Toimitus, kirja-arviot ja osoitteenmuutokset: sarjainfo@sarjakuvaseura.fi
Päätoimittaja: Aino Sutinen
Toimitussihteeri: Onni Mustonen
Ulkoasu ja kuvatoimitus: Ville Manninen
Pienlehdet: Otso Höglund
Sähköpostit muotoa etunimi.sukunimi@sarjakuvaseura.fi.
muotoa
Avustajat tässä numerossa:
Pii Anttonen, Silja-Maaria Aronpuro, Tessa Astre, Ville Hänninen, Ahma Hokkanen, Heikki Jokinen, Vesa Kataisto, Pauli Kallio, Mirja Kolttola, Elina Lahdenperä, Reetta Laitinen, Kivi Larmola, Hannele Richert, Johanna Rojola, Timo Ronkainen, Jaakko Seppänen, Iida Simes, Johanna Sinisalo, Henry Söderlund, Tuomas Tiainen, Miia Vistilä, Kati Vuopala ja Anna Vuorinne.
Sarjainfon kirjoittajat vastaavat itse mielipiteistään.
Paino: Waasa Graphics, Vaasa
Paperi: Edixion 100 g/m2 & 250 g/m2
Ilmoitushinnat:
Koko sivu 450 €, vuodeksi 1500 €
Puoli sivua (vaaka/pysty) 300 €, vuodeksi 1000 €
Bannerimainos (144 x 38 mm) 150 €, vuodeksi 500 € 144 x 38 mm
Pienlehti-ilmoitus (70 x 38 mm) 20 €
Kaikkiin ilmoituksiin kuuluu myös bannerimainontaa verkossa. Ilmoitushinnat vain verkossa: 1 vk 70 €, 1 kk 200 €. 3 kk 450 €
Julkaisija: Suomen sarjakuvaseura ry Sarjakuvakeskus, Porthaninkatu 9, 00530 Helsinki
Silja-Maaria Aronpuro, kääntäjä: Olen nörtteillyt kuvista ja sanoista ikäni, joten niiden yhteispeliin sukeltaminen käy luonnikkaasti. Ideoiden kantaminen kielestä toiseen tuottaa minussa aina ihanaa kihinää. Sarjakuvaa kääntäessä kuvan ja sanan erityinen suhde tuo käännöstyöhön sekä jännitettä että tukea
TEKSTI Aino Sutinen KUVITUKSET Elina Lahdenperä
Nyt esitellään dokumentaarista sarjakuvaa, ja ilmiö onkin laaja ja kiinnostava. Usein sarjakuvan käyttöä tiedonvälityksessä perustellaan uusien yleisöjen houkuttelulla, mutta hyviä syitä voi olla monia. Sarjakuvalla voi näyttää, havainnollistaa, rekonstruoida tilanteita, leikitellä. Uskon myös vakaasti, että huumori voi auttaa asioiden perillemenossa.
Kiinnostavuutta lisää se, että on paljon, mitä ei ole vielä tehty ja nähty, potentiaalia uuteen on. Mitä voisi vielä tehdä eri tavalla, uusin tyylein, uusissa ympäristöissä ja suuremmin? Sarjakuvajournalismi (s. 38) on yksi alikäytetty tiedonvälityksen muoto, jonka soisi yleistyvän.
Sarjakuvissa suosittu omaelämäkerrallisuus sivuaa omalta osaltaan dokumentaarisuutta. Myös erilaisia elämäkertoja on tehty sarjakuvamuotoon. Omaa elämäntarinaa historiankirjoitukseen yhdistää muun muassa Kate Charlesworthin LGBT-historiikki (s. 28).
Iida Simes, toimittaja: Ihmisten olisi oltava parempia, paljon parempia. Ei ole totta, että nykymaailma täytyy vain hyväksyä tällaisena kuin tämä on, koska muka kriisejä on aina ollut. Nykymaailma on niin kriisissä, että meidän kaikkien pitää pystyä parempaan. Mutta koko ajan ei voi eikä saa touhuta, saati riidellä netissä, vaan välillä rauhan tietä on hyvä tasoittaa lukemalla seikkailusarjiksia vaahtokylvyssä.
Vielä yksi kiinnostava, nouseva ilmiö on graphic medicine, sarjakuvan ja terveyteen liittyvien asioiden liitto. Kyseessä voi olla vaikkapa tieteellisen tiedon välittäminen, tai toisaalta yksilöiden tarinat. Viivi Rintasenkin (s. 14) työt liittyvät tähän kategoriaan.
Nyt heitän ilmoille kysymyksen: mistä hyvä suomennos graphic medicine -termille? Ehdota! Sarjainfo tulee kirjoittamaan teemasta enemmän vielä tänä vuonna, ja aihe on esillä myös Helsingin sarjakuvafestivaaleilla (5.–6.9., Suvilahti).
Puupäähattu Petteri Tikkaselle
Suomen sarjakuvaseura on myöntänyt 23.1.2020 Puupäähattu-palkinnon iisalmelaiselle Petteri Tikkaselle, joka on sarjakuva- ja äänitaiteilija sekä kuvittaja. Tikkasen tuotanto esittelevä näyttely on auki Kansalliskirjaston Rotunda-kahvilan näyttelytilassa (alakerta) 31.5.2020 asti.
Sarjakuvaseuran perustelut kuuluvat näin: “Taiteen maisteri, vuonna 1975 syntynyt Tikkanen on jo yli 20 vuoden ajan tehnyt vaikuttavaa jälkeä kaikilla sarjakuvan osa-alueilla. Hänen kynistään ja siveltimistään on syntynyt 14 sarjakuvateosta ja lukuisia pienlehtiä. Hänen sarjakuviaan ja kuvituksiaan on ilmestynyt useissa eri lehdissä, minkä lisäksi Tikkasen töitä on ollut esillä kymmenissä eri näyttelyissä Suomessa ja ulkomailla. Sarjakuvakirjoja on kään -
netty muun muassa ranskaksi ja saksaksi.
Kemin valtakunnallisen sarjakuvakilpailun Tikkanen voitti kahdesti peräkkäin. Taideteollisen korkeakoulun Masters of Arts -palkinto, paras graa kko, myönnettiin 2006. Sarjakuva-Finlandian hän sai 2010 albumista Eero. Muista Tikkasen meriiteistä mainittakoon vielä toinen sija vuoden 1999 ilmakitaransoiton maailmanmestaruuskisoissa.
Tikkasen sarjakuvatuotannossa keskeisen osan muodostaa Kanerva ja Eero -sarja. Kanerva alkoi lapsista kertovana, absurdin huumorin sävyttämänä strippisarjakuvana, josta kehittyi albumisarja. Ajan myötä lapsuudenystävät ovat kasvaneet, Kanervasta on tullut määrätietoinen nuori nainen ja Eerosta hämmentynyt teini, ei poika mutta ei ihan vielä mieskään. Osittain omaelämäkerrallisissa tarinoissa kuvataan muutostiloja, mielikuvituksen ja todellisuuden kohtaamista. Kerronta on avaraa, lukijan tehtäväksi jää täydentää omassa mielessään, miten hahmot kokevat eteen tulevat tilanteet.
Meksikolainen vapaapainija-muusikko Black Peider on Tikkasen alter ego, itseään kaikin puolin muhkealla volyymilla esiin tuova hahmo. Black Peider käsittelee niin sarjakuvissa kuin elävissä esiintymisissään rouheitakin aiheita herkästi, eikä jää tupeksimaan.
Tikkasen töissä korkea ja matala ovat samalla viivalla. Hänen kasvuvuosinaan lukemansa kaikentasoiset sarjakuvat ovat suodattuneet omaperäiseksi ilmaisuksi. Tikkasen aiheissa kauhu, erotiikka, huumori ja pohdiskelu vuorottelevat sopusuhtaisesti.
Piirrosjälki on hyvin voimakasta, hän ei piirrä kuvia täyteen vaan suosii ilmavampia ratkaisuja. Viivankäyttö on harkiten työstettyä, sulavaa ja lennokasta.
Tikkanen on myös suosittu ja taitava sarjakuvanteon opettaja. Hän on erinomainen esimerkki oman uransa avaajasta, positiivisesta hengen nostattajasta, jonka teot kantavat pitkälle tulevaisuuteen.”
Sarjainfo onnittelee Tikkasta ja Black Peideriä!
Seuran kevätkokous 29.4.
Suomen sarjakuvaseuran sääntömääräinen kevätkokous järjestetään keskiviikkona 29.4.2020. klo 18 alkaen Sarjakuvakeskuksella, osoittessa Porthaninkatu 9, Helsinki.
Kokouksessa käsitellään sääntömääräiset asiat eli seuran tili- ja toimintakertomus vuodelta 2019. Tervetuloa!
Utu Förbom
Suomen sarjakuvaseuran toiminnanjohtajaksi
Utu Förbom on helsinkiläinen pitkän linjan vapaa toimittaja ja kirjailija. Hän on toiminut aiemmin myös Kultti ry:n toiminnanjohtajana sekä Amnestyn Suomen osaston puheenjohtajana. Toimittajana hän on keskittynyt erityisesti yhteiskunnallisiin aiheisiin ja on julkaissut kaksi tietokirjaa suomalaisesta turvapaikkapolitiikasta.
– Minusta on inspiroivaa palata jälleen kulttuurijärjestötyöhön. Sarjakuvan yhteiskunnallinen asema ja merkitys on vahvassa nosteessa, ja Suomessa tehdään erittäin laadukasta sarjakuvataidetta. On etuoikeus aloittaa työssä, jossa saa mahdollistaa tämän olennaisen taiteellisen ja kirjallisen työn kehittymistä, hän kertoo.
Lempisarjakuvakseen Förbom mainitsee kysyttäessä Asterixin.
– Huumori, sanaleikit, huolella rakennettu maailma ja formatiiviset vuodet, hän perustelee.
Tervetuloa!
Ville Ranta Kirjailijaliittoon ja Engel-palkinto
Ville Ranta on hyväksytty jäseneksi Suomen Kirjailijaliittoon. Vaikka Ranta (s. 1978) ei ole ensimmäinen sarjakuvantekijä Kirjailijaliiton jäsenenä, hän on ensimmäinen, joka on otettu jäseneksi sarjakuvantekijän ominaisuudessa.
Helmikuussa puolestaan Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan seurakuntaneuvosto myönsi Rannalle kirkkotaiteen Engel-palkinnon. Palkintoa pe-
rustellaan: “Ville Ranta on sarjakuvataiteen keinoin herättänyt keskustelua kirkollisista aiheista. Rannan journalistinen, teologinen, eettinen ja yhteiskunnallinen ote ei jätä ketään kylmäksi.”
Rannan ura sarjakuvantekijänä ja pilapiirtäjänä on herättänyt kiinnostusta moneen suuntaan ja hän oli jopa ehdolla Vuoden journalisti -palkinnon saajaksi vuonna 2019. Ranta aloitti syksyllä Iltalehden vakituisena poliittisena pilapiirtäjänä.
Hannu Lukkariselle taiteilijaeläke
Taiteen edistämiskeskus Taike jakoi helmikuussa 61 ylimääräistä taiteilijaeläkettä, muun muassa kuvittaja ja sarjakuvantekijä Hannu Lukkariselle (s. 1949).
Lukkarinen on muun muassa tehnyt sarjakuvasovituksia Arto Paasilinnan romaaneista ja hänen yhdessä Juha Ruusuvuoren kanssa luomansa Nicholas Grisefothin seikkailut -sarja on tunnettu myös Euroopassa. Pekka Lehtosaaren kanssa luotu Raatteen tie (2017) on käännetty ainakin englanniksi ja viroksi.
Kuvittajana Lukkarinen on tehnyt töitä laajasti, lastenkirjoista ja mainoksista lehti- ja oikeudenkäyntikuvituksiin.
Sarjainfo onnittelee!
Hesarin Karlsson eläkkeelle
Helsingin Sanomien pitkäaikainen poliittinen pilapiirtäjä Henrik Karlsson jäi sanomalehdestä eläkkeelle helmikuussa. Nimimerkillä Karlsson toiminut tekijä oli HS:n palveluksessa vuodesta 1986 ja pääkirjoitussivun vakituisena piirtäjänä vuodesta 2005. Karlsson kuvaili HS:n haastattelussa (16.2.) uutismaailman muuttumista ja digitalisoitumista: ”Netin jälkeen oli hankalampaa miettiä, mikä on sopivan hauskaa. Se, mikä tuntuu ronskilta paperilehdessä, vaikuttaa netissä pliisulta”.
KITTI SUORANTA
Pahkasiasta uusintapainoksia
Takavuosien klassisen Pahkasika-huumorilehden (1975–2000) nume roista on julkaistu myyntiin remasteroituja uusintapainoksia. Päätoimittaja Markku Paretskoin mukaan kaikki lehdet on taitettu ja osin toimitettu uudelleen. “Varsinkin alkupään Pahkasiat olivat halvalla ja usein luokattoman huonosti ladottuja ja painettuja. Nyt korjataan pahimmat virheet.”
Lehden mukaan tarkoituksena on, että koko 79 numeron valikoima on saatavana vuonna 2025, jolloin Pahkasika täyttää 50 vuotta.
Mike Dianalle vapaus
26 vuoden jälkeen säädyttömyydestä tuomittu sarjakuvataiteilija Michael Diana on vapautettu ehdonalaisesta vankeudesta.
Vuonna 1994 Diana tuomittiin säädyttömän aineiston levittämisestä. Hänen Boiled Angel -pienlehtensä oli herättänyt viranomaisten huomion graa sella sisällöllään, joka oli järkyttänyt poliiseja tarpeeksi, että he olivat pelänneet niiden ennakoivan tulevia veritekoja. Kolmen vankilassa vietetyn päivän jälkeen Diana vapautettiin kolme vuoden ehdonalaiseen vankeuteen. Diana kuitenkin poistui piirikunnasta vapautensa ehtojen vastaisesti ja muutti asumaan New Yorkiin. Sen seurauksena Dianasta on viimeisen 26 vuoden ajan ollut voimassa pidätysmääräys.
Helmikuun alussa pidätysmääräys viimein raukesi ja Diana on viimein suorittanut ehdonalaisen rangaistuksensa. 50-vuotias Diana on kertonut olevansa helpottunut.
Rangaistus teki Dianasta ainoan sarjakuviensa tähden vankeuteen tuomitun sarjakuvataiteilijan Yhdysvalloissa. Hänen töitään on ollut esillä muun muassa New Yorkin modernin taiteen museossa. Dianan urasta ja oikeudenkäynnistä on tehty myös dokumentti Boiled Angel: The Trial of Mike Dana, joka Suomessa esitetty Nightvisions-elokuvafestivaaleilla.
MATKA ALKAA
Tove Janssonin päivälle liputussuositus
Sisäministeriö on suosittanut yleistä liputusta 9. elokuuta Muumien luojan, taiteilija Tove Janssonin ja suomalaisen taiteen kunniaksi. Sarjakuvantekijänäkin tunnettu Jansson saa virallisen, vakiintuneen liputuspäivän, jos käytäntö saa suosiota. Samaan tapaan ovat vakiintuneet Minna Canthin ja Jean Sibeliuksen liputuspäivät.
Kyseessä on harvinainen kunnianosoitus taiteilijalle. Liputtamaan siis!
Kulttuurirahasto tukee sarjakuvaa aiempaa enemmän
Suomen Kulttuurirahasto on viime vuosina lisännyt kuvittajien ja 'sarjakuvataiteilijoiden saamia apurahoja. Kehitys jatkui tänä vuonna. Kolmivuotisen (26 000 €/ v) apurahan sai Jarno Latva-Nikkola, yksivuotisen pokkasivat Aapo Kukko , Sami Makkonen ja Kari Puikkonen. Lisäksi Arsi Keva ja Janne Kukkonen saivat 13 000:n ja Aino Sutinen 6 500 euron apurahan.
Tampere Kuplii 18.–22.3.
Suomen toisiksi suurin sarjakuvatapahtuma pidetään 14. kerran 18.–22.3.2020. Tapahtumapaikkana on Tampere-talo ja vuoden teemana ”Ollaan eläimiä!”. Kunniavieraina ovat muun muassa Kamala Luonto -sarjan tekijät Marja Lappalainen ja Jarkko Vehniäinen sekä Suomessa asuva espanjalainen Miguel Francisco. » 2020.tamperekuplii.fi
Porin sarjakuvafestivaalit
17.–18.4.
Porin sarjakuvafestivaalit järjestetään 17.–18.4.2020
Porin kaupunginkirjastolla. Järjestäjinä toimivat Porin sarjakuvayhteisö, Porin kaupunginkirjasto, Porin Infokirjakauppa, Porin Lastenkulttuurikeskus, OK sarjakuva osuuskunta ja Musta Ritari -kustannus. » porinsarjakuvafestivaalit.wordpress.com
Helsingin
sarjakuvafestivaalit 5.–6.9.
Päivämäärä muistiin: Helsingin 35. sarjakuvafestivaalit pidetään Suvilahdessa la–su 5.–6.9.2020. Festivaalien teemoista ja festivaalitaiteilijasta uutisoidaan kevään aikana. » sarjakuvafestivaalit.fi
Turun Sarjakuvakerhon antologia
Turun Sarjakuvakerho etsii tekijöitä vuoden 2020 antologialle teemalla ”Häiriö & harmonia”. “Miten soraäänet tai sulosoinnut näkyvät sarjakuvassa? – –Antologian aiheella viitataan etenkin ääneen ja musiikkiin, mutta teemaa saa tuttuun tapaan tulkita vapaasti”, kerho tiedottaa.
turunsarjakuvakerho.net
Punaparralle Kvaakin
parhaan käännössarjakuvan Herra Koipeliini -palkinto Kvaak. -sarjakuvafoorumin jäsenten äänestämä Herra Koipeliini -tunnustuspalkinto jaettiin yhdennentoista kerran ja sen voitti belgialainen Punaparta-sarja, josta ilmestyi vuonna 2019 Egmontin kustantamana kokoelma
Punaparta 2: Kapteeni vailla nimeä
Palkintoa perustellaan tiedotteessa: “Käsikirjoittaja Jean-Michel Charlier on osannut taitavasti rakentaa seikkailutarinoita, jotka ovat täynnä piinaavan jännittäviä tilanteita ja juonittelua niin ettei lukijan mielenkiinto herpaannu hetkeksikään. Esikuvina ovat olleet klassiset seikkailuromaanit Alexandre Dumas’n Kolmesta muskettisoturista C. S. Foresterin Hornbloweriin. Historiallinen ympäristö on viimeistelty erityissanastolla. Anssi Rauhalan suomennos on tyylin mukaista. Kieli soljuu sujuvasti ja siihen on keksitty herkullisen värikkäitä sadattelu- ja nimittelysanoja kuten ‘kolminkertainen kollo’, ‘lemmon suolet’ ja ‘kanalja’.
Auts! Oikaisu
Viime Sarjainfossa arvosteltiin Janne Torisevan kirja Valas. Kustantajiksi oli mainittu Arktinen Banaani, Zum Teufel ja Täysi Käsi, mutta Täyden Käden sijaan kolmas kustantaja on Basam Books.
Claire Bretécher –sarjakuvan la grande dame
JOHANNA SIN ISALO
ranskalainen s arjakuvataiteilija
Claire Bretécher (17.4.1940–11.2.2020) oli yhteiskuntakriittisen, aikuisille suunnatun sarjakuvataiteen merkittävimpiä edelläkävijöitä. Hän oli myös ensimmäinen naispuolinen sarjakuvataiteilija, joka saavutti Ranskassa laajaa menestystä ja arvostusta sekä lukijoiden että palkitsijoiden keskuudessa.
Suomalaiselle lukijoille ensimmäinen kosketus Bretécherin töihin oli Helsingin Sanomissa 70-luvun lopulla julkaistu Turha joukko (Les Frustrés), joka oli monille lukijoille aivan uutta sanomalehtisarjakuvaa: purevaa satiiria aikuisten asioista. Bretécherin yhteiskunta-analyyttiselle tuotannolle ei tuolloin
Suomessa ollut muuta verrokkia kuin Suomen Kuvalehdessä ilmestyneet brittiläisen Jules Fei erin työt.
Tapakomedian mestari • Bretécher teki läpimurron 70-luvulla Turhalla joukolla, mutta hän oli jo tuolloin laajasti meritoitunut sarjakuvantekijä. Hän on työskennellyt alan ranskalaisissa uranuurtajalehdissä Tintin, Spirou ja Pilote sekä ollut perustamassa Ranskan ensimmäistä aikuisille suunnattua aikakausjulkaisua L’Echo des Savanes.
Bretécher uudisti sarjakuvissaan comedie humainen – inhimillisen komedian – tradition. Kirjallisuuden puolelta häntä voi verrata Balzaciin tai vaikkapa Jane Austeniin – kumpikin tarkkaili ympäristönsä käyttäytymistä, siirsi sen paperille pikkuisen kärjistettynä, ja voilá, sosiaaliset aikalaismallit näyttäytyvät saman tien raadollisen koomisessa valossa. Bretécherin pilkkakirveen maali oli muodikas vasemmistolainen älykkökulttuuri, jota ei tarvinnut
kuin pikkuisen raaputtaa paljastaakseen itsepetosta, omahyväisyyttä ja pikkuporvarillisuutta.
Bretécher uskalsi pilkata valtavirtaista, poliittisesti korrektia ajattelua, mutta niin hipit, jupit, punkkarit kuin feministitkin saivat häneltä kyytiä. Bretécher on itse sanonut, että hän ei siedä mitään ihmisryhmää, joka on täysin varma oikeassa olemisestaan.
Kuuluisa kirjailija ja semiootikko Roland Barthes kutsuikin Bretécheria vuonna 1976 ”vuoden parhaaksi sosiologiksi” – tämä arvostuksenosoitus kuulemma tuolloin lähinnä nauratti kohdettaan.
Leikkisä, omaperäinen, monipuolinen • Bretécherin työt ovat vaivatta tunnistettavissa, vaikka hänellä ei ollutkaan yhtä tiettyä kaavaa tai maneeria. Varsin usein ”kamera” seisoo paikallaan – tämä on yksi Bretécherin tavaramerkeistä – mutta yksittäisissä kuvissa syntyy draamaa pienistä ilmeistä ja eleistä. Joskus tarina on täysin runsaan dialogin varassa, mutta sivu saattaa perustua puhtaasti kuvalliseenkin ilmaisuun. Vaikka hahmot ovat karrikoituja, on anatomia yksityiskohtaista, ja kaikki ovat tasa-arvoisesti pottunokkia. Alkuteoksissa henkilöt ”puhuvat” kaunokirjoituksella.
Bretécher leikkii sarjoissaan aivan kaikella: Agrippina-teinillä on ikioma keksitty slangi, kuviin voi yhtäkkiä ilmestyä asiaankuulumattomia elementtejä, realistisen oloinen kerronta heilahtaa fantasiaan, Sonia Rykielin nimi paperikassissa muuttua sanoiksi ”Kyrie Eleison”.
Kaikki aiheet eivät suinkaan ole poliittisia tai rakenteellisia, vaan naurua syntyy kaikkien tunnistamista pienistä arjen koettelemuksistakin: vaikapa siitä, kuinka vaikeaa on auttaa vieraassa keittiössä.
Bretécher itse ihaili Pulterin luojan Johnny Hartin, brittiläisen Ronald Searlen ja maanmiehensä Franquinin graa sta jälkeä.
Nykytekijöistä Ralf König on avoimesti tunnustanut visuaalisen velkansa Bretécherille ja aikalais-
ranskalaisista Gérard Lauzier sai häneltä selviä käsikirjoitusvaikutteita.
Aikuisia, lapsia, nuoria, äitejä • Bretécherin tuotanto on niin laaja, että kattava lista veisi monta sivua. Suomessa julkaistiin Soile Kaukorannan kääntämien Turha joukko 1 ja 2 -albumien (1975, Kirjayhtymä) lisäksi liberalisoituneen satuprinsessan seikkailuista kertova albumi Selluliitin sieluntilat (Les États d’âme de Cellulite, Jalava 1994). Helsingin Sanomien sivuilla ilmestyivät Turhan joukon ohella 70–80 -luvuilla episodeja teini-ikäisen tytön kapinaa ja kipuilua kuvaavasta Agrippina (Agrippine) sekä Tohtori Laskimo, pipilogi (Docteur Ventouse, bobologue) -sarjoista. HS julkaisi jatkosarjana myös albumimittaisen teoksen Moniquen kohtalo (Le Destin de Monique), tarinan näyttelijättärestä ja seikkailevasta sikiöstä.
Bretécher oli hyvin kiinnostunut yhteiskuntarakenteiden lisäksi perheiden sisäisestä dynamiikasta. Äitiyden eri puolia hän ruoti mm. sarjassa Les Mères (Äidit, Art House 1990) sekä pikkulasten ja aikuisten suhdetta varhaisessa Spiroun sarjassaan Les Gnangnan (kääntäisin tämän vaikkapa Kitisijät).
Omien sarjakuvien pitkän ja monipuolisen listan ohella Bretécher piirsi muiden käsikirjoituksiin, julkaisi runsaasti pilapiirroksia ja kuvituksia sekä toimi taidemaalarina.
Bretécher poikkeuksellisesti kustansi itse suuren osan teoksistaan. Ehkä juuri siksi hän pystyi säilyttämään rohkeutensa ja omaperäisyytensä. ”Ja tienasin siinä myös mukavasti rahaa”, hän on maininnut.
Claire Bretécher vieraili Kemin sarjakuvapäivillä vuonna 1988 ja minulla oli ilo ja kunnia haastatella yleisön edessä vaikuttavinta sarjakuvakäsikirjoittamisen esikuvaani.
Useat Bretécherin esiin nostamista yhteiskunnallisista teemoista ovat edelleen ajankohtaisia. Jäämme aidosti kaipaamaan hänen huipputerävää kynäänsä.
Tietoa tavan kansalle
Elina Lahdenperä haluaa sarjakuvillaan antaa vertaistukea ja päästä yli noloudesta.
TEKSTI Aino Sutinen KUVITUKS ET Elina Lahdenperä
AS: Hei Elina Lahdenperä! Esittelisitkö itsesi.
EL: Terve, olen Lahdenperän Elina (s. 1989) ja syntyjäni Lapualta. Nykyään asun Turussa, jossa olen asunut kohta viitisen vuotta.
Opiskelin kaksi vuotta Limingan kansanopistossa sarjakuvaa (Keijjo-äiteelle, Mikolle ja Tessalle terveisiä!) ja nyt opiskelen kolmatta vuotta Turun Taideakatemiassa kuvataiteita (AMK).
AS: Miten tämänkertaiset kuvitukset syntyivät?
EL: Sain ensin materiaalit, joiden pohjalta oli tarkoitus piirtää. Pureskelin niitä ja tein sitten parit luon-
nokset, jonka jälkeen valitsin parhaat, tussasin kuvat puhtaaksi, skannasin ja editoin tietokoneella. Artikkeleihin tulleita kuvituksia oli hauska tehdä. Alan usein kehitellä päässäni tarinaa, jonka yhden kohtauksen kuvitan paperille.
AS: Tämän lehden teemana on dokumentaarinen sarjakuva. Onko sarjakuva mielestäsi hyvä väline tositarinoiden kertomiseen, journalismiin ja muuhun informatiiviseen?
EL: Sarjakuva on erittäin hyvä väline kaikkeen edellä mainittuun. Sillä pystytään luomaan lukijalle sa-
mastuttavampi kosketuspinta kerrottavaan tarinaan. On siis helpompi eläytyä.
AS: Olet tehnyt Game Over -pienlehden, jossa on havainnollisesti juttuja muun muassa seksuaalisesta ahdistelusta, lähisuhdeväkivallasta, raiskauksesta ja traumoista sekä neuvoja siitä kuinka hakea apua kipeissä tilanteissa. Olet myös mukana Hertta-täti-projektissa, joka liittyy tähän. Kertoisitko lisää näistä?
EL: Ystäväni Heidi Maria Huotari etsi Facebookin kautta piirtäjiä projektiinsa, jossa toimii asiantuntijana ja käsikirjoittajana. Innostuin heti, kun ideana oli, että levitettäisiin tietoa erilaisista seksuaalisuuteen ja seksiin liittyvistä asioista sarjakuvan keinoin sekä tavan kansalaiselle että hoitoalalla toimiville ihmisille. Heidi kertoi, että mitään päivitettyä opusta ei tältä saralta ollut, ja hän tahtoi tehdä siihen muutoksen.
Meitä kuuluu tähän projektiin tällä hetkellä minun ja Heidin lisäksi toinen asiantuntija sekä kaksi piirtäjää. Maaliskuussa on tarkoitus, että matkaan Ouluun ja alamme suunnitella jatkoa projektille.
Game Over on yhtä tarinaa lukuunottamatta kokonaan itseni käsikirjoittama ja kehittelemä pienlehti. “Mitä tehdä raiskauksen sattuessa” -kertomus on Heidin käsikirjoittama ja minun kuvittamani.
Pienlehti syntyi valtavan paineen alla (kuten ne yleensä syntyvät), meillä oli koulussa kurssi, jonka yhtenä osana oli kasata ryhmänäyttely luokkatovereiden kanssa. Ryhmämme näyttelyn avajaiset olivat 7.1., ja tästä saatiin tietää vajaa kolmisen viikkoa ennen joulua. Hertta-täti -projekti oli silloin juuri ottanut hyvin tuulta alleen ja itsellä oli sen kanssa hyvä draivi sen aiheen kanssa. Tuntui realistiselta puristaa tuossa ajassa pienlehti kasaan, juuri tästä aiheesta.
AS: Olet tehnyt hauskoja ja informatiivisia sarjakuvia myös muun muassa omaelämäkerrallisista aiheista sekä esimerkiksi naisten kehollisuudesta. Millaisia asioita haluat välittää sarjakuvillasi?
EL: Tahdon antaa vertaistukea ja välittää tietoa noloimmistakin asioista. Itselleen nauramisen jalo taito on tärkeää tässä suorituskeskeisessä yhteiskunnassa, jossa kiireen keskellä ei voi välttyä siltä, että “mokaa” jotain.
Itselläni ei esimerkiksi ollut tietoa bakteerivaginoosista (nimihirviö) ennen kuin sellainen todettiin itsellä. Kyseessä on kuitenkin hiivatulehdustakin yleisempi naisilla todettu vaiva.
AS: Mitä sinulla on tällä hetkellä työn alla?
EL: Tällä hetkellä työstän jo kohta kuutisen vuotta
pöytälaatikossa maannutta materiaalia. Kyseessä ovat ystäväni päiväkirjamerkinnät kahden viikon osastojaksolta. Hän on lahjoittanut ne käyttööni niin, että saan käsikirjoittaa niiden pohjalta uutta tarinaa. Tarina kertoo välisestämme ystävyydestä, kuntoutumisesta, nuorten naisten kipuiluista ja siitä, kuinka kasvetaan aikuiseksi kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa.
Tarina pätkitään kolmeen osaan, joista ensimmäisen osan julkaisen valmistumiseni aikaan päättötyön taiteellisena osuutena keväällä 2021. Epäilen silti, aikataulun kiireellisyydestä johtuen, että suuremman yleisön tietoisuuteen julkaisu tulee vasta loppuvuodesta 2021.
Kirjallinen osuus päättötyöstäni tulee käsittelemään dokumentaarista sarjakuvaa ja se on minulla samaan aikaan tässä työn alla.
AS: Mistä sarjakuvista itse pidät?
EL: Ehdottomia suosikkejani ovat Jyrki Nissisen ja Simon Hanselmannin tuotannot. Näiden vastapainona pidän paljon Hanneriina Moisseisen Isäja Kannas -teoksista, Emmi Valveen Armosta ja Art Spiegelmanin Maus-sarjasta. Chester Brownin Ed – Iloinen klovni ja Charles Burnsin Black Hole tekivät minuun suuren vaikutuksen aikoinaan.
Esteettisesti minua miellyttää taidokas mustavalkoisuus. Sisällöllisesti tietty pöhköys, samastuttavuus, nokkeluus, arkisuus ja ennalta-arvaamattomuus kiinnostavat. Feministiset ja dokumentaariset (omaelämäkerralliset) teokset ovat mieleeni. •
Elina Lahdenperän kuvituksia löytyy sivuilta 5, 22 ja 34.
Stigmaa poistamassa
Viivi Rintasen sarjakuvissa käsitellään mielenterveysongelmia suoraan ja leiskuvin värein. Viimeisin projekti yhdistää omaelämäkerrallisuutta ja muiden henkilöiden tekijälle lähettämiä tositarinoita.
TEKST I Miia Vistilä VALO K UVA T Jaakko Seppänen
mielenterveys ja varsinkin omat mielenterveysongelmat ovat 2000-luvun suomalaisissa sarjakuvissa yleinen aihe.
Rankoista kokemuksista avaudutaan sekä anonyymeissä blogeissa että omalla nimellä kaupallisesti kustannetuissa kirjoissa. Suorasukaisten kertomusten tarkoituksena on usein tabujen rikkominen ja ennakkoluulojen vähentäminen.
Eri mielenterveysongelmiin suhtaudutaan kuitenkin eri tavoin. Yleistä masennusta kuvataan paljon, mutta monista muista mielen terveysongelmista, esimerkiksi psykoosista on kerrottu vähemmän.
Rintanen ei tehnyt Mielisairaalan kesätyttöä terapiakirjaksi.
– Pelkäsin ajatusta terapiasta silloin. Ajattelin, sarjakuvan ja terapian olevan eri asioita, vaikka tarinaksi jäsentäminen auttoi todella paljon oman tilanteeni ymmärtämisessä. Myös kirjan julkaiseminen avasi asioita mielessäni ja oli lopulta terapeuttinen kokemus. Olin ollut kaapissa omien mielenterveysongelmieni kanssa ja kerroin niistä albumin kautta esimerkiksi perheelleni.
rintanen ei halua provosoida hulluus-
sanalla, vaan ottaa sen voimauttavasti käyttöön.
Sarjakuvataiteilija ja taidekasvattaja Viivi Rintanen haluaa poistaa stigmaa myös harvemmin kuvattujen mielenterveysongelmien ympäriltä. Rintanen oppi tuntemaan aihetta työskennellessään kolmena kesänä siivoojana mielisairaalassa. Lisäksi hänellä on omaa kokemusta syömishäiriöistä.
Näistä kokemuksista kertoo hänen ensimmäisessä albumissaan Mielisairaalan kesätyttö (Suuri Kurpitsa, 2015). Siinä tekijän alter ego Vilma työskentelee mielisairaalassa ja potilaiden ongelmat vertautuvat päähenkilön silloin vielä hoitamattomaan syömishäiriöön.
Hän on jatkanut teemaa Hulluussarjakuviaprojektissa ja siihen liittyvässä, työn alla olevassa kokoelmakirjassaan.
Siivoojan arjen opetukset • Kesätyö mielisairaalassa sai Rintasen kysymään: kuka lopulta on terve ja kuka sairas?
– Olen todella kiitollinen siitä kokemuksesta. Sain nähdä, että mielenterveysongelmat ovat inhimillisiä asioita ja ne kuuluvat elämään. Moni joutuu kärsimään, eikä se ole kenenkään syy. Kokemuksen myötä pystyin kohtaamaan myös sen, että tarvitsen itsekin apua mielenterveyteni kanssa.
Albumissa puretaan ennakkoluuloja.
– Jotkut pitävät syömishäiriöitä pinnallisena huomion kerjäämisenä, eikä niitä aina oteta vakavasti, tai sitten syömisongelmia romantisoidaan. Kirja näyttää, että syömishäiriön kanssa eläminen voi olla häpeällistä ja täynnä valhetta ja yksinäisyyttä.
Pelot syrjinnästä eivät toteutuneet.
– Avautumiseni eivät ole vaikuttaneet työn saantiin tai läheisiin ihmissuhteisiin, mitä pelkäsin eniten. Minua ei ole myöskään häpäisty tai pilkattu sen suhteen, mitä olen itse kertonut. Onneksi yleiset ennakkoluulot eivät välttämättä tarkoita, että yksilötasolla joutuisi syrjityksi.
Hulluussarjakuvilla stigmoja vastaan • Mielisairaalan kesätytön jälkeen moni lukija tuli kertomaan Rintaselle omista mielenterveyshäiriökokemuksistaan – esimerkiksi siitä että olivat olleet mielisairaalassa hoidossa. Rintanen tuumi, että näistäkin voisi ja pitäisi piirtää. Hän aloitti Hulluussarjakuvia-blogin, projektin, jossa esille pääsevät muidenkin kuin sarjakuvataiteilijoiden kokemukset. Rintanen piirtää hänelle lähetettyjä tosia mielenterveystarinoita nettisarjakuviksi osoitteeseen hulluussarjakuvia.sarjakuvablogit.com.
– Se, että Sarjakuvablogit.comissa oli jo muiden tekijöiden mielenterveysaiheisia blogeja, madalsi kynnystä oman blogin aloittamiseen.
Sarjakuvan ohella blogissa julkaistaan kertojan tekstimuotoinen selitys. Blogin ympärille on kehittynyt lukijoiden ja tarinoiden kertojien yhteisö, jolta Rintanen on saanut vertaistukea myös omaan elämäänsä.
– Vuorovaikutus ihmisten kanssa ja tutustuminen tarinoihin ovat auttaneet ymmärtämään itseä ja antaneet toivoa. On muitakin kaltaisiani hulluja! Rintanen ei halua provosoida hulluus-sanalla, vaan ottaa sen voimauttavasti käyttöön.
– Eiväthän kaikki sitä ymmärrä. Jotkut järkyttyvät. Sanalla on niin paha kaiku menneisyydes-
tä. Mutta sanan tunnesisältö muuttuu, kun sitä käytetään.
Stigmoihin vaikuttavat muut stereotypiat ja ennakkoluulot. Esimerkiksi jos mies kärsii paniikkihäiriöstä, siihen voi liittyä suurempi stigma kuin samaan ongelmaan naisella, Rintanen kuvaa tekoprosessin aikana oppimaansa.
Sekä blogin että kirjan sanoma on, että häiriön, ongelmien ja mahdollisen diagnoosin takaa löytyy aina kokonainen ihminen ja elämä monine käänteineen.
– Kokemukset ovat aina yksilöllisiä. Vaikka ihmisillä on sama diagnoosi, häiriön syyt ja paremmin voimisen tavat voivat olla erilaisia. Ei ole mitään yhtä vastausta esimerkiksi siihen, miksi joku sairastuu.
Erilaisten tarinoiden kuuleminen on tärkeää.
– Diagnooseja ei tarvitse pitää lopullisina tuomioina. Jotkut voivat olla koko elämän pituisia, mutta se ei tarkoita, ettei voisi elää hyvää elämää sen kanssa.
Aihe koskettaa Rintasen mukaan lähes jokaista. Monilla ihmisillä tai heidän läheisillään on jonkinlaisia vaikeuksia.
Terapiasta • Nyt Rintanen työstää Hulluussarjakuvista kokoelmakirjaa, jossa kehystarinana toimii Rintasen oma kokemus psykoterapiasta. Hän ei enää ajattele, että taiteellisuus sulkisi terapeuttisuutta pois, vaan että teos voi olla tekijälleen tai lukijalleen terapeuttinen ja samalla taiteellisesti merkittävä.
Myöskään omaelämäkerrallisuutta ei peitellä. Nyt päähenkilön nimi on Viivi.
– On ollut etuoikeutettua päästä terapiaan. Se voi olla kallista ja kaikilla ei ole tätä mahdollisuutta, mikä on epäoikeudenmukaista. Terapian, diagnoosin ja taloudellisen tuen hakeminen kaikkine byrokratian koukeroineen on mielenterveysongelmien kanssa painivalle vaikea prosessi.
Rintasella on terapiaa takana kohta kolme vuotta. – Suhde terapeuttiin on yksi omituisimmista, mutta parhaista ihmissuhteistani. Kun 45 minuutin ajan viikossa pari vuotta kertoo osaavalle terapeutille elämästään, hän tuntee minut, mutta minä en häntä.
Terapiassa ja Rintasen uudessa kirjassa käydään läpi asiakkaan elämäntarinaa. Terapeutti auttaa näkemään asiat ulkopuolisen silmin.
– Minulle iso oivallus voi toisesta kuulostaa itsestään selvältä. Omia ajatteluvinoumia ja itsetunnon lovia on vaikea hahmottaa, koska on niihin niin tottunut. Mutta kun ne sanallistaa ja tuo valoon, niitä voi tarkastella ja kyseenalaistaa, Rintanen kuvaa.
Rintanen ei ole terapeutti, mutta Hulluussarjakuvilla on tarinankertojien elämään usein terapeuttinen vaikutus.
– Annan osan heidän tarinaansa heille omana tulkintanani. On hämmentävää ja kiinnostavaa, millaiselta oma tarina voi toisen näkökulmasta näyttää.
Yleisesti ottaen asioista puhuminen auttaa – varsinkin niistä, jotka koetaan häpeällisimmiksi.
– Suuret, häpeillyt salaisuudet voivat olla pelottavan voimakkaita. Mutta jos niitä pystyy purkamaan esimerkiksi läsnä olevalle, myötätuntoiselle terapeutille tai ystävälle, häpeä, syyllisyys ja oma olo saattaa pikkuhiljaa helpottaa.
Rintasella terapia on limittynyt taiteelliseen työhön. Tuleva albumi kertoo ajasta, jolloin hän piirtää Hulluussarjakuvia tarinankertojien toiveiden mukaan ja käy itse terapiassa. Lisäksi kehystarina kuvaa Rintasen elämässään läpikäymiä teemoja, kuten suhdetta suorittamiseen ja median kuvastoon.
Eroon perfektionismista • Rintasella oli pitkään taipumus ajaa itsensä burnoutin partaalle, uudelleen ja uudelleen.
– En omasta mielestäni ole ollut täydellisyydentavoittelija tai perfektionisti, koska en mielestäni pääse riittävän lähelle täydellisyyttä, jotta voisin sanoa sellainen olevani.
Terapiassa Rintanen alkoi kyseenalaistaa suorituskeskeisyyttä. Hän painii asian kanssa edelleen.
– Mitä olisin, jos en pystyisi tekemään töitä? Kuka olen? Olenko arvokas ilman sitä että yritän koko ajan saada paljon aikaan? Mikä on oikeasti tärkeää? Sarjakuvatkin joskus olleet tärkeämpiä kuin oma hyvinvointi. Oli tärkeämpää, että teen hyviä sarjakuvia, puserran väkisin kuin ottaisin aikaa levolle tai ihmissuhteille.
Rintanen tajusi olevansa “kärttyinen, vihainen, surullinen, uneton mytty irrallaan kivoista ja mukavista asioista ja elämän pienistä nautinnoista”. Pikkuhiljaa ja ajan kanssa sisäistyi, että oma arvo ihmisenä ei riipu tekemisestä.
– Ihmissuhteet ja läheiset auttavat, jos antaa heidän auttaa, Rintanen tietää.
Työtä vaati myös hyväksyä oma asemansa taiteilijana: nyt riittää se, mitä osaa nyt. Työn ja vapaa-ajan erokin selkeytyi. Rintanen tekee graa sen suunnittelijan töitä kolmena päivänä viikossa, kaksi päivää hän työstää omaa kirjaa ja viikonloput pitää vapaata.
– On ollut hämmästyttävä huomata, että vapaaaika on ihan mukavaa! Sen ei tarvitse olla ahdistavaa aikaa, jolloin ei voi tehdä töitä. Ei tarvitse perustella olemassaoloaan sillä, että tekee jotain tärkeää. Voi tehdä jotain toiselle merkityksetöntä, joka tuottaa itselle iloa, vaikka istua kahvilassa.
Syömishäiriötaustaiselle suhde liikuntaan on myös suuri muutos.
– Ennen liikuin pakkomielteisesti kaloreita polttaen, nyt liikun omaksi iloksi.
Kehonkuvat kuvavirrassa • Tulevassa kirjassa päähenkilö selvittää suhdettaan erilaisiin naiseuksiin ja naisen malleihin. Yksi tällainen malli on somevaikuttaja, jota päähenkilö seuraa, vaikka inhoaa tämän tuottamaa sisältöä. Esimerkiksi meikkivideot eivät kiinnosta, ja sitten päähenkilö haukkuu vaikuttajaa pinnalliseksi. Tämäkin perustuu omiin kokemuksiin.
Ristiriita nostaa mieleen kysymyksiä: Miksi haluat näyttää itsesi olentona, jota ei oikeasti ole olemassa? Onko kaikkien pakko haluta ottaa itsestään kauniita kuvia ja julkaista ne? Miksi kulutamme noita kuvia?
– Päähenkilö-Viivi ei ymmärrä, miksi vihaseuraa vaikuttajaa. Jotenkin vihaseuraaminen liittyy siihen, millaisia naisen kuvia tällä on ollut ja millaiseksi hän ei halua itseään mieltää. Visuaalinen kulttuuri suoltaa kuvia, jotka luovat alitajuisen mielikuvan nukkemaisesta nykynaisesta. Onneksi somesta voi löytää muunkinlaisia kuvia, esimerkiksi kehopositiivisuutta.
kanssa. Tarkoituksena on tutkia, miten sarjakuvan tekeminen voi helpottaa osallistujien oloa.
Rintanen on käynyt aiemminkin sairaalassa nuorisopsykiatrisella osastolla puhumassa kokemusasiantuntijana syömishäiriöstä sekä teettänyt sarjakuvallisia harjoituksia Syömishäiriöliitto-SYLI:n jäsenille. Hän jäljittää omaa syömishäiriötään naisiin kohdistuviin vaatimuksiin.
opettajana ja taidekasvattajana rintanen haluaa kyseenalaistaa kuvavirtaa ja auttaa luomaan toisenlaisia kuvia.
– Kenenkään arvo ei saisi perustua ulkonäölle tai kehon koolle! Tuntuu naurettavalta, että tämä täytyy sanoa ääneen. Varsinkin nuorempana tunsin, että olemuksellani oli hirveästi merkitystä. Laihdutin, koska en halunnut tulla nähdyksi naisellisen ulkonäön kautta. Mutta samalla laihduttaminen on kulttuurissamme naisen tehtävä, eli samalla toteutin naisen mallia, jota vastaan taistelin.
Rintanen löysi feminismin jo nuorena.
Tutkimusten mukaan, vaikka suurin osa nuorista naisista tietää, että kuvia on käsitelty, kuvien näkeminen vaikuttaa silti minäkuvaan ja itsetuntoon. Sarjakuvaopettajana ja taidekasvattajana Rintanen haluaa opettaa kyseenalaistamaan kuvavirtaa ja luomaan toisenlaisia kuvia.
– Opetan, kuinka nuorilla on itse valtaa kertoa tarinoita, miten laskelmoitua tarinankerronta on ja kuinka olemme sen kohteena. Opetan kysymään, mikä on esimerkiksi mainoksen tarkoitus ja ymmärtämään pieniä, hienovaraisia vivahteita, joilla meihin yritetään vaikuttaa. Sarjakuvantekoa oppimalla huomaa, miten voi itse kertoa tarinansa piirtämällä ja kirjoittamalla, että on muitakin kerrontatapoja kuin Instagram-sel e.
Rintanen sai vuodelle 2020 Suomen kulttuurirahaston Uudenmaan alueen Taidetta hoitolaitoksiin -apurahan.
– Järjestän muutamalle ryhmälle kolmen kerran Syömishäiriö sarjakuvaksi -työpajan, jossa jäsennetään omaa syömishäiriökokemusta ja siihen liittyviä asioita sarjakuvan keinoin: piirtämällä, kirjoittamalla ja tarinallistamalla. Työpaja voi olla terapeuttinen tilanne. Suunnittelen sen yhteistyössä hoitotahojen
– Lukiossa olin yksinäinen feministi. Yliopistossa iski feministinen raivo: miksi minun pitää kärsiä tällaisista ongelmista! Samalla feminismi auttoi löytämään ratkaisuja ja ymmärtämään, ettei minun tarvitse kohdella itseäni näin. Ja että sisäistetyt asenteet ja saamani kohtelu eivät ole vain omaa elämää, vaan laajempi yhteiskunnallinen asia.
Taideopintojen kautta Rintanen on tutustunut naiseuden kulttuurihistoriaan, joka on myös auttanut kyseenalaistamaan naiskuvaa.
– Naisideaaliin kuuluu nuoruus ja hyveellisyys, johon samalla kuuluu potentiaali pahaan. Se näkyy edelleen niin, että naisia opetetaan tarkkailemaan omaa kehoaan, kontrolloimaan sitä pysymään sille annetussa tilassa. Elävä nainen on ihan eri asia kuin meille esitetty, nuori ja yhdellä tapaa kaunis kuva!
Miten sarjakuvat syntyvät? • Rintanen piirtää sivut varsin perinteisesti. Hän käyttää eri tekniikoita päällekkäin yhdellä paperilla, mistä syntyy A3-kokoinen originaali.
– Käytän paljon samankokoisia ruutuja, se helpottaa ajattelua. On valmis ruutupohja, jonka kopioin lähes kaikille sivuilleni valopöydän avulla.
– Aloitin sarjakuvaopintoni aikanaan Aalto-yliopistolla Matti Hagelbergin ohjaamassa ryhmäs-
sä. Hagelberg neuvoi kurssillaan, että pitäisi tehdä tussaus ja väritys valopöydän kanssa eri papereille. ”Ei minulla ole varaa tuhlata kahta paperia yhteen sivuun”, ajattelin köyhänä opiskelijana. Siksi päädyin tekemään tussin ja värin samalle paperille.
Rintanen suoristaa sivut pöydälle maalarinteipillä. Paperi on sileäpintaista Bristol-paperia, joka kestää monta kerrosta eri tekniikoita.
Sivut Rintanen tekee näin: ensin hän luonnostelee kuvat tavallisella harmaalla lyijytäytekynällä tarkasti ja yksityiskohtaisesti. Tekstausta varten hän piirtää kupliin apuviivat.
Sen jälkeen hän tussaa viivat G-terällä käyttäen mustaa tussia, joka on kuivuttuaan vedenkestävää. Tekstauksen hän tekee 0,8 millimetrin paksuisella tussilla, joka sopii ruutukokoon, kun sivu painetaan puolet pienempänä.
Tussauksen jälkeen hän pyyhkii lyijykynän jäljet pois. Väritys alkaa korostusta vaativista kohdista erilaisilla huopakynillä.
– Osa tusseista liukenee vähän veteen ja osa ei. Tiedän, miten eri kynäni käyttäytyvät ja osaan ennakoida miten vesiväri niihin vaikuttaa. Se on mukavaa leikkiä. Aina tulee joitain vahinkoja, joista sitten katson, onko kyseessä hyvä vai huono vahinko. Yleensä annan mennä vain.
Tussivärityksen päälle hän maalaa vesiväreillä. Tärkeitä sävyjä hän on sekoittanut valmiiksi isompia määriä.
– Maalaaminen on mukavin vaihe. Luonnostelun vastapainoksi maalaaminen on leikkisää. Maalaan rennolla kädellä. Jokainen ruutu on oma pieni taideteoksensa!
Maalaamista seuraa skannaus ja kuvankäsittelyä. Hyvä A3-kokoinen skanneri, jossa on kova vaaleasävyinen valo, löytyy esimerkiksi Helsingin pääkirjastosta Oodista.
– Kova valo poistaa varjot, joita paperin kupruista voi tulla. Jos joku kohta skannautuu huonosti, skannaan uudelleen tai korjaan kuvankäsittelyohjelmalla. Värejä korostan myös, sivu tulee valmiiksi vasta kuvankäsittelyohjelmassa.
Rintasen tyyli on pelkistynyt vuosien varrella.
– Olen alkanut tietoisesti yksinkertaistaa piirrosjälkeäni aiemmasta kirjasta. Ja joka asiaa ei tarvitse eri värillä tehdä! •
VSyntynyt 1990
Visuaalinen suunnittelija, sarjakuvataiteilija ja -opettaja
Helsingin sarjakuvafestivaalien vuoden 2016 Vuoden sarjakuvablogi -palkinnon yhteydessä
» hulluussarjakuvia.sarjakuvablogit.com
Murhan motiivi
Tositarinat rikollisista ja rikoksista ovat aina kiehtoneet suurta yleisöä.
True crime -sarjakuva on lajityyppi, joka on jo pitkään kertonut näitä tarinoita.
TEKSTI Onni Mustonen KUVITUS Elina Lahdenperä
true crime on dokumentaarisen kerronnan lajityyppi, joka nimensä mukaisesti kertoo todellisista rikoksista. Vaikka monille genre saattaa ensisijaisesti tuoda mieleen kertakäyttöisen, lähes vulgaarin viihteen, kuten Alibilehden tai takavuosien Poliisi-TV:n, lukeutuu lajityyppiin myös Truman Capoten Kylmäverisesti-romaanin (1965) kaltaisia journalistisen kirjallisuuden merkkiteoksia.
True crime ei ole myöskään uusi lajityyppi. Vastaavia kertomuksia on kerrottu läpi historian. Esimerkiksi Tacitus kirjoitti jo 100-luvulla aatelisnainen Locustasta, joka myrkytti ihmisiä keisari Neron hovissa.
Ulkopuoliselle true crimessä on samoja ongelmia kuin kauhu ktiossa. Aivan kuten kauhutarinat, myös true crime kuvaa pääasiassa kauheita asioita.
On syytä kysyä, miksi ihmiset haluavat viettää aikaansa niiden parissa. True crimen dokumentaarinen luonne tekee siitä myös väistämättä ongelmallista: sen lisäksi, että kyse on kauheista asioista, ne ovat asioita, jotka tapahtuivat oikeille ihmisille.
Ongelmallisuudestaan huolimatta on mahdotonta kieltää true crimen merkitystä populaarikulttuurin historiassa – erityisesti sarjakuvan historiassa. Tässä artikkelissa tarkastelemme, miten true crime ja sarjakuvakerronta ovat jo pitkään olleet erottamattomia ja miten true crime vaikutti sarjakuvakenttään 1950-luvulla.
Huviretki hirttopaikalle • Niin morbidi kuin lajityyppi onkin, sen alkuperä on vielä oudompi ja kammottavampi. Varsinaisen mestauksen ohella pyöveleiden keskeisiin tehtävin lukeutui tuomitun tun-
Vuonna 1726 Thamesista löydettiin irtopää, joka laitettiin seipään nokkaan Pyhän Margaretin kirkon pihalle siinä toivossa, että joku tunnistaisi kenelle se kuului. Lopulta mies tunnistettiin John Hayesiksi. Hayesin vaimo Catharine oli murhannut aviomiehensä kahden rakastajansa kanssa. Catherine Hayes oli viimeinen Englannissa polttamalla teloitettu nainen.
nustuksen tallentaminen. Julkisten teloituksen yhteydessä nämä (usein kiduttamalla saadut) tunnutukset luettiin yleisölle, ja skandaalinomaisimmat, shokeeraavimmat ja viihdyttävimmät kuvaukset jäivät elämään tarinoina ja lauluina.
Kirjapainon yleistyessä 1600-luvulla lontoolaiset painotalot alkoivat julkaista tunnustuksia, rikosten kuvauksia ja jopa niistä kirjoitettuja ns. ”hirsipuuballadeja” yhden sivun lehdyköinä, joita myytiin hirttopaikkojen läheisyydessä. Alusta lähtien seksin, väkivallan ja moraalisen närkästyksen yhdistelmä osoittautui menestykseksi, mutta pian julkaisijat tajusivat, että kuvittamalla kertomuksia he saattoivat laajentaa markkinoitaan. Pennin tai kaksi maksavat lehdykät oli pääasiassa suunnattu työväenluokalle, joista lukutaitoisia oli vain murto-osa. Kuvat murhista, maantierosvoista ja haudanryöstäjistä tekivät lehdistä lähestyttävämpiä. Samalla lukijat pääsivät itse todistamaan väkivallantekoja pelkästään niistä lukemisen sijaan.
Kuuluisin varhaisista true crime -julkaisuista oli 1700-luvun puolivälistä 1820-luvulle asti ilmestynyt The Newgate Calendar – The Malefactor’s Bloody Register, eli ”pahantekijöiden verinen lokikirja”. Lehti sai alkunsa Lontoon Newgate-vankilan julkaisemasta tiedotteesta, jossa ilmoitettiin tulevista hirttotuomioista. Painotalot ja kustantajat laajensivat formaattia ja lisäsivät teloituspäivämäärien oheen yksityiskohtaisia kuvauksia tuomittujen rikoksista.
Syksyllä 1888 Illustrated Police News uutisoi Thamesin rannalta löydetystä torsosta. Skandaalimaisen tapauksesta teki se, että ruumis oli jätetty Scotland Yardin uuden päämajan rakennustyömaalle. Poliisi löysi yhteensä neljä torsoa Thamesista vuosina 1887–89. Tekijän epäiltiin olevan sama, mutta murhasarja ei ikinä ratkennut.
Lehti oli huikaiseva menestys. Eräiden arvioiden mukaan 1700-luvun lopussa painotuotteista ainoastaan Raamattu löytyi useammasta brittiläisestä kodista. Vastatakseen kysyntään lehti alkoi tuoreiden rikosten ohella julkaista tarinoita kuuluisista brittiläisistä rikollisista, kuten maantierosvo Dick Turpinista, kannibaali Sawney Beanistä sekä haudanryöstäjä-/sarjamurhaajaparivaljakosta Burkesta ja
Vuonna 1827 William Corder surmasi rakastajansa
Maria Martenin. Tarinan mukaan Martenin kummitus paljasti, mihin hänen ruumiinsa oli haudattu, ja tapauksesta tuli sensaatio.
Haresta sekä muista taskuvarkaista, karjanryöstäjistä, merirosvoista, myrkyttäjistä, salamurhaajista, pervertikoista ja ”lukuisista muista pahantekijöistä” – kammottavimmat murhakohtaukset luonnollisesti upeasti kuvitettuina.
The Newgate Calendarin vaikutus näkyi tavassa, jolla rikoksista uutisoitiin sanomalehtien aikakaudella ennen valokuvia. Erityisesti niiden lähes sarjakuvamainen esitystapa, jossa esiteltiin usein murhaaja, uhri, tekopaikka, itse rikos sekä sen seuraukset (useimmiten ruumis), toistui lähes sellaisenaan 1800-luvu lehtiartikkeleissa sekä niiden rekisterissä. Kuvien tarkoitus oli samoissa määrin tarjota lukijoille apuvälineitä tapahtumasarjan seuraamiseksi sekä viihdyttää ja kauhistuttaa heitä verilöylyn yksityiskohdilla.
Rikos ei kannata • Vuonna 1958 mies nimeltä Bob Wood nousi taksiin New Yorkissa. ”Olen hirveässä pulassa”, Wood, joka oli ryypännyt 11 päivän ajan, kertoi taksikuskille. Wood pyysi kuskia viemään hänet hotelliin Greenwich Villagessa. Hän sanoi yrittävänsä nukkua muutaman tunnin ja tekevänsä sitten itsemurhan hyppäämällä jokeen.
”Tapoitko sinä jonkun?” taksikuski vitsaili.
”Kyllä. Naisen, joka ärsytti minua Irving-hotellin huoneessa 91”, Wood kertoi noustessaan taksista. Kuski soitti välittömästi poliisille, joka löysi kuin löysikin Irving-hotellin huoneesta 91 Violetta Phillips-nimisen naisen, joka oli hakattu kuoliaaksi silitysraudalla. Wood pidätettiin vielä samana päivänä.
Phillipsin murha on yksi lukuisista, surullisista kuolemantapauksista, joita maailmankirjat ovat täynnä. Se olisi luultavasti unohdettu, ellei lehdistö olisi pannut merkille koko tapaukseen kätkeytyvää ironiaa.
Wood oli sarjakuvapiirtäjä, käsikirjoittaja ja editori, joka oli 1930- ja 40-luvuilla työskennellyt Lev Gleason Publicationsille. 40-luvulle tultaessa supersankarisarjakuvien suosio oli laskenut, ja kustantajat olivat etsineet uusia aiheita. Eräänä päivänä Woodin kollega, sarjakuvakäsikirjoittaja Charles Biro oli kertonut, miten hän oli kohdannut hotellin baarissa tuntemattoman miehen. Mies oli kertonut Birolle, että hänellä on huoneessaan nainen, jonka kanssa Biro saisi harrastaa seksiä, kunhan muukalainen saisi katsella. Tapaus oli saanut Biron ja Woodin ajattelemaan gangstereita ja parittajia ja he päättivät tehdä sarjakuvan rikoksista.
Lehti, joka sai nimekseen Crime Does Not Pay samannimisen elokuvasarjan mukaan, oli sekoitus oikeita ja ktiivisiä rikostarinoita. Ensimmäisessä numerossa esiteltiin muun muassa palkkamurhaaja Lepke Bulchalter sekä Espositon veljekset, eli ns. ”hullut koirat”, jotka tappoivat kaksi ihmistä räiskiessään tiensä läpi Manhattanin. Nimensä mukaisesti lehdellä oli selkeä päämäärä.
”Crime Does Not Pay on enemmän kuin sarjakuvalehti. Se on omistettu amerikkalaiselle nuorisolle siinä toivossa, että se tekee heistä parempia,
Crime Does Not Pay herätti kohua hekumoivan väkivaltaisella sisällöllään.
puhtaampia kansalaisia”, Biro ja Wood kirjoittivat ensimmäisen numeron esipuheessa.
”Toimittajien päämääränä on teroittaa, tehdä selväksi, että RIKOS EI KANNATA! Rikos ei ikinä kannata, se on häviäjien peli. Rikolliset eivät ole sankareita, he eivät ole edes rohkeita tai ‘kylmähermoisia’ – he ovat pelkurimaisia rottia. Enemmin tai myöhemmin he saavat palkkionsa. Heidän kohtalonsa on vankila tai kuolema”.
Crime Does Not Pay ei ole tässä mielessä poikkeus true crime -lajityypissä, vaan didaktisen funktion voidaan nähdä olevan keskeinen genre-elementti. Moraaliopetus jäi kuitenkin lehden muun sisällön varjoon. Biron kirjoittamat tarinat eivät kavahtaneet verisiäkään yksityiskohtia, huumeita, seksiä tai väkivaltaa, mikä teki siitä valtaisan hitin, joka ylitti suosiossaan jopa Teräsmiehen. Suurimmillaan Crime Does Not Payn levikki oli 800 000 kappaletta ja eräiden arvioiden mukaan sillä oli yli kuusi miljoonaa lukijaa.
crime does not payn nimi osoittautui enteeksi.
Lehtihyllyt täyttyivät kilpailevista rikossarjakuvista. Kapteeni Amerikan luoneet Joe Simon ja Jack Kirby julkaisivat yhdessä vaiheessa peräsi kolmea rikossarjakuvalehteä. Kuuluisin Crime Does Not Payn seuraajista oli William Gainesin Entertaining Comics eli EC, joka kastautui rikossarjakuvien synkässä virrassa Shock SuspenStories -lehdellä ennen kuin kahlasi kauhusarjakuvien syviin vesiin.
Lopulta Crime Does Not Payn nimi osoittautui enteeksi. Lehden esteetön seksuaalisuus ja väkivaltaisuus olivat liikaa moraalinvartijoille. Heille lehden
moraalisaarna oli vain sokerikuori, jonka sisällä lukijoille saattoi syöttää alatyylistä viihdettä – mikä on kiistämättä aina ollut totta, mitä tulee true crimeen. Kun 50-luvun alussa kauhusarjakuvat heittivät bensiiniä rikossarjakuvien sytyttämään nuotioon, moraalista närkästystä ei voinut hillitä. Vuonna 1954 julkaisijat perustivat Comics Code Authorityn ja kielsivät muun muassa ”liiallisen väkivallan, brutaalin kiduttamisen, liialliset ja tarpeettomat veitsi- ja pyssyleikit, fyysisen tuskan, veriset ja kauhistuttavat rikokset” sekä ”luvattomat seksisuhteet”, eli kaiken, mikä oli tehnyt Crime Does Not Paystä yleisön suosikin. Crime Does Not Pay yritti siistiä linjansa, mutta 1955 mennessä lukijat kyllästyivät tarinoihin, jotka olivat haljuja ja värittömiä verrattuina CCA:ta edeltäviin sarjakuviin. Biro ryhtyi mainosgraa koksi, mutta Wood yritti sinnitellä sarjakuvateollisuudessa. Ajelehdittuaan epäonnistuneesta sarjakuvaideasta toiseen seuraavien vuosien aikana hän luisui juopottelusta alkoholismiin ja lopulta tappoi Violetta Phillipsin humalaisen riidan päätteeksi elokuussa 1958.
Wood tuomittiin taposta kolmeksi vuodeksi vankilaan. Vapauduttuaan hän ei onnistunut löytämään työtä sarjakuvien parista, vaan päätyi tiskaamaan astioita kuppiloihin. Vuonna 1966 Wood oli yövuoron jälkeen matkalla kotiin, kun auto ajoi hänen ylitseen. Ellei Crime Does Not Paytä olisi lopetettu 11 vuotta aiemmin, hänen tarinansa olisi istunut lehteen kuin nyrkki silmään.
Crime Does Not Pay innoitti myös kauhusarjakuvia. Mister Crime veisteli hirtehisesti tarinoiden tapahtumista kahdeksan vuotta ennen Crypt-Keeperiä.
Rick Geary kuvaa sarjamurhaaja Kate Benderiä synkissä puuhissaan. Yhdessä perheensä kanssa Kate Bender surmasi vähintään 16 Bendereiden majataloon majoittautunutta ihmistä ennen kuin he katosivat jäljettömiin vuonna 1873. Lehdistö teki Bendereistä aikakautensa superjulkkiksia ja antoi heille lisänimen ”Bloody Benders”.
Sarjamurhaajan muotokuva nuoruusvuosilta • True crime -syklien logiikka pysyy samankaltaisena kerrasta toiseen: nousevasta massamediasta kohoaa teos, joka onnistuu vakuuttamaan suuren yleisön lajityypin ansioista ja tuottajat sen markkinapotentiaalista. 1700-luvulla media olivat lehdet ja teos hirsipuuballadit, 1940-luvulla sarjakuvalehdet ja Crime Does Not Pay.
Tällä hetkellä elämme viimeisintä true crime -buumia, jonka juuret ovat jäljitettävissä digitaalimedian popularisointiin 2010-luvulla sekä vuonna 2014 aloitettuun Serial-podcastiin. Koko totuus ei ole tietenkään näin pelkistetty. Myös hetken on oltava oikea, ja genren on resonoitava harmoniassa ajan hengen kanssa.
True crimen keskeisiä pakkomielteitä on kysymys motiivista. Miksi? Miksi joku kuoli? Mikä ajoi tappamaan? Nämä ovat varmasti myös kysymyksiä, joita jokainen modernia mediamaisemaa seuraava on joutunut miettimään katsoessaan uutisia ilmastonmuutoksesta, yhteiskunnallisesta levottomuudesta ja sodista. Vaikka kyse on laajemmista ilmiöistä
kuin yksittäisestä verityöstä, kysymys on silti sama: ”Miksi käsittämättömän kauheita asioita tapahtuu?”
Rikos tarjoaa melodramaattiset, mutta samalla ymmärrettävimmissä mittasuhteissa olevat puitteet tämän eksistentialistisen kysymyksen pohdiskeluun. Kuten amerikkalainen true crime -sarjakuvantekijä Rick Geary on todennut Comics Journalin haastattelussa, ”niin paljon elämässä on mysteerien verhoamaa [että] pidän ajatuksesta, että voin asettaa esille kaikki tapauksen elementit, kaikki johtolangat ja tehdä siitä mahdollisimman selkeän”.
Rikoksen tai syyllisen selvittämisen ohella true crime saattaa myös keskittyä tekijän psyyken valottamiseen, mutta kysymys on silti sama. Yhdysvaltalaisen Derf Beckdor n vuonna 2012 julkaistu My Friend Dahmer on yksi viime vuosien kiitellyimmistä true crime -kertomuksista. Der n sarjakuvaromaani seuraa 90-luvun alussa kolmentoista nuoren miehen tappamisesta tuomitun kannibaali-nekro ili-sarjamurhaaja Je rey Dahmerin lukiovuosia.
Kun Derf teki sarjakuvansa, Dahmerin tekemät murhat oli jo ratkaistu. Der ä ei kuitenkaan kiin-
Jeff Backderfin My Friend Dahmer on tulossa suomeksi syksyllä 2020. Sarjamurhaajan elämästä on käytetty sekä muistitietoa että muuta dokumenttiaineistoa.
nostanut, mitä oli tapahtunut. Hän oli käynyt koulua yhdessä Dahmerin kanssa 70-luvun loppupuolella, ja Dahmerin tekojen yksityiskohtien tihkuessa julkisuuteen Der ä oli jäänyt vaivaamaan kuilu televisiossa näkemänsä himomurhaajan ja tuntemansa pojan välillä.
”Sinulle Dahmer oli rappeutunut hirviö, mutta minulle hän oli kersa, joka istui vieressäni opiskelemassa tai bändiharjoituksissa”, Derf kirjoittaa teoksensa esipuheessa.
My Friend Dahmer on kirja, joka pyrkii selvittämään, miten ihmisestä – sarjakuvaa itseään mukaillen – ”tulee hirviö”, joka poraa uhrinsa kalloon reiän ruiskuttaakseen vetyhappoa tämän otsalohkoon. Toisin sanoen, miksi käsittämättömän kauheita asi-
oita tapahtuu näennäisesti ilman syytä.
True crime muistuttaakin journalismin tai sairaskertomuksen sijaan ensisijaisesti kummitusjuttua: se viihdyttää kauhistuttamalla. Samalla molemmat varoittavat ja opettavat yleisöään. Siinä, missä kummitusjuttu vain opettaa lapsoset pysymään kaukana laiturilta, ettei näkki vain nappaisi heitä, true crime opettaa välttämään pimeitä katuja, joilla murhaajat vaanivat – puhumattakaan tietenkään siitä, ettei rikos tietenkään kannata.
Viimeiseksi true crime valaisee pimeyttä, johon nuotion loimotus ei enää kanna. Hyvän kummitusjutun tavoin se kertoo, millaisille olennoille nuo yössä loistavat silmät kuuluvat. •
Sateenkaarisaappaat
Kate Charlesworthin brittiläinen LGBTQIA+-historiikki tiivistää puoli vuosisataa erinomaiseksi sarjakuvaksi.
TEK STI Ahma Hokkanen VA LOKUVA Henry Söderlund
helsingin sarjakuvafestivaalien sunnuntaiiltapäivän kuhina on parhaimillaan, kun nappaan Kate Charlesworthin haastatteluun. Ansioitunut sarjakuvataiteilija on yksi ohjelmiston kiinnostavimmista tekijöistä, ja joudun hiukan pidättelemään pahinta fanitustani aloittaessani keskustelun.
Charlesworth (s. 1950) kasvoi Yorkshiressä ja opiskeli Manchesterin yliopistossa graa sta suunnittelua. Charlesworth aloitti sarjakuvauransa vuonna 1973, jolloin Manchester Evening News alkoi julkaista hänen Twice Nightly -strippiään. Sen jälkeen taiteilijan töitä on julkaistu useissa lehdissä strippimuodossa ja pidempänä sarjakuvana. Monipuolisena tekijänä Charlesworth on työskennellyt myös kuvakäsikirjoittajana animaatiosarjoissa, kuten Pingussa ja Puuha-Petessä.
Mary Talbotin kirjoittama Sally Heathcote: Su ragette (2014) sai runsaasti julkisuutta päästessään The Guardianin Top 10 Books of Revolutionaries -listaukseen. Teoksen visuaalinen ilme sai erityisiä kehuja hienostuneesta värien käytöstä.
Charlesworthin uusin teos, (Myriad, 2019) kuvaa sateenkaariväen yhteiskunnallista asemaa Britanniassa ja maailmalla toisesta maailmansodasta nykypäivään. Kirja peilaa maailman tapahtumia Charlesworthin omaan elämänkaareen esittämällä vuoroin kollaasinomaisia aukeamia historiallisista tapahtumista ja sarjakuvamuotoisia katkelmia taiteilijan elämästä.
Kipeä historia • Sensible Footwear: A Girl’s Guiden visuaalinen tyyli vaihtelee aikakausien ja aiheiden mukaan ja esittelee samalla tekijänsä taiteellisia ulottu-
vuuksia. Tekniikat heijastelevat osaltaan myös aikakausien asenteita sateenkaariväestöä kohtaan.
– 1950–60-luvuilla LGBTQIA+-ihmiset joutuivat lähes noitavainojen uhriksi, homoseksuaalisuus ei todellakaan ollut hyväksyttyä. Ne olivat harmaita vuosia, ja siksi harmaansävyinen lyijykynätekniikka tuntui erityisen sopivalta kuvaamaan niitä, Charlesworth miettii.
– Nautin todella paljon eri tekniikoilla työskentelystä. Olen aina pelännyt yhteen tyyliin juuttumista, mutta tämä tuntui jännittävältä, vaikka tekoprosessi kestikin useita vuosia.
Charlesworth käsittelee teoksessaan kipeitä ja kevyitä asioita lukijalle helposti lähestyttävällä tavalla. Taiteilijan nuoruudessa homoseksuaalisuus oli tabu. Siinä, missä miesten väliset suhteet olivat rangaistavia, lesbojen olemassaolo lakaistiin lähes kokonaan maton alle. Idoleita oli hankala löytää.
– Muistan kuinka, ollessani 16-vuotias, Dusty Spring eld oli aivan valtava juttu. Hän ei ollut silloin vielä tullut kaapista, mutta jopa minä, pienessä pohjoisenglantilaisessa kaupungissa kasvanut teini tiesin, että hän on yksi meistä. En tiedä miten, mutta minä vain tiesin.
Charlesworth kertoo miettineensä pitkään, miten hän toteuttaisi kirjan historiaosuudet. Hän koki aikajanan hiukan tylsäksi ja ilmiselväksi vaihtoehdoksi. Ratkaisuksi nousivat isot kollaasisivut.
– Mielestäni isoja kuvia on aina hauskempi katsoa. Ne myös usein mielenkiintoisempia ja kätkevät sisäänsä paljon enemmän informaatiota kuin pätkä tekstiä.
Eräästä kollaasista löytyy muun muassa Britannian ensimmäinen lesboille suunnattu lehti.
– Sain kuulla lehdestä joskus teininä, kun tajusin tykkääväni tytöistä ja halusin ottaa asiasta lisää selvää. Vasta muutama vuosi myöhemmin, ollessani taideopiskelijana Manchesterissa, uskaltauduin oikeasti tilaamaan lehden itselleni. Se tuli postissa salamyhkäisessä ruskeassa kirjekuoressa ja jouduin piilottelemaan sitä kämppikseltäni. Näin jälkikäteen ajateltuna se kaikki piilottelu oli ihan pöljää!
Taiteilijaa naurattaa.
Aikakauden kuvat • Teoksen historiaosuuksien tarinankerronta ei olisi onnistunut ilman aikakauden valokuviin tukeutumista. Charlesworth kertoo, ettei tekijänoikeudellisista syistä voinut käyttää valokuvia sellaisenaan, joten seuraavana suunnitelmana oli kuvien käyttäminen referenssinä.
– Mutta minulla oli tehtävänä tämä järkyttävän pitkä kirja! Kuvien piirtämiseen olisi mennyt ikuisuus!
Charlesworth alkoikin melko varhaisessa vaiheessa hyödyntää valokuvia läpipiirtotekniikkaan.
– On hankalaa jäljentää kuvia niin, että niistä tulisi lopputuloksesta yhtä elävä kuin pelkkää referenssiä käyttämällä. En kuitenkaan halunnut tehdä esittämistäni henkilöistä huonoja karikatyyrejä. Se ei olisi sopinut teoksen henkeen.
Charlesworth on erittäin huolissaan sateenkaariväestön nykytilanteesta erityisesti Puolassa, Venäjällä ja osassa Itä-Euroopan maista.
– Ei ole kovinkaan kauaa siitä, kun meilläkin oli aivan hirvittäviä lakeja koskien ihmisten seksuaalisuutta. Meidän pitää muistaa historia, jotta voimme estää sitä tapah tumasta uudestaan. Meidän on osattava lukea ilmassa olevia hä lyttäviä merkkejä – jotka tällä het
kellä suorastaan huutavat. Meidän täytyy osata taistella oikeuksiemme puolesta.
Ilokseen Charlesworth on kuitenkin huomannut ihmisten nykyään aktivoituvan ja käyvän mielenosoituksissa herkemmin kuin aikaisemmin.
Leikkaa-liimaa • Digitalisaatiossa Charlesworth näkee hyviä ja huonoja puolia.
– Digitaalisten työkalujen käyttäminen tässä mittakaavassa mahdollisti minulle asioita, jotka eivät olisi onnistuneet vielä esimerkiksi joitakin vuosikymmeniä sitten. Esimerkiksi kollaasisivujen tekeminen olisi ollut kirjaimellisesti leikkaamista ja liimaamista!
Jotain kuitenkin menetetään.
– Aikoinaan käsin piirretyt sarjakuvasivut olivat kauniita ja viimeisteltyjä. Nykyään saatan tehdä sivukaupalla jotain vähän sinne päin ja viimeistellä työni Photoshopissa, hän voihkaisee.
Paperille piirtämisestä Charlesworth ei ole luopumassa vielä ihan lähitulevaisuudessa, ja hän kertoo pitävänsä myös paperille piirrettyjen kuvien huokoisuudesta.
Internetaikakausi on vaikuttanut myös sarjakuvien kulutukseen, sillä niitä on nykyään paljon aiempaa enemmän ja laajemmin saatavilla. Omiksi vaikuttajikseen Charlesworth mainitsee muun muassa Carl Gilesin ja Leo Baxendalen.
– Posy Simmondsin Tamara Drewe ja Gemma Bovery ovat myös aivan nerokkaasti toteutettuja! Ja niistä on elokuvasovituksetkin. Ei sillä että olisin yhtään kateellinen, taiteilija hihittää.
– Mutta yleisemmällä tasolla puhuen, olen huomannut useiden nuorten piirtäjien ottavan paljon inspiraatiota mangasta. Se on vaikuttanut todella paljon länsimaiseen sarjakuvaan viime vuosina. Haluaisin ihmisten vähän ravistelevan omia tottumuksiaan ja löytävän oman tyylinsä sen sijaan että he yrittäisivät kopioida mangaa huonosti.
Entä olisiko Charlesworthilla mahdollisesti tulevaisuudensuunnitelmissa tehdä Sensible Footwearille? Vastausta ei tarvitse odotella
– Älä luulekaan! Tee itse!, hän
kJulmaa menoa vankileirillä
Guantanámo Kid -kirja on vahva maailmanpoliittinen manifesti. Vaikka inhimillisyys on vankileiriltä kaukana, sarjakuvassa on myötätuntoisia ulottuvuuksia.
TEKSTI Iida Simes
arachissa, Pakistanissa paistaa aurinko, ja pojat pelaavat jalkapalloa. On syyskuun 11. päivä vuonna 2001. Yksi pallokentän innokkaimmista futaajista on Mohammed el-Gharani. Iästään hän ei ole varma. Ehkä hän on 14-vuotias, mutta voi olla, että vain 13. Mohammed el-Gharani on varma omasta nimestään, vaikka passissa lukeekin “Yusef Abkir Salih al Quarani”. Väärennetyn dokumentin mukaan ikää on 18 vuotta. Hän on tarvinnut väärennetyn passin päästäk-
seen pois orjuudesta Saudi-Arabian Medinassa. Mohammed el-Gharanin mielestä tulevaisuus ei tuntunut auvoisalta. Pikemminkin tuntui, kuin tulevaisuutta ei olisi.
Nuori el-Gharani oli haaveillut ryhtyvänsä isona hammaslääkäriksi, mutta vuosi vuodelta se alkoi tuntua mahdottomammalta. Saudi-Arabiassa tummaihoisen afrikkalaisen – toisen luokan kansalaisen – ei ollut mahdollista päästä edes hammashoitoon, saati opiskella lääkäriksi.
Tehdäkseen edes jotain Medinassa, el-Gharani oli myynyt rukousmattoja ja vesipulloja autoilijoille liikennevaloissa. Ystäviensä avulla hän keksi tien pois saudiarabialaisesta orjuudesta: hän voisi opiskella tietotekniikkaa Pakistanissa! Niinpä hän säästi tienaamansa rahat passin ja lentolipun hankkimiseen.
Kannattaa tunnustaa, niin saa rahaa, ja tämä on pian ohi • Palataan polttavan kuumalle futiskentälle Karachiin. Mohammed el-Gharani on onnellinen. Opinnot sujuvat Karachissa hyvin, äiti soittaa monta kertaa viikossa, ja ihmiset ovat ystävällisiä.
Kuitenkin muualla maailmassa tapahtuu jotain, joka muuttaa Mohammed el-Gharanin elämän ikiajoiksi. Futista pelaavat pojat eivät uutisista piittaa, mutta aikuisten maailmassa kauhistellaan lentokoneiden törmäämistä pilvenpiirtäjiin jossain kaukaisessa kaupungissa.
Suureksi epäonnekseen el-Gharani sattuu olemaan Pakistanissa juuri kun paikallisia poliisivoimia vaadittiin etsimään terroristeja ja hänet pidätettiin.
Poliisit toimivat yhdysvaltalaisten joukkojen käskystä ja kiduttaessaan vankeja he komentavat, mitä pitää vastata, kun kysytään. El-Gharania lyödään, roikotetaan käsistä pitkiä aikoja ja varpaisiin annetaan sähkösokkeja niin, että kynnet irtoavat.
Välillä yhdysvaltalaiset kuulustelijat huutavat: “Missä on Osama bin Laden? Kuulutko al-Qaidaan?”
Pakistanilainen vartija istuu katselemassa ja nyökyttelee innokkaasti el-Gharanille, että tämä myöntäisi kuuluvansa al-Qaidaan. Ehkei pidätyksessä olisi muuten mitään mieltä. Välillä houkutellaan: “Jos tunnustat amerikkalaisille kuuluvasi al-Qaidaan, saat rahaa ja ne lähettävät sinut kotiin”.
Mohammed el-Gharani tunnustaa välillä, mutta kidutusten päätyttyä peruu tunnustuksensa.
Alkaa el-Gharanin nuoruuden kestävä vankeus. Vangitsemisesta vastaa Yhdysvallat, cowboyden ja hyvien elokuvien maa, jota poika on pienenä ihaillut, mutta jota hän oppii vihaamaan kahleidensa myötä. Jo Pakistanissa, kun häntä valmistellaan ensimmäiselle vankikuljetukselle, hän huomaa käsiraudoissa “Made in USA” -leiman.
Kuvat vievät syvälle • Ranskalaisten Jérôme Tubianan käsikirjoittama ja Alexandre Francin piirtämä reportaasi Guantánamo Kid kertoo ka amaisen terrorin uhrin kokemusten kautta, miten poliisien, vanginvartijoiden ja jopa asiaa tutkivien virkailijoiden mukaan terroristiksi voidaan lukea kuka tahansa riittävän erilainen ihminen.
Vaikka el-Gharani oli saanut ystäviä Pakistanissa, eivätkä olot olleet niin surkeat kuin Saudi-Arabiassa, sielläkin hän oli tummaihoisempi ja puhui erilaista arabiaa kuin muut.
Tubiana on tavannut el-Gharanin monta kertaa ja kirjoittanut tarinan hyvin selkeästi. Francin piirtämät ruudut tuovat tarinaan syvyyksiä – kirjaimellisestikin. Päähenkilöä katsotaan ylhäältä, sellin sisältä ja joskus ulkopuolelta.
Enimmän osan ajasta lukija on Guantanámossa itsekin, eikä sen ulkopuolella. Ja sivu sivulta odottaa, milloin täältä pääsee pois.
Sodankäynnin taidossa on tuhansien vuosien ajan ymmärretty, että vihollinen pitää etäännyttää ja epäinhimillistää. Sotilaat tappavat ja kiduttavat tehokkaammin, kun eivät itkeskele. Kuten Auschwitzissa ikään, myös Guantanámossa vankeja puhutellaan pelkillä numeroilla. Guantanámon vartijoi -
den mukaan vangittuna on “ISN (Internment Serial Number) 269”, mutta Tubiana ja Franc näyttävät yhä uudestaan, että keskiössä on huumorintajuinen ja uhmakas Mohammed el-Gharani.
Kidutuksen lisäksi teos kertoo yhdysvaltalaisen vankeinhoitolaitoksen oudoimmista hämäyksistä.
Vangille luvataan seksiä kauniin blondin kanssa, jos hän tunnustaa terroritekojaan. Välillä paikalle tuodaan kiltin oloinen huijariasianajaja, “voit kutsua minua äidiksi”, joka voi auttaa, jos vain hänelle paljastetaan, mitä on tullut tehtyä.
Guantanámo Kidin mustavalkoista, terävästi piirrettyä sarjakuvamoraliteettia pienine huumorin pilkahduksineen voisi tyylillisesti rinnastaa maltalaisen Joe Saccon ja kanadalaisen Guy Delislen reportaaseihin. Kertomuksellinen yhtymäkohta löytyy jopa suurimmasta suurimpaan, eli itse Art Spiegelmannin Mausiin. Spiegelmanin isän kokemuksista opittiin muun muassa, miten vankeus ei jätä rauhaan vankilasta päästyäkään, eikä rasistinen vaino lakkaa silloinkaan, kun uhri palaa kotikulmilleen.
Voiko tämä olla totta? • Guantanámo Kid -albumi on ihmisoikeusjärjestö Amnestyn suosituslistoilla, ja elGharanin syyttömyys on todistettu. El-Gharanin ikä on myös tarkistettu, eli hän oli vangittaessa alaikäinen, yksi noin tusinasta lapsivangista.
Suunnilleen samaan aikaan el-Gharanin kanssa Pakistanissa pidätettiin Sami al-Hajj (s. 1969), sudanilaistaustainen Al Jazeera -televisiokanavan toimittaja. Al-Hajjin tarinaa on Guantanámo Kid -sarjiksessa mukana. Al-Hajj ja el-Gharani tutustuivat vankiosastolla, ja al-Hajj jopa auttoi el-Gharania saamaan yhteyden perheeseensä.
Vuonna 2019 uutisoitiin Guatanámon viimeisen lapsivangin vapauttamisesta: 15-vuotiaana vangittu Omar Khadr oli tunnustanut sotarikoksia, mutta hänen saatuaan mahdollisuus puhua oikeudessa kävi ilmi, että hän on tehnyt tunnustuksensa rankasti kidu-
tettuna ja kaiken lisäksi itsekin vakavasti kranaattiiskussa haavoittuneena Afganistanissa.
Guantanámon sulkeminen on oudon vaikeaa • Guantanámo Kid piirtää julman ja raadollisen kuvan koko maailman lähimenneisyydestä, ei siis vain Yhdysvaltain ja aikoinaan lanseeratun monikansallisen stigma-alueen, “pahan akselin”, kuvioista.
Vankileiri perustettiin Kuubaan Yhdysvaltain laivastotukikohtaan vuonna 2002 ja siellä on ollut vankina lähes 800 ihmistä. Moni heistä oli vangittuna vuosikausia tietämättä, mistä heitä syytettiin – itse asiassa usein heitä ei syytetty mistään – ja vailla oikeuden suojaa.
Vaikka vankina oli yli 40 valtion kansalaisia (myös eurooppalaisia), kansainvälinen painostus oikeuden toteutumiseksi oli mitättömän laimeaa.
Guantanámo Kid -teoksesta nouseva tärkein pohdinta on, että länsimainen sivilisaatiomme on hyvin hauras ja heikko. Väkivaltaan perustuvat järjestelmät ja poikkeustilat hyväksyvät pakkokeinoilla saadut tunnustukset, ja, jos näin on saattanut käydä Yhdysvalloissa 2000-luvulla ja kestää vuosikymmenten ajan, tällainen romahdustila on mahdollinen kaikkialla.
Kun oikeutta ei jaeta, vankiloiden systeemien vankeja ovat vankien lisäksi vihaavat, kiduttavat ja alati valehtelevat vartijat. Ehkä oikeuden jakaminen voisi kyseenalaistaa systeemiä liian syvältä. Nykymaailmassa oikeuden saaminen onkin vain harvojen etuoikeus. •
Guantanámo Kid on käännetty eri kielille ja on saatavissa myös englanniksi Amnestyn tukemana laitoksena.
Kirjoittaja on sananvapausjärjestö PENin aktiivi ja tavannut al-Jazeeran toimittajan Sami al-Hajjin Oslossa.
Toisten tarinoiden kertomisesta
Dokumentaarinen sarjakuva käsittelee usein yhteiskunnallista
epätasa-arvoa. Mutta saako hyväosainen kuvata osattomuutta?
TEKS TI Anna Vuorinne KUV ITUS Elina Lahdenperä
paula Bullingin Aamuvirkkujen maassa (Sarjakuvakeskus, 2016) alkaa kohtauksella afrobaarissa Hallen kaupungissa itäisessä Saksassa. Tekijä-päähenkilö Paula astelee sisään baariin ja istahtaa tiskin ääreen juomaan limonadia ja polttamaan tupakkaa. Pian yksi tiskin ääressä notkuvista miehistä lähestyy Paulaa ja aloittaa keskustelun ranskaksi: “Alors, c’est comment?” (“No, miten menee?”). Tätä Paula onkin odottanut, sillä hän tekee taustatyötä sarjakuvaansa varten, joka käsittelee maahanmuuttajien tilannetta Saksassa. Mukavasti alkanut keskustelu saa kuitenkin yllättävän käänteen, kun mies alkaa tivata Paulalta, mitä tämä tekee baarissa. Paulaa miehen epäluuloisuus provosoi ja jopa loukkaa. Hänhän on baarissa hyvällä asialla: tutustumassa afrikkalaistaustaisiin ihmisiin ja heidän elämäänsä.
Myöhemmin Paula kertoo tapauksesta vastaanottokeskuksessa asuvalle ystävälleen Faridille. Faridin
mielestä miehen reaktiossa ei ole mitään yllättävää: “Ei se afrokuppila ole sun aluettasi! Totta kai ihmiset on vähän epäluuloisia. Heille se on paikka jossa he tuntevat säännöt, et sinä. – – Mun mielestä ihmisten voi myös antaa pitää oman tilansa! En n!”
Aloitus asettaa Bullingin teoksen lähtökohdat kertaheitolla kyseenalaisiksi. Onko kantaväestöön kuuluvalla taiteilijalla oikeus astua maahanmuuttajien alueelle? Voiko Paula kertoa heidän tarinoitaan?
Kertomisen vaikeus ja valta • Bullingin teos ei ole ainoa sarjakuva, joka herättää kysymyksen toisten tarinoiden kertomisesta. Päinvastoin, toisten kokemusten kohtaamisen ja välittämisen ongelmavyyhti on seurannut dokumentaarista sarjakuvaa jo pitkään.
Esimerkiksi Art Spiegelmanin Maus-sarjakuva (alkuteos 1980–91) nostaa esille kysymyksen siitä, miten holokaustia kokematon voi ymmärtää kansan-
murhan uhrin traumaattista kokemusta. Joe Saccon journalistinen tuotanto nostaa puolestaan yhtenään esille tekijä-päähenkilön etäisyyden sarjakuviensa henkilöihin ja tapahtumiin.
Spiegelmanin tapauksessa kysymys palautuu siihen, ovatko jotkin asiat niin käsittämättömiä, ettei niitä voi ymmärtää saati kertoa, ellei itse ole kokenut vastaavaa.
Myös Saccon teoksissa, jotka sijoittuvat esimerkiksi Lähi-Idän ja Balkanin kriisialueille, ollaan usein traumaattisten kokemusten äärellä. Kun Sacco Palestiina-sarjakuvassaan (alkuteos 1993–95) kuvaa palestiinalaisten pakolaisten tilannetta, etäisyyttä tekijän ja hänen kuvaamiensa ihmisten välille ei kuitenkaan luo ainoastaan elämänkokemusten erilaisuus.
tälle omaa ääntä, vaan pitää vallan itsellään. Jyrkimmät ajattelijat ovat ehdottaneet, että vaikeneminen on paras tapa välttää toisten puolesta puhumisen ongelma.
ehkä ratkaisu on uusien puhumisen ja kuuntelemisen tapojen aktiivinen etsiminen.
Monissa tilanteissa omasta vallasta luopuminen ja sen antaminen toisille onkin tarpeellista. Sarjakuvakustantamisen kentällä tällä periaatteella toimii esimerkiksi ruotsalainen Tusen Serier. Kustantamo julkaisee erityisesti maahanmuuttajataustaisten ja taloudellisesti heikossa asemassa olevien tekijöiden teoksia. Kustantamon toimintaa viitoittaa pyrkimys tehdä ruotsalaisen sarjakuvan kentästä entistä moninaisempi.
Saccon ja palestiinalaisen pakolaisen olemisen ja toiminnan mahdollisuudet yhteiskunnassa ovat hyvin erilaiset. Sacco on hyväosainen länsimaalainen sarjakuvajournalisti. Hänellä on turvallinen koti, passi ja ihmisoikeudet – palestiinalaisella pakolaisella ei ole näistä mitään.
Kun länsimainen sarjakuvataiteilija matkustaa ei-länsimaiselle kriisialueelle tekemään reportaasia, kiinnittyvät kertomisen haasteet ennen kaikkea yhteiskunnallisiin valtasuhteisiin. Sacco edustaa vallakasta puolta, joka sanelee globaalin maailman järjestyksen. Palestiinalainen pakolainen on puolestaan valtahierarkian pohjalla. Hänen äänensä kuuluu vain harvoin globaaleilla areenoilla.
Puhua vai vaieta? • Kertomisen valtasuhteita ja toisten puolesta puhumisen ongelmaa on käsitelty erityisesti feministisessä ja jälkikoloniaalisessa ajattelussa. Näissä perinteissä kertomisen ja esittämisen traditioita tarkastellaan suhteessa vallitseviin valtahierarkioihin. Pyrkimyksenä on näyttää vallan epätasainen jakautuminen, purkaa hierarkioita ja ajaa marginaaliin ajettujen oikeuksia.
Tässä kehyksessä toisten puolesta puhuminen voi näyttäytyä uhkana emansipatoriselle pyrkimykselle – siis tavoitteelle vahvistaa heikossa asemassa olevien itsenäistä toimijuutta. Kun etuoikeutetussa asemassa oleva puhuu osattoman puolesta, hän ei salli
Vaikenemisen periaatetta on kuitenkin myös kritisoitu. Kirjallisuudentutkija Shameem Blackin mukaan vaatimus siitä, että kirjailijalla on oikeus kuvata ainoastaan sitä, mitä hän on itse henkilökohtaisesti kokenut, johtaisi kirjallisuuden radikaaliin sisäänpäin kääntymiseen. Tuloksena olisi itseensä käpertyneitä omaelämäkertoja, jotka olisi tarkoitettu lähinnä tekijän itsensä luettavaksi. Samaa koskee epäilemättä myös muita kertomisen muotoja, kuten sarjakuvaa.
Myös kulttuurintutkija ja feministi Sara Ahmed näkee vaikenemisen periaatteen väistöliikkeenä, joka ei tarjoa todellista ratkaisua toisen puolesta puhumisen ongelmaan. Vaikeneva yksilö kyllä tunnustaa oman etuoikeutensa, mutta vaikeneminen ei murra hänen etuoikeutettua asemaansa. Ahmedin mukaan vaikeneminen jopa vahvistaa valta-asetelmia, syventää kuilua “meidän” ja “muiden” välillä.
Kuten Ahmed huomauttaa, valta-asetelmat ovat olemassa jo ennen kuin kukaan avaa suutaan.
Globaalissa maailmassa olemme kaikki suhteissa toisiimme. Sinun tarinasi on osa minun tarinaani ja minun tarinani on osa sinun tarinaasi. Sinun osattomuutesi on minun etuoikeuksieni tukipilari. Minun etuoikeuteni ovat sinun osallisuutesi este.
Ahmedin mukaan ratkaisu toisten puolesta puhumisen ongelmaan ei ole passiivinen vaikeneminen, vaan uusien puhumisen ja kuuntelemisen tapojen aktiivinen etsiminen. Tarvitaan kertomisen tapoja, jotka mahdollistavat tasavertaisen yhdessä olemisen.
Omat lähtökohdat esille • Millaista on sitten vastuullinen toisten tarinoiden kertominen? Kuinka dokumentaarinen teos voi kuvata osattomia ja osattomuutta vahvistamatta yhteiskunnallisia valta-asetelmia? Millaista on sarjakuva, joka edistää kohtaamisia, ymmärrystä ja tasavertaista yhdessä olemista?
Palataan takaisin Bullingin teokseen. Kuten jo teoksen aloituksesta käy ilmi, Aamuvirkkujen maassa on vahvasti itsetietoinen teos. Se tuo esille omat lähtökohtansa ja kuvaa turvapaikanhakijoiden olojen ohella sarjakuvan syntyprosessia.
Kertomusten ja vallan yhteen kietoutumista kä-
Paula Bullingin teoksesta Aamuvirkkujen maassa (Sarjakuvakeskus, 2016).
sitellään erityisesti kohtauksessa, jossa Paula tapaa mielenosoituksessa ystävänsä Clemensin. Kuullessaan Paulan sarjakuvaprojektista Clemens teilaa sen täysin. Hänen mukaansa Paulan sarjakuva “tuottaa valkoisia kuvia mustista ihmisistä”, siis toisintaa epätasa-arvoisia valta-asetelmia.
Kiinnostavaa teoksen itsere ektiivisissä eli omia lähtökohtia pohtivissa tuokioissa on se, etteivät ne anna valmiita vastauksia kertomisen dilemmaan. Päinvastoin, ne heittävät kysymyksen ilmaan ja jättävät lukijan pohtimaan toisten tarinoiden kertomisen haasteita. 89
Bullingin teos ei käsittele sarjakuvakertomuksen rakentumista ainoastaan tekoprosessin kuvauksen ja henkilöhahmojen keskustelujen avulla. Myös teoksen muodolliset ratkaisut, kuten episodimainen juoni, laaja henkilöhahmojoukko sekä luonnosmaisen vaihteleva piirrostyyli tuovat esille sarjakuvan teoksellisuuden eli sen, että se on vain yksi mahdollinen tulkinta todellisuudesta.
Kirjallisuudentutkija Hanna Meretojan mukaan juuri itsere ektiivisillä tai metanarratiivisilla kertomuksilla voi olla tärkeä eettinen merkitys. Ne eivät tarjoa itseään absoluuttisena totuutena maailmasta, vaan kutsuvat lukijan uudelleen tulkitsemaan ja jopa haastamaan itseään – aivan kuten Bulligin teos tekee.
Itsere ektiivisyydellä on kuitenkin myös kääntöpuolensa. Bullingin teoksessa omien lähtökohtien runsas käsittely voi herättää kysymään, kuka olikaan tarinan keskipiste: Paula Bulling vai Farid, Aziz ja muut pakolaiset? Äärimmilleen vietynä itsere ektio voi muuttua itsekeskeisyydeksi.
Tekijästä lukijaan • Aamuvirkkujen maassa tuo hyvin esille sen, kuinka haastavaa itseään osattomampien tarinoiden kertominen on silloinkin, kun tekijä tiedostaa siihen liittyvät riskit.
Bullingin teos hyödyntää erityisesti itsere ektiivisyyttä kertomisen valtasuhteiden horjuttamiseen. Patenttiratkaisua eettisesti ja poliittisesti kestävään sarjakuvakerrontaan ei kuitenkaan ole. Keinot on punnittava jokaisessa sarjakuvassa uudestaan.
On tärkeä muistaa myös, että sarjakuvateoksen yhteiskunnallista, eettistä ja poliittista arvoa eivät rakenna ainoastaan teoksen sisältö ja muoto. Arvoa muotoilee esimerkiksi myös tekoprosessi, jonka merkitys erityisesti dokumentaarisen sarjakuvan kohdalla korostuu.
Tekemisen äärellä on syytä punnita esimerkiksi sitä, ovatko haastattelutilanteet toista kunnioittavia ja tiedonhankintamenetelmät kestäviä. Kun kyse on toisen ihmisen tarinan välittämisestä, on tärkeää
Tutkimusta ja aktivismia
pohtia myös, voisiko tämä henkilö osallistua aktiivisesti teoksen tekoprosessiin.
Dokumentaarinen sarjakuva on usein ollut yhden tekijän auteur-taidetta, mutta se voisi eittämättä hyödyntää lisää sarjakuvalle ominaista yhdessä tekemisen perinnettä.
Lopulta teoksen kyky edistää tasavertaista yhteiseloa hahmottuu vasta teoksen ja lukijan kohtaamisessa. Lukijoilla on omat yhteiskunnalliset asemansa, kokemuksensa ja arvonsa, jotka muovaavat heidän lukukokemustaan. Tästä syystä tarvitaan monenlaisia lähestymistapoja. Se mikä avaa uusia näkökulmia yhdelle, ei liikuta toista tippaakaan.
Helppoa tietä toisten tarinoiden kertomiseen ei siis ole. Kuten politiikan tutkija Iris Marion Young on todennut, erilaisessa yhteiskunnallisessa asemassa olevien ihmisten kohtaaminen kysyy ennen kaikkea avoimuutta ja moraalista nöyryyttä. Kun kertoo ja lukee toisten tarinoita, kaikkein tärkeintä on olla avoin ja kohdata omat virheelliset käsityksensä. Vain silloin voi aidosti nähdä itsensä ulkopuolelle. •
Kirjoittaja tekee väitöstutkimusta osana Sarjakuva ja siirtolaisuus -tutkimus- ja taidehankketta.
Lähteet:
AHMED, SARA (2000): Strange Encounters. Embodied Others in Post-Coloniality
BLACK, SHAMEEM (2010): Fiction Across Borders: Imagining the Lives of Others in Late TwentiethCentury Novels
MERETOJA, HANNA (2018): ”Kertomusten eettinen potentiaali ja vaarat: kuusi mittapuuta”. AVAIN –Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti (1/2018).
YOUNG, IRIS MARION (1997): ”Asymmetrical Reciprocity: On Moral Respect, Wonder, and Enlarged Thought”. Constellations: An International Journal of Critical and Democratic Theory (Vol. 3, Issue 3).
Sarjakuva ja siirtolaisuus – kuuluminen, kerronta, aktivismi on Koneen Säätiön rahoittama tutkimus- ja taidehanke (2018–20). Työryhmään kuuluvat Warda Ahmed, Ralf Kauranen, Olli Löytty, Aura Nikkilä, Hannele Richert, Johanna Rojola ja Anna Vuorinne. Projekti tutkii teemaan liittyviä sarjakuvia ja myös tuottaa uutta sarjakuvaa. Se myös järjestää tapahtumia ja koulutuksia, muun muassa oman kansainvälisen konferenssin Turussa 3.–5.6.2020. Lisäksi se on muun muassa järjestänyt kurssin Turun yliopistolla ja levittää Maailman sarjakuvat ry:n kehittämää ruohonjuurisarjakuvan metodia. Hanke tuottaa opintomateriaalia äidinkielen ja kirjallisuuden opettajille, ja suunnitteilla on sarjakuva-analyysin tietokirja.
Hitain journalismin muoto
Journalismi pyrkii totuuteen, mutta sarjakuva on suurelle yleisölle edelleen fiktiivinen tarinankerronnan väline.
Sarjakuvan ilmaisuvoima voi kuitenkin ratkaista kysymyksiä journalistisenkin totuuden äärellä.
TEKSTI Mirja Kolttola
göteborgin kaupunginkirjastossa sarjakuvat on sijoitettu kirjaston nuorten osastolle. Realismiksi nimetyistä hyllyistä löytyvät Joe Saccon ja Guy Delislen albumit. Saccon Sarajevosta ja Bosnian sodasta kertovassa kirjassa tarinan päähenkilö kuvailee sodassa näkemiään asioita: miestä, joka oli menettänyt jalkansa, ja toista, jonka kallo oli auennut niin, että hänen aivonsa näkyivät.
”Näkyy iso kasa ihmislihaa. Ei käsivarsia. Ei jalkoja,” mies kuvailee. Tämän kaltainen sodan kuvaus saattaisi sopia kirjastossa johonkin toiseenkin paikkaan kuin nuorison luettavaksi. Sarjakuvien kohdalla se on kuitenkin yleistä.
Sarjakuvan rooli journalistisen tarinan kertojana on edelleen pieni, vaikka mediat etsivätkin jatkuvasti uusia kerronnan tapoja. Maltanamerikkalainen Joe Sacco on tunnetuin sarjakuvajournalismin tekijä, joka popularisoi sarjakuvamuotoisen reportaasin 2000-luvun alussa. Hän aloitti piirtämällä vuosina 1993–95 Fantagraphicsin julkaisemat yhdeksän lehteä Länsirannalta, jossa hän haastatteli ja kuvasi palestiinalaisten elämää kon iktissa. Sarjakuvat kiinnostivat, mutta vasta kun Bosnian sodasta kertova Safe Area Gorazde julkaistiin vuonna 2000 ja sen innoittamana myös Palestiinasta kertovat lehdet koottiin Palestiina-albumiksi, Sacco teki läpimurtonsa sarjakuvajournalistina.
Joe Sacco Tšetšeniassa kirjassaan Journalism (Random House, 2012).
Saccon ylivoimainen tunnettuus näkyy myös journalistista sarjakuvaa käsittelevässä akateemisessa tutkimuksessa, joka painottuu usein Saccon teosten ympärille. Strippimuotoisia matkakertomuksia on julkaistu jo 1950-luvulta lähtien, mutta omaelämäkerrallisen sarjakuvan suosion nosteessa myös sarjakuvareportaaseja alettiin elvyttää 1990-luvulla. Vuonna 1991 puolanjuutalaisen amerikkalaisen Art Spiegelmanin Maus julkaistiin yksissä kansissa. Teoksessa sarjakuvantekijä haastattelee isäänsä, joka kertoo tarinaa Hitlerin holokaustista. Mausin suosion myötä Spiegelmanista tuli vuonna 1997 maailman ensimmäinen ”sarjakuvaeditori” Details-lehdessä. Hän halusi julkaista erityisesti reportaasimuotoisia sarjakuvia. Vaikka kunnianhimoinen projekti kesti vain muutaman vuoden, myös muut lehdet alkoivat julkaista enemmän sarjakuvareportaaseja. Näistä muutaman sivun pituisista sarjakuvamuotoisista artikkeleista onkin tullut kenties tämän hetken yleisin sarjakuvajournalismin muoto – esimerkiksi tunnetut amerikkalaislehdet The New York Times ja The New Yorker julkaisevat sarjakuvajournalismia, mutta harvemmin kovinkaan pitkiä tarinoita. Brittilehti The Guardianille sarjakuvareportaaseja on piirtänyt esimerkiksi Saksassa kasvanut Olivier Kugler (haastattelu Sarjainfossa 2/2014).
sarjakuvajournalismi voi näyttää paikkoja, joihin kameran kanssa ei pääse.
ta kerronnallisten vapauksien vuoksi Näkymättömiä käsiäkään ei voitane kutsua sarjakuvajournalismiksi. Vuoden 2017 lokakuussa julkaistiin Suomessa ehkä ensimmäinen virallisesti sarjakuvajournalismiksi luokiteltava albumi Vihan ja inhon internet (Kosmos). Teoksen käsikirjoitti toimittaja ja tietokirjailija Johanna Vehkoo ja kuvituksesta ja sarjakuvallisesta kerronnasta vastasi sarjakuvataiteilija Emmi Nieminen. Varsin suurikokoisessa kovakantisessa teoksessa internetin vihapuhe ja häirintä on konkretisoitu haastattelujen ja tilastotiedon avulla. Vehkoo näkyy tarinassa toimivana, piirrettynä henkilönä, joka tutkii aihetta. Koska Vehkoo on perehtynyt valeuutisiin ja -medioihin, hän on altistunut masinoidulle verkkohäiriköinnille. Sarjakuvassa Vehkoo keskustelee hänelle vihaviestejä lähettävän henkilön kanssa. Tämä näyttäytyy ensin suurena, pelottavana ja vihamielisenä olentona. Keskustelun edetessä ja vihaviestin lähettäjän inhimillistyessä pelottava olento pienenee.
Sarjakuva nähdään usein ei-totuudellisena ja värittyneenä ilmaisukeinona, mutta voiko se tällaisissa tapauksissa tuoda esiin myös näkökulmia, jotka auki kirjoitettuna kuulostaisivat ehkä enemmän värittyneiltä kuin visuaaliset huomiot?
Suomessakin tehdään journalistista sarjakuvaa • Myös Suomessa Yle on tehnyt sarjakuvajournalismin kokeiluja. Vuonna 2015 Jon Kuitunen piirsi erään työttömän tarinan osana Silminnäkijän juttukokonaisuutta, jossa häntä itseäänkin haastateltiin. Aiju Salmisen piirtämiä sarjakuvakolumneja on julkaistu vuodesta 2018 lähtien.
Monet sarjakuvataiteilijat, kuten Ville Tietäväinen ovat julkaisseet teoksia, joiden tekoprosessit ovat lähellä journalistista sarjakuvaa. Tietäväisen teos Näkymättömät kädet (WSOY, 2011) kertoo marokkolaisesta Rashidista, joka ylittää Välimeren päästäkseen Eurooppaan ja päätyy paperittomana Espanjaan. Tekoprosessin aikana Tietäväinen matkusti saman reitin ja haastatteli paperittomia. Hänen kanssaan matkusti antropologi Marko Juntunen. Albumin tekotavat ovat hyvin journalistisia, vaikka lopul-
Sarjakuvajournalismissa yleistä on myös tekijän läsnäolo, vaikka Joe Saccokin myöhemmissä albumeissaan pyrki häivyttämään enemmän omaa rooliaan ja piirtämään realistisemmin. Toisaalta tekijän esittely subjektiivisena kokijana tuo sarjakuvan lähemmäs journalismia tuomalla esiin, että kyseessä on yhden henkilön näkökulma ja keräämä aineisto, kuten henkilöhaastattelut. Haastateltujen kokemusten kuvaaminen ja sitaattien sijoittaminen puhekupliin tekeekin sarjakuvajournalismista usein samankaltaista nimenomaan feature-journalismin kanssa, joka kuvaa kovia uutisia luovemmin todellisuutta ja ilmiöitä tapahtumien taustalla.
Kuvitusta, datan visualisointia vai sarjakuvaa? • Visuaalinen tarinankerronta on tärkeä osa journalismia – valokuvareportaasit, henkilökuvat ja kuvitukset artikkelien yhteydessä ovat tuttuja kerron-
nan muotoja, jotka tuovat artikkeleille syvyyttä ja antavat lukijalle elämyksiä. Graa kot, kuvittajat ja datajournalistit tietävät, miten tärkeitä elementtejä värit, muodot ja symbolit ovat tunnereaktioiden aikaan saamiseksi. The Guardian käyttää artikkeleissaan usein käsin piirrettyjä datavisualisointeja, mutta miksi tarinan muotoon piirretty kuva ei ole sen yleisempää?
Voi olla, ettei medioissa työskentele kovinkaan paljon päätoimittajia tai toimituspäälliköitä, jotka ymmärtävät sarjakuvajournalismin päälle. Kyse voi olla resursseista. Myös sarjakuvajournalistit käyttävät tausta-aineistona kuvia ja haastatteluja.
Koska sivujen piirtämiseen menee aikaa, sarjakuva on työläs ja hidas ilmaisun muoto verrattuna
Johanna Vehkoon ja Emmi Niemisen
Vihan ja inhon internet (Kosmos, 2017) kuvaa naisten kohtaamaa verkkohäirintää.
kirjoittamiseen ja valokuvaamiseen. Se voi kuitenkin olla tietoa syventävää, kokemuksia luovaa ja ajatuksia herättävää.
Tällaista analyyttista ja pitkällä aikajänteellä luotua journalismia kutsutaan usein hitaaksi journalismiksi. Voisiko termi käsittää sisäänsä sarjakuvajournalismin myös Suomessa?
Sacco liikkui journalistina ja haastatteli kon iktin kokeneita henkilöitä. Kirjoissa näytetään väkivaltaa ja raakoja kuvia, mutta piirrettyä kuvaa on helpompi katsoa kuin valokuvaa. It’s Nice That -julkaisulle antamassaan haastattelussa Sacco sanoo, että piirtämällä voi näyttää kuvia, joita katsoessaan ihminen joutuisi normaalisti kääntymään pois.
joihin kameran kanssa ei pääse. Kanadalainen Guy Delisle mainitaan usein sarjakuvajournalismin yhteydessä, vaikkei hän pidäkään itseään toimittajana.
Delislen matkapäiväkirjat Kiinasta, Pohjois-Koreasta, Burmasta ja Jerusalemista avasivat kuitenkin suljettujen valtioiden rajat lukijoille. Jerusalemista kertova teos valittiin Angoulêmen sarjakuvafestivaalien vuoden albumiksi vuonna 2012. Kaupunkeihin Delisle päätyi vaimonsa kanssa, joka työskentelee Lääkärit ilman rajoja -järjestölle.
Sarjakuvajournalistiset teokset voivat olla työn alla vuosikymmenenkin. Ajankohtaisjournalismin ja sarjakuvan suhdetta voi olla siksi vaikeaa sovittaa yhteen.
Toisaalta sarjakuvajournalismin käyttö on yleistynyt erilaisissa tutkimushankkeissa. Esimerkiksi Koneen Säätiön Pysäytetyt-projektissa julkaistiin vuonna 2018 verkossa pitkä journalistinen sarjakuva suomeksi ja englanniksi. Aino Sutisen piirtämä sarjakuva perustuu toimittaja Kati Pietarisen tekstiin ja pidempään tutkimukseen etnisestä pro loinnista. Sutisen mukaan sarjakuva valittiin kertomistavaksi, jotta kokemuksistaan haastateltuja ihmisiä voitiin näyttää anonyymisti ja kuvata esimerkiksi aiemmin tapahtuneita tilanteita sekä arkaluontoisia aiheita, kuten poliisiväkivaltaa ja rasismia.
Koneen Säätiön rahoittamia hankkeita ovat myös esimerkiksi Sarjakuvat ja siirtolaisuus sekä Valta, väestö, seksuaalisuus, joissa kummassakin sarjakuvaa käytetään ilmaisukeinona esimerkiksi vähemmistöjen ja voimakkaan tunteellisten asioiden kuvaamiseen. Tieteellinen kieli voi jättää ilmiöt etäisemmiksi. Monet muutkin mediat julkaisevat poliittista satiiria, sarjakuvajournalismia ja sarjakuvallisin keinoin kuvitettuja tai animoituja artikkeleita. Ranskassa sarjakuvajournalismi on arvostettu genre, jota on julkaissut pitkään esimerkiksi XXI-lehti. Facebookista löytyy Comics Journalism -niminen ryhmä, jossa monet tekijät jakavat itse julkaisuja. Myös itsenäinen, jäsenyyksillä toimintaansa rahoittava amerikkalainen The Nib julkaisee erityisesti poliittisia sarjakuvia ja sarjakuvajournalismia. Hollantilainen Drawing The Times -verkkojulkaisu ja -kollektiivi on keskittynyt nimenomaan journalistiseen sarjakuvaan. • Kirjoittaja on toimittaja, joka opiskelee tutkivaa journalismia Göteborgissa. Artikkelin lähteenä on käytetty erityisesti Verna Kuutin pro gradu -tutkimusta sarjakuvajournalismista vuodelta 2011.
Piirroksin vääryyksiä vastaan
Italialainen taiteilija, aktivisti ja sarjakuvajournalisti Gianluca
Costantini vieraili Helsingin sarjakuvafestivaaleilla vuonna 2018.
TEKSTI Silja-Maaria Aronpuro
costantinin (s. 1971) lyhyitä journalistisia sarjakuvia on koottu Fedele alla linea -teokseen (2017). Kirjan sarjakuvista ”Karkuun järjestelykeskuksesta” on julkaistu Suomessa Sarjakuva ja siirtolaisuus -hankkeen blogissa. Yhteistyössä dokumentaariseen sarjakuvaan erikoistuneen BeccoGiallo-kustantamon kanssa on syntynyt jo viisi sarjakuvaelämäkertaa, muun muassa Wikileaksin perustajasta Julian Assangesta. Aina Costantinin työskentely ei kuitenkaan ole painottunut dokumentaarisuuteen.
– En päättänyt ryhtyä sarjakuvajournalistiksi, vaan päädyin siihen vähitellen. Olin todella kiin-
nostunut Aleksandar Zogra n ja Joe Saccon töistä. Itse käsittelin 2000-luvun alussa enimmäkseen unia ja sanoja. Viittasin paljon kirjallisuuteen ja runouteen ja yhdistelin vaikutteita kuvataiteilija ja runoilija William Blakelta sekä kirjailija William Burroughsilta. Julkaisin tuolloin myös Suomessa Laikku-lehdessä, Costantini kertoo.
– Sarjakuvassa olin kiinnostunut ensisijaisesti kirjoittamiseen liittyvistä kokeiluista, ja piirtäjä Bill Sienkiewicz oli minulle hyvin tärkeä. Nykyäänkin aloitan tutkimukseni aina kielellisistä kokeiluista. Vaikka piirrokset ovat muuttuneet kuivakammiksi, kalligra a on pysynyt keskeisenä. Olen tutkinut pal-
Greta Thunbergin aloittaman ilmastolakkoliikkeen tueksi tehtyjen kuvitusten sarjasta.
jon turkkilaisia ja iranilaisia miniatyyrejä ja niiden kautta kalligra aa piirrettynä kirjoituksena.
Costantini tekee yhteistyötä lukuisten järjestöjen, kuten Amnestyn, ActionAidin ja Oxfamin kanssa. Joskus journalismi syntyy aktivismista ja päinvastoin.
– En työskentelisi lainkaan sarjakuvajournalismin parissa ilman aktivismia. Vuonna 2004 tutustuin saksalaisen anarkistivalokuvaaja Ernst Friedrichin tuotantoon.
Friedrichin valokuvasarja Krieg dem Kriege (Sota sotaa vastaan) käsittelee ensimmäistä maailmansotaa: juoksuhautoja, taistelukenttiä ja fyysisiä ja psyykkisiä vammoja. Valokuvia täydentävät lyhyet kuvatekstit.
– Ajattelin, että voisin piirtää samalla tavalla ja näyttää sen, mitä näin maailmassa tapahtuvan.
Vuonna 2004 Costantini julkaisi sarjan kantaaottavia kuvia, joiden aiheita ovat muun muassa Kosovo, Israelin poliisi ja vaalien alla lopetetut uudistusmieliset iranilaiset sanomalehdet. Vaikka piirrostyyli on muuttunut vuosien varrella, lähestymistapa on säilynyt. Piirroksia on kertynyt tuhansittain, ja Twitterin myötä toiminta on laajentunut valtavasti.
Aktivisti Twitterissä • Costantinin @channeldrawpro ilin seuraajat Twitterissä pääsevät nauttimaan kauniisti piirretyistä kommenteista ajankohtaisiin aiheisiin. Lennokkaat tekstaukset tukevat piirrosten soljuvaa viivaa. Mukana on paljon henkilökuvia, ja myös Sanna Marin pääsi muotokuvaan pääministeriksi noustuaan.
– Lähden yleensä seuraamaan jotakin tapausta Twitterissä eri lähteiden ja ympäri maailmaa asuvien tuttavuuksien avulla. En rakenna tarinoita julkaistavaksi, vaan kulkemaan niiden ihmisten rinnalla, joista ne kertovat. Usein tarinoista kasvaa journalistisia sarjakuvia tai lehtien kuvituksia. – Twitter-pro ilillani on noin 65 000 seuraajaa, joista suurin osa toimii jonkin tietyn aiheen parissa. Olemme avoin yhteisö, joka välittää uutisia ja apua. Kielimuurit eivät haittaa, kun tekstit ovat englanniksi tai aktivistit kääntävät ne. Pelkkä piirros ei riitä, vaan se tarvitsee apua. Yksinäinen aktivisti on kuollut aktivisti.
Teemat muuttuvat ajan myötä. Vuosien mittaan yksilöiden auttaminen ja ilmaisun ja liikkumisen vapauden edistäminen ovat tulleet koko ajan tärkeämmiksi.
– Olen kiinnostunut rajat ylittävästä keskustelusta ja haluan aina perehtyä uusiin aiheisiin. Uskon, että se pitää työni tuoreena ja hyödyllisenä. Minusta on hienoa keskustella saudiarabialaisten ja biafralaisten aktivistien kanssa ja käyttää piirustuksia uusissa ympäristöissä. Se tuntuu seikkailulta.
Vuosien työ verkossa, etenkin Twitterissä, on tuonut uskottavuutta ja seuraajia. Siitä on toki seurannut myös ongelmia, kuten Turkin hallituksen terrorismisyytös vuoden 2016 vallankaappausyrityksen jälkeen tai Yhdysvaltain oikeiston tekaistu antisemitismisyytös, joka johti yhteistyön päättymiseen CNN:n kanssa.
– Olen näinä vuosina pyrkinyt kiinnittymään todellisuuteen taiteellisen työni kautta. Minua ei tunneta enää sarjakuvantekijänä, vaan taiteilijana ja aktivistina, ja siksi toimintani on laajentunut ja piirrokseni ovat saaneet lisää voimaa.
– Esittäydyn yleensä verkossa toimivaksi riippumattomaksi taiteilijaksi. Näin piirustuksistani tulee julkisia ja niitä käyttävät ihmiset, joita aihe koskettaa, esimerkiksi uhrien perheenjäsenet, protestien järjestäjät ja toimittajat. Kun piirroksia esitetään, painetaan ja muokataan, niistä tulee osa todellisuutta.
Libyan kuvat • Costantinin uusin kirja on vuonna 2019 ilmestynyt Libia. Libyaa käsittelevää kokoelmaa kuvataan italialaisen sarjakuvajournalismin virstanpylvääksi. Teos on toteutettu yhdessä Lähi-itään erikoistuneen toimittaja Francesca Mannocchin kanssa. – En tuntenut Francescaa ennestään. Halusin tehdä jotakin Libyaan liittyvää ja seurasin hänen reportaasejaan TV:stä. Francesca kiinnostui ehdotuksestani, ja aloimme työstää hanketta kolmisen vuotta sitten. Kahden viime vuoden aikana toteutimme kirjan yhdessä [sarjakuvakäsikirjoittaja ja kustannustoimittaja] Daniele Brollin kanssa.
– Kirja on syntynyt yrityksestä selittää selittämätöntä tilannetta. Vaikka Libya on osa Italian historiaa ja naapurimme, kukaan täällä ei ymmärrä sitä. Kirjassa pyritään luomaan tekstein ja piirroksin mahdollisimman syvällinen kuva, jotta ymmärtäisimme maailmaamme ja elämäämme; jotta käsittäisimme, että kun aamulla sytytämme kaasuhellan keittääksemme kahvia, kaasu tulee Libyasta.
Kirjan ensimmäinen tarina sijoittuu Gadda n aikaan ja kertoo yli 1 200 ihmisen joukkomurhasta Abu Salimin vankilassa Tripolissa. Tarina antaa kontekstia ja jatkuvuutta diktatuurin ja nykyisen kaaoksen välille.
– Teos koostuu kuudesta Francescan Libyassa tekemästä haastattelusta. Yhdessä ne muodostavat freskon arjesta Libyassa, maan asukkaista ja sen läpi kulkevista ihmisistä. Uskon, että jos ymmärtää, miten ja miksi eritrealainen kulkee Afrikan poikki päästäkseen Eurooppaan, se auttaa ajattelemaan ihmisiä eri tavalla. Kun tajuaa, millaisesta helvetistä he tulevat, ymmärtää paremmin paratiisin, jossa elää itse, ja että voi jakaa jotain omastaan heidän kanssaan. On tärkeää käsittää oma paikkansa maailmassa ja miten onnekas on, kun on syntynyt tiettyyn paikkaan. Teos kuvaa Libyaa moniulotteisesti ja antaa kuvan maan lähihistoriasta, arjesta ja yksittäisten ihmisten tarinoista. Osansa saavat ihmissalakuljetus, öljy- ja kaasuvarat, Gadda n jälkeiset sisäiset koniktit, in aatio ja aseelliset ryhmittymät. Siirtolaisten tarinoiden ja reittien sekä Euroopan lähinaapurin kuvaaminen havainnollisesti ja koskettavasti tuntuu
tuoreelta ja tärkeältä myös suomalaiselle lukijalle. Kon iktialueen kuvaaminen osoittautui kuitenkin monella tapaa vaikeaksi.
– Olisi ollut hyvä, jos olisin päässyt edes joksikin aikaa Tripoliin, jotta olisin voinut tuntea paikan ilmapiirin ja tuoksut. Piirtäjät eivät kuitenkaan ole valokuvaajia, eikä kon iktialueella voi istua piirtämässä maisemia. Rakensin kaiken Francescan materiaalien, videoiden ja valokuvien pohjalta. Haalin kuvia ympäri maailmaa rakentaakseni libyalaisen kuvaston, jota ei ollut olemassa.
– Libyasta ei ole elokuvia, valokuvia on vähän ja varsinkaan missään ei ole kuvia arjesta. Paneuduin kaksi vuotta tähän helvettiin ja nyt olen iloinen, että se on ohi. Mieleeni jäi kauheita kuvia, varsinkin ihmisten silmistä. Kun katsoo keskittyneesti valokuvia ja piirtää kunnolla jokaisen ihmisen veneessä antaen hänelle kasvot ja sielun, sitä on vaikea unohtaa.•
Ote Gianluca Costantinin kirjasta Libia (2019). Käännös: Silja-Maaria Aronpuro
"Postikortti Norilskista", julkaistu alunperin Internazionale-lehden numerossa 1066 (2014).
Toriseva: Valas (Basam Books, Arktinen Banaani, Zum Teufel)
lkielistä käännetyt sarjakuva-albumit. Hieman yli puolet vastasi kutsuun myöntävästi.
Moni osallistuja kiitteli kotimaisen tarjonnan määrää ja laatua: suosikkilistan karsiminen viiteen kirjaan ei ollut helppoa. Tällä kertaa kukaan ei erikseen manannut laadukkaiden käännössarjakuvien vähäisyyttä. Lieneekö tarjonta parantunut, vai onko niukkuuteen totuttu?
keräsi kupongeilla kuusi ykkössijaa eli yhden enem. Eniten listasijoituksia (13) puolestaan sai , mutta vain kolKati Kovácsin Sosialisti ja nihilisti jäivät väijymään palkintokorokkeen taakse. Ääniä annettiin kaikkiaan 26:lle teokselle.
Kotimaisten sarjan voitosta käytiin ennennäkemättömän tiukka kilpailu, jonka tulosten varmistuminen vaati useamman tarkistuslaskennan. Lopulta Janne Torisevan ansiokas klassikkotulkinta
Valas keräsi yhden pisteen enemmän kuin Juliana Hyrrin esikoisteos Satakieli joka ei laulanut. Satakieli
Käännöskirjojen sarjassa kävi selväksi jo laskennan alkupuolella, että voittoon kiihdyttää Guido Buzzellin Trilogia. Ehkäpä tämä rohkaisee muitakin kustantajia ottamaan riskejä käännösrintamalla. Vuodesta toiseen listoilla keikkuva Riad Sattoun Tulevaisuuden arabi osoittautui voittajan vahvimmaksi haastajaksi. Ruotsalaisen nykysarjakuvan voimanaiset Liv Strömquist ja Hanna Gustavsson seurasivat kannoilla. Perinteiset Blueberry, Batman ja Punaparta tuovat kärkikympin loppupäähän toimintaa ja seikkailua. Ääniä sai yhteensä 25 kirjaa.
Janne
Kotimaiset
Juliana Hyrri: Satakieli joka ei laulanut (Suuri Kurpitsa)
Reetta Niemensivu: Maalarisiskot (Suuri Kurpitsa)
Kati Kovács: Quo vadis, Katalin? (WSOY)
Aapo Kukko: Sosialisti ja nihilisti (Arktinen Banaani, Täysi Käsi, Zum Teufel)
1. JANNE TORISEVA: Valas 44 (viisi ykkössijaa) ”Kaikkien aikojen kalajuttu, ja selvästi Torisevan omana tulkintana. Valas välittää sen, mitä Toriseva on Melvillen teoksesta tuntenut. Ei valasta silmästä silmään katsonut Pequodin miehistökään voisi koskaan kertomuksissa toistaa, itse kokemusta, ainoastaan siitä välittyneen tunteen.”
– Eero Laitila
2. JULIANA HYRRI: Satakieli joka ei laulanut 43 (6) ”Satakielessä on herkkyyttä ja voimaa, sen sointi väräjää pitkään säilöttyjä salaisuuksia ja tunnistamatonta häpeää. Paras esikoissarjakuva vuosikausiin.” – Ville Hänninen
3. REETTA NIEMENSIVU: Maalarisiskot 38 (3) ”Olen Niemensivun taiteen edessä täysin aseeton. Maalarisiskot näyttää valoa pimeään.” –Tuomas Tiainen
4. KATI KOVÁCS: Quo vadis, Katalin? 30 (1) ”Pitkän linjan sarjakuvataiteilijan avoimimmin omakohtainen teos hajoaa loppua kohden, mutta yksittäisistä kohtauksista aistii yhä saman piirtämisen ilon ja kertomisen halun kuin viime vuosituhannella.” –Ville Hänninen
5. AAPO KUKKO: Sosialisti ja nihilisti 26 (1)
”Mitä rajummin ekspressionisti vääristää kuvia, sen tehokkaammiksi ne käyvät. Kukko osaa antaa kuviensa kertoa.”
– Harri Römpötti
6. ULLA DONNER: Sontaa 21
”Donner paketoi me too -ajan, punavihreän kuplan ja ikiaikaisen konservatismin ihailtavan taitavaan muotoon.”
– Juha Sihto
7. AVI HEIKKINEN: Valotusaika 20 (2)
”Valotusaika on hieno sarjakuva, jonka arvoituksellisen juonikuvion seuraan on ilo heittäytyä.” –Toni Jerrman
8. TAURI OKSALA: Kymppiegee 18 (1)
”Ihanan perinteinen idea raikkaasti toteutettuna.” – Outi Iivonen
9. JANNE KUKKONEN: Voro 2 – Tulikiven armeija 17 (1)
”Pelittää kuin häkä. Omapäinen Lilja on sympaattinen päähenkilö, joka ei anna periksi mahdottomien uhkien edessä.”
– Toni Jerrman
10. SAMI MAKKONEN: Kalevala 16 (2)
”Kauhun ja fantasian elementtejä sisältävä teos on vaikuttava kokemus visuaalisesti ja päivittää samalla Akseli GallenKallelan maalaukset nykyaikaan.” – Katja Kontturi
”Buzzelli imaisee syvälle omalaatuisten fantasioiden vääristämiin peilitaloihin. Hienostunut viiva muistuttaa Gustave Dorén tapaisista menneistä mestareista. Buzzelli ei piitannut mistään lajityypeistä, vaan teki aivan omia groteskeja juttujaan, jotka saattoivat haastaa aikuisenkin lukijan.” – Harri Römpötti
”Tulevaisuuden arabin taso pysyy kovana. Neljäs osa sisältää aiempaa synkempiä käänteitä, joten lisää haluaisi lukea heti.” –Matti Karjalainen
3. LIV STRÖMQUIST: Einsteinin vaimo 40 (3)
”Strömquist on kuin amerikkalaisen undergroundlegenda Robert Crumbin peilikuva. Molemmat laukovat ajatuksiaan hurtin huumorin säestyksellä, mutta Strömquistin kuvat ovat rosoisempia, kuin visuaalista punkkia.” – Harri Römpötti
4. HANNA GUSTAVSSON: Yölapsi 27 (2)
”Jos päähenkilö olisi poika, hahmo voisi vaikuttaa tavanomaiselta, jopa kuluneelta. Tytön käytös
kiinnostaa, koska sitä vasten heijastuvat ympäristön asenteet sukupuolirooleihin.” – Harri Römpötti
5. STÉPHANE OIRY & LEWIS TRONDHEIM:
Maggy Garrison 3 – En olisi halunnut tämän päättyvän näin 27
”Tarina on jännempi kuin aiemmat, mutta prekariaatin sankari selviytyy jälleen.” – Petteri Oja
6. ARI FOLMAN & DAVID POLONSKY:
Anne Frankin päiväkirja 17 (1)
”Sarjakuvasovitus Anne Frankin päiväkirjasta kuulostaa turhalta, mutta kypsä ja ajatuksia herättävä teksti yhdistettynä taidokkaaseen kuvitukseen tekee tästä vuoden parhaan käännössarjakuvan.”
–Matti Karjalainen
Guido Buzzelli: Trilogia (Täysi Käsi)
Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi 4 – Lapsuus Lähi-idässä 1987–1992 (WSOY)
Hanna Gustavsson: Yölapsi (Sammakko)
7. JEAN-MICHEL CHARLIER & JEAN GIRAUD:
Blueberry: OK Corral – Dust – Apassit 14 ”On hienoa, että Like sai Blueberry-kronikan valmiiksi ja että mukana on myös viimeinen Apassit-seikkailu.” – Juha Aarnisalo
8. JEAN-MICHEL CHARLIER & VICTOR HUBINON:
Punaparta – Kapteeni vailla nimeä 12 (1)
”Seikkailusarjakuvan klassikko sai viimein ansaitsemaansa jatkoa.” – Jokke Saharinen
Stéphane Oiry & Lewis Trondheim: Maggy Garrison 3 (Sininen Jänis)
9. OSAMU TEZUKA: Atom –Robottitarinoita 11 (1) ”Tezukan tyyli, jossa hän upottaa ulospäin kevyiltä vaikuttaviin tarinoihin hyvinkin vakavia teemoja, tekee hänen luomuksistaan merkityksellisiä ja ajattomia.” – Toni Jerrman
10. BRIAN AZZARELLO & EDUARDO
RISSO: Batman 8 (1) ”Risson piirros ja Azzarellon terävä teksti saavat välillä pahasti kulahtaneen viittamiehen uuteen lentoon.”
– Vesa Kataisto
Äänestykseen osallistuivat Juha Aarnisalo, Kari Heikonen, Jukka Heiskanen, Ville Hänninen, Outi Iivonen, Toni Jerrman, Heikki Jokinen, Matti Karjalainen, Vesa Kataisto, Katja Kontturi, Kyösti Koskela, Eero Laitala, Tero Mielonen, Juha Mäkinen, Petteri Oja, Sauli Pesonen, Ville Pirinen, Harri Römpötti, Jokke Saharinen, Juha Sihto, Hannu Sinisalo, Aino Sutinen, Tuomas Tiainen, Juhani Tolvanen, Reijo Valta, Miia Vistilä ja Kati Vuopala.
Liv Strömquist: Den rödaste rosen slår ut
Viisi parasta ruotsalaista sarjakuvaa 2019
TEKSTI Fredrik Strömberg KÄÄNNÖS Vesa Kataisto
LIV STRÖMQUIST: Den rödaste rosen slår ut Strömquist on ilmiö, kulttuuripersoona jonka ääni kuuluu Ruotsissa monissa erilaisissa yhteyksissä. Hänen viimeisin teoksensa keskittyy rakkauteen, tai oikeammin siihen, miten rakastuminen on muuttunut jälkikapitalistisessa yhteiskunnassa. Leonardo di Caprion vaihtelevien naissuhteiden kautta Strömquist esittelee, miten mies- ja naisroolit ovat kehittyneet ja pitkäaikaiset, monogaamiset suhteet ovat jääneet taka-alalle.
TOR MOSTRÖM, JOHAN WENDT & PETER BERGTING: Curly Bracket – Game Over Tämä on outo kala tässä joukossa. Kolmiosainen, oppikirjatyylinen teossarja, joka on kuitenkin hyvin jännittävä ja taitavasti kerrottu. Kirjoittajina on kaksi tietokone-alan veteraania, joilla on halu opettaa ”dataloogista ajattelua”. Päähenkilö Curly Bracket päätyy Matrix-henkiseen maailmaan, jossa hänen on voitettava Corpuratos-yrityksen asettamat haasteet. Ohessa on ajatuspähkinöitä lukijalle.
Tor Moström, Johan Wendt & Peter Bergting: Curly Bracket –Game Over
Sara Bergmark
Elfgren & Karl Johnsson: Vei – Bok 2
Axel Brechensbauer:
Saker vi skapar
SARA BERGMARK ELFGREN & KARL JOHNSSON: Vei – Bok 2
Eeppiset, visuaalisesti näyttävät sarjakuvateokset ovat Ruotsissa valitettavan harvinaisia, markkinamme ovat pienet. Kirjoittaja Elfgren ja piirtäjä Johnsson ovat nyt joka tapauksessa saattaneet loppuun kunnianhimoisen projektinsa. Vei (“Tie”) on saanut inspiraationsa pohjoismaisista jumalattarista. Sarja on päivittänyt saagoja ja kuvaa ”realistisella” tyylillä valtapelejä, väkivaltaa, avointa rakkautta ja seksuaalisuutta.
AXEL BRECHENSBAUER: Saker vi skapar
Brechensbauer on teollinen muotoilija, mikä näkyy tässä tyylikkäässä, viihdyttävässä ja kiinnostavanloso sessa sarjakuvassa. Perusidea on yksinkertainen: Halumme jatkuvasti luoda asioita. Mutta mistä tämä into tulee ja mitä haluamme saavuttaa luomuksillamme? Toteutus tuo mieleen tekstiä ja kuvaa sekoittavan ”Aloittelijoille”-kirjasarjan, jossa erilaisia asioita selvitetään helposti ymmärrettävällä tavalla.
ÅSA SCHAGERSTRÖM: Urmodern
Aiemmin Åsa Grenvallina tunnettu tekijä on luonut uudenlaisessa muodossa ja uudella tekniikalla toteutetun teoksen, joka on jatkoa Deras rygg luktade så gott (2014) ja Jag håller tiden (2016) -kirjoille. Aiempien kirjojen tarinaa tunnevammaisista vanhemmista ja omasta vanhemmaksi tulosta on kehitetty ja syvällistetty loso seen suuntaan. Sivut on reunustettu naisellisuuteen ja kodinomaisuuteen viittaavalla koristeompelutyylillä, mikä vahvistaa kirjan nimen Urmodern (“Vanhanaikainen”) ilmoittamaa teemaa.
Kirjoittaja on Bild & Bubbla -lehden päätoimittaja.
Viisi parasta norjalaista sarjakuvaa 2019
TEKSTI Walter N. Wehus KÄÄNNÖS Vesa Kataisto
KNUT HAMSUN & MARTIN
ERNSTSEN: Sult (Minuskel)
Tietyt sarjakuvat ovat erinomaisia, mutta niille on hankala houkutella lukijoita. Tämä pätee myös Ernstsenin Knut Hamsun -sovitukseen Sult ("Nälkä").
Knut Hamsunin läpimurtoromaani Sult ilmestyi vuonna 1890. Se kertoo nuoresta kirjailijasta, joka elää äärimmäisen surkeissa oloissa Oslossa. Ernstsenin sovituksena Sult sopii mainiosti sarjakuvamuotoon, koska suuri osa tapahtumista kuvataan psykologisesti. Ernstsen käyttää erilaisia visuaalisia tehokeinoja kuvatessaan päähenkilön syvenevää hämmennystä ja mielen murenemista. Dynaamista ruutujen ja värien käyttöä sekä nerokasta kuvakieltä. Laatuteos.
JENS K. STYVE: Lut og kaldt vatn (Egmont)
Norjassa ilmestyy paljon hyviä strippisarjakuvia, mutta toisinaan joukkoon ilmestyy uusi tulokas, joka kirkastaa koko genren. Jens K. Styve ei tosin
ole aivan uusi alalla, hän on ollut tärkeä tekijä norjalaisessa Underground-sarjakuvassa jo 1990-luvulta lähtien.
Styven Dunce-sarja kertoo Jens K:sta, hänen pojastaan ja kollegoistaan toimistoympäristössä. Tapahtumat kuvataan syvässä masennuksessa vellovan hahmon kautta, ympäristönä kaupunki, jossa eletään puolet vuodesta pimeässä. Dunce kuvaa tapahtumaköyhää arkea hyvin henkilökohtaiseen sävyyn. Duncessa nykynorjalaisuus yhdistyy klassisten sarjojen elementteihin. Tämä on sydämellä tehty sarja, josta on helppo pitää.
THERESE G. EIDE: Intet nytt fra hjemmefronten (Egmont)
Sarjassa on humoristisia kertomuksia pienten lasten kanssa elämisestä. “Ei mitään uutta kotirintamalta” edustaa absurdin huumorin parhautta. Sarja sisältää mainioita huomioita jokapäiväisestä pikkulapsiperheen kaaoksesta, esitettynä näkökulmasta, joka saa
Karsten Volle: Livsgrisen
loputtoman vanhemmuusahdistuksen vaikuttamaan hieman siedettävämmältä. Eiden, kolmen lapsen äidin, sarja on siirtynyt Instagram-blogista kirjoiksi.
KARSTEN VOLLE: Livsgrisen (Überpress) ”Halusin vain kaiken olevan hyvin. Vain hiukan paremmin.” Näin toteaa Vollen teoksen päähenkilö. Livsgrisen (“Sikakauheaa”) on synkkä kertomus yrityksestä tehdä kaikki oikein, ylläpitää kotia ja perhettä – ja huomata, ettei mikään riitä.
Livsgrisen on puolustuspuhe niille, jotka tipahtavat sosiaalituen varaan, mustalla huumorilla ja niu-
kalla tyylillä tehty tarina tekijältä, joka seisoo vankasti syrjäytyneiden puolella. Joskus vain kaikki menee päin helvettiä.
FLU HARTBERG: Bøtte (No Comprendo Press) Bøtte (“Ämpäri”) on luovuuden ja hurjan ilmaisuvoiman juhlaa. Ei suunnitelmallisesti tehty, vaan piirretty paperilapuille ja niitattu yhteen samanmielisten iloksi. Bøtte on lähes 300-sivuinen läpileikkaus Fagprat-sarjastaan tunnetun Hartbergin elämästä.
Kirjoittaja on Empirix.no-sivuston toimittaja.
Knut Hamsun & Martin Ernstsen: Sult
Jens K. Styve: Lut og kaldt vatn
Therese G. Eide: Intet nytt fra hjemmefronten
Flu Hartberg: Bøtte
Viisi parasta tanskalaista sarjakuvaa 2019
TEKSTI Kristian Bang Larsen KÄÄNNÖS Kristian Bang Larsen / Aino Sutinen
RUNE RYBERG: Death Save (Forlæns)
Rick ja Bass ovat ystäviä, joita yhdistää rakkaus ipperipeleihin. Rick on kuitenkin villi ja huimapäinen lapsi, ja niinpä Basskin joutuu hankaluuksiin. Bass haluaa olla lojaali itsetuhoiselle bestikselleen, mutta olla samalla myös rehellinen itselleen.
Death Save on mainio, nopeatahtinen vuoristorata, tarina ystävyydestä, rakkaudesta ja ipperistä. Rune Ryberg on kuvittanut sen värikkäällä ja energisellä “hassujen eläinten” tyylillä.
RIKKE VILLADSEN: Tatovøren og klitoris (Fahrenheit) Rikke kärsii omaan seksuaaliseen haluunsa liittyvästä ahdistuksesta ja synnyttää suunsa kautta lapsen. Se näyttää puhekuplalta. “Tatuoija ja klitoris” -teoksessa Rikke Villladsenin kynä herättää kehon impulssit lähes lihallisella tavalla henkiin. Sivuja täyttävät rosoiset, sutatut lyijykynän viivat.
Sarjakuva on leikkisä ja unenomainen, se tutkii naisellisuuden ja seksuaalisuuden teemoja sekä sarjakuvakerrontaa: upean hullua kamaa yhdeltä Tanskan todellisilta sarjakuva-auteureilta.
TORE RØRBÆK & MIKKEL SOMMER: Shingal (Forlæns) Et ehkä tiennyt, mutta vain kuusi vuotta sitten ISIS suoritti kansanmurhaa jesidejä, pientä uskonnollista vähemmistöä kohtaan Pohjois-Irakissa.
Shingalissa tätä tarinaa on kerrottu kahden jesidiveljeksen näkökulmasta. Väkivallasta huolimatta toimittaja Tore Rørbæk ja taiteilija Mikkel Sommer keskittyvät hahmoihinsa eivätkä viipyile kauheuksissa.
Tarina perustuu moneen Irakin-matkaan. Kokemus paikan päältä näkyy Sommerin piirroksissa, joissa vaihtelevat kauniisti maisemat, tapahtumat ja lähikuvat kasvoista. Teos on koskettava, jännittävä ja informatiivinen.
Tore Rørbæk & Mikkel Sommer: Shingal
Fiesta Magasinet 8/9: En popsang fra de varme lande (Forlaget Fiesta) Fiesta-lehti on kolmen vuoden ajan ollut kauniisti piirretty keskisormi kaikenlaisen hyvän maun suuntaan. Nyt perustajaisät päättävät rakkaudentyönsä. Mutta millaiset hautajaiset ovatkaan kyseessä!
Numero 8/9 on lähes 200 sivua paksu ja sisältää ehkä vahvimman kattauksen sarjakuvaa lehden historiassa, uusia tekijöitä ja underground-legendoja.
Mårdøn Smetin surrealistinen satiiri piirretty virtuoosimaisella art noveau -tyylillä, Peter KiellandBrandtin hapokkaat, usein sanattomat sadut on kerrottu erinomaisest ja Johan F. Krarupilla on terävää silmää pikkumaisten ihmisten mikroaggressioille.
LINE HØJ HØSTRUP: Det rette element (Forlæns)
Nuori Ellen unelmoi täydellisestä elämästä täydellisessä talossa, mutta lamauttava ja kuolettava tauti iskee. Mitä nyt?
Esikoisteoksessaan, “Oikeassa elementissä” Line Høj Høstrup kertoo Ellenin tarinan elegantisti, humoristisesti ja terävästi. Tarina on eksistentiaalinen, se kysyy, mikä on elämässämme oikeasti tärkeää. Se myös kertoo nykyajasta, jossa nuoret ihmiset haluavat elää täydellisiä elämiä ja eivät tiedä kuinka toimia, kun todellisuus kaikessa epäreiluudessaan ja epätäydellisyydessään iskee päälle.
Kirjoittaja on Nummer9.dk-verkkolehden toimittaja.
Rikke Villadsen: Tatovøren og klitoris
Rune Ryberg: Death Save
Line Høj Høstrup: Det rette element
Pum! Päng! Sarjakuvat eivät ole enää vain viihdettä!
Keijo Ahlqvistin Ari Kutilan kanssa tekemät hyötysarjakuvat olivat ajatuksellisesti vuosikymmeniä aikaansa edellä.
TEKSTI Ville Hänninen
kemin kaupunginhallitus teki vuonna 1974 päätöksen, että se lopettaa Aku Ankan ja Tarzanin pojan tilauksen kaupungin kasvatusneuvolaan. Ajan henki oli sellainen, että kapitalistista hapatusta siedettiin heikosti. Kokouksen äänestys meni tasan 5–5, jolloin puheenjohtajan ääni ratkaisi. Sen jälkeen kasvatusneuvolaan tilattiin tasaveroisesti porvarien lehtiä (Nakke, Kaksplus) ja sosialistien lehtiä (Raketti, Uusi Nainen).
Tätä taustaa vasten tuntuu samaan aikaan hämmästyttävältä ja ymmärrettävältä, että juuri Kemistä tuli 1980-luvulla Suomen Angoulême, sarjakuvakaupunki, johon alan väki kokoontui kerran vuodessa. Kemin sarjakuvapäivät ja valtakunnallinen sarjakuvakilpailu paikkasivat kolhiintunutta mainetta monin verroin.
Kyse ei ollut vain lyhytikäisestä viestintätempusta. Kemin kaupunki rahoitti tapahtumaa, ja se onnistui säilyttämään valtakunnallisen merkityksensä 2000-luvun ensimmäiselle vuosikymmenelle asti. Aitoa kiinnostusta kuvaa, että sarjakuvaa käytettiin kaupungin viestinnässä kuten tiedotuslehdessä Sortteerissa ja ilmoituksissa poikkeuksellisen paljon. Eniten huomiota herätti kunnalliskertomus. Kemiläinen innovaatio sarjakuvamuotoisesta kunnalliskertomuksesta tuntuu nykynäkökulmasta itsestään selvältä, mutta tuolloin se oli uutisaihe. Aivan kuten yritysten vuosikertomukset, myös kunnalliskertomukset ovat pakkopullaa – kirjoitetaan ilottomasti eikä lueta.
Juna oli tuonut etelästä Kemiin kaksikin sarjakuvataiteilijaa, Ari Kutilan (1961–2010) ja Keijo Ahl-
qvistin (s. 1955). Kaupunkiin siviilipalvelusmieheksi tullut Ahlqvist piirsi ensimmäisen sarjakuvakunnalliskertomuksen, joka käsitteli Kemin vuotta 1985. Käsikirjoitus syntyi yhteistyössä kaupungille työskennelleen Hannu Sainion kanssa. Sainio oli myöhemmin mukana muutamassa muussakin hankkeessa, kuten julkaisussa Alkaa valjeta: Kemi-Tornio-alueen strategia elinvoiman turvaamiseksi (Suomen kuntaliitto, 1995).
Ahlqvist ja Kutila hoksasivat löytäneensä oman ekologisen lokeronsa. Kaksikko alkoi pitää työhuonettaan Ravintola Kultakurussa, ”Montussa”, jonka nurkkaloosiin omistaja oli hankkinut valopöydän. Heille sarjakuva oli muutakin kuin sepitettä. Se oli viestinnän muoto, tapa selkiyttää ja keventääkin asiaa. Eikä kukaan muu tehnyt vastaavaa.
Ajatus sarjakuvien hyötykäytöstä oli 1980-luvulla jopa kumouksellinen. Aiemmat kotimaiset esimerkit liittyivät pikemminkin mainontaan (esimerkiksi Vaasan näkkileipää mainostettiin riimitellyin sarjakuvin vuosikymmeniä) ja propagandaan (toisen maailmansodan vuosina).
Kunnalliskertomuksen ajatus toistui moneen otteeseen, viimeisen kerran 1998. Lisäksi Ahlqvist ja Kutila piirsivät 1990-luvulla hyötysarjakuvaa oppilaitoksille, työvoima- ja sosiaalitoimistollekin. Lapin läänin pelastusliitolle kaksikko teki 1996 sarjakuvan
säteilystä. Väsäsipä Ahlqvist sarjakuvamuotoisia kritiikkejäkin Kansan Tahtoon.
Asia ja sepite sekoittuivat välillä. Sortteerin Kemistit-sarjakuva sisälsi välillä aika suoraakin puhetta byrokraateista, päähenkilönä kaupungin tornimaisuudestaan tunnettu virastotorni. Se poiki myös kahdeksanmetrisen tekstiiliteoksen (Erkki Reinikaisen, Aino Kajaniemen ja kaupungin työtuvan kanssa) sarjakuvapäiville 1986. Kemi Perhaps (Kemin sarjakuvakeskus, 1990) on englanninkielinen, vähän Mämmilä-henkinen kuvaus pikkukaupungin elämästä. Kunnalliskertomus Jyviä ja papanoita (Kemin sarjakuvakeskus, 1994) kertoo 36 sivullaan sekä Kemin että sitä hämmästyttävästi muistuttavan Kaniinilan kaupungista.
Sittemmin Ahlqvist teki pitkän päivätyön Limingan taidekoulun sarjakuvalinjalla. Hänen omasta tuotannostaan pitkäaikaisin vaikutus oli Kutilan ja Ahlqvistin ensimmäisellä suomalaisella sarjakuvaoppikirjalla Piirrä sarjakuvaa! (Kemin sarjakuvakeskus, 1988). Myös sen kaksikko toteutti sarjakuvan muodossa. Kemin kaupunki ei siis vain palkinnut itseään antamalla kulttuuripalkintonsa Ahlqvistille kahdesti, 1987 ja 1989. Sarjakuvaseura antoi sarjakuvaneuvoksen tittelin 2009. Asialla oli väliä. •
Kuvan ja sanan jaksollinen järjestelmä
Syventävä sarjakuvakurssi, 13. luku: Totuudellisuudesta ja dokumentaarisuudesta
Dokumentaarinen, omaelämäkerrallinen tai journalistinen sarjakuva on kehittänyt ympärilleen kasan ulkoisia tunnusmerkkejä, joista se tavallisesti tunnistetaan.
TEKSTI Kivi Larmola
osa merkeistä on syntynyt käytännön pakosta: luonnosmaisuus, ympäristön ja henkilöiden kuvaaminen skissipiirroksen tyyliin kertovat läsnäolosta, ylipitkä tekstipaljous kertoo täsmällisyydestä sitaateissa ja yli sadan sivun pituus kertoo toimittamattomuudesta ja siitä, että tarinaa on kerrottu sitä mukaa kun se tapahtuu. Näistä säännöistä poikkeaminen herättää heti kysymyksen, ollaanko dokumentissa ollenkaan? Mutta näillä säännöillä voidaan myös pettää lukijaa luule-
maan, että tämä on keskellä tositarinaa. Liikkuvaan fokukseen perustuva kerronta on ollut tuttua jo ensimmäisistä luolamaalauksista 45 000 vuotta sitten. Se on tuttu saduista ja tarinoista. Se on vanhin kerronnan muoto ja palatessaan sarjakuvaan se palaa juurilleen ja omimmalle tontilleen.
Mahdollisuuksia • Sarjakuva on nimittäin erinomainen dokumentoinnin työkalu. Ei vain siksi, että se on halpa ja kaikkien ulottuvilla oleva taidemuoto, joka ei
Alberto Breccia: Perramus
todella tarvitse muita työvälineitä kuin ensimmäisen käteen sattuvan kynänpätkän ja paperiarkin, josta ainakin toinen puoli on tyhjä (luolaihmisten aikaan seinän, sormen ja kourallisen verta tai marjamehua). Ei vain siksi, että se voi etääntyä kohteestaan niin, ettei se herätä kysymystä siitä, mikä on uudelleennäyteltyä. Eikä siksi, ettei se muuta kohteensa elämää, kuten lmidokkarin kuvaustilanne ja julkaisun julkisuus usein tekee. Vaan myös siksi, että sarjakuva tarjoaa mahdollisuuden hyödyntää kaikkea osaamista, rytmistä ja runoudesta värihavaintoon ja taiteen tekniikoihin – rajattomasti.
Vain ääntä ei sarjakuvaan saa kuin sen kuvaajana, onomatopoeettisina tehosteina, tekstauksen muotoina ja kuplien reunoina. Liikkeen sen sijaan saa.
Kun valokuva voi olla kerrallaan vain pysähtynyt hetki, jossa kaikki osat ovat samassa ajassa, piirroksessa meillä on mahdollisuus näyttää jopa vain yhdessäkin kuvassa kaikki menneestä hetkestä tulevaan. Parhaat taideteokset kuvaavat aina liikettä, ja niitä katsoessa tapahtumat etenevät samalla kuin katsojan silmä vaeltaa niiden pinnalla, teoretisoi Auguste Rodin 1800-luvun loppupuolella. Laittamalla puhekuplaan tekstiä voimme määritellä kuvan keston sellaiseksi kuin tekstin lausuminen vaatii, ja vielä rajata kuvaa leveyssuunnassa sellaiseksi, kuin sen ajallinen kesto on. Jos muu ei auta, lisäämme kuvaan detaljeja ja piilotettuja yksityiskohtia viivyttämään lukijaa. Näin rytmille tulee myös tempo.
Asioita ei tarvitse kuvata sellaisina kun ne jossain tietyssä hetkessä ovat. On sallittua laittaa he-
vonen laukkaamaan niin, että takajalat osoittavat taaksepäin ja etujalat eteen, vaikka tosiasiassa semmoista asentoa ei ole kuin eläimen venytellessä. On sallittua rakentaa kuvan sisälle kamera-ajo, jota kuljetetaan silmän liikkeillä, henkilöiden asettelulla, tai puhekuplilla.
Joe Sacco on tällaisessa kerronnassa mestari osin siksi, että hän puhuu ihmisille, joiden sarjakuvalukutaito on olematon. Saccon naiivi underground-piirrostyyli kertoo, että hän on valmis haastamaan virallisen totuuden sillä, minkä hän itse näkee, ja tekstin runsaus, jota kompensoidaan runsaalla tekstuurin käytöllä myös kuvissa, siitä että hän toistaa sen minkä hän on itse kuullut.
Tyylivalintoja • Kannattaa kuitenkin olla varovainen. Kun tarina toteutetaan väärän sarjakuvagenren puitteissa, se menettää automaattisesti jotain uskottavuudestaan. Esimerkiksi Joe Kubertin omakohtaisen tunteen vallassa tehty Faksi Sarajevosta katoaa tämän DC-tuotannon tasalle, kun taas taiteellisesti omaperäisempi Alberto Breccia tuo Etelä-Amerikan poliittisen kuohunnan eteemme huomattavasti elä-
Francesca Cassavetti: The Most Natural Thing In The World
Dori Seda: Ecstasy
vämpänä, kuin itse koettuna dokumenttina.
Taiteen puolelle meneminen tukee omaelämäkerrallisuutta varsinkin, jos se tapahtuu niin yleisesti, että voidaan puhua koulukunnasta. Julie Doucet Dori Seda. Krystine Kryttre. Suzy Varty. Francesca Cassavetti. Heitä kaikkia yhdistää tarkoituksellisen pienlehtimäinen tyyli, joka on äärimmäisen avoin ja henkilökohtainen, nopea ja uskottavuutta vahvistava. Kuvakirjamainen kerronta kertoo, että puhutaan lukijalle, jonka ei tarvitse osata kerronnan erikoissääntöjä ymmärtääkseen, missä mennään.
Sarjakuvan hyvyys ei olekaan teknisestä osaamisesta kiinni, vaan siitä, miten oma osaaminen saa-
daan palvelemaan valittua tarinaa ja välinettä. Will Eisner joutui ratkaisevasti karsimaan kerrontaansa ja hakemaan rentoutta jälkeensä ryhdyttyään kertomaan tosia, omaelämäkerrallisia tarinoita. Mitä pidemmälle karsiminen menee, sitä enemmän lukija itse täyttää kuvaa omalla kokemuksellaan ja sen kautta muuttaa todellisuuden todemmaksi kuin paraskaan taiteilija pystyisi tekemään. Onhan kokemus jokaisen itse itselleen räätälöimä.
Ehkä Randall Munroen XKCD-sarjan tikku-ukot olisivat tässä lajissa tosinta sarjakuvaa. Niissä kun puhutaan todella paljon, eikä hahmoja ole ainakaan liikaa esitelty. •
Joe Kubert: Fax From Sarajevo
”Emme tarvitse politiikkaa. Meillä on tässä konkreettisia kysymyksiä.”
HANNELE RICHERT
Venäläinen kuvataiteilija ja aktivisti Viktoria Lomasko (s. 1978) on piirtänyt ja kirjannut muistiin erilaisia protesteja Venäjällä, taitelijoihin kohdistettuja mielivaltaisia oikeusprosesseja sekä tavallisten ihmisten näkemyksiä ja ongelmia. Hänen edellinen teoksensa Zapretnoje isskustvo (”Kielletty taide”, Boomkniga 2011) julkaistiin Venäjällä, mutta uusin teos Se toinen Venäjä on ilmestynyt vain englanniksi, sillä sille oli vaikea löytää kustantajaa.
Se toinen Venäjä kuitenkin muistuttaa, että rautakourin johdetussa supervallassa ei vain alistuta ylhäältä saneltuihin sääntöihin, vaan vastarinta elää ja saa yhä uusia muotoja.
Lomasko on jakanut muistiinpanonsa otsikoituihin osiin aiheen ja ajankohdan mukaan. Mukana on muun muassa muotokuvia ohimennen kohdatuista ihmisistä, siirtotyöläisten orjuutuksen kuvaus sekä reportaasi LGBT-festivaalilta. Merkinnöistä muodostuu kuva maasta, jossa eletään näennäisesti demokratiassa, mutta jossa pienikin valtaapitävien makua vastustava teko on aidosti vaarallinen.
Tuntuu suorastaan ihmeelliseltä, ettei Lomasko
itse ole joutunut pidätetyksi aktivismia kuvatessaan. Hän viittaa asemaansa kuriositeettina, joka usemmiten jätetään rauhaan: ”Äänestyspaikallani toimittajat ja kaikki vaalitarkkailijat, lukuun ottamatta valtapuolue Yhtenäisen Venäjän edustajia, häädettiin erilaisiin syihin vedoten, mutta minä, naispuolinen taiteilija, sain jäädä huvittavana kummajaisena.”
Tämän takia Lomasko pystyy raportoimaan tärkeitä yksityiskohtia esimerkiksi kyseenalaisista vaalitoimista ja Pussy Riotin oikeudenkäynnistä.
Reportaasikuvitusta paikan päältä • Lomasko piirtää kuvansa voimakkaalla, 1960–70-lukujen kuvitustyyleistä muistuttavalla viivalla. Suomentaja Ville Ropponen yhdisti Lomaskolle tyypillisen sarjakuvareportaasin tsaarinajan ja neuvostoajan graa sen reportaasin perinteeseen (Sarjainfo 3/2018).
Ennemmin kuin sarjakuva-albumi, teos onkin kooste kirjallisia, sarjakuvien täydentämiä dokumentaatioita aktivismitilanteista. Ratkaisu palvelee dokumentaarisuutta hyvin, tilanteet on kuvattu välähdyksinä ilman minkäänlaista muokkaamista tarinallisuuden suuntaan. Kuvia kehystävät ja pohjustavat tekstit ovat keskenään eri pituisia, mutteivät koskaan täytä edes yhtä kokonaista sivua. Ne ovat tilanteiden taustoittamisen ja ymmärtämisen kannalta olennaisia. VIKTORIA
Visuaalisesti lopputulos muistuttaa puhtaaksikirjoitettuja muistiinpanoja, sommittelulla ei ole pyritty taiteelliseen vaikutelmaan. Suomennos on siitä ansiokas, ettei kieleen juuri tule kiinnittäneeksi huomiota teosta lukiessa.
Kirja julkaistaan osana Umpihanki-sarjaa, jonka toinen julkaisija on Rosebud, toinen Rauhanpuolustajat-järjestö. Yhteiskunnallisuus lienee ensisijainen peruste Lomaskon merkintöjen julkaisemiselle. Visuaalisissa ratkaisuissa painotus hieman näkyy: esimerkiksi Lomaskon käsin tekstaamat osuudet on päätetty latoa tekstausta muistuttavalla fontilla. Myös hitusen harmillista on, että kannen perusteella hehkuvan väriset kuvat ovat sisäsivuilla kaikki mustavalkoisina – tämä voi tietysti johtua teknisistä syistä. Mustavalkoisuus ei tosin vähennä kuvien todistusvoimaa.
Lomaskon kohdalla yhteiskunnallisen näkökulman ensisijaisuus on kuitenkin erittäin perusteltua eikä näin painavaa sisältöä tule ihan joka nurkalta vastaan.
Yhteinen vihollinen yhdistää erilaisia • Alaotsikko “Kremlin varjoista” on todella perusteltu. Monet kohdat ovat turhauttavaa luettavaa, kun vallanpitäjät virkavaltaa myöten ovat korruptoituneita, ja oikeuksiaan puolustavaa kansaa useimmiten rangaistaan sen sijaan että sen järkeviin pyyntöihin myönnyttäisiin. Joskus toisenlaisiakin esimerkkejä on: rekkakuskeja uhannut tietulli-uhkasakko käytännössä peruttiin.
Seuratut tilanteet hahmottuvat sen kautta, minkälaisiksi ihmiset sen olosuhteissa muovaantuvat. Useammassa kohtaa todetaan, kuinka yhteinen vihollinen yhdistää naapureita, vaikkei tavoitteisiin päästäisikään. Sekopäisimmältä vaikuttaa ortodoksiaktivistien joukko, joka milloin rukoilee yleiskaavaa vastaan, milloin äityy pahoinpitelemään naisia, jotka vastustavat kirkon rakentamista paikalliseen puistoon. Aktivistien lisäksi kokoelma kuvaakin työnteon ja tavallisen elämän edellytystensä eteen protestoivia ammattilaisia, kuten rekkakuskeja ja omissa “toimistoissaan” työskenteleviä osa-aikaprostituoituja.
Myös duuman vaalien aikaan vuonna 2011 liikkeellä oli paljon niin sanottua tavallista kansaa. Kun tavalliset ihmiset protestoivat Venäjällä, eri ammattikunnat yhdistävät voimansa estääkseen olojensa heikentämisen ja saadakseen viestinsä läpi. Paikalla tuntuu aina myös olevan kukkia ja musiikkia, itse tehtyä ruokaa ja teetä.
Raastavimpana mieleen jää siirtotyöläisten orjuutta kuvaava osio. Kazakstanista houkutellut elintarvikeliikkeen “työntekijät” oli alistettu vuosikausiksi vankileirimäisiin olosuhteisiin virkavallan katsoessa rikoksia sormien läpi. Aktivistit saivat orjat vapautettua, mutta tekijöitä ei rankaistu, vaan he mahdollisesti jatkavat raakaa hyväksikäyttöä ja väkivaltaa tänäkin päivänä.
Nykyajan Hieronymus Bosch
HEIKKI JOKINEN
Tapasin italialaisen taidemaalari ja sarjakuvantekijä
Guido Buzzellin (1927–92) Luccan sarjakuvafestivaalilla syksyllä 1986. Buzzelli kertoi, miksi hän sijoittaa itsensä mukaan töihinsä.
”Elän niissä toista elämääni. Kun on itse mukana, ei voi tehdä mitään täysin hullua,” hän kertoi 33 vuotta sitten kirjoittamassani Suomen Kuvalehden haastattelussa.
Trilogia sisältää kolme itsenäistä tarinaa. ”Kurjien kapina” (1967) on ajan hengen mukainen luokkataistelukuvaus, mutta tyystin vailla illuusioita. Riistetyt ovat vallassa julmia ja taustalla naruja vetelevät samat piirit kuin aiemmin. Kurjat vaihtavat vapautensa ilolla huvituksiin.
”Labyrintit” (1970) alkaa räjähdyksellä. Maailmasta on jäljellä vain kaoottinen raunio ja mutanttiasukkaat. Päähahmo Marcello joutuu ihmisiä ja eläimiä yhteen leikkaavien miesten kynsiin, mutta temmataan äkkiä avaruuden täydellisten sfääreihin.
Himoa ja vihaa tunteva Marcello ei kuitenkaan kelpaa joukkoon. Hänet potkaistaan takaisin maan päälle. Siellä syntyy enää vain suoraan Hieronymos Boschin maalauksista sikiäviä olioita.
Tarina on outo, vahva ja vaikuttava. Se ei maalaile turhia siitä, mitä meillä on täällä maan päällä ja mitä meille väitetään tarjottavan taivaassa. Ihminen on
kaikkialla suurten voimien armoilla. Marcellon raju energia estää kuitenkin tarinan vaipumisen toivottomaksi ulinaksi.
Kolmas tarina, ”Zil Zelub” (1972) esittelee palasiksi hajoavan sellisti Zelubin. Siis kirjaimellisesti, hänen raajansa kulkevat omia teitään.
Avuksi rientävät psykoanalyytikot, henkiparantajat ja kirurgit, mutta Zelub pysyy hajalla. Hän ei tunne tekevänsä tarpeeksi, vaikka tunnistaa maailman vääryydet. Uskottava dilemma 1970-luvun italialaiselle taitelijalle.
Buzzellin sarjakuvat ovat pidäkkeettömiä, aistivoimaisia ja runsaita, ne epäilevät kaikkea. Kuvat pursuavat yksityiskohtia, ovat yhtä aikaa groteskeja ja herkkiä. Buzzelli on aikamme Hieronymus Bosch. Syvä huumori, itseironia ja kerronnan vimma ryydittävät tarinoita. Vaikka ne ovat menneiltä vuosikymmeniltä, ne ovat edelleen – tai vasta nyt – nykyaikaisia.
Piirros on hengästyttävän hienoa ja anatomia kohdallaan. Viiva kulkee yhtä hurjasti kuin tarinatkin. Buzzelli ei alistu sääntöihin, mutta kerronta on kuitenkin täydellisen luettavaa.
Vaikka Buzzellin maalauksetkin ovat täynnä yksityiskohtia, hän asetti sarjakuvan etusijalle. ”Kaiken taiteen tulisi olla kooste siitä, mitä olemme nähneet ja kokeneet. Maalaustaiteessa tekniikka asettaa rajansa yksityiskohtien kuvaamiselle”, Buzzelli mietti vuonna 1986.
Valheiden kansa • Täysi Käsi Oy
Kätketty maailma
ONNI MUSTONEN
Petri Hiltusen käsikirjoittama ja Elli Oravaisen piirtämä Valheiden kansa on itsenäinen jatko-osa Hiltusen Ontot kukkulat -albumille, joka täyttää tänä vuonna 25 vuotta. Edeltäjänsä tavoin Valheiden kansa sijoittuu fantastiseen Suomeen, jossa peikot, noidat ja haltiat elävät piilotetussa maailmassa ihmisten rinnalla. Sarjakuva seuraa journalisti Annaa, joka juttua jahdatessaan joutuu vedetyksi mukaan haltijakansan juonitteluun, joka yltää aina valtaapitävien kabinetteihin.
Pitkän linjan genretekijänä Hiltunen on poikkeus suomalaisella sarjakuvakentällä. Hänen kokemuksensa fantasia- ja kauhuaiheiden parissa näkyy sarjakuvan varmalla otteella luonnostellussa maailmassa. Peikkojen ja muiden taruolentojen Suomi tuntuu hengittävältä ja elävältä paikalta, josta näemme vain tämän yhden tarinan.
Vaikka Valheiden kansa on jatkoa Hiltusen albu-
mille, on se poikkeus hänen tuotannossaan. Tällä kertaa Hiltunen vastaa pelkästään käsikirjoituksesta. Teoksen on piirtänyt Elli Oravainen, joka on Hiltusta tuoreempi tekijä.
Oravaisen kynä kuroo kuitenkin etumatkaa umpeen. Kuvakerronta onkin albumin suurin vahvuus. Erityisen vaikuttavia ovat Oravaisen hahmot, jotka pystyvät kertomaan paljon pelkillä eleillä ja ilmeillään. Välillä olisin toivonut, että Hiltusen verrattain puhelias käsikirjoitus olisi antanut kuville enemmän tilaa. Valheiden kansalla Oravainen osoittaa, että hän pystyy kertomaan tarinan joskus pelkällä katseella. Hiltusen omaan, aina yhtä varmaan viivaan verrattuna Oravaisen piirrosjälki on rennompaa. Ontoista kukkuloista suoraan Valheiden kansaan hyppäävältä lukijalta saattaakin mennä hetki tottua hetki uudenlaiseen ilmaisuun, mutta Oravaisen luonnosmainen tyyli istuu oivallisesti kertomaan tarinaa, joka sijoittuu fantasia ja todellisuuden välimaastoon, jossa uni ja todellisuus, taikuus ja tiede, tosi ja harha ovat muutenkin epäselviä.
Ja kesä hiipuu hiljaa...
TUOMAS TIAINEN
Ah, ne lapsuuden kesät! Päättymättömät päivät, jolloin aurinko helotti ja iltapalalla lutakoissa rypeneen metsäseikkailijan hikinen niska oli punerva ja arka. Tai jos satoi, vihmoi ja myrskysi jännittävästi ja ainakin Teksti-TV tarjosi tuoreet Tenavien tekstit ja vähäpätöisemmätkin Lucky Luket tuntuivat tuoreilta. TV2:ssa Talonpojan ralli tai Tammerkosken sillalla ja Mikko Alatalokin oli vielä vain ärsyttävä lussu, ei DJ Yökynttilän (ilmeisen tosissaan) soittama ironinen indiesankari.
Paidat maalitolppina -osaston roskanostalgisointiani paremmin mennyttä maalailee Pauli Kallio Lyhenevä kesä -sarjallaan. Kolmas sunnuntaisarjakokoelma Baskervillen villakoirat tarjoaa meille kallioisteille sitä perin tuttua ja turvallista tunnelmointia, johon aina niin mielellämme palaamme. Ja upean Maalarisiskot-kirjan viime vuonna julkaissut Reetta Niemensivu on tietenkin edelleen nappivalinta kuvittamaan Kallion lapsuussepitteitä.
Kaikki hyvin? Kaikki hyvin. Nimettömän maaseutupitäjän metsiä ja mantuja koluavat 1970-luvun lapset Annikki, Antero ja Jaakko seikkailevat autereisessa ilmastossa ulottaen leikkinsä tarpeen vaati-
essa eri sortin mielikuvitusmaailmoihin. Polkuautot ovat formuloita, katiskat on laskettu keskelle Atlantin valtamerta. Kadehdittavan kuvittelukyvyn ohella lapsilla on silmää tosimaailman ilmiöiden tarkkaan havainnointiin. Annikki, esimerkiksi, pohtii vapaata kasvatusta nukkeleikeissään. Antero puolestaan aprikoi hääjuhlassa, ovatko hänenkin vanhempansa aikoinaan luvanneet rakastaa toisiaan niin myötä- kuin vastamäissä. Liki pakollisen Dylan-cameon voisi melkein laskea silmäniskuksi Kallion tuotantoa tunteville lukijoille. Siis: on kaikki niin kuin ennenkin.
Lyhenevästä kesästä on oikeastaan vaikea sanoa mitään pahaa. Lisäksi likimain kaikki, mitä olen useissa aiemmissa kritiikeissäni Pauli Kallion kepeämmänpuoleisista sarjakuvista sanonut, pätee yhä ja edelleen. Lyhenevä kesä on lämminhenkinen, miellyttävällä tavalla huoleton ja kaikin puolin taiten toteutettu.
Dialoginsa Kallio on vuosien varrella onnistunut hiomaan oikeastaan niin taloudelliseksi, kuin mahdollista. Tiivistäminen tuskin enää onnistuisi.
Niemensivun tyylistä olen pitänyt Lempi ja rakkaus -debyytistä (2010) lähtien, eikä mielipidettä ole tarvinnut muuttaa. Lyhenevä kesä on kenties hieman harmiton sarja, mutta miellyttävä joka tapauksessa.
Rakkauskirje Stadille
REETTA LAITINEN
Tauri Oksala (s. 1970) on sarjakuva-alalla uusi nimi. Graa sena suunnittelijana, taiteilijana ja muusikkona toimivan Oksalan esikoisteos onkin pitkäaikaisen unelman toteutus.
Kymppiegee luottaa klassiseen tarinankerronnan keinoon, jossa juonta eteenpäin kuljettaa yksi liikkuva objekti, tällä kertaa omistajalta toiselle kiertävä kymmenen euron seteli.
Takuusäätiön toimitusjohtaja Juha A. Pantzarin esipuheessa maalaillaan yhteiskunnallista murrosta, jossa käteinen raha katoaa ja muuttuu nostalgiseksi reliikiksi. Kymppiegessä onkin vahvana läsnä tietynlainen kadonneen maailman tuntu. Samaan aikaan sarjakuva on selvästi kiinni tässä ajassa, 2010-luvussa.
Varsinainen päähenkilö albumissa on ajan sijasta kuitenkin paikka, tässä tapauksessa Helsinki. Oksalan kynän toisintamat näkymät lokakuisesta pääkaupungista ovat niin tunnelmallisia, että lukija tuntee vihlaisevaa kaipuuta Kallion ja Töölön sateenpiiskaamille kaduille. Parhaimmillaan kuvituk-
sesta tulee mieleen toinen Helsinki-sarjakuvien mestari, Timppa Mäkelä. Myös kaupunki on yhtä aikaa ajaton ja tässä ajassa kiinni. Katunäkymät ovat vain silmänräpäyksen päässä eilispäivän muistoiksi ja legendoiksi muuttumisesta.
Koska tarinassa ei setelin ja kaupungin lisäksi ole nimettyä päähenkilöä, ei ohi vilahtaviin henkilöhahmoihin ehdi syvemmin kiintyä. Muutama poikkeuksellisen mieleenpainuva hahmo albumissa kuitenkin on, kuten vaikkapa taidemallina toimiva muusikko ja entinen alkoholisti Keijo. Oksalan piirrostyyli on ihmisten osalta vahvasti pelkistetty mutta ilmeikäs – ja jälleen kerran ajaton, suorastaan retro.
Gangsterijuoni on tarinassa pakollinen, jännitettä luova paha. Eipä siitä juuri haittaakaan ole, ja kuvion ympärille saa juonta rakennettua paremmin kuin pelkkään seteliin luottaen. Dekkareiden ystävät löytänevät kuitenkin kiintoisampia rikosjuonia muualta. Kymppiegen vahvuudet ovat miljöössä ja tunnelmassa.
Kymppiegee on esikoisteokseksi harvinaisen sujuva ja tyylipuhdas, perinteisiin luottava mutta silti pahimpia kliseitä ansiokkaasti väistävä teos, joka toivottavasti ei jää tekijänsä ainoaksi.
KALLE HAMM: Rikas, rakas, köyhä, haram •
Kaapissa, salassa, autossa
VILLE HÄNNINEN
Kalle Hamm (s. 1969) on palkittu kuvataiteilija, joka on pitänyt näyttelyjä vuodesta 1995 ja saanut muun muassa Suomi-palkinnon. Useimmiten hän on työskennellyt yhdessä kumppaninsa Dzamil Kamangerin kanssa.
Rikas, rakas, köyhä, haram on Hammin oma hanke. Se on myös askel uuteen suuntaan uralla.
Jo Hammin aiempi tuotanto osoittaa monipuolisuutta. Usein yhteiskunnallisesti kantaa ottavien tai ainakin tietoisten teosten toteutustapoina on käytetty muun muassa piirroksia, valokuvia, videoita ja installaatioita. Lähimmäksi sarjakuvaa voi ajatella 36-osaisen piirustussarjan The Fall of Man (2008).
Sarjakuva-albumi on sinänsä luontevaa jatkoa aiemmalle uralle. Ratkaisu kuitenkin yllättää, sillä taidekenttä tuntee sarjakuvan usein huonosti, eikä viime vuosikymmenten legitimaatioprosessikaan ole ihmeemmin parantanut asiaa. Sarjakuva on koulutuksellisesti heikossa asemassa, ja opetus tapahtuu eri väylien kautta kuin kuvataiteilijoilla. Moni osaava kuvataiteilija ei ymmärrä sarjakuvakerronnan dramaturgiasta ja rytmistä mitään.
Hammin esikoisteos osoittaa, että hän on eurooppalaiset sarjakuvansa ja mangansa lukenut. Kuvakerronta on monipuolista, piirros tarkkaa mutta riit-
tävän pelkistettyä. Viiva on uskallettu jättää eloon. Realistinen piirrostyyli keskittyy kasvoihin, taustat jäävät viitteellisiksi, mutta ovat merkityksellisiä tunnelman ja tulkintojen kannalta
Tarinat tarttuvat rohkeasti homoseksuaalisena elämiseen islamilaisissa kulttuureissa. Niiden henkilöt ja tapahtumat perustuvat tositapahtumiin, mikä on helppo uskoa, vaikka Hamm ei ylikorostakaan asiaa. Lopun taustoittavat tekstit syventävät tarinoita.
“Bisness, bisness” -kertomuksessa turkkilainen Kamran tarvitsee rahaa ja kuulee baarissa olleesta ulkomaalaisesta, joka haluaisi ottaa kuvia: “Niille on kuitenkin ihan sama ketä ne panee, kunhan on tumma niinku me ja on kukkakaalikorvat.” Iranilaisen Kazimin tarina, “Nainen joka ohitettiin”, kuvaa kulttuurin fallokraattisuutta ja homoillakin ilmenevää naisvihaa. Ilmeisesti Suomeen tai ainakin Telian kuuluvuusalueelle sijoittuva “Hyvä Tinderissä” kuvaa Farzania, jonka kulissityttöystävä saa piirroksessa viestin rakkaastaan.
Kokonaisuus saa lähinnä odottamaan lisää. Toisella lukukerralla tarinoiden aukinaisuus ja symbolinen taso nousevat selvinä esiin.
Rikas, rakas, köyhä, haram -originaaleja on esillä toukokuun loppuun asti Lappeenrannan taidemuseon Nytkäys-taidenäyttelyssä ja huhti-toukokuussa Helsingin Stoa-galleriassa.
Tavallisia ihmisiä
REETTA LAITINEN
Kehuttu Maggy Garrisson -sarja on edennyt kolmanteen albumiinsa, tarinan päätösjaksoon. Ranskalaistekijöiden peribrittiläisiin maisemiin sijoittama dekkari on ollut käännössarjakuvarintamalla viime vuosien yllättäjiä: perinteistä laatusarjakuvaa tuoreen oloisella otteella.
Virkistävää uutuuden makua on ollut jo sarjan nimihenkilössä, Maggy Garrissonissa. Kahden keskiikäisen ranskalaismiehen luoma sankaritar ei pyri häikäisemään kurveillaan, älyllään, taikavoimillaan tai akrobatiallaan, vaan vetoaa lukijaan ennen kaikkea tavallisuudellaan.
Itse asiassa koko trilogian konsepti perustuu tavallisuuteen. Maggy ja poikaystävänsä, Alex-niminen pikkurikollinen, liikkuvat Lontoon työläiskaupunginosissa, juovat olutta halvoissa pubeissa, laskevat pennejä ruokakaupassa, matkustavat metrolla ja ajavat sateista moottoritietä pikkukaupungin varastokonttihuutokauppaan. Miljöö ja tunnelma rakentuvat pienistä, arkisista asioista. Vähäeleistä tyyliä alleviivaa kuvakerronta, jossa ei revitellä koko sivun kuvilla, äänitehosteilla tai vauhtiviivoin korostetulla toiminnalla.
Ensimmäisessä albumissa alkanut juonikuvio ja henkilöhahmojen kehityskaaret huipentuvat kolmososassa. Kakkosalbumin pienen tyhjäkäynnin jälkeen tarina tuntuukin rullaavan taas mukavasti. Krematoriosta kadonneiden kultahampaiden ja Maggyn varastokontista löytämän valokuva-albumin sivujuonia seurataan hyvän tovin, mutta loppua kohti kaikki pienimmätkin langanpäät kootaan yhteen, kuten oikeaoppiseen dekkariin kuuluu. Konnana tarinassa häärii edelleen jo ykkösalbumissa esitelty poliisi Sheena, jonka perimmäiset motiivit jäävät ehkä hieman hämäriksi.
Tavallisen, hieman persjalkaisen kolmekymppisen naisen näkeminen sarjakuvan sankarittarena lienee niin harvinaista, että sarjaa on arvioitu jopa feministiseksi. Maggyn feminismi on niin hienovaraista, että se tuskin vieraannuttaa arempiakaan maskuliineja. Toisaalta feministien radikaalein lausumahan on, että naiset ovat ihmisiä.
Sarjakuvat kertovat usein ihmisistä ja ihmiset lukevat sarjakuvia. Sarjakuvia lukevien ihmisten onkin syytä tutustua Maggy Garrissoniin viimeistään nyt, kun koko trilogia on saatu ansiokkaasti käännettyä ja julkaistua.
Metsäretkeltä nokkeluuksiin
TESSA ASTRE
Metsäretki on kolmas kirja Sanni ja Joonas -sarjassa. Tähän arvioon ovat osallistuneet myös 9-vuotias Koitto ja 6-vuotias Säde
Ella ja Aleksi -lastenmusiikkikonseptin tavoin
Sanni ja Joonas nojaavat hahmoina tavanomaisten lasten samastumispintaan. He seikkailevat mielikuvituksen värittämässä arkitodellisuudessa. Kalle Hakkolan kirjoittamista sisaruksista Sanni näyttäytyy rämäpäisenä ja impulsiivisena poikatyttönä ja Joonas on pikkuvanha kertojaääni. Stripeissä ja yhden sivun sarjakuvissa sisarusten dialogi murtuu näistä asetelmista ja on luonnollisempaa.
Kerronta pelaa kaskuilla ja kieleen pohjautuvilla vitseillä. Toisaalta juuri kuvien voima kerronnassa olisi hyvä käsikirjoittamisen kulmakivi. Esimerkiksi Amanda Vähämäen Nuppuset -sarjan lehdet ovat olleet koelukijoideni mieleen. Myös P A. Mannisen ja Aura Ijäksen Pottakylän lapset on viihdyttänyt meitä
aina uudelleen. Kun ei kuulu aukiselittävää kertojanääntä, mielikuvitukselle jää varaa.
Mari Ahokoivun kuvitus on ilmaisuvoimaista ja tasalaatuista. Hahmojen designin kehittyminen edellisistä kirjoista ei hämää. Ensimmäisen sivun mielikuvitusmuurahainen latasi odotukset hirviöiden esiinmarssista. Parasta oli Iku-Turson hahmo!
“Metsäretki”-novellissa painolaatu putoaa strippeihin nähden ja eri formaattien kokoaminen yhteen kirjaan lienee tuonut painoteknisiä hankaluuksia.
Arkisista stripeistä mielikuvitusmaailman elementit jäävät uupumaan ja kolmiruutuisten rakenne tiivistyy siisteiksi puujalkavitseiksi. Toiminnoissa vilisee nykylasten kulttuuriin viittaavia ympäristöjä kepparikisoista YouTube-tutoriaaleihin.
Suomalaista tuotantoa olevan lastensarjakuvan perään on rummutettu vuosia, mutta rajattu kuluttajaryhmä huolestuttanee yksittäisiä kustantajia.
Yhteinen tahtotila laadukkaan lastensarjakuvan saamiseksi verkkoon voisi olla seuraava hanke, jota lastenkulttuurin edistäminen voisi tukea.
Laulut vaihtuvat laulajiin
VESA KATAISTO
Mistä toi on? -sarjassa on hyvä perusidea. Jokaiseen strippiin on istutettu lainaus suomalaisesta musiikkikappaleesta. Lähteet vaihtelevat iskelmistä rokkiin.
Varsinaisesti sarja kertoo kirjastoihmisten arjesta. Keskeisiä hahmoja ovat yksinhuoltaja Pia ja hänen tyttärensä Elisa, sekä vanhempi virkailija Petri, joka seurustelee taiteilijasielu Harrin kanssa. Lainaamisen ammattilaisten elämä soljuu lainausten tahdissa.
Hahmot ovat hyvin taustoitettuja ja niiden toiminta on luontevaa, sivuhenkilöitä myöten. Enimmäkseen tavataan perustyyppisiä kirjaston asiakkaita, joiden kirjo vaihtelee päiväkotiryhmistä pultsareihin ja elämän kyllästämiin vanhuksiin. Siviilissä Pia
harjoittaa tre toimintaa ja väittelee äitinsä kanssa. Petri taas seuraa tuttavaperheen elämää ja vaikuttaa varsin huolettomalta, mitä nyt viisikymppisyys alkaa tuntua kropassa.
Juttujen tasossa ei kurotella sen korkeammalle, ei väännetä vitsejä väkisin, vaan pysytellään raameissa.
Enemmän ongelmia aiheuttaa kankea piirrosjälki. Hahmot ovat kovin yksi-ilmeisiä ja jäykkiä. ”Kamera” on staattinen, kuvaustyyli pohjaa koko- ja puolilähikuviin. Kokonaisuus kaipaisi lisää dynamiikkaa. Yksittäisinä strippeinä tämä ei niin haittaa, mutta albumin lukeminen käy raskaaksi. On helpompi lukea tarinoita muutama sivu kerrallaan. Mistä toi on? -kirja on napakasti toimitettu ja toteutettu. Loppuun sisältyy viiteluettelo biisilainauksesta kappaleiden alkuperäisten esittäjätietojen kera.
Korkkaria fiftarina
TIMO RON KAINEN
Vanhalla 1950-luvun Korkeajännitys-sarjalla on etenkin suurten ikäluokkien parissa liki legendaarinen maine. Tuolloin siinä ei ollut vielä lainkaan sotatarinoita. Alkuvuosina Korkkarin sivut täyttyivät yksityisetsivätarinoista, jotka perustuivat muiden muassa Edgar Wallacen kirjoihin. Pian mukaan tuli modernimpaa, alkuperäiskäsikirjoituksiin perustuvaa science ctionia sekä nykyaikaisia rikospoliiseja ja yksityisetsiviä.
Kirjan avaava ”Takaa-ajettuna” on hitchcockilainen jännäri tuiki tavallisesta miehestä, Joe Chubbista, joka joutuu sattuman kautta sekä rikollisten että virkavallan jahtaamaksi. Hänen on löydettävä ainoa todistaja, jonka avulla hän voi osoittaa olevansa syytön murhaan ja jalokivivarkauteen.
Sarjan piirtänyt Oliver Passingham (1925–2003) on myös naisetsivä Lesley Shanen takana. Oman etsivätoimistonsa omistanut Shane oli melkoisesti edellä aikaansa. Hän ratkoi rikoksia paljon ennen G.G. Ficklingin vuonna 1957 luomaa Honey Westiä tai 1963 alkanutta Modesty Blaisea.
Urheilullinen Shane taitaa kamppailulajit ja osaa miekkailla tai lentää lentokoneella. Tapaukset hän ratkaisee silti pääosin kärsivällisyydellään ja nokkeluudellaan. Suomalaiset muistavat Shanen Helsingin olympiakisoihin sijoittuneesta seikkailusta,
joka nähtiin sarjan edellisessä näköispainoskirjassa. Tämän kirjan tarinassa Shane tekee tyhjiksi entisen gangsterin korkealentoiset ryöstösuunnitelmat vanhan aristokraatin vuoristolinnassa.
Rick Random on vanhan Korkeajännitys-sarjan lämpimimmin muisteltuja sarjakuvia. Random on planeettainvälisen rikostutkimuskeskuksen agentti. Avaruusetsivän seikkailut ovat charmantin huvittavasti vanhentuneita, ja nimikkoseikkailun tekee hauskaksi se, että se tapahtuu tämän vuoden (2020) kesäkuussa! Tämä paljastuu ”Kuun valtias” -tarinan avausruudussa näkyvän kirjekuoren postileimasta.
Rick on saanut virallisen kutsun Kuun valtiaaksi itseään nimittävältä eksentrikolta, ”kuningas Leolta”. Tämä on rakentanut Kuuhun hulppean kaupungin ihmeellisine rakennuksineen. Kuninkaalla ja hänen tiedemiehellään on kuitenkin kierot juonet mielessään ja he käyttävät Randomia hyväkseen. Bill Lacey on piirtänyt unenomaisia arkkitehtonisia näkymiä hullun kuninkaan Kuu-kaupunkiin.
Myös toisessa Random -tarinassa ”Kadonneet avaruusmiehet” nähdään oman yhteisönsä vieraalle Narm-planeetalle rakentanut hullu despootti-tiedemies.
Kokoelman sarjakuvat on kuvattu suoraan vanhoista lehdistä, mikä ei takaa kovin hyvää visuaalista ulkoasua. Iso osa ohuimmista piirrosviivoista on kadonnut jo alkuperäispainoksen aikana ja kaikki virheet ovat mukana sellaisinaan. Oman nostalgisen lisänsä se toki mukanaan tuo.
Klassista ”poikasarjakuvaa”
PII ANTTONEN
Marko Tiaisen Talvisota on nostalgiatrippi kaikille Korkeajännityksen parissa lapsuutta ja nuoruutta viettäneille. Tyylipuhdas pastissityylinen kertomatapa on jopa painettu karkealle mustetta imevälle paperille, jolloin huolellisesta tussijäljestä on sopivasti hälventynyt ohuemmat viivat näkyvistä, kuten pulp-painatukseen tottuneet tietävät. Sotakertomusten kustantamiseen erikoistunut Revontuli onkin sitoutunut retro-estetiikkaan tässä suhteessa perusteellisemmin kuin kenties mikään muu moderneista sarjakuvakustantajista.
Itse sarjakuvassa päätähdeksi nouseekin nimenomaan huipputason tussityö, jossa paneudutaan etenkin sotakoneiden ja aseiden tarkkaan jäljentämiseen ihmishahmojen sijaan. Mekaanisuus tulee myös esiin tarinankerronnassa, jossa henkilöhahmot jäävät ohuiksi, ja dialogiakin esiintyy varsin vähän. Sen sijaan kertomuksessa esiintyvät taistelut, sotilastehtävät ja tietenkin runsaat räjähdykset, tulitaistelut ja graa set kuolemat.
Tämä ei toki ole tämän tyylin sarjakuvasta puhuttaessa kritiikki vaan osoitus omistautumisesta
esikuviensa toteutustapaan. Huonoiten on modernin lukijan silmiin näistä perinteistä vanhentunut Korkeajännityksestä tuttu tyyli sanoittaa selitysteksteillä aivan kaikki toiminta, tilannekuvaukset ja jopa hahmojen tunteet. Kuva ja repliikit eivät pääse hengittämään eikä puhumaan puolestaan oikeastaan missään tilanteessa. Esikuvalleen tämä toki on uskollista, mutta modernille lukijalle tämä tekee tarinan etenemisestä tarpeettoman alleviivattua. Myös hieman tätä lukijaa häiritsi se, että venäläisistä käytetään sodanaikaista r-nimitystä tarpeettomasti tarinan hahmojen aikalaistavan lisäksi myös albumin kuvaliitteen oletettavasti moderneissa kuvateksteissä.
Talvisota onkin pitkälti sitä, mitä kansi antaa ymmärtää. Hiihtoa, ampumista, tykistökeskityksiä ja tankkeja vastaan tappelemista hyisissä talviolosuhteissa. Suuremmat sarjakuvataiteelliset meriitit tuskin olivat tekijällä tavoitteenakaan, joten albumi toimii sellaisena kuin se on tarkoitettu. Nopealukuisena tarinana, jossa Suomalaiset ovat sankareita, Venäläiset konetulen ruokaa ja tappioilta ei säästy yksikään osapuoli.
BAUUMM!! TRRRRR!! FIIUUUU!! BANG BANG!!
Karjalan poika kuvapakinoi
VESA KATAI STO
Mummulan muisto palaa mieleen, kun lehteilee Titun piirroskirjaa. Kun vanhemman väen kahvijutustelu kävi tylsäksi, oli aika mennä vintille selaamaan lehtinippuja. Seurasta piti aina ensimmäisenä katsoa Titun piirrospakina. Niitä riitti, Jorma ”Titu” Tiittanen (1929–2017) piirsi Titulointeja putkeen vuodesta 1965 vuoden 2009 loppuun asti. Vain kerran sarja jäi ilmestymättä, kun Olof Palmen murhauutisointi vei tilan. Sitä Titu ei antanut Palmelle anteeksi. Karjalan menetys oli Viipurin pojalle toinen murhe. Se oli yksi hänen vakio-aiheistaan.
Titulointeja syntyi yli kaksituhatta, mutta juttujen teemat pysyivät suhteellisen samoina. Niitä olivat Karjalan ohella pienen ihmisen tila, byrokratian riepottelu, herrat naureskelemassa herraseuroissaan, urheilu, turhat julkkikset sekä liikennekäyttäytyminen. Sanat ”auto” ja ”urheilu” eivät koskaan yhdistyneet Tiittasella. Hän itse oli huolellinen autoilija, mutta sanomista muiden kaahailuista sekä muista töttöilyistä riitti. Tiittasen ainoa varsinainen sarjakuva olikin nelipyöräisten ehdoilla liikkuvista kadunkäyttäjistä kertova Herra Jalkanen, joka ilmestyi 1970–80-luvuilla Pääkaupunki-lehdessä.
Tiittanen tiesi, että ihminen ja varsinkin suomalainen sellainen pysyy vakiokuvioissaan, vaikka ajat muuttuvat. Ei ollut tarvetta piirtää avaruusseikkailuja tai agenttitarinoita. Ikäihmisen pankkiasioinnista sai luotua aivan riittävästi draamaa.
Päätyönsä Tiittanen teki mainosalalla, minkä havaitsee Titulointien rakenteessa. Ensin syntyi teksti, sitten niukasti mutta tarkasti hahmotellut pottunokkahahmot. Nämä yhdistämällä muotoutui harkittu kokonaisuus: kuvallinen pakina, jossa on käytetty vaihtelevassa määrin sarjakuvallisia elementtejä. Titu oli harvoin suoranaisesti ilkeä, osoitteleva toisinaan. Pääosin hän luotti lukijan kykyyn oivaltaa jutun satiirinen ulottuvuus. Toistoa löytyy väkisinkin, ja kuitenkin Titu pystyi varioimaan samoja kuvioita hyvin pitkään. Hänen parhaat oivalluksensa ja kuvakertomuksensa ovat kestäneet aikaa. Harmi, ettei kirjassa ole mainittu piirrosten ilmestymisvuosia. Titulointia-kirjan artikkelien oikoluku jättää toivomisen varaa, kuten myös kansi, jota tarkkana sommittelijana tunnettu Tiittanen olisi tuskin hyväksynyt.
Muuten Titulointia on nostalginen muistomerkki yhdelle Suomen pitkäaikaisimmista humoristeista, ja samalla myös menneiden vuosikymmenien Suomelle. Kaikki muuttuu, mutta Titu pysyi.
TEKSTI Otso Höglund
Lähetä pienlehtesi tai omakustannealbumisi arvioitavaksi Sarjainfoon! Osoite on Otso Höglund c/o Tilitoveri, Tammelan puistokatu 30–32 C 48, 33100 Tampere.
Vaihtoehtoisesti voit lähettää linkin nettisarjakuvaan osoitteeseen otso.hoglund@sarjakuvaseura.fi.
Elina Lahdenperä
Elina Lahdenperän valistus- ja infosarjakuva käsittelee seksuaalista häirintää ja väkivaltaa esimerkkitapausten kautta. Lyhyiden muutaman sivun sarjakuvanovellien välissä ktiivinen hahmo Hertta-täti opastaa ja kertoo uhreille saatavilla olevista tukipalveluista. Yhden tällaisen tietopaketin on käsikirjoittanut Heidi Huotari liittyen toiseen projektiin, jossa Lahdenperä on mukana. Minimalistinen, kuvaton kansi pelaa punaisen ja harmaan kontrastilla, joka on sinänsä tehokas, joskin tällaisen tietopaketin kannessa sisältöä avaava visuaalinen elementti voisi olla paikallaan, etenkin kun julkaisun nimi ei suoraan yhdisty itse aiheeseen.
Lahdenperä on taitava piirtäjä, tosin tämän mustavalkoisen julkaisun jäljessä näkyy siellä täällä pientä kiireen tuntua myös kuvakompositioiden ja ruutujaon osalta. Siveltimen käytössä on silmää miellyttävää vaihtelua ja elävyyttä. Niiden rinnalla tussikynällä toteutettuihin osioihin kaipaisi useampia viivanpaksuuksia.
Rankasta aiheesta ja kuvastosta Lahdenperä on onnistunut tekemään asiallista, yllättäen jopa positiivishenkistä sarjakuvaa, jonka viesti on se, että mitä tahansa ei tarvitse sietää ja kaikesta voi selvitä, kun saa tarvitsemaansa apua.
Helene – Painter’s Path
Helenen toive
Taina Hakala
Molemmat, sympaattisesti hieman kotikutoisen oloiset omakustanteet liittyvät projektiin, jossa Hakala työstää Helene Schjer eckin elämäkertaa sarjakuvaksi. Englanninkielinen Painter’s Path on A6-kokoinen pienlehti, joka valottaa keskushenkilön oleskelua Pariisissa 1880-luvulla ja myös Suomessa vietettyä aikaa samalla vuosikymmenellä.
Helenen toive on pikkuruinen A7-koon taittelulehdykkä, jonka aiheena on Schjer eckin arki Suomessa, Pariisi on vain haaveissa. Kääntöpuolella on juliste.
Molemmat mustavalkoiset julkaisut on toteutettu samanlaisella sivellintekniikalla, jossa varjostukset on tehty ohennetulla tussilla. Vaikka yleisilme on komean näköistä, joissakin ilmeisesti varsin pieneen originaalikokoon tehdyissä ruuduissa ihmishahmot ovat vähän sinnepäin. Tulostus on kohtuullisen laadukasta, eikä paperikaan ole halvimmasta ja huokoisimmasta kopioriisistä, joten harmaasävyt toistuvat yleisesti ottaen hyvin. Joissakin satunnaisissa kohdissa vaaleammasta päästä katoaa sävyjä tai tummemmat sävyt menevät tukkoon, mutta tätä on vaikea välttää käytettäessä tekniikkaa, jonka täydellinen toistaminen vaatisi ammattitaitoista kirjapainotyötä.
Tekijä on siinä määrin eläytynyt kohteeseensa, että Painter’s Path tuntuu miltei omaelämäkerralliselta. Hakala on osannut poimia juuri oikeita kohtauksia ja fragmentteja Schjer eckin matkan varrelta valottamaan taiteilijan persoonaa ja ammatillista kehitystä. Viime vuoden lopulla ilmestyi myös suomenkielinen versio värikansilla. Projektin etenemistä voi seurata Instagramissa tilillä @tainatar, aihetunnisteella #schjer eckcomic.
ELINA LAHDENPERÄ
El Pasante special EP-guide-opas
Tuomas Tiainen
Dead Genesis Tässä on tosiasioiden jälkeisen aikakauden postpostmodernia kritiikkiä pienessä A6-sivukoossa, ironisen spedevisuaalisesti esitettynä. Kieli on välillä englantia, välillä eräänlaista pidgin-plokisuomea. Staattisena toistuvat ruudut ja kuvakulmat koros-
tavat välillä tapahtumia, välillä taas tapahtumattomuutta. Sarjakuva asettaa 80–90-luvun Speden spelit -televisiokisailuohjelman aikansa nykytaiteen kanssa samalle viivalle, eikä rinnastus tee varsinaisesti kunniaa kummallekaan. Näennäisen simppelistä ja nopeasti läpiselatusta lehdykästä löytyy ärsykkeitä ja virikkeitä myhäilyttävän monitasoisille tulkinnoille.
Kuinka poikani katosi
Mirjam Sumu PoKuTo
Teos on riipaiseva kuvaus äidin kamppailusta pojan huumeriippuvuuden ja sen aiheuttamien seuraamusten kanssa. Piirrostekniikassa on tietynlaista kömpelyyttä, mutta se ei ole tässä olennaista, sillä vereslihainen kärsimystaival välittyy lukijalle melkein liiankin hyvin.
Mustan ja valkoisen dramaattinen käyttö on toimivaa ja tarkoituksenmukaista. Tekijä ei vaikene yleisesti häpeällisiksikin koetuista tunteista, kuten kateudesta niitä kohtaan, joiden omilla lapsilla ei ole tällaisia ongelmia, sekä pojan tilanteen aiheuttamista katkeruudesta, pettymyksistä ja toivottomuudesta. Mirjam Sumun sarjakuva lisää myös ymmärrystä päihderiippuvaisten perheenjäseniä, etenkin vanhempia kohtaan, sillä liian usein heitä syyllistetään jälkikasvun toilailuista tietämättä taustoja.
Kuinka poikani katosi on terveellisen tuskallista luettavaa etenkin niille, jotka eivät ole omassa elämässään joutuneet kokemaan vastaavaa.
Tuntematon Miki
Kyky Ahonen Kirjaa on tehty vain rajoitettu viidenkymmenen numeroidun kappaleen painos. Varsinaiset sarjakuvat on leikattu erillisiltä printeiltä ja liimattu nidoksen sivuille. Voi vain kuvitella, millaisen vaivan takana käsipelillä koottu laitos on ollut.
Enimmäkseen Ahonen käyttää valokuvia piirrostyönsä pohjana, ja jälki on lajissaan varsin tyylikästä. Ahonen on ollut tällaisen kirjaimellisesti fotorea-
KYKY
MIRJAM
SUMU
listisen ilmaisun edelläkävijä Suomessa, nykyisistä perillisistä voisi mainita vaikkapa Avi Heikkisen. Ihan aina ei tämän kokoomateoksen taiteellinen laatu vaikkapa Stadipunkin kuulustelupöytäkirjan tasolle yllä. Ahonen toki osaa piirtää myös ilman mallikuvia rennommalla tyylillä, mutta välillä tuon tyylin tai ilman referenssikuvaa piirretyn erillisen elementin yhdistäminen kuvissa vallitsevaan äärinaturalistiseen ympäristöön ei osu täysin kohdilleen. Käsikirjoituksellinen sisältö on tasoltaan ulkoasua vaihtelevampi, skaala venyy jäntevästi dramatisoiduista skarpeista huomioista aina väsähtäneisiin nonsense-sanaleikkeihin asti. Sanottavaa tekijällä tuntuu olevan, mutta sanoma ajoittain myös hukkuu populäärikulttuuri- ja sisäisiä viittauksia pursuavan, homonyymeillä juhlivan teksti-ilakoinnin alle. Verbaaliakrobatia tuntuu välillä myös itsetarkoitukselliselta, esimerkiksi yhden sanan eri merkitysten pyörittely on ohuehko lähtökohta koko sivun sarjakuvalle. Kelpo stripin moisesta aiheesta tietenkin voisi tiivistää. Kaiken kaikkiaan teos on muistutus Ahosen pitkäaikaisesta merkityksestä ja tarpeeksi monipuolinen läpileikkaus niille, jotka eivät ole taiteilijan tuotoksiin aiemmin tutustuneet.•
PIENLEHTEILIJÄ, BLOGGAAJA, PIENTAPAHTUMA!
GALLERIA | KEVÄT 2O2O
sarjakuvakeskus
sarjakuvakeskus
● maaliskuu: Reetta Niemensivu – Maalarisiskot
● huhtikuu: Janne Parviainen – Works of the Old Masters From the Post Galleries
● toukokuu: Sarjakuvakeskuksen aikuisten kurssien kevätnäyttely
● kesäkuu: Iso Sarjakuvanumero
NÄYTTELYHAKU | SYKSY 2O2O
Mainosta Sarjainfossa 20 € hintaan. Hintaan kuuluu myös verkkomainontaa joko Sarjakuvablogit.com- tai Kvaak.fi-sivustolla. Lisätietoa: sarjainfo@sarjakuvaseura.fi. Porthaninkatu 9 ● OO53O Helsinki Avoinna ma–
Vapaita näyttelyaikoja haettavissa vielä syyskaudelle 2020! Haemme neljän viikon mittaisia sarjakuvanäyttelyitä marraskuulle ja joulukuulle. Gallerian vuokra sarjakuvaseuran jäsenille 400€, ei-jäsenille 650€. Lisätietoja sarjakuvakeskus.fi.
KURSSIT | KESÄ & SYKSY 2O2O
Syksyn kurssit aikuisille, lapsille ja nuorille julkaistaan kevään aikana. Tulossa myös kesäleirejä lapsille, katso lisätietoa sarjakuvakeskus.fi
Suomen sarjakuvaseura
Jäsenedut 2O19–2O2O
Asema Kustannus tarjoaa korttia näyttämällä Helsingin sarjakuvafestivaaleilla kolme albumia kahden hinnalla.
Otavan Kirjakauppa (Uudenmaankatu 10, Helsinki) antaa alennusta -30 % normaalihinnoista myymälässä.
Sarjakuvien erikoisliike Kulku-Katin Pojassa (Läntinen Brahenkatu 12, Helsinki) saat kortilla -10 % tuotteista.
Kirjakauppaketju Rosebud tarjoaa alennusta -10% kirjakaupoissa sekä verkkokaupassa.
Sarjakuvakeskuksen kursseista on jäsenille kurssikohtainen alennushinta.
SÄRÖ RY Sarjakuvaseuran jäsenenä voit hakea Särö-kulttuuriyhdistyksen ylläpitämään Oder-residenssiin Saksassa.
Taidetarvikeliike Snow White (Hämeentie 2 M, Helsinki), -15 % taidetarvikkeista (ei kehyksistä tai kehystyksestä).
Taidetarvikeliike Tempera (Uudenmaankatu 16, Helsinki) tarjoaa alennuksia ostoksista liikkeessä: -10–15–20 % riippuen tuotteesta.
Turun Sarjakuvakauppa tarjoaa -10 % tuotteista Turun, Helsingin ja Oulun myymälöissä sekä verkkokaupassa. Syötä ostoskorissa alennuskoodiksi SSS ja jäsenkorttisi numero yhteen kirjoitettuna.
SARJAKUVABLOGIT.COM
Suomen sarjakuvaseuran ylläpitämälle blogisivulle voi seuran jäsenenä luoda oman sarjakuvablogin.
Katso kaikki jäsenedut osoitteessa sarjakuvaseura.fi/jasenedut
LEHTIARKISTO 1972–2o18
Lue vanhoja Sarjainfoja ilmaiseksi. Vuosien 1972–2012 arkisto on osoitteessa sarjakuvaseura. ja 2013–18 lehdet osoitteessa issuu.com/sarjakuvakeskus.
JÄSENKORTTI 2o19-2o2o
Huom. jäsenkorttiin 2019–20 on erehdyksessä livahtanut väärä vuosiluku, mutta kortti on edelleen voimassa vuonna 2020. Jos tarvitset uuden kortin, pyydä osoitteesta info@sarjakuvaseura.
Suomen sarjakuvaseura on sarjakuva-alan keskusjärjestö, joka on toiminut vuodesta 1971. Sarjainfo-lehti perustettiin vuonna 1972.
Liittymällä saat Sarjainfon kotiisi neljästi vuodessa sekä jäsenkortin etuineen.
Jäsenmaksu vuodelle 2o2o 35 €/vuosi, alle 18-vuotiailta 3o €
Lisätiedot ja tilaukset: sarjakuvaseura.fi
Suomen sarjakuvaseura somessa: facebook.com/sarjakuvaseura twitter.com/sarjakuvaseura facebook.com/sarjainfo
