Sarjainfo #188, 3/2020

Sarjakuvakeskuksen kuulumisia

Syksyn kurssit Sarjakuvakeskuksella

Tässä osa syksyn kursseista, näille ehtii vielä mukaan! Intensiivikurssit ovat aikuisille, ja lisäksi perustarjonnassamme on kursseja lapsille, nuorille ja senioreille.

Kurssitoiminnassa noudatetaan hygieniaa ja turvavälejä. Sarjakuvatyöpajoja voi myös tilata etänä, samoin kursseja.

Tervetuloa mukaan! Alennushinnat Suomen sarjakuvaseuran jäsenille, eritysryhmille ja lasten sisaruksille.

• Stop motion -animaation perusteiden intensiiviviikonloppu

• Historiallinen sarjakuva -intensiivikurssi

• 25 tapaa tehdä sarjakuvaa -intensiiviviikonloppu

• Vielä 25 tapaa lisää tehdä sarjakuvaa -jatkokurssi

• Päivän sarjakuva

Syksyn kurssit sarjakuvapisteissä

• Lasten sarjakuvakurssit Arabiassa

• Lasten animaatiokurssi Arabiassa

• Nuorten animaatiokurssi Arabiassa

• Lasten sarjakuva- ja animaatiokurssi Vuosaaressa

• Lasten sarjakuva-ja animaatiokurssi Espoon Kulttuurikeskuksessa

• Lasten sarjakuvakurssi Espoon Kulttuurikeskuksessa

• Lasten sarjakuva- ja animaatiokurssi Karakalliossa » sarjakuvakeskus.fi/kurssit

Tapahtumia

ja työpajoja

Kuukausittainen Lasten lauantai alkaa taas 26.9., teemanaan Metsä. Järjestämme myös edelleen kaikille avoimia työpajoja (Perjantaipaja, Lasten lauantai, croquis...).

Muitakin tapahtumia on tulossa syksyn ja talven mittaan, seuraa ajankohtaista tiedotusta.

Sarjakuvakeskus järjestää koululaisille ja päiväkoti-ikäisille toimintaa yhteistyössä koulujen ja päiväkotien kanssa.

Iltapäiväkerhoihin satsataan erityisesti. Toimintaa ollaan laajentamassa 1.–6.-luokkalaisista myös yläkoululaisiin nuoriin, joille pyritään syksyn tai kevään aikana perustamaan pääkaupunkuseudulle harrastusryhmiä, jotka tapaavat nuorisotalojen tai koulujen tiloissa. Pyrkimyksenä on tarjota harrastusmahdollisuuksia kerhotoiminnan tapaan sellaisia nuoria, joilla ei ole vielä harrastuksia.

Blogissa mm.

• Janne Parviainen inspiroituu Charles Bukowskista ja vanhoista kuvataiteen mestareista – Post Man -sarjakuvan näyttely esillä ja tekijä haastattelussa

• Suomen paras sarjakuvatatuointi -kilpailun voittajat ja kuvagalleria

• Livekuvituksia Helsingin sarjakuvafestivaalien lavaohjelmasta

• Kevään kurssit jatkuivat etänä – opettajien kokemuksia. “Rutiinit, harrastukset ja ihmissuhteet ovat tärkeitä” » sarjakuvakeskus.fi/blogi

SARJAKUVAKESKUS

kursseja • galleria • kirjakauppa

Porthaninkatu 9 (Kallio) 00530 Helsinki

info@sarjakuvakeskus.fi

www.sarjakuvakeskus.fi

Facebook: Sarjakuvakeskus

Twitter: @comicscenter

Instagram: @sarjakuvakeskus

SOLJA JÄRVENPÄÄ

JANNE PARVIAINEN

Kansi: Karstein Volle

2 Sarjakuvakeskuksen kuulumisia

6 Uutisruutu

10 Vinjetisti Tuisku Hiltunen

23 Karstein Vollen monta elämää

24 Epidemiat sarjakuvassa

28 Sarjakuvan apurahat

32 Amerikkalaiset sarjakuva-alan aikakauslehdet

36 Viittomakieli sarjakuvassa

40 Aku Ankan taskukirja 50 vuotta

45 Suomen paras sarjakuvatatuointi

52 Arkisto: Pekka Puupää -päivät

54 Tove-elokuva

56 Ajan vangit: Lars Jansson

58 Kuvan ja sanan jaksollinen järjestelmä:

Miksi tarina pitää kirjoittaa useaan kertaan?

60 Niksi-info: Edullisia välineitä digikuvittamiseen

62 Valokuvia sarjakuvafestivaaleilta

63 Arviot

Ilmestyy neljä kertaa vuodessa.

Sarjainfo on Kultti ry:n jäsen.

Kiitos tuesta Opetus- ja kulttuuriministeriölle.

ISSN 0356-4967

Toimitus, kirja-arviot: sarjainfo@sarjakuvaseura.fi

Päätoimittaja: Aino Sutinen

Toimitussihteeri: Onni Mustonen

Ulkoasu ja kuvatoimitus: Ville Manninen

Pienlehdet: Otso Höglund

Osoitteenmuutokset: utu.forbom@sarjakuvaseura.fi

Sähköpostit muotoa etunimi.sukunimi@sarjakuvaseura.fi.

muotoa Jaatinen,

Avustajat tässä numerossa:

Pii Anttonen, Utu Förbom, Tuisku Hiltunen, Ville Hänninen, Outi Iivonen, Satu Jaatinen, Heikki Jokinen, Jami Järvinen, Vesa Kataisto, Frida Keränen, Joonas Kohonen, Reetta Laitinen, Kivi Larmola, Merja Lundén, Carita Pio, Hannele Richert, Tuulia Riikonen, Henry Söderlund, Atte Timonen ja Kati Vuopala.

Sarjainfon kirjoittajat vastaavat itse mielipiteistään.

Paino: Waasa Graphics, Vaasa

Paperi: Edixion 100 g/m2 & 250 g/m2

Paino g/m

YMPÄRISTÖMERKKI

MILJÖMÄRKT

Painotuotteet 4041 0822

Ilmoitushinnat:

Koko sivu 450 €, vuodeksi 1500 €

Puoli sivua (vaaka/pysty) 300 €, vuodeksi 1000 €

Bannerimainos (144 x 38 mm) 150 €, vuodeksi 500 € 144 x 38 mm

Pienlehti-ilmoitus (70 x 38 mm) 20 €

Kaikkiin ilmoituksiin kuuluu myös bannerimainontaa verkossa.

Ilmoitushinnat vain verkossa: 1 vk 70 €, 1 kk 200 €. 3 kk 450 €.

Julkaisija: Suomen sarjakuvaseura ry Sarjakuvakeskus, Porthaninkatu 9, 00530 Helsinki

Frida Keränen, vapaa toimittaja:

Rakastan sarjakuvia lajityypistä riippumatta, mutta supersankarisarjakuvissa minua kiehtoo erityisesti niiden kollektiivisuus. Saman loputtoman tarinan kertomiseen osallistuu ajan myötä valtavasti ihmisiä, joista jokainen tuo mukanaan omat ideansa ja tyylinsä. Supersankarisarjakuvat ovat kuin moderneja myyttejä, jotka elävät niiden siirtyessä kertojalta toiselle.

Jami Järvinen, baarimikko:

Muinaisessa huumorilehti Pahkasiassa oli kerran strippi, jossa Jurpo istui autiossa kyläbaarissa ja kysyi tarjoilijalta, onko täällä aina näin hiljaista. "Ei", sanoi tarjoilija. "Joskus sinä riehut ja rikot koko paikan."

Iän karttuessa en enää tiedä, kehen samastun eniten: Jurpoon, baariminnaan vai ravintolaan.

Kulttuuritapahtumat ovat tunnetuista syistä ahdingossa, ja Helsingin sarjakuvafestivaalitkin päätti viime hetkillä muuttaa suuren osan ohjelmasta virtuaaliseksi. Päätös on ymmärrettävä, ja eri sarjakuvafestivaalit tekevät pian omia ratkaisujaan – usein läsnäoloa paikan päällä ja netissä yhdistellään eri tavoin.

Osallistuin sarjakuvafestivaaleille virtuaalisesti oman työpöydän äärestä. Puhe- ja iltaohjelmaa pystyikin seuraamaan mainiosti suoratoiston kautta. Ohjelman voi nähdä tallenteina vielä jälkikäteen YouTube-kanavilta.

Toivotaan, että vuoden päästä tilanne on jo parempi! Sarjakuvakulttuurin keskiössä on toki sarjakuvien lukeminen ja tekeminen. Ostetaan sarjakuvia, näytetään ja kerrotaan arvostuksemme tekijöitä kohtaan ja muistetaan kulttuurin merkitys yleisesti.

Sarjakuvakeskuksen kursseille voi myös ilmoittautua ja osallistua nytkin – ne ovat tärkeä osa Suomen sarjakuvaseuran toimintaa, paikan päällä pidetään huolta turvatoimenpiteistä ja osa kursseista järjestetään etänä. Etäily myös mahdollistaa Suomen sarjakuvaseuran läsnäolon aidommin koko maassa, joten digiloikassa on hyvät puolensa.

Kaikki järjestyy!

TEKSTI Aino Sutinen KUVITUK SET Tuisku Hiltunen

Helsingin sarjakuvafestivaalit pidettiin virtuaalisena

Helsingin sarjakuvafestivaalit muutti päätapahtuman (5.–6.9.) tänä vuonna koronasyistä enimmäkseen virtuaaliseksi. Suurta yleisötapahtumaa ei nyt pidetty, mutta esimerkiksi taidenäyttelyissä käyminen on aika turvallinen tapa tutustua taiteeseen, ja festivaalinäyttelyitä on edelleen Helsingissä auki.

Taiteilijavieraina nähtiin lavahaastatteluina ja erilaisissa muodoissa muun muassa Tiitu Takalo, Viivi Rintanen , Pauli Kallio , Sophie Labelle, Sami Ya a ja Tuisku Hiltunen. Ohjelman luomiseen osallistuivat tällä kertaa myös Oulun, Porin ja Turun sarjakuva-aktiivit.

Ohjelman voi nähdä suoratoistojen tallenteina jälkikäteen Helsingin sarjakuvafestivaalien, Zine Festin ja Oulun sarjakuvakeskuksen YouTube-kanavilta.

Sarjakuvafestivaalit lupailee pienentyneen ohjelman kompeisoimiseksi myös lisätapahtumia syksyn mittaan. Näistä voi seurata tiedotusta esimerkiksi sarjakuvaseuran uutiskirjeen kautta (tilaa osoitteessa sarjakuvaseura. ). » sarjakuvafestivaalit.fi

Turun Necrocomicon 14.11.

Suomen pienin sarjakuvafestivaali, Turun Necrocomicon on ilmoittanut pitävänsä tapahtuman tänä vuonnakin. Vielä ei tiedä tarkemmin, onko festivaalin painotus läsnäolossa vai etätoiminnassa. Turun Sarjakuvakerho tiedottaa tapahtumasta tarkemmin syksyn mittaan.

Oulun sarjakuvafestivaalit 20.–22.11.

Oulun sarjakuvafestivaalien teemana on lastensarjakuva. Tapahtumapaikkoina toimivat Oulun kaupunginkirjasto, Oulun Sarjakuvakeskus, Kulttuuritalo Valve ja Kauppakeskus Valkea. Koronaongelmasta tapahtuma tiedottaa, että tilannetta seurataan. Taiteilijavieraissa on kotimainen painotus ja festivaalitaiteilija on Petteri Tikkanen. Verkossa suoratoistettavaa ohjelmaa, verkkonäyttelyitä ja muuta virtuaalisisältöä luvataan joka tapauksessa.

» oulucomics.com

Tommi Musturi Ignatz-palkintoehdokkaana

Sarjakuvataiteilija Tommi Musturin Mielen antologia (englanninkielinen painos The Anthology of Mind) on ehdokkaana parhaaksi antologiaksi arvostelun yhdysvaltalaisen Ignatz-palkinnon listalla. Palkinnonsaajat ovat julki syyskuun puolivälissä, mutta Sarjainfon mennessä painoon voittajia ei ollut vielä julkistettu.

Tom of Finlandille muistolaatta Helsinkiin

Touko Laaksonen eli Tom of Finland (1920–91) sai 100-vuotissyntymävuotensa kunniaksi muistolaatan helsinkiläisen taloyhtiön seinään osoitteessa Tehtaankatu 7. MSCFinland-Tom’s Club toimii laatan virallisena hankkijana ja kustannuksiin osallistui yhteensä 11 kotimaista ja ulkomaista kuva- ja fetissialan järjestöä, mukaanlukien Suomen sarjakuvaseura. Laatan on suunnitellut Matu Korman. Suomen sarjakuvaseura oli aikoinaan ensimmäinen Tomin kuvitus- ja sarjakuvatyötä isommin kotimaassa noteerannut taho. Laaksoselle myönnettiin seuran Puupäähattu-palkinto ja pidettiin suuri näyttely vuonna 1990.

VILLE HÄNNINEN

TOMMI MUSTURI

Minna

Sundbergin joukkorahoitus suksee

Minna Sundberg (s. 1990) on Suomen kansainvälisesti tunnetuimpia sarjakuvataiteilijoita, vaikka se on saattanut jäädä suurelta lukevalta yleisöltä huomaamatta, sillä kirjoja ei ole erikseen ilmestynyt kotimaassa.

Stand Still. Stay Silent. -nettisarjan kolmas kirja oli kerännyt Kickstarter-joukkorahoituspalvelussa Sarjainfon painoon mennessä yli 280 000 dollarin potin, kun minimitavoite oli 35 000 dollaria.

Verkossa vuodesta 2013 ilmestynyt pitkä sarjakuva edustaa pohjoismaista postapokalyptistä fantasiaseikkailua ja voitti Reuben-palkinnon vuonna 2015.

Fok_It-sarjakuva näytelmäksi

Helsinkiläinen Teatteri Kultsa sovittaa syksyllä Joonas Rinta-Kannon Fok_It-sarjaa komedialliseen näytelmä muotoon Fok_It – viides vuodenaika -otsikon alla. Ohjaus on Jalmari Jalosen ja mukaan luvataan iskusävelmiä livemusiikkina Voimaeläimet-kokoonpanolta.

» teatterikultsa.fi

Muutoksia Helsingin Sanomissa

Helsingin Sanomat on palkannut uudeksi poliittiseksi pilapiirtäjäkseen Fingerporista tunnetun Pertti Jarlan. Syyskuusta alkaen piirros ilmestyy aina lauantaisin.

Sunnuntaisarjoista loppui samalla Jarlan piirtämä Jäätävä Spede, ja tilalla alkoi Sarjainfostakin tutun Jyrki Vainion sekä Aurora Raiskisen uusi perhesarja Keskenkasvuisia.

Kosinta sarjakuvassa

Kamala luonto -sarjakuvassa nähtiin 23.7. erikoinen episodi, kun Helsingin Sanomien strippi sisälsi eläinhahmojen sijaan ihmisiä. Jarkko Vehniäinen kosi stripin kautta avopuolisoaan Marja Lappalaista, joka on sarjan toinen tekijä.

Kyseessä oli yllätys, tempaus sai mediahuomiota ja vastaus kosintaan oli myöntävä. Sarjainfo onnittelee!

Suomen sarjakuvaseuran vuosikokous 24.11.

Sarjakuvaseuran vuosikokous pidetään tiistaina 24.11.2020 kello 18.00 Sarjakuvakeskuksella (Porthaninkatu 9, Helsinki).

Kokouksessa käsitellään vuoden 2020 toimintasuunnitelma ja talousarvio sekä valitaan puheenjohtaja ja hallitus vuodelle 2020. Lisäksi käsitellään muita seuran ajankohtaiseen toimintaan liittyviä asioita ja otetaan vastaan palautetta.

Kokous on tarkoitettu yhdistyksen jäsenille. Tervetuloa!

MINNA SUNDBERG

JARKKO VEHNIÄINEN

In memoriam

Hippi fasisti-Batmanin kummina

VESA KATAISTO

Lepakkomiehen eli Batmanin modernin maineen kehittäjä Dennis ”Denny” O’Neil on kuollut 81-vuotiaana. O’Neil (1939–2020) aloitti sarjakuvauransa lastenpalstalla paikallislehdessä. Nuoruuden sarjakuvafanitus palasi O’Neilin mieleen, kun hän yritti keksiä palstalle sopivia aiheita. Sattumalta toinen käsikirjoittamista aloitteleva tekijä Roy Thomas näki jutut. Näin O’Neil päätyi tekemään Marvel Comicsin ”sisäänpääsykokeen”, tekstittämään neljä sivua Jack Kirbyn piirtämiä Ihmenelosia.

Näytteen perusteella hänet hyväksyttiin työhön. Saavuttuaan Marvelille ”kapinallinen hippi” O’Neil villapaidassaan hämmästyi, miten mainostoimistomaiselta supersankarien kotipesä näytti. ”Tietenkin meillä on puvut päällä. Olemmehan Madison Avenuella”, äsähti Kirby ihmettelevälle O’Neilille.

Alkuun hän sai kirjoitettavakseen Marvelin vähemmän suosittuja hahmoja, kuten Millie the Modelia. O’Neilin kirjallinen esikuva Stan Lee ei vielä täysin vakuuttunut tämän kyvyistä. Pian O’Neil jäi freelanceriksi kirjoittaen tarinoita eri kustantamoille, kunnes sai 1969 suuren tehtävän DC Comicsin keskeisen hahmon uudistajana. Batmanista oli tv-sarjansa ansiosta tullut myös sarjakuvissa camp-hahmo, ja O’Neilin piti palauttaa yön ritari takaisin alkuperäiseen synkän kostajan rooliin.

Yhdessä ennen muuta Neal Adamsin kanssa tehtävä onnistui. O’Neil kehitti myös sarjan sivuhahmoja, tehden keppostelevasta Jokerista murhan-

himoisen psykopaatin. Itämainen mystikko, ”superLinkola”, Ra’s Al Ghul, joka halusi palauttaa maailman luonnontilaan tappamalla ihmisiä, oli toinen O’Neilin luomus. Hän toi tarinoihin mukaan sosiaalisia ja poliittisia teemoja, vähensi hahmojen ylivertaisia voimia ja lisäsi inhimillisyyttä, samastuttavuutta, kuten Stan Leekin oli tehnyt.

O’Neil suuntasi tarinansa nuorille aikuisille, kuten Vihreän Lyhdyn ja Vihreän Nuolen kiertomatkan läpi Amerikan. Hahmot kohtasivat todellisen maailman ongelmia, kuten rasismia ja huumeiden aiheuttamaa tuhoa. Vakavia aiheita, mutta ei täysin vakavasti, huumoria ja ironiaa oli aina mukana.

”Batman on suoraviivainen hahmo vailla supervoimia. Teräsmiehen kaltaisia puolijumalia on en oikein osaa kirjoittaa”, O’Neil totesi, vaikka vastasikin muun muassa kuuluisasta ”Teräsmies vastaan Muhammed Ali” -tarinasta (1978).

Vuonna 1980 O’Neil palasi Marvelille ja kirjoitti sokeaa supersankari Daredeviliä. Rautamies Tony Stark sairastui alkoholismiin, mikä oli O’Neilin mukaan heijastumaa hänen omasta elämästään.

O’Neilin ja Adamsin Batman sekä Daredevil tekivät suuren vaikutuksen Frank Milleriin, jota O’Neil ohjasti siirryttyään jälleen 1986 DC:lle kustannustoimittajaksi ja kirjoittajaksi. ”Osasin löytää hyviä kykyjä”, hän arvioi toimittajan uraansa. O’Neil jäi eläkkeelle 2001, mutta jatkoi käsikirjoittamista ja opetti alaa elämänsä loppuun asti. ”Faneja ei saa koskaan pettää.”

Jokasään piirtäjä

VESA KATAISTO

Toukokuussa 95-vuotiaana kuollut Frank Bolle (1924–2020) ei läheskään aina saanut nimeään piirtämiinsä tarinoihin, mutta hänen kynänjälkensä näkyi kaiken tyylisissä sarjakuvissa. Italiassa syntynyt ja 5-vuotiaana Yhdysvaltoihin muuttanut Bolle opiskeli New Yorkin Prattinstituutissa ja aloitti ammattimaisen sarjakuvapiirtäjän uransa lännentarinoilla 1948. Työ jatkui kauhu- ja sci sarjojen parissa. Bolle piirsi Buck Rogersia ja Flash Gordonia, kuin myös Boris Karlo ’s Tales of Mystery -lehden sarjoja.

Bolle viihtyi parhaiten sanomalehtisarjojen parissa. Hän kokeili myös omien sarjojen tekoa, mutta enimmäkseen toimi avustajana esimerkiksi Prinssi Rohkeassa sekä Rip Kirbyssä ja Juliet Jonesin sydämessä, joita molempia Bolle piirsi sarjojen päättymiseen asti.

Hänen viimeinen työnsä oli piirtää Juliet Jones -henkistä saippuaoopperasarjaa Ellit (Apartment 3-G), jonka päättyessä 2015 Bolle oli jo 91-vuotias.

Wanhat lehdet

Ruotsalaisesta Bild & Bubblasta Ulkomaan kirjoja ja lehtiä -palstalla Sarjainfossa 3/1980.

Muualla sanottua

”On aina hyvä merkki, jos vakoojatarinasta löytyy virheitä ja valintoja tekevä ihminen, ei yksiulotteinen sarjakuvasankari.”

– Tuomo Yrttiaho, Helsingin Sanomien televisioarvostelu 11.7.2020.

"Sarjakuvasankaria” tai ”sarjakuvamaisuutta” käytetään toisinaan kulttuurijournalismissakin synonyyminä yksiuloitteisuudelle. Sarjainfo paheksuu!

Rakkaudesta lajiin

Tuisku Hiltusesta ei pitänyt missään nimessä tulla sarjakuvantekijää.

TEKSTI Aino Sutinen KUVAT Tuisku Hiltunen

AS: Hei Tuisku Hiltunen! Esittelisitkö itsesi!

TH: Hei! Olen 24-vuotias freelancer-sarjakuvapiirtäjä ja opiskelen parhaillani taiteen maisteriksi Aalto-yliopistossa.

Rakastuin 12-vuotiaana päättömästi Kingdom Hearts -pelisarjaan ja koin palavaa tarvetta osoittaa rakkauteni piirtämällä fanitaidetta. Erilaisten fanitusten kierre kantoi lopulta myös ulkomaille. 18-vuotiaana pakkasin laukkuni ja lähdin opiskelemaan sarjakuvaa Wrexham-nimiseen pikkukaupunkiin

Pohjois-Walesissä.

Olen aina rakastanut tarinankerrontaa, enkä tiedä

mitään, mitä tekisin niin mielelläni kuin loputtomasti piirtäisin päässäni olevia tarinoita sarjakuviksi, joten sitä tässä yritän tehdä.

AS: Miten Sarjainfoon tekemäsi kuvitukset syntyivät?

TH: Luin minulle lähetetyt materiaalit ajatuksella läpi, minkä jälkeen pohdin tapaa, jolla kuvata aiheita itselleni ominaisella tavalla. Rakastan piirtää hahmoja ja tilannekuvia. Minut on koulutettu lehtikuvittajaksi, vaikka en teekään sitä pääasiallisena ammattinani, joten yritin parhaani mukaan muistaa koulutukseni.

AS: Olet julkaissut tänä vuonna esikoiskirjasi Kuutamo ja muita kertomuksia (Suuri Kurpitsa). Paljon onnea! Miten kirjan kolme sarjakuvanovellia saivat alkunsa ja millainen prosessi niihin liittyy?

TH: Kiitos! ”Pakolliset päivitykset” julkaistiin ensimmäisen kerran brittiyliopistoni perheteemaisessa sarjakuva-antologiassa. Se pohjasi vanhempaan sci -sarjakuvaideaan, jota olin pyöritellyt päässäni teinistä lähtien.

”Yli meren” taas oli toinen osa lopputyötäni. Kirjoitin opinnäytteeni siitä, onko sarjakuvien mahdollista opettaa historiaa, ja rinnalle piirsin sarjakuvan, jonka pyrin täyttävän tämän tarkoitusperän. ”Kuutamon” tein ensimmäisenä vuotenani Aallossa. Sen kon ikti ja tarina syntyivät silloisen elämäntilanteeni inspiroimana, ja se onkin tarinoista minulle henkilökohtaisin.

Olin yllättynyt, kun minulle ehdotettiin niiden julkaisua samoissa kansissa. Kustantajani Pauli Kallio perusteli kuitenkin vakuuttavasti, kuinka tarinoissa oli samankaltaisia teemoja, ja mitä enemmän mietin asiaa, sitä enemmän pidin ideasta.

AS: Olet myös perheessäsi sarjakuvataiteilija jo toisessa polvessa (Petri Hiltunen). Onko taustasi inspiroinut tarttumaan sarjakuvaan ilmaisuvälineenä?

TH: Hauskaa että kysyt tätä, itse asiassa tilanne oli päinvastoin! Todistin vierestä koko lapsuuden, kuinka sarjakuvanpiirtäjän ammatti on suuritöinen mutta pienesti palkattu, ja vannoin avoimesti, että tuli minusta mitä tahansa, sarjakuvapiirtäjä en koskaan suostu olemaan. Joskus teini-iässä, kun piirtämisintoni oli ottanut kunnolla tuulta purjeisiinsa eikä vaikuttanut olevan katoamassa minnekään, äitini huomautti, että olin kovaa vauhtia muovaamassa itsestäni piirtäjää. Olin tulossa samaan lopputulokseen myös itse, mutta silloin vielä vannoin, että piirtäjä minusta ehkä on tulossa, mutta ei sarjakuvanpiirtäjä. Vielä kun lähdin Britteihin opiskelemaan kurssille, jonka keskittyi kuvitukseen, sarjakuvanpiirtämiseen ja lastenkirjakustannukseen, kerroin itselleni että olin menossa sinne kuvituksen ja lastenkirjakustannuksen takia. Kuitenkin aina kun sain valita kurssitehtävän lähestymistavan itse, valitsin sarjakuvan.

AS: Mitä sinulla on työn alla tällä hetkellä?

TH: Minulla on työn alla yksi lyhyt antologiasarjakuva, joka tullaan julkaisemaan suomeksi ja kaksi muuta projektia ulkomaisten käsikirjoittajakumppanien kanssa. Edessäni on myös gradun kirjoittaminen. Kiirettä pitää!

AS: Mistä sarjakuvista itse pidät?

TH: Tämä on iso kysymys. Klassikkoteoksista MarcAntoine Mathieun Alkuperä-sarjan kolme ensimmäistä albumia olivat minulle varttuessa hyvin tärkeitä. Nykyään taas on niin paljon nousevia sarjakuvanpiirtäjiä ja kustannustaloja, jotka julkaisevat valtavan laadukasta tuotantoa että niissä ei melkein pysy perässä. Peow Studio julkaisee ihanaa kansainvälistä indie-sarjakuvaa, josta nostaisin erityisesti esille lippiiniläisen Digii Dagunan MAMI-sarjakuvan erityisenä suosikkinani. Brittiläinen indie-kustantaja Short Box on myös yksi tämän hetken suosikkejani ja heidän viimevuonna julkaisemaansa Rosemary Valero-O’Connelin Don’t Go Without Me’tä suosittelen kaikille.

Yhdysvaltalainen Iron Circus julkaisee erittäin laadukkaita sarjakuvia ja heidän taiteilijoihinsa kuuluu myös yksi kotimaisista suosikkipiirtäjistäni, Otava Heikkilä. Kotimaisista piirtäjistä haluan mainita myös Petra Nordlundin ja hänen nettisarjakuvansa Tiger, Tigerin, joka oli jopa Eisner-ehdokkaana viime vuonna, ja hyvästä syystä.

Koen olevani valtavan onnekas, että elän ajassa, jossa saan todistaa tällaista sarjakuvataiteen kansainvälistä kukoistusta. •

Tuisku Hiltusen kuvituksia on sivuilla 5, 9, 28 ja 32. Hiltusen videohaastattelu sarjakuvafestivaaleilta löytyy osoitteesta youtube.com/user/sarjisfestarit

Karstein Vollen monta elämää

Norjalaisesta taideopiskelijasta tuli helsinkiläinen kuvantekijä, tarinankertoja ja muusikko. Piirtäminen on tapa käsitellä sekä ulkopuolisuuden tunteita että yhteiskunnallisia epäkohtia.

TEKSTI Jami Järvinen VALOKUVA Henry Söderlund

istumme 1950-luvulla rakennetun itähelsinkiläisen taloyhtiön idyllisellä sisäpihalla. Paahtava kesäaurinko paistaa. Hyväntuulinen perheenisä patistelee lapsiaan leikkimään vielä tovin pihamaalla ennen kuin lupa vähintään neljällä eri kielellä manguttuun ruutuaikaan heltiää.

Tähän on tultu. Reitti on ollut pitkä ja paikoitellen käsittämätön. Matkaa on vielä toinen mokoma jäljellä, mutta norjalainen sarjakuvataiteilija, kuvittaja Karstein Volle vaikuttaa tyytyväiseltä välilaskuunsa.

Jami Järvinen: Sinä olet taiteilija – olet aina ollut. Se ei ole sinulle harrastus tai sivutoimi, vaan ammatti.

Karstein Volle: Olen tehnyt tätä ammatillisesti valmistumisestani lähtien.

JJ: Oliko se kotoa perittyä? Kasvoitko taiteellisessa perheessä?

– Ei, ei, ei, isäni on opettaja, äitini on kuollut.

Karstein Vollen hymähdyksen voi kuulla jo ennen kuin hän edes avaa suutaan.

Volle varttui Tranbyssä, Oslon kehyskunnassa –”junttilassa”, kuten Volle kuvailee – josta hänen vanhempansa ostivat talon juuri ennen äidin kuolemaa. Yhteisö oli pieni ja pikkuporvarillinen.

– Tiedäthän, kolmetuhatta ihmistä. Eikä mitään muuta kuin nelosdivarin käsipallojoukkue, partio ja kirkko, Volle kuvailee.

Kodin ilmapiiri oli sangen uskonnollinen ja myös pieni Karstein oli harras kristitty teini-ikään asti. Maallisetkin asiat piti silti huomioida. Leski-isän palkasta ei kalliin asuntovelan lisäksi liikaa luksusta jälkikasvulle riittänyt, joten lapsuuden peruskokemus oli yksityinen niukkuus keskellä keskiluokkaista yhteisöä.

– Joo, mikään ei vedä vertoja sille, kun saa lapsena armeijan ylijäämävaatteita ja myöhemmin huomaa taidekoulussa, miten keskiluokkaiset taideopiskelijat käyttävät samoja rytkyjä, mutta vain koska ne ovat cool. JJ: Sanoisitko, että tämä kokemus kasvamisesta luokkien välissä – rahattomana keskiluokassa – näkyy taiteessasi?

– Tietty. Se saa tuntemaan olonsa erilaiseksi ja huomaamaan, ettei saa samoja juttuja kuin toiset lapset. Tulee kokemus ulkopuolisuudesta ja häpeästä. Sitä ei osaa ajatella luokkakysymyksenä, on vain tunne, että on ruma ja tyhmä ja että nämä toiset tyypit ovat todellakin oikeassa ajatellessaan, että ovat parempia kuin minä. Oli ihan terveellistä päästä tuon yli.

1980-luvun Tranbyssä oli kolmenlaisia ihmisiä –jupit, friikit ja juntit. Karstein tunsi kuuluvansa vahvasti keskimmäiseen jengiin. Piirtäminen oli ollut hänen pakopaikkansa jo pikkulapsesta asti.

– Piirsin aina. Sille ei ollut vaihtoehtoa. Lisäksi olin surkea urheilussa, Volle hymähtää.

– Olin surkea useimmissa asioissa, paitsi piirtämisessä.

Volle tietenkin liioittelee, koska hänestä sukeutui myös lahjakas muusikko.

– Teini-ikä oli minulle vaikea. Minusta oli tulossa jonkinlainen nuorisorikollinen. Ei mennä yksityiskohtiin, Volle tunnustaa.

– Olin... No, en tiedä kuinka kauan nämä ovat voimassa, mutta vakuutan, ettei tähän liittynyt väkivaltaisuutta.

Paikallinen bändityöpaja heitti pelastusköyden, johon Volle tarttui.

– Heillä oli välineet, joita sai noin vain lainata.

"Viranomaiset kehottavat pysyttelemään sisällä. Viisi kaupunkia on eristetty."

Rajua.

?

H e l v e t t i , s e o n s i i s t ä ä l l ä .

"Baabelsairaus h a v a i t t i i n e n s i k e r t a a M ü n c h e n i s s a kaksi vuotta s i t t e n "

Poliisiasemille ja sairaaloihin alkoi ilmestyä ihmisiä jotka eivät kyenneet tekemään selkoa itsestään. Viranomaisilta kesti kaksi kuukautta huomata kyseessä olevan epidemia - ja silloin oli jo liian myöhäistä.

Baabelvirus hyökkää aivojen kielikeskukseen ja aiheuttaa pysyviä vaurioita. Potilaan puhe käy tolkuttomaksi. Kokonaisia kaupunkeja on halvaantunut.

Sarjakuva vuodelta 2005, julkaistu Pikku-Fingerpori-antologiassa.

Vaikka bändin perustaakseen. Ja niin me perustimme bändin.

Taiteellisesti lahjakkaalla ongelmanuorella on vähän vaihtoehtoja. Teini-ikäiselle Karsteinille taideopinnot tarjosivat hyvän syyn sekä piirtää että päästä pois Tranbystä. Paikalliseen lukioon meneminen olisi merkinnyt kolmea lisävuotta ”pienessä junttirotankolossa”, joten Volle haki ja pääsi läheisen Røykenin ammattiopistoon lukemaan taidetta ja visuaalista viestintää. Sieltä hän jatkoi seuraavaan naapurikaupunkiin, Buskerudiin, opiskelemaan elokuva-alaa kansanopistossa.

Kahdeksantoista vuoden korkeassa iässä Karstein oli lopulta päättänyt ryhtyä vakavaksi kuvataiteilijaksi. Hän tiesi kahdesta tähän tarkoitukseen täsmälleen sopivasta kansanopistosta ja haki ja pääsi molempiin.

Hän valitsi Kokkolan.

JJ: Mistä sinä tiesit taidekoulusta Kokkolassa?

– Heillä oli tapana joka vuosi panna mainokset kaikkiin pohjoismaisiin sanomalehtiin. Käsittääkseni isäni bongasi sen jostain ja vinkkasi minulle.

Pohjoismainen taidekoulu toimi Kokkolassa vuo-

teen 2018 asti, kunnes opiskelijakato pakotti panemaan lapun luukulle. Mutta vielä 1980–90-luvuilla koulusta valmistui satoja taiteilijoita, jotka jatkoivat taidekorkeakouluihin ja tähteyteen Norjassa, Ruotsissa ja Suomessa.

Suurimmalle osalle suomalaisista Kokkola on lähes tuntematon pikkukylä jossain Pohjanlahden ja -maan välissä. Nuorelle norjalaispojalle kolme vuosikymmentä sitten Kokkola oli kuin suurkaupunki, jossa paikalliset bändit soittivat klubeilla joka viikonloppu. Mikä parasta, se sijaitsi todella kaukana Tranbystä.

– Siellä oli paikallinen skene, joka sinnitteli muutaman vuoden 1990-luvun alussa. Olin oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Kokkolan yössä pauhasivat niin The Refreshments kuin Nowhere.

– En voinut uskoa! Paikallinen yhtye soitti punkia! Useita paikallisia punk-yhtyeitä! Ja se oli aivan käsittämättömän coolia

Aikana, jolloin nuoret löytävät itsensä ja tarkoituksensa Berliinissä, Barcelonassa ja New Yorkissa, voi tuntua käsittämättömältä, että menestynyt ku-

Baabelvirus

vataiteilija-muusikko on kokenut täsmälleen samoin Kokkolassa. Näin kuitenkin tapahtui Karsteinille. – Pitää sanoa jotain siitä, miten asiat hahmotetaan. Elämäni alkoi sillä hetkellä, kun muutin pois Tranbystä. Sitä ennen olin ollut paarialuokassa, friikki jota ei ollut suudeltu. Sitten muutan pois ja huomaan, että täällä on ihmisiä, jotka pitävät minusta. Täällä on tyttöjä, jotka pitävät minusta! Tämä on hulluutta. Mitä tapahtuu? Se oli kuin eräänlainen jälleensyntymä.

Digikuvittamisen pioneeri • Kokkolan-visiitin jälkeen Volle palasi Norjaan, muttei enää kotikulmilleen. Vuodet valmistavassa koulussa olivat tehneet tehtävänsä ja ovet Oslon taideakatemiaan aukesivat. Vielä tärkeämpää oli mahdollisuus muuttaa keskelle todellista suurkaupunkia, jonne oli avattu opiskelijoille edullisia yhteisasuntoja aivan ytimeen.

dejä. Mutta tosiasiassa varhaista goottirockia soittanut kokkolalainen Parade of Souls sai minut pyydystettyä.

Metallista goottirockiin siirtyneellä bändillä oli huhujen mukaan italialainen levytyssopimus, joten Volle halusi ehdottomasti mukaan.

– Tarjosin heille muutaman kaljan ja kerroin, että minulla on kotona pullo Jägermeisteria. Tulimme siis kämpilleni, koe-esitin Sisters of Mercyn ”Marianin” ja olin bändissä.

JJ: Vau!

”ihmiset kysyvät aina, mitä tyyliä edustan, eikä minulla ole aavistustakaan.”

– Teimme legendaarisen De Profundiis -albumin vuonna 1995 Raahessa. Siinäkin on oma tarinansa. Niihin aikoihin jaksoi elää grillikanalla ja tupakalla, nukkua autossa... Lyhyesti sanottuna Volle haki ja pääsi opiskelijavaihtoon rakastamaansa Suomeen, Kuvataideakatemiaan tilaaikataiteiden linjalle vuonna 1998.

Taideakatemiassa Volle siirtyi videotaiteen kautta ääni- ja interaktiiviseen taiteeseen. Ja heitti kaiken menemään, koska Oslon taideakatemialla ei tuolloin vielä ollut vaadittavia työtiloja tai -välineitä.

– Siirryin perinteisen maalaustaiteen pariin ja seuraavat kaksi vuotta tein naturalistisia maalauksia, kunnes palasin vuorovaikutteisuuteen. Olin hyvin varhain liikkeellä digitaalitekniikan parissa, mikä aiheutti paljon kiistelyä myöhemminkin, kun tein sarjakuvia tietokoneella.

JJ: Tämä kyllä selittää käyttämiesi tekniikoiden monipuolisuuden. Hallitset käytännössä kaikki välineet.

– Kyllä, mutta se on samalla ongelmani. Ihmiset kysyvät aina, mitä tyyliä edustan eikä minulla ole aavistustakaan. Mikä ikinä sopii, mikä ikinä toimii, jotta saan haluamani kuvan, ja on niin monta keinoa tehdä se. Toivon keksiväni oman tyylini. Jonain päivänä ihmiset katsovat taidettani ja sanovat, että ah, tyypillistä Karsteinia.

JJ: Mutta siis: viihdyit Oslossa, mutta yhtäkkiä olitkin taas Suomessa.

– Joo, kun olin Kokkolassa... Minähän vietin myös kesät Kokkolassa.

JJ: Häh?

– Joo. Perustin bändin. Tai perustin joukon bän-

– Ja se oli mahtavaa, sillä Kuvataideakatemialla oikeasti oli laitteet. Opin siellä vuodessa enemmän kuin kolmena vuonna Oslossa, ikävä kyllä.

Murrosajan hektisyyttä kuvaa hyvin, että takaisin Osloon palattuaan Volle havaitsi myös norjalaisten hankkineen puhtia konehuoneen puolelle. Vanha taideakatemia pullisteli uusilla säihkyvillä Silicon Graphicsin työasemilla.

Lukuvuosi Kuvataideakatemiassa oli Vollen ensimmäinen kunnon kosketus tulevaan kotikaupunkiinsa Helsinkiin. Aiemmin hän oli vain pistäytynyt katsomassa Ars ’95 -näyttelyn. Kyllä, juuri sen jossa Plenge Jakobsen oli valjastanut tehosekoittimet vatkaamaan virtsaa, verta ja siemennestettä.

– 90-luvulla kaikessa oli kyse š okista, Volle muistelee, ja alkaa kertoa esimerkkitapausta Kuvataideakatemiasta.

– Oli eräs ruotsalainen opiskelija – hänen nimensä taisi olla Börje. Hän oli hiukan meitä muita vanhempi... No, parikymppisen mielestä ainakin, oikeasti ehkä 35. Hän ei ollut mikään suupaltti, korkeintaan moikkasi, enkä tiennyt hänestä mitään ennen kuin menin katsomaan performanssi-iltaa Forum Boxiin. – Ja siellä oli Börje. Hän istui tuolissa yleisön edessä hihattomassa t-paidassa kahden juustonpalan kanssa. Hän raastoi juustoa, kunnes sitä oli jon-

TOSIASIOITA MAAILMALTA

Maailmantalous vajoaa kuin kivi koko ajan.

Pörssiromahdus

Sen saamiseksi takaisin jaloilleen tarvitaan USKOA ja OPTIMISMIA.

USKO

Optimismi

Siksi tarjoamme teille:

Söpö kissanpentu

Vauva sateenkaarella

Kuva uljaasta hevosesta

DON ´T WORRY BE HAPPY

Kun talouselämän korahtelu ahdistaa, turvaudu MEIHIN!

Käsi sydämellä – 100 tosiasiaa maailmasta -kokoelma (2009) koostaa Vollen strippejä.

kinlainen keko lattialla. Hän oli paljain jaloin. Sitten hän rullasi juustoraasteen palloksi, meni nelinkontin lattialle ja alkoi syödä juustopalloa. Se on ainoa kerta, kun olen lähtenyt pois kesken performanssin.

JJ: Tässä rupeaa todella kaipaamaan takaisin 90-luvulle. Jännä aika taiteessa.

– Joo, oli aika outoa tervehtiä häntä käytävällä taas maanantaina.

Karstein Volle kuitenkin tunnetaan tällä hetkellä sarjakuvataiteilijana ja kuvittajana – ja tietenkin muusikkona – mutta ei sinä gallerioissa roikkuvana kuvataiteilijana, jollaiseksi hän oli alle parikymppisenä kasvamassa. Koulutus sekä Kokkolan Pohjoismaisessa taidekoulussa että Oslon taideakatemiassa veivät kohti arvostetun taiteilijan apurahavetoista elämää.

– Mutta kun sain taideopintoni päätökseen, olin jo kurkkuani myöten täynnä taidemaailmaa. Oli alituisia kiistoja. Ainakin silloin, ainakin Oslossa kaikki olivat aina riitelemässä ja meidän oli valittava, kenen jengiin kuuluimme. Ymmärräthän, kaikki ovat rutiköyhiä, kaikki kamppailevat vain selviytyäkseen, ja sitten kaikki pistelevät toisiaan, puukottavat selkään. Ja minä todellakaan en pidä siitä.

Iso ongelma taideopinnoissa oli työn taloudellinen puoli. Sitä ei selitetty.

– Minunko siis pitää maksaa kaikesta? Kyllä, niin

se menee, Volle kertoo.

– Bändeissä on se periaate, että soittamisesta ei tarvitse maksaa. Kun putkahdin todelliseen taideelämään, tajusin, että täällä bändissä soittamisesta pitää maksaa.

JJ: Sittenkö siirryit takaisin sarjakuvaan?

– Niin, sarjakuva... Voi pojat, tämä pitkää kertoa pidemmän kautta.

Ja hän kertoo.

IT-kupla puhkeaa • Tarina alkaa, kun Volle päätyi opintojensa jälkeen hiukan yllättäen palkkatyöhön.

– Leikin aina tietokoneilla ja esimerkiksi tila-ajassa meillä oli käytössä kunnon Macit. Olin silloin todella hyvä Photoshopissa ja muissa sen kaltaisissa. Kun valmistuin – ja tässä tulee punchline – Parade of Soulsin kosketinsoittaja oli juuri saanut työpaikan koodarina helsinkiläisessä dotcom-yrityksessä. Halusin muuttaa Helsinkiin ollakseni tyttöystäväni kanssa ja heidän rmansa tarvitsi graa sen suunnittelijan. Tähän riitti noihin aikoihin, jos osasi piirtää ja käyttää tietokonetta. Olin 23-vuotias, kun valmistuin, ja kävelin suoraan IT-buumiin.

Vollen työpaikka, Artic.net, oli suomalainen nettiyhteisö, eräänlainen vuoden 1999 versio Facebookista.

– Noihin aikoihin ei vielä tiedetty, kuinka sillä te-

kisi rahaa. Luottokorttimaksuja ei tunnettu. Niinpä ainoa tulonlähde olivat operaattorilogot. Muistatko ne? Tein satoja operaattorilogoja.

Työstä maksettiin hyvin ja yhtiössä oli melko tasa-arvoinen, horisontaalinen toimintakulttuuri. Viikot alkoivat maanantaipalaverilla, jossa lähinnä pommiteltiin ideoita. Toimitusjohtaja ei estellyt.

– Toisena vuonna meidät myytiin varmaan jotain viisikymmentä kertaa. Yhtiön perustajilla oli pohjimmiltaan ollut ajatuksena perustaa dotcom-yhtiö, myydä se ja tulla rikkaaksi. Tismalleen niin kuin sitten tapahtuikin.

Artic.netin osti Spray Network, jonka puolestaan osti hollantilainen mediayritys, jonka osti Lycos Europe, joka myytiin Bertelsmannille, jonka osti Vivendi, joka fuusioitiin Seagramiin, joka osti Universalin. Kaikki tämä tuskin kahdeksassa kuukaudessa.

tymäpäivälahjan. Joten menin sinne ja sanoin pomolleni, että otan lopputilin.

Irtisanouduttuaan Volle kierteli yrityksestä toiseen myymässä Flash-osaamistaan ja esittelemässä kuvitusportfoliotaan, hakemassa toimeksiantoa. Paria aikakauslehtikeikkaa lukuun ottamatta hän veti täydellisen vesiperän.

– Kävelin kotona ympyrää matolla ja mietin, mitä oikein olin ajatellut; jätin kovapalkkaisen työn, ja minkä takia: koska en saanut siitä taiteellista tyydytystä? Tyhmä! Sitten puhelimeni soi. Siellä on eräs toinen graa kko Articista, joka sanoo: ”Karstein, ne antoivat potkut kaikille!”

”taiteen on oltava vapaa. vaikeinta on säilyttää arvaamattomuus.”

Kupla oli puhjennut. Merihaassa tuolloin asunut Karstein Volle oli peruuttamattomasti työtön.

Sitten hänelle kerrottiin vitsi.

– Käytännössä aina, kun yrityskauppa tehtiin, me saimme uuden kerroksen keskijohtoa. Yhtäkkiä paikka vilisi pukupellejä ja meillä oli koko ajan vähemmän tekemistä, kun asiat takertuivat massiiviseen byrokratiaan. Lopuksi vain istuin odottamassa, että joku pyytää minua tekemään jotakin, koska en voinut työskennellä oma-aloitteisesti.

Jokainen yrityskauppa myös tarkoitti toimitilojen päivittämistä isommiksi. Vollen viimeinen työhuone oli isompi kuin hänen nykyinen asuntonsa.

– Hypermoderni sisustus ja kaikki. Ja minä siellä vain istumassa, täyttelemässä Napsteriani ja yrittämässä hankkia suosikkilevyjäni MP3:sina sekä buukkaamassa keikkoja yhtyeelleni. Ei ollut mitään tekemistä, ja minulle maksettiin ruhtinaallisesti.

Firmassa, jonka ainoa tuottava osa olivat kännyköiden operaattorilogot.

Suuri juonenkäänne tapahtui vuonna 2001, kun Volle palasi ensimmäiseltä palkalliselta kesälomaltaan. Hän oli käyttänyt lomakuukautensa parin vuoden ikäisen Nazca-yhtyeensä kanssa norjalaisessa studiossa uuden albumin äänityspuuhissa. Työ oli ollut kovaa ja paluu jättimäiseen toimistoon istumaan tyhjänpanttina ja tappamaan aikaa ei kerta kaikkiaan kiinnostanut. Ensimmäinen työpäivä sattui vieläpä olemaan hänen syntymäpäivänsä.

– Ajattelin, että vitut, annan itselleni oikean syn-

– Lähdin tuopille hyvän ystäväni Andersin kanssa. Hän kertoi minulle vitsin, jonka oli keksinyt. Se toimii vain ruotsiksi: ”I midnatt på Island vid fullmåne går alla män ut ur sina hyttor och förvandlas till valar. De kallas för valurval.”

JJ: Tuotanoin...

– Se on sanaleikki ihmissudesta: varulf, valur. Ja ajattelin, että tuohan on vitun nerokasta ja että jonkun pitäisi tehdä siitä sarjakuva.”

Minkä Volle tekikin, ja kaksi muuta strippiä lisäksi.

– Yhden antipainovoimasta. Ja yhden tyttöbakteereista. Se on norjalainen hokema, jentelus, kun tytöillä on ikään kuin tyttöluteita, tyttöpöpöjä. Piirsin kieli tiukasti poskessa siitä, mitä nämä luteet ovat, mistä ne tulevat ja niin edelleen, kunnes pääsin ruutuun, jossa kolme huolestunutta lasta toteaa, ettei tyttöluteisiin ole parannuskeinoa.

Tositarinoita Karsteinilta • Vanhana sarjakuvaintoilijana Volle tiesi hyvin, mille lehdille kannatti omia töitä esitellä. Hän lähetti strippinsä jokaiselle listallaan.

– Ja käytännössä kaikki sanoivat kyllä. Pystyin elättämään itseni seuraavat kolme kuukautta sarjakuvilla ensimmäisen strippini jälkeen. Se oli aivan kahjoa.

Kevyen alun jälkeen työ muuttui raskaammaksi.

Even if things are rough, you have deadlines, you know.

You have long way to fall if you screw up.

Losing someone you love is THE WORST. You wake up every morning and realise it happened.

you can do about it.

Sorrow sticks to you like a shadow

What are you doing? I´m drawing. Why? Well, why not? NOTHING

Karstein Vollen monta kuolemaa (2010) käsittelee kuolevaisuutta omaelämäkerrallisuuden ja mustan huumorin kautta.

Nopeasti mukaan tuli lisää myös kaivattuja kuvitusja animaatiotöitä.

– Tein Tosiasioita maailmalta kymmenen vuotta. Lisäksi tein päivittäistä In the Future -strippiä ja myös animaatioita ruotsinkieliselle Yleisradiolle. Heillä oli Boktid, joka oli kirjallisuusohjelma ja todella siisti. Kaverit olivat todella hyviä taustoittamaan työnsä, mikä sai minut näyttämään laiskalta ja tarpeettomalta – mikä on kyllä täysin totta. Ura urkeni niin kuin sen urjeta pitikin. Fakta fra verden ilmestyisi – kuten todettua – vielä vuosikausia ja muodostuisi Vollen kenties tunnetuimmaksi sarjakuvaksi, vaikka...

– Tein yli kymmenen vuotta säännöllisesti ilmestyvää strippiä ilman ainuttakaan toistuvaa henkilöä, ilman mahdollisuutta tuotemerkin rakentamiseen. Ei tuttua hahmoa, ei voi tehdä T-paitaa. Se oli niin epäkaupallinen kuin mahdollista. Ihmiset lisäksi ilmaisivat hyvin suorasanaisesti vihaavansa Tosiasioita maailmalta, koska se oli tehty niin kieli poskessa. Sarjakuvafanit vihasivat sitä, koska se oli ruma ja älytön, mikä siis oli koko sarjan idea. He olisivat halunneet, että piirrän niin kaunista kuin osaan, mutta sehän ei olisi ollut hauskaa.

Volle selittää loso aansa.

– Sen piti näyttää kököltä, jotta se olisi hauska. Haluaisin ainakin kuvitella, että minulla on tarpeeksi itseluottamusta ilman, että vilauttelen hauiksiani. Ettei tarvitse vetää kitarasooloa aina, kun haluan tehdä jotakin.

Vaikka eipä tämä Vollea ole haitannut. Hän on pitänyt itseään sarjakuvakentän ulkopuolisena, mutta pitkää uraa ei voi tehdä jättämättä vaikutusta. Faktoja maailmalta muiste-

taan yhä, vaikkei Volle ole kymmeneen vuoteen tehnyt koko sarjaa.

– Olin vuosi sitten Oslon sarjakuvanäyttelyssä. Istuin pöytään ja ensin huomasin, että olen seurueen vanhin. Sitten juttelin heidän kanssaan, ja nämä jätkät sanoivat kaikki varttuneensa sarjakuvaani lukien. Mikä on valtavan mairittelevaa, mutta myös todella karmivaa.

JJ: Olet norjalaisen sarjakuvan grand old man

– En ole kuollut vielä!

JJ: Teet siis sarjakuvaa, kuvitusta ja jopa televisiota työksesi, mutta mukaan on alkanut hiipiä myös jonkinlaista poliittisuutta...

– Ei, ei, poliittisuus on ollut mukana alusta asti! Ei voi harrastaa punkia olematta poliittinen.

Vollelle yhteiskunnallisuus on suodattunut nimenomaan punk-rockin kautta. Siinäkin on hankaluutensa. Yksi murheenkryyni ovat ”punk”-yhtyeet, jotka ovat omaksuneet alakulttuurista kaiken paitsi politiikan ja sitä myötä koko toimintansa perustan. Toinen on ylipäänsä ”poliittisen” taiteilijan rooli.

– Ongelma siinä, kun tekee poliittista materiaalia, on roolinsa vangiksi jääminen. Muuttuu esittämäksensä hahmoksi. En pidä siitäkään. Haluan tehdä omaa juttuani. Yhteis kunnallisesti aktiivisen taiteilijan roolille ei valitettavasti ole järkevää vaihtoehtoa. – Joo, on oltava joko täysin epäpoliittinen tai sitten se tyyppi, jolta saa aina myyvän kommentin. Ja minä tuumin, että pitää pystyä ajattelemaan laajemminkin. Ulkopuolinen tarkkailija voisi sanoa, että Karstein Volle on itse aika hyvin onnistunut kiertämään ”aktivistitaiteilijan” sudenkuopat. On siis mahdollista olla poliittinen olematta ”poliittinen taiteilija”, median rakastama joka paikan Dagens Nyheter ja Empirix. no valitsivat Livsgrisenin (2019) vuoden parhaiden sarjakuvien joukkoon.

Bättre folk (2020) kertoo muun muassa henkilökohtaisista reaktioista Norjan terroristi-iskuihin sekä Helsingin rautatietorin turvapaikanhakijoiden ja heidän vastustajiensa leireistä.

mielipideautomaatti.

Volle on samaa mieltä.

– Taide on aina etusijalla. Taiteen on oltava vapaa. Vaikeinta on säilyttää arvaamattomuus. Kun leimataan ”siksi tyypiksi”, muuttuu ennalta-arvattavaksi ja ihmiset lakkaavat kuuntelemasta.

JJ: Olet tässäkin asiassa edelleen ulkopuolinen.

– Joo, en koskaan löytänyt omaa heimoani. Lähimpänä sellaista ovat kai kokkolalaiset punkkarit – tai mitä heistä vielä on jäljellä. Olen aina ollut ulkopuolella katsomassa sisään. Koska tulen pienestä maalaiskylästä se ei tunnu minusta oudolta tai yk-

sinomaan epämiellyttävältäkään. Mutta olen tietenkin poliittinen ihminen, se on osa persoonaani.

JJ: Avoin poliittisuus – ja tässä sillä tietenkin tarkoitetaan vasemmistolaisuutta – on monissa julkaisuissa ja elämässä yleensä ammatillinen riski. Onko oma aktiivisuutesi haitannut uraasi?

– Ensinnäkään en ole koskaan varsinaisesti mennyt yrityspuolelle. Tiedän, että se on siellä, mutten ole aktiivisesti pyrkinyt... Taloudellisessa mielessä minun olisi ilman muuta kannattanut lähteä mainostoimistohommiin, mutten koskaan tehnyt niin. Sen sijaan vein juttuni sanoma- ja aikakauslehdille,

koska pidän niistä. Mielestäni se on ihan terve asenne yleensäkin, ettei hae pienintä yhteistä nimittäjää, vaan koettaa tehdä työtä sen eteen, mihin uskoo.

Volle ei tahdo moittia markkinointialalle menneitä kollegoitaan, joiden tietää olevan kiinnostuneita työstään ja oman osaamisensa kehittämisestä. Mutta...

– Minulla on vain ongelmia mainonnan kanssa. Minusta sillä on kielteinen vaikutus koko ihmiskuntaan. Mutta – tämän sanottuani – tietenkin, jos jostain ilmestyy mainostoimisto, joka sanoo antavansa minulle kymmenentuhatta euroa peniskuvasta, niin totta kai minä piirrän peniksen. Ja siitä tulee kaunein penis, jonka kyseinen mainostoimisto on ikinä nähnyt. Isoine roikkuvine palleineen.

pittömästä halusta käsitellä kuolevaisuutta. Mutta se ei kerro kuolemasta, vaan huumorista; siitä miten me käytämme huumoria käsitelläksemme asioita, joita emme voi hyväksyä. Pohjimmiltaan kyse on siitä, että vaikka kaikki toivo on mennyttä, siitä voidaan vielä murjoa vitsejä.

Toinen esimerkki on Vinossa-sarjakuva (Like, 2016), jonka hän teki yhdessä norjalaisen Knut Nærumin kanssa. Projekti oli kunnianhimoinen yritys molempien tekijöiden rakastaman jatkokertomuksen tuomiseksi takaisin.

”käytämme huumoria käsittelemään asioita, joita emme voi hyväksyä.”

Tehtyään kymmenen vuotta strippejä Volle halusi siirtyä tekemään jotain pidempää ja kunnianhimoisempaa.

– Siinä minä ehkä möhläsin. Kun tekee sarjakuvaromaania, pitää ensin upottaa vuosi sen miettimiseen ja tekemiseen, ja sitten ponnahtaa ilmoille ja toivoa, että ihmiset vielä muistavat. Ja joskus isokin projekti oppaa. Se on vain hyväksyttävä.

Yksi uuden uran avainteoksia, Karstein Vollen monta kuolemaa (Zum Teufel, 2010), ilmestyi heti alussa kymmenen vuotta sitten. Isän syöpädiagnoosi oli pelottava kokemus, jota käsitelläkseen Volle ryhtyi piirtämään lyhyitä koomisia sarjakuvia kuolemasta. Niistä sukeutui lopulta kokonainen albumi, jolla on yhä vuosia myöhemminkin sanottavaa lukijoilleen.

– Kuolema syntyi vil-

Korona-aikana on jo syntynyt Pandemic Mindmap -kirja.

– Ajatuksena ei ollut tehdä kirjaa. Ajatus oli, että möisimme nämä jutut lehdille. Niinhän ennen tehtiin ja se oli mahtavaa. Ja sitten se loppui. Meistä se oli surullista. Veimme kaksi kertomusta aikakauslehtiin ja kaikki sanoivat, että ”mielestämme sarjakuvat ovat arvokas ja tärkeä osa laajempaa kulttuurista horisonttiamme, onnea yritykseen”.

Lopuksi kompromissina syntyi kohtuullisen vaikea kirja.

– Se on poikkeus lajissaan, postmoderni genredekonstruktio. Suomen Kuvalehden kaveri sanoi, ettei kyennyt ymmärtämään, miksi olimme tehneet sen, joten en minäkään ymmärtänyt, miksi hänen pitäisi tehdä siitä arvio.

Luonnollisestikin Karstein Volle on nyt työstämässä jatko-osaa Vinossa-sarjakuvalle. Likbilen ilmestyy tänä syksynä. Tuloksena on kamarinäytelmä suunnattoman yhtiön loputtomissa käytävissä.

– Se on retrofuturistinen pastissi, joka lainaa paloja Fritz Langilta ja Weimarin ajan mykkä lmeistä.

Volle on hurjassa luomisvireessä. Taiteilijalta

Likbilen (2020) on jatkoa Vinossa (norjaksi Muffens) -sarjakuvalle.

ilmestyy uusia teoksia aivan hyökyaaltona.

Vuonna 2019 valon näki sarjakuva-albumi Livsgrisen, kauhutarina prekariaatiasta ja vain omilla ansioilla pärjäämisestä. Siitä, miten keskiluokkainen mies huomaa elämänsä pohjan murentuvan eikä hän pysty ymmärtämään, miksi opetukset – työskentele vain ahkerasti ja jos mokaat, työskentele ahkerammin – eivät toimi.

Koronaviruksen yllättävä maihinnousu ja kulkutautieristys inspiroi Vollea piirtämään ja lopulta myös julkaisemaan vahvasti omaelämäkerrallisen

Pandemic Mindmap -sarjakuvan. Sarjakuva ilmestyi alun perin paloina Instagramissa pitkin kevättä ja kesää 2020. Suomenkielistäkin painosta on lupailtu.

Pystykorva-kirjojen kautta kansalaisten ihmeteltäväksi laskeutuu Bättre Folk -niminen, niin ikään omaelämäkerrallinen mutta myös journalistinen albumi. Teos tutkii tribalismia, ajatusmalleja. Se pohtii identiteettiä, koti-ikävää ja viholliskuvia.

– Muukalaisviha on minulle ilmeistä, olenhan ulkomaalainen Suomessa. Yritän kirjassa ymmärtää, miksi me pelkäämme niin paljon toisiamme ja mitä sille voisi tehdä.

Ja mihinkäs muusikko raidoistaan pääsisi: nykyisen yhtyeensä The Telomeresin kanssa ilmestyi alkukesästä Never Better -niminen joukkorahoitettu albumi, josta otettua sadan numeroidun vinyylilevyn erää saattaa hyvällä tuurilla olla vielä liikenteessä. Kylkiäisenä saa muun muassa jääkaappimagneetin.

Musiikin, lukuisten kuvitusten ja sarjakuviensa ohessa Vollella on sormensa myös tieteellisessä tutkimustyössä Tampereen yliopiston Rauhan- ja koniktintutkimuskeskus TAPRIn kanssa. Sarjakuvan tekeminen tutkijaryhmässä on mielenkiintoista – ja opettavaista.

– Hassua, koska Tosiasioita maailmalta alkoi eräänlaisena tiedeparodiana ja päädyin lopulta tekemään sarjakuvia todellisten tieteentekijöiden kanssa. Se on ollut hyvin palkitsevaa, tuntuu kuin olisin tehnyt täyden ympyrän.

JJ: Kaiken tämän keskellä taisit hankkia pari lastakin, perustaa perheen.

– Niinpä tein, ja nyt asun Itä-Helsingissä ja rakastan sitä. Näinhän se menee. Aloitin vihaamalla paikkaa, jossa asuin, ja päädyin paikkaan, jossa tunnen olevani täysin kotonani. Ehkä se on ikäjuttu, en tiedä. Mutta tähän seutuun on varaa, vaikka tekisi jotain omituista elääkseen. •

Syntynyt 1974 Norjassa, asuu Helsingissä.

Sarjakuvataiteilija, kuvittaja, muusikko ja taideopettaja. Norjan ja Suomen kansalainen. Valmistunut Oslon taideakatemiasta 1999.

Teoksia:

Bättre folk (Pystykorva, 2020)

Likbilen (Cappelen Damm forlag, 2020)

Pandemic Mindmap (2020) Livsgrisen (Überpress, 2019)

Vinossa (Knut Nærumin kanssa, Like, 2016)

Muffens (Knut Nærumin kanssa, No Comprendo, 2016)

Nyt riittää! Sarjakuvakulttuuri <3 monikulttuurisuus (toimittaja, Sarjakuvakeskus, 2015)

Karstein Volles Skjebner (Jippi forlag, 2012)

Ti kniver i hjertet (Jippi forlag, 2011)

Karstein Vollen monta kuolemaa (Zum Teufel, 2010)

Käsi sydämellä – 100 tosiasiaa maailmalta (Arktinen Banaani, 2009)

På tro og ære (Schibsted, 2008)

Med hånden på hjertet (Jippi forlag, 2007)

Kors på halsen (Jippi forlag, 2004)

Sarjakuvastrippejä, -novelleja ja -reportaaseja julkaistu useissa lehdissä ja antologioissa.

» vollewelt.com

flunssainen henkilö

ja laita stoppi tartunnoille

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen viralliiset käsienpesuohjeet muistuttavat infosarjakuvaa valokuvin.

Miasma

5. Huuhdo kädet runsaalla vedellä

Sarjakuvien tautikuvaukset heijastelevat aikakausiensa keskeisiä epidemologisia kysymyksiä.

6. Kuivaa kätesi huolellisesti käsipyyhepaperilla

TEKSTI Onni Mustonen

aiemmin kesällä minulta pyydettiin käsikirjoitusta infektioaiheiseen sarjakuvaan. Olosuhteiden pakosta ajattelin luonnollisesti covid-19-pandemiaa, joka viime vuoden lopusta lähtien on levinnyt wuhanilaiselta märkätorilta maailmalle.

7. Sulje hana käsipyyhepaperilla

www.thl.fi/kasienpesuohje

Kun sairastuneita on kymmeniä miljoonia, maailmassa on tuskin ketään, jota tauti ei ole tavalla tai toisella koskettanut. Suurin osa yleisötapahtumista on peruttu tai kutistettu minimiinsä. Kaduilla ihmiset kulkevat maskien kanssa tai yksinkertaisesti sulkeutuvat koteihinsa. Pandemian mittakaavasta huolimatta en tiennyt, miten tarttua aiheeseen.

Yleensä maailman ollessa näin suurten mullistusten vallassa minulla olisi jotain mihin tarttua – kuva tai skenaario, johon tiivistää kaiken. Sienipilvi, juoksuhaudat tai keskitysleirit. Korona-viruksen läsnäolo

Suuri

Pieni vaikutus

sen sijaan näkyy poissaolona. Keväällä sen välitön vaikutus oli poistaa ihmiset julkisista tiloista ja nyt syksyllä se on piilottanut heidän kasvonsa maskien taakse. Ennen kaikkea sairastuneet ovat kadonneet; he ovat joko karanteenissa tai suljetuilla teho-osastoilla. Miten tilannetta, jota oudolla tavalla ei ole, voi kuvata sarjakuvan kaltaisessa visuaalisessa mediassa?

Yrityksiä tautien kuvaamiseen on tietenkin ollut, koska covid-19 ei ole ensimmäinen ihmiskuntaa kohdannut pandemia, eikä (mikäli me tästä selviämme) viimeinen. Taudit sekä niitä aiheuttavat virukset, bakteerit ja sienet ovat kulkeneet rinnallamme historian alkuhämäristä lähtien. Vaikka ihminen antroposentrisyydessään on yrittänyt vähätellä infektion merkitystä, on tautien vaikutus historiaan ja kulttuuriin ollut mittaamattoman suuri. Siitä syystä taide on yrittänyt ymmärtää sairauksia jo kauan.

Kuoleman tanssi • Vaikka moderni sarjakuvataide, sellaisena kuin me sen tunnistamme, syntyi kanonisesti vasta 1880-luvulla, kuvasarjoja on aina käytetty tarinoiden kertomiseen. Onhan tällaisen kerronnan etu välittömästi ilmeinen kaikille, jotka tänäkin päivänä lukevat sarjakuvia; sarjakuvakerronta on helposti lähestyttävä tarinankerronnan muoto, joka ei esimerkiksi kirjoitetun sanan tavoin vaadi erityistä opettelua tai teatteriesityksen tavoin fyysistä läsnäoloa.

Ei siis liene ihme, että sarjakuvakerrontaa on historiallisesti hyödynnetty tilanteissa, joissa informaation leviäminen laajalle on ollut ensiarvoisen tärkeää. Hyvä esimerkki tästä ovat 1800-luvulla englantilaisissa sanomalehdissä julkaistut kuvasarjat, jotka opastivat (enemmän tai vähemmän tieteellisiä) tapoja välttää kolera, sekä tälläkin hetkellä usein esillä olleet, THL:n julkaisemat käsienpesuohjeet.

Syy saattoi olla myös kulttuurinen. Kun tauti vaikutti koko yhteiskuntaan, syntyi samalla kollektiivinen tarve käsitellä sitä. Esikirjallisissa yhteiskunnissa kuvakerronta oli tähän paras tapa.

Sairausepidemioista yhä painajaismaisin ja katastrofaalisin oli Euroopassa ja Aasiassa 1300-luvulta alkaen riehunut musta surma eli rutto. Arvioiden mukaan tauti surmasi 75–200 miljoonaa ihmistä maailmanlaajuisesti, jättäen kokonaisia kaupunkeja ja kyliä autioiksi. Musta surma merkitsi keskiajan ja feodalismin loppua ja loi pohjan renessanssille. Moderni Eurooppa on kirjaimellisesti rakennettu ruttohaudan päälle.

Suuremmat muutokset olivat hitaita ja hiljaisia, kuin mannerlaattojen liikkeet, joiden vaikutukset ovat havaittavissa vasta vuosisatojen kuluttua. Sen sijaan ruumiita, jotka täyttivät suurkaupunkien kadut ja hautausmaat, ei voinut olla huomaamatta. Kaikki tunsivat jonkun, joka oli sairastunut, eikä ruumiiden löyhkältä päässyt karkuun.

Ruton mukanaan tuoma kiusallinen tietoisuus omasta kuolevaisuudesta toi mukanaan uudenlaisia taidemuotoja. Yksi näistä oli 1400-luvulla yleistynyt danse macabre- eli ”kuolemantanssi” -aihe. Alkunsa saarnakuvituksista saaneet kuolemantanssit esittivät luurankomaisten hahmojen johdattamia kulkueita, jotka koostuivat eri yhteiskuntaluokkien jäsenistä. Niiden viesti oli vahvasti allegorinen: ”kuolema ei suo erivapautta kenellekään”, ne kertoivat.

Danse macabre on keskiaikaisen eurooppalaisen taiteen elinvoimaisimpia elementtejä, mutta sen suh-

Heidelbergin Totentanzista olevassa kuvassa kuolema kutsuu kaardinaalia mukaansa.

Kuolema: “Nouse ylös punaisessa hatussasi / Herra Kardinaali, tanssiminen on hauskaa / Olet siunannut kansaa hyvin / ja nyt sinun on tanssittava Kuoleman kanssa.

detta sarjakuvaan on pohdittu vähemmän, vaikka lajityyppiä voitaisiinkin pitää ensimmäisenä tautiepidemiaa kuvaavana sarjakuvallisena tekstinä. Selvintä tämä salavuoteus on painettuja kuoleman tansseja tarkastellessa. Näistä varhaisin on Heidelbergin yliopistossa sijaitseva Totentanz (1455–58), joka koostuu 25 puukaiverruksesta. Kullakin sivulla Kuolema kohtaa hahmon, käy tämän kanssa lyhyen keskustelun ja kutsuu tämän mukaan kuolemantanssiin.

Danse macabret sekä niiden painetut versiot kuten Heidelbergin Totentanz tai Holbeinin Danse Macabre edustavat eräänlaista esihistoriallista protosarjakuvaa, joiden vaikutus lajityypin nykytilaan on parhaimmillaankin välillinen. Ne edustavat kuitenkin kiehtovaa kytköstä sarjakuvien, populaarikulttuurin ja tautien kuvausten välillä.

Pusutauteja ja tyttöbakteereita • Tautien ja tartuntojen kuvauksista sarjakuvissa ei voi puhua puhumatta amerikkalaisen sarjakuvataiteilija Charles Burnsin töistä. Monien muiden 1900-luvun puolivälissä syntyneiden amerikkalaisten tavoin Burnsin pääasialliset huolet kasvaessa olivat ydinaseet ja sodat. Biologiset uhat tuntuivat paljon vieraammilta, olivathan antibiootit ja penisilliini vapauttaneet ihmiskunnan kulkutaudeista ja ehkäisypilleri muunlaisista infektioista.

Kaikki kuitenkin muuttui 1980-luvulla, jolloin Burns löi itsensä läpi sarjakuvakentällä. Vuonna 1982 AIDS nimettiin ensimmäisen kerran, mutta kuolleita oli jo satoja. Ensimmäistä kertaa 1900-luvulla uusi tauti levisi länsimaissa, eikä kukaan tiennyt, mikä sen aiheutti. Ruton tavoin HIV:hen liitettiin myös moraalisia ulottuvuuksia, erityisesti uskonnollisen oikeiston puolelta.

Kaiken ktion tavoin myös sarjakuvat reagoivat HIV-kriisiin. Tarinat alkoivat uudella tavalla korostaa kehollisuutta, ja erityisesti kauhusarjakuvat keskittyivät aiempaa väkevämmin fyysisyyteen ja veriseen väkivaltaan. Useimmat näistä kertomuksista eivät kuitenkaan suoranaisesti käsitelleet HIV:tä tai AIDS-epidemiaa, vaan ennemmin ammensivat kuvastonsa yleisestä ilmapiiristä. Niissä seksi, fyysinen kontakti ja veri olivat jälleen uhkia. 80- ja 90-luku-

Charles Burnsin Mustassa aukossa tauti muuttaa ihmisen salakavalalla tavalla.

jen taitteen sarjakuvista Burnsin työt edustavat lähes arkkityypillistä esimerkkiä.

Infektiot ja niiden aiheuttamat mutaatiot ovat monien Burnsin sarjakuvien temaattisessa keskiössä. ”Ill Bred” -sarjakuvassa (1988) nuori nainen alkaa muuttua kammottavalla tavalla hyönteisen raapaistua häntä, kun taas 1989 Raw’ssa julkaistu ”Teen Plague” kertoo avaruusolennosta, joka aivopesee suudelmallaan teinitytön, sekä ihottumasta.

Aiheen käsittelyn Burns kulminoi 90-luvulla kirjoitetussa mutta 2005 julkaistussa sarjakuvaromaanissa Musta aukko (suom. 2010, Like). Sarjakuva kertoo mystisestä teinirutosta, joka leviää seksin välityksellä, ja aiheuttaa kantajassaan outoja ja irvokkaita muutoksia.

Burns ammentaa monia tarinoidensa elementtejä 80-luvun body horror -lajityypistä, johon lukeutuvat muun muassa ns. splatterpunk-liike, brittiläisen kirjailijan Clive Barkerin tarinat ja kanadalaisen ohjaaja-käsikirjoittaja David Cronenbergin elokuvat. Näissä kertomuksissa fokus on fyysisessä kehossa, jonka koskemattomuus joutuu kauhistuttavalla tavalla uhatuksi esimerkiksi väkivallan tai mutaation kautta. Myös seksillä on keskeinen rooli monissa body horror -tarinoissa, myös Burnsin sarjakuvissa, joissa sukuyhteys on usein muutoksen aiheuttava katalyytti tai vektori, jolla se leviää. Viruksesta tulee näin

The Walking Dead -sarjakuvassa zombi-lauma uhkaa yhteiskuntarauhaa

yksi niistä ruumiinnesteistä, joita kumppanit vaihtavat toisensa kanssa.

Tautiin liittyvä outo intimiteetti sitoo Burnsin vahvasti 80–90-lukuihin ja nimenomaan AIDS-epidemiaan. Jo siihen liittyvän häpeän vuoksi HIV-tartunta oli monille yksityinen asia, mutta myös tartuntamekanismi oli luonteeltaan intiimi; neulan tai sukuelimen lävistämäksi tuleminen oli yleisin tapa saada tauti. Henkilökohtaisuuden kääntöpuolena olivat kuitenkin taudin mekanismit, jotka yksi kerrallaan riisuivat yksilöltä hänen ominaisuutensa ensiksi solutasolla, jolla virus kaappasi yksittäisten verisolujen toiminnan omaan käyttöönsä, ja myöhemmin nostaessa lihan kapinaan egoa vastaan.

Burnsin sarjakuvat nostavat etualalla nimenomaan taudin symbolisen uhan minuutta vastaan, sen luonteen intimiteetin irvikuvana. Mustassa aukossa hahmot saavat taudin rakkaimmiltaan ja antavat sen vuorostaan läheisimmilleen. Taudin edetessä he menettävät oman kehonsa hallinnan; esimerkiksi Robin tapauksessa tauti repii hänen kurkunpäänsä alapuolelle uuden suun, joka puhuu vasten hänen tahtoaan, ja Chrisin iho taas nylkee itsensä kuin käärmeen nahka konsanaan, vieden hänet yhä kauemmas ja kauemmas arkielämästä samalla kun hänen infektionsa leviää. Ja lopulta se erottaa heidät kaikista muista.

Hyvää ratkaisua ei kuitenkaan ole; ainoa tapa välttyä sairastumiselta on kieltää itsensä, omat seksuaaliset tarpeensa ja tunteensa ja olla yksin – valinta näiden kahden välillä oli kivuliaan tuttu monille homomiehille 80-luvulla.

Massatartunta • AIDS-epidemia muuttui yksityisestä yleiseksi kun sairastuneiden määrä räjähti käsiin ja hallinto pesi asiasta kätensä tajutessaan riskiryhmäläisten olevan marginalisoituja ja ”epätoivottuja”. Covid-19 on sen sijaan lähtökohtaisesti ollut kaikkea muuta kuin yksityinen tauti. Siinä, missä HIV:n ja AIDSin pääasiallinen uhka oli siinä, että ”minä” saattoi saada sen, korona on uhka, koska ”kaikki” voivat saada sen.

Lähellä tätä tunnetta pääsevät Robert Kirkman käsikirjoittamassaan ja Tony Moore ja Charlie Adlard piirtämässään zombieepoksessa The Walking Dead. Vaikka vuonna 2003 alkanut sarja ilmestyi ennen korona-epidemiaa, se tuntuu ajankohtaisemmalta kuin koskaan. Toisin kuin Mustassa aukossa, The Walking Deadin infektio on luonteeltaan kollektiivinen. Tartuttajana ei ole enää seksikumppani vaan kasvoton zombi-lauma, joiden purema levittää tautia. Taudin levitessä yhteiskunta tuhoutuu yhä uusien ja uusien ihmisten sairastuessa. Lopulta jäljellä on vain pieni ryhmä elonjääneitä, jotka joutuvat taistelemaan vähäisistä resursseista.

Tyylipuhtaana zombi-tarinana The Walking Dead onnistuu vangitsemaan myös oudon tyhjyyden, jonka epidemia jättää jälkeensä. Sarjakuvassa kadut ovat tyhjiä ihmisten kuoltua, aivan kuten kadut, ostoskeskukset ja liikennevälineet ovat tyhjiä ihmisten välttäessä kontaktia toistensa kanssa. Maailma epidemian kourissa on, kulttuuriteoreetikko Mark Fisherin termiä lainatakseni, ”aavemainen” (eerie): sen seurauksena siellä, missä pitäisi olla jotain, ei ole mitään.

Aavemaisuus ei ole pelkästään covid-19:n piirre, vaan se voidaan laajentaa koskemaan myös kaikkia tässä artikkeleissa kuvattuja pandemioita. Fisherin mukaan aavemaisuus aiheuttaa meissä epämukavuutta, koska se viestii toimijuuden epävarmuudesta. Aavemainen huuto on aavemainen, koska me emme tiedä sen alkulähdettä, ja se pysyy siten tulkinnan ulkopuolella. Zombiepidemia pakottaa meidät pohtimaan sitä, mikä ylläpitää yhteiskuntaa, kun taas rutto sai ihmiset kyseenalaistamaan jumalallisen järjestelmän, jossa kuningas oli koskematon, ja HIV oman kehomme herruuden.

Kuka hallitsee maailmaa, ellei kuningas? Kuka omaa kehoani, ellen minä? Miten maailma voi loppua? Taudit ja infektiot ovat aavemainen muistutus siitä, ettei vastaus yhteenkään näistä kysymyksistä ole ainakaan ihminen. •

Hivuttamalla kohti parempaa

Sarjainfo kartoitti, miten sarjakuvataiteilijoiden apurahatilanne on viime vuosina muuttunut.

TEKSTI Ville Hänninen KUVITUS Tuisku Hiltunen

vuonna 2001 ilmestyi toimittaja Heikki

Jokisen selvitys Tuolien välistä omalle pallille – sarjakuva valtion taidehallinnossa. Se kartoitti silloista apuraha- ja tukitilannetta ja pohti ratkaisuja ilmeneviin ongelmiin. Taidehallinnon kannalta sarjakuva oli ollut olemassa vasta vuosikymmenen verran, ja ensimmäiset askeleet sarjakuvataiteen tukemiseen oli otettu mutta johtopäätökset tekemättä ja jatkuvuus hauras.

Jokisen teos sopii verrokiksi vuoden 2020 tilanteeseen, joten kiteytän sen lyhyesti. Hän päätyi esittämään kolmea keskeistä asiaa: kirjastoapurahojen oikeudenmukaista jakamista, alan koulutuksen selvittämistä ja käynnistämistä sekä sarjakuvan tuen selkiyttämistä.

Miten on käynyt?

Sarjakuvataiteilijoiden ja kuvittajien kirjasto- ja kohdeapurahamääräraha yhdistettiin viime vuosikymmenellä. Samalla summa kohosi 200 000 euron pintaan, jossa se on pysynyt.

Sarjakuvataiteilijoiden apurahatilanne Taikessa • Tilannetta voi tarkastella muutaman perusmittarin kautta.

sarjakuvantekijöiden

apurahatilanne on

parantunut pitkällä aikavälillä.

Kirjallisuuden kirjastoapurahoja myönnettiin sarjakuvataiteelliseen työhön vuonna 2017 50 500 €, 2018 30 000 €, 2019 48 000 € ja tänä vuonna 72 500 euroa. Summat vaihtelevat siis mainittavasti, mutta kokonaisuudessaan sarjakuvataiteilijat ovat viime vuosina saaneet kirjastoapurahalautakunnalta enemmän apurahoja kuin erillisen jaoston kautta.

Sarjakuvataiteilijoiden ja kuvittajien kirjastoapurahoihin varattiin Taikessa (valtion Taiteen edistämiskeskus) 50 000 euron määräraha vuonna 2007. Apurahoja myönsi erillinen jaosto, joka perustui vertaisarviointiin. Tuolloin sarjakuva kuului vielä muotoilutoimikuntaan muun muassa keraamikkojen ja fonttisuunnittelijoiden kanssa. Sittemmin sarjakuva- ja kuvitustaiteen jaosto sai esivalmisteltavakseen myös kohde- ja vuosiapurahapäätökset, mutta se lakkautettiin vuoden 2016 lopussa. Sarjakuva ja kuvitus siirtyivät hallitsemattomammin osaksi valtavaa visuaalisten taiteiden toimikuntaa, johon kuuluvat myös eri kuvataiteet ja valokuvataide.

Ratkaisussa on paljon heikkouksia muun muassa vertaisarvioinnin näkökulmasta, koska kuvataiteilijat eivät yleensä tunne sarjakuvaa yhtä hyvin kuin esimerkiksi veisto- tai maalaustaidetta. Tämän vuoksi päätöksentekoa on tällä toimikaudella mieleköitetty niin, että sarjakuvan ja kuvituksen hakemukset esilukee 4–5:stä valtion toimikunnissa jo työskentelevästä alan ammattilaisesta koostuva pooli, ja se tekee esityksen lopullisen päätöksen nuijivalle visuaalisten taiteiden toimikunnalle.

Tällä hetkellä erillistä sarjakuvataiteilijoiden kirjastoapurahaa ei ole. Sarjakuvataiteilijat voivat kuitenkin hakea kirjailijoiden kirjastoapurahaa (haku tammikuussa), ja vuosittain sen jokunen saakin. Summat liikkuvat 5 000–10 000 euron välissä.

Muiden määrärahojen tarkastelu on vaikeampaa, koska sarjakuva ja kuvitus olivat aiemmin budjetissa erillisinä sarakkeina, mutta ne yhdistettiin 2019. Lisäksi alat menevät päällekkäin, limittäin ja lomittain, minkä vuoksi monet hakemukset kuuluvat de facto kumpaankin kategoriaan.

Kohdeapurahoja myönnettiin vuonna 2017 128 000, 2018 113 270, 2019 205 000 ja tänä vuonna 210 000 euroa. Sarjakuvataiteilijat hakevat apurahoja toistaiseksi hieman kuvittajia aktiivisemmin, joten sarjakuvan saama kohdeapurahataso ei ole käytännössä muuttunut.

Maksussa olevien taiteilija-apurahojen määrä on suhteellisen vakaa: vuonna 2017 101 550, 2018 122 770 ja 2019 (kuvitustaide mukana) 228 090 euroa. Pitkällä aikavälillä sarjakuvataiteen saamat apurahavuodet ovat hiljalleen lisääntyneet. Tänä vuonna kahdeksalle sarjakuvataiteilijalle maksettiin valtion vuosiapuraha (yksi puolikkaana). Sarjakuva- ja kuvitustaiteelle toimikunnassa allokoidun (käytännössä Taikessa ylempänä kiinni pultatun) summan pienuus vaikuttaa kuitenkin siihen, että pidempiä vuosiapurahoja ei voida myöntää tarpeeksi, vaikka sarjakuvien tekeminen on hidasta ja alan ja taiteilijoiden kehittyminen edellyttäisi mielestäni nimenomaan niiden määrän lisäämistä. Tällä hetkellä Taiken pitkällä apurahalla työskentelevät Matti Hagelberg (viisivuotinen), Hanneriina Moisseinen (3-v.), Ville Ranta (5-v.) ja Marko Turunen (3-v.) – vuoden 2021 alusta

vain Hagelberg ja Amanda Vähämäki (3-v.).

Pysyvästi ongelmallisempi tilanne on kuvataiteen näyttöapurahoissa. Kuvataiteen näyttöapurahalautakunta jakaa kuuden kuukauden työskentelyapurahoja ammattitaiteilijoille, joiden teoksia voidaan näyttää julkisesti. ”Apurahoja voivat saada visuaalisten taiteenalojen, mediataiteen ja muotoilun ammattilaiset”, kertoo Taike ohjeissaan, joten kategoria koskee myös sarjakuvaa.

Lautakuntaan ei kuitenkaan kuulu sarjakuvan (tai kuvitustaiteen) edustajaa, mikä näkyy lopputuloksessa. Vuonna 2017 sarjakuvataiteen tekemiseen myönnettiin 32 000, 2018 24 000, 2019 31 300 ja 2020 11 428,57 euroa. Lautakunnan vuosibudjetti on miljoona euroa. Kannattaa silti hakea, koska hakijoiden kasvava määrä lisää myöntöpainetta.

Saajista näkee myös, että WSOY:n kirjallisuussäätiö ei myönnä apurahoja vain Bonnierin omistaman kustantamoryppään (WSOY, Tammi jne.) taiteilijoille. Esimerkiksi 2018 saajien joukossa oli Juliana Hyrri (kirja Suurelle Kurpitsalle) ja Hanna-Reetta Schreck (sarjakuvakirja Teokselle Annukka Mäkijärven ja Iida Turpeisen kanssa). (Otavan kirjallisuussäätiö ei kerro julkisesti apurahansaajiaan eikä halunnut vastata tiedusteluun, joten sen osalta tarkastelua ei voinut tehdä.)

ongelmaksi on muodostunut

visuaalisten taiteiden huono asema.

Sama pätee Taiken apurahoihin laajemminkin. Hakemusmääriä tarkastellaan toimikuntien sisällä, ja niillä on merkitystä päätöksenteossa.

Ongelmaksi on tosin muodostunut visuaalisten taiteiden huono asema. Vuonna 2019 visuaalisille taiteille myönnettiin 185 apurahavuotta. Kaikkien taiteenalojen hakijoista visuaalisten taiteiden hakemuksia oli 39 prosenttia, mutta määrärahoja vain 33,5 prosentin edestä. Tämän seurauksena kaikkien kuvataiteiden (ja myös sarjakuva- ja kuvitustaiteen) myöntöprosentit ovat hieman alhaisempia kuin muilla taiteenaloilla. Vertailun vuoksi esimerkiksi kirjallisuustoimikunta sai samana vuonna 14 prosenttia hakemuksista mutta 20 prosenttia vuosiapurahamäärärahoista, ja arkkitehtuuri ja muotoilu viisi prosenttia hakemuksista mutta 7,5 prosenttia vuosiapurahamäärärahoista.

Yksityiset säätiöt ovat heränneet • Joka tapauksessa sarjakuvantekijöiden apurahatilanne on parantunut pitkällä aikavälillä. Hyvä esimerkki on WSOY:n kirjallisuussäätiö. Se on jo vuosia jakanut apurahoja myös sarjakuvataiteilijoille ja kertoo asiasta paitsi hakuilmoituksessaan myös saajalistoissaan, joihin sarjakuva on merkitty erillisenä sarakkeena. Vuonna 2020 summa oli 20 000 euroa, 2019 60 000 ja 2018 25 000 euroa.

Myös Suomen Kulttuurirahasto ja Koneen Säätiö suhtautuvat sarjakuvaan lähtökohtaisesti positiivisesti. Kumpikin käyttää jotakuta sarjakuva-ammattilaista päätöksentekonsa tukena. Käytännössä tämä on näkynyt niin, että sarjakuvataiteilijat alkoivat viime vuosikymmenellä saada säännönmukaisemmin vuosiapurahoja tai suurempia kohdeapurahoja.

Koneen edellisessä syyshaussa yksivuotisen saivat Suvi Ermilä ja Ilan Manouach. Lisäksi sarjakuva oli osana useita laajempia taide- tai tutkimushankkeita, joita säätiö on ainakin toistaiseksi tukenut yllättävän avokätisesti.

Suomen Kulttuurirahasto myönsi helmikuussa Arsi Kevalle 13 000, Aapo Kukolle 26 000, Janne Kukkoselle 13 000, Jarno Latva-Nikkolalle 26 000, Kari Puikkoselle 26 000 ja Aino Sutiselle 6 500 euroa sarjakuvataiteen tekemiseen. Lisäksi Ville Tietäväinen sai kolmivuotiselle apurahalleen vahvistuksen jatkosta.

Alfred Kordelinin säätiö on tukenut vuodesta 1920 apurahoin ja palkinnoin suomalaista tiedettä, kirjallisuutta, taidetta ja kansanvalistusta. Sarjakuvalle Kordelin myöntää apurahoja selvästi karttuisammalla kädellä kuin SKR ja Koneen Säätiö. Vuoden 2019 päähaussa Kordelin myönsi sarjakuvataiteilijoista vain 12 000 euron apurahan Ilpo Koskelalle, vuonna 2018 apurahan saivat Hanna-Reetta Schreck ja työryhmä (9 000 €), Kaisa Leka (12 000 €) ja Kari Puikkonen (8 000 €).

Kirjoittaja on visuaalisten taiteiden toimikunnan jäsen ja kirjoittanut Sarjainfon apurahauutisia vuodesta 1998.

Amanda Vähämäelle kolmivuotinen apuraha

Taiken visuaalisten taiteiden toimikunta myönsi kesäkuussa sarjakuvataiteen kolmivuotisen apurahan Amanda Vähämäelle. Lisäksi Terhi Ekebom, Reetta Niemensivu ja Aapo Rapi saivat yksivuotisen ja Eeva Meltio puolivuotisen apurahan.

Uudenmaan taidetoimikunta puolestaan myönsi Ekebomille tälle vuodelle puolivuotisen työskentelyapurahan (11 400 €). Taiken toisessa ylimääräisessä koronahaussa apurahan (3 000 €) saivat Kalle Hakkola, Ahma Hokkanen, Kristian Huitula, Tommi Hänninen, Hannu Kesola, Topi Koivisto, Timo Kokkila, Mika Lietzén, Samuli Lintula, Annukka Mäkijärvi, Reetta Niemensivu, Pentti Nuortimo, Pentti Otsamo, Ilkka U. Pesämaa, Aapo Rapi, Anna Sailamaa, Tuomas Tiainen, Janne Toriseva, Kai Vaalio, Amanda Vähämäki ja Mikko Väyrynen.

Lisäksi Kati Rapia valittiin aloittamaan syyskuun alussa vuoden kestävä residenssi Jenny ja Antti Wihurin rahaston Temppelikadun taiteilija-ateljeessa.

Hakuvuoden kierto

Taiken kirjastoapurahat määräpäivä 31.1.

Sarjakuvantekijät ry, Kopiosto-apurahat 31.1.

Suomen Kulttuurirahasto, maakuntarahastot 10.2.

WSOY:n kirjallisuussäätiö helmikuu

Otavan kirjasäätiö (kaksi hakua vuodessa, helmikuun ja lokakuun lopussa)

Taiken alueelliset apurahat 13.3.

Taiken vuosiapurahat (puoli-, yksi-, kolmi- ja viisivuotiset haussa, yleensä kannattaa rastittaa joka kohta) 31.3.

Jenny ja Antti Wihurin rahasto 31.5.

Alfred Kordelinin säätiö 15.8.

Kansan Sivistysrahasto 31.8.

Koneen Säätiö 15.9.

Taiken ylimääräiset taiteilijaeläkkeet (yli 60-vuotiaille) 30.9.

Suomen Kulttuurirahasto 30.10.

Taiken kohdeapurahat 11.11.

Svenska kulturfonden 30.11.

Lisäksi moni taho myöntää matka-apurahoja (esimerksi Taikella liikkuvuusapurahat), ja Kopiostoapurahoja jakavista järjestöistä muun muassa Kuvittajat ry, Grafia ja JOKES-säätiö ovat tukeneet sarjakuvahankkeita viime vuosina. Hankkeen aihe ja näkökulmat saattavat mahdollistaa muitakin hakupaikkoja.

Apurahanmyöntäjiä kokoava Aurora-tietokanta voi tarjota ideoita: » aurora-tietokanta.fi

Amerikkalaiset sarjakuvaalan aikakauslehdet

Yhdysvalloissa sarjakuva-aiheiset aikakauslehdet sisältävät supersankareita, huhuja ja syvällistä analyysiä.

TEKSTI JA VALOKUVA Frida Keränen KUVITUS Tuisku Hiltunen

amerikkalainen sarjakuvakenttä on laaja, joten Yhdysvalloista löytyy myös useita sarjakuva-aiheisiin keskittyviä erikoislehtiä sekä paperisena että verkossa. Ansiokkaan sarjakuvakritiikin ja mielenkiintoisten haastattelujen lisäksi näistä julkaisuista löytyy erikoisiakin piirteitä.

Tässä jutussa selviää muun muassa, miksi niin monet sarjakuvajulkaisut käsittelevät myös showpainia, ja mihin sarjakuva-alan erikoislehtiin kannattaa tutustua juuri nyt.

Juuret fanzine-lehdissä • Sarjakuva-aiheisten aikakauslehtien historia ulottuu viime vuosisadan alkupuolen tieteiskirjallisuuden lukijoiden fanzine-fanilehtiin. Fanzine-kulttuuri kasvoi erityisesti 60- ja 70-luvuilla osana laajempaa fanikulttuurin organisoitumista. Amerikkalaisista sarjakuva-fanzineistä pitkäikäisin oli The Comics Buyers Guide, jota ilmestyi vuosikymmenten aikana lähes 1700 numeroa. Se sisälsi aluksi lähinnä mainoksia ja hintasuosituksia sarjakuvien myymistä ja ostamista varten, mutta vuosien saatossa sisältö monipuolistui ja lehden

teko ammattimaistui.

Samankaltaiselta fanzine-pohjalta ponnisti huomattava alan lehti The Comics Journal, joka ilmestyy nykyään sekä verkossa että pari kertaa vuodessa painettuna. The Comics Journal alkoi nopeasti pro loida itseään lehdeksi, joka suhtautuisi sarjakuvaan vakavasti otettavana taidemuotona. Sitä syytettiin jopa elitistisyydestä. Lehden linjaksi muodostuivat pitkät sarjakuvantekijöiden haastattelut ja tarkka sarjakuvakritiikki, joita se nykyäänkin sisältää.

supersankareita kohdellaan ikään kuin normina, josta poikkeaminen on tietoinen valinta.

Varsin erilaista lähestymistapaa edusti esimerkiksi vuonna 1991 perustettu Wizard, joka viljeli jutuissaan usein törkyistä huumoria ja saavutti tuon ajan sarjakuvabuumin ansiosta suuren suosion. Lehti suhtautui avoimen puolueellisesti tiettyihin tekijöihin ja sarjakuviin osana alan tuolloisia markkinaspekulointeja. Tunnetuimpiin amerikkalaisiin sarjakuvantekijöihin kuuluva Frank Miller kehitti lehteä kohtaan vihamielisen asenteen ja haukkui sitä julkisesti.

Wizard-lehti lopetettiin tilaajamäärien romahdettua vuonna 2011 ja The Comics Buyers Guide hieman myöhemmin. Edelleen pintansa pitävän The Comics Journalin lisäksi paperisena ilmestyviä lehtiä on useita. Näitä ovat muun muassa sci - ja supersankarisarjakuviin painottuva Back Issue! ja piirto-opas Draw! Suurin osa sarjakuva-alan ruotimisesta on kuitenkin siirtynyt nettiin. Tunnetuimilla sivustoilla kuten CBR ja Newsarama on takanaan jo pitkä historia, joka on ponnistanut sarjakuvafanien foorumeilta.

Sarjakuva-alan erikoislehdet ovat siis syntyneet vahvasti sarjakuvien lukijoiden aloitteesta ja usein aloittaneet varsin epävirallisina julkaisuina, vaikka myös sarjakuva-alan ammattilaiset ovat kirjoittaneet lehtiin. Ehkä tekijöiden taustan ja sarjakuvien myymiseen keskittymisen takia kriittisyys ja journalistinen ote ovat jääneet monissa julkaisuissa vähemmälle niiden kaupallistumisen jälkeenkin. Yhdysvalloista löytyy kuitenkin paljon laadukasta sarjakuvien ja sarjakuvateollisuuden käsittelyä, ja alalle syntyy nykyäänkin mielenkiintoisia julkaisuja.

Viittasankareiden suosio • Moni asia amerikkalaisissa sarjakuva-alan aikakauslehdissä eroaa eurooppalaisesta ja suomalaisesta tavasta kirjoittaa sarjakuvista. Yhdysvaltalaiset julkaisut usein painottavat joko sarjakuvia taiteenalana, tai sitten ne keskittyvät tiettyjen tuoteperheiden ja niiden tarinasisältöjen seuraamiseen. Suurimpia tuoteperheitä ovat tietysti supersankarisarjakuvat ja niiden pohjalta luotu multimediasovitusten vyöry, joiden juonenkäänteitä seurataan tiiviisti. Tämä ei tarkoita, ettei supersankari- ja muita toimintasarjakuvia käsiteltäisi syväluotaavasti myös taiteellisen muotonsa osalta. Osa erityisesti uutispainotteisista sivustoista keskittyy kuitenkin melko suoraviivaiseen sarjojen seuraamiseen.

Monet lehdet ovat varsin syvällä paikallisen sarjakuvakentän kiemuroissa, mutta myös yhdysvaltalaisiin sarjakuviin perehtymättömämmälle yleisölle on sisältöä.

Lukusuosituksia ja aloittelijaneuvoja tarjoaa esimerkiksi Comic Book Herald -sivusto. Supersankarielokuvien trendi on vahva, ja laajemman yleisön keräämiseksi suosituimmat sivustot julkaisevat nykyään jopa enemmän juttuja sarjakuviin perustuvista elokuvista ja tv-sarjoista kuin itse sarjakuvista. Itsenäiset sarjakuvajulkaisut, eurooppalaiset sarjat, manga, stripit ja nettisarjakuvat saavat kuitenkin myös huomiota. Esimerkiksi aiemmin mainittu The Comics Journal painottaa vahvasti muuta kuin supersankarisarjakuvia. Supersankareita ikään kuin kohdellaan normina, josta poikkeaminen on tietoinen valinta, vaikka sarjakuvakenttä tietysti on luonnostaan paljon laajempi.

Suuri osa amerikkalaisista valtavirtasarjakuvista on jatkuvia sarjoja, jotka ovat hyvin juoni- ja tapahtumavetoisia. Lehtien myyntiä yritetään kasvattaa monenlaisilla shokeeraavilla käänteillä, ja julkisuuteen vuotavilla juonipaljastuksilla esimerkiksi hahmojen kuolemista on tässä suuri merkitys. Vaarana on, että lehdet etukäteen saavat tahot vuotavat internetiin paljastuksia, joten sarjakuvakustantamot tekevät itsekin medialle etukäteispaljastuksia suurista tapahtumistaan kontrolloidakseen mediahuomiota.

Tärkeimpien uutisten kohdalla paljastuksia tehdään joskus varsinaisiin uutismedioihin sarjakuva-alan omien julkaisujen sijaan, mutta varsinkin sarjakuvauutissivustoilla tämänkaltaiset paljastukset ovat kovaa valuuttaa. Jotkin sivustot julkaisevat myös suoranaisia huhuja ja spekulointeja, jotka eivät välttämättä pidä paikkaansa.

Supersankareiden vaikutus ilmenee myös epäsuoremmin tavoin. Todella monet sarjakuvasivustot käsittelevät osittain myös showpainia, mikä ulkopuolisesta näkökulmasta tuntuu melko hämmentävältä. Supersankarisarjakuvien ja showpainin alojen välillä on pitkään vallinnut jonkinlainen molemminpuolinen arvostus. Painijat erikoisine peitenimineen, asuineen ja draaman kaaren mukaisesti käsikirjoitettuine otteluineen muistuttavat ehkä tosielämän supersankareita.

Keskustelua uusista näkökulmista • Monet perinteiset lehdet ovat kohdanneet loppunsa, mutta sarjakuvista kirjoittamisen kenttä on monipuolistunut ja hakenut viime aikoina uusia muotoja. Sarja-

kuvakriitikko Hassan Otsmane-Ealhoun vuonna 2017 perustama PanelxPanel on kerännyt nopeasti arvostusta. Tästä kertoo se, että lehti voitti tärkeän Eisner Awards-palkinnon jo pari vuotta perustamisensa jälkeen. Kyseessä on numeroittain julkaistava digitaalinen lehti jatkuvasti päivittyvän sivuston sijaan. Lehden jokainen numero on omistettu jollekin ansioituneelle tai kiinnostavalle ajankohtaiselle sarjakuvalle, minkä lisäksi se sisältää haastatteluja, esseitä ja alan asiantuntijoiden sarjakuvasuosituksia. Omat numeronsa on omistettu muun muassa suomalaisen Max Sarinin kuvittamalle Giant Days -sarjalle, nettisarjakuville ja viime vuosien tasokkaimmille supersankaritarinoille.

Viime vuosina on luotu myös tietylle tekijäryhmälle pro loituneita julkaisuja, kuten naiskirjoittajien perustama Women Write About Comics. Esiin pääsee monenlaisia ääniä, mutta ala on silti suhteellisen pieni ja sarjakuvien pitkäaikaiset harrastajat muodostavat edelleen suuren osan kirjoittajajoukosta. Myös sarjakuvien tekijät ja niiden akateemiset tutkijat tuovat mukaan omia näkökulmiaan.

Monet verkkosivustot ovat laajentuneet podcastien tekemiseen ja osa myös videoihin. Podcastit mahdollistavat keskustelua aivan uudella tavalla. Esimerkiksi SKTCHD-sivuston O Panel -podcastissa haastatellaan monipuolisesti alan ammattilaisia ja asiantuntijoita sarjakuvantekijöistä sarjakuvakauppojen omistajiin, julkaisijoihin ja bloggaajiin. SKTCHD-sivusto sisältää myös sarjakuvateollisuutta laajasti ja analyyttisesti käsitteleviä artikkeleita. Amerikkalainen sarjakuvateollisuus on nopeatempoista, mutta tarkemmalle ja hitaammalle käsittelylle on ehdottomasti paikkansa.

Erikoisuuksistaan huolimatta amerikkalaisten sarjakuva-alan aikakauslehtien kanssa ei loppujen lopuksi ole vaikeaa olla tekemisissä, olipa sitten sarjakuvataiteilija, lukija tai aiheesta kirjoittava toimittaja. Sarjakuvantekijät voivat ehdottaa omia digitaalisessa muodossa julkaistuja sarjakuviaan arvioitavaksi varsinkin pienemmille sivustoille. Monet sivustot ja podcastit ottavat vastaan lukijoiden kysymyksiä ja toiveita. Monille sivustoille voivat sarjakuviin hyvin perehtyneet

Mainosta Sarjainfossa 20 € hintaan. Hintaan kuuluu myös verkkomainontaa joko Sarjakuvablogit.com- tai Kvaak.fi-sivustolla. Lisätietoa: sarjainfo@sarjakuvaseura.fi.

kirjoittajat ehdottaa juttuja matalallakin kynnyksellä, mutta osa sivustoista vaatii aiempaa kokemusta samanlaisesta työstä.

Sarjakuva-aiheisten aikakauslehtien arvostuksesta kertoo niille omistettu vuosittain jaettava Eisner-palkinto. Toisaalta sarjakuviin erikoistuneilla toimittajilla ei ole äänioikeutta amerikkalaisen sarjakuva-alan merkittävimpänä kunnianosoituksena pidettyjen Eisner-palkintojen jakamisessa, toisin kuin esimerkiksi sarjakuviin erikoistuneilla opettajilla ja kirjastonhoitajilla. Sarjakuvakustantamot eivät aina anna alan aikakauslehdistölle arvoa huolimatta niiden sarjakuvakentälle tuomasta hyödystä kritiikin, alan tapahtumien ja tärkeiden julkaisujen esiintuojina. Näillä lehdillä on tärkeä rooli sosiaalista mediaa pitkäjänteisempänä keskustelualustana, ja ne ovat suomalaisellekin sarjakuvien ystävälle tutustumisen arvoisia.

Kirjoittaja julkaisee sarjakuva-aiheisia artikkeleita sivustoilla kuten Multiversity Comics ja CBR.

Comic about inspiration

Read on Tapas or Webtoon

Viittomakieli näkyy sarjakuvassa

Opinnäytetyö tutkii erilaisia visuaalisia tapoja kuvata viittomia.

Tälle ei ole vakiintunutta sarjakuvallista metodia.

TEKSTI JA KUVITUS Tuulia Riikonen

viittomakielen ja kuurojen kulttuurin näkyvyys on kasvanut sekä Suomessa että maailmalla. Suomessa Opetus- ja kulttuuriministeriö on edistänyt vähemmistöryhmien taiteen ja kulttuurin saavutettavuutta sekä oman kielen ylläpitämistä ja kehittämistä. Opintoni Humanistisessa ammattikorkeakoulussa vuosina 2016–20 perustuivat vahvasti viittomakielisten henkilöiden kielellisen yhdenvertaisuuden mahdollistamiseen tulkkauspalvelun kautta.

Kun työskentelen viittomakielen tulkkina, asiakkaani saavat mahdollisuuden osallistua yhteiskunnan toimintaan tulkkauspalvelun kautta omalla äidinkielellään, suomalaisella viittomakielellä. Opintojen aikana pohdimme myös niitä tilanteita, joissa kielellinen saavutettavuus ei vielä toteudu kunnolla.

Ajauduin vapaa-ajallani tarkastelemaan viittomakielen näkyvyyttä ja saavutettavuutta etenkin sarjakuvataiteessa, sillä sarjakuvat ovat aina olleet iso osa elämääni. Viittomakielen opintojen vaikutuksesta aloin lukea sarjakuvia uudella tavalla. Aloin pohtia: millaisia keinoja viittomakielen kuvaamiseen sarjakuvataiteessa ylipäätään oli olemassa?

Erilaisia metodeita • Viittovan sarjakuvahahmon käyttäminen sarjakuvassa ei ole aivan yhtä vaivaton prosessi kuin se on puhuttua kieltä käyttävän hahmon kohdalla. Viittomakielet ovat näköaistiin pohjautuvia kieliä, joita tuotetaan pääasiassa erilaisilla käsien liikkeillä eli viittomilla, pään ja vartalon liikkeillä sekä ilmeillä. Viittomakieltä ei siis kuunnella kuten puhuttua suomen kieltä, eikä viittomakieltä voida myöskään kirjoittaa samalla

Gorillahahmojen viittomalla käytyä kommunikointia kuvataan puhekupliin lisätyillä viittomapiirrustuksilla

Project Black Sky: Secret Filessa (2014), jonka on kirjoittanut Fred Van Lente ja kuvittanut Michael Broussard.

Marvelin julkaisemassa, Matt Fractionin käsikirjoittamassa ja Annie Wun kuvittamassa Hawkeye-lehdessä (2014) viittomakieliset ilmaisut kuvataan hyödyntämällä viittomakuvia ja elekieltä.

tovia hahmoja voidaan kuvata sarjakuvissa. Haas teita viittomakielen kuvaamiseen oli paljon, mutta tahdoin todistaa, että sarjakuvat sisältävät myös valtavasti mahdollisuuksia viittovan hahmon kuvaamiseen. Koska Suomessa ei ollut aiempaa tutkimusta viittomakieltä hyödyntävistä sarjakuvista, olemassa olevien ulkomaalaisten sarjakuvateosten analysointi muodostui opinnäytetyön yhdeksi tärkeimmistä vaiheista.

Opinnäytetyössä syntyi yhteensä seitsemän sarjakuvasivua, joissa sama käsikirjoitus kuvataan käyttäen kolmea erilaista viittomakielen kuvaamiseen keskittyvää tarinankerronnan keinoa. Käytetyt keinot pohjautuvat kolmeen ulkomaalaiseen sarjakuvateokseen, jotka valitsin omien mieltymyksieni pohjalta löytämistäni vaihtoehdoista. Valitsemani

neitä sanoja.

Kun katsekontaktia huuliin ei puolestaan ole, puhekuplat jäävät kokonaan tyhjiksi. Hawkeyessa käydään keskustelua myös viittomakielellä. Sarjakuvassa viitotut lauseet kuvataan viittomakuvilla, eli viittomien tuottoprosessista piirretyillä kuvilla, joissa liike kuvataan nuolilla sekä käsien asentojen muutoksilla. Viittomakuvat on järjestelty sarjakuvasivuille tuottamaan viitottuja lauseita. Hahmojen ilmeet ja eleet ovat myös osa sanatonta kommunikointia, mutta ovat myös tärkeässä asemassa välittääkseen tarinan tunnelmaa ja etenkin viitottujen puheenvuorojen sävyjä.

Project Black Sky: Secret Files upottaa viittomakieliset ilmaisut puolestaan suoraan puhekupliin. Kun hahmo viittoo, puhekuplat lähtevät hänen käsiensä

Yoshitoki Oiman luomassa

Koe no Katachi: A Silent Voice -mangassa (2013–14) viitotut ilmaisut välittyvät kuulevan hahmon puhe- ja ajatuskuplien kautta.

kohdalta ja sisältävät pieniä viittomapiirroksia ku vaamaan viitottuja merkityksiä. Viittomapiirrokset ovat pelkistetympiä kuin aiemmin mainitut viitto makuvat ja kuvaavat vain viittoman oikealle tulkit semiselle riittävät kehonosat. Piirrosten alla oli myös viittomien kirjoitut sanavastineet, joiden avulla epä selvätkin viittomat oli mahdollista tulkita oikein.

Project Black Sky: Secret Filessa niin viitotut kuin puhutut puheenvuorot kuvataan puhekuplissa mikä sujuvoittaa sarjakuvan lukemista huomattavasti.

Koe no Katachi: A Silent Voice -mangassa viitotut puheenvuorot tulevat esille vain kuulevan osapuolen ääneen tulkitsemisen tai ajatuskuplien kautta. Viittovan hahmon kädet kuvataan liikkeessä, mutta se mitä hahmo kokonaisuudessaan viittoo, välittyy vain viitotun viestin vastaanottajan kautta. Hahmon käsissä olevalla yhdellä viittomalla on mahdollista kuvata näin ollen pitkiäkin viitottuja lausekokonaisuuksia. Jos viitotun viestin tulkitseva hahmo ei keskity seuraamaan hänelle viitottua asiaa, viitottu asia jää kokonaan tulkitsematta. Samaan aikaan lukija ei myöskään välttämättä tiedä, mitä viittova hahmo yritti sanoa. Mangassa korostuukin kuulevan hahmon näkökulma viittomakieleen ja viittovaan hahmoon enemmän kuin viittomakielen lauseopillinen kuvaaminen.

Pystyin opinnäytetyöllä todistamaan, että viittovan hahmon kommunikointia on mahdollista kuvata ainakin edellä mainittujen kolmen teoksen keinoja soveltaen. Nämä keinot antavat viittomakielen kuvaamiseen sarjakuvissa uudenlaisia mahdollisuuksia. Opinnäytetyö ei osoita kuitenkaan ainoita oikeita ratkaisuja viittomakielen kuvaamiseen, vaan jokaisella taiteilijalla on itsellään vapaus tuottaa juuri sen näköistä viitottua sarjakuvaa kuin tahtovat. Toivonkin opinnäytetyön rohkaisevan sarjakuvataiteilijoita kokeilemaan viittovien hahmojen lisäämistä tuotoksiinsa rohkeammin.

Suomalaisen viittomakielen näkyvyys taiteessa ja kulttuurissa on parantunut Suomessa, mutta sarjakuvataiteessa viittomakieli on vielä toistaiseksi melko tuntematon ilmiö. Tähän on mahdollista tehdä kuitenkin muutos. Sarjakuvan mahdollisuudet ovat rajattomat.

Tuulia Riikosen Humanistiseen ammattikorkeakouluun tekemä opinnäytetyö Viittomakieli sarjakuvassa: keinoja suomalaista viittomakieltä käyttävien sarjakuvahahmojen kuvaamiseen löytyy Theseuksesta, joka on Suomen ammattikorkeakoulujen opinnäytetöitä ja julkaisuja taltioiva verkkopalvelu. » theseus.fi/handle/10024/336543

Pikku hiiri, joka kohtasi Mussolinin ja Teräsmiehen

Aku Ankan taskukirja täyttää 50 vuotta. Se on edelleen luetuinta käännössarjakuvaamme.

TEKSTI Vesa Kataisto VALOKUVA Carita Pio

lukutaidottoman suutarin poika Arnoldo Mondadori perusti nimeään kantavan kustantamon 1907. Hän oli 18-vuotias ja mieltynyt julkaisualaan toimittuaan oppipoikana kirjapainossa. Mondadori aloitti lukemistoilla ja lastenlehdillä, löytäen suuntansa oppikirjojen myynnistä kouluihin.

Arnoldo luotsasi yhtiötään läpi ensimmäisen maailmansodan, onnistuen sekä kasvattamaan yrityksensä taloudellista pohjaa että tekemään sopimuksia aikansa italialaisten huippukirjoittajien kanssa. Hän sai lempinimen ”käärmeenlumooja” neuvottelutaitojensa ansiosta.

Melkoisten käärmeiden kanssa Mondadori joutuikin vääntämään, sillä yhteistyö koulutoimen kanssa edellytti myös hyviä suhteita nousussa olleeseen fasistihallintoon. Mondadori julkaisikin peräti kaksi elämäkertaa Benito Mussolinista, diktaattori viimeisteli ne itse.

Edizioni Mondatorin varsinainen nousu alkoi 1929, kun yhtiö alkoi julkaista ”keltaista sarjaa” eli käännöksiä kansainvälisistä dekkareista. Keltaisilla (giallo) kansilla varustetut kioskikirjat tekivät hyvin kauppansa, ja oheen Mondadori alkoi haalia julkaisuoikeuksia maailmankirjallisuuden merkkiteoksista. Giallosta tuli yleisnimi jännäreille.

Piraatti-hiiri Il Ducen hovissa • Mikki Hiiri eli Topolino rantautui Italiaankin 1930-luvun alussa. Hahmosta tuli niin kysytty, että paikalliset yrittäjät kyhäsivät pikaisesti kokoon lehdyköitä, joihin oli karkeasti kopioitu Floyd Gottfredsonin sanomalehtisarjoja. Virallisesti King Features teki sopimuksen Mikki-sarjojen julkaisusta 1932 toisen kustantajan kanssa, mutta Arnoldo Mondadori meni suoraan huipulle ja junaili Disney-hahmojen oikeudet Mondadorille neuvoteltuaan itsensä Walt Disneyn kanssa 1935.

Vuonna 1938 annetun asetuksen mukaan Italiassa ei saanut enää julkaista amerikkalaisia sarjakuvia, mutta koska Mussolinin lapset ja Il Duce itsekin pitivät Topolinosta, Mondadorin oli mahdollista jatkaa Mikin seikkailuja aina vuoteen 1942 asti. Korvikkeeksi tuli Pier Lorenzo de Vitan piirtämä Tu olino, poika jolla oli ihmispää mutta mikkimäinen vartalo.

Toisen maailmansodan päättyminen merkitsi pulakautta ja suuria muutoksia. Mondadorin pojat Alberto ja Giorgio ottivat yhtiön hallintaansa ja alkoivat uudistaa sitä. Giorgio matkusti Amerikkaan hoitamaan julkaisusopimuksille jatkoa ja tutkimaan uusia ideoita.

Tuloksina olivat muun muassa Valittujen palojen oikeudet sekä uusi painojärjestelmä, joka oli ollut niin kallis, että se piti heti saada täysteholle. Jotta Disney olisi saatu pidettyä tyytyväisenä, Topolino muutettiin 1949 tabloidista Valitut Palat -kokoon sekä liimaselkäiseksi. Disney-sarjojen määrä kasvoi

sataan sivuun per kuukausittainen numero. Se tarkoitti, ettei Amerikasta saatava materiaali mitenkään riittänyt, joten oli luotava runsaasti lisää omaa tuotantoa.

Uuden Topolinon päätoimittajaksi tuli Mario Gentilini, joka jatkoi tehtävässä vuoteen 1980 asti.

Kiirastulta ja länkkäreitä • Guido Martina, losoan kandidaatti ja dokumentaristi oli tehnyt käännöksiä Mondadorille ennen sotaa, ja ryhtyi nyt kirjoittamaan tarinoita Topolinoon. Uudistetussa formaatissa julkaistu ensimmäinen kokonainen italomikkitarina oli “Mikin Inferno”, Dante-sovitus, ehkä Disneyn Fantasia-elokuvan innoittama valinta. Martina kirjoitti ja Angelo Bioletti piirsi tämän erittäin poikkeuksellisen kertomuksen. Mikki ja Hessu lentävät Dumbo-norsun selässä Helvetin lieskojen yllä ja kohtaavat historiallisia henkilöitä sekä tuttuja Disneyhahmoja erilaisissa piinan asteissa.

Martinasta tuli Topolinon keskeinen käsikirjoittaja, joka lukeneisuutensa sekä ilmeisen hyvän kotikirjastonsa ansiosta kykeni lavastamaan lähes minkä tahansa kirjallisuuden klassikon hiiren tai ankan asusteisiin. Disney-juttujen ohella hän kirjoitti myös lännentarinoita, kuten cowboy Pecos Billin seikkailuja. Niitä kuvittivat realistisella tyylillä esimerkiksi Pier Lorenzo di Vita ja Giuseppe Perego, tuttuja myös Topolinon sivuilta. Kumpikaan ei halunnut muokata piirroksiaan tavanmukaiseen Disney-muottiin.

De Vita (1909-1990) piirsi sarjakuvia yli 50 vuotta, myös Pecos Billiä ennen omistautumistaan Disney-sarjoille. Poika Massimo jatkoi samalla uralla.

Lännensarjat ja tarzanoidit ynnä muut viidakkoseikkailut lastensarjojen ohella toivat leipää monille italopiirtäjille. Sarjakuvan eli fumetin suosio kiihtyi aina 1990-luvulle asti niin, että kiihkeimmässä vaiheessa puolet Euroopassa julkaisuista sarjakuvista tehtiin Italiassa.

Topolino alkoi ilmestyä joka toinen viikko, vuodesta 1960 eteenpäin joka viikko. Julkaisua piti liikkeessä vakioporukka. Esikuvina toimineiden Gottfredsonin, Al Taliaferron ja tuolloin vielä nimeämättömän Carl Barksin sarjat innoittivat lehden keskeisiä tekijöitä, kuten Giovan Battista Carpia, Luciano Bottaroa, Carlo Chendiä, Luciano Capitanioa sekä Romano Scarpaa, jolla oli vankka tausta animaatioiden parissa. Erittäin ahkera Scarpa värväsi apulaisekseen toisen venetsialaisen, 15-vuotiaan Giorgio Cavazzanon, joka on nykyisin Topolino-piirtäjistä tuotteliain.

Gentilini palkkasi vastaavaksi toimittajaksi Gian Giacomo Dalmasson, entisen ammattisotilaan, joka oli löytänyt itsestään humoristin. Dalmasso kävi kirjoittajien ja piirtäjien kanssa sarjat läpi, pyrkien huolehtimaan sujuvasta tarinankuljetuksesta ja siitä, että jokainen Topolinon numero lähti ajallaan painoon. Dalmasso ei selvästi ollut liian pikkutarkka, koska tahti oli kova. Monet tarinat sisälsivät nykyään kyseenalaisia elementtejä, eikä Disneyn perusnormiston kanssa ollut niin tarkkaa. Hiirten ja Ankkojen välistä segregaatiota ei tuolloin tunnettu, ja melkein mikä tahansa Disneyn hahmo saattoi vierailla tarinoissa.

Kuten kaikki Aku Ankan taskukirjojen parissa kasvaneet tietävät, juurikin nämä epäkonventionaalisuudet ovat jääneet parhaiten mieleen. ”Köyhän ankan tarinassa” (AATK 12) Roope muistelee, miten salakuljetti oopiumia appelsiineihin ruiskutettuna. Jäl-

leen taustalla on Martinan löytö kotikirjastostaan, ankka-mukaelma Octave Feuillet’n romaanista Köyhän nuoren miehen seikkailut (suom. 1910).

Sensuuriklassikko. Savuavia Sukkeli-suklaita. Suomilaitoksenkin teksti muuttui, mutta tupakka jäi kuvaan.

Taskukirjojen synty • Kun näitä romaaniväännöksiä oli kertynyt riittävästi, syntyi 1957 ajatus kokoelmakirjoista, joiden pohjalta kehkeytyi taskukirjasarja, ”I Classici di Walt Disney”.

Vuonna 1967 saksalaiset alkoivat myös julkaista näitä Topolino-koosteita. Legendaariset ”esinäytökset”, joista useimmat Dalmasso kirjaili ja hänen luottomiehensä Perego piirsi, nivoivat kulloisenkin taskarin tarinat yhteen rapsakoin aasinsilloin. Viimeiset Dalmasson kirjoittamat esinäytökset julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen, v. 1982 asti, jonka jälkeen niistä luovuttiin käytännössä kokonaan.

vuonna 1968

mario gentillini ”paljasti”

tv-haastattelussa, etteivät disney-

Vuonna 1968 oli suuren uutisen aika, kun Mario Gentillini ”paljasti” tv-haastattelussa, etteivät Disney-sarjakuvat olekaan Walt Disneyn tekemiä. Kaikki eivät olleet edes amerikkalaista tuontitavaraa, vaan 60 % italialaista tuotantoa, Gentillini kertoi kansalaisille.

Supervaihde päälle ja Suomeen • Niin meillä kuin Italiassakin lukijoiden yleinen valitusaihe oli se, miksi Akun piti aina hävitä. Topolinon toimittaja Elisa Penna sai idean luoda Akulle sivupersoonaksi Taikaviitan (Papernik, 1969), jonka Martina ja Carpi kehittivät tunnettujen naamiorikollishahmojen Fantomasin ja Diabolikin pohjalta. Ennen ryhtymistään koko Ankkalinnan suojelijaksi Taikaviitta keskittyi kurmottamaan Akun pahimpia kiusaajia, Roopea ja Hannu Hanhea. Pian myös Iines sai alter egonsa, Viitattaren (Papernika), josta ei kuitenkaan tullut yhtä suosittu.

sarjakuvat olekaan walt disneyn tekemiä.

Rauhaarakastavat saksalaiset eivät pitäneet Topolino-sarjojen rymistelevästä huumorista ja aggressiivisuudesta, joten taskukirjoissa nähtiin hieman erilaisia versioita tarinoista. Aseilla räiskintää ja uhkailua karsittiin, kuin myös päähän kohdistettuja iskuja ja muuta väkivaltaa. Tupakat ja sikarit siistittiin pois siinä määrin kuin mahdollista oli.

Värillisillä sivuilla voi edelleen nähdä mitä on poistettu, sillä korjauslakka osui vain viivapiirrokseen, ei värikalvoihin. Ruutujen paikkailusta ja sensuroitujen kohtauksien korvauksista vastasi Perego, joka ei edes yrittänyt matkia alkuperäisen sarjan tyyliä.

Myös Italiassa on turvauduttu siistimiseen, kuten Martinan, Scarpan ja Cavazzanon tarinan ”Ruotsalaiset tulitikut” (1967) kohdalla. Alun perin Roope oli luvannut hankkimalleen etsivälle ”runsaan palkkion”, mutta loppujen lopuksi se päätyykin Akun kuitattavaksi. Kyseessä ei kuitenkaan ole raha, vaan tynnyrikaupalla olutta. Aku raivostuu ja hyökkää Roopen kimppuun, jolloin tynnyrit hajoavat. Myöhemmissä painoksissa olut onkin ihmeellisesti muuttunut vedeksi pikku tekstikorjauksella. Loppuruudussa veljenpojat uivat ja ilakoivat keltaisessa ja vaahtoavassa ”aquassa”

Historiallista supersankarihenkeä Topolinoon saatiin, kun 1971 Gentillini tapasi Teräsmiehen toisen luojan, Jerry Siegelin . Sekalaisilla kirjoitustöillä itsensä elättänyt Siegel solmi avustajasopimuksen, ja vuosina 1972–80 Topolinossa ilmestyi 158 hänen kirjoittamaansa tarinaa. Useimmat niistä olivat jonkinasteisia tieteisseikkailuja. Yhtään Taikaviitta-juttua Siegel ei laatinut.

Suomessa ensimmäinen Aku Ankan taskukirja ilmestyi 1970. Mikki kiipelissä sisältää muun muassa Ennio Missaglian kirjoittaman ja Carpin piirtämän klassikon ”Varjojen kapina” (1960). Taskukirjat saivat heti kättelyssä hyvän vastaanoton, ensimmäisenä vuonna niitä ilmestyi neljä, vuodesta 1979 lähtien kuusi ja vuodesta 1990 alkaen 12 kappaletta vuodessa. Lisänä ovat erilaiset teema- ja muut erikoisjulkaisut.

Suomi on ankkamaa, ja sen huomaa myös taskukirjoista. Mikki Hiiri ei ole päässyt meillä taskukirjojen kansiin tai nimiin enää vuosikymmeniin. ”Taskarit” ovat pitkään hallinneet Mitä Suomi lukee -tilaston käännössarjakuvan listaa. Parhaimmillaan niiden levikki on ollut jopa 100 000 kappaletta (tuplataskukirja), nykyisin keskimäärin 30 000. Aluksi sarjaa suomensi italian kielestä Marja Kelo, sittemmin muiden muassa kirjailija Eeva-Kaarina Aronen sekä valtionpalkinnon saanut kääntäjäveteraani Liisa Ryömä. Ensimmäisten sadan AATK:n pääkääntäjä oli Mary A. Wuorio, Sanoman luottotoimittaja, joka oli toiminut myös Me Naisten, Zoomin ja Roope-sedän taskulehden päätoimittajana.

Myöhemmin käännökset tehtiin saksasta. Runol-

Jopa Mummo Ankka tarttuu tussariin esinäytöksessä. Dalmasson ja Peregon saumatonta yhteistyötä.

linen italian kieli höyläytyi merkittävästi saksalaisten käsissä, ja edelleen suomeksi kääntyessään. Tosin italialaiset selvästi pelasivat varman päälle sanottavan perille viemisessä, kuplissa selitetään usein samat asiat mitä kuvistakin näkisi. Suomessa taas ilmaisu rikastui kääntäjän vireyden mukaan. Kun hahmo juo, alkutekstissä lukee ”gul gul gul”. Suomikäännös saattoi olla ”nenän alta ääntä kohti!” Taskukirjojen kieli ei ollut niin hiottua kuin Aku Ankka -lehden, mutta pirteää, joskaan ei aina poliittisesti korrektia.

Mario Gentilini jäi eläkkeelle 1980, ja samoihin aikoihin Topolinossa tapahtui muutenkin sukupolvenvaihdos. Gaudenzio Capelli johdatti Mondadorin ja Disneyn sopimuskauden päätökseen 1988. Hän jatkoi päätoimittajana, mutta kustantajaksi vaihtui Disney Italia. Nykyisin Topolinoa ja taskukirjoja julkaisee Panini, joka hallitsee suurta osaa Euroopan sarjakuva- ja oheistuotemarkkinoista. •

Lisätietoja

Ankkalinnan Pamaus, Timo Ronkaisen vaivalla ja rakkaudella toimittama Disney-yleisjulkaisu, nykyisin netissä. » ankkalinnanpamaus.blogspot.com

Wikipediasta löytyy listaus kaikista Suomessa julkaistuista Aku Ankan taskukirjoista sekä niiden sarjoista. Vielä tarkempia tietoja on tarjolla INDUCKSissa. » inducks.org

Mary A. Wuorio otti suomentaessaan tiettyjä vapauksia. Tekstauksesta vastasi Raimo Aaltonen.

Jani Heikkilä, 1. sija: “Omalta osalta ‘muutama’ Don Rosa -kuva on ilmestynyt käteen ja kylkeen. Pientä muokkausta on tehty, jotta eri tarinat on saatu mahdutettu mukaan. Innostus Don Rosaan on peräisin vuodelta 1988, jolloin olen oppinut lukemaan.

Lisäksi löytyy Lassi ja Leevi jaloista. Aavistuksen lähtenyt lapasesta tämä ‘fanitus’. Toisaalta vaimolla on aavistuksen enemmän legendaarista Miyazakia tatuoituna ihoon.”

Helsingin sarjakuvafestivaalien yksi teema oli tatuoinnit. Sarjainfo järjesti teemaan liittyen leikkimielisen kilpailun.

TEKSTI Aino Sutinen

suomen paras sarjakuvatatuointi -kilpailun raadissa toimivat vuoden Puupäähattuvoittaja, sarjakuvataiteilija Petteri Tikkanen sekä Sarjainfon päätoimittaja Aino

Sutinen.

Kaikki osallistujien kuvat löytyvät Sarjakuvakeskuksen blogista osoitteesta sarjakuvakeskus. /blogi. Voittajakolmikko palkittiin Sarjainfon vuosikerroilla, festivaali-T-paidoilla ja -kasseilla. Onnea!

Ensimmäinen sija:

Jani Heikkilä – “Don Rosa”

“Tämä on upeasti tehty fanitatuointi väreineen kaikkineen. Monelle Suomessa tutut Don Rosan Ankkatarinat heräävät eloon Roopen kullankaivuuaikoja myöten. Löytyy huumoria ja magiaa.”

– Aino Sutinen

Kolmas sija: Tony Lintula – ”Hopeanuoli”

“Maltillinen väriskaala antaa tyylikkään yleisvaikutelman Hopeanuoli-sarjan hahmojen käydessä taisteluun yhä uudelleen ja uudelleen. Aggressiivinen myllerrys yhdistettynä räjähtäviin efektiteksteihin rakentaa kontrastia ruutupohjaa noudattelevaan kokonaisuuteen. Kauniin vihainen hiha.”

– Petteri Tikkanen

Toinen sija:

Satu Aho – ”Spiduäijä”

“Sympaattinen Spiduäijä voisi olla pelkkä koriste olkapäässä, muttei ei, Spiduäijä menee pidemmälle. Hahmo roikkuu konkreettisesti kantajansa rinnan alla. Hahmo on hauska ja harkittu sijoittelu luo tatuoinnille yllättävän fyysisen ulottuvuuden.”

– Petteri Tikkanen

Satu Aho: “Spiderman-le ojen liikakulutus kuuluu mun ja pikkuveljen huolettomiin yhteisiin lapsuusmuistoihin. Spiderman on viaton ja veikeä hahmo, ja nyt se kulkee aina mukana muistuttamassa lapsuuden hyvistä hetkistä sekä viattomasta ja veikeästä pikkuveljestä. Tatuoinnin on tehnyt Anna Niinimäki.”

Tony Lintula: “Instagramista bongasin kilpailun ja tuumin, notta josko japanilaisetkin sarjakuvat lasketaan mukaan. Noita löytyy kokonaisen hihan verran

Hopeanuoli-teemalla – kuvat ovat napattu kirjoista, vaikka kimmokkeen projektiin sainkin animaatiosarjaa tuijottamalla. Tatuointi/tatuoinnit on tehty vuonna 2012 Aki Siltalan toimesta.

Siinä missä japaniksi kirjoitetut tekstit tatuointeina ehkä yleensä sisältävät jotain sisältöä, noiden puhekuplien sisältöön osui tässä hihassa “Grrr”, “Lääh”, “Puuh”, “Ummph” ja “Tappakaa ne kaikki!” Sen verran ne ovat jo ehtineet suttaantua, että tokkopa niistä enää alkuperäispuhujakaan selkoa saisi.”

P.S. Onko sinulla kiinnostava sarjakuva-aiheinen tatuointi? Jos et ehtinyt kilpailuun, mutta haluaisit kertoa meille oman tarinasi, voimme vielä ottaa vastaan kuvia ensi lehteä varten osoitteessa sarjainfo@sarjakuvaseura.fi

Sofianna Koivuniemi: ’’Liana Finckin suunnittelema, Benjamin Bramzellin tatuoima.’’

Kiia aka Neon Ira: “Idea koko käden kokoisesta sarjakuvasta syntyi kauan sitten, enkä halunnut siihen valmista tarinaa esimerkiksi Batmanista. Tiesin, että Tuomas Koivurinne tekee sarjakuvia. Tiesin myös, että hän luultavasti innostuisi ideasta, joten otin häneen yhteyttä.

‘Muuten vapaat kädet, mut jos siihen jonkun naisen kidnappauksen sais ja sit vähän jotain Tukholma-syndrooman tapaista. Niin, ja sidottu vähäpukeinen nainen kans!’ Tuomas sitten teki työtä käskettyä, ja kehitti tarinan jonka sit kans kuvitti ja sovitti

mun käteen. Lennosta sinne tatskattiin llereiksi mm. pinkillä 666 ja avaruusmuurahaisia (ja ne ovat yhä mun lemppareita tästä tatskasta!).

Ainakaan tietääksemme Suomessa ei oo tehty näin isoja sarjistatskoja täysin tatskaajan itse suunnittelemalla ja kuvittamalla sarjiksella.”

Reetta Levander: “Katsoin Akira-elokuvan ensimmäisen kerran aivan liian nuorena ja se jätti lähtemättömän vaikutuksen. Kanedan takki on sen verran ikoninen, että se riittää. Ystäväni Reetta Kallio piirsi ja tatuoi kuvan.”

Katja Kontturi: “Ankka tohtorilla pitää tietenkin olla Ankka-aiheinen tatuointi ja nimenomaan Don Rosaan liittyvä. Tämä klassinen piiloteksti kertoo myös Disney-sarjakuvien perinnöstä, faniudesta ja omistautumisesta.”

Juliana Hyrri: “Tatuointini on saanut alkunsa kokeellisessa sarjakuvatyöpajassa Ranskan Angoulêmessa juuri Angoulêmen sarjisfestareiden alla. Kuva syntyi Tommi Ollikaisen harjoitellessa kissan piirtämistä. Olin tikahtua nauruun, kun välittömästi huomasin ‘kissan’ kasvojen yhtäläisyyden jo miltei klassiseen Spurdo Spärde -hahmoon. Ollikainen ei edes tuntenut Spurdoa.

Kuva herättää lämpimiä ja hilpeitä muistoja sarjakuvista, sarjakuvafestareista, ystävyydestä ja, no, kyseenalaisesta Spurdosta.”

Jenna Oldén: “Muistin mielessäni muhineen idean ruudusta tatuointina, kun Paras Sarjakuvatatuointi -kilpailu julkistettiin, ja päätin varata ajan maailman parhaalle Kuutti Kiperälle. Kyseinen ruutu on elänyt elämäänsä meeminä, joten vaikkei olisi lukenut sarjakuvaa, saattaa sil-

ti tunnistaa kuvan. [Simon Hanselmannin] Megg, Mogg ja Pöllö on eräs suosikkisarjakuvistani, sillä sen kuvaus milleniaalien elämästä on monikerroksisuudessaan samastuttava. Tulevaisuudettomassa maailmassa elämä on runsasta, kömpelöä, masentavaa ja hauskaa.“

Riikka Inkinen: “90-luvun lopulla luimme ystäväni kanssa Liken lehteä kävellessämme Iso Robaa pitkin ja näimme sarjakuvan. Aika ehkä kultaa muistot, mutta muistelen meidän nauraneen niin kovin, että tipuimme asfaltille. Kyseessä oli strippi, jossa Max Cannonin ilmeetön kantrimies sivujakauksineen on täysin puhumattomana kahdessa kuvassa, taustalla leijuva pääkallo, josta lähtee säteitä. Viimeisessä, kolmannessa kuvassa mies yksinkertaisesti kysyy: ‘Onko se vielä siellä?’”

Pilvi Jäntti: ”Tämä tatuointi on minulle erityisen tärkeä: se on sekä ensimmäinen sarjisteemainen tatska jonka olen tehnyt, ja ylipäätänsä ensimmäinen tatska jonka olen tehnyt ihmisiholle – omalleni, nimittäin! Eikä siinä vielä kaikki, sillä se on kunnianosoitukseni sarjalle, joka on auttanut minua

jaksamaan elämän vuoristorataa, kuin myös inspiroinut olemaan oma paras itseni. Steven Universe, tuo kimalteella ja vaaleanpunaisella kiedottu kertomus tuskasta, anteeksiannosta ja kasvusta.”

Toni Kettinen:

“1990-luvulla ja 2000-luvun alkupuolella minusta tuntui, ettei sarjakuva, kirjallisuus oikeastaan muukaan pop-kulttuurin muoto tarjonnut todellisia samastumisen kohteita minulle, nuorelle miehelle joka ei tuntenut olevansa kotona missään. Sankaruus, saavuttaminen ja tavoittaminen eivät minua viehättäneet, kuten ei myöskään noina aikoina pinnalla ollut jonkinlainen itsetuhoisuuden ihannointi.

Sitten tapasin Enid Coleslawin, jota olin niin kovasti elämääni kaivannut. Hän pystyi samanaikaisesti olemaan sekä hyljitty luuseri että kaiken yläpuolella. Hän ei tiennyt, mitä halusi olla, mutta oli todellakin selvillä siitä, mitä ei halunnut edustaa.

Otin tatuoinnin vuonna 2011 Helsingin Legacy Tattoossa. Haluan osoittaa kunnioitusta sankarilleni, jonka asenteesta ja ehdottomuudesta toivoakseni kannan jotain mukanani aina.”

Minka Yltävä: “Tatuoinnin on tehnyt Pretty in Inkin Niina.”

Sanna Sillanpää:

Maria Miettunen:

“Tank Girl on ehkä siistein sarjakuvahahmo, jonka tiedän. Mulle hän edustaa naista, joka on vahva, vapaa ja joka tekee mitä huvittaa. Tatuointiin on myös yhdistetty kotiseutuarvostusta – Tank Girlin asento ja nuija lainattiin Lapin vaakunasta ja kuvaan on myös piilotettu kotikuntani postinumero.

Kuva tehtiin Oulun tatuointimessuilla monta vuotta sitten.”

“Kuva on suunniteltu asiakkaan toiveiden mukaisesti, ja sitä olisi tarkoitus jatkaa koko hihan kokoiseksi samalla Lucky Luke -teemalla. Tämä olisi myös tarkoitus värittää vielä. Asiakas kertoi kuvan taustaa sen verran, että hän vietti lapsena paljon aikaa isoisänsä kanssa, ja yhdessä he lukivat paljon Lucky Lukea ja muita vanhoja sarjakuvia.”

Juha-Matti Heikkinen: “Krazy Kat -tatuointini on vuodelta 2010 ja sen on tehnyt Kalle Taivainen Ihastuin Krazy Katin maailmaan jo lukioikäisenä 80-luvulla. Hyllyssä on tietääkseni kaikki suomeksi ilmestyneet albumit ja useita englanninkielisiä kokoomakirjoja.”

Reetta Kallio: “Lähtökohta kuvaan oli kuvan ottajan vaelteleva per-

soona ja maat joissa hän on asunut. Matkaa tekevä Nuuskamuikkunen on Suomesta ja suuntaa Ranskan Mont Blanc-vuorelle polulla, joka kiemurtelee kuin polut Irlannissa.”

Sari Karttunen: “Rakastan Muumeja ja kauhua, joten sain idean sotkea nämä keskenää ja tulos on Rambo- Haisuli ‘Apocalypse in Moominland’. Tekijä ja kuvan suunnittelija on Jyrke Savolainen.”

Niko-Petteri Niva: “Hauiksessa on kokosivun ruutu Edie Faken sarjakuva-albumista

Gaylord Phoenix (nimihenkilö ekstraktoi pahaa oloa/ olentoa kehostaan).”

Alisa Pyykkönen: “Minulla on tatuointina Jyrki Nissisen minulle pyynnöstä piirtämä palava ‘Helenan kakku’, joka on tribuutti itseäni puhuttelevimmalle Auttaja hai -stripille. Nissisen piirtämän kuvan tatuoi Miila Katinka Tatuatassa.”

Alpo Luoto: “Osallistun tälläisellä Borgtron-aiheisella tatuoinnilla. Kuva on lempitarinastani, jossa Borgtron rakastuu hevoseen, kohtalokkain seurauksin.”

Matias Juntunen: “Tatuointini on Prätkähiiret Marsista -TV-sarjan innoittamasta samannimisestä sarjakuvasta. Turbo on hahmon nimi.”

Jyri Rouhiainen: “Hän-mies. Tekijä on Ilari Musta.”

Kauno Saario: “Tatuoinnissa lyövät nyrkit yhteen kaksi nuoruuteni idolia. Peräsmies, jota luettiin Pahkasika- sekä Myrkky- ja jopa Koululainen-lehdistä. Erittäin viihdyttävä. Ja toisena sankarina Buzz Lightyear, joka taas on tärkeä Toy Story -elokuvasta.

Ida Savolainen: “Minulta löytyisi tämmöinen One Punch Man -manga-paneeli. Otin sen ihan niin simppelistä syystä kuin että rakastan kyseistä mangaa!”

Apila Miettinen: “Olen tatuoija ja tein Eeli ‘Muhvu’ Laaniselle tämän tatuoinnin. Tatuoinnissa oleva söpö kissa on Gilbert Sheltonin 70-luvun underground-sarjakuvasta Läski-Freddyn kissa. Sijainti persuuksessa on sopiva sarjakuvan rosoiseen tyyliin.”

Bonuskuva: Sarjainfon päätoimittaja ei tietenkään osallistunut kilpailuun, mutta hänen tatuointiinsa voi piirtää kolmen ruudun sarjakuvastripin.

Pekka Puupää -päivät eli kovia sanoja kotimaisen

lastenelokuvan tilasta

Sarjakuvaseuran ensimmäinen yleisötapahtuma ei keskittynyt sarjakuvaan vaan elokuvaan. Kotimaisen lastenelokuvatuotannon surkea tila puhutti osallistujia helsinkiläisessä elokuvateatterissa kahden päivän ajan.

TEKSTI Satu Jaatinen

ala-asteikäisenä sunnuntai-iltapäivieni odotettu hetki oli elokuvanäytös teatteri Bio Salossa. Muutaman kerran kuukaudessa elokuvateatteri pyöritti vanhoja Pekka Puupää -elokuvia huokeana lastennäytöksenä. Kekkosen ja Koiviston ajan Suomessa lastenlippu teatteriin maksoi kymmenen markkaa eli noin neljä euroa.

Vuosikymmeniä myöhemmin Suomen sarjakuvaseuran arkistoja penkoessani minulle selvisi, ettei

sunnuntain lastennäytöksissä ollut ollut kyse pelkästään kotikaupunkini omasta pienestä jutusta, vaan laajemmasta ilmiöstä.

Sarjakuvaseura ei toimintansa alkuvuosina keskittynyt pelkkään sarjakuvan asian parantamiseen, vaan tavoitteena oli aluksi laajan populaarikulttuurijärjestön perustaminen, jonka toiminnan piiriin toivottiin sarjakuvan lisäksi kuuluvan myös muun muassa kioskikirjallisuuden ja kevyen musiikin.

Masa Niemi ja Esa Pakarinen ensimmäisessä Pekka ja Pätkä -sarjan elokuvassa "Pekka Puupää" vuodelta 1953.

Sarjakuvaseura järjesti pian rekisteröintinsä jälkeen ensimmäisenä yleisötapahtumanaan Pekka Puupää -päivät Helsingissä elokuvateatteri Bio Bristolissa 22.–23.4.1972. Tapahtumassa esitettiin neljä Puupää-elokuvaa ja käytiin paneelikeskustelut siitä, miksi Puupää-elokuvat aikanaan tehtiin sekä siitä, mikä oli kotimaisen lastenelokuvan senhetkinen tila. Paneelikeskusteluihin oli kutsuttu muun muassa Esa Pakarinen, Pertti ”Spede” Pasanen ja Risto Jarva. Seura julkaisi päivien annista myös lehtisen, jossa paneuduttiin elokuvien lisäksi Pekka Puupäähän sarjakuvana. Tukea Puupää-päiville saatiin Elokuvakerho Prismalta, Elannolta, Kulutusosuuskuntien Keskusliitolta, Fenno-Filmiltä ja lisäksi yksityishenkilöiltä.

laajentaminen joskus tulevaisuudessa”, seura kuvasi itseään Puupää-päivien ohjelmalehtisessä.

sarjakuvaseuran oli tarkoitus laajentaa toimintaa myös muuhun

populaarikulttuuriin.

Kulttuuria lapsille • Pekka Puupää -elokuvia oli pyöritetty pitkin maata alennusnäytöksinä vuosia. Vaikka elokuvia ei alun perin tarkoitettu pelkästään lapsille, oli niistä lopulta muodostunut kotimaisen elokuvan 13-osainen satsaus lapsikatsojiin. Vanhojen Puupää-elokuvien kierrätys lastennäytöksissä nosti väistämättä esille sen tosiseikan, ettei Suomessa ollut tehty yhtäkään lapsiyleisölle suunnattua elokuvaa kymmeneen vuoteen. Tämä puolestaan teki loogiseksi sen, että sarjakuvaseura äityi ensimmäisessä tapahtumassaan puolustamaan sarjakuvan sijaan kotimaista elokuvatuotantoa. ”Kovia sanoja tullaan puhumaan suomalaisen lastenelokuvan- ja kulttuurin tilasta” julisti Sarjainfo tulevan tapahtuman sisällöstä ensimmäisessä numerossaan vuonna 1972. ”Jäsenemme eivät ole rajoittuneet pelkästään sarjakuvan harrastamiseen ja tutkimiseen. Monet heistä tuntevat mielenkiintoa muuta populaarikulttuuria sekä lastenkulttuuria kohtaan, ja haaveena onkin toiminnan

Päivien aikana nimenomaan lastenkulttuuri oli laajasti keskustelun alla. Seura toivoi Suomeen mahdollisimman laajaa lastenelokuvien tuotantoa ja levitystä. Tuotantoon piti saada sekä teattereiden kaupallisia elokuvia että kouluissa ja päiväkodeissa esitettäviä lyhytelokuvia. Toiveissa oli myös oman seuran perustaminen lastenelokuville. Elokuvasäätiön sisällä lastenelokuvia ei pidetty itsenäisenä tuettavana ryhmänä ja ne saivat alle 5 % elokuvasäätiön jakamista tuista. Puupää-päivien aikana oli kulunut 12 vuotta viimeisen Puupääelokuvan, Pekka ja Pätkä neekereinä (1960) valmistumisesta. Tämän jälkeen televisio oli aloittanut levittäytymisensä suomalaisiin olohuoneisiin. Lapsista tuli heti varteenotettava katsojakunta, sillä he katsoivat televisiota 2,5 tuntia päivässä, vaikka päivittäinen lapsille tarkoitettu ohjelmatarjonta oli vain noin puolen tunnin mittainen. Lasten asia ei jäänyt tapahtumassa pelkkiin puheisiin, vaan noin 500 lasta kutsuttiin ilmaisiin elokuvanäytöksiin.

jelma ei miellyttänyt. Hufvud-

Kaksipäiväinen tapahtuma keräsi Bio Bristoliin noin 3000 kävijää ja sen aikana jaettiin ensimmäiset Puupäähatut Puupää-hahmon luojan tyttärelle, piirtäjä Toto Kailalle , ohjaaja Armand Lohikoskelle, Pekka Puupäätä esittäneelle Esa Pakariselle sekä talonmies Pikkaraista näytelleelle Armas Jokiolle. Kaikkia päivien ylevä ohjelma ei miellyttänyt. Hufvudstadsbladetin toimittaja Greta Brotherus marssi tapahtumasta ulos, koska ei ollut koskaan ollut niin ”inhottavan läpikaupallisessa tilaisuudessa.” •

Kirjoittaja tekee parhaillaan Suomen sarjakuvaseuran 50-vuotishistoriikkia.

Tove Jansson kertoi kuvilla ja piirsi sanoilla

Sarjainfo arvioi Zaida Bergrothin ohjaaman Tove-uutuuselokuvan.

Pääosaa esittää Alma Pöysti ja käsikirjoitus on Eeva Putron.

TEKSTI Vesa Kataisto

elämäkerrallisten elokuvien teko on hankalaa, minkä osoittaa esimerkiksi Dome Karukosken Tom of Finland (2017). Jos yritetään kattaa päähenkilön koko elämä, lopputulos on joukko hyppelehtiviä kohtauksia, joita on hankala nivoa kokonaisuudeksi.

Eeva Putro ja Jarno Elonen ovat ideoineet esittää Tove Janssonin elämästä vain pätkän, reilun kymmenen vuoden jakson 1944–56, minä aikana aikuistunut Tove koki elämänsä tärkeimmät käännekohdat. Kuten Tom of Finland, myös Tove alkaa sotaajasta. Pommisuojassa kyhjöttäessään Tove kehitti tarinan Muumilaaksosta niin omaksi kuin pelkäävien lastenkin lohduttamiseksi.

Menestynyt kuvanveistäjä-isä Viktor eli Fa an oli ankara, eikä ymmärtänyt tyttären piirusteluja. Hänen mielestään Toven olisi pitänyt keskittyä taidemaalarin uraan. Nuorena Tove toimi usein Fa a-

nin patsaiden mallina, kuten Kaisaniemen puistossa sijaitsevassa Convolvuluksessa, kevään hengettäressä. Äiti Ham pyrki tasapainottamaan isän ja tyttären yhteenottoja. Elokuvassakin Ham (Kajsa Ernst) tokaisee: ”Juodaanko teetä vai riitelettekö ensin?”

Taiteellinen ja taloudellinen menestys oli vielä kaukana. Kun sota loppui, alkoi vapaamelinen ilakointi niissä puitteissa joissa se oli mahdollista, käytännössä kotibileissä. Sellaisissa Tove ja Atos Wirtanenkin kohtasivat. Wirtanen oli vasemmistolainen intellektuelli, kansanedustaja ja toimittaja, joka päätoimitti Ny Tid -kulttuurilehteä 1947–53. Toven tavatessaan hän oli vielä naimisissa. Jälkimaailma muistaa hänet luultavasti parhaiten Nuuskamuikkusen esikuvana.

Wirtanen (Shanti Roney) esitetään hämmentyneenä, hieman nössönä tyyppinä. Tosielämän Wirtanen oli omapäisempi viipottaja, joka usein jätti

Alma Pöysti. Kuva: Sami Kuokkanen / Helsinki-filmi

Toven yksin. Mutta tämä ryhdistäytyi ja muutti viimein kotoa vuokraamaansa ateljeetilaan, jossa asui ja työskenteli elämänsä loppuun asti.

Sarjakuva, rikos taidetta vastaan • Wirtanen oli vastuussa tärkeästä käännekohdasta Toven elämässä. Elokuvassa Atos värvää Toven Ny Tidin sarjakuvapiirtäjäksi houkuttelemalla: ”Nykyisin kaikissa lehdissä on sarjakuvia lapsille. Ajattele, miten se ärsyttäisi isääsi! Sarjakuva sosialistilehdessä!” Näin Jansson tekee ensimmäisen ”rikoksensa taiteen pyhyyttä vastaan”.

Wirtasen kulkiessa omia polkujaan Tove kohtaa ”maailman kauneimman lohikäärmeen”, Vivica

Bandlerin (Krista Kosonen), joka johdattaa hänet lesbojen eli ”haamujen” piiriin. Bandlerkin oli naimisissa, mutta se ei vapaata teatteriohjaajaa juuri painanut. Näin syntyivät omaa ti-kieltään puhuneet Tiuhti ja Viuhti sekä ensimmäinen suurmenestys, Muumi-näytelmä.

Lohikäärmeen rakkaus oli kuumaa, mutta paloi nopeasti loppuun. Tove jäi limboon Atoksen ja Vivican väliin. Vain mielikuvitus ja ironinen huumori sekä ankara työskentely auttoivat häntä eteenpäin.

Seuraava suuri käänne tapahtui 1952, kun Jansson allekirjoitti sopimuksen Muumi-sarjakuvastripin piirtämisestä maailman tuolloin suurimpaan sanomalehteen, London Evening Newsiin. Muumit pelastivat Toven talouden, mutta lunnaat kävivät aikaa

myöten raskaiksi. Muulle taiteelle ei jäänyt aikaa. Lopulta veli Lars, joka oli jo pitkään avustanut muumisarjan teossa, otti työn kokonaan itselleen.

Elokuvassa käsitellään suhteellisen vähän taiteen tekoa. Pääpaino on Tovessa ja hänen suhteissaan. Alma Pöysti, jolla oli jo aiempaa kokemusta Toven esittämisestä teatterissa, on elokuvassa ilmiömäinen. Hän ilmaisee erinomaisesti herkän taiteilijan tuntoja jo pelkästään ilmeillään ja liikkeillään. Mutta Tove ei ole yhden tähden elokuva, myös Frida Kahloa muistuttava Kosonen hehkuu temperamenttia, joka tarvittaessa jyrää kaiken.

Putro on perehtynyt viiden vuoden aikana tarkasti Tove Janssonin elämään ja tuotantoon, poimien oleelliset palat sopivasti totta ja tarinaa sekoittaen. Ohjaaja Zaida Bergroth kuljettaa juonta taitavasti eteenpäin, luottaen kuvien ilmaisuvoimaan. Kuten parhaat Janssonin maalauksetkin, ne eivät ole vain kuvia, vaan tiivistettyjä tarinoita. Lavastus ja epookki ovat myös kohdillaan.

Kaikkiaan Tove on onnellinen elokuva, luja draama, enemmän kuin vain kuvitettua historiaa.

Lopussa Toven elämässä alkaa jälleen uusi suhde ja vaihe. Hänen suurin rakkautensa, kiehtova ja kauhea meri, tulee myös kuviin mukaan. Viimeinen kohtaus on pakahduttava jokaiselle Tove Janssonin fanille. •

Tove-elokuvan ensi-ilta on 2.10.

Häiritsevät korukuviot

Lars Jansson jatkoi sisarensa työtä eikä päässyt sitä pakoon aikakoneellakaan.

TEKSTI Ville Hänninen

tove Janssonin novelli ”Sarjakuvapiirtäjä”

(kokoelmassa Nukkekaappi, 1978) kuvaa piirtäjää, joka hyppää toisen nahkoihin. Taiteilija Allington on lakannut tekemästä suosittua Blubby-sarjakuvaansa vuosien jälkeen ja kadonnut jäljettömiin. Samuel Stein jatkaa hänen työtään, ja Allington tutustuu hänen työtapoihinsa ja persoonaansa. Tove Jansson ei tehnyt toisen luomusta vaan kehitti omansa. Hänen kuitenkin piti mukautua sanomalehtisarjakuvateollisuuteen. Tove oli paitsi Stein myös Allington: Lars Jansson korvasi sisarensa seitsenvuotisen sopimuksen jälkeen.

Toven ensimmäinen Muumipeikko-sarjakuva ilmestyi vuonna 1954, ja hän jatkoi sarjan piirtämistä vuoteen 1959. Lars oli jo sinä aikana kääntänyt sarjakuvan ruotsinkieliset puhekuplat englanniksi ja vuodesta 1957 myös avustanut käsikirjoituksissa. Kun Muumipeikko-sarjakuva uhkasi siirtyä vieraisiin käsiin, Lars otti sen kontolleen ja piirsi sarjaa viisitoista vuotta, vuoteen 1975. Kaikkiaan Larsilta syntyi 52 pitkää sarjakuvatarinaa.

Novellin pohjalta on esitetty tulkintoja, että Tove Jansson olisi suhtautunut sarjakuvavaiheeseensa kovin vastenmielisesti. Hän oli toki taiteilijasielu, joten kurinalaisuus ja toiste varmasti alkoivat häiritä.

Yhtä lailla voi todeta, että ”Sarjakuvapiirtäjä” on eksistentialistinen novelli. Mitä Jansson kirjoittaa huoneen tapahtumista, piirtäjän työnkuvasta ja Allingtonin väsymisestä, tarjoaa tilaa laajemmille tulkinnoille esimerkiksi nykyaikaisesta työelämästä ja sisäisestä kurista.

Toimeksiantajan ja käyttötaiteilijan suhteesta Jansson kirjoittaa:

Teidän täytyy muistaa, Fried sanoi, teidän täytyy koko ajan pitää mielessänne että jännityksen on noustava. Teillä on kolmen tai neljän kuvan sarja, hätätilassa viiden mutta ei mielellään. Hyvä. Ensimmäisessä te laukaisette edellisen päivän jännityksen. Kuva, ratkaisu, peli voi jatkua. Te rakennatte uuden jännityksen kuvassa kaksi ja vahvistatte sitä kolmannessa ja niin edelleen. Olen sanonut sen teille. Te olette hyvä mutta te syven-

nytte liikaa yksityiskohtiin, kommentteihin, korukuvioihin, jotka häiritsevät punaista lankaa. Sen pitää olla suora, yksinkertainen ja kulkea kohti huippua, kliimaksia, ymmärrättehän.

Te syvennytte liikaa yksityiskohtiin. Ilmaisu on oireellinen, sillä Tove Janssonin Muumipeikko-sarjakuvassakin yksityiskohdat olivat kaikki kaikessa. Koristelut, muka turhat, rakensivat dramaturgiaa, ja ilman niitä sarja olisi ollut yksi kymmenien samanlaisten joukossa.

Kiinnostavaa ”Sarjakuvapiirtäjässä” on sekin, että Tove ei kuvaa vain omia kokemuksiaan. Novelli selvästi sekoittaa hänen ja Larsin ajatuksia. Toven osalta hyppyä kansainväliseen sarjakuvateollisuuteen, Larsin osalta välttämättömyyttä mukautua edeltäjänsä viivaan ja kerrontaan.

Esimiehen Friedin moittimat liiat kommentit ja korukuviot olivat Toven luomus. Lars mukautui niihin ja alkoi piirtää omiaan. Asetelma oli kuitenkin vaikea. Sisko oli luonut raamit (tässä tapauksessa myös kirjaimellisesti), eikä niistä voinut tuolloinkaan ylenmäärin poiketa.

Silti Larsilla oli oma tyyli. Se ei näkynyt niinkään piirroksissa kuin tarinoissa. Hän käytti runsaasti brittiläistyyppistä sarkastista huumoria, siskoaankin enemmän.

Toinen sarjakuvan myöhemmissä vaiheissa lisääntynyt piirre oli dekkarikaava. Arvoituksia rat-

kottiin ja lajityypin hengessä sanailtiin paitsi Muumilaaksossa myös Lars Janssonin kirjassa Viisituhatta puntaa (1967).

Kolmas Lars-erityinen piirre oli aikakone. Varsinkin sanomalehtisarjakuvan myöhempinä vuosina muumit matkustivat milloin minnekin. ”Muumipeikko villissä lännessä” oli vielä Toven piirtämä kuten ”Niiskuneiti rokokoossakin”, mutta Lars oli jo mukana kuvioissa ja keksi aikakoneen, jota sitten innokkaasti myöhemmin hyödynsi itse piirtämissään tarinoissa. Nimet puhuvat puolestaan: ”Muumipeikko Neanderthalissa”, ”Jo muinaiset kreikkalaiset”, ”Muumipeikko Egyptissä”...

Ratkaisu oli hieno – mutta myös ongelmallinen. Aikakone – deus ex machina – tarjosi mahdollisuuden paeta Muumilaakson maailman rajoitteita. Samasta syystä Lars varmaan toi nykymaailman piirteitä sarjakuvaan. Toisaalta parhaat tarinat syntyvät juuri rajoitteista. Lars teki sarjakuvaa selvästi kauemmin kuin sisarensa. Lopulta hänkin oli selvästi samassa pisteessä kuin Tove: ei enää maittanut. Elämässä olisi muutakin.

”Sarjakuvapiirtäjän” Allington vain lähti läiskimään. ”Sinulla on vain seitsemän vuotta, siitä sinä kai selviät jollakin tavoin”, pohtii Steinin löytämä Allington. Janssonien luomus muuttui valvottaviksi tekijänoikeuksiksi, eikä iloinen taakka koskaan lähtenyt suvun harteilta. •

Tarmo Koivisto esittelee varhaista

Mämmilä-jaksoa kuvanrakennuksen kautta ja tarinan teho syntyykin tarkoin rakennetuista liikesuunnista.

Syventävä sarjakuvakurssi, 15. luku: Miksi tarina pitää kirjoittaa useaan kertaan?

Helpoin tapa parantaa sarjakuvakerrontaa on hioa käsikirjoitus kuntoon, ja hioa vielä kerran sittenkin, kun se jo tuntuu valmiilta.

TEKSTI Kivi Larmola

esitän seuraavassa koetellun tavan kirjoittaa toimivaa tarinaa. Kaavat on tietysti tehty rikottaviksi, mutta jotta siinä rikkomisessa olisi jotain järkeä, on syytä kokeilla ensin ihan perinteistä tapaa. Jaetaan siis tarina Aristoteleen mukaan kolmeen osaan: alkuun, keskikohtaan ja loppuun. Alussa esitellään henkilöt, ympäristö ja tyylilaji. Keskikohdassa tapahtuvat asiat. Lopussa tapahtumat saavat loppunsa ja henkilöt saatellaan ulos.

Aihe tulee jo tarinan alussa. Teema muodostuu vasta tarinan myötä, ja tarina ja juoni rakentavat toisiaan. Tarinan puitteissa voi olla useita päällekkäisiä juonia, ja usein onkin. Pitkääkin tarinaa voi testata tiivistämällä se ytimeensä. Tuleeko olennainen sanottua kun tilaa on alle yksi konekirjoitusliuska? Entäpä jos tarina pitää ”myydä” kustantajalle minuutin hissimatkan aikana? Silloin niin juoni kuin tarina pitää laukata läpi yhdellä virkkeellä ja tehdä selväksi, mikä on teema.

Tommi Hännisen Konrad Orbiterissa tarinan kuljetus tapahtuu tehostevärillä. Sinivioletista maailmasta henkilöt nousevat esiin melkeinpä vain oranssinpunaisen värityksensä kautta, kuin hohkaisivat lämpöä.

Mitä haluan sanoa? • Teema on yhdistelmä väitettä ja sen tarinan mittaan tapahtuvaa koettelua. Teema voi olla käsite: “ihmiset ovat tasa-arvoisia”, ”elämän tarkoitus ei ole raha vaan rakkaus” tai se voi olla vaikkapa jonkin tilanteen tai paikan kuvaus ja kasvukertomus.

On ihan mahdollista, jopa todennäköistä, että teema löytyy vasta tarinan myötä. Se pitää kuitenkin tunnistaa. Tunnenko aiheeni? Kiinnostaako se minua tarpeeksi, että jaksan sen parissa tarinan loppuun? Monet menestyksetkin ovat sillä tavalla huonosti kirjoitettuja, että ne ovat kuin lapsen leikki, ilman johdantoa ja loppua. Onko minulla jotain henkilökohtaista sanottavaa – se voi hyvinkin olla teema?

Kun aihe on valmis: tarinan henkilöt, ympäristö ja maailman lainalaisuudet; tyylilaji ja ajankohtaan sidottu todellisuuskuva ovat selkeinä, on aika kirjoittaa tarina ensimmäistä kertaa. Tässä kohtaa ei pidä jäädä hiomaan, vaan kaikki rönsyt ja assosiaatiot mukaan, jotta on mistä karsia. Tässä vaiheessa on hyvä kirjoittaa paperille kynällä: paperille kirjoitettua karsii luonnollisemmin, kun tulee aika kirjoittaa toiseen kertaan. Kun tietokoneen näppäimiä

painaa, se on työtä, josta haluaa, ettei se menisi hukkaan. Mutta toinen kirjoituskierros on ”kill your darlings” – jätä pois se hauskinkin oivallus, jos se ei palvele tarinaa.

Onko selvää, mitä päähenkilö tahtoo ja mitä hän tarvitsee? Entä loppu? Ovatko hahmot käyneet pohjalla, kuinka he selvisivät siitä? Ovatko he saavuttaneet menettämänsä takaisin? Ovatko he kasvaneet? Onko uusi haaste jo selvillä? Jos kaikki tuntuu olevan kunnossa, on todennäköistä, että tarinan teema on jo löytynyt. Nyt on oikea hetki lukea tarina uudestaan sen kannalta, ja poistaa tai korvata kaikki mikä ei tue teemaa.

Kun teema on löytynyt, se on syytä kertoa kolmella eri tavalla: juonessa, dialogissa ja kuvassa. Myös kuvan rytmi, viivan luonne ja mahdolliset värit ovat osa kerrontaa. Kuvissa voi esimerkiksi käyttää koko ajan kahden päävärin sekoitusten palettia ja lisätä kolmatta pääväriä vain kohteisiin, jotka ovat tarinan etenemisen kannalta olennaisia.

Mitä haluan sanoa? Ehkä lopulta aivan jotain muuta kuin kirjoittamaan ryhtyessä oli? Ei muuta kuin kirjoittamaan uusiksi, se kannattaa. •

Edullisia välineitä

digikuvittamiseen

TEKSTI JA KUVAT Pii Anttonen

Sarjakuvapiirtäjien ja muiden graafisten alojen ammattilaisten käyttämät välineet ja ohjelmistot ovat perinteisesti varsin kovahintaisia. Ohjelmistojätit, Adobe etunenässä, tietävät vahvasti oman brändinsä arvon. Wacomin kaltaiset digikuvankäsittelyyn suunniteltujen työvälineiden valmistajat pyytävät myös tahollaan tuotteistaan varsin tuhtia setelitukkoa.

Mutta etenkin digipiirtämisen saralla on näille hintaville järjestelmille on onneksi noussut esiin useita halvempia ja ilmaisia kilpailijoita. Avoimen koodin tekijät softapuolella haastavat avoimesti ohjelmistojättejä ja elektronisen teknologian valmistuskustannusten romahtaminen on tuonut paljon huokeampia vaihtoehtoja perinteisille työkaluvalmistajille.

GIMP

0 € • Windows, OS X, Linux

Avoimen koodin Photoshop-kilpailija GIMP päivittyy tänä vuonna jo kolmanteen pääversioonsa. Joskus hyvinkin vaikeaselkoinen purkkaviritys on jo pitkään ollut käytännössä Adoben markkinaosuusjätin kanssa suoraan vertailukelpoinen. Ensimmäisen versionumeron hankala käyttöliittymä on korjaantunut selkeäksi, ja Photoshopiin tottuneelle käyttäjälle on tarjolla tuttuja työkaluja ja optioita. Käytännössä siirtyminen ohjelmasta toiseen vaatiikin vain muutaman valikkokohdan eri paikan muistamisen ja pikanäppäinten muokkaamisen lihasmuistilleen sopivaksi.

GIMPiin siirtymisen kynnystä alentaa myös se, että se osaa suoraan lukea png-tiedostoja ja tunnistaa tasojen tiedot asianmukaisesti. Allekirjoittanut ei ole suorilta tunnistanut Photoshopille mitään käyttötarkoitusta, jota GIMP ei nykypäivänä kykenisi tekemään. Täytyy toki tunnustaa, ettei sarjakuvan kevyteditointi ole sitä kaikkein raskainta käyttöä, joten edistyneemmistä työtavoista varmasti löytyy niitäkin. Suurimmalle osalle kuitenkin GIMP tarjoaa kaikki ne ominaisuudet, joiden takia Photoshop on perinteisesti kovalevyltä löytynyt.

Yksi iso puute kuitenkin GIMPistä löytyy. Vaikka ohjelma lukee ongelmitta lähes kaikkia tunnetuimpia tie-

dostomuotoja, siitä puuttuu kuitenkin kokonaan tuki CMYK-värimaailmalle. Tämä aiheuttaa sen, että vaikka RGB- ja greyscale-paleteilla tehdyt tiedostot aukeavat ongelmitta, CMYK antaa vain virhekoodia. Tämä on tiedostojen avaamisen lisäksi tietysti erityinen rajoite esimerkiksi painoon tehtävän värimäärittelyn teossa.

Krita

0 € • Windows, OS X, Linux Krita on myös avoimen lähdekoodin grafiikkasovellus, joka on suositeltu erityisesti digitaaliseen maalaamiseen. Koska Krita on enemmän tähän täsmätarkoitukseen suunniteltu, siinä ei ole aivan yhtä useita ominaisuuksia kuin GIMPissä. Sarjakuvan tekoon kuitenkin sekin tarjoaa kattavan työkalusetin, etenkin jos oma kuvitustyyli on maalauksellisempi.

Mutta erityisen hyvä ohjelma on GIMPin rinnalla, sillä Krita lukee myös CMYK-väriavaruuden ongelmitta. Siispä jos kovalevyltä tai yhteistyökumppanilta tulee vastaan yhteensopimattomia tiedostoja, voi Kritalla ne helposti konvertoida RGB-palettiin ja tallentaa tiedostomuotoa muuttamatta.

Clip Studio Paint / クリスタ

0.99 €/kk – 198 € • Windows, OS X, iPhone, iPad Clip Studio Paint Pro/EX on maksullinen, suljetun koodin ohjelmisto. Kyseessä on kuitenkin äärimmäisen monipuolinen ohjelma, jonka laajin ja kallein versiokin on huomattavasti Adoben lippulaivaohjelmia halvempi. Suurin osa käyttäjistä löytänee tarvitsemansa ominaisuudet ohjelman Pro-versiosta, jonka hinta vaihtelee alustasta riippuen 45 euron tietämillä.

Ennen Manga Studion nimellä tunnettu ohjelma onkin nimenomaan sarjakuvien ja animaatioiden tekemiseen suunniteltu ja tarjoaa nimenomaan näihin suunniteltuja työkaluja ja ominaisuuksia. Ruudut, puhekuplat ja vastaavat löytyvät suoraan työkaluvalikoimasta, ja ohjelma luo näille myös automaattisesti omat tasot.

Muutkaan kuvankäsittelyoptiot eivät sarjakuvatyöskentelyssä jää Photoshopista jälkeen, ainakaan peruskäyttäjän näkökulmasta. Lisäksi ohjelma on erinomaisesti laajennettavissa, jolloin esimerkiksi kolmansilta osapuolilta tulevien erilaisten siveltimien valikoima on massiivinen.

Clip Studion etu on myös siinä, että sen työkalusetti ja käyttöliittymä on identtinen kaikilla alustoilla, joihin se on saatavilla. Tästä pääsemmekin näppärästi vinkeistä viimeiseen.

Gimp on monipuolisin avoimen koodin kuvakäsittelyohjelmista. Kuvakaappaus Linux-versiosta.

Krita tarjoaa kattavan työkalusetin lisäksi myös tuen CMYK-värimaailmalle. Kuvakaappaus Linux-versiosta.

Clip Studio Paint on varta vasten suunniteltu sarjakuvaja animaatiokäyttöön. Kuvakaappaus iPadistä.

iPad + Apple Pen

380 € + 99 €

Tällaiseen halpojen sarjakuvatyökalujen esittelyartikkeliin tämä on ensisilmäyksellä varsin kallis paketti. Ja niinhän se toisaalta onkin, mutta sitä vertaillessa yleisemmin käytettyihin vaihtoehtoihin, tarjoaa Apple huomattavan kilpailukykyistä grafiikkatyökalupakettia suhteellisen huokeaan hintaan.

iPad Pro -tabletti on ollut graafisten alojen työntekijöille jo pitkään yksi ykköstyökaluista. Mutta kaikessa hiljaisuudessa Apple on integroinut Apple Pen -yhteensopivuuden myös kaikkein halvimpiin perusmalleihin heidän lippulaivatableteistaan. Käytännössä Applen uusimmat karvalakkitabletit ovatkin ominaisuuksiltaan edellisen sukupolven Pro-tabletteja, mikä tarkoittaa että niistä on tullut hinta/laatusuhteeltaan ylivoimaisesti parhaat piirtonäytöt markkinoilla.

Hinta ei tosiaan ensikatsomalta tunnu mitenkään erityislaatuisen halvalta, mutta kun vertaa että iPad Pro’n hinnat lähtevät 900 euron tuntumasta ja Wacomin vastaavilla ominaisuuksilla varustettujen piirtonäyttöjen hinta on selkeästi korkeampi, on iPad todellakin huokea optio piirtonäyttötyöskentelyyn tottuneille.

iPadille on taiteilijasovelluksia myös tarjolla huomattava määrä laidasta laitaan. Suosituimpien vaihtoehtojen joukkoon noussut Procreate on kertamaksultaan varsin kohtuuhintainen, eikä Clip Studio Paintin vuosimaksukaan päätä huimaa. Jälkimmäinen tarjoaa myös suoran integraation eri alustojen välille, jolloin työpöydän ja tabletin välillä pystyy tiedostoja siirtelemään suoraan ohjelmistoarkkitehtuurin sisällä.

Festivaalit

Helsingin sarjakuvafestivaalit pidettiin 5.–6.9. Kallion kirjastolla, Sarjakuvakeskuksella ja virtuaalisesti. Lisää valokuvia sarjakuvafestivaalit.fi

KUVAT Joonas Kohonen & Henry Söderlund.

Etelänpuoleista vastatuulta 6 m/s

AINO SUTINEN

Kaisa ja Christo er Leka ovat tehneet viime vuosina useita omaperäisiä matkasarjakuvia pitkistä pyörämatkoistaan. Tunnettujen biblio ilien kirjoissa on aina harkittu muoto: graa nen suunnittelu ja painatus ovat tyylikkäistä ja usein kokeellisia.

Kirjoihin liittyy aina promootiomateriaalia kuten valokuvasarjoja, julisteita, postikortteja ja/tai taidenäyttelyitä. Tekemisen ilo näkyy. Russian Diariesissä on myös erikoinen valokuvakansi, mikä ei suomalaisissa sarjakuvissa ole tavallista.

Lokikirja • Tällä kertaa matkaa on tehty meloen. Neljän ystävyksen kajakkimatka Vienanmereltä Pietariin kuulostaa hurjalta. Vaikka niveliä pakottaa, joka päivä on taas jatkettava jopa monta kymmentä kilometriä eteenpäin.

Juuri käytännön asioiden kuvaukset ovat kiinnostavia ja niissä avataan kajakkimatkailun maailmaa meille sitä vähemmän tuntevillekin. On kouriintuntuvia asioita: purevia ötököitä ja purevaa tuulta, au-

ringon porotusta, vapaudentunnetta, kunnioitusta ja pelkoakin luonnonvoimien keskellä. Vesi kannattelee ja on aina myös potentiaalinen uhka.

Leiriytymisolosuhteita ja esimerkiksi juomaveden hankintaa (huh!) avataan. Seurueella tuntuu olevan hauskaa, mutta kerrotaan myös turhaumista ja annetaan vinkkejä keskinäisen sovun säilyttämiseen reissussa.

Aluksi toivoisi enemmän kontekstualisointia, kuten matkalaisten esittelyä ja reittikarttaa. Yllättäen ne löytyvät kirjan lopusta. Siellä on myös kiinnostavat räjäytyskuvat kajakkeihin pakatuista matkatavaroista.

Auttaa, jos Kaisan ja Christo erin (tarinassa usein Leka) hahmot ja näiden keskinäinen dynamiikka ovat tuttuja esimerkiksi aiemmista kirjoista tai julkisuudesta. Kaisa Lekan työt ovat julkisuudessa usein myös eräänlaista vammaisaktivismia, sillä hän taittaa matkaa jalkaproteesien kanssa.

Tekstiä on sarjakuvaksi melko paljon. Kirja onkin ehkä sarjakuvan elementtejä hyödyntävä päiväkirjanomainen teos. Omaa kustantamoa pyörittämällä voi julkaista näinkin ennakkoluulottomia kirjaformaatteja.

Käsinkirjoitetun tekstin lukeminen on sarjakuvailmaisun erikoisuus, joka luo henkilökohtaisen siteen lukijan ja kirjoittajan välille. Samalla se voi pidemmän päälle olla raskaslukuisempaa kuin ladottu teksti. Tässä tekstaus on myös tehty suoraan kentällä eikä studio-olosuhteissa.

Reissussa kosteutta saaneet ja hieman rähjääntyneetkin vihkoset on skannattu mukaan kokonaisina esineinä ja ne luovat tunnelmaa materiaalillaan. Kyseessä on eräänlainen vapaaehtoinen tekemisen rajoittamisen metodi, jälkeenpäin editointi lienee hankalaa.

Mukana on kiinnostavaa elämän pohdintaa molempien tekijöiden kynästä. Tämäkin on tuttua aiemmista pyöräilykirjoista: matkaa fyysisesti taittaessa on aikaa pohtia omaa paikkaa maailmassa. Usein teemoina ovat vaikeuksien ja epämukavuuksien kohtaaminen. Matka-ajatuksista vedetään pidempiä lankoja elämän loso aan.

Myös venäläinen yhteiskunta ja Karjala kiinnostavat matkaajia, mutta niihin ei lopulta kuitenkaan laajemmin syvennytä. Stalinin aikaan luotujen ka-

naalien verisestä historiasta kerrotaan johdannossa. Kuvitus on Kaisa Lekan tuttua, selkeän pelkistettyä tyyliä, tällä kertaa kauniilla käsintehdyillä värityksillä. Kiinnostavinta on nähdä suurempia kuvituksia maisemista, joiden läpi mennään.

Какой язык? • Venäjän kieltä harrastavaa kriitikkoa ilahduttaa, että kirjassa on käytetty useita venäjänkielisiä nimiä ja fraaseja kääntämättä tai edes translitteroimatta. Jopa kirjan ja tekijöiden nimet on painettu venäjäksi. Päiväkirjoissa puhutaan venäjän kielen opettelusta ja listataan tietolaatikoissa ”päivän venäjänkielisiä sanoja”. Jos ei satu opiskelemaan venäjää, ne eivät kuitenkaan liene lukijalle oleellisia.

Kerronta on luettavissa englanniksi eikä vaadi venäjän lyhyttä oppimäärää, joskin osa nimistä ja pienemmistä puhekuplista voi jäädä ymmärtämättä. Tekijöidensä kiinnostuksesta kieliin ja kulttuureihin tämä toki kertoo – moni matkaa paikalle opettelematta edes aakkosia, tai todennäköisimmin ei koskaan matkusta, näin lähellekään.

Tässä ei sorruta myöskään siihen länsimaiseen graa sen suunnittelun vitsaukseen, jossa muutama kirjain on hassusti käännetty väärinpäin näyttämään ”kyrillisiltä”. Muutama esteettisistä syistä luotu punatähti löytyy, mikä viittaa neuvostotyylin nostalgisointiin.

Lekat tekevät kirjansa suoraan englanniksi, kansainvälisiä markkinoita silmälläpitäen. Ratkaisu on käytännön syistä ymmärrettävä, vaikka samalla tiedostaa että jos kaikki haluaisivat toimia näin, kotimainen kirjallisuus menetettäisiin.

Monesti suomalaiset suoraan englanniksi kirjoitetut sarjakuvat jäävät kielelliseltä ilmaisultaan hieman latteiksi. Lekoilla on kuitenkin kykyä ja kärsivällisyyttä tehdä kirjoja oikeakielisesti. Amerikanenglanti on huoliteltua ja erityisesti painetut tekstiosuudet jopa melko ylevässä rekisterissä.

Ehkä juuri matkakirjoihin tällainen lingua francan käyttö sopii paremmin kuin moniin muihin aiheisiin. Nämä eivät toki ole henkilökohtaisia päiväkirjoja, vaan suoraan yleisön silmille raapustettuja. Kirjassa on erämatkailun iloja (ja suruja) kuvattu siihen malliin, että tulee kaipuu matkoille, vaikkapa sitten kotimaan metsään eväsretkelle. Sopivasti arvostelukappale on saapunut kauniissa laatikossa pakattuna puiseen pehmustesilppuun, joka voisi käydä sytykkeeksi leiritulen tekoon. Seikkailuja etsimään siis.

CHARLES

M. SCHULZ:

Tenavat – Parhaat sarjat 1970–1979 • Suomentaneet Antti Koivumäki, Jouko Ruokosenmäki (esipuhe) • Otava

Iso pala puolen vuosisadan kauheaa rakkaustarinaa

VESA KATAISTO

Vuosikymmenen vaihtuessa 1960-luvusta 1970-luvulle maailma oli suurten muutosten aiheuttamassa käymistilassa. Miljoonat amerikkalaiset olivat löytäneet tuekseen jotain pysyvää, Tenavat-sarjakuvan, joka toimi kansakunnan turvariepuna.

Schulz itse teki selväksi, ettei hän koskaan hyväksynyt syndikaatin antamaa nimeä Peanuts, vaan pyrki välttämään sen käyttöä mahdollisimman paljon. Esimerkiksi TV-animaatioiden nimissä sitä ei esiinny.

Hän halusi lukijoiden kohdistavan huomionsa hahmoihin, jotka oli rakentanut omien kokemustensa pohjalta. Suomentaja Antti Koivumäki tuntee Tenavat ilmeisen hyvin, ja on onnistunut säilyttämään alkutekstin sävyt.

Schulz itse sanoi olevansa vakaumuksellinen alisuoriutuja. Hän ei koskaan pyrkinyt esimerkiksi taidekouluun, koska oli jo ennalta varma, ettei pääsisi sisään.

Tenavien täyttäessä nyt 70 vuotta on sarjasta ja Schulzista ilmestynyt maailmalla useita kirjoja, kuten The Peanuts Papers, jossa 32 taiteilijaa ja kirjailijaa muistelee kokemuksiaan Tenavista.

Ne hirviöt • Umberto Eco kutsuu esseessään Tenavien hahmoja hirviöiksi, jotka ovat imeneet lapsen olemukseen kaikki mahdolliset neuroosit, joita teollistunut sivilisaatio voi kansalaisilleen tuottaa. Mutta, Eco korostaa, se ei ole lasten vaan aikuisten syy, kyse on tulkinnasta. Pahimman mahdollisen koettuaankin Tenavat kykenevät palaamaan lapsellisuutensa turvaan. Sen ansiosta sarja vetoaa niin lapsiin kuin aikuisiinkin. Kaikesta voi selviytyä.

Jonathan Franzen pohtii samastumista hahmojen karikatyyrisen ilmiasun kautta. ”Kun hymyilet, ajattelet piirrettyä hymyä. – – Rakastetuimmat (ja menestyneimmät) kasvot nykymaailmassa kuuluvat erittäin yksinkertaisesti ja abstraktisti esitetyille piirroshahmoille: Mikki Hiiri, Simpsonit, Tintti, ja – kaikkein yksinkertaisin, ei juuri muuta kuin ympyrä, kaksi pistettä ja vaakaviiva – Jaska Jokunen.”

Jokaisella Tenavien vakiohahmolla on taipumus paeta omaan todellisuuteensa. Jaska Jokunen kuvittelee pääsevänsä voittajaksi. Eppu uskoo Suureen Kurpitsaan, Tellu on mielestään kaikessa oikeassa. Plus tietenkin Ressu, joka tasapainoilee skitsofrenian partaalla ja ylikin, eläytymällä ensimmäisen maailmansodan lentäjäsankariksi, Jakke Jäyhäksi, korppikotkaksi, tenniskuninkaaksi tai maailmankuuluksi kirjailijaksi. Kaikki putoavat lopulta kuvitelmistaan takaisin arkeen, kuka pehmeämmin, kuka suoraan

todellisuuden sementtiin mätkähtäen.

Schulz ei uskonut menestyvänsä, mutta yritti silti, pettymyksien kautta aina uudelleen. Samoin tekee Jaska, hän ei ole vain häviäjä, ja saavuttaakin aina lopulta pieniä voittoja – vain kauhistellakseen, tekikö hän sittenkin jotain väärin?

Vuonna 1970 sarja oli ilmestynyt jo 20 vuoden ajan, ja Schulz päätti alkaa laajentaa hahmojensa elinpiiriä sekä tuoda uusia tyyppejä sarjaan. Kesäleiri, Tenavien vastine armeijalle, oli luonnollinen paikka tutustuttaa vanhat ja uudet hahmot toisiinsa. Piparminttu-Pipsaa ja Maisaa yhdistää ihastuminen Jaska Jokuseen, mitä tämä itse ei tietenkään oivalla. Toisen kiinteän kaksikon muodostavat Ressu ja Kaustinen. Lintu toimii sihteerinä, kun Ressu hoitaa hetken Pääbeaglen virkaa. Sitten on taas aika jatkaa kirjallisten banaliteettien tuottamista – ”Oli synkkä ja myrskyinen yö”. Uhkana häilyy naapurin hirviömäinen kissa, Toinen maailmansota, jota vastaan kamppaillaan niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Ei mikään ihme, että Ressu kohosi suosiossa kaikkien muiden yläpuolelle. Schulz väitti ”pelänneensä” näin käyvän, mutta oli varmasti tyytyväinen, että sai pitää Jaskan tunteidensa tulkkina. Jos Schulzilla oli ollut huono päivä, Jaska sai kokea kovia. Lukijoiden suosikkihahmoa ei olisi voinut kohdella yhtä kaltoin. ”Poikaparka.”

Jaskan pikkusisko Salli on ikuinen ihmettelijä, joka tekee monimutkaisesta yksinkertaista ja päinvastoin. Salli ylittää todellisuuden rajat tietämättään, esimerkiksi puhuu tiiliään tiputtelevan koulurakennuksen kanssa, joka lopulta romahtaa ahdistuksissaan. 1970-luvun aikana Tenavat kohtaavat paljon muita lapsenkaltaisia olentoja, jotka usein suhtautuvat heihin vihamielisesti. Maailma ei ole helppo paikka.

Sarjan tuota aikaa kuvastaa hyvin Tellun ja Epun perheeseen syntyvä pikkuveli, jonka sisarukset oitis nimeävät Toistoksi (Rerun, 1972). Schulz totesi, että strippisarjakuvan piirtäjälle jokainen päivä oli koepäivä: ”Täytyy piirtää aina sama strippi eikä koskaan saa toistaa itseään.” Hän motivoi itseään kehittämällä 12 apuvälineen sarjan, joka

sisälsi muun muassa baseballin, Suuren Kurpitsan, Jaskan yrittämässä potkaista jalkapalloa ja niin edelleen. Kun ideointi tökki, hän tutki kaaviotaan ja mietti, mistä aihiosta voisi ammentaa.

Plastisia lauseita lasten suissa • Myös Ressu kohtasi sisaruksiaan, kaitaluisen veli Rempun ja yksinhuoltaja Reginan. Myöhemmin pentueesta esiteltiin muitakin jäseniä, ei sentään kaikkia seitsemää. Pitkäaikaisimmaksi sivuhahmoksi jäi Remppu, joka asuu Neulalassa vain kaktuksia seuranaan.

Schulz oli taitava heruttelemaan pitkiä, yhä absurdimmaksi käyviä tarinoita varsin yksinkertaisista lähtötilanteista. Kertomus saattoi jatkua strippi stripiltä useita viikkoja ja päättyä aivan toisenlaiseen todellisuuteen, kuin mistä se alkoi.

Mutta Parhaat sarjat -kirjan edetessä huomaa, että rutiini alkoi syödä Schulzin luomisvoimia, kuten myös erilaiset vaivat, jotka johtivat ohitusleikkaukseen vuonna 1981. The Peanuts Papers -kirjan kirjoittajista moni on viettänyt varhaislapsuutensa 1960-luvun Tenavien parissa ja kokee pettyneensä, kun sarja 1970-luvun lopulle tultaessa laimeni. Mukaan tuli päälleliimatun oloisia heittoja ajan ilmiöihin ja julkkiksiin, uudet hahmot jäivät yksiulotteisiksi. Piirrosviiva muuttui paksummaksi, yksityiskohdat vähenivät.

Parhaat sarjat -teoksen esipuheessa kirjailija ja ruotsintaja Håkan Boström muistuttaa tapauksesta vuodelta 1977. Schulzin terveysongelmat olivat tiedossa, ja siltä varalta että Schulz olisi ilmoittanut lopettavansa United Feature -syndikaatille erittäin tuottoisan sarjansa, tilattiin kaikessa salassa Teräsmies-piirtäjä Al Plastinolta korvaavia Tenavatstrippejä. Voidaan todellakin puhua korvikkeista, sillä niin ammattilainen kuin Plastino piirtäjänä oli, ei hän saanut mitään otetta sarjasta. Näytestripit ovat täysin hengettömiä tusinavitsailuja. Lopulta Schulz sai täydet oikeudet sarjaansa ja sopimukseen pykälän, ettei kukaan muu jatka Tenavat-stripin piirtämistä. Schulz jatkoi itsenäisesti sarjakuvaansa väsymiseen asti ja yli, molemminpuoliseen loppuun saakka. Hänen olivat Tenavat.

Lähiöstä maailmanparannusseikkailuun

OUTI IIVONEN

Sami Ya a – Hanoi Rocksista, Pelle Miljoona Oy:sta ja New York Dollseistakin tunnettu basisti – on tehnyt uuden aluevaltauksen esikoissarjakuvallaan Taistelu Plastimiestä vastaan, jota kuvaillaan takakannessa ”koko perheen seikkailuksi”. Kyseessä onkin hetkittäin hauska ja vauhdikas seikkailu, jolle lopun perusteella olisi luvassa jatkoakin.

Kirjan päähenkilö Punkki, koulupoika lähiöstä, rakastaa nimelleen uskollisesti punkia. Vaikka tästä muistuttaa Sex Pistolsin ja Clashin julisteet sekä rintamerkki, näkyy ihailu enemmän asenteessa: DIY, kunnioita toisia ja luontoa, älä luovuta vaan taistele aatteiden puolesta. Punkin taistelutovereina on sokea koira Pelvis, johon Punkilla on telepaattinen yhteys sekä pikkusisko Murmeli, feministinen rumpali. Seikkailu käynnistyy Punkin voitettua perheelleen loman Miaymaahan, kaukaiseen tropiikkiin, joka tunnetaan poissaolevasta valtiaastaan Vain II:sta, roskia syövästä hirviöstä ja mystisestä Plastimiehestä. Paratiisilomalla pääkaupunki Tung-goksessa

Punkki havahtuu meren muovisaasteeseen ja Miaymaan yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Yhdessä paikallisten lasten, Riddimin, Biitin ja Songin kanssa lapset käyvät taistoon ensin muovia ja sitten itse Plastimiestä vastaan. Tämän megarikollisen kontolla onkin vaikka ja mitä: ihmiskauppaa, salakuljetusta, varkauksia, vakoilua, rekkakaappauksia, lahjontaa ja lobbausta muovin puolesta. Lasten tehtäväksihän yhteiskuntarauhan palauttaminen ja rikollisen kukistaminen jää, Greta Thunbergin hengessä. Lopussa Miaymaan epäoikeudenmukaiseen tilanteeseen reagoi myös maan hallitsija ja ainakin yhden maan ideologiseksi johtotähdeksi nousee armo. Ya a oikoo välillä reippaasti mutkia juonenkuljetuksessa ja jotkut käänteet tuntuvat jopa naiiveilta. Loppuun sijoitettu juonen selvitys ja seikkailun takaajatus tuntui tarpeettomalta. Kirjan kohderyhmä on tekijän sanoin kahdeksasta kahdeksankymppisiin, mutta uskon Plastimiehen viihdyttävän enemmän lapsia kuin aikuisia.

Mustavalkoinen piirrosjälki on tasaisen varmaa, mutta itseäni se ei suuremmin miellyttänyt. Hauskimpia yksityiskohtia olivat pienet viittaukset Hanoi Rocksin bändikavereihin ja musiikilliseen menneisyyteen.

Kramppeja & nyrjähdyksiä –Antisankaritarinoita aikuisille • Suuri Kurpitsa

Mahdollinen maailma

HEIKKI JOKINEN

Mietin, miksi Kramppeja & nyrjähdyksiä viehättää vuodesta toiseen, vaikka piirtäjät vaihtuvat ja lukijakin on eri nyt kuin neljännesvuosisata sitten, sarjan alkuaikoihin? Mikä on sen resepti?

Kenties se, että resepti on ennemmin vaistonvarainen kuin tarkkaan kalkyloitu. Otetaan siivu elämästä, eletään sitä ja katsotaan, mihin se johtaa ja mitä ihmisistä tulee. Pohjan antavat ammattitaitoinen käsikirjoitus ja sen hengen onnistuneesti tulkitseva piirtäjä.

Pauli Kallion (s. 1960) käsikirjoittama sarja alkoi vuonna 1991 musiikkilehti Rumbassa ja ensimmäinen albumi saatiin vuonna 1994. Piirtäjänä oli tuolloin Christer Nuutinen (s. 1971), kuten uudessakin albumissa.

Nuutisen pitäessä taukoa sarjaa piirsivät Sami Toivonen, Kati Kovács, Katja Tukiainen ja Mika Lietzén. Siitä on kasvanut muitakin sarjoja: Kovácsin piirtämä Onnen lahjat ja Lietzénin piirtämä, koskettava pitkä erotarina Kukkakauppiaan onnenpäivä (2005).

Uuden albumin pääosin yhden sivun jaksoina etenevän kerronnan keskiössä ovat jo vakiintuneet parit Tanja ja Risto sekä Esko ja Heidi. Tapahtumat ovat arkisia, mutta kuitenkin sopivasti jokapäiväisyydestä etäännytettyjä.

Sarjan viehätyksen oleellinen osa on jonkinlainen naiivius, hyvä voittaa pahan -henki. Ja jos ei voita-

kaan, ainakin kannattaa yrittää.

Kaiken yllä leijuu lempeys. Se voi jostakusta tuntua kovin kuvitteelliselta, mutta ei se sitä ole. Se on mahdollinen maailma, vaihtoehto, jonka sarjakuva voi taiteena rakentaa.

Maailmaan ei suhtauduta kritiikittömästi, päinvastoin. Mutta hahmojen tuomiotkin milloin millekin asialle ovat pohjimmiltaan enemmän ihmettelyä. Miten tämä voi olla näin?

Tätä ei pidä sekoittaa Brechtin kysymykseen ”miksi tämä on näin?” – sarja ei aktiivisesti kannusta toimintaan lähipiiriä laajemmin, mutta ei sitä toki tuomitsekaan. Asioita seurataan sivulta, vaan ei sivullisina.

Sarjan maailma jäsentyy pitkälti musiikin kautta ja sen antamissa oman identiteetin kehyksissä –näinhän moni tekee. Vaikka sarjan musiikki ei sitä omaa olisikaan, sen antama kulttuurinen malli on siirrettävissä, mutantis mutandis, omaksi kokemukseksi. Tämä vahvistaa tunnetta, jonka lukeminen suo.

Christer Nuutisen kootut teokset julkaistiin vuonna 2005 nimellä Runopoika numero yksi. Nimi määrittää pitkälti hänen viivansa. Se on lyyrinen, taivaalla kulkee pilviä eikä kuviin eksy suoria kulmia.

Vertailin tätä kirjoittaessani Nuutisen piirrosta ensimmäisen albumiin vuodelta 1994. Kuvan syvin olemus on säilynyt, vaikka jämäkkyys on nyt kasvanut, osin värien myötä. Kuitenkin: yksityiskohdat ovat yhä tärkeitä ja värien murrettu asteikko on tunnelmaa luova elementti.

AINO HAVUKAINEN & SAMI TOIVONEN: Tatu ja Patu – Kovaa menoa kiskoilla • Otava

Öööö, tuota, EI, ihan työmatkalla

Oooh , niinkö!

todella

Vauhdikas sarjakuva toimii kuin junan vessa

MERJA LUNDÉN

Aino Havukaisen ja Sami Toivosen kehittämät ihanan kummalliset veljekset Tatu ja Patu ovat viihdyttäneet lasten kuvakirjojen lukijoita Suomessa jo noin 20 vuotta. Ei ole ihme, että värikkäät, hauskat ja kivalla tavalla opettavaiset tarinat ovat erittäin suosittuja sekä lasten että aikuisten parissa. Paras lastenkirjallisuus vie mukanaan myös täysi-ikäiset, ja tässä monesti palkittu (mm. Finlandia Junior -palkinto 2007 ja Tietopöllö 2010) pariskunta Havukainen ja Toivonen on ihan omaa luokkaansa Suomessa.

Vauhdikas parivaljakko (Tatu ja Patu siis) on vuosien aikana tutkinut Suomen historiaa, päiväkodin menoa, Helsinkiä, keksintöjä kautta aikojen ja vaikka mitä muuta. Innokkaat ja uteliaat veljekset eivät ole aina ihan ajan tasalla maailmanmenon kanssa, mutta yrittämisen puutteesta heitä ei voi syyttää.

Uusimmassa tarinassa Havukainen ja Toivonen ovat panneet Tatun ja Patun seikkailemaan ihkaensimmäiselle junamatkalleen, ja tämäkös jännittää sankareita aika paljon. Onneksi takaraivoon voi teipata hätätilannerusinat ja Lohtupupun voi pakata mukaan.

Junassa on myös ystävällisiä, ja lisäksi hieman hämmentyneitä, kanssamatkustajia, jotka auttavat tiukan paikan tullen. Miten sitä nimittäin ikinä sel-

tämä on meidän juna .

ELI SIIS MEIDÄN MYÖS!

KOHtALOMME

NIVOUtUVAt tOISIINSA USKOMAttOMALLA tAVALLA!

Junat ovatkin täällä ulkona! Niin tietysti!

viää junan vessasta, ravintolavaunureissusta tai piuhaviidakosta ja ihmisvauvoista käytävällä. Entä jos unohtaa istumapaikkansa?

Tatu ja Patu -kuvakirjat ovat Suomen suosituimpia kuvakirjasarjoja. Olikin mukava yllätys, että Havukainen ja Toivonen päättivät palata sarjakuvan pariin, tuoden samalla taiteenlajille paljon näkyvyyttä. Tekijät ovat ennenkin näyttäneet sarjakuvaosaamisensa yhdessä. Pariskunnalta tuli 2000-luvulla Otavan kustantamana kolme Himaset-sarjakuvakirjaa, jotka ovat nautittavan ja naurukohtauksia aikaansaavan hyviä kuvauksia perhe-elämästä ja parisuhteesta pikkulapsiarjessa.

Kovaa menoa kiskoilla sai toivomaan, josko tämä tarkoittaisi Havukaisen ja Toivosen paluuta sarjakuvan maailmaan. Tekijöillä kun on hallussaan sekä kuvallinen puoli että käsikirjoittamisen taito. Yleisissä kirjastoissa Kovaa menoa kiskoilla on saanut henkilökunnan miettimään kirjan hyllypaikkaa. Aikaisemmat Tatut ja Patut ovat kuvakirjoja, joten on toisaalta asiakasta palvelevaa ja loogista laittaa kaikki kaikki samaan paikkaan muodosta huolimatta. Toisaalta asiakkaiden houkuttelu sarjakuvahyllylle uusimman Tatun ja Patun perässä voisi lisätä muidenkin sarjakuvien lainaamista.

Tatua ja Patua lukiessa on vaarana näyttää hölmöltä, koska kasvoilla on huvittunut virne koko ajan! Saattaapa sitä naurahtaa ääneen kerran jos toisenkin kerran.

OLLAAN

mukava tuo Kahvimukimies.

Sentimentaalinen matka mielen kartalla

HANNELE RICHERT

Suomennorjalaisen kuvittaja ja sarjakuvataiteilija Karstein Vollen tyyli on realistisvivahteinen ja vaatii paljon tarkkuutta. Vollen uusin teos Pandemic Mindmap on kuitenkin tehty erilaisen, itseasetetun dogman mukaisesti: ei luonnostelua, ei käsikirjoitusta, rajatut välineet ja rajattu formaatti. Tarkoituksena on ollut päästää irti ammatikseen piirtävän suunnitelmallisuudesta ja visuaalisen ilmeen pikkutarkasta hiomisesta.

Improvisaatio ja tajunnanvirran valjastaminen tarinaksi heijastavat pandemianaikaista yleistä mielentilaa: kaikki on epävarmaa, mutta on toimittava hallituksen antamien raamien puitteissa. Puitteet vaihtuvat lennosta kun reagoidaan uuteen tietoon. Toisaalta Volle on määritellyt raamit ennalta pitämään improvisoidun teoksen kasassa, toisaalta niihin tulee pieniä muutoksia, jos ne eivät täytäkään tehtäväänsä.

Teos kartoittaa eristyksissä, erityisessä maailmantilanteessa työskentelevän taiteilijan muistojen ja havaintojen reittejä poukkoilevaa mieltä.

Kuten ‘mindmapin’ luonteeseen kuuluu, lopputulos ei ole ajallisesti tai teemallisesti lineaarinen. Silti osat liittyvät toisiinsa ainakin välillisesti. Henkilökohtaisten pohdintojen, havaintojen ja muistojen li-

säksi Volle kuvaa koronakevään yhteistä kokemusta kuten videopuheluita, jatkuvaa käsipesua, tartuntapelkoa lähikaupassa ja viruksen yhtä aikaa etäistä ja abstraktia sekä hyvin konkreettista ja lähelle tulevaa luonnetta.

Toinen toistuva teema on riippuvuus, minäkertojan kohdalla lähinnä ruoka ja siitä pidättäytyminen. Volle raportoi radikaalin pätkäpaastonsa kulusta, repsahduksista ja tuloksista. Myös koskettava muistelma huumeiden viemästä nuoruudenystävästä sivuaa aihetta.

Vollen normaalisti hiottua tyyliä ei voi syyttää tunnekylmyydestä. Mindmap tutkii kuitenkin myös tyylipuhtauden varjopuolta: kuten japanilaisen YouTube-sensaation maalauksissa, äärimmäinen tarkkuus ei välitä todellisuuden inhimillistä kokemista pintaa syvemmältä. Toisessa ääripäässä on tämän teoksen edustama luonnostelematon improvisaatio, jonka vaarana taas on hutilointi ja ymmärtämistä vaikeuttava sotkuisuus. Ajoittain se näkyy tässäkin teoksessa: vaatisiko improvisoitu teos kuitenkin jonkinasteista toimittamista jälkikäteen?

Kirja on toteutettu joukkorahoituksella. Rahoittajien kylkiäislahjana saama riippuvuusamuletti on vaatinut vaivannäköä: tyhjään kapselikoteloon oli painettu Maija Poppasen siluetti, ja sen sisällä on sokeria. Pikkutarkka viimeistelijä on sittenkin päässyt valloilleen improvisaationsa tulosta paketoidessaan.

Karvainen kostaja

HANNELE RICHERT

Jussi ”Juba” Tuomola tunnetaan ensisijaisesti Helsingin Sanomien pitkäaikaisen luottostripin, Viivin ja Wagnerin luojana. Alkuun raikas strippi on jo aikaa sitten urautunut melko yllätyksettömäksi, mutta Juba on jo vuosia loistanut albumimittaisilla sarjakuvillaan. Tuomola piirtää lapsille suunnattua laadukasta ja kerronnallisesti tuoretta Minerva-albumisarjaa (Otava, 2006–). Seura-lehden uusperhesarjakuva Essin ja Einarin huusholli ilmestyi yhtenä niteenä 2018 ja Rocco LaMotta vuonna 2019. Aikuisille suunnatun lännentarina Hurja-Hildan nimihenkilö on ulkoisesti Vampirellaa muistuttava viiksekäs ja omapäinen nuori neito. Tapahtumaympäristö on 1800-luvun Amerikka. Hildan kujanjuoksumaisella kostoretkellä aika on kallista ja ihmishenki halpa. Seksuaalinen akti vie pari ruutua ja raskaus etenee viime metreille muutaman sivun aikana. Kerronta ei aikaile silloin kun ollaan nykyhetkessä, ja tarpeen tullen tehdään elliptinen, yhdellä kerrontaruudulla ytimekkäästi ilmaistu aikaharppaus.

Tässä maailmassa villin lännen kliseet ovat totta ja Hildan on selviytyäkseen pelattava niiden mu-

kaisesti. Muutos tuittupäästä häikäilemättömäksi kostajaksi perustellaan uskottavan traumaattisin tapahtumin.

Päähenkilön karvaisuus on toisaalta jatkuvan pilkan aihe, mutta toisaalta se erottaa hänet stereotyyppisestä kaunottaresta. Hilda nähdään naisena ja sitä roolia hänen on toteuttaman, mutta viikset ovat kuin supervoima, josta hän ei luovu, vaikka painetta siihen olisi.

Rouheasti piirretyt, muodoltaan häilyväiset mutta silti hyvin tunnistettavat hahmot mulkoilevat ja harppovat ruuduissa suurten tunteiden vimmalla. Länkkäritarinassa se tietää verenvuodatusta, vaivalloisia matkoja ja äkkinäisiä käänteitä.

Minerva-sarjasta tuttu tapa tehostaa tunnelmia äkisti vaihtuvilla väreillä toimii hyvin. Muutenkin tarinankuljetuksessa ja äkäisessä päähenkilössä on paljon samaa kuin Minervan maailmassa, nyt vain toimitaan vielä aikuisten hormonitoiminnan ja paheiden kiihdyttämällä intensiteetillä.

Käänteissä ja loppuratkaisussa on tehokkaita inhorealistisia yksityiskohtia: Hilda herää vankilassa käsi laskiämpärissä ja napanuora on tarpeen mukaan vankka köysi. Viimeisellä sivulla haukkoo hölmistyneenä henkeään: onko tämä loppu? Ehkä tarina on vasta alussa.

Kaikuja alamaailmasta

UTU FÖRBOM

Kriminaali-antologian toimittaja ja pääasiallinen tekijä Hannu Kesola ilmiselvästi rakastaa rikoselokuvia ja-sarjoja yhtä paljon kuin tämän kirjoittaja. Antologian tarinat ammentavat genren syvästä aarrearkusta, jonka synkän sisällön tekijät tuntevat ja jota he häpeämättömästi fanittavat. Läsnä ovat yksinäiset kostajat, rikollisjengit, jazz-luolien paheellisuus ja armottomat rahakuljetuksen ryöstäjät. Toisaalta näiden hyvin perinteisten ja ajattomien lajityyppien lomaan kudotaan onnistuneesti niinkin nykyaikainen rikos kuin yksinäisen yksinhuoltajan huijaus deittisovelluksen avulla.

Teoksen lukukokemus on kuitenkin erikoinen, sillä monet tarinoista ovat jopa poikkeuksellisin lyhyitä ja viitteellisiä. Tuntuu, että varsinaisen tarinankerron sijaan lukijalle on haluttu tarjota eräänlaisia genretriggereitä – ärsykkeitä, joissa on läsnä kaikki olennaiset hahmot, vibat ja rekvisiitta, mutta jotka tarinoina jäävät fragmentaarisiksi ja keskeneräisiksi.

Tällainen on etenkin Kesolan ja Antti Kososen ”Roadkill”, vain kahden sivun mittainen keskeneräi-

nen kohtaus. Siinäkin läsnä ovat kaikki rakennuspalikat, joita se, joka ei rakasta rikosgenreä, pitäisi väistämättä kliseisinä. Taidokkaasti juttu kuitenkin leikkii näillä palikoilla pelkän lyhyen dialogin muodossa ja luo niillä jopa genreuskollista mustaa huumoria. Kirjan luettuani ajattelenkin, että fragmentaarisuudessa ei ole kyse tarinankertojien osaamattomuudesta, vaan tietoisesta valinnasta. On haluttu tehdä kokeiluja erilaisilla tutuilla tarina-asetelmilla ja juonikuvioilla ja tutkia etenkin sitä, miten sarjojen tai elokuvien visuaalinen tyyli ja kerronta toimivat sarjakuvana.

Ja nehän toimivat, sillä tarinoita ei viittellisyydestään huolimatta ole suinkaan vain kursittu kasaan, vaan piirrosjälki on huolellista ja harkittua. Tällaisen kokeilevuuden ja eräänlaisen testaamisen jälkeen Kesolan soisi jatkavan kirjan pisintä tarinaa ”Jääkylmät murhat” kokonaiseksi albumiksi asti. Se on sekä maailmaltaan, tarinaltaan että henkilöhahmoiltaan taattua nordic noiria, jota on jo hämmentävänkin pitkään tuotettu pohjoismaiseen TV-viihteeseen mutta joka ei vieläkään tunnu loppuun asti ammennetulta.

Jään kärsimättömänä odottamaan, kuka onneton on ”Andreaksen” seuraava yksinäinen uhri.

SERGIO ACAMPORA

PERTTI JARLA: Fingerporin paha kirja • Like

Natseille on naurettava

AINO SUTINEN

Fingerpori-stripistä on ilmestynyt peruskokoelmien lisäksi useita teemoitettuja pikkukokoelmia. Paha kirja tuo yhteen kuohuttavimpia aihepiirejä vuosien varrelta. Toisinaan vitsit ovat jääneet kokonaan julkaisematta tai aiheuttaneet polemiikkia, kuten “vapaan juutalaisen saippuan” tapauksessa.

Pahkasika-lehdessä uraansa aloitelleen Pertti Jarlan usein roisi, underground-tyyppinen Fingerpori on kenties epätodennäköinen suuren yleisön suosikki. Kyseessä on vastaansanomattoman hauska sarja, mutta sillä on myös funktionsa julkisuudessa hyvän maun rajojen koettelijana.

On pieni mysteeri, miten esimerkiksi jotkin pervertikko Asko Vileniukseen liittyvät jutut menevät läpi ja onnistuvat olemaan hauskoja, vaikka teemat ovat hirveitä: on jopa pedo ilisiä taipumuksia ja eläimiinsekaantumista.

Jarla arveli Sarjainfon haastattelussa (2/2018), ettei Askon hahmo tosiasiassa toteuta aikeitaan. Kenties tämä sitten erottaakin ne esimerkiksi takavuosina kansan suussa levinneistä, synkäksi käyneistä Michael Jackson -vitseistä. On tasapainoiltava taitavasti: vitsien ei olisi syytä normalisoida väärää toimintaa, nauraa uhreille tai nostattaa traumoja. Kuitenkin pahuudesta taiten vitsailu taitaa keventää myös sen taakkaa ja tabua.

Vallalle nauraminen on klassisempi vapauttavan

huumorin muoto. Päivänpolitiikka ei sarjaan kuulu, mutta yhteisön kipukohtiin osuvat esimerkiksi natsi-, rasisti- ja Ku Klux Klan -vitsit. Väkivaltakoneistot ja kultit näytetään hyvinkin naurettavassa valossa, surkuhupaisina ja pikkumaisina ihmisinä.

Muissa stripeissä käsitellään muun muassa uskontoa, historiallista väkivaltaa, perheväkivaltaa, itsemurhaa, sukupuolitauteja ja päihteitä. Synkkää on, mutta uhreille ei kuitenkaan naureta. Kiinnostavasti H&M-kauppaketjun nimi oli jouduttu lehdessä poistamaan lapsityövoimaa käsittelevästä vitsistä.

Severi Nygårdin esipuheessa esitetään aika yksioikoinen näkemys sensuurin haitallisuudesta, ja ”– –Fingerpori on onnistunut pahoittamaan useiden ihmisten mielet. Mikä on hyvä asia.”

Todellisuus lienee kuitenkin monimutkaisempi, sensuurilla ja ennakkosensuurilla on sentään oma paikkansa mediajulkisuudessa eikä lukijoiden kiusaaminen Fingerporillakaan liene tavoitteena. Mannerheimistä ja muista jalustalle nostetuista kavereista saa kyllä vitsailla.

Jarlan itsensä näkemykset ovat sovittelevampia. Kiinnostavaa onkin nähdä joidenkin strippien kohdalla kommenttiraita. Hän kertoo miten stripeille on käynyt ja pohtii niiden toimivuutta ja yhteiskunnallista kontekstia. Ajoittaisesta lehtisensuurista ei myöskään uhriuduta.

Fingerporin huumorissa riittää analysoitavaa. Ympäriinsä roiskitaan ja kokonaisuus on aina hyvän puolella.

Kurittajat ja kuritetut

REETTA LAITINEN

Vaikka sarjakuvataiteilijoiden sukupuolijakauma on 2000-luvulla kääntynyt naisvaltaiseksi, ovat suurten sanomalehtien pilapiirtäjät Suomessa järjestään miehiä. Internetissä julkaiseva Sira Moksi tai Tiedonantajalle Epäluottamusmiestä tekevä Outi Mentula ovat saaneet raikkaan ärhäköissä piirroksissaan kuitenkin jopa etua marginaaliin jäämisestä. Puraisu on kipakampi kun ei tarvitse varoa mainostajien ja rahoittajien suututtamista.

Köyhien puutarha on jo toinen Täysi Käden julkaisema kokoelma Moksin tuotantoa. Suurin osa pilapiirroksista on syntynyt Juha Sipilän pääministerikauden aikana. Niin kutsuttu SSS-hallitus ja paljon kritiikkiä kerännyt työttömien aktiivimalli saivatkin Moksin aktivoitumaan pilapiirtäjänä. Hänen Facebookissa laajalti levinneet piirroksensa ovat ehtineet jäädä myös muutamaan otteeseen ylikansallisen some-yhtiön sensuurin kynsiin.

Suomalaiset ovat tottuneet näkemään poliittiset vaikuttajansa pilapiirroksissa Kari Suomalaisen tyylisinä helposti lähestyttävinä karikatyyreinä tai sympaattisina, lapsille sopivina Itse valtiaat -hahmoina. Moksin pitelemää peili heijastaa toisenlaisen kuvajaisen. Hänen poliitikkonsa ovat tyhmiä, ilkeitä ja populistisia oman edun tavoittelijoita. Taiteili-

ja piirtää heidät aikuisvauvoiksi, torakoiksi, sioiksi ja paskakärpäsiksi.

Sira Moksin piirroksissa ei arvorelativismille ole sijaa eikä vastakkainasettelun aika ohi. Hän ei häpeile ottaa kantaa ja valita puoltaan. Useimmiten pilkan kärki osuu oikeistopoliitikkoihin ja näkyviin oikeistolaisiin hahmoihin kuten Jari Ehrnroothiin ja Juhana Vartiaiseen . Vasemmistopoliitikoista mainitaan Claes Andersson – lämminhenkisessä muistopiirroksessa.

Ennen kaikkea Moksi on kuitenkin köyhien puolella leikkauspolitiikkaa vastaan. Aiheissa tasapainoillaan sosiaalipornon rajaviivoilla, mutta Moksin huoli vähäosaisista ei silti tunnu falskilta tai ylilyövältä vaan siinä on itse eletyn maku. Suomalaisten nykyköyhien todellisuus avautuu kuviin liitetyistä lainauksista: ”S-koon naisten vaatepussi vaihtuu sikanautajauhelihapakettiin. Haku.”

Rujot aiheet ja kuvat vahvistuvat albumin taittoratkaisuista. Kuvia ei ole juuri käsitelty, joten ne näyttävät samoilta tummasävyisiltä kännykkäkameralla otetuilta versioilta kuin netissä kiertävät. Tyylikeino on yllättävän toimiva ja muistuttaa hieman vanhoista puupiirroksista, joihin myös Moksin raskaahko viiva viittaa.

Albumin loppupuolelle on sijoitettu hieman irrallisen oloisesti muutama vuoden 1918 tapahtumia koskeva piirros, jotka ennakoivat Moksin tekeillä olevaa, Jämsän punaorpoja käsittelevää projektia.

Kaksikymmenvuotinen sota on ohi

VILLE HÄNNINEN

Yhdysvaltain merkittävimmän sarjakuvakoulun, Vermontissa sijaitsevan Center for Cartoon Studiesin professori Jason Lutes (s. 1967) aloitti Berliinin, kun koulua ei vielä ollut olemassakaan. Matkan varrella se on ilmestynyt 22 lehtenä, useina kokoelmakirjoina ja lopulta yhtenäisenä kokonaisuutena. Kustantamisen aloitti Black Eye Productions ja päätti Drawn & Quarterly.

Vuosien mittaan koko sarjakuvakenttä on muuttunut. Vuonna 1996 oli järkevä ajatus tehdä lehteä, numero kerrallaan. 22 vuodessa yhdysvaltalaiset taiteilijat ovat alkaneet piirtää teoksiaan miltei poikkeuksetta suoraan sarjakuvakirjoiksi.

Työskentelytapa osoittautuu Berliinin voimaksi. Klassisen yhdysvaltalaisen sarjakuvalehden mitta on auttanut Lutesia rakentamaan ja pitämään yllä intensiteettiä, vaikka pitkä prosessi on varmasti kadottanut voimat ja päämäärän moneen kertaan. Kerronta on tiheää ja nimenomaan sarjakuvallista. Monen sarjakuvaromaaniksi kutsutun kirjan ongelmana on, että niissä ei ole romaanimaista laveutta muttei intensiteettiäkään. Kerronta on hujahajaista, löysää.

Lutesin Berliini vakuuttaa alusta loppuun asti,

vaikka sille käy kuten monille romaaneillekin. Alkupuolisko on vahvin, koska siinä maailmaa vasta rakennetaan ja visuaalis-kielellinen taso tekee itsensä tykö. Loppupuolella pienten yksityiskohtien kuvaus vähenee, ja 1920-luvulta 1930-luvulle siirtynyt maailma menettää ihmeen tuntunsa.

Toki tässä voi nähdä symbolisen tason. Weimarin tasavallan moni-ilmeinen ja -arvoinen todellisuus on muuttumassa natsi-Saksan “Ein Volk, ein Reich, ein Führer” -iskulauseen kaltaiseksi. Vastarinnalta suljetaan ovet, seksuaaliset, poliittiset ja etniset vähemmistöt hiljenevät tai pakenevat maasta.

Berliini loppuu siihen, kun Adolf Hitler nimitetään valtakunnankansleriksi tammikuussa 1933. Samalla jo alussa tavattujen toimittaja Kurt Severinin ja taideopiskelija Marthe Müllerin elämä ottaa taas uuden suunnan. Kertomus on päättynyt, mutta yksi historian hurjimmista tarinoista vasta kiihtymässä kohti kymmenvuotista loppusuoraa.

Lutesin rajaus on silti hyvä. Berliinin siirtymä sosiaalisten ja poliittisten taistelujen repimästä mutta suhteellisen vapaamielisestä ja elävästä kaupungista Kolmannen valtakunnan kansallissosialistisen regiimin alle on kiinnostava ajanjakso. Aikajänne myös korostaa teemaa, jota todellisuus alkoi toden teolla kutoa vasta sarjakuvakirjan tekoprosessin loppupuolella: miten Euroopan ja maailman lähivuosina käy?

Vuonna 2020 Berliiniä ei voi olla lukematta näiden lasien läpi.

MINUN ON VALTA!

MINUN ON VOIMA!

MINUN ON KUNNIA!

OLETTE LIIAN KAUAN RYPENEET SODISSA, SIETÄNEET KÖYHYYTTÄ, KÄRSINEET RIKOKSISTA!

LUVATKAA USKOLLISUUTENNE, NIIN MINÄ TUON TEILLE UUDEN AJAN!

Pienet lehdet

TEKSTI Otso Höglund

Lähetä pienlehtesi tai omakustannealbumisi arvioitavaksi Sarjainfoon!

Osoite on Otso Höglund c/o Tilitoveri, Tammelan puistokatu 30–32 C 48, 33100 Tampere.

Vaihtoehtoisesti voit lähettää linkin nettisarjakuvaan osoitteeseen otso.hoglund@sarjakuvaseura.fi.

#Spacegays

Annika Kiiskilä & Iida Reitti

Annika Kiiskilän “In space nobody can see you blush” on humoristinen, romanttinen kertomus avaruusaluksen pilotin ihastuksesta samaa sukupuolta olevaan kapteeniinsa. Tilannetta ei helpota kiusoitteleva robottikollega eikä sekään, että kaipuussaan riutuva on muukalaislajin edustaja ja piiloteltujen tunteiden kohde puolestaan ihminen. Saavuttamattomalta tuntuvan rakkauden ikiaikainen asetelma on kerrottu ja kuvattu myhäilyttävän todentuntuisesti, eivätkä sci -elementit varasta tilaa tarinalta. Tapahtumapaikka nyt vain sattuu olemaan galaksissa hyvin, hyvin kaukana.

Koko harmaasävyjen skaala mustasta valkoiseen on käytössä ja julkaisun laadukas painotyö toistaa ne onnistuneesti. Taittosoftalla tehdyt puhekuplat ja melko brutaalin valmisfontin suuraakkosilla kirjoitetut repliikit eivät kauniisti sanottuna ole aivan linjassa muuten miellyttävän pehmeännäköisen kuvallisen ilmaisun ja vaivattoman oloisesti etenevän kerronnan kanssa.

Iida Reitti on piirtänyt tarinansa “Crash boom goes my heart” realistisemmalla ja viileän hallitulla ligne claire -tyylillä. Tämäkin sarjakuva on toteutettu harmaan spektrillä, käyttäen arviolta puolta tusinaa toisistaan hyvin erottuvaa tummuusastetta selkeäreunaisina sävyalueina. Valittu kirjasintyyppi istuu muuhun ulkoasuun. Reitin visuaalinen kerronta, piirrosten laatu ja esillepano yleensäkin on kauttaaltaan ammattimaisen tinkimättömällä asenteella tehtyä. Juonen ongelma on siinä, että varsinainen käännekohta eli lomamatkalle lähteneen pariskunnan avaruusaluksen pakkolasku tapahtuu heti sarjakuvan alussa, eikä tapahtuma aiheuta alun shokin jälkeen juuri mitään skismaa henkilöiden välillä. Kun kuvatun suhteen toinen osapuoli on ihminen ja toinen humanoidi, voisi kuvitella eroavaisuuksia myös siinä, miten käsitellään poikkeusoloihin joutumista ja kuinka reagoidaan suunnitelmien odottamattomaan muuttumiseen. Silti yksikään hankaluus ei lämminhenkistä naljailua lukuun ottamatta tunnu iskevän edes hetkellisesti säröä parin harmoniaan. Kaikki erilaisissa arkielämän pienissä ja vähän

isommissa vastoinkäymisessä vaikkapa vanhempiensa käyttäytymistä seuranneet voivat kertoa moisen yksituumaisuuden olevan melko kaukana todellisuudesta tai ainakin harvinaista.

Viidakossa harhailusta ja paikallisen sivistyksen kanssa törmäämisestä sekä tarvittavan varaosan etsinnästä olisi myös voinut käsikirjoittaa vaikka millaisia kriisitilanteita. Draaman kehittelylle hyvinkin otolliset tilaisuudet jätetään pääosin hyödyntämättä päähenkilöiden pulmien ratketessa harmittavan suoraviivaisesti ja melkein itsestään.

Dialogi on kuitenkin usein varsin elämänmakuista, jotkut satunnaiset repliikit jopa herkullisia. Molemmat sarjakuvat ovat englanninkielisiä.

Jäniksen osa

Jarkko Harakka

Jäniksen osa on sympaattinen ja helposti lähestyttävä, A6-sivukoon mustavalkoinen julkaisu. Tapahtumapaikkana on metsä, jossa Jänis asustelee. Niissä ruuduissa, joihin taustaa on piirretty, on miljöön puut ja maasto kuvattu pikkutarkasti ja naturalistisesti. Joskus nämä vaivalla työstetyt kuvaelementit kuitenkin jäävät tarkoitettua kaksiulotteisemmiksi. Taustojen esitystapa on hieman ristiriidassa

tyyliteltyjen ja vartaloiltaan melko detaljittomien hahmojen kanssa. Toisaalta näin nämä inhimillistetyt eläinhenkilöt ainakin erottuvat selkeästi. Näin ollen muutamissa ruuduissa nähtävä pienimpien yksityiskohtien ohuimpien viivojen katoaminen jonnekin painatusprosessin vaiheisiin ei haittaa hahmottamista.

Jäniksen osan juoni on sarjakuvan pituuteen nähden lähes minimalistinen, mutta paino onkin jännitteiden ja tunnetilojen kuvaamisella. Ilmeet, eleet ja asennot ovat vähintään yhtä merkityksellisiä kuin repliikit. Jarkko Harakka osaa lähikuvissaan mikroskooppisilla muutoksilla ja paljonpuhuvia taukoja akikaurismäkimäisenä tehokeinona käyttäen esittää lukijalle hahmojensa välisten suhteiden emotionaaliset siirtymät.

Yleiskuvissa perspektiivi korostaa henkilöiden valta-asetelmia toisiinsa nähden. Pinnan alla myllertää paljon enemmän kuin luulisi, niissäkin ruuduissa joissa ei puhuta eikä ensivilkaisulla tunnu tapahtuvankaan juuri mitään. Harvoin törmää sarjakuvaan, jossa näin vähäeleisesti onnistutaan koskettamaan näin syviä ja riipaisevia alistamisen ja alistumisen teemoja. Loppukohtaus on tämäntyyppisen ilmaisun suoranainen mestarinäyte.

Eveliina Experience #1: Afterlife escorts

Honey & Janice

Niina Eveliina Salmelin www.etsy.com/shop/ByNiinaEveliina Niina Eveliina Salmelin piirtää tällä kertaa melko kulmikkaalla, huolettoman näköisellä tyylillä, johon silmä kuitenkin tottuu nopeasti. Monivärikansia ja otsikkosivua lukuun ottamatta sarjakuva on suurimmaksi osaksi toteutettu musta-valko-punaisena.

Salmelin käyttää punaista välillä tasaisina tehosteja korostusväreinä, välillä elävämmin varjostuksina ja liukusävyinä saaden aikaan dynaamisia ja usein näyttäviä sivukokonaisuuksia.

Kuoleman jälkeisessä välitilassa seikkailevat humoristiset päähenkilöt kuskaavat vainajien henkiä pääteasemilleen. Kerronta on enimmäkseen perinteistä slapstick-kohellusta ja meno on välillä sen verran hengästyttävää, että joihinkin kuviin mahdutetut tapahtumat olisi voinut jakaa useampaan ruutuun luennan sujuvuuden vuoksi. Myös rennon oloisen piirrosjäljen selkeys kärsii näissä kohdissa, kun rajalliseen tilaan on mahdutettu hieman liikaa tavaraa.

Kokonaan englanninkielinen Afterlife escorts sivuaa samansuuntaisia aihepiirejä kuin Salmelinin syvemmissä vesissä sukelteleva magnum opus Numb, mutta Honey & Janice hipaisevat noita teemoja paljon kepeämmin ja viihteellisemmin.

Mielikuvia mummin lapsuuden ajoilta #1

Sari Tähtinen

Tussiteräkynällä ja tussisiveltimellä karkealle vesiväripaperille piirretty sarjakuva näyttää ilmaisultaan merkillisen vanhahtavalta, mikä sopii mainiosti parin sukupolven taakse sijoittuvien anekdootinomaisten kohtausten esittämiseen. Sari Tähtinen on käyttänyt vuosikymmeniä sitten otettuja valokuvia mallina asuja, miljöötä ja esineistöä kuvatessaan. Tarinassa ei ole tavoiteltu taivaita hipovaa dramatiikkaa, vaan sisältö perustuu tekijän ystävän isoäidin muistikuviin, jotka on sovitettu käsikirjoitukseksi. Jo kadonnut aika näyttäytyy näissä arkisissa tilanteissa käsinkosketeltavan todellisena kuin kunnon epookissa pitääkin ja toisaalta kuin lyhyinä vilkaisuina ikku-

nassa lepattavan verhon välistä.

Ruutukoot vaihtelevat elävöittäen varman päälle rakennettuja, visuaalisessa konservatiivisuudessaan toimivia sivukokonaisuuksia.

Tähtinen nostaa välillä lähikuviin interiöörin, hahmojen tai esineiden yksityiskohtia, mikä tehokeinona hidastaa subjektiivisen ajan kulumista ja upottaa lukijan sarjakuvan maailmaan matkien tapaa jolla katse harhailee todellisuudessakin. Lopputuloksena on kerronnallista slow foodia, joka ei pitkästytä, vaan antaa mahdollisuuden rentoutumiseen ja ilistelyyn.

Julkaisun voi tilata joko painotuotteena tai ekirjana Books on Demandin kautta, hakemalla bod.  -kirjakaupan nettisivulla tekijän nimellä.

Pojatkin voi lakata kynsiä

Eelis Nilukka nilukka.com gumroad.com/nilukka Eelis Nilukan piirros- ja väritysjälki on perfektionistisen tyylipuhdasta ja hiottua. Myös ruutujaot, sommittelut ja sivukokonaisuudet on tehty kaikkien sääntöjen mukaan. Tulos onkin näyttävä ja professionaaliudessaan upea, mutta juuri samasta syystä jotain persoonallista säröä visuaalisella puolella saattaa jäädä kaipaamaan.

Pojatkin voi meikata on lyhyempi ja käsittelee teemaansa, eli ympäristön asettamia käyttäytymisodotuksia ja ahtaan sukupuoliroolin laajentamista, lähinnä arkisella henkilötasolla päähahmo Manolon

kynsiä lähestyy aihepiiriä monipuolisemmin ja etenee yksityisestä pidemmälle yhteiskunnallisiin ja yhteisönormeihin liittyviin kysymyksiin.

Manolo on tässäkin tarinassa mukana, mutta hänen julkkisveljellään on nyt keskeinen rooli. Sarjakuvan henkilöt ovat samastuttavia ja uskottavia, lukuun ottamatta muutamaa harvaa kohtausta, joissa repliikit tuntuvat olevan enemmän lukijalle kohdistettua selittävää informointia kuin hahmojen puhetta toisilleen.

Nilukan hahmojen toiminta on positiivista ja ratkaisukeskeistä. He eivät jää märehtimään vaikeuksia vaan ajattelevat, että esteet on tehty yhteisvoimin ylitettäviksi.

Suomen sarjakuvaseura

Jäsenedut 2O19–2O2O

Asema Kustannus tarjoaa korttia näyttämällä Helsingin sarjakuvafestivaaleilla kolme albumia kahden hinnalla.

Otavan Kirjakauppa (Uudenmaankatu 10, Helsinki) antaa alennusta -30 % normaalihinnoista myymälässä.

Sarjakuvien erikoisliike Kulku-Katin Pojassa (Läntinen Brahenkatu 12, Helsinki) saat kortilla -10 % tuotteista.

Kirjakauppaketju Rosebud tarjoaa alennusta -10% kirjakaupoissa sekä verkkokaupassa.

Sarjakuvakeskuksen kursseista on jäsenille kurssikohtainen alennushinta.

SÄRÖ RY Sarjakuvaseuran jäsenenä voit hakea Särö-kulttuuriyhdistyksen ylläpitämään Oder-residenssiin Saksassa.

Taidetarvikeliike Snow White (Hämeentie 2 M, Helsinki), -15 % taidetarvikkeista (ei kehyksistä tai kehystyksestä).

Taidetarvikeliike Tempera (Uudenmaankatu 16, Helsinki) tarjoaa alennuksia ostoksista liikkeessä: -10–15–20 % riippuen tuotteesta.

Turun Sarjakuvakauppa tarjoaa -10 % tuotteista Turun, Helsingin ja Oulun myymälöissä sekä verkkokaupassa. Syötä alennuskoodiksi SSS ja jäsenkorttisi numero yhteen kirjoitettuna.

SARJAKUVABLOGIT.COM Suomen sarjakuvaseuran ylläpitämälle blogisivulle voi seuran jäsenenä luoda oman sarjakuvablogin.

Katso kaikki jäsenedut osoitteessa sarjakuvaseura.fi/jasenedut

LEHTIARKISTO 1972–2o18

Kuvitus: Petteri Tikkanen

Lue vanhoja Sarjainfoja ilmaiseksi. Vuosien 1972–2012 arkisto on osoitteessa sarjakuvaseura. ja 2013–18 lehdet osoitteessa issuu.com/sarjakuvakeskus.

JÄSENKORTTI 2o19-2o2o

Huom. jäsenkorttiin 2019–20 on erehdyksessä livahtanut väärä vuosiluku, mutta kortti on edelleen voimassa vuonna 2020. Jos tarvitset uuden kortin, pyydä osoitteesta info@sarjakuvaseura.

Suomen sarjakuvaseura on sarjakuva-alan keskusjärjestö, joka on toiminut vuodesta 1971. Sarjainfo-lehti perustettiin vuonna 1972.

Liittymällä saat Sarjainfon kotiisi neljästi vuodessa sekä jäsenkortin etuineen.

Jäsenmaksu vuodelle 2o2o 35 €/vuosi, alle 18-vuotiailta 3o €

Lisätiedot ja tilaukset: sarjakuvaseura.fi

Suomen sarjakuvaseura somessa: facebook.com/sarjakuvaseura twitter.com/sarjakuvaseura facebook.com/sarjainfo