Sarjainfo #193 4/2021 by Suomen sarjakuvaseura ry

Irtonumero: 9 €

356496

701939

50-vuotiasta sarjakuvaseuraa onnittelevat:

#193 4•2021

ISSN 0356-4967 Suomen sarjakuvaseura, Porthaninkatu 9, 00530 Helsinki

JYRKI VAINIO • TEEMA: PILAPIIRROKSET

JYRKI VAINIO TEEMA: PILAPIIRROKSET

SARJAKUVAKESKUKSEN

T AtI S E2To K2U 2U – L U2MOI S2E 3T J ä AsJ eA N n KeOdH u Kuva: Solja Järvenpää

Kuva: Aino Sutinen

Ilmoittaudu kevään 2022 kursseille! Kursseja lapsille, nuorille ja aikuisille. Ilmoittaudu mukaan verkkokaupan kautta perjantaina 3.12. klo 12 alkaen!

Asema Kustannus tarjoaa seuran jäsenkorttia

näyttämällä Helsingin sarjakuvafestivaaleilla kolme albumia kahden hinnalla.

Otavan Kirjakauppa (Uudenmaankatu 10,

Helsinki) antaa alennusta -30 % normaalihinnoista myymälässä. Sarjakuvien erikoisliike Kulku-Katin Pojassa (Läntinen Brahenkatu 12, Helsinki) saat

Verkkokauppamme on osoitteessa: sarjakuvakeskus.mycashflow.fi

kortilla -10 % tuotteista.

Kirjakauppaketju Rosebud tarjoaa alennusta -10% kirjakaupoissa sekä verkkokaupassa.

Koronatilanne otetaan huomioon viranomaisten suositusten mukaisesti, ja osa kursseista on verkkokursseja.

Sarjakuvakeskuksen kursseista on jäsenille

kurssikohtainen alennushinta.

Tilattavat työpajat

Toteutamme yhteisöille, organisaatioille Lue vanhoja ja yrityksille räätälöityjä koulutuksia, Sarjainfoja ilmaiseksi. kursseja sekä työpajoja. SarjakuvaVuosien 1972–2012 työpaja sopii osaksi vaikkapa koulutusarkisto on osoitteessa tai virkistyspäivää. sarjakuvaseura.fi

vuosien Tarinasta kuviksi -työpajojajaohjaa 2013–18 sarjakuvataiteilija Solja Järvenpää.

lehdet osoitteessa

Kysy lisää ja tilaa työpaja: issuu.com/sarjakuvaopetus@sarjakuvakeskus.fi keskus.

SÄRÖ RY Sarjakuvaseuran jäsenenä voit hakea Särö-kulttuuriyhdistyksen ylläpitämään Oder-residenssiin Saksassa.

MOISSEINEN • ISÄT SARJAKU VISSA • TUOMAS • STAN SAKAI

näyttely Metsätutkielmia hahmottelee Turun Sarjakuvakauppa tarjoaa -10 % tuotteista luonnon olemusta

KOIVURINNE

Taidetarvikeliike Tempera (Uudenmaankatu 16, Helsinki) tarjoaa alennuksia ostoksista liikkeessä: •-10–15–20 Terhi Ekebomin Bo Haglundin % riippuenjatuotteesta.

Irtonumero:

0 356496

HANNERIINA ISÄT SARJAKUVIS MOISSEINEN SA • TUOMAS KOIVURINNE • STAN

9€

701908

ISSN 0356-4967 Suomen sarjakuvaseura, Porthaninkatu 9, 00530 Helsinki

HANNERIINA MOISSEINEN VISSA • TUOMAS

SARJAKUVABLOGIT.COM Suomen sarjakuvaseuran

• ISÄT SARJAKU

Realm of Owls on hauska nettisarjakuva

KOIVURINNE • STAN SAKAI

ylläpitämälle blogisivulle voi seuran jäsenenä luoda Blogimme löydät osoitteesta: oman sarjakuvablogin. sarjakuvakeskus.fi/blogi

SAKAI

Kuva: Bo Haglund - Early Morning

HANNERIINA

Taidetarvikeliike Snow White

(Hämeentie 2 M, Helsinki), -15 % taidetarvikkeista Sarjakuvakeskuksen (ei kehyksistä tai kehystyksestä). blogissa:

Turun ja Oulun myymälöissä sekä verkkokaupassa. Syötä alennuskoodiksi SSS ja jäsenkorttisi numero •yhteen Pöhköjä pöllöjä fantasiamaailmassa – kirjoitettuna.

Opetustilaan mahtuu kerralla 20 osallistujaa. Tulethan ajoissa paikalle, sillä ovet suljetaan tunnin alkaessa. Tervetuloa mukaan piirtämään!

9€

701908

ISSN 0356-4967 Suomen sarjakuvaseura, Porthaninkatu 9, 00530 Helsinki

#191 2•2021

Sarjakuvakeskuksen croquis-illat Kulttuurikeskus Caisassa, Kaikukatu 4, 00530 Helsinki, keskiviikkoisin klo 19–20. Tuo mukaan omat piirustusvälineet sekä mallille vähintään 5€ käteispalkkio (tai mobile pay)!

Irtonumero:

0 356496

#190 1•2021

Kuva: Geneva Rosett-Hafter

Sarjakuvakeskuksen avoimet croquis-illat

LEHTIARKISTO 1972–2o18

DERF BACKDERF JULIANA HYRRI • TOSIPOHJA ISUUS SARJA

KUVISSA

Hallitus ja työntekijät

Sarjakuvakeskus Croquis tiedottaa myös Facebookissa: facebook.com/SarjakuvakeskusCroquis

Puheenjohtajana toimii Rami ”H-P” Lehkonen. Hallituksen jäsenet ja varajäsenet ovat Vesa Kataisto, Nika Kiiskilä, Reetta Laitinen, Ville Manninen, Heta Nääs, Reine Palmqvist, Hannele Richert, Pauli Ruonala, Jaakko Seppänen, Arvi Tammi ja Sara Valta. Facebook: Sarjakuvakeskus Twitter: @comicscenter Instagram: @sarjakuvakeskus Sähköposti: info@sarjakuvakeskus.fi www.sarjakuvakeskus.fi

Anna palautetta! Seuran meille työntekijöitä ovat Anna Neva (opetusvasOletko osallistunut Sarjakuvakeskuksen taava) ja Aino Sutinen (päätoimittaja–tiedottaja). kursseille, työpajoihin tai tapahtumiin Sähköpostit ovat muotoa etunimi.sukunimi@ vuonna 2021? Auta meitä kehittämään sarjakuvaseura.fi. toimintaamme lähettämällä palautetta: opetus@sarjakuvakeskus.fi

Liittymällä seuran jäseneksi saat Sarjainfon kotiisi neljästi vuodessa sekä jäsenkortin etuineen. Jäsenmaksu vuodelle 2o21

35 €/vuosi, alle 18-vuotiailta 3o € Tilaa sarjakuva-alan uutiset! Saat Sarjakuvakeskuksen ajankohtaiset Lisätiedot ja tilaukset: sarjakuvaseura.fi tapahtumat ja sarjakuva-alan uutiset sähköpostiisi tilaamalla Suomen Suomen sarjakuvaseura somessa: sarjakuvaseuranfacebook.com/sarjakuvaseura uutiskirjeen: twitter.com/sarjakuvaseura sarjakuvaseura.fi/fi/uutiskirjeet

5o vuotta • 5oth anniversary

facebook.com/sarjainfo

AJANKOHTAISET KUULUMISET Kuva: Solja Järvenpää

Tilattavat työpajat Toteutamme yhteisöille, organisaatioille ja yrityksille räätälöityjä koulutuksia, kursseja sekä työpajoja. Sarjakuvatyöpaja sopii osaksi vaikkapa koulutustai virkistyspäivää. Tarinasta kuviksi -työpajoja ohjaa sarjakuvataiteilija Solja Järvenpää. Kysy lisää ja tilaa työpaja: opetus@sarjakuvakeskus.fi

Kuva: Bo Haglund - Early Morning

Kuva: Geneva Rosett-Hafter

Sarjakuvakeskuksen blogissa: • Terhi Ekebomin ja Bo Haglundin näyttely Metsätutkielmia hahmottelee luonnon olemusta • Pöhköjä pöllöjä fantasiamaailmassa – Realm of Owls on hauska nettisarjakuva Blogimme löydät osoitteesta: sarjakuvakeskus.fi/blogi

Anna meille palautetta! Oletko osallistunut Sarjakuvakeskuksen kursseille, työpajoihin tai tapahtumiin vuonna 2021? Auta meitä kehittämään toimintaamme lähettämällä palautetta: opetus@sarjakuvakeskus.fi

Tilaa sarjakuva-alan uutiset! Saat Sarjakuvakeskuksen ajankohtaiset tapahtumat ja sarjakuva-alan uutiset sähköpostiisi tilaamalla Suomen sarjakuvaseuran uutiskirjeen: sarjakuvaseura.fi/fi/uutiskirjeet

Kansi: Jyrki Vainio

2 6 Uutisruutu 10 Jyrki Vainio

Sarjakuvakeskuksen kuulumisia

Ilmestyy neljä kertaa vuodessa. Sarjainfo on Kultti ry:n jäsen. Kiitos tuesta Opetus- ja kulttuuriministeriölle. ISSN 0356-4967 Toimitus, osoitteenmuutokset, kirja-arviot: sarjainfo@sarjakuvaseura.fi Päätoimittaja: Aino Sutinen Toimitussihteeri: Onni Mustonen Ulkoasu ja kuvatoimitus: Ville Manninen Pienlehdet: Otso Höglund Sähköpostit muotoa etunimi.sukunimi@sarjakuvaseura.fi. Avustajat tässä numerossa: Pii Anttonen, Ahma Hokkanen, Ville Hänninen, Outi Iivonen, Heikki Jokinen, Vesa Kataisto, Joonas Kohonen, Pinja Kuusela, Reetta Laitinen, Kivi Larmola, Titta Lindström, Anna Neva, Hannele Richert, Iida Simes, Henry Söderlund, ja Miia Vistilä. Sarjainfon kirjoittajat vastaavat itse mielipiteistään.

55 Arviot 73 Pienet lehdet 77 Sarjakuvaseuran historiikki 78 Festivaalikuvia 80 Sarjakuvaseuran 50-vuotisseminaari

ISTÖME

Pilapiirrokset

R PÄ

20 Pilapiirrosten esihistoria 26 Pertti Jarla ja Mauri Kunnas 32 Ville Ranta 37 Kianoush 42 Essee: Kari Suomalainen 48 Karin originaalipiirros 51 Kuvan ja sanan jaksollinen järjestelmä:

Paino: Waasa Graphics, Vaasa Paperi: Edixion 100 g/m2 & 250 g/m2

ILJ

ÖMÄRK

Painotuotteet 4041 0822

Ilmoitushinnat: Koko sivu 450€, vuodeksi 1500€ Puoli sivua (vaaka/pysty) 300€, vuodeksi 1000€ Bannerimainos (144 x 38 mm) 150€, vuodeksi 500€ 144 x 38 mm Pienlehti-ilmoitus (70 x 38 mm) 20€ Kaikkiin ilmoituksiin kuuluu myös bannerimainontaa verkossa. Ilmoitushinnat vain verkossa: 1 vk 70€, 1 kk 200€. 3 kk 450€. Julkaisija: Suomen sarjakuvaseura ry info@sarjakuvaseura.fi

TEKSTI Aino Sutinen TEKIJÖIDEN VALOKUVAT Henry Söderlund

Ville Hänninen, toimittaja, tietokirjailija: Pilapiirros lajina voi Suomessa hyvin huonosti. Olisi mietittävä hankkeita, jotka lakkaisivat miettimästä millimetrejä pääkirjoitusten vieressä ainoina mahdollisina ja keskittyisivät maailman kuvaamiseen toisin. Sitä pilapiirros parhaimmillaan on.

Sarjainfon toimituksessa on jo pitkään odotettu että päästään tekemään teemanumeroa pilapiirroskulttuurista! Suurkiitokset siis Journalistisen kulttuurin edistämissäätiö JOKESille, joka (nimensä mukaisesti) on tukenut tätä huumorikuvaa käsittelevää teemaa apurahalla. Tosin: toimiva ajankohtainen pilakuva voi olla vakavakin, kuten esimerkiksi Jyrki Vainio (s. 10) on analysoinut. Itse asiassa, pilapiirros voisi ylipäätään olla paljon enemmän ja laajemmassa käytössä kuin mitä yleisimmin Suomessa nähdään. Valtaa vahtivakin taiteenlaji ansaitsisi renessanssin nykyisenkaltaisen lehtipalstojen kutistumisen sijaan. Pilapiirrosaiheita saadaan lukea osittain vielä seuraavassakin lehdessä. Sarjainfo ilmestyy keväällä todennäköisesti tuplanumerona, sillä yllättäen vuodesta 2022 tulee vaikea. Sarjakuvaseuran 50 vuoteen on mahtunut kaikenlaista, mutta byrokraattisen kompastusaskeleen vuoksi sarjakuvaseura ei saa tuolle vuodelle Opetusja kulttuuriministeriön yleisavustusta. Tämä vaikuttaa seuran kaikkeen toimintaan ja myös 50 vuotta täyttävään Sarjainfoon.

Onni Mustonen, Sarjainfon toimitussihteeri: Vaikka luen sarjakuvaa päivittäin, tulen helposti unohtaneeni sen serkun, pilapiirroksen. Jos tämä numero jotain osoittaa, niin se on valtava sääli. Kirjoitin lehteen niin maailman ensimmäisistä kuin nykySuomen tuotteliaammasta pilapiirtäjästä, ja on selvää, että koko historiansa ajan pilapiirros on kulkenut käsi kädessä sarjakuvan kanssa.

Seuran ydintoiminnot kuitenkin jatkuvat, ja toimintaa voi myös halutessaan tukea eri tavoin, mistä tiedotetaan myöhemmin tarkemmin esimerkiksi Sarjainfossa, somessa ja uutiskirjeessämme (sarjakuvaseura.fi/fi/uutiskirjeet). Tulevina vuosina voi uhata myös kulttuurin ja yhdistysten valtiontukien yleinen väheneminen. Nämä ovat tietysti poliittisista tahtotiloista ja päätöksistä riippuvia asioita.

JULIANA HYRRI

TAIKE / VILHELM SJÖSTRÖM

Tiitu Takalolle valtionpalkinto

Metsän tuntu -sarjakuvakilpailun voittajan Juliana Hyrrin sarjakuvasta ”Laikan tarina”.

ANNA SAILAMAA

Tamperelainen Tiitu Takalo on saanut sarjakuvataiteen valtionpalkinnon. Sen voi saada taidetoimikunnilta tunnustuksena esimerkiksi ansiokkaasta taiteellisesta urasta tai toiminnasta alan hyväksi. Palkintoja eri aloille jaettiin marraskuussa yhteensä 13. Palkintojen yhteissumma on 226 000 euroa, ja yleensä sarjakuva ja kuvitus on viime aikoina palkittu vuorovuosin. ”Tiitu Takalo käsittelee tuotannossaan vaikuttavalla tavalla yksilön ja yhteiskunnan suhteita. – – Takalon teoksissa välineenhallinta yhdistyy kerronnalliseen herkkyyteen ja voimaan”, raati suitsuttaa. Erityisesti teokset Memento mori (WSOY, 2020) ja Minä, Mikko ja Annikki (Suuri Kurpitsa, 2014) mainittiin. Onnea!

Juliana Hyrrille sarjakuvakilpailun voitto

Väinö Tannerin säätiön yhteistyössä Helsingin sarjakuvafestivaalien kanssa järjestämän Metsän tuntu -teemaisen sarjakuvakilpailun on voittanut Juliana Hyrri. Pääpalkinto on 5000 euroa. ”Metsän ei tarvitse aina tuntua turvalliselta, kääriä peittoonsa tai vetää syliinsä. Tuntuma voi olla myös hienovarainen, kuten Juliana Hyrrin sarjakuvassa ”Laikan tarina”. Siinä metsä on taustaa, mutta osa henkilöhahmojen identiteettiä. Vuorovaikutus metsän kanssa voi tarjota myös uhkaa. Hyrri piirtää kauniisti ja kerrostaa tarinan tasoja mestarillisesti”, raati kuvaili kilpailun avoimen sarjan voittajaa. Toisen palkinnon (3000 euroa) sai Anna Sailamaa sarjakuvalla ”Love Story” ja kolmannen palkinnon (2000 euroa) sai Ivanda Jansone teoksellaan ”Metsän luominen”. Kilpailun lasten sarjan voitti Annikki Taskinen sarjakuvallaan ”Nassi Nallen Wild Life” ja nuorten sarjan palkinnon sai Jessi Tikkanen.

Toisen palkinnon sai Anna Sailamaa sarjakuvalla ”Love Story”.

Porvoon sarjakuvayhdistus pitää välivuoden helmikuisen sarjakuvafestivaali Å-festin järjestämisestä. Yhdistys jatkaa toimintaansa tuottamalla keväällä 2022 kolme kulttuuriklubi-iltaa 12.2., 26.3. ja 14.5.. Klubeilla on luvassa mm. sarjakuvavieraita, kiinnostavaa keskustelua ja musiikkia.

Helsingin sarjakuvafestivaalit pidettiin Kaapelitehtaalla

DON ARVIDSSON

Å-festin kulttuuriklubeja Porvoossa

Strippisarjakuvan kilpailu Oulussa

Suomen sarjakuvaseuran järjestämiä, tänä vuon- Oulun sarjakuvafestivaalit järjesti marraskuun na syyskuulta marraskuuhun siirrettyjä Helsingin lopulla strippisarjakuvan maailmanmestaruussarjakuvafestivaaleja vietettiin Kaapelitehtaan Me- kilpailun, johon osallistuttiin Instagramissa teemalla rikaapelihallissa. Vastaanotto oli kautta linjan posi- “rauha”. Kilpailu on jatkoa Kemin sarjakuvapäivien tiivista, ja yhteensä kävijöitä fyysisessä ja virtuaa- vanhalle Sprintti-strippi-kilpailulle. lisessa festivaalissa sekä aiemmin syksyllä järjesVoittaja oli Ruotsin Don Arvidsson, toisena Iratetyissä satelliittitapahtumissa oli yli 5000. ”Fiilis nin Salar Eshratkhah ja yleisön suosikkina nimion helpottuneen onnellinen”, kommentoi tuottaja merkki “Lesbilais”. Sarjakuvista on lisää osoitteessa Maura Manninen. oulucomics.com. Lavaohjelmien taltiointeja voi nähdä festivaalien YouTube-kanavalla: youtube.com/user/sarjisfestarit. Apurahoja Koneen säätiö myönsi Ville Rannalle kolmivuotisen Sarjainfo kävi kirjamessuilla (108 000 €), Miissa Rantaselle kaksivuotisen (68 000 Kulttuuri- ja mielipidelehtien liitto Kultti ry taltioi la- €) ja Emmi Niemiselle yksivuotisen (22 500 €) apuravakeskusteluja Helsingin kirjamessujen osastollaan. han. Lisäksi Siiri Viljakka sai 5 000 euron apurahan. Sarjainfo oli mukana 50-vuotishistoriikkia käsitte- Sarjakuva on myös taas mukana useammassa Kolevällä puheohjelmalla. Video on nähtävissä Kultin neen rahoittamassa tutkimusta ja taidetta yhdistäYouTube-kanavalta, joka löytyy haulla ”Kultti ry”. vässä hankkeessa, kuten Tuuli Hypén Sanna Kopran ja työryhmän hankkeessa ”Ilmastovastuun norKopisto tuki sarjakuvamuseota mi monenkeskisen yhteistyön kivijalaksi?” ja Kari Suomen Sarjakuvamuseo ry saa tekijänoikeuksia ja Korolainen tutkimus- ja taidehankkeessaan ”Rajokorvauksia valvovalta Kopiostolta kertaluontoisen jen moniulotteisuus ja perinne”. 50 000 euron tuen. Taiken viidennessä korona-apurahojen Sarjakuvamuseoprojekti edistää kotimaisen sar- jaossa tukea yksityisille elinkeinonharjoittajille jakuvan historian tallentamista, säilymistä ja tutki- (12 000 €) sai Kristian Huitulan Fantacore Media. musta. Se tallentaa sarjakuvan ja kuvituksen origi- Korona-apurahan yksityishenkilöille (6 000 €) naalipiirroksia ja muuta alan taiteellisen työn aineis- saivat sarjakuvataiteilijoista Suvi Ermilä, Juho toa sekä järjestää näyttelyitä. Hanke sai alkunsa suo- Fossi, Juha Halme, Avi Heikkinen, Joonas malaisen sarjakuvan satavuotisvuoden yhteydessä, Järvi, Pauli Kallio, Reetta Kallio, Juha Kivelä, Timo alunperin Sarjakuvan tiedotuskeskuksena. Kokkila, Janne Kukkonen, Frida Lindholm, Heidi Tuki tulee tarpeeseen, sillä viime vuosina toimin- Lintula, Jesse Matilainen, Eeva Meltio, Tiina ta on ollut vähäisempää perusrahoituksen puuttees- Molander, Jyrki A. Mäki, Mikael Mäkinen, Perry sa. Pitkäaikaisena tavoitteena projektilla on kuiten- Partanen, Janne Parviainen, Ilkka U. Pesämaa, kin kattavan arkiston säilyttäminen ja varsinaisen Kari Puikkonen, Miissa Rantanen, Hannele fyysisen sarjakuvamuseon perustaminen. Richert, Johanna Rojola, Henna Räsänen, Heikki Sarjainfo onnittelee! Rönkkö, Tiia Salmelin, Jaana Suorsa, Noora Särkelä, Kaarina Uimonen, Veli-Matti Ural, Vesa Vitikainen, Martta-Kaisa Virta ja Mikko Väyrynen.

Wanhat lehdet

– Sarjainfo 4/1991, ”Nette” kirjoittaa naisten sarjakuvakurssista, joka pidettiin Helsingissä Villa Salinissa.

Muualla sanottua ”Olen sanonut monesti, että sarjakuvan paras ominaisuus on sen demokraattisuus. Aloitteleva tekijä makuuhuoneessaan voi luoda mestariteoksen siinä missä miljoonia myynyt ammattilainen harjoittelijalaumansa avulla. Se johtaa siihen, että sarjakuvassa on edustettuna valtavan laaja tyylilajien ja rekistereiden kirjo. – – Se, miksi näin helposti lähestyttävä ja sisällöltään rikas taidemuoto on esimerkiksi Suomessa niin marginaalinen, on ihan puhtaasti huonoa pr-työtä ja nurkkakuntaisuutta. Kaikki työkalut kansansuosioon ovat ihan näppien ulottuvilla.” – Eero Laitila, Hyllyy-blogi 18.11.2021

In memoriam

Henriette Valium tykitti kuvat täyteen

Kanadalainen Henriette Valium, oikealta nimeltään Patrick Henley, kuoli 3. syyskuuta 62-vuotiaana. Sarjakuvataiteilijana ja maalarina Valium tunnettiin laajalti. Montrealilaisen underground-taitelijan ekspressiivinen tyyli oli hyvin tunnistettava sen erityisen liikkeen ja energian vuoksi. Kuvat olivat usein värikkäitä, häiritseviä ja melko yksityiskohtaisia. Yhtäältä tulee mieleen art brut -henkinen kuvataide, toisaalta Jackson Pollockin kaltainen toimintamaalaus. Valiumin tyylillisinä hengenheimolaisina sarjakuvissa voi nähdä esimerkiksi M. S. Bastianin ja Pascal Douryn tai nuoremmasta sukupolvesta Xavier Robelin ja Helge Reumannin Elvis Roadin,

pikemminkin siis eurooppalaiset kuin pohjoisamerikkalaiset sarjakuvataiteilijat, vaikka esimerkiksi Julie Doucet saattaisi olla toista mieltä asiasta. Valium oli poikkeuksellisen tuottelias ja omalla laillaan verkostoitunut. Hänen sarjakuviaan julkaistiin antologioissa ja zineissä laajasti ja eri puolilla maailmaa. Le Dernier Crï’lle Valium teki silkkipainokirjoja ja osallistui Ranskasta käsin toimineen kansainvälisen taiteilijaryhmän näyttelyihin ja Hôpital Brut -antologiaan ja animaatioelokuvaan. Valiumin ura käynnistyi omakustannelehdillä. Ensimmäinen näyttävämpi teos, silkkipainojulkaisu 1000 Rectums ilmestyi 1986. Viimeiseksi valmistuneeksi sarjakuvakirjaksi jäi Le palais de champions (2008, englanniksi Conondrum Press 2016) Paras lähestymistapa Valiumin tuotantoon lienee ranskalaisen L’Associationin julkaisema kokoelma Ab bédex compilato (2017). Valium Greatest Hits -kokoelma puolestaan sisältää sarjakuvien lisäksi dvd:n ja musiikkia. Comics Journal -lehden nekrologi kertoo, että Valiumin yksikään vuosien mittaan tekemä apurahahakemus ei tuottanut toivottua tulosta. Hän eli köyhästi sosiaalituella, muttei antanut periksi. Ura jatkui 40 vuotta.

Rapalloonian valtias

Bierreci-studio aloitti myös yhden Euroopan enItalialainen sarjakuvakäsikirjoittaja Angelo Car- simmäisistä sarjakuvatapahtumista vuonna 1972, lo Chendi menehtyi syyskuussa 88-vuotiaana. Yli jolloin se järjesti festivaalin Rapallon 1500-luvulta 60-vuotisen uransa aikana Chendi (1933–2021) kir- peräisin olevaan linnaan. Yleisö sai nähtäväkseen, joitti yli 18000 sivua sarjakuvia, pääosin lapsille ja miten sarjakuvia tehdään ja keiden toimesta, senuorille suunnattuja tarinoita. kä teemoittain järjestettyjä sarjakuvaoriginaalien Genovan Rapallossa asunut Chendi aloitti näyttelyitä. Chendi kavereineen toimi järjestäjänä Cucciolo ja Peppe -sarjalla 1952. Hahmot olivat mu- vuoteen 1985 asti ja kuratoi sarjakuvaohjelmia myös kaelmia Mikki Hiirestä ja Hessusta, ja luotu 1940, jol- useimpiin muihin Italian sarjakuvatapahtumiin. loin sodan vuoksi aitoja Disney-sarjakuvia ei voitu ”Rapallooniaksi” nimetty tapahtuma jatkuu edelleen. Italiassa julkaista. Tarinan piirsi Luciano Bottaro Käsikirjoittamisen ohella Chendi toimi sarjakuva(1931–2006), ja se aloitti tekijöiden monikymmen- historioitsijana ja piti yhteyttä esimerkiksi Carl vuotisen yhteistyön. Barksiin ja Floyd Gottfredsoniin, esitellen italiaDisney-hahmojen pariin Chendi pääsi pari vuot- laisille tekijät sarjojen takaa ensimmäistä kertaa. ta myöhemmin Topolino-lehdessä. Syntyi ”Rapallon Aihepiireinä avaruus ja fantasia kiehtoivat Chenkoulukunta”, johon liittyi vuosien aikana useita alu- diä. Hän sovitti muun muassa tohtori Faustuksen taeen sarjakuvantekijöitä. Vuonna 1968 Chendi, Bot- rinan ankka-asuun, luonnollisesti Bottaron toimiestaro ja Giorgio Rebuffi perustivat Bierreci-studion, sa piirtäjinä. Kaksikon sarjoista hulvattomimpia ovat joka Ankka ja Hiiri -juttujen ohella tuotti sarjakuvia sarjat Hekla-velhosta, joka yrittää vakuuttaa Hessun kotimaan lisäksi Ranskaan ja Saksaan. noitavoimistaan. TEKSTI Ville Hänninen & Vesa Kataisto

Pilapiirtäjän tunnustuksia

Jyrki Vainion vaihderikkaaseen uraan mahtuu sekä henkilökohtaisia haasteita ja voittoja että globaaleja kriisejä. Hän on perehtynyt sarjakuviin ja pilapiirroksiin myös keräilijänä. Kun ajankohtainen kuva syntyy lehteen, se voi olla myös vakava, amerikkalaisen tradition mukaan. TEKSTI Onni Mustonen

VALOKUVAT Henry Söderlund

oronapandemialla on ollut outo vaikutus pilapiirtäjä ja sarjakuvataiteilija Jyrki Vainion (s. 1977) arkeen. – Tämä työ on hirveän yksinäistä ja introverttia, joten tämän alan ihmiset ovat tehneet etätöitä jo vuosia ennen kuin muut ihmiset alkoivat käyttäytyä niin kuin piirtäjät, Vainio naurahtaa. – Mutta kyllä sitä alkaa huomata, että vuosi on alkanut kuormittaa. Kuten monilla, myös itselläni on ollut huolta ja stressiä siitä, mitä tämä maailmalle tarkoittaa. Monet psykologit ovat suositelleet television ja sanomalehtien sulkemista stressinhallinnan välineenä, mutta kuten Vainio huomauttaa, se ei ammattipilapiirtäjälle ole mahdollista. Työnä on seurata uutisia joka päivä ja pohtia aiheita. – Välillä on ollut ihan pakko itseni – ja oletettavasti lukijoidenkin – virkistyksesi tehdä jotain kevyempää.

•

Tunnettu ja tuntematon Vainion talo kavaltaa välittömästi elinikäisen sarjakuvaharrastuksen; olohuoneen seiniä kiertävät kirjahyllyt täynnä vuosikerroittain kansioihin arkistoituja sarjakuvalehtiä,

ja hänen työhuoneensa seiniä peittävät sarjakuvien ja pilapiirrosten originaalit. Ja lähes yhtä pitkään kuin Vainio on lukenut sarjakuvia, hän on myös tehnyt niitä. – Lukiosta alkaen minulla on ollut joku oikeassa lehdessä julkaistu sarjakuvasarja koko ajan. Kun täytin 40, minulla oli jo sarjakuva, joka oli ilmestynyt 20 vuotta, Vainio laskee. – Hassu juttu on kuitenkin, etteivät työni olleet sarjakuvaväen tiedossa, ennen kuin aloin tehdä pilapiirroksia isoihin lehtiin. Ihmiset tunsivat minut, koska olin haastatellut vieraita sarjakuvafestivaaleilla ja kirjoittanut Sarjainfoon kolumneja, mutta suurta osaa töistäni ei alan piirissä tunnettu. Vainion ensimmäinen sarjakuva alkoi ilmestyä hänen olleessaan vasta 18-vuotias partiojärjestön jäsenlehdessä, joka on ”kekseliäästi nimeltään Partio”, kuten Vainio naurahtaa. – Ikiainainen ohje on, että kirjoita, mistä tiedät. Minä olin ollut koko ikäni partiolainen, joten tein sarjakuvaa partiosta. Yhtä odottamaton oli seuraavan sarjakuvan julkaisukanava.

Närhivartio Partio-lehdessä vuonna 2012. Viereisellä sivulla: Tornitouhua Ruotuväki-lehdessä vuonna 2005.

– Intissä kirjasin omaksi ilokseni piirrosideoita muistiin. Armeija-ajan loppupuolella piirsin muutaman niistä puhtaaksi ja lähetin Ruotuväkeen, missä niitä sitten ilmestyi 18 vuoden ajan. – Mutta sellaisesta puoliammattilaisuudessa, jossa jossain ilmestyy jotain ja siitä saa jonkun verran elantoa, seuraava askel täysiaikaiseen ammattilaisuuteen oli hirveän paljon vaikeampi ja kesti tosi paljon pidempään. Partio-lehti 50 000 kappaleen levikkeineen ja Ruotuväki takasivat kyllä laajan lukijakunnan, mutta Vainio koki olevansa vielä hieman jumissa. – Kävin joku vuosi sitten Helsingin sarjakuvafestivaaleilla. Katsoin sitä telttaa Lasipalatsin aukiolla ja ajattelin, ettei kukaan tuolla sisällä tuntenut minun töitäni, mutta jos menisin tuohon Kampin eteen ja pysäyttäisin satunnaisen ohikulkijan, hän todennäköisemmin olisi nähnyt niitä, Vainio muistelee. – Tunnetta lisäsi se, että olin ollut Lahden muotoiluinstituutin sarjakuvakurssilla Pertti Jarlan kanssa. Sen vuoden aikana Jarla oli kehitellyt konseptin, josta sittemmin tuli Fingerpori. Se oli vähän kuin salama olisi iskenyt viereiseen pulpettiin. – Toki Jarla oli hyvä ystäväni ja ansaitsee kaiken suitsutuksen.

•

Pilapiirroksen eri puolet Alusta alkaen Vainiolle oli selvää, että hän halusi tehdä uransa sarjakuvien parissa, mutta pian pilapiirrokset nousivat niiden rinnalle. – Tilasin opiskeluaikanani amerikkalaista The Comics Journal -lehteä, jossa julkaistiin R.C. Harveyn kolumneja, Vainio kertoo. – Harvey kirjoitti, miten sarjakuvan historia alkoi pilapiirroksesta ja erkaantui sitten omille teilleen. Harveyn kolumnit havahduttivat Vainion pilapiirrosten mahdollisuuksiin. – Näin, että jenkeissä oli monia tyyppejä, jotka tekivät sekä poliittisia pilapiirroksia että strippisarjakuvia. Meillä tunnetuimpia on [Bill Wattersonin] Lassi ja Leevi, jonka tyyli juontaa klassisesta amerikkalaisesta pilapiirroksesta. Toinen vastaava on Jere, eli Zits, jonka tekijä on tehnyt pitkän uran pilapiirtäjänä. – Suomessa oli silloin ennen kaikkea Kari Suomalaisen edustama piirrosperinne, jossa piirrokset ovat aika yksinkertaisia ja pelkistettyjä ja lähinnä humoristisia. Amerikassa taas tyyli on vaihtelevampaa, Vainio kuvailee. – Samat tekijät saattoivat tehdä tosi humoristisia töitä, mutta myös hirmu vakavia, jopa dramaattisia

tai graafisesti iskeviä kuvia, etenkin ikävistä uutisaiheista. Kuin kohtalon sanelemana Vainion tie ristesi pian Jeren piirtäjän, Jim Borgmanin kanssa. Borgman vieraili Helsingissä silloisella Pressiklubilla ja piti myös luennon pilakuvista. Vainio päätti alkaa perehtyä pilapiirroksiin akateemisesti. – Haastattelin kandintyötäni varten silloisten isojen suomalaisten sanomalehtien pilapiirtäjiä, ja graduni laajensin englanninkielisen maailman piirroshistoriaan. Vertasin jenkkien ja brittien piirroshistoriaa ja pohdin, missä kohdin sillä oli yhteyksiä suomalaiseen piirroskulttuuriin.

•

löltä. ”Kahdella tavalla”, hän vastaa. ”Ensiksi hitaasti, sitten yhtäkkiä”. Sama tuntuu pätevän myös Vainion läpimurtoon. – Olin kuullut, että Walt Disney sai legendan mukaan Mikki Hiiren idean junassa, ja olin lähettänyt universumille ajatuksia, että olen nyt valmis saamaan suuren strippisarjakuvaideani, minun mikkihiireni voisi nyt ilmaantua, Vainio muistelee. – En sitten ollut junassa, vaan autossa ajamassa Helsingistä Evolle partioleirille kesällä 2014. Autoradiossa kerrottiin, miten Venäjän vihreät miehet olivat ilmestyneet Ukrainan rajalle ja pelättiin, alkaako Euroopassa uusi sota. Vuosien saatossa olin välillä kuullut uutisia, jotka olivat saaneet minut pohtimaan pilapiirrosideoita, ja tästä uutisesta tuli samalla tavalla idea. Mutta sitten tuli toinen. Ja tuli kolmas. Ja niitä alkoi tulla tosi monta. Oli kuuma ja helteinen kesäpäivä, ja Vainio kurvasi lähimmän huoltoaseman pihalle. Hakien edes vähäistä varjoa puiden katveesta hän luonnosteli ideat rattia vasten paperille. Muutamaa päivää myöhemmin hän istui jälleen autossa, tällä kertaa matkalla työhuoneelleen. – Kuuntelin taas uutisia ja tuli vielä yksi idea. Sattumalta hän jutteli sinä päivänä Ilta-Sanomien sarjakuvasivujen toimittaja Juhani Tolvasen kanssa. Ilta-Sanomat julkaisi tuolloin Kuukauden kotimainen -palstan ohella vaihtuvia kotimaisia sarjakuvia viikonloppunumerossaan. – Harmittelin siinä puhelimessa, että sinulla kun on nuo viikonlopun sarjakuvasivut, joissa et käytä pilapiirroksia, ja sääli, ettei tämä enää ehdi, mutta sain juuri tosi hyvän piirrosidean Ukrainan kriisistä. Yllättäen Tolvanen kysyi, ehtisikö Vainio piirtämään pilapiirroksen kolmessa tunnissa. Vainio tinkasi neljään. Ilta-Sanomissa julkaistu pilapiirros oli Vainiolle ratkaisu näyttelijän paradoksiin. – Ilta-Sanomissa oli silloin vanha pilapiirtäjä Kätsy [Jarmo Koivunen]. Oli selvää, että hän jäisi ennemmin tai myöhemmin eläkkeelle. Juonin Tolvasen kanssa, että sarjakuvasivuilla julkaistaisiin pilapiirroksiani noin kerran kuussa, joten sitten kun Kätsyn eläkeikä koittaisi, minulla olisi jo jalka oven välissä.

”pilapiirrosten on oltava ajankohtaisia. ei ole oikein muuta vaihtoehtoa kuin tehdä viime tingassa.”

Näyttelijän paradoksi Valmistuttuaan Vainio alkoi pohtia tosissaan, miten saisi jalkansa pilapiirrosmaailman oven väliin. – Piirtäjiä koskee sama mahdoton yhtälö kuin Hollywood-näyttelijöitä. Päästäkseen näyttelemään elokuvissa tai televisiossa pitää olla näyttelijäliiton jäsen, mutta jäseneksi pääsee vain, jos on jo kokemusta elokuva- tai televisionäyttelemisestä, Vainio pohtii. – Jos lehti etsii uutta piirtäjää, se haluaa, että piirtäjä on rutinoitunut ammattilainen. Mutta oletettavasti lehdet haluavat myös esitellä uusia, tuntemattomia löytöjä. Miten siis kerryttää ammattitaitoa sellaisella tavalla, ettet ole se tyyppi, jonka jutut kaikki ovat jo nähneet? Vainio ratkaisi paradoksin tekemällä muita piirustustöitä. Hän teki freelance-kuvittajana töitä muun muassa yritysten sisäiseen viestintään. – Tein ihan kaikkea sanaristikoiden sentin kokoisista vihjekuvista julistekampanjoihin. Lisäksi tein opetustöitä, kirjoitin juttuja ja olin Kuvittaja-lehden päätoimittaja muutaman vuoden ajan, Vainio kertoo. Lopullinen päämäärä oli kuitenkin elättää itsensä pilapiirroksilla ja sarjakuvilla. – Näin jälkeenpäin laskin, että siihen pisteeseen pääseminen kesti kymmenen vuotta. Vainio lähetti näytetöitä lehtiin ja osallistui kilpailuihin. Kuunnellessa Vainion kertomusta urakehityksestä mieleen saattaa tulla sitaatti Hemingwayn Ja aurinko nousee -romaanista: ”Miten sinä menetit omaisuutesi?” eräs hahmoista kysyy romaanin päähenki-

Yllättäen pian kuului myös koputusta toisen oven takaa. – Pilapiirtäjä Jouko Innanen teki 2000-luvun alussa ihan valtavasti pilapiirroksia, lähes puoleen Suomen lehdistä, kaksi tai kolme piirrosta päivässä. Vähän yllättäen Jouko päätti kuitenkin jäädä eläkkeelle normaalin ihmisen eläkeiässä, mikä on piirtäjille harvinaista. Vainio oli itse tavannut Joukon aiemmin ja haastatellutkin häntä. Nyt hän pääsi sitten näytekuvien kautta tämän työn jatkajaksi. Vuodesta 2016 alkaen Vainio teki kolme kuvaa viikossa Turun Sanomiin, mutta nyt kun juna oli lähtenyt liikkeelle, sitä oli vaikea enää pysäyttää. Sama Jouko oli tehnyt pilapiirroksia myös pääkaupunkiseudun ilmaisjakelulehtiin, ja Vainiota pyydettiin täyttämään Joukon jättämä aukko Vantaan Sanomissa, Länsiväylässä ja Helsingin Uutisissa. – Ja vuoden päästä Kätsy jäikin sitten eläkkeelle, joten pääsin Ilta-Sanomiin. Tuntuu vähän siltä, että rakensin tikkaita tyhjän päälle, kunnes niillä ylsi johonkin.

•

Pilapiirtäjän arki Vaikka pilapiirtäjäksi pääseminen on haaste itsessään, pilapiirtäjän on myös piirrettävä. Pian Vainio huomasi, että se oli jotain muuta kuin hän oli odottanut. – Minua huvittaa suuresti, että olin akateemisesti varmasti Suomen valmistautuneimpia pilapiirtäjiä, mutta heti ensimmäisenä päivänä oli selvää, ettei mikään ollut valmistanut minua tähän työhön, Vainio kuvailee. – Päätin jo etukäteen, että ensimmäinen piirrokseni Turun Sanomiin olisi kunnianosoitus Joukolle. Se ilmestyi sitten seuraavana päivänä, ja näin sen siinä lehdessä painettuna. Tajusin heti, ettei minulla ollut hajuakaan, mitä seuraava piirros esittää, mutta sen pitää olla valmis iltapäivän aikana tai huomenna tässä lehdessä on tyhjä kohta. – Strippisarjakuva on siitä helppo, että niissä on vakiohahmot ja vakioaiheet. Se on koneisto, jota voi pyörittää, ja töitä voi tehdä etukäteen, Vainio sanoo. – Pilapiirrosten on oltava ajankohtaisia. Niitä ei voi tehdä ennakkoon. Ei ole oikein muuta vaihtoehtoa kuin tehdä viime tingassa. Vainiolle kiireinen työtapa onneksi tulee luonnostaan. – Kaikki yhteistyökumppanit tietävät, että minulla on paha tapa tehdä kaikki muutenkin ihan viime tin-

gassa, deadlinea hipoen. Se on yleisesti ottaen huono tapa, mutta tahattomasti ja suunnittelematta tulin sellaiselle alalle, missä piirtäjän ei ole pelkästään siedettävä viimeisen deadlinen kauhua, vaan se on välttämätön piirre. Haasteensakin ajan hermolla pysymisessä on. Vainio kuvailee, että esimerkiksi lomien järjestäminen on vaikeaa. – Minulla on ehkä tällä hetkellä liikaakin töitä, mutta mielekkääseen työhön pääseminen kesti niin monta vuotta, että patoutunut tekemisen vimma on jaksanut kantaa tähän asti. Millaista pilapiirtäjän arki sitten on? Luonnollisesti uutiset ovat jatkuvasti läsnä. Vainio muun muassa kuuntelee jatkuvasti radiota, koska voi samalla katsoa paperia. Päivän uutisista valikoituvat usein aiheet seuraavan päivän piirroksiin. – Tavallaan on yksinkertaista seurata kuluvan päivän aiheita. Yhtä yksinkertaista olisi sitten tehdä jotain todella yleismaallista, mitä voi käyttää kesä- tai joululomaviikolla. Riskinä on, että siihen väliin jää pimentoalue, jossa on koko ajan jonkin verran ajankohtaisia aiheita, jotka eivät milloinkaan nouse ykkösaiheeksi. Näihin rakenteellisimpiin, hitaasti kytevimpiin aiheisiin Vainio toivoisikin voivansa tarttua paremmin.

•

Vakavaa hauskanpitoa Ne asiat, joita Vainio haluaisi tehdä, liittyvät vahvasti siihen, millaisena hän näkee pilapiirroksen tehtävän. – Kun tutkin pilapiirroksia, kyselin muilta tekijöiltä, mikä on pilapiirroksen tehtävä. Kuulin erilaisia vastauksia, mutta kun aloitin itse, en oikeastaan tiennyt, mitä minä piirroksillani teen. Oli vaan pakko tekemällä oppia. Katsoa, mitä tästä tulee. – Suomessa ovat perinteenä humoristiset pilapiirrokset. Parhaimmillaan ne ovat teräviä, humoristisia kannanottoja, mutta välillä ne ovat vain jollain tavalla ajankohtaisia vitsejä. Se on yksi ihan selvä ja pätevä pilapiirroksen tehtävä, Vainio kuvailee. – Jenkkipiirtäjät taas sanovat, että heillä on skaala, jossa yksi pää on humoristinen, mutta heille tyypillisesti piirroksen ensisijainen tehtävä on esittää voimakas kannanotto. Huumori voi olla yksi sen esittämisen väline, mutta ei mitenkään välttämätön. Amerikkalainen pilapiirros voi olla tosi vakava. Vainio lähestyy omia pilapiirroksiaan hieman toisesta suunnasta.

Yhteistyössä Aurora Raiskisen kanssa tehty Keskenkasvuisia. Julkaistu Helsingin Sanomissa 8. marraskuuta 2020.

– Päädyin siihen, että nuo ajatukset ovat perua ajalta, jolloin mediassa ei ollut mielipidesisältöä niin paljon. Internetin ja ennen kaikkea sosiaalisen median myötä maailmassa ei kuitenkaan ole mitään muuta kuin mielipiteitä. Vainio on kuvaillut ilmiötä ”mielipiteiden inflaationa”. – Onko kukaan muka kiinnostunut minun mielipiteistäni? Sen sijaan pilapiirroksen ydin ja se, minkä se tekee parhaiten, on asioiden tiivistäminen ja kiteytys. Nykymaailmassa informaatiotulva on niin iso, että ajattelen pilapiirroksen tarjoavan ajattelun välineitä, joilla lukijat voivat käsittää tätä koko laajaa, sekavaa soppaa. Viime vuosien aikana pilapiirrokset ovat kohdanneet uudenlaisia haasteita. Muhammed-kohu ja Charlie Hebdoon kohdistuneet hyökkäykset ovat lukuja itsessään. Mutta samana vuonna, kun Vainio aloitti Turun Sanomissa, Boris Johnson Iso-Britanniassa ja Donald Trump Yhdysvalloissa nousivat poliittisiin valokeiloihin naurettavine eleineen, karika-

tyyrimaisine hiuksineen ja yhä ylilyövempine lausahduksineen. Molemmat miehistä olivat (ja ovat) kuin itsensä pilapiirroksia myös oikeassa elämässä. Erityisesti Trumpin Vainio koki hälyttäväksi, ja sai hänet pohtimaan pilapiirrosten merkitystä modernilla poliittisella kentällä. – Olin pitkään seurannut radio-ohjelmaa, joka oli vähän kuin jenkkien Uutisvuoto. Trumpin presidenttivaalikampanjan aikana muistan hätkähtäneeni, että tämä satiirinen, humoristinen ajankohtaisviihdehän on täysin hampaatonta. Hänestä ei saa mitään otetta, koska hän on niin överi itsessään, että vaikuttaa täysin immuunilta pilkanteolle. Vainio päätti lähestyä kohdetta uudesta kulmasta. – Huumori tuntuu olevan täysin aseeton populisteja kohtaan. Tuntuu, että sellainen karnevalistinen populistipersoona saa liian hyvin napattua huumorin osaksi julkisuuskuvaansa, hän pohtii. – Silloin ainoa tapa reagoida tuntuu olevan tehdä vakavia ja totisia piirroksia, joissa asia kohdataan suoraan, ilman että sitä pehmennetään huumorilla.

Jyrki Vainio C •

Paluu sarjakuvaan Aivan kuin Vainiolla ei olisi muutenkin tarpeeksi kiireitä, hänen viimeinen aluevaltauksensa toi hänet takaisin alkuperäisen intohimonkohteensa pariin. Noin vuosi sitten, syksyllä 2020 Helsingin Sanomien sunnuntaisivuilla alkoi ilmestyä Vainion ja hänen vaimonsa Aurora Raiskisen yhteistyössä tekemä Keskenkasvuisia-sarjakuva, joka käsittelee lapsiperheen arkea. Sarjakuvan alku noudatti tässä vaiheessa jo tutulta kalskahtavaa kaavaa. Helsingin Sanomien Karlsson oli jäämässä eläkkeelle vuoden 2020 alussa. Vainio lähetti muutaman pilakuvan näytteeksi, mutta oli jo selvää, että Pertti Jarla oli korvamerkitty Helsingin Sanomien uudeksi pilapiirtäjäksi. Se kuitenkin tarkoitti sitä, että Jarla halusi päästä eroon sunnuntaisin ilmestyvästä Jäätävä Spede -sarjakuvastaan. – Muutin myyntipuheen lennosta pilapiirroksesta sarjakuvaan, Vainio naurahtaa. Onneksi idea sarjakuvaan oli jo valmiina. Vainio oli tajunnut, ettei kukaan tee juuri nyt Suomessa perhesarjakuvaa. – Meillä on pieni lapsi, ja tämän sukupolven lapsiperherealiteettiin sisältyy paljon sellaisia spesifejä piirteitä, joita vanhemmissa suomalaissa tai amerikkalaisissa perhesarjakuvissa ei kuvata. Voin omakohtaisesta kokemuksesta sanoa jotain, mikä resonoi paikallisella tasolla. Tässä vaiheessa Vainion aikataulu oli pilapiirrosten tukkima, joten hän pyysi apua siltä toiselta henkilöltä, jolle heidän perheensä arki oli tutuinta. – Kerroin vaimolleni saaneeni idean lapsiperhesarjakuvasta ja kysyin, voimmeko tehdä sitä yhteistyönä. Hän sanoi kyllä. – Teemme Keskenkasvuisia niin, että puhumme ja havainnoimme aiheita arjestamme. Minä puen ne sitten sarjakuvan muotoon ja yhdessä Auroran kanssa katsomme läpi dialogin. – Toivonkin, että lopputuloksesta näkyy se, että siinä on naistekijä mukana. Ennen kaikkea Vainio on iloinen palatessaan takaisin sarjakuvan pariin. Se on pitkän matkan kulminaatio. Sarjakuvassa ja pilakuvassa Vainiota myös kiehtoo sama asia. – Lyhyt, ytimekäs ja humoristinen ilmaisutapa oli se, mikä minua viehätti jo alussa. Yksi ajatus. Yksi havainto maailmasta. Yksi sarjakuva. Se on minusta kiinnostavaa ja kivaa!

•

Syntynyt 1977 Rymättylässä, asuu ja työskentelee Vantaalla. Pilapiirtäjä, sarjakuvantekijä, kuvittaja (yleisesti cartoonist) Taiteen maisteri, Lapin yliopisto 2008 Pilapiirroksia Turun Sanomissa, Vantaan Sanomissa, Länsiväylässä, Ilta-Sanomissa, Karjalaisessa, aiemmin myös Helsingin Uutisissa. Lehtisarjoja: Keskenkasvuisia (yhdessä Aurora Raiskisen kanssa), Helsingin Sanomat, 2020– Sivumiete, Kanava 2017–2018 Närhivartio, Partio-lehti 1996–2017 Tornitouhua, Ruotuväki 1999–2016 Aivoutouksia, Lapin Ylioppilaslehti, Vaasan Ylioppilaslehti ja Polyteekkari 1999–2007 Call Me Joe, The Daily Kent Stater 2001–2002 Tilaussarjakuvia useille yrityksille ja yhteisöille. Palkintoja: Scripps Howard Foundation National Journalism Award, College Cartoonist -finalisti, 2002 Sprinttistripin Suomen mestaruus, 2001 Toiminut Kuvittaja-lehden päätoimittajana 2009– 2015 ja Kuvittajat ry:n puheenjohtajana 2009–2011. Keräilee piirrosoriginaaleja, kirjoitti vuosia Sarjainfoon Keräilijän tunnustuksia -palstaa.

Viivapiirros Pompeijin raunioista löydetyn pilapiirroksen pohjalta. Kuvan alla oleva teksti kertoo Rufus Est, ”Tämä on Rufus”. Piirustus Ahma Hokkanen.

Rufus, Est

Pilakuvan historia kytkeytyy kansakuntien ja painotekniikan historiaan. TEKSTI Onni Mustonen

ilapiirrosten historia on yhtä pitkä kuin ihmiskunnan. Sama vietti, joka ajaa alakoululaisen piirtämään rujoja kuvia opettajistaan vihkonsa marginaaleihin, on aina ollut olemassa. Piirtämällä voimattomat ovat voineet riistää vallanpitäjiltä edes pienen murusen heidän mahdistaan ilman, että heidän on turvauduttava väkivaltaan. Jo muinaiset roomalaiset piirsivät toisistaan ilkkuvia karikatyyrejä, ja vanhin säilynyt pilapiirros löytyykin Vesuviuksen pyroklastisen tuhkan säilömänä Pompeijista, missä joku irvileuka piirsi talon seinään kuvan pottunokkaisesta patriisista. Suurimman osan historiastaan pilakuvat ovat

kuitenkin olleet propagandan väline. Pompejin piirrokset olivat ilmeisesti poliitikkojen hyökkäyksiä toisia poliitikkoja kohtaan. Keskiaikaisessa Euroopassa pilapiirrosten kohteina vuorostaan olivat usein juutalaiset, ja uskonpuhdistuksen aikaisessa Englannissa katolilaiset. Pilapiirroksen ja propagandan yhteys ei luonnollisesti katkennut missään vaiheessa, vaan esimerkiksi antisemitistisen pilapiirroksen traditio jatkuu valitettavasti elinvoimaisena tähän päivään asti. 1700-luvulla moderni pilapiirros, sellaisena kuin me sen tunnemme, erkaantui tästä juovasta omaksi taiteenlajikseen. Pilakuva alkoi saada entistä enemmän satiirisia piirteitä.

William Hogarthin pilapiirros pörssikeinottelun aiheuttamasta kaaoksesta ja ahneuden palkasta vuodelta 1824.

Ei ole sattumaa, että moderni pilapiirros vakiintui lajityyppinä juuri tällä vuosisadalla samaan aikaan kuin lukuisat muut populaarikulttuurin genret, kuten tieteis- tai kauhukirjallisuus. Aivan kuten genrefiktion vaiheet, myös pilapiirros on lajityyppinä elimellisesti kytkeytynyt kirjallisuuden materiaaliseen todellisuuteen. 1700-luku oli valistuksen vuosisata, jolloin lukuisten sosioekonomisten muutosten ja parannusten seurauksena eurooppalaisten lukutaito kasvoi räjähdysmäisesti kaikkien yhteiskuntaluokkien piirissä. Tätä uutta lukevaa luokkaa palvelemaan syntyi myös kustannusteollisuus, joka saattoi hyödyntää painokoneissa tapahtuneita edistyksiä, kuten puisten painolevyjen korvaamisen kuparisilla. Nämä mahdollistivat erilaisten painotuotteiden valmistamisen entistä halvemmalla ja suuremmassa mittakaavassa, kuten kirjallisuushistorioitsija Ian Watt on kuvaillut.

Pilapiirtäjille uudet painotuotteet, kuten erilaiset sanomalehdet ja pamfletit, tarjosivat ennen kaikkea uuden julkaisupaikan sekä uuden yleisön. Lukutaitoiset ihmiset olivat entistä tietoisempia valtakuntien ja valtioiden asioista sekä päivänpolttavista aiheista. Ensimmäistä kertaa historiassa ihmiset satojen kilometrien päässä tiesivät, miltä heidän kuninkaansa näytti ja mitä pääkaupungin hoveissa tapahtui, minkä seurauksena pilapiirtäjän yleisö ei ollut enää rajoitettu heidän välittömään ympäristöönsä. Vaikka varhaisia pilapiirroksia ei julkaistu sanomalehdissä, vaan ne myytiin yksittäisinä arkkeina taidegrafiikan tavoin, painettuina pilapiirrokset ja karikatyyrit saattoivat kaveripiirin, luokkahuoneen tai (parhaimmillaan) kaupungin sijaan naurattaa kokonaista kansakuntaa tai maanosaa. Se soi pilapiirrokselle ennennäkemättömiä taloudellisia mahdollisuuksia.

•

Pilapiirtäjän polku Lontoossa vuonna 1697 syn- myös tähän sarjaan, joiden Hogarth itse kuvaili kutynyttä William Hogarthia kutsutaan yleisesti en- vaavan ”nykyaikaisia moraalisia aiheita”. ”A Rake’s simmäiseksi pilapiirtäjäksi. Hogarth aloitti uransa Process” seuraa kauppiasisältään suuren perinnön kaivertajana, joka teki vaakunoita lontoolaisille kau- saavaa eponyymistä irstailijaa, joka tuhlaa omaipoille ja pubeille. Uransa alkupuolella hän myös teki suutensa uhkapeleihin ja naisiin. Lopulta hän joukuvia, jotka esittivät Lontoossa esitettyjä näytelmiä, tuu vankilaan ja sieltä vielä mielisairaalaan. joita uutislehdykät saattoivat julkaista esimerkiksi Hogarthin vaikutusta pilapiirroksen (ja laajemarvostelujen yhteydessä. min sarjakuvan) kehiNämä Hogarthin työt tykseen on mahdotonennakoivat hänen myöta väheksyä. Kuten brithempää satiirista tyylitiläinen taidekriitikään, joka kehittyi sittemko Brian Sewell toteaa, min pilakuviksi. Hogarth oli ensimmäiKoska mikään ei ikisiä massamediaa hyönä muutu eivätkä ihmidyntäneitä taiteilijoiset opi, ei liene yllättäta. ”[Hogarth] viesti suovää, että Hogarthin enraan yleisölle, jolla ei häsimmäisen pilapiirros, jota pidetään myös ensimmäi- nen päivinään, tai meidänkään sen hyvin, ollut kokesenä pilapiirroksensa, käsitteli taloudellista keinotte- musta taiteesta taiteena”. lua. Vuonna 1720 eräälle brittiläiselle kauppakomppanialle myönnettiin monopoli Espanjan amerik- Satiirin avoviemäri Hogarthin kuoltua 1764 seuraava sukupolvi pilapiirtäjiä alkoi viedä lajityyppiä kalaisiin siirtokuntiin. Ihmiset alkoivat spekuloida komppanian osakkeilla, joiden arvo turposi saippu- suuntaan, joka muistuttaa jo erehdyttävästi moderakuplan tavoin, vain puhjetakseen vuotta myöhem- nia poliittista pilapiirrosta. James Gillray (1756–1815), min. Lukuisat sijoittavat menettivät omaisuutensa Thomas Rowlandson (1757–1827) ja George Cruiksamalla kun komppanian omistajat ja lukuisat Iso- shank (1792–1878) olivat aikakauden poliittisista pilapiirtäjistä suosituimpia, nimekkäimpiä ja verenhiBritannian hallituksen ministerit kavalsivat rahaa moisimpia. yrityksestä. Hogarthin tavoin Gillray aloitti uransa veistäHogarth teki tapahtumasta pilakuvan, joka esittää katunäkymää Lontoosta (aihe, johon Hogarth pa- mällä arkisia asioita, kuten nappeja ja käyntikorttelasi yhä uudelleen ja uudelleen uransa aikana). Ku- ja, mutta hyvin pian hänen mielenkiintonsa kääntyi van keskellä ihmiset pyörivät karusellissa samal- pilapiirrosten puoleen. Gillrayn ensimmäiset pilala kun kirkonmiehet pelaavat etualalla uhkapelejä. piirrokset olivat saaneet väkevästi vaikutteensa HoMaisemaa hallitsee monumentti, joka tuo mieleen garthilta, ja ne olivat realistisesti esitettyjä satiireiLontoon palon muistomerkin, mutta tulipalon uh- ta aikakauden turmeluksesta. 1780-luvulla Gillrayn rien muistokirjoituksen sijaan sen jalkaan on kai- tyyli alkoi kuitenkin ottaa enemmän vaikutteita italialaisista karikatyyreistä, joita aikakauden aateliset verrettu ”This monument was erected in memory of the destruction of the city by the South Sea in 1720”. ja porvarit olivat teettäneet itsestään grand tour -siMonumentin vieressä Pyhän Paavalin katedraali ja vistysmatkoillaan ja tuoneet mukanaan Englantiin. sen edustama hyve sekä hyväntekeväisyys näyttä- (Hogarth oli syvästi inhonnut karikatyyrejä). Siinä, missä Hogarth kuvasi maailmaa realistisesvät piskuisilta. Moderni lukija tuskin kutsuisi suurinta osaa Ho- ti ja allegorioiden kautta, Gillray saattoi kuvata esimerkiksi pääministeri William Pittin leuattomana garthin töistä poliittisiksi pilapiirroksisiksi, vaan ne ja lapionenäisenä sienenä, joka sikiää lantakasasta. olivat laajemmin satiirisia, yleisesti yhteiskunnan moraalia (tai moraalittomia) ruotivia pilapiirroksia. Gillrayn tapa kuvata päivänpoliittisia aiheita kariTöissään hän muun muassa kritisoi alkoholinkäyttöä, katyyrisellä ivalla sai itsekin pilapiirtäjänä mainetihmisten julmuutta, naimisiin menemistä rahan ta- ta niittäneen Sir David Low’n kutsumaan Gillraytä kia sekä seksityötä. Hogarthin kuuluisin työ, kahdek- ”poliittisen pilapiirroksen isäksi”. Rowlandson vuorostaan teki ensiksi vesivärisan litografian sarja A Rake’s Progress (1735) kuuluu

gillray kuvasi pääministeri william pittin leuattomana ja lapionenäisenä sienenä, joka sikiää lantakasasta.

•

James Gillray vei brittiläisen pilakuvan karikatyyrimäisempään suuntaan.

John Tenniel pilkkaa 1888 Punchissa Lontoon poliisia, joka ei ole onnistunut saamaan Viiltäjä-Jackiä kiinni.

maalauksia ennen kuin siirtyi graafikoksi. Rowlandson oli uskomattoman tuottelias taiteilija, joka kehuskeli ”kaivertaneensa tarpeeksi monta kuparileviä vuoratakseen koko Englannin laivaston laivojen rungot”. Monille lontoolaisille Rowlandsonin pilapiirrokset toimittavat uutisten virkaa. Hän saattoikin yhden päivän aikana julkaista useita pilapiirroksia, jotka painettiin valmiiksi saman katon alla. Osittain Rowlandsonin suosion saattaa selittää hänen suorasukaisen seksuaalinen, jopa härski lähestymistapansa. Erityisesti häntä tuntui huvittavan suurien rintojen ja takamusten piirtäminen. Cruikshank puolestaan tunnetaan tätä nykyä par-

haiten Charles Dickensin ja Jonathan Swiftin teosten kuvittajana, mutta aikanaan hän oli myös Englannin juhlituimpia pilapiirtäjiä. Hänen tunnetuimmat pilapiirroksensa, kuten orjakaupan lakkauttamista vastustanut ”The New Union Club” ja ”History of the Irish rebellion in 1798” ovat jälkikäteen katsottuina kammottavan rasistisia, mutta vielä Cruikshankin elinaikana niitä ylistettiin hänen uransa parhaimpina. Siinä, missä Hogarthin työt tuskin muistuttavat nykyisin sanomalehdissä julkaistavia pilapiirroksia, Gillrayn, Rowlandsonin ja Cruikshanksin pilapiirrokset ovat tyyliltään ja kerronnaltaan jopa

hämmästyttävän moderneja. Siksi niiden aihevalinnat ja suorasukainen lähestymistapa ovatkin niin hätkähdyttäviä. Näin avoimen seksuaalisten, rivojen, skatologisten ja halventavien pilakuvien ei voi enää 2000-luvulla kuvitellakaan saavan vastaavaa valtavirran suosiota. Luonnollisestikaan 1700–1800-lukujen taitteessa pilapiirtäjien ei vielä tarvinnut huolehtia kunnianloukkaus- tai solvaussyytteistä, mutta kuten pilapiirtäjä Martin Rowson on todennut, ”satiirin avoviemärien rinnalla Yrjöjen aikakauden Lontoossa virtasivat myös oikeat avoviemärit”. Pilapiirtäjät ammensivat aiheensa arkielämästä, ja lontoolaisille tuo arkielämä oli ulosteenkarvainen. Arjen puhdistuessa myös pilapiirrokset puhdistuivat, eikä ollut enää soveliasta esittää kuningas Yrjö III kakkaamassa Ranskan laivaston päälle tai pääministeriä oksentamassa ja ulostamassa rahaa pankkiin, kuten Gillray oli tehnyt vuosina 1793 ja 1797.

•

Pilapiirros nousee valokeilaan Hogarthin vakiinnutettua pilapiirroksen englantilaiseen kulttuuriin 1720-luvulla pysyi taidemuoto suhteellisen samanlaisena lähes sata vuotta. Pilapiirtäjät kaiversivat työnsä kuparilevyille, joilta valmiit työt painettiin paperiarkeille, joita kirjakauppiaat ja katumyyjät möivät ne eteenpäin. Vuonna 1798 Alois Senefelder esitteli maailmalle litografian, ensimmäisen uuteen menetelmään perustuvan grafiikan tekniikan sitten Gutenbergin päivien. Jos kuparietsaus, joka oli mahdollistanut massalevityksen Hogarthille seuraajineen, oli kuin auto verrattuna puukaiverruksen polkupyörään, litografia oli avaruusraketti. Siinä, missä yhdeltä kuparilevyltä oli harvinaista pystyä painamaan edes 1500 kuvaa, litografialla ei ollut vastaavia rajoituksia. Negatiivilevy, jolle kuva piirrettiin, oli myös huomattavasti kuparilevyä ohuempi ja helpommin liikuteltavissa esimerkiksi painotalosta toiseen. Samaan aikaan paperin laatu parani, ja paremman materiaalin ja tehokkaamman painotekniikan seurauksena pamfletit ja sanomalehdet korvasivat yhden arkin uutisliuskat. Luonnollisesti pilakuvat siirtyivät myös näiden lehtien sivuille, mistä suurimman osan pilakuvista yhä löytää. Sanomalehtien ohella pilakuvat löysivät luonnollisen kodin huumorilehdistä, jotka ennakoivat esimerkiksi sellaisia huumorisarjakuvan klassikoita kuin EC:n MAD tai Warrenin Help!. Kuuluisin näis-

tä viktoriaanisen aikakauden huumorilehdistä oli vuonna 1841 ensimmäisen kerran ilmestynyt Punch, joka kunniakkaasti jatkoi ilmestymistä aina vuoteen 2002 asti. Pilapiirrosten historian kannalta Punch on erityisen merkittävä, sillä lehti loi englanninkielisen ilmaisun cartoon kuvaamaan humoristista kuvitusta. Nimensä Punch ja Judy -nukketeatteriesityksestä lainannut Punch oli 1800-luvun suosituimpia julkaisuja, jonka lukijakuntaan kuuluivat niin kuningatar Viktoria, Moby Dickin kirjoittanut Herman Melville kuin Brontën sisarukset. Lehdessä julkaistiin alun perin pelkkiä humoristisia ja satiirisia tekstejä, joiden kärki oli usein suunnattu liberaaleja kohtaan, mutta pian niiden rinnalle (ja lopulta jopa merkittävämmäksi) nousivat pilapiirrokset. Punchin alkuvuosina suurimmasta osasta lehden pilapiirroksista vastasivat John Leech (1817–1864) ja John Tenniel (1820–1914). Leech oli lehdessä mukana lähes sen alusta lähtien, Tenniel palkattiin lehteen 1850. He työskentelivät yhdessä aina Leechin kuolemaan asti, minkä jälkeen Tenniel jatkoi lehden pilapiirtäjänä 1890-luvulle asti. Viiden vuosikymmenen aikana kaksikko teki Punchiin yli 2500 pilapiirrosta. Leechin ja Tennielin pilapiirrokset eivät olleet yhtä groteskin karnevalistisia kuin Gillrayn ja kumppaneiden (lieneekö sattumaa, että solvaus ja kunnianloukkaus määriteltiin lailla kielletyksi IsossaBritanniassa 1843?). Nykylukijalle ne muistuttavat lähinnä New Yorkerin kevyen poliittisia, pääasiassa keskiluokkaista porvarillisuutta ilkkuvia pilakuvia (Leechin ja Tennielin suosikkiaihe sekin), joissa sanaleikeillä on lähes yhtä suuri rooli kuin karikatyyrillä. Luotaantyöntävämpää tosin on Punchin yleinen, myös Leechin ja Tennielin jakama yleinen konservatiivisuus ja nationalismi, joka erityisesti Leechin piirroksissa esiintyi antisemitisminä ja rasismina. Leechin ja Tennielin urat ja elämät sitoivat yhteen lukuisia pilapiirroksen historian irrallisia langanpäitä. He hyödynsivät uusien painotekniikoiden mahdollistamia julkaisukanavia ja taiteilijoina nauttivat suosiota, joka oli vertaansa vailla. Kymmenet tuhannet lukijat viikoittain näkivät heidän pilapiirroksensa ympäri maailman (kiitos brittiläisen kolonialismin), ja he olivat ensimmäisiä kuukausipalkkaa nauttineita pilapiirtäjiä. Kun kuningatar Viktoria löi Tennielin ritariksi 1893, pilakuvan voidaan viimeistään sanoa vakiinnuttaneen asemansa yhtenä uuden vuosisadan merkittävimmistä taidemuodoista.

•

”Kyllä idea yleensä paukahtaa, huono tai hyvä”

Pertti Jarla ja Mauri Kunnas ovat eri sukupolven taiteilijoita, mutta jotain samaa heissä on. TEKSTI Ville Hänninen

ertti Jarla tunnetaan parhaiten Fingerporista, Mauri Kunnas lastenkirjoista. Molemmilla on kuitenkin takanaan monipuolinen ura monenlaisine sivupolkuineen, ja kumpikin on tehnyt sarjakuvien lisäksi pilapiirroksia. Kunnas (s. 1950) toimi pilapiirtäjänä jo uransa varhaisessa vaiheessa. Työnantajina ehtivät toimia niin Iltaset, Aamulehti, Turun Sanomat kuin Helsingin Sanomatkin. Pilakuvista on julkaistu kolme kokoelmaa: Jauhot suuhun (Otava, 1978), Pelit seis (Turun Sanomat, 1981) ja Yhtä juhlaa: Pilakuvia menneiltä vuosilta (Otava, 2014). Jarlan (s. 1971) ura sai vauhtia, kun hän piirsi yritysvalmennustilaisuuksien aiheisiin ja ihmisiin va-

paasti assosioiden liittyneitä kuvituksia ja sarjakuvia. Niissä piili siemen paitsi Fingerporiin myös Helsingin Sanomissa viime vuoden syyskuusta lähtien julkaistuihin pilakuviin. Kunnaksen sarjakuvien tyyli kumpuaa undergroundista. Viiva elää, eikä kuvia ole hinkattu pilalle. Samaa epäsovinnaisuutta löytyy myös Jarlalta. Mauri Kunnas: Oon alusta lähtien ajatellu, että toi heppu piirtää samalla lailla kuin minä. Kaavattomasti, perkeleen outoja kuvia. Ilmeet ovat mielettömän hyviä, näyttää kuin et kauheesti pingottaisi sitä hommaa. Esimerkiksi Jäätävän Speden merkillinen sommittelu pelaa hemmetin hyvin, vaikka on selvästi jotain kaavaa vastaan.

Julkaistu Apu-lehdessä 1993.

Jarlan piirros julkaistu Helsingin Sanomissa 2021. Kunnaksen piirros Iltaset-lehdessä 1974.

Pertti Jarla: Kyllä se näkyy, että kahlasin nuorena [Kunnaksen] Nyrok Cityä ja Juho Juntusen sarjakuvia. Ensimmäisiä lukemiani Nyrokeja oli tarina, jossa oli Hurriganes sammakoina. Herkässä, aivojen muodostumisen vaiheessa luetut jutut ovat tärkeitä. Ne menevät lihasmuistiin. Jos nykyään luen hyvän albumin, vaikka miten hyvän, ei se näy piirroksissani. MK: Siihen aikaan kun aloitin, ei ollu näin kömpelöitä piirtäjiä. Mää oon kasvanu [Carl] Barksin kanssa ja luen niitä vieläkin. Niissä on luontevaa kepeyttä, Barks osasi tehdä ankoistaan inhimillisiä ja ilmeikkäitä. Mun mielestäni se on lahjakkuutta, joka ihmisellä joko on tai ei. PJ: Jotkut kaverini opiskelivat käsikirjoittamista. Heidän mukaansa jotkut osaavat kirjoittaa puhetta, joka kuulostaa puheelta. Ja jotkut eivät vain osaa. Jos alkaa miettiä liian rationaalisesti, miten piirretään hyvää sarjakuvaa ja pohtii, mistä lukijat pitäisivät, se voi viedä ojasta allikkoon. Tietenkin pitää piirtää paljon ja harjoitella, mutta ratkaisut syntyvät lopulta usein selkäytimestä. Ja olen pedannut sarjan maailman niin avoimeksi, että melkein mikä tahansa vitsi sopii. Tänään piirsin neuvostoliittolaisen jumalan, joka suunnittelee ihmistä. Piirtelin vaan menemään, tosi kökköä ihmistä, ja hihittelin itsekseni. Vähän tyhmää, vähän törkeää ja vähän hävettää: sellainen ihanteeni on. MK: Niin se menee. Lastenkirjakuvituksilleni en naura, mutta olen vieläkin huvittunut monista sarjakuvistani. Gary Larson aiheutti vapaalla menollaan hepuleja aikoinaan. PJ: Hän teki visuaalisestikin erinäköisiä pilakuvia. Nyt Larson alkoi tehdä niitä uudestaan eivätkä ne huonoja ole, mutta arvelen, että tiukka tuotantotahti teki hänelle hyvää. Jos joku pakottaisi julkaisemaan joka päivä, ehkä sama vauhti taas löytyisi. Olen kuvittanut pitkästä aikaa yritysten valmennussessioita. Siinä on pakko istua piirtämässä kuusi tuntia, eikä voi miettiä, miltä tuntuu tai sujuuko. Se tekee hyvää, kone käynnistyy. Kun piirtää sarjakuvastrippejä monta kerrallaan, ainakaan ensimmäinen ei toimi kuvallisesti. Kolmas alkaa olla hyvä. MK: Nyrokissa näkyi mun pilapiirtäjän hommani käänteisesti. Se oli ihan sarjakuvaa vain, puhdasta parodiaa ja irvistelyä. Vieläkin joskus haaveilen, että tekisin jotain tommoista. Mutta taitaa aika loppua. No, kyllä Rollaritkin kiertää vielä, kaheksankymppisinä.

Mää olen kuuskytäluvun nappula. Siksi en pitänyt Suosikkia oikein minään. Sarjakuva siirtyi Introsta Helpiin ja sitten Suosikkiin, koska lehti maksoi sen, mitä pyysin. Mutta siellä olikin sitten suuri vapaus, mistä nautin. Vaikka olisin piirtänyt pelkkää mustaa viivaa vaan, Jyräys [päätoimittaja Jyrki Hämäläinen] olisi sanonut, että mahtava juttu taas, anna palaa vaan. Sain Puupää-lakin 1981 tai jotain, enkä muista, että Nyrok Cityä olisi perusteissa edes mainittu. Nyrok ei ollut Joonaksen (Savolainen) ja aikalaisten silmissä kummoinen, eivät he pitäneet sitä oikein mitään. Eikä se mikään taidonnäyte ollutkaan, piirsin kaksi sivua yhdessä päivässä. Suunnittelin, piirsin, väritin ja lähetin eteenpäin suurin piirtein vielä illalla. En tuntenut oikein ketään, joka olisi lukenut sarjakuvaa, enkä saanut siitä 1970-luvulla mitään palautetta. Mutta myöhemmin aloin hiljalleen tajuta, että sarjaa oli lukenut moni. PJ: Nyrok City oli kyllä monelle iso vaikuttaja. Vähän kuin Suomen Mad: hauskaa parodiaa ajankohtaisista asioista. Muistan, kun asuin vielä maalla ja menin kirjastoon. Nyrok-kokoelma oli ilmestynyt ja aloin lukea sitä. Muodostui ongelmaksi, että nauroin ääneen. Minun piti vaimentaa itseäni, koska muiden tuijotus hävetti... Ville Hänninen: Mauri, millaisia vuotesi pilapiirtäjänä olivat? MK: Aloitin Iltasissa jo opiskeluaikana, mutta lehti lopetettiin nopeasti. Pilakuvat katosivat säästötoimena jo aiemmin. Aamulehti maksoi helvetin huonosti, ja Turun Sanomia väheksyin askeleena alaspäin. Siellä olikin sitten kaikkein mukavinta. Pallottelu politiikan toimittajien kanssa toimi hienosti. Mulla oli toimituksessa oma huone, vaikka työskentelin urakkapalkalla. Kun aloin tehdä lastenkirjoja, ne menestyivät tosi hyvin. Ensimmäisen lapseni synnyttyä lopettelin varmaan vuoden ajan pilapiirroksien tekemistä. Ehdin olla jo tyytyväinen, että saan olla vähän vapaalla, kun Kari Suomalainen alkoi pyydellä Hesariin. Kun vielä Turun Sanomien päätoimittaja Keijo [K.] Kulha siirtyi lehteen, aloin miettiä, että kai voisin kokeilla. Muutimme sitten Turusta Espooseen. Helppoa Hesariin piirtäminen ei ollut. Kari piirsi koko ajan rinnalla paljon, ja mulla oli yksi tai kaksi kuvaa viikossa. Tyylini oli täysin erilainen kaikin tavoin, eivätkä ihmiset hyväksyneet kuin Karin. Kes-

Julkaistu Turun Sanomissa 1976.

ti vuosia, että pääsin vähän jyvälle. En tarkoita, että sinulla Pertti kestäisi tai täytyisi kestää niin kauan. PJ: Ei, mutta siltä se tuntuu. [Helsingin Sanomien entinen sarjakuvatoimittaja] Eeva Lepistö arveli, että voi kulua kauan ennen kuin lukijat tottuvat Fingerporiin. Ei kuitenkaan kulunut kuin puoli vuotta. Pilapiirrosten kanssa on yhä vähän hankalaa. Tein niitä aiemmin A-studioon, vuoroviikkoina Ville Rannan kanssa. En tiennyt lainkaan, miten pitäisi piirtää, ja samaan aikaan alaspäin sojottava kamera toljotti tekemisiäni. Kun aloin piirtää Hesariin, menin ehkä vähän kipsiin. MK: Se on olevinansa niin arvokas areena, että alkaa miettiä, mitä ja miten päin tässä nyt pitäisi olla. [Sanoman pääomistaja Aatos J.] Erkko ei aina tainnut tykätä jutuistani. Olin aistivinani, että hän oli enemmän Karin tyylin kannalla. Mutta en mää ylempien herrojen mielipiteitä paljon kuunnellu. Politiikan ympärillä pyörii suurempia pamppuja niin paljon, että aina jollain on jotain sanottavaa. VH: Julkaisupaikka pääkirjoitusten läheisyydessä luo myös sellaisen paineen, että pitääkö alkaa käsitellä puoluepolitiikkaa. PJ: Oikeasti rajoituksia ei ole, mutta tällaisessa tilanteessa alkaa helposti pohtia itse, miltä piirrosten pitäisi näyttää ja mitä käsitellä. Sitten tulkitsee mui-

den viestejä ehkä liikaakin. Mutta ihan viime aikoina on tuntunut, että jokin jyvä alkaa löytyä. MK: Mää olen taistolaisajan kasvatti. Se touhu otti mua päähän niin paljon, että olin ilman muuta oikealla. Siinä mielessä asettuminen oli helppoa, ja aika ja puolueet erilaisia. Oikeisto oli haastajan roolissa ja sai koko ajan köniinsä. Nyt kun katson vanhoja kuviani, mietin, että ei perkele, olenko tommosiakin mennyt tekemään, mitähän oikeat tietäjät ajatteli... Turun Sanomat ei tuntunut niin painavalta lehdeltä, ja turkulaiset ottivat äkkiä omakseen. Piirsin lehteen vuosina 1975–83, mutta sain pitkään sen jälkeenkin kommentteja jutuistani. Kaikki muistavat hyvän kuvan pitkään, mutta huonoista ei välitetä. Pääasia siis, että on silloin tällöin hyvä. PJ: Sama juttu stripeissä. Välillä kuulen ikäviä juttuja piirtäjistä, jotka tekevät järjettömästi töitä ja mietin, että olisiko itsekin pitänyt. MK: Joutilaisuus on tärkeää. PJ: Juu! Opin Rojulta [taiteilija ja opettaja Johanna Rojola], että oikeasti uusia ideoita tulee vasta, kun on kunnolla joutilas. VH: Milloin te olette viimeksi niin joutilaita olleet? PJ: Hyvä kysymys. MK: Yritän varsinkin kesällä löytää aikoja, jolloin ei tarvitsisi tehdä mitään. Mulle on tullut kaikenlaista

muuta krääsää ympärille, joka vie aikaa ja energiaa. Siksi usein lähinnä haaveilen joutilaana olemisesta. Että voisi alkaa tehdä seuraavaa kirjaa. PJ: Tyypillistä on, että kaikki työt lyövät toisiaan korville, eikä omia suosikkiprojekteja ehdi edistää lainkaan. MK: Sä teet sentäs vähän omiaskin. Mä olen lähtenyt tähän kaupalliseen hommaan, mihin liittyy sopimusneuvotteluja sun muuta ihan loputtomasti. Mulla on esimerkiksi nyt animaatioprojektia liikkeellä. Koitan pysytellä kaukana, mutta mukana on oltava. On hyvästä, jos voi suhtautua niin, että antaa mennä, tän kanssa voi elää. PJ: Vähän kuin minulla Fingerpori-elokuvan kanssa: tää menee. Siihen ei liity hirveitä intohimoja. MK: Sami ja Aino [Tatun ja Patun tekijät Toivonen ja Havukainen] eivät anna kaupallisia juttuja oikein kellekään ulkopuoliselle. Heillä on kova vahti päällä. Jos jotain tehdään, sen on näytettävä juuri oikealta. VH: Varmasti rasittavaa, mutta hyvää näkyy pukkaavan. Millaisia tekniikoita teillä on saada ideoita, kun saavuttanette täydellisen rentouden tilan harvakseltaan? PJ: Tätini on eläköitynyt politiikan toimittaja. Kävin joskus hänen luonaan: koko ajan kaksi radiota ja televisio päällä. Mietin, että sellaiseksi politiikan hevijuuseriksi en ala. Kun viikon kuvan aika lähestyy, alan lukea uutisia ja mietin, mistä olisi jotain sanottavaa. Katselen otsikoita, ulkoilen ja annan muhia. Pakon edessä syntyy. MK: Kun tein 3–4 kuvaa viikossa, ahmin lehtiä. Telkkarista ei vielä paljon mitään tullutkaan. Mää oon vähän kiukkuinen tyyppi. Monet jutut potuttavat, se tuottaa reaktioita kuvina. Asioiden kimppuun on helppo käydä. Usein tekniikka oli se, että piirsin jonkin kuvan ja kirjoitin sen ympärille sanoja. Annoin tulla kaiken paperille sumeilematta. Vasta sitten katsoin, mikä ehkä toimii. Niin olen mukuloillenikin sanonut: antakaa tulla. Vaikka idea olisi kuinka tyhmä, vielä tyhmempää on sensuroida ite itteä. Joulukortteja varten luen aina kaikki joululaulut läpi, jos niistä löytyisi vaikka jokin yksittäinen lause, johon huomio kiinnittyy. Kyllä idea yleensä paukahtaa, huono tai hyvä. PJ: Itse luen joulukuvastoja. Kollegani Jyrki Vainio on sellainen, että vaikka hän olisi tyytyväinen johonkin ideaan, hän saattaa yhä käännellä sitä. Mä runttaan heti. Intuitio saattaa olla oikeassa. K: Mitä turhaan, siitä vaan. Toki saattaa tulla lisä-

huomioita, kappas, polkupyörään pitää laittaa renkaat. VH: Polkupyörät ovat hankalia, mutta pilapiirroksissa ihmiset yleisempiä. Miten pärjäätte näköisyyskysymyksien kanssa? PJ: Joidenkin ulkonäkö löytyy helposti, joitain ei saa millään. Olen alkanut katsella ihmisiä aika teknisesti, osa kerrallaan. Onko esimerkiksi korkea vai matala otsa. MK: Mä tykkäsin piirtää karikatyyrejä. Ehkä enemmän kuin ihmisen fysiikkaa pitää ajatella sen ilmeitä. Mutta vaikeaa se on. Joskus katon, että hyvä tuli. Kahta päivää myöhemmin mietin, että ei se ole sinne päinkään. PJ: Poliitikkojen ulkonäkö myös muuttuu enemmän kuin ennen. Jotkut vaihtavat tiuhaan hiusten väriä tai partansa muotoa. Pääministerin hiusten mitassakin pitää pysyä ajan tasalla. VH: Sekin hankaloittaa työtä, että vaihtuvuus politiikan huipulla on nykyään suurempaa kuin ennen. PJ: Lisäksi sosiaalinen media on täynnä turhanaikaisia keskustelunaiheita. Yritän keskittyä omiin huomioihin ja olla jatkamatta päivän jauhamista, jonkun tyhmää heittoa, jonka hän tekee saadakseen huomiota. Siinä vain laahaisi pilapiirtäjänä jäljessä. Muutenkin kun lähetän torstaina kuvan, välillä huolestuttaa, onko se lauantaina enää asianmukainen. MK: Oli tuo ongelma ennenkin. Kun tein maanantain Hesariin kuvaa, ei sitä pirullakaan viittinyt alkaa sunnuntaina tekemään. Jouduin jännittämään, onko Kari piirtänyt samasta aiheesta sunnuntain lehteen. Hän otti totta kai parhaat aiheet päältä. Minun piti sitten koittaa löytää sellaisia, jotka eivät ole ihan päivän päälle tai polttavimpia. PJ: Ainakin Ville Rannalle ja Jyrki Vainiolle on tapahtunut pari kertaa, että he ovat tehneet käytännössä saman jutun omalla tyylillään. Assosiaatioita tulee rajallinen määrä. MK: Ei se haittaa, ne ovat eri lehtiin kuitenkin. Kaikki ymmärtävät, että on kyse vahingosta. Mutta tärkeintä on kuunnella itseä. Kun ajaa autoa, siellä alkaa aina potutus... mitä toikin perkele kyylää. Tämmöisistä tilanteista syntyy usein jotain käyttökelpoista, ja jos tekee monta kuvaa viikossa, mausteeksi voi laittaa aika erilaisia juttuja. PJ: Pila edellä minäkin menen. Sillä ei ole väliä, onko jokin puheenaihe viikon tärkein. Uskon yhä, että jos naurattaa itseä, niin varmaan muitakin.

•

Suuri Ranskassa

Ville Ranta luo satiiria inhimillisistä heikkouksista – etenkin omistaan. TEKSTI Reetta Laitinen

arjakuvataiteilija Ville Ranta (s. 1978) siemailee olutta töölöläisessä kantakapakassaan. Oululaislähtöinen taiteilija muutti muutama vuosi sitten perheineen Helsinkiin ja hänen pitkäaikaisen sarjakuvabloginsa lukijat ovat saaneet totuttautua pääkaupungin maisemiin. Myös Rannan uusi albumi Kuinka valloitin Ranskan (WSOY, 2021) sai alkunsa yli 15 vuoden varrella syntyneistä luonnoskirja- ja blogimerkinnöistä.

VALOKUVA N.N.

– Oikeastaan kaikki lähti ranskankielisestä blogistani, jota tein vuosina 2015–18. Sain siitä palautetta Ranskasta, mutta kävijämäärät jäivät silti melko vähäisiksi. Rackham-kustantamon Latino Imparato ehdotti Angoulêmessa, että tekisin blogin pohjalta albumin. – Kävin läpi merkintöjäni vuodesta 2004 eteenpäin ja huomasin tiettyä jatkumoa, tallentamiani dialogeja ja toistuvia tapahtumia. Tajusin, että on

asioita, joita ei voisi muistaa. Melkein kaikki kohtaukset ovat niin sanotusti oikeasti tapahtuneet, mutta ei luonnoskirja kauhean totuudenmukainen ole. Tämä ei ole muistelma eikä reportaasisarjakuva. Haluan kuvata tunnetiloja ja ajatuksia ja sitä, minkälaisia ihmiset mielestäni oikeasti ovat. Ranta sanoo albumin olevan taiteilijakirja ja satiiria. Ranskalaisen kustannusmaailman hammasrattaisiin ajautuva minähahmo on vahvasti karrikoitu. Siitä kuvastuu hänen vihansa ja pettymyksensä itseensä ja omaan itsekritiikin puutteeseensa. – Käyn tarinassa läpi pettymyksiä, koska ne ovat mielenkiintoisempia kuin onnistumiset. Olen ollut naiivi ja kuvitellut itsestäni suuria, ja sen takia saanut kynsilleni. Albumi oli määrä tehdä alun perin suoraan ranskaksi, mutta se osoittautui huonoksi ideaksi ja kustannustoimittaja Imparato vihelsi lopulta pelin poikki. Marraskuussa ranskaksi ilmestyneen albumin on kääntänyt Kirsi Kinnunen, joka myös vilahtaa albumissa sivuhahmona.

niin on pakko tehdä rytmin vuoksi. Kuinka valloitin Ranskan ei ole niin improvisoitu kuin aiemmat kirjat. Ranta yritti tietoisesti rakentaa albumin juonikaarta – ja pelkäsi epäonnistuvansa siinä. – Tein luonnoksia ja suunnittelin kohtausten välisiä suhteita. Aiemmissa kirjoissa ei ole ollut varsinaista rakennetta, mutta tässä sellainen oli luotava, koska tapahtumia on niin paljon. Mietin, että voisiko tämä olla jonkin uuden alku. Takana on pitkä taiteellinen kriisi ja olen tuntenut, etten saa enää mitään irti siitä mitä olen aiemmin tehnyt. Sarjakuvataiteilijuus on Ranskassa isomman mittakaavan bisnestä kuin Suomessa. Suhtautuminen taiteeseen ja taiteilijoihin on niin ikään erilaista – heitä puhutellaan kunnioittavasti hienon ammatin harjoittajina. Mutta, kuten Suomessa, toisille julkisuutta annetaan ja toisille ei. – Urani alkupäässä oli tuuria ja meni aika kivasti. Myöhemmin olen saanut Ranskassa vähemmän huomiota. Kirjani ovat olleet pienillä kustantamoilla, eivätkä ne Suomessakaan mitenkään myyviä ole. Marginaali on marginaalia. Kuinka valloitin Ranskan -albumin henkilöillä on kaikilla vahvat tosielämän vastineensa, vaikka hahmot esiintyvätkin salanimillä ja linnunnokkaisiksi piirrettyinä. Lancelot-hahmon taustalla esimerkiksi on Angoulêmen takavuosien taiteellinen johtaja Benoît Mouchart. Rannan blogeja vuosien varrella seuranneet tunnistanevat lisäksi ainakin L’Association-kustantamon perustajajäsenen, sarjakuvataiteilija Lewis Trondheimin. – En pidä Lewis Trondheimiin juuri yhteyttä. Näin hänet Angouleméssa vuonna 2019 ja sain vastikään kutsun Assojen uuteen antologiaan. Emme ole koskaan olleet varsinaisesti kavereita.

”ei meillä ole pilapiirroskulttuuria. pari ukkoa piirtää muutamaan lehteen.”

•

Omaelämäkerrallista fiktiota Kirjallisuuden on vallannut autofiktion käsite, mutta sarjakuvataiteilijat ovat puhuneet omaelämäkerrallisesta sarjakuvasta jo vuosikymmeniä. Suurin osa Rannan sarjakuvatuotannosta on ollut tavalla tai toisella omasta elämästä ammennettua. – Aion jatkaa samalla linjalla. Olen löytänyt nyt hyvän tulokulman omaelämäkerrallisuuteen. Aiemmin kerroin joko fiktion kautta tai tein päiväkirjaluonnosta. Uudessa albumissa väritän oman elämäni tapahtumia ja muodostan yhteyksiä asioiden välille. Yritän sarjakuvan avulla selvittää, mistä tässä kaikessa on kysymys. – Autofiktio on omituinen sana. Mitä se edes tarkoittaa? Totta kai se on fiktiota, jos kertoo tarinaa. Lukijoille ei toden ja fiktion välinen raja silti ole aina näkyvä. – Blogista tulee paljonkin palautetta, ihan kuin olisin kertonut siinä jotain todistusvoimaista. Mutta hyvin rytmitettyyn omaelämäkerralliseen pätkään ei voi mahduttaa kaikkia faktoja, joten jätän pois asioita draamallisista syistä. Se ei aina ole oikein, mutta

•

Pilapiirtäjän katse Pilapiirroksien tekemisen Ranta aloitti vuonna 2006 Ilta-Sanomiin. 15 vuoden uralle on mahtunut pestejä muun muassa Journalistissa ja Kirkossa ja kaupungissa. Tällä hetkellä hänen piirroksensa ilmestyvät säännöllisesti Iltalehdessä. – Ei pilapiirroksista puhuttu Facebookissa, kun aloitin. Nykyään palautetta tulee heti ja paljon. Ilta-

Jeesus & Jumala -strippi ilmestyi Kirkko & kaupungissa (kuva vuodelta 2019).

lehden kanavia en seuraa ollenkaan. Keskustelu on niin runsasta ja pimeätä, että se ei ole keskustelua, vaan se on – no, kaikki tietää millaista se on. Ranta sanoo palautteen kuitenkin terävöittävän työtä. Jo kuvaa tehdessä on ajateltava, mitä ihmiset sanovat. Taaksepäin ei voi nojata oikeastaan koskaan. – En pyri siihen, että ihmiset reagoisivat tietyllä tavalla, esimerkiksi suuttuisivat. Yritän vain huomioida erilaisia näkökulmia. Täytyy myös hyväksyä se, ettei suuri osa jengistä osaa, halua tai viitsi lukea piirroksia. – Minusta on tullut palautteen suhteen oikeastaan aika rauhallinen. Provosoidun harvoin. Mutta en voisi tehdä työtä normaalisti, jos seuraisin kaikkia kommentteja. Journalistin tapaisessa lehdessä lukijat olivat valistuneempia ja aihepiirit spesifimpiä kuin Iltalehdessä. Vaikka Kirkko ja kaupunki on seurakuntien yleislehti, sitäkin seurasi keskimääräistä liberaalimpi porukka. – Tyylin arvostelu on ehkä hieman vaikuttanut piirrostapaani. Pyrkimykseni on, että tavalliset ihmiset saisivat selvää piirroksista. Myös aiheiden puolesta mietin aina, tietävätkö Iltalehden lukijat, mistä asiassa on kysymys. – Ajattelen, että pilapiirtäjän tärkein homma on kritisoida vallanpitäjien, hallituksen ja eduskunnan touhuja. Iltalehdessä minulle on kuitenkin annettu tehtäväksi piirtää muustakin kuin politiikasta. Kontrolloin aihejakaumaa. Säästä en ole suostunut piirtä-

mään yhtään kuvaa! – On myös aiheita, joita välttelen. Tällä hetkellä keskustellaan paljon transihmisten asioista ja transaktivismista. En halua piirtää aiheesta, koska ei ole kivaa pilkata heikoilla olevaa pientä vähemmistöä. Siinä osuu helposti harhaan. Ja vaikka ei osuisikaan, niin se on silti usein epäreilua. Jossain määrin sama koskee maahanmuuttajaryhmiä. Mutta tässä hommassa pitää voida nähdä epäkohtia kaikkialla, myös vähemmistöissä. Voi katsoa kriittisesti myös ihmisiä, jotka eivät ole voittajia – tavallisia ihmisiä, köyhiä, vanhoja ja sairaita. Moraalisesti ottaen he eivät ole kuitenkaan pilapiirtäjän tärkein kohde. – Olen itse henkilökohtaisesti kiinnostunut kritisoimaan ihmisten yleisinhimillisiä taipumuksia, esimerkiksi tekopyhyyttä ja moraalia. Ihmiskuvani on sellainen, että näen ihmiset kauhean heikkoina, laumakäyttäytymiseen taipuvaisina ja itsensä hyväksi selittävinä.

•

Kuvista ja karikatyyreistä Muiden maiden pilapiirtäjiä Ranta seuraa Instagramin kautta. Mutta pilapiirrokset ovat hänen mielestään monesti kaikkialla aika tylsiä. – Saksalaisilla on yleensä vitsejä, joissa kaksi miestä istuu baarissa, ja toinen sanoo jotain ja toinen vastaa jotain. Ranskalaisissa pilapiirroksissa on sitten taas joku irti leikattu ruumiinosa tai persereiästä tulee jotakin. Suomalainen pilapiirroskulttuuri ei ole yhtään parempi.

Kulttuuriministeri halusi leikata omalta hallinnonalaltaan. Pääministeri järjesti selfie-bileet (Iltalehti 15.10.2021).

Koronatartunnat lähtivät nousuun loppukesällä, niin myös rokotevastaisuus (Iltalehti 27.7.2021).

Pilapiirros Kirkko & kaupungissa (2011).

– Ei meillä ole pilapiirroskulttuuria. Pari ukkoa piirtää muutamaan lehteen. Suomalainen pilapiirros on todella kaavoihin kangistunutta eikä sukupolvenvaihdosta näy. Pilapiirroksia voisi tehdä todella monella eri tavalla, mutta lehtiä ei kiinnosta. – Muutoksen pitäisi lähteä lehtipuolelta, heidän pitäisi tutustua aihepiiriin. Jo yksinään piirrostyyli voisi olla ihan erilainen, ei tarvitse olla piirretty tällä tietyllä tavalla, jota minäkin teen. Voisi olla ihan toisenlaisia ratkaisuja. Vaikka niin kuin Ulla Donner tai Juliana Hyrri piirtävät. – Ehkä pilapiirros kuihtuu kokonaan ja tulee jotain

muuta, jota ei kutsuta pilapiirrokseksi. Mutta ei se siitä miksikään muutu, jos lehtiä ei kiinnosta, tai jos ne julkaisevat vain vanhasta tottumuksesta. Ranta aloittaa hahmon karrikoimisen googlaamalla kuvia ja harjoittelemalla piirteitä. Hänen lähtökohtansa pilapiirrokseen on kuitenkin sarjakuvallinen. – Karikatyyrimäisyys ei ole pilapiirroksissa tärkeintä, mutta hahmon tunnistamiseksi on tehtävä ainakin minimi. Esimerkiksi Sanna Marinin hahmossa tunnisteena on pukeutumistyyli. Marin on pukeutunut koko koronakriisin ajan mustaan ja tukka on ollut auki. Näköisyys ei kuitenkaan voi perustua nenään tai poskipäähän, vaan hahmon pitää liikkua ja toimia. Ominaispiirteiden tai ulkonäön korostamista on viime vuosina haastettu etenkin eri etnisyyksiä edustavien hahmojen kuvauksissa. Myös Ranta on miettinyt piirrostensa yhteydessä, mikä mahdollisesti on stereotyyppistä tai loukkaavaa. – Omasta mielestäni olen pärjännyt ihan hyvin. Olen ottanut asian haasteena ja nautin, kun voin etsiä ihmisestä uusia piirteitä. Mutta totta kai piirrän lihavan ihmisen lihavaksi, vanhan vanhaksi tai tummaihoisen tummaihoiseksi. Ei näistä ole ollut mitään hankaluuksia palautteen kanssa. En ollenkaan yhdy monen pilapiirtäjän huoleen siitä, että ”mitään ei saa piirtää”. Ville Ranta korostaa, että hänen taiteellinen kunnianhimonsa on alusta asti sijainnut sarjakuvan puolella. Pilapiirtämiseen hän suhtautuu ammattina. – Sarjakuvasta ei saa mitään, mutta pilapiirroksesta maksetaan jotain.

•

Ville Hänninen haastattelee Ville Rantaa Helsingin sarjakuvafestivaaleilla marraskuussa 2021.

”Piirrän vain mitä näen”

Iranilaissyntyinen pilapiirtäjän kuvissa planeettamme Maa on uhattuna ja terrori uhkaa ihmisoikeusaktivisteja – mutta vastarinta on vahvaa. TEKSTI Iida Simes

ianoush Ramezani (s. 1973 Iranissa) on maailmankuulu poliittinen pilapiirtäjä ja kolumnisti. Hän piirtää taiteilijanimellä Kianoush. Hiljattain Kianoush piti näyttelyn Helsingin Lapinlahden entisen mielisairaalan tiloissa. Kokonaisuuden nimi oli ”Resistosphere – A Visual Commentary on Contemporary Forms of Resistance” eli vapaasti suomennettuna ”Vastarinnan maailma – Nykyajan vastarinnan kommentointia visuaalisin keinoin”. (Tämän jutun kuvat olivat tuossa näyttelyssä esillä.) Kianoushin erikoisalaa ovat ihmisoikeudet, ja hän ruotii sekä eurooppalaista että islamistista sortoa. Hänen kuvissaan elokuvakameran kelat ovat muut-

tuneet käsiraudoiksi, maasta kasvaa puiden sijaan poliisien pamppuja ja Pikku prinssi – tuo ranskalaisen Antoine de Saint-Exupéryn luoma hellyttävä hahmo – on kyllästynyt planeettaansa saastuttavaan uskonnollisen väkivaltaan. Hän lakaisee kristittyjen, juutalaisten ja islamistien pommit pois.

•

Ulos diktatuurista Kianoush kasvoi Iranissa, maassa joka häneen mukaansa joutui ojasta allikkoon vuonna 1979, kun shaahi Reza Pahlawi syöstiin vallasta ulkomaiden vahvalla avustuksella. Shaahin elitistinen järjestelmä korvattiin monin kerroin pahemmalla, kun ääri-islamistinen diktatuuri otti vallan ajatollah Ruhollah Homeinin johdolla.

Vaikka Kianoush Ramezani oli vallankumouksen aikaan lapsi, hän tietää ajasta paljon hyvääkin. Nykyään monet Euroopassa luulevat, että Iranissa on pitkään ollut nykyisenlainen uskonnollinen diktatuuri, ja tämä harhaluulo suututtaa Kianoushia. – Iranissa oli 1960–1970-luvulla uskomattoman vapaa ja rikas lehdistö, ja kulttuurillisesti maa oli paljon lähempänä Eurooppaa kuin nykyistä Irania. Pilapiirtäjiäkin oli monia, ja he olivat arvostettuja. Kianoushin mitta täyttyi vuonna 2009, ja hän muutti Ranskaan. Sieltä hän on edennyt viime vuosina Suomeen. – Olen täysin itseoppinut, Kianoush kertoo. – Kun alan piirtää, en edes ajattele tekniikkaa. Minä vain piirrän, mitä sisimmässäni näen. Vaikkei Kianoush ajattele tekniikkaa, se ei silti tarkoita, etteikö hänen tekniikkansa olisi vuosien saatossa hioutunut. Hänellä on tunnistettava tyyli, ja näennäisen yksinkertaisissa kuvissa on monia oivalluksia ja symbolisia elementtejä. Kianoush luonnostelee ensin lyijy- tai mustekynillä, ja sen jälkeen hän skannaa piirroksen ja värittää tietokoneella. Mutta joskus teos ei etene näin yksinkertaisesti, vaan hänen on pakko käyttää laajempaa

repertuaaria, kuten puuvärejä, tusseja ja vahaliituja. – Olen ennen kaikkea tarkkailija. Katson maailmaa ja piirrän sen mitä näen, hän kommentoi piirroksiaan. – Minä en keksi asioita omasta päästäni, hän toteaa aiheistaan. – Minun tehtäväni on näyttää mikä on vialla ja saada ihmiset havahtumaan. Käytän niitä keinoja, joita osaan. Niin kuin kaikki pilapiirtäjät. Liioittelen, asetan asioita uusiin yhteyksiin ja käytän symboleita. Totta kai poliitikot inhoavat näitä piirroksia: eivät he haluaisi, että heidän aikaansaamansa ongelmat näkyvät niin selkeästi. Jännästi Kianoush pitää luovuuden lähteenä päättäjiä eikä taiteilijoita. – Luominen on poliitikkojen käsissä. Meidän pilapiirtäjien ei tarvitse tehdä juuri mitään, hän nauraa, eikä vaikuta juuri arvostavan maailmanpolitiikan huippuja. – He tekevät elämästämme helppoa. Viimeinen kommentti tarkoittaa vain poliittisten aiheiden runsaudensarvea pilapiirtäjän elämässä. Maailma ei ole Kianoushin mukaan mitenkään kokonaisvaltaisen hyvä paikka.

•

Nainen ei saa edes puolikasta Kianoush kuvaa teoksissaan väkivaltaa, planeettamme herkkää tilaa ympäristökatastrofien varjossa ja ihmisryhmien tyrmäävää eriarvoisuutta. Ihmisoikeudet ja sananvapaus ovat asioita, joita hän työllään tukea ja edistää. Taitavan pilapiirtäjän tavoin hän sisällyttää kuviinsa yhtä aikaa sekä lämmintä huumoria että viiltävän kylmää ironiaa: iranilainen nainen – jonka asema on monin kerroin miestä alempi ja vaikeampi, Kianoush painottaa – nousee hijabeihin pukeutuneiden ihmisten yläpuolelle repien kaavun yltään. Vihainen ilmastoaktivisti Greta Thunberg korvaa Pikku prinssin planeettaa suojelevana hahmona. Huumoria on hänen mukaansa helppo saada kuviin, koska poliitikot ovat niin ehtymättömiä riemun lähteitä. Mutta joku raja Kianoushillakin on ollut. – Toisin kuin monet kollegani, minä en ole piirtänyt Donald Trumpia. Miksi antaisin huomiotani sille narsistille? Kianoushin kuvissa naisen asema erityisesti Iranissa on yksi toistuvista aiheista. – Iranissa sanotaan ihan virallisesti, että naisella on puolet miehen oikeuksista, Kianoush huokaa. Tällä tarkoitetaan sekä poliittisia että taloudellisia oikeuksia, kuten esimerkiksi oikeutta perintöön. Tosin Kianoush epäilee, ettei Iranin naisilla ole sitä puolikastakaan mahdollisuuksista vaikuttaa omaan elämäänsä. – Tuollaisen naisia alistavan valtiollisen roskapuheen parissa kasvoin. Meidän perheemme on kotoisin alueelta, jossa kautta historian on ollut vahvoja naisjohtajia, Kianoush kertoo ja lisää, että hänen äitinsä ja sisarensa ovat kärsineet erittäin paljon Iranin vallankumouksen jälkeisen ajan muutoksista. Niinpä hänen on suorastaan

pakko piirtää niistäkin aiheista piirtää, eikä naisten oikeuksien puolesta taistellakseen tarvitse missään nimessä olla nainen. – Riittää, että on ihminen.

•

Tekopyhä peili Kianoush saa paljon uhkauksia. Nekin näkyvät hänen piirroksissaan, kun pariisilaisissa näkymissä viiniä litkivää Kianoushia osoittelevat aseellaan terroristit. – Piirrän mielelläni viinilasillisia osoittamaan elämäntapojen eroa. Minulle viini on vapautta, islamistit inhoavat sitä. Iran haluaa vaientaa politiikkaansa arvostelevat äänet kaikkialla maailmassa, eivätkä uhkailun takana eivät ole pelkästään Iranista käsin toimivat lähteet, vaan maa lähettää aktiivisesti ulkomaille ihmisiä, joiden tehtävänä on kehua islamistista valtiota ja hyökätä paenneita toisinajattelijoita vastaan. Kianoushille uhkailulla ei ole mitään tekemistä uskonnon kanssa. Se on poliittista vaientamista. – Saatuani ensimmäisen tappouhkauksen hyvin symbolisesta kuvasta, ymmärsin ettei uhkauksissa ole ollenkaan kyse Muhammedista. Helsingin Resistosphere-näyttelyssa oli kuva, jossa Twitterin logon lintu hajottaa maapallon. – Twitter, aikamme peili, on erittäin tekopyhä alusta, Kianoush ruotii. – Kaikenmaailman vihaajilla ja jopa diktaattoreilla on muka viralliset Twitter-tilit, kun taas ihmisoikeusaktivisteja Twitter ei suojele mitenkään. Kianoushin kuusi vuotta sitten perustama United Sketches -järjestö auttaa kotimaastaan paenneita pilapiirtäjiä ja sarjakuvataiteilijoita. Se jakaa vuosittain myös parhaan naispilapiirtäjän palkinnon rohkaistakseen naisia ryhtymään piirtäjiksi.

”liioittelen, asetan asioita uusiin yhteyksiin ja käytän symboleita. totta kai poliitikot inhoavat näitä piirroksia.”

•

Essee

Naisten asepalvelus, uhka vai mahdollisuus? Helsingin Sanomat, 1980.

Isoisän kirjahylly 2020-luvun feministi luki Kari Suomalaista, katso kuvat! TEKSTI Reeta Laitinen

sovanhempieni talo oli tavallinen 50-luvulla rakennettu tyyppitalo, niin sanottu rintamamiestalo. Tyypillinen oli myös sisustus – raidallinen raanu, sinapinvärinen persialaismatto, olohuoneessa ruskea lastulevyhylly, jonka päällä keikkui pöytäviirejä ukkini työ- ja järjestötoiminnasta. Hyllyn oikeassa alanurkassa, Päätalojen ja Hietamiesten alapuolella, oli rivi teoksia, joiden pariin ajauduin lapsena lähes poikkeuksetta. Siellä olivat Kari Suomalaisen (1920–1999) albumit. Kymmenisen pilapiirroskokoelmaa ja yksi sarjakuva – Manu ja kultatupsu. Ennen YouTube-aikakautta oli lasten taisteltava

tylsistymistä vastaan epätoivoisinkin keinoin. Opin lukemaan 5-vuotiaana. Sen jälkeen luin kaiken, minkä käsiini sain, jos se edes etäisesti vaikutti alaikäisille tarkoitetulta. Sarjakuva tietenkin luokiteltiin lastenkirjallisuudeksi, joten lapsuuslukemistooni kuuluivat Karin ohella muun muassa Claire Bretécherin Turha joukko -sarjakuvat sekä Riitta Nelimarkan animaatiokuvittama Seitsemän veljestä. Olin ehkä omituinen, mutta ainakin monipuolisesti sivistynyt kakara. Kirjahylly ei ilmeisesti ollut lumonnut muita sukulaisiani yhtä vahvasti, sillä aikanaan sain perinnökseni sekä standaarit että koko potin Karia. Luin

albumit läpi kesällä 2014, ollessani viimeisilläni raskaana. Se oli tylsä, hikinen ja loputtomalta tuntunut heinäkuu. Jaarittelenko? Kokeilkaapa lukea Seppo Porvalin kirjoittamaa Kari-elämäkertaa. Tai mitä vaan suurmieselämäkertaa. Ei niin tylsää sattumusta lapsuus- tai nuoruusvuosilta, etteikö siitä vuoltaisi loputtoman monipolvista anekdoottia, joka todistaa elämäkerran kohteen poikkeuksellisista kyvyistä jo vaippaiässä. Kansakunnan kaapin päällä kököttää vain harvoja piirtäjiä – yhtenä heistä Kari Suomalainen. Yksikään suomenkielinen pilapiirtäjä ei ole vielä kyennyt aloittamaan uraansa ilman vertausta maestroon ja hänen tuotantoonsa. Mutta miltä tuntuu lukea Karia tänä päivänä, 2020-luvun naisena? Miltä se tuntui tyttönä 1980–90-luvuilla?

via kohtaan. Virallinen Suomi liittyi YK:n jäseneksi ja lähetti ensimmäiset rauhanturvaajansa kaukaisiin konflikteihin. Olympialaiset toivat maailman kylään Helsinkiin, ja mustat muusikot olivat tavallinen näky suurimpien kaupunkien yöelämässä. Maailmalla 50-luku oli kahtiajakautumisen ja kylmän sodan vuosikymmen. Kuitenkin suurin osa suomalaista päivänpolitiikkaa käsittelevistä pilakuvista tuntuu tänä päivänä epäkiinnostavilta. Yhdessä kuvassa mainitaan naispappeus – Kari paheksuu sitä suuresti jo kolmekymmentä vuotta etukäteen. Vuosikymmenen kuvissa on myös Karin ja Lippen henkilökohtaiseen elämään liittyviä teemoja, kuten kihlaus, naimisiinmeno ja lapset. Kari on jo näissä tuttu mustapukuinen hattupää, äreä ”ikuinen poikamies” alle nelikymppisenä. Miss Suomi -kisoissakin menestynyt Lippe puolestaan on kuvattu tyrmäävänä pin up -blondina. Tuoreen isän ylpeys kuvastuu lasten vauvavaiheiden taltioinneista.

nykysuomalaiselle kari suomalaisen taide on kurkistusikkuna eksoottiseen kehittymättömien maakuntien suomeen. •

Rasistisia stereotypioita ja nuorenparin onnea Kari Suomalaisen ensimmäinen, ajankohtaisia asioita kommentoiva ”päivän piirros” ilmestyi Helsingin Sanomissa 31.12.1950. Suomessa hän toimi modernin sanomalehtipilapiirroksen tienraivaajana eikä kotimaisia esikuvia ollut. Ura venyi lopulta viidelle vuosikymmenelle. 1950-luvun piirroksia on ilmestynyt muun muassa leski Lippe Suomalaisen postuumisti kokoamassa albumissa Karin parhaat 1955–59 (2001). Tyylillisesti kuvat olivat vielä kovin toisenlaisia, päällimmäisenä englantilaiselta pilapiirtäjältä Gilesiltä (1916–95) saadut vaikutteet. Varhaisesta tuotannosta tökkäävät silmään muutamat härskin rasistiset pilakuvat kotimaisista ja ulkomaisista etnisistä ihmisryhmistä. Aiheista ja tyylistä on suora jatkumo 1990-luvulle, jolloin pakolaisvastaiset ja rasistiset piirrokset sentään jo herättivät pahennusta ja lopulta sinetöivät Karin lähdön Helsingin Sanomista. Karin 50-luvun pilapiirrosten kolonialistinen kuvakieli tuntuu nykyään vastenmieliseltä, ja jälkikäteen aikakausi on helppo leimata toivottoman takapajuiseksi. En silti sanoisi räikeän rasismin olleen maan tapa sotienjälkeisessä Suomessa. Jälleenrakennuksen vuosina perustettiin kansainvälisiä ystävyysseuroja ja koettiin solidaarisuutta sortoa koke-

•

Kari ja kulta-aika Kari vakiinnutti nopeasti asemansa Helsingin Sanomissa ja sai ajan myötä myös runsaasti jäljittelijöitä muidenkin sanomalehtien innostuessa pestaamaan pilapiirtäjiä. Varsinainen kulta-aika oli kuitenkin vasta 1970-luvulla, ja suurin osa perintöalbumeistanikin on nimenomaan tämän vuosikymmenen lopulta. Viisikymppisen Karin tyyli on hioutunut tunnistettavaksi ja omaleimaiseksi. Urho Kekkonen hallitsee kansaa, hallitukset vaihtuvat ja aikakausi tarjoilee herkullisia aiheita kuin lautaselta. Jälkipolvia varten on kuviin ystävällisesti lisätty selitystekstit. Silti osa menee ohi kovaa ja korkealta. Pilapiirtäjiä nimitetään vallan vahtikoiriksi, mutta Kari Suomalaisen parhaissa 70-luvun kuvissa on poliittinen satiiri enemmänkin hyviä oivalluksia kuin varsinaista kannan ottamista. Kari yhdistelee riemukkaasti asioita ja viljelee visuaalisia gägejä. Tunnistettavat hahmot viitoittivat tietä myöhempien aikojen Itse valtiaille ja Tarmo Koiviston piirtämälle Pääkaupunki-sarjakuvalle. Äreä vahtikoira onkin kiltti ja rapsutettava rakki. Ei ihmekään, että olen lukenut lapsena juuri näitä albumeita. Nyky-

Kari Suomalainen erosi luterilaisesta kirkosta vuonna 1956 ja siirtyi roomalaiskatolisen seurakunnan jäseneksi. Suomen ensimmäiset naispapit vihittiin virkaansa 1988. Helsingin Sanomat, 1955.

päivän lukijan silmiin särähtävät ainoastaan muutamat misogynistiset pilakuvat, esimerkiksi naisten armeijaan menoa vastustava. Sekin tuntuu nykyvalossa lähinnä hupsulta. Myötähäpeää sen sijaan herättää ”rumien” naisten pilkkaaminen. Naiset ovat silti auttamattomasti sivuroolissa. 1970-luvun itsevaltias oli Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen. Manu ja kultatupsu on syntynyt kanssani samaan aikaan, vuonna 1982. Se ja Välskärin kertomuksia (1987) ovat Karin tuotannon ainoat sarjakuvateokset. Hahmot ovat tuttuja pilapiirroksista, ja pääosassa seikkailee Kekkosen pitkän valtakauden jälkeen uusi tasavallan presidenttimme Mauno Koivisto. Ma-

nun tupsupäinen hahmo oli pelkistynyt Karin käsissä vuosien varrella persoonalliseksi ja sympaattiseksi, ja presidentin hiuskiehkurakin saa albumissa oman nimikkoepisodinsa. Juoni on höttöistä slapstick-kohellusta vakoojineen ja poliiseineen, mutta viihdytti ja nauratti alaikäistä – ja yllättäen 39-vuotiasta. Tämähän toimii edelleen ihan hyvin! Tarvitaan kuitenkin poliittisen historian sivuaineopinnot, vuosikausien työskentely vasemmistolaisessa arkistossa ja Wikipedia-tarkistus, ennen kuin ikäiseni ihminen täysin ymmärtää Salon Arvo -vitsin kaikki nyanssit. 1980-luku vedettiin vielä Koiviston voimin, mutta

Helvi Sipilä ylsi YK:n apulaispääsihteeriksi mutta ei tasavallan presidentiksi. Manu ja kultatupsu, 1982.

1990-luvulle tultaessa oli Kari Suomalainen jo näkyvästi vanha ja väsynyt. Taiteilijaprofessori ei päässyt enää nykypolitiikkaan mukaan, vaikka Paavo Lipposen ja Martti Ahtisaaren vielä sujuvasti karrikoikin. Oivallusten vähetessä ja sisällön ohetessa jäljelle jäivät sovinismi ja rasismi. Vanhan miehen viiva tärisee jo pahasti ja tekstaukset ovat paksua pölkkyä. Sammakoita-kokoelman (1999) olen jostain syystä ostanut joskus ihan omalla rahallani, mutta siinä ovat hyvät pilakuvat laskettavissa enää yhden käden sormin.

•

Konservatiivinen kapina Naiset olivat jotain, mitä oman lapsuuteni sarjakuvissa ei oikeastaan ollut. Tyhjiö oli käsittämättömän syvä jopa elokuvaan verrattuna (Anu Silfverbergin esseeteos Sinut on nähty, 2020, käsittelee aihetta). Muutamia vilahteli toki sivuhahmoina. Ne edustivat selkeitä arkkityyppejä: Rehevä emäntä. Bimbo blondi. Kohtalokas viettelijätär. Vanha, vihainen akka. Tyttöjä ei ollut sitäkään vähää. Kari Suomalaisen tuotanto ei edusta mitään suurta poikkeusta. Naiset ovat harvassa, ja heidät esite-

tään lähinnä taustakommentaattoreina tai jollakin tavoin naurettavina. Tellervo Koivisto sovittelee Manussa ja kultatupsussa vain hattuja päähänsä, mutta esiintyypä albumissa myös yksi aktiivinen, nimeltä mainittu nainen: YK:n varapääsihteeri, ensimmäinen suomalainen naispresidenttiehdokas Helvi Sipilä. Vaalisloganinsa ”Nainen maailman huipulta” mukaisesti hän kiukuttelee vuoren huipulla, kun käy ilmi että, mies oli käynyt siellä häntä ennen. Sipilän saama käsittely tuntuu Karin mittapuulla harvinaiselta kunnianosoitukselta – hänet on nähty. Kuvaavaa on, että Karin piirroksissa patsailla on usein suurempi rooli kuin naisilla. Kari Suomalainen oli kuvanveistäjä Emil Wikströmin tyttärenpoika, joten hänellä oli silmää veistostaiteelle. Karia miellyttivät useat Helsingin perinteiset näköispatsaat, Aleksis Kivestä Havis Amandaan. Suomen Pankin edessä kököttävä J. V. Snellman lienee ollut Karin suosikkeja – patsas kommentoi maailman menoa Manussa ja kultatupsussa ja esiintyy muutamassa muussakin piirroksessa. Abstraktille veistostaiteelle Kari ei puolestaan antanut kovinkaan suurta arvoa.

Tuoreen isän onni tiivistyy hauskaksi visuaaliseksi oivallukseksi. Helsingin Sanomat, 1956.

Kivi-Snellman veistelee. Manu ja kultatupsu, 1982.

Miettikö Kari Suomalainen ikinä pilapiirtäjän vastuuta? Piirroksilla on voimaa. Ne voivat muuttaa maailmaa ja tehdä näkyväksi valtaa ja vallanpitäjien toimia. Ne voivat naurattaa, mutta myös tehdä asioita ja ihmisiä naurettaviksi. Hyvän komiikan kultainen sääntö kuuluu, että on pilkattava itseään ylempiä, ei koskaan alempia. Tämä ei aina toteutunut Karin tuotannossa. Kuinka paljon yleiseen mielipiteeseen vaikuttivat esimerkiksi Kari Suomalaisen näkemykset naisten roolista yhteiskunnassa? Naiset ammutaan alas, heidän halunsa tasa-arvoon tehdään naurettavaksi. Sen sijaan Urho Kekkosta Kari käsitteli silkkihansikkain, suorastaan imarteli. Voiko konservatiivi olla koskaan todella hyvä pilapiirtäjä? Lukiessani Karin pilapiirroksia lapsena en juurikaan ymmärtänyt niiden päivänpoliittista sisältöä. Nautin vain hauskoista oivalluksista ja mehukkaasta hahmogalleriasta. 2020-luvun lukijat ovat omalta osaltaan vieläkin vaikeammassa lähtötilanteessa, vieraan ajan ja vieraan kulttuurin äärellä. Pilapiirrokselta tipahtaa pois sen koko pohja, joka perustuu kuvan ulkopuolisten asioiden tuntemiseen ja tuttujen asioiden varioimisesta syntyvään huumoriin. Kun pilapiirrosten poliitikkoja ja aiheita ei enää tunnista, jäävät jäljelle helposti luettavat elementit:

ilmavan pelkistetty viiva, tilannekomiikka, asioiden yhdistely ja oivalluksen ilo, naisviha, nuorisoviha, konservatismi, rasismi. Nykysuomalaiselle Kari Suomalaisen taide on kurkistusikkuna eksoottiseen kehittymättömien maakuntien Suomeen Römpän ukkoineen, kylänraitteineen, perämetsän pirtteineen ja herrakabinetteineen.

•

Lähteitä Kari: Kansa urhokas. Sanoma Osakeyhtiö, 1967. Kari: Tiernapojat. Sanoma Osakeyhtiö, 1969. Kari: Keisarivalssi. Otava, 1977. Kari: Ei voi olla totta! Otava, 1979. Kari: Me tulemme taas! Otava, 1980. Kari: Manu ja kultatupsu. Otava, 1982. Kari: Kari-kanava. Otava, 1987. Kari: Nämä nuo ne. WSOY, 1991. Kari: Sammakoita. WSOY, 1999. Kari: Karin parhaat 1955-59 (valinnut Lippe Suomalainen). WSOY, 2001 Porvali, Seppo: Kari. Tasavallan hovinarri. Kustannusosakeyhtiö Revontuli, 1999. Vainio, Jyrki: Sävytysviivoja ja suljettuja muotoja. Kaksi piirroksellista lähestymistapaa pilakuviin. Pro gradu -tutkielma, 2008.

Havaintoja yhden pilapiirroksen originaalista

TEKSTI Jyrki Vainio

arista on usein huomautettu, että hän kopioi ulkomaisia piirtäjiä uransa alussa, tunnetuimmin englantilaista Gilesiä 50-luvun puolivälissä. Käydessäni läpi Karin 50-luvun kirjoja saatoin tunnistaa sieltä useitakin ihan suoria, nimeltä tunnistettavia tyylivaikutteita. Minusta kiinnostavaa ei niinkään ole, että Kari aluksi kopioi muita, vaan se, kuinka hän tämän

kokeiluvaiheen jälkeen lopulta löysi oman piirrostyylinsä, joka ei suoraan jäljitellyt ketään. Karin oma piirrostyyli vakiintui 50-luvun lopulla. Siinä vaiheessa hän oli piirtänyt pilapiirroksia jo lähes kymmenen vuotta. Hänen oman tyylinsä ytimeksi tuli kiteyttäminen ja pelkistys. 50-luvun kuvissa Kari oli käyttänyt erilaisia varjostusviivoja, mutta ne karsiutuivat pois ja yhä enemmän tehtiin puhtailla väripinnoilla: täydellä mustalla, täydellä valkoisella ja harmailla rasteripisteillä. Jos näiden lisäksi tarvittiin lisäsävyjä, Kari teki ne yleensä rasvaliidulla. Yleensäkin viivojen määrä piirroksessa väheni. Hahmot pelkistyivät muutamalla kynänvedolla tehdyiksi sarjakuvamaisiksi arkkityypeiksi. Merkittävää oli, että Kari kykeni tekemään näin myös tunnistettavia karikatyyrejä poliitikoista.

•

Karin paras piirros Käydessäni läpi Karin kirjoja havaitsin, että minun silmääni viehättivät etenkin hänen 60-luvun piirroksensa. Nimesin tuolloin suosikikseni Helsingin Sanomissa 23.6.1961 julkaistun piirroksen ”Auringonlaskun odotus juhannuksena 1961”. Kuva löytyy kirjasta Kerro kerro kuvastin. Kari oli tyypitellyt eduskuntapuolueet yksittäisiksi piirroshahmoiksi. Maalaisliitto oli lihava isäntämies, Kokoomus kypäräpäinen pullea pappi, SDP pitkä hoikka haalaripukuinen duunari ja niin edelleen. Juhannuskuvassa puolueiden hahmot istuvat öisen järven rannalla ja odottavat auringonlaskua. Järven vastapäisellä rannalla olevaan varjoiseen horisonttiin on laskemassa aurinko, jolla on presidentti Kekkosen päälaki. Piirros on minusta mahtava esimerkki sekä viestinnällisestä että esittävästä pelkistyksestä. Myös suomalaisen kesäyön maisema on onnistuttu esittämään äärimmäisen pelkistetysti. Mutta hetkinen, miksi kuvassa ovat juuri nuo puoluehahmot? Jos tarkoitus on esittää tuon aikaista oppositiota, joukosta puuttuu SKDL ja sitten taas mukana on RKP, joka oli (silloinkin) hallituksessa.

Taustalla olevien koivujen eteen on näkyvästi aseteltu suuri mänty... eli honka. Vuonna 1961 kuusi puoluetta muodosti niin kutsutun Honka-liiton nimeämällä oikeuskansleri Olavi Hongan yhteiseksi vastaehdokkaakseen Kekkoselle seuraaviin presidentinvaaleihin. Liitto raukesi noottikriisiin marraskuussa 1961. Honka luopui ehdokkuudestaan ja Kekkonen hajotti eduskunnan ja määräsi uudet vaalit pidettäväksi presidentinvaalien yhteydessä 1962. Kuvassa siis jopa rannan puu on merkityksellinen viestinnällinen yksityiskohta. Honkaliiton osalliset odottavat Kekkosen auringon painuvan mailleen, mutta Kari vertauttaa tilanteen juhannusyöhön, jossa aurinko kyllä laskee kohti horisonttia, mutta ei vaan tunnu painuvan lopullisesti sen alle. Kari ei voinut tietää, kuinka profeetallinen piirroksesta ajan myötä tulisikaan: kuvan tekohetkellä menossa oli vasta Kekkosen ensimmäinen presidenttikausi. Hän tulisi pysymään aurinkona Suomen taivaalla vielä kaksikymmentä vuotta tämä jälkeen.

•

Painettu kuva vs. originaali Marraskuussa 2021 rasteroitu harmaaksi. piirros yhtäkkiä ilmestyi Hagelstamin huutoPintojen vaihtelulla ohjataan kuvassa kontrastin kauppaan. En antanut tilaisuuden mennä ohi. avulla katsojan huomiota hahmojen kasvoihin: KoPiirros on originaalina pienempi kuin olisin aja- koomuksen, Kansanpuolueen ja RKP:n hahmojen tellut, kuva-alan leveys on 30 cm. Kari piirsi kuvan- kasvot sijaitsevat isojen mustien ja valkoisten pinsa sangen suureen kokoon, hänen töidensä mitta- tojen rajoilla, SDP:n hahmoa kehystävät valkoisten luokassa tämä edustaa keskikokoa. Piirroksessa on ja harmaiden pintojen rajat. Kekkosen kasvoja kohmerkintä, että sanomalehdessä kuva on julkaistu ti ohjaavat ne muutamat viivat, joilla iso valkoinen kolmen palstain levyisenä pienennysprosentilla 48 %, pinta on rikottu. eli sen leveys on lehdessä ollut vain reilut 14 cm. JulPiirroksessa on myös tehty Karin originaaleille kaisukoko lehdessä on ollut pienempi kuin kirjassa. harvinaisen iso korjaus: SDP-hahmo on piirretty uuVasempaan alalaitaan on kirjoitettu numero: delleen liimaamalla päälle korjauslappu. Valoa vas95/61. Karin 95. piirros vuonna 1961. Se tarkoittaa nel- ten katsomalla näkee, että kyse on siinäkin ollut peljän piirroksen viikkotahtia. kistyksestä: demarin haalarin olkainten kiinnikkeet Piirros on omistuskirjoitettu ”Väiskille ystävyy- on alun perin piirretty tarkemmin, jolloin tekstille on dellä”. Kyseessä on Väinö Nurmimaa, Sanoma Oy:n jäänyt vähemmän tilaa. toimitusjohtaja vuosina 1976–1985. Oletan, että kuKansanpuolueen hahmolta puuttuu toinen jalka. va on lahjoitettu hänelle tuona aikana. Sen puolesta Onko se vain unohtunut piirtää, vai onko Kari epäpuhuisi se, että piirroksen teksti on kirjoitettu kuvan huomiossa värittänyt sen mustaksi, niin että se hukalle huopakynällä. Sellaisia ei vielä piirroksen teko- kuu Kokoomuksen hahmoon? hetkellä ollut käytössä. Foxing kertoo kuulemma paperin heikkoKun Karin töitä näkee myynnissä, useimmat niis- laatuisuudesta. Siitä kertoo myös hieman suttuitä on kehystetty samalla tavalla. Kari ilmeisesti halu- nen tussausjälki. Monin paikoin mustekynän viiva si välttyä vastaamasta jokaiselle kyselijälle erikseen, on hiukan levinnyt paperin kuituihin, näkyvimmin miten kuva tulisi kehystää. Joten hän oli antanut työ- hongan rungossa. Viiva ei ole originaalissa niin puhhuoneensa lähellä olevalle kehystämölle ohjeet sii- dasta kuin miltä se painetussa kuvassa näyttää. Osin tä, miten kehykset tulisi laittaa ja suositteli ostajia sen on peittänyt, että kuvaa on pienennetty niin palkäyttämään heitä. jon, osin se, että myös rasterin käyttö viivojen päällä Valitettavasti ne ohjeet eivät nyt katsottuna ol- ”pehmentää” viivan terävyyttä. leet kovin hyviä. Tuohon aikaan ei välttämättä osatKari on tiennyt, millaiseen painoprosessiin on tu ajatella materiaalien säilyvyyttä tai hapottomuut- työnsä tarkoittanut ja luottanut siihen, että tämmöita. Joku Karin vakikehystäjän materiaaleissa näyt- set pienet epätarkkuudet eivät näy lopputuloksessa. tää helposti reagoineen piirrosten kanssa: monissa Tämä piirros on originaalina tarkasteltuna monin myyntiin tulevissa originaaleissa on ikäviä ruskei- tavoin epätäydellinen versio sen painetusta versiosta pilkkuja. Kyseessä on ”foxing”, paperissa olevat ta. Kuva, jonka yksinkertaista musta-valko-harmaakemikaalijämät ovat alkaneet käyttäytyä huonolla ta pelkistystä olen painettuna ihaillut, onkin origitavalla. naalina laikukas musta-kelta-sininen. ”Auringonlaskun odotuksessa” näkyy ruskeita Kuinka hyvä opetus siitä, että painettu kuva topilkkuja kautta kuva-alan. Paperi on myös näkyväs- dellakin on tällaisen käyttögrafiikan työn lopullinen ti kellastunut kehysten aukon kohdalta, ja huopaky- teos, se muoto, jossa taiteilija on ensi sijassa tarkoitnällä kirjoitettu teksti on haalistunut pahasti. tanut sen otettavaksi vastaan. Originaali on vain väKarilla oli tapana merkitä piirrostensa rasteroita- line sen lopputuloksen saavuttamiseksi. vat alueet vaaleansinisellä vesivärillä. Paino toteutti Aion laittaa kuvan seinälle. Originaalien keräilijärasterin hänen merkkaustensa mukaan. Tässä piir- nä minua kutkuttaa ajatus laittaa seinälle teos, joka roksessa yksi tämmöinen merkintä näyttää men- nimenomaan kyseenalaistaan originaalien seinälle neen ohi: SDP-hahmon selän takana osa järvestä on laittamisen mielekkyyden.

•

Kuvan ja sanan jaksollinen järjestelmä

Spectatorin pilapiirtäjä Michael Heath otti yhteiskuntakritiikissään sellaisen roolin, joka jossain muussa kulttuurissa olisi varattu sanomalehden sarjakuvastripeille.

Syventävä sarjakuvakurssi, 18. luku: Miksi pilapiirrokset eivät ole sarjakuvaa? Sen sijaan että mietittäisiin kumpi tuli ensin, voidaan kysyä missä vaiheessa ja kuinka sarjakuva eriytyi pilapiirroksesta? Raja on selvästi vaikea mitata kyynäräkepillä ja puntarilla, koska yksiruutuisetkin sarjakuvat hyväksytään sarjakuvaksi, jos ne sarjakuvalta tuntuvat, ja erilaiset sarjakuvan määreet puhekuplista jaksollisuuteen ovat vähintään väkinäisiä ja päälle liimattuja.

TEKSTI Kivi Larmola

nnen kuin valokuvauksesta tuli nopeaa, sanomalehdissä käytettiin uutiskuvittajia, joiden tehtävä oli toisintaa näkemänsä kiinnostavat tapahtumat lukijoiden silmäniloksi. Toisin kuin kirjankuvittajien, heidän työnsä oli hetkessä kiinni ja aiheet ajankohtaisia, eikä lehtiä myöskään ajateltu säilytettävän kauempaa kuin muutaman päivän ajan. Jos kuvitukseen sisältyi mielipiteitä tai satiiria, kuten usein tapahtui, oltiin jo varsin vahvasti pilapiirroksen puolella, mutta pilapiirrosta ei kuitenkaan mielletty omaksi lajikseen ennen kuin 1800-luvun loppupuolella. Yhdysvalloissa pilakuvan murros tapahtui sisällissotaa seuranneina vuosina, kun entinen sotakuvittaja Thomas Nast otti pysyvästi aiheekseen päivänpolitiikan ja lajikseen satiirin.

Monet pilapiirrosten vakiomaneereista omaksuttiin sellaisenaan sarjakuviin. Suhteettoman isot päät, joissa ilmeet näkyivät selvästi ja jotka loivat mielikuvan pikkulapsen mittasuhteista, puhekuplat joita oli kasvanut hahmojen suusta jo keskiaikaisissa seinävaatteissa, kuvien mielikuvitukselliset yksityiskohdat kuvaamassa ääniä tai ilmiöitä, ja tietenkin tekstipalkit. Ajankohtaisuus. Kritiikki. Parodia. Ne ovat kaikki pilapiirroksen määreitä, mutta eivät välttämättä sarjakuvan. Kuvalukutaito oli mitä oli, ja kerronta saattoi olla hyvinkin jäykkää. Ehkei myöskään luotettu siihen, että vastuullinen kasvattaja olisi antanut rahaa liian kevyeen tarkoitukseen. Sarjakuvahan oli kaupallista taidetta, jonka tarkoitus oli myydä itseään, kun taas pilapiirroksilla haluttiin muuttaa

Thomas Nastin oivaltavassa pilakuvassa vuodelta 1879: ”Kalpeanaamat ilmeisesti pelkäävät, että sinä viet heiltä elintilan samoin kuin he veivät meiltä?” Stereotyypit korostavat sitä, miten kova on kulloisenkin keskivertokansalaisen vieraan pelko, ja kuinka se mikä on keskivertoa myös muuttuu ajan myötä. Tänään kiinalaiset, eilen irlantilaiset, sitä ennen hollantilaiset: ”Knownothingism of the past”. Viereisellä sivulla: Parhaatkin sarjakuva- ja pilapiirrostyylin kertojat, kuten virolainen Edgar Valter, joutuivat piilottamaan tarinansa esimerkiksi lastenkirjojen kuviin, jos mielivät tulla julkaistuiksi. Harvinaisempaa poliittista pilapiirrosta Joakim Piriseltä, teoksesta ”Att misslyckas som en människa” (Kuinka epäonnistua ihmisenä), 2016.

maailmaa. Näin ajateltiin, ja jossain määrin niin varmaan olikin. Pilapiirrosten yleisöä olivat luonnollisesti aikuiset, jotka seurasivat politiikkaa ja jaksoivat lukea pitkiä, usein kuivakkaitakin selitystekstejä. Sama kerronnallinen ”kirjallisuuden illuusio” tuli mukaan sarjakuviin. Aikuisten ei kuitenkaan kuulunut lukea lehden viihdesivuille sarjakuvia omaksi ilokseen, pilakuvat sijoitettiin uutissivuille, jotta ne erottuisivat viihteestä. On silti melko varmaa, että Töpfferin opettavaiset tarinat oli tarkoitus aikuisen lukea ääneen lapsen katsellessa kuvia, ja Yellow Kidin tekstillä täytetty yöpaita oli palkitsevampi aikuisille kuin lapsille. Huumori on myös muuttanut muotoaan kautta aikojen, eikä se mikä nauratti isovanhempiamme, välttämättä naurata meitä.

•

Miten sarjakuvat kadottivat ajankohtaisuutensa? Kun tarinoiden pidentyessä kuvia tuli enemmän, niiden tekemiseen kului enemmän aikaa, ja samalla otettiin askel takaisin kohti kirjankuvituksia ja niiden jopa vuosiksi arvioitua elinkaarta. Samalla yhteiskunnan polarisoituminen tarkoitti sitä, että tekijöiden tuli olla erittäin varovaisia sanomisissaan. Parempi pitäytyä huumorissa, ja esittää suurempi yhteiskuntakritiikki joko naurettavana teatterina, kuten Segarin Kippari Kallessa, tai taustalle kätkettynä, kuten saksalaisista siirtomaa-asukkaista kertovassa Kissalan pojissa. Nokkelan slummien kasvatti Mikki Hiirenkin kurjalisto oli pääasiassa jaloja villejä, joita elähdytti yhteiskunnallinen vastuu. Toki myös sarjakuvakerronta formaattina asetti – ja asettaa – rajansa sille, miten hauskaa huumori on. Huumori ja komiikka ovat kaksi eri asiaa, ja siinä missä komiikka on suhteellisen helppoa saavuttaa ”sekventiaalisessa taiteessa”, on huumorin edellytys se, että ymmärretään, etteivät asiat ole mustavalkoisia. Ettei loukkaannuta kliseiden esittämisestä, vaan ymmärretään että kliseiden parodiointi on nimenomaan niiden ymmärtämistä, ei hyökkäys kliseen esikuvaa kohtaan, vaan tapa purkaa ennakkoluuloja. Viimeistään McCarthyn kommunistivainot ja Comics Code puhdistivat niin pilapiirrosmaisen parodian kuin yhteiskuntakriittisen realismin sarjakuvista. Jonkinlaista jalostavaa mutta todellisuudelle vierasta sisältöä haettiin tarinoihin, vaikka väkisin. Samalla tietenkin kadotettiin se, että arabin, alkuperäisasukkaan tai afroamerikkalaisen piirretty

Peribrittiläinen Giles oli mm. Kari Suomalaisen suuri esikuva. Vuoden 1973 kuvassa puidaan taas uutta Parlamentin seksiskandaalia.

kuva ei ole todellinen henkilö, vaan kulloinkin äänessä olevan kulttuurin aikaisempien käsitysten luoma ikoni, joka on joko väärä tai ainakin kaksiulotteinen, paperia. Kritiikin sijaan sarjakuvaan hiipi uudenlainen propaganda, oman yhteiskunnan erinomaisuutta pönkittävä keskiluokkaisuus. Kurjia, sairaita ja yhteiskuntakelvottomia esitettiin realistisemmin lähinnä vain Dick Tracyssa, ja siinäkin niin kärjistettyinä, ettei erehtymisen vaaraa ollut.

•

Takaisin tunkiolle On kuvaavaa, että sosialistisissa maissa, joissa taiteen tehtävä oli palvella ideologiaa, sarjakuva ei juurikaan kehittynyt 1920-luvun jälkeen. Leninin kunniamerkeillä palkitut länsimaisetkin sarjakuvataiteilijatkin olivat tyyliltään auttamattoman vanhanaikaisia ja sisällöltään kehnoja. Jos hyvää sarjakuvaa ilmestyi, se oli aina piilotettu muun lastenkirjallisuuden joukkoon. Sen sijaan pilapiirroksia syntyi paljon, eikä vain viholliskuvaa hyödyntäviä, vaan miedosti yhteiskuntakriittisiäkin.

Vietnamin sodan myötä pilapiirros palasi amerikkalaiseen sarjakuvaan undergroundin muodossa. Ensimmäistä kertaa populaarikulttuuri oli avoimesti ristiriidassa valtion kanssa, ja se myös otti asiakseen taistella taiteen keinoin. Eivät amerikkalaiset olleet ensimmäisiä, Saksassa oli kuvataiteen ja jonkinlaisen protosarjakuvan sanoma aina ollut sosiaalisesti kantaaottava, mutta nyt olivat ”tuotannon välineet tekijöiden käsissä” ja yhteiskunnan kontrollia vastustettiin avoimesti. Undergroundpiirtäjä Skip Williamson piirsi kansikuvankin Abbie Hoffmanin yhteiskunnanvastaisen toiminnan oppikirjaan Steal This Book. Toisin kuin pilapiirros, sarjakuva sijoitetaan puhtaasti populaarikulttuurin puolelle, ja se saattaa ollakin sillä tavalla puhtaasti populistinen taidemuoto, että kuvatessaan ”oikeita” ja puhdasotsaisia valintoja moraalisesti oikeaoppisessa kontekstissa se samalla menettää kiinnostavuutensa. Sarjakuva voi parhaiten, kun se näyttää meille keisarin uusissa vaatteissaan, ilman housuja.

•

ArviotO

TOIMITTANUT Aino Sutinen

PENTTI OTSAMO: Välittäjä – Kauppa-Lopo kaukana, kaukana Kuopiosta • Suuri Kurpitsa

Canthia valeriaanapedillä VILLE HÄNNINEN

Minna Canth (1844–97) oli oman aikansa tärkeimpiä suomalaisia kirjailijoita, naturalisti, joka ei kainostellut kuvata luokkaeroja ja köyhyyttä kuten ihmistäkin. Suoraan ja kiertelemättä. Sen vuoksi on kiehtovaa, että Canthin novelleista tehdyt sarjakuvat ovat järjestään kaikkea muuta kuin naturalistisia. Ilmeisesti hänen näytelmäkirjailijataustansa, esimerkiksi siitä juontuva dialogin taito näkyy novelleissakin ja tarjoaa mahdollisuuksia sukulaistaiteen edustajille. Matti Hagelbergin ”Köyhää kansaa” -tulkinta Silvia Reginassa (Kreegah Bundolo 2010) saa raapekartongista outouttavat piirteensä. Tarina tuntuu

rakentuvan ihan toisenlaiseen todellisuuteen kuin alkuteos, ja silti ote on kunnioittava. Samanlainen kiepautus mutta ihan eri lailla toteutettuna sisältyy Pentti Otsamon Välittäjään, jonka alkupiste on kymmenen vuoden takainen Minna & miehet -sarjakuva-antologia (Asema). Otsamo suunnitteli versiota “Kauppa-Loposta” jo sinne, mutta päätyi silloin toiseen tarinaan. Canth kirjoitti novellin vuonna 1889 ja kuvaa oman aikansa elinolosuhteita, todistettavasti ajattomalla tavalla, koska vieläkin vaivaudun siitä kirjoittamaan. Lopo on ulkoiselta olemukseltaan ja tavoiltaan vastenmielinen henkilö. Kaupankäynti, yleinen säätö ja hummailu kiinnostavat, mutta Lopo ei osaa loisia tyylillä. Se oli synti silloin – ja nyt. Ei paha ole kenkään ihminen eikä groteski

Lopokaan, vaan hän auttaa leskeksi jäänyttä naista taloudellisesti. Palkaksi Lopo kohtaa kuitenkin lähinnä vieroksuntaa ja päätyy vankilaankin. Alkuperäisessä teoksessa selviää varsin pian vaikkakin ohimennen, että kyse on vieläpä naisesta! 2020-luvun versiossa Lopon sukupuoli jää pikemminkin hämäräksi suurimman osan kirjanmatkasta. Kuntaliitosten jälkeen kuopiolaistuneen Otsamon tulkinta “Kauppa-Loposta” on silti huomattavan tarkka. Samaan aikaan hän ottaa erivapauksia uskaliaan paljon. Käytännössä tämä tapahtuu tarinan ”lavastuksen” kautta. Tapahtumat ja repliikit ovat toki mukailtuja, mutta eivät eroa voimakkaasti alkuperäisestä. Sarjakuva liikkuu kuitenkin radikaalisti erilaisissa ajallisissa ja tilallisissa maisemissa.

•

Minna, Marx, Méz ja mä Canthin kertomuksen sanomaan kiteytyy kaksikin ikiaikaista sanontaa: ei koiraa käy karvoihin katsominen, ihminen ihmiselle susi. Siksi tarina olisi ollut helppo sijoittaa nykyhetkeen tai toteuttaa 1800-luvun loppuun sijoittuvana epookkina. Otsamon ratkaisu on toinen: hänen Kauppa-Loponsa maailma on seitsenkymmenlukulaisen tieteissarjakuvan maailma vuoden 2020 käsin ja ajatuksin piirrettynä. Siis menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta yhtä aikaa. Epookki-scifi saa eineensä 1970-luvun tieteissarjakuvista, lähinnä Jean-Claude Mézières’n ja Pierre Christinin Valerianista. Välittäjän jälkisanoissa Otsamo kiittelee mainittujen lisäksi esimerkiksi Enki Bilalia ja Moebiusta, tulevaisuus näytti silloin paremmalta. Otsamo on poiminut aineksensa varsin suoraan, ihailevan pastissin tavoin, vaikka käsitteleekin materiaaliaan omaperäisesti ja jopa röyhkeästi. Haluaisin kuulla, mitä Mézières ja Christin kirjasta sanoisivat. (Veikkaan, että pohtisivat tähän tallentuneen paljon ajan marxilaisuudesta, jopa enemmän kuin omiin albumeihinsa.) Tarinaan sopivalla tavalla Otsamon tyyli ei ole niinkään Moebiuksen tyylittelyä kuin jonkinlaista

mopo-Méziä, tarkoituksella vähän rosoisempaa ja pelkistetympää. Miten muutenkaan kuvaisi hahmoa, jolla ”suupielet ja nenän-alusta nuuskaisessa limassa, hiukset takussa ja silmillä. Entä nuo posket sitten! Likaisen harmaina ne pullottivat aivan kuin olisi suuri tupakkamälli ollut molemmin puolin suussa.” Otsamon tapa sijoittaa tarina kaukaiseen tulevaisuuteen ja avaruuteen eikä vaikkapa alkuteoksen Jyväskylään tekee siitä entistäkin ajattomamman. Miljöö havahduttaa tarinan yksityiskohtiin voimakkaammin kuin mihin perusnaturalismi olisi kyennyt. Vuosikymmenten välimatka rakentaa peilihuoneen, jossa teoksen maailmaa tulee tarkastelleeksi sekä alkuteosta ja sen 1970-lukulaisia piirteitä että nykyhetkeä vasten. Tarinaan ilmaantuu häpeämätöntä huumoria ja viisto katse maailmaan, jossa eri ajat sijaitsevat kaikki tässä.

•

Aika, suuri hämäys Luin lapsena Vakoojan käsikirjan. Siinä kerrottiin muun muassa, miten periskooppi valmistetaan. Olin äimänä ajatuksesta, että toisiinsa liittyvien peilien avulla voi katsoa kulman taakse. En koskaan rakentanut mokomaa, mutta onneksi aloin rakastaa taidetta, sillä juuri tämä on yksi sen hienoimmista erityispiirteistä. Kertomus voi irrota arkisista puitteista ja hylätä käsityksen ajasta vaakasuorana viivana. Aika nääs ei ole Tampereelta Helsinkiin selkeästi puolessatoista tunnissa etenevä juna, vaan se pysähtelee ja pinkoo aika merkillisesti. Sen ohella että on lineaarinen, aika myös on kerrosteinen, sirpaleinen ja katkeileva otus. Tästä piirteestä oikeastaan vain taide ja mystiikka saavat yhtään kiinni. Otsamo on aiemminkin outouttanut taitavasti. Varhainen Contactor-lehden sarjakuvien kokoelma Haukotuksia (Suuri Kurpitsa, 1999) liikkuu samalla lailla bisarrin ligne clairen maastossa kuin Kamagurkan ja herr Seelen Cowboy Henk. Kahvitauko (2012) kuvaa tavallistakin tavallisemman kerrostalon perheen elämää minimaalisesti, mutta olennaisesti kaltevalta pinnalta. Välittäjä pudottaa jo pöydän alle. Kiitos.

VILLE RANTA: Kuinka valloitin Ranskan • WSOY

Tunkua kukkuloille VESA KATAISTO

Kuinka valloitin Ranskan -teoksen tarina muistuttaa klassista, Chaplin-tyylistä komediaa. Kehuttu sarjakuvataiteilija Ville on päättänyt tehdä vielä yhden täsmäiskun Ranskaan. Hän aikoo kohdata siellä uskolliseksi uskomansa ritari Lancelotin, jonka kanssa viimein muurit murtuvat ja paikka maailman mahtavimman sarjakuvahovin pyöreään pöytään järjestyy. Lancelot on ollut tärkeä apuri matkalla pieniin voittoihin, mutta entä nyt, kun tämä on saanut kukon paikan isossa kustantamossa? Ranta on piirtänyt kustannusalan ihmiset kanalinnuiksi Gallian kukon mukaisesti. Vertaus osuu, sillä ranskalaiset suurkustantamot ovat käytännössä tehokanaloita. Taiteilijat toivovat hartaasti, että johdon kukot hedelmöittäisivät heidän hankkeensa. Mutta munia pukataan maailmaan joka päivä, pakataan ja asetellaan houkuttelevasti kennoihin kuluttajien ulottuville. Vääjäämättä osa jää mädäntymään hyllyihin. Kustannuskukot ovat ylpeitä erityisesti nuorista kotimaisista broilereista, jotka jatkavat hyvin myyvää linjaa Tintin ja muiden pottunokkijoiden viitoittamalla tiellä. Sellaiset on hyvä kutsua juhlimaan ylimmälle orrelle eli Angoulêmen hotel Mercuren kabinettiin kehumaan toisiaan ja kustantajaansa.

Villen kaltaiset vieraslajin siivekkäät ovat kauniita katsella, mutta onko niistä mitään (kaupallista) hyötyä pitkälle jalostetuille tuotantolinjoille? Syntyisikö niiden kanssa muuta kuin nahkamunia? Samalla kukkoja hieman hävettää, että he tuottavat vain sarjakuvia. Nehän luokitellaan kuitenkin heikomman aineksen hengenravinnoksi, kun taas elokuva ja sen tähdet ovat jotakin niin ylimaallista. Suuri ja mahtava mammona hengaa elävien kuvien seurassa, ja niitä palvovat kymmenet miljoonat. Jos tekijä ei suostu häkkiin, vaihtoehdoksi jää lattiakanala eli pienkustantamo. Niissä uskollisuus tekijöitä kohtaan on suuri, mutta julkaisujen painosmäärät pieniä, ja aidoista maalaismunakkaista nauttii vain harvalukuinen joukko sarjakuvakulinaristeja. Kuinka valloitin Ranskan on kevyesti verhottu sarjakuvaelma todellisen maailman tapahtumista. Tarkemmalla luennalla kirjasta löytyy avainkohtia, joiden kautta tekijän sanoma tarkentuu. Lancelotin tarunimen ohella kannattaa huomioida myös hänen edustamansa kustantamon nimi Huysmans. Se viittaa 1800-luvun ranskalaiskirjailija Joris-Karl Hysmansiin, jonka synkän satiirisia teoksia luonnehdittiin ”myrkyllisiksi”. Rannan tragikomiikka on puolestaan kirpeästi piristävää. Yksi puukko lisää selässä vain vahvistaa halua elää ja tehdä lisää. Kirjassa kerronta kulkee sujuvasti ja piirros lentää. Lukijan on helppo samaistua Villeen, jolle kello käy ja joka on valmis äärimmäisiin tekoihin onnen saavuttamiseksi.

SATU JAATINEN: Hauskaa mutta raskasta – Suomen sarjakuvaseura ry 50 vuotta, 1971–2021 • Suomen sarjakuvaseura

Timo Mäkelä ja Pentti Otsamo Iloisten kuvien piirtäjien päivillä Jyväskylässä vuonna 1983. Kirjan kuvitusta. Kuva: Pentti Nuortimo

Piirtäjäpäiviltä gallerianpitäjiksi MIIA VISTILÄ

Suomen sarjakuvaseuran historiikki kertoo oleellisia faktoja ja kiinnostavia yksityiskohtia seuran 50 vuoden taipaleelta. Eniten painoa saavat ensimmäiset vuosikymmenet. 1970-luvulla ja 80-luvun alkupuolella sarjakuvilla oli huono maine. Niitä pidettiin lastenkulttuurina, jonka väkivaltaisesta tai kulttuuri-imperialistisesta sisällöstä oltiin huolissaan. Toisaalta kohut tekivät sarjakuvaa ilmiönä tunnetuksi, mikä vahvisti sen asemaa. Sarjakuville esimerkiksi ajettiin haittaveroa, mutta keskustelu eduskunnassa toi sarjakuville myös näkyviä tukijoita. Kemin kaupunki ei tilannut Aku Ankkaa kasvatusneuvolaansa, mistä nousi kohu, jota kulttuuriväki hyödynsi muutaman vuoden päästä Kemin sarjakuvapäivien markkinoinnissaan. Sarjakuvafestivaalit aloitettiin ammattilaisille suunnattuina piirtäjäpäivinä 1979. Sarjainfo-lehti on ollut keskeinen osa seuran toi-

mintaa alusta asti. Toimittaja Jukka Rislakki painoi ensimmäiset Sarjainfot yöllä Helsingin Sanomien laitteilla. Seura julkaisi vielä 90-luvullakin myös erillistä Kieku-uutislehteä. 80-luvulla Sarjakuvaseuran kautta saattoi tilata ulkomaisia sarjakuvia, joiden hankinta olisi muuten ollut vaikeaa. Oli myös useita paikallisia seuroja, joilla oli omia lehtiään. 90-luku ja 2000-luvun pari vuosikymmentä käydään turhankin lyhyesti lävitse. Ajankuvaa havainnollistavia yksityiskohtaisia tapahtumakertomuksia on vähän. Hauskoja muistoja on kerätty lähinnä festivaalien vieraiden seuranpitäjiltä. Olisin lukenut mielelläni arkisia kokemuksia myös esimerkiksi Sarjakuvakeskuksen moninaisista vaiheista. Toimitustyö ei ole aivan viimeisteltyä, kun muutaman osuvan lainauksen lauseyhdistelmä toistuu pari kertaa. Kuvia on kiitettävän paljon. Lopussa on hyvä henkilöhakemisto ja listat esimerkiksi Puupäähatun saajista, sarjakuvaneuvoksista ja festivaalitaiteilijoista. Vielä olisin kaivannut tärkeiden tapahtumien aikajanaa.

RIITTA UUSITALO: Wasser! Water! Vatten! Vettä! Aqua! Apua! • Zum Teufel

”Ridge! Käy murukahville!” HANNELE RICHERT

Kuvataitelija, lastenkirjailija ja taidegraafikko Riitta Uusitalo on myös suomalaisen sarjakuvan suuri absurdisti. Wasser! Water! Vatten! Vettä! Aqua! Apua! on kokoelma Uusitalon lyhyitä sarjakuvia yli 30 vuoden ajalta. Esipuheessa kokoelman toimittanut Ville Hänninen taustoittaa Uusitalon vaiheita ja vaikuttimia henkilökohtaisella otteella. Hyviä valintoja kirjaan onkin suodattunut. Tarinoiden esiintymisjärjestys kuitenkin hieman mietityttää: äkkiseltään ei ole aivan selvää, miksi kronologiaa rikotaan siten, että 2010-luvulla julkaistusta siirrytään takaisin 80-luvulla julkaistuun ja sitten takaisin. Vanhemmat sarjakuvat ovat kokoelmassa ehdottoman oikeutetusti mukana, mutta menneen maailman sävyt sointuisivat kokonaisuuteen paremmin kronologisella paikallaan. Toki satunnaisuus kuvastaa myös Uusitalon sarjakuvista tuttua kaiken mahdollisuutta ja aika- ja kerrontatasojen sekoittumista. Liikkeelle lähdetään 80-luvun puolivälistä, jolloin ala on ollut hyvin miesvaltainen. Näissä sarjakuvissa Uusitalo kuvaannollisesti juoksee kulttuurikentän naistoimijaa koskevat ennakkoluulot ku-

moon ja kääntyy tunkion laella kysymään: “Oliko tässä siis joku ongelma?” Revittelyä on ilahduttava seurata. Kuten esipuheessakin todetaan, Uusitalon töissä näkyy vaikutteita Tilsasta Harmsiin, ja hänen vaikutuksensa taas näkyy sarjakuvantekijöiden uusissa polvissa laajasti. Virta kulkee myös toiseen suuntaan: vuodelta 2012 peräisin olevassa sarjakuvassa vierailee Kaija Papun virkkaama poliisiauto. Myöhemmin seurataan pitkästi opettajatarhahmo Tipu Laitisen käänteitä. Neiti tai rouva Laitinen (kulloisestakin tilanteesta riippuen) räiskii mennessään rikki naishahmojen arkkityyppejä ja purkaa sekä onnistumisensa että pettymyksensä oppilaillaan teettämillä kuvistehtävillä. Satu saa onnellisen lopun toisensa perään, kun neiti päätyy naimisiin yhä uudestaan ja uudestaan eri kummajaisten kanssa. Tälle onkin vain loogista jatkoa, että loppupuolella sulhaseksi ilmestyy saippuasarjaprinssi Ridge suoraan Kauniista ja rohkeista. Tipu on kohdannut vertaisensa! Sarjakuvat ovat timanttisia ja kirja kauniisti toteutettu. Sisäkansissa komeilee Ridge Forrester Uusitalon neliönmuotoisille plekseille maalaamissa, hehkuvanvärisissä tauluissa. Ridge, kuten opettajatarhahmokin, on loputon uusiutuja ja kuitenkin aina sama.

PETTERI TIKKANEN: Tee • Zum Teufel

Mielikuvaani VILLE HÄNNINEN

Petteri Tikkanen on tehnyt jo aiemmin sarjakuvakirjat Itse (Daada, 2016) ja Se (Zum Teufel, 2018), joten Tee sarjallistaa kokonaisuuden taitavasti ja välittää myös oleellisen viestin lukijoille. Myös itse Tee-kirja on luonteva yhdistelmä spontaaniutta ja suunnitelmallisuutta. Monet kokonaisuuden sarjakuvista lienevät syntyneet deadline muusana tai hetken mielijohteesta, mutta niiden takana on aina selvä ajatus. Kerronta vie tarinankertojaa. Vaikka Tikkanen on kirjoissaan hyödyntänyt Black Peider -alter egoaan ja mennyt ajoittain hyvinkin henkilökohtaiselle tasolle, seuraavalla henkäyksellä hän saattaa kertoa täysin päättömän, ”epätoden”, tarinan. Tyylilajit vaihtelevat siinä missä visuaalinen kerrontakin, jonka Tikkanen pyrkii ja kiitettävästi onnistuukin pitämään rentona ja yllätyksellisenä. Suomen sarjakuvaseuran 50-vuotisjuhlan kunniaksi keskityn niihin kirjan sarjakuviin, jotka keskittyvät Puupäähattuun ja myös Puupää-hattuun. Ensimmäinen on palkinto, jälkimmäinen konkreettinen päähine. Ero on todellakin yhden yhdysviivan suuruinen, mikä havainnollistaa tarkkuutta, jolla myös Tikkanen sarjakuvakerrontaan loppujen lopuksi suhtautuu.

Tikkanen pokkasi Puupäähatun ensimmäisen koronavuoden tammikuussa. Hän piti Kansalliskirjaston Kupolisalissa niin kauniin ja ruumista riipivän puheen piirtäjän työstä ja taistelusta, että taisimme kaikki itkeä. Koronan mittaan on syntynyt paitsi virukseen, myös palkintohattuun liittyviä sarjakuvia. Ensin Tikkanen piirsi tarinan siitä, miten hän käveli Helsingissä palkinnon jälkeen ja millaisia kommentteja sai ohikulkijoilta. ”Pääkaupunkimme on pitänyt minuun aina hieman etäisyyttä”, Tikkanen kirjoittaa ja kuvaa samaan hengenvetoon palkinnon vaikutusta. Korkea, hupsu hattu rohkaisee puhumaan tuntemattomille. Seuraavaksi Tikkaselta alkoi syntyä lyhyitä sanattomia sarjakuvia, jotka hyödyntävät huumorissaan hatun muotoa ja visuaalisia mahdollisuuksia. Sanaton sarjakuva on vaativa laji, mutta Tikkasen taidot riittävät siihen. Hiottu komiikka tuntuu vievän ajatukset, ei vain sarjakuvaseuran viidenkymmenen elinvuoden, vaan miltei sadan vuoden päähän, sanomalehtisarjakuvailmaisun varhaiseen vaiheeseen, jolloin kaikki oli mahdollista ja kiteytynyt sanattomuus lajin yksi vitaalinen olomuoto. Tee on paljon muutakin, mutta se on myös kaunis kunnianosoitus sarjakuvalle taiteenlajina ja – näin tahdon ajatella – Suomen sarjakuvaseuralle.

MIKKO SAARAINEN: Loppu! • Omakustanne

Savuavilla raunioilla AINO SUTINEN

Mikko Saaraisen Loppu! on tyylikäs sanaton sarjakuva. Kuvitus ja kerronta on kauttaaltaan linjakasta ja tunnelmallista, rajattu väripaletti kohdillaan. Selkeälinjaisiin tilaustöihin taipuvan ammattikuvittajan osaaminen näkyy. Lopussa kohelletaan romahtavassa suurkaupungissa. Jotain tapahtuu, ja yhtäkkiä kaikki on toisin. Vielä äsken kadut ja kapakat kuhisivat arkista elämää, nyt on raunioita, ryöstelyä ja eloonjäämiskamppailua. Ihmiset, eläimet ja hirviöt kulkevat ratojaan, jahtaavat ja syövät toisiaan, liittoutuvat ja sinnittelevät parhaansa mukaan. Välillä on levättäväkin. Väkivallan ja kuoleman uhkan läsnäolo ei tarkoita, että tarina olisi synkkä. Se on hyvin humoristinen. Useat eläimet tarjoavat herkullisia hahmoja, kun eläintarhakin luhistuu ja sen asukit karkaavat. On myös paljon mystistä, selittämätöntä.

Mykkäsarjakuvassa kuvallisen kerronnan taidot todella punnitaan. Saarainen onnistuukin kuljettamaan slapstick-tyyppistä menoa savuisissa betonimaisemissa erinomaisesti ja yllättämään sopivissa kohdin. Vauhdin ja vaaran tuntu välittyy, ympäristöt ovat jylhiä. Aikaperspektiivillä leikitään kerronnassa, kun suuressa ruudussa saattaa näkyä sama hahmo moneen kertaan toikkaroimassa läpi huoneen. Kotimaisen nykysarjakuvan verrokeista tulevat mieleen esimerkiksi Tommi Musturin ja erityisesti Heikki Rönkön sanattomat sarjakuvat. Loppu! on tällä hetkellä saatavilla Issuusta digitaalisena erittäin kohtuulliseen kahden euron hintaan. Sarjainfo sai käsiinsä painetun kappaleen, mutta taiteilija on kertonut luopuneensa sittemmin erään suuryhtiön tarvepainatuspalvelusta laatuongelmien vuoksi ja etsivänsä uutta kanavaa julkaista kirja painettuna. Sarjakuvalla on jo omia oheistuotteitakin, kuten julisteita, paitoja ja mukeja.

JARNO LATVA-NIKKOLA: Varm mjölk • Lystring

Totuus maaseudusta VILLE HÄNNINEN

Jarno Latva-Nikkolan sarjakuvatuotanto on omintakeinen ja linjakas. Jo Tunteiden maisterissa (Huuda Huuda, 2007) ja Jarno Markuksen kauneimmissa (Huuda Huuda, 2010) erottuu rempseä huumori, joista ei puutu alkoholia, seksiä eikä muitakaan elämän ja kuoleman käymisaineita. Tähänastinen pääteos on Ukkometsola (Huuda Huuda, 2013), jonka kääntäminen ranskaksi osoittaa, etteivät kustantajia (tai lukijoita) kiinnosta niinkään valtavirtasarjakuvan käännökset vaan sellaiset kertojanäänet, joita omasta maasta ei löydy. Oikeastaan jo pelkkä ranskannoksen tapa jättää nimeen suomea (Les Frères Ukkometsola) paljastaa ranskalaisia kiinnostavan sävyn, suomalainen alaotsikko ”kuvakertomus sianmaitotuotannosta” yksinään täydentää loput. Hyvin erikoinen kuvaus sikatilasta herätti mielenkiintoa Latva-Nikkolan tulevia sarjakuvakirjoja kohtaan. Niitä ei ole vielä näkynyt, mutta Logistiikkakeskus 5 ilmestynee keväällä Zum Teufelilta. Sen tekemisen lisäksi Latva-Nikkola on muun muassa osallistunut taidenäyttelyihin. Hän on muun

muassa väsännyt keramiikkaveistoksia ja tehnyt maalauksia näyttelyyn ”Saviklöntti kädessä tulee mieleen irtopää”. Niissä näkyy sama irtonaisuus ja rajoja rikkova humoristisuus kuin sarjakuvissa Sama ilmenee Latva-Nikkolan kuvituksissakin, joita soisin hänen tekevän enemmän. Varm mjölk -kirjan on julkaissut ruotsalainen Lystring, joka on julkaissut muun muassa Anna Haifischia, Olivier Schrauwenia ja Simon Hanselmannia. Jonnekin näiden välimaastoon Latva-Nikkolakin sijoittuu, vaikka etsii ja rakentaa omat maastonsa. Kirjan nimiösivulla on mukaelma Sun Maid -rusinatytöstä – joka laskee alleen. Kauko Röyhkän kappale ”Saksalaisten tuho” kuuluu kertosäkeessään näin: ”Muista, älä koskaan pelkää pimeää/ älä koskaan pelkää metsää, sillä metsä suojelee sua.” Nämä sanat kumisevat LatvaNikkolaa lukiessa, hän ei metsää pelkää, vaikka suojelusta se ei tunnu tarjoavan. Kuvissa on karhuja, metsästäjiä – ja bambeja. Välillä ryhdytään puukkohippasille ja ajetaan mopolla metsässä. Latva-Nikkola hyödyntää populaarikulttuurin kuvastoa ja härskejä värejä, eikä ole sillä saralla ensimmäinen saati viimeinen, mutta juurevuus tekee kokonaisuudesta nautittavan.

MARI LUOMA: Romeo & Hirviöt • WSOY

Kotimaista goottia lapsille

kouluun tultuaan Romeo nimittäin tutustuu sukulaiseensa Jillianiin, joka tietää kertoa koulussa opiskelTITTA LINDSTRÖM leiden serkkujensa ja isoveljensä ikävästä kohtalosta. Täytyy sanoa, että lasten sarjakuvakentällä tulee Mysteerin selvittäminen siis alkakoon! harvemmin vastaan suuria yllätyksiä. Lasten sarjaTyyliltään Romeo & Hirviöt on mielenkiintoinkuvia tuntuvat vuosi toisensa jälkeen dominoivan ne en, eikä se erityisemmin muistuta Mari Luoman perinteiset asterixit ja akuankat, ja syystä tai toisesta aikaisempia kuvituksia. Sekä valittu väritystyyli, uusia yrittäjiä vaivautuu areenalle harmillisen har- selkeä tussaus että hahmojen elekieli tuovat kovasti voin. Mari Luoman esikoissarjakuva Romeo & Hirvi- mieleen animaatiosarjojen maailman, minkä uskoiöt on siten yksi tämän vuoden valopilkkuja, goottilai- sin miellyttävän erityisesti nuorta lukijakuntaa. sesta kauhusta ammentava tarina on juuri sopivissa Sarjakuvan suurin voima on kuitenkin sen hahmäärin jännittävä ensiaskel sarjakuvien maailmaan. moissa. Arka Romeo ja rohkea serkkunsa Jillian Tarinan päähenkilö Romeo Addison lähetetään 12 täydentävät hahmoina toisiaan hyvin, ja Luoma on vuotta täytettyään opiskelemaan isoisoisoisosedän saanut hahmojen väliseen sanailuun juuri tarvittaperustamaan yksityiskouluun. Vanhempien koulu- van määrän huumoria. Ainoa harmistuksen aihe on, valinnan takana ei suinkaan ole vain sukurakkaus, että tämä ensimmäinen osa on suhteellisen lyhyt, ja vaan esivanhemman testamentti: se, joka valm-20 salaisuuksien selvittäminen jää aikamoiseen cliffistuu koulusta ensimmäisenä huippuarvosanoin, hangeriin. Seuraavaa osaa saadaankin odottaa aina saa omakseen miehen omaisuuden. Toki on hieman ensi syksyyn saakka. kummallista, että kukaan ei ole onnistunut tässä Mari Luoman Romeo & Hirviöt osoittautuu sekä tehtävässä viimeisen kahdensadan vuoden aika- tekijälleen että sarjakuvan nuorille lukijoille oikein na. Epäilyttävää on sekin, että oppilaitos ei vaikuta mainioksi ensiaskeleeksi sarjakuvien maailmaan. olevan oppilailleen erityisen turvallinen paikka. Heti

STAN SAKAI: Usagi Yojimbo 2 – Ärjyvän lohikäärmeen salaliitto • Suomennos Vesa Heino • Zum Teufel

Muutoksen tuulia TITTA LINDSTRÖM

Vuosi sitten ilmestynyt Usagi Yojimbon ensimmäinen osa esitteli koko joukon mielenkiintoisia hahmoja 1600-luvun Japanista, mutta kokonaisuus pysytteli vielä itsenäisten tarinoiden tasolla. Tässä toisessa kirjassa aletaan viimein vetää tarinalankoja yhteen, sillä albumillekin nimensä antanut tarina ”Ärjyvän lohikäärmeen salaliitto” tuo kaikki keskeiset hahmot yhteen. Lordi Tamakuron juoni shogunin päänmenoksi on juonena onnistunut ja sikälikin mielenkiintoinen, että se tuo Usagin samalle puolelle lordi Hebin kanssa, joka on tähän mennessä nähty vain antagonistina. Palkkiometsästäjä Gennonsuke ja miekkasika ZatoIno ihastuttavat edelleen, mutta hahmojen kokemat menetykset osoittavat, että muutoksen tuulia on ilmassa. Status quohon ei taida olla paluuta, ja tämä ensimmäinen isompi tarinakokonaisuus osoittanee tietä suuremmille kuvioille, mihin tarinan epilogikin nopeasti viittaa. Odotan mielenkiinnolla, sillä Stan Sakai osoittaa, että häneltä kyllä luonnistuu lyhyi-

den tarinoiden lisäksi myös isompien kokonaisuuksien rakentaminen. On albumissa silti tilaa myös yksittäisille tarinoille, ja ”Tulta ja jäätä” ja ”Samurain tie” valottavat aikakauden samuraikulttuuria hyvin mielenkiintoisella ja historialle uskollisella tavalla. Tarinat osoittavat, että Sakaille samurait eivät ole vain eksoottista rekvisiittaa, vaan taustatyötä on oikeasti tehty, ja se otetaan myös tarinankerronnassa tosissaan. 1600-luvun soturikulttuuriin kuului modernille ihmiselle varsin vieraita ja jopa vastenmielisiä elementtejä, ja on hienoa, että Sakai ei yritä pehmitellä näitä elementtejä tai kirjoittaa antropomorfisille hahmoilleen modernin ihmisen arvomaailmaa. Osa Usagi Yojimbon viehätystä onkin eri elementtien yllättävä yhdistäminen. Realismia silloin kun sitä ei odottaisi, ja toisaalta sen kyytipojaksi aivan pöhköä huumoria. Tähän liittyy myös tämän albumin ainoa huti. Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat vierailevat albumissa pikaisesti, ja ainakaan toistaiseksi tämä cross-over ei oikein vakuuttanut. Kokonaisuus on silti ehdottoman positiivinen ja pistää odottamaan jatkoa!

SARA VALTA: Monisuhdetta –Päiväkirjamerkintöjä polyamoriasta • DigiComix

Kolmisin OUTI IIVONEN

Sara Valta on omien sanojensa mukaan turkulainen, mutta monisuhteen vuoksi vantaalaistunut sarjakuvantekijä. Valta julkaisee somekanavissaan omaelämäkerrallisia strippejä ja Patreon-palvelussa queerhenkisiä, eroottisia fantasiasarjakuvia. Itse tutustuin aikanaan Vallan sarjakuviin 2014 ilmestyneen Maailmanlopun tarinoita myötä. Fyysisessä muodossa Valta on sittemmin julkaissut Lempo-sarjiksen (2019), joka kuvaa kahden naisen välistä rakkautta, mutta myös magiaa suomalaisessa kansanperinteessä. Monisuhdetta (2021) on päiväkirjamainen kuvaus Vallan perheestä, johon kuuluvat hänen miesystävänsä H-P ja H-P:n kumppani Paju. Albumin alkuun ja loppuun on ympätty lyhyehköt, mutta hyvät tietoiskut polyamoriasta, lainsäädännöstä ja yleisesti suhteiden monimuotoisuudesta. Onpa mukana linkkejä sometileistä, tv-sarjoista ja kirjoistakin, joista löytää polyedustusta. Itselleni nämä ja etenkin albumin alkupuolen stripit jättivät vaikutelman siitä, että sarjakuva on julkaistu levittämään tietoisuutta ja antamaan vertaistukea niille, jotka pohtivat identiteettiään tai suhdemuotojaan. Epäilemättä se tarjoaa myös kurkistuksen toisen ih-

misen intiimiin suhteeseen, oli lukija itse millaisessa tilanteessa tai suhteessa tahansa. Parhaimmillaan stripeissä seurataan tämän saman katon alla elävän kolmikon arkea ja keskinäistä dynamiikkaa. H-P:sta saa kuvan suhteen niin sanottuna dynamona. Paju kokee olevansa enemmän monogamistinen eikä halua toistaiseksi muita romanttisia suhteita, Sara puolestaan haaveilee romanttisesta suhteesta naisen kanssa. Sara käsittelee myös heräämistään biseksuaalisuuteen ja aseksuaalisuuden kokemuksiaan. Läpi albumin Sara janoaa ihastumista naiseen, mutta kokee sen suhteen ongelmia ja miettii jopa yhdessä stripissä ”kannattaako näitä bi-angsti juttuja laittaa siihen polykirjaan”. Onneksi laittoi, polysuhteeseen Sara tuntuu solahtavan helposti ja viihtyvän siinä hyvin, mutta biseksuaalisuuden pohtiminen ja naisten lähestymisen vaikeus luovat jännitettä tarinaan. Aseksuaalisuutta käsiteltiin myös tavalla, jonka luulisin olevan monille asiaa tuntemattomille avartavaa. Vallan piirrostyyli on vuosien varrella kehittynyt ja on nykyisellään kevyttä ja ilmaisuvoimaista. Värien käyttö albumissa oli mielenkiintoista. Itse koin eri värejä käytettävän tunnelman luomiseen poly- ja bitilanteissa, mutta en osannut päättää, kuvaako kolmas väri kahdenkeskistä rakkautta vai hyväksyntää itseään kohtaan.

ANNE MUHONEN: Älä unohda minua – Sarjakuvaromaani • Avain

Kasveja ja ihmissuhteita MIIA VISTILÄ

Keski-ikäinen Hilla työskentelee kukkakaupassa ja viettää leppoisaa aikuisen sinkun elämää. Ihminen menneisyydestä nostaa kipeitäkin muistoja esiin, mutta samalla syntyy mahdollisuus uudelle ihmissuhteelle. Muutkin kuin parisuhteet voivat olla tärkeitä ihmissuhteita. Draama on arkista, mutta näennäisen tavalliseenkin elämään mahtuu monia sykähdyttäviä käänteitä. Elämänkokemuksen myötä niihin osaa jo suhtautua lempeästi. Älä unohda minua on kaunis sarjakuvatarina vastuusta, keski-ikäisyydestä ja huolenpidosta. Miehistä, jotka tuottavat pettymyksen, ja naisista, jotka huolehtivat heistä. Sarjakuvaromaanina myytävä teos on 70-sivuinen. Siinä ehditään käydä monta arkista, mutta elämän perusasioiden äärelle vievää tapahtumaa. Mo-

nisäikeinen juonilanka kiertyy hyvin kasaan ja tarjoaa samalla sopivasti elämänfilosofisia pohdintoja. Visuaalinen ilme on selkeä ja kaunis, väritys ajoittain sykähdyttävä. Anne Muhonen on ottanut kukkakauppamiljööstään ilon irti ja piirtänyt ruutujen taustoille paljon erilaisia kasveja, usein muita elementtejä värikkäämmin ja yksityiskohtaisemmin. Taustoja on hauska katsella, vaikka kasveilla ei kerronnallista merkitystä olisikaan. Tarina etenee perinteisessä angloamerikkalaisessa rytmissä, yleensä kolmesta viiteen kuvaa sivulla. Usein teksti vie ja kuva seuraa, mutta ilmeitä ja eleitä pitää katsella tunteiden vivahteissa kärryillä pysyäkseen. Ruutujen rajojen yli kurkotellaan monella sivulla ja muitakin kerronnallisia kikkoja, kuten hienoja siirtymiä, pääsee bongaamaan. Älä unohda minua on Muhosen seitsemästoista albumi. Arkirealistisuudessaan se tuo mieleen taiteilijan varhaiset Ada-työt, Hilla on ollut nuoruudessaan Adan kaltainen hevari.

TARRIN & NEIDHARDT: Piko ja Fantasio Neuvostoliitossa • Suomennos: Mirka Ulanto • Story House Egmont

Riko jd Fditdsio kylmän sodan mielenmaisemissa PII ANTTONEN

Vain ohimennen rebootattuun Pikoon ja Fantasioon tutustuneena tuli toimittajapariskunnan seikkailu neuvostojen maahan itselleni aika suurena yllätyksenä. Sarjan tapahtumat on siirretty takaisin 60-luvulle, mikä toisaalta sopiikin hyvin pitkään jatkuneen albumisarjan pysyväksi aikaviitteeksi. Ovathan Franquinin käsikirjoittamat albumit kenties kaikkein parhaiten aikaa kestäviä, ja hänen kulta-aikansa sijoittui nimenomaan tälle ajanjaksolle. Ikävä kyllä aikajakson lisäksi myös tarinankerronta ja ennen kaikkea huumori tuntuvat jämähtäneen sille vuosikymmenelle. Toisaalta tämän toteaminen voi olla loukkaavaa Franquinin perinnölle, sillä hänen huumorinsa oli yleensä tällaisten aspektien yläpuolella. Yleinen tunkkaisuus tarinassa muistuttaa kuitenkin paljon tuon ajan laiskimpia komedioita. Pikon ja Fantasion Neuvostoliitto-seikkailu alkaa lupaavasti sisäänpäinlämpiävällä huumorilla siitä, kuinka eräs toinenkin belgialainen lehtimies on käynyt tutustumassa neuvostojen toimintaan, huonoin lopputuloksin. Albumin ensimmäinen osa keskittyy-

kin lähes ainoastaan huumoriin, jossa tarkoituksellisen anakronistiset viittaukset alleviivataan ja ruutujen sivuilla seikkailevat muut laajennetusta Franquin-sarjakuvauniversimista tutut hahmot. Itsestään tietoinen kuittailu antoi toivoa, että albumin huumori nousisi pelkän ”kommunismi paha, talousliberalismi hyvä” -akselin yläpuolelle. Mutta, käsittämätöntä kuin se onkin, näin ei missään vaiheessa tapahdu. Neuvostoliittolaiset ovat yksiselitteisen pahoja, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Kommunismi on yksiselitteisen itsekästä pahuutta, ja vain raikkaat länsiarvot voivat meidät siltä pelastaa. Vaikka tarinan lopussa yritetäänkin vähän kääntää satiirista katsetta lännenkin suuntaan, tehdään se liian myöhään ja niin kömpelöin siveltiminvedoin, ettei se enää pelasta mitään. Albumin kulahtaneita asenteita eivät myöskään piristä ikivanhat vitsit parrakkaista kuulantyöntäjänaisista. Kyrillisten kirjainten käyttäminen osoittamassa venäjänkielistä dialogia on sinänsä ihan hauska ratkaisu, mutta on hyvin häiritsevä kyrillisiä kirjaimia lukevalle. Etenkin kun kyltistö ja maailmassa olevat nimet ovat kirjoitettu oikeastikin venäjäksi, dialogia lukiessaan herää välillä suuri kysymys siitä, että mitähän mahtaakaan olla pzjauia-aiioksziiz?

BERCK & CAUVIN: Sammy – Ikämiehiä ja robotteja • Suomennos Jouko Ruokosenmäki • Story House Egmont

Pidäkkeetöntä paukkufarssia VESA KATAISTO

Heti yhteistyön aluksi osoittautui, että Berckillä ja Cauvinilla synkkaa hyvin yhteen. Kieltolain aikoihin seikkailevat Jack Attaway ja Sammy Day olivat tulosta tuottava teho- ja tuhokaksikko. Lyhytpinnainen, roteva Jack ja pieni, nokkela Sammy johtivat ronskilla otteella toimistoa, joka vuokrasi ”kaikenkokoisia gorilloja” hyvinkin erikoisiin tehtäviin. Sarjakuvien lukijoita tutustutettiin alussa hahmoihin näillä lyhyemmillä sarjoilla, jotka Cauvin ideoi ja Berck täytti pidäkkeettömällä paukkufarssiotteella. Albumin kaksi tarinaa ovat kirjoittajalle tyypillisiä yhden oivalluksen tarinoita, joissa tapahtumia eskaloidaan räjähtävään huipennukseen asti. Usein juttujen päätepisteeksi tuli sairaala. Joko mielisairaala tai tavallinen lasaretti. ”Ikämiehissä” liikemies on keksinyt perustaa vanhainkodin entisille gangstereille. Eikä ikä ole näille ruutiukoille edes hidaste, vaan vanhat pahat tavat ovat edelleen täydessä terässä. On dynamiitti-

mies, taskuvaras, veitsenheittäjä, konepistooliukko ja karatemestari. Jackin, Sammyn ja kumppaneiden on yritettävä pitää laitos kurissa ja nuhteessa. Rytinää seuraa. Lisää tykitellään heti perään. ”Roboteissa” identtiset kaksoset Booley ja Dooley ovat toisiaan vihaavia tiedemiehiä. Molemmat ovat rakentaneet Terminator-luokan robotit, Eukleideen ja Sokrateen, joiden ensisijainen tarkoitus on tuhota toisensa. Mutta juttuun sekaantuu vielä gangstereita, joilla on omat ideansa, miten hyödyntää luodinkestävää peltimiestä. Jackin, Sammyn ja heidän apuriensa pitäisi pitää tilanne hallinnassa. Ja tietenkin homma menee räiskeeksi. Nämä Sammy-sarjan kolmas ja neljäs tarina nähtiin suomeksi ensi kertaa Ruutu-lehdessä 1974. Uusi albumi on nostalginen muisto menneestä. Tarinat ovat kestäneet hyvin aikaa, ainakin verrattuna 40-osaiseksi kasvaneen albumisarjan viimeisiin osiin. Väkivaltaa on kuin vanhoissa lyhytpiirretyissä, mutta kukaan ei (vielä) näissä jutuissa kuole. Nähtäväksi jää, löytävätkö uuden sukupolven lukijat Sammyn. Toivottavasti, sillä useampi tarina on vielä ilmestymättä meillä albumimuodossa.

H.PAAKKANEN: Tuomionpäivä • Zum Teufel H.PAAKKANEN: Koiraeloa • Zum Teufel

WILLEM

BLONDI 2

...on bunkkerissa ahdasta, jyrisee ja paukkuu kauhu valtaa kopperon, susikoira haukkuu Johtaja kennelissään ryystää parsalimalientä juhlii, skoolaa Blondilleen, soi radiossa liedi yhteisaterian viimeisen maustaa syaniidi

Hirsjärven Gesamtkunstwerk HEIKKI JOKINEN

Taiteen tutkimuksessa on termi Gesamtkunstwerk, suomeksi vaikkapa kokonaistaideteos. Sillä tarkoitetaan teosta, joka yhdistää useita taiteen lajeja. Termi tulee vääjäämättä mieleen, kun lukee 41 Heikki Paakkasen kirjoja ja seuraa hänen laajalle ulottuvaa taiteellista luomistaan. Paakkanen (s. 1948) liikkuu sulavasti esimerkiksi kuvituksen, sarjakuvan, animaation, performanssin, sanataiteen, esinetaiteen, kuvataiteen, prosessitaiteen, äänitaiteen ja esittävän taiteen maisemissa, lähinnä niiden rajoja venyttäen ja uhmaten. Paakkasen taide ei kuitenkaan ole Gesamtkunstwerk an sich, sitä on hän itse. Heikki Paakkasen luova persoona on oleellinen ja erottamaton osa suurimmassa osassa hänen töitään. Siksi monelle Paakkasen teokselle on luonteenomaista tekijän itsensä liittyminen teoksen kokemisen prosessiin. Kirja Tuomionpäivä on siitä esimerkki. Se pohjautuu Paakkasen Viron Viinistussa kesällä 2018 pitämään näyttelyyn, jonne hän rakensi tuomiopäivän urut. Tämä viisi metriä korkea laite on tekijänsä taiteellisen rajattomuuden ja artesaanitaitojen hehkein kukinto: ääntä, höyryä, ihmisen toimintaa, 4 1/2 d-tulostimen ja visuaalista kokemusta yhdistävä laitteisto, joka tarjoilee takahanastaan konjakkiakin. Tuomionpäivä kirjaa uruista kuullun rankan tuomiopäivän saarnan sekä eräitä todistajien vielä jär-

kyttyneenlämpimiä raportteja itse urkukonsertista. Tätä täydentävät muutamat valokuvat sekä laitteiston piirustukset. Urkujen rinnalla kirjassa kulkevat Torakka-sarjan piirrokset. Niiden kyynis-nihilistinen viesti ei anna armoa: sivilisaatio näyttäytyy kasana romua, jossa hallitsevat torakat ja rotat. Paakkasen piirros on tuttua filigraania. Viivapiirrosta, joka kuvaa jokaisen yksityiskohdan yhtä pedantisti ja tasa-arvoisesti. Olen aiemmin kutsunut Paakkasen visuaalista hahmotusta termillä horror vacui, tyhjän tilan kammo. Torakka-sarjan kuvat todentavat tämän jälleen. Ahkeran taiteilijan toinen uusi kirja on Koiraeloa. Senkin takana on syvästi paakkasmainen idea: hän pyysi piirtäjiä kuvaamaan koiranpaskan ja lähettämään tuotoksen – siis kuvan – hänelle. Koiraeloa esittelee näiden kuvien rinnalla Paakkasen lyhyen runon sekä siihen liittyvän koirapiirroksen. Koiria kertyy puolen sataa. Mukaan mahtuvat historiasta, taiteesta sekä populaarikulttuurista tutut koirat. Joissakin kohdin saa jopa venyttää muistiaan keksiäkseen, mistä koira on tuttu. Piirrokset keskittyvät tiukasti koiriin, nyt ympäristö yksityiskohtineen jää toiseksi. Lyriikka on ilmaisuvoimaista, vaikkakaan ei läpäisse runomittapuristien seulaa. Siinä kukkii sama estoton luovuus kuin Paakkasen töissä muutoinkin.

TOMMI LAINE: Hapsu ja Kultapallo • Täysi Käsi

Rakkauden salakuljettajat satuhattu päässä PINJA KUUSELA

Lapsena yritin lukea muodikasta Taikasilmä-kirjaa – kauniita, outoja kuvia, joiden olisi pitänyt nousta silmien edessä ilmaan, kun vain oikein oivaltaa. Tuijotin silmäni tyhjiksi, mutta joka kerta näin vain kuvaan leikatun reiän. Sittemmin olen alkanut oppia. Porvoolaisen käsityöläisen Tommi Laineen hurmaava esikoinen, uunituore Hapsu ja Kultapallo vaatii juuri tällaista rentoa, irtonaista katsomista, ei keskittynyttä siristelyä. Silloin haalari-Hapsun ja hänen rakastettunsa, taivastyöläinen Kultapallon keskustelujen merkitys kohoaa silmien eteen. He kulkevat maailmassa, kastelevat kasveja ja elävät syvässä rakkaudessa toisiaan ja kaikkea olevaa kohtaan. Kun jompikumpi harhautuu liian korkealentoiseksi tai putoaa yksinäisyyteen, toinen maadoittaa. Nimetyt uskonjärjestelmät jäävät vajavaisiksi, kun yhteyden kokeminen riittää. Maahan, tuuleen, ihmiseen, kukkaan. ”Sinä olet olentuma – et tapahtuma minulle et roskanviejä vaan se joka voi viedä tai olla viemättä: olentuma.” Osin luonnosmaiset ja värikynillä ja vesiväreillä

väritetyt kuvat teksteineen ovat syntyneet viiden vuoden aikana. Muutamissa kuvissa on mukana muutakin kuin kynänjälkeä – nehän ovat kuivia vaahteranlehtiä! Herkät kasviaiheet ovat muutenkin läsnä ja välillä kuvan ainoana sisältönä. Ruutuja ei sarjakuvassa ole. Perinteiset puhekuplatkin ovat harvassa, mutta tekstiä on kuvien yhteydessä paljon. Yhden tekijän sarjakuvissa oikeakielisyyden rajat välillä venyvät, niin tässäkin teoksessa. ”Hapsu sanoi: ’Mä harjoittelen ottaan iskuja vastaan: hyväntuulista henkellistä hömppää – vakavaa angsti vääntöä on maailma täynnä...’” Lauserakenteissa ja sanatasolla ronskisti näkyville jätetyt kielioppisäröt avaavat näkymän tekijänsä persoonalliseen ajatteluun. Tai, kuten Laine Ville Hännisen esipuheessa sanoo, ”pitkään dialogiin, jota itseni ja maailman kanssa käyn”. Aivan aseistariisuva on myös hiukan naivistinen tapa sijoitella puheenv uoroihin hymiöitä. Kuvien vieressä, alla ja seassa oleva teksti, johon on jätetty muutama huoleton korjaus näkyviin, vaikuttaa yhdellä istumalla kirjoitetulta. Niinhän ihminen toimii, kun hän seisoo tasapainossa, antaa tunteen pidäkkeettä virrata kehosta käsien läpi luovaan työhön ja luottaa, että joku näkee ja ottaa vastaan. Niin sanoo Hapsukin: ”Mut on kutsuttu näkemään näin...”

EDOUARD MANET: AAMIAINEN RUOHIKOLLA (1863)

VIRPI SALMI: Olisin mieluummin raptähti ja muita naisajatuksia taiteen maailmasta • Atena

Meemit pilakuvana AINO SUTINEN

Netin loputtomat meemit ovat ottaneet eräällä tavalla pilapiirrosten paikkaa luovuuden alustana ja ajankohtaisina kommentaareina. Taidemeemit ovat yksi alalaji: vanha kuvataide saa päälle läiskäistyistä moderneista teksteistä uusia, ironisia ulottuvuuksia. Syystä tai toisesta naiset ja vähemmistöt ovat vain pienessä osassa perinteisten pilapiirrosten tekijöinä, mutta meemipuolella on usein hyvinkin reipasta menoa. Tekijänoikeuksien kannalta netin meemejä taidetaan tehtailla usein hälläväliä-asenteella, reipas yhdistely ammentaa siitä mitä sattuu löytymään. Olisin mieluummin räptähti -kirja on sukua meemeille, mutta siinä on käytetty osin hyvinkin vanhoja teoksia, ja uskon että oikeusseikkojen puolesta se on koottu oikein. Samalla tulee hieman taidehistoriaa. Toimittaja Virpi Salmi on terävä humoristi, jolla on usein teksteissään feminististä sanomaa. Maalaustaiteen puhekuplittaminen on samaan aikaan kepeää ja raskaita teemoja kommentoivaa. Esimerkiksi anakronismit ovat aina hauskoja: “Julkaisen jokaisen dickpicin, jonka lähetätte”, il-

moittaa Gustave Jean Jacquetin 1800-luvun Floramaalaus vakavalla naamalla. Mukana on miesselittäjiä, bikinifitnessiä ja metatöiden pohtimista. 2020-luvun ajankohtaisia puheenaiheita siis, ja toisaalta samalla ikiaikaisia teemoja. Edvard Iston Hyökkäys-taulussa (1899) taistellaan lakikirjasta, eli tällä kertaa aborttioikeudesta. Alun perin symboliksi maalattu nainen on lihaa ja verta omine vaatimuksineen, jotka eivät kaikkia miellytä. Meemimäisyyttä korostavat toisinaan kuvien “Ilmeeni kun...” -tyyppiset hokemamuotoilut. Vaihtoehtoisesti maalauksissa poseeraavat mallit kommentoivat oman aikakautensa seksismiä ja haaveilevat esimerkiksi äänioikeudesta. Erityisen paljon kirjassa naureskellaan miehisen taiteilijaneron myytille ja tämän katseelle. Mies on kerta toisensa jälkeen maalannut naisen alasti, puolialasti, nöyränä, mykkänä, hankalassa asennossa, lapsia ja miehiä paapomassa. Esimerkiksi häpykarvoitusta ei kuitenkaan ole välttämättä uskallettu maalata, kuten Salmi havainnoi. Naurattaa, suututtaa ja sitten taas naurattaa. “Ritva, pyllistä sinä tuonne, ja Pirjo pyllistää tuonne, niin on paljasta pyllyä joka suuntaan.”

TEKSTI Otso Höglund

Pienet lehdet C

Lähetä pienlehtesi tai omakustannealbumisi arvioitavaksi Sarjainfoon! Osoite on Otso Höglund c/o Tilitoveri, Tammelan puistokatu 30–32 C 48, 33100 Tampere. Vaihtoehtoisesti voit lähettää linkin nettisarjakuvaan osoitteeseen otso.hoglund@sarjakuvaseura.fi.

Elävä kuva NATALIA STURTZ

Ловъя серпасъяс

Oulun Sarjakuvaseura ry

LAURI OKSANEN

Limingan taidekoulun sarjakuvalinjan ja Komin tasavallan nuorten taiteilijoiden yhteisantologia kuvittaa suomalais-ugrilaisten myytillisiä tarinoita. Liminkalaisten sarjakuvat sulautuvat miltei yhteen käsikirjoitusten osalta, kalevalaiset eläinmyytit ovat usean sarjakuvan keskiössä. Toinen toistuva aihe on sampo, josta Emilia Nurminen on lähes ainoana muuten melko vakavan oloisessa julkaisussa onnistunut jauhamaan hieman huumoria, iloista väriskaalaa myöten. Visuaalisessa ilmaisussa vaihtelua on enemmän. Jotkut tekijät (esim. Kevin Kupari, Minerva Asamäki, Anniina Heikkilä ja Paavo Kauppinen) ovat luoneet perinteisessä mielessä suorastaan henkeäsalpaavan kauniita kuvia ja kuvituksia. Ilahduttavan moni on kirjoittanut puhekuplat ja muut tekstit käsin. Valmisfonttejakin on osa tekijöistä käyttänyt, mutta kirjasinten valinnassa ja typografiassa on onnistunut ainoastaan Lauri Oksanen. Komilaisten sarjakuvien aiheena on paikallinen tarusto. Demid Testin ja Natalia Sturtz ovat kuvittaneet kertomansa kansantarinan melko suoraviivaisesti ja jakaneet sivunsa neljään samankokoiseen ruutuun, mikä luo hiukan tasapaksun vaikutelman. Marina Borisovan kuvakerronta on elävämpää. Suomenkieliset sarjakuvat on käännetty sivun alareunaan venäjäksi ja päinvastoin.

REIMA MÄKINEN

Kansia lukuun ottamatta mustavalkoisen julkaisun tarjonnasta esiin nousee Reima Mäkisen esimerkiksi Markos (Magnus) -sarjakuvien ja Judge Dreddin hengessä piirretty tarina “AIICS”, jossa esikuvia parodioidaan lämminhenkisesti. Muun muassa rasterein aikaansaadut varjostukset luovat tilan tuntua ja kolmiulotteisuutta. Keskiaika herää eloon Ilpo Koskelan “FMNRIX”jatkosarjan päätösosassa. Tyyli pohjaa selkeään viivaan ja tasaisiin harmaasävypintoihin. Vesa Vitikaisen jäntevät käsikirjoitukset ovat useammankin eri tekijän sarjakuvien runkona. Muidenkin enemmän tai vähemmän genren konventioille uskolliset tarinat ja juonet ovat lajissaan ihan toimivia. Myös sarjakuvien visuaalinen puoli on yleisesti ottaen varsin huolellista. Sivukokonaisuudet ja ruutujaot nojaavat enemmän perinteisiin ja hyväksi havaittuihin malleihin kuin kokeellisuuteen. Markus Tuppuraisen takakansi hipoo teknisesti täydellisyyttä.

Betoniaaveet ja ystävät Betoni Aaveet Yhdeksän sarjakuvantekijän antologian sisältö on visuaalisesti ja aihepiireiltään varsin vaihteleva. Monen tekijän käyttämät puu- ja vesiväritekniikat pääsevät komeasti oikeuksiinsa koko lehteä leimaavan onnistuneen painojäljen ansiosta, esimerkiksi Jenni Välikankaan scifiseikkailussa “Mars hyökkää 2xxx” kuten myös Miia Vistilän sekä Kaisa Åstrandin sarjakuvissa. Väinö “Väbä” Sirenin symmetriaan perustuvat

sivutaitot ja selkeät graafiset elementit tehoväreineen kertovat surumielisen ja itse koetun tuntuisen tarinan kiusaamisesta. Tässä tapauksessa jopa ankea courier-tyyppinen valmisfontti toimii täydellisesti visuaalisen ilmaisun osana. Myös etukannen luoneen ja koko julkaisun päätoimittaneen Esko Heikkilän alun perin värillisenä toteutettu tekstitön kolmisivuinen toimii yllättävän hyvin harmaan valööreissä, mistä on kiittäminen selkeääkin selkeämpää viivaa ja tasaisia sävypintoja. Yleisemminkin tekijät ovat löytäneet omat tyylinsä, joita he käyttävät vapautuneesti niin kerronnan kuin kuvailmaisunkin osalta. MIIA VISTILÄ

Kevyt metalli #9 Musta Ritari Kustannus

NIKA KIISKILÄ / I’M NOT BOY OR GIRL

DIY Å-fest

ANU KOTILAINEN

Vuoden 2021 Å-festin pienlehtiprojektissa tuotettu tee-se-itse-teemainen antologia sisältää neljäntoista tekijän sarjakuvia ja kuvituksia. Teemaa tulkitaan useimmiten (myös mustan) huumorin kautta diy-ohjeille irvaillen. Taina Hakalan kollaasitekniikkaan pohjautuva “Tee se itse hermoromahdus”ja Anu Kotilaisen “Anxious, depressed or exhausted” tuovat näkyville erilaisten “ole paras itsesi” -ohjeistuksien ja odotusten stressaavuuden. Luna Kaarion hulvaton “DIYMAN” samoin kuin Miika Auvisen ja Sanni Nurmen hupailu piirtyvät naivistisin ääriviivapiirroksin. Nelli Kilun lakoninen “How I prevent watercolor paper from wrinkling” kärsii harmillisesti liian karkeasta resoluutiosta, mikä saa graafisesti sinänsä tyylikkään ja selkeän sarjakuvan näyttämään hieman suttuiselta. Nikke Lindholmin sympaattinen kärpäshahmo tekee paluun mustavalkoisessa yksisivuisessa. Kokoelma on helposti lähestyttävä läpileikkaus erilaisiin sarjakuvan tekemisen tapoihin, mahdollisuuksiin ja tyyleihin.

I’m not boy or girl Pyhä metsä – Sacred woods Nika Kiiskilä Analyyttisessä kasvukertomuksessa I’m not boy or girl tekijä peilaa itsensä etsimistä aluksi myös ulkopuoleltaan tulevien odotusten ja kategorisointien kautta. Loppujen lopuksi kuitenkin minkä tahansa sukupuoli-identiteetin kokeminen on myös äärimmäisen henkilökohtainen asia, jota ei välttämättä tarvitse perustella kenellekään muulle. Toteavuudessaan info- tai valistussarjakuvaa sarjakuvaa lähenevä, englanninkielinen teksti tukee varmaotteista viivaa ja selkeää väritystä. Nika Kiiskilän sarjakuva on harvinaisen angstiton ja positiivinen identiteetin löytämisestä ammentavan voimaantumisen kuvaus. Pyhä metsä on pienimuotoisempi, vain kahdeksansivuinen muistutus siitä, ettei metsä kuulu vain ihmisille. Mustalle paperille värikynin piirretyt metsämaisemat ja puunrunkojen pinnanmuotoja korostavat lähikuvat tunnelmoivat öisen luonnon levollista hiljaisuutta, oksanrei’issä lukijaa tuijottavat silmät välittävät myös varoituksen siitä, että tuon rauhan ja pyhyyden rikkomisella voi olla seurauksensa. Tekstit ovat sekä suomeksi että englanniksi. Molempien julkaisujen painokset on numeroitu grafiikanvedosten tapaan.

Molemmat kansineen 12-sivuiset mustavalkolehdykät on julkaistu myös netissä. Valkoinen valhe on täysin tekstitön sarjakuva, jossa toinen päähenkilöistä väsyy kumppaninsa jatkuvaan myöhästelyyn. Kuvankäsittelyohjelmalla luodut tasaiset harmaasävypinnat ja hahmojen sliipattu ulkonäkö tuovat mieleen mainos- tai kuvituskuvat. Ilman tekstiä on vaikea välittää kovin monimutkaisia viestejä ja tuntemuksia, joten tarina onkin ohkaisempi kuin visuaalisesti hiukan rosoisemmin samantapaisilla tekniikoilla toteutetussa Tinnitus-sarjakuvassa. Kilu on keksinyt tinnitukselle oivaltavan visuaalisen metaforan: jokaisessa kuvassa, jossa protagonisti kuulee korviensa vinkunan, ruudun yli kulkee ohut viiva. Vaivaan turhautunut päähenkilö eksyy henkiparantajan luo vaivansa kanssa ja ärsyttävälle vihellykselle löytyy selitys, joka ei ole kovin lääketieteellinen.

Hellyydenkipeys Pilvi Hyväri Julkaisun alaotsikko on “Eräs kosketuselämäkerta”. Aihe ja tekijän tapa käsitellä sitä on oivallinen muistutus siitä, miten yksityisellä elämyksellä voi olla merkitystä ja samastuttavuutta yleisemminkin. Vaikka kokemushistorian detaljit ovat eri ihmisten kohdalla erilaiset, olisi itse kullekin terveellistä pohtia omaa suhdettaan hellyyteen, läheisyyteen, kos-

PILVI HYVÄRI

NELLI KILU / VALKOINEN VALHE

Tinnitus Valkoinen valhe Nelli Kilu

ketukseen ja koskettamiseen. Visuaalinen ilmaisu vaihtelee rennon luonnosmaisesta ja tyylitellystä naturalistisen tarkkaan ääriviivapiirrokseen. Kulloisenkin tarkoituksen mukaan välittyy erilaisia tunnelmia, mutta jälki pysyy silti yhtenäisenä. Hyväri asettuu alttiiksi itsereflektiossaan ja onnistuu tavoittamaan olennaisen.

Vuonna 2021 on vietetty sarjakuvaseuran 50-vuotisjuhlavuotta. Lisäksi on ilmestynyt toimittaja Satu Jaatisen kirjoittama seuran historiikki Hauskaa mutta raskasta. Se on myynnissä 25 euron hintaan.

Yllä: Piirtäjäpäivät vuonna 1981, kuvassa Veikko "Joonas" Savolainen, Heikki Kaukoranta, Mauri Kunnas, Ari Koskinen ja Tarmo Koivisto. Kuva Pentti Nuortimo. Huutokauppakuvassa meklarina vuonna 1980 on Timo Reenpää, kiitos lukijan kuvasta Esa Koistiselle. Kuvassa Hannu Taina, Hannu Lukkarinen, Kätsy ja Tarmo Koivisto, kiitos lukijan kuvasta Salla Parikalle. Alla: Sarjakuvafestivaalit Helsingissä 1989, kuva Pentti Nuortimo.

Helsingin sarjakuvafestivaalit 2021 VALOKUVAT Joonas Kohonen & Henry Söderlund

Matti Hagelberg signeeraamassa Läskimooses-kokoelmaa.

Maailman sarjakuvat ry:n Karikatyyriautomaatti.

Zinefest-palkintojen saajat Kristiina Oittinen ja Mitja Mikael.

Heikki Paakkanen esittelee koirankakka-näköisteosta joka arvottiin festivaaleilla Koiraeloa-teoksen kuvittajien kesken. Lähes täysin rehellisen arvonnan voitti Katalin "Kati" Kovács.

Zinefestissä myytiin pienlehtiä.

Festivaalitaiteilija Emmi Nieminen.

Raskasta mutta hauskaa Sarjakuvaseuran 50-vuotisseminaarissa muisteltiin menneitä ja visioitiin tulevaa. Taiteenalalle on luotu puitteita pitkäjänteisellä työllä. VALOKUVA Henry Söderlund

KUVITUKSET Aino Sutinen

Suomen

sarjakuvaseura Rami “H-P” Lehkonen sarjakuvaseuran puheenjohtajaksi Suomen sarjakuvaseuran uudeksi puheenjohtajaksi on valittu vantaalainen sarjakuvantekijä Rami ”H-P” Lehkonen (s. 1987 Kauhavalla). Lehkosen urasta erityisesti kansainvälisen verkkosarjakuvan parissa kerrottiin Sarjainfon numerossa 1/2019. Häntä kuvailtiin muun muassa sanoilla “myönteinen henkilöbrändi töissä somessa”. Hän luo alalla aktiivisesti suhteita ja auttaa muita eteenpäin urallaan. Lehkonen on viime vuosina erikoistunut muun muassa ekologisiin teemoihin ja transaiheisiin. Kuva: Sara Valta Sarjakuvaseuralla hän on muun muassa

Festivaalituotteita kaupassa Tue Helsingin sarjakuvafestivaaleja ostamalla festivaalituotteita! Vuoden 2021 festivaalipaitoja ja kasseja voit ostaa Sarjakuvakeskuksen verkkokaupasta. Saatavilla myös aiempien vuosien paitoja. Lisätietoja: sarjakuvafestivaalit.fi/festivaalikauppa

opettanut kursseja ja järjestänyt aiemmin Helsingin sarjakuvafestivaalien pienlehtitapahtumaa. Vuonna 2018 hän oli mukana tekemässä nettisarjakuvilla tienaamisen opasta, johon löytyy linkki Sarjakuvakeskuksen blogista.

Hallitus ja työntekijät Festivaalikassi 2O21

20€ postitettuna, 15€ nouto Sarjakuvakeskukselta.

Puheenjohtajana toimii Rami ”H-P” Lehkonen. Hallituksen jäsenet ja varajäsenet ovat Vesa Kataisto, Nika Kiiskilä, Reetta Laitinen, Ville Manninen, Heta Nääs, Reine Palmqvist, Hannele Richert, Pauli Ruonala, Jaakko Seppänen, Arvi Tammi ja Sara Valta. Seuran työntekijöitä ovat Anna Neva (opetusvastaava) ja Aino Sutinen (päätoimittaja–tiedottaja). Sähköpostit ovat muotoa etunimi.sukunimi@sarjakuvaseura.fi.

Osoitteenmuutokset Festivaalipaita 2O21

30€ postitettuna, 25€ nouto Sarjakuvakeskukselta. 82

Jos olet tehnyt syksyn aikana osoitteenmuutoksen, on mahdollista että se ei ole tallentunut järjestelmäämme. Lähetä tietosi uudelleen osoitteeseen sarjainfo@sarjakuvaseura.fi. Pahoittelemme häiriötä.

SARJAKUVAKESKUKSEN

T AtI S E2To K2U 2U – L U2MOI S2E 3T J ä AsJ eA N n KeOdH u Kuva: Solja Järvenpää

Kuva: Aino Sutinen

Ilmoittaudu kevään 2022 kursseille! Kursseja lapsille, nuorille ja aikuisille. Ilmoittaudu mukaan verkkokaupan kautta perjantaina 3.12. klo 12 alkaen!

Asema Kustannus tarjoaa seuran jäsenkorttia

näyttämällä Helsingin sarjakuvafestivaaleilla kolme albumia kahden hinnalla.

Otavan Kirjakauppa (Uudenmaankatu 10,

Helsinki) antaa alennusta -30 % normaalihinnoista myymälässä. Sarjakuvien erikoisliike Kulku-Katin Pojassa (Läntinen Brahenkatu 12, Helsinki) saat

Verkkokauppamme on osoitteessa: sarjakuvakeskus.mycashflow.fi

kortilla -10 % tuotteista.

Kirjakauppaketju Rosebud tarjoaa alennusta -10% kirjakaupoissa sekä verkkokaupassa.

Koronatilanne otetaan huomioon viranomaisten suositusten mukaisesti, ja osa kursseista on verkkokursseja.

Sarjakuvakeskuksen kursseista on jäsenille

kurssikohtainen alennushinta.

Tilattavat työpajat

vuosien Tarinasta kuviksi -työpajojajaohjaa 2013–18 sarjakuvataiteilija Solja Järvenpää.

lehdet osoitteessa

Kysy lisää ja tilaa työpaja: issuu.com/sarjakuvaopetus@sarjakuvakeskus.fi keskus.

SÄRÖ RY Sarjakuvaseuran jäsenenä voit hakea Särö-kulttuuriyhdistyksen ylläpitämään Oder-residenssiin Saksassa.

MOISSEINEN • ISÄT SARJAKU VISSA • TUOMAS • STAN SAKAI

näyttely Metsätutkielmia hahmottelee Turun Sarjakuvakauppa tarjoaa -10 % tuotteista luonnon olemusta

KOIVURINNE

Taidetarvikeliike Tempera (Uudenmaankatu 16, Helsinki) tarjoaa alennuksia ostoksista liikkeessä: •-10–15–20 Terhi Ekebomin Bo Haglundin % riippuenjatuotteesta.

Irtonumero:

0 356496

HANNERIINA ISÄT SARJAKUVIS MOISSEINEN SA • TUOMAS KOIVURINNE • STAN

9€

701908

ISSN 0356-4967 Suomen sarjakuvaseura, Porthaninkatu 9, 00530 Helsinki

HANNERIINA MOISSEINEN VISSA • TUOMAS

SARJAKUVABLOGIT.COM Suomen sarjakuvaseuran

• ISÄT SARJAKU

Realm of Owls on hauska nettisarjakuva

KOIVURINNE • STAN SAKAI

ylläpitämälle blogisivulle voi seuran jäsenenä luoda Blogimme löydät osoitteesta: oman sarjakuvablogin. sarjakuvakeskus.fi/blogi

SAKAI

Kuva: Bo Haglund - Early Morning

HANNERIINA

Taidetarvikeliike Snow White

(Hämeentie 2 M, Helsinki), -15 % taidetarvikkeista Sarjakuvakeskuksen (ei kehyksistä tai kehystyksestä). blogissa:

Turun ja Oulun myymälöissä sekä verkkokaupassa. Syötä alennuskoodiksi SSS ja jäsenkorttisi numero •yhteen Pöhköjä pöllöjä fantasiamaailmassa – kirjoitettuna.

Opetustilaan mahtuu kerralla 20 osallistujaa. Tulethan ajoissa paikalle, sillä ovet suljetaan tunnin alkaessa. Tervetuloa mukaan piirtämään!

9€

701908

ISSN 0356-4967 Suomen sarjakuvaseura, Porthaninkatu 9, 00530 Helsinki

#191 2•2021

Irtonumero:

0 356496

#190 1•2021

Kuva: Geneva Rosett-Hafter

Sarjakuvakeskuksen avoimet croquis-illat

LEHTIARKISTO 1972–2o18

DERF BACKDERF JULIANA HYRRI • TOSIPOHJA ISUUS SARJA

KUVISSA

Hallitus ja työntekijät

Sarjakuvakeskus Croquis tiedottaa myös Facebookissa: facebook.com/SarjakuvakeskusCroquis

Liittymällä seuran jäseneksi saat Sarjainfon kotiisi neljästi vuodessa sekä jäsenkortin etuineen. Jäsenmaksu vuodelle 2o21

5o vuotta • 5oth anniversary

facebook.com/sarjainfo

Irtonumero: 9 €

356496

701939

50-vuotiasta sarjakuvaseuraa onnittelevat:

#193 4•2021

ISSN 0356-4967 Suomen sarjakuvaseura, Porthaninkatu 9, 00530 Helsinki

JYRKI VAINIO • TEEMA: PILAPIIRROKSET

JYRKI VAINIO TEEMA: PILAPIIRROKSET