, Avi Heikkinen, Tuuli Hypén, Solja

Järvenpää, Kati Kovács, Reetta Laitinen, Samuli

Lintula , Aino Louhi , Polina Morgunova , Onni

Mustonen , Tuomas Myllylä , Mikael Mäkinen , Niko-Petteri Niva , Tiina Paju , Perry Partanen , Kari Puikkonen, Kati Rapia, Hannele Richert, Tiia

Salmelin ja Mikko Väyrynen. Myös Kuvittajat ry myönsi projektiapurahoja kesäkuussa. Sarjakuvahankkeisiin apurahan saivat

Teo Georgiev (4 000 €), Anni Kaikkonen (1 000 €), Reetta Kallio (4 000 €) ja Aleksi Remes (2 000 €).

Wanhat lehdet

– Sarjainfo 3/1981

Muualla sanottua

“Itse myyn paljon mieluummin tuhannesta nimikkeestä kustakin yhden kappaleen kuin yhdestä nimikkeestä tuhat kappaletta. Kyllä tarjonnan monipuolisuus on sarjakuva-alan kauppiaille tärkeää.”

– Rosebud-kirjakauppaketjun omistaja Hannu Paloviita Helsingin Uutisissa 15.8.2021. Juttu käsitteli sarjakuvien menekkiä korona-aikaan, osa kuluttujista on alkanut keräillä ja ostaa sarjakuvia enemmän

Käyttösarjakuvan kuningas

Monumentaaliseksi sarjakuvantekijäksi nimetty Raoul Cauvin kuoli syöpään 19. elokuuta. Cauvinin (1938–2021) käsikirjoittajan uran alkutaival oli mutkikas. Hän opiskeli mainoslitogra aa, ammattia joka pian lakkasi olemasta. Tämän jälkeen Cauvin työskenteli muun muassa biljarditehtaalla ja väritti pyhimyspatsaita, ennen kuin sai paikan Éditions Dupuis -yhtymästä vuonna 1960.

Cauvinin työ oli kuvalaboratoriossa, hän laati sanaristikoita ja asemoi kuvia Spirou-lehteen. Välillä hän yritti tarjota ideoitaan sarjakuviksi, mutta silloinen päätoimittaja Yvan Delporte ei niistä innostunut.

Cauvin siirtyi Dupuisin tv- ja animaatio-osastolle, ja sai ottaa kopiokoneen mukaansa. Piirtäjät vierailivat usein hänen työhuoneellaan ottamassa kopioita originaaleista ja juttelemassa mukavia. Cauvinin suosio kasvoi, kun hän perusti soppeensa pikku nurkkabaarin.

Ihmiset ja heidän arkiset tekemisensä kiinnostivat Cauvinia. Vain poliitikoista ja metsästäjistä hän ei pitänyt, mutta saattoi kiinnostua ihmisestä ammatin tai harrastuksen takana. Spiroun päätoimittajan vaihduttua Cauvin sai uuden tilaisuuden. Piirtäjänä hän oli rajoittunut, mutta kyky löytää tilannehuumoria mitä erikoisimmista paikoista avasi tien sarjakuviin.

Cauvinin ensimmäisiä yhteistyökumppaneita oli Claire Brétecher, jonka kanssa syntyi Les Naufragés (Haaksirikkoiset) -sarja, jossa laivansa menettänyt joukko merimiehiä törmäilee. Tämän jälkeen seurasi läpimurto Amerikan sisällissotaan väljästi liittyvällä Les Tuniques Bleues eli Sinitakit-sarjalla (1968). Sitä Cauvin kirjoitti peräti 64 albumin verran. Sarjan pitkäaikaisimman piirtäjän, Willy Lambilin kanssa syntyi myös Pauvre Lampil (Lampil-parka), jossa lasketaan leikkiä sarjakuvamaailman ympyröistä. Berck puolestaan piirsi meillä tunnetuinta Cauvinin sarjaa, Sammy Dayta. Työmäärä kasvoi, kun Maurice Tillieuxin kuoltua 1978 Cauvinista tuli Spiroun pääkäsikirjoittaja. Uusia sarjoja syntyi, varsin-

kin omaa tyyliään etsivien, aloittelevien tekijöiden kanssa.

Cauvinin sarjoissa esiintyivät poliisit, psykiatrit, sairaanhoitajat ja jopa haudankaivajat. Hän ei kaihtanut arkojakaan aiheita, ja hahmot saattoivat kuollakin. Se ei ollut tavallista pääosin lapsille suunnatuissa sarjakuvissa, mutta Cauvin perusteli, että nuoret näkevät joka tapauksessa paljon pahempaa televisiossa ja elokuvissa. Dupuisin johto ei puuttunut sarjoihin, koska ne olivat hyvin suosittuja. Kaikkiaan Cauvinin kirjoittamia sarjakuvia on myyty 50 miljoonan albumin verran.

Cauvin luki paljon ja seurasi tiiviisti uutisia. Kun idea alkoi kehittyä, hän meni makaamaan sohvalle ja ideoi kerralla kokonaisia, albumimittaisia tarinoita. Tämän jälkeen Cauvin laati kuvakäsikirjoituksen väritysohjeita myöten ja toimitti sivut piirtäjälle.

Hänen tuotannostaan on julkaistu meillä pääosa Sammy Day -tarinoista, kolme albumia Sinitakkeja ja saman verran koulupoika Cédricin (Janne, tv-animaatioversiossa Sakke) toilailuja, yksi sairaanhoitajista kertova Naiset valkoisissa -albumi sekä Natasha-tarina Taivaan vaeltajat. Myös suomennetut, Nic Brocan kanssa tehdyt kolme Piko ja Fantasioalbumia jäivät valjuiksi, koska kustantajan käskyn mukaan niissä ei saanut käyttää mitään muita sarjassa aiemmin nähtyjä hahmoja tai tilanteita. Lopputulos oli tekijöille pettymys, ja sarjan jatkajiksi valittiin Tome & Janry.

Cauvinin käsikirjoituksissa toistuvat tietyt kaavat. Cauvin kirjoitti laajalla pensselillä ja nopeasti, eikä harrastanut juurikaan sanaleikkejä vaan tuotti selkeää käyttösarjakuvaa. Silti ja todennäköisesti hänen arvostuksensa tulee nousemaan. Hän oli belgialaisen sarjakuvan viimeisiä kummisetiä, tai kolmen tekijäsukupolven isoisä, kuten Cauvin itse itseään luonnehti. Ajan käydessä vähiin hän saattoi loppuun viimeisetkin sarjansa ja vetäytyi viime toukokuussa odottamaan väistämätöntä.

Kun Cauvinilta kysyttiin, mitä hän haluaisi muistosanoikseen, hän totesi: ”Yksi riittää, sama minkä laitoin jokaisen käsikirjoitukseni loppuun: FIN.”

WIKIMEDIA C OMMONS

Eläintohtorista ankka-artistiksi

Lääkäriperheen lapsesta, Benoît Sokalista (1954–2021) piti alkujaan tulla eläinlääkäri. Piirtäminen kiinnosti enemmän, joten hän vaihtoi Brysselin Saint-Lucin taideinstituuttiin ja päätyi uusien sarjakuvantekijöiden koulutusohjelmaan.

Vuonna 1978 A Suivre -lehdessä alkoi ilmestyä

Sokalin sarja antropomor sesta ankkaetsivästä, joka oli perinyt juomatapansa Marlowelta ja surusilmänsä sekä rähjäisen trenssitakkinsa Columbolta. Canardosta eli suomeksi Ankardosta kehittyi kiintotähti. Myös meillä aina Koiran paluu -albumin (Le chien debout, 1981, suom. 1984) ilmestymisestä lähtien. Sokal vieraili sarjakuvatapahtumissa Suomessa kahdesti, Turussa 1990 ja Helsingissä 2012.

Tietokoneohjelmien kehitys kiinnosti Sokalia. Hän oli mukana kehittämässä peliä Amerzonia-albumista ja loi hyvin menestyneen Syberia-pelisarjan. Ankardon te ko keskittyi yhä enemmän Pascal Regnauldille Sokalin toimiessa Microid-peli rman taiteellisena johtajana. 2003 Sokal oli perustamassa omaa yhtiötään, White Birds Productionsia. Firma kaatui kuitenkin talousongelmiin 2010 ja Sokal palasi Microidille.

Siirtymä pelimaailmaan muutti Sokalia myös ulkoisesti. Kaljuuntuvasta

perheenisästä sukeutui lippalakkipäinen ja farkkuihin sonnustautunut hoppari. Sarjakuvat vetivät yhä puoleensa. Sokal totesi, että pelisuunnittelu ei ollut sama asia kuin sarjakuvien teko, eikä pelkkä käsikirjoittaminen riittänyt hänelle. Vaihtelun vuoksi Sokal teki albumeita ihmishahmoilla. Näitä ovat historiallinen Sanguine ja Silence, on Tue! -dekkari. Jack Londonin innoittamassa Kraa-trilogiassa (2010–14) päähenkilö on maakotka, ja arktinen luonto hallitsee tarinoita.

Ankardo-sarjasta on julkaistu suomeksi 24 osaa. Un con en hiver (”Talvihuijaus”) ja L’a aire Belge ovat kääntämättä, jälkimmäinen sisäpiirijuttujen vuoksi. ”Belgialainen tapaus” on vahvasti sidottu Belgian sarjakuvantekijöiden maailmaan.

Ankardon värikylläiset, mutta sisällöltään harmaat, yleensä mustan huumorin sävyttämät tarinat noudattivat kahta linjaa. Osa on apokalyptistä synkistelyä, sotaa ja saastumista. Toinen puoli taas lähes perinteisiä dekkarijuttuja lm noirin tyyliä mukaillen.

Sokalin poistuttua näyttämöltä hänen työtään jatkaa poika Hugo, joka on ollut tekemässä viimeisimpiä Ankardoja. Tulossa on ainakin jatkoa Syberia-pelin sarjakuvasovitukselle.

HENRY S Ö D ERLUND

Komentaja Moranen komentaja

Charles-Henri-Jean Dewisme (1918–2021) oli suurten lukujen mies. Paremmin Henri Vernesinä tunnettu jännitys- ja tieteiskirjailija ehti 102 elinvuotensa aikana kirjoittaa yli 230 kirjaa enimmäkseen Bob Moranesta, tiukkaleukaisesta ja teräskatseisesta seikkailijasta. Osa kirjoista on sovitettu sarjakuvaalbumien käsikirjoituksiksi. Niitä ilmestyi kaikkiaan lähes 90, ja uudet tekijät jatkavat sarjaa.

Jo 17-vuotiaana Dewisme jätti koulut taakseen ja karkasi Kiinaan. Kauko-idästä palattuaan hän ihastui ja meni naimisiin timanttikauppiaan tyttären kanssa. Jalokivikauppa ei jaksanut kiinnostaa pitkään, eikä ensimmäinen avioliittokaan, ero tuli kolmen vuo den jälkeen. Toisen maailmansodan aikana Dewisme toimi Belgian vastarintaliikkeessä. Hän ei arvostanut maanmiestään Hergéä, jota piti natsien myötäilijänä.

Kirjailijan ura alkoi toden teolla sodan jälkeen. Hän toimi kirjeen vaihtajana, kirjoitti dekkareita sekä novelleja kaikenikäisille useisiin lehtiin.

Dewisme sai tärkeitä oppeja menestyneeltä jännityskirjailija Jean Raylta , joka neuvoi miten luoda moniulotteinen sankarihahmo. Dewisme käytti usein pseudonyymejä. ”Henri Vernesistä” tuli niistä pysyvin, kun Marabout-kustantamo tilasi nuorisolle sopivan jännityssarjan. Bob Morane ja hänen jykevä ystävänsä Bill Ballantine aloittivat seikkailunsa lokakuussa 1953. Sarja nousi oitis suosioon, ja jatkoa piti saada nopeasti.

Kiireisimpinä aikoina Bob Morane -kirjoja ilmestyi kuusi kappaletta vuodessa. Dewisme sanoi kirjoittavansa, koska ”ei osannut muutakaan”, ennen kaikkea ansaitakseen rahaa ja voidakseen matkustella. Tarinoiden kehittelyyn ei jäänyt paljoa aikaa. Hän seurasi ajan virtauksia ja napsi surutta ideoita sieltä sun täältä, suodattaen ne osaksi Bob Moranen seikkailuja.

Ohessa hän avusti Femmes D’Aujourd’hui (Nykypäivän naiset) -lehteä. Sen toimitus tiedusteli, voisiko Moranesta kehittää myös sarjakuvan.

Vuonna 1959 alkaneen sarjan ensimmäinen piirtäjä oli Dino Attanasio, häntä seurasi Gerald Forton ja edelleen kirjailijan oma suosikkitekijä William Vance.

Tyypillisessä tarinassa Morane ja Ballantine ovat päätyneet johonkin maailmankolkkaan, jossa alkaa tapahtua outoja. Vastaan tulee nuori nainen joko pulaan joutuneena tai tarinan pahiksena. Joskus juttu jatkui melko normaalina seikkailuna, mutta varsinkin Vancen kaudella juonet heittivät kunnolla häränpyllyä. Morane kohtasi dinosauruksia, kultteja, aikamatkustusta ja ties mitä. Usein vastassa oli myös itämainen superrikollinen Ming, alias Keltainen varjo, jonka maailmanvalloitusideat olivat täysin mielettömiä. Tarinoiden lopussa Morane purkaa tapahtumat tolkullisiksi jäätävällä manspleinaustaidollaan. Bal-

Mies naamion takaa

Ruotsin tuotteliaimpiin sarjakuvakirjoittajiin kuulunut Claes Reimerthi menehtyi yllättäen heinäkuussa, pian sen jälkeen, kun hän oli ilmoittanut jäävänsä eläkkeelle. Reimerthi (1955–2021) tarjosi omaa poliisisarjaansa jo 1970-luvulla Svenska Serier -lehteen, mutta se hylättiin. Tämän jälkeen Reimerthi ymmärsi kykyjensä olevan vahvemmat kirjoittajana kuin piirtäjänä.

Vuonna 1984 hänet hyväksyttiin Mustanaamiolehden käsikirjoittajajoukkoon, Team Fantomeniin. Reimerthistä tuli tiimin ylivoimaisesti tuotteliain. Hän kirjoitti yli 200 Mustanaamio-seikkailua. Toisinaan hän käytti anagramminimimerkkiä Michael Tierres. Lee Falkin kuoltua Reimerthi pääsi kirjoit-

Akusta Tarzaniin

Moni Aku Ankan lukija muistaa nimet Pat & Carol McGreal lehden alusta. Toukokuussa 68-vuotiaana kuollut Pat McGreal (1953–2021) aloitti koomikkona ja muusikkona ennen käsikirjoittajan uraansa. Pienen merenneidon sarjakuvasovitus oli hänen ensimmäisiä töitään. Hän kirjoitti noin 600 Disney-tarinaa Egmont Comic Creationsille vuodesta 1991 lähtien. Alusta lähtien mukana ideoimassa ollut puoliso Carol ja Pat aloittivat virallisesti yhteistyön 1996. Lehden johtosarjojen lisäksi McGrealit tekivät käsikirjoituksia myös Aku Ankan taskukirjoihin. Heidän

lantine voi vain nyökkäillä ja kaivata viskiryyppyä.

Suomessa Tammi julkaisi yhdeksän ”Bob Moran” -kirjaa 1950-luvun lopussa. Nastasarjoissa ilmestyi 1965 Fortonin piirtämä tarina ”Ritarin miekka”. Tämän jälkeen Morane nähtiin Zoom-lehdessä ja edelleen albumeina. Vancen sarjaan piirtämistä 18 albumista on suomeksi ilmestynyt 12.

Kun Vance jätti sarjan 1979, hänen assistenttinsa Felicisimo Coria jatkoi Bob Moranen piirtämistä peräti 40 albumin verran. Dewisme luopui kirjoittamisesta 2000-luvun alussa. Keho alkoi antaa periksi, mutta mieli pysyi ajan tasalla. Hän ehti vielä vitsailla, että koronapandemia on luultavasti Keltaisen varjon tekosia. Lapseton leskimies Dewisme jätti perintönsä eläinsuojeluyhdistykselle.

tamaan myös The Phantomin viikko- ja sunnuntaisarjaa vuosina 1999–2003.

Mustanaamio-hahmon sukutarinoiden kautta Reimerthi saattoi käsitellä suosikkiaihepiiriään historiaa laittamalla naamiomiehen keskelle todellisia historiallisia tapahtumia. Hän kirjoitti myös albumisarjan Kustaa Vaasasta. Hänen toinen oma sarjansa oli Agentti X-9:ssä ilmestynyt poliisisarja Murphyn laki. Muita sarjoja, joissa Reimerthi toimi käsikirjoittajana, ovat Kerry Drake, Bamse, Pikku Riku ja Mokkeri. Reimerthi avusti tiiviisti Bild & Bubbla -lehteä ja Ruotsin ankistien julkaisua NAFS(k). Lisäksi hän laati monogra at Walt Kellystä ja Jack ”Jaxon” Jacksonista.

tarinoistaan 168 on julkaistu suomeksi. Suuren osan niistä piirsivät Ferioli, Vicar ja Flemming Andersen Tuottelias Pat kirjoitti hahmoille toimintaa laidasta laitaan. Hän oli kysytty tekijä, joka Disneysarjojen ohella työskenteli DC/Vertigolle, kirjoitti Simpsonit-sarjoja Bongo Comicsille ja näiden ohella muun muassa Judge Dreddiä, Indiana Jonesia ja Tarzania. Pat McGreal toimi myös pitkään Los Angelesin Comic Art Professional Societyn puheenjohtajana.

Tiskin alta

Juho Sihvonen ammentaa innoitusta vanhasta genresarjakuvasta.

AS: Hei Juho Sihvonen! Esittelisitkö itsesi?

TEKSTI Aino Sutinen

JS: Moi! Olen savonlinnalainen kuvataiteilija ja sarjakuvantekijä. Olen piirtänyt sarjiksia useisiin pien- ja sarjakuvalehtiin sekä julkaissut albumeina. Minulta ilmestyy säännöllisesti Tällä kylällä -strippi sanomalehdissä sekä pilakuvia. Opetan myös sarjakuvapiirtämistä ja teen kuvituksia. Kuvataiteilijana olen viime vuosina työskennellyt pääasiassa kuvanveiston ja piirtämisen parissa.

AS: Miten tämänkertaiset kuvitukset syntyivät?

JS: Sivellintussilla piirtäen ja akvarelleilla värittäen. Teen aika usein kuvituksissa ja sarjiksissa värit eri paperille kuin viivapiirroksen ja yhdistän ja kikkailen lopuksi tietokoneella.

AS: Olette tehneet Rocken Moll -kollektiivin kanssa pienlehtiä monen vuoden ajan. Olet toimittanut mm. Tiskin alta- lehtiä ja Saimaan sarjakuvaseuran lehteä. Onko juuri pienlehtikulttuuri sydäntäsi lähellä?

Maalattujen tähtien alla (Nastapimu, 2021) kertoo kirjailija Joel Lehtosen elämästä.

JS: Pienlehtikulttuuri on minulle todella tärkeää. Tutustuin sarja kuviin lukemalla Aku Ankkaa ja Lucky Lukea, mutta löysin aika varhain kirjastosta sarjakuvaseurojen pienlehdet.

Jokainen käsiini saamani pienlehti tuntui aarteelta. Pienlehtien kautta ymmärsin, että sarjakuvaa voi tehdä hyvin monella tavalla, ja tutustuin myös suomalaisiin tekijöihin. Pienlehdissä minus ta hienointa juurikin on taiteelli nen vapaus. Kun painosmäärät ovat pieniä, taloudellinen riskikään ei ole suuri, eikä ole paineita myydä paljon. Ennakkoluulottomuus vie sarjakuvaa taiteena eteenpäin.

AS: Esimerkiksi sinun ja Janne Luokkasen Utopialehden esittelytekstissä kuvaillaan: “lehti kuin suoraan mummolan vintiltä”. Tulkitsenko oikein, että vanhojen kauhujuttujen ja dekkarien konventiot ja genreillä leikittely kiinnostavat töissäsi laajemminkin? Myös esimerkiksi Tutkimattomat tapaukset -kirjassasi on näitä dekkarijuttuja.

JS: Joo, kyllä. Pulp-sarjakuvien ja -kirjojen vaikutus näkyy varmasti väistämättäkin töissäni. Lapsena luin paljon 80-luvun ja sitä vanhempia sarjiksia, koska niitä sai edullisesti antikvariaatista. Nykyisinkin minulle uppoaa parhaiten Kalma, Batman, Thriller ja vastaavat lehdet. En tiedä, onko mukana sitten myös ripaus nostalgiaa. Genrellä leikittely on minulle tarinalle raamien asettamista, ja niiden puitteissa voin käsitellä oikeastaan mitä tahansa. Tutkimattomat tapaukset on dekkari, jossa koko ympäröivä maailma on mysteeri päähenkilölle. Kerronnaltaan sarjakuva on surrealistinen, mutta tyyli pohjaa vanhoihin jenkkisarjiksiin ja elokuviin.

AS: Olet viimeksi julkaissut kesällä kirjan Maalattujen tähtien alla, joka kertoo ktiivisiä kohtauksia kirjailija Joel Lehtosen elämästä. Kuinka tämä kirja syntyi?

JS: Olin muuttanut takaisin Savonlinnaan ja päätin lukea Joel Lehtosen Putkinotko-romaanin, josta innostuneena aloitin seuraavaksi Pekka Tarkan Putkinotkon herran. Se pitää sisällään Joel Lehtosen ja Sylvia Avellanin kirjeitä. Aloin miettiä, että tässä olisi hyvät ainekset sarjakuvaan. Idea jäi hautu-

maan. Keräsin materiaalia, ja kun olin mielessäni rajannut tarinan, aloitin käsikirjoittamiseen. Halusin nimenomaan luoda kohtauksia tai välähdyksiä Lehtosen elämästä. Tavallaan raaputtaa pintaa ja näyttää Joel Lehtosen ihmisenä. Yleensä tuntuu, että elämäkerroissa yli korostetaan taiteilijan käänteentekeviä hetkiä tuotannon kautta. Se on ymmärrettävää, koska teokset ovat se, mistä taiteilija muistetaan. Kuitenkin taiteilijan ammatti on vain ammatti. Taiteilija harvemmin voi olla varma siitä, onko hän tehnyt mestariteoksen. Hän voi tehdä työnsä parhaassa tapauksessa itselleen rehellisesti ja luottaa siihen, että onnistuu luomaan jotain ajatonta. Tulevat sukupolvet kuitenkin nostavat taiteilijan tuotannosta teokset, jotka jäävät elämään, ja nekin voivat painua aika ajoin unohduksiin.

Halusin siis keskittyä persoonaan, ja Lehtosen kirjoittaminen tapahtuu lukujen välissä osana muuta elämää.

AS: Mitä kuuluu Savonlinnan kuvataideskeneen?

JS: Savonlinnassa on paikallinen taiteilijaseura Ars Nova, joka pitää pari kertaa vuodessa näyttelyitä. Tänne on myös muuttanut nuoria taiteilijoita, mikä on mukavaa. Työskentely- ja näyttelytiloista on ollut paljon keskustelua. Toivottavasti kaupungista löytyy tahtotilaa ja halua järjestää taiteilijoille tiloja, niin saadaan nuoret taiteilijat myös jäämään alueelle. Savonlinnasta puhuttaessa pitää aina muistaa myös mainita Oopperajuhlat ja taidelukio.

AS: Mitä sinulla on tällä hetkellä työn alla?

JS: Viimeistelen salaliittoteorioista kertovaa sarjakuva-albumia ja aloittelen paria uutta. Minulla on lisäksi työn alla uusi julkaisu Janne Luokkasen kanssa. Loppuvuodesta minulla on tulossa Annamari Kinnusen kanssa yhteisnäyttely Galleria Myötätuuleen Raaheen, teen tällä hetkellä veistoksia sitä varten. Tulossa on myös näyttely Taidekeskus Väinölään Varkauteen. •

Juho Sihvosen kuvituksia on sivuilla 7, 36 ja 44.

Origon mies

Digitaalista maailmaa inhoava Ville Tietäväinen lähtee kuvissaan aina liikkeelle keskiharmaasta.

TEKSTI Satu Jaatinen VALOKUVA Henry Söderlund

ville Tietäväinen keittää meille Kallion parhaat kahvit ja istuu kolmen hengen työhuoneensa ikkunoiden eteen rupattelemaan. Itsestään sarkastista nimitystä ”Vuoden positiivisin espoolainen” käyttävä Tietäväinen rakastaa Helsinkiä. Ikkunan takana näkyvä Alppikatu on Tietäväisen mielestä tylsyydessään ja tasaisuudessaan mahtava, tasaisuuden rikkoo vain naapurissa välillä kuvattava Aikuiset-sarja.

– Se, että vietän suurimman osan hereilläoloajastani Helsingissä, pelastaa minut, Tietäväinen toteaa. Tietäväinen oli sarjakuvaharrastaja jo ennen kouluikäänsä. Hänen äitinsä työskenteli copywriterina mainostoimistossa, jonne tuli valtava määrä erilaisia lehtiä, kuten Ruutu ja Non Stop.

– Kenelläkään muulla ei ollut kouluikäistä lasta, joten äiti nappasi minulle kaikki ne lehdet. Sain ehkä vähän vääränlaisen kuvan siitä, mikä oli sarjakuvien yleinen laatutaso, nehän olivat niin hyvin toimitettuja.

– Sarjakuvia on kertynyt kirjahyllyyn, mutta sellaista, josta jaksaisi oikein innostua, ei niin paljoa ole. Luen mieluummin muuta kirjallisuutta.

– Kuvan ja sarjakuvan tekijänä sitä on aika kriittinen kuvan suhteen, ja se ehkä taas estää tarttumasta joihinkin hyviin sarjakuviin. Tai sitten lukiessa harmittaa, että tässäpä olisi hyvä stoori, mutta visuaalinen puoli on surkea. Menen sekä tekijänä että lukijana tarina edellä, mutta huomaan herkästi, jos kuva ei ole tarinan tasolla. On valittu väärä tyyli, tekniikka tai rytmitys.

– Vaikka en itse ole tehnyt sarjakuvan alalla mitään kokeellista, niin olen kuitenkin kiinnostunut sen tyyppisistä töistä. Niissä kuvitus vaan on harvoin tasapainossa kerronnallisuuden kanssa.

Tietäväisen oma tyyli sekä kuvitusten että sarjakuvien alalla on karrikoitua, mutta melko realistista. Hän kertoo tämän johtuvan siitä, että haluaa kuvien olevan sekä ymmärrettäviä että tarinaa kertovia. – Mitä enemmän annan itselleni taiteellisia vapauksia kuvassa, sitä epävarmempi olen siitä, ymmärtääkö lukija, mitä tarkoitan. Pyrin siihen, että kuva kertoisi vähintään yhtä paljon kuin teksti, ja pyrin minimoimaan tekstin määrän. Jos kuvilla ei ole muuta kuin ilis- tai itseilmaisun arvo, se ei minusta ole hyvää sarjakuvaa. Se voi olla hyvää kuvallista taidetta, mutta sarjakuvaa on minulle nimenomaan kertova taide. Haluan tempautua tarinaan tai sanomaan mukaan ja toivon, että se sama tapahtuu lukijalle.

Virkaheitto arkkitehti • Tietäväinen opiskeli alun perin arkkitehtuuria ja valmistuikin alalle. Mikäli hänen lopputyönään suunnittelemansa seurakuntatalo Espoon Kauklahteen olisi toteutunut, Tietäväinen olisi tänä päivänä todennäköisesti edelleen arkkitehti.

– Olen tosi tyytyväinen siitä, ettei suunnitelmasta tullut mitään.

Tietäväinen ajautui jo opiskeluaikana kuvituksen ja graa sen suunnittelun pariin.

– Mennessäni opiskelemaan 90-luvulla oli lama, oikeatkin arkkitehdit olivat työttömiä ja opintoihin

Tooran editointia 450 eaa. (Harvennus, WSOY, 2021)

kuului olennaisena osana se, että ollaan töissä. En ole itse ollut koskaan yhdessäkään arkkitehtitoimistossa töissä. Lehtiin tehdyt kuvitushommat alkoivat vaan tuntua helpolta tavalta hankkia opintorahoja.

– Jossain vaiheessa sitä sitten tajusi, että hitto, tämä on paljon antoisampaa. Arkkitehti pääsee vain suunnittelemaan, mutta graafinen suunnittelija pääsee sekä suunnittelemaan että toteuttamaan. Ja jos ymmärtää vielä jotain typogra asta, pääsee suunnittelemaan ja toteuttamaan vielä sen ympäristön, johon kuva tulee. Sitten tajusin, ettei tästä ole paluuta eikä haluakaan.

mitä enemmän annan itselleni taiteellisia

vapauksia kuvassa, sitä epävarmempi olen siitä, ymmärtääkö lukija, mitä tarkoitan.

– Parina viime vuotena olen ollut näistä hommista innostuneempi kuin koskaan. Olen ajautunut enemmän kirjagra ikan puolelle. Se tuntuu antoisammalta kuin lehtien parissa työskentely. Kirjat saattavat olla pisimpään säilyvää hengentuotetta, mitä ihmiskunta voi tehdä Toivon, että voisin seisoa omien teosteni takana vielä siinä vaiheessa, kun en omilla jaloillani enää pysty seisomaan.

Sähköiselle puolelle laajentaminen ei kiinnosta Tietäväistä. Hän joutui tekemään sähkökirjoja, kun hänen satukirjoistaan Puiden tarinoista tehtiin Amazon-versiot. Tietäväinen koki prosessin karmivaksi. – Koko sen kirjasarjan idea materiaalista ja kuvan ja tekstin suhteesta lähtien oli se, että tätä te ette pysty tekemään sähkökirjoina. Ne olivat puiden kertomia tarinoita, jotka uuttuivat puista hitaasti kuin mahla. Tämä kaikki piti rusentaa Amazonin yhteen ainoaan formaattiin. Hirveää työtä! Aikaa meni yhtä paljon kuin koko kirjasarjan tekoon, lopputulos oli aivan kaamea eikä niitä ostanut varmasti kukaan. Minä niin vihaan digitaalista maailmaa!

Sarjakuvaa kerran vuosikymmenessä • Tietäväinen toteutti kolme vuotta sitten toimittaja Ville Hännisen kanssa yhteishankkeen Kertova kuva, joka esitteli eri tapoja käyttää piirroskuvaa kuvituksessa. – Oli Villen idea, että tekisimme yhdessä kirjan kuvituksista. Se oli ollut minun salainen haaveeni, jota en ollut edes itselleni kertonut. Huomasin, että olin jo takaraivossani fantasioinut, en niinkään omien kuvieni esittelystä kuin siitä, että tekisin kuvituksen

oppikirjan kuvien lukijoille ja oppikirjojen tilaajille. – Henry Wol n 1980-luvulla tekemässä teoksessa Visual thinking esiteltiin kuvia teemoittain ja osoitettiin, mitä kaikkea niihin voi saada. Halusin tehdä saman, mutta paremmin. Syy siihen, että kirjassa esiteltiin vain minun kuviani, oli se, että tiesimme, miten vaikeaa olisi ollut lähteä tekemään kuvakoosteita kaikkien alan tekijöiden parhaista töistä. Koimme, että pääsemme tällä tyylillä paljon syvemmälle kuvan lukemisen ajatukseen. Siitä tuli kirja, jollaisen olisin itse halunnut lukea kuvalla kertomisesta. Tuosta kirjasta näkee esimerkiksi, miten kuvituksen avulla kirjasta tulee ajattomampi. Wol n teos keskittyy mainosvalokuviin ja siksi ajankuva näkyy siinä hyvin selvästi.

– Kirjassamme tuotiin esille myös sitä, miten vaikeaa kuvittajalle on ollut se, että ihmisen kuva on ollut mies. Se on hyvin surullista. Pyrin valitsemaan kuvituksiini naishahmon aina, jos hahmon sukupuolella ei ole merkitystä. Olen iloinen siitä, että Harvennuksessa tähän päivään sijoittuvan tarinan päähenkilö on nimenomaan nainen.

Tietäväinen on tehnyt pitkäaikaista yhteistyötä käsikirjoittaja Iiro Küttnerin kanssa. Tietäväinen oli aikoinaan osallistunut hänen käsikirjoituskurssilleen ja piti kurssista, vaikka Küttner itse vaikuttikin pelottavalta hahmolta. Kurssin jälkeen Küttner kertoi Tietäväiselle päättäneensä, että tämä piirtäisi hänen tulevan teoksensa, Puiden tarinoita. Mikään kustantamo ei innostunut teoksesta, kunnes esittävien taiteiden agenttina toiminut Markus Pyhältö ilmoitti, että hän haluaa perustaa kustantamon tätä kirjasarjaa varten.

– Sitten tuhosimme Markuksen talouden kolmella pienellä mutta kalliilla kirjalla. Minä tein ulkoasun ja kuvituksen, ja Iiro teki tarinat. Sen lisäksi, että Iiro osaa opettaa hyvin, hän on myös armoitettu tarinankertoja.

Tietäväisen ja Küttnerin tulevasta sarjakuvateoksesta Harvennuksesta oli aluksi ajateltu muodostuvan neljäs Puiden tarinat -kirja. Tietäväinen piti kuitenkin synopsista niin hyvänä, että tilasi Küttneriltä kokopitkän sarjakuvan käsikirjoituksen.

Marokkolaiskaverien suunnitelmia. (Näkymättömät kädet, WSOY, 2011)

Ainon ensimmäinen painajainen. (Vain pahaa unta, WSOY, 2013)

– Minulta on tullut sarjakuvia kerran kymmenessä vuodessa, eli olisi vielä mahdollisuus yhteen. Tahti vaikuttaa pitkältä per kirja, mutta olen tehnyt kuitenkin yhteensä melkein 600 sivua sarjakuvaa. Jos sen jakaa eurooppalaiseen albumiformaattiin, niin se tarkoittaa kahtatoista albumia.

Tietäväisen tähänastisista teoksista suuritöisin, tunnetuin ja käännetyin on ollut Näkymättömät kädet (WSOY, 2011). Se sai ennätyksellisen medianäkyvyyden niin Suomessa kuin ensimmäisessä käännösmaassaan Saksassa.

– Se on julkaistu viidellä kielellä. Siitä on tehty approbatur-tutkielmia ja elokuvakäsikirjoitus. Siitä on pidetty luentoja, luentatilaisuuksia ja näyttelyitä viidessä maassa sekä tehty ARTE-kanavalle dokumentti.

Näkymättömät kädet toi lukijoiden tietoisuuteen yhden maailman suurimmista ekologisista ja ihmisoikeusongelmista Almerian hedelmä- ja vihannesteollisuudessa. Kuvitteellisen päähenkilön, Rashidin, tarinassa yhdistyy useita tosikohtaloita surulliseksi kertomukseksi globaalista epätasa-arvosta ja siirtolaisuuden syistä.

Ainutkertaisuutta työtapoja yhdistämällä • Tietäväisen ja Küttnerin uusin yhteistyö Harvennus ilmestyy alkusyksyllä WSOY:ltä.

– Tämä on häpeämättömän viihteellinen lukusarjakuva, jossa on kuitenkin raskaita asioita. Iiro kirjoitti hahmot hirmuisen hyvin, minun tehtävänäni oli vain visualisoida heidät. Eri aikatasot kertovat kaiken ihmisen raivostuttavuudesta ja hänen kykenemättömyydestään oppia virheistään. Tässä tarinassa vittuillaan ylöspäin, rankasti. Käsittelemme sitä, miten ihmiskunnan historiaa piilotetaan, muunnellaan ja varastetaan.

Harvennuksessa Tietäväisen on pitänyt perehtyä niin vanhojen savitaulujen riviväleihin kuin Jerusalemin Salomonin temppelin mittakaavoihin. Apua tähän saatiin Vanhan Testamentin eksegetiikan lehtori Kirsi Valkamalta

– Lukijasta saattaa tuntua, että onpas nyt nähty paljon vaivaa yksityiskohtien kanssa, mutta itseasiassa tutkimustyö vähentää kuvittajan urakkaa, ei tarvitse keksiä kaikkea Méziéresin tavoin. En jaksaisi sellaista.

Harvennuksessa on valtavia, tuhansien vuosien

Tutkimusretki Araratille. (Harvennus, WSOY, 2021)

aikahyppyjä. Sen tarinoissa liikutaan kolmella eri aikatasolla ja Tietäväinen on rakentanut tarinaan graa sia ratkaisuja, joiden avulla lukija ymmärtää, missä ajassa mennään. Aikakausina ovat varhainen pronssikausi, 450 eaa. ja nykyaika.

Uudessa tarinassa ja kuvissa on samaa vinksahtanutta sadun henkeä kuin Puiden tarinoissa. Ne ovat ääriviivaisempia kuin aikaisemmin. Harvennuksessa käytetään Tietäväisen itse tekemää fonttia, jota käytettiin jo Linnut ja meret -sarjakuvassa.

- Käsialafonteissa on se mukava piirre, ettei niiden kuulukaan näyttää liian hienoilta. Jos jälki on liian tasalaatuista, ei teksti vaikuttaisi enää elävältä.

– Sain ensimmäistä kertaa vision kansikuvasta jo ennen kuin teen itse työn. On tosi tuskallista tehdä omiin kirjoihinsa kansi, nimen kanssa on sama juttu. Työnimi ”Harvennus ” oli oikein hyvä loppuun asti. Iiro on unelmakäsikirjoittaja, koska hän ymmärtää kuvantekemistä ja on hyvin vaativa siinä. Jos käsikirjoittaja ei tietäisi, ymmärtääkö kuvittaja, mitä haetaan ja pystyykö hän siihen, on kuin puhuisi kieltä, jota toinen ei voi vastaanottaa.

– Iiro oli alussa hieman epävarma, koska hän ei ollut koskaan tehnyt sarjakuvakäsikirjoitusta. Sanoin, että tämä on ihan sama kuin tekisit le akäsikirjoituksen: dialogi, paikat, tärkeimmät asiat, mitä pitää näkyä. Vähänpä tiesin, ei se ole ihan sama. Sarjakuvassa aika ja rytmitys on täysin piirtäjän vastuulla. Elokuvan panoroinnit, zoomaukset ja mikroilmeet sekä äänimaailma pitää tässä kerrontamuodossa unohtaa.

Harvennus oli työnä nopea - ainakin, jos sitä vertaa Tietäväisen muihin töihin. Nopeudessa auttoi se, että tekijöitä oli kaksi. Kun Küttner sai ensimmäisen käsikirjoitusversion tehtyä, tarina oli pitkälti valmis. Kirsi Valkaman antamien neuvojen avulla tarina jalostui historiallisesti.

– Alkoi tuntua siltä, että tämä tarina ei olekaan pelkkää fantasiaa. Lukija saa sitten itse päättää, mihin uskoo. Olin saanut Kulttuurirahastolta kolmivuotisen apurahan siihen ja huomasin ilokseni, että työ oli pitkälti valmis jo kahden vuoden jälkeen. Näkymättömiin käsiin meni alkuideasta useita vuosia, kunnes edes käsikirjoitus oli valmis ja sitten meni vielä kolme vuotta piirtämiseen. Tämä on siihen verrattuna kuin päiväperho. Onhan tämä toki myös pienempi kirja, mutta hyvin tiivistä tarinaa.

– Tässä välissä tein osittain sarjakuvaa hyödyntäen Vain pahaa unta -teoksen, joka tehtiin tyttäreni

Meripihkassa säilynyt kuningataräidin muisto. (Puiden tarinoita – Merenkulkija, Books North, 2015)

3–6-vuotiaana näkemien painajaisten pohjalta. Hän oli seitsenvuotias, kun se pieni kirja valmistui. Teos meni silloin alkuideasta painoon vuoden sisällä. Tuntui niin hyvältä, kun oli tottunut siihen, että kuvituksissa ideoinnista valmiiseen kuvitukseen menee lyhimmillään pari päivää. Tarvitsen työssäni sekä pitkäaikaisia projekteja, jotka ovat miekkana niskan päällä kuukausia tai vuosia, että lyhyitä projekteja, jotka osoittavat, että jotain on mahdollista saada valmiiksi.

Työtapojen ensisijainen tarkoitus Tietäväiselle on, että ne tukevat tarinaa. Hän toteaa olevansa työtapojen suhteen täysi boomer – Teen todella harvoin kuvistani originaaleja, joita joku voisi laittaa seinälle. Teen osaoriginaaleja, joita jumppaan edestakaisin koneen ja käsintekemisen välillä. Syinä tähän ovat, että näin pitkän tarinan konsistenssi säilyy väreissä ja kaikessa muussakin. Siksi on helpompaa tehdä tietyt työvaiheet koneel-

la. Lisäksi olen huomannut saavani syvää tyydytystä siitä, että kollegat tai muut ihmiset eivät tiedä tarkkaan, millä jokin on tehty. Tuntuu mukavalta, kun kukaan ei sano, että ”Ahaa, olet tehnyt tämän akvarelleilla.” Työtapojen yhdistäminen tekee kuvasta ainutlaatuisemman.

– Saatan laiskuuttani välillä tukeutua tekotapoihin, joita minulla on jo ollut, mutta pyrin aina perustelemaan ne. Sanoisin, että töistäni 2/3 on käsin tehtyä ja loput koneella.

Luottotyökaluja Tietäväisellä ei ole.

– Isojen projektien alussa aina kokeilen. Tiettyjä tusseja palvovat piirtäjät, jotka pystyvät heti sanomaan, mitä kynää tulevat käyttämään, tuntuvat hieman epäilyttäviltä.

– Olen käyttänyt 1990-luvun lopulta alkaen työtapaa, jossa olen enemmän kiinnostunut valööreistä kuin väreistä. Valööriltään keskiharmaa paperi, josta voi nostaa valoja ja laskea niitä, on ollut minulla käytössä tähän päivään asti. Siitä tulee piirustuksellisuuden ja maalauksellisuuden välimuoto, jossa voi vähän haarukoida sitä, kumman haluaa työn olevan. Se tuo muhevuutta kuvaan ja se on todennäköisesti ykkösmaneereni.

– Työhuonekaverini Vesa Lehtimäki sanoi, että olen origo-miehiä. Lähden keskiharmaasta eri suuntiin. Muodon määräävät asiat tulevat ensin, ja lopuksi heläytetään valot. Taidan kyllä olla aika urautunut. Vaikka tekisin millä tekniikalla, se on ensimmäinen asia, joka tulee mieleen. Keskiharmaasta, eli ei mistään, lähdetään liikkeelle. •

Ville Tietäväinen ja Iiro Küttner ovat Helsingin sarjakuvafestivaalien vieraina 13.–14.11. Kaapelitehtaalla.

Viereisellä sivulla: Hongkongin Romeo ja Julia. (Linnut ja Meret, Tammi, 2003)

Ville Tietäväinen

s. 1970 Helsingissä, asuu Espoossa

Graafinen suunnittelija, kuvittaja, sarjakuvantekijä

Koulutus: arkkitehti (TKK, 2000)

Teoksia:

Hymyilevä kuu (Harri Hannulan kanssa, Jalava, 1995)

Linnut ja meret (Tammi, 2003)

Näkymättömät kädet (WSOY, 2011)

Vain pahaa unta (Aino Tietäväisen kanssa, WSOY, 2013)

Puiden tarinoita -sarja (Iiro Küttnerin kanssa, Books North, 2014–15)

Kertova kuva (Ville Hännisen kanssa, SKS, 2018)

Harvennus (Iiro Küttnerin kanssa, WSOY, 2021)

Lisäksi on muita kuvitettuja teoksia sekä käännöksiä ranskaksi, saksaksi, ruotsiksi, englanniksi, arabiaksi ja tanskaksi.

Palkintoja mm. Sarjakuva-Finlandia, Kritiikin kannukset, Kultahuippu, Suomen Kulttuurirahaston palkinto.

Vaikeneminen on kultaa

Sanojen jättäminen pois pakottaa sarjakuvantekijän näyttämään taitonsa kuvakerronnassa.

TEKSTI Juha Mäkinen

tee testi: lainaa kirjastosta sarjakuva kielellä, jota et ymmärrä. Miten hyvin ymmärrät sarjakuvaa pelkkien kuvien perusteella? Et lainkaan, melko hyvin, täydellisesti?

Sarjakuvakritiikkiä kirjoittaessani olen toisinaan moittinut arvioitavaa teosta taudista, jota kutsun tekstipöhöksi. Tekstipöhön vaivaamassa sarjakuvassa tekstiä on niin paljon, että se muodostuu ongelmaksi teoksen sarjakuvallisuudelle. Kuvien kerronnalliseen voimaan ei luoteta, vaan tarina etenee käytännössä pelkän tekstin varassa.

Olisi liioittelua väittää, että sarjakuvataide olisi sitä parempaa, mitä vähemmän tekstiä se sisältää. Mutta mitä enemmän sarjakuvia luen, sitä enem-

män arvostan tekijöitä, jotka uskaltavat karsia tekstiä ja luottaa kuviinsa.

Tavallisen sanallisen sarjakuvan keskellä sanattomat jaksot erottuvat usein edukseen. Suosikkiesimerkkejäni on yksi aukeama Jason Lutesin Berliini-trilogian toisessa osassa Berliini – savuinen kaupunki (Like 2008). Siinä ollaan jazz-yhtyeen keikalla. Lutes kuvaa klarinetinsoittajan liikkeitä ja zoomaa välillä ylös ja alas heiluvaan klarinetin suuhun. Pienikokoiset ruudut korostavat musiikin rytmiä. Näin syntyvä aukeama on yksi musikaalisimpia lukemiani sarjakuvakohtauksia. Sen komeutta vain korostaa se, että muuten Lutesin sarjakuvakerronta on jähmeänpuoleista.

Jason Lutes: Berliini – savuinen kaupunki (Like 2008)

Delgado: Age of Reptiles (Dark Horse Comics)

Mutta entä kun sanat jätetään kokonaan pois? Sanattomat sarjakuvat tai mykkäsarjakuvat1 ovat sarjakuvakerronnan erikoistapaus. Kun tekstiä ei ole, punnitaan sarjakuvantekijän taito kertoa tarinaa pelkillä kuvilla. Sanojen puute on myös omiaan lisäämään tunnelman intensiteettiä. Kun sarjakuvan henkilöt eivät kerro, mitä he tuntevat tai ajattelevat, lukijalle jää palkitseva vastuu tulkita lukemansa.

Tuottaako sanojen puute tietynlaista sarjakuvakerrontaa? Äkkiseltään voisi ajatella sen johtavan toiminnan korostumiseen. Tästä äärimmäinen esimerkki on Ricardo Delgadon Age of Reptiles. Dinosaurusten kamppailua kuvaava sarjakuva on alusta loppuun silkkaa väkivaltarymistelyä.

Toiminnallisuus ei kuitenkaan ole koko totuus mykkäsarjakuvista. Tiettyjen asioiden ilmaiseminen ilman sanoja voi edellyttää verkkaista kuvakerrontaa. Jos piirtäjä haluaa kuvata pitkän ajan kulumista ilman ”Kahden tunnin kuluttua” -tyylistä vihjettä, hän voi tehdä sen esimerkiksi piirtämällä monta ruutua, joissa tapahtuu hyvin vähän. Lehti putoaa puusta, pilvet liikkuvat taivaalla, ihminen vaihtaa asentoa.

Ylipäätään mykkäsarjakuvat eivät tietenkään muodosta mitään yhtenäistä genreä. Joukkoon mahtuvat niin visuaalisille gageille perustuvat stripit kuin

laajat sanattomat sarjakuvaromaanit. Näppituntumani perusteella useimmat mykkäsarjakuvat ovat enemmän tai vähemmän humoristisia, mutta eivät suinkaan kaikki. Sanattomalla kerronnalla on syntynyt myös erittäin vaikuttavia vakavamielisiä teoksia. Esittelen seuraavassa muutamia Suomessa julkaisemattomia mykkäsarjakuvia viime vuosikymmeniltä. Valikoima on väistämättä vain pintaraapaisu, ja se perustuu subjektiivisiin mieltymyksiini – sekä siihen, mitä teoksia olen sattunut silmieni eteen saamaan. Monet teoksista löytyvät ainakin pääkaupunkiseudun kirjastojen kokoelmista. Alkuun on ehkä hyvä tehdä vielä luokittelutyötä. Hahmotan ainakin kolme sanattoman sarjakuvan alalajia:

1) Täysin sanaton sarjakuva, jossa ei ole lainkaan tekstiä eikä tekstiin rinnastettavia symboleita kuten vaikkapa € tai $.

2) Dialogiton sarjakuva, jossa ei ole vuorosanoja eikä kertovaa tekstiä, mutta tekstiä voi esiintyä esimerkiksi kirjan sivulla, kaupan ikkunassa ja niin edelleen. Tällöin tekstillä voi olla olennainen rooli tarinan ymmärtämisen kannalta.

3) Keksittyä kieltä sisältävä sarjakuva, jossa voi olla dialogiakin, mutta se on esitetty kuvitteellisella kielellä. Tämä on näistä kolmesta harvinaisin muoto.

1. Terminologia ei ole vakiintunut. Käytän tässä käsitteitä sanaton sarjakuva ja mykkäsarjakuva yksinkertaisuuden vuoksi toistensa synonyymeinä. Jotkut suosivat myös ilmaisua pantomiimisarjakuva.

Ricardo

Trondheim • Lewis Trondheim on sanattoman ilmaisun nokkelikko. Hänen hämmentävän laajassa tuotannossaan mykkäsarjakuvat ovat vain yksi kaistale, mutta väitän Trondheimin saavuttaneen parhaat tuloksensa juuri mykkäsarjakuvan parissa. Varhainen voimannäyttö oli La Mouche vuodelta 1995. Siinä seurataan munastaan kuoriutuneen kärpäsen vaiheita, kun se lentelee ympäri keittiötä, etsii syötävää, välttelee vaanivaa hämähäkkiä ja ystävystyy toisen lentävän hyönteisen kanssa. Sarjakuvan viehätys nojaa paljolti naivistiseen piirrostyyliin, jonka ansiosta huonekärpänen näyttäytyy perin persoonallisena otuksena.

A.L.I.E.E.N. (2004) näyttää ensi vilkaisulla söpöltä lastensarjakuvalta karkkiväreineen ja omituisine avaruusolioineen. Tarinat ovat kuitenkin täynnä mustaa huumoria ja väkivaltaisia kohtauksia. Näennäisen suloiset otukset vaanivat toisiaan pahat mielessä. Söpö piirrostyyli yhdistettynä brutaaliin väki-

Lewis Ttrondheim: Mister O

valtaan tuottaa erikoisen vieraannuttavan efektin.

A.L.I.E.E.N. edustaa edellä tekemäni luokittelun kolmoskategoriaa. Siinä on puhekuplia, mutta kaikki repliikit on esitetty muukalaisaakkosilla. On kuin katsoisi tuntemattomalla kielellä esitettyä elokuvaa. Tapahtumien perusteella voi arvailla, mistä dialogissa on kyse, mutta mistään ei voi olla aivan varma. Kielipelin täydentävät albumin takakanteen painetut lainaukset sarjakuvan kuvitteellisista arvosteluista – nekin samalla muukalaisten kielellä.

Trondheimin hauskin mykkäsarjakuva lienee kuitenkin Mister O (2003). Albumi koostuu yhden sivun mittaisista jaksoista, joista jokaisessa toistuu sama tilanne: Herra O saapuu syvän kuilun luokse. Kuilu on liian leveä, jotta sen yli voisi hypätä. Miten sen yli voisi päästä?

Tästä asetelmasta Trondheim vääntää 30 sivun verran absurdeja variaatioita, jotka kaikki päättyvät päähenkilön kannalta katastrofaalisesti. Tyyli on

äärimmilleen pelkistetty. Joka ikinen sivu on jaettu 60 minimaalisen pieneen ruutuun. Herra O on ”pääjalkainen”, ympyrä, jolla on kädet, jalat ja naama. Hän on kuka tahansa, hän on juuri minä, ja ylittämätön kuilu on kaikki elämäni kuilut.

Delisle • Päiväkirjasarjakuvistaan (Merkintöjä Jerusalemista, Shenzen, Pjongjang, Merkintöjä Burmasta) tunnettu kanadalainen Guy Delisle on tehnyt muutaman mainion mykän albumin, joiden absurdi huumori muistuttaa hieman Trondheimia. Albert et les autres ja Aline et les autres sisältävät muutaman sivun mittaisia kertomuksia, joissa Delisle irrottelee tavoilla, joita ei olisi edes mahdollista kertoa sanoihin nojautuvalla sarjakuvalla.

Esimerkiksi käy tarina, jossa mies makaa psykiatrin sohvalla puhumassa. Hän alkaa vetää suustaan ja päästään esiin naisvartalon osia: rintoja, sääriä, käsivarsia. Psykiatri päättelee ongelman olevan eräässä kädessä, josta hän leikkaa kynnet ja sulloo sen jälkeen naispalaset takaisin potilaansa päähän.

Hämmentynyt potilas poistuu, minkä jälkeen psykiatri kaivaa tyynyn alta esiin vielä yhden osan, jota potilas ei huomannut. Sen hän liittää aiemmin taltiomaansa osaan. Nähtävästi psykiatri kerää asiakkaidensa ihmissuhdekokemuksia ja kokoaa niistä omaa naistaan, kuin sielutieteellinen tohtori Frankenstein.

Jason • Trondheimin tavoin myös norjalainen Jason (oik. John Ame Sæterøy) käy esimerkiksi sanattomuuden voimasta. Suurin osa Jasonin tuotannosta on sanallista sarjakuvaa, mutta kuten Trondheim, myös Jason on ylivoimaisesti parhaimmillaan sanattomissa tarinoissaan, joita on Suomessakin julkaistu yhden albumin verran (Hys!, Sarjamania, 2003).

Tyypillisessä Jason-tarinassa maailma nyrjähtää jollakin selittämättömällä tavalla. Jasonin taito on siinä, miten hän saa lukijansa samaistumaan ja kokemaan empatiaa täysin ilmeettömiä hahmojaan kohtaan. Hänen lyhyet tarinansa ovat vuoroin hervottoman hauskoja ja riipaisevan surullisia.

Guy Delise: Albert and the Others (Albert et les autres)

Jason: The Living and the Dead (Mitt liv som zombie)

Cornellà • Jos maailmassa on vielä jotain tabuja jäljellä, espanjalainen Joan Cornellà on erikoistunut niiden rikkomiseen. Huomattavan suuressa osassa hänen yksisivuisistaan joko tapetaan tai tehdään itsemurhia. Kerrostalon katolta hyppäävälle miehelle annetaan tyylipisteitä itsemurhasta. Ohikulkija päättää lohduttaa karanneen ilmapallon perään itkevää lasta pistämällä tämän käsivarteen huumeruiskun. Ja niin edelleen.

Julmuuksia kohdistetaan yhtä lailla lapsiin, vanhuksiin, vammaisiin ja eläimiin. Tilanteiden kertakaikkista kamaluutta korostaa Cornellàn ihmishah-

mojen kasvoille piirretty kestohymy ja vanhanaikaista infogra ikkaa muistuttava pelkistetty piirrostyyli. Välillä mukaan livahtaa pisteliästä yhteiskunnallisuutta. Tällainen on esimerkiksi jakso, jossa mies ensin ampuu vanhan rouvan kuoliaaksi ja maalaa sitten tämän kasvoille blackface-naamion. Tällöin paikalle saapuu poliisi, joka pistää kuolleen mummon oikopäätä käsirautoihin. Viimeisessä ruudussa poliisi ja murhaaja hymyilevät yhdessä onnistuneelle suoritukselleen. Siinäpä kuudessa ruudussa kaikki olennainen Yhdysvaltain poliisiväkivallasta ja rotuennakkoluuloista.

Joan Cornellà: Mox Nox (Fantagraphics, 2015)

Christophe Chabouté: Park Bench (Un peu de bois et d'acier)

Chabouté • Christophe Chaboutén Un peu de bois et d’acier (2012) on yli 300-sivuinen sarjakuva, jonka kaikki tapahtumat tapahtuvat yhden ja saman puistonpenkin luona. Sarjakuva muistuttaa episodielokuvaa, mutta Chaboutén kamera ei koskaan liiku paikaltaan.

Chaboutén sarjakuva pelaa paljon jatkumoilla, tilanteiden hienovaraisella muuttamisella. Hän kuvaa erilaisia ihmisiä, jotka viivähtävät hetken penkillä. Näemme ohimeneviä viipaleita lukuisten henkilöiden elämästä, ja hienovaraisten vihjeiden perusteella pienistä palasista rakentuu lukijan päässä kokonaisuus.

Näemme samat hahmot yhä uudestaan tekemässä samoja asioita, mutta kaikille tapahtuu tarinan myötä jokin muutos. Yksi hahmoista on nuori nainen, jonka näemme kolme kertaa. Ensimmäisellä kerralla hän istahtaa puiston penkille lukemaan kirjettä. Naisen ilme on aluksi pelokas, mutta kirjeen luettuaan hän vaikuttaa ilahtuneelta. Mistä on kyse? Onko kirje poikaystävältä, opiskelupaikasta, lääkäriltä?

Tässä vaiheessa mahdollisia tulkintoja on vaikka kuinka paljon, mutta myöhemmät kohtaukset valottavat asiaa lisää. Kun nainen seuraavan kerran saapuu penkille, hän on viimeisillään raskaana ja selvästi onnellinen. Kolmannella kerralla hän saapuu työntäen lastenvaunuja, istuu penkille pienen lapsensa kanssa ja juottaa tätä tuttipullosta.

Chabouté hyödyntää myös sanallisissa sarjakuvissaan pitkiä mykkiä jaksoja. Esimerkiksi Tout seul -albumissa hän kuvaa syrjäisellä majakkasaarella asuvan erakon elämää, ja suurin osa tarinasta kerrotaan vailla sanoja.

Ott • Sveitsiläisen Thomas Ottin sarjakuvat ovat arvoituksellisia kauhutarinoita ja niiden sanattomuus korostaa mysteerin tunnelmaa. Cinema Panopticumissa (2005) seuraamme nuorta tyttöä, joka menee tivoliin. Tytöllä on vain viisi kolikkoa, eivätkä ne riitä mihinkään tivolin huvituksiin. Mutta alueen laidalta löytyy pieni koju, jonka sisällä on viisi katselulaitetta. Sarjakuva-albumin tarinat ovat näiden laitteiden näyttämiä lyhyitä elokuvia: ”Hotelli”, ”Mestari”, ”Koe”, ”Profeetta”.

Thomas Ott: Cinema Panopticum

Marc-Antoine Mathieu: 3"

Pascal Rabaté: Fenêtres sur Rue

Elokuvat ovat toinen toistaan pelottavampia kauhutarinoita. Tyttö on näkemistään kertomuksista selvästi järkyttynyt, mutta ei tietenkään malta olla katsomatta niitä kaikkia. Varsinainen juju tulee albumin lopussa, kun tyttö syöttää lantin viimeiseen koneeseen, jonka nimenä on vain ”Tyttö”. Tällä kertaa lukijalle ei näytetä, mitä tyttö laitteesta näkee. Näemme vain tytön reaktion: hän kauhistuu pahemmin kuin kertaakaan aiemmin ja lähtee juoksujalkaa kojusta ulos.

Albumissa 73304-234153-6-96-8 (2008) vankilan teloittaja löytää sähkötuolissa teloitetun miehen jälkeensä jättämän paperilapun, jossa on selittämätön numerosarja. Mies ottaa lapun mukaansa, ja vähitellen sen numerot alkavat tulla häntä vastaan erilaisissa yhteyksissä. Ensin numerosarja johdattaa miehen kohti menestystä – hän kohtaa kiehtovan naisen ja voittaa suuret summat rahaa kasinolla – mutta sitten tapahtuu käänne ja miehen elämä alkaa luisua alamäkeä.

kun sarjakuvan henkilöt eivät kerro, mitä he tuntevat tai ajattelevat, lukijalle jää palkitseva vastuu tulkita lukemansa.

Rabaté • Mielenkiintoinen muotokokeilu on myös ranskalaisen Pascal Rabatén Fenêtres sur Rue. Sarjakuva kuvaa yhden kadunpätkän talojen asukkaiden vaiheita kymmenen vuorokauden mittaan: julkisivuremontti etenee, taidemaalari työstää tauluaan, ja rakastavaiset kohtaavat. Kaiken muun ohessa tapahtuu myös rikos, jota piippusuinen etsivä selvittelee. Sarjakuvan juju on sen epätavallisessa muodossa: se on haitarin mallinen, ja sen voi avata kummalta puolelta tahansa. Toisella puolella kuvataan perättäisiä iltoja, toisella puolella aamuja. Tarinan vaiheita selvitelläkseen voi joutua lukemaan teosta edestakaisin ja vaihtamaan puolta useampaan kertaan.

Tan • Vaan jos minun pitäisi nimetä yksi mykkäsarjakuva yli muiden, se olisi australialaisen Shaun Tanin The Arrival (2006), tarkalla viivalla ja humaanilla asenteella piirretty tarina siirtolaisuudesta. Alussa Tan esittelee perheen, jossa isä on pakannut matkalaukkunsa. Äiti ja tytär saattavat isän rautatieasemalle ja hyvästelevät tämän haikeana.

Mathieu • Marc-Antoine Mathieu tunnetaan etenkin Aqfaq-sarjastaan, josta on suomennettu ensimmäiset neljä albumia. Mathieun 3" on omaperäinen kokeilu sanattoman sarjakuvan puolella. Albumi kuvaa tapahtumia kolmen sekunnin aikana, ja koko kuvakerronta on katkeamatonta valonsäteen kulkua lukuisten heijastavien pintojen (peilit, kameran linssit, korvakorut...) kautta.

Koska valo ehtii kolmessa sekunnissa kulkea 900 000 kilometriä, Mathieu tekee albumin puolivälin jälkeen koukkauksen avaruuteen, kuun taakse. Kun siellä tavattava satelliitti heijastaa valon – ja sarjakuvan – takaisin maapallolle, kolme sekuntia on kulunut. Siinä ajassa tekstiviesti ehtii lähteä, moottoripyörä kaatua ja aseen piipusta lähtevä luoti osua kohteeseensa.

Mathieun albumi edustaa luokitteluni kakkoskategoriaa. Siinä ei ole dialogia, mutta kylläkin runsaasti lehtiotsikoita, lentolippuja ja kadunvarsimainoksia. Lukijan tehtäväksi jää näiden vihjeiden perusteella päätellä, minkälaisesta rikosvyyhdistä kolmen sekunnin tapahtumissa oikein on kyse.

The Arrivalissa sanattomuus korostaa kuvien monitulkintaisuutta. Perheen kotikaupungin kerrostalojen välissä kiemurtelee massiivisia lonkeroita tai lohikäärmeen häntiä. Mutta onko kyse oikeista hirviöistä vai pikemminkin vertauskuvasta jollekin epämääräisemmälle uhalle?

Kun mies saapuu uuteen maahan ja kaupunkiin, hänen on aluksi läpäistävä terveystarkastus ja vakuutettava maahantulovirkailija antamaan leima passiin. Sitten on löydettävä majapaikka, saatava ruokaa ja etsittävä töitä. Kaikki tämä vieraassa maassa ja kulttuurissa, jossa ei ole ketään entuudestaan tuttua ihmistä – eikä yhteistä kieltä.

Yksi Tanin oivalluksista on keksityn kirjasinlajin käyttäminen. Teos edustaa siis luokitteluni kategoriaa kolme. Dialogia The Arrivalissa ei ole, vaan tekstejä nähdään erilaisissa kylteissä, julisteissa ja ohjeissa. Lukija on vieraan kielen edessä yhtä avuton kuin vasta maahan saapunut siirtolainen. Mieheltä jää ymmärtämättä, miten päin juliste pitäisi liisteröidä seinään, samoin kuin portinpielen kyltti, jossa ilmeisesti varoitetaan vihaisesta hirviöstä. Muiden ihmis-

Shaun Tan: The Arrival

ten kanssa hän kommunikoi elekielellä ja piirtämällä.

Onnekseen mies kohtaa avuliaita ihmisiä, jotka opastavat häntä. Heistäkin monet ovat siirtolaisia, jotka ovat joutuneet pakenemaan sotaa tai orjuuden kaltaisia oloja. Erään miehen kertomuksessa kohdataan samantapainen painajaismainen elementti kuin alun lohikäärmeet: hänen kotimaassaan kauhua ja tuhoa ovat aiheuttaneet satojen metrien korkuiset jättiläiset, jotka ovat imuroineet avuttomia ihmisiä polttosäiliöihin.

Kohtaus on kuin synkimmistä scifi-kauhutarinoista, mutta sen hienous piilee sen monitulkintaisuudessa: voi olla, että kielimuurin vuoksi päähenkilö ei ymmärrä täsmälleen, mitä toinen hänelle kertoo, ja rakentaa fantastisen kauhunäkymän mielessään. Rinnastus on joka tapauksessa selvä: kyse on totaalisesta sodasta tai kansanmurhasta, teollisen mittakaavan julmuudesta.

The Arrivalin maailma on kiehtova yhdistelmä tuttua ja täysin fantastista. Tarinan alussa mies matkustaa uuteen maailmaan höyryjunalla ja höyrylaivalla, mutta perillä odottaakin hyvin erilainen maailma kummallisine lentolaitteineen ja omituisine eläimineen, aivan kuin olisi siirrytty toiselle planeetalle eikä vain toiselle mantereelle.

Siirtolaisuuden kuvauksena The Arrivalissa kiinnittää huomion myös se, mitä mies ei kohtaa. Sarjakuvan maailmassa ei tunnu esiintyvän varsinaista rasismia. Tulokkaan osa ei ole helppo, mutta ainakaan kukaan ei osoittele tai käy päälle. Siinä mielessä tarina edustaa optimistista utopiaa, hyvän mielen tarinaa.

Sanattomilla sarjakuvilla on yksi ilmeinen etu: kielimuuri ei estä niiden lukemista. Mutta vaikka teokset eivät tarvitse kääntäjää, ne tarvitsisivat silti paikallisen kustantajan löytääkseen lukijansa. Loppuun siis vetoomus ja vinkki suomalaiskustantajille: ottakaa mykkäsarjakuvia julkaisuohjelmaanne. Säästätte kääntäjän palkkioissa! •

Kirjoittaja on vapaa toimittaja. Hän on saanut artikkeliin Taiteen keskustoimikunnan myöntämän kirjoitusapurahan.

Loistava menneisyys, karu tulevaisuus

Yhdysvaltalainen pilapiirroskulttuuri tuntuu olevan kuilun partaalla.

TEKSTI Vesa Kataisto KUVITUS Juho Sihvonen

sarjakuvantekijä Derf Backderf arvioinut alan tilaa julkisuudessa: ”En jaksa uskoa, että amerikkalaisella poliittisilla pilapiirroksilla olisi minkäänlaista tulevaisuutta. Se peli on menetetty”.

Backderf toimi itse 1980-luvulla kaksi vuotta pilapiirtäjänä oridalaisessa iltapäivälehdessä ennen kuin sai potkut ja siirtyi sarjakuviin ja kuvituksiin. Myöhemmin vuonna 2006 Derf sai Robert F. Kennedyn palkinnon The City-sarjastaan. Kennedy-journalismipalkintoa pidetään ”köyhän miehen Pulitzerina”. Joseph Pulitzerin mukaan nimetty palkinto on alan arvostetuin tunnustus Amerikassa. Poliittiset piirrokset (Editorial Cartoons) on yksi palkinnon 21 kategoriasta vuodesta 1922 lähtien.

Välivuosiakin mahtuu mukaan. Esimerkiksi tänä vuonna pilapiirtäjiä ei palkittu, ensi kertaa sitten vuoden 1960, mikä herätti vilkkaan keskustelun. Finalisteiksi päässeet Ruben Boiling, Lalo Alcaraz ja Marty Two Bulls mainittiin samalla kun ilmoitettiin ettei palkintoa jaeta. Raati ei päässyt yhteisymmärrykseen. Tom the Dancing Bug -piirroskolumnin tekijä Boiling ilmoitti olevansa loukkaantunut päätöksestä sekä omasta että kaikkien pilapiirtäjien puolesta. Association of American Editorial Cartoonists (AAEC) ilmaisi myös hämmästyksensä siitä, miksei Pulitzeria jaettu näinä ”tapahtumarikkaina ja haastavina aikoina”. Keskusteluissa painotettiin, että juuri nyt journalistit ja ilmaisun vapaus tarvitsevat tukea enemmän kuin koskaan aiemmin.

Levikki ja viikate • Sanomalehtien levikkien laskiessa usein juuri pilapiirrokset ovat (sarjakuvien ohella) säästötoimien kohde. Lehden koon ja sivumäärän vähentyessä karsitaan ”tuottamatonta” ja maksullista palstatilaa. Lehtiä on myös yhdistetty sekä lakkautettu kustantamisen siirtyessä yhä suuremmiksi paisuville suuryrityksille, jotka eivät pidä ”häiritsevästä sisällöstä”. Village Voicen kaltaisten, painettujen vaihtoehtojulkaisujen määrä on niin ikään laskenut, tai ne ovat siirtyneet kokonaan nettiin. AAEC:n mukaan kokopäiväisesti palkattuja piirtäjiä on koko USA:ssa enää nelisenkymmentä.

Yksi syy pilapiirtäjien määrän vähenemiseen on myös kiristynyt ilmapiiri. Levikkien muutenkin pudotessa kustantajat eivät halua ottaa lisäriskejä siitä, että lukijat hermostuisivat piirtäjän mielipiteistä ja peruuttaisivat tilauksiaan. Poliittisen piirtäjän uralle on ilmestynyt myös muita kuin taloudellisia uhkia. Vuonna 2005 Jyllands-Postenin julkaisemien Muhammed-pilakuvien aikaansaamat levottomuudet, jopa murhat ja terrori-iskut, varjostavat edelleen koko maailman pilapiirroskenttää. Puhumattakaan vuoden 2015 terrori-iskusta Charlie Hebdon toimitukseen. Erityisesti uskonnollisia teemoja käytetään nykyisin varovaisemmin kuin aiemmin.

Aikojen saatossa pilapiirrosten ilmaisukeinot eivät ole juuri muuttuneet. Median siirtyessä yhä enemmän nettiin on piirtäjän työ sekä helpottunut että vaikeutunut. Kun piirrokseen sopiva aihe ilmestyy eteen, se on usein hyvin nopeasti jauhettu kuiviin internetissä. Kuvien kulutustahti kiihtyy, eivätkä perinteiset pilakuvat välttämättä avaudu lukijalle. Poliittisen pilapiirtäjän työ latistuu pahimmillaan pelkäksi viihteeksi, joka ei innosta ketään huomaamaan epäkohtia tai vaatimaan muutosta, toteaa Dwayne Booth eli Mr. Fish esseessään (Comics Journal #306).

Moniulotteista ilmaisua suosiva Mr. Fish kuuluu pessimisteihin. ”Pilapiirrosten kaltaisten, yhteiskunnallisesti kommentoivan taidemuodon katoamisen, sekä satiirin ja yksilön vapauksien rappeutumisen voi nähdä johtuvan tasavallasta, joka jatkaa rajoittavien lakien säätämistä ja rohkaisee rampauttamaan kansalaisten oikeuksia kansallisen turvallisuuden ja taloudellisen eliitin tasapainon säilyttämisen nimissä.”

Aivan kaikki eivät sentään usko, että pilapiirros olisi kuollut tai edes kuolemassa, vaikka yskiikin. Internetiä pidetään mahdollisuutena pitää auki kana-

Pulitzer-finalisteista.

Ruben Bollingin (oik. Ken Fisher) Tom the Dancing Bug -piirroskolumni lainasi Richard Scarryn riehakasta maailmaa kuvatessaan Donald Trumpin viimeisen presidenttivuoden tapahtumia.

Sioux-kansan Oglala Lakota -heimoon kuuluva Marty Two Bulls oli yksi vuoden 2021

via myös niille, joilla on vaikeuksia muutoin saada äänensä kuuluviin. Mikäli vain viestin saa näkyviin somemetakan seasta.

Miehinen ala • Poliittinen pilapiirtäminen on Amerikassa edelleen hyvin miesvaltainen laji. Ensimmäinen Pulitzerin saanut nainen oli Signe Wikinson (s. 1951) vuonna 1992. Hänen aloittaessaan 1980-luvulla alalla oli viisi naista, eikä määrä suuremmissa lehdissä ole sen jälkeen ainakaan lisääntynyt. Wilkinsonkin jäi viime vuodenvaihteessa eläkkeelle Philadelphia Inquirerista.

National Cartoonist Societyn Editorial Cartoonist -sarjassa palkittiin nainen ensimmäisen kerran 1981. Vuodesta 1972 vuoteen 2008 piirtänyt Etta Hulme (Etta Grace Parks, 1923–2014) sai palkinnon toisenkin kerran, 1998. NCS:n lista on myös miesvoittoinen, ja esimerkiksi Jim Borgman on kuitannut palkinnon viisi kertaa. Listalta löytyvät vielä Jen Sorensen (2012) ja Ann Telnaes (2015).

Sorensen on saanut myös toisen merkittävän pilapiirtäjien palkinnon. Vuodesta 2004 lähtien on jaettu Herb Block Prizeä. Herbert Blockin (1909–2001) mukaan nimetty tunnustus on myönnetty naisteki-

jälle kerran. Jen Sorensen palkittiin 2014 sarjakuvamuotoisista, noin 20 vaihtoehtojulkaisussa ilmestyneistä kolumnipiirroksista.

Aiheidensa puolesta poliittiset pilapiirtäjät vaikuttavat olevan varsin hegemonista väkeä, poikkeuksena muutama äärikonservatiivi, joille esimerkiksi #metoo, sukupuolikysymykset ja muut vähemmistöjen asiat tuntuvat olevan punainen vaate. Runsaimmin käytettyjä teemoja ovat paikallisten aiheiden ohella ympäristönsuojelu ja konsumerismin kritiikki. Politiikan käsittely lähti laukalle Donald Trumpin presidenttikaudella puolesta ja vastaan -kannanottoina. Tosin yksikään pilapiirtäjä ei tavoittanut aivan samaa raivoisaa mielettömyyttä kuin Trump itse tviiteissään ja julkilausumissaan.

Poliittinen sarjakuva • Hyvin moni Editorial Cartoon -osastolla palkittu tekijä tunnetaan myös sarjakuvistaan. Borgman, Doug Marlette, Je Mac Nelly ja Jules Fei er ovat alan harrastajille tutumpia sarjakuva- kuin pääkirjoitussivulta. Monessa sanomalehtistripissä vilahtelevat toisinaan poliittiset kommentit, mutta kokonaan aatteelliset sarjat ovat vähissä valtamedian puolella.

Signe Wilkinson sai ensimmäisenä naispilapiirtäjänä Pulitzer-palkinnon.

Konservatiiviselta, republikaaniselta laidalta löytyy Bruce Tinsleyn Mallard Filmore (1994-), jossa ankkahahmoinen tv-reportteri piikittelee erityisesti liberaaleja. Rasismista, yksinkertaistamisesta ja vihanlietsonnasta syytetty Mallard Filmore sinnittelee yhä, vaikka ankka onkin saanut lentää useista lehdistä. Mallard kaipaa ”vanhoja, hyviä aikoja” ja kammoksuu nykyistä poliittista korrektiutta, uskonnollista sekularismia ja ”median tekopyhyyttä”. Tinsley painotti, että Mallardin tokaisut vastaavat hänen poliittisia mielipiteitään. Hän jäi eläkkeelle sarjasta vuonna 2019, ja sitä jatkaa nyt Loren Fishman. Hän on astetta Tinsleytä avarakatseisempi, mutta ei ole muuttanut Mallardin perusasenteita paljoakaan. Vuonna 1970 alkanut Doonesbury edustaa liberaalimpaa laitaa, ja sekin on välillä saanut lähteä sarjakuvasivulta – tosin toisinaan sarja on vain siirretty pääkirjoituksen viereen. Ei siis ihme, että sarjan luoja Garry B. Trudeau sai ensimmäisen sarjakuvan perusteella myönnetyn Pulitzerin jo 1975. Sarja kertoi alkujaan yliopisto-opiskelijoista, mutta laajeni pian kommentoimaan hahmojen kautta USA:n ja maailman tilaa. Doonesburyssä nähtiin harvemmin yksittäisiä vitsistrippejä, vaan sama teema saattoi jatkua viikkokaupalla. Hahmot vanhenevat lähes reaaliaikaisesti, ja osa on kuollutkin. Suomessa Doonesburya ei juurikaan ole julkaistu. Viikkosanomissa sarja ilmestyi tuokion nimellä ”Kampuksen kaverit” ja Ilta-Sanomissa nähtiin erikoisjakso ”Matka Reaganin aivoihin”, jonka Amerikassa osa lehdistä jätti jul-

kaisematta. Saippuaoopperamaisuus väheni vuonna 2014, jolloin Trudeau siirtyi kirjoittamaan poliittista satiiriohjelmaa televisioon. Arki-Doonesburyt ovat siitä lähtien olleet uusintoja. Trudeau ja hänen studionsa tuottaa tällä hetkellä vain sunnuntaisarjaa, joka painottuu poliittisiin teemoihin.

Sarjalla on erityinen suhde Donald Trumpiin, sillä Trudeau otti pöyhkeän bisnesmiehen kohteekseen jo yli 30 vuotta sitten. Doonesbury on nokitellut Trumpin urakehitystä tiiviiseen tahtiin, varsinkin viime vuosien aikana. Jutut kävivät yhä synkemmiksi DT:n presidenttikauden loppua kohti. Huipennusvaiheessa Trudeau piirsi Trumpin kädet verisiksi, viittauksena hoitamatta jääneen Covid-19-pandemian aikaansaamiin massakuolemiin.

Amerikassa, kuten kaikkialla maailmassa, lehteen painettujen pilapiirrosten ja sarjakuvien kohtalo on kiinni ennen muuta lehtien julkaisijoista. Netti on tullut jäädäkseen, paperilehdille veikkaillaan enää 10–20 vuoden elinaikaa. Jos pilapiirros häviää, lisääntyvätkö ”Banksyt”, vai muuttuuko koko ilmaisu osaksi harmitonta viihdettä? Näin arvioi Mr. Fish: ”Voivatko poliittiset pilapiirrokset ja satiiri enää saavuttaa kantaaottavaa merkitystä hajaantuneessa yhteiskunnassa ja samalla elvyttää omaa olemassaolonsa merkitystä haipuvassa demokratiassa? Aika näyttää.” •

Journalistisen kulttuurin edistämissäätiö JOKES on tukenut Sarjainfon pilapiirrosaiheisten artikkelien sarjaa.

Loren Fishman korvasi Bruce Tinsleyn Mallard Filmoren tekijänä.

kMuottien rikkoja

Omalakinen Roz Chast on naurattanut The New Yorker -lehden sivuilla vuodesta 1978. Kuvissa amerikkalainen kulutuskulttuuri lupaa paljon, mutta antaa vain rippeitä.

TEKSTI Aino Sutinen

un Roz Chast (s. 1954) aloitti 23-vuotiaana New Yorkerin pilapiirtäjänä, hän oli tiettävästi vasta viides naispuolinen piirtäjä vuonna 1925 aloittaneen klassikkolehden historiassa. Satunnaisten kuvien sijaan hän alkoi kuitenkin heti ensimmäisen yrityksensä kautta saada piirroksiaan lähes joka lehteen. Hänelle jopa tarjottiin heti freelancer-maailmassa harvinainen työsopimus, terveysvakuutuksineen kaikkineen. Nykyään on selvää, että tuottelias Chast on yksi viime vuosikymmenten merkittävimmistä yhdysvaltalaisista pilapiirtäjistä.

Jokainen julkaistu kuva käy läpi New Yorkerin tarkan seulan. Piirtäjät tuovat yleensä näytille nipun töitään, joista pieni osa valitaan, jos mitään.

Chastin piirrosten aiheet ovat vain harvoin suoraan ajankohtaisia tai poliittisia. Amerikkalainen kahtiajakautuneisuus ja esimerkiksi oma republikaanien ja trumpilaisuuden kammo näkyvät liberaalin Chastin töissä toisinaan, mutta kuvissa ei koskaan saarnata. Usein niissä esiintyy pieniä, hieman tärähtäneen oloisia alemman keskiluokan ihmisiä nuhjuisissa kodeissaan tai suurkaupunkiympäristössä. He elävät hämmentyneinä amerikkalaisen ”unelman”

keskellä, mainosten ja tavaroiden vietävinä. Kekseliäisyys kantaa elämässä, kun perunoita voi keittää kolme viikkoa lämpöpatterin päällä.

Absurdit tilanteet ja pienet huomiot ovat todella hauskoja. Arkiset asiat kääntyvät päälaelleen ja siitä vielä kierteellä johonkin toiseen ulottuvuuteen.

Pienissäkin kuvissa saattaa olla erilaisia formaattikokeiluja: listoja, mainoksia tai lehdenkansia, tekstimassoja, runoja... Chast on ottanut vuosien varrella mukaan omaan elämäntilanteeseensa, kuten esimerkiksi perhesuhteisiin liittyviä huomioita, vaikka pilapiirrokset eivät sinänsä ole auto ktiivisiä.

Kuva ja teksti ovat yhtä • Chastin tyyli erottui heti alkuun New Yorkerissa aivan omakseen, mikä ei kaikkia lukijoita ja muita piirtäjiä miellyttänyt. Hän sai jopa suoraa vihapuhetta osakseen joiltain vanhemmilta tekijöiltä, joiden töitä oli toisaalta itse ihaillut, kuten Charles Saxonilta. Chastin piirrokset eivät olleet aiheiltaan ja tyyliltään klassisia kuvia, joissa on esimerkiksi kaksi miestä juttelemassa baarissa, tai joku onneton jumissa autiosaarella, kuten hän on kuvaillut.

Piirroksissa ei myöskään noudateta lehdestä usein tuttua kaavaa, jossa kuvan alle on erikseen fontilla ladottu vitsi, punchline. Chast itse tekstaa tekstin käsin osaksi kuvaa.

Etenkin New Yorkerin aiempina vuosikymmeninä vitsien kirjoittajat ja piirtäjät saattoivat myös usein olla eri henkilöitä. Chastille kuva ja teksti ovat erottamattomia. Hän on myös kertonut, ettei siksi välitä New Yorkerin kilpailusta, jossa lukijoita pyydetään keksimään vitsi jonkun piirtämään valmiiseen kuvaan.

Lukijat yrittivät lähettää Chastille etenkin alkuaikoina omia vitsejään ehdolle (useimmiten kirjeet tulivat nimellä ”Mr. Roz Chast”), mutta turhaan. Piirtäminen ja huumorin kirjoittaminen ovat Chastille osa hyvin henkilökohtaista, yhteenkietoutunutta prosessia. Kuvia vain syntyy työpöydällä, ja tiuhaan. Taiteellisen kritiikin vastaanottaminenkaan ei häntä järin kiinnosta – tilaaja joko ostaa kuvan tai ei. Tarjotusta nipusta ei useinkaan itse etukäteen voi arvata, mihin vitseistä ostaja tarttuu. Tässä lienee hyvä oppi muillekin huumorintekijöille – tärkeintä on aktiivinen tekeminen ja vapaa ideointi, laskelmoida ei kannata.

Chast on kertonut kammonneensa kritiikkejä jo ujona nuorena taideopiskelijana Rhode Island School

of Designissa. Hän on koko elämänsä tehnyt nimenomaan pilapiirroksia ja sarjakuvia, myös taidekoulussa, jossa sellaisia ei hänen mukaansa lainkaan kaivattu tai arvostettu. Töitä on syntynyt pöytälaatikkoon, jos ei muuten. Hän on myös väittänyt, ettei muuta osaa tehdäkään. Ennen New Yorkeria Chastin pilakuvia ja kuvituksia julkaistiin jonkin verran muun muassa Christopher Street ja National Lampoon -lehdissä.

Chast on kertonut tuntevansa olonsa lapsesta saakka ulkopuoliseksi, tarkkailijaksi. Pilapiirtäjien ja kirjoittajien parista hän löysi lopulta aikuisena samanhenkisiä ystäviä, kollegoita ja puolisonkin. Melko eristäytyneistä työtavoista huolimatta Chastilla on haastatteluissa hauskoja anekdootteja pitkältä uralta. Sarjakuvan yhdysvaltalaista underground-liikehdintää 70-luvulla Chast on kuvaillut hyvin miehiseksi ja ”hienhajuiseksi”. Hän ei koskaan tuntenut oloaan kotoisaksi sellaisissa kuvioissa, vaikka saikin rajoja ylittävistä vaihtoehtosarjakuvan töistä jonkin verran inspiraatiota.

Chast arvostaa useita kollegoitaan, klassikoita ja nykytekijöitä. Esimerkiksi New Yorkerin Charles Addams, William Steig sekä varhaiset Helen Hokinson ja Mary Petty ovat idoleita, kuin myös Mad-

Can’t We Talk About Something More Pleasant? kertoo perhesuhteiden vaikeudesta.

lehden Don Martin, Al Ja ee ja Dave Berg sekä Village Voice -lehden Jules Fei er, Mark Alan Stamaty ja Stan Mack. Kokonaisen omaperäisen maailman ja oman tyylin luominen on asia, jota hän piirtäjissä arvostaa.

Sarjakuvan puolelta Chast on myös kerännyt itselleen suuren kirjakokoelman. Hän ihailee muun muassa Art Spiegelmania, Marjane Satrapia ja Derf Backder ä. Sarjakuvaromaanibuumin innoittamana Chast teki lopulta itsekin paksun auto ktiivisen kirjan. Hän seuraa pilapiirroksia ja sarjakuvia aktiivisesti, on sosiaalisessa mediassa ja on kertonut olevansa iloinen tekijäkunnan ja tyylien nykyisestä monimuotoisuudesta.

Voisimmeko puhua jostain mukavammasta? • Chast on julkaissut useita pilapiirroskokoelmia, lastenkirjoja, kuvitettuja kirjoja sekä sarjakuvia. Hän on tehnyt osan kirjoista myös yhteistyössä toisten kirjoittajien, muun muassa näyttelijä Steve Martinin kanssa. Chastin viimeisin sarjakuvakirja on New Yorkista kertova Going Into Town: A Love Letter to New York (Bloomsbury, 2017).

Sarjakuvista puhutuin on palkittu omaelämäkerrallinen teos Can’t We Talk About Something More Pleasant? (Bloomsbury, 2014). Se kertoo Chastin omalaatuisista, neuroottisista opettajavanhemmista ja näiden vanhuudesta.

Saavuttuaan Yhdysvaltoihin vanhemmat elävät pitkät, lähes satavuotiaat elämänsä New Yorkin Brooklynissa, josta hyvin harvoin poistuvat. Lopulta yhä enemmän omiin oloihinsa eristäytyvän pariskunnan asunto on täynnä roinaa.

Kollaasimainen kirja kuvailee paitsi vaikeita perhesuhteita, myös kouriintuntuvasti elämän loppumetrejä, sairastelua ja yhdysvaltalaisen terveydenhuoltojärjestelmän puutteita. Paljon vanhuuden hoivavastuun järjestelyjä kaatuu lopulta Chastin, 2000-luvun alussa viisikymppisen ainoan lapsen harteille.

Sarjakuva on laatulukemista, samaan aikaan chastmaisen hauska ja traaginen. Pilapiirroksissakin usein esiintyvä, ympäristöään hallitseva tiukka äitihahmo tulee kirjassa kuvatuksi täsmällisesti – rakkaudella mutta kaunistelematta. •

Journalistisen kulttuurin edistämissäätiö JOKES on tukenut Sarjainfon pilapiirrosaiheisten artikkelien sarjaa.

Lähteitä

“Just Give Me this Little Square”, The Comics Journal (kesä–syksy 2020)

“Scenes from the Life of Roz Chast”, The New Yorker (23.12.2019)

“Q&A: New Yorker cartoonist Roz Chast talks toons, Trump and drawing with sensitivity”, The Philadelphia Inquirer (12.10.2018)

“On the M4 Bus With Cartoonist Roz Chast”, Vogue (13.10.2017)

Roz Chast: Can’t We Talk About Something More Pleasant? (2014)

Robert Mankoff: The Complete New Yorker Cartoons (2004)

Piirros vuodelta 1987.

Virtuaalivuoden opetukset

Kun koronapandemia sulki kokoontumiset ja kulttuuritapahtumat, siirtyi myös sarjakuviin liittyvä yhteisöllisyys nettiin. Samalla kehitettiin uusia yhdessäolon muotoja, virtuaalisista sarjakuvafestivaaleista alkaen.

TEKSTI Miia Vistilä KUVITUS Juho Sihvonen

kun koronapandemia saapui Suomeen maaliskuussa 2020, kuun lopulle suunniteltu Tampere kuplii -festivaali peruttiin. Oulun sarjakuvaseura, joka järjestää sarjakuvafestivaalinsa syksyisin, päätti saman tien järjestää menetettyä sarjakuvamyyntimahdollisuutta korvaamaan virtuaalisen sarjakuvafestivaalin. Oulun viraalifestivaali järjestettiin 19.4.2020, ja ohjelmassa oli tavallisten festivaalien tapaan erilaisia sarjakuvaaiheisia luentoja, työpajoja ja haastatteluja joko live-

taltiointeina tai ennalta kuvattuina videoina. Tekijät tuottivat materiaalin itse eri sosiaalisen median alustoille, ja festivaalitiimi kokosi linkit ohjelmaan Oulun sarjakuvaseuran sivuille. Kokonaisuus jäi hajanaiseksi.

– Jos tekisin vastaavan uudelleen, tekisin festivaalille oman alustan, jossa materiaali olisi nähtävillä. Siellä olisi myös video- ja chattikanavat keskustelua varten, jotta yleisön ääni pääsee paremmin kuuluviin, Harri Filppa Oulun sarjakuvaseurasta pohtii.

Viraalifestivaalilla ihmiset tapasivat toisiaan virtuaalibaarissa Jitsi-videokonferenssialustalla.

– Tunnelma oli hilpeä ja tuntui aidolta festarilta, kun videokanavalla oli parhaimmillaan toistakymmentä tyyppiä eri puolilta maata. Sittemmin väki on yleisesti ruvennut arkailemaan videoiden kanssa ja kaikki etähommailu on muuttunut mälsemmäksi, kertoo festivaaleille osallistunut taiteilija Tuukka Teponoja.

Virtuaalivuosi muutti festivaalien järjestämisen tapoja. Oulun varsinaiset sarjakuvafestivaalit järjestettiin syksyllä hybridinä, eli tapahtumiin saattoi osallistua paikan päällä ja ne striimattiin myös nettiin. Festivaalien striimaus ei ole uutta, lavaohjelmia on videoitu aiemminkin esimerkiksi Helsingin sarjakuvafestivaaleilla. Koronavuosi teki siitä kuitenkin yleisen käytännön.

Kaikkea ei kuitenkaan voi korvata virtuaalisuudella.

– Fyysiset tapahtumat ovat sarjakuva-alan elinehto. Huomattavan suuri osa sarjakuva-alan myynneistä tulee festivaaleilta ja messuilta, eivätkä ostajat ja lukijat ole ainakaan vielä löytäneet samalla tavalla nettikauppoja. Ilman fyysisiä festivaaleja sarjakuvakulttuuri kuristuisi hengiltä. Vähintään yhtä tärkeää on myös läsnätapahtumien luoma yhteishenki, jota ei voi korvata millään, Mustonen jatkaa.

”etätapahtumat mahdollistavat tapaamiset myös kauempana

oleville tuttaville.”

Videoyhteyksillä sekä ylitetään paikallisuus että luodaan sitä. Esimerkiksi Oulun festivaalien avajaiset järjestetään tulevaisuudessa eri puolilla PohjoisSuomea, mikä levittää festivaalia laajemmalle alueelle sekä esittelee pohjoista katsojille paikan päällä ja ruudun takana.

– Eihän tällaista olisi ilman koronan tuomia rajoituksia keksitty, tunnustaa festivaalia järjestävä Filippa.

Maantieteellisiä etäisyyksiä ylitettiin myös Helsingin sarjakuvafestivaaleilla 2020.

– Oulun sarjakuvakeskus ja Porin sarjakuvayhteistö tuottivat meille omat virtuaaliset ohjelmakokonaisuutensa, kertoo Helsingin sarjakuvafestivaalien tiedottaja Onni Mustonen

Epätietoisuus koronarajoituksista on vaikeuttanut etenkin perinteisesti alkusyksystä järjestettäviä Helsingin sarakuvafestivaaleja.

– Kevät ja kesä 2020 olivat tapahtumatuotannon kannalta hankalia, koska rajoitusten ja suositusten suhteen elettiin melko pitkään epätietoisuudessa, Mustonen kertoo.

Vuonna 2021 ei ollut sen helpompaa. Vielä muutamaa viikkoa ennen festivaaleja oli epäselvää, voiko festivaalin kokoisia kokoontumisia syyskuun alussa järjestää. Lopulta tapahtuma siirrettiin toiveikkaasti marraskuulle.

Tapaamiset siirtyivät verkkoon • Helsingissä ja Turussa sarjakuvien ystävät tapaavat säännöllisesti baarissa istuskelun ja piirtämisen merkeissä. Helsingin sarjakuvatapaamiset torstaisin ovat jatkuneet eri baareissa ja kahviloissa 1990-luvulta lähtien. Piirtämiseen keskitytään perjantaiiltapäivisin Sarjakuvakeskuksen Perjantaipajassa. Turussa kokoonnutaan vuoroviikoin torstaisin baarimiitti Tursantaihin tai Piirtovinttiin. Kokoontumisissa piirretään, katsellaan mahdollisesti paikalle tuotuja sarjakuvia ja puhutaan paljon muustakin kuin sarjakuvista.

Kun korona sulki tapaamispaikat, kokoontumiset siirtyivät nettiin. Perjantaipaja ja Helsingin sarjakuvatapaamiset siirrettiin Discord-ohjelmaan, jossa voi puhua äänikanavalla, chattäillä, jakaa kuvia ja linkkejä ja lähettää livevideotakin.

– Pajan ydin, eli piirtely ja rupattelu onnistuu ihan hyvin. Äänikanavalla jutellessa kädet ovat vapaina piirtämistä varten ja valmiista piirroksista saa lisättyä kuvia muiden nähtäviksi, Perjantaipajasta vastaava Suomen sarjakuvaseuran vapaaehtoinen Saana Kaurala kertoo.

– Tekniikan kanssa oli opettelemista. Onneksi sain alusta alkaen tueksi pari teknisesti etevää ja avuliasta pajalaista, joiden kanssa olemme sittemmin pyörittäneet etäpajaa yhdessä. Ilman heitä mitään etätoimintaa ei välttämättä olisi saatu alulle, joten en voi kiittää heitä kylliksi, hän jatkaa.

Perjantaipajassa ja Helsingin sarjakuvatapaamisissa keskustellaan Discordin äänikanavilla ja jaetaan videokuvaa vain satunnaisesti. Etäpiirtovintissä ja Tursantaissa siirryttiin monen hankalana pitämästä Discordista pelkkiä videoyhteyksiä jakavaan

Jitsiin, johon ei tarvitse kirjautua.

– Etämiitti ei kovin paljoa eroa tavallisesta. Kaikki piirtelevät omiaan ja jutustelevat mukavia. Oman työnsä voi näyttää yhtä hyvin kameralle kuin livenä. Tuntuu, että meidät ovat löytäneet myös ihmiset, jotka eivät muuten välttämättä pääsisi paikalle, kertoo

Etäpiirtovintin tapaamisista vastaava Sari Sariola – Etätapaamiset ovat aika keskinkertainen baarimiittien korvike, arvioi Tursantain vetäjä Topi Saavalainen

– Dynamiikka on erilainen, kun kaikki ovat samassa keskustelussa sen sijaan, että pöytiin ja niiden välille muodostuu erillisiä saarekkeita. Toisaalta tämä tarkoittaa, että kukaan ei missaa pöydän toisessa päässä olevaa kiinnostavaa juttua, mutta toisaalta käynnissä on käytännössä vain yksi keskustelu, ja jos se ei satu olemaan itseä kiinnostavasta aiheesta, niin sille on vaikea tehdä kovin sujuvasti mitään.

Piirtopelejä ja leffailtapäiviä • Etäaika on tuonut myös uudenlaista yhteisöllisyyttä. Perjantaipajaa on vietetty välillä myös lauantaisin, torstaitapaamisilla on ollut elokuvailtoja viikonloppuisin, ja molemmilla oli omat 24 tuntia sarjakuvaa -tapaamisensa. Välillä on pelattu erilaisia piirto- tai muita pelejä.

– Yhteisöllisyys on syntynyt orgaanisesti, suunnittelematta. Joku keksii hauskaa yhdessä tekemistä, ja jos se on muidenkin mielestä hauskaa, toimintaa jatketaan, Helsingin sarjakuvatapaamisten Discord-kanavan ylläpitäjä Rami Rautkorpi kertoo.

Torstaitapaamisissa on pitkään pidetty piirroskilpailua. Baaritapaamisissa sellainen järjestettiin joka toinen torstai. Kilpailussa ennalta määrätyn aiheen inspiroimat kuvat esitellään klo 21. Paikallaolijat äänestävät suosikkiaan, ja lopulta tuomari eli aiheen ilmoittanut edellisen kerran voittaja päättää uuden voittajan oman mielensä mukaan. Kilpailu oli helppo siirtää verkkoon, ja etäaika innosti yhä useampia osallistumaan. Discordissa kilpailu on ollut joka viikko.

Piirroskilpailun jälkeen tapaamisissa on pelattu usein Drawfulia. Verkon kautta pelattavassa piirtopelissä yritetään arvata, mitä kuva esittää, ja minkä ohjeen perusteella kuva on piirretty. Pelaamaan mahtuu kahdeksan kerrallaan, ja peli on usein täynnä. Pelaamista suunnitellaan jatkettavan jonakin muuna iltana sitten, kun tapaamiset siirtyvät taas kasvokkaisiksi. Perjantaipajassa taas on pelattu välillä kuvallista rikkinäistä puhelinta eli Broken Picture Phonea

Uudet ja vanhat säännöt • Perjantaipajassa on sääntönä, ettei koronasta puhuta. Jos joku on rikkonut sääntöä, muut ovat ohjanneet keskustelun hetken päästä toiseen aiheeseen. “Punainen kortti” on metafora, ketään ei ole kanavalta erotettu.

Piirtovintissä mennään sekä livenä että etänä Turun sarjakuvakerhon yleisillä turvallisemman tilan säännöillä.

– Rasismille, homofobialle tai millekään muullekaan äärimmäiselle käytökselle ei ole meillä tilaa.

Kaikilla pitää olla oikeus olla paikalla turvallisesti ja omana itsenään, Sariola muistuttaa.

Helsigin sarjakuvatapaamisilla ei ole kirjoitettuja sääntöjä. Tärkein moderoinnin väline on sisäänpääsyn rajoittaminen.

– En ole kirjoittanut mitään sääntöjä ylös, rikkoisin niitä itse kuitenkin. Mutta kun ylläpidän kanavaa, suhtaudun siihen kuin omaan talooni, jossa osallistujat ovat vieraitani, Rautkorpi kertoo.

Kasvokkaisiin tapaamisiin siirtymistä odotellaan epävarmuudessa.

– Vaikuttaa mahdolliselta, että pandemialla tulee

olemaan pitkä häntä niin, että ainakin riskiryhmiin kuuluvat voivat joutua säännöstelemään fyysisiä tapaamisia rokotuksista huolimatta. Toisaalta etätapahtumat mahdollistavat tapaamiset myös kauempana oleville tuttaville, joten voi hyvinkin olla, että niille on kysyntää vielä tulevaisuudessakin. Joka tapauksessa Etätursantai jatkuu näillä näkymin vielä vähintäänkin tämän syksyn, Saavalainen kertoo. •

Lisätietoa sarjakuvafestivaaleista ja sarjakuvatapaamisista:

Helsingin sarjakuvafestivaalit 13.–14.11.

Kaapelitehtaalla, » sarjakuvafestivaalit.fi

Helsingin sarjakuvatapaamiset: esimerkiksi Facebookryhmä ”Helsingin sarjakuvatapaamiset torstaisin”

Sarjakuvakeskuksen Perjantaipaja: » sarjakuvakeskus.fi

Turun sarjakuvakerho: » turunsarjakuvakerho.net

Oulun sarjakuvaseura: » oulucomics.com

Ainakin Tampereella sekä Keski-Suomen sarjakuvaseuralla on myös paikallisia sarjakuvatapaamisia.

Arkipäivän romantiikkaa ja aktivismia

Sara Valta tekee suosittuja sarjakuviaan suoraan kansainväliselle yleisölle.

Teemoina nähdään muun muassa polyamoriaa, fantasiaa ja erotiikkaa.

TEKSTI Ahma Hokkanen

sarjakuvia Sara Valta (s. 1993) on tehnyt vuodesta 2013 saakka. Hän aloitti uransa printti-zinejen parissa, mutta nykyään suurin osa töistä julkaistaan digitaalisesti. Julkaisualustoja on useita Patreonista nettikustantamo Hiveworksiin ja useisiin eri sosiaalisen median kanaviin. Sarjakuvien formaatti myös vaihtelee lyhyistä omaelämäkerrallisista stripeistä 50–100- sivuisiin tarinoihin. Lisäksi Vallan sarjakuvia löytyy isommista kokonaisuuksista ja erilaisista sarjakuvanettilehdistä, kuten Erika Moenin Oh Joy Sex Toysta.

Vaikka julkaisuformaatti vaihtelee, Valta piirtää sarjakuvansa lähes poikkeuksetta digitaalisena. Syyksi tälle taiteilija kertoo digipiirtämisen tehokkuuden.

Omasta elämästä kertovien sarjakuvien tekeminen ei silti ole välttämättä yhtään helpompaa kuin ktiivisen sarjakuvan teko.

– Jos on semmoinen selkeä premissi siinä asiassa, niin kyllä se helpottaa.

“somessa on hyödyllistä pysyä yhdessä helposti postattavassa asiassa.”

– Mutta oikeassa elämässä tapahtuvia asioita on välillä hankala muuttaa sarjakuvamuotoon. Pitää yrittää keksiä joku punchline, ja sitten saattaakin huomata, että koko juttu oli enemmänkin sisäpiirin vitsi, jota ei kukaan muu tajua. Toki strippejä tehdessä on vähemmän muuttujia, joten työmäärä on sillä tavalla pienempi, Valta toteaa. Pitemmissä jutuissa myös ennen piirtämistä tehtävän työn määrä on huomattavasti suurempi.

– Minulla on käytössä Wacom Cintiq -piirtopöytä ja näitä ihan peruspiirto-ohjelmia, hän summaa.

Mutta miksi juuri sarjakuvat?

– Se vähän vaan ajautui siihen, taiteilija naurahtaa.

– Olin nuorena kiinnostunut kirjoittamisesta, mutta ei minulla oikein ollut koskaan malttia opetella sitä. Lisäksi tykkään elokuvista ja visuaalisesta tarinankerronnasta, joten sarjakuva tuli sieltä aika luonnollisesti. Saan pitää koko prosessin kontrollissani, ja melko mitäänsanomattomallakin budjetilla voi saada aikaan melkein mitä vain!

Sara Valtan kirjahyllyn paraatipaikalta löytyy useampia Sophie Campbellin teoksia. Varhaisiksi esikuvikseen Valta mainitsee Tove Janssonin ja Asterixit.

–Tietenkin olen siis myös ollut juuri sitä sukupolvea, joka oli tullut teiniksi juuri mangabuumin tullessa Suomeen. Erityisesti Ranma 1/2 teki kyllä suuren vaikutuksen, vaikka vasta vähän myöhemmin tajusin, että Rumiko Takahashi on nainen. Että on tämmöinen uskomattoman kuuluisa naistekijä Japanista! Vau!

Julkaisuväline vaikuttaa • Valta tekee sarjakuvaa omasta elämästään ja polyamoriasta, mutta myös täysin ktiivistä fantasiaa, romantiikkaa ja eroottista sarjakuvaa. Polyamoriastripit ovat keränneet sosiaalisessa mediassa paljon suosiota.

– Somessa on aika hyödyllistä pysyä yhdessä helposti postattavassa asiassa, hän toteaa.

– Niissä pitää tietenkin aina tehdä samat valmistelut, miettiä millainen visuaalinen kieli juuri tässä tarinassa on ja millaiset hahmo-designit teen. Samalla se on kuitenkin tosi palkitsevaa!

Sarjakuvien julkaisukanava vaihtelee hieman aiheen mukaan.

– Somessa on helpompi jakaa lyhyempiä, neljän ruudun juttuja. Suurin osa fiktiivisistä ja romantiikkatarinoista on pidempiä, joten ne on kätevämpi laittaa muille alustoille, Valta kertoo.

– Totta kai osa sarjakuvista kannattaa laittaa maksumuurin taakse ainakin aluksi, jos niillä yrittää saada tehtyä rahaa. Some on kätevä tapa rakentaa itselleen yleisöä, mutta se rajoittaa sarjakuvan muotoa todella paljon. Ei ole myöskään aikaa aivan kaikelle, joten pidempiä tarinoita ei ole välttämättä edes järkevää yrittää pilkkoa johonkin Instagramin tai Twitterin muotoon sopivaksi, hän jatkaa.

Sosiaalinen media on monelle nykyvaikuttajalle tärkeä työväline ja se on loistava keino jakaa tietoa nopeasti. Valta toteaa myös sarjakuvilla olevan samoja ominaisuuksia.

– Se on mieleen jäävä keino ja varsinkin visuaalisille ihmisille tosi hyödyllinen väline.

Hän nostaa esimerkiksi arkipäivän poliittisen vaikuttamisen keinoja esille tuoneen Draw the Line -kampanjan.

Vaikka Valta käsitteleekin sarjakuvissaan polyamoriaa ja monet hahmoista kuuluvat eri vähemmistöihin, Valta ei kuitenkaan pidä sarjakuviaan var-

sinaisesti aktivismin muotona.

– Niissä on ehkä enemmän kin sellaista pohdiskelua, kuin jokin selkeää “call to action”, jos niin voi sanoa, hän toteaa.

– Toki on ihan toinen asia miettiä, onko aktivismi aina itse tarkoituksella päätetty teko, vai tuleeko jokaisesta vä hän aktivisti, kun tuo esille tällai sia asioita. Mutta en myöskään ha lua vähätellä muiden aktivistien töitä väittämällä, että olisin itse aktivisti, hän nau rahtaa.

Tekijä monella tapaa säksi Valta on myös aktiivisesti osallisena Suomen sarjakuvaseuran toiminnassa. Hän on hallituksen jäsen ja mukana järjestämässä erilaisia sarjakuvatapahtumia, kuten Helsingin sarjakuvafestivaalien yhteydessä toimivaa Zine Festiä.

kehitystä erityisesti julkaisujen painoasussa.

– Monet zinet alkavat olla ihan kirjastoihin ja kauppoihin kelpaavia, ja ihan ulkopuolisten julkaisijoiden kanssa samalla tasolla, vaikka kyseessä olisikin täysin omakustanne, hän sanoo.

– Yhä useampi rakentaa seuraajakuntaa somessa ja tekee töitään laajemmalle ja kansainväliselle yleisölle. Ja olen kyllä todella iloinen, että tämmöinen on mahdollista ja yleisöä riittää!

Tällä hetkellä Valta työstää Patreoniin tarinaa, jossa ihminen ja avaruusolento rakastuvat. Vuodenvaihteen tienoille suunnitteilla on aloittaa uusi fantasiapainotteinen nettisarjakuva.

Zine Fest -tiimissä Valta onkin hääräillyt jo vuodesta 2016 lähtien.

– Sen organisoiminen on ollut tosi opettava kokemus, hän kertoo. – Varmaan parasta siinä on se kaikki yhteisö, semmoinen ajan hermolla pysyminen, ja että saa järjestettyä tapahtuman yleisön toiveita vastaavaksi. Minun kokemukseni festarihommista ylipäätään on vähän semmoinen, että yhdessä kohtaa hyppäsin syvään päähän ja opettelin uimaan. Ja sitten tulikin 2020 ja siirryttiin yhtäkkiä lähes kokonaan digitaaliseen!

– Olen tosi iloinen, että olen päässyt kokemaan festarit niin monella eri tapaa. Vapaaehtoistyö sarjakuvaskenessä on kyllä mielenkiintoista, sillä siinä näkee tosi orgaanisesti, mitä kaikkea uutta on tuloillaan.

Valta kertoo huomanneensa zinekentällä selkeää

– Minun oli tarkoitus saada Hive Worksin kautta Kickstarter-joukkorahoitus yhden sarjakuvani painamiseksi albumiksi, mutta nyt koronan takia se on siirtynyt hamaan tulevaisuuteen. Amerikassa varsinkin on todella tärkeää päästä myymään uutta julkaisua johonkin tapahtumaan, Emerald Comic Coniin tai vastaavaan. Nyt niitä ei tietenkään voida järjestää, joten kaikki on vähän jäissä, Valta taustoittaa tilannetta.

Samassa jamassa ovat myös useat muut nettisarjakuvantekijät.

– Tuntuu, että myös nettisarjakuvien kulutus on valitettavasti vähän laskussa fyysisten myyntien laskun myötä. Mitään tarkkaa dataa lukijamääristä minulla ei tosin ole.

Lisäksi Valta sai Vantaan kaupungin apurahan polyamoriasta kertovien sarjakuviensa julkaisemiseksi suomeksi. Kirja on nyt ilmestynyt nimellä Monisuhdetta – Päiväkirjamerkintöjä polyamoriasta (DigiComix). •

Mainosta Sarjainfossa 20 € hintaan. Hintaan kuuluu myös verkkomainontaa joko Sarjakuvablogit.com- tai Kvaak.fi-sivustolla. Lisätietoa: sarjainfo@sarjakuvaseura.fi.

VIVI KA R L SSON

Sarjakuva: Sara Valta

Albumien vuosikymmen Ruotsissa

Ruotsin sarjakuvahistoriaa kartoittavassa kirjasarjassa on jo neljä osaa.

TEKSTI JA VALOKUVA Heikki Jokinen

kunnianhimoinen teossarja Svensk seriehistoria on edennyt neljänteen osaansa. Yli 300-sivuisen kirjan pääteemana on 1970-luku, sarjakuva-albumin kultakausi. Sarjan ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 2005.

Kukin neljästä kirjasta koostuu perusteellisista yksittäisistä artikkeleista. Sarjan ensimmäisen osan teemana oli sarjakuvalehtien synty.

Toinen kirja paneutui 1960-lukuun. Artikkeleissa muun muassa käytiin perusteellisesti läpi piirtäjä Rolf Gohsin ura, selvitettiin kustantamoiden historiaa haastatteluin ja kerrottiin Ruotsin MAD-lehden vaiheet.

Kolmas kirja saapui jo 1970-luvulle ja erityisesti

sarjakuvalehtien historiaan. Claes Reimerthi kertoi Kuvitettuja klassikkoja -lehtien taustasta sekä Williams-kustantamosta, jonka nämä lehdet synnyttivät. Muut artikkelit tarkastelevat laajasti Ruotsin sarjakuvalehtimarkkinoita.

Pitkä 1970-luku • Albumien 1970-luku alkoi Ruotsissa 1968. Tällöin ilmestyi neljä Tintti-albumia. Vuonna 1960 oli yritetty neljän Tintti-albumin julkaisua kuten Suomessakin. Se ei onnistunut: kahdeksan vuotta myöhemmin puolet albumeista oli myymättä ja ne makuloitiin.

Nyt kustantaja Carlsen/If teki Tintille kunnon lanseerauksen. Kirjakauppiaden tilaisuudessa jopa

Jan Lööf soitti saksofonia. Tintin luoja Hergé kutsuttiin vierailulle Tukholmaan 1971.

Aika oli kypsä ja myynti lähti lentoon. Kahdessa vuodessa 12 tuolloin julkaistua nimekettä myytiin yhteensä 400 000 kappaletta. Tinteistä tuli ensimmäisiä sarjakuvia, joita maan korkeakirjalliseen nirsot kirjastot ostivat.

Pian seurasivat perässä Hemmets Journalets Förlagetin – Carlsenin kieltäydyttyä – julkaisema Asterix ja Bonnierin Lucky Luke. Niiden menestys sinetöi albumin hyväksytyksi sarjakuvan julkaisumuodoksi ja toi uusia yleisöjä.

Tanska avasi ovet • Carlsen/If oli tanskalainen yhtiö, ja Tanska merkitsi paljon Ruotsin sarjakuvamarkkinoiden eurooppalaistumiselle. Tämä vaikutus heijastui aikanaan Suomeenkin meillä toimineiden pohjoismaisten kustantajien ja yleisten monen maan yhteispainatusten kautta.

Albuminimikkeiden määrä kasvoi nopeasti.

Vuonna 1978 oli 1970-luvun aikana julkaistu 300 albumia, arvioi sarjakuvatoimittaja Göran Ribe tuolloin.

Vuonna 1978 Carlsen/If:n lanseerasi aikuislukijoiden sarjakuvalinjan Serier för vuxna, senkin yhteispainatuksina tanskalaisten kanssa. Valikoima oli komea ja uusia polkuja avaava: esimerkiksi Bilal, Tardi, Lauzier, Pratt.

Näiden huolella tehtyjen kirjojen sivukoko oli usein tavallista isompi ja ne sidottiin koviin kansiin. Painokset tosin olivat siihen aikaan vaatimattomia, vain 3 000 kappaletta.

Meille sarjakuvasta kiinnostuneille suomalaisille nämä julkaisut aukaisivat ikkunan Eurooppaan. Lopultakin meillä oli mahdollisuus lukea oman maamme kielellä uutta ilmaisua etsiviä sarjakuvia, kuten Pierre Christinin ja Enki Bilalin La Ville qui n’existait pas.

Se ilmestyi ruotsiksi 1978 nimellä Staden som inte fanns. Suomeksi tämä teollisuuskaupungin luokkaristiriitoja peilaava komea teos ei ilmestynyt lainkaan. Bilalia alettiin julkaista Suomessa 1985.

Toisen kansalliskielemme taito teki mahdolliseksi tutustua siihenkin, mitä ei ole suomeksi nähty. Yksi esimerkki olkoon monen albumin mittainen, Claude Auclairin postnukleaarinen tulevaisuusdystopia Simon.

Vuonna 1980 Bonnierin omistama Semic osti Carlsen/If:n tanskalaisilta. Omistuksen keskittymi-

seen liittyen – tai siitä riippumatta – albumimarkkina alkoi vähitellen hiipua 1980-luvulla. Kultakausi painui mailleen.

Sarjakuva oli kuitenkin tullut jäädäkseen Ruotsiin. Vuonna 1976 valtio alkoi jakaa kirjallisuustukea sarjakuvajulkaisuille. Pitkä 1970-luku päästi sarjakuvan lastenlukemistojen häkistä, johon se oli vangittu.

Lapsuuden sankari • Svensk seriehistoria -sarjan neljäs osa sisältää useita artikkeleita. Niissä käsitellään muun maussa fanzinien ja underground -sarjakuvan läpilyöntiä, joitakin kustantajia sekä tieteissarjakuvaa.

Teksti on kauttaaltaan huolellista ja kuvitus runsasta, siten asiatekstiin sopivan hillitysti. Kuvituksen herkkupala löytyy heti alkusivuilta: ruotsalainen Allan Kämpe -tieteisseikkailun piirtäjä Eugen Semitjov keskustelee Juri Gagarinin kanssa.

Kuva on otettu Ruotsin Helsingin lähetystön kutsuilta. Semitjov oli venäläisten vanhempien Ruotsissa syntynyt poika. Suomessa Allan Kämpe ilmestyi ainakin Kapteeni Uljas -nimellä Maaseudun tulevaisuudessa vuodesta 1946.

Svenskt Seriearkiv on Ruotsin sarjakuvaseura Seriefrämjandetin 2003 käynnistynyt arkisto-, museo- ja tutkimushanke. Arkisto sijaitsee kätevästi Seriefrämjandetia vastapäätä Malmön kaupunginarkistossa, Möllevångenin kaupunginosassa. Aineistoa löytyy nykyään yli 500 hyllymetriä. •

Svensk seriehistoria – fjärde boken från Svenskt Seriearkiv. Seriefrämjandet, 2021. 304 sivua.

Sarjakuvakeskus toimii Malmössä Kulttuuritalo Mazetissa. Seriefrämjandetin arkisto sijaitsee takana näkyvässä keltaisessa rakennuksessa.

Kuvat kokoelmasta Naitiinnainnain 1979–1999.

Tukka pystyssä päin uusia seikkailuja

Veli Ahosen sarjakuvat ovat yhtenäisyydessään arvokas dokumentti 1980-luvusta.

TEKSTI Ville Hänninen

liioittelen vain hiukan, kun sanon, että ainoa kerta, kun Veli Ahosen (s. 1963) sarjakuvien henkilöiden hiukset eivät hallinneet kuva-alaa ruudusta toiseen, oli, kun hän piirsi heistä sarjakuvan Nuuskamuikkus-hatut päässä. Ahosen ihmiset ovat tavallaan joka sarjakuvassa samoja, mutta eivät sitten kuitenkaan ole.

He ovat ajanhenkisiä tiettyjen ihmistyyppien karikatyyrejä, kuvaavat 1980-lukua nykyisin kerrotun 1980-luvun, pastellisen ”kasarin” takana. Hyyppiä pukeutuneina mustiin ja aurinkolasit päässä ulkomaailman tapahtumista piittaamatta. Mustien huulten alta näkyy nykysilmin optimismia ja toivoa. Jonkinlaisia viimeisen henkisen nousukauden lapsia Ahosenkin punkit tuntuvat olevan.

Suuren Kurpitsan tallissa • Kuopiolainen Ahonen teki sarjakuviaan aluksi heimosoturiensa Jukka Heiskasen ja Jussi Karjalaisen kanssa syntyneeseen No Niin -lehteen ja veljensä Kykyn aloittaman Morsiamen numeroihin. Seuraava tärkeä julkaisija oli varhainen Suuri Kurpitsa -lehti. Osan jutuista Ahonen käsikirjoitti itse, osassa olivat mukana muun muassa Pauli Kallio ja ”Reiska” eli Reija Nieminen (nykyisin Sann).

omakustanteet kuten peili, jää ja talvi lukeutuvat yhä suomalaisen sarjakuvan degeneroituneeseen pienaatelistoon.

Kokoelmalehti Naitiinnainnain 1979–1999 (Bone Workshop, 1999, hei huikea sanaleikki muuten) sisältää lähes vain Ahosen 1980-luvun taitteen ja alkupuolen tuotantoa. Se oli hänen sarjakuvataiteellinen kukintonsa. Valitettavasti aika moni punk-ajan omakustanteista ja sarjakuvaseuralehdistä aloittanut taiteilija lopetti tekemisen lähes alkuunsa.

Monet nuoruuden työt ovat kuin punaisen värin monet asteet, täynnä hehkua, leiskuntaa ja vähän kylmyyttäkin. Olisin mielelläni lukenut Ahoselta kypsän kauden töitä, koko paletin leveydeltä maalattuna.

Ahosen tuotanto nojaa kopiokoneajan kollaasiestetiikkaan ja (NÄIN EI SAA TEHDÄ) puhuviin päihin. Kuviin kuuluu pieni suttuisuus, terävyys on kirkaspaperikapitalistien metkuja. Kuvakoot vaihtelevat huvituksen ja formaatin mukaan.

Näistä aineksista ei synny Juhlamokka, mutta hieno omakustanne kyllä. Kun Kivi Larmola alkoi 1980-luvulla julkaista lehtiään, hän kulki samaa polkua. Tunnelma: kyllä. Molemmat niitit: ehkä. Omakustanteet kuten Peili, Jää ja Talvi lukeutuvat yhä suomalaisen sarjakuvan degeneroituneeseen pienaatelistoon. Asiaankuuluvasti juuri Larmola on kirjoittanut Naitiin jne:n esipuheessa: ”Koko ajan mukana oli se omituinen – vähemmän hauska – puoli, joka teki sarjakuvista enemmän kuin osiensa summan. Enemmän kuin outo huumori, enemmän kuin viileät sitaatit, enemmän kuin maaginen fantasiaelementti. Ne olivat ajassa kiinni.”

Mitä ajassa kiinni oleminen on? Sitä on usein yllättävän vaikea määritellä. Kirjailija Eeva Joenpelto pohti aikoinaan historiallisen romaanin sudenkuoppia Helsingin Sanomissa (8.10.1966): ”Kaunokirjailijan suurin vaara tietokirjallisuuden parissa on, että hän ei osaa tyytyä virikkeisiin, pilareihin, tukemaan ja kannattamaan tapauksia, vaan alkaa kirjoittaa tietokirjaa uudelleen, pröystäillä vasta hankituilla tiedoilla. Romaanikirjailija poimii tietoteoksista pittoreskit, maalaukselliset detaljit, jotka tietokirjailijalle ovat vain mitättömiä sivuasioita, nostaa ne tärkeiksi ja paisuttaa niitä.”

Sama tunne herää monista historiallisista sarjakuvista, jotka rypevät pikkuseikoissa ja leuhkivat löydöksillään. En sano tätä ilkeästi. Tiedän tunteen. Mutta mietin, että aivan kuten sarjakuvien

kerronnan sanotaan suurelta osin sijaitsevan ruutujen välissä, samaten vahvat ajankuvat eivät huuda ajankuvallisuuttaan, vaan aika sijaitsee niissä kaikkialla. Nopeana, huolettomana, ei mitenkään painokkaana.

Silloin aika vain on ja pölisee. Kuten Veli Ahosella, monistuu useiksi kappaleiksi, istuu klubin pöytään ja iskee tarinaa:

– Melkein kuolin viime yönä...

– Kävelin rahattomana keskustaan päin

– Satoi vettä, räntää ja lunta. Lihava mies seurasi mua...

– Kello oli yli puol kaks...

– ”Nouseva rock-tähti paleltui hankeen” –

– Maanantai sopii kyllä...

– ...mutta ikävä kyllä laulajamme menehtyi viime yönä.

– Balsamoitu ruumis nähtävänä Lepakon kuppilassa! •

Kurkkaus Takalon taiteen taakse

PII ANTTONEN

Sosiaalisen median aikakaudella ovat parasosiaaliset suhteet nousseet ennenkuulumattomalla tavalla ajankohtaisiksi. Yksinkertaisesti selitettynä näillä tarkoitetaan yksisuuntaisia sosiaalisen kanssakäynnin keinoja, jotka kuitenkin tuntuvat intiimeiltä ja merkittäviltä kanssakäynnin muodoilta. Podcastien, YouTube-kanavien ja livestriimien vetäjät ovat läsnä elämässämme tuntikausia ja tulevat näennäisen tutuksi. Tähän kulttuuriin kuuluu myös usein interaktiivisuus, joka lisää tunnetta ja usein tämä voi muodostaa sisällön kuluttajalle voimakkaan tunteen henkilökohtaisesta suhteesta.

Tamperelainen sarjakuvataiteilija Tiitu Takalo kertoo sarjakuvakokoelmansa oheisteksteissä, että hän ei käytä ollenkaan sosiaalista mediaa, eikä ole kiinnostunut sen tyyppisistä kanssakäymisistä. Kuitenkin Rakkaus on köyhän rikkaus antoi minulle voimakkaan tunteen juurikin tämäntyyppisestä parasosiaalisuudesta.

Todellisuudessa en Takaloa tunne kuin muutaman tapaamisen kautta, ja näidenkin sarjakuvien

myötä esiin tullut persoona on varmasti myös ainakin alitajuisesti harkittu. Se ei kerro koko tarinaa henkilöstä. Kuitenkin, kun kokoelma sisältää lähes ainoastaan omaelämäkerrallisia tarinoita ja lisäksi mukana on tekijän erittäin mielenkiintoisia oheistekstejä, välillä jopa jokaiselle ruudulle, tulevat tekijän persoona ja henkilökohtaiset ominaisuudet tutuksi.

Taiteilijan tutuksi tulemisen lisäksi valaisevat oheistekstit raottavat kutkuttavasti ovea hänen erilaisiin työskentelytekniikkoihinsa. Erilaiset tavat käsitellä väriä, saavuttaa mustavalkoefektejä, sekä se, kuinka nyt nähtävät versiot poikkeavat alkuperäisistä julkaisuista painoteknisistä syistä selitetään niin, että sarjakuvia erityisesti tuntematonkin ymmärtää näiden merkityksen lopputulokseen. Myös erilaiset käsikirjoitustekniikat ja materiaalit nousevat hyvin edukseen tavalla, joka muuten novelleja selaillessa menisi monilta ohi. Siksipä kokoelma toimii sarjakuvia jo amatööritasolla tekevälle oivallisena oppaana eri tapoihin toteuttaa luovuuttaan.

Mainio historiikki • Takalon henkilökohtaisen historian lisäksi kokoelma on omiaan toimimaan tietynlaisena ultraspesi nä historiikkina punkyhteisöstä 90- ja 00-luvuilta. Lukiessani kokoelmaa arvostelua

varten kävi luonani tähän yhteisöön kuulunut henkilö, joka hihitteli riemastuneesti ruuduista löytyneille yksityiskohdille ja logoille. Kokoelman lukemiseen löytyykin soundtrack luontaisesti näitä logoja seuraamalla. Jälleen kerran kommentaariteksti täydentää lukijalle vieraat viittaukset.

Myös feministisen keskustelun historiaa kirja avaa mielenkiintoisella tavalla. Useampaan otteeseen taiteilija itsekin viittaa aikoinaan käyttämiensä termien vanhentuneisuuteen, tai jopa pahoittelee sitä, kuinka aikansa kontekstiin tehty sarjakuva välittää täysin erilaisia merkityksiä nykylukijalle.

Paikoitellen tuntuu, että tekijä soimaa itseään turhankin ankarasti. Mutta ennen kaikkea olen iloinen, että tällaisetkin sarjakuvat ja viittaukset ovat jätetty kirjaan muokkaamattomiksi. Feministisen sarjakuvan historiaa ei kuitenkaan ole maassamme turhan paljon arkistoitu, ja vaikka tämä onkin vain yhden taiteilijan lähestymistapa, kuvaa se ajan henkeä queer-feministisestä näkökulmasta erinomaisesti.

Kunnianosoitus analogisuudelle • Takalon selittävissä teksteissä tulee usein esiin taiteilijan mieltymys nimenomaan konkreettiseen, käsinkosketeltavaan ja fyysisesti muokattavaan. Digitaalisia työtekniikoita kirjassa ei nähdä, ja tavallaan kirja itsessäänkin on jotain, jollaista näemme yhä harvemmin. Kirja on nimittäin toteutettu isokokoisena, paksulle paperille painettuna kunnianosoituksena Takalon sarjakuvataiteelle. Paikoitellen oheisteksteistä käykin ilmi, että osa kirjan sarjakuvista on suu-

remmassa koossa tässä kuin mihin alun perin ne oli suunniteltu.

Kovia kansia kokoelmassa ei sentään ole, mutta komean kirjan kehtaa laittaa paraatipaikalle hyllyssä. Suuri Kurpitsa onkin viimeaikaisten julkaisujen perusteella selkeästi kustantajana panostanut komeisiin toteutuksiin isomman pro ilin kirjoissaan.

Yleisimpiä tapoja kerätä sarjakuvanovellit tällaiseen kokonaisuuteen on kaksi, joko aiheen mukaan jakautuminen tai kronologiaan perustuva järjestys. Normaalisti suosin retrospektiiviluonteisissa teoksissa kronologista järjestystä, sillä se yleensä valottaa taiteilijan kuvituksen ja kerronnan kehittymistä teknisestä kulmasta. Aiheiden mukaan jaettu järjestys puolestaan saattaa saada sisällön tuntumaan itseään toistavalta ja itsetarkoitukselliselta.

Tässä tapauksessa kuitenkin huomasin kuitenkin pitäväni kirjan tavasta järjestää novellit, vaikka ne olikin hyvin laakein yläotsikoin jaettu. Muutamia kertoja kronologisuuden puute aiheuttaa hassuja viittauksia tarinoissa toisiin novelleihin kymmenien sivujen erotuksella eteen- tai taaksepäin. Pääosin kuitenkin otsikot ovat riittävän laveita välttämään liiallisen toistuvuuden kerronnassa tai lähestymistavoissa. Se myös kertoo Takalon sarjakuvien monipuolisuudesta.

Rohkenenkin julistaa kirjan tämän vuoden kotimaiseksi sarjakuvakirjaksi. Ja vaikka kaikki kirjan novellit olisivat jo toisista kokoelmista ja lehdistä itselle kertyneet, silloinkin taiteilijan oheistekstit ovat tutustumisen arvoisia.

Punk ei ole kuollut

AASA TIMONEN

Huojuva Torni on erityislaatuinen monellakin tapaa. Yhteistyöteoksia kahden kuvittajan sekä käsikirjoittajan välillä ei ole tehty paljoa, ainakaan näin yhtenäisen tarinan merkeissä. Myöskään adaptaatiot kotimaisista näytelmistä eivät ole yleisiä. Joskus tällaiset kokeilut ovat riskialttiita, mutta Huojuva Torni on alusta loppuun saakka lähes pelkkää onnistumista.

Kirja kertoo kahta tarinaa yhtä aikaa. Dokumenttiohjaaja Reidar Love on tekemässä dokumenttia 1980-luvun punk-nuorisosta, joka asustelee vallatussa talossa nimeltä Torni. Reidar ja hänen assistenttinsa kuitenkin huomaavat, että dokumentin teko ei ole ihan niin helppoa kuin voisi luulla, sillä Oulussa asiat ovat muuttuneet, eikä menneisyys ole jättänyt nykypäivää rauhaan.

Toinen tarina keskittyy Tornin nuorisoon 80-luvulla sekä heidän keskinäisiin riitoihinsa ja ihmissuhteisiinsa. Kaksi tarinaa sulautuu toisiinsa, ja salaisuudet menneisyydestä paljastuvat Reidarille.

Kuvituksessa näkyy sama jako. Aapo Kukko huolehtii nykyhetkessä tapahtuvan osan kuvituksesta ja Niko-Petteri Niva joitain poikkeuksia lukuun ottamatta 80-luvun tapahtumista. Kukon tyyli sopii hyvin nykyaikaan, jossa tunnelma on raskaampi ja

melankolisempi, ja Nivan energinen piirrosjälki antaa nuorille punkkareille oikeanlaista asennetta. Ehkä yhtenäisyyden nimissä olisi voinut olla ksua pitää jako vieläkin tiukempana, sillä tyylit eroavat kuitenkin huomattavasti. Välillä on vaikea pysyä mukana aikakaudesta.

Kukko ja Niva olivat myös Oulun Ylioppilasteatterin Huojuva Torni -näytelmän näyttelijöitä, joten teksti ja tarina on heille hyvin tuttu!

Huojuva Torni ilmestyi mielenkiintoiseen aikaan. Kesällä käytiin keskustelua #punkstoo-ilmiön tiimoilta. Monet punk-fanit puhuivat häirinnän ja ahdistelun kokemuksistaan kotimaisessa skenessä. Huojuvassa Tornissa tämä on vahvasti esillä, mikä kertoo siitä, että asiasta on tiedetty luultavasti jo kauan. Järjestelmänvastaiset punkkaripojat eivät halua ”muijia Torniin”, ja vanha punkkari Jorma ”Räkä” on seksistinen, ahdisteleva skeneäijä, jonka toimille jopa Reidar ummistaa silmiään.

Huojuvassa Tornissa sukupolvet ja sukupuolet kohtaavat kon ikteissa. Näytetään, miten asiat eivät muutu niin paljoa kuin uskoisi, tai voisi toivoa. Huojuva Torni on hieno teos, joka on syntynyt kahden taitavan kuvittajan ja Tessa Astren ksun kirjoittamisen yhteistyöstä ja joka kertoo monitahoisesti vaikeasta aiheesta.

JANNE KUKKONEN: Voro 3 – Jumalten

Voron matkan päätös

AASA TIMONEN

Janne Kukkosen Voro-sarjakuvat ovat olleet kotimaisen fantasiasarjakuvan parhaimmistoa, elleivät jopa parhaita. Yksinkertaisesta lähtökohdasta kasvanut tarina on kasvanut isoihin mittasuhteisiin maailman kasvaessa, panosten noustessa ja nuoren Liljan joutuessa toinen toistaan vaarallisempiin tilanteisiin. Kolmas teos sitoo juonenpätkät ja teemat yhteen miellyttävällä tavalla.

Tulikiven armeijan tapahtumien jälkeen piru on todellakin merrassa. Liljan epäonnistunut yritys pysäyttää Paloheimon fanaatikkojen palvoma jumala Ithiel päättyi reissuun kalman kartanoihin, ja koko tunnettu maailma on sekasorron vallassa. Liljan mentori Seamus hankkii uusia liittolaisia Paloheimon katuvaisesta shamaanista ja prinssi Ivarista, ja Liljan on itse juonittava itsensä takaisin elävien kirjoihin, jotta hän voi pysäyttää Ithielin. Lilja huomaa kuitenkin pian olevansa keskellä jumalten välistä kahakkaa, jossa hänen kaltaisensa kuolevaiset ovat vain pelinappuloita laudalla.

Voro on aina vihjaillut paljon isompien kuvioiden olemassaolosta maailmassa, ja se oli yksi monista asioista, jotka saivat minut kiinnostumaan maailmasta. Tämä oli hieman arpapeliä narratiivisena

valintana. Vaikka suuremmasta ja myyttisemmästä jumalmaailmasta on nähty esimerkkejä aiemmin, on Voro pitänyt silti jalkansa maassa, ja tyyli on ollut maanläheistä.

Kukkonen kuitenkin onnistuu tässä, sillä jumalat eivät ole sen ihmeellisempiä kuin ihmiset tässä maailmassa. He ovat pikkumaisia, juonittelevia, perinpohjaisen viallisia olentoja jumissa omissa sykleissään, jotka eivät juuri säväytä jumalallisella viisaudellaan. Tunnelma muuttuu eeppisemmäksi ilman, että sarjan oma ilis muuttuu merkittävästi.

Voro-tyylistä epiikkaa riittää tässä yli 400-sivuisessa järkäleessä. Kenties jossain kohtaa tämän piti olla neljäosainen sarja, ja teoksesta voikin löytää selkeän kohdan, jossa jako kahteen kirjaan olisi tehty. Kärsiikö teos pituudesta? Ei mielestäni, sillä tahditus on yhä erinomaista. Tapahtumat ja hahmojen kohtalot ovat kautta linjan mielenkiintoisia. Samoin Kukkosen kynänjälki on terävöitynyt ennestään, ja erityisesti monet taistelut ja toimintatilanteet ovat täynnä hienoa liikkeen tuntua ja dynaamisuutta.

Luin eepoksen yhdeltä istumalta, koska taide, kirjoitus ja maailma imivät mukaansa tehokkaasti. Voro 3: Jumalten hauta on upeaa kotimaista sarjakuvaa, jonka maailmanvalloitus on jo alkanut, ja odotan innolla mitä Kukkonen tekee seuraavaksi. Tämän trilogian jälkeen olen mukana vaikka missä.

”Hymyilisit enemmän”

HANNELE RICHERT

Tampereella asuvan Jenna Oldénin esikoisteos Chaos Void on hyvin kiinnostavaa nykysarjakuvaa. Ennen oman kirjan julkaisemista Oldén on pitkään tehnyt sarjakuvaa verkkoon. Vuonna 2018 hänen Jeldenbloginsa valittiin vuoden sarjakuvablogiksi.

Verkkoympäristössä julkaiseminen on hionut tyylin omintakeiseksi. Teoksessa on tunnistettavasti kuvaa ja tekstiä, tarinakin, mutta kauniisti tussatut sivut on ikään kuin lyöty tehosekoittimeen rasterikalvojen, Kelan lomakkeiden ja suihkemaalien kanssa. Lopputulos on sitä mitä kirjan otsikko, ”kaaostyhjiö” lupaa: visuaalista huminaa tyhjän ja täpötäyden tilan sekoittuessa raivokkaasti toisiinsa.

Nuori, työtön ja masentunut päähenkilö kohtaa käärmeen, joka houkuttelee näkemään uudenlaisen ulospääsyn lamaannuksesta. Päähenkilön elämä ei tunnu rakentuvan tottelemisen kautta, vaikka niin häntä on opetettu ajattelemaan.

Symboliikalla ladattu tienristeys näyttää latteudessaan uhkaavalta. Arki todentuu pienissä esineissä: rutatuissa paperitolloissa ja lääkepurkeissa

sekä tietokoneruudun kesken jääneessä chatkeskustelussa.

Pian todellisuuden kalvo revitään ja päähenkilön paineet ja epätoivo muuntuvat katarttiseksi raivoksi. Kuvakerronta imeytyy sivulta toiselle, hajoaa ja tiivistyy jatkuvasti muotoaan muuttaen. Äkkiä ollaan arjen yläpuolella, maisemassa, kosmoksen rakenteessa.

Kerronta naulitaan toistuvasti vuoteen 2020. Vuosilukua leimaa maailmanlaajuinen poikkeustila, vaikkei sitä mainita ääneen. Pyytääkö käärme irrottautumaan koneellisesta yhteydestä, onko radikaalein teko olla välittömässä yhteydessä toiseen ihmiseen?

Kirjassa on paljon viitteitä ylikansalliseen sukupolvikokemukseen. Se on tehty kokonaan englanniksi, mikä sopii Oldénin kansainväliseen tyyliin. Päähenkilön olemus ja myös piirrostyyli muistuttavat Edith Hammarin Homo Line -teoksen hahmoa. Mukana on vaikutteita myös mangasta, nykytaiteesta ja käsitesarjakuvasta, jota esimerkiksi Jaakko Pallasvuo julkaisee Avocado Ibuprofen -nimikkeellä. Oldén kuuluu Kutikuti-sarjakuvakollektiiviin ja on muiden sarjakuviensa ja kuvitustensa perusteella myös kiinnostava värien käyttäjä.

Sua ei ole tehty kenenkään kylkiluusta

REETTA LAITINEN

Riina Tanskanen (s. 1998) on kerännyt Tympeillä tytöillään yleisöä Instagramin puolella jo hyvän tovin. Sivustolla on seuraajia yli 39 000 ja esikoisalbumin julkaisu sai vauhtia menestyksekkäästä mesenaattikampanjasta.

Tanskasen omaperäisen rujolla tyylillä piirretyt kuvat vetoavatkin ennen kaikkea instagramikäiseen kohdeyleisöön, postmillenniaaleihin ja z-sukupolveen. 1980-luvun alussa syntyneeseen lukijaan iskee päällimmäisenä tunteena voimaton epätoivo.

Vanhan, pettyneen feministin ikonista kylttiä lainatakseni: ”I can’t believe I still have to protest this shit!” Kaikki tyttösukupolvet joutuvat taistelemaan samat taistelut yhä uudestaan, eikä patriarkaatti hievahdakaan.

Pikkutytön huolettomuus karisee jo esimurrosiässä, kun sukupuoli muuttuu yksityisestä näkyväksi ja julkiseksi. Oma keho ei ole enää oma, vaan kaikkien kommentoitavissa ja kosketeltavissa. Samaan aikaan kasvavaa tyttöä alkavat hämmentää yhteiskunnan asettamat roolit ja odotukset käytöksen, ulkonäön ja seksuaalisuuden suhteen.

Tanskasen tympeät tytöt asettuvat samanlaiseen sarjakuvatyttöyden jatkumoon kuin vaikkapa Katja Tukiaisen Tyttöjen leikit (1997) tai Juliana Hyrrin Satakieli joka ei laulanut (2019). Väripalettikin on sama ”tyttömäinen” pinkin, violetin ja keltaisen sävyinen. Suurin vaikute on silti ollut ruotsalaisen Liv Strömquistin tuotanto, ja tässä piileekin Tympeiden tyttöjen suurin ongelma.

Lausumaton sarjakuvakritiikin sääntö on, että esikoistaiteilijoita kohdellaan hellävaraisemmin kuin asemansa vakiinnuttaneita. Uskon kuitenkin näkeväni Tanskaselta vielä paljon kiinnostavia ja älykkäitä sarjakuvia ja siksi toivon, että kritiikkini nähdään positiivisena parannusehdotuksena. Neuvoni Tanskaselle ovat: a) karsi, b) näytä, älä selitä. Liv Strömquist on tunnettu tyylistään, jossa valtava määrä informaatiota esitetään helposti omaksuttavasti ja humoristisesti. Myös Tanskanen on perehtynyt aiheisiinsa huolella. Yhdessä luvussa on saman verran asiaa kuin kokonaisessa Strömquistin albumissa. Tämä käy lukijalle raskaaksi jo alkumetreillä, etenkin kun kaikkiin teemoihin nivotaan ”jo muinaiset roomalaiset” -tyylinen taustatarina. Vastaavasti albumi on parhaimmillaan silloin, kun Tanskanen malttaa antaa tytöilleen tilaa, omaa ääntä ja toimintaa. Kun tympeät tytöt puhuvat, on maailman syytä heitä kuunnella!

Miksi emme enää rakastu?

MIIA VISTILÄ

Emme rakastu, koska emme rakasta. Emme rakasta, koska tällä aikakaudella muiden kuin itsensä rakastaminen tarkoittaa henkistä heikkoutta. Rakastaminen on arvostettua vain, jos saa vastaavasti rakkautta takaisin.

Muitakin syitä on. Liv Strömquist käy niitä läpi Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan -pam etissaan. Teos jatkaa tutulla tyylillä: argumentteihin haetaan pontta historiasta, myyteistä, mediasta ja yhteiskuntatieteellisestä tutkimuksesta.

Kirjasta löytyvät esimerkiksi pihtaava Sokrates, pettävälle rakastetulleen laulava Lovie Austin ja niin miesten kuin naistenkin kanssa välillä samaankin aikaan suhteileva Hilda Doolittle. Myyteistä ja tarinoista mukana ovat kukkaansa kasteleva Pikku Prinssi, Shiva-jumalan puolisoksi pääsevä rakkaudelleen uskollinen Parvati sekä autiolle saarelle hylätty kreikkalaisen mytologian Ariadne.

Kerronta on sarjakuvaksi erittäin tekstipohjaista, mikä tekee siitä välillä raskaan lukea. Vain huippukohdissa kuvat pääsevät keskiöön. Huumori on mustaa ja sarkastista.

Pääteesi on, että rakkaus on hullaannuttavaa, tuskallista ja autuaaksi tekevää, mystistä ja itsestä ulospäin suuntautuvaa. Se sopii huonosti kulttuuriin, joka korostaa rationaalisuutta, tuskan välttämistä ja mitattavan, itselle tulevan hyödyn tavoittelua. Emme halua rakastaa, koska rakkaus voi johtaa kärsimykseen. Haluaisimme vain tulla rakastetuiksi.

Rakkauden kulttuuri on muuttunut aikojen kuluessa. Strömquist kuvaa historiallisin esimerkein, miten 1800-luvulla arvostettu miehekkyys tarkoitti kykyä kokea ja ilmaista suuria tunteita, tehdä niihin perustuen sitovia päätöksiä ja pysyi toimissaan päätösten takana. 2000-luvulla taas arvostetaan suurista tunteista pidättäytymistä ja sitoumuksista vapaata elämää. Sukupuolten tasa-arvoa korostavana aikana arvostettua miehisyyttä jäljittelevät myös naiset, vaikka usein oikeasti haluaisivatkin kiinteän emotionaalisesti läheisen suhteen ja lapsia.

Sivujen reunoilta löytyy lähdeviitteitä ja selitysten lopusta pehmennyksiä: “Ehkä, ehkä.” Kirja kannustaa katsomaan ilmiötä useammasta näkökulmasta ja pohtimaan asioita itse.

Ennen vedenpaisumusta

VILLE HÄNNINEN

Ville Tietäväisen oma sarjakuvatuotanto pohjaa ajatukseen, että yhteiskunnalliset virtaukset ja ristiriidat voi ja kannattaa selittää yksilöiden tarinoiden kautta. Linnut ja meret (2003) kuvaa pari- ja henkilösuhdetasolla jännitteitä, jotka syntyivät Hongkongin 1990-luvun vallanvaihdosta Britanniasta Kiinalle. Espanjan tomaattiteollisuutta kuvaava Näkymättömät kädet (2011) näyttää tapaustutkimuksen tavoin, mitä globaalit luokkaerot ja riittämättömästi säännelty kapitalismi aiheuttavat käytännössä.

Harvennusta Tietäväinen ei ole kirjoittanut itse, vaan tarinan on nakuttanut Iiro Küttner. Sarjakuvaan on punottu tämän ajan kertomus: maailmanlopun uhkaa manaava maailma miettii, millaisella arkilla voisi pelastua.

Monista elokuvista (mm. Tuhlaajapoika, Isä meidän) tunnettu käsikirjoittaja Küttner on tehnyt Tietäväisen kanssa aiemmin kolme Puiden tarinoita -kuvakirjaa. Niitä luonnehtii poikkeava kapea formaatti, tiheä kerronta ja puiden näkökulmasta juontuva ekologinen eetos. Harvennuksesta piti tulla sarjan neljäs kirja, mutta kustantaja lopetti toimintansa, ja

Tietäväinen ja Küttner alkoivat hahmotella tarinasta pitkää sarjakuvaa. Sarjakuva tutkii klassista vedenpaisumusmyyttiä poikkeavasta näkökulmasta. Nooan tarinasta ei ole tiedetty kaikkea, minkä seemiläisten kielten professori Elke Greiss tahtoo todistaa ja lähtee tutkimusretkelle Turkissa sijaitsevalle Araratvuorelle. Sinne arkin sanotaan rantautuneen vedenpaisumuksen jälkeen.

Tietäväinen on käyttänyt Harvennuksessa rasvaliitua yhtenä välineenä. Sen vuoksi piirrokset ovat hiukan aiempaa rennompia. Pieni roso sopii myyttiseen, ihmiskunnan yhteisen unen kuvaukseen.

Myös kirjan dramaturgia etenee hallitusti niin kohtausten kuin yksittäisten sivujen tasolla. Tarina näyttää kiinnostavasti etenkin raamatullisten myyttien selvittämistä ja vuosituhansien takaista arkin rakentamista.

Nykyajan kuvauksesta en innostu. Yliopistolaitoksen hallinnollistumisen ja rahakeskeisyyden korostaminen perustuu tietysti havaittuun nykymaailman menoon, mutta on kerrottu yksioikoisesti ja loppua kohden vähän lapsekkaasti. Vakavasävyiseen kirjaan ei myöskään sovi loppuratkaisun yllätys, joka tuntuu lähinnä kioskisarjakuvamaiselta silmäniskulta sarjakuvan lukijalle.

Tunnettu ja tuntematon Tanner

HEIKKI JOKINEN

Osuustoimintamies ja sosialidemokraattinen poliitikko Väinö Tannerista (1881–1966) on aina ollut monta eri mielikuvaa. Syitä on useita: hänen pitkä poliittinen uransa, ajan jyrkät ristiriidat sisällissodasta kylmään sotaan, lapualaisten ja kommunistien kauhumaalailu sekä Tannerin jäyhä peräänantamattomuus.

Suomen poliittisiin suurmiehiin hän kuuluu itsestäänselvästi. Tanner oli mukana aina ensimmäisestä eduskunnasta 1907 ja maailman ensimmäisen sosialistisen pääministeri Tokoin senaatista 1917 sosialidemokraattisen puolueen puheenjohtajuuteen 1963 asti.

Mika Lietzén ryhtyi kunnianhimoiseen työhön sovittaessaan Tannerin elämän Taipumaton Tanner -kirjan 86 sarjakuvasivulle. Se vaatii tiukkoja valintoja.

Valinnat osuvat oleellisiin kohtiin, vaikka kaikkea oleellista ei mukaan saakaan. Albumi etenee kronologisesti työväenluokkaisesta lapsuudesta sekä heräämisestä osuustoimintaan ja sosialismiin ja käy läpi lapualaisten nousun, pääministeriyden sekä sotasyyllisyysoikeudenkäynnin.

Kuva Tannerista on kevyesti kiiltokuva, mutta ei pelkästään. Kerronta perustuu tosiasioihin, jos kohta siitä voisi debatoida, koittiko demokratia Mäntsälän kapinan kukistamisen jälkeen, kuten kirja antaa

ymmärtää. Työväenjärjestöjä lakkautettiin senkin jälkeen ja oikeuslaitos jakoi yhä poliittisia tuomioita.

Uran viimeiset vaiheet ohitetaan hienotunteisesti. Tannerin paluu politiikkaan 1950-luvulla oli yksi niistä asioista, jotka kiihdyttivät SDP:n hajoamista.

Teoksen kerronta etenee tasaisen varmasti ja luettavasti. Tannerin omat pohdinnat ja puheet ovat vahvasti esillä, mutta aina suhteessa muihin ja tilanteeseen. Tämä on oleellista: Tanner ei elänyt umpiossa, vaan osana suurta liikettä ja ajan tapahtumia.

Realistiset piirrokset ovat ammattitaitoista työtä. Tekstipaljous mahtuu mukaan, eikä kravattikaulaisten miesten määrä tapa kerrontaa. Viiva on selkeä ja kuvat keskittyvät ihmisiin. Kuvakoko on usein puolikuva tai puolilähikuva. Väritys pohjautuu punaisen eri sävyihin.

Ruutukoko on pieni, ehkä siksi, että asiaa on ollut mahdutettava paljon mukaan. Luvut avaavat vinjettikuvat ovat tyylikkäitä ja jaksottavat hyvin kerrontaa. Lukujen nimet ovat pääosin Tannerin omien muistelmateosten nimiä.

Kirjan lopusta selviävät Väinö Tannerin elämänkaari sekä kirjassa esiintyvien keskeisten henkilöiden pienoiselämäkerrat. Näistä voi kerrata sen, mitä on kenties unohtunut maamme historiasta.

Lietzénin teos on hyvä alkusysäys Tannerin elämään tutustumiselle. Vaativampaa kurssia kaipaavat voivat lukea Jaakko Paavolaisen piinallisen perusteellisen, neliosaisen Tanner-elämäkerran. Siinä on 2 096 sivua.

Kaksi Penttiä

HEIKKI JOKINEN

Kerran oli aika, jolloin lehdistön seuraama kohujulkkis ei ollut tosi-tv-sarjan esiintyjä tai rockmuusikko. Runoilija Pentti Saarikoski (1937–83) nousi nuorena julkisuuteen ja pysyi siellä koko ikänsä.

Julkisuus ei aina ollut mairittelevaa. Saarikosken tietoinen enfant terrible -rooli tarjosi helppoja maaleja: hänen alkoholinkäyttönsä, elämäntapansa ja provosoivat puheensa.

Komea työ runoilijana ja kääntäjänä tunnettiin ja tunnustettiin paremmin kulttuuria seuraavissa piireissä. Jo hänen kirjallisuuspalkintojensa lista on komea.

Jaana Suorsan Pena – runoilija ja kommunisti tiivistää Saarikosken elämän lyhyiksi episodeiksi. Suorsan huolella taustoittaman teoksen tärkeä lähde on Saarikosken kuusiosainen päiväkirjasarja.

Eteläisen Helsingin sivistyneistöperheeseen syntynyt Pentti Saarikoski osoitti lahjakkuutensa jo nuorena. Suorsa kuvaa hyvin sitä hullaannuttavaa tunnetta, jonka tämän oivaltaminen, arvostavan kaveripiirin löytyminen ja tunteen nostatus alkoholilla synnyttivät.

Kaikki oli mahdollista. Nenän pakinoissa Saarikoski ivasi yhteiskunnan tukipilareita kirkkoa ja armeijaa, elämäntavoillaan hän hylkäsi sovinnaisuudet.

Tämä kesti aikansa. Alkoholi, romaanin kirjoitta-

misen ylivoimaisuus ja avioelämän vaikeudet vaativat veronsa. Vajaa vuosi Prahassakaan ei auttanut.

Kirjan alussa ja lopussa Tjörnin saarelle Ruotsiin uuden puolison luo muuttanut Saarikoski pohtii mennyttä ja nykyistä. Hän näkee käsiensä tutinan ja muistaa olleensa kaunis poika. Nyt: Väinämöinen vailla kanteletta.

Jaana Suorsa onnistuu Saarikosken elämän saranakohtien kuvaamisessa. Lyhyet lyyriset tekstit luovat tunnelman ja inhimillisen tason tarinaan. Kerrontaa pystyy seuraamaan sekin, joka ei Saarikosken elämänkaarta tunne – jos sellaisia ylipäänsä on.

Kirjan nimessä mainittu Saarikosken kommunismikin on mukana. Se alkaa isäkapinasta ja muuttuu porvariston ärsyttämiseksi. Saarikoski oli varhainen sivistyneistötaustainen kommunisti, kaikille outo ilmiö aikanaan. 1970-luvulla tätä nähtiin jo enemmän.

Teos koostuu lähinnä yhden sivun kuvista. Niissä näkyy ja puhuu Saarikoski, muut ihmiset ovat sivummalla. Rasterin hiukan summittainen käyttö antaa kuviin jännitteisen sävyn.

Suorsa kertoi Tampere kuplii -tapahtumassa, että tulossa on toinenkin kirja, Lounaalla runoilijan kanssa Se koostuu Saarikosken päiväkirjojen ruoanlaitosta ja siinä yhteydessä kuullusta sekä ajatellusta.

Kirja kuvaa moneen suuntaan avautuvasti Saarikosken kahtalaisuutta. Kannessa näkyykin kaksi Penttiä: nuori ja vanha. Joka ei edes ollut kovin vanha, Saarikoski kuoli 45-vuotiaana.

JUBA: Naurava enkeli ja muita kauhutarinoita • Zum Teufel

Paha saa palkkansa

TITTA LINDSTRÖM

Jussi ”Juba” Tuomola on viime vuosina tehnyt rohkeita kokeiluja genre ktion parissa. Tuloksena ovat syntyneet lm noirille nyökkäävä Rocco Lamotta ja hurmeinen kostowestern Hurja Hilda.

Tällä kertaa Juba sukeltaa kauhun pariin. Eikä ihan minkälaiseen kauhuun tahansa, vaan Naurava enkeli ja muita kauhutarinoita on kunnianosoitus Suomessa 70-luvulla ilmestyneille kauhusarjakuvalehdille, joista nykyään varmasti parhaiten muistetaan Shokki. Tyypillistä näille sinänsä kirjaville tarinoille oli jonkinlaisen moraalisen opetuksen antava shokeeraava loppu.

Nauravan enkelin tarinoiden rakenne noudattaa enimmäkseen uskollisesti tätä totuttua kaavaa. Ahneus on Juban päähenkilöiden tyypillisin synti, ja ahneella todellakin on paskainen loppu. Paha saa siis palkkansa, joskin välillä Juba sekoittaa pakkaa – erityisesti tarinassa, jossa herttaisen pariskunnan hyväntahtoisuus osoittautuu valitettavasti vain ja ainoastaan sinisilmäisyydeksi.

Tämän Shokki-formaatin noudattaminen on albumille toisaalta kunniaksi, mutta se myös aiheuttaa albumin suurimmat ongelmat. Tarinat ovat lyhyitä,

ja siten loppuratkaisua ei pystytä rauhassa alustamaan ja myöhemmin lunastamaan, vaan suoraviivaiset tarinat loppuvat kuin seinään. Veriset lopputulokset eivät kuitenkaan ole niinkään shokeeraavia kuin ennalta arvattavia. Kirja olisi kenties hyötynyt muutaman tarinan karsimisesta ja siitä, että muita tarinoita olisi vastaavasti rakennettu hieman pidemmiksi.

Äkkiloput olivat toki läsnä jo vanhoissa tarinoissa, mutta niissä visuaalinen kerronta pelastaa paljon. Shokki-tarinat olivat nykylukijankin näkökulmasta upeasti kuvitettuja, ja niiden rikas visuaalinen maailma toi kauhun lukijan iholle tavalla, johon Sininen enkeli ei aivan kykene. Juban sympaattisen naivistinen piirustustyyli ei ole aivan parhaimmillaan kauhugenren synkeän tunnelman rakentamiseen.

Albumin paras tarina ”Kultaa ja hampaita” näyttää kuitenkin kiitettävällä tavalla hampaansa. Tarinan kostoteema on rakennettu huolella, ja päähenkilöiden kohtalo ei pääty veitsellä leikaten, vaan pikemminkin kiusoittelevan hitaasti. Tarinan lunastus toimii kaiken kaikkiaan hienosti.

Kokonaisuutena Naurava enkeli on mielenkiintoinen. Osa sarjakuvan viehätystä kun on kuitenkin se, että Juba ei ole mikään tyypillinen kauhupiirtäjä. Genrekokeilujen soisikin ehdottomasti jatkuvan myös tulevaisuudessa.

PAULI KALLIO & PENTTI OTSAMO: Kulmalan isännän kisahuuma

Pukki ja pandemia

REETTA LAITINEN

Pitkälle on Suomen jalkapallomaajoukkue pötkinyt ensimmäisen FC Palloseura -albumin ajoista (Nurmikenttien kutsu, 1998), jolloin oli ”iloinen yllätys, jos futarit pesevät edes Azerbaidzhanin”. Kulmalan isännän kisahuumat nousevat kattoon, kun tiensä EMkisoihin raivaavat sekä miesten, naisten että futsalmaajoukkue. Mitä nyt globaali pandemia tyhjentää katsomot ja siirtää suunnitelmia.

FC Palloseuran tuttujen henkilöiden tuoreimmat urheilulliset edesottamukset ovat ilmestyneet alun perin vuosina 2016 ja 2018–21 Ilta-Sanomissa ja Urheilulehdessä. Sivuille onkin tallentunut siivu ajasta, jolloin sekä suomalainen jalkapallo että koko maailma kokivat mullistuksia. Kesälle 2021 koronaviruksen takia siirtyneet EM-kisat eivät enää ehtineet kirjaan mukaan, mutta kisahuumaa koetaan kyllikseen karsintojen katsomoissa ja kotisohvilla.

Suurkisojen vastapainoksi FC Palloseura liikkuu alasarjan paikallistasolla. Ikuisesti vitosdivarissa potkiva joukkue alkaa olla jo ikämiesvaivainen.

Vieraspelin yleisömenestys on sentään vielä normaali – kuusi ihmistä ja koira. Mutta pallo pyörii, kunnes krematorion pilli viheltää!

Jalkapallon kaikkein suurimpien ja pienimpien kuvioiden yhdistelmä on lähtökohta, joka on pitänyt FC Palloseuran kiinnostavana eri tasoista lähteville lukijoille. Vaikka muutamat stripit vaativatkin korkeimman tason jalkapallotietämystä tai käsikirjoittaja Kallion kommentaarin tavaamista, pystyvät useimmat lukijat samastumaan maajoukkueen Teemu Pukki -huumaan tai pikkukuntien tekonurmilla polviaan teloviin veteraaniharrastajiin. Ja jokaisella suomalaisella toki on oma suosikkijoukkueensa Englannin Valioliigassa.

FC Palloseura on kokeneiden tekijöiden laadukasta sanoma- ja aikakauslehtisarjakuvaa, joka ei kenties tarjoa suuria yllätyksiä mutta on aina paikallaan. Siksi on valtava menetys, että julkaisijat ovat entisestään vähentyneet, kun Ilta-Sanomat ei tarjoa enää tilaa vaihtuville kotimaisille sarjoille. Suomalainen jalkapallo saattaa rientää eteenpäin, mutta suomalainen strippisarjakuva on vastaavasti vaarassa vierähtää alamäkeen.

Kaikki mitä olet halunnut tietää Disney-sarjakuvista

REIJO VALTA

Eräässä Viivi & Wagner -stripissä keskustellaan Walt Disneyn ahkeruudesta sarjakuva-alalla. ”Walt piirtää vain Aku Ankka -lehdessä julkaistut sarjakuvat, ei Taskukirjoja”, tietää Wagner. Suomalainen Ankkakansa tunnistaa tämän vitsiksi. Onkin sopivaa, että koko maailman Disney-sarjakuvajulkaisujen historia kirjoitetaan juuri Suomessa.

Viimeisten 30 vuoden aikana keskeinen suomalainen Ankka-tietouden lisääjä on ollut Timo Ronkainen. Ankistien Ankkalinnan Pamaukseen kirjoitetut artikkelit, Sanoman lukuisiin julkaisuihin tehdyn esipuheet ja viime vuosina julkaistut kirjat ovat antaneet tekijälle varman pohjan tarttua Disney-sarjakuvien historian tekemiseen. Tuoreen teoksen esipuheessa Ronkainen kertoo historian runkona olleen vuonna 2005 Aku Ankka -lehteen kirjoitetun kuusiosaisen artikkelisarjan ”Disney-sarjakuva 75 vuotta”. Liki 400-sivuiseen teokseen artikkelisarjaa on laajennettu monin eri tavoin.

Pienikokoinen meijereissä ja maitokaupoissa jaettu Mickey Mouse Magazine muuttui vuonna 1935 isokokoiseksi lastenlehdeksi. Oikealla sen ensimmäinen numero, jonka kannen lienee piirtänyt John Stanley. Ylinnä näyte tuntemattoman piirtäjän vaudeville-henkisestä sarjakuvasta e Fun Book Frolics with Mickey as ”Mouster of Ceremonies” samaisesta ykkösnumerosta.

Walt Disneyn tuottamien animaatioiden rinnalle alettiin jo varhain kysellä sanomalehtiin sopivia sarjakuvia. Disney ymmärsi hyvin kaikenlaisten oheistuotteiden merkityksen, mutta aika ei tuntunut riittävän kaikkeen. Disney ja Ub Iwerks saivat ensimmäiset stripit valmiiksi marraskuussa 1929, ja

ne julkaistiin seuraavan vuoden tammikuussa parissa amerikkalaisessa lehdessä. Disney oli lopettanut piirtämisen jo vuonna 1926, ja hän ei juurikaan nähnyt sarjakuvaa tulevaisuuden alana. Ronkainen näkee ensimmäisen tarinan poukkoilevassa juonessa tekijöiden riitautumisen ja eri suuntiin vetämisen.

Sanomalehtistripit levisivät ympäri maailman ällistyttävän nopeasti. Tässä näkyi yhdysvaltalaisten tehokkaaksi kehittämä markkinointikoneisto.

Kaikkien sarjakuvien laittaminen Walt Disneyn nimiin ei ollut hänen oma ideansa, vaikka animaatiot hän kernaasti otti kokonaan omiin nimiinsä. Disney oli ehdottanut oikeiden tekijöiden merkitsemistä sarjakuviin, mutta levittäjä King Features kielsi sen jyrkästi. Se kun aiheuttaisi lukijoissa hämmennystä.

Sarjakuvalehtien myötä Disney-sarjakuvista kasvoi muutamissa vuosikymmenissä iso kansainvälinen business. Paikalliset lisensoidut tekijät painottivat hieman eri asioita, mutta kaikki tunnistaa helposti samaksi perheeksi, ehkä egyptiläisten ja jugoslaavien tekemiä sarjakuvia lukuun ottamatta. Ronkaisen teksti on nautittavaa luettavaa. Usein hän ikään kuin zoomaa yksittäiseen tarinaan tai ruutuihin, jotka kertovat paljon kokonaisuuden kannalta. Anekdootteja ei viljellä, vaan asiat on pyritty tarkistamaan viimeistä yksityiskohtaa myöten. Näiden kansien välissä on kaikki oleellinen ja vähän enemmänkin.

Sattuu ja tapahtuu, lopuksi sattuu leukaan

VILLE HÄNNINEN

Ranskankielisen viihdesarjakuvan kultakauden sarjoja on käännetty niinkin läpikotaisin, että jokainen uusi tulokas on ilouutinen. Tai uusi ja uusi, belgialaisen André Franquinin (1924–1997) tuotannon olennaisimmat työt (Piko ja Fantasio, Niilo Pielinen, Mustat sivut) ovat aktiivisille sarjakuvan lukijoille tuttuja.

Näiden rinnalla Heiska ja Heta (ranskaksi Modeste et Pompon) on kuitenkin vain kuriositeetti. Journal de Tintinissa Franquinin tekemänä 1955–59 ilmestynyt ja myöhemmin muun muassa Dino Attanasion piirtämä sarjakuva tuntuu ensimmäisinä vuosinaan lähinnä alkusoitolta Niilo Pieliselle. Mestarin tyyli oli jo vakiintunut. Hetassa ja Heiskassa hän ei vielä saavuttanut myöhempien vuosien lentoa, luomisenergia keskittyi Pikoon ja Fantasioon. Franquin piirsi joka jakson, mutta käsikirjoittajat vaihtelivat. Ammattilaisia kuten Réne Goscinnyä, Gregiä ja Peyoa ei tietenkään käy moittiminen: he hallitsivat dramaturgian ja loppuvitsit. Juuri vertailu Niilo Pieliseen kuitenkin osoittaa, miksi jostain sar-

jasta tulee klassikko ja toisesta ei.

Journal de Spiroun päätoimittajan Yvan Delporten ideasta vuonna 1957 syntyneen Niilo Pielisen slapstickin kuninkuusluokkaan kohonnut komiikka ja rubegoldbergmainen absurdismi on selvästi pääasiassa yhden ihmisen hengentuotetta, elävää ja kehittyvää. Sen maailmassa on erityisiä piirteitä. Sen kerronta muistuttaa raiteiltaan menneen junan liikeratojen maalaamista jättimäiselle kankaalle –vaikka yksisivuiset julkaistiinkin tavallisen kokoisessa lehdessä. Yksityiskohtaisuuden ja tiivistämisen ihmeellistä taidetta.

Heiska ja Heta oli tekijöilleen enemmän toimistotyö. Toki merkilliset vempaimet, hulluksi yltyvä naapurisota ja yleinen sekoilu miellyttävät silmää Franquinin piirtäminä. Heiska ja Heta on myös näkyvää viisikymmenlukulaista ajankuvaa: nuoria miehiä puku päällä, lapsia intiaanileikeissä, tyylikkäitä matalajalkaisia tuoleja ja muhkeita televisio- ja radioapparaatteja katselee mielikseen.

Albumi on osa Egmontin uutta BD-sarjaa. Tänä vuonna on jo ilmestynyt tai ilmestyvä Yoko Tsuno –Ajan pyörre, Sammy – Ikämiehiä ja robotteja ja Bruno Brazil – Black Program

Kaunistelematonta metsäfilosofiaa

HANNELE RICHERT

Jarkko Vehniäisen luoma Kamala luonto -sarja nousi laajempaan tietoisuuteen aikanaan ilmaisjakelulehti Metron tulokkaana vuonna 2008. Nykyisin sitä julkaistaan kymmenissä lehdissä, julkaisuketjun alkulenkkinä arvovaltainen Helsingin Sanomat. 2000-luvun alkupuolella Vehniäinen tunnettiin myös legendaariseen nuortenlehti Suosikkiin piirtämästään Julkimot-sarjakuvasta ja julkkiskarikatyyreistä.

Tuorein Kamala luonto -julkaisu on jo viides kokoelma sunnuntaistrippejä. Sen metsäneläinhahmot käsittelevät inhimillisiä olemassaolon kysymyksiä lajilleen tyypillisten ominaisuuksien kautta. Eniten äänessä ovat päähenkilöiksi muodostuneet ilves ja kärppä. Peruasetelmassa ne istuvat puunrungolla pohtien kaiken merkitystä milloin kuluneen päivän, milloin koko eletyn elämän mittakaavassa.

Hahmojen inhimillistys tyssää usein äkisti, kun petoeläin ratkaisee tilanteen hotkaisemalla pienempiään suuhunsa. Tämä vitsi toimii vuodesta toiseen.

Morbidi slapstick on metsäneläinten suorittamana astetta perustellumpaa kuin monessa muussa kohellussarjakuvassa, koska niin kamala luonto pohjimmiltaan on. Voihan moisen menon toki nähdä kuvastavan ihmiselämääkin, ainakin symbolisesti.

Vuodesta 2016 Vehniäisen käsikirjoittajaparina toiminut Marja Lappalainen on tuonut lisää vaihtelua sekä tarinoihin että hahmogalleriaan. Majava piiloutuu ahdistuneena patopesäänsä, jänis yrittää luennoida elämästä lajitovereilleen toistuvasti epäonnistuen. Kettu roiskii menemään katuen vasta jälkeenpäin ja tietysti viekastelee ja jekuttaa muita eläimiä.

Kerronnan fokus vaihtuu eläimestä toiseen eri stripeissä. Myös kerrontatavat vaihtelevat lähestulkoon sanattomasta kuvilla kertomisesta tekstipainotteiseen, ulkopuoliseen kertojanääneen. Ruutujaoissa ja kuvakulmissakin on ilahduttavasti variaatiota, ja välillä eläimet asettuvat pastissiksi maalaustaiteen klassikoista. Silti sarjan huumori ja tyyli säilyvät tunnistettavina. Se on tuttu ja turvallinen eli onnistuu jatkuvan käyttösarjakuvan tehtävässä: on yhtä aikaa sekä aina samanlainen että yllättävä.

”Sinne puuttui pursinensa, venehinensä väsähtyi”

ONNI MUSTONEN

Kristian Huitulan (s. 1973) Sarjakuva-Kalevala on kunnianhimoisen työsaran päätös. Viime vuosituhannen puolella kahtena erillisenä albumina julkaistu kirja sovittaa sarjakuvamuotoon kaikki kansalliseepoksemme laulut. Juonesta tässä arvostelussa tuskin kannattaa sanoa sen enemmän, sillä SarjakuvaKalevala noudattaa orjallisesti Lönnrotin kokoamaa alkuperäisversiota.

Visuaalisesti Huitulan sarjakuva on näyttävä. Komea mustavalkoinen piirustusjälki tuo yhtäältä tunnelmaltaan mieleen jylhät puupiirrokset. Toisaalta hahmojen dynaamiset asennot ovat tuttuja Amerikan-mallisista toimintasarjakuvista. Valitettavasti jälkimmäisestä traditiosta mukaan ovat myös tarttuneet mallinmuotoiset naishahmot, joiden rinnat sojottavat sellaisissa kulmissa, että varomattomampi lukija saattaa puhkaista silmänsä.

Ehkä Kalevala myyttisenä tekstinä on houkutellut Huittisen kuvaamaan hahmot herooisina patsaina, mutta useat Kalevalan runoista kritisoivat sen tyyp-

pistä maskuliinisuutta, jota nykyään kuvailisimme toksiseksi. Ansiokseen Huitula ei peittele Kalevalan protofeministisiä piirteitä, mutta tässä kontekstissa se, että Aino ennen itsemurhaansa paljastaa vielä kertaalleen torpedotissinsä lukijan iloksi, tuntuu auttamattoman tunkkaiselta jäänteeltä muinaisemmalta ajalta.

Jonkinlainen vanhanaikaisuus onkin SarjakuvaKalevalan suurin ongelma. Viimeisten vuosikymmenien aikana olemme nähneet lukuisia erilaisia Kalevala-aiheisia sarjakuvia, eikä Sarjakuva-Kalevala tunnu löytävän paikkaansa niiden rinnalla. Siinä, missä esimerkiksi Petri Hiltusen Väinämöinen-stripit toivat Kalevalan tarut nykyaikaan ja Sami Makkosen kirjat ammensivat runojen kosmisesta psykedeliasta, Sarjakuva-Kalevala on Kalevala sellaisena, kuin kollektiivinen mielikuvituksemme on sen tottunut mieltämään.

Sarjakuva-Kalevala on komea sarjakuvaversio Kalevalasta, mutta siinä kaikki. Rautakauteen sijoittuvaa fantasiaseikkailua tai kuvitettua Kalevalaa kaipaavalle se saattaa olla tarpeeksi. Uutta näkökulmaa kansalliseepokseen etsivä joutuu kuitenkin hakemaan sitä jostain muualta.

“Te ootte ihan tyhmiä, ei tässä kukaan voita”

Otsikon “Limingan ihme” viittaa vuoden 1918 sisäl lissodan paikalliseen tositapahtumaan, jossa puna kaarti ja suojeluskunnat sopivat aselevon ja piilotti vat yhteistuumin aseensa. Pohjoissuomalaista sota historiaa on elävöitetty kirjailija-ohjaaja meen näytelmässä, josta Limingan taidekoulun sar jakuvalinjalaiset ovat muokanneet yhteisen sarjaku vakirjan.

Hurmeen elävä ja opettavainen teksti jatkuu läpi kirjan vaihtuvien opiskelijoiden kuvittamana. Hah mot on toteutettu eläinhahmoilla, mikä on aivan toi miva ratkaisu. Yhdessä sovitusta hahmosuunnittelusta olen havaitsevinani Disney-vaikutteita.

Historialliset tapahtumat ovat kiehtovia. Limingan kansanopistokin oli tuolloin jo olemassa, ja kirjan lisätietoihin on jopa kaivettu tietoja tuon aikaisista vuosikertomuksista ja muualta. Näytelmän/kirjan tapahtumat ovat sinänsä ktiivisillä hahmoilla toteutettuja, ja metsän karhukin osaa puhua.

Hurmeen sanaseppoilu ja losofointi ohjaavat tarinaa, mutta kuvittajat ovat päässeet tekemään vuoroillaan hyvinkin kokeilevia sovituksia. Esimerkiksi Paavo Kauppisen, Kevin Kuparin, Aliisa Lammen,

kerronnat voi mai-

Kirja sisältää paljon vahvoja tunnelmia, vaikka jälki onkin hieman epätasaista. Käytetyt tekniikat ja värimaailmat vaihtelevat paljon, jokainen on saanut tehdä niissä omat vapaat valintansa. Tämä lienee taideopetuksessa hyvä ratkaisu, vaikka se tuo tarinaan

Myös huumoria on uskallettu käyttää. Tekstauksen laatu hieman töksähtää monissa tarinoissa, on esimerkiksi käytetty valmisfontteja, jotka eivät aivan tunnu kuuluvan yhteen kuvan kanssa.

Myös kaksi sarjakuvalinjan opettajaa on nimetty kuvittajien joukkoon. Tekijät ovat, jo mainittujen liKai Erkkilä, Jarkko Harakka, Anniina Heikkilä, Vilma Indrén, Mikko Jylhä, Paavo Kauppinen, Luukas Kemppainen, Aki Käkelä, Sami Mattila, Mauri Miettinen, Emilia Nurminen , Anna Oikarinen , J. Pesonen , Perttu Vehviläinen ja Seela Viinikanoja. Limingan taidekoulussa on opiskellut ja opettanut useita merkittäviä suomalaisia sarjakuvantekijöitä. Sarjakuvantekijät ry myönsi sarjakuvalinjalle Sarjakuvanteko-palkinnon viime keväänä. Linja tekee vuosittain erilaisilla teemoilla antologioita, joista muodostuu Lisko-klassikot-sarja.

TEKSTI Otso Höglund

Pienet lehdet

Lähetä pienlehtesi tai omakustannealbumisi arvioitavaksi Sarjainfoon! Osoite on Otso Höglund c/o Tilitoveri, Tammelan puistokatu 30–32 C 48, 33100 Tampere.

Vaihtoehtoisesti voit lähettää linkin nettisarjakuvaan osoitteeseen otso.hoglund@sarjakuvaseura.fi.

tisissa kuin ystävyyssuhteissakin. Zinen piirrostyyli on lähimpänä muista yhteyksistä ja julkaisuista tuttua Valvetta.

Hot girl summer on kollaasitekniikalla muinaisten, erityisesti tytöille suunnattujen sarjakuvien ruutuja ja hahmoja leikkelemällä ja niitä omilla teksteillä uusiin konteksteihin sijoitellen kasattu A6-koon pikkuzine. Näistä henkilökohtaisista oivalluksista lähtevistä voimaantumishenkisistä huomioista voi johtaa vaikkapa hyvinvointineuvoja. Kokonaisuutenakin Dream House Art Letterin eräs teemallinen esitystapa on yksityisen kokemuksen jalostaminen kohti yleispätevyyttä.

Sarjakuvien lisäksi kirje sisältää myös itse täytettävän toivelistan sekä pienen uniikkiteoksen.

Valve ei sarjakuvan peruskuluttajajantterin odotuksille kumartele, vaan tekee jälleen aivan omannäköistään projektia. Se toisaalta elvyttää zinekulttuuria, toisaalta vie sitä uusiin aihepiireihin ja varmaankin siten myös uusille yleisöille.

Dream house art letter #7 – Hot girl summer Emmi Valve facebook.com/dreamhouseartletter Emmi Valveen joka toinen kuukausi ilmestyvä, tilausten perusteella postitse toimitettava englanninkielinen taidepakkaus on ehtinyt seitsemänteen numeroonsa. Kohderyhmälähtöisen konseptin paketista toiseen vaihtelevassa sisällössä korostuvat ainakin tällä kertaa self help- ja self care -aihepiirit. Käsillä oleva seitsemäs kirje sisältää kolme zinemuotoista julkaisua.

Värillinen Tired kertoo uupumuksen olosta ja niistä konkreettisista keinoista, joilla voi ylipääsemättömän kiireen tuntua vähentää. Sarjakuva on osittain perinteisiä perunanenäpallopäähahmoja tai chibejä lähentyvällä visuaalisella ilmaisulla toteutettu. Siten se korostaa lamaavan väsymyksen armoilla koettua lapsenomaista avuttomuutta. Mustavalkoinen My relationship manifesto on eräänlainen kuvitettu muistilista asioista, joita kannattaa huomioida niin romant-

Kaukaa haettua

Eri tekijöitä

issuu.com/kaukaahaettua/docs/kaukaa_haettua Graa sen suunnittelun opiskelijoiden antologia tarjoaa monenlaista lähestymistä sarjakuvailmaisuun. Tero Vision sinänsä oivallinen, surrealismia hönki-

vä kansi antaisi odottaa sisällön sivuavan ainakin osittain sci - ja kauhugenrejä, mutta useimmat tekijät ovat käyttäneet aivan muita asioita lähtökohtina käsikirjoituksissaan.

Kuten tekijöiden taustasta voi arvata, on visuaaliseen ilmaisuun satsattu huolella. Markku Yli-Erkkilän humoristisesti supersankareita jalustaltaan pudottava “Yksiruutuiset” on piirretty tietokoneavusteisesti viimeisen päälle alkuperäishahmoja toistaen. Anniina Enqvistin (“Metsä”) ja Iiris Mäkisen (“Kissanpäivät”) piirroksissa eläimet esitetään eriasteisen naturalistisesti. Jemina Siltalan (“Lost weird beings”) vauhdikas kuvailmaisu nojaa voimakkaiden perusvärien enimmäkseen yhtenäisiin pintoihin, kuten myös Anne Vaarala (“Pennin venytys”), Enni Kurikka (“Karvanlähtöaika”) sekä Victoria Parra (“Hullu kissanainen”).

Pauliina Toivonen höystää punaisella harmaasävystrippinsä, joissa tasapaksulla ja suurikokoisella kirjasimella huutavien ihmis- ja eläinhahmojen roolit on käännetty nurinpäin. Kati Lehtonen käyttää kevyissä, visuaaliselta ilmaisultaan tyylikkään viimeistellyissä arkitarinoissaan hillittyjä yksittäisen lisävärin vivahteita. Jonna Viljasen (“Perhe-elämää”) selkeäviivainen, jokapäiväisistä kotipiirin tapahtumista ponnistava sarjakuva sisältää vain muutamaa kitsaasti annosteltua tehosteväriä.

Sara Rocco on piirtänyt melko stereotyyppisen, yleissävyltään vaaleanpunaisen yksisarviskuvan, joka lähemmin tarkasteltuna ei olekaan niin tyypillinen. Kokoelman nimitarinan on laatinut Anu-Riikka

Lampinen . Hänen luomuksensa pehmeät värit ja voimakkaasti tyylitellyt hahmot tuovat mieleen monet lastenkirjakuvitukset. Pikimusta valmisfontti tosin hyppää silmille tästä muutoin herkänoloisesta ympäristöstä. Yleisemminkin kunkin omaan ilmaisuun sopivan kirjasintyypin valintaan voisi kiinnittää enemmän huomiota tulevaisuudessa.

Käsikirjoitusten osalta panostukset ovat usein vaatimattomampia. Monen olisi kannattanut hieman työstää alkuperäistä ideaansa, sillä toisinaan lopputulos jää jokseenkin suoraviivaiseksi ja ennalta-arvattavaksi. Kuitenkin esimerkiksi Tero Vision (“Kohtaaminen kuilussa”) harkitun groteskia, tietyiltä osin naivististakin kuvailmaisua selkeine käsintekstauksineen tukee onnistunut tarina ja Anne Vaaralan sinänsä yksinkertaiseen juoneen pohjaava kuvakerronta toimii koko kolmen sivun mitan.

Karelian test kitchen Toni Timonen mangadraft.com/reader/ karelian-test-kitchen/386076

Informatiivinen verkkosarjakuva Karelian test kitchen sisältää painavaa asiaa karjalaisten ja Karjalan historiasta suhteessa Suomeen ja Venäjään sekä näiden hallinnollisten kokonaisuuksien edeltäjiin. Tarina alkaa skandinaavisista saagoista, joissa karjalaiset on ensimmäistä kertaa mainittu kirjallisessa lähteessä. Ruokakulttuuri on tärkeässä osassa, joten teoksen lopussa onkin muutama karjalaiseen keittiöön perustuva resepti.

Piirrostyyli on lähinnä luonnosmainen, käytetty spektri enimmäkseen murrettuja perusvärejä. Osa sivuista sisältää turhan runsaasti tekstilaatikoita, pääosin kuitenkin tasapainoisesti myös visuaalista kerrontaa. Parhaimmillaan kuvaelementit tu-

kevat ja laajentavat sanallisen datan sisältöä, vaikkakin sarjakuvailmaisun eri mahdollisuuksia Toni Timonen ei kovin paljoa hyödynnä. Pikemminkin kyseessä on sarjakuvan muotoon koostettu valistava tietoisku, jonka ansiot ovat muualla.

Melko jäykkä tietokonefontti sopii yllättävän hyvin tämänkaltaiseen esitystapaan, jossa tavoitellaan selkeyttä. Lisäksi tekstiä on sikäli paljon, että käsinkirjoittaminen olisi saattanut viedä suhteettoman paljon aikaa.

Timonen käsittelee karjalaisuutta pääosin kielellisenä ja kulttuurisena, ei niinkään kansallisena identiteettinä. Suomalaisuus näyttäytyy usein alistavana ja tukahduttavana, toisaalta myös karjalaisia perinteitä omivana.

Teos valottaa mielenkiintoisella tavalla sellaista historiaa, joka jää varjoon ja jota sivutaan vain pinnallisesti valtaväestön oppikirjoissa.

Sarjakuvaseura 50 vuotta

Sarjakuvaseuran edustajia Grafian jäsentilaisuudessa vuonna 1973. Vasemmalta Osmo Jokinen, Heikki Kaukoranta, Ilpo Hakasalo ja Jukka Rislakki.

Kuva: Heikki Kaukorannan arkisto

Puupäähatun saivat vuonna 1980 Lars ja Tove Jansson Muumisarjakuvasta. Vasemmalla Timo Reenpää.

Kuva: Pentti Nuortimo

Helsingin sarjakuvafestivaaleilla vuonna 1989

Ari Koskinen, Jukka Rissanen ja Mikko Lahti.

Kuva: Pentti Nuortimo

Jelle Hugaerts ja Kalle Hakkola vastaanottivat kaupunkikulttuurin palkinnon

Sarjakuvakeskukselle vuonna 2009.

Kuva: Sarjakuvakeskuksen arkisto

Heikki Paakkanen vedostamassa katujyrällä sarjakuvafestivaaleilla vuonna 2011.

Kuva: Henry Söderlund

Hauskaa mutta raskasta -historiikki

Juhlavuoden kunniaksi on ilmestynyt toimittaja

Satu Jaatisen kirjoittama seuran historiikki

Hauskaa mutta raskasta – Suomen sarjakuvaseura 1971–2021, joka on myynnissä 25 euron hintaan Sarjakuvakeskuksella (Porthaninkatu 9, 00530 Helsinki) ja 30 euron hintaan verkkokaupassa osoitteessa sarjakuvakeskus.fi (sisältää postituksen).

Pehmeäkantinen, 136 sivua neliväripainatuksella

Koko 210 x 280 mm

ISBN 978-952-5972-25-2

Juhlaseminaari pidetään tiistaina 23.11.2021 klo 13–20

Kirjan talolla Helsingissä. Ennakkoilmoittautuminen 15.11. mennessä maksamalla osallistumismaksu Sarjakuvakeskuksen verkkokaupan kautta.

Lisätietoa seuraavalla sivulla.

Tea Taurianen maalaa ikkunaa

Sarjakuvakeskuksella vuonna 2017.

Kuva: Aino Sutisen arkisto

Suomen sarjakuvaseura

Sarjakuvaseura 5O vuotta -juhlaseminaari 23.11. Vuonna 2021 vietetään sarjakuvaseuran 50-vuotisjuhlavuotta. Lisäksi on ilmestynyt toimittaja Satu Jaatisen kirjoittama seuran historiikki Hauskaa mutta raskasta. Se on myynnissä 25 euron hintaan.

Kuvitus: Petteri Tikkanen.

Festivaalituotteita kaupassa

Tue Helsingin sarjakuvafestivaaleja ostamalla festivaalituotteita jo nyt! Vuoden 2021 festivaalipaitoja ja kasseja voit ostaa Sarjakuvakeskuksen verkkokaupasta sekä paikan päältä Sarjakuvakeskukselta. Saatavilla myös aiempien vuosien paitoja. Lisätietoja: sarjakuvafestivaalit.fi/ festivaalikauppa

Juhlaseminaari pidetään tiistaina 23.11.2021 klo 13–20 Kirjan talolla Helsingissä (Kirjatyöntekijänkatu 10). Ohjelmassa on mm. sarjakuvaseuran 50-vuotishistoriikki, esitelmä Puupäähatun historiasta, eri aikojen aktiivien paneelikeskusteluja sarjakuvaseuran vaiheista ja livekuvitusta. Ohjelma pidetään klo 13–18, cocktail-tilaisuus 18-20. Ilmoittautuminen ennakkoon 15.11. maksamalla osallistumismaksu Sarjakuvakeskuksen verkkokaupan kautta osoitteessa sarjakuvakeskus.mycashflow.fi/ Hinta 30 euroa, sisältää oman historiikin. 13.–14.11. järjestetään Helsingin sarjakuvafestivaalit Kaapelitehtaalla, kokoontumisrajoitusten sallimissa puitteissa. Tapahtumaan on vapaa pääsy, lisätietoa sarjakuvafestivaalit.fi

Festivaalipaita 2O21

30€ postitettuna, 25€ nouto Sarjakuvakeskukselta.

Festivaalikassi 2O21 20€ postitettuna, 15€ nouto Sarjakuvakeskukselta.

Seuran toiminta

Seuran tarkoitus on lisätä sarjakuvan arvostusta, tuntemusta ja asemaa. Toimintoja ovat muun muassa Sarjainfo-lehti, vuosittain jaettava Puupäähattu-palkinto sekä Helsingin sarjakuvafestivaalit syyskuussa. Toukokuussa 2008 perustettiin Helsinkiin Sarjakuvakeskus, jossa on monipuolista sarjakuvaopetusta, Galleria Sarjakuvakeskus ja seuran toimisto. Sarjakuvakeskuksen kautta sarjakuvaseuran toiminta on kasvanut aktiiviseksi ja monipuoliseksi. Sarjakuvaseura järjestää erilaisia tapahtumia ja myös kansainvälistä residenssitoimintaa taiteilijoille.

Jäsenedut 2o21

Asema Kustannus tarjoaa seuran jäsenkorttia näyttämällä Helsingin sarjakuvafestivaaleilla kolme albumia kahden hinnalla.

Otavan Kirjakauppa (Uudenmaankatu 10, Helsinki) antaa alennusta -30 % normaalihinnoista myymälässä.

Sarjakuvien erikoisliike Kulku-Katin Pojassa (Läntinen Brahenkatu 12, Helsinki) saat kortilla -10 % tuotteista.

Kirjakauppaketju Rosebud tarjoaa alennusta -10% kirjakaupoissa sekä verkkokaupassa.

Sarjakuvakeskuksen kursseista on jäsenille kurssikohtainen alennushinta.

SÄRÖ RY Sarjakuvaseuran jäsenenä voit hakea Särö-kulttuuriyhdistyksen ylläpitämään Oder-residenssiin Saksassa.

Taidetarvikeliike Snow White (Hämeentie 2 M, Helsinki), -15 % taidetarvikkeista (ei kehyksistä tai kehystyksestä).

Taidetarvikeliike Tempera (Uudenmaankatu 16, Helsinki) tarjoaa alennuksia ostoksista liikkeessä: -10–15–20 % riippuen tuotteesta.

Turun Sarjakuvakauppa tarjoaa -10 % tuotteista Turun ja Oulun myymälöissä sekä verkkokaupassa. Syötä alennuskoodiksi SSS ja jäsenkorttisi numero yhteen kirjoitettuna.

SARJAKUVABLOGIT.COM Suomen sarjakuvaseuran ylläpitämälle blogisivulle voi seuran jäsenenä luoda oman sarjakuvablogin.

Hallitus ja työntekijät

Puheenjohtajana toimii Reetta Laitinen. Hallituksen jäsenet ovat Ainur Elmgren, Vesa Kataisto, Ville Manninen, Heta Nääs, Jaakko Seppänen, Arvi Tammi, Sara Valta ja varajäseninä Reine Palmqvist ja Rami Rautkorpi. Sihteerinä jatkaa Pauli Ruonala.

Seuran työntekijöitä ovat Utu Förbom (toiminnanjohtaja), Maura Manninen (tuottaja), Anna Neva (opetusvastaava), Lauri Pulkkinen (opetusvastaava), Aino Sutinen (päätoimittaja) ja Kati Vuopala (tuottaja, graa kko). Sähköpostit ovat muotoa etunimi. sukunimi@sarjakuvaseura. .

LEHTIARKISTO 1972–2o18

Lue vanhoja Sarjainfoja ilmaiseksi. Vuosien 1972–2012 arkisto on osoitteessa sarjakuvaseura.fi ja vuosien 2013–18 lehdet osoitteessa issuu.com/sarjakuvakeskus.

Liittymällä seuran jäseneksi saat Sarjainfon kotiisi neljästi vuodessa sekä jäsenkortin etuineen. Jäsenmaksu vuodelle 2o21 35 €/vuosi, alle 18-vuotiailta 3o € Lisätiedot ja tilaukset: sarjakuvaseura.fi

Suomen sarjakuvaseura somessa: facebook.com/sarjakuvaseura twitter.com/sarjakuvaseura facebook.com/sarjainfo