Sarjainfo #187, 2/2020

teemat: graphic medicine

tatuointitaide ● espanja

Kuva: Viivi Rintanen

kunniavieraina: tiitu takalo

Vuoden 2020 festivaalitaiteilija Tiitu Takalo (s. 1976) on Tampereella syntynyt, kasvanut ja asuva sarjakuvataiteilija, kuvittaja ja feministi. Usein hän ammentaa sarjakuviinsa aiheita omista kokemuksistaan ja todellisista tapahtumista. Jokainen Takalon sarjakuva olisi voinut tapahtua joskus jossain, ja moni onkin tapahtunut.

Memento mori (WSOY 2020) on Takalon yli 200-sivuinen, omaelämäkerrallinen nelivärisarjakuva siitä, miten hän sai täysin odottamatta aivoverenvuodon 38-vuotiaana. Teos on dramaattinen kertomus ihmisen elämän täydellisestä mullistumisesta yhdessä yössä – sairastumisesta, sairaanhoidosta ja pitkästä toipumisajasta, joka johti sarjakuvataiteilijan pohtimaan laajemminkin elämän tarkoitusta ja omaa paikkaansa maailmassa. Kaunis ja riipaiseva tarina avautuu Takalon upean maalauksellisina sarjakuvasivuina.

WWW.tiitutakalo.net

viivi rintanen

Viivi Rintanen (s. 1990) on sarjakuvataiteilija, kuvittaja ja taidekasvattaja, joka kuvaa töissään mielenterveyttä ja hulluuden teemoja upealla avoimuudella. Rintanen haluaa sarjakuvillaan poistaa mielen sairauksia koskevia ennakkoluuloja ja itse hulluus-sanan stigmaa.

Rintasen esikoisalbumi Mielisairaalan kesätyttö (Suuri Kurpitsa 2015) kertoo parikymppisestä Vilmasta, joka saa kesätöitä mielenterveysosastolta siivoojana. Teos perustuu Rintasen omiin kokemuksiin kesätyöntekijänä ja syömishäiriöstä. Rintanen on jatkanut teemaa mielenterveysteemojen käsittelyä Hulluussarjakuvia-projektissa ja siihen liittyvässä, työn alla olevassa kokoelmakirjassaan, jonka Suuri Kurpitsa julkaisee syksyllä 2020.

hulluussarjakuvia.sarjakuvablogit.com

lisäksi:cyril pedrosa (fra)| alex norris (uk)| sophie labelle (ca). lisää festivaalin kunniavierasjulkistuksia luvassa kesän aikana!

zinefest 2020 on päätetty järjestää täysin digitaalisena, lisätietoja järjestelyistä julkistetaan: WWW.sarjakuvafestivaalit.fi

Kuva: Emilia Anundi

Sarjakuvakeskuksen kuulumisia

Syksyn kurssit

Sarjakuvakeskuksella

• Sarjakuvailmaisu 1 & 2

• Kuvituskurssi

• Käsikirjoituspiiri sarjakuvakirjaa tekeville

• Comics for beginners (and everyone else)

• Metacognitive comics 2.0 (Life Coaching with Comics)

• Metacognitive 2-day workshop (Life Coaching with Comics)

• Stop motion -animaation perusteiden intensiiviviikonloppu

• Historiallinen sarjakuva -intensiivikurssi

• 25 tapaa tehdä sarjakuvaa -intensiiviviikonloppu

• Vielä 25 tapaa lisää tehdä sarjakuvaa -jatkokurssi

• Päivän sarjakuva

• Nuorten sarjakuvakurssi

• Seniorien sarjakuvan lyhytkurssi Sarjakuvakeskuksella

Kurssit ovat aikuisille, nuorten ja seniorien kurssia lukuunottamatta

Syksyn kurssit sarjakuvapisteillä

• Lasten sarjakuvakurssit Arabiassa

• Lasten animaatiokurssi Arabiassa

• Nuorten animaatiokurssi Arabiassa

• Lasten sarjakuva- ja animaatiokurssi Vuosaaressa

• Lasten sarjakuva-ja animaatiokurssi Espoon Kulttuurikeskuksessa

• Lasten sarjakuvakurssi Espoon Kulttuurikeskuksessa

• Lasten sarjakuva- ja animaatiokurssi Karakalliossa!

Tervetuloa mukaan!

Alennushinnat Suomen sarjakuvaseuran jäsenille, eritysryhmille ja lasten sisaruksille! Poikkeustilanne saattaa vaikuttaa syksyn järjestelyihin, lisätietoa verkkosivuilta.

» sarjakuvakeskus.fi/kurssit

Luontosarjakuvaretkiä ja runosarjakuvapajoja aikuisille ja nuorille

Luonto-Liiton Itämeriryhmän ja Suomen sarjakuvaseura järjestävät yhdessä maksuttoman retkisarjan, jonka aikana osallistujat tutustuvat Itämeren monimuotoisuuteen ja meriympäristön tilaan sarjakuvan keinoin. Ajankohdat ovat 18.7., 25.7., 8.8. ja 15.8.

Lisäksi Sarjakuvakeskus ja Runokuu-festivaali pitävät ti 25.8. ja to 27.8. runosarjakuvapajoja kaikille.

Lisätietoa ja ilmoittautuminen nettisivuillamme!

Blogissa mm.

• Kevään kurssit jatkuivat etänä – opettajien kokemuksia. “Rutiinit, harrastukset ja ihmissuhteet ovat tärkeitä” » sarjakuvakeskus.fi/blogi

SARJAKUVAKESKUS

kursseja • galleria • Turun sarjakuvakauppa

Porthaninkatu 9 (Kallio)

00530 Helsinki

info@sarjakuvakeskus.fi

Avoinna ma–pe klo 15–19, la klo 11–16 www.sarjakuvakeskus.fi

Facebook: Sarjakuvakeskus

Twitter: @comicscenter

Instagram: @sarjakuvakeskus

Kansi: Sami Makkonen

4 Sarjakuvakeskuksen kuulumisia

5 Sarjakuva: Viima Äikäs 8 Uutisruutu

18 Vinjetisti: Viima Äikäs

20 Sami Makkonen

28 Tarinoita terveydestä

34 Moa Romanova

37 Sophie Labelle

40 Otava Heikkilä

43 Seppo

46 Animaatio: Cartoon Movie

50 Arkisto: Sarjakuvavero

52 Kuvan ja sanan jaksollinen järjestelmä: Ajatuksia poliittisen ja infosarjakuvan tiimoilta

54 Ajan vangit: Ansu

57 Arviot

80 Pienet lehdet

Ilmestyy neljä kertaa vuodessa.

Sarjainfo on Kultti ry:n jäsen.

Kiitos tuesta Opetus- ja kulttuuriministeriölle.

ISSN 0356-4967

Toimitus, kirja-arviot ja osoitteenmuutokset: sarjainfo@sarjakuvaseura.fi

Päätoimittaja: Aino Sutinen

Toimitussihteeri: Onni Mustonen

Ulkoasu ja kuvatoimitus: Ville Manninen

Pienlehdet: Otso Höglund

Sähköpostit muotoa etunimi.sukunimi@sarjakuvaseura.fi.

muotoa

Avustajat tässä numerossa:

Pii Anttonen, Utu Förbom, Ville Hänninen, Ahma Hokkanen, Satu Jaatinen, Heikki Jokinen, Vesa Kataisto, Joonas Kohonen, Reetta Laitinen, Kivi Larmola, Titta Lindström, Reine Palmqvist, Hannele Richert, Timo Ronkainen, Sampsa Semi, Henry Söderlund, Tuomas Tiainen, Juhani Tolvanen, Jyrki Vainio Kati Vuopala ja Viima Äikäs

Sarjainfon kirjoittajat vastaavat itse mielipiteistään.

Paino: Waasa Graphics, Vaasa

Paperi: Edixion 100 g/m2 & 250 g/m2

Timo g/m

MILJ L ÖMÄRKT

Ilmoitushinnat:

Koko sivu 450 €, vuodeksi 1500 €

Puoli sivua (vaaka/pysty) 300 €, vuodeksi 1000 €

Bannerimainos (144 x 38 mm) 150 €, vuodeksi 500 € 144 x 38 mm

Pienlehti-ilmoitus (70 x 38 mm) 20 €

Kaikkiin ilmoituksiin kuuluu myös bannerimainontaa verkossa. Ilmoitushinnat vain verkossa: 1 vk 70 €, 1 kk 200 €. 3 kk 450 €

Julkaisija: Suomen sarjakuvaseura ry Sarjakuvakeskus, Porthaninkatu 9, 00530 Helsinki

Jyrki Vainio, pilapiirtäjä: Useimmat ammattipilapiirtäjät, myös minä, suhtautuvat piirroksiinsa ensisijaisesti työnä ja urana, eivät niinkään varsinaisen poliittisen vaikuttamisen välineinä. Pilapiirrokset kuitenkin soveltuvat myös siihen, että niitä tehtäisiin sanoma edellä. Esimerkiksi Ilmari Nykänen osasi tämän: hän teki piirroksia, jotka olivat sekä hauskoja, että sisälsivät selvän poliittisen kannan. Nykyään tätä linjaa edustaa lähinnä Seppo Leinonen, joka käyttää piirroksiaan luonnonsuojelun edistämiseen.

Utu Förbom, Suomen sarjakuvaseuran toiminnanjohtaja:

Sophie Labelle on ilmiselvästi todella hauska ihminen, ja myös hänen töissään on valtavasti monisyistä ja älykästä huumoria. Tosiasiassa hän on kuitenkin hyvin vakavissaan, ja hänen agendansa on kaikkea muuta kuin huvittava. Hän puhuu suorin sanoin sorrosta ja syrjinnästä ja tarjoaa sen kohteille tietoa, huolenpitoa ja toivoa muutoksesta.

Naurun kohteena eivät ole hänen omat ihmisensä, vaan sorron ja syrjinnän politiikka.

Vielä viime numerossa tiedotettiin tulevista sarjakuvatapahtumista normaalein näkymin, ennen kuin kaikki meni uusiksi. Kaksi kevään suomalaista sarjakuvafestivaalia peruuntui viime hetkessä ja Suomen sarjakuvaseurakin siirtyi pikavauhtia etätyöskentelyyn. Maailma sulkeutui.

Seuraamme tilannetta varovaisen optimistisesti. Painoon mennessä en vielä tiennyt tarkkaan Helsingin sarjakuvafestivaalien järjestelyistä, mutta ne pidetään joka tapauksessa niin, että tapahtumaan pystyy osallistumaan myös digitaalisesti etänä. Teemoina on tänä vuonna terveyssarjakuva, tatuoinnit ja Espanja.

Terveyssarjakuva (graphic medicine, s. 28) voi myös jakaa tietoa, valistaa ja antaa vertaistukea. Aihe on ollut viime vuosina maailmalla puhuttu, ja muun muassa The Comics Journal -lehti omisti sille viimeisimmän numeronsa.

Kiinnostavia sarjakuva-aktivisteja omilla erityiskiinnostuksen aloillaan ovat muun muassa festivaalivieraat Tiitu Takalo, Viivi Rintanen ja Sophie Labelle (s. 37).

Nyt kun koronakriisi on kriisiyttänyt myös monen luovan työn tekijän työt, haluaisin erityisesti muistuttaa kulttuurin tärkeydestä. Lukekaa sarjakuvia, ostakaa kirjoja, näyttäkää tukeanne! Myös: piirtäkää, kirjoittakaa, osallistukaa kursseille, kommunikoikaa, tallentakaa ja jakakaa. Tätä kaikkea on sarjakuva.

Kaikki järjestyy!

TEKSTI Aino Sutinen KUVITUK SET Viima Äikäs

Ulla Donnerille

Sarjakuva-Finlandia

Tampereen vuotuisen Sarjakuva-Finlandia-palkinnon voitti 20.3. Ulla Donner Sontaa (tai alkuteoksena ruotsiksi Skiten) -kirjallaan. Valitsijadiktaattorina toimi itsekin sarjakuvia tehnyt monitaiteilija Aulikki Oksanen, joka perusteli valintaansa seuraavasti:

“Ulla Donnerin Sontaa on omaperäinen ja terävä aikalaissatiiri. Vaikka ’Siperian tundra sulaa’ sen alussa vain puhekuplassa, nousee teoksen tärkeimmäksi aiheeksi hallitsematon luonto ja ihmisen omat teot ja valinnat.

Donnerin piirrosviiva on hauska ja kekseliäs. Se poimii hiplaavat sormet ja naisen kiukun, ikkunoitten avokadovauvat ja seksileikkien surreaalit mylläkät. – – Taitavasti, lähes kavalasti Donner sirottelee kuviinsa pikku kuoriaisia, ensin olkapäille ja kahvikuppeihin, kunnes niistä huomaamatta kasvaa kaiken täyttävä, röyhkeä profetia. Tarina etenee kuitenkin vailla saarnoja. Sen näennäisen hilpeyden alla kulkee valtava viemäriverkosto, jossa lemuaa ihmisen itse luoma, globaali painajainen.”

Palkintosumma on 5000 €. Ulla Donnerin pitkä haastattelu löytyy Sarjainfon numerosta 3/2019. Sarjainfo onnittelee!

Tampereen kaupungin

kirjallisuuspalkinto

Aino Louhelle

Tampereen kaupunki jakoi perinteiset kirjallisuuspalkintonsa huhtikuussa, ja yksi kymmenestä palkitusta kirjasta oli sarjakuva, Aino Louhen Mielikuvitustyttö (Suuri Kurpitsa, 2019). Palkintoa perustellaan muun muassa näin:

“Teoksen keskiössä olevat ystävyydet, ihastukset ja muut tyypilliset nuorten elämän käänteet avautuvat koko ihmisyyttä leimaaviksi ydinkuvioiksi. Teoksen lähes minimalistinen ja hauras ote sekä kuvan ja kielen saumaton yhteys tuottavat äärimmäisen tarkkanäköistä ja koskettavaa taidetta.”

Kauneimmat kirjat

Suomen kirjataiteen komitean Kaunis kirja -palkinnot vuonna 2019 ilmestyneistä sarjakuvakirjoista on saanut Ulla Donnerin Skiten (Sontaa), Avi Heikkisen Valotusaika, Emmi Jormalaisen Eksyksissä – Being Lost, Aino Louhen Mielikuvitustyttö ja Miissa Rantasen Juhannussahti.

“Arvostelussa kiinnitetään huomiota typograaan, materiaaleihin, tekniseen toteutukseen ja taiton luomaan kokonaisvaikutelmaan”, komitea linjaa.

Kritiikin Kannukset

Juliana Hyrrille

Suomen arvostelijain liitto myönsi vuosittaisen Kritiikin Kannukset -palkinnon tällä kertaa sarjakuvataiteilijalle, helsinkiläiselle Juliana Hyrrille (s. 1989). Palkinto korostaa erityisesti taiteellisia läpimurtoja. Kulttuuriraatiin oli erityisesti tehnyt vaikutuksen Hyrrin esikoiskirja Satakieli joka ei laulanut, ja palkintoa perustellaan muun muassa seuraavasti: “Satakieli joka ei laulanut (Suuri Kurpitsa, 2019) ammentaa perimmäisistä kokemuksista, jotka tunnistamme sekä taiteesta että todellisuudesta. Viattomuuden murtumisen, väkivallan liian varhaisen läsnäolon, tuskanhikisen häpeän, ensimmäiset orastavat menetyksen ja poissaolon ajatukset.

Tässäkin tapauksessa oleellista on estetiikka, tapa jolla taide taiteistuu. Hyrrin piirrostyyli herättää muistumia esimerkiksi Katja Tukiaisen ja Amanda Vähämäen parhaista töistä, mutta tuntuu silti täysin omalta. Hyrrikin kuvaa tapahtumia lapsen korkeudelta, mitä vielä vankistaa tarinoiden riemukas (mutta riittävän yhtenäinen) tyylillinen vaihtelu.”

Oulun sarjakuvakilpailu auki, Viraalisarjakuvafestivaali pidettiin verkossa

Oulun pohjoismainen sarjakuvakilpailu jatkaa aikoinaan Kemistä alkanutta perinnettä ja on avoinna kilpailutöille 14.8. asti. Teemana on tänä vuonna lastensarjakuva, ja mukaan voi osallistua novellisarjakuvilla tai stripeillä. Kilpailu on avoin pohjoismaisille, baltialaisille ja skotlantilaisille (!) sekä näissä maissa asuville tekijöille. Kilpailussa on rahapalkinnot.

Huhtikuussa nähtiin internetissä Oulun sarjakuvaseuran pikavauhtia talkootyönä järjestämä Viraalisarjakuvafestivaali, jolla paikattiin koronan vuoksi peruuntuneita Tampere Kupliita ja Porin sarjakuvafestivaaleja. Kokeellisessa ohjelmistossa oli taiteilijoiden live-esiintymisiä, tallenteita, työpajoja, kirjamyyntiä ja sosialisointia verkossa.

Oulun sarjakuvafestivaali pidetään näillä näkymin 20.–22.11.2020.

» oulucomics.com

Tom of Finlandin syntymästä sata vuotta

Tom of Finlandin eli taiteilija Touko Laaksosen syntymästä tuli 8. toukokuuta kuluneeksi 100 vuotta. Juhlavuodelle on järjestetty lukuisia tapahtumia ja näyttelyitä ympäri maailman. Tosin monet fyysisistä tapahtumista ovat pandemian vuoksi keskeytyneet tai siirtyneet myöhempään ajankohtaan. Tallinnan Fotogra skan näyttely on jo avautunut uudelleen. Turun Priden aikaan elokuulle on suunniteltu ohjelmaa Turkuun, ja Kaarinan kaupunki suunnittelee lokakuuksi konserttia Tomin kunniaksi Kaarina-taloon.

Sarjakuvaseura on yhdessä Sarjakuvantekijät ry:n, Tom of Finland Foundationin ja useiden kuvaalan sekä nahkamiesten järjestöjen kanssa mukana ehdottamassa muistolaattaa helsinkiläisen taloyhtiön seinään paikalle, jossa Tom aikoinaan asui.

» tomoffinland.org

Will Eisnerin kirjan joukkorahoitus menestys

Kvaak. -sarjakuvaverkkoyhteisön perustama kustantamo kerää Mesenaatti.me-joukkorahoitusalustan avulla rahoituksen Will Eisnerin (1917–2005) klassikkosarjakuvan Dropsie Avenue – Katu Bronxissa julkaisemiseksi suomeksi. Mukana yhteistyössä on Kustannusosakeyhtiö Sininen Jänis. Kampanja perustelee joukkorahoituksen tarvetta muun muassa sillä, että moni kustantaja on vähentänyt käännössarjakuvan julkaisua.

Heinäkuun 3. päivä päättyvä joukkorahoituskampanja oli Sarjainfon painoon mennessä päässyt jo reilusti yli tavoitteensa, joka oli 5 500 €. Kampanjan suosio on yllättänyt järjestäjätkin.

Joukkorahoitus on yleistyvä kulttuurin rahoituksen tapa, joka vaatii aina huolellista suunnittelua ja riskinottoa. Suomessa joukkorahoituksen on lain mukaan oltava aina vastikkeellista. Kvaakin kustannussuunnitelmaa lähtivät vauhdittamaan useat kotimaiset sarjakuvataiteilijat, joiden originaaliteoksia saa halutessaan ostaa joukkorahoitusosuudella.

Suomen sarjakuvaseura ry:n kevätkokous –uusi aika 11.8.

Suomen sarjakuvaseuran sääntömääräinen kevätkokous jäsenille järjestetään huhtikuun sijaan tiistaina 11. elokuuta klo 18 Sarjakuvakeskuksella, osoittessa Porthaninkatu 9, Helsinki. Kokouksessa käsitellään sääntömääräiset asiat eli seuran tili- ja toimintakertomus vuodelta 2019. Tervetuloa!

Korona-ajan apurahoja sarjakuvataiteilijoille

Koneen Säätiö myönsi huhtikuussa 185 taiteilijalle kolmen kuukauden työskentelyapurahan kotiresidenssiin, saajan omassa kodissa. Kaksi heistä tekee sarjakuvateosta: Jaana Suorsa (8 400 €) ja Apila Miettinen (7 200 €).

Journalistisen kulttuurin edistämissäätiön (JOKES) erillisessä huhtikuun koronahaussa jaettiin kolmen kuukauden työskentelyapurahoja (5 800 €) freelancereille. Kaksi sarjakuvataiteilijaakin sai apurahan: Kivi Larmola (5 800 €) ja Jaana Suorsa (5 800 €).

Helsingin kaupunki myönsi taiteen ja kulttuurin pika-avustuksen Ahma Hokkasen ja Onni Mustosen muodostamalle Hexwiller-kollektiiville (2 000€).

Taike myönsi kohde-, näyttö- ja kirjastoapurahoja

Taiteen edistämiskeskuksen visuaalisten taiteiden toimikunta myönsi helmikuussa kohdeapurahoja (joko työskentelyyn tai hankkeiden kustannuksiin) seuraaville sarjakuvataiteilijoille: Roope Eronen (3 500 €), Avi Heikkinen (3 500 €), Kristian Huitula (4 000 €), Pauli Kallio ja työryhmä (7 000 €), Karoliina Korhonen ja työryhmä, (8 000 €), Ilpo Koskela (6 000 €), Antti Kurvinen (3 000 €), Marja Lappalainen ja Jarkko Vehniäinen (4 000 €), Kivi Larmola (6 000 €), Seppo Leinonen (4 000 €), Mika Lietzén (5 000 €), Apila Miettinen (3 000 €), Timo Mäkelä (7 000 €), Lauri Mäkimurto (4 000 €), Tauri Oksala (4 000 €), Pentti Otsamo (6 000 €), Aliisa Perikangas (4 000 €), Ville Ranta (9 000 €), Anssi Rauhala (3 000 €), Heikki Rönkkö (6 000 €) ja Anna Sailamaa (6 000 €).

Taiteen edistämiskeskuksen kuvataiteen näyttöapurahalautakunta puolestaan jakoi huhtikuussa apurahan kuuden kuukauden työskentelyyn (11 428, 57 €) Kati Rapialle.

Kirjailijoiden ja kääntäjien kirjastoapurahalautakunta myönsi huhtikuussa työskentelyapurahoja Avi Heikkiselle (6 000 €), Kristian Huitulalle (7 500 €), Petri Hänniselle (6 000 €), Pauli Kalliolle (11 500 €), Kivi Larmolalle (7 500 €), Mika Lietzénille (7 500 €), Tiitu Takalolle (11 500 €) ja Riitta Uusitalolle (15 000 €).

Taike jakoi erillisiä korona-apurahoja yhdes -

sä suurimpien säätiöiden kanssa toukokuussa. Sarjakuvataiteilijoista 3 000 apurahan saivat JP Ahonen, Terhi Ekebom, Harri Filppa, Petteri Tikkanen ja Karstein Volle. Toukokuussa Taiken Varsinais-Suomen toimikunta myönsi apurahan Eve Kajanderille ( 7 600 €), Etelä-Savon toimikunta Joni Ahoselle (Lady Cereza, 9 500 €) ja Pohjois-Savon toimikunta Natalia Kekkoselle (Nam-Ke, 2 500 €)

Sarjakuvantekijät jakoi Pätkiä

Sarjakuvantekijät ry jakoi Kopiosto-tuottoihin perustuvia Pätkä-apurahoja maaliskuussa seuraaville: Matti Hagelberg (1 800 €), Petri Hiltunen (1 500 €), Ville Hänninen (2 000 €), Solja Järvenpää (3 000 €), Karoliina Korhonen ja Anssi Vieruaho (3 000 €), Kati Kovács (3 000 €), Mika Lietzén (3 000 €), Hanneriina Moisseinen (2 000 €), Sira Moksi (2 000 €), Tommi Musturi (500 €), Reetta Niemensivu (3 000  €), Tauri Oksala (3 000 €), Heikki Paakkanen (2 000 €), Kati Rapia (2 500 €), Heikki Rönkkö (3 000 €), Aiju Salminen (2 000 €), Mikael Salo (750 €), Väinö Sirén (2 000 €), Jaana Suorsa (1 000 €), Aino Sutinen (3 000 €), Tiitu Takalo (3 000 €), Tuuli Teelahti (2 000 €), Turun Sarjakuvakerho ry (1 000 €), Vesa Vitikainen (1 000 €), Amanda Vähämäki (2 500 €), Miila Westin (3 000 €) ja Erja Wiltse (2 000 €).

WSOY:n säätiö tuki neljää

sarjakuvataiteilijaa

WSOY:n kirjallisuussäätiö myönsi toukokuussa apurahoja sarjakuvan tekemiseen JP Ahoselle, Mari Luomalle, Eeva Meltiolle ja Miila Westinille. Kukin sai 4 000 euroa.

Tampere nousee

Suomen Kulttuurirahaston Pirkanmaan rahasto on tiedostanut, että Tampereella on tällä hetkellä poikkeuksellisen paljon omaleimaisia sarjakuvataiteilijoita. Se näkyi tämän kevään myönnöissä: apurahoja saivat toukokuussa Avi Heikkinen (2 500 €), Pauli Kallio (7 000 €) ja Tiitu Takalo (9 000 €).

SKR:n Kymenlaakson rahasto puolestaan antoi Markku Metsolle ja Varsinais-Suomen rahasto Jussi Piiroselle 13 000 euron työskentelyapurahan sekä Pohjois-Pohjanmaan rahasto Ilpo Koskelalle 10 000 euron työskentelyapurahan.

Tulisielu on poissa

Timo Reenpää (1949–2020)

suomen sarjakuvaseuran pitkäaikaisin puheenjohtaja, sarjakuvaneuvos Timo Reenpää (s. 26.9.1949) kuoli 16.5.2020 nopeasti edenneeseen ALS-tautiin 70-vuotiaana.

Timo Reenpää on niitä pioneereja, joita nykymaailman on kiittäminen siitä, että suomalainen sarjakuva on saavuttanut sen kulttuurillisen aseman, joka sillä 2020-luvulla on.

Reenpää tuli mukaan Suomen sarjakuvaseuran toimintaan ”toisessa aallossa” pian seuran 1971 tapahtuneen perustamisen jälkeen. Timo Reenpäästä tuli seuran kolmas puheenjohtaja Jukka Rislakin (1972) ja Ilpo Hakasalon (1973–75) jälkeen. Reenpää oli puheenjohtajana 1976–80 ja 1986.

Hän luotsasi sekä sarjakuvaseuran että Sarjainfo-lehden vakiintuneelle kurssille ja pysytteli aktiivisena sarjakuvavaikuttajana useamman vuosikymmenen ajan.

Helsingin ranskalais-suomalaisen koulun kas vattina ranska oli Reenpäälle kuin toinen koti Tämä johti luontevasti siihen, että hän kään si 1970-luvulla useita albumeita, muun muassa Craenhalsia, Buzzellia Lucky Lukea, jota hän suomen si yhdessä Juhani Härmän kanssa sekä oikeilla nimillä että yhteisnimellä Jouni Tihma. Reenpään kääännösten joukossa oli myös Enki Bilal ( Jumalaton näytelmä, 1985) ja André Franquin ( Mustat sivut , 1984).

Sarjakuvaseura järjesti piirtäjäpäivät 1979 ja 1981, ja Reenpään yhteydet Rans kan kulttuurikeskukseen virit tivät hyvän yhteistyön sen kanssa.

Piirtäjäpäivien päävieraat tulivatkin ranskankielisestä Euroopasta.

Vuonna 1979 sarjakuvaseura analysoi kaikki Suomessa ilmestyneet 39 sarjakuvalehteä, ja tulos julkaistiin Sarjainfon teemanumerona 1/1979. Timo Reenpää loi pohjana olleen kattavan analyysimallin nojautuen ranskalaiseen sarjakuvatutkimukseen.

Suomalaisen sarjakuvan edistäminen oli kuitenkin sekä Suomen sarjakuvaseuran että Timo Reenpään johtotähtenä. Sarjakuvaneuvoksen tittelin hän sai vuonna 1981.

Timo Reenpään työpaikkoina olivat mun muassa Otava, Yleisradio, Suomalainen Kirjakauppa ja Akateeminen Kirjakauppa.

Aktiivisen sarjakuvaharrastuksen laannuttua Reenpää alkoi harrastaa muun muassa potkupyöräilyä ja 2000-luvun alussa kendoa, josta tuli hänelle tärkein toiminta-alue. Reenpää oli mukana sekä kendon järjestötoiminnassa että urheilijana, aina maa-

Sikarit, härkätaistelu, orkideat, kartat... Timo Reenpää paneutui syvällisesti jokaiseen harrastamaansa aiheeseen todellilailla.

Kaikkea Timo Reenpään toimintaa leimasi syvä sivistys, laaja kiinnostus ja innostunut mieli.

Me allekirjoittaneet tulimme mukaan Suomen sarjakuvaseuran aktiiviseen toimintaan 1975 tunsimme Timon siitä asti. Ystävyytemme kesti lähes 45 vuotta, mistä olemme syvästi kiitollisia.

Valokuva: Juhani Tolvasen kotialbumi

HEIKKI JOKINEN JA JUHANI TOLVANEN

Uderzo piirsi tämän kuvan Charlie Hebdon terrori-iskun uhrien muistoksi.

Sarjakuvien toimitusmies

Alberto Uderzo (1927–2020)

VESA KATAISTO

sarjakuvamaestro Alberto Aleandro Uderzo nukkui pois 24. maaliskuuta, 92 vuoden ikäisenä. Uderzo totesi, että Walt Disney teki hänestä piirtäjän. Nuoren Albertin lapsuuden tärkein elokuva oli Disneyn Lumikki. Hän innostui varsinkin amerikkalaisista sarjakuvahahmoista, jopa supersankareista, mikä on harvinaista ranskalaiselle sarjakuvantekijälle.

Nuorena Uderzo harkitsi ryhtyvänsä veljensä Brunon tavoin lentokonemekaanikoksi. Veli ja muukin perhe usutti Albertia piirtämään. Toisen maailmansodan päätyttyä Uderzo oli mukana animaatioprojektissa, mutta pettyi lopputulokseen, joka ei yltänyt Disneyn elokuvien tasolle. Animaatiostudion johtaja tarjosi Uderzolle mahdollisuutta julkaista sarjakuvavihkosen, ja näin syntyi miekkamieshassuttelu Flamberge, hänen ensimmäinen julkaistu sarjakuvansa. Tulos ei vielä aivan vakuuttanut teki-

jää, mutta Uderzo päätti vielä yrittää osallistumalla sarjakuvakilpailuun.

Voitto tuli Clopinard-sarjalla. Hahmo oli puujalkainen Napoleonin sotien veteraani, jossa oli hieman Kippari-Kallen piirteitä. Rahapalkinto ja julkaisusopimus vakuuttivat Uderzon. Hän ryhtyi kokopäiväiseksi kuvittajaksi.

Sarjakuvatuotannossa seurasivat muun muassa Ritari Belloy sekä supersankari Captain Marvel Jr., amerikkalainen hahmo, jota Uderzo piirsi lisenssillä oman mielensä mukaan, tutustumatta tuskin lainkaan alkuperäisiin Kapteeni Marvel -sarjoihin. Hän signeerasi nimellä ”Al Uderzo”.

Historian voimamiehet • Historiallinen viitekehys ja ylivertaisen voimakkaat, mutta hieman yksinkertaiset muskelimieshahmot olivat tyypillisiä itsekin rotevan Uderzon sarjakuville. Uderzo, italialaissu -

kuinen mutta umpiranskalainen, teki runsaasti kuvitustöitä Ranskaan ja sarjakuvat enimmäkseen Belgiaan, jossa sarjakuvakulttuuri oli voimissaan. Vuonna 1951 hän tapasi René Goscinnyn ja Jean-Michael Charlierin. Miehet ystävystyivät ja ryhtyivät työskentelemään belgialaisen World Pressin Pariisin toimistossa.

Goscinnyn ja Uderzon debyyttiteos ja kansainvälinen tarjokas oli Umpah-pah, joka alkujaan sekoitti villiä länttä ja nykyaikaa. Amerikkalaisille se ei kelvannut.

Merihuumorisarjakuva Joonatan Pistooli oli ensimmäinen kaksikon julkaistu sarja. Joonatania seurasi nykypäivään sijoittunut nuortensarja Luc Junior. Charlier suosi pottunokkatyyliä realistisempaa ilmaisua ja jatkoi Ritari Belloyn seikkailuja Uderzon kanssa. Tyylien vaihtelu ei tuottanut Uderzolle ongelmia.

Vuonna 1958 Umpah-pah luotiin uudelleen, nyt sijoitettuna 1700-luvulle, kertoen ranskalaisen siirtokunnan ja intiaanien yhteiselosta Amerikassa. Tarinoissa oli vähemmän irtovitsailua ja juonissakin alkoi olla jäntevyyttä.

Charlier, Goscinny ja Uderzo perustivat oman levitys rmansa Edipresse/Edifrancen, jonka merkittävin satsaus oli varttuneemmalle nuorisolle suunnattu sarjakuvalehti Pilote. Ensimmäinen numero ilmestyi lokakuussa 1959. Uderzo huolehti lehden ulkoasusta ja piirsi kahta sarjakuvaa apunaan veljensä Marcel. Suurimmasta osasta lehden sarjojen käsikirjoituksista vastasivat Charlier ja Goscinny.

Tanguy et Laverdure eli Haikaralaivue oli Uderzon lailla ilmailuhullun Charlierin työtä, isänmaallista seikkailua Ranskan ilmavoimien puitteissa. Hävittäjälentäjien edesottamukset kiinnostivat, Haikaralaivueesta tehtiin pian myös menestynyt tv-sarja.

Hulluja nuo ranskalaiset • Toinen uutuus oli ongelmallisempi pala niellä. Goscinny ja Uderzo olivat käyneet läpi suunnitelmia lähtien eläinsarjasta aina kivikauden asukkaisiin. Sitten Uderzo muisti bretagnelaiskylän, jossa oli viettänyt vuoden 1941 sotaa paossa. Sarjakuvassa antiikin roomalaiset korvaisivat saksalaiset valloittajat. Goscinny halusi päähenkilöksi antisankarin, pienen gallialaisen joka pärjää älyllään sekä kylän druidin valmistamalla taikajuomalla. Uderzo puolestaan tahtoi mukaan perinteisen tyyppinsä, ison ja supervoimakkaan mutta ei niin

älykkään hahmon. Näin syntyivät Asterix ja Obelix, ja ensimmäisen albumin synopsis oli koossa vartissa, Uderzo muisteli.

Myöhemmin Uderzo on pahoitellut, että alkutarina tehtiin liiankin nopeasti. Tietenkään tekijät eivät voineet tietää olevansa aloittamassa Euroopan menestyneintä sarjakuva-albumisarjaa. Myös Asterix Gallialaisen alkuperäinen väritys on hieman kummallinen, johtuen Uderzon värisokeudesta. Sen ajan sarjakuvissa moinen kirjavuus oli toki yleistä.

Asterix herätti ihmetystä lukijoissa, lukijapalaute oli ristiriitaista, eikä Pilotekaan ollut välitön menestys. Se kävi jopa lakkauttamisen partaalla, kunnes Dargaud osti lehden ja julkaisi ensimmäisen Asterix-albumin 6000 kappaleen painoksena. Hitaan alun jälkeen sarjan suosio oli pysäyttämätön. Sarjan yhdeksäs albumi, Asterix ja normannien maihinnousu, ylitti ennakkomyynnissä miljoonan kappaleen rajan. Tämän jälkeen Uderzo jätti muut sarjat ja keskittyi Asterixiin.

Sarja on ranskalaisuuden perikuva, mutta kelpasi totuttelun jälkeen lähes kaikkialle maailmaan.

Asterix-albumien juonet pyörivät huolellisesti muotoiltujen peruskuvioiden kautta. Pieneen gallialaiseen kylään joko kohdistuu uhka, tai Asterix ja Obelix lähtevät maailmalle auttamaan muita uhattuja kansoja tai etsimään jotakin tiettyä artefaktia. Klassisen koulutuksen saaneet Goscinny ja Uderzo tunsivat historialliset tosiseikat, mutta sovelsivat niitä mielensä mukaan. Lisäksi tarinoihin ripoteltiin tekoajankohdan ilmiöitä, kuten saastuminen, moderni teatteri ja jopa The Beatles.

Asterixia on käännetty yli 40 kielelle ja albumeita on tähän mennessä myyty noin 370 miljoonaa kappaletta.

Humoristin kuolema • Vuonna 1974 Pilote jäi toisten käsiin, Goscinny ja Uderzo ottivat askeleen ihailemansa Disneyn suuntaan perustamalla Studio Idexin, joka tuottaisi animaatioelokuvia heidän hahmoistaan. Ranskan valtio tuki hanketta rahoittamalla animaatiokoulun, joka sai lähes kadonneen ranskalaisen animaation uuteen nousuun.

Goscinnyn kuolema marraskuussa 1977 lopetti studion toiminnan ja oli raskas isku koko maalle, mutta erityisesti Uderzolle, joka menetti täydellisen yhteistyökumppanin ja ystävän. Asterix Belgiassa -albumin teko oli kesken. Uderzo teki parhaansa saattaakseen loppuun tarinan, joka parodioi Victor Hugon näytelmää Napoleonista Waterloossa. Albumin loppupuolella alkaa sataa, ja taivas pysyy harmaana päätökseen asti.

Suruajan jälkeen piti jatkaa. Uderzo perusti Albert René -yhtiön huolehtimaan kaksikon töiden julkaisuoikeuksista. Vuonna 1980 ilmestyi ensimmäinen Uderzon yksin laatima Asterix-albumi Syvä kuilu. Tarina kahtia jakautuneesta kylästä ja sen Romeo ja Julia -tyyppisistä nuorista rakastavaisista, Comixista ja Fanzinesta, sai myönteisen vastaanoton sekä lukijoilta että kriitikoilta.

Uderzon myöhemmät sooloteokset keräsivät vähemmän kiitosta, kaikkein vähiten sai Uderzon toiseksi viimeinen albumi Taivas putoaa niskaan. Tarinat muuttuivat yksinkertaisemmiksi, selvästi nuoremmille lukijoille tarkoitetuksi. Koukeroisimmat vitsit katosivat ja silkka fantasia sai lisää tilaa. Uderzo ei koskaan suostunut nielemään kritiikkiä sellaisenaan, vaan seisoi niin uusien kuin vanhojenkin töittensä takana. ”Kyllä minä tiedän, että en ole yhtä taitava kirjoittaja kuin Goscinny. Hän oli ainutlaatuinen. Jos löydätte jostakin toisen, tuokaa hänet luokseni.”

Asterixien myynti jatkoi kasvuaan ja Pariisin lähelle avattiin Parc Asterix -huvipuisto (1989), elokuvia tuotettiin, mutta yksityiselämässään Uderzolla oli rankkaa. Vuonna 2007 hän sai selville, että Asterix-originaaleja oli myyty ilman hänen lupaansa. Tämän tuloksena vävy Bernard de Choisy ja tytär Sylvie saivat potkut Albert Renéstä. Uderzo lahjoitti suuren osan originaaleistaan Ranskan kansallisar-

kistoon ja myi yhdessä Goscinnyn tyttären kanssa osuutensa rmastaan Hachette-kustannusjätille.

Tämä raivostutti tyttären, joka väitti isänsä olevan oikeustoimikelvoton ja johdateltavissa. Uderzo vastasi herjaussyytteellä, ja riitely jatkui vuoteen 2014 asti, jolloin molemmat osapuolet pääsivät viimein ”ystävälliseen yhteisymmärrykseen”. Hachette osti myös Sylvien osuuden Albert Renén osakkeista eli hallitsee nyt 100 prosenttia kaikesta Asterixiin liittyvästä.

Uderzo suostui siirtämään Asterixin teon uusille tekijöille. Osasyynä luopumiseen oli vakava sairastuminen, josta hän toipui. Hän jatkoi sarjansa virallisena valvojana sekä neuvonantajana kuolemaansa asti.

Alberto Uderzo vuonna 1973.

Mustan huumorin ja kepeän raskauden lipunkantaja

VILLE HÄNNINEN

Yhdysvaltalainen sarjakuvataiteilija ja kuvittaja

Richard Sala kuoli 7. toukokuuta, 65-vuotiaana. 1954 syntyneen Salan tarkka kuolinsyy ei ollut kirjoitushetkellä yleisessä tiedossa. Salan tarinoissa on paljon samaa kuin hänen aikalaistensa Daniel Clowesin ja Charles Burnsin tuotannossa. Vaikka kaikki kolme ovat sittemmin edenneet aiempaakin selvemmin omiin suuntiinsa, taiteellisen ilmaisun pohjana on intohimo muun muassa B-elokuviin, kauhuun ja jännäreihin sekä kuvallisen ilmaisun historiaan.

Sala yhdisti kieli poskessa -asenteen, New Yorker -koulukunnan kuvitustyylin ja letkeän sarjakuvakerronnan. Merkittäviä teoksia ovat muun muassa melodraamaa, campia ja riuskoja käänteitä sisältävät

The Chuckling Whatsit (1997) ja Evil Eye (1998–2004). Suomeksi Salan sarjakuvia on julkaistu vain Harto Hännisen ja Petri Kemppisen toimittamassa teoksessa Suuri sarjakuvakirja 4 – Vieraita kaukaisista maista (Jalava, 1994).

Salan ensimmäinen sarjakuvajulkaisu oli omakustanne Night Drive (1984). Se kiinnitti Raw-antologiaa toimittaneiden Art Spiegelmanin ja Françoise Moulyn huomion, ja Sala avusti arvostettua Raw’ta vuodesta 1986 lähtien. Vaikka Sala teki myös lyhyitä

animatioita ja lehtikuvituksia, hän päätyi aina uudelleen rakastamansa lajin pariin. Ajalle tyypillisesti hän kehitti ensin ilmaisuaan antologioissa kuten Blab, Prime Cuts ja Drawn & Quarterly ja siirtyi sitten pidempien tarinoiden pariin. Lehtimuoto oli kuitenkin Salalla selvästi luontevin. Chuckling Whatsit ilmestyi ensin jakso jaksolta Zero Zerossa ja koottiin vasta myöhemmin kirjaksi. Mad Night puolestaan ilmestyi Salan omassa, 12-osaisessa Evil Eye -lehdessä vuosina 1998–2001.

Fantagraphics julkaisi suurimman osan Salan teoksista, vuodesta 1997 lähtien. Näkyvästä kustantajasta ja erottuvasta tyylistä huolimatta hän ei missään vaiheessa saanut samaa suitsutusta kuin tunnetuimmat Raw’n tekijät.

Salan kuoleman jälkeen moni taiteilija havahtui ylistämään Salan ajattomia ja persoonallisia sarjakuvia. Hänen ystävänsä Clowes kirjoitti The Comics Journalin muistokirjoituksessa: ”Tyylillisesti ja temaattisesti Salan työt viittaavat selvästi toisiin taiteilijoihin, mutta säilyttävät omintakeisuutensa. Hänen sarjakuvistaan löytää niin Edward Goreyn, Charles Addamsin kuin Charles Burnsinkin varjoissa viihtyvää, goottilaisen mustaa huumoria – kuin Gahan Wilsonia terävillä kulmilla. Silti hänen taiteensa on täysin erityistä, eikä sitä voi sekoittaa kehenkään muuhun.”

Karikatyyrien kuningas

VESA KATAISTO

Erinomainen karikatyyripiirtäjä, MAD-lehden kantaviin voimiin kuulunut Morris ”Mort” Drucker kuoli 9. huhtikuuta. Itseoppinut Drucker (1929–2020) aloitti uransa 18-vuotiaana Debbie Dean -sarjakuvan avustajana. Hän sai paikan Will Eisnerin suosituksella. Eri avustajantehtävien ja freelance-töiden ohella Drucker hakeutui MAD-lehden palvelukseen vuonna 1956. Aluksi hän oli valmis piirtämään mitä tahansa mistä maksettiin, ja erikoistui karikatyyreihin koska niistä palkkio oli hieman parempi. Päätoimittaja Al Feldstein oivalsi Druckerin kyvyt kuvittaa satiireja televisio-ohjelmista sekä elokuvista, ja antoi näille parodioille vakinaisen paikan lehdessä.

Ich hasse Montag, sanoi Karvinen

VESA KATAISTO

Saksalaisen sarjakuvakentän ahkera laajentaja Wolfgang J. Fuchs on kuollut. Pienestä pitäen sarjakuvien parissa viihtynyt Fuchs (1945–2020) ja hänen lapsuudenystävänsä Reinhold Reitberger laativat Münchenin LMU-yliopiston amerikkalaisen populaarikulttuurin seminaaria varten luentosarjan sarjakuvista. Sen perusteella heidän professorinsa kehotti kokoamaan aineistosta kirjan.

Comics: Anatomie eines massenmediums (1971) oli ensimmäinen saksalainen teos, jossa sarjakuvia käsiteltiin taidemuotona. Kirja käännettiin useille kielille. Amerikkalaiset sarjakuvafanit ovat kiittäneet

Comics-kirjaa sen avartavasta katsauksesta eurooppalaiseen sarjakuvaan. Vuonna 1978 teos sai jatkoa

Comics Handbuchilla. Sarjakuva on Saksassa vähän kilpailtu ala, joten Fuchsille riitti töitä joka lähtöön. Tosin useimmat projektit eivät olleet pitkäikäisiä. Fuchs ja Reitberger julkaisivat Comics-teoksensa oheen sarjakuviin painottuneen aikakauslehti Panelin, joka jäi yhteen

Pesti jatkui 55 vuotta, jonka aikana Drucker kuvitti yli 400 artikkelia MADiin. Näistä reilu puolet oli erilaisia elokuva- ja televisioparodioita.

Elokuvahahmojen ohella Drucker erikoistui poliittisiin karikatyyreihin. Hänen ja humoristi Alexander Romanin laatima JFK Coloring Book (1962) oli miljoonamenestys. Drucker teki vastaavan värityskirjan myös Ronald Reaganista, ja vuosina 1984–86 ilmestyi sanomalehtisarja Benchley, Druckerin ja Jerry Dumasin sarja keksitystä Reaganin hallinnon asiamiehestä.

Reagan oli Druckerin fani, kuten myös suurin osa viihdemaailman väestä Charles Schulzista George Lucasiin

Muun muassa Reuben-palkinnolla ja taiteen kunniatohtorin arvolla laakeroitu Drucker totesi työskentelevänsä aina yrityksen ja erehdyksen kautta. Hän painotti, ettei karikatyyri rajoitu vain kasvoihin vaan ulottuu koko vartaloon, erityisesti käsiin. Hänen hahmonsa ovat eläviä joka kulmasta katsottuna. Drucker taisi myös sommittelun, ja täydensi kuvat esimerkiksi Tenavien hahmoilla. ”Hän piirtää kaiken juuri niin kuin me muut haluaisimme osata piirtää”, ylisti Schulz.

numeroon. Lyhytikäiseksi jäi myös television Tenavat-animaatiosarjan innoittama Peanuts-lehti. Gareldin eli Karvisen lehden päätoimittajana Fuchs ehti toimia hieman pitempään, koska julkaisua tehtiin samalla kertaa kahdeksaan Euroopan maahan. Sarjakuvat, animaatiot ja elokuvat olivat Fuchsin elämän keskeinen sisältö. Hän ehti tavata laajan joukon legendaarisia tekijöitä, jopa itsensä Walt Disneyn. Fuchs kirjoitti kirjoja ja artikkeleita, luennoi sekä käsikirjoitti oheistuote- ja mainossarjakuvia, kuten Berry der Plantagenbäriä. Fuchs jopa piirsi itse joitakin sarjojaan. Myös kääntäjänä hän oli tuottelias. Muun muassa Asterix, Krazy Kat, Pikku Nemo, Ihmeneloset ja Prinssi Rohkea puhuvat sujuvaa saksaa Fuchsin dubbaamina.

Viime vuosinaan hän keskittyi tutkimuksissaan varsinkin Disney-tuotantoon, hän oli erityisesti Carl Barksin tuotannon asiantuntija. Ehkä tämä oli hyvitystä siitä, että Comics-opuksen ensipainoksessa kerrottiin “Carl Barxista”. Fuchs oli tuttu vieras Münchenin sarjakuvafestivaaleilla, joita hän oli isännöimässä useaan otteeseen.

Viikate viuhuu

VESA KATAISTO

Kevään aikana on tuonpuoleisiin siirtynyt useita maineikkaita sarjakuvataiteilijoita. Koronavirus vei argentiinalaissyntyisen Juan Giménezin (1943–2020). Teolliseksi suunnittelijaksi valmistunut Giménez tunnettiin metallinkiiltävistä sota- ja sci sarjoistaan Métal Hurlantin sivuilta sekä Heavy Metal -elokuvasta. Hänen tunnetuin teoksensa on Jodorowskyn käsikirjoittama, Incal-sarjakuvan pohjalta syntynyt Metabarons.

Gene Deitch (1924–2020) oli kuvittaja ja animaattori, jonka ohjaama, Jules Fei erin sarjakuvaan perustuva Munro voitti parhaan lyhytanimaation Oscarin 1961. Deitchin studio sijaitsi Prahassa, siellä tuotettiin lähinnä tv-animaatioita muun muassa Kippari-Kallesta, Tomista ja Jerrysta sekä Krazy Katista. Vuonna 1966 hän toteutti 13-minuuttisen version Hobbitista, ensimmäisen animaatiotulkinnan J.R.R. Tolkienin tarinoista. Kaikki Deitchin kolme poikaa (Kim , Simon ja Seth) ovat tunnettuja sarjakuvantekijöitä.

Sergio Tisselli (1957–2020) opiskeli historiaa ja hyödynsi oppimaansa vesiväreillä mestarillisesti toteutetuissa seikkailusarjakuvissaan. Hänen tunnetuimpia teoksiaan on vapaa sovitus Rudyard Kiplingin vakoojaromaanista Kim: koko maailman ystävä. Suomessa Tissellin akvarellityötä on nähty Tex Willer -tarinassa Haaste vanhalla lähetysasemalla (3/2017). Fanista käsikirjoittaja-ammattilaiseksi noussut kanadalaissyntyinen Jean-Claude Rochefort (1954–2020) muutti nimensä Martin Paskoksi aloittaessaan työnsä New Yorkissa. Hän kirjoitti 1970-luvulla Teräsmiestä ja muita DC Comicsin sarjoja. Hän työskenteli useille alan yhtiöille, kirjoittaen muun muassa Roger Rabbit -sarjoja Disneylle, kunnes yhtiö lopetti sarjakuvien julkaisemisen.

Pasko oli muuttanut 1980-luvulla Los Angelesiin ja keskittyi yhä enemmän televisiotuotantoihin, kirjoittaen sekä sitcomeja että animaatioita. Warner Brothersin animaatio-osastolla hän toimi DC:n hahmojen asiantuntijana ja Batman-sarjan käsikirjoittajana.

Juan Giménez 1943–2020

Gene Deitch 1924–2020

Sergio Tisselli 1957–2020

Tunteen vallassa

Viima Äikäs pitää yhtä Suomen suosituimmista sarjakuvablogeista.

TEKSTI Aino Sutinen KUVAT Viima Äikäs

AS: Hei Viima Äikäs! Esittelisitkö itsesi!

VÄ: Hei vaan! Oon Viima, -92 syntynyt muunsukupuolinen sarjakuvapiirtäjä! Oon syntyjäni nurmoolainen, eli Pohojammaalta, mutta muutin vastikään Tampereelle. Piirrän Surkuhupaisaa-sarjakuvablogia ja teen muita sarjakuvahommia, kuten esimerkiksi zinejä. Taiteen lisäksi elämään kuuluu ratsastus, lemmikkien kanssa hengailu, lenkkeily ja päiväunet.

AS: Miten Sarjainfoon tekemäsi kuvitukset syntyivät?

VÄ: Piirsin ne! Heh. Luin tehtäväannon läpi, luonnostelin epämääräisiä suttuja luonnosvihkoon, kunnes päässä pyörinyt idea alkoi näyttää jopa järkevältä, minkä jälkeen siirryin koneelle. Tein kuvitukset

Clip Studio Paintissä, piirtopöytää käyttäen. Piirrän aika lailla kaiken digitaalisesti, lukuunlaskematta sarjispäivistä, jonne piirrän sarjakuvia aiheista, joita en käsittele blogissa.

AS: Millä tavalla bloggaaminen on mielestäsi tärkeää?

VÄ: Itselle se on jollain tapaa terapeuttista. Joskus ajatukset, jotka muuten surraavat sekavana höttönä pääkopassa, selkenevätkin itselle ymmärrettäviksi piirrettyinä. Omia tunteita ja kokemuksia piirtäessä sitä käy välillä melkoisen villiäkin tunnevuoristorataa, mutta siitä selvittyä luen omia sarjakuviani läpi

oppiakseni itsestäni lisää. Olen saanut myös paljon kommentteja siitä että ihmiset saavat vertaistukea blogistani.

AS: Olet julkaissut useita pienlehtiä, viime aikoina muun muassa sukupuoli-identiteettiä käsittelevän lehden Don’t Assume I’m cis. Sarjakuvissasi on usein raskaitakin omaelämäkerrallisia aiheita taitavasti kerrottuna. Kertoisitko, mikä saa sinut tekemään juuri sarjakuvia ja millainen prosessi on?

VÄ: Aloin piirtämään omasta elämästä jo teininä, ja se jäi sitten tavaksi. Vaikeina hetkinä paperille tunteiden vuodatus sarjakuvamuodossa tuntui helpommalta kuin asioiden ääneen sanominen. Piirrän yleensä tietyn tunteen vallassa ajatuksen virtaa, miettimättä asiaa sen enempää. Annan sen vain tulla. Lopputulos vaihtelee hurjasti.

Sarjakuvat ovat kiinnostaneet pienestä saakka, mummolassa luin Lucky Lukea, Don Rosan ankkasarjikset viehättivät tyylinsä puolesta ja Hevoshullua kuvittavasta Lena Furbergistä tuli pienelle piirtäjälle suurin idoli. Elin myös pahamaineisen manga-vaiheen, niin kuin moni muukin ikäiseni nuori.

AS: Tulevien Helsingin sarjakuvafestivaalien teemana on terveyssarjakuva (graphic medicine). Mitä ajattelet terveysasioiden käsittelystä ja tiedon jakamisesta sarjakuvan keinoin?

VÄ: Itselle sarjakuvien kautta asioista oppiminen on huomattavasti helpompaa kuin pitkien artikkeleiden lukeminen. Kuvitusten siivittämänä vaikeakin informatiivinen aihe voi tuntua kevyemmältä luettavalta. Sarjakuvani kuuluvat usein samaan kategoriaan, kun piirrän mielenterveysongelmista avoimesti.

Terveysasioista rohkeasti puhuminen ja esimerkiksi mielenterveysongelmien käsittely mediassa vähentävät niihin liittyvää stigmaa. Ihmisten oppivat asiasta lisää, mikä taas helpottaa monen näistä sairauksista kärsivien ihmisten elämää.

AS: Mitä sinulla on työn alla tällä hetkellä?

VÄ: Koronakoomasta ja muuttoshokista selviäminen, mutta oikeasti, tilaustöiden lisäksi ensimmäinen albumini on työn alla.

AS: Mistä sarjakuvista itse pidät?

VÄ: Vaikein kysymys tähän asti! Luen ehkä mielui-

ten sarjakuvablogeja, mutta vuosien myötä moni lemppari on lopettanut tyystin. Yhä aktiivisista sarjisblogeista mainitsen ainakin Noran Kulkutautiblogin, Nuun Käenretaleen, Nea Runnen Nahkaluolan ja Väbän Väbäjäbän! Nettisarjikset ovat muutenkin mieluisia, esimerkiksi Petra Nordlundin Tiger, Tiger ja Suspun Heir’s Game. Fyysisistä sarjiksista viimeisimpinä mieleenjääneistä mainittakoon Alisa Malinin Mindy’s Love Boutique ja Pertti Jarlan Jäätävän speden sunnuntai! Löysin myös vastikään kirpparilta kasan 80-luvun Hevoshulluja, joissa kaikissa on aikasemmin mainitun Lena Furbergin klassikkosarjakuvia. <3 •

Viima Äikkään kuvituksia on sivuilla 5, 7 ja 28. Surkuhupaisaa-blogi: surkea.sarjakuvablogit.com

Muualla sanottua

“Ainakin ns. oikeilla ihmisnäyttelijöillä toteutettu tv-versio jäisi tietysti vaille Romanovan tehokkaan teknistä kuvitusjälkeä. Mistään ei löytyisi tyyppejä, joilla on a) yhtä pieni pää suhteessa vartaloon, tai b) symbolimaisen pelkistetyt kasvot, jotka siirtyvät saumattomasti totaalisesta ilmeettömyydestä liioiteltuihin irvistyksiin. Sarjakuvassa tehokkaat painajaismaiset kohtaukset tai yliluonnollisilta näyttävät ahdistuksen kuvaukset lässähtäisivät sikakalliissa 3D/CGI-käsittelyssä käppäisiksi.” – Ville Pirinen esittelee

Moa Romanovan Paniikkiprinsessa-kirjaa Kulttuuritoimistus.fi-sivustolla 14.5.2020

Kylmähän kylähän, pimeähän Pohjolahan

Sami Makkosen Kalevala-sarjakuva löysi innoituksensa kansalliseepoksen unohdetuista kauhuaineksista.

TEKSTI Onni Mustonen VALOKUVA Sampsa Semi

useiden satojen vuosien ajan Kalevalan tarinat periytyivät osana suullista kansanperinnettä. Runonlaulajat kertoivat Väinämöisen, seppo Ilmarisen ja Lemminkäisen seikkailuista yleisölleen, jotka levittivät tarinaa sitten uusille kuuntelijoille ja seuraaville sukupolville. Näin tarinat elivät, kasvoivat ja muuttuivat. Joskus muutokset olivat tarkoituksellisia, kuten esimerkiksi tapahtui kristinuskon levitessä ristiretkien myötä Suomeen. Tällöin runoihin alettiin sisällyttää viittauksia Jeesukseen ja neitsyt Mariaan. Joskus muutokset lienevät viattomampia; ehkä kertoja halusi muuttaa säkeitä paremmin omaan suunsa sopivaksi tai inspiroitui improvisoimaan yleisön edessä. Osa elementeistä vakiintui, mutta toiset unohtuivat.

Kun Elias Lönnrot 1800-luvun alussa keräsi Kalevalan, teki hänkin siitä oman tulkintansa. Hän muutti eri runonlaulajien värssyt yhtenäiseen mittaan ja

Makkonen tulkitsee Kalevalan klassista kuvastoa uudesta näkökulmasta.

sovitti ne paremmin ruotsalaiseen sivistyskäsitykseen ja homeerisen kerronnan perinteeseen sopivaksi. Samalla hän tuli kuitenkin luoneeksi ”sen oikean Kalevalan”; Kalevalan sellaisena kun se pitää muistaa äidinkielentunnilla. Vuosien saatossa Kalevala kehystettiin ja nostettiin Ateneumin seinälle, missä siihen ei enää saanut koskea.

Helsinkiläinen sarjakuvataiteilija Sami Makkonen (s. 1975) pani tämän merkille.

“Ehkä Kalevalaa on aiemmin tulkittu liian vaisusti”, Makkonen pohti Ylen haastattelussa 6.4.2019. “On pysytty lähinnä eepoksen pääkohtauksissa, joita ovat muun muassa Sammon valmistus ja ryöstö sekä Ainon kuolema. Kauhuaineistoa Kalevalassa on paljon, ja minua on aina ihmetyttänyt, miksi sitä ei ole ryhdytty visualisoimaan.”

– Äitini työskenteli 1980-luvun alussa kaupassa ja osti minulle valitsemiani Marvel-sarjakuvia. Olin todella innossani.

Tuo into vei Makkosen Tarton historialliseen yliopistoon opiskelemaan ja hän valmistui kuvataiteilijaksi vuonna 2003. Muutamaa vuotta myöhemmin sarjakuvapiirit alkoivat panna nuoren taiteilijan lahjoja merkille, kun hän voitti Sarjakuvantekijöiden fantasia- ja kauhuteemaisen Sarjis-kilpailun vuonna 2007. Voittosarjakuva ”Pelastus ja armo” ilmestyi Egmontin julkaisemassa 5 fantasiaa -albumissa, ja voittorahojen turvin Makkonen saattoi keskittyä kokopäiväisesti taiteen tekemiseen.

”kauhukulttuuri kaikissa muodoissaaan on aina ollut lähellä sydäntäni.”

– Laitoin aikoinaan portfolioni Warren Ellisin The Engine -verkkosivulle, jossa taiteilijat ja kirjoittajat pystyivät kontaktoitumaan, Makkonen kertoo.

Huomiosta syntyi Kalevalan kaksiosainen sarjakuvasovitus, jonka ensimmäinen osa ilmestyi viime vuonna ja toinen, päättävä albumi Kalevala: Sampo aiemmin keväällä Liken julkaisemana. Tässä uudessa Kalevalassa ”veri lentää, erilaiset hirviöt koettelevat ihmiskuntaa, jättiläishirvet möyryävät ja pikimustan pahuuden läsnäolo on käsinkosketeltavaa”, Ylen kulttuuritoimittaja Jussi Mankkista siteeratakseni. Monille suomalaisille lukijoille Kalevala saattoi kuitenkin tulla yllätyksenä; Kalevala tuntui pitkän uran huipennukselta, niin varmoja ovat Makkosen synkkä viiva ja riuska kerronta, joita ajaa eteenpäin kirkaskatseinen visio. Siitä huolimatta Makkosen nimi lienee monille suomalaisille alan harrastajille tuntemattomampi. Kalevala on hänen ensimmäinen suomessa julkaistu laajempi sarjakuvateos. Sen takaa paljastuu kuitenkin jo pidemmänpuoleinen ura kuva- ja sarjakuvataiteilijana.

Siniparta ja muut hirviöt • Useimpien sarjakuvantekijöiden tavoin Sami Makkonen löysi sarjakuvat jo nuorena.

– Päädyin sarjakuvien pariin jo ennen alakoulua, Makkonen paljastaa.

– Sivua ei käsittääkseni enää ole, mutta tätä kautta yhteydenottoja alkoi tulla yllättävänkin paljon. Yritin sitten valita järkevästi, mihin projektiin kannattaisi sitoutua.

Eräs yhteydenotoista tuli kanadalaiselta sarjakuvakäsikirjoittaja Elizabeth Gencolta. Genco oli hahmotellut käsikirjoituksen, joka siirsi Siniparran klassisen sadun nykypäivään. Tarina oli synkkä ja kauhuun kallellaan, joten Genco pani välittömästi merkille Makkosen piirrokset. ”Mitä tuli taiteeseen, en olisi unelmissanikaan osannut kuvitella enempää”, Genco kuvaili myöhemmin Comicmix-verkkosivun haastattelussa. ”[Sami] oli täydellinen tekijä tähän projektiin”.

Alun perin Blue-niminen sarjakuva oli tarkoitus julkaista vain netissä. Nähtyään valmiit sivut amerikkalainen Desperado-kustantamo kuitenkin kiinnostui. Blue ilmestyi vuonna 2008 ja keräsi välittömästi kiitoksia. Amerikkalaisen genresarjakuvataivaan kiintotähti Brian Wood muun muassa ylisti albumia sen ilmestyttyä. Sen jälkeen ”yksi projekti on johtanut toiseen”, Makkonen kertoo.

Pian Makkonen kiinnitettiin toiseen Desperadon julkaisemaan sarjaan. Stuart Kerrin ja Ralph

Hatter M. -sarjakuva on Liisa Ihmemaassa -tarinan synkempi uudelleentulkinta. Deadworld on tyylipuhdasta zombie-kauhua George Romeron elokuvien hengessä.

Kalevala innoitti Tolkienia, joka vuorostaan innoitti Makkosta. Tässä Lemminkäinen nostaa kuolleiden armeijan avukseen kuin Aragorn valapattojen aaveet konsanaan.

Gri thin luoma, zombie-epidemian tuhoamaan maailmaan sijoittuva Deadworld on amerikkalaisen indie-kauhusarjakuvan kulttiklassikko, joka on ilmestynyt muodossa tai toisessa vuodesta 1987 alkaen. Makkosen tummasävyinen ja verenkarvas tyyli istui erinomaisesti sarjan toivottomaan maailmaan. Makkonen ehti työskennellä zombie-sarjan parissa aina vuodesta 2010 vuoteen 2016, jolloin sarjaa käsikirjoittanut Gary Reed menehtyi odottamattomasti sydänkohtaukseen.

Uusi tulkinta • Ajatus Kalevalan sovittamisesta uudenlaiseksi sarjakuvaksi oli jo olemassa Makkosen työskennellessä Amerikan projektien parissa.

– Kiinnostuin Kalevalasta alun perin Savonlinnan taidelukiossa ja kuvitinkin lopputyökseni runon Pohjolan isännän surmaamisesta, Makkonen kertoo.

– Olin lukenut Simon Bisleyn kuvittaman, kelttimytologiaan pohjaavan Slaine: The Horned God -sarjakuvan ja näin Kalevalassa aineksia tämän suuntaiseen sarjakuvaan.

Aivan heti Makkonen ei käynyt työhön käsiksi. – Idea laajemmasta Kalevala-sarjakuvasta jäi taka-alalle vuosiksi ja vasta 2010 paikkeilla, kun jenkkiprojekteissani oli sopiva tauko, aloin uudestaan

ajatella, olisiko eepoksessa aineksia jopa sarjakuvaromaaniin. Luin kirjan ajatuksella uudestaan ja huomasin, että oli. Enemmän kuin tarpeeksi.

Kalevalaan tarttuminen ei ole helppoa, ja uuden tulkinnan on jossain määrin perusteltava olemassaolonsa.

Lönnrotin kerättyä ja julkaistua Kalevalan ensimmäisen kerran vuonna 1835 Suomen kansalliseeposta on sovitettu sadoin (ellei peräti tuhansin) eri tavoin. Kuuluisimpia Kalevala-tulkintoja ovat tietenkin Akseli Gallen-Kallelan freskot ja öljyvärimaalaukset sekä Jean Sibeliuksen sinfoniat, mutta mukaan mahtuu myös televisiosarjoja, lastenkirjoja ja metallimusiikkia.

Sarjakuvanakin Kalevalaa on tulkittu useampaan otteeseen: Vuonna 2015 ilmestyi Marko Raassinan lapsille suunnattu Kalevala eepoksen 180-juhlavuoden kunniaksi. Vuosituhannen vaihteessa Kristian Huittula sen sijaan teki kaksiosaisen Kalevala-sarjakuvan, joka sisälsi kaikki Kalevalan 50 runoa alkuperäisessä mitassaan. Löyhempää tulkintaa aiheesta edustavat Don Rosan ”Sammon salaisuus” -ankkasarjakuva sekä Petri Hiltusen Väinämöisen paluu -strippisarja.

Makkonen halusi lähestyä aihetta omien kiinnos-

tuksen kohteidensa kautta.

– Pian projektin alettua ilmestyi Game of Thrones -televisiosarjan ensimmäinen tuotantokausi, ja Taru sormusten herrasta -elokuvatrilogian olin tietysti nähnyt.

– Aloin miettiä, miten paljon Tolkienin teokset ja niiden pohjalta tehdyt elokuvat olivat velkaa Kalevalalle. Tulin siihen tulokseen, että eepoksestamme täytyy ehdottomasti tehdä päivitetty versio.

Perinteen j atkaja • ”Makkosen teos on upea symbioosi, jossa moderni sarjakuvataide valjastetaan herättämään vanhat tarut uudelleen henkiin”, kriitikko Toni Jerrman kirjoittaa Kalevalan ensimmäisen osan arvostelussaan. Tässä mielessä se istuukin täydellisesti Kalevalan alkuperäiseen, suullisen kerronnan periaatteeseen. Kristillisten vaikutteiden sijasta Makkosen Kalevala lainaa niin kuvastossaan kuin kerronnassaan modernin genresarjakuvan keinoja. Gallen-Kallelan kansallisromanttisen kuvaston on sarjakuvassa korvannut Bisleyn, Frank Frazettan ja Kentaro Miuran hurja ja hurmeinen fantasia-aineisto.

– Kauhukulttuuri sen kaikissa muodoissa on aina ollut lähellä sydäntäni, Makkonen myöntää.

– Kauhu, yliluonnollinen ja salattu ovat kiehtoneet minua jo hyvin nuoresta saakka. Ensimmäisiä kosketuksia lajityyppiin lienevät olleen televisiossa pyörineet Hämärän rajamailla- eli The Twilight Zone -televisiosarja sekä Hammer-elokuvastudion klassiset kauhuelokuvat.

kansallisromantiikan sijaan kalevala viittaa hurjaan ja hurmeiseen fantasiasarjakuvaan.

Suullisen kerronnan perinteeseen kuuluu tietenkin myös edeltäjille kumartaminen, eikä Makkonen ole halunnut unohtaa häntä edeltänyttä Kalevalan tulkinnan perinnettä.

– Halusin pitää mukana viittauksia Kalevalaa aiemmin kuvittaneisiin taiteilijoihin. Gallen-Kallela on näistä tunnetuin, mutta sarjakuvastani löytyy muitakin, jos vain osaa etsiä, hän vinkkaa kiinnostuneille lukijoille.

Pelkkien kädenojennusten ja nokkelien sisäpiirivitsien ohella viittaukset palvelevat myös suurempaa tarkoitusta.

– Ajattelin myös, että näin lukija pystyy sijoittamaan Gallen-Kallelan ikoniset teokset konkreettisesti tarinan eri kohtiin ja ymmärtämään paremmin niiden taustat, Makkonen kertoo.

Tärkein Makkosen vaikutteista on kuitenkin kauhugenre ja -kulttuuri, joka paistaa läpi lähes kaikista tekijänsä töistä aina Bluen murhamiehestä Deadworldin eläviin kuolleisiin ja niiden kautta Kalevalan hirviöihin ja noitiin.

– Lukemisen puolella ensimmäinen fanittamisen kohde taisi olla [Jerry Cottoniakin kirjoittaneen Helmut Rellergerdin ] Yöjuttu, eli Geistjäger John Sinclairin edesottamukset pimeyden voimien kanssa. Niissä kiehtoi arkimaailman ylittävä. Kokemus siitä, että on olemassa jotain muuta. Suomalaisen kauhukirjallisuuden historiaa tutkinut Juri Nummelin on huomauttanut, että Kalevala sisältää monia jaksoja, joissa kauhuelementit ovat väkevästi läsnä. Näitä ovat muun muassa Väinämöisen käynti Tuonelassa, kyisen pellon kyntäminen sekä Lemminkäisen ruumiin paloittelu. Kaikesta huolimatta kalevalaista kauhua ei yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta ole, kuten Nummelin toteaa. Makkonen teki itse saman huomion, mikä toimi koko projektin liikkeenpanevana voimana. Lukijan onkin vaikea olla panematta merkille, kuinka Makkonen hekumoi päästessään käsiksi Kalevalan synkempiin jaksoihin. Loviatat, Tuonen tyttö ja kaikkien kurjuuksien alkuperä, muuttuu hänen käsissään lähes luurankomaiseksi riutuneeksi olennoksi, jonka raskas vatsa pullottaa Vihlaisun, Vatsakivun, Luukivun, Riisitaudin, Paiseen, Ruven, Syövän ja Ruton pinnistellessä vapauteen sen kohdusta. Merihirviö Iku-Turso taas tuo erehdyttävästi mieleen Cthulhuolennon, kuin hatunnostona amerikkalaiselle kauhukirjailija H. P. Lovecraftille

Kosmisen kauhun ulottuvuuksia sarjakuva taas saa kohtauksessa, jossa Louhi varastaa Kalevan taivaalta auringon ja Kuun ja niitä vapauttaessaan Väinämöinen saa näyn, jossa uudet jumalat korvaavat vanhat.

Pitkä ja poukkoileva tie • Koska lähdeteksti oli pitkä ja poukkoileva, taiteilijan oli pakko tehdä päätöksiä

siitä, mitkä tarinan tapahtumat olisivat tärkeitä sarjakuvan kannalta. Olikin omalla tavallaan onni, että Makkosen kalenteri oli paikoin hyvin täynnä.

– Projekti oli todella mielenkiintoinen tehdä, vaikka jouduin harmillisesti keskeyttämään työstön pariinkin otteeseen muiden kiireellisten projektien takia. Tässä oli tosin hyvätkin puolensa, eli ideat saivat rauhassa aikaa kehittyä päässäni.

Toki asioiden karsiminen ja kokonaisuuden rajaaminen olivat silti hankalia.

– Eepoksesta olisi saanut tehtyä vielä pidemmänkin sarjakuvan, mutta ehkä rajansa tälläkin.

Kalevalan oheen Makkonen sai mahdutettua myös muita kiinnostavia projekteja, jotka osuivat yhteen hänen kauhuharrastuksensa kanssa. Tasapainottelua se kuitenkin vaati.

– Tein Hellraiser: The Dark Watch -sarjaan ainoastaan kansia ja harmikseni olin tuohon aikaan todella kiireinen myös Hatter M. -sarjan kanssa. Eli olisin mieluusti käyttänyt kansiin enemmänkin aikaa, mutta mielenkiintoista toki oli, Makkonen kertoo.

– Olen itsekin jonkin sortin [Hellraiserin luoneen]

Clive Barker -fani ja oli toki mahtavaa, että maestro itse hyväksyi tekemäni kannet.

Tulevaisuudessa Makkonen jatkaa synkkien aiheiden parissa työskentelyä.

– Tällä hetkellä minulla on tekeillä useampikin lyhyempi projekti, osa Suomeen ja osa Yhdysvaltoihin, Makkonen paljastaa.

– Lisäksi työstän seuraavaa omaa pitkää tarinaani, Suomen korpimetsiin sijoittuvaa okkulttista mysteeriä. Mutta näistä kaikista enemmän myöhemmin! •

Iku-turson hahmossa näkyy kauhukirjailija H.P. Lovecraftin Cthulhu-mytologian vaikutus.

SSyntynyt. 1975 Savonlinnassa

Palkintoja: 2008 Sarjis 2012 Ghastly Award Best Mini Series

Sarjakuvia:

Kalevala: Sampo (Like, 2020)

Kalevala (Otava, 2019)

Deadworld: Restoration (Caliber Comics, 2015)

Ryse: Sword of Damocles (IDW/Microsoft, 2014

Deadworld: War of the Dead (IDW, 2012))

Deadworld: Slaughterhouse (Desperado, 2010)

Blue (Desperado, 2008)

Hatter M -sarja (2009–2015) ”Pelastus ja armo” teoksessa 5 fantasiaa (Egmont, 2007)

» samimakkonen.com

Tarinoita terveydestä

Terveyssarjakuva on ilmiönä uusi, mutta samaan aikaan tavallaan vanha. Se innostaa nyt monia ja kattaa sekä henkilökohtaisia kokemuskertomuksia että tieteellistä infoa. Kansainvälisesti toimii monialainen graphic medicine -aktivistiverkosto, sarjakuvaa käytetään tiedonvälitykseen ja syntyy uutta sarjakuvatutkimusta.

TEKSTI Aino Sutinen & Tuomas Tiainen KUVITUS Viima Äikäs

viime vuosina meillä ja maailmalla trendiksi noussut terveyssarjakuva yhdistää sarjakuvaa terveydenhuollon ja lääketieteen kontekstiin. Kirjo ulottuu omaelämäkerrallisista potilas- ja sairaskertomuksista lääketieteellisiin infosarjakuviin. Esimerkiksi Comics Journal -lehti omisti edellisen numeronsa tälle teemalle.

Terveyssarjakuva on myös syyskuun Helsingin sarjakuvafestivaalien (5.–6.9.2020) teema. On kuitenkin täysin sattumaa, että teema ajoittuu globaalin pandemian aikaan. Pandemia vaikeuttaa tapahtuman järjestämistä, mutta koronaviruksestakin on jo tehty sarjakuvaa maailmalla.

Vasta hiljattain nimettyä lajityyppiä voi hahmottaa myös monien suomalaisten sarjakuvien teemoista. Esimerkkejä löytyy helposti omaelämäkerrallisista kirjoista: on Kaisa Lekan amputaatioaiheinen I am not These Feet (2008), Viivi Rintasen laitossiivoojakokemuksiin perustuva Mielisairaalan kesätyttö (2015), Emmi Valveen mielenterveyden järkkymistä kuvaava Armo (2017) ja viimeisimpänä Tiitu Takalon aivoverenvuodosta kertova Memento mori (2020). Myös esimerkiksi Rikki – Rikkinäisen mielen kuvat -antologia (toimittanut Apila Miettinen, 2017) on käsitellyt mielenterveysaiheita, kuten myös monet suomalaiset sarjakuvablogit.

Graphic medicine julkaisi manifestin • Sarjakuvaa terveydestä ja sairauksista on tietenkin tehty kauan. Klassikoita ovat esimerkiksi David B:n veljensä sairautta kuvaava Epileptikko (1996; suomeksi 2013) ja Harvey Pekarin ja Joyce Brabnerin syöpäkertomus Our Cancer Year (1994).

Lajityypin määrittely ja rajanveto on kuitenkin vaikeaa, eikä siihen kuulukaan mitään tiettyä kaanonia. Ja koska terveys kuuluu elämään, terveyssarjakuva sekoittuu usein elämäkerralliseen ja dokumentaariseen sarjakuvaan.

sarjakuva voi selittää asioita, auttaa eläytymään kokemuksiin ja edesauttaa keskustelua vaikeista aiheista.

Terveyssarjakuvan, tai ainakin nykyisen liikkeen, alkupiste voidaan kuitenkin paikantaa. Termin graphic medicine kehitti isobritannialainen lääkäri ja sarjakuvantekijä Ian Williams kirjoittaessaan maisterintutkielmiaan sarjakuvan hyödystä terveydenhuollon ammattilaisille. Williams on julkaissut kaksi sarjakuvakirjaa (The Bad Doctor, 2015 ja The Lady Doctor, 2019) ja piirtänyt Ison-Britannian julkista terveydenhuoltojärjestelmää NHS:ää kritisoinutta humoristista Sick Notes -sarjakuvaa The Guardianiin.

Kiinnostavaa tarinoissa on usein, paitsi terveysongelmien vaikutukset omaan elämään, myös konkreettiset kokemukset terveydenhuollon parissa. Kuinka potilas on kohdattu, miten vaikeissa tilanteissa toimittu, onko ehkä tehty virheitä?

Terveyssarjakuva on niin tuore ilmiö, että sujuvaa suomenkielistä termiä graphic medicinelle kuuluteltiin vielä edellisen Sarjainfon pääkirjoituksessa. Sarjainfo ottaa nyt käyttöön tämän uuden suomenkielisen termin ja katsoo, tuleeko siitä vakiintuva. Aiemmin termiä ovat käyttäneet muun muassa sarjakuvaopettaja Karri Laitinen sekä Helsingin Sanomissa toimittaja Harri Römpötti, mutta sana ei ole laajalle levinnyt.

Mitä kaikkea terveyssarjakuva on ja mihin se venyy?

Toinen avainhahmo terveyssarjakuvan nousussa laajempaan tietoisuuteen on chicagolainen sairaanhoitaja ja LGBTQ-aktivisti MK Czerwiec. Hän piirsi sarjakuvia kokemuksistaan HIV-yksikössä Chicagon AIDS-kriisin huipun aikaan vuonna 1994. Tarinoita on koottu kokoelmaan Taking Turns: Stories from HIV/AIDS Care Unit 371 (2017). Kuten Williamsinkin julkaisut, myös Czerwiecin kirja on lajityypin peruslukemistoa.

Vuonna 2007 Williams ja Czerwiec perustivat terveyssarjakuvatietoutta yhteen osoitteeseen kokoavan Graphicmedicine.org-verkkosivuston. Hiljalleen terveyssarjakuvasta kehittyi kansainvälinen liike, ja nettisivusta on sittemmin lokalisoitu espanjan- ja japaninkieliset versiot. Vuonna 2015 julkaistiin terveyssarjakuvan manifesti, Graphic Medicine Manifest. Uusi termi alkoi levitä ja tulla tunnetuksi laajemmin. Sivustolla kerrotaan sarjakuvan soveltavasta käytöstä lääketieteellisten teemojen ja tutkimusten esittämisen apuna, sekä konkreettisesti terveydenhuollossa. Sarjakuva voi, paitsi selittää asioita, auttaa

eläytymään toisten kokemuksiin ja edesauttaa keskustelua vaikeista aiheista.

Sivustolle on kerätty nettisarjakuvia lukemistoksi, viimeisimpänä päivittyvä arkisto covid-19-aiheisia sarjakuvia. Niistä moni jakaa valistuksen hengessä perustietoa uudesta sairaudesta ja sen ehkäisystä, ja on jo myös omakohtaisia sairaskertomuksia.

Termi alkaa yleistyä myös lukemistojen kategoriana, ja sitä voisivat alkaa laajemmin käyttää esimerkiksi kirjastot. Yhdysvaltalaiset lääketiedemateriaalin kirjastonhoitajat Katie Houk ja Ariel Pomputius ovat listanneet Sarjainfolle jakamassaan graphic medicine -esitelmässä terveyssarjakuvan käytön hyötyjä. Heidän mukaansa näin voidaan muun muassa ja-

Graphicmedicine.orgsivusto listaa covid-19aiheisia nettisarjakuvia. Amerikkalaiset Whit Taylor and Allison Shwed käsittelevät sarjakuvassaan koronaviruksen perusteita.

Viereisellä sivulla:

Kanadalaisen Eric Kostiuk Williamsin sarjakuvassa kirjailija Susan Sontagin haamu saapuu paikalle päivittämään ajatuksiaan “sairaudesta metaforana” korona-aikaan.

kaa tietoa suurelle yleisölle sekä tuoda esille sairaanhoidon työntekijöiden näkökulmia, julkisia asenteita ja bioetiikkaa.

Terveyssarjakuva voi tavoittaa erilaisia yleisöjä, joita ovat muun muassa potilaat, terveydenhuollon palveluntarjoajat, hoitajat ja suuri yleisö. Sarjakuvaa voidaan käyttää kommunikaatiossa edistämään lääketieteeseen liittyvää lukutaitoa, rakentamaan yhteisöjä, edistämään empatiaa ja tuomaan esiin näkökulmia erilaisista marginaaleista.

Monialaista aktivismia • Sarjakuvaneuvos Johanna “Roju” Rojola osallistui kesällä 2019 graphic medicine -konferenssiin Englannin Brightonissa. Konferensse-

ja pidetään vuorovuosin Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa, tosin tämän vuoden Toronton konferenssi oli peruttava koronan vuoksi.

Brightonissa teemana oli “queering/querying graphic medicine”. Rojola itse on parhaillaan mukana Valta, väestö, seksuaalisuus -tutkimus- ja sarjakuvahankkeessa, jossa piirtää tulevaan tietokirjaan muun muassa suomalaisesta queer-historiasta.

Rojola on kiinnostunut terveyssarjakuvan liikkeestä aktivismina. Uusi liike tuntuu merkittävältä ja kytkeytyy myös moneen asiaan, joita on jo aiemmin tehty vuosia, vaikka yhteistä nimeä ilmiölle ei ole ollut. Hän kuuli aiheesta alun perin englantilaisilta kollegoilta Helsingin vuosittaisessa feministisessä sarjakuvaresidenssissä.

– Itseäni kiinnostaa sarjakuvan soveltava käyttö ylipäätään, olin heti että vau!

Sarjakuvalla on omat luettavuusetunsa – vaikka toisaalta visuaalinen lukutaito on oma taitonsa, voi sarjakuva olla luettavissa myös henkilölle jolla on syystä tai toisesta heikompi luku- tai kielitaito.

– Ihmiset eivät vierasta sarjakuvaa, ainakaan jos se on perinteisen näköistä vitsisarjakuvaa.

Rojola korostaa, että kuten sarjakuvatutkimus on monialaista, niin on myös terveyssarjakuvan aktiivinen porukka. Konferenssissa puhuivat ja tapasivat sekä taide- että sote-alan ihmiset.

– Ihmisiä oli paljon eri puolelta maailmaa, mutta huomattavan lämmin ja tasaveroinen tunnelma! Olen kuullut että terveydenhuollon puolella on kovat hierarkiat. Tuolla sarjakuvan käyttö yhdisti.

Erityisesti kanadalainen delegaatio jäi Rojolalle mieleen. Siihen kuului lääkäreitä, tutkijoita, professoreita, sarjakuvatutkimuksen tekijöitä eri oppiaineista ja aktivisteja, kuten transaktivisti.

– Näin, että tällaista voisi tehdä Suomessakin. Kiinnostavia näkemyksiä voi syntyä esimerkiksi juuri eri ammattien risteämissä. Rojolan mukaan sarjakuva voi myös esimerkiksi tehdä näkyväksi sitä, mitä on hoitotyön arki.

– Suomessa on lääkäreitä, jotka ovat esimerkiksi romaanikirjailijoita. En yllättyisi, vaikka löytyisi pöytälaatikkosarjakuvapiirtäjiä!

Esimerkiksi Mika Myyry tekeekin humoristisia strippisarjakuvia, jotka ammentavat kokemuksista lähihoitajan työstä. Myös Mattipekka Ratia (1966–2014) oli sekä sarjakuvantekijä että sairaanhoitaja. Ratia teki vuonna 2012 myös hoitotyön koulutusohjelman lopputyön aiheesta “Sairaanhoitajat sarja-

Mika Myyryn lähihoitajan työhön liittyvä Riski ryhmä -strippisarja alkoi sarjakuvablogista ja Suomen lähi- ja perushoitajaliitto SuPer alkoi myöhemmin julkaista sitä verkkosivuillaan.

kuvissa Nightingalesta tulevaisuuteen – Grounded Theory sairaanhoitajaan kohdistuvan ulkopuolisen katseen muodostumisesta”. Lisäksi hän kirjoitti erilaisista suomeksi julkaistuista terveysaiheisista sarjakuvakirjoista blogissa, joka löytyy edelleen osoitteesta sairauksiajasarjakuvia.blogspot.com.

Tunteita kuviksi • Jyväskylän yliopiston sarjakuvatutkija ja kirjoitusviestinnän opettaja Katja Kontturi tunnetaan ehkä parhaiten Disney-aiheista väitelleenä “Ankkatohtorina”, mutta hän on perehtynyt myös terveysteemaiseen sarjakuvaan. Hän havahtui asiaan luettuaan useita kotimaisia mielenterveysteemaisia sarjakuvablogeja.

Teemat ovat tulleet myös lähelle.

– Oma isäni kuoli äkillisesti kesällä 2013, ja päädyin käsittelemään asiaa sarjakuvalla. Osallistuin vuonna 2014 Eino Roiha -säätiön järjestämään Sanallistaminen luovuusterapioissa -koulutukseen ja tein sitten lopputyöni surun käsittelystä sarjakuvan keinoin, Kontturi kertoo.

– Oma suruprosessin ja työuupumustaustan takia nimenomaan mielenterveysasiat ja niiden käsittely sarjakuvan keinoin kiinnostavat.

Kontturi teki aiheesta myös työpajoja Euroopan Sosiaalirahaston rahoittaman Näkymättömät-hankkeen (2015–18) aikana ja yhdessä kirjallisuusterapeuttikollega Karoliina Maanmielen kanssa. Kontturi viimeistelee Maanmielen kanssa yhteisartikkelia sarjakuvan tekemisen terapeuttisista mahdollisuuksista ja sen yhtymäkohdista kirjallisuusterapian keinoihin.

– Se on vähän kuin johdatus aiheeseen, jota ei Suomessa ole vielä käsitelty. Katsotaan, milloin artikkeli julkaistaan. Tieteelliset julkaisuprosessit voivat olla melko pitkiä.

Voisiko sarjakuva siis olla terapeuttista?

Kontturi kirjoitti yhdessä sarjakuvantekijä Viivi Rintasen kanssa suomalaisen sarjakuvabloggaamisen mielenterveysteemoista tutkimusartikkelin Sarjainfoon (“Sarjakuvabloggaaminen tekee tunteista näkyviä”, Sarjainfo 3/2017). He tekivät aiheesta kyselytutkimuksen kentälle Suomi 100 vuotta sarjakuvassa -hankkeen puitteissa. Kävi ilmi, että jopa 78 % bloggaajista piti sarjakuvan blogijulkaisemista terapeuttisena.

Kontturi ja Rintainen kirjoittivat Sarjainfossa muun muassa näin: ”Sarjakuva voi kerronnallaan esittää hyvinkin ristiriitaisia viestejä: pahan olon voi piirtää ruutujen taustalle samalla kun hahmo väittää puhekuplassaan, että kaikki on ihan hyvin. Alter egolleen voi liioitella joitakin fyysisiä piirteitä tai jättää kuvaamatta ne itseä vaivaavat seikat.”

Sarjakuvalla voi liioitella, käyttää mustaa huumoria ja jättää varaa lukijan tulkinnoille. Kuvitukseen saattaa tarvittaessa riittää vaikka tikku-ukkotyyli, kun on sanottavaa.

Viivi Rintasesta ja hänen mielenterveys- ja syömishäiriöteemaisesta työstään oli viime Sarjainfossa pitkä artikkeli. Hän on myös vieraana terveyssarjakuvateemaisilla Helsingin sarjakuvafestivaaleilla. Rintanen on luennoinut omasta työstään ja mielenterveysstigmaa käsittelevästä kuvataidekasvattajan gradustaan kansainvälisissä graphic medicine -konferensseissa.

– Haluaisin auttaa ihmisiä vapautumaan stigmasta ja elämään hyvää elämää hulluuksista huolimatta. Ehkä stigmaa voi purkaa lukemalla tai tekemällä sarjiksia, siltä vaikuttaa, Rintanen arvelee Sarjainfolle. Rintanen käynnistää nyt uuden, kokeilevan Syömishäiriö sarjakuvaksi -työpajan syömishäiriöistä kärsiville. Tämä tehdään yhteistyössä Syömishäiriöliiton ja ainakin Syömishäiriökeskuksen potilaiden kanssa.

Mattipekka Ratia (1966–2014) teki Tehyn lehteen Suolaa haavoille -sarjaa nimimerkillä Karvainen hoitaja.

Lehden muistokirjoituksen mukaan hän halusi näin pystyä tarkkailemaan työn arkea vapaasti.

– Tarkoituksena on jäsentää syömishäiriöön liittyvää voimakasta tuskaa ja vaikeita kokemuksia sarjakuvatyöskentelyn avulla.

Rintanen on myös kuvittanut ihmisten hänelle lähettämiä tarinoita mielenterveyden horjumisesta Hulluussarjakuvia-blogiinsa ja tulevaan kirjaansa.

Ruumin kuvaus venyy • Sarjakuvatutkija Leena Romu tutustui graphic medicine -ilmiöön Oxfordissa vuonna 2013. Hän piti konferenssissa omiin tutkimuksiinsa perustuvan esitelmän Kaisa Lekan I am not These Feet -kirjasta, ja kävi ilmi että samaa englanniksi julkaistua suomalaista sarjakuvakirjaa on tutkittu laajemminkin. Graphic medicine -termin isä Ian Williams oli myös kirjoittanut Lekan sarjakuvasta, ja sittemmin teoksesta on myös ilmestynyt lisää kansainvälistä tutkimusta.

– Omat tutkimusintressini ovat olleet laajempia kuin mihin graphic medicine keskittyy, eli sairaskertomuksiin. Ne kuitenkin linkittyvät tutkimusalaan siinä mielessä, että olen ollut kiinnostunut siitä, miten sarjakuvan keinoin kuvataan ruumiillisia kokemuksia, mukaanlukien seksuaalisuuteen ja sukupuoleen liittyvät kokemukset ja erilaiset ongelmatilanteet, kuten psykofyysiset ongelmat.

– Tämän tutkimusintressin kautta olen tutustunut brittitutkija Elisabeth El Refaien tutkimuksiin, joissa hän muun muassa esittää, kuinka sarjakuvan visuaalinen joustavuus ja luovuus esimerkiksi erilaisten visuaalisten metaforien rakentelussa on oivallinen keino kuvata sairaskokemuksia ja yleisemminkin ruumiiseen paikantuvia kokemuksia.

Romu on tehnyt oman väitöskirjansa vuonna 2018 Kati Kovácsin sarjakuvien tulkinnasta.

– Sain selville, että monissa Kovácsin teoksissa hyödynnetään metaforia, joissa seksi vertautuu syömiseen, ja tämän metaforan avulla seksuaalisuuden

ja seksikokemusten kuvaus saa uusia merkityksiä liittyen esimerkiksi nautintoon ja vallankäyttöön. Kiinnostavaa oli myös se, että Kovácsin sarjakuvissa visuaaliset metaforat rakentuvat usein liittämällä sarjakuvahahmon ruumiiseen jokin siihen kuulumaton piirre. Tällöin muodostuu mielikuvituksellinen hybridihahmo, joka kutsuu tulkitsemaan sarjakuvahahmoa uudessa valossa.

Romu pitää siis sarjakuvaa erityisen joustavana ilmaisun välineenä. Ihmiskehon kuvauskin voi venyä ja paukkua, muuttua ruudusta toiseen tunnetilojen mukana.

– Näitä samoja johtopäätöksiä on esitetty myös graphic medicinen parissa. Siellä on oltu kiinnostuneita siitä, miten sarjakuva ilmaisuvälineenä tarjoaa uusia mahdollisuuksia ymmärtää sairastuneiden kokemuksia.

Romu mainitsee kiinnostavista viimeaikaisista kirjoista muun muassa Näkymätön sukupuoli – Ei-binäärisiä ihmisiä -teoksen (2017), jossa muunsukupuolisuudesta kertovassa tietokirjassa on mukana sarjakuvaa. Romu haaveilee lukevansa jatkossa lisää sarjakuvaa, tutkimusta ja journalismia yhdistäviä hybridejä.

Viimeksi Romu on listannut covid-19-aiheisia sarjakuvia uudessa Ruutuhyppelijä-blogissaan (ruutuhyppelija.blogspot.com).

– Faktoihin ja tutkimukseen perustuvia sarjakuvia viruksesta ja siltä suojautumisesta on julkaistu maailmalla suurissa sanomalehdissä, ja myös terveysviranomaiset ovat käyttäneet niitä tiedottamisen apuna. Tällaisessa toiminnassa näkisin Suomessakin olevan tilausta tulevaisuudessa. •

Helsingin sarjakuvafestivaalit 5.–6.9.2020, yhtenä teemana terveyssarjakuva. » sarjakuvafestivaalit.fi

Paniikkiprinsessasta Picassoon

Moa Romanovan esikoissarjakuva-albumi löi Ruotsissa läpi heti ilmestyttyään.

TEKSTI Ahma Hokkanen

moa Romanova (s.1992) on ehtinyt viettää Suomessa reilun vuorokauden, mutta on silti ehtinyt vierailla Porvoon lisäksi jo sekä Turussa että Helsingissä.

– Olen täällä vielä puolitoista päivää, eli joudun olemaan aika nopea, jos meinaan hankkia suomalaisen poikaystävän, sarjakuvataiteilija nauraa, kun istumme kahvikupillisille Porvoon Å-fest-sarjakuvatapahtumassa helmikuussa.

Tukholmassa koiransa Unon kanssa asuva taiteilija on opiskellut Malmön sarjakuvakoulussa ja Göteborgin taidekoulussa.

– Halusin alun perin opiskella klassista taidetta ja erityisesti maalausta. Sarjakuvat olivat ikään kuin varasuunnitelmani, mutta aika pian ne varastivat sydämeni täysin.

Romanova nousi ruotsalaisen sarjakuvaväen tietoisuuteen omaelämäkerrallisella esikoisteoksellaan Alltid fucka upp vuonna 2018. Nyt Sammakko on julkaissut teoksen suomeksi nimellä Paniikkiprinsessa. Se kertoo kasvamisesta ja kipuilusta mielenterveysongelmien kanssa.

Mielenterveysongelmista kärsivä päähenkilö tapaa Tinderissä viisikymppisen TV-julkkiksen. Vaikka hymiöitä väärinkäyttävä tyyppi aluksi naurattaakin, hänen tarjouksensa uransa alkuvaiheessa olevan taiteilijan mesenaatiksi ryhtymisestä vaikuttaa houkuttelevalta.

Ra(s)kas päiväkirja • Teoksen tunnelma keikkuu jossain traagisen ja hulvattoman rajamailla.

– Vähän niin kuin näkisi jonkun kantavan todella painavia kauppakasseja, jotka repeävätkin yhtäkkiä pohjasta ja kaikki ostokset leviävät pitkin kävelytietä. Se on ikävää, mutta samalla vähän naurattaa, Romanova kuvailee. Hän tietää mistä puhuu, sillä omakohtaisiin kokemuksiin perustuvan teoksen käsikirjoitus on muokattu suoraan taiteilijan päiväkirjoista. Aluksi vanhoihin teksteihin sukeltaminen oli hankalaa.

– Olin juuri pääsemässä eroon paniikkikohtauksista, joten vanhojen merkintöjen lukeminen tuntui ajoittain melko raskaalta, Romanova avaa.

– Aika pian käsikirjoituksen muokkaamisesta tuli kuitenkin enemmänkin työtä ja pystyin nauttimaan siitä. Pystyin ikään kuin irrottautumaan tekstistä ja käsikirjoituksen hahmosta. Lisäksi osa kohtauksista on sellaisia, joita en ollut kirjoittanut aikanaan ylös lainkaan, vaan lisäsin ne tarinaan sellaisina kuin ne

näin myöhemmin muistin.

Romanova kertoo olleensa aina melko avoin mielenterveyteensä liittyvistä asioista.

– En ole oikeastaan ikinä arastellut kertoa omista ongelmistani. Se on osittain varmaan sukupolvikysymys. Nykyään on paljon hyväksytympää olla rikki ja puhua asioista, joita käy läpi, hän toteaa.

– Siitä on melkein tullut oma valuuttansa; mitä traumaattisempi menneisyys, sitä paremmin kirja myy tai haastattelupyyntöjä satelee. Aika kamalaa, mutta tärkeintä kai on, etteivät tällaiset aiheet ole enää samanlainen tabu kuin ennen.

Samaan aikaan taiteilija on kuitenkin hyvillään saamastaan palautteesta.

– Varmaan eniten saan kiittelyitä juuri mielenterveysongelmien käsittelystä. Ja onhan se tietenkin hyvä saada vaikeudet käännettyä positiiviseksi. Sen sijaan, että nämä asiat olisivat luovuuden tiellä, teen niistä taidetta.

Tyttö tekee sarjakuvia • Teos on saanut paljon kiittelyä ja huomio on ollut suurimmaksi osaksi positiivista.

– Kai siellä on ollut muutama soraääni siitä, miten tämä on jotain tyttöjen liibalaabaa, hän virnistää.

Entä tuntuuko palautteen saaminen omakohtaisiin kokemuksiin pohjautuvasta sarjakuvasta jotenkin erityisen henkilökohtaiselta?

– En oikeastaan osaa ajatella sitä niin. Koen kriitikoiden arvostelevan taitojani tarinankertojana, eikä sitä, kuinka mukavilta kaverit kirjassani vaikuttavat. Suomen ja ruotsin lisäksi Romanovan teos on käännetty kuudelle muulle kielelle. Usein haastattelukysymykset eivät kuitenkaan liity oikeastaan kirjaan itseensä, vaan Romanovalta kysellään jatkuvasti, millaista on olla naissarjakuvataiteilija.

– On kyllästyttävää olla esimerkkinä ja puhua koko ajan työni feministisyydestä. En jaksa olla mikään esikuva!, Romanova puuskahtaa ja pyörittelee silmiään.

– Kirjassani päähenkilö on tilanteessa, jossa hän voisi hyötyä “mesenaatistaan” melko paljonkin. Mutta olisiko se moraalisesti oikein, tai mitenkään erityisen feminististä? En koe olevani tarpeeksi valveutunut tullakseni nostetuksi jalustalle tässä asiassa.

Perspektiivi vaihtuu • Romanova kertoo piirtäneensä sarjakuvaa noin yhdeksän kuukautta.

– Olin juuri löytänyt itselleni sopivan digitaali-

sen työprosessin. Se nopeutti kuvien työstämistä huomattavan paljon, varmaan 300–400%, taiteilija arvioi.

Klassisen maalaustaustansa vuoksi nopean työskentelyn ylläpitäminen on Romanovan mielestä vapauttavaa.

– Öljyväreillä työskennellessäni saatan kuluttaa yhden kuvan parissa useita kuukausia: käyttää valokuvareferenssejä ja hioa asioita täydellisyyteen saakka. Digitaaliset työkalut tarjoavat mahdollisuuden sommitella asioita minulle ihan uudella tavalla. En varmaan ikinä tule piirtämään poukkoilevaa viivaa, mutta perspektiivien vääristäminen tuntui ihanalta. Mittasuhteilla ja perspektiiveillä leikittelyn lisäksi Paniikkiprinsessassa on myös tyylillistä vaihtelua.

– Jossain vaiheessa kyllästyin samojen asioiden piirtämiseen täysin. Jokainen päivä tuntui samanlaiselta: samojen tyyppien ja kuvien toistamiselta. Se oli tylsää. Päätin tehdä hetken jotain ihan erilaista ja lopulta päädyinkin luomaan melkein kymmenen sivun pituisen manga-osion. Sarjakuvailmaisun esikuvikseen taiteilija mainitsee esimerkiksi Simon Hanselmannin ja Anna Hai schin

– Hanselmannin teoksista opin taukojen merkityksen!, Romanova innostuu. – Koin jonkinlaisen heräämisen tajutessani, että on ihan okei piirtää vaikka kolme sivua pelkkää kasvojen ilmeilyä. Kaikkea ei aina tarvitse selittää rautalangasta vääntämälle. Lukijan aliarvioiminen ärsyttää minua.

Unelmista totta ja jatkoa seuraa • Romanovalle sarjakuvissa tärkeintä ovat tarinankerronnan mahdollisuudet.

– Sarjakuva on todella lähestyttävä taiteenmuoto, ja varmaan juuri sen takia sitä on pidetty niin kauan lasten juttuna. Minulle se kuitenkin näyttäytyy mahdollisuutena tehdä jostain tylsästäkin uutta ja kiinnostavaa, hän selittää.

– Hyvän sarjakuvan ei välttämättä tarvitse olla teknisesti taitavasti piirretty. Jos minun pitäisi neuvoa uusia sarjakuvantekijöitä, kehottaisin heitä keskittymään nimenomaan tarinaan. Kököstikin piirretty sarjakuva voi olla todella vangitsevaa luettavaa!

Taiteilija kertoo seuraavan sarjakuvateoksen olevan jo työn alla. Aihe löytyi taas läheltä.

– Minä ja paras ystäväni olemme tunteneet toisemme päiväkotiajoista saakka. Haaveilimme aina, että minusta tulisi isona taiteilija ja hä-

nestä muusikko. Nyt olemme yhtäkkiä tilanteessa, jossa molemmat luomme uraa juuri näissä haaveammateissamme.

– Uusi sarjakuvani näyttää muotoutuvan samaa tahtia kun työstän sitä. Ajattelin sen kertovan huumeiden käytöstä viihdealalla ja musiikkipiireissä, mutta nyt paino onkin siirtynyt ystävyyden käsittelyyn. Siinä on ikään kuin kaksi päällekkäistä tarinaa.

Uuden sarjakuvan lisäksi Romanovalla on monta muutakin rautaa tulessa, sillä Paniikkiprinsessan menestyminen on avannut ovia useaan suuntaan.

– Sain mahdollisuuden saada töitäni esille The New Yorker -lehteen ja olen osa Pariisissa järjestettävää Picasso-näyttelyä, taiteilija intoilee.

– Olen myös saanut ihan uutta puhtia öljyvärimaalaukseen, vaikka en sitä ole kokonaan missään vaiheessa unohtanutkaan. Haluan kokeilla ja yhdistellä lisää sarjakuvatyöskentelyssäni hyödyntämiä tekniikoita maalaamiseen. Itse asiassa Paniikkiprinsessan kansi on öljyvärityö! •

sIhmisolentojen tutkija

Suomeen asettunut kanadalainen Sophie Labelle tekee poliittista verkkosarjakuvaa transsukupuolisuuden aiheista. Hänen työnsä kerää faneja ja myös osansa netin vihapostista.

TEKSTI Utu Förbom VALOKUVA Julie Artacho

ophie Labelle on Quebecista, ranskankielisestä Kanadasta kotoisin oleva sarjakuvapiirtäjä ja transaktivisti. Hänet tunnetaan etenkin verkkosarjakuvastaan Assigned Male, jota hän on piirtänyt vuodesta 2014. Labelle on julkaissut myös useita lastenkirjoja ja hän on aktiivinen julkinen puhuja.

Nykyään Suomessa asuva Labelle saapuu vieraaksi Helsingin sarjakuvafestivaaleille syyskuun alussa. Sarjainfo soitti Labellelle videopuhelun.

UF: Sinusta on YouTubessa videoita, joissa puhut työstäsi ja vastaat yleisön kysymyksiin. Olet esiintyessäsi silmiinpistävän hauska ja viljelet teräviä sanaleikkejä, kuten että ”I didn’t have the full surgery to become a cartoonist”. Sama viiltävä komediallisuus on usein läsnä sarjakuvissasi. Mistä se kumpuaa?

SL: Uskon sen juontuvan ainakin osittain siitä, etten kasvaessani oikein koskaan ymmärtänyt ikätovereitani. Käytin valtavasti aikaa yrittäessäni arvioida, mitä heidän kasvojen ilmeensä tarkoittivat ja mitä

he yrittivät viestiä minulle. Lopulta sarjakuvista tuli minulle tapa tutkia ihmisolentoja. Niissä kasvojen piirteitä ja ilmeitä liioitellaan, mikä auttoi minua löytämään paikkani ihmisten keskellä.

UF: Oliko sinulle tärkeää kääntää vaikeat asiat naurettaviksi tai huvittaviksi?

SL: Se oli minulle tapa selvitä siitä, etten sopinut joukkoon. Halusin keikauttaa ympäri sen tunteen, etten kuulunut mihinkään. Minua kiusattiin koulussa, koska en sopinut sukupuolistereotypioihin ja olin muutenkin outo, todellakin gender-nonconforming. Itse en ollut edes tietoinen sukupuolestani. Minä vain olin sellainen kuin olin.

Kasvu aktivistiksi • Labelle on puhunut ja luennoinut niin yliopistoissa kuin päiväkodeissakin.

UF: Outouden kokemus kasvatti sinusta kuitenkin aktivistin. Miten se tapahtui?

SL: Jotenkin vähän varkain. Minulla oli paljon transystäviä, ja halusimme muuttaa asioita ja rupesimme panemaan pystyyn mielenosoituksia ja puhetilaisuuksia. Minulle ihmisten eteen nouseminen oli luontevaa, joten minusta tuli puhuja. Ja kaikki vain tapahtui vähän kuin itsestään ilman sen suurempia suunnitelmia – huomasin muuttuneeni aktivistiksi, ja saatoin yhdistää siihen myös sarjakuvien tekemisen.

UF: Kenelle halusit osoittaa sanasi?

SL: Kouluissa oppilaat ja nuoret tajusivat, mistä puhun, mutta opettajat tai ylipäätään muut aikuiset eivät niinkään. Heihin halusin vaikuttaa. Varsinainen yleisöni on kuitenkin aina ollut muut trans- ja queer-ihmiset. Haluan tukea transyhteisöjä ja tehdä niitä näkyviksi, sekä voimauttaa transihmisiä tekemään taidetta ja pitämään ääntä itsestään. Ihmisiä pitää rohkaista saamaan aikaan muutosta.

UF: Olet puhunut paljon myös siitä, että haluat muuttaa median transihmisiä ja etenkin transnuoria koskevaa puhetapaa.

SL: Kyllä, se on tärkeää. Mutta aivan yhtä tärkeää on viestiä transihmisille, että me olemme varteenotettava yleisö ja ansaitsemme tulla kunnolla representoiduiksi. Aivan liian usein olemme vielä pelkkä sivuhuomautus median narratiivissa. Meidät mainitaan vain, koska sen uskotaan kiinnostavan enemmistön edustajia.

UF: 2014 aloittamasi Assigned Male -verkkosarjakuvan voi nähdä hyvin informatiivisena ja jopa opettavaisena. Onko se suoraa jatkumoa aktivismillesi?

SL: Pikemminkin tarjoan siinä transihmisille voimaantumisen välineitä. Siitä koko projekti alkoi: halusin vapauttaa aktivistiystävästäni loputtomasta selitysvelvollisuudesta. Ajattelin, että alan tehdä näitä juttuja, jotta ihmiset voivat sitten antaa ne luettavaksi perheenjäsenilleen ja työkavereilleen. Jottei koko ajan tarvitsisi olla selittämässä kaikkea.

UF: Et silti osannut aavistaa, miten iso juttu Assigned Malesta tulisi. Opiskelit luokanopettajaksi ja tulevaisuus näytti selvältä.

SL: Kyllä, en todellakaan arvannut, että se muuttaisi koko elämäni. Yhtäkkiä olin lopettanut opintoni, jättänyt työni ja alkanut tehdä puhujakiertueita ja aktivismia. Ja päädyin kaiken lisäksi naimisiin Suomeen! Missioni ei kuitenkaan ole muuttunut. Halusin ryhtyä opettajaksi, koska halusin vaikuttaa transnuorten elämään ja olosuhteisiin. Nyt teen juuri sitä työtä taiteilijana.

Vihapostia ja tukea • Verkossa aktiivinen äärioikeisto on Labellen kimpussa hänen aktivisminsa vuoksi.

UF: Työsi on synnyttänyt myös suuren määrän

absurdejakin reaktioita, samoin kuin suoranaista vihaa tappouhkauksia myöten. Sarjakuviesi on muun muassa väitetty saavan ”tavalliset” lapset muuttumaan translapsiksi.

SL: Kyllä. On mieletöntä, mitä ihmiset ovat keksineet työstäni sanoa. Mutta onhan se toki aika coolia tehdä niin voimallista sarjakuvaa.

Vihanpurkaukset alkoivat heti kun aloitin, ja ajattelin, että varmaan ne siitä pian laantuvat. Mutta ei. Olen tehnyt tätä nyt kuusi vuotta, ja vihaajat ovat alati kannoillani. Kesäkuussa käynnistyy Pride-kuukausi, ja samalla käynnistyy hlbtiq-taiteilijoita vastaan suunnattu kampanjointi, johon koko alt-rightliike on mobilisoitu mukaan. Tavalla tai toisella siihen on taas valmistauduttava.

UF: Miten vihan ja uhkausten kanssa voi ylipäätään oppia elämään?

SL: Opin jo hyvin varhain käyttämään sitä hyväkseni, jotta saisin enemmän aikaan. Olen sisällyttänyt sarjakuviini kuvakaappauksia vihaajien sanomisista ja tuonut sen työssäni näkyviin. Varmaan huomio on myös rohkaissut vihaajia, ja tappouhkauksia on välillä sadellut päivittäin – transsisällöntuottajaan huomio vain näyttää kohdistuvan aivan eri tavalla kuin moneen muuhun tekijään.

Onneksi minulla on kuitenkin myös niin paljon hyviä seuraajia, että vihaajien purkaukset aina myös noteerataan. Siksi saan aina myös mielettömän määrän tukea ihmisiltä, mikä on ihanaa.

UF: Onko taide aina väistämättä poliittista?

SL: Minun näkökulmastani kyllä. Olisi poliit tinen kannanotto päättää, ettei aio olla poliittinen. Ei sitä siis pääse pakoon, etenkään kun on transtaiteilija, jo ka tekee taidetta transyleisölle. On hyvin voimakas poliittinen kannanotto, ettei työni pyytele keneltäkään anteeksi, eikä sitä ole suunnattu valtavirtayleisöl le. Kenties juuri se saa vihaaja ni niin suunniltaan.

UF: Millaista oli ryhtyä sarjaku vataiteilijaksi ranskankielisessä Kanadassa?

SL: Siinä oli varmaan paljon samaa kuin Suomessa. Halusin aina tehdä sarjakuvaa, mutta en ikinä kuvitellut, että voisin elää sillä niin pienellä kielialueella. Minun englantini oli myös aivan hirveää silloin, kun aloitin. En olisi ikinä uskonut, että

viettäisin tulevaisuudessa niin suuren osan elämästäni puhumalla englantia. Mutta minulla oli paljon ystäviä, jotka käänsivät töitäni englanniksi, ja niin siinä sitten kävi, että vastoin kaikki odotuksia sarjakuvani englanninkielinen versio muuttui viraaliksi. Nykyisin saan Facebookissa 1–2 miljoona katselukertaa viikossa.

UF: Varmasti tienaamisodotukset olivat matalalla myös siksi, että aloitit verkkosarjakuvalla.

SL: Ehdottomasti. Aloitin kuitenkin onnelliseen aikaan, sillä samalla sosiaalisen median merkitys alkoi kasvaa, ja Patreonin kaltaisista tukimekanismeista tuli minulle hyvin tärkeitä. Olin yksi ensimmäisistä transtaiteilijoista, joka tuotti sisältöä nimenomaan transyleisölle, ja se merkitsi ihmisille paljon. Siksi ihmiset ovat olleet halunneet tukea minua taloudellisesti. Olen ollut alusta saakka hyvin etuoikeutetussa asemassa.

UF: Onko tavoitteenasi myös laajemman yleisön valistaminen tai kasvattaminen?

SL: Minun on aina ollut vaikeaa tehdä jotain, joka ei ole tuntunut oikealta. Minun täytyy haluta tehdä jotain, jotta voin keskittyä siihen. Jos kyllästyn, lopetan heti. Siksi minulla on aina erilaisia tyylivaiheita ja työtapoja, ja työni saa aina erilaisia muotoja. Siksi myös sen tavoitteet vaihtelevat.

Välillä olennainen juttu voi olla myös eräänlainen valistaminen. Oma motivaationi on kuitenkin kaiken ytimessä. Jos se loppuu, myös työnteko loppuu.

Liittyykö motivaatio taiteesi

Kyllä. Kammoan ajatusta, että minusta tulisi omahyväisen tyytyväinen, ja ajattelisin, että “työni täällä on tehty”. Haluan jatkuvasti muistaa, mitä olen tekemässä ja kenelle, ja reagoida yhteiskuntaan ja sen

Juuri nyt pohdin esimerkiksi sitä, miten reagoisin työssäni Yhdysvalloissa käynnissä oleviin mellakoihin. Koska en tee tarinallista sarjakuvaa, vaan sisällytän siihen vaikutteita päivittäisistä keskusteluista ja median raportoinnista, se olisi lopulta täysin irrelevanttia, ellei se olisi poliittista. Sen täytyy olla merkityksellistä minulle itselleni ja niille, joille sitä teen. •

Spear on netissä ostettavissa oleva, upeissa väreissä loistava tarina neoliittiseltä aikakaudelta.

Klassikkogenre pukeutuu queeriin

Otava Heikkilä tekee historiallista draamaa, fantasiaa ja seikkailutarinoita vähemmistönäkökulmasta.

TEKSTI Reine Palmqvist VALOKUVA Joonas Kohonen

tamperelainen sarjakuvantekijä Otava

Heikkilä oli yksi Helsingin sarjakuvafestivaalien Zine Fest -tapahtuman kunniavieraista syksyllä 2019. Kuka hän on ja mitä hän tekee?

– Olen opiskellut Tampereen ammattikorkeakoulun kuvataidelinjalla vuosina 2010–14 ja aloitin sarjakuva-urani Judecca-nimisellä verkkosarjakuvalla. Teen ktiivistä sarjakuvaa queer-aiheista ja historiasta ja tykkään myydä omakustanteitani verkkoalustalta “maksa mitä haluat” -periaatteella.

Vaeltajakumppanukset • Yksi tällainen tarina on Shattered Spear (2019). 50-sivuinen värillinen sarjakuvakertomus sijoittuu Lähi-itään viimeisen jääkauden tienoille. Tarina kertoo Naihun ja Pitun kohtaamisesta ja siitä, kuinka heistä hetkeksi tulee matkakumppaneita. Tarinan lopussa on lyhyt katsaus tarinan aikakaudesta ja paikoista sekä hahmojen taustoista. Shattered Spearia on miellyttävää lukea: värimaailma on kauniin lämmin, kuvat kuljettavat tarinaa kertovasti. Naihun ja Pitun kontakti punoutuu askelissa ja toiminnassa, vaihdetuissa katseissa.

Shattered Spearissa kuvallinen kerronta on niin dynaamista, että se olisi helppo kuvitella animaatiolyhytelokuvaksi. Tekstiä tarvitaan lähinnä henkilöiden keskinäiseen keskusteluun. Kuva kertoo oleellisen. Erityisesti Naihun kasvonilmeissä on ilmaisuvoimaa, joka voisi yksinään kantaa tapahtumaketjun lähes alusta loppuun.

Päähenkilöiden kohtaaminen on lyhyt ja intensiivinen: lukijalle näytetään vain palanen tarinaa. Heikkilä on kuitenkin tehnyt taustatyönsä huolella. Kumpikin tarinan hahmoista on mietitty historiallisista faktoista lähtien, kummallakin on taustakertomus ja paikka omassa yhteisössään. Tämä suunnittelu näkyy lopputuloksessa: hahmot ovat uskottavia, todentuntuisia.

Yön Hovin rakastavaiset • Vaikka verkko on Heikkilälle luonteva ja tuttu julkaisualusta, syntyi Letters for Lucardo -sarja albumeiksi. Kirjasarjaa kustantaa chicagolainen indie-kustantamo Iron Circus Comics.

– Tulin pitchanneeksi Letters for Lucardo -albumeita puolivahingossa ICC:lle vuonna 2016. Sattu-

Shattered

moisin näin Twitterissä, että kustantamolla oli avoin haku ja keräsin pitch-paketin. Letters for Lucardosta tuli kustantamon ensimmäinen avoimella haulla valittu sarjakuva Iron Circusille, kertoo Heikkilä.

Entä miksi juuri tämä kustantamo?

– Olin seurannut ICC:n omistajaa Spike Trotmania jo hyvän aikaa Twitterissä. Arvostan hänen ajatusmaailmaansa ja sarjakuvavisioitaan. ICC oli ensimmäinen löytämäni kustantaja, joka suhtautui myönteisesti LGBTQ+-teemaiseen eroottiseen tai pornogra seen sarjakuvaan.

Letters for Lucardo on siis epätavallinen tarina miesrakkaudesta. Komea vampyyrimies Lucardo von Gishaupt on Yön Hovi - vampyyrikreivikunnan jäsen ja hänen isänsä on sen hallitsija, kreivi. Yhteisö palvelee Hiljaista Herraa, jonkinlaista vampyyrien ylijumaluutta. Ed Fiedler puolestaan on kuolevainen, vanheneva herrasmieskirjuri hovissa. Sattuman oikusta nuori Lucardo on ihastunut Ediin.

Tarina lähtee käyntiin, kun Lucardo vierailee Edin luona ja tekee ihastuksensa tiettäväksi. Ed hämmentyy, mutta ehdottomasti vastaa tunteisiin. Ujo Ed puhkeaa kukkaan Lucardon syleilyssä. Yön Hovi suhtau-

tuu kuitenkin epäluuloisesti kuolevaiseen Lucardon rinnalla. Yhteisön naiset tekevät Edille julman ja vaarallisen pilan, josta vihainen Lucardo hänet pelastaa. Jo suhteen alussa kreivi von Gishaupt tekee Edille selväksi, että tämän on turha odottaa suhteelta mitään, koska Ed on “elämänsä syksyssä” ja muuttuu pian vanhaksi ja seniiliksi. Olisi haaskausta muuttaa vanha mies vampyyriksi. Isä varoittaa Ediä rakastumasta poikaansa.

Ristiriidoilta ei siis voida välttyä, yhteiskuntaluokan ja ikäeron ohella on vielä elämänkaaren kokoinen ero rakastavaisten välissä. Siinäpä haastetta kerrakseen. Ed on lisäksi epävarma itsestään ja asemastaan ja seuraa tapahtumasarjaa, joka erottaa rakastavaiset toisistaan.

Letters for Lucardo on nautiskelevan ja yksityiskohtaisen eroottinen sarjakuvakertomus. Albumien kannet ovat väreiltään kauniin pastelliset, sivut ovat mustavalkoisia.

Tarinan voi halutessaan lukea yksinomaan eroottisena viihteenä – aktiepisodeja on paljon ja ne ovat detaljitarkkoja ilmaisussaan, mutta eivät jää ainoaksi ulottuvuudeksi, vaan sitovat muita kohtaami-

sia yhteen. Fyysinen rakkaus on piirretty kauniilla ja myötätuntoisella kädellä, lopputulos on suorasukainen olematta millään lailla rivo. Ed ja Lucardo ovat intohimoisia, leikillisiä ja toisilleen helliä, iholla on hyvä olla ja ympäröivä maailma ja sen ristiriidat unohtuvat.

Sarjan kaksi ensimmäistä kirjaa on nyt julkaistu ja kolmas tekeillä. Millainen prosessi Lucardo on ollut tekijälleen?

– Olen tehnyt kirjasarjaa nyt neljä vuotta, kolmas kirja on tällä hetkellä työn alla. Globaali sarjakuvaskene, LGBTQ+-näkyvyys ja oma tuntemus itsestäni ovat kasvaneet hurjasti tämän neljän vuoden aikana. Olo tuntuu monella tapaa eri ihmiseltä kuin silloin, kun aloitin ensimmäisen kirjan suunnittelun. Nyt tekeillä oleva kolmas kirja heijastelee näitä sisäisiä ja ulkoisia muutoksia selkeästi.

Entä miten tarina tulee päättymään, joko se on selvillä?

– Tiedän, miten tarina neljännessä kirjassa loppuu, mutta se, miten sinne päädytään, on myös

Letters for Lucardo on Yhdysvalloissa julkaistu vampyyritarina miesrakkaudesta.

muuttunut osassa omaa muutosprosessiani.

Nähdyksi tuleminen • Heikkilä on antanut ktioissaan kasvot ja äänen seksuaalivähemmistöille. Millaista palautetta tarinoista on tullut?

– Teen sarjakuvia, jotka keskittyvät vähemmistöjen ihmiskokemuksiin. Usein minulle kerrotaan, että lukija on kokenut tulleensa nähdyksi käsittelemässäni aiheessa tai tarinan hahmossa. Se on elähdyttävää ja pysäyttävää joka kerta!

Viime aikoina olen keskittynyt käsittelemään itselleni tärkeitä ajatuksia transmaskuliinisuudesta sekä lyhytsarjakuvissa että myös Lettersin kolmoskirjassa. Tuntuu hienolta ja väkevältä kuulla henkilökohtaisesti arkojen teemojen koskettaneen myös lukijaa.

– Minulla on tallessa kirjailija Kazuo Ishigurolta lainaus, jota mietin usein: “Lopultakin tarinat ovat sitä, että yksi ihminen sanoo toiselle: Tältä tämä minusta tuntuu. Ymmärrätkö, mitä tarkoitan? Tuntuuko tämä sinustakin tältä? •

Oivalluksia vaikeista aiheista

Pilapiirrokset ovat tehokas väline tiivistettyyn tiedonvälitykseen ja mielipidevaikuttamiseen. Suomessa niitä kuitenkin käytetään viestintätarkoituksiin valitettavan harvoin. Yhtenä poikkeuksena tähän on Seppo.

TEKST I Jyrki Vainio VALOK UVA Henry Söderlund

seppo Leinonen (s. 1957) oli Helsingin sarjakuvafestivaalien vieraana syyskuussa 2019. – Mun työ on: meillä on tässä vaikea aihe, tee siitä helposti lähestyttävä ja hauska, Leinonen tiivistää.

Kun lukijan saa nauramaan ja oivaltamaan, mieli on hetkellisesti avoin uusille ajatuksille.

– Silloin päähän aukeaa ovi, josta fakta voi mennä sisään. Huumori on hyvä keino viedä asioita eteenpäin.

– Olen aina ollut luontofriikki, Leinonen muistelee. Isä harrasti urheilua ja otti Sepon lapsena mukaan lenkeille maastoon. Tämä oli myös töissä paperitehtaalla ja toi kotiin paperia pojan piirrettäväksi. Tosin sen verran vähän, että siitä piti käyttää molemmat puolet. Leinonen pohtii, että ehkä sen takia hänellä on edelleenkin tapana käyttää annettu piirrostila tarkkaan.

– Minulla on vieläkin yksityiskohtainen tyyli.

Vanhemmat olivat kohtuullisen kannustavia Sepon piirtämistä kohtaan, ainakin harrastuksena. – Enemmän kotona arvosteltiin liikaa lukemista, Leinonen naurahtaa.

Nuorena Seppo oli kiinnostunut sarjakuvista ja luki niitä lehdistä. Kiinnostus olisi ollut tehdä pidempiäkin sarjakuvia, mutta homma ei lyönyt leiville. Käytännön syyt ajoivat tiivistämään ilmaisua strippeihin ja pilapiirroksiin.

Seppo muistelee nuorena seuranneensa Kari Suomalaisen pilakuvia. Niissä miellyttivät hauskat jutut ja taitavat piirrokset – joskaan eivät niiden taustalla välittyvät arvot.

Leinonen opiskeli muutaman vuoden metsänhoitoa ja pääsi opiskelemaan biologiaa. Piirtäminen vei kuitenkin voiton ja hän päätyi Taideteollisen korkeakoulun iltalinjalle. Kiinnostus luontoon säilyi mukana piirroksissa.

– Tykkään tehdä näköiskuvia, niin että eläinlajit ovat kuvissa tunnistettavia, Leinonen pohtii.

– Joskus se on myös piirtämiselle rasite.

Toisaalta, pitäähän ihmisetkin kuvissa tyypitellä ja niitä piirtäessä tehdä valintoja, Leinonen huomauttaa. Minkä ikäinen hahmo on, mikä on hänen sukupuolensa ja ihonvärinsä? Kun ne valitsee jollain tavalla, loukkaako tai syrjiikö se silloin jotakuta?

Välillä Leinonen sivuuttaa nämä kysymykset käyttämällä kuvissa ihmisten sijaan eläinhahmoja.

Freelancerin elämää • Seppo Leinonen tekee töitään freelancerina ja työn kuva on sen mukainen: piirroksilla ei ole yksittäistä jatkuvaa julkaisupaikkaa, vaan niitä menee lukuisiin vaihtuviin projekteihin. Leinosen piirroksia ovat julkaisseet mm. Luonnonsuojelija -lehti, WWF, Suomen Luonto, Kehitysyhteistyön palvelukeskus Kepa [nykyään Fingo, toim.huom.] ja Ekobisnes-lehti.

– Työni ovat enimmäkseen kuvituksia. Oppaita, opasteita, esitteitä järjestöille ja hallinnolle, Leinonen luettelee. Piirroksia hyödyntävät myös esimerkiksi luontopolut ja erilaiset kampanjat.

– Olen tehnyt kuvia jopa esimerkiksi ongelmajätelaitokselle.

Leinosella on ollut nettisivut vuodesta 1996 ja hän postaa niille edelleen aktiivisesti uusia töitään. Tilaukset tulevat osittain netin kautta, osittain, koska hän on toiminut aihepiirin parissa sen verran pitkään, että hänet tunnetaan.

– Enimmäkseen piirroksia tullaan minulta kysymään, olen ollut huono niitä itse tarjoamaan.

Nettisivuilleen Leinonen kääntää osan pilakuvista englanniksi, ja joskus hän tekee niitä myös suoraan englanniksi ja vasta jälkeenpäin suomeksi.

– Joitain kuvia olen tehnyt suoraan nettiin, jos olen kokenut, että niille on sosiaalinen tilaus.

Nykyään Seppo useimmiten piirtää kuvansa puhtaaksi diginä, tai ainakin tekee värityksen tietokoneella. Töillä on usein kiire, ja kone nopeuttaa tekemistä, etenkin verrattuna käsin värittämiseen.

Myös Leinosen vaimo Auli on freelancer, hän kirjoittajana.

– Tulot on pienet, mutta jos myös menot ovat pienet, niin pärjää, Seppo hymähtää.

Mistä iloa? • Aiheiden puolesta Leinonen kertoo viime aikoina perehtyneensä ilmastonmuutokseen ja luonnonvarojen liikakäyttöön.

– Haluaisin saada tehtyä aiheesta jotain lapsille. Miten heille saisi revittyä siitä jotenkin iloa, toivoa? Leinonen harmittelee.

– Olisi kiva voida tehdä vain hassuja kuvia. Olisi kiva, jos ympäristöongelmia ei olisi niin paljon. Mutta nyt aiheita vaan on liikaa!

Leinonen sanoo, että hänen mielipiteitään ei ole yritetty rahalla muuttaa, mut ta välillä tilaajat haluaisivat peh mentää piirrosten kannanotto jen kulmia.

– Mutta ilmastonmuu toksessa status quo rikkoa, kulmien pyöriste ly ei siinä riitä.

Leinonen iloitsee kou lulaisten ilmastolakosta ja pitää sitä oikeansuuntaise na toimena.

– Se on saanut valtaapi tävien puntit tutisemaan, mi kä kertoo, että se on tärkeä juttu. Lehdet ehdottelevat joskus Sepol

le teemoja pilapiirroksiin, mutta pääosin hän miettii niiden aiheet itse. Omien arvojensa vastaisiin töihin hän ei suostu.

– Kyllä siinä kohtaa asiakas on aina väärässä, Leinonen naurahtaa.

– Sanon mieluummin vaikka, että en nyt ehdi, olen kalassa.

Muutama Sepon piirros on sensuroitu, ja eräät metsäpuolen toimijat ovat jopa uhanneet oikeustoimilla. Kuvaan, jossa rinnastettiin kurki ja nostokurki, vaadittiin lisättäväksi teksti, että nostokurki ei uhkaa linnunpesiä.

– Kyllä tekijän kannattaa puolustaa omia näkemyksiään, Leinonen kannustaa.

– Piirtäjä voi heittää kapuloita rattaisiin ja myös rynkyttää – ei maailma siitä keikah-

Sarjakuvakustantajat animaatioväen joukossa

Eurooppalaisen pitkän animaatioelokuvan tekijät, tuottajat ja rahoittajat kokoontuivat jälleen maaliskuun alkupäivinä

Cartoon Movie -yhteistuotantotapahtumaan Ranskan

Bordeaux’ssa. Paikalla oli sarjakuvakustantajiakin katsomassa, syntyisikö alojen välille laajempaa yhteistyötä.

TEKSTI Heikki Jokinen

jokavuotinen Cartoon Movie keräsi nyt yli 800 osallistujaa. Vain muutama päivä tapahtuman jälkeen maanosamme alkoi sulkeutua.

Rahoittajille ja levittäjille esiteltiin

Bordeaux’ssa 66 uutta animaatiohanketta. Osa niistä oli vasta konseptina, osa kehittelyssä ja osa tuotannossa. Sisällöllinen ja visuaalinen kirjo oli laaja: lasten tarinoista aikuisten huurupäisiin näkyihin

H.P.Lovecraftin hengessä.

Teatterianimaation tekeminen on pitkä ja raskas prosessi, kalliskin. Moni hanke uupuu matkalle. Noin 40 prosenttia Cartoon Moviessa esitellyistä elokuvista pääsee ensi-iltaan asti.

Vuodesta 1999 järjestetyssä Cartoon Movie -tapahtumassa on rahoitusta löytänyt 356 elokuvaa. Niiden yhteenlaskettu budjetti on 2,4 miljardia euroa.

Kaikkiaan 21 esitellyistä hankkeista perustui jo julkaistuun kirjaan tai sarjakuvaan. Se helpottaa tuotantoa: hahmosuunnittelu on jo ainakin osin tehty, tarina muokattu toimivaksi ja suosio testattu markkinoilla.

Sarjakuviin perustuvia hankkeita oli sellaisilta tekijöiltä kuin ranskalainen Patrick Sobral, espanjalainen Roc Espinet, belgialainen Romain Renard ja puolalainen Tomasz Samojlik. Lisäksi joissakin hankkeissa oli keskeisesti mukana sarjakuvapiirtäjiä.

Romain Renard: Melvile

Sopimuksiakin syntyi • Bordeaux’n tapahtuman järjestävä, Brysselissä majaansa pitävä Cartoon-järjestö pyrkii tiivistämään animaatiotuottajien ja sarjakuvakustantajien yhteistyötä. Nyt paikalle saapui 15 kustantajaa seitsemästä Euroopan maasta sekä Kanadasta.

Sekä tuottajilta että kustantajilta kuullut kommentit olivat myönteisiä, sanoo Cartoon Movien johtaja Annick Maes. – Tuottajat eivät vielä oivalla, että kustantajat etsivät sisältöjä. He ajattelevat yhä perinteisellä tavalla, kirjan sovittamista elokuvaksi tai tv-sarjaksi, Maes sanoo.

tannon osatuottaja, Kanadan Nunavutissa sijaitseva Taqqut on myös kustantaja, ja he ovat julkaisemassa Raven Girlistä sarjakuvan.

Godtfredsen piirsi ensimmäisen grönlantilaisen sarjakuva-albumin vuonna 2002. Kirjoittamani arvostelu siitä julkaistiin Sarjainfossa 120 vuonna 2003, kun olin tavannut kustantajan Grönlannissa.

suomalaisia hankkeita

oli mukana yksi, anima vitaen fleak.

– Mutta hekin alkavat ymmärtää, että heidänkin sisältönsä voisi olla hyvä kirjana ja että tämä on lisätyökalu markkinointiin, jos kirja julkistetaan ennen tv-sarjan tai elokuvan esittämistä.

On liian aikaista sanoa kattavasti, millaisia tuloksia tapaamisista syntyi, Maes kertoo. Joitakin sopimuksia hän kuitenkiin tuntee.

Alankomaalaisen Marlyn Spaaijin ohjaaman Sisters of the Meadow -hankkeen pohjalta syntyy sarjakuva. Se esiteltiin Cartoon Moviessa jo vuonna 2019. Brittikustantamo Nobrow allekirjoitti Studio Pupilin kanssa sopimuksen sen julkaisemisesta kesällä 2022, jolloin elokuvankin pitäisi olla valmis.

Ranskalainen, 150-vuotias Bayard Presse kiinnostui tuoreesta ranskalais-tanskalaisesta yhteistuotannosta Calamity – A Childhood of Martha Jane Cannary, Maes sanoo. Se kertoo Calamity Janen lapsuudesta.

Kustantaja piti Maesin mukaan elokuvasta niin paljon, että haluaa tehdä siitä jotakin. He julkaisevat romaanin, joka on nopein tapa toimia. Mikäli elokuva menestyy, siitä voi syntyä sarjakuvakin.

Kanadalaiskustantamo Arcana ilmaisi kiinnostuksensa ihmisen vapautta sävykkäästi kuvaavaan italialaiselokuvaan The Walking Liberty (katso Sarjainfo 2/2019). Arcana on alun perin sarjakuvakustantamo, joka tuottaa nykyään animaatioitakin.

Grönlantilaisia taruja • Helsingin sarjakuvafestivaalien vieraana 2019 käynyt grönlantilainen Nuka Godtfredsen vastaa Bordeaux’ssa nähdyn Raven Girl -hankkeen visuaalisesta asusta. Tanskalaistuo-

Raven Girlin käsikirjoittaja Lisbeth Valgreen kertoo elokuvan päähenkilön, 12-vuotiaan Melindan asuvan kahdessa maailmassa, nykyajassa ja vanhoissa tarinoissa. – Kolonialismin ja lähetystyön vuoksi oma perinne katosi, mutta monet nuoret etsivät sitä. Haluamme tuoda sen esiin animaation avulla, hän sanoo.

Nuka Godtfredsenin kuvat yhdistävät sulavasti tarua ja todellisuutta. Värit ja maisemat tekevät vaikutuksen.

– Minulle on tärkeää esittää näitä tarinoita, koska monet nuoret eivät niitä tunne, Godtfredsen sanoo.

Naapurit animaatio ja sarjakuva • WSOY:n sarjakuvasta vastaava kustannustoimittaja Mikael Ahlström osallistui nyt ensimmäistä kertaa Cartoon Movie -tapahtumaan.

– Monissakin elokuvahankkeissa saattoi nähdä aineksia sarjakuva- tai lastenkirjaversioon. Suomalaisvinkkelistä toki tällaiseen lähteminen elokuvan tuotantovaiheessa on aika vaikeaa, koska markkinamme on niin pieni ja pitäisi olla jotain takeita siitä, että elokuva todella saa levityksen myös Suomessa, hän sanoo.

– Enimmäkseen tämä oli itselleni keino saada ennakkotietoa kaikesta, mitä lähivuosina on tuloillaan. Suurten maiden kustantamoissa tehtiin käsittääkseni ihan konkreettisia avauksia tai aiesopimuksia yhteistyöstä joidenkin tuotantoyhtiöiden kanssa.

Cartoon on ammattitaitoinen tapahtumien järjestäjä ja se piti huolta kustantajista.

– Saapumispäivälle oli sovittu lyhyitä kahdenkeskisiä tapaamisia tuotanto rmojen ja muiden kustantamoiden kanssa, mutta muuten seurasimme le aesittelyjä siinä missä muutkin.

Lounailla ja illallisilla kustantajat vaihtoivat mielipiteitä näkemästään.

Sarjakuvakustantajien ja animaatiotuottajien saattaminen yhteen on Ahlströmin mielestä erittäin onnistunut idea.

– Kaikki tieto mahdollisimman varhain on hyväksi!

Cartoon Movien johtaja Annick Maes sanoo, että sarjakuvakustantajia kutsutaan paikalle jatkossakin.

– Animaatio ja sarjakuva ovat naapureita. On siis ilmeistä ja tehokasta toimia sarjakuvakustantajien kanssa, sillä he etsivät uutta ja mahdollisuuksia antavaa sisältöä julkaistavaksi kirjoina.

Oikeistodiktatuurin uhrin jäljillä • Mitä tämän vuoden 66 esitellyn hankkeen joukkoon sitten mahtui? Yksi kiinnostavimmista oli espanjalaisten Fernando Trueban ja Javier Mariscalin They Shot the Piano Player.

Se on tosiasioihin perustuva elokuva brasilialaisesta bossa nova -pianisti Francisco Tenório Juniorista. Vuonna 1976 hän oli kiertueella Buenos Airesissa ja lähti baarista ostamaan tupakkaa. Miehestä ei koskaan kuultu sen jälkeen.

– Sotilaat kaappasivat sekä tappoivat hänet ja pudottivat helikopterista Rio de Plataan, Trueba sanoo. Tenório oli yksi Argentiinan oikeistodiktatuurin uhreista, ja mahdollisesti Brasilian sotilasjunttakin oli mukana kaappauksessa.

Trueba suunnitteli ensin dokumenttia, mutta tajusi animaation olevan oikean tavan tehdä elokuva.

– Saamme siihen ajankuvan, ympäristön, ihmiset ja musiikin. Kaikilla on iso osansa.

Mukaan mahtuu oikeiden ihmisten haastatteluja, nekin Mariscalin kuvin animoituina.

– Elokuvassa näkyy shokki kahden maailman välillä, bossa novan kauneuden ja diktatuurin julmuuden. Esiin nousee muistoja 1960-luvun sotilaskaappauksista ja Latinalaisen Amerikan historiasta.

Käsikirjoituksen itse tutkinut ja laatinut Trueba oivalsi, että hänellä on jo enemmän tietoa Tenórion kohtalosta kuin poliisilla tai omaisilla.

– Näitä asioita ei ole tutkittu.

Trueba ja sarjakuvapiirtäjänäkin ansioitunut Mariscal tekivät yhdessä laajaa huomiota herättäneen, Kuubasta ja jazzista kertoneen animaatioelokuvan Chico & Rita (2010).

Suomalaistuotanto palkittiin • Ranska on edelleen Euroopan johtava animaatiomaa, hankkeista yli kolmasosa eli 23 tuli sieltä. Espanjasta nähtiin yhdeksän

Jericca Cleland: Raven Girl

Fernando Trueba & Javier Mariscal: They Shot The Piano Player

Rémi Chayé: Calamity A Childhood Of Martha Jane Cannary

Fleak

The Hand That Feeds

hanketta ja Saksasta kuusi.

Suomalaisia hankkeita oli mukana yksi, Anima Vitaen Fleak. Liikuntakyvytön 12-vuotias Lauri siirtyy toiseen, voimaannuttavaan ulottuvuuteen, jota asuttavat fantasiaolennot.

– Se on liki psykedeelinen maailma valuvine muotoineen, kuvailee tuottaja Antti Haikala. Teemana ovat myös sisarusten suhteet.

Fleak vakuutti Bordeaux’ssa raadin, joka päätti Euroopan Neuvoston Eurimages-kehittelypalkinnon jakamisesta. Tämä 20 000 euron palkinto myönnettiin Fleakille. Raati kehui sen ”taianomaista kosketusta kerrottuna erittäin taiteellisella alkuperäisellä tavalla”.

Vielä konseptivaiheessa on tarinaltaan erikoinen unkarilaishanke The Hand that Feeds. Siinä ihmisen sivilisaatio on tuhoutunut ja kaupunkeja asuttavat vain koirat.

– Ne kehittävät oman uskonnon, jonka mukaan ihminen jätti ne hoitamaan kaupunkeja, kunnes he palaavat. Koirien uskonto palvoo ihmisen hyvyyttä, sanoo käsikirjoittaja Attila Veres. – Kyse on ylemmän voiman kaipuusta, se ohjaisi elämäämme ja antaisi meille korkeamman tarkoituksen.

Kaupunkiin muualta saapuva koira kuitenkin tuntee ihmisen ja sotkee uskonnon kauniit kuviot.

Kuvittajien kynänjäljissä • Tunnettujen kuvittajien teosten pohjalta suunnitellaan pariakin elokuvaa. Brittituotanto Molesworth seuraa Ronald Searlen kuvittamia klassikkokirjoja kuvitteellisesta St Custardin sisäoppilaitoksesta.

Ranskalaistuotanto The Hermit and the Bear syntyy brittikuvittaja Quentin Blaken kuvituksen pohjalta. Hänet tunnetaan erityisesti Roald Dahlin kirjojen kuvittajana.

Melvile perustuu belgialaisen Romain Renardin sarjakuvaan. Lombardin kustantama tarina kertoo patoaltaan alle jäävästä kylästä, johon Paul palaa 25 vuoden jälkeen.

– Se on kuin Twin Peaks, kaupunki, jossa on salaisuuksia, elokuvan itse ohjaava Renard sanoo.

Barcelonalainen Roc Espinet tekee elokuvaa Girl and Wolf omasta sarjakuvastaan. Hänen fantasiavaikutteinen tyylinsä on näyttävää keskiaikaiseen kylään sijoittuvassa tarinassa. •

Marine Blin: The Hermit and the Bear

Uli Meyer: Molesworth

Roc Espinet: Girl And Wolf

Tarmo Koivisto koosti eri lehtiin lähetettyyn kuvituskuvaansa suomalaisia sarjakuvahahmoja.

Sarjakuvaseuran arkistoista: vaarat pois verotuksella

Suomalainen sarjakuva joutui 1970-ja 80-lukujen vaihteessa tilanteeseen, jossa sitä pidettiin niin haitallisena nuorisolle, että tilanteen ratkaisuksi ehdotettiin verotusta. Erityisen huolissaan oltiin syrjäseutujen lapsista.

TEKSTI Satu Jaatinen

sarjakuva oli 1970-luvun lopulla hankalassa välissä kahden poliittisen katsantokannan välissä. Oikeisto piti sarjakuvaa uhkana perinteisille arvoille, kun taas vasemmisto pelkäsi ulkomaisen sarjakuvan tuovan mukanaan haitallista kulttuuri-imperialismia. Yhteistä näille aatteille oli, että molemmat osapuolet pelkäsivät sarjakuvan sisältämää väkivaltaa.

– 1970-luvun lopulla vallitsi melkoinen konsensus sarjakuvan ikävistä vaikutuksista oikealla ja vasem-

malla, toteaa seuran hallituksessa tuolloin toiminut toimittaja ja tietokirjailija Heikki Jokinen. Sarjakuvaa ei tuomittu vain aiheidensa vuoksi vaan kokonaisuutena, ilmaisumuotona.

Pelot tiivistyivät vuonna 1979, jolloin lastenkulttuuritoimikunta teki ehdotuksen sarjakuvaverosta. Seuraavana vuonna Parlamentaarinen nuorisokomitea vaatikin jo osamietinnössään, että Suomeen pitäisi säätää sarjakuvavero. Pääsyynä vaatimukselle oli sarjakuvien sisältämä väkivalta. Sen haital-

lista vaikutusta nuorisoon haluttiin suitsia nostamalla sarjakuvien hintaa verotuksen avulla. Kaikki sarjakuvat eivät väkivaltaista käytöstä kuvanneet ja tällaiset ”hyvät sarjakuvat” olisivat olleet vapaita verosta.

”Komitean tarkoittamalla sarjakuvaverolla halutaan kuitenkin ehkäistä vain väkivaltaisten ja raakojen sarjakuvien julkaisua ja samalla hillitä niiden lukemista. Erilaiset shokki- ja kauhusarjat ovat täysin tarpeettomia ja lukuaineistona varsin ala-arvoisia, typeriä. Juuri näiden julkaisujen verottamisesta onkin nyt kysymys”, sanoi liberaalisen kansanpuolueen kansanedustaja Terhi Nieminen - Mäkynen Polttopiste-lehden haastattelussa vuonna 1981.

Koivisto oli kerännyt kuvaansa ryhmän suomalaisia sarjakuvahahmoja eri vuosikymmeniltä.

veron sijaan sarjakuva sai lopulta tukea.

”Väkivallan aiheuttajia on toki monia, mutta toisaalta sarjakuvienkin joukossa on useita täysin tarpeettomia julkaisuja”, Nieminen-Mäkynen totesi.

Parlamentaarinen nuorisokomitea halusi suojella lapsia myös asetuksella, joka kieltäisi sotalelut Suomessa. Ruotsissa oli vuonna 1980 tehty valmistajien ja kuluttajaviraston välillä sopimus, jolla päätettiin kieltää sotalelujen valmistus ja myynti maassa kokonaan.

Verokarhukoplaa vastaan • Mietintö herätti Suomessa laajasti huomiota. Helsingin Sanomien pilapiirtäjä Kari Suomalainen piirsi aihetta käsitelleen pilakuvan, jossa Karhukoplan jäsenet ja Aku Ankka pakenivat kauhuissaan Verokarhukoplaa. Lehti käsitteli aihetta myös pääkirjoituksessaan.

Aloite synnytti luonnollisesti kiivasta keskustelua myös sarjakuvapiireissä, olihan kyseessä Sarjainfon sanoin ”oleellisin puolivuotiskauden sarjakuvatapahtumista Suomessa.”

Seura lähti taistelemaan hanketta vastaan kuvan ja sanan avulla. Heikki Jokinen kirjoitti kannanoton, joka julkaistiin lukuisissa kotimaisissa sanomalehdissä tammikuun alussa 1981.

– Siinä seura teki ovelan mediakampanjan. Pyysin Tarmo Koivistoa piirtämään mukaan kuvan, jonka lehti saa julkaista lähettämämme mielipidekirjoituksen yhteydessä. Ja lähes kaikille Tarmon hieno kuva kelpasi, eli viestimme meni hyvin läpi, Jokinen kertoo.

Sarjakuvaseura löysi kuitenkin poliitikkojen joukosta puolustajiakin. Syksyllä 1979 kansanedustaja Ben Zyskowicz teki raha-asiain aloitteen, jonka allekirjoittajina olivat muun muassa Hannele Pokka, Urpo Leppänen ja Elisabeth Rehn. Aloitteessa esitettiin 200 000 markan vuotuista tukea sarjakuvalle. Nykyrahassa summaa vastaisi noin 113 000 euroa. Tuki olisi osoitettu tuotantokustannusten alentamiseen, sarjakuvaopetuksen järjestämiseen sekä järjestöille käytettäväksi koulutukseen, tiedotukseen ja valistukseen. Mallia tukeen otettiin Ruotsista, jossa kyseinen tuki oli jo olemassa. Esitys uusittiin korotetuilla summilla syksyllä 1980 ja 1984. Ehdotetut tukitoimet eivät olleet tuulesta temmattuja. Aloitteen teksti oli nimittäin Heikki Jokisen laatima.

Sarjakuvaa pidettiin pitkään pääasiassa lasten lukemistona ja siksi sen nähtiin vaikuttavan haitallisesti juuri lapsiin. Asiassa nähtiin myös alueellista eriarvoisuutta. Rautakirjan eli R-kioskien myyntipäällikkö Jaakko Niittyinperä kertoi lehtihaastattelussa vuonna 1981 uskovansa, että kiinnostus väkivaltasarjakuvia kohtaan oli suhteellisesti suurempaa syrjäisemmillä seuduilla. ”Helsingissä tai Etelä-Suomen keskuksissa ajanvietettä on tarjolla muutenkin enemmän”, Niityinperä totesi.

Veroa ei mietinnöstä huolimatta koskaan säädetty. Zyskowiczin aloitteen tukea ei myöskään myönnetty sellaisenaan, mutta Jokinen kokee julkisen keskustelun parantaneen sarjakuvan asemaa Suomessa. – Ehkä se raikasti ilmapiiriä. Sarjakuvaa ei enää lyöty automaattisesti, kuten aiemmin, hän toteaa. Sarjakuvaseuralle ryhdyttiin myöntämään julkista tukea muutaman vuoden kuluttua. Sarjakuvan asemaa vahvisti myös sen myyntialueen laajeneminen kioskeista kirjakauppoihin, jolloin esille tulivat aikuisille tehdyt eurooppalaiset käännössarjakuvat. Ajatus pelkästään lapsille suunnatusta lukemistosta alkoi viimein laajeta. Samalla nuorisoa saapui uhkaamaan jo uusi vaara, videonauhuri. •

Kirjoittaja koostaa Suomen sarjakuvaseuran 50-vuotishistoriikkia.

Kuvan ja sanan jaksollinen järjestelmä

Tanskalainen Herluf

Bidstrup jäi yli 5000 sarjakuvastaan ja pilapiirroksestaan huolimatta länsiyleisölle lähes tuntemattomaksi, paitsi Neuvostoliitossa ja Saksan demokraattisessa tasavallassa. Vuonna 1964 hän sai Leninin rauhanpalkinnon usein melko sotaisista töistään. “Sputnik tuomassa rauhan sanomaa Moskovasta maailman kansoille” on vuodelta 1957.

Syventävä

sarjakuvakurssi, 14.luku:

Ajatuksia poliittisen ja infosarjakuvan tiimoilta

Vaikka sarjakuva sisältää monen eri taiteenlajin erikoisominaisuuksia, sillä on oikeus olla silti vain sarjakuvaa. Siltä ei tarvitse vaatia suuria eettisiä tai moraalisia vastauksia ollakseen hyväksyttävää.

TEKSTI Kivi Larmola

vaikka ihmisiä voidaan arvottaa heidän tekojensa kautta, puhtauden vaatimusta ei voi kohdistaa taiteeseen ilman, että se menee pilalle taiteena, koska taide on ymmärtämistä, ja ymmärtäminen on eri asia kuin hyväksyminen.

Taiteen on oltava itsenäinen ja erillään poliittisesta ja sosiaalisesta kehityksestä. Toisaalta taiteen parista ovat lähtöisin niin kansallisromantiikka, josta kehittyi kansallisen itsenäisyyden ajatus, kuin monet muutkin teoriat, joiden pohjalta poliittisia liikkeitä ja sosiaalisia uudistuksia on rakennettu.

Yhteiskunnan vapautta voidaan mitata sen kautta, miten se suhtautuu taiteeseen. Jos yhteiskunta on (tai olisi) todella vapaa, se olisi ehkä immuuni sille, miten sen kustannuksella nauretaan, sen puutteita

ja ongelmia kritisoidaan?

Mitä taiteelle tapahtuu, kun sitä käytetään politiikan välineenä, sen sijaan että annettaisiin ”välineen olla viesti” kuten Marshall McLuhan sanoi? Usein tuntuu, että varsinkin sarjakuvataiteeseen on asetettu sisäinen mekanismi, joka tekee sen käyttämisestä työkaluna automaattisesti taiteena viallisen, ja jopa turmelee viestiä. Tämä saattaa olla tietysti sitäkin, että monelle infoajalle ja ideologille taide itsessään on kiinnostava vain keppihevosena, välineenä.

Se saattaa myös johtua siitä, että sarjakuvassa on niin monenlaisia kerronnan muotoja: on sana ja kuva, mutta on myös rytmi, runo, jaksollisuus ja kuvien samanaikaisuus aukeamansa puitteissa, enemmänkin jos käännetään sivua taaksepäin. Jokainen kerronnan muoto tuo mukaan omat lainalaisuuten-

sa, mutta niiden kirjo myös haastaa ne. Sarjakuva on siis jatkuvassa haastamisen tilassa, paitsi silloin kun se onnistuu vakiinnuttamaan jonkin konservatiivisen muodon sellaiseen asemaan, ettei siitä poikkeamista enää voida hyväksyäkään. Syntyy formaattiyleisö, jolle tuotetaan formaattia.

Totalitaristisissa järjestelmissä on lähes aina vallalla taiteen dogma, ainoa hyväksytty taiteen muoto, jota ei saa kritisoida, kuten Kolmannen valtakunnan virallinen taide. Kun Neuvostoliitto vakiintui sosialistisesta kaikkien maailman työläisten ideaalista Venäjän ohjaamaksi maaksi, jolla saattoi olla imperialistisia tavoitteita, nousi vallankumoustaiteen ja uusien vapauden ideaalien tilalle vuonna 1934 sosialistinen realismi, äärikonservatiivinen ja banaali taidesuuntaus, joka heijasti Stalinin vanhoillista makua. Sitä edustaa myös Kiinan kulttuurivallankumouksellinen taide, jota Rouva Mao, Jiang Qing, niin ankarasti ohjasi.

Pohjois-Korean Juche-aate määrittää edelleen tarkkaan, mitä taiteessa saa tapahtua, mikä aiheuttaa joskus absurdeja tilanteita, kuten silloin kun kurinalaisesta esiintymisestään tunnettu slovenialainen Laibach-yhtye kutsuttiin esiintymään, mutta heidän annettiin soittaa vain ABBAn tuotantoa, koska muuta länsimusiikkia ei ollut ehditty hyväksyä.

Sarjakuva on houkutteleva infon väline • Antaahan sarjakuva sekä tiedon siitä, mitä tehdään, että kuvan, miten tehdään. Näin saavutetaan tuttuuden taso, ja tuttuus, ennalta-arvattavuus, luo turvallisuutta. Se pätee kaikkiin sääntöihin: jossain määrin ne parantavat turvallisuuden tunnetta silloinkin kun itse kirjaimessa ei ole järkeä, eikä sitä voi edes toteuttaa.

Sarjakuva kuvaa toiminnan sarjoja sarjallisesti, tavalla johon kaaviokuva ei pysty. Sarjakuvassa nykyhetki, menneisyys ja tulevaisuus ovat samaan aikaan läsnä, siinä se on parempi kuin liikkuva kuva. Sarjakuva mahdollistaa äärimmäisen pelkistämisen, siinä se on parempi kuin valokuva. Miksi siis ohjesarjakuva on käytännössä lähes aina kuollut, mielenkiinnoton ja vailla todellista vuorovaikutusta elementtien välillä? Onko syynä taiteen alistaminen välineen rooliin?

On väärin kieltää taidetta miellyttämästä kokijaansa. Rakkaus ja huolenpito ovat paljon haastavampia tunteita luoda, kuin mitä viha ja inho ovat. Ruotsalainen lastenkirjailija Sven Wernström muistutti lastenkirjassaan Matka tuntemattomalla planee-

Jack T. Chick oli suunnattoman tuottelias fundamentalistikristitty piirtäjä, joka keskittyi evankelioimaan sarjakuvien kautta. Hänen nk.

”traktaateissaan” vihataan niin roomalaiskatolisia, muslimeja, vapaamuurareita kuin kaikenlaista suvaitsevaisuutta, ja hänen oman kustannusyhtiönsä yli 750 000 000 traktaatin tuotantoa pidetäänkin vihakirjallisuuden klassikkosaavutuksena.

talla, että vain taide voi palauttaa meille sen, mitä enää ei ole.

Taiteen ei kuitenkaan tarvitse miellyttää juuri minua henkilökohtaisesti ollakseen kiinnostavaa. Voi olla merkki taiteen kokemasta kehityksestä, jos en kykene vastaanottamaan sen sanomaa. Uusi taide ei kuitenkaan ole nuorison yksinomaisuutta. Nuoruus itsessään ei ole hyve, eikä varsinkaan todiste avarakatseisuudesta, innovatiivisuudesta tai uudistumisen kyvystä.

Taidetta itseäänkin pitää voida kritisoida, joskaan ei teknisen osaamisen kautta, kuten silloin kun Hella Wuolijoki Ylen pääjohtajana rikkoi Hiski Salomaan Lännen Lokarin epävireisenä ja laadultaan ala-arvoisena. Vaan sisällön kautta. Kotimaisista huumorijulkaisuista tiedetään, että Akseli Gallen-Kallelan ”Kullervon kirous” tai ”Lemminkäisen äiti” ovat luvallisia satiirin, jopa pilkan kohteita ja Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoita ja erityisesti “Sotilaspoikaa” on luvallista väännellä, koska niissä on kansallisromanttinen sanoma, joka ylittää merkityksessään niiden taiteellisen arvon. •

Unohdetut kuvaleikit

Antero Hallan, Ansun, pilapiirroksissa viivan ohuutta täydensi herkkä rytmiikan ja maailman haurauden taju. Hän sortui harvoin kliseisiin.

TEKSTI Ville Hänninen

pilakuvista kirjoitetaan erikoisesti. Pilapiirrosten historia on niin voimakkaasti sidottu toisaalta sanomalehdistön historiaan ja toisaalta pilalehtien lyhyeen kukoistukseen, että näkemys lajista on pahasti vääristynyt. Yleensä kun kirjoitetaan pilapiirros, poliittinen on vähintään suluissa mukana. Myös varsin poliittisetkin piirtäjät jäävät armon piirin ulkopuolelle, jos ovat sattuneet vääriin julkaisuihin eivätkä ole olleet kiinnostuneita puoluepolitiikasta ja kulloisestakin hallituksesta vaan arjen merkillisyyksistä.

Niinpä kiinnostavimmat pilapiirtäjät uhkaavat aina jäädä marginaaliin. Ilkka U. Pesämaan Pyhän Antoniuksen kärpäslätkä (1995), Anatomian opas kubistisille taiteilijoille (1999) ja Mein Hmpf (2011) on ohitettu miltei olankohautuksin, vaikka pikkukirjojen älyllinen kummallisuus ja visuaalinen ilme poikkeaa pääjuonteeksi julistetusta päivänpäristelijästä Kari Suomalaisesta kaikin kuviteltavissa olevin tavoin. Näin on käynyt ennenkin, vaikka olisi piirtänyt suuriinkin julkaisuihin. Hyvä esimerkki on Antero Halla (1936–2007) eli Ansu. Ansun töitä oli aikoinaan esillä näyttelyissä Suomen ulkopuolellakin, ja hän menestyi eri kansainvälisissä kilpailuissa Tokiosta LänsiBerliiniin. Belgiassa hänen teoksensa Go-Go (Tammi, 1979) valittiin maailman vuoden pilapiirroskirjaksi vuonna 1980.

Vaikutteet olivat toiset kuin Karin edustamalla Giles-koulukunnalla. Tyylissä oli paljon samaa kuin ajan pienillä suurilla: Saul Steinbergillä, Sempéllä ja Toporilla. Silti piirrokset olivat erityisiä. Ohuet viivat eivät puhuttele heti, mutta palkitsevat.

Renessanssitekijä piilossa • Suomessa Ansu jäi vaille suurempaa huomiota jo eläessään. Kokoelmia sentään julkaistiin jokunen. Go-Go, Paperinaama (WSOY, 1983) ja Ajatusviivoja (WSOY, 1987) ovat kuitenkin vain pieni otos laajasta tuotannosta. Tämä ilmeni Päivälehden museon näyttelystä ”Ansu – Antero Hallan oivaltavat viivat” alkuvuodesta. Se esitteli satoja pilapiirroksia ja sarjakuvia etenkin 1960–1980-luvuilta. Vuosina 1958–62 Taideteollisen oppilaitoksen graa sella osastolla opiskellut ja sen jälkeen vuodesta 1964 vuosikymmenten ajan eri lehtiin piirtänyt Ansu avusti pitkään muun muassa Helsingin Sanomia, mutta jäi silti äänekkäämpien varjoon. Lopulta urakin alkoi hiipua.

Sitä ennen syntyi rutkasti. Tekniikan maailmassa ilmestyi vuonna 1964 Lennu-sarjakuvastrippi,

joka muuttui pian yksikuvaiseksi. Pilakuvien tekijänä Ansu meritoituikin ja nousi suuren yleisön tietoisuuteen, kun hänen piirroksiaan alettiin julkaista Helsingin Sanomissa vuonna 1977. Muita Ansun avustamia lehtiä olivat muun muassa Suomen Luonto, Lääkärilehti, Journalisti ja Kauppa ja Koti. Vaikka hän piirsi enimmäkseen yhden kuvan aforistiikkaa, hetkittäin kerronta oli pidempää ja uransa loppuvaiheessa Ansu palasi nimetystikin sarjakuvien pariin, kun hän piirsi Ilta-Sanomiin Kuukauden kotimaisen vuonna 1989.

Hän oli pilapiirtäjä, kuvittaja, sarjakuvantekijä, animaattori (Pyhä lehmä, 1981), graa kko ja kuvataiteilija. Renessanssihenkisyys näkyy esimerkiksi kuvituksissa Ilpo Tiihosen kirjaan Ei-kaj plumps (WSOY, 1989). Kirjassa kuljetaan Helsingin läpi, Arabiasta Kaivopuistoon, mutta kuten Tiihosen runot myös Ansun kuvitukset tekevät melkoisia matkoja. ”Hamasta lapsuudesta lähtien musiikki on ollut minulle matka mielikuvituksen ulottuvuuksiin”,

amatöörimuusikko Ansu pohtii eräässä luonnoslehtiössään, ja olihan Go-Gon kannessakin yygelin ympärillä loputtomiin juokseva pianisti.

Intohimo musiikkiin näkyy piirroksissa rytmitajuna. Ansu ei ollut selväpiirteinen kiteyttäjä, vaan tilanteiden rakentaja ja maalailija. Yhden tai usean kuvan kokonaisuuksissa viimeinen kuva usein käänsi tilanteita nurinniskoin, muttei tylsästi tai rytmisesti monotonisesti. Vitsin sijaan Ansu losofoi.

Epäsuomalaiseen tapaan hän jättää pilaamatta kuvansa teksteillä eikä siis kerro, mitä kuvasta jo näkyy. •

Yöllinen herätys

VILLE HÄNNINEN

Harvaa teemaa on käsitelty taiteissa niin paljon kuin kuolemaa tai sen mahdollisuutta. Tietoisuutemme elämästä suorastaan edellyttää lisääntyvää tietoisuutta kuolemasta. Yksilöllä on rajat ja kaari.

Tiitu Takalon Memento Mori virittää tarinan jo nimellään rajoihin ja kaareen. Latinankielinen käsite memento mori tarkoittaa kirjaimellisesti ”muista kuolevaisuutesi”, ”muista kuolevasi”. Taiteissa sillä viitataan usein hetkeen jolloin.

Hetkeen jolloin sotilas ymmärtää, ettei taistelusta ole paluuta. Hetkeen jolloin Aragorn nousi Erechin kivelle ja vaati välitilaan valahtaneita valapattoja vainajia täyttämään tehtävänsä.

Memento mori ei ole välttämättä selkeä hetki. Se voi olla vain vuosi vuodelta leviävä tietoisuus omasta kuolevaisuudesta, joka hiljalleen heijastuu kaikkialle. Monen pitkän uran tehneen taiteilijan tuotannossa voi tehdä eron aikaan ennen ja jälkeen. Philip Rothin romaanituotanto esimerkiksi täyttyy 1980-luvun lopulta lähtien vanhenemisen ja maailman etääntymisen kuvauksista, muuttuneesta perspektiivistä todellisuuteen. 2000-luvun kirjoissaan Roth jätti jo suoranaisia hyvästejä, kouriintuntuvimpana esimerkkinä vuoden 1944 polioaallon seurauksia yhteisössä kuvannut Nemesis (WSOY, 2013).

Tiitu Takalon memento mori liittyy joulukuuhun 2015, jolloin hän heräsi helvetilliseen päänsärkyyn. Sattui niin, ettei pystynyt liikkumaan. Lopulta hän pääsi ambulanssilla ensiapuun.

CT-kuvista ilmeni, että Takalolla on aivoverenvuoto. Lukinkalvonalainen vuoto vasemman ohimon kohdalla vaati pikaisen leikkauksen. Suoni piti saada tukittua tähystysleikkauksella. Kolmesta aneurysmasta, pullistumasta, oli päästävä eroon, joten ne tukittiin platinalangalla.

Memento mori ei tässä tapauksessa ollut räpäys kun Takalo heräsi, ei sekään kun hänet leikattiin. Pikemminkin se sijoittui havahtumisen hetkeen, jolloin operaatiot olivat jo ohi ja arkea pitäisi elää. Pohjimmiltaan fysiologinen masennus uhkasi kelmuttaa kaiken.

Kaikki oli tässä, tuttua, ja kaikki oli toisin, tuntematonta.

Kaikella on tarkoitus • Omaelämäkerrallisuus, autoktiivisyys on viime vuosikymmenten voimakkaimpia ilmiöitä taiteissa. Ennen oman elämän piirteet oli kunniallista piilottaa tai kuorruttaa, ja taiteilijat hyödynsivät heille tapahtuneita asioita avoimemmin ktiivisessä ktiossa.

Ilmiössä on paljon hyvää, mutta auto ktion kuvaus jää mediassa usein toivottoman ohueksi. Taiteilijoita haastatellaan ja heidän elämänsä yksityiskohtia kysytään – ja lopulta itse teos jää syrjään. Puhutaan tapahtumista, ei niinkään sen synnyttämästä taiteesta.

Se on harmillista, koska taide ilman taiteisuutta ei ole taidetta. Mitä on harvoin kiinnostavaa, miten on kaikki kaikessa. Emme lue sarjakuvatarinaa Joe Mattin masturboinnista, koska olemme kiinnostuneita hänen pakkomielteestään, vaan koska hän kertoo sen niin hyvin.

Mitä: Takalo kuvaa heräämisensä, tuskansa, sairaalaan joutumisensa, leikkauksena ja toipumispäivänsä ja sen jälkeen kuukaudet ja taas kuukaudet lisääntyvän tietoisuuden kanssa. Onko kaikki tai mikään ennallaan? Pystyykö piirtämään ja mitä itseltä saa vaatia? Mitä elämän oikeastaan kuuluu olla?

Miten: Takalo on asenteiltaan edistyksellinen, mutta kertojana hän on uransa alkumetreiltä lähtien ollut klassinen. Tarinoissa on selkeä rakenne, ja draaman kaaret noudattavat suhteellisen perinteisiä linjoja. Sarjakuvan kieli ja rytmitys palvelevat kokonaisuutta.

Tällainen lähtökohta ei tietenkään tarkoita ikävän yksinkertaista kerrontaa tai kokeellisuuden välttämistä. Memento morin hioutuneisuus näkyy siinä, että sen jokainen osa-alue – ehkä turhan tummasävyistä ja mielikuvituksetonta kantta lukuun ottamatta – tuntuu läpikotaisin mietityltä ja suorastaan kutsuu lukemaan tarkemmin.

Etukannen jälkeiset esilehdet avaavat kokonaisuuden abstraktein kuvioin ja räiskyvin värein. Pirskahdus vertautuu aivoverenvuotoon, vailla kliseitä ja makaaberin kauniina.

Takalo kertoo tapahtumia välillä keskustelun, välillä sisäisen monologin kautta. Usein hän vain kertoo kuvin. Tällaisessa rytmiikan hallinnassa ja sivukompositioiden monipuolisuudessa hän on tullut kirja kirjalta taitavammaksi. Värienkäyttö voimistaa dramaturgiaa: Takalo säätelee kirkkautta ja harmaan sävyjä kohtausten mukaan. Näiden ratkaisujen vuoksi Memento mori on sekä eheä että elävä.

Ei ollut kuin korttipakka • Kirjan ensimmäinen sivu kuvaa aivojen verisuonistoa eri näkökulmista, pelkällä punaisella ja mustalla. Seuraavalle sivulle Takalo on piirtänyt kirjon kasvojensa ilmeitä. Hän valitsee niistä yhden, teatraalisen kärsivän. Hän suunnittelee Porvooseen ”Maailmamme kartta juuri nyt” -näyttelyä ja tahtoo yhdistää siihen surunaaman vedokset ja eri mantereilla käynnissä olleet aseelliset kon iktit. Kuvasta uhkaa tulla henkilökohtainen kuolinnaamio. Pelkistyneisyydessään se tuo mieleen tarotkortin. Vuonna 2016 pidetyn näyttelyn asetelmassa maailma vetää pakasta esiin kuoleman, kuoleman, kuoleman... mutta sarjakuvassa sama kortti osuu Takalon käteen.

Leikkauksen ja pitkän toipumisen jälkeen hän tahtoo saada näyttelyn valmiiksi, koska sairastui sitä tehdessään.

– Ikään kuin antaisin jotenkin periksi jos se ei valmistu.

– Antaisit periksi? Kenelle? Mille?

– En tiedä. Ehkä kuolemalle jollain tavalla. Kuolevalle, meille, Takalon kirja herättää ajatuksia, joista on vaikea puhua tai niitä on viheliästä edes ajatella ilman taidetta. Vanhan kiinalaisen sanonnan (tai niin minulle on aina sanottu, en tietenkään tiedä, keksikö sen joku brittiläinen siirtomaaherra) mukaan mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito, eikä sekään ole kovin tärkeää. En ole milloinkaan uskonut siihen, koska hyväntuulinen stoalaisuus on jälleen yksi tapa harhauttaa ihminen kuuliaiseksi ja vetelehtimään omassa hyvinvoivassa erinomaisuudessaan.

Kaikki on tärkeää, puutarhanhoitokin. • Ja Tiitu Takalon Memento Mori on erittäin tärkeä sarjakuva. Takalon (s. 1976) ura on jälkikäteen tarkasteluna yhtenäinen mutta orgaanisesti kehittyvä kokonaisuus. Ensimmäinen häneltä julkaistu sarjakuva pääsi Kemin pohjoismaisen sarjakuvakilpailun kokoelmaan Musta*Naamio – Fan*Tom (2000), ja samana vuonna ilmestyi omakustanne Siivekkäitä naisia. Suuren Kurpitsan kustantamat Kehä (2007), Tuuli ja myrsky (2009) ja tarinakokoelmat Tyhmä tyttö (2004) ja Jää (2008) esittelivät punk-henkisen, yhteiskunnallisesti ja feministisesti suuntautuneen ja itse tekemiseen uskovan taiteilijan. Maailmankuva laveni entisestään tamperelaisen puutalokorttelin historian ja nykyisyyden kuvauksessa Minussa, Mikossa ja Annikissa (2014), joka yhdistää yleisen ja yksityisen Tarmo Koiviston Mämmilään vertautuvalla tavalla. Memento Mori ei ole vain tekijänsä henkilökohtainen työvoitto elämän eteen heittämien tapahtumien jälkeen. Se on kuin kaikkein kaunein itkuvirsi, purkaa itkijän oman olon ja muistuttaa yhteisestä surusta. Kaikki menee.

Kuvavuorenpurkaus

VILLE HÄNNINEN

Taide tarvitsee vapautta kehittyäkseen. Yksi vapauden muoto piilee rajoitteissa, joita kirjallisuudessa on hyödyntänyt muun muassa OuLiPo-ryhmä seuraajineen ja sen muutamaa vuosikymmentä myöhemmin kehkeytynyt sarjakuvallinen vastine, OuBaPo (”ouvroir de bande dessinée potentielle”, mahdollisen sarjakuvan työpaja).

Laajemmin ajateltuna erilaiset julkaisut toimivat parhaimmillaan rajoittavan vapauden kätilöinä. Lehdet (miksei nykyään nettisivutkin) antavat raamit (mitan ja julkaisukoon, esimerkiksi), joissa toimia, mutta eivät sido käsiä. Mitä hyvänsä saa tehdä, periaatteessa.

Vuodesta 2006 julkaistun Kuti-ilmaislehden kohderyhmäksi on varmaan alusta lähtien voinut ajatella ”kaikki” taiteesta kiinnostuneet ihmiset, mutta se on laaja ja epämääräinen katras, eivätkä kaupalliset paineet tai säännönmukaisuuden ikeet ole missään vaiheessa sitoneet piirtäjiä. Neljästi vuodessa ilmestyneen lehden painos on kylläkin ollut 500–700 kappaleen suuruusluokkaa, enimmillään jopa 1000, ja jakelupisteitä parhaimmillaan lähes kaksisataa.

Työhuoneesta 54-jäseniseksi yhdistykseksi kasvaneen Kutikutin julkaiseman Kutin taiteilijakunta on muuttunut orgaanisesti numero numerolta, muutamia pysyvästi umpihulluja lukuun ottamatta. Vakaampia tukipylväitä lehden jatkuvuudelle ovat olleet sen toimittajat, muun muassa Tommi Musturi ja Pauliina Mäkelä. Aluksi Kuti ilmestyi sanomalehtipaperille tabloidikoossa taitollisesti vaihtelevin tuloksin, nyt lehti on vakiintunut pienempiin ja selkeämpiin raameihin.

Yksittäisinä huippuhetkinä lehdestä nousevat esiin yhden tekijän tai tekijäparin (Aapo Rapi, Alejandro Jodorowsky sekä Florent Ruppert ja Jérôme Mulot) ympärille rakennetut numerot 50, 38 ja 34. Muutoin Kuti ei ole rakentunut niinkään teemoista, vaan yksittäisten tekijöiden lyhyiden tarinoiden muodostamista kokonaisuuksista. Heikoimmillaan lopputulos on ollut mitäänsanomaton ja rasittava, parhaimmillaan hurjaa kerronnan ja värien ilottelua. Seuraavalla aukeamalla kaikki voi olla toisin.

Tämän vuoksi Jätti-Kutia tulee lukeneeksi jonkinlaisena 2010-luvun kokeellisen sarjakuvan katalogina. Lähin mieleen tuleva vastine löytyy kirjallisuudesta: merkittävän pienkustantamon Poesian julkaisema Vastakaanoni (2011). Siinä on viidensadan

sivun laajuudelta suomalaista 2000-luvun kokeellista runoutta, äidistä serkun naapuriin.

Jätti-Kuti antaa samalla lailla raamit suomalaisen sarjakuvan viime vuosien murrokselle, vaikka lehti on jatkuvasti julkaissut myös muualla tehtyä sarjakuvaa. Tuoreet ja välillä kokeneetkin tekijät tarvitsevat julkaisupaikkoja.

Uusia sarjakuvia ja poimintoja aikajanalta • Tätä kirjoittaessa lehden 55. numero on ilmestynyt, taiteilijoinaan muun muassa Essi Nieminen, Mikko Väyrynen ja Tiina Lehikoinen ja toimittajinaan Antti Kurvinen ja Evangelos Androutsopoulos. Yhteisö on orgaaninen ja elossa. Kapula vaihtuu, muttei putoa käsistä.

Heikki Rönkön ja Tuomas Tiaisen toimittama Jätti-Kuti on tökerö järkäle. Julkaisun mittasuhteet ovat kohtuuttomat. Sivuja on 480, sarjakuvia (ja jokunen artikkelikin) 174 tekijältä vuosilta 2006–2018. En tiedä, paljonko kirja painaa, mutta pehmeissä lerppukansissakin se jyrää kasassani alleen kaiken maailman adatmacaossa. Kansien väriorgiat voimistavat vaikutelmaa. Nyt on saatana taidetta.

Rönkkö ja Tiainen ovat käyttäneet bu et-tekniikkaa. Jokaiselle jotakin, tekijöiden määrästä ja tyylien kirjavuudesta tinkimättä. Kokonaisuutta ei ole tarkoitus eikä voi lukea kerralla. Ei edes viikossa. Jos ahmii, ähky on oma vika.

Jätti-Kutin rakenne on kronologinen. Rönkkö ja Tiainen ovat valinneet kultakin vuodelta mieleisiään sarjakuvia, ja kokonaisuutta rytmittävät kullekin vuodelle rytmitetyt uudet tarinat muun muassa Johanna Rojolalta, Emmi Valveelta ja Tiitu Takalolta Kirjan korkea tekijämäärä ei peitä sitä, että Kuti on ollut tärkeä julkaisualusta monille omaleimaisille tekijöille. Tietyt nimet toistuvat varsinkin alkuvuosina, ja heidän osaltaan mahdollisuus julkaista Kutissa on ollut oleellinen osa taiteellista kehitystä. Voimakkaimpina mieleeni tulevat Pauliina Mäkelä, Reijo Kärkkäinen ja Jyrki Heikkinen. Kultakin on Jätti-Kutissa runsaasti sarjakuvia, ja Mäkelän ja Kärkkäisen osalta ne ovat myös tuotannon kärkeä.

Mäkelä on erinomainen lehtikuvittaja, ja varhaisten sarjakuviensa perusteella hänellä on potentiaalia merkittävään sarjakuvakirjaan. Kutin lyhyissä tarinoissa on erittäin voimakas tunnelma.

Kärkkäinen onnistuu parisivuisissaan kuten maalauksissaankin yhdistämään vahvan energian ja yllättävät havainnot. Ekspressiivinen tyyli on varmaan elävimmillään Le Dernier Crin serigra ajulkaisuissa ja Kutin lyhyissä purskahduksissa.

Nämä kaksi esimerkkiä kertovat paljon Kutin ominaisluonteesta. Lyhyt sarjakuvatarina voi olla kuin runo tai kuin novelli, ja tässä tapauksessa kerronta kallistuu usein ensin mainittuun päin. Haen tulkintoja pikemminkin tunnelmasta, viivasta ja väreistä käsin kuin ns. tarinan piirteistä. Toki esimerkiksi Aapo Rapin ja Mika Lietzénin kaltaiset tekijät kurottavat enemmän toiseen suuntaan, eikä näin laajasta ja pitkällä ajanjaksolla rakentuneesta kokonaisuudesta voi sanoa mitään yksiselitteistä. Jokaisella kai on oma Kutinsa.

PAULIINA MÄKELÄ

Sarjakuva pienten kielten asialla

HANNELE RICHERT

Sarjakuvataiteilija Sanna Hukkanen ja aktivisti Anna Voronkova ovat pitäneet yhdessä yhteisöpedagogi Katri Silvosen kanssa ruohonjuurisarjakuvan työpajoja suomalais-ugrilaisten vähemmistökielten alueilla Elävä kieli -projektissa vuodesta 2016 alkaen.

Ruohonjuurisarjakuvan metodiin kuuluu, että ohjaajat työskentelevät yhdessä paikallisten aktiivien kanssa ja aiheet valitaan osallistujien omista lähtökohdista. Tarkoituksena on matalan kynnyksen tiedonvälitys ja mielipiteen ilmaisu sarjakuvan avulla. Osallistujissa on kulttuuritoimijoita, aktivisteja sekä kirjastojen, koulujen ja päiväkotien työntekijöitä.

Hukkasen ja Voronkovan toimittama kirja FUgrics – sarjakuvia suomalais-ugrilaisesta maailmasta esittelee eri ikäisten osallistujien hengentuotteita eri kielialueilta. Kaikki sarjakuvat on käännetty myös englanniksi ja suomeksi. Suurimmalle osalle suomea äidinkielenään puhuvista indoeurooppalaiset valtakielet lienevät tutumpia kuin suomalaisugrilaiset sukukielet, siksikin kirja on erittäin ter-

vetullut. Sitä toivoisi käytettävän laajalti koulujen äidinkielenopetuksessa.

Aineisto on selkeästi jaoteltu kielialueiden mukaan, ja jokainen luku alkaa udmurtialaisen kuvataiteilijan, Mihail Nikolajevin alueesta piirtämällä kielikartalla.

Ruohonjuurisarjakuvan metodi vaikuttaa toimineen työpajoissa erinomaisesti.

Sarjakuvista aistii työpajojen innostuksen ja oman kielen vaalimisen tärkeyden.

Asettelu on onnistunut, neliönmallinen sivuformaatti toimii sekä visuaalisesti että tarvittavan informaation kannalta. Tekstitykset sarjakuvasivun molemmin puolin ovat selkeät.

Suomen puhujalle viehättävimpiä ovat karjalankieliset sarjakuvat, joita on tekstityksen avulla helppo ymmärtää, jopa opiskella ohimennen muutama sana. Projektilla on myös Finno-Ugric Comics -niminen sivusto ( nnougriccomics.com), josta siihen voi tutustua paremmin ja muun muassa ladata sarjakuvista tehtyjä kortteja.

Kielihanke ja tämä julkaisu ovat tärkeitä, koska entisen Neuvostoliiton alueilla vähemmistökielten asemaa on aktiivisesti painettu alas Stalinin ajoista lähtien.

Kaiken se kestää

REETTA LAITINEN

Mutta suurin on rakkaus- kokoelman esipuheessa käsikirjoittaja Pauli Kallio (s. 1960) kertoo halunneensa kokeilla yhteistyötä uusien sarjakuvataiteilijoiden kanssa. Piirtäjäkaartiin onkin valikoitunut paljon nuorempaa sarjakuvasukupolvea, 1980–90-luvuilla syntyneitä. Aivan raakile ei yksikään tekijöistä ole, vaan kaikki ovat jo asemansa vakiinnuttaneita, lahjakkaita sarjakuvataiteilijoita.

Albumiin päätyi lopulta muutamia Kallion käsikirjoituksia aiemminkin tulkinneita taiteilijoita, kuten Kramppeja ja nyrjähdyksiä piirtänyt Mika Lietzén. Moni nimi on tuttu myös Suuri Kurpitsa -kustantamon listoilta.

Teoksen tarinat seuraavat Aapoksi nimetyn miehen elämää lapsuudesta nykypäiviin. Aapossa on luonnollisesti paljon yhtymäkohtia Pauli Kallioon, ja Kallion tuotannon ystävät tunnistavat tuttuja teemoja. Jos on lukenut kokoelmat Lapsuus vaikea – keski-ikä mahdoton (2004) ja Sarjakuvanovellit (2009) sekä Kyky Ahosen kanssa yhteistyössä tehdyn Maalaispunkin päiväkirjan (2009), osaa todennäköisesti sijoittaa useimmat tarinat puoliomaelämäkerralliseen jatkumoon.

Kallion tyyli on aina ollut hillitty. Teos ei tarjoi-

lekaan loimuavan suuria tunteita tai huumaa. Seksiäkin on annosteltu kauhan sijaan lusikalla. Rivien väleistä löytää sen sijaan kaikkea ihmiseloon kuuluvaa: rakkautta, pettymystä, kaipausta, himoa ja masennusta. Keski-ikäisen miehen lemmenhistoria kulkee teini-iän hapuilevista tunnusteluista nuoruuden intoon ja epävarmuuteen ja lopulta kypsään, tasa-arvoiseen ihmissuhteeseen. Painolastia tuovat omat, ikääntyvät vanhemmat avioeroineen.

Rakkauden monipuoliset vivahteet välittyvät teoksesta konkreettisesti. Eeva Meltion lapsuuskuvaus henkii 1960-lukua nostalgisine kansakouluväreineen. Aino Louhi ilmentää 1970-luvun teiniihastusta herkällä, vähäeleisellä viivallaan. Juliana Hyrrin väripaletti on herkullisen täyteläinen kuin kesä ja feromonit. Emmi Nieminen puolestaan alleviivaa lyhyen suhteen toksisuutta oranssinpunertavilla sävyillä.

Kymmenien sarjakuvataiteilijoiden kanssa uransa varrella työskennellyt Kallio on valinnut tarinoidensa piirtäjät harjaantuneella silmällä. Visuaalinen moni-ilmeisyys palvelee tarkoitusta ja yhteinen teema nivoo kokonaisuuden yhteen.

Kaikki piirtäjät ovat: Mari Ahokoivu , Maria Björklund , Juliana Hyrri, Wolf Kankare , Mika Lietzén, Aino Louhi, Eeva Meltio, Emmi Nieminen, Viivi Rintanen, Aino Sutinen ja Jussi Waltameri

PAULI KALLIO: Mutta suurin on rakkaus • Suuri Kurpitsa

JULIANA HYRRI

Taide, taiteilija, valta

HEIKKI JOKINEN

Loppujen lopuksi taide on yhtä puuta. Eri ajat, tyylit, tekijät, ilmaisun muodot, tekniikat ja tavoitteet ovat saman rungon oksia. Taiteen tekijät pohtivat samoja kysymyksiä kautta aikojen.

Timo “Timppa” Mäkelä (s. 1951) luotaa albumissaan Korpit kuvataiteen tekijän tuntoja ajasta ja paikasta toiseen. Lyhyitä tarinoita yhdistää joukko samoja säikeitä. Yksi on vallan ja taiteilijan suhde. Kuka määrää ja määrittelee millaista taidetta tehdään?

Giotto kertoo 1300-luvulla kuullensa, että Firenzessä on keksitty perspektiivi. ”Mutta onko tuollainen keino jumalasta vai perkeleestä?” Niin, kuka sen määrää? Ja kuka sen saa määrätä?

Tarinassa “Prinssin puoliso” maalari osaa jo maalata ihmiset sisälle tilaan, ei enää kuvan pintaan. Silti, kuvaan ei voi päästä sisälle, ei edes sen tilannut prinssi.

Barokin kardinaalipalatsissa taiteilija saa tietää paikkansa. Taulu Kristuksen kärsimyksistä ei kelpaa. Mallit on vaihdettava kardinaalin tukijoihin ja itse Kristukseksi vaihdettava kardinaalin poikarakastettu.

Taide kelpaa vain vallan pönkittämiseen – nimellisesti jumalan, tosiasiassa kirkkoruhtinaiden. Taulun valmistuttua maalarilla on vain yksi ajatus: ”Aion juoda itseni tajuttomaksi.”

Espanjan kuninkaan hovimaalari Goyan maailma on jakautunut. Päivisin hän maalaa muotokuvia

rikkaista ja ylhäisistä, öisin piirtää näkyviksi uniensa hirviöitä ja pelkää inkvisitiota.

Taiteen määrittelyn valta on vaihtunut: nykyään hänen peloissaan tekemänsä kuvat ja Sodan kauhut -sarjansa luetaan Goyan tärkempiin töihin. Silti: todellisuus luo pahempia kuvia kuin painajaiset. Järjen uni synnyttää hirviöitä.

“Impressionistit tulevat” -tarina kirjaa taiteen eliitin kohtaamisen impressionistien ensimmäisen näyttelyn kanssa. Uusi näkemys on likaa, roskaa. Porvariston mielenterveyskin järkkyy moisen edessä.

“Korpit”-tarinassa kuollut van Gogh joutuu kuolinpesän arvioijien kynsiin. Kukkataulun voi myydä, kun tarina taitelijan kuolemasta leviää, he pohtivat. Mutta van Gogh kostaa, nyt miljonäärit haluavat omistaa hänen töitään.

“Françoise, Pablo ja Henri” kuvaa valtakamppailua kahden taiteilijan välillä, Pablo Picasson ja Henri Matissen. Kenen ehdoilla kuvan Françoisesta saa maalata?

Lopussa Mäkelä sijoittaa alter egonsa Magritten maailmaan. Taitelija elää kahdessa todellisuudessa, eikä ole lopultakaan selvää, kumpi niistä on se oikea. Visuaalisesti albumi on taattua, tyyliltään vaihtelevaa työtä. Tarinoiden taiteen lisäksi se sisältää visuaalisia viittauksia, kuten Caspar David Friedrichin työn.

Korpit syventää hienosti pohdintaa taiteen ja todellisuuden vuorovaikutuksesta. Se pohdinta jatkuu niin kauan kuin taidekin.

Luova nero kohtaa maneerin mestarin

HEIK KI JOKINEN

Mitä syntyy kun yhdistää maalaustaiteen luoviin mestareihin lukeutuvan Caravaggion ja sarjakuvan maneerisen yksiulotteisuuden työnsankari Milo Manaran?

Vastaus: osin onnistunut sarjakuva ollakseen yleensä sieluttomien kuvien piirtäjä Manaran (s. 1945) työ. Hän on pyrkinyt irti pahimmista maneereistaan, ja hiukan päässytkin.

Mutta vain osin. Kuvat ovat jäykän asetelmallisia, ja naisten kuvaus on siirtänyt heitä vain piirun verran inhimillisempään suuntaan Manaran varhaisempiin töihin verrattuna. Objektista subjektiksi heistä ei toki ole – jos kohta albumissa kuvattuna aikana naisten asema ei kummoinenkaan ollut.

Armahdus on toinen osa taidemaalari Michelangelo Merisi da Caravaggion (1571–1610) elämäkertaa. Alkuperäisteos ilmestyi vuonna 2018.

Historialliset tosiasiat ovat paikoillaan: Caravaggio oli nopea maalari, kiivas ja riidanhaluinen, riehui kapakoissa ja joutui usein tappeluihin.

Taiteilijan elämäkin asettuu historian tuntemiin puitteisiin. Hän pakeni taposta tulevaa tuomiota Roomasta, odotti armahdusta ja päätyi matkallaan Napoliin, Maltalle ja Sisiliaan. Hän sotki asiansa aina vain uudelleen ja kuoli vain 38-vuotiaana.

Caravaggion dramaattisia maalauksia hallitsee jyrkkä chiaroscuro, valon ja varjon kamppailu. Aiheet olivat uskonnollisia, kuten ajan taide oli. Hän maalasi mallista, ja mallit olivat usein maalausten tilaajia ärsyttävästi rahvasta.

Albumin ruskean hallitsema väritys seuraa varovasti maalausten värimaailmaa. Väreistä vastaa Milo Manaran tytär Simone Manara (s. 1971).

Kuvia on työstetty huolella. Epookinmukaisiin taustoihin on selvästi tehty työtä. Ihmiset pukuineen on piirretty tarkasti.

Silti kaikesta jää pysähtynyt vaikutelma. Kuvat eivät lähde lentoon, syty eloon. Taiteellinen tulkinta jää kliinisen tarkan käsityön varjoon, eikä hahmojen tunnoista saa kiinni. Pinnan alle on vaikea nähdä. Huhtikuussa 1991 kirjoitin Helsingin Sanomissa Manaran albumien arvostelussani: ”Milo Manaran sarjakuvien peruspulma on sama kuin sadun pojalla, joka huusi aina aiheetta suden tulevan... Manaran yrittäessä piirtää uudentyyppisen työn siihen on vaikea suhtautua vakavasti. Huomaa vain maneerisen piirrostyön, yksiulotteisten hahmojen ohuuden ja naisten kaavamaisen sekä sieluttoman kohtelun.”

Armahdus on kuitenkin kevyen askeleen parempi kuin nuo 1980-luvulla piirretyt albumit, joihin tekstissäni viittaan. Kun hän vielä piirtäisi naiset aina ihmisinä ja saisi kaikkiin hahmoihinsa lisää inhimillisyyttä, hänestä voisi tulla hyvä sarjakuvantekijä.

Ahneuden hinta

TUOMAS TIAINEN

Modernin ajan synkkyyksistä puhuttaessa unohdetaan usein, mitä tapahtui 1800- ja 1900-lukujen taitteen Kongossa. Belgian kuninkaan Leopold II:n hanke saada oma, siis henkilökohtainen, siirtomaa on tutustumisen arvoinen tarina (jonka voi lukea esimerkiksi Adam Hochschildin informatiivisesta tietokirjasta Kuningas Leopoldin haamu). Taiteen saralla Kongon vapaavaltion kumiplantaasien hirveyksiä teki ensimmäisenä tunnetuksi Joseph Conrad romaanillaan Pimeyden sydän (1902). Sarjakuvien kuuluisin Kongon-vierailu on tietenkin Hergén matkailumainos Tintti Afrikassa (1931).

Oulun Aapo Kukko tuntuu tuottavan teoksia yhtenään, viime vuonnakin kaksi. Kivasti huomiota kerännyt Sosialisti ja nihilisti oli mittava ja mallikas tarina Henrik Tikkasen ja Arvo Turtiaisen reissusta Italiaan. Ohuempi kirjanen Karmea tarina on alaotsakkeensa mukaisesti kertomus Kongosta, syvimmässä Afrikassa sijaitsevasta valtavasta alueesta, josta tuotettiin Eurooppaan kumia ja norsunluuta mutta jonne laivattiin vain aseita, ammuksia ja raakalaisia. Kukko käsittelee sarjakuvissaan varsin painavia asioita, eikä tämän painavammaksi taida juuri päästä.

Tarinan päähenkilö on kirkonmies, mikä on tällaisessa kontekstissa usein varsin toimiva ratkaisu. Nimetön saarnamies on sivustakatsoja ja vaiennettu omantunnon ääni Belgian valtion ja ahneiden kumiyhtiöiden hallitsemassa vihreässä helvetissä. Pappi pahassa paikassa -teeman perinteiden mukaisesti koetut hirveydet koettelevat Jumalan miehen uskoa ja syntikin houkuttelee, tietysti. Kumiplantaasikeikan kulminaatiopisteessä kerrataan käsinkosketeltavasti kipeimpiä kongolaiskliseitä.

Kukko osaa kyllä kertoa. Karmea tarina etenee jouhevasti ja varsin vähin puhekuplin kuvakerrontaan luottaen. Enempää dialogia ei edes kaipaa, puhetta on annosteltu juuri sopivasti. Prattilaista koulukuntaa edustavan Kukon piirrosjälki on tuttua mustan ja valkean tiukkaa vuoropuhelua, ja yhä vain hieman liian huolittelematonta. Kansi, kuten tarinakin, on karmea. Yhtä kaikki, Kukon Kongo jää väräjämään häiritsevästi mielen perukoille. Se on aina hyvän tarinan merkki.

Karmea tarina on oikein mainio lisä muiden kongolaisten kauhukertomusten oheen. Tämänkin opetus, jonka ei soisi unohtuvan mutta joka tietenkin unohtuu, on: ihminen kykenee hirvittävään pahaan. En useinkaan jaksa uskoa, että ihminen muuttuisi hyvemmäksi. Siksi meitä pitää muistuttaa siitä, mitä olemme tehneet.

Haikeita tarinoita rakkaudesta

TUOMAS TIAIN EN

Helsinkiläissyntyisen, Walesin kautta Espooseen päätyneen Tuisku Hiltusen (s. 1995) esikoissarjakuva kertoo tunteista väkevimmästä, rakkaudesta. Kuutamo ja muita kertomuksia on kolmen muodollisesti pätevän sarjakuvanovellin kokoelma, joita ei alun alkaen ollut tarkoitettu kokoelmaksi. Tekijä kertoo esipuheessa itsekin yllättyneensä siitä, kuinka hyvin eri tarkoituksiin, eri tunnetiloissa ja eri aikoina tehdyt kertomukset lopulta toimivat yhdessä.

Niminovelli ”Kuutamo”, kirjan paras, on sijoitettu kärkeen. Nikolai ja Émile ovat viettäneet iltaa yhdessä, ensin onnettoman rokkibändin keikalla, sitten käveleskellen kaduilla, lopulta Kuutamon kuppilaan päätyen. Puhuttavaa riittää. Miesten välillä on historiaa, jota keritään auki vähitellen. On kipeää. Sattuu. Selvästikin he välittävät toisistaan, ovat välittäneet, mutta menneiden tapahtumien kitka hiertää ja realisoituu pirstaleina kahvilan lattialle. Lukijaa viedään kuin kolmanneslitran kaljapulloa aina yllättävään lopputwistiin saakka. Aika ihana tarina!

”Yli meren” tapahtuu purjelaivojen aikaan, sinne ja silloin, missä nuori mies saattoi saada pestin

vain kuljeksimalla satamalaiturilla. Nuorten neitien Charity ja Abigail tarinassa on kyse identiteetistä, vapaudesta ja vapautta kahlitsevista ikiaikaisista rakenteista. On syntyperän vuoksi shanghaijauduttu väärään rooliin, josta pois pyrkimiseksi on tehtävä suuria ratkaisuja.

Viimeiseksi säästetty ”Pakolliset päivitykset” kertoo perhekeskeisestä välittämisestä, ei purjelaivojen vaan avaruusalusten aikaan, tarkemmin määrittämättömään tulevaisuuteen. Ihminen on kuitenkin sama epävarma ja virheellinen itsensä. Ja jos on ihminen virheellinen, niin on myös ohjelmoimansa laitteisto, jota on palattava päivittämään avaruusaseman huoltopisteeseen. Rikkunaisten ihmissuhteiden päivittäminen ei sitten olekaan niin yksinkertaista. Onko tämä silti kuitenkin vain kirjaksi saatettua blogisarjakuvaa, jollaista en lukisi, koska sellainen ei kiinnostaisi minua. On ja ei ole. En esimerkiksi ole niin vakuuttunut ulkoasusta. Hiltusen piirros on ihan taitavaa, mutta tavanomaista ja välillä jotenkin sotkuista. Värien osalta sivut ovat hiukan platkuja, yksiulotteisia. Kaipaan kontrastia.

Tarinat on kuitenkin kirjoitettu hyvin, ja ne jäivät jo ensimmäisen lukukerran jälkeen väijymään päähän. Ja kyllähän tämä siitä kertoo, millaista on olla tällainen, ihminen.

Moa Romanovan upp (Kartago, 2018) nousi suoraan hitiksi. Eikä ihme kään. Teos on eheä, omaperäinen ja kiinnostava ko konaisuus niin visuaalisesti kuin tarinankerronnalli sestikin, ja sopii erinomaisesti jatkamaan Sammakon ruotsalaisen käännössarjakuvan sarjaa.

Paniikkiprinsessa linen kuvaus Moasta, joka on sairastunut paniikki häiriöön poltettuaan synteettistä kannabista. Ma sentunut, turhauttavassa terapiassa ravaava Moa yrittää löytää ulospääsyä oman päänsä sisältä. Tinderissä hän kohtaa viisikymppisen tv-julkkiksen, joka ensin vannoo rakkauttaan Moalle ja sitten haluaa ryhtyä tämän mesenaatiksi. Jonkinlainen Pygmalion-fantasia siis.

Tyylin perimmäinen tarkoitus on kuitenkin kuvittaa Moan sisäistä maailmaa ja ahdistusta. Siinä se onnistuu täydellisesti. Omituisen pienipäinen päähenkilö kulkee geometrisen tarkkarajaisissa tiloissa, muuttuu taikasauvan heilautuksella viettelijättäreksi tai animehahmoksi ja kieriskelee cmyk-väri-

Romanovalla on silmää yksityiskohdille, jotka ovatkin herkullisia. Kaverin tuholaiskissa, tv-julkkiksen emojien väärinkäyttö, kosmetiikkapurkin unelmapoikaystävä ja terapeutin ohjeistamat hengitysharjoitukset ovat pieniä silmäniskuja, joita lukijan ei kannata ohittaa. Boomer-sukupolveen kuuluvan tv-julkkiksen kielimuuri Moan ikäluokan kanssa esitetään niin, että ei-diginatiivia #kuumottaa. Seppo Lahtinen on suomennoksessaan tavoittanut oivallisesti nuorisolaisten sanankäytön.

Romanovan tyyli on veikeän omaperäinen, 1980–90-lukujen vaihteen graa sta muotia muistuttava. Jäljestä tulee jollain tavalla mieleen myös Romanovan suomenruotsalainen millenniaalitoveri, Sarjakuva-Finlandia-palkinnon Sontaa-albumillaan voittanut Ulla Donner (s. 1988).

Suomenkielinen laitos on toteutettu tyylikkäästi muutenkin kuin käännöksen osalta. Anni Nykäsen kauniista käsintekstauksesta täytyy erityisesti antaa kymmenen pisteen kunniamaininta, sen verran usein on tullut tälläkin palstalla moitittua konefontin käyttöä. 123

MARTA BREEN & JENNY JORDAHL:

Naiset – 150 vuotta vapauden, sisaruuden ja tasa-arvon puolesta • Sitruuna

Naisasialiikkeen tiivistetty historia

PII ANTTONEN

Marta Breenin ja Jenny Jordahlin sarjakuvateos Naiset on samaan aikaan varsin voimaannuttavaa, mutta myös masentavaa luettavaa. Naisasialiikkeen historia on täynnä huimaavia urotekoja ja ihmisluonnon venymistä käsittämättömien vastavoimienkin edessä. Niin inspiroivia kuin nämä tarinat ovatkin, lopputulokset ovat näille sankarillisille historian hahmoille ikävä kyllä henkilötasolla usein varsin kammottavia. Naisasialiikkeen historia onkin täynnä marttyyrikuolemia sekä lukemattomia unohdettuja uhreja.

Näistä kohtaloista tunnetuimpia sarjakuvakirja käy läpi erittäin tiivistetyllä ja virtaviivaistetulla kerronnalla. 120 sivuun on todella onnistuttu mahduttamaan 150 vuotta historiaa, mikä on kerronnallisesti varsin kunnioitettava suoritus. Tarinankerronnan lisäksi tehokasta on myös sarjakuvan kuvitus. Selkeistä viivapiirroksista tulee ilmi kaikki olennainen, taiteellisempaa kuvitusta kirjasta ei löydä.

Tämä pitää fokuksen tiukasti asiassa, mutta pidemmän päälle kirjan piirrosjälki alkaa kieltämättä tun-

tua uuvuttavan monotoniselta. Tätä monotoniaa on rikottu sujuvasti teemojen mukaan vaihtuvalla aksenttivärillä, mutta näinkin pitkän sarjakuvakirjan kohdalla tämä auttaa vain tiettyyn pisteeseen saakka. Kerronta onkin todella kirjassa ehdottomassa pääosassa. Kirjaan kootut vinjettimäiset tarinat naisasiataistelun merkkihenkilöistä vaihtelevat positiivisen paljon ajassa ja paikassa. Eurooppa-keskeistä kerrontaa on pyritty laajentamaan myös Lähi-itään ja Pohjois-Amerikkaan sijoittuvilla henkilökuvilla. Afrikasta, Etelä-Amerikasta tai Aasiasta ei kertomuksia ikävä kyllä kuitenkaan kirjasta löydä.

Naiset keskittyy myös pääasiassa ensimmäisen ja toisen aallon feminismiin, mikä onkin toimiva linjaus. Kirjan lopussa on lyhyt osio omistettu kolmanteen aaltoon luettavalle LGBT+-taistelulle sekä vallitsevalle kulttuurisodalle vanhoillisten arvojen nyt noustessa uudestaan valtaan ympäri maailman. Tämä osio jää kuitenkin epäfokusoituneemmaksi, sillä meneillään olevista tapahtumista historian kirjoittaminen on huomattavan hankalaa.

Merkittävimpiä sankaritarinoitamme ole vielä kirjoitettu, joten kenties 150 vuoden päästä vastaavissa kirjoissa esiintyykin joku tämän kirjan lukijoista.

Havaintoja vapaan toimijan oivalluksista

HANNELE RICHERT

Sarjakuvaneuvos Keijo eli “Keijjo” Ahlqvist on julkaissut jo useamman vuosikymmenen, ja hänet tunnetaan myös sarjakuvaopetuksen pioneerina: Ahlqvist piti pitkään Limingan taidekoulun sarjakuvalinjaa ja opetti myös useita nykyammattilaisia. Työuran jälkeen Keijjo on keskittynyt taideopintoihin ja sarjakuvan tekemiseen. Hän elää selkeästi tuotteliasta kautta: vuoden 2019 aikana ilmestyi myös toinen kokoelma sarjakuvia K ei joo (Täysi Käsi).

Kaunakirja – Vallassaolijoita on vaikea voittaa on kokoelma sarjakuvamuotoisia havaintoja ja päätelmiä. Otsikon mukaisesti aiheena on usein vallankäyttö yhteiskunnallisissa rakenteissa, mutta vielä useammin aihe tuntuu olevan niinkin laaja kuin elämä itsessään. Ahlqvist tarkkailee sitä uteliaan ja kriittisen eläkeläisen näkökulmasta: lukee, tekee, matkustaa ja ajattelee. Päivätyön jälkeinen aika ei ole seestymisen ja hiljentämisen aikaa, vaan mahdollisuus tehdä mitä

haluaa, entistä vapaammin.

Nykyiseen yhteiskuntarakenteeseen suhtaudutaan kriittisesti, muttei minkään tietyn aatesuuntauksen ulkoaopeteltujen kaavojen mukaan. Ahlqvist tuntuu nimenomaan haluavan sanoa, ettei mitään tarvitse ottaa annettuna. Maslow’n tarvehierarkiakin saa kyytiä Keijjon ihmisrealistisessa käsittelyssä.

Opettajuus ei ole kokonaan jättänyt rauhaan: Ahlqvist kokoaa ajatuksiaan sarjakuviksi, tavoitteenaan siirtää eteenpäin omia oivalluksiaan.

Pitkä piirtämiskokemus näkyy kädenjäljessä: selvästi nopeatempoisina toteutetut sarjakuvat ovat kuvina toimivia säännöllisine perspektiiveineen ja sommitteluineen. Varmaotteinen luonnosmaisuus sitoo yhteen keskenään eri tason tarkkuudella toteutettua kuvaa: välillä sivulla seikkailee pelkkä kommentoiva pää, joka saattaa muuntua abstraktiksi muodoksi, välillä taas tarkkoja kuvia taustoineen.

Keijjo myöntää auliisti ilmaisemisen vaikeuden ja samalla keksii uusia ja uusia ilmaisun tapoja. Hän pyörii keinosta toiseen alati muuttuvana: hakee, löytää, hukkaa, hakee ja löytää taas.

Kuningasseikkailu kuvina

AINO SUTINEN

Friedrich Karl Ludwig Konstantin von HessenKassel on vuonna 1918 Hessenin prinssi Saksan keisarikunnassa. Hänen puolisonsa Margarethe Beatrice Feodora von Preußen on keisari Vilhem II:n sisar ja kuningatar Viktorian lapsenlapsi. Tämä aivan mukavasti toimeentuleva pariskunta saa linnansa porteille häkellyttäviä uutisia, kun Friedrichiä tiedustellaan ensimmäisen maailmansodan loppumetreillä Suomen kuninkaaksi.

“Emmehän me tiedä Suomesta mitään...”, lausuu Margarethe sarjakuvassa. Friedrich hankkii pohjoisesta maasta kuvakirjoja – ja ihastuu. Vastaus olisi annettava nopeasti, ja se on alustavasti myöntävä. Suomessa monarkistien on saatava hankkeensa läpi pika-aikataululla. Viis siitä, että itsenäisyysjulistuksessa Suomi on oikeastaan määritelty tasavallaksi. Valkoisten voitettua sisällissodan osa heistä katsoo kansan kaipaavan nimenomaan kuninkaallista isähahmoa. Poliittisesti yleinen tahtotila ei ole asian suhteen päivänselvä, mikä mietityttää harkitsevaista Friedrichiäkin. Hän lähtee itse erilaisiin tapaamisiin ottamaan asioista selvää. Kruunu kyllä houkuttaisi...

Kaukana Suomessa tulevista kuninkaallisista ehditään jopa valmistaa fanituotteita.

Valtasuhteet maailmansodan lopulla menevät kuitenkin uusiksi nopein kääntein. Pian Saksallakaan ei ole enää keisaria.

Tunnettu, tragikoominenkin kuningasseikkailu on dramatisoitu sarjakuvaksi Friedrich Karlin näkökulmasta. Juoni noudattelee historiallisia tapahtumia ja elävöittää asianomaisten tapaamisia ja mielenliikkeitä. Wikipedian mukaan Friedrich Karl on ollut “maltillinen konservatiivi” ja sellaisena hänet näemme tässäkin. Mies ei halua aiheuttaa hankaluuksia hätiköimällä ja pohtii, olisiko hänen välivaiheen tilanteessaan oltava lojaali uudelle vai vanhalle isänmaalleen. Hyvin harva meistä joutuu elämänsä aikana vastaavia tarjouksia miettimään.

Kabinettipolitiikka on usein puhuvia päitä ja pitkiä keskusteluja, niin monelta osin tässäkin, mutta tarinaa elävöittävät Anssi Rauhalan mainiot kuvitukset. Erityisesti hahmojen ilmeet ja kehonkieli ovat eloisia. Mieleen tulevat Will Eisnerin neuvot ilmentää hahmojen tunnetiloja visuaalisesti hänen oppaassaan Expressive Anatomy for Comics and Narrative.

Myös historiallisten miljöiden taustatutkimus ja toteutus on tehty pieteetillä: rakennukset, ajoneuvot ja sisustukset toistuvat jetsulleen oikein.

“Sikari, teidän korkeutenne?”

FRANCESCO TULLIO ALTAN: Ada Macaossa • Suomennos Heikki Kaukoranta • Asema Kustannus, Zum Teufel & Täysi Käsi

Elämme Vietnamin aikaa

HEIKKI JOKINEN

Tyylilaji tehdään selväksi heti ensimmäisellä sivulla: Macao, rähjäinen baari, Yhdysvaltain sotilaita R&R -lomillaan jahtaamassa prostituoituja. Yksi sotilas kirjoittaa, kuinka My Laissa sai rehkiä: ”Ennemmin tai myöhemmin meitä ymmärretään kunnioittaa sankareina.”

Maailma tosiaankin muistaa My Lain, ja jos ei muista, tulisi muistaa. Yhdysvaltain armeija järjesti vietnamilaiskylässä satojen siviilien joukkomurhan, vauvoista vanhuksiin. Tuomioita jaettiin tasan yksi, ja senkin presidentti Richard Nixon kumosi armahduksella hetimiten.

Tämä on maailma ja moraali, jota italialainen Altan (s. 1942) kuvaa albumissa Ada Macaossa. Sen kehystarina ajoittuu vuoteen 1974, jolloin kovia kokenut Uwe kertoo baarissa tarinaansa vuodelta 1963. Paikka: Portugalin siirtomaa Macao Kiinan rannikolla.

Uwen tarina on sotkuinen kertomus roistoista, parittajista ja seikkailijoista. Heitä kiinnostavat ääninauhat, jotka ovat salaäänitys liittoutuneiden Berliinin ulkoministerikokouksesta tammikuussa 1954.

Nauhoista kiinnostuu myös Yhdysvaltain tuolloinen presidentti John F. Kennedy kuultuaan, että mukana voi olla jotain ikävää hänen isästään – joka oli todellisuudessa rankka antisemitisti.

Ääninauhat voivatkin olla kohtalokkaita presidenteille. Nixon joutui eroamaan tehtävästään

elokuussa 1974 Watergate-murron paljastaneiden nauhojen vuoksi. ”Nixon hamuilee nauhojaan”, kuten Hector lauloi keväällä 1974 julkaistussa Sudenkorento-kappaleessaan.

Yksityiskohtien ajoitus albumissa on tarkkaa. Journalisti Fiona haastattelee lokakuussa 1963 EteläVietnamin presidentti Diemiä. Viikkoa myöhemmin tämä murhattiin vallankaappauksessa.

Diem manailee, että Yhdysvaltain pitäisi lähettää Vietnamiin 50–60 000 sotilasta kerralla. No, toukokuussa 1969 heitä oli 543 000, eikä homma hoitunut. Altanin tarina vilisee ihmisiä joka lähtöön. Heistä moni pelaa useilla korteilla ja kasvoilla. Nimihenkilö Ada tulee mukaan vasta kun tarinaa on kerrottu lähes kolmasosa.

Juoni tuntuu olevan lähinnä tekosyy käännellä asioita ja osoittaa rappio, kierous, ajan henki – ja hiukan rakkauskin.

Kaiken taustalla kuuluvat Vietnamin sodan kauhut: pommitukset, kemiallinen sodankäynti, siviilien joukkomurhat. Ne antavat ihmisille mallin ja toiminnan raamit. Vietnamin sota on kaiken rappion huippu.

Vuonna 1986 albumina ilmestynyt Ada Macaossa on melkoinen aarrearkku. Piirrokset ovat täynnä tavaraa, ja tekstiä riittää kommenttiraidaksi kuvien allekin. Tarinan viittaukset, satiiri ja käänteet sekoittuvat keitoksi, jota on mukava lusikoida, mutta hankalaa ymmärtää. Ehkä ei pidä yrittääkään. Lusikka käteen vain ja nauti.

Päiväkirjan suomennos Anita Odé, jälkisanojen suomennos Oona Juutinen • TAMMI

Kuka oli Anne Frank?

HEIKKI JOKINEN

Miten saadaan tuttuun, lähes kanonisoituun teokseen uutta näkökulmaa? Moni yrittää sitä siirtämällä teoksen toiseen ilmaisumuotoon. Se ei aina onnistu.

Anne Frankin päiväkirjan sarjakuvaversio on kuitenkin sulavan eläväinen huolimatta vankasta tekstipainottuneisuudesta ja hiukan jäyhäksi tyylitellystä piirroksesta.

Anne Frank (1929–45) on holokaustin tunnetuimpia uhreja. Natsit vangitsivat Amsterdamissa piileskelleen Frankin perheen elokuussa 1944. Vain isä selvisi hengissä leireiltä. Hän julkaisi vuonna 1947 tyttärensä sodan aikana kirjoittaman tekstin. Holokaustille kasvot antanut teos on käännetty yli 60 kielelle.

Israelilainen ohjaaja Ari Folman (s. 1962) alkoi vuonna 2013 suunnitella animaatioelokuvaa Frankin tekstistä. Samalla syntyi israelilaisen David Polonskyn (s. 1973) piirtämä, vuonna 2017 julkaistu sarjakuva.

Anne Frankin päiväkirja -sarjakuva kuvaa arkea kahdeksan hengen piilopaikassa teräväkatseisen Annen huomioiden kautta. Esiin nousee monia teemoja, kuten ihmisten ristiriidat, sisarusten keskinäinen kateus, orastava rakkaus ja kamppailu ruoasta. Frank kirjoittaa tarkasti ja kypsästi.

Sarjakuva seuraa valikoiden alkuperäistekstiä.

Folman ja Polonsky painottavat tunteita, kuvitelmia ja unia. Tämä antaa kerronnalle tilaa hengittää visuaalisestikin, sillä kirjassa on välillä pitkiä tekstijaksoja.

Polonskyn piirros on äkkiseltään nähtynä jäykähkön kuvakirjamaista, mutta paljastuu tarkemmin katsottuna ilmaisuvoimaiseksi. Hän vaihtelee kuvakokoa ja sivujen kompositiota sekä käyttää välillä aukeaman kokoisia tehokuviakin.

Vaihtelua tarvitaan, sillä kirjassa on runsaasti kuviin liittyvää selittävää kerrontaa. Kokonaisuus on visuaalisesti moniaineksinen, mutta pysyy koossa. Värit ovat selkeitä ja heijastavat kulloinkin kuvaamaansa ympäristöä.

Ari Folmanin animaatio on tuotannossa ja valmistumassa tänä vuonna. Se kertoo Annen mielikuvitusystävä Kittystä, joka etsii Annea sodan jälkeen. Maaliskuussa 2019 seurasin, kun Folman esitteli elokuvaansa Cartoon Movie -tapahtumassa Bordeaux’ssa. ”Teen tätä äidilleni”, hän sanoi. Ohjaajan molemmat vanhemmat joutuivat Auschwitziin syyskuussa 1944. Hänen 96-vuotias äitinsä lupasi elää ensi-iltaan asti, Folman lisäsi.

Folman tunnetaan animaatiostaan Waltz with Bashir (2008). Hän luotaa siinä tuntemuksiaan Beirutista syyskuulta 1982. Hän oli silloin Israelin armeijan joukoissa osaltaan tekemässä mahdolliseksi Sabran ja Shatilan palestiinalaisten pakolaisleirien siviilien raakaa joukkomurhaa.

Tiukkaa asiaa Ankkalinnasta

TUOMAS TIAINEN

Valtakunnan ykkösankisti, sarjakuvaneuvos Timo Ronkainen on aarre, jonka kirjoitusten soisi leviävän muillekin kuin meille sarjakuvasta sairaalloisesti kiinnostuneille. Parikymmentä vuotta ilmestyneestä, nyttemmin kuopatusta Ankkalinna pamaus -zinestä ja muista yhteyksistä tuttua laatua julkaistaan onneksi myös kirjoihin koottuna, vieläpä varsin tiiviiseen tahtiin. Viime vuonna Näin luen Kuinka Aku Ankkaa luetaan -kirjaa setvi 1970-luvun klassikkoteoksen virheellistä ja tuhoa kylvänyttä höpsismiä. Oppi-isästään Carl Barksista Ronkainen kirjoitti mitä asiantuntevimmin toissavuoden teoksessaan Ankkamestarin salaisuus.

Avaimia Ankkalinnaan selvittelee aiheita, joista useita ainakin tämä Aku Ankan ja kumppaneiden parissa ihmiseksi kasvanut on tavannut pohdiskella. Missä Ankkalinna sijaitsee? Miksi ankkalinnalaiset perheet ja ihmissuhteet ovat niin kummallisia? Mitä oikeastaan onkaan Sihi-juoma, ja päihdyttääkö se? Kuinka Ankkalinnassa voi olla sekä kahdella jalalla kulkevia ihmismäisiä elämiä että oikeita nelijalkaisia eläimiä? Ristiriitaisuuksia ja herkullisia näkökulmia riittää enemmän, kuin mitä Omassa nurkassa koskaan voitaisiin käsitellä.

Fokus on barksilaista kaanonia laajempi, ankka- ja hiiriuniversumiin sijoittuvat tarinat yleisemmin. Tekijä taustoittaa esipuheessaan: ”Disney-sarjakuvat heijastavat aina tavalla tai toisella aikaansa tai kulttuuriansa”. Melko absurdeihin sfääreihin kurkottavista italialaisista sarjoista voi, esimerkiksi, löytää yhtäläisyyksiä sikäläisen politiikan lieveilmiöihin. Myös katsaukset ankkalinnalaiseen lisääntymisbiologiaan, antropomor an kummallisuuksiin ja kolonialismiin ovat erityisen kiintoisia. Spesi mmissä teksteissä tarkastellaan esimerkiksi tynnyreiden merkitystä Ankkalinnassa tai ”pyramikstuuraa”, eräässä Roope-sarjassa esiintynyttä ihmerohtoa.

Kirjan tekee nautinnolliseksi sen sopivan seikkaperäinen ote. Tiedämmehän: on hauskaa ottaa sarjakuva vakavasti! Ei Ronkainen kaikkea purematta niele, eikä taida olla pedanttisuudessaankaan olla täysin tosissaan. Hän pöyhii ja penkoo, mutta uskaltaa myös kritisoida ja kyseenalaistaa. Avaimia Ankkalinnaan on nautinnollista luettavaa sarjakuvasta syvällisemmin kiinnostuneille.

Tällä hetkellä Ronkainen valmistelee tietoteosta Disney-sarjakuvien historiasta. Aiempien näytteiden perusteella syksyllä 2020 ilmestyvältä kirjalta on lupa odottaa paljon.

Taas smurffataan

TIMO RONKAI NEN

Kaikkihan tuntevat smur t (tai strum t, alkukielellä Les Schtroumpfs), nuo monista elokuvista, ärsyttävistä äänilevyistä sekä lukuisista oheistuotteista ja krääsästä tutut pienet siniset olennot. Nyt ärsyttävyyteen asti pirteän harmittomiksi ja latteiksi pehmennetyt hahmot olivat alkuaan hieman särmikkäämpiä. Integraalikokoelma pistää yksiin kansiin kaikki alkupään parhaat tarinat.

Smur t syntyivät Spirou-sarjakuvalehteen puolittain vahingossa vuonna 1958. Peyo eli Pierre Culliford piti omana päätyönään keskiaikaan sijoittuvaa humoristista seikkailusarjakuvaa Johannes ja Pirkale. Smur t syntyivät tähän sivuhahmoina, salaperäisinä lumotun taikahuilun valmistajina. Kaukaisessa Taivaanäärelässä asuvat smur t ovat pikkuruisia, maahisen tai tontun kaltaisia olentoja, sukua antiikin ajan ja keskiaikaisten matkakertomusten oudoille otuksille.

Nimi oli syntynyt jo aiemmin. Lounaspöydässä istunut Peyo olisi halunnut lisätä annokseensa suolaa, mutta ei saanut päähänsä sanaa ”suolasirotin”. Turhautuneena hän sai vain puuskahdettua: ”No, anna nyt tänne, se... se... SMURFFI!” Sana tuli pikkuotuksille paitsi nimeksi, myös puheenparreksi. Smurft nimittäin smur aavat smur a.

Spiroun päätoimittaja patisteli Peyoa tekemään pikkusmur eista omia tarinoita. Hahmoista tuli niin suosittuja, että se alkoi syödä Peyon aikaa muilta töiltä, joita hän itse piti tärkeämpänä. Hän olisi halunnut keskittyä Johannekseen ja Pirkaleeseen sekä

väkivahvasta pikkupojasta kertovaan Benjamin-sarjaansa. Työhön tarvittiin apulaisia, ja Peyon studio alkoi rakentua.

1960-luvun tarinoissa on vielä potkua ja jopa pientä yhteiskunnallista satiiria. Tarinassa “Smurffaattori” Suursmur poistuu kylästä noutaakseen taikajuomiinsa tarvittavaa tyräkinjuurta. Valtatyhjiö johtaa kiistoihin siitä, kuka ottaa sillä välin ohjat käsiinsä. Tarina on opettavainen faabeli siitä, miten vallanhimo ja opportunistinen populismi johtavat diktatuuriin. Valtaan noussut smur rakentaa vahvan urkintakoneiston salaisine poliiseineen, ja smur kylään syntyy myös vastarintaliike. Todella isoille kierroksille ei mennä, sillä kyseessä on pohjimmiltaan lasten sarjakuva.

Kirjassa nähdään myös Gargamelin ensiesiintyminen jaksossa “Smur varas”. Faustinen alkemistivelho tarvitsi smur a viisasten kiven valmistamista varten. Myöhemmissä tarinoissa motiivi unohtui ja jäljelle jäi vain pakkomielteenomainen viha smurffeja kohtaan.

Hämmentävintä on kuitenkin Smur neidon ilmaantuminen smur kylään. Neitokainen oli nimittäin Gargamelin luomus, jolla oli tarkoitus luoda sekaannusta smur yhteisön keskelle. Savesta muovailemansa olennon Gargamel varusti ”naisellisella luonnolla”. Aineksina muun muassa ”ripaus keimailua... varpusen aivot... karaatti kieroutta...” Värittäjänä toiminut Peyon vaimo Nine Culliford ei ollut tarinasta tiettävästi mielissään.

Paksussa kirjassa riittää smurffattavaa yllin kyllin. Mielenkiintoinen ja laaja esipuhe johdattaa smur en historiaan ja maailmaan.

“Tyyppi väittää olevansa Jeesus”

AINO SUTINEN

Jeesuksen saappaanjäljen lyhyissä tarinoissa Jumalan poika saapuu partoineen ja kaapuineen maan päälle nykyajassa ja kulkee hetken keskellämme. Hän juttelee muun muassa prostituoidulle, kodittomalle, Vatikaanin tiukkapipoiselle kardinaalille, pakistanilaiselle köyhälle, Israelin armeijan kuulustelijoille, amerikkalaiselle sotaveteraanille...

Kirjan nimi voisi viitata uskonnollisuuteen, mutta takakansiteksti jo vakuuttelee, ettei kyseessä ole tunnustuksellinen teos “nimestään huolimatta, paitsi että onhan siellä se Jeesus”.

Jeesus on tässä eräänlainen idealisoitu hahmo, hänet käsitetään suurisieluiseksi humanistiksi, joka näkee lähimmäisten sydämiin ja on valmis kääntämään toisenkin posken. Ihanteellista Jeesus-kuvaa vasten piirtyvät tapaamiset maailman epätäydellisten ihmisten kanssa, kauheissa ja julmissakin tilanteissa. Pahoja ovat usein juuri ne, jotka monoteistisiin opetuksiin eniten väittävät uskovansa.

Lähtökohta on hieman asetelmallinen, sotien, kulutusjuhlan ja tekopyhien asenteiden kauheuksia

alleviivataan suorasukaisesti, usein asioita auki selitellen. Tarinoissa on kuitenkin lämpöä ja yllätyksiäkin, pieniä kohtaamisia pienten ihmisten maailmassa. Kyseessä on lämminhenkinen lukukokemus, joulutarinoineen kenties joulumarkkinoille ajateltu?

Kuvissa erilaisten miljöiden ja tekstuurien vaihtelu on mukavaa, joskin ihmishahmot nappisilmineen tuntuvat melko jäykiltä ja viimeistelemättömiltä. Huolitellumpi jälki toisi tähän maailmaan esteettisesti enemmän eloa.

Sarjakuva on kuitenkin sujuvalukuista ja toimii mustavalkoisena, kevyt pokkariformaatti on tarinalle toimiva.

Jarmo Stoor on yhteiskunnallisesti kantaottavana pidetty kirjailija, ja Jeesuksen jalanjälki on tehty ajankohtaisemmaksi, päivitetyksi versioksi hänen samannimisestä romaanistaan vuodelta 2012.

Harri Filppa on oululainen sarjakuvantekijä ja Oulun sarjakuvakeskuksen toiminnanjohtaja, joka on julkaissut viime vuosina muun muassa kirjat Kuolema meidät erotti (Pohjoinen kustannustoiminta, 2017) ja Kekä kommeiten kuolee (yhdessä Jukka Takalon kanssa, Pohjoinen kustannustoiminta, 2018). Kotiseudun, oululaisuuden näkyminen kaikissa kolmessa kirjassa ilahduttaa, murrekin on osin läsnä.

Seinät kaatuu

TITTA LINDSTRÖM

Nimimerkkiä Samson käyttävä Samuli Lintula on mielenkiintoinen tekijä suomalaisella sarjakuvakentällä. Pitkän linjan sarjakuvantekijä on muun muassa piirtänyt 90-luvulla Myrkky- ja Suomen MAD -sarjakuvalehtiin ja useamman albumin myös Korkeajännitys-sarjaan.

Musta hevonen -strippisarjakuva on sekin jatkunut Samsonin sarjakuvablogissa jo vuodesta 2008 asti. Useinkaan pitkä kesto ei tiedä strippisarjakuvalle hyvää, mutta kolmas albumi onneksi osoittaa, että mitään väsähtämisen merkkejä ei Mustassa hevosessa ole vielä nähtävissä.

Viriiliyteen lienee muutama syy. Vaikka Musta hevonen ottaa vaikutteita monesta paikasta, on Samsonilla aina muutamia lempiteemoja, joiden pariin palataan niin kauan kuin niistä jotain vain irti saa.

Vuokrakolmio Bermudalla -albumissa esimerkiksi on useita eri variaatioita hissiteemasta. Kaikessa yksinkertaisuudessaan Heikki H. Hevonen painaa hissin nappulaa – ja lopputuloksena on aina jotain aivan muuta kuin mitä hissin nappulaa painamalla odottaisi tapahtuvan.

Yllättävää kyllä, tällaiseen saman teeman pariin palaaminen ei kuitenkaan erityisemmin kyllästytä. Syynä saattaa olla se, että Mustassa hevosessa ei ole

mitään tarkasti artikuloitua maailmaa, ja Heikin voi siitä syystä laittaa melkein millaiseen tilanteeseen hyvänsä. Tällainen tarinallisen maailman ja sääntöjen puute voisi koitua jonkin muun strippisarjakuvan kohtaloksi, mutta Mustassa hevosessa säännöllisesti toistuvat vitsien teemat tuovat itsessään sarjakuvaan kaivattua rakennetta, jota siinä ei muuten ole.

Eräs toistuva elementti Mustassa hevosessa on myös neljännen seinän rikkominen: monen stripin juju liittyy siihen, että päähenkilö itse varsin hyvin tietää olevansa sarjakuvassa. Neljännen seinän rikkominen on kerronnallinen ratkaisu, joka ei usein miellytä itseäni, mutta Mustassa hevosessa se toimii. Sarjakuvan sääntöjä ja ruutujen logiikkaa rikkova kerronta tuo mukaan mielenkiintoista ideoilla leikittelyä. Millaista esimerkiksi on olla ulkopuolisuuden tunteesta kärsivien tukiryhmässä? No, he tietysti viettävät aikaansa sarjakuvaruutujen ulkopuolella! Niin ikään, jos golfpallo ei ymmärrä osua koloon, niin sitten ei auta muuta kuin hieman kallistaa ruutua, ja johan onnistuu. Ei kenties maatamullistavaa kerrontaa, mutta toimii.

Vaikka Musta hevonen onkin päässyt PohjoisAmerikkaan syndikaattilevitykseen, tuntuu silti siltä, että kotimaassaan sarjakuva ei ole ehkä saanut ihan niin paljon huomiota kuin se ansaitsisi. Jos Musta hevonen ei siis ole tähän mennessä tuttu, nyt viimeistään kannattaa tutustua.

Mangan jumala loi robottien Pinokkion

HANNELE RICHERT

Japanilainen Osamu Tezuka (1928–89) oli tuottelias sarjakuvan ja animaation pioneeri. Tezuka ehti tehdä yli 150 000 sivua sarjakuvaa monenlaisille kohderyhmille, lastentarinoista noir-henkiseen toimintaan. Hänen ehkä kansainvälisesti tunnetuin hahmonsa on robottipoika Atom, jonka edesottamuksista on nyt suomennettu viisi sarjakuvatarinaa.

Sangatsu Mangan julkaiseman pokkarin alkuosa sisältää Tampereen taidemuseossa vuodenvaihteessa 2019–20 pidetyn Osamu Tezuka – Mangan jumala -näyttelyn katalogin. Se esittelee lyhyesti tekijän sekä alkuperäiskielisiä esimerkkejä tämän sarjakuvista ja hahmomaalauksista.

Atom (tunnetaan myös nimellä Astro Boy) muistuttaa etäisesti Mikki Hiirtä, pitihän Tezuka Disneytä esikuvanaan. Söpöt pallopäät ja isot, ilmeikkäät silmät ovat sittemmin muodostuneet mangan tunnusmerkeiksi. Tezukalle (ja sittemmin mangalle yleisesti) tyypillistä on myös pikkutarkasti piirretyn tarinan lomassa tapahtuva, karkeampiviivainen hassuttelu.

Atom saa alkunsa, kun tiedeministeri menettää rakkaan poikansa liikenneonnettomuudessa. Menetystä korvaamaan hän rakentaa suloista poikaansa täsmälleen muistuttavan "100 000 hevosvoiman" robotin, joka ei pidemmän päälle tietenkään korvaa omaa lasta. Atom päätyy elämään perheessä, jonka kaikki jäsenet ovat ihmismäisiä robotteja, ja käy koulua kuin kuka tahansa ihmislapsi.

Esipuheessa mainitaan Tezukan tuotannon nojaavan humanismiin. Riippumatta kohderyhmästä tuo humanismi koskettaa yleensä nykyajassakin, mutta siinä on hätkähdyttäviä, toisinaan humanismin kanssa ristiriitaisia tieteispiirteitä. Tämä toki pätee miltei mihin tahansa tieteistoimintaan kautta aikojen ja mahdollistaa niiden oleellisen elementin, taistelun 'hyvän' ja 'pahan' välillä.

Vuosikymmeniä vanhat tarinat ovat edelleen vetäviä ja viihdyttäviä. Piirrostyyli on paitsi perinteisen taiturimainen, myös ihastuttava. Katalogi kirjan alussa on sidottu harmillisen helposti irtoaviksi sivuiksi. Se kuitenkin pohjustaa kokonaisuutta hyvin.

Tezukan julkaiseminen suomeksi on jo sinänsä kulttuuriteko.

TEKSTI Otso Höglund

Pienet lehdet

Lähetä pienlehtesi tai omakustannealbumisi arvioitavaksi Sarjainfoon! Osoite on Otso Höglund c/o Tilitoveri, Tammelan puistokatu 30–32 C 48, 33100 Tampere.

Vaihtoehtoisesti voit lähettää linkin nettisarjakuvaan osoitteeseen otso.hoglund@sarjakuvaseura.fi.

Logbook

Kaisa & Christoffer Leka

Toisessa yhteydessä teoksen formaattia voisi pitää hankalahkona erikoisuuden tavoitteluna, mutta neljä rullalle käärittyä, ohutta paperiarkkia pullon sisälle pakattuna on lempeän hirtehishumoristisesti osuva ylöspano Suomenlahden rantoja pitkin 2016 tehdyn melontaretken päiväkirjamerkinnöille. Julkaisumuoto tosin on epäkäytännöllinen, sillä pullo ei oikein istu ainakaan tiiviisti täytettyyn kirjahyllyyn, mutta ilman lasipakkauksen suojaa nämä irralliset, hauraan oloiset sivut ovat vaarassa repeillä tai hukkua (pun intended).

Englanninkielinen Logbook ei ole perinteisessä mielessä sarjakuva, vaan se koostuu tekijöiden ja matkalla mukana olleiden ystäviensä teksteistä sekä niitä havainnollistavista kuvista (joissa esimerkiksi puhekuplia toki on käytetty). Eri henkilöiden huomiot matkan varrelta ovat ainakin perusmaakravulle myös monella tapaa informatiivisia.

Runsas ja kooltaan miellyttävän vaihteleva kaksivärinen kuvitus on Kaisa Lekan tapaan kiitettävän selkeää silloinkin, kun yksityiskohtia on paljon. Suurta vaivaa nähden käsinkirjoitetun tekstimassan pienehkö ”kirjasin” tekee silti Logbookista ajoittain vaikealukuisen. Taittovaiheessa olisikin voinut har-

kita vielä viidettä arkkia ja jakaa tekstiä väljemmin aavistuksen suurempaan kokoon painettuna. (Tosin nämä saattavat olla vain puolisokean sedän mielipiteitä, joita ei kannata ottaa turhan vakavasti.)

Jommankumman

Jonne-Pekka Stenroos

Hillityn tyylikkäästi taitettu kansi ei tummassa minimalistisuudessaan tee aivan oikeutta sisällölle, jota leimaa osaavalla otteella reippaasti annosteltu, enimmäkseen murrettujen värien tarkasti rajattu skaala. Taidolla valitut sävyt välittävät tehokkaasti tunnelmia ja vuorokaudenaikoja sekä korostavat dramaattisia käänteitä. Piirrostyyli on selkeää ja ta-

loudellista, vain paria viivanpaksuutta on käytössä. Kaiken kaikkiaan visuaalinen ilme on hiottu ja ammattimaisen näköinen. Jopa valittu valmisfontti istuu kokonaisuuteen.

Juoni on miellyttävän monitulkintainen, asioita jää avoimeksi kuten elämässäkin. Arkisesta avaustilanteesta lisätään pikkuhiljaa kierroksia kohti lopun yllätyksiä ja realismin rajat ylittäviä käänteitä. Keskeiset henkilöhahmot olisivat kaivanneet vielä vähän syventämistä ja heidän persoonallisten erojensa selkeämpää esiintuomista. Tarinan voisi kuvitella pidemmän, jopa albumimittaisen sarjakuvan avausjaksoksi, mutta toimii se näin 16 sivun mittaisena omana kokonaisuutenaankin. Stenroosin ensimmäinen julkaisu on varsin vakuuttava esitys sekä kuvallisen kerronnan että käsikirjoituksen osalta.

Maahan lyöty mies – Hiidenperä 1

Olli Turunen

Kustannus Kaarne

Albumi on ylellisen kovakantinen ja painotyön laadukkuus ulottuu pienimpiin yksityiskohtiin, myös sisäsivuilla. Vuoteen 1554 sijoittuva rikoskertomus pitää aidosti otteessaan. Dekkarien perinteitä kunnioittavassa tarinassa poliisietsivän roolissa toimii kylän vouti, joka alkaa tutkia surmatyötä.

Piirrostyö on tehty pieteetillä, aavistuksen jäykkien henkilöhahmojen tyylittelyssä on havaittavissa yhtymäkohtia eräisiin keskiaikaisten puupiirrosten esitystapoihin. Väritys on silmiä hivelevää.

Miinuspuolella on muutamien humoristisempien kohtauksien liika alleviivaus. Myöskään eräiden yksittäisten kuvaelementtien piirrostapa ei tunnu istuvan muuten yhtenäiseen ilmaisuun, mutta tämä on kenties vain makuasia. Samoin jotkut lainaukset nykyajan populäärikulttuurista eivät ole kohdallaan kuvattua aikakautta ajatellen.

Muutama huti kuitenkin sallittaneen, sillä Maahan lyöty mies tarjoaa hienovaraisempiakin kuvataide-, kirjallisuus-, elokuva- ja sarjakuvaviittauksia sellaisten bongaamisesta kiinnostuneille. Juonessa on pieniä epäloogisuuksia ja ehkä turhiakin pikku mutkia, mutta sellainen kuuluu murhamysteerien lajityyppiin, kun mennään vetävä kerronta edellä. Albumin lopussa on ekstroina pari näytettä tekijän dekkariparodioista sekä Hiidenperä -sarjan tulevien osien kansiluonnoksia.

Turunen taiteilee veteen piirretyllä viivalla, jossa kalevalaisuus, kansatiede ja historia elävöityvät viihteelliseksi pyrkien pois puisevasta vanhojen tekstien kuvittamisesta, mutta jolla kuljettaessa on myös varottava ajautumasta tympeään anakronistisuuteen. Muutamia kokonaisuuden kannalta merkityksettömiä lipeämisiä lukuun ottamatta tekijä pääsee kunnianhimoiseen tavoitteeseensa ja sen ylikin.

Toivottavasti taso edelleen pysyy ja jopa paranee seuraavissa osissa.

Entä sitten kun en itse enää pysty?

Nina Lappalainen

Late ja kumppanit

Vanhenemisen ja kuoleman tuntoja ja pelkoja käydään läpi Nina Lappalaisen mustavalkoisessa julkaisussa. Päähenkilö miettii hoitotahdon tekemistä ja sitä, miten toivoisi kohdeltavan itseään siinä vaiheessa, kun ei ehkä kykene ilmaisemaan toiveitaan.

Sarjakuva on siinä käsiteltyjen asioiden vastapainoksi toteutettu kevyen otteen ääriviivapiirroksina vesiohenteisin varjostuksin ja ilman laajoja mustia pintoja. Joidenkin tekstipainotteisten osioiden visuaalistamista olisi voinut vielä miettiä, mutta toisaalta sisältö on tässä tapauksessa muotoa tärkeämpi.

Lähestymistapa on asiallinen, eikä kipupisteissä jäädä rypemään. Lappalainen etsii myös toiminta-

malleja, joita noudattamalla elämän viime vaiheissa olevat voisivat vielä kokea turvallisuutta, iloa ja positiivisia elämyksiä.

Aihepiirin tärkeyttä ei etenkään tällaisena vanhustenhoidosta kertovien huonojen uutisten aikana voi liikaa korostaa. Tämän tarpeellisen sarjakuvan soisi ajautuvan myös päättäjien luettavaksi.

Hurraa ainaiselle alakulolle

Masis Milla

Piri Huhtanen

Kuten teosten nimistä voisi päätellä, käsittelevät Hurraa ainaiselle alakulolle ja Masis Milla vaikea-asteista masennusta. Sisällöllisesti näistä ehkä hiukan kevyempi Masis Milla on alunperin tehty 24 tunnin sarjakuvana jo 2016. Piri Huhtasen vesiväritekniikka on hiottua ja kuvaa tunnelmia onnistuneen inhorealistisesti.

Hurraa ainaiselle alakulolle on kevyemmällä, nopeammalla otteella mustavalkoisin piirroksin ja harmaasävy- sekä viivavarjostuksin toteutettu. Episodit ovat päiväkirjanomaisia merkintöjä vuosilta 2015–19. Omaelämäkerrallinen, kronologisesti etenevä tapauskertomus on samastuttavuudessaan jopa ahdistava. Kertojan luisuminen pikkuhiljaa yhä syvempään henkiseen alhoon on kuvattu omia ja lukijan tunteita säästämättä. Lääkkeet sivuvaikutuksineen heittelevät protagonistia, sängystä ei välillä pääse ylös ja toisinaan psykofarmakat tuottavat hypomaanisia oireita. Yksi terapeutti esitetään mielenliikkeitään potilaaseen projisoivana bimbona, toinen patenttiratkaisuihin kangistuneena muumiona.

Päähenkilön tilanne ei välttämättä tasaannu sarjakuvan loppua kohti, mutta hän oppii pikkuhiljaa it-

PIRI HUHTANEN: MASIS MILLA

se käsittelemään ahdistuksiaan. Ilmassa on jopa toiveikkuutta, takakansiteksti päättyy sanoihin: “Parempiakin päiviä on aina ollut ja tulee aina olemaan”.

Aarrevaara tiim HaT

tapas.io/series/aarrevaara-fi

Varoitus: teksti sisältää spoilereita. Aarrevaara on netissä ilmestyvä, suurelta osin oppilaitosmiljööseen sijoittuva sarjakuva, jonka päähenkilöt ovat kertomuksen käynnistyessä lukio- ja yläasteikäisiä nuoria. Aikuisuuteen siirtymisen allegoriana sarjakuvassa on muuttuminen vampyyriksi, muuten mennään yllättävän realistisissa ihmissuhteiden ja teini-iän kokeilujen kuvauksissa. Sarjakuvan edetessä mukaan tulee enemmän seikkailu- ja jännityselementtejä.

Tyyli on jämäkän manga-vaikutteista ja lajissaan kelvollisen näköistä, joidenkin esineiden ja taustojen osalta on nähtävissä pientä haparointia esimerkiksi perspektiivien suhteen. Piirrosjälki kuitenkin kehittyy ajan mittaan, sen verran kauan Aarrevaaraa on julkaistu ja työstetty. Itse sarjakuva on mustavalkoinen, mutta useimpien episodien alussa on muihin sarjakuviin tai populäärikuulttuurituotteisiin viittaava värillinen “kansikuva”.

Juoni etenee ajoittain hitaanpuoleisesti, mutta toisaalta suvantokohdat luovat uskottavaa arkisuutta ja antavat mahdollisuuden tutustua syvemmin hahmoihin. Henkilöt erottuvat hyvin toisistaan, mikä ei ole tämäntyyppisissä sarjakuvissa aina itsestäänselvyys, etenkin kun pääluku kasvaa matkan varrella.

Visuaalinen tarinankuljetus toimii mainiosti ruutujaon, kuvakulmien ja -kokojen sekä sivusommittelujen osalta, minkä vuoksi Aarrevaaraa jaksaa lukea sen järkälemäisestä pituudesta huolimatta.

Not #zerowaste, I just grew up poor H-P Lehkonen

Lehkonen antaa erilaisia kierrätys- ja kotitalousneuvoja queer-henkisessä valistus- ja infosarjakuvassa. Teos toimii sudenpentujen käsikirjan kaltaisena oppaana tekijän itse testaamiin helppoihin ja helpohkoihin vaihtoehtonikseihin, joilla omaa hiilijalanjälkeä ja kulutusta voi pienentää.

Ohjeet ovat kautta linjan laihallekin kukkarolle sopivia. Usein vaaditaan vain vähän aikaa tai vaivannäköä, toisinaan taas metodit ovat itse asiassa kätevämpiä kuin turvautuminen vähittäiskaupan tarjoamiin massatuotteisiin. Jotkut konstit perustuvat jakamistalouteen, mutta suurin osa on sellaisia, joita yksineläväkin voi soveltaa.

Asiasisällön runsaudesta huolimatta lähestymistapa ei ole mitenkään ryppyotsainen. Tekstin runsautta keventää enimmäkseen mustavalkoinen, tyylillisesti yhtenäinen kuvitus. Lehkosen viiva on selkeää, usein piirroksissa on vain juuri sen verran yksityiskohtia kuin sisällön esittämiseen tarvitaan.

Sarjakuvan voi ostaa pdf-muodossa netissä osoitteessa queerwebcomic.com.

teemat: graphic medicine

Suomen sarjakuvaseura

tatuointitaide ● espanja

Jäsenedut

tiitu takalo

Asema Kustannus tarjoaa korttia näyttämällä Helsingin sarjakuvafestivaaleilla kolme albumia kahden hinnalla.

Otavan Kirjakauppa (Uudenmaankatu 10, Helsinki) antaa alennusta -30 % normaalihinnoista myymälässä.

Sarjakuvien erikoisliike Kulku-Katin Pojassa (Läntinen Brahenkatu 12, Helsinki) saat kortilla -10 % tuotteista.

:

2O19–2O2O

Vuoden 2020 festivaalitaiteilija Tiitu Takalo (s. 1976) on Tampereella syntynyt, kasvanut ja asuva sarjakuvataiteilija, kuvittaja ja feministi. Usein hän ammentaa sarjakuviinsa aiheita omista kokemuksistaan ja todellisista tapahtumista. Jokainen Takalon sarjakuva olisi voinut tapahtua joskus jossain, ja moni onkin tapahtunut.

Kirjakauppaketju Rosebud tarjoaa alennusta -10% kirjakaupoissa sekä verkkokaupassa.

Sarjakuvakeskuksen kursseista on jäsenille kurssikohtainen alennushinta.

SÄRÖ RY Sarjakuvaseuran jäsenenä voit hakea Särö-kulttuuriyhdistyksen ylläpitämään Oder-residenssiin Saksassa.

Taidetarvikeliike Snow White (Hämeentie 2 M, Helsinki), -15 % taidetarvikkeista (ei kehyksistä tai kehystyksestä).

Memento mori (WSOY 2020) on Takalon yli 200-sivuinen, omaelämäkerrallinen nelivärisarjakuva siitä, miten hän sai täysin odottamatta aivoverenvuodon 38-vuotiaana. Teos on dramaattinen kertomus ihmisen elämän täydellisestä mullistumisesta yhdessä yössä – sairastumisesta, sairaanhoidosta ja pitkästä toipumisajasta, joka johti sarjakuvataiteilijan pohtimaan laajemminkin elämän tarkoitusta ja omaa paikkaansa maailmassa. Kaunis ja riipaiseva tarina avautuu Takalon upean maalauksellisina sarjakuvasivuina.

Taidetarvikeliike Tempera (Uudenmaankatu 16, Helsinki) tarjoaa alennuksia ostoksista liikkeessä: -10–15–20 % riippuen tuotteesta.

Kuva:

Emilia Anundi

WWW.tiitutakalo.net

Turun Sarjakuvakauppa tarjoaa -10 % tuotteista Turun, Helsingin ja Oulun myymälöissä sekä verkkokaupassa. Syötä ostoskorissa alennuskoodiksi SSS ja jäsenkorttisi numero yhteen kirjoitettuna.

viivi rintanen

SARJAKUVABLOGIT.COM

Suomen sarjakuvaseuran ylläpitämälle blogisivulle voi seuran jäsenenä luoda oman sarjakuvablogin.

Katso kaikki jäsenedut osoitteessa sarjakuvaseura.fi/jasenedut

LEHTIARKISTO

JÄSENKORTTI

1972–2o18

Lue vanhoja Sarjainfoja ilmaiseksi. Vuosien 1972–2012 arkisto on osoitteessa sarjakuvaseura. ja 2013–18 lehdet osoitteessa issuu.com/sarjakuvakeskus.

Viivi Rintanen (s. 1990) on sarjakuvataiteilija, kuvittaja ja taidekasvattaja, joka kuvaa töissään mielenterveyttä ja hulluuden teemoja upealla avoimuudella. Rintanen haluaa sarjakuvillaan poistaa mielen sairauksia koskevia ennakkoluuloja ja itse hulluus-sanan stigmaa.

Rintasen esikoisalbumi Mielisairaalan kesätyttö (Suuri Kurpitsa 2015) kertoo parikymppisestä Vilmasta, joka saa kesätöitä mielenterveysosastolta siivoojana. Teos perustuu Rintasen omiin kokemuksiin kesätyöntekijänä ja syömishäiriöstä. Rintanen on jatkanut teemaa mielenterveysteemojen käsittelyä Hulluussarjakuvia-projektissa ja siihen liittyvässä, työn alla olevassa kokoelmakirjassaan, jonka Suuri Kurpitsa julkaisee syksyllä 2020.

2o19-2o2o

Huom. jäsenkorttiin 2019–20 on erehdyksessä livahtanut väärä vuosiluku, mutta kortti on edelleen voimassa vuonna 2020. Jos tarvitset uuden kortin, pyydä osoitteesta info@sarjakuvaseura.

Suomen sarjakuvaseura on sarjakuva-alan keskusjärjestö, joka on toiminut vuodesta 1971. Sarjainfo-lehti perustettiin vuonna 1972.

Liittymällä saat Sarjainfon kotiisi neljästi vuodessa sekä jäsenkortin etuineen.

hulluussarjakuvia.sarjakuvablogit.com

Jäsenmaksu vuodelle 2o2o 35 €/vuosi, alle 18-vuotiailta 3o €

Lisätiedot ja tilaukset: sarjakuvaseura.fi

lisäksi:cyril pedrosa (fra)| alex norris (uk)| sophie labelle (ca). lisää festivaalin kunniavierasjulkistuksia luvassa kesän aikana!

Suomen sarjakuvaseura somessa: facebook.com/sarjakuvaseura twitter.com/sarjakuvaseura facebook.com/sarjainfo

zinefest 2020 on päätetty järjestää täysin digitaalisena, lisätietoja järjestelyistä julkistetaan: WWW.sarjakuvafestivaalit.fi

Kuva: Viivi Rintanen