Sarjainfo #190, 1/2021 by Suomen sarjakuvaseura ry

Irtonumero: 9 €

0 356496

701908 #190 1•2021

ISSN 0356-4967 Suomen sarjakuvaseura, Porthaninkatu 9, 00530 Helsinki

HANNERIINA MOISSEINEN • ISÄT SARJAKUVISSA • TUOMAS KOIVURINNE • STAN SAKAI

HANNERIINA MOISSEINEN ISÄT SARJAKUVISSA • TUOMAS KOIVURINNE • STAN SAKAI

Sarjakuvakeskuksen kuulumisia Suomen

sarjakuvaseura

Sarjakuvaseura 5o vuotta

Hallitus ja työntekijät

Syksylle suunnitteilla Suomen sarjakuvaseura ry perustettiin kansain- QR-sarjakuvaseikkailu Puheenjohtajana toimii Reetta Laitinen. Hallilähi-välisen ja etäkursseja koko perheelle sarjakuvanäyttelyn yhteydessä Amos tuksen jäsenet ovat AinurEspoossa Elmgren, Vesa Kataisto, Andersonin taidemuseossa vuonna 1971.

Ville Manninen, Heta Nääs, Jaakko Seppänen,

Sarjakuvakeskuksen peruskursseja on tarkoitus Sarjakuvasuunnistus on Espoon Suvelaan sijoitettu Perustamisestaan asti sarjakuvaseura on toiminut Arvi Tammi, Sara Valta ja varajäseninä Reine pitää syksyllä sekä lähiopetuksena että verkossa. kuusiosainen reitti, jossa jokainen rasti pitää sisällään sarjakuvan tekijöiden, lukijoiden, keräilijöiden, Palmqvist ja Rami Rautkorpi. Sihteerinä jatkaa Normaaliopetuksen paikka on Sarjakuvakeskuksella sekä sarjakuvailmaisuun liittyvän tehtävän. Se sopii lapsille kriitikoiden, kääntäjien ja tutkijoiden yhdistykPauli Ruonala. pääkaupunkiseudun eri sarjakuvapisteissä Arabiassa, ja kaikenikäisille. Videon muodossa olevat tehtävät senä. Sarjainfo alkoi ilmestyä 1972. Vuosaaressa, Tapiolassa ja Karakalliossa. avautuvat kullakin rastilla QR-koodeja lukemalla. Rastien Vuonna 2021 vietetään sarjakuvaseuran Seuran työntekijöitä ovat Utu Förbom (toiminsuunnistamiseen sekä QR-koodien lukemiseen tarvitsee Erilaisia kursseja on lapsille, nuorille ja aikuisille, tapahtumis50-vuotisjuhlavuotta. Juhlavuoden nanjohtaja), Maura Manninen (tuottaja), älypuhelimen. aloittelijoista ammattilaisiin. Toistuviin kursseihin ta tiedotetaan myöhemmin. Lisäksi kuuluvat ilmestyy Anna Neva (opetusvastaava), Lauri Pulkkinen esimerkiksitoimittaja aikuisten sarjakuvailmaisu, kuvituskurssi osa Kulttuurikurkkaus-yhteistyötä. Satu Jaatisen kirjoittama sarjakuva- Reitti on(opetusvastaava), Aino Sutinen (päätoimittaja) ja käsikirjoituspiiri sekä lasten ja nuorten sarjakuva- ja Sarjakuvakeskus on aiemmin toteuttanut vastaavan radan seuran historiikki. ja Kati Vuopala (tuottaja, graafikko). animaatiokurssit. Lisäksi on erikoistuneempia kursseja ja Helsingissä. Sähköpostit ovat muotoa etunimi.sukunimi@ lyhytkursseja. Myös toiveita ja palautetta voi aina lähettää. sarjakuvaseura.fi. Valokuvakeräys

Harrastustoimintaa osana kouluja ja ra.fi tai sopia asiasta. Kokoamme kuvagalleriaa, varhaiskasvatusta

arkistoissa valokuvia sarjakuvaseuHuhtikuunOnko lopullasinulla tiedotetaan taas syksyn kursseista. ran toiminnasta 50 vuoden ajalta?mukaisesti Voit lähettää Poikkeustilanne otetaan virallisten suositusten meille osoitteeseen sarjainfo@sarjakuvaseuhuomioonniitä kurssien ja työpajojen järjestelyissä. Alennushinnat ovat voimassa Suomen sarjakuvaseuran ja esimerkiksi ensi Sarjainfossa käsiteltävistä jäsenille, eritysryhmille ja lasten sisaruksille.

Sarjakuvakeskus on mukana Suomen malli -hankkeen

sarjakuvaseuran huutokaupoista ei ole löytynyt pilotissa. Helsingissä tuotetaan elokuva- ja valokuvia. sarjakuvakeskus.fi/kurssit. animaatioharrastustoimintaa peruskoululaisille. Lisätietoa vielä ja ilmoittautuminen

Lasten kesäleirit Sarjakuvakeskus järjestää mahdollisuuksien mukaan kesällä lasten leiritoimintaa. Suunnitellut kesäleirit toteutuisivat 7.6.–11.6. ja 14.6.–18.6.. Lisätietoja on tulossa maalishuhtikuussa.

Avoimet työpajat Lasten lauantai pidetään kuukauden viimeisenä lauantaina, Marc-Antoine Mathieu Helsingissä vuonna tarvittaessa vielä etänä. Kaikenikäiset lapset voivat 1992. osallistua ilmaiseksi. Muita pajoja ovat perinteiset Perjantaipaja ja croquisSeuran toiminta illat. Croquis on poikkeusajan ollut toistaiseksi tauolla ja Seuran tarkoitus on Pajojen lisätä sarjakuvan arvostusta, Perjantaipaja etätapaamisissa. omaa tiedotusta tuntemusta ja asemaa. Toimintoja ovat mm. kannattaa seurata.

Harrastustoiminta toteutuu keväällä 2021 viikoilla 13–22 terveysviranomaisten ja kunnan suosituksia pandemiatilanteessa noudattaen. Osallistuminen harrastukseen on ilmaista. Sarjakuvakeskus järjestää myös koululaisille ja päiväkotiikäisille toimintaa yhteistyössä koulujen ja päiväkotien kanssa. Toimintaa ollaan laajentamassa 1.–6.-luokkalaisista myös yläkoululaisiin nuoriin. Kulttuurikurkkaus on yhteistyössä kulttuuritoimijoiden kanssa toteutettava osa varhaiskasvatusta. Taiteen ja kulttuurin ammattilaiset vierailevat päiväkodeissa esiintymässä tai ohjaamassa lapsille suunniteltuja sisältöjä, osaan päiväkodeista saapuu kiertävä materiaalipaketti.

helsingin sarjakuvafestivaalit 4.–5.9.2O21

Helsingin sarjakuvafestivaalit järjestetään jälleen Sarjainfo-lehti, vuosittain sarjakuvaurasta jaettava syyskuun ensimmäisenä viikonloppuna Suvilahdessa Puupäähattu-palkinto sekä Helsingin sarjakuvafesKattilahallissa ja Tiivistämöllä. Tapahtuma pyritään tivaalit. Toukokuussa 2008 perustettiin Helsinkiin järjestämään fyysisenä, mutta seuraamme koronatiSarjakuvakeskus, jossa on monipuolista sarjakuvalannetta sekä rokotusten etenemistä voidaksemme opetusta, Galleria Sarjakuvakeskus ja kauppa. SarSARJAKUVAKESKUS järjestää tapahtuman turvallisesti. Ohjelmaa tuotetaan jakuvakeskuksen kautta sarjakuvaseuran toiminta kursseja • galleria • seuran toimisto www.sarjakuvakeskus.fi myös virtuaalisesti seurattavaksi. on kasvanut aktiiviseksi ja monipuoliseksi. Porthaninkatu 9 (Kallio)SarFacebook: Sarjakuvakeskus jakuvaseura järjestää 00530 erilaisiaHelsinki tapahtumia ja myös Twitter: @comicscenter Lisätietoja julkaistaan: sarjakuvafestivaalit.fi info@sarjakuvakeskus.fi Instagram: @sarjakuvakeskus kansainvälistä residenssitoimintaa taiteilijoille.

J ä s e n e d u t

2 o 2 1 Kuvitukset: Petteri Tikkanen

Asema Kustannus tarjoaa korttia näyttämällä Helsingin sarjakuvafestivaaleilla kolme albumia kahden hinnalla. Otavan Kirjakauppa (Uudenmaankatu 10, Helsinki) antaa alennusta -30 % normaalihinnoista myymälässä. Sarjakuvien erikoisliike Kulku-Katin Pojassa (Läntinen Brahenkatu 12, Helsinki) saat kortilla -10 % tuotteista. Kirjakauppaketju Rosebud tarjoaa alennusta -10% kirjakaupoissa sekä verkkokaupassa. Sarjakuvakeskuksen kursseista on jäsenille kurssikohtainen alennushinta. SÄRÖ RY Sarjakuvaseuran jäsenenä voit hakea Särö-kulttuuriyhdistyksen ylläpitämään Oder-residenssiin Saksassa. Taidetarvikeliike Snow White (Hämeentie 2 M, Helsinki), -15 % taidetarvikkeista (ei kehyksistä tai kehystyksestä). Taidetarvikeliike Tempera (Uudenmaankatu 16, Helsinki) tarjoaa alennuksia ostoksista liikkeessä: -10–15–20 % riippuen tuotteesta. Turun Sarjakuvakauppa tarjoaa -10 % tuotteista Turun ja Oulun myymälöissä sekä verkkokaupassa. Syötä alennuskoodiksi SSS ja jäsenkorttisi numero yhteen kirjoitettuna.

Jäsenkortti

jäsenkortti 2o2o-2o21

Seuran uusi jäsenkortti on lähetetty jäsenlaskun mukana jäsenistölle, mikäli et ole jostain syystä saanut korttia, otathan yhteyttä: info@sarjakuvaseura.fi.

SARJAKUVABLOGIT.COM Suomen sarjakuvaseuran ylläpitämälle blogisivulle voi seuran jäsenenä luoda oman sarjakuvablogin. JÄSENNUMERO:

Liity sarjakuvaseuraan Uudet sarjakuvaseuran jäsenet saavat liittymislahjaksi sarjakuvafestivaalien 2020 t-paidan tai kassin. Suosittele jäsenyyttä myös ystävillesi!

sarjakuvaseura.fi/liity

LEHTIARKISTO 1972–2o18 Lue vanhoja Sarjainfoja ilmaiseksi. Vuosien 1972–2012 arkisto on osoitteessa sarjakuvaseura.fi ja 2013–18 lehdet osoitteessa issuu.com/sarjakuvakeskus.

Liittymällä seuran jäseneksi saat Sarjainfon kotiisi neljästi vuodessa sekä jäsenkortin etuineen. Jäsenmaksu vuodelle 2o21 35 €/vuosi, alle 18-vuotiailta 3o € Lisätiedot ja tilaukset: sarjakuvaseura.fi Suomen sarjakuvaseura somessa: facebook.com/sarjakuvaseura twitter.com/sarjakuvaseura facebook.com/sarjainfo

5o vuotta • 5oth anniversary

Galleria Sarjakuvakeskus Hanneriina Moisseisen retrospektiivinäyttely juhlistaa 30.4. asti Moisseisen 20-vuotista työtä taiteilijana sekä vuoden 2021 Puupäähattu-palkintoa. Se sisältää poimintoja Moisseisen teoksista vuosilta 2005–20 sekä toistaiseksi julkaisematonta, uutta tuotantoa. Piirrettyjen sarjakuvien lisäksi näyttelyn erikoisuutena on useampia ommeltuja sarjakuvia eri ajoilta.

ANNA NEVA

Blogissa opetustoiminnan kuulumisia Opetustoiminnan koordinaattorit Anna Neva ja Lauri Pulkkinen kertovat pienessä haastattelussa kuulumisia. Vaikka opetus onkin mennyt etämoodiin nopeasti ja pakon edessä, on nyt jo pystytty kehittämään uusia tapoja tehdä ja kohdata, sekä aikuisten että lasten kursseilla. Verkkokursseista on myös iloa, mitä tulee saavutettavuuteen. Kurssien ja harrastuksien yhtenä tarkoituksena on myös yhdessä tekeminen ja ystävystyminen, etenkin lapsilla. Anna kertoo opettajien löytäneen tällaiseen ryhmäytymiseen uusia keinoja silloinkin, kun opetus on videokonferensseissa. – Olemme esimerkiksi pelanneet lasten kanssa kurssilla Zoomissa, vaikka ei ole yhteistä tilaa missä vetää loppuleikki. On löytynyt uusia keinoja pitää yllä leikkiä ja tutustua. He kertovat myös muun muassa omasta suhteestaan taiteeseen. – Taide on työtä, mutta tunnen tänä aikana kovasti sen rentouttavan vaikutuksen. Pandemia-aikana voi mukavasti irtautua kaikesta ympäröivästä, kun keskittyy välineeseen ja tekemiseen, kertoo Lauri. Lue koko juttu osoitteesta sarjakuvakeskus.fi/blogi.

Tulossa toukokuussa: Emmi Valve – Dream house art letter Kesäkuu: Terhi Adler Heinäkuu: Lauri Pulkkinen Elokuu: Perjantaipaja Syyskuu: Emmi Nieminen – Helsingin sarjakuvafestivaalien taiteilija Galleria on tällä hetkellä auki ti–pe 12–18, mutta poikkeusaikoina saattaa olla osan aikaa suljettuna. Muutokset ovat mahdollisia tulevien näyttelyaikojen ja aukiolojen suhteen.

Uutiskirje sähköpostiin Ajankohtaista tietoa Suomen sarjakuvaseuran ja Sarjakuvakeskuksen tapahtumista ja uutisista saa tilaamalla uutiskirjeen sähköpostiin osoitteessa sarjakuvaseura.fi/fi/uutiskirjeet tai sarjakuvakeskus.fi.

Kansi: Hanneriina Moisseinen

2 Sarjakuvakeskuksen kuulumisia 6 Uutisruutu 16 Vinjetisti: Heidi Lintula

Ilmestyy neljä kertaa vuodessa. Sarjainfo on Kultti ry:n jäsen. Kiitos tuesta Opetus- ja kulttuuriministeriölle. ISSN 0356-4967 Toimitus, kirja-arviot: sarjainfo@sarjakuvaseura.fi Päätoimittaja: Aino Sutinen Toimitussihteeri: Onni Mustonen Ulkoasu ja kuvatoimitus: Ville Manninen Pienlehdet: Otso Höglund Osoitteenmuutokset: Utu Förbom Sähköpostit muotoa etunimi.sukunimi@sarjakuvaseura.fi.

18 Puupäähattu 2021: Hanneriina Moisseinen 30 Essee: Isien varjot 38 Tuomas Koivurinne

Avustajat tässä numerossa: Pii Anttonen, Ville Hänninen, Outi Iivonen, Pauli Kallio, Vesa Kataisto, Frida Keränen, Reetta Laitinen, Kristian Larsen, Titta Lindström, Heidi Lintula, Hannele Richert, Jussi Seppänen, Fredrik Strömberg, Henry Söderlund, Tuomas Tiainen, Reijo Valta, Vesa Vitikainen, Kati Vuopala ja Walter Wehus. Sarjainfon kirjoittajat vastaavat itse mielipiteistään.

R PÄ

ISTÖME

R KK

Paino: Waasa Graphics, Vaasa Paperi: Edixion 100 g/m2 & 250 g/m2

ILJ

ÖMÄRK

Painotuotteet 4041 0822

43 Stan Sakai 48 Kriitikon valinta 2020 52 Pohjoismaiden sarjakuvalistat 2020 58 Vieraskynä: Jussi Seppänen 61 Arviot 78 Pienet lehdet

Ilmoitushinnat: Koko sivu 450€, vuodeksi 1500€ Puoli sivua (vaaka/pysty) 300€, vuodeksi 1000€ Bannerimainos (144 x 38 mm) 150€, vuodeksi 500€ 144 x 38 mm Pienlehti-ilmoitus (70 x 38 mm) 20€ Kaikkiin ilmoituksiin kuuluu myös bannerimainontaa verkossa. Ilmoitushinnat vain verkossa: 1 vk 70€, 1 kk 200€. 3 kk 450€. Julkaisija: Suomen sarjakuvaseura ry Sarjakuvakeskus, Porthaninkatu 9, 00530 Helsinki info@sarjakuvaseura.fi

TEKSTI Aino Sutinen

Reetta Laitinen, Suomen sarjakuvaseuran puheenjohtaja: Hanneriina Moisseisen Isä on yksi 2000-luvun hienoimpia suomalaisia sarjakuvaromaaneja, mutta toivon, ettei minun tarvitsisi lukea sitä enää ikinä. Moisseisen tarinankerronta läpäisee kaikki sydämen suojamuurit, ja jo pelkkä näytekuvien skannaaminen saa kyynelhanat aukeamaan..

KUVITUKSET Heidi Lintula

Sarjakuvaseura täyttää tänä vuonna 50. Tällä hetkellä teemme historiikkia, keräämme muistoja ja katselemme taaksepäin. Perspektiiviä kuultiin tuoreiden sarjakuvaneuvosten terveisissä (s. 6), joita lausuttiin Puupäähattu-jakotilaisuuden etätapahtumassa. Paljon on tultu eteenpäin! Myös puolustustaistoja on joskus käytävä. Omaehtoinen kulttuuri ja sen tekemisen edellytykset ovat säilyttämisen arvoisia pandemian, rahoituskriisien ja putoavien kirjamyyntien uhatessa. Nyt poikkeusaikoina Sarjainfoakin on tehty turvallisesti etäyhteyksin. Odotamme, pääseekö jo tänä vuonna taas parveilemaan fyysisissä sarjakuvatapahtumissa. Tulevat Helsingin sarjakuvafestivaalit syyskuun alussa pyrkii olemaan ainakin osittain fyysinen tapahtuma, ja lisäksi virtuaaliohjelmaa luvataan. Sarjakuvaseuran kurssit Sarjakuvakeskuksella on muutettu tilanteen mukaan etäkursseiksi. Etäkursseja on pysyvästi ohjelmistossa jonkin verran jatkossakin. Digiloikka on myös mahdollisuus rakentaa uutta saavutettavaa sisältöä, sellaistakin josta jää digitaalinen jalanjälki tulevaisuuden historioitsijoiden käyttöön.

Henry Söderlund, valokuvaaja: Taiteilijoiden, tapahtumien, tunteiden ja yksityiskohtien valokuvaajan tehtävä on muistojen ikuistamista. Yli kymmenen vuotta olen kuvannut Helsingin sarjakuvafestivaaleja ja muita pienempiä sarjakuvateemaisia tapahtumia. Työni tulokset antavat ulkomaailmaan kuvan ihmisistä ja asioista, joita yhdistävät sarjakuva

Sarjainfon toimittajien työryhmä sai Journalistisen kulttuurin edistämisrahastolta apurahan pilapiirrosaiheisten juttujen kirjoittamiseen, joten niitä näemme seuraavissa numeroissa. Vuoden viimeinen numero on myös varsinaisesti pilapiirrosteemainen. Olemme innoissamme, koska uskomme purevan huumorin voimaan.

Sarjakuvaneuvokset 50-vuotisjuhlavuonna 2021

Suomen sarjakuvaseura myönsi samalla sarjakuvaneuvoksen arvonimen seuraaville viidelle henkilölle, jotka ovat toiminnallaan merkittävästi edesauttaneet sarjakuvailmaisun asemaa Suomessa. Valokuvat: Henry Söderlund

Puupäähattu Hanneriina Moisseiselle

Suomen sarjakuvaseura myönsi 5.3.2021 Puupäähattu-tunnustuspalkinnon monipuoliselle taiteilija Hanneriina Moisseiselle. Galleria Sarjakuvakeskuksessa (Sarjakuvakeskus, Porthaninkatu 9, Helsinki) aukeaa 5.3. myös Moisseisen näyttely, joka on avoinna 30.4. asti. Galleria saattaa kuitenkin olla osan aikaa kiinni poikkeusolojen aikaan. Otteita sarjakuvaseuran perusteista: “Inhimillisyyden syvimmästä päästä nousevat häpeän ja pelon tunteet ovat pysyneet osana Moisseisen sarjakuvia.“ “Sodan alta ikuiselle evakkotielle joutuvat niin ihmiset kuin eläimetkin, eikä taaskaan kukaan pysty vastaamaan miksi. Kannaksen keskeisiä hahmoja ovat järkensä menettänyt sotilas sekä karjakko ja hänen lehmänsä. Todellisuus murtuu, vain haamut jäävät paikoilleen. Ne kummittelevat muistoina suomalaisissa mielissä edelleen.” “Hanneriina Moisseinen rakentaa sarjakuvansa kokeellisesti, etsien tapoja joilla päästä lukijan pään sisälle. Hän yhdistää kuvakerronnassaan esimerkiksi ommeltua kangasta, pitsiä, valokuvia ja herkkää lyijykynäpiirräntää. Taiteilijana hän on uudistaja, jonka kaltaisia ei monia löydy edes maailman tasolla.” Moisseisen haastattelu alkaa sivulta 18.

Kulttuurintuottaja Kalle Hakkola (s. 1971) on koulutukseltaan kirjastonhoitaja. Hakkola on toiminut Suomen sarjakuvaseura ry:n ja Sarjakuvakeskuksen toiminnanjohtajana, aluksi kokelmanhoitajana. Hän on ollut aktiivinen muun muassa perustamassa Sarjakuvakeskusta ja laajentamassa sen ja Helsingin sarjakuvafestivaalien toimintaa vilkkaaseen ja kansainväliseen suuntaan. Hakkola on sarjakuvakentällä monipuolinen pelaaja. Hän on tunnettu varsinkin lastensarjakuvan edistäjänä, ja hän on muun ohella Sanni ja Joonas -sarjan käsikirjoittaja. Hän on työskennellyt lisäksi esimerkiksi ympäristöjärjestö Greenpeacessa. Ote Kalle Hakkolan tervehdyksestä: ”Otan neuvoksen tittelin vastaan suurella lämmöllä, ja haluan osoittaa kiitokseni kaikkia niitä mukanaolleita kohtaan jotka mahdollistivat kaikenlaisten välillä hullujenkin asioiden toteuttamisen. Heistä suurin osa toimi mukana vapaaehtoisina tai harjoittelijoina. Ilman heitä asiat olisivat menneet varsin toisella tavalla. Suurimmat kiitokset haluan osoittaa kaikille Suomen sarjakuvaseuran puheenjohtajille, joiden kanssa pääsin tekemään hommia. Teidän työnne on ollut merkittävää ja ehkä jäänyt välillä vähän liian vähälle huomiolle. Kiitos, onnea ja eteenpäin!”

Tietokirjailija Ville Hänninen (s. 1976) on sarjakuviin ja kirjallisuuteen erikoistunut toimittaja. Hänninen on toiminut Suomen sarjakuvaseura ry:n puheenjohtajana sekä Sarjainfon päätoimittajana. Hän on aktiivinen sarjakuva-aatteen opettaja, luennoitsija ja puolestapuhuja. Hänninen on kirjoittanut aiheesta satoja artikkeleita sekä toimittanut useita teoksia sarjakuvista ja pilapiirroksista. Ote Ville Hännisen tervehdyksestä: ”Kun tulin alalle, olin lukenut, että sarjakuvaneuvos olisi leikkimielinen arvonimi. Ei suinkaan, se vain kuulostaa siltä. Monia arvostamiani sarjakuva-aatteen ihmisiä luonnehtii, että vaikutamme ulospäin leppoisilta, mutta otamme maailman hyvin vakavasti. Kun sarjakuvaseura perustettiin 1971, sen tarkoitus oli kuin poliittisen liikkeen: lisätä tietoa ja tietoisuutta, järjestäytyä ja vaikuttaa. Väheksytyn lajin piti kaivaa oma historiansa ja visioida tulevaisuutensa. Meillä oli tehtävä, ja hyvinä hetkinäni ajattelen, että jossain onnistuimmekin. Suomalaisen sarjakuvan taso ja asema ovat parantuneet selvästi näinä vuosikymmeninä. Satojen ihmisten periksiantamattomalla työllä En tahdo maalata piruja seinille, mutta siellähän ne heiluvat. Seuraavat viisikymmentä vuotta ovat vaikeampia. Veikkauksen alasajo ja koronan aiheuttamat aineettomat tuhot ovat nostattaneet merkittäviä pelkoja suomalaisen kulttuurielämän tulevaisuudesta ja taiteen rahoituksesta. Pelkään, että suuret alkavat tyrkkiä. Pienet siinä aina häviävät, kansat siinä missä taiteetkin. Psykologisesti on aina helpompaa rakentaa kuin ylläpitää. Tässä vaiheessa sarjakuvaseuran on löydettävä uusia päämääriä, mahdottomuuksia joiden puolesta taistella. Aikoinaan tällaisia edustivat esimerkiksi suomalaisen sarjakuvan saaminen lehtiin ja sarjakuvalle suunnattu apurahoitus.”

Toimitusjohtaja Esko Oksiala (s. 1943) on vaikuttanut sarjakuvia, tehtäviä ja ristikoita myyvässä Tekstikuva Oy:ssä vuodesta 1980 lähtien. Yritys on toiminut julkaisualalla jo yli 75 vuoden ajan. Sarjakuvapuolelta Tekstikuvan valikoimiin kuuluvat Tenavien, Lassin ja Leevin sekä Karvisen kaltaiset kansainväliset hittisarjat, kotimaisista esimerkiksi Petri Hiltusen Kalkkaro ja Milla Paloniemen Kiroileva siili. Ote Esko Oksialan tervehdyksestä: ”Olen vuosien mittaan lukenut ja editoinut varmaankin kymmeniä tuhansia strippejä. Osa on ‘sarjakuvapuuroa’, mutta runsaasti myös oivaltavia, riemukasta mielihyvää tuovia sarjakuvataiteilijan luomuksia. Syntynyttä elämysten luontoisetua ei edes verottaja ole päässyt taksoittamaan! Uuden sarjakuvan lanseeraaminen on kivinen polku. Printtilehdet ovat dramaattisesti vähentäneet sivujaan. Jos ei lehdessä saneerata, niin ainakin säästetään. Uusia, laadukkaita ehdokkaita toki on, mutta ongelmana on se, ettei vanhoja sarjoja kyetä tai haluta vaihtaa. Kaiken saneeraamisen ja yt-neuvottelujen aikakaudella ei kiinnostusta aktiiviseen sarjakuvapolitiikkaan taida löytyä. Siitä huolimatta, että edelleenkin sarjakuvat ovat lehtien luetuinta aineistoa. Uuden sarjakuvan luominen ja markkinointi vaativat runsaasti työtä. Riittävän laajan ja edustavan näytemateriaalin luomiseen kannattaa kiinnittää huomiota eikä keskeneräisellä idealla kannata lähteä liikkeelle. Eräät klassikkomestarit ovat antaneet alalle aikoville ohjeeksi sen, että ensimmäiset tehdyt stripit tulisi tuhota ja vasta tämän jälkeen aloittaa varsinainen työ! Kaikkea hyvää ansiokasta työtä tehneelle sarjakuvaseuralle!”

Taideterapeutti Susanna Partio (s. 1966) on aktiivinen järjestöihminen niin kotimaisella kuin kansainväliselläkin tasolla. Hän on toiminut ahkerasti muun muassa Helsingin sarjakuvafestivaalien järjestelyissä, erityisesti lastenohjelman kehittämisessä. Partio toimi vuosina 2006–09 Suomen sarjakuvaseuran puheenjohtajana ja vaikutti merkittävästi Sarjakuvakeskuksen perustamiseen. Ote Susanna Partion tervehdyksestä: ”Olenpa onnekas, että aikoinaan puolivahingossa löysin itseni Suomen sarjakuvaseurasta. Löysin samalla minulle uuden maailman, joka teki lähtemättömän vaikutuksen erityisyydellään ja omintakeisuudellaan. Enpä arvannut silloin, että se maailma veisi mukanaan pitkäksi aikaa eteenpäin. Silloin suomalainen sarjakuva löysi tietään maailmalle. Sarjakuvailmaisu mursi vanhaa ja avasi jotain aivan uutta ilmaisutavoiltaan ja aihepiireiltään (eikä vähiten naispiirtäjien ansioista). Lupausta oli paljon ilmassa, intoa ja suuntaa, vaikka resursseja vähän. Vaikutuksen teki myös Suomen sarjakuvaseura, pyytetön ja pieni, vaihtuva porukka. Sarjakuvaseura oli silloin kohtaamispaikka ja mahdollistaja. Noihin toiminnan vuosiin, joita taisi olla kymmenisen kohdallani mahtui kyllä vauhtia ja käänteitä. Usein se oli kriiseistä selviämistä, jo luotujen rakenteiden hätäistä ylläpitämistä, mutta yhtä paljon se oli sitkeää etujen ajamista, ja innostunutta ja hurmioitunuttakin uuden luomista. Aina jokin asia nytkähti eteenpäin ja jäi ehkä pysyväksi pidemmäksi aikaa. Yksi näistä tavoitteista oli Sarjakuvakeskus, ja se olikin sitten jo ihan uuden aikakauden alku.”

Kustannustoimittaja Saara Pääkkönen (s. 1970) työskentelee WSOY:n käännetyn kaunokirjallisuuden parissa. Sivutyönään hän suomentaa sarjakuvia sekä lasten- ja nuortenkirjoja. Pääkkönen tunnetaan mainioista Aku Ankka -käännöksistään, joissa hän käyttelee suomen kieltä leikkisästi ja laajaa kulttuurista tietämystä osoittaen. Pääkkösen ansioluetteloon kuuluvat myös muun muassa Guy Delislen, Cyril Pedrosan ja Riad Sattoufin sarjakuvateosten saattaminen suomalaisten luettaviksi. Ote Saara Pääkkösen tervehdyksestä: ”Olen semmoinen hannuhanhi, että olen saanut suomentaa sarjakuvia jo liki 21 vuotta. Jokunen kirja on tullut toimitettuakin. Sarjakuvaneuvoksen arvonimi kertoo minulle, että rakkaus, jota työtäni kohtaan tunnen, välittyy. Hyvä niin, sillä tunnelmien ja äänien välittäminen on suomentajan ydintyötä. Onnittelen muita tuoreita neuvoksia sekä tietysti vuoden Puupäätä unohtamatta viisikymppistä, mainioita palkintapäätöksiä tehnyttä Suomen sarjakuvaseuraa. Aku Ankan suomentajana katson aiheelliseksi päättää tervehdykseni ontuviin kiitosriimeihin: Kun neuvosten hienoon joukkohon vienoon mut nyt luetaan, se ei sureta.

Puupään ja sarjakuvaneuvosten tarkemmat tiedot ovat luettavissa osoitteessa sarjakuvaseura.fi

vuonna 2020 Rue de l’échiquier -kustantamo nimellä Moi, Mikko et Annikki ja sen on kääntänyt ranskaksi Kirsi Kinnunen. Ranskassa julkaistaan vuosittain noin 5000 uutta sarjakuvanimikettä ja sarjakuvan osuus kirjamyynnistä on 13 prosenttia. Julkaisuista viidennes on käännettyjä ja suomalaisia sarjakuvateoksia on ranskaksi julkaistu vuodesta 2000 vajaat 120 nimikettä.

Sarjakuvakilpailu metsäteemalla

Jätti-Kutille vaihtoehtosarjakuvan palkinto

Suomalaisen nykysarjakuvayhdistys Kutikuti ry:n Jätti-Kuti on palkittu ranskalaisen Angoulêmen sarjakuvafestivaalin Prix de la BD Alternative -palkinnolla. Vuonna 2020 ilmestyneen teoksen ovat toimittaneet Tuomas Tiainen ja Heikki Rönkkö, ja kustantaneet yhdessä Kutikuti ja Zum Teufel. Jätti-Kuti (englanniksi The Thick Book of Kuti) on Kuti-lehden antologiakirja, joka esittelee Suomen ainoan nykysarjakuvalehden historiaa sen ensimmäisen 50 numeron ajalta. Jättiteos kokoaa 480 sivuun lehden parhaita töitä vuosilta 2006–2018. Mukana on teoksia ja artikkeleita 174 tekijältä.

Tiitu Takalolle palkinto Ranskassa

Tamperelaisen Tiitu Takalon sarjakuvateos Minä, Mikko ja Annikki on saanut vuoden parhaan sarjakuva-albumin Grand Prix Artémisia -palkinnon Ranskassa. Vuonna 2007 perustettu Artémisia-palkinto jaetaan naistekijöiden tekemille sarjakuville. Raati arvosti perusteluissaan muun muassa teoksen ”kerronnan runsautta ja hyväsydämisyyttä, piirrosjäljen taitavuutta, älykkyyttä ja dynaamisuutta sekä kuvakerrontaa tukevaa ja valaisevaa värimaailmaa”. Omaelämäkerrallinen Minä, Mikko ja Annikki kertoo Tiitun ja Mikon rakkaustarinan sekä miten se kietoutuu taisteluun Tampereen Tammelan kaupunginosassa olevan Annikin puutalokorttelin säilyttämisen puolesta. Kirjan on ranskaksi julkaissut

Väinö Tannerin säätiö järjestää touko-elokuussa 2021 sarjakuvakilpailun, jonka aiheena on Metsän tuntu. “Kaikilla on ajatuksensa, tuntemuksensa ja kokemuksensa metsästä – ei jätä ketään kylmäksi! Miten metsä tuntee tulevaisuuden? Mikä on metsän mieli 2081? Metsä meille kaikille – metsän suojassa, metsän armoilla? Metsä meidän jälkeemme?” Kilpailussa on avoin sarja sekä lasten ja nuorten sarjat. Avoimen sarjan töiden palautusaika on 3.5.– 8.8.2021 ja töiden arvioinnista vastaa alan ammattilaisten raati. Avoimen sarjan parhaille jaettavat palkinnot ovat 5 000 €, 3 000 € ja 2 000 €. Myös lasten ja nuorten sarjoissa on rahapalkinnot. Voittajat julkistetaan Helsingin sarjakuvafestivaaleilla 4.–5.9.2021. Kilpailu järjestetään yhteistyössä Suomen sarjakuvaseuran ja Kuvataideopettajat KUVIS ry:n kanssa. » vainotannerinsaatio.fi » sarjakuvaseura.fi

Sarjakuvatapahtumia

Kevään, kesän ja syksyn sarjakuvafestivaalien järjestelyt ovat vielä hämärän peitossa koronatilanteen vuoksi. Tapahtumat pidetään joka tapauksessa muodossa tai toisessa, varmasti aina ainakin osittain virtuaalisesti. Tampere Kuplii järjestetään poikkeukselliseen aikaan 19.–23.5. Tampere Kuplii jakaa Sarjakuva-Finlandia-palkinnon jo maaliskuun lopulla. Keväällä festivaali pitää animemusiikkivideoiden kilpailun. Porin sarjakuvafestivaalit on ilmoittanut siirtävänsä tapahtuman todennäköisesti ajalle 27.–28. elokuuta ja lupailee pienimuotoista tapahtumaa. Suomen sarjakuvaseura järjestää Helsingin sarjakuvafestivaalit 4.–5.9. Suvilahdessa sekä osin virtuaalisesti. Festivaalitaiteilijana on Emmi Nieminen. Turun sarjakuvakerho lanseeraa Necrocomiconin tilalle uudenmuotoisen tapahtuman, Turun sarjakuvafestivaalit. Yhden päivän tapahtuma pidetään pääkirjastolla 16.10.

KATJA TUKIAINEN

Usagi Yojimbolle Herra Koipeliini -palkinto

Herra Koipeliini -palkinto on suomalaisen sarjakuvayhteisö Kvaakin tunnustuspalkinto parhaasta käännössarjakuvasta. Foorumin käyttäjät äänestivät parhaaksi Stan Sakain Usagi Yojimbo 1 – Samurain. Teoksen on suomentanut Vesa Heino ja julkaissut Zum Teufel. Toiseksi sijoittui Cyril Pedrosan Portugali (suom. Saara Pääkkönen, WSOY) ja kolmanneksi Silver Surfer: Sielunmessu (Stan Lee – Keith Pollard et al., suom. Antti Koivumäki ja Antti Poussa, Egmont Kustannus).

Aku täyttää pyöreitä vuosia

Aku Ankka -lehti on ilmestynyt Suomessa 70 vuotta. Merkkipäivän kunniaksi Helsingissä, Päivälehden museolla avautuu Aku Ankan juhlanäyttely, jonka on käsikirjoittanut ja osin kuvittanut Kari Korhonen. Näyttelyä taustoittavan historiikin kirjoitti Akun ex-päätoimittaja Jukka Heiskanen. Lukemisen juhlaa -näyttely on esillä 23.4.–24.10.2021.

Urho Tulitukka osti antikan

Turun legendaarinen Alfa Antikva on vaihtanut omistajaa. Vuodesta 1983 sarjakuvafanien suosimaa antikvariaattia pitänyt Pertti Grönholm myi yrityksensä ja sen lievästi sanoen runsaan varaston Tomi Tuomiselle, joka muistetaan KungFu-poliisit sarjakuvasta sekä DJ Urho Tulitukkana. Alfa Antikva oli ensimmäisiä liikkeitä Suomessa, joka aloitti mm. amerikkalaisten sarjakuvien maahantuonnin. Alfa on hyvin suosittu matkailukohde keräilijöille.

Tommi Musturille ja Katja Tukiaiselle kaksivuotinen apuraha

Suomen Kulttuurirahasto on myöntänyt apurahoja. Tommi Musturi ja Katja Tukiainen saivat kaksi vuotisen, Petteri Kantola yksivuotisen (26 000 €) apurahan työskentelyyn. Rahaa saivat myös Johanna Aulén (13 000 €), Kalle Hakkola (6 500 €), Kati Närhi (13 000 €), Miissa Rantanen (11 000 €, Taidetta hoitolaitoksiin -apurahana) ja Miila Westin (13 000 €). Lisäksi kuvanveistäjä Sakari Peltola sai 26 000 € ”kivestä veistettävän kolmiulotteisen sarjakuvateoksen toteuttamiseen”. Taiken kohdeapurahan ovat saaneet Sami Aho (3 000 €), Eymen Homsi (6 000 €), Juliana Hyrri (6 000 €), Pauli Kallio ja työryhmä (8 000 €), Arsi Keva (6 500 €), Aapo Kukko (6 000 €), Kivi Larmola (8 500 €), Kaisa Leka (6 500 €), Mika Lietzén (7 500 €), Aino Louhi (4 000 €), Kimmo Lust (10 000 €), Tommi Musturi (4 000 €), Ilkka Pesämaa (6 000 €), Kati Rapia (5 000 €), Heikki Rönkkö (3 000 €), Niina Salmelin (2 500 €), Julia Savtchenko (4 000 €), Kari Sihvonen (4 000 €), Tiitu Takalo (6 000 €), Tuomas Tiainen (8 000 €), Marko Turunen (10 000 €), Jiipu Uusitalo (4 000 €), Riitta Uusitalo (6 000 €) ja Siiri Viljakka (2 500 €) Muita apurahoja: Taiken koronatuen kolmannella kierroksella Warda Ahmed, Harri Filppa, Juliana Hyrri, Mika Lietzén, Jesse Matilainen, Niko-Petteri Niva, Sami Nyyssölä, Janne Parviainen, Kati Rapia, Hannele Richert, Petteri Tikkanen, Riitta Uusitalo ja Kai Vaalio saivat 4 000 euroa. Lisäksi Journalistisen kulttuurin edistämissäätiö myönsi Jouko Ruokosenmäelle 6 000 euron, Kotkan kaupunki Marko Turuselle 8 250 euron ja Turun kaupunki Mika Lietzénille 4 000 euron työskentelyapurahan. Lisäksi Riitta Uusitalolle myönnettiin taiteilijaeläke.

Wanhat lehdet

KEVÄTKOKOUS Suomen sarjakuvaseuran sääntömääräinen kevätkokous järjestetään tiistaina 27.4.2021 klo 18 alkaen Sarjakuvakeskuksella Helsingissä ja etänä. Etäosallistumiskäytäntöjä selvitellään ja tiedotetaan tarkemmin myöhemmin. Kokouksessa käsitellään sääntömääräiset asiat eli seuran tili- ja toimintakertomus vuodelta 2020. Lisäksi ohjelmassa on muita ajankohtaiseen toimintaan liittyviä asioita. Yhdistyksen jäsenet ovat tervetulleita mukaan kokoukseen vaikuttamaan seuran asioihin ja tutustumaan samalla Sarjakuvakeskuksen toimintaan.

– Sarjainfon 1/1981 lukijapalsta

Muualla sanottua ”Myrkyn pointti ei ollut tarjota laadukasta sarjakuvataidetta. Se oli kuin lähikaupan roskisten takaa löytynyt kuollut rotta, jota taloyhtiön lapset tökkivät yhdessä kepeillä, pukivat nukenvaatteisiin ja laittoivat lopuksi tanssimaan räjähtelevän papattimaton päällä. Se oli hirveää, mutta tuntui edes jossain, kuin sähköaitaan virtsaaminen maaseudun tylsyydessä. Ankean laman laskeumavuosina tällit piti hakea mistä irti sai. On hankala kuvitella, miten nykyisessä kulttuuriympäristössä kasvanut 11-vuotias suhtautuisi Myrkkyyn.” – Toimittaja Jantso Jokelin Myrkky-lehdestä Ylen Kulttuuricocktailin pitkässä verkkoartikkelissa 13.2.2021

In memoriam

Mielikuvituksen muskelimies Jos Richard Corbenin (1940–2020) ominta tyyliä pitäisi kuvailla lyhyesti, mieleen tulee ensimmäisenä ”mieluummin överit kuin vajarit”. Hänen kolmiulotteisuutta tavoittelevissa kuvissaan ylimitoitetut, usein alastomat mies- ja naishahmot kamppailevat erilaisia hirviöitä ja mutantteja vastaan fantasiamaailmoissa. Parhaiten tätä linjaa kuvastaa päättymättömäksi jäänyt saaga DEN (1978-). Corben innostui lapsena Tarzan-sarjakuvista ja piirsi pläräyskirjoja. Hänen käymässään taidelukiossa ei ollut animaatiolinjaa, mutta sinnikäs Corben opetteli kaiken itse ja esitti lopputyönään viisiminuuttisen 8mm -elokuvan Herkuleen urotöistä. Koulun jälkeen hän harkitsi lähtevänsä New Yorkiin, mutta ei ujoudeltaan kehdannut, vaan jäi kotiseudulleen Kansas City Industrial Film Companyn palvelukseen. Kymmenen vuoden mainoselokuvatyön jälkeen Corben päätti heittäytyä sarjakuvantekijäksi. Underground-aatteen innostamana hän teki useita pienlehtiä, lyhyiden kauhutarinoiden koosteita. Niiden levikki jäi kuitenkin vaatimattomaksi, koska tekijällä ei ollut juuri mitään tietoa markkinoinnista. Sitkeällä yrittämisellä hän pääsi Warren-kustantamon palvelukseen ja alkoi saada käsikirjoituksia Creepy, Eerie- ja Vampirella-lehtiä varten. Myös isommat kustantajat kiinnostuivat Corbenin taidoista, mutta tämä hämmästytti toimittajat ilmoittamalla, että ei halua olla valmiiksi brändättyjen hahmo-

jen suoltaja, vaan asettaa sarjakuvat etusijalle. Corben jätti mainokset ja heittäytyi päätoimiseksi sarjakuvataitelijaksi. Tiiviin ja valitun kaveriporukkansa kanssa hän jatkoi myös animaatioiden tekoa, lähinnä omaksi ilokseen. Metal Hurlantin (1975) ja sen amerikkalaisversion Heavy Metalin ilmestyminen oli käännekohta Corbenin uralle. Hänestä tuli yksi julkaisun kantavia voimia. Heavy Metal (1981) -episodielokuvassa nähtiin animoitu versio DENistä. Markkinoiden kaventuessa Corben suostui ottamaan vastaan myös isojen kustantamoiden tarjouksia. Hänen värikylläinen ja välillä groteskiksi yltyvä tyylinsä on hyvin tunnistettavissa esimerkiksi Hellblazerin, Hellboyn, Tuomarin ja Cagen erikoisjaksoissa, joista viimeksi mainittu on myös suomennettu. Sen lisäksi Corbenilta on julkaistu meillä muun muassa kaksi Shokki- eli Warrenin kauden sarjojen kokoelmakirjaa. Corben oli käsityöläinen, joka ei käyttänyt piirtoohjelmia. Hän ei erityisemmin viihtynyt julkisuudessa ja vieraili vain harvoin sarjakuvatapahtumissa. Tällainen poikkeus oli Angoulême 2019, festivaali yllätti myöntämällä amerikkalaiselle Corbenille Grand Prix -elämäntyöpalkinnon 2018. Corben työskenteli loppuun asti ja sai viimeisen pitkän sarjansa valmiiksi lokakuussa 2020. Sen jälkeen hän alkoi valmistautua kohtalokkaaksi osoittautuneeseen sydänleikkaukseen.

TEKSTI Vesa Kataisto

Pottunokkia ja paukkufarsseja Belgialaisella Berckillä eli Arthur Berckmansilla (1929–2020) oli samankaltainen tausta kuin Hergéllä. Innokas partiolainen sai ensimmäiset kuvitustyönsä julki jesuiittaluostarin Pro Apostolis -lehdessä. 18-vuotias Berck tarjosi sarjakuviaan myös Tintinlehdelle, mutta julkaisukynnys ei vielä ylittynyt. Hän päätyi tekemään mainontaa, usein sarjakuvamuotoista. Näissä yhteyksissä Berck tapasi Jean Gratonin, joka opasti nuorta piirtäjää eteenpäin. Gratonin tuella tämä viimein pääsi myös Tintin talliin 1958. René Goscinny kirjoitti Berckille seitsemän jakson verran seikkailevan taksikuskin, Strapontinin, toilauksia. Suomessa sarjasta ilmestyi katkelma Nasta-lehdessä vuonna 1963, nimellä T.a.x. suhari. Sarjasta tuli kohtuullinen menestys, ja Berck jatkoi Strapontinin tekoa Jaques Acarin kanssa. Tintin-kausi päättyi 1967, kun Berck ja päätoimittaja Greg olivat pitkään olleet napit vastakkain. Paitsi että Greg puuttui Strapontin-juttujen käsikirjoituksiin, hän myös vaati Berckiä muuttamaan piirustustyyliään. Siirtyminen Spirou-lehteen tarjosi hieman vapaamman ilmapiirin sekä oppeja esimerkiksi Franquinilta. Berck oli yritellyt käynnistää useampaa sarjaa, mutta mikään ei yltänyt yhtä tai kahta albumia pitemmälle. Menestynein oli Yvan Delporten ja Raymond Macherot’n kirjoittama Mulligan, kertomus irlantilaisesta hinaajan kapteenista / salakuljettajasta 1930-luvun New Yorkissa. Tämän pohjalta Berckille esiteltiin Raoul Cauvin, joka oli päässyt hyvään alkuun Sinitakit-sarjalla. Berck ilmoitti haluavansa tehdä jotakin Dick Tracy -henkistä, kieltolain aikaan sijoittuvaa toiminnallista komediaa. Cauvin esitti, että päärooleissa eivät olisi poliisit, vaan puolilaillisesti toimiva ”kaikenlaisten gorillojen” välitystoimisto. Näin saivat alkunsa

Sammy ”poika” Day ja Jack ”pomo” Attaway, erottamattomat kaverukset. Suomessa, Zoom-lehdessä, nähtiin myös De Donderpadjes eli Nappulavartio-tarina ”Kaukametsän ihmeotus”. Lyhytikäisen partiolaissarjan kirjoitti toimittaja Rudy Jensen, joka ei tiennyt partiotoiminnasta mitään. Berck pääsi verestämään vanhoja muistojaan. Ranskan katolinen sarjakuvasensuuri oli hyvin tarkkana tuontisarjojen suhteen. Sammy-albumi Kuningas Dollari (1977) jäi sen haaviin. Tarinassa esitetty poliisien ja muiden virkamiesten korruptio oli liian lähellä todellisuutta. Ranskassa oli juuri tuolloin paljastunut suuri lahjusvyyhti. Niinpä kieltolakia käsittelevää albumia myytiin sarjakuvakaupoissa jonkin aikaa tiskin alta, kunnes panna raukesi. Berck oli luotettu ammattimies, joka toimitti sarjakuvansa aina ajoissa. Kysyntää riitti belgialaisiin, hollantilaisiin, ranskalaisiin ja saksalaisiin lehtiin mainosten ynnä muiden kuvitustöiden ohella. Tietenkään hän ei yksin pystynyt tekemään kaikkea. Vilkkaimpina aikoina ”Berckin studioksi” kutsutussa ryhmässä oli puolenkymmentä tekijää tekstaamassa, tussaamassa ja piirtämässä taustoja ruutuihin. Berckin tytär Luut väritti sarjat. Vähitellen hän jätti sivutyöt ja keskittyi vain Sammyn tekemiseen. Berckin viimeinen albumi oli sarjan 31. teos Viinaa ja paukkuja (1994, Zoom Teufel 2018). Cauvin jatkoi Sammya Jean-Paul van den Broeckin kanssa vielä yhdeksän albumin verran. Berckin jääminen eläkkeelle ”vain” 65-vuotiaana herätti hämmennystä sarjakuvafanien keskuudessa. Päätös kuitenkin sopii hyvin hänen ammattimiehen asenteeseensa. Berck oli työnsä tehnyt, Berck sai mennä.

Asterixin varjossa Kuten eläessään, myös kuolemassa Marcel Uderzo (1933–2021) seurasi isoveljeään Albertia. Covid-19 vei molemmat. Alkujaan isä Silvio koulutti Marcelista soitinrakentajan, mutta kun he riitautuivat vuonna 1964, Marcel päätti lähteä veljensä tavoin sarjakuva-alalle. Kitaroiden teon ohessa hän opetteli piirtämään sekä tussaamaan ja ryhtyi avustamaan Albertia Haikaralaivueen teossa. Marcelin karikatyyri päätyi Asterixiin bardi Trubadurixina. Dargaud palkkasi Marcelin 1966 luomaan Asterixin oheismateriaaleja. Hän eteni edelleen tussaamaan, piirtämään taustoja, tekstaamaan sekä värittämään itse pääsarjaa. Hän kehittyi piirtäjänä vähintään yhtä lahjakkaaksi kuin isoveljensä ja hallitsi useita eri tyylejä. Jumaltenrannan nousun ja tuhon ”marmoriset” mainostaulut ovat Marcelin tekoa, kuin myös Asterix Belgiassa-albumin lopussa oleva Brueghel-pastissi ”Juhlat belgialaisessa kylässä”. Tekijän mukaan se syntyi yhdessä päivässä. Kaikkiaan hän oli mukana 16 Asterix-albumin teossa. Juuri ilmestyneen, vuoden 1967 versiosta muokatun Kultainen hiidenkivi -kuvakirjan jälkisanoissa todetaan: ”Vaikeinta oli poistaa rasteripisteet niin, että Albert Uderzon upeat värit säilyisivät ennallaan.” Värittäjä on oikeasti Marcel, sillä Albert oli värisokea. Asterix valloittaa Rooman -elokuvan sarjakuvaso-

vitus oli Marcelin tekoa, eikä sitä ole virallisesti julkaistu albumina. Suomeksi tarina tuli jatkosarjana Apu-lehdessä. Marcel vakuutti, että häntä ei haitannut työskennellä palkkalaisena ja ettei hänen nimeään mainittu Asterixeissa. ”Olin pelkästään ylpeä saadessani oppia kahdelta mestarilta, Albertilta ja Goscinnyltä. Pyrin vain tekemään työni mahdollisimman hyvin.” Iso- ja pikkuveljen välit aaltoilivat voimakkaasti vuosien aikana. Tämä saa miettimään syitä, miksi lähes jokaisen Asterix-tarinan lopussa Trubadurix päätyy sidottuna metsän laitaan, eristettynä juhlivista kyläläisistä… Goscinnyn kuoltua Asterixin tulevaisuus näytti epävarmalta, ja Marcel päätti ryhtyä soolouralle 1979. Tämä katkaisi välit isoveljeen lopullisesti. Omissa nimissään Marcel Uderzo piirsi lähes 40 albumia ja kuvitti useita kirjoja. Suurin osa hänen tuotannostaan perustuu historiallisiin aiheisiin tyylien vaihdellessa huumorin ja dokumentaarisen välillä. Italialaisjuurinen Uderzon perhe oli hyvin taiteellinen. Sisaret Rina ja Jeanette olivat myös taitavia piirtäjiä ja maalareita. Temperamenttiakin piisasi. Vuonna 2014 Marcel kuvasi suhdettaan Albertiin näin: ”Emme pidä yhteyttä, mutta tervehdimme toisiamme sukuhautajaisissa.”

Ralliurhojen hovikuvittaja Kunnioitettavassa 97 vuoden iässä menehtynyt Jean Graton (1927–2021) oli moottoriurheilijoiden suosikkisarjakuvataiteilija. Ranskan Nantesissa syntynyt Jean rakasti jo lapsena urheilua ja piirtämistä, mutta ennen muuta urheilun piirtämistä. Vuonna 1948 hän muutti Brysseliin. Ensimmäisenä ammattilaistyönään hän kuvitti Le Journal des Sports -lehteä karikatyyreilla ja mainospiirroksilla. Tutustuttuaan Jean-Michel Charlieriin ja Victor Hubinoniin hän pääsi Spirou-lehteen kokeilemaan ensi kertaa sarjakuvien piirtämistä. Graton oli nopea oppimaan ja sai tehtäväkseen piirtää Oncle Paul -sarjaa erilaisista historian tapahtumista. Graton kaipasi enemmän taiteellista vapautta ja siirtyi Tintin-lehteen 1954. Lahjakkuutensa ansiosta hänelle tarjottiin mahdollisuutta luoda oma sarjansa. Michel Vaillant aloitti ilmestymisensä 1957 ja kohosi oitis lukijoiden suosioon. Vaillantin perheyritys toimi kuljetusalalla, mutta pyöritti ohessa kilpaautotallia. Nuori Michel oli kylmäpäinen kuski, jota peesasi tuittupäisempi mutta aina uskollinen ystävä Steve Warson. Vaillant-sarjan menestys pohjautui Gratonin tarkkaan tutkimustyöhön, hän piirsi rallimaailman tapahtumat mahdollisimman realistisesti. Tämä herätti myös oikeiden kuskien ja rallitallien kiinnostuksen. Uransa aikana Graton ystävystyi monien huippukuljettajien kanssa, ja teki erikoisalbumeita muun muassa Ferrarin historiasta. Vuonna 1965 Graton aloitti Les Labourdet -perhesarjan, jota hänen vaimonsa Francine käsikirjoitti. Yhdeksän albumin mittaiseksi yltäneessä komediasarjassa erilaiset ajoneuvot olivat myös oleellinen osa tarinoita.

Vaillantin kisailu kaikilla mahdollisilla maan päällä kulkevilla moottorivehkeillä kasvatti suosiotaan, mutta 1970-luvun puolivälissä Graton riitautui kustantaja Lombardin kanssa sarjan markkinoinnista. Tämän seurauksena Vaillantin autot jäivät talliin ja Graton loi Dargaudille erillissarjan Mic Vaillant -sarjan sivuhahmona syntyneestä moottoripyöräilijä Julie Woodista (1976–80). Riita saatiin sovitettua, mutta kilpailu kustantajien välillä jatkui, kunnes Graton teki belgialaisessa sarjakuvamaailmassa ennennäkemättömän käännöksen ja perusti oman kustantamon, Graton Editeurin, myöh. Studio Graton, vuonna 1982. Ensimmäiset 12 vuotta Graton oli piirtänyt Vaillantia yksin, kunnes mukaan tuli ensimmäisenä avustajana Christian Denauer. Vaillantin kilpa-ajot oli kuvattu vauhdikkaasti ääniefektien kera, ja autot piirretty niin tarkoin, että Gratonin luomukset innoittivat jopa autosuunnittelijoita. Juonet puolestaan jäivät melko huteroiksi, rallien tapahtumien ympärille oli kasattu matalaoktaanista huumoria ja erilaiset sivuhahmot tulivat ja menivät vailla syvempää dramatiikkaa. Suomeksi Mic Vaillant ilmestyi ensin jatkosarjana Zoom-lehdessä, sittemmin erillisinä albumeina sekä antologiajulkaisuissa. Vaillanteista tehtiin tvsarja 1967, animaatiosarja 1990 ja Luc Bessonin mukanaolosta huolimatta kehnosti menestynyt elokuva Michel Vaillant vuonna 2003. Graton avustajineen teki kaikkiaan 70 Mic Vaillant-albumia ennen jäämistään eläkkeelle 2004. Poika Philippe jatkoi studion johtamista ja tauon jälkeen sarjan tekoa.

Vinjetisti

Kartanon kummitus -tarinasta (2020).

Kummitusjutut kiinnostavat Heidi Lintula tutkii kansantaruja ja uskomuksia. TEKSTI Aino Sutinen

AS: Hei Heidi Lintula! Esittelisitkö itsesi? HL: Moi vaan! Olen vuonna 1990 syntynyt tamperelainen sarjakuvantekijä ja freelance-graafikko. Olen tehnyt paljon omakustannesarjakuvia, joiden aiheet ovat yleensä olleet kansanuskomuksiin liittyviä, tai ovat saaneet inspiraationsa kummitustarinoista. Valmistuin viime vuonna Lapin yliopistosta graafisen suunnittelun koulutusohjelmasta. Sitä ennen opiskelin 2013–14 nyt jo lakkautetun Oriveden opiston sarjakuvalinjalla. Opistovuosi opetti minulle, miten paljon erilaisia sarjakuvia onkaan olemassa ja miten eri tavoilla sarjakuvia voi tehdä. AS: Miten Sarjainfon kuvitukset syntyivät? HL: Luin tehtävänannon huolellisesti läpi ja mietin millaisia tunteita ja visuaalisia mielikuvia ne minussa herättivät. Isien varjot -tekstiin syntyi nopeasti

mielikuva tunnelmasta. Tein muutaman erilaisen luonnoksen, kunnes sain asetelman kuvassa toimimaan. Henkilökuvissa yritin kiteyttää piirrettävän henkilön olemuksen niin, että kuvituksessa säilyisi kuitenkin tyylitelty jälki ja tyylini. Nykyisin piirrän ja väritän pääosin digitaalisesti, mutta luonnokset teen paperille käsin piirtämällä. Minun on helpompi hahmottaa piirrettävä asia, kun saan piirtää sen ensi fyysiselle paperille. AS: Onnea Oulun sarjakuvakilpailun voitosta! Miten tonttuaiheinen tarina syntyi? HL: Kiitos paljon! Lähdin kehittelemään kilpailutyötäni sen pohjalta, millaisia sarjakuvia olisin itse halunnut lapsena lukea. Tarinan piti siis olla seikkailuhenkinen ja sisältää fantasiaelementtejä. Halusin että tarina pohjautuu löyhästi johonkin suomalai-

Oulun sarjakuvaseuran kilpailun voittotyö kertoo tontusta ja aarnihaudasta.

seen kansantaruun tai -uskomukseen, sillä ne ovat aina kiehtoneet minua. Olin juuri lukenut aarnivalkeista ja -haudoista, ja ne tarjosivat mielestäni hyvän pohjan tarinalle. En halunnut tehdä suoraa toisintoa kansantarusta, vaan muokkasin siitä omannäköiseni tulkinnan. Sijoitin tarinan tapahtumat nykypäivään, sillä se toi mielestäni hauskan kontrastin kansantarinallisiin elementteihin. AS: Miten kehität itseäsi sarjakuvantekijänä? Olet kirjoittanut (ja piirtänyt!) myös gradun tyylilajin käytöstä sarjakuvan tekemisessä, keskiössä Mike Mignolan tyyli ja omasi. HL: Minulle tärkein tapa kehittää itseäni sarjakuvantekijänä on lukea paljon erilaisia sarjakuvia. Se kehittää myös omaa visuaalista silmää siitä, millaiset kerronnalliset ratkaisut toimivat ja miten asioita voi ilmaista. Olin jo kandidaatin työssäni tutkinut, mistä visuaalisista keinoista Mike Mignolan Hellboy-sarjakuva rakentuu. Sen pohjalta jatkoin pro gradu -työhöni. Pyrin graduni taiteellisella osiolla tarjoamaan esimerkin siitä, mitä tyylilajin käytössä pitäisi ottaa huomioon ja miten sellainen sovelletaan osaksi omaa visuaalista tekemistä. AS: Olet osallistunut erilaisiin sarjakuvantekijöiden

piirroshaasteisiin, kuten 24 tunnin sarjakuva ja hourly comic day. Mitä ajatuksia nämä ovat herättäneet? HL: Piirtohaasteet ovat minusta hauskoja ja yhteisöllisiä tapahtumia, joihin on helppo osallistua. 24 tunnin sarjakuva pakottaa saamaan sarjakuvan valmiiksi lyhyessä ajassa ja tekemään luovia ratkaisuja. Haastetta on hauskempi tehdä porukassa, jolloin voi samalla tsempata kaveria.. Hourly comic day on minulle enemmän perusblogisarjakuvan tekemistä. Sen piirtäminen on mukavan leppoisaa tekemistä, joka saa minut tekemään edes yhden blogimerkinnän vuodessa. AS: Mitä sarjakuvabloggaaminen sinulle merkitsee? HL: Sarjakuvabloggaaminen on ollut minulle rakas harrastus, vaikka viime vuosina blogini onkin jäänyt harvemmalle huomiolle. Blogisarjakuvat toimivat minulle matalan kynnyksen tekemisenä ja piirtotaidon ylläpitämisenä. Oen voinut myös kokeilla uusia tapoja ja tekniikoita. AS: Olet usein osallistunut sarjakuvatapahtumiin, kuten myynyt pienlehtiäsi sarjakuvafestareilla. Korona-aikaan kaikki tällainen vuorovaikutus on tauolla. Miten näet fyysisten tapahtumien merkityksen, ja onko ajatuksia tulevaisuudesta? HL: Vähän aika sitten sarjakuva-alan ihmiset pohtivat Twitterissä sitä, kuinka paljon tapahtumien peruuntuminen on vaikuttaneet sarjakuvien myyntiin. Monet kertoivat, että ostavat tapahtumista suurimman osan sarjakuvistaan. Nyt kun tapahtumat ovat peruuntuneet tai siirtyneet virtuaalisiksi, ihmiset eivät tee niin paljon uusia löytöjä tai heräteostoksia. Näen tapahtumat tärkeinä paitsi myynnin kannalta, myös kohtaamispaikkana. Olen itse esimerkiksi hyvin huono pitämään yhteyttä tai keskustelemaan sosiaalisen median kautta, joten tapahtumissa pääsee tapaamaan tuttuja ja tutustumaan uusiin tekijöihin. AS: Onko sinulla jotain uutta työn alla tällä hetkellä? HL: Työstän pidempää sarjakuvatarinaa, joka ammentaa suomalaisesta ja pohjoismaisesta ihmissusimytologiasta. Sen lisäksi minulla on suunnitteilla muutama lyhyempi kummitusaiheinen tarina. Heidi Lintulan kuvituksia on sivuilla 5, 30, 58 ja 60.

Löytöretkeilijä Puupäähatulla palkittu Hanneriina Moisseinen tutkii sarjakuvillaan vaiettuja aiheita. Ihminen on niissä aina olemassa maisemassa. TEKSTI Onni Mustonen

VALOKUVAT Henry Söderlund

andemia ei ole hidastanut Hanneriina Moisseisen (s. 1978) työtahtia. Juuri ennen kuin maailma lukittautui, hänellä oli Rauman taidemuseossa näyttely Kannas-teoksen tiimoilta ja toinen Turun Aboa Vetus Ars Nova -museossa. Juuri ennen koronaa Moisseinen ehti myös tehdä monitaiteellisen näyttelyn Petroskoihin. Tekeillä on myös uusi sarjakuvakirja, mutta siitä ei sovi paljastaa turhan paljon vielä tässä vaiheessa. – Olen käyttänyt siitä sellaista kuvausta, että siinä missä kahdessa edellisessä teoksessa oli rankkoja aiheita kuten katoaminen, sota ja kuolema, tässä uudessa kirjassa syntyvyys on suurempi kuin kuolleisuus, Moisseinen vihjaa. Kaiken lisäksi Moisseinen palkittiin tänä vuonna Suomen sarjakuvaseuran myöntämällä Puupäähattu-palkinnolla, jota on vuodesta 1972 alkaen myönnetty ansioituneelle suomalaiselle sarjakuvantekijälle.

via ja pienlehtiä, ja Tommi pyysi mukaan muinaisiin Glömp-antologioihin. Glömpissä ilmestynyt ”Outokumpu–Joensuu”sarjakuva oli Moisseisen ensimmäinen pidempi työ, ja se noteerattiin laajemminkin. – Kun tapasin asiaan vihkiytyneitä, monet tiesivät sen ja osasivat siitä mainita. Sarjainfokin erikseen mainitsi ”Outokumpu–Joensuun” sen Glömpin arvostelussa, Moisseinen naurahtaa. ”Outokumpu–Joensuun” jälkeen Moisseinen alkoi kehitellä ideaa, josta myöhemmin muotoutui Setit ja partituurit -kirja (Huuda Huuda, 2010). – Mietin, että häpeä olisi hyvä aihe sarjakuvaksi. Sen kautta voi kertoa tarinoita, jotka naurattavat, mutta mukana on myös koko tunnerekisteri. En kuitenkaan halunnut olla, että ”katsokaa nyt, miten tässä tehdään häpeällisesti”, vaan tehdä sarjakuvan, jossa lukija näkee itsensä ja jakaa sen tunteen. Ajatus häpeästä kertovasta sarjakuvasta muutti muotoaan, kun Moisseinen alkoi miettiä, mistä löytää hyviä tarinoita. – Olin jostain kuullut, että Vienan Karjalassa on epäsovinnaisten tarinoiden kansanperinne. Otin yhteyttä Kuhmossa sijaitsevaan Juminkeko-säätiöön, koska halusin lähteä heidän järjestämälleen kulttuurimatkalla Vienan Karjalaan ja kerätä siellä mummoilta ja papparaisilta tarinoita, joita sitten käyttää sarjakuviin, Moisseinen muistelee. – Markku ja Sirpa Nieminen Juminkeosta kertoivat, että he olivat 20 vuoden ajan keränneet Vienasta satuja eli ”starinoita”, enemmän tai vähemmän hävyttömiä perinnekertomuksia, joka on yksi karjalaisen kansanperinteen lajityyppi. He pyysivät minua käymään ja kysyivät, haluaisinko tehdä niistä sarjakuvakirjan. He olivat ajatelleet, että sarjakuvajulkaisu olisi osuva, koska niin saisi houkuteltua nuoria kansanperinteen pariin. Tällainen ovela juoni. Näistä tarinoista syntyi Moisseisen esikoiskirja Sen synty (Arktinen Banaani, 2005). – Se oli ihan lottovoitto, koska siinä oli taustaorganisaatio ja matskut jo valmiina. Lisäksi ne tarinat olivat tosi hauskoja, kiinnostavia ja erilaisia, Moisseinen sanoo. Sen synty oli – Moisseista lainatakseni – ”suuri

”minua kiinnostavat vaikeat tunteet, joiden kuvaamiseen tai selittämiseen ei hymiö riitä.”

•

Starinoita Toisin kuin useimmat sarjakuvantekijät, jotka varttuivat akuankkojen, jymyjen, tapiirien ja hämähäkkimiesten parissa, Moisseisen elämään sarjakuvat tulivat vasta verrattain myöhään, vaikka taiteesta ja kirjallisuudesta hän on aina ollut kiinnostunut. – Jotenkin lukioikäisenä päädyin Joensuun pääkirjaston sarjakuvalaarille. Siellä oli aika hyviä juttuja, oli Julie Doucet’n ja Kalervo Palsan teoksia. En ole ikinä mistään supersankarijutuista tai sanomalehtisarjakuvista kiinnostunut. Taidesarjakuva on aina enemmän kolahtanut. Lukiossa Moisseinen kokeili kynäänsä sarjakuvien parissa, mutta ennen kaikkea häntä kiinnosti kuvataide. – Sarjakuvat olivat semmoinen sivujuonne. Tein vähän kaikenlaista; kuvanveistoa, piirustusta ja maalausta. Kirjoitin paljon, mutten julkaissut mitään. Tampereen ammattikorkeakoulussa Moisseinen sattui kuitenkin samalle luokalle sarjakuvataiteilija Tiitu Takalon kanssa. – Tiitu oli tosi aktiivinen, teki pienlehtiä ja pyysi minua mukaan niihin hommiin. Sitä ennen olin jo tavannut Pieksämäen Läsnärockissa Tommi Musturin vuonna 1997. Vaihtelimme Tommin kanssa sarjaku-

Ylhäällä: sarjakuvanovellista “Outokumpu-Joensuu”, Julkaistu Glömp 5 -antologiassa (Boing Being, 2002). Vasemmalla: sarjakuvanovellista “Emättäjäemäntä”, osa Hanneriina Moisseisen ja Markku Niemisen äänisarjakuvateosta Sen synty ja muita Vienan hävyttömiä ja hulvattomia starinoita (Arktinen Banaani, 2005). Julkaistu myös Kemin sarjakuvapäivien antologiassa (2006).

sensaatio” Karjalan tasavallassa. – Julkistustilaisuus oli Petroskoin kansalliskirjaston yhdessä lukusalissa, eivätkä kaikki ihmiset mahtuneet sisälle, Moisseinen muistelee. – Paikalla oli kolme sanomalehteä, radio ja kaksi televisiokanavaa. Kaikki karjalaiset tietävät tämän lajityypin tarinat, koska ne ovat olleet opetuskertomuksia, joita on kerrottu ennen kouluja, kirjastoja tai internettiä. Jotenkin elämän realiteeteista on pitänyt kertoa nuorille, myös hankalista kysymyksistä. Aiheidensa vuoksi Sen synnystä löytyvät tarinat ovat sellaisia, että niiden kertomista on vältelty. Niistä ”tulou räihkä”, eli niitä pidettiin syntinä. Markku Nieminen oli kuitenkin onnistunut vakuuttamaan vanhukset, että hän ottaa kaikki niistä koituneet räihkät, jolloin mummot uskalsivat kertoa niitä.

mitään. Siksi olenkin kutsunut Isä-teosta muistinsa menettäneen muistelmiksi. Minun piti päästä käsiksi niihin muistikuviin, jotka olin hukannut. Se oli alitajuisesti tosi syvälle menevä prosessi. Ompelu olikin siinä kohtaa tosi oleellinen elementti, sellainen sanaton kerronta. Keskeinen motiivi Isän tekemisessä oli rikkoa katoamista ympäröivä vaikenemisen kehä. – Isä-kirja oli minulle eräänlainen hyvästijättö, Moisseinen kertoo. – Arvostan perinnettä, jossa siirtymän, kuten kuoleman, nimensaannin tai naimisiinmenon ympärillä järjestetään kunnollinen rituaali, jonka kautta muutos tulee näkyviin. Mutta kun joku katoaa, niin siinä ei olekaan yhtäkkiä mitään. Ei tulekaan hautajaisia, kiveä, ajatusta tai mahdollisuutta hyvästellä. Halusin siihen jotain konkretiaa. Moisseinen myöntää, että kirjasta puhuminen on outoa – vielä kahdeksan vuotta sen ilmestymisen jälkeen. Hän on saanut kirjan myötä myös paljon yhteydenottoja ihmisiltä, joilta on läheinen kadonnut. – Usein ne eivät ole edes mitään keskusteluja, vaan joku tuntematon saattaa tulla kyynelsilmin halaamaan, kun tajuaa, että minä olen tehnyt sen kirjan.

”isä-kirja oli minulle eräänlainen hyvästijättö.”

•

Vaikenemisen kehä Häpeä on keskeinen teema Moisseisen tuotannossa. – Olen kiinnostunut tekemään teoksia vaietuista aiheista. Minua kiinnostavat ihmisen tunnemaailmat ja vaikeat tunteet, joiden kuvaamiseen tai selittämiseen ei hymiö riitä. Moisseisen Isä-teos (Huuda Huuda, 2013; Kreegah Bundolo, 2017) käsitteleekin aiheista vaikeinta: taiteilijan oman isän katoamista 80-luvulla. Tragedia jätti jälkeensä tyhjyyden, jonka Moisseinen halusi täyttää, vaikka tie oli kivinen. – Isän tekeminen oli pitkä prosessi. Se kesti kokonaisuudessaan varmaan kymmenen vuotta, joista ensimmäiset viisi minun piti oikein patistaa itseäni siihen suuntaan. Jossain vaiheessa päätin, että minun pitää tehdä se kirja, mutta siitäkin kesti useampi vuosi, että pystyin tekemään sen. Tiesin, että sieltä tulee kaikki liskot ja madot esiin. Häpeä ja vaikeneminen olivat läsnä jo Isää tehdessä. – Jo varhain pelotti, että joudun sanallistamaan ja kuvallistamaan meidän perheemme vaietun tragedian. Joudun kaikkien kanssa puhumaan ja selvittämään ne asiat, joista ei ole pariin vuosikymmeneen puhuttu. – En itse muista katoamisen ajasta oikeastaan

•

Eläinten hiljainen kieli Isän jälkeen Moisseinen alkoi työstää jatkosotaan sijoittuvaa Kannas-kirjaa, joka ilmestyi vuonna 2016. – Kannas lähti siitä, kun Sibelius-akatemiaan tohtorintutkintoa tehnyt Anne-Mari Kivemäki pyysi minua tekemään sarjakuvanäyttelyn, johon hän voisi tulla soittamaan yhden taiteelliseen tohtorintutkintoonsa sisältyvistä konserteista. Anne-Marin aiheena oli suistamolainen haitaristi Ilja Kotikallio, joka lähti evakkoon ja päätyi Lapualle. Vaikka Ilja oli hyvin suosittu pelimanni Karjalassa, Pohjanmaalla ei suhtauduttu haitarimusiikkiin mitenkään positiivisesti, joten Ilja lopetti soittamisen kokonaan. – Kyselin muusikkoystäviltäni, että voisivatko he kuvitella lopettavansa soittamisen. He olivat sitä mieltä, etteivät missään nimessä, ei tule kuulokaan. Se jollakin tavalla konkretisoi sitä, miten rankkaa oli

joutua toiseen kulttuuriin, sillä sitä Lapua ja Suistamo 40-luvulla olivat. – Ilja Kotikallion loppuelämän vaiheet olivat aika traagiset. Hänen vaimonsa kuoli, hän löysi uuden kaverin rinnalle, mutta päätyi sitten puukottamaan tätä uutta naista ja lopulta kuoli oman käden kautta. Vaikka oli mahdollista, että olisin tehnyt Kotikalliosta elämäkerran, en halunnut heti Isä-kirjan päälle tehdä sarjakuvaa ihmisestä, joka tekee itsemurhan. Sen sijaan ajauduin pohtimaan sitä, miten sota ja evakkous vaikuttavat ihmiseen psyykeen. Aluksi Moisseisen oli vaikeaa löytää tulokulmaa aiheeseen. Hän kävi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa lukemassa satoja liuskoja evakkotarinoita. – Monissa niissä tarinoissa oli paljon samaa, mitä olin jo nuorena kuullut Joensuussa: eräänlainen puheenparsi, jossa Karjala nostetaan suorastaan paratiisinomaiseksi paikaksi – jotenkin häiritsevällä tavalla. Se toistuu lähes puuduttavalla tavalla evakkojen kertomuksissa. Eikä minua kiinnostanut evakkous. Minä pidin sitä tylsänä aiheena, koska olin kuullut niitä tarinoita ja sotajuttuja ihan tarpeeksi. Hiljalleen hän kuitenkin löysi tarinoista sen, mikä Ilja Kotikallion elämässä oli saanut hänet kiinnostumaan aiheesta, ”sen, miten sota vaikuttaa psyykeen, miten se resonoi ja tuntuu kehossa”. – Mutta minä olin kuullut ne samat tarinat niin moneen kertaan, että sanat olivat muuttuneet kliseiksi. – Sitten minä hoksasin, että eläimet ja niiden kieli, joka on sanatonta, sillä minä voisin kuvata sodan todellisuutta ja sitä hirveää tuskaa, mitä ne ihmiset ja eläimet kokivat, Moisseinen kertoo. – Millainen katse on hevosen silmissä, kun pommit paukkuvat ja tykistö jyskää ja se laukkaa hirvellä kiireellä, kun joku paniikissa oleva ihminen sitä ohjastaa. Siihen kiteytyy paljon semmoista, mitä ei kuvaa se, jos joku sanoo, että olipa siellä kauheaa. SKS:n arkistosta Moisseinen löysi tarinoita ja

SA-arkiston valokuvia muun muassa rajan taakse jääneestä tuntemattomien sotilaiden hautausmaasta ja lehmästä, joka osaasi pyytää puskemalla ohikulkijoita lypsämään. – Ja sitten ne tarinat siitä, miten ne eläimet itki. Sehän on ihan kauheaa luettavaa. Moisseinen myös tutustui lehmiin kyyttötilalla Sotkamossa tehdessään kirjaa. – Kannaksessa on kohtaus, missä emolehmältä viedään vasikka ammuttavaksi ja se jää keskelle navettaa itkemään, ja kaksi kissaa, jotka näkevät, että porukka lähtee. Jotenkin siinä se kiteytyy se sota. Kannas jatkaa Moisseisen aiemman tuotannon teemoja tutkimalla aiheita, joista on pitkään vaiettu. Toisin kuin tyypillisissä sotakertomuksissa, Kannaksen pääroolissa eivät ole rintamasotilaat, vaan historiankirjoituksissa syrjään jääneet hahmot. Lehmän ohella sarjakuvan ihmispääosassa ovat teini-ikäinen karjakko sekä järkensä menettänyt rintamakarkuri. Moisseiselle olikin alusta lähtien ilmiselvää, ettei hän halunnut kertoa perinteistä sotajuttua. – Vanha tyyli on niin moneen kertaa kuultu, että siitä miehekkäästä sotilaallisesta paatoksesta tulee allerginen reaktio. Semmoisesta että sota nähdään jännänä juttuna. Minun mielestäni sota pitää näyttää niin, että se on hirveää kaikille. Ja siihen tarvitaan sitä, että näytetään myös häviäjiä. – Nykyisin puhutaan muutenkin historiankirjoituksen moniäänisyydestä ja siitä, että voittajien historiasta on siirrytty mikrohistorian suuntaan. Puhutaan myös tunteiden historiasta. Naiset, vähemmistöihin kuuluvat ja eri etnisiin ryhmiin kuuluvat ovat alkaneet kirjoittaa omaa historiaansa, koska nykyisin halutaan muistaa muutakin kuin valkoisen miehen historiaa. Siitä yritetään nykyään saada monipuolisempaa kokonaisuutta, eikä historiankirjoitusta nähdä pelkkänä narratiivina, jossa on alku, keskikohta ja loppu, vaan jonakin todenmukaisempana. Siinä

“Kuin mitään ei olisi tapahtunut”, julkaistu kirjassa Setit ja partituurit – Häpeällisiä tarinoita (Huuda Huuda, 2010).

“Tyttö joka näki ponin” on ommeltu sarjakuva, julkaistu Seteissä ja partituureissa sekä Raivoa ja lamaannusta -antologiassa (Teos, 2010).

”miehekkäästä sotilaallisesta paatoksesta tulee allerginen reaktio.”

Isä-kirja (Huuda Huuda, 2013) sisältää myös sarjakuvamuotoista tekstiilitaidetta. Sivu on syntynyt kirjomalla kankaalle ja pellavaliinalle.

Kannas (Kreegah Bundolo, 2016) on hyötynyt myös sodanaikaisten arkistovalokuvien saatavuudesta. Teos on julkaistu myös ruotsiksi (Lystring, 2018), ranskaksi (L'an 2, 2018) ja venäjäksi (Boomkniga, 2019).

on mukana niin monta toimijaa, että se on väistämättä fragmentaarisempaa. Sarjakuvan nimi Kannas itsessään heijastelee tätä erilaisten pienten tarinoiden verkkoa. – En tiedä, mikä ”kannas”-sanan etymologia on, mutta jotenkin itse miellän, että se on se kantava maa kahden vesistön välissä. – Sarjakuvaa tehdessäni mietin, miten paljon Kannaksen maa joutui kantamaan. Pahimmilla taistelupaikoilla puut olivat tykkitulesta säleinä ja poltettu, ihmisten rakennukset oli poltettu ja pommitettu. Mutta maa kantoi kaiken.

”lapsena toiveammattini oli tutkimusmatkailija, ja sarjakuvan kautta olen nyt toiveammatissani.”

Piirtämättömät ruudut Sarjakuvataiteen ohella Moisseinen on ansioitunut myös muusikkona, kuvataiteilijana ja animaatio-ohjaajana. Monitaiteellisuus näkyy myös hänen kirjoissaan, joissa piirrettyjen ruutujen rinnalla on myös valokuvia ja vähemmän perinteisillä tavoilla, kuten kirjottuna toteutettuja sivuja. – Mietin jossain vaiheessa, miten voisin hidastaa sarjakuvan lukunopeutta ja miten yksittäisen ruudun tekisi syvällisemmin niin, että se vaikuttaisi lukijoihin, Moisseinen toteaa. – Ehkä kuvataiteilijataustani vaikuttaa siihen, millä tavalla miellän sarjakuvakirjan. Minulle se on sellainen museovierailu: jotkut sivut lukee nopeammin, mutta jossain on pakko pysähtyä pidemmäksi aikaa. Kuvia tulee toistensa perään jossain järjestyksessä, osan sivuuttaa ja osa menee väkisin syvemmälle. Siinä on jonkinlaista tilallisuutta. Ajan ja tilan vaihdos, sitä hain. – Setit ja partituurit -kirjassa on ommeltuja ruutuja, koska halusin asettaa häpeän teeman laajempaan kontekstiin. Poimin siihen huonetauluista tekstejä, kuten ”opi kärsimään valittamatta”. Mietin vieläkin, millainen ihminen, millaisten elämänkokemusten jälkeen päätyy tekemään itselleen muistutuksesi omin käsin huonetaulun ”opi kärsimään valittamatta”. Siinä on jotain koomista, vaikka se on tosi traaginen juttu, Moisseinen nauraa. Ajatus valokuvien ottamisesta mukaan Kannas-

•

sarjakuvaan tuli Moisseiselle hänen tehdessään maisterintutkintoa Aalto-yliopistossa. – Tein Matti Hagelbergin sarjakuvaopintoja ja olin juuri kuullut, että SA-arkisto [Puolustusvoimain kuva-arkisto] oli avautunut ja sieltä voi ladata kuvia. Tein yhden kohtauksen, laitoin siihen kaksi valokuvaa ja vein tunnille. Ihmiset olivat vaikuttuneita, että näinkin voi tehdä, Moisseinen kertoo. – Tajusin, että valokuvan tuoma dokumentaarisuus on vahva elementti sivulla. Se tuo hengähdystaukoa sarjakuvakerrontaan, ja tokihan ne valokuvat käsittelevät rankkoja aiheita ja muistuttavat, että näin on käynyt oikeasti jollekin. Moisseinen myös käytti valokuvia referenssimateriaalina ja inspiraation lähteenä. – Osa valokuvista on aivan käsittämättömiä. Yksikin oli semmoinen, että siinä oli kaatunut pihakeinu, höyläpenkki ja kuollut hevonen. Tai että metsän keskelle oli pinottu valmiiksi satoja ruumisarkkuja odottamaan, että sotilaita kuolee. Aivan käsittämättömiä. En pysty kuvittelemaankaan. Samalla Kannaksen valokuvat palvelevat myös tärkeää temaattista roolia. – Kannaksen valokuvilla leikin sillä, onko se tarina totta, koska sarjakuva käsittelee sitä, millaisia kertomuksia sodasta on kerrottu, Moisseinen sanoo. – Näyttelyissä minulla on ollut piirretyt kuvat pyykkinaruilla pyykkipojilla, mikä tietenkin viittaa naisten arkiseen työhön, mistä historiankirjoitus ei ole aiemmin kiinnostunut erityisen paljon. Sitten ne sotilaiden ottamat valokuvat, jotka edustavat lainaismerkeissä totuutta, ovat olleet seinällä kehyksissä. – Mutta kun olen kuvia selaillut ja perehtynyt niihin enemmän, on käynyt ilmi, että monet niistä ovat lavastettuja. Esimerkiksi sarjakuvan avausjakso, jossa on kuuden kuvan sarjakuva Suistamon kirkolta, jossa nuori nainen poimii kukkia ja käy haudalla. Kuvasarja on kokonaan lavastettu.

•

Paikan tuntu Häpeän ja hiljaisuuden ohella Moisseisen sarjakuvat käsittelevät usein luontoa. Onhan

Edellinen aukeama: “Pikkulinnun ääni” on julkaistu kokoelmissa Pikkulinnun ääni ja muita sarjakuvia yhteiskunnallisen sarjakuvan kilpailusta (Vastedes/Voima, 2007) sekä Glömp 9:ssä (Boing Being, 2007).

Hanneriina Moisseinen F Kannas albuminsa nimihahmo. – Maisemilla on aika iso rooli minun teoksissani. Kyllähän ihmiset ovat aina jossain tilassa. Ylellä muutama vuosi takaperin esitetyssä (ja Areenassa yhä nähtävissä olevassa) Sarjakuvaelämäädokumenttisarjassa Moisseinen kertoo valinneensa lyijykynät työvälineikseen Isään ja Kannakseen, koska niiden piirrokseen suoma luonnosmaisuus välittää useamman totuuden yhtä aikaa. Virheet, mielen muutokset ja aiemmat vaikutelmat jäävät läsnä ruutuun, ja lyijykynän pehmeä impressionistisuus luokin vaikutelma siitä, että luonnonmaisemat sulautuvat yhteen hahmojen mielenmaisemien kanssa. Isässä on kohtaus, jossa Moisseinen lapsena yrittää kuvitella saaren, josta hänen isänsä katosi. – Kuvittelin silloin, ettei sinne pääse. Että se on niin ulottumattomuuksissa, että sinne on mahdotonta päästä. Että se on jotenkin niin abstraktilla ja absurdilla tavalla täysin saavuttamattomissa, jonkinlainen haamumaailma. Minulle oli tosi tärkeää kuvittaa itselleni se tunne, että maisema on niin iso, että sinne voi kokonainen ihmiselämä kadota jälkiä jättämättä, eikä 30 vuodenkaan jälkeen kukaan tiedä, mitä tapahtui. Paikka sellaisen olentona, joka voi nielaista kokonaisen ihmisen. Painajaisten paikkana. – Kun työstin sitä kirjaa, tajusin, että se saari on oikeasti olemassa ja löytyy kartalta. Minulla oli Kuopiossa asuva kuvataiteilijaystävä, jolla oli purjevene. Minä pyysin häntä heittämään minut sinne. Se oli tosi kaunis paikka. Se oli suuri helpotus. Samalla tavalla Moisseinen kävi Kannasta tehdessään luovutetussa Karjalassa tekemässä taustatutkimusta löytääkseen maiseman tarinalleen. – Oli outoa nähdä, miten tuhottujen kylien paikat olivat ihan selvästi yhä näkyvilla. Myös reitit, pellot ja vanhat polut ja niityt. Se näytti kylältä, vaikkei siinä ole rakennuksia. Joku kuusiaita vain kasvanut valtavan isoksi. On kiehtovaa ja ihmeellistä, että on paikkoja, jotka ovat olemassa vain muistoissa. – Lapsena toiveammattini oli tutkimusmatkailija ja sarjakuvan kautta olen nyt toiveammatissani. Olen päässyt aivan uskomattomiin paikkoihin. Lapsesta saakka olen ollut kiinnostunut siitä, mitä paikat kertovat. Mitä voi saada selville paikasta? Minkälaisilla kaikenlaisilla silmillä paikkaa voi katsoa. – Tutkimusmatkailu on yhä mahdollista niin, että tekee sarjakuvan Kannaksesta: paikasta, jota ei enää ole. Tai sitten ihmisestä, joka on kadonnut maisemaan.

Sarjakuvataiteilija, kuvataiteilija, muusikko Syntynyt 1978 Joensuussa, asuu ja työskentelee Helsingissä Teoksia: Sen synty (2005, Arktinen banaani), Setit ja partituurit (2010, Huuda Huuda), Isä (2013, Huuda Huuda), Kannas (2016, Kreegah Bundolo) Animaatioelokuvia: Syntymäpäivä (2014), Kulkuri, joka rakasti kirjoja (2017) Toinen päähenkilöistä Selma Vihusen dokumentaarisessa Laulu-elokuvassa (2014) Palkintoja: Sarjakuvataiteen valtiopalkinto (2016), Suomen Taideyhdistyksen William Thuring -nimikkopalkinto (2017), Kalevalaseuran Akseli Gallen-Kallela -tunnustuspalkinto (2018), Puupäähattu (2021).

•

Essee

Isien varjot 2000-luvun omaelämäkerrallisissa sarjakuvaromaaneissa piirretään kipeitä lapsuusmuistoja näkyviksi. TEKSTI Reetta Laitinen

KUVITUS Heidi Lintula

“Jos ei edes muista mitään, silloin on todella kadottanut kaiken.” – HANNERIINA MOISSEINEN: ISÄ

hminen pyrkii kertomaan itsestään jollain tavalla ehjää elämäntarinaa. Traumaattiset muistot istuvat tähän huonosti. Toisin kuin fiktiossa, on tavallisen ihmisen elämässä vaikea nähdä ”vaikeuksien kautta voittoon” -kaaria, joissa kivuliaat, rikkovat kokemukset asettuvat vaivatta elämänjanalle. Niiden kertominen, muokkaaminen ja käsitteleminen saattavat silti olla hyödyllisiä kertojalle. Parhaimmillaan niistä syntyy myös upeaa ja koskettavaa kertomataidetta. Toimivan sarjakuvan voi rakentaa parhaimmillaan vain muutamilla viivoilla. Yksityiskohdat voivat olla pieniä ja hienovaraisia tai liioiteltuja ja karrikoituja. Tyylistä riippumatta jokainen kuva on täynnä merkityksiä. Siksi sarjakuvakerronta pääsee usein lähemmäksi tiedostamatonta, sanoittamatonta ja ehkä jollain tavalla autenttisempaa muistoa kuin kaunokirjallisuus. Hajanaisten ja hämärien lapsuusmuistojen tai traumaattisten kokemusten visualisoimiseksi sarjakuva antaa hyvän mahdollisuuden. Kun kaikkea ei voi sanallistaa, saattaa musta ruutu tai ruutujen väli kertoa riittävästi. Tälle tiedostamattomalle ja sanoittamattomalle alueelle astuu suomalainen Hanneriina Moisseinen (s. 1978) omaelämäkerrallisessa sarjakuvaromaanissaan Isä (2013). Moisseisen Seppo-isä katosi työpaikan koulutustilaisuuden illanvietosta saaresta. Järkyttävän tapahtuman aikaan Hanneriina Moisseinen oli vasta kymmenen ja hänen pikkusiskonsa alle yksivuotias. Isää ei koskaan löydetty, ja tapahtumalla on ymmärrettävästi ollut vaikutus Moisseisen koko elämään. Yksi seuraus oli muistojen katoaminen. ”Unohduit, kuten kaikki muistikuvat tuolta ajalta. Jonkin aikaa muistin sinun äänesi ja olemuksesi, mutta ne hävisivät pois. Samalla tavalla unohdin kaiken muunkin sinusta, en tietoisesti, vaan ehkä siksi, että elävä kuva on liian raskas muistaa.” Hanneriina kirjoittaa postuumissa kirjeessä isälleen. Moisseinen kuvaa muistojen hapertumista sekä verbaalisesti että kuvallisesti. Isän katoaminen pyyhkii sarjakuvassa pois kaikki ympäristön ääriviivat. Jäljelle jää paljaita huoneita ja hataria katkoviivoja. Nimestään huolimatta tarinan keskiössä ei oikeastaan olekaan isä vaan pikemminkin kadonneen

Hanneriina Moisseisen isä löytää oikeat sanat.

isän muotoinen aukko muistissa ja elämässä. Kylpyhuoneen naulakosta isän nimikkopaikalta hävinnyt käsipyyhe. Isän pyyhe lentää naulakosta tuonpuoleista ja tämänilmaista sitovaksi elementiksi. Moisseinen nimittäin rakentaa tarinaansa perinteisten sarjakuvaruutujen rinnalla itse kirjomillaan karjalaisilla pyyheliinoilla, käspaikoilla. Muistiliinaksikin kutsutulla käspaikalla on karjalaisessa perinteessä sekä profaaneja että sakraaleja käyttötapoja. Niitä on käytetty arkisten askareiden lisäksi rituaaliesineinä esimerkiksi kasteessa tai hautajaisissa. Ne kantavat kuvioissaan erilaisia viestejä, ajatuksia ja muistoja. Käspaikan mukana viesti ja muisto säilyvät niin kauan kuin käspaikka kestää.

•

Muistojen palapelit Moisseinen on valinnut Isään muutamia episodeja lapsuudestaan ennen isän katoamista. Ne vaikuttavat näennäisesti sattumanvaraisilta muistoilta, joissa poimitaan mustikoita, ostetaan digitaalikello tai käydään taidenäyttelyssä Retretissä. Pienet tilannekuvat kuitenkin kehystävät ja pohjustavat tarinaa ja antavat sille merkitystä. Muistoissa esiintyvä isä tuntuu ymmärtävän ja arvostavan herkän tyttärensä kokemuksia ja näkemyksiä. Hän on turvallinen kiintopiste välillä vihamieliseltä vaikuttavassa maailmassa. Isä ei tyrmää tyttärensä mietteitä vaan kannustaa: ”Mielenkiintoisesti ajateltu. Kyllä niin voi ajatella!” Muistikuva isän tuesta ja hyväksynnästä kantaa tyttären aikuisuuteen asti.

Pieni Riad näkee isänsä kaikkivoipaisena hahmona vielä Tulevaisuuden arabin ensimmäisessä osassa.

Aivan toisenlainen lähestymiskulma lapsuus”Siihen aikaan maailma oli sumupilvi, jota kanmuistoihinsa on Moisseisen kanssa samanikäisel- soittivat ihailevat jättiläiset,” kuvaa Sattouf kaksilä Riad Sattoufilla (s. 1978), jonka ranskalainen äiti vuotiaan itsensä näkökulmaa. Ensimmäisiä Riadin Clémentine ja syyrialainen isä Abdel-Razak kohta- muistoja Tulevaisuuden arabissa ovat Libyaan muutsivat toisensa 1970-luvun alussa yliopistossa Rans- taminen, lentokentällä vastassa oleva syylänaamaikassa. Riadin syntymän jälkeen perhe muutti ensin nen mies, isän mukana kulkeva musta muovihärkä ja isän opetustyön perässä Libyaan ja sieltä tämän lap- yliopiston lähellä sijaitseva mulperipuu. Pienen Riasuuden kotikylään Syyriaan. Sattoufin moniosainen din kokemuspiiri ei ole laaja ja hän kohdistaa myös Tulevaisuuden arabi (L’Arabe du futur) -sarjakuvaro- lukijan katseen lähelle: kotitalon käytävään ja toisimaani on alaotsikoltaan Lapsuus Lähi-idässä. Sarjan naan vanhempien kanssa ruokatorille. Sattouf käytneljä ensimmäistä, suomennettua osaa kattavat vuo- tää muistamiaan yksityiskohtia ja tapahtumia ja luo det 1978–1992. Viides ja viimeinen osa ilmestyi hiljat- niistä uskottavaa ajan ja paikan kuvaa lapsen tasoltain ranskaksi ja ulottuu vuoteen 1994. ta nähtynä. Riad Sattouf muistaa lapsuuttaan jopa poikkeukRiad Sattouf muistaa lapsuuttaan erityisen hyvin sellisen hyvin jo varhaisista vuosista asti. Hän myös ja osaa paikata muistinsa aukkoja muiden ihmisten osaa muokata siitä tragikoomista ja elävillä detal- kertomuksilla ja omilla sepitystaidoillaan. Sarjakuva jeilla väritettyä sarjakuvaa. Sattouf edustaa perin- etenee sujuvan kronologisesti. Jos vertailukohtia teistä ranskalais-belgialaista koulukuntaa, joka on haetaan kaunokirjallisuudesta niin rakenne muislähes täydellinen vastakohta Hanneriina Moissei- tuttaa enemmän suomalaisen Kalle Päätalon Iijokisen herkälle lyijykynäjäljelle. Hahmot ovat jyrkästi sarjaa kuin ranskalaisen Marcel Proustin Kadonnutkarrikoituja pottunokkia, välillä lähes rasistisia ste- ta aikaa etsimässä. Laajuudessa Tulevaisuuden arabi ei reotyyppejä. Sattouf ei kuitenkaan säästele ketään, yllä kummankaan kirjallisen järkäleen tasolle mutta vaan piirtää niin ranskalaiset kuin syyrialaisetkin yksi pisimpiä sarjakuvamuotoisia omaelämäkertoja samalla otteella. – tai autofiktioita – se silti lienee.

Kirjallisuushistoriallinen tilkkutäkki Tragikoominen on sana, jonka Alison Bechdel (s. 1960) on nostanut otsikkoon asti omassa lapsuus- ja nuoruusmuistelossaan Fun home: A family tragicomic. Otsikko on tietysti monella tasolla sanaleikki, alkaen fun homesta joka ei liity hauskuuteen vaan perheen omistamaan hautausalan yritykseen (funeral house). Myös tragicomic viittaa enemmänkin comics-sanaan kuin koomisuuteen tai edes tragikoomisuuteen. Bechdelin sarjakuvaromaani on kuitenkin sisällöltään ja rakenteeltaan kaukana perinteisestä, vitsikkäästä sanomalehtisarjakuvastripistä. Hautuukodin ytimessä on Alison Bechdelin lapsuudenperhe: isä, äiti, Alison ja kaksi pikkuveljeä. Ennen kaikkea se on kuitenkin kertomus isästä, Bruce Bechdelistä. Äidinkielenopettajana ja hautausurakoitsijana työskennellyt mies oli ristiriitainen,

etäinen ja äkkipikainen hahmo, joka vaikutti negatiivisena ja hallitsevana voimana Alisonin ja muun perheen elämässä. Hänen kuolemansa onnettomuudessa Alisonin ollessa yliopistossa jätti jälkeensä enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Alison Bechdel on opiskellut vanhempiensa tavoin kirjallisuutta, ja kirjallisuushistoriallinen sivistyneisyys oli iso osa hänen isänsä persoonaa. Tämä näkyy erityisen vahvasti Hautuukodissa, joka kulkee monella tasolla yhtaikaa ja yhdistelee kudokseensa valtavia määriä länsimaista kirjallisuushistoriaa. Hautuukodin kaksi vahvaa kirjallista esikuvaa ovat James Joyce ja Marcel Proust – molemmat Bruce Bechdelille tärkeitä kirjailijoita. Joycelta Bechdel on omaksunut tavan ladata kerronta täyteen viitteitä ja merkityksiä, Proustilta puolestaan muistojen hajanaisuuden. Toisin kuin Sattouf, Bechdel ei pyri kerronnassaan kronologisuuteen vaan yhdistelee satunnaisia muistikuvia tilkkutäkkimäiseksi kokonaistaideteokseksi. Lopputuloksena on sivumääräänsä paksumpi sarjakuvaromaani, joka ei tyhjene tulkinnoista esseissä, kritiikeissä ja akateemisissa tutkimuksissa.

Tunnistamisen hetki. Fun home, 2007.

Murtuneet miehet Omien lasten saaminen on johtanut siihen, että lapsuuskuvauksissa huomio ja samastuminen kohdistuu kertomuksiin vanhemmista. Isä, Tulevaisuuden arabi ja Hautuukoti kertovat ensimmäisellä tasollaan lapsuudesta ja muistamisesta. Pinnan alla ne kaikki ovat kuitenkin tarinoita särkyneistä isistä. Sen oivaltaminen tekee lukukokemuksista uudella tavalla vereslihaisia. Hanneriina Moisseinen muistaa ja tunnistaa isässään saman herkkyyden kuin itsessään. Hänen isänsä oli tyttären muistoissa rauhallinen ja turvallinen hahmo, joka kiinnitti huomiota elämän kauniisiin puoliin: kukkiin, taiteeseen, luontoon. Oliko tällaiselle miehelle tarpeeksi tilaa omassa ajassaan ja paikassaan, 1900-luvun jälkipuoliskon Pohjois-Karjalassa? Oliko isän katoaminen humalainen onnettomien sattumusten summa vai oliko taustalla jotain muutakin? Lukijalle ei avata asiaa liikaa eikä Moisseinenkaan lähde hakemaan lopullista selitystä. Mielenrauhan on löydyttävä muualta, loputtomien suopolkujen päästä. Tulevaisuuden arabin keskushenkilöksi ei muodostu nuori Riad vaan hänen isänsä, Abdel-Razak Sattouf. Hänen hahmonsa on kaikissa ristiriitaisuuksissaan äärimmäisen kiehtova.

“Tavallaan voisikin sanoa, että isäni kuolema merkitsi minun syntymääni. Tai paremminkin, että hänen valheensa loppu osui yksiin minun totuuteni alun kanssa.” – ALISON BECHDEL: HAUTUUKOTI

•

Art Spiegelman liikkuu Mausissa monella aikatasolla. Isän käsivarressa näkyy Auschwitzin tatuointi.

Isä on pienen Riadin sankari, kaikkivoipa ja kaikkitietävä. Hän on myös tohtori Sorbonnen yliopistosta ja kunnioitettu historianopettaja. Samalla hän on koominen ja vähän säälittäväkin hahmo, uhoavaa machopuhetta turvallisissa kotioloissa viljelevä rasisti ja panarabialainen nationalisti. Aikuinen poika piirtää isänsä kiharatukkaiseksi ja pottunokkaiseksi, hinteläksi karikatyyriksi, ja vertaa tämän ulkomuotoa jopa apinaan. Riad kuvaa tarkasti isänsä maneereita. Nolostuessaan tai tullessaan nöyryytetyksi AbdelRazak siristää silmiään, niiskuttaa ja pyyhkii nenäänsä. Eleet toistuvat läpi kirjasarjan eikä niitä enää selitetä ensimmäisen kerran jälkeen. Lukija ymmärtää isän mielenliikkeet, kun näkee hänen siristyneet silmänsä ja nenän alle hakeutuneen etusormen. Abdel-Razak Sattouf kipuilee yhteiskunnan vaatimusten kanssa – modernin ja maallisen sekä perinteisen ja uskonnollisen välillä. Nuoruudessaan koulutusta, nykyaikaista arabiyhteiskuntaa ja maallistumista kannattanut, länsimaissa opiskellut mies kääntyy ikääntyessään vastakkaiseen suuntaan. Pienen ja perinteikkään kyläyhteisön arvostusta ei vuosienkaan jälkeen tipu tohtorinarvolla ja opetusviralla yliopistossa. Pyhiinvaellusmatkan jälkeen Sattoufista tulee kuitenkin kunnioitettu mies, hajj, jonka mielipiteellä on painoarvoa. Saudi-Arabiassa työskennellessään isä ajautuu yhä enemmän uskonnon ja perinteiden pariin. Ristiriita ranskalaisen perheen ja oman nuoruudenidealismin kanssa käy ylitsepääsemättömäksi ja johtaa lopulta epätoivoisiin tekoihin, Riadin nuorimman veljen kaappaamiseen. Alison Bechdelin isää repivät niin ikään sisäisen ja ulkoisen maailman ristiriidat. Hän poikkeaa jo lähtökohdiltaan ympäristöstään. Pennsylvanialaisen maaseutukaupungin mieskuva on traditionaalisen heteromaskuliininen ja miesten harrastukset keskittyvät metsästyksen, kaljanjuonnin ja aseiden pyhään kolminaisuuteen. Bruce Bechdel oli koulutettu ja sivistynyt opettaja, jonka intohimoja olivat kirjallisuus, perheen perinnetalon pikkutarkka restaurointi, antiikkikalusteet ja puutarhanhoito. Alison Bechdel kuvaa isäänsä antimaskuliinisella sanalla pansy.

Bruce Bechdel onnistui saavuttamaan yhteisössään kunnioitetun aseman, jossa hän sai toteuttaa rauhassa useimpia intohimojaan. Ei kuitenkaan kaikkia. Hänen seksuaali- ja sukupuoli-identiteettinsä olivat jotain muuta kuin kolmen lapsen arvostetulla katolisella perheenisällä 1960–70-luvuilla kuului olla. Bechdelillä oli läpi elämänsä suhteita nuoriin miehiin, jopa omiin oppilaisiinsa. Hän tunnustaa hieman ennen kuolemaansa tyttärelleen halunneensa lapsena olla tyttö. Alison myös löytää isästään nuoruudenkuvan, jossa tämä on pukeutunut naisten vaatteisiin. Oliko Bruce Bechdel homo? Tai transsukupuolinen? Alison Bechdel torjuu kiusauksen tehdä lopullisia määritelmiä. Hän tiedostaa, että aihe osuu liian lähelle. Alison on maskuliininen lesbo ja toivonut lapsena olevansa poika. He ovat monin tavoin isänsä kanssa peilikuvat toisistaan – kummatkin myös tunnistavat toisessa samat ominaisuudet kuin itsessään. Bruce jää kuitenkin itsensä ja ajan vangiksi siinä missä tytär Alison pääsee kaapista ja vapautuu.

vaikea isäsuhde on aiheena yhtä aikaa puhkikaluttu ja aina uudistuva.

•

Äitien muistot Tulevaisuuden arabia, Hautuukotia ja Isää yhdistää se, että isät eivät ole enää kertomassa omia tarinoitaan. Tässä on selvä ero esimerkiksi amerikanjuutalaisen Art Spiegelmanin klassikkosarjakuvaromaaniin Maus – selviytyjän tarina (Maus: A survivor’s tale, 1991), jossa niin ikään käsitellään vaikeaa isäsuhdetta ja isän kohtaamaa traumaa. Monessa aikatasossa kulkeva Maus kertoo isän suulla tämän nuoruudesta ja selviämisestä holokaustista. Neuvokkaan nuoren miehen kuva törmää muisteluhetken Artin silmin nähtyyn isään, joka on kuin karikatyyri vanhasta kärttyisästä ja saidasta juutalaisukosta. Kahta isää voi olla vaikea yhdistää toisiinsa, ja yhtä lailla vaikeaa se on Art Spiegelmanillle. Hitler ei saanut Vladek Spiegelmania hengiltä eikä isänmurhassa onnistu täysin oma poikakaan. Art Spiegelmanin äiti Anja teki itsemurhan vuonna 1968, kauan ennen Mausin tekoprosessia. Sen sijaan Sattoufilla, Bechdelillä ja Moisseisella ovat äidit ja äitien muistot ovat olleet tärkeissä osissa teoksien syntyvaiheissa. Kaikki kirjailijat ovat vanhimpia lapsia, joten isien kuoltua äidit olivat ainoita henkilöitä,

Äidin ja aikuisen Alisonin suhde perustuu maratonpuheluihin. Äideistä parhain, 2012.

jotka samat tapahtumat muistivat. Paradoksaalisesti tämä näkyy teoksissa isien varjoon jäämisenä. Äidit elävät omaa elämäänsä ja ovat omia persooniaan, mutta kirjojen sivuille he eivät suostu ikuistumaan. Elävää ihmistä käsittelee luonnollisesti jo lähtökohtaisesti hellemmin. Alison Bechdel toki yrittää, hän jopa teki äidistään kokonaisen teoksen, Äideistä parhain – koominen draama (Are you my mother: A comic drama, 2012). Äidin tarina ja persoona kuitenkin jäävät kirjassa Alisonin oman psykoanalyysin ja Hautuukotiakin loputtomampien kirjallisuusviitteiden jalkoihin. Vaikka kertoja itse tuntuu saavuttaneen lopussa rauhan, jää lukija hämmennyksiin. Oikeastaan sarjakuvaromaani onkin Hautuukodin ”making of” -dokumentti tai ohjaajan versio. Siihen on kasattu kaikki aiheen liepeillä pyörivä, sirpaleinen materiaali, jota Bechdel on pallotellut päässään. Riad Sattoufin äiti on kuvattu etenkin ensimmäisissä teoksissa jopa huomattavan passiivisena ja naiivina hahmona, jonka ilmiselvä masennus ja jatkuva kulttuurishokki kerrotaan hyvin vähäeleisesti. Clémentine ei sopeudu elämään Syyriassa, vaikka kestää sitä uskomattoman sitkeästi. Hän ei ymmärrä kulttuuria, ystävysty naapureiden kanssa tai opi vuosien varrella sanaakaan arabiaa. Äiti pysyttelee kotona ja tekee aikansa kuluksi palapelejä ja loputonta seinävaatetta. Hanneriina Moisseisen äiti ei muistikuvissa näyttäydy aikuistumisen ensivaiheita astuvalle tyttärelleen tukena ja turvana kriisin keskellä. Moisseinen antaa hänelle kuitenkin teoksensa lopussa tilaa kertoa tapahtumista omin sanoin. Puolison katoaminen ja yhtäkkinen kahden pienen lapsen yksinhuoltajuus olivat lamauttavia iskuja eikä 1980-ja 90-lukujen vaihteen Suomessa ollut juuri kriisiterapiaa tarjolla. ”Sillä laillahan minä jossain vaiheessa ajattelin, että minulla ei ole kuin kaksi vaihtoehtoa, mielisairaalan suljettu osasto – tai sitten se, että otan sen Mannisen tuoman, valkoisen työsuhdeauton ja ajan sen kallioseinään. Minulla oli paikka jo valmiiksi katsottuna.” äiti kertoo aikuiselle tyttärelleen. Mutta lasten takia oli jaksettava. Työ yliopistotutkijana ja uusi miesystävä nostivat äidin lopulta takaisin elämään.

•

Isät ja lapset Vaikea isäsuhde ja isänmurha ovat tietenkin kaikkien aikojen kliseitä. Teemaan voi tiivistää aika monta klassikkoteosta Raamatusta alkaen. Aihe on yhtä aikaa puhkikaluttu ja aina uudistuva. Kaikilla on jonkinlaiset isät, olivat nämä lastensa elä-

mässä läsnä tai poissa. Poissaolevakin isä on jättänyt itsestään jonkin jäljen – oman lapsensa. Kun aikuinen lapsi muistelee vanhempiaan, katsoo hän samoja tapahtumia monen henkilön silmin. Yhdellä tasolla on pieni lapsi, joka näkee vanhempansa lähes kaikkivoipina olentoina. Toisella tasolla ovat vanhemmat, joiden pyrkimyksiä, vaikeuksia ja tunteita aikuinen lapsi pystyy jo omista lähtökohdistaan arvailemaan. Kolmas taso on kertojan taso, jolla aikuinen lapsi kuvailee kaikkien henkilöiden keskinäisiä suhteita, tunteita ja reaktioita. Jotta lapsi pystyy kasvamaan itselliseksi aikuiseksi on hänen tunnistettava ja hyväksyttävä se, että hänen isänsä on samanlainen ihminen kuin hänkin: herkkä, inhimillinen ja helposti särkyvä. Ainoa onnistunut isänmurha on isän syleileminen kuoliaaksi. Jos herkkyyttä ja heikkoutta ei näe ja hyväksy isässään, ei sitä pysty hyväksymään myöskään itsessään. Isien varjoista ei ole helppoa päästä valoon. Herkkien isien herkistä lapsista on kuitenkin tullut lahjakkaita sarjakuvataiteilijoita, jotka ovat halunneet välttää isiensä kohtalon. He eivät säry, he muistavat ja kertovat itsensä kokonaisiksi. Isät ovat jo aikoja sitten kadonneet, mutta lapset piirtävät heidätkin esiin.

•

Essee on tehty lopputyönä Suomen Kulttuurirahaston ja Long Playn kriitikoiden kirjoittajakoulussa syksyllä 2020. Kirjallisuus: ALISON BECHDEL: Hautuukoti: tragikoominen perheeni. Suomentanut Taina Aarne (Like, 2009) (Alkuteos Fun home: A family tragicomic, 2007). ALISON BECHDEL: Äideistä parhain: koominen draama. Suomentanut Anu Turunen (Like, 2012). (Alkuteos Are you my mother? : A comic drama, 2012). HANNERIINA MOISSEINEN: Isä (Huuda Huuda, 2013). MARJA SAARENHEIMO: Muistamisen vimma. Kertomuksia muistista ja unohtamisesta (Vastapaino, 2012). RIAD SATTOUF: Tulevaisuuden arabi 1-4. Lapsuus Lähiidässä. Suomentanut Saara Pääkkönen (WSOY, 2015–19). (Alkuteos L’Arabe du futur 1-4. Une jeunesse au Moyen-Orient, 2014–18). ART SPIEGELMAN: Maus – selviytyjän tarina I-II. Suomentanut Jukka Snell (WSOY, 1990, 1992). (Alkuteos Maus – a survivor’s tale, 1986, 1991).

Tarinoita muinaisesta Pohjolasta -sarja sijoittuu 1200–1300-luvun Pohjolaan ja Balttiaan.

Maailmanhistoriaa eläväksi Tuottelias monitaiteilija Tuomas Koivurinne kertoi Sarjainfolle suhteestaan sarjakuviin, tatuointeihin, mitalitaiteeseen ja hirmuliskoihin.

TEKSTI Vesa Vitikainen

elsingin sarjakuvafestivaalien viime vuoden yhtenä teemana olivat tatuoinnit. Sarjainfon Suomen paras sarjakuvatatuointi -kilpailussakin sijoittui näkyvällä työllä Tuomas Koivurinne. Vesa Vitikainen: Esittele hieman itseäsi! Tuomas Koivurinne: Olen tamperelaistunut kangasalalainen, syntynyt vuonna 1985. Työskentelen tatuoijana Putka Tattoo & Piercingissä Tampereella. Päivätyön lisäksi piirrän sarjakuvia, maalaan ja kuvitan. Lisäksi olen suunnitellut muun muassa keräilymitaleja ja -rahoja. Olen tehnyt myös levynkansia örinäbändeille, kuten Mikkelin ylpeydelle Bloodred Hourglassille ja saksalaiselle Erlingille. VV: Mikä sarjakuva nyt on työn alla? TK: Tarinoita muinaisesta Pohjolasta on myyttiselle keskiajalle sijoittuva historiallinen seikkailusarja-

VALOKUVA Suvi Yliheljo

kuva. Tarinat pyörivät Itämeren ympärillä, lähinnä nykyisen Suomen ja Baltian alueilla, joissa taistelut kauppareiteistä käyvät kuumina ja ristiretkeläiset jahtaavat Pohjolan pakanoita. Idän ja lännen rajamailla on karu meininki uuden ja vanhan ajan kohdatessa. Alunperin sarjakuvaa ovat piirtäneet Henri Joela, joka myös käsikirjoittaa, sekä Ville Koskivirta. Minut houkuteltiin mukaan ulkoisesti täysin viattomalta vaikuttaneessa olutpalaverissa vuonna 2017. Sitten tajusinkin olevani yksi käynnissä olevan jatkokertomuksen piirtäjistä. Tulevaisuudesta pystyn sanomaan sen verran, että TMP:llä ovat seuraavat tarinat jo käynnissä, eli ottakaapa koppia. VV: Palataanpa syntyihin syviin, eli sarjakuvien fanituksiin lapsesta alkaen näihin päiviin? TK: Ensimmäinen muistikuva Aku Ankka -lehdestä on vuodelta 1991, ja tilauksen lopetin 2000. Erityisesti

Don Rosan tarinan iskivät, mikä ei Suomen ankkalukijoille ole mitenkään harvinaista. Kaikenmaailman tarzanit, korkeajännitykset, turtlesit, lassitjaleevit, agentti- ja kauhulehdet tuli luettua. Joskus ala-yläasteen taitteessa avautui Tampereella aivan uusi maailma, kun pääsi tutustumaan divareiden lisäksi sarjakuvaliike Kukunoriin. Yhtäkkiä kansainvälinen sarjakuva olikin tavoitettavissa. Mignola, Miller, Tardi, Delgado, Bilal, Giraud, Mézieres... Kirjastosta löytyi sitten myös joku Hiltunen. Ja sarjiskokoelmien seasta myös Kersantti Napalmia! Viime vuosina on tullut keskityttyä enemmän kotimaisiin tekijöihin, mutta havahduin jo kerran unohtamaani Sergio Toppiin. Koko ajan tulee vastaan uusia tuttavuuksia, joihin tykästyin. VV: Sarjakuvainhotukset samoin! TK: En ole koskaan kunnolla syttynyt Marveliin. Saa kivittää. VV: Mikä sytytti kiinnostuksen piirtää itse? TK: En osaa vastata, olen piirtänyt aina. Sarjakuvaa aloin piirtää kaverin kanssa joskus ala-asteen kakkosluokalla. Lähikaupan faksilla kopioimme pikkulehtiä ja myimme tienvarsikojusta koirankusettajille. Enemmän kuitenkin piirsimme omaksi huviksi. Niin, ja kävimme P.A. Mannisen sarjiskursseilla Tampereella.

•

Raha ratkaisee Kuinka murtauduit rahapajaan ja pääsit ulos jälkiä jättämättä? TK: Ai te löysitte ne? No, arvasin että niin käy ennen pitkään. Eikun siis... Suomen Moneta otti yhteyttä mitalisarjaan liittyen ja uusia tilauksia joko keräilymitaleihin tai -rahoihin tulee ajoittain vieläkin. Aiheina ovat olleet muun muassa Suomen sotahistoria

Eikö kuvitushommilla muka tehdä rahaa? Kyllä, jos suunnittelee Monetalle juhlarahoja.

ja Lapin luonto. Olen työskennellyt sekä Suomen että Liettuan Monetalle. Monetalta ottivat yhteyttä, koska käsittääkseni heillä oli tullut vastaan meikäläisen duuneja internetissä. Mitalien ja rahojen suunnittelussa haasteet ovat samoja kuin vaikka tatuoinnissa tai sarjakuvan ruudussa: sommittelu, tilan käyttö, mikä näyttää hyvältä tai mikä menee sotkuksi kun kuva pienennetään. Ekstrana on tietenkin vielä, että täytyy pohtia kuinka kuvanveistäjä sitten saa kuvan toimimaan kolmiulotteisena. Eli, ensimmäisenä olen keskustellut Monetan väen kanssa siitä, millaista mitalia on tekeillä ja mitä he haluavat sisällyttää. Nopeita luonnosehdotuksia tehdään ja niistä koetetaan jalostaa. Joskus tulee takapakkia ja joku mitali on täytynyt aloittaa ihan alustakin. Kun viimeistelty kuvasuunnitelma on hyväksytty, se lähtee kuvanveistäjälle. Joskus vaihdellaan näkemyksiä vielä veistäjänkin kanssa. VV: On aina kova juttu kun suomalaiset lyövät läpi ulkomailla! Miten päädyit Liettuan rahapajalle? TK: Liettuan Monetalle päädyin Suomen Monetan ansiosta. Olivat salaisissa kokouksissaan meikäläisen myyneet ja päädyin tekemään heidän(kin) itsenäisyytensä 100-vuotisjuhlan mitalisarjaa. Tuli samalla tutustuttua syvemmin Liettuan historiaan.

•

Mustetta nahkaan Miten päädyit tatuointihommiin? TK: Eräs nykyinen kollega otti yhteyttä, kun hänen tatuointiasiakkaansa halusi jonkin piirrokseni nahkaansa. Tutustuimme ja aloin asioimaan tämän liikkeellä. Seurasi kostea uusivuosi 2011, ja sama kaveri ehdotti, jos alkaisinkin tehdä tatuointeja. Hain oppipojaksi ja pääsin. Ei ole harmittanut, vastahan tässä on kymmenen vuotta harjoiteltu. VV: Sarjainfon numerossa 3/2020 esiteltiin muiden muassa sinun tekemäsi sarjakuva-aiheinen koko käden tatuointi. Kerro vielä kuinka se syntyi! TK: Yksi tuttu asiakas oli saanut idean sarjisaiheisesta sleevestä [hiha, koko käden kattava tatuointi] ja lähdimme yhdessä pähkimään asiaa ihan kunnolla. Iron Maidenia fanittavalla asiakkaalla oli toiveissa vähän kasarimainen sci-fi-miljöö ja ”damsel in distress”. Käsikirjoitin lyhyen stoorin, sovitin sen ruuduiksi käsivarren muodosta luettavaksi ja piirsin. Tyylillisesti halusin tehdä 40/50-luvun noir-tyyliä. Ja tieten-

kin se sitten tatuoitiin useammalla sessiolla. Kättä täydennettiin sarjakuvaan liittyvillä irrallisilla pinup-kuvilla, jotta koko käsivarsi tuli käsiteltyä. Itselläni ei ole tiedossa vastaavaa projektia, jossa sama tekijä käsikirjoittaa, kuvittaa ja tatuoi itsenäisen sarjakuvan asiakkaalleen. Jos näitä on, saa ilmoittautua. Onneksi on vielä asiakkaita, jotka uskaltavat heittäytyä outoihin projekteihin ja luottavat tekijäänsä. Niin ja kestävät tuntikausia penkissä.

•

Mies ja dinosaurukset Jos olisit dinosaurus, mikä olisit ja miksi? TK: Varmaan pökkelökehrääjä. On ihan vaan helpompi olla, kun ei ole kuollut sukupuuttoon. Ja onhan se oikeasti aika majesteetillinen lintu. VV: Miksi dinosaurukset kiinnostavat? TK: Melkein kaikkia lapsia kiinnostavat esihistorialliset maailmat jossain vaiheessa. Oma kiinnostus vain selvisi murrosiän, nuoruuden ja aikuisuuden sukupuuttoaalloista. Ehkä se, että niistä opitaan koko ajan lisää ja ymmärryksemme menneistä ajoista – Laramidia sijoittuu nykyisen Pohjois-Amerikan länsipuoliskolle, myöhäiselle liitukaudelle 76 miljoonaa vuotta sitten. Sarjakuva julkaistu Kevyt Metalli -lehdessä (2020).

“Menneisyyden kahleet”, 1918-novellikokoelmaan tulossa oleva tarina.

Vaikka sota on loppunut ja Eino on kotiutettu, taistelut eivät anna rauhaa. Teoksesta Sieltä jostakin (Sotakirjasto, 2019).

ei siis vain dinosauruksista – kehittyy jatkuvasti, on mielenkiintoista. Kaikkea emme tule koskaan tietämään, mutta viimeisen 20 vuoden aikana aiheesta on opittu enemmän kuin sitä ennen 200 vuodessa. Homo sapiens voisi pikkuhiljaa ymmärtää että maailmanhistoria ei olekaan vain näyttämönä hänen alle miljoona vuotta kestäneelle erinomaisuudelleen. VV: Mitkä historian ajanjaksot ovat erityisesti kiinnostuksesi kohteita? TK: Aikakausista en osaa sanoa, vaan kaikki kiinnostaa. Useimpia ihmisiä selkeästi kiinnostaa mesotsooinen maailmankausi (jona aikana myös dinosaurukset, lentoliskot yms. elivät), mutta mielenkiintoisia eläimiä, kasveja, ekosysteemeitä ja sukupuuttoaaltoja oli myös ennen dinosauruksia ja sen jälkeen. Ei tuohon voi oikein järkevästi vastata. Nytkin sinä ja minä elämme kenotsooisen maailmankauden kvartäärikauden holoseeniepookin myöhäisvaihetta. Ja joku päivä joku älyeliö ehkä kaivaa meidän kännyköidemme jäänteitä esiin ja ihmettelee, millaisen olennon jäljiltä ne ovat.

•

Sotasarjakuvaa Jatkosotaan sijoittuva Sieltä jostakin (2019) on ensimmäinen kirjoittamasi täysmittainen sarjakuvakirja. Kerro sen synnystä! TK: Tarinan kirjoitin ja piirsin ensimmäisen kerran ehkä vuonna 2003. Se oli parikymmentäisivuinen ja sijoittui eri aikakaudelle, eri paikkaan. Ja sillä oli eri nimi. Jossain vaiheessa se vain tuli takaisin sellaisena aihiona, jota tuntui hyvältä lähteä jatkotyöstämään ja kasvattamaan. Sijoitin henkilöt 1940-luvun Suomeen, koska ajattelin tämän olevan houkuttelevampi lukijakunnan kannalta. Piirsin sarjakuvan uusiksi joskus 2017 molemmin puolin ja koetin etsiskel-

lä sille hyvätasoista kustantajaa. Osa kieltäytyi, osa ei koskaan vastannut ja homma jäi vain kummittelemaan takaraivoon. Tein vielä muokkauksia ja lisäilin sivujakin, että sain rytmitystä järkevämmäksi. Jotenkin olin onnistunut messuilla painostamaan tuttua kustantajaa Mikael Mäkistä sen verran, että ison miehen selkä taittui tyyliin “voitas varmaan katsoa sitä sun tarinaa uusiksi”. Parin palaverin seurauksena Sieltä jostakin ilmestyi Sotakirjaston kustantamana ja tuli myyntiin Helsingin sarjakuvafestivaalien yhteydessä syksyllä 2019. Tuli sitten maailmalta se ruttopandemia, joka lopetti messuilut aika tehokkaasti, joten duunin näkyvyys on ollut enimmäkseen nettimainostamisen varassa. Rahan suhteen olen ihan iloinen, ettei ole talous pelkästä sarjakuvan piirtämisestä kiinni. VV: Sieltä jostakin on myös Ville Tiihosen sarjisalpparin nimi. Onko tullut sekaannuksia? TK: Sieltä jostakin, täältä jostakin, jostain sinnekin, jonne sielläkin... En ollut tietoinen, ei tietääkseni ole vielä tullut sekaannuksia. Kannattaa kysyä myös Tiihoselta itseltään, josko hän on saanut outoa palautetta historiallisesta sarjakuvasta. Samaan aikaan kun meikäläisen Sieltä jostakin ilmestyi, tuli Willemin provokatiivisen natsipornosarjakuvan suomennos Täältä jostakin, jonka itse pelkäsin jopa aiheuttavan hämminkiä. VV: Mitä tavoitteita sinulla on taiteessa ja elämässä? TK: Tällä hetkellä kirjoitan vuoteen 1918 sijoittuvaa tarinakokoelmaa, tästä ehkä lisää tulevaisuudessa. Lisäksi käyn maalauskurssilla ja haaveilen tekeväni kokonaisen sarjakuva-albumin maalaamalla. Se on tietenkin pelkkää haavetta, todennäköisesti saan vatsahaavan ennen sellaisen valmistumista.

•

Samuraijänis rauhaa etsimässä Stan Sakain historiallinen eläinsaaga Usagi Yojimbo on jatkunut yli 35 vuotta. Nyt sarjaa aletaan julkaista suomenkielisinä kokoelmina.

TEKSTI Frida Keränen

apanilais-yhdysvaltalainen Stan Sakai on saanut suuren määrän sarjakuva-alan tärkeimpiä palkintoja, ja häntä ovat kehuneet Will Eisnerin ja Stan Leen kaltaiset kollegat. Arvostuksesta kertoo myös se, että Sakain Usagi Yojimbo -sarjakuvalla on riittänyt yleisöä jo yli kolme vuosikymmentä. Usagi Yojimbo kertoo antropomorfisten eläinten asuttamasta 1500–1600-lukujen vaihteen Japanista. Sarjan päähenkilö on jäniksenhahmoinen Miyamoto Usagi, ronin eli isännätön samurai. Menetettyään isäntänsä taistelussa Usagi vaeltaa ympäri maata etsien elämäänsä rauhaa ja harmoniaa sekä tehden satunnaisia henkivartijan töitä. Yojimbo tarkoittaa japaniksi henkivartijaa ja usagi tarkoittaa jänistä.

Yli 250 lehden verran jatkunut tarina ammentaa vahvasti vaikutteita Japanin todellisesta historiasta ja mytologiasta, mutta rakentaa niiden pohjalta oman fantasiamaailmansa. Samuraiarmeijan ylipäällikön eli shogunin kannattajat ja keisarivallan tukijat kieroilevat toisiaan vastaan, mutta Usagin maailmassa Japanin turvallisuutta uhkaavat myös yliluonnolliset olennot. Sarjakuva yhdistää toisiinsa seikkailua, pikkutarkkaa historiankuvausta, huumoria ja fantasiaa. Nyt Zum Teufel aloittaa sarjan julkaisun suomennettuina kokoelmina alkaen Fantagraphics-kustantamon ensimmäisestä varsinaisesta Usagi-sarjasta. Aiemmin hahmon seikkailuja on nähty suomeksi vain muutaman lehden verran 1990-luvun Teiniikäisten mutanttininjakilpikonnien kakkossarjana.

Stan Sakain verkkosivulla voi ihailla laajaa kuvagalleriaa.

Inspiraationa todelliset ja fiktiiviset samurait Stan Sakai syntyi vuonna 1953 Kiotossa, Japanissa ja kasvoi Honolulussa, Havaijilla. Nykyään hän asuu Kaliforniassa. Piirustus- ja maalaustaidetta opiskellut Sakai aloitti sarjakuvauransa Urho Epäonnensoturi (Groo the Wanderer) -sarjan tekstaajana ja on tekstannut myös muun muassa SpiderMan-strippejä. Sakai oli alun perin kiinnostunut luomaan sarjakuvan, joka perustuisi 1500–1600-luvuilla eläneen kuuluisan roninin, Miyamoto Musashin, elämään. Luonnostellessaan hahmoja hän piirsi kuitenkin jäniksen, jonka korvat oli sidottu muistuttamaan samuraille tyypillistä kampausta. Ennen Usagi Yojimbo-sarjan aloittamista Sakai kirjoitti ja piirsi Nilson Groundthumper and Hermy -eläinhahmosarjaa, joka sijoittui eurooppalaiseen keskiaikaan. Miyamoto Usagin oli alun perin tarkoitus olla vain sivuhahmo tässä sarjassa. Loppujen lopuksi Sakai tykästyi Usagin hahmoon enemmän kuin Groundthumper and Hermyn varsinaisin päähenkilöihin, ja lähti kehittämään Usagille omaa tarinaa. Miyamoto Musashi säilyi edelleen inspiraationa jänissoturin elämäntarinalle. Usagi Yojimbo on Stan Sakain itsensä omistama sarjakuva, mikä on suhteellisen harvinaista pitkäikäisten amerikkalaisten sarjakuvien kohdalla. Hän on tehnyt kaiken sarjassa lähes yksin lukuun ottamatta sen väritystä. Usagin ensiesiintyminen tapahtui Thoughts and Images -julkaisijan lehdessä Albedo Anthropomorphics #2 vuonna 1984. Aluksi hahmo esiintyi lukuisissa antologioissa, kunnes sai Fantagraphicsilta ensimmäisen oman sarjansa. Ensimmäistä sarjaa julkaistiin 38 osaa, ja juuri tätä alkuperäistä sarjaa aletaan nyt julkaista Suomessa. Ensimmäisen sarjan päätyttyä sarja siirtyi Teiniikäisten mutanttininjakilpikonnien luojien Kevin

•

Eastmanin ja Peter Lairdin Mirage Studios -kustantamon alaisuuteen. Mirage Studiosille tehtyä toista sarjaa jatkui vain 16 numeron verran, minkä jälkeen Usagin pitkäikäisimmäksi julkaisijaksi muodostui Dark Horse. Sarjakuvan nykyinen julkaisija on IDW Publishing. Sakain kiinnostus japanilaista elokuvaa kohtaan on vaikuttanut Usagi Yojimboon vahvasti. Erityisesti sarjakuvassa on havaittavissa Akira Kurosawan elokuvien vaikutus. Jo sarjakuvan nimen takana on Kurosawan vuonna 1961 ilmestynyt ovelasta roninista kertova elokuva Yojimbo. Monien Usagi Yojimbon hahmojen taustalla on elokuvista lainattuja esikuvia. Niin amerikkalainen, japanilainen kuin eurooppalainenkin sarjakuva ja elokuva ovat vaikuttaneet sarjan tyyliin. Japanilaisen sarjakuvan perintöön viitataan myös esimerkiksi Lone Wolf and Cub -mangaan perustuvilla hahmoilla Lone Goat and Kid. Sakai on useissa haastatteluissa kertonut perehtyvänsä yksittäisen tarinan taustatietoihin jopa vuosien ajan. Lukija saa perehtyä milloin historialliseen astian- tai leijanvalmistustaitoon, milloin feodaaliajan Japanin politiikan kiemuroihin. Välillä asiat selitetään valtavilla määrillä tekstiä, ja sarjakuvan ruudut on ahdettu täyteen käännöslaatikoita japaninkielisille termeille. Sarjakuva onkin palkittu paitsi taiteellisten, myös sivistyksellisten ansioidensa vuoksi. Silti Sakain tyyli ei ole uuvuttavan luennoiva. Sarjan pitkästä kestosta, laajasta henkilökaartista ja viittauksien määrästä huolimatta Usagi Yojimboa voi pitää helposti lähestyttävänä uusillekin lukijoille. Sarjan lukemista ei tarvitse aloittaa alusta, vaan suurin osa tarinoista toimii yksittäinkin. Sarjassa on sekä yksittäisiä jaksomaisia tarinoita että parisataasivuisia kertomuksia.

•

Karikatyyristä väkivaltaa eläinhahmoilla Sarjan päähenkilö Miyamoto Usagi on uskollisuutta arvostava urhea soturi ja yksi aikansa parhaista miekankäyttäjistä. Taistelussa juonittelevaa lordi Hikijiä vastaan hän menettää palvelemansa isännän ja saa kasvoihinsa suuren arven. Tämän jälkeen Usagi vaeltelee kylästä toiseen soturin pyhiinvaellusmatkalla sekaantuen milloin poliittisiin selkkauksiin, milloin yliluonnollisiin mysteereihin. Usagi välttelee turhia yhteenottoja, mutta teurastaa kimppuunsa hyökänneitä roistoja tahdilla, joka jättää varjoonsa useimmat realistisemmin piirretyt sarjakuvat. Vihollisten päät irtoilevat, mutta seuraavassa ruudussa veriroiskeiden tilalla on jo pelkkä karikatyyrinen pääkallo. Matkallaan samuraijänis on kohdannut paljon ystäviä ja vihollisia. Palkkionmetsästäjänä toimiva sarvikuono nimeltä Murakami ”Gen” Gennosuke perustuu osin Kurosawan Yojimbo-elokuvan samuraihahmoon. Ahne Gen on kuitenkin hylännyt samuraiden arvokoodiston ja liittyy usein Usagin seuraan rikollisia jahtaamaan pelkästään rahan toivossa. Usagin ystäviä ovat myös nuori pandalordi Noriyuki ja tämän temperamenttinen kissahenkivartija Tomoe Ame. Tomoe Amen hahmoon Sakai on ottanut inspiraatiota 1100-luvulla eläneestä samurainaisesta nimeltään Tomoe Gozen. Tomoen ja Usagin välillä on usein vihjattu olevan romanttisia tunteita. Usagilla on myös nuoruuden rakkautensa Marikon kanssa salainen poika Jotaro. Olosuhteiden pakosta Usagi ja Jotaro joutuvat kuitenkin esittämään olevansa vain eno ja veljenpoika. Muita keskeisiä hahmoja ovat hiljainen etsivä Ishida, kissaninjojen johtaja Chizu ja varasteleva kettu Kitsune. Yksi sarjan merkittävimpiä antagonisteja on virnistelevä susi Jei, Jumalten terä. Hän väittää keräävänsä mustakärkisellä keihäällään väärintekijöiden sieluja. Todellisuudessa Jei murhaa kenet lähes kenet tahansa, joka sattuu kiinnittämään hänen huomionsa. Verenhimoinen hahmo perustuu Perjantai 13. -elokuvasarjan sarjamurhaaja Jasoniin, mihin

viitataan hänen nimityksellään Jei-san (suom. herra Jei). Usagin arkkivihollinen ja sarjan ainoa ihmishahmoinen olento lordi Hikiji sen sijaan näyttäytyy harvoin ja keskittyy juonittelemaan taustalla. Tämän henkilökaartin lisäksi Usagi Yojimbon maailmassa elää myös muun muassa pieniä dinosauruksia, noitia ja kummituksia.

•

Tulossa animaatiosarja Varsinaisen Usagi Yojimbo -sarjan lisäksi Stan Sakai on luonut sarjasta vaihtoehtoisia versioita ja yhteistarinoita muiden sarjakuvahahmojen kanssa. Space Usagi on science fictioniin painottuva sarjakuva, joka kertoo Usagin kaukaisen jälkeläisen seikkailuista. Myös monet muut tarinan hahmot muistuttavat alkuperäisen Usagin maailmasta tuttuja henkilöitä. Tapahtumat sijoittuvat avaruuteen jäljitellen kuitenkin 1600-luvun Japanin poliittisia asetelmia ja estetiikkaa. Space Usagista suunniteltiin animaatiosarjaa jo 90-luvulla, mutta idea ei toteutunut. Usagi on kuitenkin esiintynyt vierailevana tähtenä Teini-ikäisten mutanttininjakilpikonnien animaatiosarjoissa. Usagi Yojimbo ja Turtlesit aloittivat molemmat ilmestymisensä vuonna 1984, mustavalkosarjakuvien buumin alussa. Stan Sakai ja kilpikonnien luojat Peter Laird ja Kevin Eastman tuntevat toisensa, joten sarjoilla on paljon yhteistä historiaa. Hahmot ovat kohdanneet toisensa crossover-sarjakuvissa. Usagi on esiintynyt kolmessa Turtles-animaatiosarjassa ja yhdessä Turtles-videopelissä. Suomessa Usagi Yojimboa on julkaistu Semicin Teenage Mutant Hero Turtles-lehden kakkossarjana 1990-luvulla. Tällä hetkellä Usagi Yojimbosta ollaan luomassa tietokoneanimoitua Netflixsarjaa nimeltä Samurai Rabbit: The Usagi Chronicles. Space Usagin tavoin sarja tulee sijoittumaan tulevaisuuteen, ja tämänhetkisten tietojen mukaan siinä seurataan Miyamoto Usagin Yuichinimistä jälkeläistä. Sarjan julkaisuaika ei ole tiedossa.

•

EMI FUJII / WIKIMEDIA COMMONS CC BY-SA 4.0

Tiitu Takalo: Memento mori

Cyril Pedrosa: Portugali

Kriitikon valinta 2020 TEKSTI Pauli Kallio

55 tavalla tai toisella sarjakuvan parissa tai liepeillä toimivaa ihmistä sai kutsun osallistua kyselyyn, jossa valitaan parhaat vuonna 2020 Suomessa julkaistut kotimaiset ja muista kielistä käännetyt sarjakuva-albumit. Kutsutuista 23 nimesi kotoperäiset julkaisut ja 20 myös käännökset. Useimpien listat kattoivat viisi suosikkia, muutamien vähemmän. Ykkössija toi tulosluetteloon viisi pinnaa, kakkonen neljä ja niin edelleen. Kotimaisten teosten sarjassa Tiitu Takalon Memento mori osoittautui poikkeuksellisen ylivoimaiseksi. Asiatuntijoistamme 19 nosti sen ykköseksi ja kolme toiseksi. Memento mori puuttui kokonaan vain yhdeltä listalta ja keräsi melkein yhtä paljon pisteitä kuin neljä seuraavaa yhteensä. Kärkiviisikossa sen kantapäitä katselivat viime vuonna lähes 36 000 kappaletta myynyt Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatu ja Patu – Kovaa menoa kiskoilla, Viivi Rintasen odotettu toinen kirja ja kaksi Pauli Kallion käsikirjoittamaa teosta. Kaikkiaan 25 kotimaista albumia sai ääniä.

Kansainvälinen sarja oli huomattavasti tasaisempi, vaikka Cyril Pedrosan Portugali kiskoikin seuraaviin parinkymmenen pisteen kaulan. Myös ykkössijat jakautuivat laajemmalle, sillä kahdenkymmenen listan kärjestä löytyi yhteensä kuusi eri albumia. Voittajan takana kuplii Stan Sakain Usagi Yojimbon ja Altanin Adan kaltaisia klassikoita, Corto Maltesen reinkarnaatio, Moa Romanovan ja Jason Lutesin nykysarjakuvaa sekä seikkailuja Peyon Smurffeista Charlierin & Hubinonin Punapartaan. Äänestykseen osallistuivat Juha Aarnisalo, Kari Heikonen, Pasi Heikura, Jukka Heiskanen, Ville Hänninen, Toni Jerrman, Heikki Jokinen, Matti Karjalainen, Vesa Kataisto, Katja Kontturi, Kyösti Koskela, Reetta Laitinen, Sippo Mentunen, Tero Mielonen, Juha Mäkinen, Ville Pirinen, Kalervo Pulkkinen, Leena Romu, Harri Römpötti, Jokke Saharinen, Nike Sarjapohja, Aino Sutinen ja Reijo Valta.

kotimaiset julkaisut TIITU TAKALO: Memento mori (WSOY) 107 pistettä (19 ykkössijaa)

”Terveelle lukijalle Memento mori palvelee ehkä samaa tarkoitusta kuin kauhun lajityyppi, mahdollisuutta kokea kuoleman tukistus turvallisesti – ja valmistautua siihen.” (Harri Römpötti) ”Sarjakuva on visuaalisesti todella upea, mutta sen vahvuus on ennen kaikkea siinä, kuinka tekijä kertoo omakohtaisista kokemuksista niin, että myös ulkopuolinen pystyy tuntemaan asian omakseen.” (Matti Karjalainen) ”Kuin kaikkein kaunein itkuvirsi, purkaa itkijän oman olon ja muistuttaa yhteisestä surusta.” (Ville Hänninen) ”Takalo korjaa taas potin.” (Reetta Laitinen)

VIIVI RINTANEN: Sarjakuvaterapiaa ja muita kertomuksia hulluudesta (Suuri Kurpitsa) 25

”Voimakas värimaailma tukee rankkojen aiheiden kuvauksia. Teos on ennen kaikkea vertaistukea ja tärkeä osa suomalaista omaelämäkerrallista sarjakuvakenttää.” (Katja Kontturi)

PAULI KALLIO & 22 PIIRTÄJÄÄ: Ammatti: käsikirjoittaja (Suuri Kurpitsa) 23

”Pauli Kallion uraa syväluotaava järeä paketti on samalla tärkeä katsaus suomalaiseen sarjakuvahistoriaan 80-luvulta nykypäivään.” (Reetta Laitinen)

PAULI KALLIO & 11 PIIRTÄJÄÄ: Mutta suurin on rakkaus (Suuri Kurpitsa) 33 (2)

”Totutun vahvaa Kalliota. Yllätyksetöntäkin kenties, mutta hittoako sitä suotta yllättämään, jos on löytänyt oman tyylinsä ja hallitsee sen suvereenisti.” (Juha Mäkinen) ”Kuvittelin, että rakkaus on niin puhki kulunut aihe, ettei siitä saa enää kiehtovaa tai yllättävää teosta aikaiseksi, mutta Kallio osoittaa, että osaavissa käsissä kaikki on mahdollista. (Tero Mielonen)

AINO HAVUKAINEN & SAMI TOIVONEN: Tatu ja Patu – Kovaa menoa kiskoilla (Otava) 31 ”Havukainen ja Toivonen nostavat lastensarjakuvan rimaa. Iskee sekä lapsiin että aikuisiin. (Reetta Laitinen) ”Jos yksi lastenkirja myy enemmän kuin muut 20 eniten myytyä sarjakuvaa, ei se ihan huono voi olla.” (Tero Mielonen)

Pauli Kallio (toim.): Mutta suurin on rakkaus. Kuva: Juliana Hyrri.

6 7 8 9 10 11 12

TIMO MÄKELÄ: Korpit ja muita kertomuksia (Arktinen Banaani / Täysi Käsi) 14

”Nerokas albumi, joka muistuttaa, että sarjakuvia voi tehdä myös muista aiheista kuin omasta elämästä ja muulla tyylillä kuin hätäisesti söhertäen.” (Pasi Heikura) MATTI NIEMINEN & ANSSI RAUHALA: Väinö 1 – Suomen kuningas (Täysi Käsi) 12 (1)

”Poliittisen suhmuroinnin sävyttämä tarina etenee kuin paraskin jännitysnäytelmä.” (Toni Jerrman) TUOMAS MYLLYLÄ: Jumalsurma (Zum Teufel) 12

”Hurmetta, pääkalloja ja suolenpätkiä, teos oman alueensa huippua.” (Kyösti Koskela) EDITH HAMMAR: Homo Line (Förlaget) 10

”Rajanylityksiä metaforisesti ja konkreettisesti. Kokonaisuus ei ihan kanna, mutta muutamissa yksittäisissä kuvissa on unohtumattomia näkyjä.” (Ville Hänninen) KALLIO & NUUTINEN: Kramppeja & nyrjähdyksiä – Antisankaritarinoita aikuisille (Suuri Kurpitsa) 9

”Elämän sateenkaari alkaa vuokrayksiöstä ja päättyy kesämökkiin.” (Vesa Kataisto) SAMI MAKKONEN: Kalevala – Sampo 8 (1)

(Like)

”Makkonen esittelee kansalliseepoksemme uusille sukupolville koko komeudessaan.” (Jokke Saharinen) TUISKU HILTUNEN: Kuutamo ja muita kertomuksia (Suuri Kurpitsa) 7

”Herkkä ja hurmaava esikoistyö.” (Sippo Mentunen)

käännökset CYRIL PEDROSA: Portugali (WSOY) 63 pistettä (seitsemän ykkössijaa)

”Portugalin lukeminen muistuttaa kokemuksellisesti kävelyä ruskan ollessa kauneimmillaan: niin kaunista, että tekee kipeää.” (Juha Mäkinen) ”Portugali tuo hetkittäin mieleen ranskalaisen elokuvakerhoelokuvan, jossa tyylikäs visuaalisuus kohtaa kulttuurisen puheliaisuuden ja ihmisten väliset suhteet rakentuvat ja kehittyvät dialogissa.” (Ville Hänninen) ”Omalaatuiset värit syventävät kuvia. Piirtämisen ilo näkyy. Useimmille riittäisi ruutu tai pari Simonin uimista, mutta Pedrosa käyttää siihen melkein sivun.” (Harri Römpötti) ”Ihmisläheinen kuvaus juurettomuuden tunteesta, elämän pienistä iloista ja ihmisen ikävästä toisen sekä oman sisimpänsä luo.” (Toni Jerrman)

STAN SAKAI: Usagi Yojimbo 1, Samurai (Zum Teufel) 42 (5)

”Kaikkien sarjakuvaharrastajien rivit läpäisevä sarja. Huomattavasti enemmän kuin osiensa summa.” (Sippo Mentunen) ”Kokonaisuuden sisällä lyhyet tarinat toimivat pieninä moraliteetteina. Sakai esittelee niissä mielenkiintoisia henkilöitä ja kohtaloita. Monista vakinaisista sivuhahmoista kasvaa ristiriitaisia persoonia, melkein kiinnostavampia kuin Usagi itse.” (Harri Römpötti)

ALTAN: Ada Macaossa (Asema / Zum Teufel / Täysi Käsi) 31 (3)

”Ada Macaossa tuo mieleen klassikoiden suomeksi julkaisemisen tärkeyden. Ne asettavat myös kotimaisen tuotannon sarjakuvan yleisiin raameihin.” (Reijo Valta) ”Altanin ihmiset ovat rumia, ilkeitä ja likaisia. Rumuus on tosin henkistä laatua, kaikkein moraalittomimmat ovat usein koreita ilmestyksiä.” (Ville Hänninen)

MOA ROMANOVA: Paniikkiprinsessa (Sammakko) 30 (3)

”Romanova vääristää hillitysti maailmansa muotoja ja leikittelee väreillä. Lopputulos on absurdi, hauska ja koskettava.” (Ville Hänninen)

”Helposti lähestyttävän pinnan alla kuplii tunteita ja dilemmoja, jotka lienevät tuttuja kaikille nuorille aikuisille.” (Toni Jerrman) STAN LEE, MOEBIUS, KEITH POLLARD & J. M. STRACZYNSKI: Silver Surfer – Sielunmessu (Egmont) 9

”Kosmista yksinäisyyttä, maailman kokoisia uhkakuvia ja pohdintoja älyllisten olentojen suvaitsemattomuudesta.” (Jokke Saharinen) CHARLES M. SCHULTZ: Tenavat – Parhaat sarjat 1970–1979 (Like) 7

”1970-luvun Tenavat on edelleen varsin hauska ja sarjakuvakerronnassa korostuvat myös pitemmät tarinankaaret.” (Matti Karjalainen) PEYO: Smurffit 7

(Otava)

”Muhkea otos perhesarjakuvien parhaimmistoa.” (Jokke Saharinen) JUAN DIAZ CANALES & RUBÉN PALLEJERO: Corto Maltese – Tarowean (Jalava) 22 (1)

”Uudet tekijät alkavat löytää oman äänensä ja nousta esiin suuresta varjosta.” (Vesa Kataisto)

6 7

7 7 10 10 10 10

RAINBOW ROWELL & FAITH ERIN HICKS: Viimeinen ilta – Pumpkinheads (Karisto) 9

JASON LUTES: Berliini 3 – Kuohuva kaupunki (Like) 14 (1)

Amerikkalaisen Lutesin Berliini tuntuu siltä, että se olisi voinut syntyä Berliinissä 1930-luvulla, vaikka silloin ei tehty tällaisia sarjakuvia.” (Harri Römpötti) JEAN-MICHEL CHARLIER & VICTOR HUBINON: Punaparta 3 – Aavelaiva (Egmont) 9

”Sarjakuva on ihastuttavan perinnetietoinen merirosvoseikkailu, jossa etsitään kapteeni Morganin aarretta pääkallon muotoiselta saarelta.” (Matti Karjalainen)

HARARI, VENDERMEULEN & CASANAVE: Sapiens – Ihmiskunnan synty (Bazar) 7

”Sivistävä ja kaunis sarjakuva” (Nike Sarapohja) BREEN & JORDAHL: Naiset – 150 vuotta vapauden, sisaruuden ja tasa-arvon puolesta (Sitruuna) 7

”Selkeällä ja keveällä tyylillä kerrottu naisten oikeuksien historian tietopaketti, jonka faktat saavat usein näkemään punaista, mutta myös kannustavat jatkamaan. Väkevää todistusta perusoikeuksista ja niiden puutteesta. ” (Aino Sutinen)

Viisi parasta ruotsalaista sarjakuvaa 2020 TEKSTI Fredrik Strömberg

KÄÄNNÖS Vesa Kataisto

eri maailman välillä on teema, joka nivoo kokonaisuuden yhteen. Alman tarina kuvitetaan mustavalkoisena ja Johannan seepialla, joten lukija ei eksy aikakausien vaihdellessa. Vakuuttava, yli 300-sivuinen debyyttiteos.

Gunnar Lundkvist: Klass Katt får ett uppdrag

Anneli Furmark: Gå med mig till hörnet

ANNELI FURMARK: Gå med mig till hörnet Anneli Furmarkin uusi sarjakuvateos on aina juhlahetki ruotsalaisessa sarjakuvakulttuurissa. Gå med mig till hörnet (“Kulje kanssani nurkkaan”) on kypsällä, hyvin harkitulla sävyllä laadittu kertomus ihmisistä, joiden kohtalot koskettavat lukijaa tavalla, joka on tai on ollut epätavallista sarjakuvissa. Teoksen vuoropuhelut tuntuvat todellisilta ja hahmot kasvavat ulos ruutujen kapeista raameista. ALMA THÖRN: Alltid hejdå Alma Thörn on selvästi saanut vaikutteita Furmarkin sarjoista niin visuaalisesti kuin kerronnan puolelta, seisoen kuitenkin omilla jaloillaan. Alltid hejdå (“Aina hyvästit”) kerrotaan kahdella aikatasolla, osin 00-luvulla, kun Thörnin vanhemmat erosivat, osin 1970-luvulla, jolloin Alman äiti Johanna koki saman. Tarinan kuljetus kaksien vanhempien ja kahden

GUNNAR LUNDKVIST: Klass Katt får ett uppdrag Gunnar Lundkvist on sarjakuvaveteraani, joka on tehnyt sarjakuvia angstisesta Klass Kattista aina 1970-luvulta lähtien. Löytyykö hahmosta enää uutta kerrottavaa? Todellakin! Klass Katt får ett uppdrag (“Klass Katt saa tehtävän”) on ensimmäinen kerta, kun Lundkvist on tehnyt hahmostaan koko albumin mittaisen tarinan. Teos on uljas yhdistelmä dekkaripastissia, huonoja sanaleikkejä, lakonisia repliikkejä ja kaikenkattavaa pimeyttä. Klass Katt on kuin visuaalista runoutta. OLIVIA SKOGLUND: Nästan i mål: En komisk transition Tämä on listan toinen debyyttiteos ja toinen omaelämäkerrallinen tarina, mutta täysin erilaisesta näkökulmasta. Olivia Skoglund on transnainen, jota kyseenalaistetaan jatkuvasti ja joka itsekin miettii omaa paikkaansa. Ennen muuta hän joutuu puolustautumaan paitsi läheistensä, myös psykologien sekä provosoituneiden heteromiesten edessä. Nästan i mål (“Melkein maalissa – Koominen tran-

Alma Thörn: Alltid hejdå

Olivia Skoglund: Nästan i mål: En komisk transition

sitio”) ei ole ahdistunutta itsetilitystä, vaan kokoelma uskomattoman hauskasti kääntyileviä tarinoita maailmasta, jota moni ei tunne juuri lainkaan. ÅSA EKSTRÖM: Mitt liv i Japan – En svensk mangatecknares bekännelser Rakennettuaan menestyksekkään uran Ruotsissa aasialaistyylisenä kuvittajana ja sarjakuvantekijänä Åsa Ekström päätti rikkoa rajoja lähtemällä Japaniin, sulautua sulkeutuneeseen kulttuuriin ja menestyä. Hänen opiskeluajastaan kertovasta nettipäiväkirjasta, kuvauksesta kaikista ulkomaalaisen gajinin kohtaamista ongelmista, tuli erittäin suosittu. Se johti sopimukseen suuren mangakustantajan kanssa. Mitt liv i Japan (“Elämäni Japanissa – Ruotsalaisen

Åsa Ekström: Mitt liv i Japan – En svensk mangatecknares bekännelser

mangataiteilijan tunnustukset”) on odotettu julkaisu. Kirja kertoo kiusallisista sosiaalisista virheistä ja kulttuurierojen pohdinnasta. ”Tunnustukset” valaisevat, kuinka ruotsalainen vierailija reagoi japanilaiseen kulttuuriin.

Viisi parasta norjalaista sarjakuvaa 2020 TEKSTI Empirixin toimitus

KÄÄNNÖS Vesa Kataisto

taa maksamalla 100 kruunua jokaista laihdutettua kiloa kohti. Se ei osoittaudu hyväksi ratkaisuksi. Jenny Jordahl käyttää yksinkertaisia keinoja esittäessään, miten Jannen syömishäiriö alkaa, siirtyy hänen ulkopuolelleen ja muuttuu joksikin isoksi ja rumaksi – varjoksi, joka seuraa häntä.

Jenny Jordahl: Hva skedde egentlig med deg?

JENNY JORDAHL: Hva skedde egentlig med deg? (Cappelen Damn)

Hva skedde egentlig med deg? (“Mitä sinulle oikein tapahtui?”) on tuskallista luettavaa. Kuudesluokkalainen Janne on tyttö, joka poikkeaa selvästi omista perheenjäsenistään ja luokkakavereistaan. Muut ovat hoikkia, hän on iso. Vanhemmat yrittävät aut-

NORA DÅSNES: Ti kniver i hjertet (Aschehoug)

Ti kniver i hjertet (“Kymmenen veistä sydämessä”) on puolestaan miellyttävä lukukokemus. Nora Dåsnes kertoo 12-vuotiaasta Tuva-tytöstä, joka aloittaa seitsemännen luokan. Hän on lapsuuden ja nuoruuden välitilassa. Tuva ei oikein tiedä mitä haluaa, eivätkä asiat helpotu, kun hän rakastuu... Mariamiin. Tarina kerrotaan päiväkirjan, tekstiviestien ja perinteisten sarjakuvasivujen kautta. On mahdotonta olla tempautumatta mukaan erilaisiin draamoihin, joita seuraa. Dåsnesin visuaalinen tyyli saa lukijan uppoamaan tarinaan samaan tapaan kuin Tuvan ihastus Mariamiin syvenee.

ANDERS KVAMMEN: Jobb (No Comprendo)

Nora Dåsnes: Ti kniver i hjertet

Muistele kaikkia kamalia työpaikkoja, joissa olet ollut. Anders Kvammenilla on ollut niitä useita, toinen toistaan pahempia. Jobb (“Työ”) on 308-sivuinen tiiliskivi, joka näyttää ammattien alimmat portaat: IT-tuki, mainosmyyjä, kaupan kassa, varastotyöläinen, hautausmaan yleismies. Kvammen kuvittaa melkein jokaisen tekemänsä työn masentavana ketjuna. Mistään ei pääse ylöspäin. Samalla hänellä on ongelmia hankalien tiimien, turhien koulutusten ja rakkaussuhteiden kanssa, ne ovat yhtä toivottomia kuin työpaikatkin. Kirjan tyyli on tumma ja mustavalkoinen. Ruutujen jokainen kohta on täytetty viivoilla, varjoilla ja varjostuksilla. Piirrokset ovat samalla puolirealistisia ja mustanpuhuvan persoonallisia. Kvammenille taiteesta tuli pelastus. Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita.

Kristian Krohg-Sørensenin esikoisteos oli ensimmäinen osa sekarikollinen Johannes ”Gulosten” Andersenin tarinaa. Se oli vahva debyytti, mutta toisessa kirjassa kaikki etenee paremmin, tarinan kerronnasta ja ympäristön kuvaamisesta karikatyyrisiin hahmoihin kontrastien täyttämissä mustavalkoisissa piirroksissa. Gentlemansforbyteren (“Herrasmiesrikollinen”) vie lukijansa Oslosta Hampuriin kohtaamaan kaiken sorttisia huijareita, rikollisia ja salakuljettajia. Gulosten-sarjat ovat osin historian oppitunteja, osin rikostarinoita, joihin tuo lisäulottuvuutta se, että ne pohjaavat todellisuuteen.

Anders Kvammen: Jobb

KARSTEIN VOLLE: Pandemiske tanker (Überpress)

Kevät 2020 oli hyvin omituinen. Täynnä tiedotusta viruksen leviämisestä, kuolemista ja kehotuksia pysytellä sisällä. Toisia ihmisiä tapasi vain tietokoneen ruudun välityksellä. Karstein Vollen Pandemiske tanker (“Pandemisia ajatuksia”) ilmestyi aluksi nettisarjakuvana. Hän improvisoi uusia episodeja joka päivä, noin kymmenen ruudun mittaisia kappaleita pandemiasta, elämästä, taiteilijuudesta. Vollen tarinat ankkuroituivat vahvasti yleiseen hämmennykseen. 38 kappaletta ovat luonnosmaisella tyylillä tehtyjä, mutta vakuuttavan täyteläisiä. Ne kertovat Vollen mielenterveydestä, vanhemmista ja edesmenneistä ystävistä. Takaumien, omien lasten kuvausten ja raskaan eron pohdinnan kautta katkelmat piirtävät mielentilakartan vuodesta 2020.

Kristian Krohg-Sørensen: Gulosten – Gentlemansforbryteren

KRISTIAN KROHG-SØRENSEN: Gulosten – Gentlemansforbryteren (No Comprendo)

1920-luvun alussa Norjassa oli voimassa kieltolaki. Se ei lopettanut kenenkään juomista, ja fiksut salakuljettajat pystyivät nopeasti keräämään omaisuuksia.

Karstein Volle: Pandemiske tanker

Viisi parasta tanskalaista sarjakuvaa 2020 TEKSTI Charlotte Johanne Fabricius, Mads Bluhm, Erik Barkman & Kristian Bang Larsen KÄÄNNÖS Ville Hänninen

Sabine Lemire & Rasmus Bregnhøi: Mira – #rejse #Paris #savn

SABINE LEMIRE & RASMUS BREGNHØI: Mira – #rejse #Paris #savn (Gyldendal)

Lars Kramhøft: Noget frygteligt er altid lige ved at ske

LARS KRAMHØFT: Noget frygteligt er altid lige ved at ske (Fahrenheit)

Lars Kramhøftin omaelämäkerrallinen Noget frygteligt er altid lige ved at ske kuvaa terävästi nuoren miehen kriisiä. Nimetön päähenkilö käy kierroksilla aikuistumisestaan: uneksii söpöstä poikakaverista, muuttaa kotoa ja opiskelee piirtämistä. Kilpailu on kuitenkin raakaa niin rakkauden kuin työn saralla. Koettelemukset käyvät tunteisiin, ja itsetunto karisee. Kramhøft tutkii hienosti yleistä mieskuvaa ja sukupuolirooleja. Hän kuvaa myrkyllistä mieheyttä sekä mielenterveyttä horjuttavia odotuksia ja paineita tavalla, joka kohottaa tarinan yksityisestä yleiselle tasolle. Noget frygteligt er altid lige ved at ske sai Ping-palkinnon vuoden 2020 parhaana tanskalaisena sarjakuvana.

Sabine Lemiren ja Rasmus Bregnhøin hieno lastensarjakuvan kokonaisuus Mira-tytöstä on jo voittanut Ping-palkinnon sarjan ensimmäisestä ja kolmannesta osasta. Meistä sarja saavuttaa kuitenkin huippunsa sen neljännessä osassa. Lemire ja Bregnhøi saavat vangittua tarinaan suuria siinä missä pieniäkin tunteita. Tarina tuntuu hyvin kotoisalta, mutta myös kiskaisee sukat jalasta. Bregnhøin kekseliäät ja viehättävät piirrokset ovat yksi tärkeimmistä syistä sarjan suosioon. Lisäksi sarja tarkkailee maailmaa lukijoidensa silmien tasalta.

KAROLINE STJERNFELT: I morgen bliver bedre 2: Dronningen (Cobolt)

Odotukset Karoline Stjernfeltin kunnianhimoisen trilogian toista osaa kohtaan olivat järkälemäiset. Kun henkilääkäri Johann Struenseeta, Tanskan kuningas Kristian VII:ttä ja kuningatar Karoliina Matildaa käsittelevä albumi lopulta ilmestyi, selvisi, ettemme vartoneet turhaan. Tarina olisi voinut olla vain välisoitto tarinassa maan sijaishallitsijaksi nousseen Struenseen noususta ja tuhosta, mutta se vetoaa vahvalla kuvauksella vallasta ja rakkaudesta.

Karoline Stjernfelt: I morgen bliver bedre 2: Dronningen

Kaikki on suurempaa ja kiehtovampaa kuin edellisessä osassa. Stjernfelt panostaa väreihin ja yksityiskohtiin, mutta hallitsee nimenomaan sarjakuvakerronnan. Pitkät keskustelut eivät uuvuta, kiitos ajoituksenhallinnan ja tarkkojen ilmeiden. Historiallisista henkilöistä tulee todellisia ihmisiä ja heidän tarinoistaan tärkeitä, koska Stjernfelt pääsee tuntoihin ja psyykeen asti.

Halfdan Pisket: Døden

HALFDAN PISKET: Døden (Fahrenheit) Patrick Steptoe: Repulsive Attraction

PATRICK STEPTOE: Repulsive Attraction (Baggaardsbaroner)

Patrick Steptoen lyhyet tarinat kuvaavat nykymaailman piruja kapitalismista kulutusjuhlaan. Pienen ihmisen vaikutusmahdollisuudet ovat vähäiset, kun vallasväki hallitsee kaikkea. Ja pian ahneus tuhoaa planeettammekin. Viesti ei ole hienovarainen, vaan Steptoe vasaroi teesinsä neonvärisillä ja huomattavan kookkailla nauloilla. Mutta juuri kun rytmi uhkaa tuntua monotoniselta, Steptoe laventaa näkökulmiaan. Lisäksi Repulsive Attraction on silmiä hivelevän kaunis kirja, ja se sai Ping-palkinnon vuoden esikoisteoksena.

Itsenäinen jatko-osa kriitikoiden kiittämään Danskertrilogiaan Halfdan Pisketin isästä liikkuu askeleen poispäin suoranaisen elämäkerrallisesta lähestymisestä. Teemat ovat kuitenkin aika samoja kuin trilogiassakin. Tarina kertoo Yusufista ja Rafilista, jotka ovat olleet ystäviä lapsuudesta lähtien. Rafil on kuolemansairas, kun taas Yusuf kamppailee äitinsä traumaattisen sairauden ja kuoleman jälkilöylyissä. Yusuf on menettänyt uskon elämään ja ihmisiin, hänen ajatuksensa kiertävät vain kuoleman ja kadotuksen ympärillä. Døden on tarina Yusufin luhistumisesta, jota Pisket kuvaa voimakkaan hallitsevalla mustalla ja linoleikkausta muistuttavin viivoin. Tarina ei ole kohottava, mutta painajaisen seasta pilkottaa kauneutta ja empatiaa.

Vieraskynä

Dialogista sarjakuvassa ja proosassa

TEKSTI Jussi Seppänen

petan ammatikseni sekä proosaa että sarjakuvakäsikirjoittamista. Opiskelijoille harjoituksia keksiessä ja niitä sitten tarkastellessa tulee väkisinkin mietittyä eroja syntyneiden proosa- ja sarjakuvadialogien välillä. Kokemus on osoittanut, että proosaa kirjoitettaessa syntyy yleensä rakenteeltaan parempia kokonaisia dialogeja, kun taas sarjis mahdollistaa tekijöilleen täysin ylivoimaiset yksittäiset repliikit. Noin yleensä. Poikkeuksia on tietysti lukuisia. Olen miettinyt syitä tälle toistuvalle havainnolle. Tarkoitan sarjakuvakäsikirjoittamisella nyt löysärajaista prosessia, joka alkaa ideoinnista ja päättyy ensin kuvakäsikirjoitukseen ja myöhemmin vielä piirretyn sarjakuvan puhekuplien hinkkaamiseen. En siis vaikkapa elokuvakäsikirjoituksen kaltaisen tekstiversion tuottamista. Samoin proosasta kirjoittaessani tarkoitan koko kirjoitusprosessia. Tyylejä ja tapoja on jokaisella omansa. Yhteistä sarjiksen ja proosan (ja lähes kaikelle muullekin) dialogille on se, että niissä ei lähtökohtaisesti pyritä todellisuuden kopioimiseen. Oikeasti ihminen puhuu lähinnä mitä sattuu. Taukoilee, änkyttää, toistelee, ynisee ja nyökkää välillä, että just niin. Sitä sekavuutta on varsin aiheetonta yrittää tarinaan suoraan imitoida. Tosin sitäkin voi onnistuneesti tehdä. Sarjiksissa ynähtelevää ja polveilevaa

KUVITUS Heidi Lintula

dialogia ovat taitavasti toteuttaneet ainakin Ruppert & Mulot Uhkapeliä-albumissaan (Viljami Jauhiaisen hienosti suomentamana). Realismin kannalta päätavoitteena on yleensä tavoittaa keskustelun fiilis: mitkä ovat puhujien keskinäiset välit, temperamenttierot ja keskustelun tavoitteet. Draaman näkökulmasta oleellista olisi hyvä olla jonkinlainen rakenne eli alkutilanne, käänne ja lopputulema. Tämä siksi, että dialogilla olisi juonen kannalta jokin merkitys. Asiat johtavat johonkin, lopussa jokin on toisin kuin alussa.

•

Lajien erot Jos ajatellaan kerronnan keinoja, niin molemmilla tarinankerrontalajilla on dialogissa omat erikoisvahvuusalueensa. Proosassa on esimerkiksi luonnollista siirtyä dialogissa ajoittain epäsuoraan kerrontaan ja näin rytmittää pidempikin dialogi dynaamiseksi ja viihdyttäväksi. Pitkiä luentoja ei tarvitse toistaa, vaan niiden sisältö on mahdollista referoida lukijalle. Sarjakuvassakin asia on toki täysin mahdollista toteuttaa, mutta se ei ole samaan tapaan selvä ja jatkuvasti käytössä oleva vaihtoehto kuin proosassa. Sarjakuvan dialogien yksi herkullisuus liittyy koko lajin luontaiseen karikatyyrimäisyyteen. En tarkoita tällä tietenkään vitsikkyyttä, vaan asioiden

korostamista. Henkilöiden ja tapahtumien ominaisuuksia liioitellaan käytännön syistä. Tunteita ja vaikkapa henkilöiden välistä hierarkiaa on korostettava, koska lukijan pitää ymmärtää ne välittömästi ja käytössä on rajattu määrä tilaa. Tämä taas vaikuttaa kiinnostavalla tavalla lukijaan: hyväksyessään liioitellut eleet, hän samalla tulee hyväksyneeksi myös liioitellut repliikit. Puhekuplissa on näin oikeus ja velvollisuus revitellä. Otan esimerkiksi proosan ja sarjakuvan dialogin eroista suosikkirepliikkini ”AAARGH!!!” Kyseessä on universumin paras repliikki esim. vuorenjyrkänteeltä yllättäen putoavalle henkilölle. Sarjiksessa sen kanssa on vaikea mokata. Sana on samaan aikaan napakka ja elastinen. Kirjaimia ja huutomerkkejä voi lisätä käytännössä rajattomasti ilman, että sanoma kärsii. Kaikki fontit ja värit onnistuvat. Repliikissä on myös sisäinen rakenne, draamallinen taitekohta, jossa viimeinen h-kirjain muuttaa huudon äänekkääksi kuiskaukseksi ja mahdolliseksi kuolonkorinaksi. Proosaan kirjoitettuna AAARGH!!! ei yllä parhaimpaansa. Lajissa on perusasetuksena kielioppisäännöt, joista poikkeaminen on sallittua, mutta vaatii yleensä jonkin perusteen. Lukija joutuu siis ensin keskittymään sivuseikkoihin, kuten A-kirjainten määrään. Repliikin teho heikkenee, kun siitä etsitään ensin järkeä ja vasta sitten tunnetta. Tiivistettynä: sarjakuvassa AAARGH!!! kertoo kaiken, proosassa ei oikeastaan mitään. Sarjakuva on siis proosaa parempi alusta yksittäisille repliikeille. Ja tätä tietysti älykkäät opiskelijat ovat oppineet hyödyntämään.

•

Työtapa Toinen havaitsemani ero liittyy itse tekemisen prosessiin, kirjoittamisen tapaan. Työvaiheet poikkeavat proosassa ja sarjakuvassa toisistaan niin, että niissä väistämättä painotetaan dialogin eri ominaisuuksia. Kysymys ei ole työmäärästä. Lajista riippumatta toiset taiteilijat rustaavat nopeasti ja toiset taas hinkkaavat loputtomasti. Sarjakuvaa tehtäessä on koko ajan mietittävä käytössä olevaa tilaa. Käsikirjoittaminen on usein käytännössä kuvakäsikirjoituksen tekemistä. Repliikkien määrä ja järjestys (tai ainakin niiden vaatima paikka sekä ruudussa että sivussa) lukkiutuu usein varsin aikaisessa vaiheessa. Tämä työtapa on monille varsinkin kuvallisesti kokonaisuuksia hahmottaville tekijöille järkevää. Sarjakuvadialogin kirjoittaminen tuntuu usein etenevän niin, että ensin suunnitellaan alustavasti kuvat ja repliikit, sitten piirretään sivu. Kun tekstiä lopussa taas parannellaan, tapahtuu se yksittäisten puhekuplien sisältöä sorvaamalla. Siksi niistä tulee usein hyviä. Proosassa taas ei ole muuta kuin teksti. Repliikkien hiomisen lisäksi myös koko kohtauksen energiasuuntia ja dynamiikkaa voi pyöritellä viimeiseen saakka. Tämä tietysti näkyy lopputuloksessa. Tekstin osalta liikkuvia osia on käytössä sarjakuvaa pidempään. Myös esimerkiksi kohtauksen pituutta voi vähällä vaivalla muokata ilman että koko projekti pitäisi aloittaa alusta. Dialogin lopullinen rakenne on proosassa usein viimeinen asia, johon muutoksia tehdään. Tällöin koko dialogin voima on muualla kuin yksittäisessä repliikissä.

•

Lopuksi Mitä järkeä sitten on melko sattumanvaraisesti vertailla sarjakuvan ja proosan dialogeja? Sarjakuvan kerronnasta puhuminen huomioimatta vaikkapa ruutujakojen, kuvakulmien tai katseenkuljetuksen roolia on helppo nähdä humpuukina. Samoin proosan dialogin käsittely jotenkin erillisenä osana sen muusta kerronnasta on vääristelevää. Minulla on tähän vain yksi vastaus: Kirjoittamisen ajattelu auttaa minua kirjoittamaan paremmin. Ja myös opettamaan kirjoittamista paremmin. Tarkoituksena ei tietenkään ole vahvistaa eroja tai hierarkioita eri taiteenlajien välillä, vaan pikemminkin etsiä ja kokeilla keinoja tuottaa mahdollisim-

man hyvää taidetta. On ollut erittäin hyödyllistä teettää proosaopiskelijoille dialogiesimerkkejä sarjakuvasta ja päinvastoin. Tekotapojen käytännönläheinen kokeilu on inspiroinut paitsi villiin testailuun myös omien vahvuuksien parempaan ymmärtämiseen. Toivottava ja usein toistuva lopputulos on se, että opiskelijat löytävät dialogista asioita, joita opettaja ei itse ole tullut edes ajatelleeksi.

•

Kirjoittaja on kirjailija ja sarjakuvakäsikirjoittamisen opettaja.

ArviotX

TOIMITTANUT Aino Sutinen

ANSSI VIERUAHO

ANSSI VIERUAHO JA KAROLIINA KORHONEN (TOIM.): Katkenneita lankoja – Tarinoita loppuunpalamisesta • Atena

”Sarjakuvataiteilijat uupuvat toistenkin puolesta” PII ANTTONEN

Vaikka tätä antologiaa onkin lähdetty toteuttamaan jo ennen poikkeusaikoja, on kirja ajankohtaisempi kuin koskaan. Pandemia-aika on vain syventänyt kahtiajakoamme ylityöllistettyihin ja työttömiin, eikä kummankaan osa yhteiskunnassa ole kiitollinen. Katkenneiden lankojen loppuunpalamistarinat toki edeltävät poikkeustilaamme, mutta ne resonoivat nykyhetkessä. Sen lisäksi kirja kuvaa hyvin milleniaalien sukupolvikokemusta. Epävarmat työnäkymät saavat hyviinkin töihin päätyneet jatkuvasti pelkäämään tulevaisuutensa puolesta ja vilkuilemaan selkänsä taakse. Teoksen erilaisista lähtökohdista tulevien ihmisten tarinat kuvaavat hyvin sitä, kuinka kyseessä ei ole vain tiettyjen alojen tai tietyn työtavan ongelma. Kyseessä on perustavanlaatuinen rakennelma, jossa meidät opetetaan suhtautumaan työhön ja työntekoon epäterveellisesti.

Anssi Vieruahon ja Karoliina Korhosen toimittamassa tarinoiden ja ilmaisutyylin moninaisuus on keskeisessä roolissa. Tekijät ovat osittain tunnettuja, osittain hyvinkin underground-skeneä. Tämä toimii vahvuutena tarinoiden kuvittamisessa, vaikka siirtymät tyylien välillä ovatkin varsin repäiseviä. Suurimmaksi immersiota rikkovaksi tekijäksi nousee myös se, että vain yksi sarjakuvista kertoo suoraan, onko kyseessä sarjakuvataiteilijan itsensä vai jonkun toisen perspektiivistä tulkittu tarina. Itse olisin kaivannut tätä tietoa useammin kontekstualisoimaan perspektiivin tämän henkilökohtaisen aiheen kohdalla. Nyt lukijan täytyy yrittää päätellä vihjeistä kertojaäänen luonne, mikä ainakin itseäni hieman etäännytti itse asian koskettavuudesta. Kouriintuntuvuutta kuitenkin on. Tarinankerronta ja kuvailmaisu linkittyvät huomattavan orgaanisesti, ja henkilöhahmojen ahdistus välittyy tuntuvasti. Joskus kerronta viedään lähes täyteen abstraktioon.

•

le suuren koneiston hampaissa. Tervapuron huolettomat vesivärit ja Vieruahon mustataustaiset sivut toimivat samanhenkisinä tehokeinoina, vaikka teknisesti ovatkin eri genreä. Abstrakteinta angstia tarjoilee Mari Ahokoivu, jonka ekspressiiviset kuviot ja sykeröt välillä väreissä ja paikoitellen mustavalkoisina täyttävät sivut ja aukeamat sellaisinaan. Muutama tarinallisempi sarjakuvasivu luo hyvän kontrastin abstrahoidulle tunnekuvaukselle ja ankkuroi vähemmänkin analyyttisen lukijan välitettävään viestiin. Kokoelma on palkitseva ja kiinnostava, joskin monipuolisuudessaan paikoitellen jopa epäjohdonmukainen. Tärkeää aihetta soisi nähdä käsiteltävän laajemminkin mediassa ja taiteessa, ja kirja on ilahduttavasti kantanut kortensa kekoon. Komea kovakantinen laitos antaa kokoelmalle myös toivottua arvokkuutta. Tuotoista lahjoitetaan leijonanosa mielenterveystyöhön.

EMMI NIEMINEN

Tummia ja kirkkaita sävyjä Konventionaalisinta kerrontaa kirjassa edustaa Milla Paloniemen sarjakuva uupuvasta hevostallinpitäjästä. Tämä on myös tarinoista ainoa, joka ilmoittaa suoraan alkusivullaan alkuperäisen kertojan olevan joku muu kuin Paloniemi itse. Tussityö ja tyyli, vapaalla kädellä piirretyt ruudut ja vauhdikas kerronta ovat hyvin tuttuja kaikille, jotka ovat lukeneet Paloniemen sarjakuvablogeja joko netissä tai julkaistussa muodossa 112 osumaa -kirjassa. Avi Heikkisen kuvittama kertomus puolestaan edustaa konventionaalisempaa, kenties jopa frankofooniseen seikkailusarjakuvaan viittaavaa tyyliä. Se on onnistuneesti mukautettu ahdistavan kertomuksen tarpeisiin. Hahmojen kasvottomuus, värien ylisaturaatio ja ajoittaiset mustataustaiset sivut luovat voimakkaan visuaalisen läsnäolon tunnun. Niko-Petteri Niva värittää sarjakuvansa pirtein värein, luoden kontrastia päähenkilönsä ulkoisen ja sisäisen presentaation välille. Tämä on myös tarinan kantava teema, ja siksi kuvitus tukee hyvin tematiikkaa. Miellyttävä ulkoasu peittää taakseen vähemmän valoisan todellisuuden. Tuisku Hiltusen tarinasta en tiedä, onko kyseessä omakohtainen kertomus vai toisen kertomuksesta mukailtu sarjakuva, mutta kuvakerronta luo todella kouriintuntuvan samastuttavan olon. Viipyilevä tempo ja rajattu väripaletti luovat yhden realistisimmista ahdistuskuvauksista, joita olen lukenut. Emmi Niemisen pastellit vesivärit puolestaan kuvittavat oivasti etääntymistä arkitodellisuudesta ja sen velvollisuuksista. Dialogi nykyisen ja teini-ikäisen itsen kanssa on huomattavan toimiva kehystys omien demonien läpikäyntiin sanallisesti. Pysähtyneisyys, trauma ja kaihoisat muistot heräävät eloon oivallisesti. Sami Nyyssölän sekatekniikka puolestaan havainnollistaa stressaantuneen ihmisen kaoottista sisäistä maailmaa oivasti, mutta tekstauksen selkeyteen se vaikuttaa negatiivisesti. Osittain tämä lienee tarkoituksellista, mutta dialogin kohdalla jäljen voisi toivoa olevan selkeämpääkin. Anssi Vieruahon ja Henri Tervapuron sarjakuvat muistuttavat tyylillisesti paljonkin toisiaan. Kaoottisen vapaa tussijälki muodostaa hyvän kuvituksen nimenomaan rivityöntekijän voimattomuudel-

STAN SAKAI: Usagi Yojimbo 1 – Samurai • Suomennos Vesa Heino • Zum Teufel

Mitä samurai tekisi? HANNELE RICHERT

Stan Sakain luoma 80-luvun lopulla luoma Usagihahmo on seikkaillut jo kunnioitettavan 5000 sivun verran. Nyt suomeksi julkaistussa ensimmäisessä kokoelmassa on tanakat 375 sivua, kokonaisuuteen verrattuna kuitenkin siis vasta alkusoitto samuraipupun sinfonialle. Sarjakuvien taistelukohtaukset mielletään yleensä viihteeksi, vaikka on vahvasti makuasia, viihtyykö niiden parissa. Usagi-tarinoissa ne tuntuvat syötiltä portilla syvempään ja monitahoisempaan kertomukseen. Ensimmäisissä tarinoissa taisteluja näytetään siinä määrin runsaasti, että kulttistatukselle noussut sarja vaikuttaa mainettaan heppoisemmalta. Muutaman tarinan jälkeen (ehkä kun taisteluista innostuva on nielaissut syötin?) kerronta alkaa vetää, “ehkä tapaamme vielä” -tyyppiset cliffhangerit toimia ja henkilöt kiinnostaa, vaikka kamppailut haukotuttaisivatkin. Kokonaisuudesta näkee, ettei piirtäjä ole täysin japanilaisen kulttuurin uuttama, mutta on kuitenkin siitä erittäin hyvin perillä. 80-lukulaisen toimintasarjan pyöreälinjainen piirrosjälki tuntuu kiinnostavalta yhdistettynä historiallisesti tarkkoihin yk-

sityiskohtiin. Esipuheessa Sakai mainitsee kasvaneensa samuraiaiheisia elokuvia katsellen, japanilaisamerikkalaisen yhteisön vaikutuspiirissä Havaijilla. Japanilaisten kamppailulajien filosofia vetoaa populaarikulttuurissa vuosikymmenestä toiseen. Niitä harjoittava sankari ei vain heiluttele nyrkkejään (tai miekkojaan) pullisteluhengessä vaan pyrkii oikeamielisesti välttelemään konfliktia viimeiseen asti, jottei joutuisi käyttämään ylivoimaisia kykyjään. Tämä hengen hallinta omaksutaan tietenkin ankaran mestarin opissa jo ennen ensimmäistäkään taisteluharjoitusta. Usagi onkin taitavampi paitsi osaamattomia roistoja, myös kaikkia tapaamiaan eri tavoin kyvykkäitä liittolaisia ja vastustajia. Sivuhahmot ovat mukavan persoonallisia ja vaihtelevia hauskanilkeästä palkkamurhaajasta keskenään avioituneisiin lapsuudenystäviin. Hahmona Usagi on luonteva paradoksi. Hän on voittamaton muttei virheetön – isäntänsä menettänyt samurai eli ronin, joka kantaa syyllisyyttä riittämättömyydestään. Tarinoiden edetessä saamme tietää, että hän on tehnyt kaiken voitavansa ja parhaankin miekanheiluttajan raja tulee jossakin vastaan. Usagin toimintaympäristö, 1600-luvun Japani, on kuvattu kulttuurihistoriallisesti opettavaiseen sävyyn, kuitenkin toinen jalka myyttien, satujen ja seikkailujen todellisuudessa.

YUVAL NOAH HARARI, DANIEL CASANAVE & DAVID VANDERMEULEN: Sapiens – Ihmiskunnan synty • Suomennos Jaana Iso-Markku • Bazar Mississippin suiston rämeille…

Meksikon autiomaihin…

ja kertojien Keski-Amerikan Tarinan tarina h yry viin viidakoihin…

tyttärensä Zoe. Monien erilaisten metatarinallisten keinojen käyttämisen myötä alkuperäinen 80-sivuiREIJO VALTA nen teksti muuntuu liki 250 sivun mittaiseksi sarjaIsraelilainen historian professori Yuval Noah Harari kuvaksi. nousi maailmanmaineeseen englanniksi vuonna Yksi keskeinen Hararin ajatus ihmisen menestyk2014 julkaistulla teoksella Sapiens – Ihmisen lyhyt his- sessä on tarinoiden kertominen. Yhteiset ”suuret tatoria (suom. 2016). Teos on ollut menestys Suomes- rinat” (esim. uskonto, valtio, raha, osakeyhtiö) saivat sakin, vielä viime vuonna se oli eniten myytyjen sapiensin toimimaan heimoa laajemmin toimimaan tietokirjojen bestseller-listalla. Niinpä ranskalaisten yhdessä ja siten syrjäyttämään ja ajamaan sukuDaniel Casanaven ja David Vandermeulenin teke- puuttoon kilpailevat ihmislajit. Näiden abstraktien mä sarjakuvaversio teoksesta julkaistiin heti myös asioiden kuvallistaminen on vaatinut paljon keksesuomeksi. liäisyyttä, enkä olen ihan varma, että kaikilta osin Casanave ja Vandermeulen ovat yhdessä ja erik-222 sarjakuva olisi ”lähestyttävämpi ja viihdyttävämpi”, seen tehneet koko joukon sarjakuvaversioita ranska- kuten takakannessa luvataan. Jotkut asiat oma mielilaisista menestysteoksista. He ehdottivat Hararille kuvitus kuvittaa paremmin. sarjakuvan tekemistä, ja työ toteutettiin yhteistyössä Hararin teoksen sarjakuvaversio sai hyvälle mieHararin perustaman Sapienship-firman kanssa. lelle ja oli mukava lukukokemus. Moniin vuosiin ei Sarjakuvaversiossa käsitellään ensimmäinen alku- ole suomeksi julkaistu tällaista geneeristä ranskateoksen neljästä pääluvusta. laista sarjakuvaa, ja yksin tämä tosiasia sai tarttuHararin esittämät teoriat ovat keskusteluttaneet maan kirjaan innokkaasti. Varmasti Ranskassa on myös Suomessa, tätä kautta Harari on päässyt esi- julkaistu tuhansia sarjakuvia, jotka olisivat ennen merkiksi Ville Rannan uskontoa ja uskomista käsit- tätä ansainneet tulla suomennetuiksi, mutta olisiko televiin piirroksiin. Sarjakuvaversion kehyskerto- niille ollut ostajia? Toivottavasti Sapiensin sarjakumuksen päähenkilöitä ovat Harari ja hänen veljen- vaversion tulevatkin jatko-osat saadaan suomeksi. ö

TIMO RONKAINEN: Kioskikirjojen kuningas – Aku Ankan taskukirja 50 vuotta • Zum Teufel

Italo-Ankkojen kumma maailma TUOMAS TIAINEN

Vuosi 1988, lapsuuden lämmin kesä ja nuori ja notkea mieli. Edellisenä syksynä hankittu lukutaito avaa uusia kulmia maailmaan, Aku Ankka on tilattu kotiin. Minä ja veljeni saamme sukulaisilta tuliaisiksi kaksi Aku Ankan taskukirjaa, numerot 100 (Juhlakalu Aku) ja 107 (Olympialaisten aika). Niiden myötä avautuu aivan uusi maailma, kummallinen, jännittävä ja hämmentävä. Eniten järisyttää Olympialaisten aika -taskarista yli puolet lohkaiseva ”Voimamies Hessos”, jossa Hessu joko on tai ei ole jumalisen antiikin urheilusankarin inkarnaatio. Tarinassa on vaaran tuntua, huimia käänteitä ja vaikeasti määriteltävää outoutta, jollaiseen ei turvallisessa Aku Ankka -lehdessä törmää. Olen vieraalla maaperällä. Uudessa tietoteoksessaan valtakunnanankisti Timo Ronkainen pureutuu ihastusta ja vihastusta herättäneiden Aku Ankan taskukirjojen värikkääseen historiaan. Se on paikallaan juuri nyt, kirjasarja kun täytti viime vuonna kunnioitettavat 50 vuotta. Ensimmäinen taskari, Mikki kiipelissä, ilmestyi lehtipisteisiin maaliskuussa 1970. Tämän kirjoittamisen hetkellä Aku Ankan taskukirjoja on ilmestynyt lähes viisisataa. Taskukirjojen historia on varsin mielenkiintoisen

kiharainen polku. Jo vuodesta 1932 julkaistun Topolino-lehden sarjakuvia paketoitiin pokkarimuotoon ensi kerran vuonna 1949. Pitkät, usein absurdeja ja varsin tummiakin sävyjä sisältäneet sarjat saapuivat Italiasta meille Saksan ja Tanskan kautta. Matkan varrella sarjoista siivottiin pois väkivaltaa ja pahaa elämää. Ronkainen esittää sensuurista hupaisia esimerkkejä: luodit vaihtuvat vesisuihkuksi, ydinräjähdys hyönteismyrkkypilveksi. Sadoista Aku Ankan taskukirjoihin kirjoittaneista ja piirtäneistä tekijöistä esitellään muutamia merkittävimpiä. On ilo lukea tutuista taiteilijoista, kuten Romano Scarpasta ja Giorgio Cavazzanosta, mutta vielä suurempi ilo vieraammista nimistä, kuten tuotteliaasta käsikirjoittajasta ja toimittajasta Guido Martinasta. Oma lukunsa on Giuseppe Perego, jonka piirtämien esinäytösten vankka taiteellinen ote lienee jäänyt jokaisen niitä nähneen mieleen. Historian ja tekijäesittelyiden lisäksi Ronkainen kirjoittaa erikseen reilusta kymmenkunnasta varhaisesta Aku Ankan taskukirjasta. Italialaissarjojen kummallisuuksia purkavat informatiiviset ja analyyttiset tekstit ovat tämän kirjan kovaa ydintä. Kiintoisaa on myös lukea taskarien suomennoksesta. Aiemmista Ronkaisen teoksista käyttämäni laatusanat pätevät edelleen. Asiapitoinen teksti soljuu, taskarien sivuilta ja muista lähteistä napsittu kuvamateriaali tukee ja taustoittaa. Nappiosuma jälleen kerran!

LEE FALK : Mustanaamio – legenda • Suomennos Sirpa Alkunen • Egmont

Viidakon valistunut demokraatti VILLE HÄNNINEN

Mustanaamiota on julkaistu vuodesta 1940, minkä kunniaksi viime vuonna ilmestyi juhlajulkaisu Mustanaamio – legenda. Ensimmäisenä sarja ilmestyi Karjalaisessa. Lehti yritti lopettaa sen julkaisemisen 2010-luvun alussa, mutta lukijat älähtivät. Siihen oli totuttu. Mustanaamio oli alun perin länsimaisen kolonialismin sivutuote. Kuten Tintti opetti kongolaisille länsimaista sivistystä, ”isänmaatanne Belgiaa”, ja Tarzan-kirjat ja -elokuvat pitivät jopa apinoiden kasvattamaa valkonaamaa (lordin poikaa, sentään) luonnostaan älykkäämpänä kuin viidakon jaloja villejä, Mustanaamio tietysti hallitsi viidakkoaan suvereenisti. Tästä näkökulmasta Lee Falkin vuonna 1936 luoma, alun perin Ray Mooren piirtämä sarjakuva oli aluksi asenteiltaan vähintäänkin hupsu. Miltei yliluonnollisen vahva ja kaikkivoipainen sankari asui viidakossa, uskollisina apureinaan kääpiöheimolaiset. He olivat vuosisatoja palvelleet Mustanaamiota, ja miksipä ei, sillä näin oli ollut ja oleva. Useat Afrikan maat itsenäistyivät toisen maailmansodan jälkeen. Samalla yleinen länsimainen ajattelukin oli pakotettu muuttumaan. Ei ollut jaloja villejä tai brutaaleja petoja, vain poliittisesta ja taloudellisesta vallasta kamppailevia yksilöitä ja ryhmiä kuten kaikkialla.

Muutos näkyi Mustanaamiossa kohtalaisen varhaisessa vaiheessa. Falk ei enää kehdannut kirjoittaa yhtä puhdasveristä siirtomaaviihdettä vaan muutti hiljalleen sarjan luonnetta. Trikoopellestä tuli aiempaa valistuneempi nyrkinkäyttäjä ja Bengalista hahmottoman Ison-Britannian siirtomaan sijaan itsenäinen ja demokratiaa kohti pyrkivä valtio. Samalla Diana Palmerista tuli pelastettavan tyttöystävän sijaan itsenäinen nainen. Alun perin Diana oli – ajan hengessä – YK:n palveluksessa sairaanhoitajana, mutta siirtyi myöhemmin humanitäärisiin tehtäviin. Mustanaamio – legenda heijastaa samaa kehitystä. Ray Mooren hulvattomuuksiin asti ei valitettavasti mennä, mutta kustannustoimittaja Andreas Eriksson on valinnut mukaan kaksi Wilson McCoyn ja kaksi Sy Barryn piirtämää tarinaa. Lisäksi Jacob Habinc ja Janusz Ordon ovat tehneet kokoelmaa varten viisisivuisen täytetarinan nykyisen Mustanaamion pojasta Kitistä. McCoyn ja Barryn tarinat ovat Mustanaamiota lähes parhaasta päästä. McCoyn piirtämissä tarinoissa vuosilta 1951–52 pelataan taikauskon ja neuvokkaan rationaalisuuden vastakkainasettelulla. Niinpä Mustanaamio suorittaa ”Köysikansassa” heraklisia urotöitä pikemminkin järkensä kuin voimiensa varassa. Liennytyshenkistä linjanmuutosta kuvaa pitkä ”Tyrannin tuho”, jossa kenraali Bababu kaappaa vallan Bengalin presidentiksi nousseelta Lamanda Luagalta.

SAMI NYYSSÖLÄ: Be Finnish Without Suffering • PoKuTo

Kuokka, Jussi ja kärsimysten tie TITTA LINDSTRÖM

Suomalaiset ovat, ainakin omasta mielestään, itsetietoisen synkkää ja masentunutta kansaa, mutta mistä kokemuksemme oikein johtuu? Vuonna 2019 Sami Nyyssölä julkaisi sarjakuvan Learn Finnish without studying, joka käsitteli paitsi suomen kieltä, myös suomalaista mielenlaatua ja historiaa. Jatko-osa Be Finnish Without Suffering jatkaa samassa hengessä, mutta kaivautuu syvemmälle esittämällä kysymyksen: määritteleekö kärsimys todellakin suomalaisuuden? Nyyssölä lähestyy kysymystä monelta kantilta. Mistä suomalaisuus ylipäätään tulee, ja ovatko kansallinen ja kielellinen identiteetti samoja asioita? Entä millä tavalla uskonto vaikuttaa nykysuomalaisten identiteettiin? Luterilaisen työmoraalin käsite pulpahtelee esiin siellä täällä: suomalainen mies ei valita, vaan kestää sen mikä kestettävä on, ja ihmisten ylipäätään olisi syytä pärjätä ilman muiden apua. Tässäkö syy suomalaisten yksinäisyyteen, emmekö halua myöntää heikkouksiamme ja nojautua toisiin ihmisiin? Nyyssölän pohdinta ja kysymysten

herättely ovat mielenkiintoista luettavaa, vaikka se ei kenties mitään vallankumouksellista tarjoakaan. Sarjakuvassa esitellään jälleen kerran myös asiaan kuuluvaa sanastoa, mikä on sikäli perusteltua, että eri ilmaisut ja sanasto omalla tavallaan kertovat kulttuuristamme, sen arvoista ja historiasta. Ulkomaalaisille, sarjakuvan ensisijaiselle kohdeyleisölle, sanastosta on tietysti iloa ihan kielenoppimistarkoituksessa, vaikka ei sarjakuva varsinainen oppikirja olekaan. Be Finnish Without Suffering tarkastelee suomalaisen kulttuurin osasia ja historiaa pääasiassa ansiokkaasti, mutta välillä tuntuu siltä että punainen lanka hieman karkaa Nyyssölän käsistä. Käsiteltäviä asioita on paljon, eikä mihinkään osa-alueeseen syvennytä kunnolla, joten lopputulos jää varsinkin suomalaiselle lukijalle paitsi pinnalliseksi niin myös aavistuksen hengästyneeksi. Toisaalta ulkomaalaiselle tällainen kevyt “matkaopas” suomalaisuuden synkempään puoleen toimii epäilemättä hyvin, sillä heille aihe on lähtökohtaisesti tuoreempi. Tätä sarjakuvaa soisikin myytävän nimenomaan turistien suosimissa paikoissa. Lähtökohta on takuulla mielenkiintoisempi kuin tavanomaiset markkinamiesten brosyyrit.

MILLA PALONIEMI: Kiroileva siili – Pehemoonen puoli • Sammakko

“No joojoo, kyllä mää susta tykkään” REIJO VALTA

Milla Paloniemen läpimurtostrippi Kiroileva siili on viime vuodet ollut esillä lähinnä kaikenlaisissa oheistuotteissa. Sarjakuvajulkaisuja ei ole ilmestynyt läheskään samaan tahtiin kuin kymmenen vuotta sitten. Uusiakin strippejä syntyy edelleen, siitä kertovat kokoelman Pehemoonen puoli viimeiset sivut. Kiroileva siili on yksi tunnetuimmista sarjakuvahahmoista, vaikka strippeinä sitä ei sanomalehdissä joka arkipäivä tavatakaan. Edellinen Kiroileva siili 8 -kokoelma ilmestyi vuonna 2018. Viime vuonna ilmestynyt Pehemoonen puoli kokoaa päähahmon ja Tyttö-siilin keskinäistä suhdetta kuvaavia strippejä vuosilta 2004–20. Viime vuodelta sarjakuvia on vain kaksi, vuodelta 2019 kahdeksan. Hahmon suosio on kuitenkin vankkumaton. Paloniemi joutui viime kesänä suitsemaan kangasmaskien ompelemisesta innostuneita harrastajia muistuttamalla oikeuksistaan. Siili-kankaista saa tehdä maskin itselleen ja kaverilleen lahjaksi, mut-

ta myyntiin niitä ei saa laittaa. Toisaalta moni oli huolissaan Paloniemen oikeuksista K-ruokakauppojen Kiroileva hiili -kampanjan yhteydessä, mutta turhaan. Kiroilevan hiilen luoja oli Paloniemi itse. Kuten suosituissa strippisarjakuvissa yleensäkin, Kiroilevassa siilissä on muutamia perusastelmia, joita varioidaan lukuisin tavoin. Päähahmon ja Tyttö-siilin välistä suhdetta kuvaavat rakkauden tunnustaminen ja kaipaus. Tunteita osoitetaan eteläpohjalaiseen tapaan, kuohahtaen ja voimasanoilla korostaen. Muuten rakkauden osoitus ei ole vastapuolen silmissä uskottava. Kaipauksen ja ikävän toisen luo ilmaiseminen on hillitympää, mutta se saa soveliaisuuden rajoja koettelevia piirteitä. Vaikka henkilöitä on vain kaksi ja asetelmia muutamia, niin jännite yli 120-sivuisessa kokoelmassa säilyy yllättävän hyvin. Kuudentoista vuoden aikana Kiroilevan siilin ja Tyttö-siilin välinen suhde on säilynyt samanlaisena, kuohahtelevana ja intohimoisena. Tätä lukijat odottavat ja sitä he saavat. Viimeisellä sivulla Siili pyytää anteeksi kaikkea vuosien mittaan sanomaansa, ja saa anteeksi. Mutta ei ole epäilystäkään siitä, etteikö suhde jatku tulevaisuudessa samoissa merkeissä.

JESSE MATILAINEN: Avaruuspakolainen • Omakustanne

Jupiterin kuut TITTA LINDSTRÖM

Suomalaista tieteisfiktiosarjakuvaa ei turhan usein julkaista, joten silloin kun sellainen tulee vastaan, on kiinnostus taattua. Kuten nimestäkin voi päätellä, Jesse Matilaisen Avaruuspakolainen antaa synkän näkymän tulevaisuudesta. Elämä maapallolla on hiipumassa pois, ja ihmiskunnan jäänteet ovat hajaantuneet ympäri aurinkokuntaa. Erilaiset valtaryhmittymät ovat vallassa avaruudessakin, mutta Jupiterin kuut ovat sentään vielä villi ja vapaa alue. Tänne suuntaavat myös omaa salaista tehtävää suorittavat Pandia ja hänen mummonsa Miriam, kunnes hätäkutsu Iopulta sotkee kummankin suunnitelmat. Matilaisen kehittämä maailma vaikuttaa heti mielenkiintoiselta, vaikka tämän sarjakuvan puitteissa tähän suurempaan maailmaan viitataankin lähinnä sivulauseissa. Esimerkiksi tarinan kolmas henkilö Artemis on kotoisin Marsista, ja se on seikka, joka aiheuttaa Miriamissa varsin ristiriitaisia tunteita. Matilainen vain vihjaa lukijalle näiden ennakkoluulojen taustoja, ovatkohan ne kenties rasistisia vai ehkä sittenkin enemmän poliittisia? Liikaan selittämiseen ei sorruta, ja se että tarinan fokus pysyy tiukasti kolmen päähenkilön ja heidän motiiviensa ympärillä on ratkaisuna hyvä. Ehkä eräänlaisena neljäntenä henkilönä voisi pitää itse Jupiteria ja sen kui-

ta, sillä sen verran suurella rakkaudella Matilainen niitä tarinassaan kuvaa. Tähän tarkkuuteen on syynsä. Sarjakuvan tausta on Nuorten luonto -lehdessä ilmestyneissä sivun sarjakuvissa, joissa Pandia ja Miriam tutustuivat eri taivaankappaleisiin ja niihin liittyvään mytologiaan. Tietoiskumaiset elementit ovat siirtyneet myös tähän sarjakuvan juonelliseen versioon. Varsinkin Metiksen, Jupiterin lähimmän kuun mytologialla on merkitystä myös juonen kannalta. Siirtymä sivun sarjakuvista juonelliseen sarjakuvaan on onnistunut sinällään ihan mallikkaasti. Silti, en olisi pistänyt pahakseni jos noin 130-sivuinen sarjakuva olisi sittenkin hieman pidempi, sillä tietyt asiat jäävät tarinassa nyt kunnolla pohjustamatta. Pandian ja Artemiksen kohtaaminen oli itselleni ehkä suurin tällainen kohta. Heidän suhteensa alkaa hyvin nopeasti – oikeastaan jo kesken avaruushaaksirikkoa – mikä tuntuu kerronnallisesti hieman hätäiseltä. Muutama lisäsivu olisi tässä kohtaa hieman rauhoittanut kerrontaa. Kokonaisuutena Avaruuspakolainen on kuitenkin oikein mielenkiintoinen uusi tuttavuus. Jesse Matilaisen soisi ilman muuta jatkavan maailman kehittelyä, Pandian matka avaruuspakolaisena ei selkeästi ole vielä tässä. Sarjakuva on julkaistu Patreon-alustalla ja on tällä hetkellä saatavilla vain digitaalisena.

KORKEAJÄNNITYSSARJA: Rick Random 1955–1956 • Suomentanut Rauno Larsio • Egmont

Satunnainen avaruusmatkailija VESA KATAISTO

Avaruusetsivä, kosmisen sodan veteraani Rick Random yleni urallaan Planeettainvälisen rikostutkimusjärjestön johtajaksi. Hänen seikkailunsa vaihtelivat lähes perinteisistä murhatutkimuksista universaalien konfliktien selvittelyyn. Raamikas, vaalea sankari joutui toisinaan lähes sivustakatsojaksi nopeasti eskaloituvien tapahtumien keskellä. Mutta Randomillakin oli lahjansa, hän sujautteli avaruusaluksilla planeetalta toiselle ja kykeni kommunikoimaan mitä omituisimpien avaruusolentojen kanssa, kuten myös maanläheisempien maanikkojen. Jos puheet eivät riittäneet, Rick käytteli sujuvasti sädepistoolia tai nyrkkejään. Tupakkia paloi paljon ja hermoja kiristi, mutta jokaisen tarinan lopussa hymyiltiin leveästi. Rick Randomin alkuperäinen areena oli Isossa Britanniassa julkaistu Super Detective Library, josta suomennettiin Korkeajännityssarja. Hän seikkaili vuosina 1954–59 yhteensä 27 sarjan lehdessä, kunnes 1960-luvun nuoret lukijat eivät enää jaksaneet innostua Randomin runsaasti tekstiä pursuavista ja melko staattisesti kuvitetuista tarinoista. Randomin korvasivat loputtomat sotasarjat ja letkeämpi avaruusjermu Jet-Ace Logan. Kulttihahmo Rickistä

kuitenkin tuli, ja sarjan uusintajulkaisuja tutkaillaan nyt hartaudella. Suurimman osan Random-tarinoista piirsi Ron Turner (1922–98), jonka voimakas mustan ja valkoisen pinnan kontrastien käyttely kesti suhteellisen hyvin heikkolaatuisen paperin ja karkean painotekniikan. Osa hauraammista viivoista on kadonnut ajan patinan myötä, mutta Turnerin komeita kuvia on edelleen hienoa tutkiskella. Taidokkaimmillaan hän oli hahmotellessaan avaruusmaisemia, futuristisia laitteita ja upeita avaruuslaivoja. Useista käsikirjoittajista nimekkäin on Harry Harrison, joka kirjoitti neljä tarinaa sarjan loppupuolella. Alkujaan Randomin loivat käsikirjoittaja Edward Holmes ja piirtäjä Bill Lacey. Nyt ilmestynyt kokoelma sisältää viisi seikkailua, kaikki enimmäkseen Turnerin piirtämiä. Ilmeisenä visuaalisena vaikuttajana on toiminut Alex Raymondin Flash Gordon. Vaikka Randomia tehtiin 1950-luvulla, osa tarinoista on piirroksiltaan kuin 1930-luvun näkemystä tulevaisuuden maailmoista. Myös juonien asetelmat ja asenteet edustavat mennyttä aikaa. Rick Randomista nauttivat varmasti eniten retroscifin ystävät. Kirjan sarjat on digitoitu alkuperäisistä Korkeajännityssarjan lehdistä, eikä käännös- ja kirjoitusvirheitä ole paikkailtu. Tämä toki vain lisää historiallisen atomiajan seikkailujen viihdearvoa.

HERMANN: Bois-Mauryn tornit: 4 – Reinhardt • Suomennos Kirsi Kinnunen • Sininen Jänis

Reinhardt janoaa kostoa VILLE HÄNNINEN

Covid-19:n aiheuttamaa lamauttavaa tuhoa on mieluusti verrattu esimerkiksi sotavuosiin. Loputon paremman ajan odottaminen ja tanssikielto eivät ehkä ihan riitä. Eipä covidpiina kyllä nykyvarautumisella vertaudu espanjantautiinkaan, johon sairastui aikoinaan arviolta 20–50 prosenttia maapallon kaikista ihmisistä ja Suomessakin kuolleita oli noin 20 000. Tässä mielessä Bois-Mauryn tornien kohtalaisen realistinen keskiajan kuvaus edustaa lukijalle eskapismia: pakoa tänäisestä todellisuudesta. Sen sijaan että surkuttelisin etänä hankkimani kissanruoan laatua, pääsen vuosisatojen taa keskelle kulkutauteja. Bois-Mauryn torneissa riehuu rutto. Sarjan neljäs albumi (Reinhardt) käynnistyy kuolemin. Veljesten Manfredin ja Karlin isä on huonona. Paroni tahtoo tehdä Reinhardt von Kirsteinistä seuraajansa. Aymar de Bois-Maury ja Reinhardt kohtaavat perimyskiistassa. Jälkimmäinen janoaa kostoa. Maaperä on muhevaa vähemmän ritarilliselle toiminnalle, ja rutto tekee työtään nimiä tai sukujuuria kyselemättä: ”Jo kolmas maahan pantu eilisen jälkeen. Nuo onnettomat ilmeet... ihmiset pelkäävät lausua vitsauksen nimen.”

Belgialainen Hermann (s. 1938, oikealta nimeltään Hermann Huppen) on piirtäjänä jopa turhan hyvä, kaunokynä, joka piirtää räänkin nätiksi. Vuonna 2016 elämäntyöstään Angoulêmen sarjakuvafestivaalin grand prix’llä palkitun Hermannin viivan lempeys on lähellä Milo Manaran kiehuroita, vaikka tyylilaji toinen. Pikkusievyyttä leikkaa väritys, joka elää tavallista enemmän ja seuraa hienovaraisesti päähenkilöiden mielialoja ja tarinan käänteitä. Sininen Jänis on pysynyt sitkeästi aloittamiensa sarjojen, Bois-Mauryn tornien ja Maggy Garrissonin kyydissä. Perinteistä laatusarjakuvaa käännetään nykyään niin vähän, että tapa on hyvä. Vuosina 1984–2012 alun perin julkaistu Les Tours de BoisMaury sisältää yhteensä 15 osaa, joten käännettävää riittää. Hermannin toista pääsarjaa, Gregin käsikirjoittamaa Comanchea onkin ilmestynyt jo kymmenen albumin verran suomeksi. Vähän unohdetun post-apokalyptisen länkkärin Jeremiahin käännöstyö on ollut katkonaisempaa. Suuri sarjakuvakirja 3:ssa (1986) ilmestyi 1970-luvun lopun albumi Petolintujen yö, ja Like julkaisi 1990-luvulla silloin juuri Ranskassa ilmestyneet albumit Rajavyöhyke ja Palkkasoturit. Lisää odotellessa aika kuluu!

FOURNIER: Pikon ja Fantasion uudet seikkailut 16 – Tora Torapa • Suomennos Mirka Ulanto • Egmont

Kevytseikkailu paratiisisaarella VESA KATAISTO

Kun Franquin vuonna 1969 halusi keskittyä omiin hahmoihinsa, hän suositteli Spirou-lehden nimikkosarjan jatkajaksi Jean-Claude Fournieria. Tämä jatkoi varsin uskollisesti mestarin jäljillä kymmenen vuoden ajan, vaikka ei varsinkaan rupeamansa alussa ollut Franquinin tasolla. Yleisö kuitenkin piti Fournierista, koska tämä osasi tarjoilla sitä mitä lukijat halusivatkin, säilytti sarjan tyylin ja käytti muutenkin tuttuja elementtejä. Urakka loppui, kun hän riitaantui kustantaja Dupuis’n kanssa palkkioista. Sarjan keskeiset hahmot kun olivat firman omaisuutta, samaan tyyliin kuin Disneyllä. Tora Torapa ilmestyi albumina vuonna 1973, ja se oli Fournierin neljäs Piko ja Fantasio -seikkailu. Tarina alkaa perinteisesti Sieninevasta. Kreivi, Piko, Fantasio ja parannuksen tehnyt Zorbul ovat saattelemassa Fournierin omaa luomusta, japanilaista silmänkääntäjä-tiedemies Itoh Kataa kotimatkalle. Kaikki menee kuitenkin pieleen, ja lisäksi Zorbul kaapataan. Teon takana on niin ikään Fournierin keksimä rikolliskartelli Triangeli. Kohta ollaankin jo jäljitysmatkalla Polynesiaan, Tora Torapan saarelle, jossa pal-

jastuu että Triangeli on ottanut käyttöönsä yhden Zorbulin entisistä tukikohdista. Sitä eivät miehitä enää Zormiehet, vaan havajipaitaiset muskeliukot, joita johtaa outo karvanaama Papa Pop, ”Triangelin hypernumero 1”. Tällä on samankaltaisia megalomaanisia aikeita kuin Zorbulilla aikoinaan, mutta Pop vakuuttaa toimivansa ihmiskunnan hyväksi. Mitä sopii epäillä. Fournierin piirros on letkeämpää kuin hänen edellisessä albumissaan Kätketty luostari. Nyt hahmot eivät vaikuta kumi-ukoilta. Sivu- ja väritysratkaisut ovat välillä kokeilevuudessaan hyvin toimivia, jos kohta kiire paistaa välillä luonnosmaisiksi jääneistä ruuduista. Juonen kuljettamisen kanssa on enemmän ongelmia. Tarina on alkujaan tehty muutaman sivun pätkissä julkaistavaksi, eikä se täysin toimi koko albumin mitassa. Fournier rakastaa hieman liikaa omia sukkeluuksiaan, välillä juttu pätkii, ja sitten taas harpataan kepeää aasinsiltaa myöten eteenpäin. Joka tapauksessa Tora Torapa on yksi Fournierin parhaista saavutuksista, nostalgiatunteita herättävä kevytseikkailu, selvästi parempi kuin mitä häntä seuranneet Nic ja Cauvin saivat aikaan. Piko ja Fantasio nousivat uuteen kukoistukseensa vasta Tomen ja Janryn kaudella, jopa Franquinin ja Gregin tarinoiden tasolle.

SUSANNA KESÄNEN: Ja 10 muuta joita en muista • Omakustanne

Lupaava esikoisteos VILLE HÄNNINEN

Ja 10 muuta joita en muista on Susanna Kesäsen (s. 1983) esikoisteos. Tunnelmallinen kirja herättää samanlaisia ajatuksia kuin Amanda Vähämäen Pullapelto (2007) ja Hanneriina Moisseisen Glömpiin tekemät lyhyet tarinat 2000-luvun alussa: onpa persoonallinen tekijä ja voimakasta kerrontaa. Varsinkin Moisseinen tuntuu luontevalta verrokilta. Isä ja Kannas liikkuvat muistin ja muistojen hauraalla alueella, ja sotavuosien paino tuntuu Kannaksessa kauttaaltaan. Ja 10 muuta joita en muista ei ajoitu tai paikannu selkeästi, mutta sota ei ole poissa tästäkään tarinasta. Kesänen kuvaa nuorten naisten elämää kohtausten ja merkityksellisten miljöiden kautta. Kansakoulua, kotitalousopistoa, häitä, hautajaisia: vahvoja muistokertymiä ja siirtymäriittejä. ”Aika jossa elät määrittelee sen millaista elämästäsi tulee”, muistuttaa hevonen kirjan loppupuolella, eikä sitä oikeastaan tarvitsisi edes sanoa. Kirja kertoo juuri tämän. Elämällä on kaari, ja sen aikana olemme juuri niin yksilöllisiä kuin aika ja onni sattuvat sallimaan. Ilot ja surut ovat yksilöllisiä, mutta kaikille tuttuja.

Välineen ja kerronnan välillä on voimakas yhteys, kuten sarjakuvassa sietääkin olla. Kesäsen lyijykynäpiirroksissa on sekä voimaa että herkkyyttä. Hän osoittaa, ettei ole valinnut välinettään sattumanvaraisesti, vaan koska tarina edellyttää sitä tai tarinaa ei edes olisi ilman juuri sitä välinettä. Tunnelman tasolla Ja 10 muuta joita en muista tuo mieleen Dominique Goblet’n, joka siirtyy samalla lailla luontevasti kuvakulmasta toiseen, hyödyntää kuvakokoja ja keskittyy merkityksellisiin yksityiskohtiin. Goblet on myös lyijykynän mestari, jonka kerronta ei sirpaloituessaankaan hajoa. Ja 10 muuta joita en muista pudottaa välillä kyydistä, vaikka kömminkin kelkkaan takaisin mielelläni. Parhaimmillaan sarjakuva on hieno mentaliteettihistoriallinen väline. Kesäsen tyyli saa piirrokset tuntumaan aikalaisilta, ei tämänaikaisilta. Hän pysäyttää ihmiset usein valokuviin, poseeraamaan, ja niiden tietoisessa jäykkyydessä on tunnistettavaa voimaa. Tällaisia piirroksia todella olen nähnyt Kansallisarkiston päiväkirjoissa. Vaikka lyijykynällä tehtiin sarjakuvia pitkin 2010-lukua, Kesänen käyttää sitä kiinnostavasti. Aivan kuten ihmiset, myös vaatteet ovat kulmikkaita. Materiaalien raskaus näkyy, siis tuntuu. Nuoretkin kantavat elämäänsä mukanaan.

MARYAM ABUZAID-RYU, HOPEA, JULIANA HYRRI & HEIDI LINTULA: Aarre – Treasure – Sarjakuvia Oulun pohjoismaisesta sarjakuvakilpailusta 2020 • Oulun Sarjakuvaseura PERSIKKAPUU / MARYAM ABUZAID-RYU

”Kaikista tarinoista, joita kuulemme, tulee osa meitä” AINO SUTINEN

Kemin sarjakuvapäivillä vuonna 1981 aloitettu valtakunnallinen sarjakuvakilpailu laajeni vuosituhannen vaihteessa yhteispohjoismaiseksi. Sittemmin kilpailu siirtyi Kemistä yhden Helsingin-vuoden kautta Oulun sarjakuvafestivaalien järjestämäksi, ja se jatkuu edelleen Oulussa. Pohjoissuomalaisen sarjakuvan tapahtumien painopiste onkin siirtynyt vireään Ouluun. Kilpailun jatkuminen on mukava perinne, ja siihen liittyy myös pieni rahapalkinto sekä antologiajulkaisu. Teemana vuonna 2020 oli lastensarjakuva, ja kaikki sijoitukset ovat tulleet Suomeen. Heidi Lintulan voittava “Aarnin aarre” on hakenut teemoja vanhoista tonttumyyteistä. Metsän tarumaailma yhdistyy älypuhelinmaailmaan omaperäisessä tarinassa, jonka kerronta on selkeää ja hauskaa. Jos novelli olisi värillinen, sen voisi kuvitella heräävän vielä kirkkaammin eloon, harmaasävyt ovat tässä hieman monotonisia. Juliana Hyrrin “Metsänpeitossa” näkyy kuvataiteilijan tunnistettava kuvitustyyli ja lapsen kokemusmaailman äkkiväärät yllätykset. Metsä seikkailuineen ja uhkineen piirtyy esiin kauniin rouhealla

lyijykynän käytöllä, jota pastellivärit ryydittävät. Tarina vertautuu muihin Hyrrin viime vuosien sarjakuvanovelleihin, joissa usein muistellaan suullisia lapsuuden tarinoita kaikkine tunnemaailman rosoineen. Palestiinalais-korealais-suomalaisen Maryam “Mellu” Abuzaid-Ryun “Persikkapuussa” mietitään lämminhenkisesti tarinoiden voimaa ja juuria eri maissa. Lapsen kysymykset ja pohdinnat otetaan vakavasti, ja selkeän yksinkertainen kuvitus on mangatyylistä. Nimimerkki Hopean sarjakuvat erottuvat joukosta olemalla sunnuntaistrippimuotoisia yksittäisiä huumorisarjoja. Ajoittaisesta epätasaisuudesta huolimatta ja selkeiden päähenkilöiden puuttuessakin niihin on käsikirjoitettu monta hupaisaa kohtausta. Mangavaikutteisia strippejä olisi ilo nähdä esimerkiksi jossakin varhaisnuorten lehdessä, ellei niille jo ole julkaisupaikkaa. Kaikki sarjakuvat sopinevat parhaiten vanhemmille lapsille. Lopussa on myös töitä toisesta, pohjoispohjanmaalaisille lapsille pidetystä sarjakuvakilpailusta. Sarjakuvien englanninkielisissä käännöksissä olisi toivonut vielä hieman viilaamista ja oikolukua. Painopaikaksi mainitaan laveasti EU.

JUHO SIHVONEN: Tutkimattomat tapaukset • PoKuTo

Savuisia tapauksia film noir -hengessä OUTI IIVONEN

Savonlinnalainen sarjakuvataiteilija Juho Sihvonen on tuottelias tekijä: arvosteltavana oleva Tutkimattomat tapaukset on jo Sihvosen seitsemäs albumi. Uralle mahtuu lukuisia näyttelyitä ja lehtikuvituksia, kuten myös erinäisissä lehdissä julkaistuja sarjakuvia. Tutkimattomien tapauksien tarinoita on julkaistu Sarjari- ja Tiskin alta -lehdissä. Osa on tehty Sihvosen Koiran unta -sarjakuvanäyttelyyn alkuvuonna 2020, mutta mahtuu mukaan myös uutta tuotantoa. Albumissa on 22 lyhyttä, maksimissaan viiden sivun mittausta ”tapausta”, joista kaikkiaan kuusi on ennalta julkaisemattomia. Päähenkilönään Sihvosella on klassinen, amerikkalainen yksityisetsivä Mitch. Albumin estetiikkaa kuvaa parhaiten savuinen film noir -kuvasto, jossa elämää nähnyt yksityisetsivä tupakoi puvussaan rähjäisessä toimistossaan, kunnes ovesta astuu hehkeä blondi, joka paljastaa glamourin kiiltävän pinnan alla kuplivan lian ja korruption. Sihvosen etsivä kuluttaa kuitenkin aikansa haikaillen parempia aikoja, eikä yksikään mysteeri selviä tai murhaaja paljastu yhdessäkään tarinassa.

Itselle jäi mielikuva, että tarinat on piirretty fiilistellen ja Sihvonen on halunnut vangita juuri sen hetken, jolloin kehenkään ei voi luottaa. Lukiessa ei aina avautunut, millaisesta tapauksesta oli kyse, vai pohtiko etsivämme Mitch menneitä. Toisaalta tekstin dramaattinen filosofointi loi tehokkaasti tunnelmaa, johon uskon Sihvosen pyrkineenkin. Mielessään lähes kuuli raspikurkkuisen ”Vain hölmöt ja hullut uneksivat unohduksesta...” Tekstaus hyödyntää kirjoituskonemaista fonttia, joka sopii kuvien lomaan, mutta täyttää sivut kuvien kanssa turhan täyteen. Mustavalkoisissa piirroksissaan Sihvonen hyödyntää paljon rasteria ja erikoisia kuvakulmia, jotka nekin vievät tunnelmaltaan 1950-luvulle. Sihvosen henkilöt vaikuttavat aavistuksen ronskilla kädellä veistetyiltä, mutta toisaalta elävä viiva sopii hyvin kirjan unenomaiseen tunnelmaan. Naishahmot ovat pääosin tiimalasivyötäröisiä ja pitkäripsisiä vaaleaveriköitä, mutta eipä eri mieshahmoissakaan variaatiota juuri näy. Tämä toisaalta sopii albumin yleisestetiikkaan, mutta olisi mielenkiintoista nähdä, miten Sihvonen kuvittaisi ja kuljettaisi pidemmän mysteeritarinan. Tunnelma on enemmän kuin kohdillaan, mutta jäin kaipaamaan selkeämpää juonta tai mysteeriä tunnelmapalojen sijasta.

JUKKA TAKALO & MIKA LAHTONEN: Kukaan ei ole täydellinen – eli pölynimurikauppiaan uudet kuviot • PoKuTo

Kumiset vosut arveluttavassa tarinassa OUTI IIVONEN

Jukka Takalo ei ole ensi kertaa sarjishommissa, mutta itselleni aiempi albumi Kekä kommeiten kuolee? (Pokuto, 2018) ei ole tuttu. Jossain Pohjois-Pohjanmaan perukoilla seikkaillaan tässä tuoreemmassakin, oululaisvoimin synnytetyssä albumissa. Kukaan ei ole täydellinen – eli pölynimurikauppiaan uudet kuviot (Pokuto, 2020) on Takalon käsikirjoittama ja Mika Lahtosen piirtämä. Tukevasti keski-ikäinen Jarmo ’Jamo’ Heikkinen kauppaa liikkuvana myyjänä pölynimureita, mutta bisnekset sujuvat sen verran kehnosti, että verottajalle on rästissä puolentoista vuoden maksut. Paikallisen vaateliikkeen Paulan puodin näyteikkunasta itseään mallatessa Jamo ryhdistäytyy ja suuntaa pakkohuutokauppaan, josta huutaa ulosmitatun kuntosalin tarpeistoa. Himoittu kuntoiluväline, ”bullworkkeri”, vaihtaa omistajaa, mutta lisäksi pakettiin kuuluu aidonkokoinen nukke. Vaikuttaa onnenpotkulta, että Jamo kantaa nuken yleisön edessä pakettiautoonsa, koska tulevilla myyntimatkoilla yksi jos toinenkin mies alkaa kysellä ”kumivosun” perään ja Jamo alkaa vuokrata tätä miesten käyttöön. Kauppa käykin hyvin ja Jamo päätyy tilaamaan toisen, tummahiuksisen nuken blondinsa seuraksi ”varanaispalvelu Barbaraan”.

Tärkeänä sivuhahmona tarinassa on Jamon parikymppinen tytär Minna, joka opiskelun ohella tekee varamiespalveluhommia. Jamon kommentti Minnan vuokratöihin on paljon puhuva ottaen huomioon isän bisnekset: ”Moinen palveluko sitten vuokrailee minun tytärtäni kuin jotain hutsua? Ei käy!” Minnan työt kuvataan esineellistävinä ja jonkinlaisena vertauskuvana Jamon nukeille. Hieman arveluttavana sivujuonteena Jamo pukee nuket tyttärensä vaatteisiin ja nukuttaa nämä peiton alle Minnan nallen kanssa. Uutiset kuvaavat nuoremman sukupolven olevan suurten ikäluokkien eläkeorjia ja vallitsevan globaalin kapitalismin orjuuttavan pätkätyöläiset. Yhtäläisyyksiä Minnan ja Jamon varanaisten kanssa on siis tarpeeksi, jotta albumin viesti käy selväksi. Tarinan loppu tosin on melkein kaikkien kannalta onnellinen; yksinäinen Jamo löytää elävää seuraa ja Minna saa ”oikeita töitä”. Lahtosen piirrokset ovat karikatyyrimäisiä isoine silmineen ja nenineen. Naiset (aidot ja nuket) ovat keskenään jopa hämäävän saman näköisiä, mutta miesten kuvauksessa Lahtosen kynä on taitavampi ja yksityiskohtaisempi. Tarina sai rypistämään kulmakarvoja, lukemaan uudestaan ja taas uudestaan. Tarinan jotkut osat ovat kyseenalaisia, mutta kokonaisuutena albumi on hyvinkin lukemisen arvoinen.

Pienet lehdet F

TEKSTI Otso Höglund

KALTSU KALLIO

Lähetä pienlehtesi tai omakustannealbumisi arvioitavaksi Sarjainfoon! Osoite on Otso Höglund c/o Tilitoveri, Tammelan puistokatu 30–32 C 48, 33100 Tampere. Vaihtoehtoisesti voit lähettää linkin nettisarjakuvaan osoitteeseen otso.hoglund@sarjakuvaseura.fi.

Päivän sarjakuva Eri tekijöitä Toimittanut ja kustantanut Solja Järvenpää

JUPU KALLIO

2018 ilmestyneessä Vuoden sarjakuva -antologiassa (Suuri Kurpitsa) kaksitoista piirtäjää dokumentoi yhden kalenterikuukauden elämästään. Tällä kertaa suurelta osin sama porukka kuvailee tietyn päivän, eli aprillipäivän 2020. Koronaviruspandemian taltuttamiseksi säädetyt liikkumisrajoitukset olivat voimassa ja vaikuttivat monen piirtäjän arkeen. Kati Kovács raportoi Italian autioilta kaduilta, Mika Myyry työpäivästään lähihoitoyksikössä. Eräs lehden herkullisimmista lukukokemuksista ovat Jupu ja Kaltsu Kallion erilaiset näkökulmat saman päivän tapahtumiin perheensä

arjessa. Sarjakuvista käy myös ilmi, miten maaseudulla ei korona tuossa vaiheessa vielä tuntunut kovinkaan mittavasti jokapäiväisessä elämässä. Nyt, lähes vuotta myöhemmin Päivän sarjakuva on kuin nostalginen, haaleneva muisto ajalta, jolloin viattomuudessamme kuvittelimme tämän ruton menevän pian tai edes joskus ohi.

Bull Dicktaattori Chu Chu Dorka Salaperäisyyden ja nimimerkin taakse kätkeytyvä tekijä ei liittänyt lähetykseensä tarkempia julkaisutai yhteystietoja. Moinen saattaa olla viisasta varovaisuutta, sillä eräs ei-kovinkaan-mairittelevasti kuvattu hahmo on tunnetun voimailu-urheilijan täyskaima. Myöskään muutamien edesmenneitä julkkiksia muistuttavien sivuhenkilöiden mukanaolo tuskin saisi perikuntien taholta ymmärrystä. Yhtenäinen A5-kokoinen ulkoasu ja rajattu värimaailma antavat ymmärtää, että nämä kolme erillistä julkaisua ovat samaa jatkumoa, jota ilmeisesti on tarkoitus edelleen laajentaa. Totaalisen tajunnanvirran ja koherentimpien, lähes juonellisten kohtausten välillä huojuva käsikirjoitus hankaloittaa aika ajoin teoksen lähestymistä. Tarkkoja huomioita ja satunnaisesti jopa yhteis-

CHU CHU / DORKA ESA TURUNEN

kuntakritiikkiä sisältävät asetelmat räjähtävät aina lopulta sellaisille tolkuttomuuden tasoille, joilla Kafka tuntuu turvalliselta kiinnekohdalta todellisuuteen. Sarjakuvien sisältämä raadollisen nihilistinen huumori ammentaa muun muassa solmuun vedetyistä peniksistä ja steroidien voimalla pumpatun lihan pursuamisesta. Irvokkuuden kavalkadi on silti oudon sympaattinen. Henkilöhahmojen rimpuilu törttöyksiensä noidankehissä on esitetty vinoutuneen myötätuntoisesti. Kaikki edellä mainittu tapahtuu mustan, valkoisen ja (vaalean-) punaisen sävyissä, yleisesti ottaen sisältöä tukevalla groteskilla piirrostyylillä. Kuvailmaisu onkin näennäisestä hengästyttävän rönsyilevästä ekspressiivisyydestään huolimatta loppuun saakka mietitty ja perfektionistisesti toteutettu painojälkeä myöten. Saman vaikutelman saa myös sarjakuvan repliikeistä ja muusta tekstistä: pöljäilevän älämölön pintatason takana on tarkkaan harkittu viesti.

Pinnan alla Joensuun sarjakuvaseura Joensuun sarjakuvaseuran antologia kiilaa viimevuotisten vastaavien julkaisujen terävimpään kärkeen tasa- ja korkealaatuisen visuaalisen ilmeen osalta. Mika K. Saarelaisen kansi voisi fonttia myöten olla jonkin Stephen King -filmatisoinnin vhs-julkaisun päällisestä 1990-luvulta, ja sisäsivujen piirrostyylit ovat kukin omannäköisiään. Sanna Nuutinen ja Erkki Waan luottavat persoonallisesti tulkittuihin

HANS NISSEN

FLORINA KARDOS

mangavariaatioihin. Kapu Matilaisen varmaotteiselle viivalle lähin vertailukohta voisi puolestaan olla Tiitu Takalo. Jimi Alppimaan sarjakuvassa huomio kiinnittyy suorastaan hergémäisen selkeälinjaisesti piirrettyyn, tunnistettavaan taustamiljööseen. Muutaman muunkin sarjakuvista voi paikallistaa seudun maamerkkejä. Tekijät hyödyntävät itämurteita siekailematta. Toni T. Timosen kaksi sarjakuvaa ovat jopa karjalankielisiä, suomennoksilla varustettuna. Florina Kardos kirjaa puheenparren ylös lähes foneettisesti. Yhtenäisestä spefi-teemasta huolimatta käsikirjoitusten lähestymistavoissa on mukavasti vaihtelua, tosin joidenkin sarjakuvien juonet jäävät hieman suoraviivaisiksi ja kaipaamaan loppukäännettä. Tarinankerronnan osalta onnistuneimpiin kuuluvat esimerkiksi Tuomas Myllylän ”Peikkometsä” ja Mika K. Saarelaisen tiiviisti, miltei ahtaasti kahteen sivuun taitettu ”Urosujen iltahämärä”, johon mahtuu useampiakin yllätyksiä. Kaiken kaikkiaan Pinnan alla tarjoaa sopusointuisen kattauksen sekä kokeneempien konkareiden että tuoreempien tekijöiden oivallisia sarjakuvia.

Kastemadon ilo ja muita harmeja Hans Nissen www.kreegah.net Vieraantuneen uusavuttomuuden kyllästämä henkinen kansallismaisema levittäytyy näkyville pikkuruisen julkaisun mustavalkoisissa yksiruutuisissa.

Surkuhupaisat kuvatekstit on poimittu eri lehtien tekstaripalstoilta. Jokaisessa ruudussa on eri henkilöhahmo suoraan edestä passikuvamaisesti esitettynä. Toistuvuus korostaa arkisen latteuden tragikomediaa. Jälki on tällä kertaa selkeälinjaista, naturalistista ja kuten yleensä, äärimmäisen tyylikästä Nisseniä. Numeroidun painoksen jokaisen kappaleen mukana on myös yksi originaalipiirros.

Tarinoita Muinaisesta Pohjolasta 2.9 H. Joela, T. Koivurinne, V. Koskivirta Ignis Fatuus www.tarinoitapohjolasta.com Koskivirran tummasävyisessä värikannessa aavemainen kuutamo valaisee ulvovaa sutta kelopuun oksiston läpi, mutta näistä melko kliseisistä lähtökohdista huolimatta kuvassa on vetovoimaisuutta. Joelan ja Koivurinteen ”Tietäjän tytär” sekä Joelan ja Koskivirran ”Izhora”, edustavat saagan aiemmista osista tuttua, visuaalisesti jäntevää kerrontaa. Tekijät pysyvät uskollisina valitsemilleen piirrostyyleille, joten jyrkän dramaattista mustavalkoisen kontrastia käytetään reippaasti. Joidenkin yksittäisten ruutujen ja sivujen toteutus vaikuttaa vähän kiireiseltä, joskaan ei hutiloidulta. Aiemmat jäykät ja yleisvaikutelmaan huonohkosti istuvat valmisfontit on vaihdettu lähestulkoon yhtä kankeaan kirjasintyyppiin. Tällä kertaa teksti on sentään sovitettu puhekupliin väljemmin, joten lukukokemus on siltä osin miellyttävämpi. Sarjan edelliseen julkaisuun verrattuna näiden jaksojen koko lailla mukaansatempaavissa juonissa on silti hieman irrallisten välinäytösten tuntua. Kenties tarkoitus onkin esitellä koko jatkokertomuksen kannalta myöhemmässä vaiheessa merkittäväm-

IHORZA / V. KOSKIVIRTA

ottamuksiin kuin liukkarilla voideltu, raadollisen hellyttävä neofasisti moshpittiin. Tekijä on selkeästi paneutunut käsittelemäänsä aihepiiriin, henkilöhahmot ovat kaikessa karikatyyrimäisyydessäänkin todentuntuisia ja jopa hämmentävän sympaattisia. MIKKO A

miksi nousevia henkilöitä, teemoja ja tarinallisia elementtejä. Esimerkiksi myytillinen ja suorastaan yliluonnollinen aines on ollut aiemmin lähinnä aikakauden henkistä ilmapiiriä ja tuolloisten ihmisten mielenmaisemaa kuvaavassa roolissa, nyt nämä mystiset voimat alkavat vaikuttaa joko henkilöiden kautta tai suoraan kuvattuihin tapahtumiin. Aiemmista muinaisen Pohjolan tarinoista innostuneiden ei tarvitse pettyä, sillä oman genrensä takuutuotteesta on nytkin kyse.

Sarvicomix 1 – Matkoja maan alle Mikko A Sarvilevyt Haudasta kaivetun Lemmyn ulkoisilla piirteillä varustettu päähenkilö ja muita muodikkaan “maahanmuuttokriittisiä” hahmoja seikkailee erilaisten natsahtavien marginaalimusiikki- yms. tapahtumien liepeillä, sarkastisen huumorin camo-kuvioon maastoutuen. Erään aikamme trendin hörhöimpiä ilmentymiä ja lieveilmiöitä oivaltavasti ironisoiva sarjakuva hersyttää helpottavia naurahduksia kohteestaan, joka reaalimaailmassa tai ainakin somessa on pikemminkin puuduttavan pulushakin runsaudensarvi. Värikannen takaa paljastuva, Kalervo Palsan ja Tiina Pystysen jalanjäljissä harmaasävyisenä tarpova sivellinpiirrostyyli sopii tragikoomisiin edes-

Suomen

sarjakuvaseura

Sarjakuvaseura 5o vuotta

Hallitus ja työntekijät

Suomen sarjakuvaseura ry perustettiin kansainvälisen sarjakuvanäyttelyn yhteydessä Amos Andersonin taidemuseossa vuonna 1971. Perustamisestaan asti sarjakuvaseura on toiminut sarjakuvan tekijöiden, lukijoiden, keräilijöiden, kriitikoiden, kääntäjien ja tutkijoiden yhdistyksenä. Sarjainfo alkoi ilmestyä 1972. Vuonna 2021 vietetään sarjakuvaseuran 50-vuotisjuhlavuotta. Juhlavuoden tapahtumista tiedotetaan myöhemmin. Lisäksi ilmestyy toimittaja Satu Jaatisen kirjoittama sarjakuvaseuran historiikki.

Puheenjohtajana toimii Reetta Laitinen. Hallituksen jäsenet ovat Ainur Elmgren, Vesa Kataisto, Ville Manninen, Heta Nääs, Jaakko Seppänen, Arvi Tammi, Sara Valta ja varajäseninä Reine Palmqvist ja Rami Rautkorpi. Sihteerinä jatkaa Pauli Ruonala.

Valokuvakeräys

Seuran työntekijöitä ovat Utu Förbom (toiminnanjohtaja), Maura Manninen (tuottaja), Anna Neva (opetusvastaava), Lauri Pulkkinen (opetusvastaava), Aino Sutinen (päätoimittaja) ja Kati Vuopala (tuottaja, graafikko). Sähköpostit ovat muotoa etunimi.sukunimi@ sarjakuvaseura.fi.

Onko sinulla arkistoissa valokuvia sarjakuvaseuran toiminnasta 50 vuoden ajalta? Voit lähettää niitä meille osoitteeseen sarjainfo@sarjakuvaseura.fi tai sopia asiasta. Kokoamme kuvagalleriaa, ja esimerkiksi ensi Sarjainfossa käsiteltävistä sarjakuvaseuran huutokaupoista ei ole löytynyt vielä valokuvia.

Marc-Antoine Mathieu Helsingissä vuonna 1992.

Seuran toiminta Seuran tarkoitus on lisätä sarjakuvan arvostusta, tuntemusta ja asemaa. Toimintoja ovat mm. Sarjainfo-lehti, vuosittain sarjakuvaurasta jaettava Puupäähattu-palkinto sekä Helsingin sarjakuvafestivaalit. Toukokuussa 2008 perustettiin Helsinkiin Sarjakuvakeskus, jossa on monipuolista sarjakuvaopetusta, Galleria Sarjakuvakeskus ja kauppa. Sarjakuvakeskuksen kautta sarjakuvaseuran toiminta on kasvanut aktiiviseksi ja monipuoliseksi. Sarjakuvaseura järjestää erilaisia tapahtumia ja myös kansainvälistä residenssitoimintaa taiteilijoille. 82

helsingin sarjakuvafestivaalit 4.–5.9.2O21 Helsingin sarjakuvafestivaalit järjestetään jälleen syyskuun ensimmäisenä viikonloppuna Suvilahdessa Kattilahallissa ja Tiivistämöllä. Tapahtuma pyritään järjestämään fyysisenä, mutta seuraamme koronatilannetta sekä rokotusten etenemistä voidaksemme järjestää tapahtuman turvallisesti. Ohjelmaa tuotetaan myös virtuaalisesti seurattavaksi. Lisätietoja julkaistaan: sarjakuvafestivaalit.fi

Sarjakuvakeskuksen kuulumisia Suomen

sarjakuvaseura

Sarjakuvaseura 5o vuotta

Hallitus ja työntekijät

Ville Manninen, Heta Nääs, Jaakko Seppänen,

Harrastustoimintaa osana kouluja ja ra.fi tai sopia asiasta. Kokoamme kuvagalleriaa, varhaiskasvatusta

Sarjakuvakeskus on mukana Suomen malli -hankkeen

helsingin sarjakuvafestivaalit 4.–5.9.2O21

J ä s e n e d u t

2 o 2 1 Kuvitukset: Petteri Tikkanen

Jäsenkortti

jäsenkortti 2o2o-2o21

Seuran uusi jäsenkortti on lähetetty jäsenlaskun mukana jäsenistölle, mikäli et ole jostain syystä saanut korttia, otathan yhteyttä: info@sarjakuvaseura.fi.

SARJAKUVABLOGIT.COM Suomen sarjakuvaseuran ylläpitämälle blogisivulle voi seuran jäsenenä luoda oman sarjakuvablogin. JÄSENNUMERO:

Liity sarjakuvaseuraan Uudet sarjakuvaseuran jäsenet saavat liittymislahjaksi sarjakuvafestivaalien 2020 t-paidan tai kassin. Suosittele jäsenyyttä myös ystävillesi!

sarjakuvaseura.fi/liity

LEHTIARKISTO 1972–2o18 Lue vanhoja Sarjainfoja ilmaiseksi. Vuosien 1972–2012 arkisto on osoitteessa sarjakuvaseura.fi ja 2013–18 lehdet osoitteessa issuu.com/sarjakuvakeskus.

5o vuotta • 5oth anniversary

Irtonumero: 9 €

0 356496

701908 #190 1•2021

ISSN 0356-4967 Suomen sarjakuvaseura, Porthaninkatu 9, 00530 Helsinki

HANNERIINA MOISSEINEN • ISÄT SARJAKUVISSA • TUOMAS KOIVURINNE • STAN SAKAI

HANNERIINA MOISSEINEN ISÄT SARJAKUVISSA • TUOMAS KOIVURINNE • STAN SAKAI