Sarjainfo #182, 1/2019

Uutta venäläistä ja suomalaista sarjakuvaa historiasta

Kolme venäläistä ja kaksi suomalaista sarjakuvataiteilijaa kutsuttiin yhteen ja vierailemaan Helsingissä ja Pietarissa syksyllä 2018. Jokaisella oli tehtävänä luoda tarina

Suomen ja Venäjän yhteyksiin ja historiaan liittyen. Terhi Ekebom (Helsinki) kertoo sienestämisestä ja samalla elämästä. Juliana Hyrri (Helsinki) piirsi suvussaan kerrotun tarinan kyläelämästä sota-ajoilta. Ilja Obuhov (Pietari) kiinnostui kirjailija Maiju Lassilan värikkäästä elämästä. Olga Posuh (Novosibirsk) tutkii Alvar Aallon arkkitehtuuria ja omia juuriaan.

Anna Volovik (Kaliningrad) kertoo omia ajatuksiaan Linux-käyttöjärjestelmän kehittäjästä, Linus Torvaldsista

Suomen sarjakuvaseura tekee usein yhteistyötä venäläisten sarjakuvatoimijoiden kanssa. Pietarilainen

Boomkniga julkaisee venäläistä ja ulkomaista laatusarjakuvaa sekä luo sarjakuvan lukemisen, eurooppalaisten yhteyksien ja sananvapauden kulttuuria.

Kirjaan littyen on myös esillä näyttely Galleria Sarjakuvakeskuksessa huhtikuun ajan.

Neighbours –

An Anthology of Russian and Finnish Comics

Boomkniga ja

Suomen sarjakuvaseura, 2019 Toimittaneet Dmitri Jakovlev ja Aino Sutinen

Kieli englanti, 100 sivua, pehmeäkantinen, mustavalkoinen

ISBN 978-5-906331-83-0

12 €

• Sarjakuvaleiri 7–13-vuotiaille  Espoossa 17.–19.6.

• Sarjakuvaleiri 7–13-vuotiaille 24.–28.6.

Lisäksi kesälle on tulossa aikuisten lyhytkursseja!

Syksyllä taas uusi kurssitarjonta, katso kaikki kurssit osoitteesta sarjakuvakeskus.fi/kurssit

MUISTA MYÖS AVOIMET TYÖPAJAT

• Lasten lauantai pidetään joka kuun viimeisenä lauantaina klo 12–16

• Viikkoitain kokoontuvat Sarjakuvakeskuksen croquis-ryhmä Kulttuurikeskus Caisassa

• Perjantaisin Sarjakuvakeskuksella avoin perjantaipaja.

SARJAKUVAKESKUS

kursseja • galleria • Turun sarjakuvakauppa

Porthaninkatu 9 (Kallio)

00530 Helsinki

info@sarjakuvakeskus.fi

Avoinna ma–pe 15–19, la 11–16 www.sarjakuvakeskus.fi

Facebook: Sarjakuvakeskus

Twitter: @comicscenter

Instagram: @sarjakuvakeskus

Helsingin sarjakuvafestivaalit

Helsinki comics festival 7.–8.9.2019 suvilahti

Teemat: ympäristö, vaikuttava sarjakuva ja pohjoinen

Kunniavieraina: Maria Björklund (FI)

Willem (FRA) | Rosi Kämpe (FI) ja monia muita!

www.sarjakuvafestivaalit.fi

ääkirjoitus

Verkossa

TEKSTI Aino Sutinen AUKEAMAN KUVITUKSET Outi Mentula

Tämä teemoitettu lehti käsittelee toivottua aihetta, nettisarjakuvaa. Olen samalla itsekin tutustunut aivan uusiin tekijöihin ja sarjakuviin. Otamme aina vastaan vinkkejä ja toiveita eri näkökulmista ja aiheista.

Reima Mäkinen käsittelee nettijulkaisemisen ja osin myös digitaalisen piirtämisen ja multimedian historiaa jutussaan ja aikajanalla (s. 24). Moni myöhemmin lehdissä tai kirjoissa julkaistu sarjakuva on aluksi levinnyt nettihittinä, esimerkiksi Milla Paloniemen Kiroileva siili -stripit löydettiin jo vuoden 2005 tienoilla. Erityisesti hauskat tai muuten osuvat jutut leviävätkin verkossa spontaanisti ja nopeasti. Omat päiväni alkavat usein hilpeästi, kun luen Instagramista brittiläisen Luke McGarryn (s. 48) päivittäisen vitsin.

Verkossa julkaisemalla saa ainakin potentiaalisesti sarjakuvansa näkyviin laajalle yleisölle. Kansainvälisyyssyistä moni julkaisee materiaalia suoraan englanniksi. Monesti verkkojulkaisun ongelmat voivat olla samantyyppisiä kuin perinteisemmässä omakustantamisessa, kustannustoimittamisen puutetta tai vaikeutta saada laajempaa näkyvyyttä. Toisaalta palaute ja keskustelu lukijoiden kanssa voi olla nopeaa ja välitöntä. Kuuntelemalla voi myös kehittyä tekijänä.

Itse mietin myös materiaalin pysyvyyttä ja arkistoitavuutta digitaalisuuden ja muuttuvien teknologioiden aikana. Olen etsinyt Wanhat lehdet -palstalle aina lainauksia tasan 20, 30 tai 40 vuotta vanhoista Sarjainfoista, ja lehtiarkiston lukeminen onkin ollut mukavaa. Nyt arvelin vuoden 1999 lehdistä löytyvän asiaa sen aikaisista CD-romeista, kuten olikin. Kun aika ajoi kuitenkin ohi koko tallenneformaatista, niin eikö samalla katoa myös niihin tehty taide? Netistä on myös poistunut paljon aiemmin aktiivisia sivustoja ja esimerkiksi blogeja.

Nettisarjakuvalla elannon ansaitseminenkaan ei ole helppoa, mutta tulovirtoihinkin on suosituille sarjoille olemassa erilaisia keinoja. Tästä aiheesta on puhunut paljon tuottelias sarjakuvapiirtäjä H-P Lehkonen (s. 13) , joka oli myös järjestämässä nettisarjakuvapiirtäjien kansainvälistä residenssileiriä Suomessa viime vuonna (s. 46). Suosittelen kaikenlaisia sarjakuvantekijöitä (ja muitakin) vilkaisemaan siellä tehtyä hauskaa pdf-opasta Making Money from Webcomics – se ei nimestään huolimatta käsittele vain rahaa, vaan myös esimerkiksi työssä jaksamista, verkostoitumista ja tapahtumia. Suomen sarjakuvaseura auttoi julkaisemalla oppaan luettavaksi Sarjakuvakeskuksen blogissa.

Satu Jaatinen, freelancer-toimittaja ja tietokirjailija: Lahjakkaiden ihmisten tapaaminen on poikkeuksetta palkitsevaa. Koska en ole itse hitustakaan luova, ihastelen luovien ihmisten kädenjälkeä kerta toisensa jälkeen. Tekstini ovatkin usein peiteltyjä fanikirjeitä.

Reima Mäkinen, sarjistyyppi: Harrastamisessa nyt päällä neljänkympin kriisi. Tuntuu että sarjakuvan suurimmat mahdollisuudet ja ongelmat liittyvät sen kuviin. Kun kuvat poistetaan, jäljelle jää paljon mielekkäämpi tarinankerronnan väline: teksti. Selvittelen asiaa lukemalla vaihteeksi kirjoja.

Kansi: H-P Lehkonen

2 Sarjakuvakeskuksen kuulumisia

6 Uutisruutu

8 Vinjetisti: Outi Mentula

13 H-P Lehkonen

21 Vieraskynä: Anni Keränen

24 Digisarjakuvan historiaa Suomessa

30 Marko Raassina 34 Emma Krogell: Lumine 37 Johdatus ergodiseen sarjakuvaan

42 Sukupuolen ilmaisu internetsarjakuvassa

46 Kansainvälinen nettisarjakuvaleiri 48 Luke McGarry 54 Uusi Muumi-animaatiosarja

56 Vuoden parhaat sarjakuvat 2018

62 Niksi-info: Paperilta ruudulle 63 Arviot 78 Pienlehdet

Uutisruutu

Luhtaselle ja Pajulle

Puupäähatut

Suomen sarjakuvaseura myönsi 17.1.2019 Puupäähattu-palkinnon Tiina Pajulle ja Sari Luhtaselle. Heidän tunnetuin työnsä on 1987–2015 Anna-lehdessä sekä albumeina ilmestynyt Maisa ja Kaarina -sarja. Onnea!

Palkintoperusteissa todetaan muun muassa: ”Sarjan vakiintunein, uskollisin lukijakunta on kohderyhmässä, joka on kirjojen ja taiteen kuluttajana muutenkin aktiivinen, eli keski-ikäisissä naisissa. Tämä ryhmä ei ole kuitenkaan erityisesti pro loitunut sarjakuvien lukijoina. Suurin syy on ollut se, ettei sarjakuvista ole löytynyt tarpeeksi kiinnostavia aiheita ja hahmoja seurattaviksi ja samastuttaviksi. Sarjakuvat ovat olleet Suomessakin pitkään poikien leikkikenttä.”

Lue Jyrki Vainion tekemä haastattelu Sarjainfon numerosta 2/2016 tai osoitteesta sarjakuvaseura. / / sarjainfo/sarjainfon-naeyteartikkelit

Kääk!

Ankkalinnan Pamaus lopettaa

Reilut kaksi vuosikymmentä ilmestynyt, Disneykulttuuria käsitellyt Ankkalinnan Pamaus -pienlehti julkaisi alkuvuodesta 39. ja viimeisen numeronsa. Parhaimmillaan sen levikki kävi lähellä kahta sataa. Päätoimittaja, sarjakuvaneuvos Timo Ronkainen kertoo aikovansa julkaista jatkossa mahdollisesti yksittäisiä ankistisia vuosialbumeita. Hän julkaisee keväällä myös kirjan joka käsittelee 70-luvun chileläistä Kuinka Aku Ankkaa luetaan -klassikkoteosta.

”Tekeillä on myös laaja yleisesitys Disney-sarjakuvien historiasta kautta aikojen ja kaikkialla maailmassa. Pamauksen tekemisestä vapautuvia paukkuja suunnataan tämän kirjan tekemiseen”, päätoimittaja lupaa.

Porin sarjakuvafestivaalit huhtikuussa

Porin sarjakuvafestivaalit järjestetään 12–13.4.2019

Porin kirjastolla. Esiintymässä ovat muun muassa Marvel-piirtäjä Rosi Kämpe, Petri Hiltunen, Reima

Mäkinen, Hannu Kesola, Tuomas Myllylä ja Sari

Sariola.

Ohjelmassa on luvassa näyttelyitä, tekijöitä, julkaisutilaisuuksia ja myyntipöytiä sekä keskustelupaneeleita ja esitelmiä. Lisäksi on piirustuspaja lapsille, cosplay-kilpailu, mangaohjelmaa ja sarjakuvaelokuvien trailerijulkaisuja.

» porinsarjakuvafestivaalit.wordpress.com

Kemin sarjakuvakeskus uusiin tiloihin

Uutisoimme aiemmin Kemin sarjakuvakeskuksen talousvaikeuksista ja lopettamisuhasta. Nyt tilanne on helpottunut ja rakenteilla on uusi, suomalaiseen sarjakuvaan keskittyvä näyttely Kemin Jalokivigallerian rakennukseen. Myös laaja sarjakuvakokoelma avataan yleisölle.

Suomen Kulttuurirahasto myönsi näyttelylle 10 000 euron tuen.

Sarjakuvataiteilijoita

Mäntän kuvataideviikoilla

Mäntän kuvataideviikot pidetään 16.6.–1.9.2019. Tämän vuoden taiteilijoiden joukossa on kaksi sarjakuvantekijää, Johanna Rojola ja Sunna Kitti . Aiemmin tapahtumassa on nähty muun muassa Jyrki Nissisen ja Ville Pirisen töitä.

Suomen Kulttuurirahasto tukee aiempaa paremmin sarjakuvia

Suomen Kulttuurirahasto myönsi helmikuussa apurahoja sarjakuvataiteilijoille. Niiden määrä on ollut viime vuosina kasvussa. Apurahan saivat: Juliana Hyrri (12 000 €), Jarno Latva-Nikkola (14 000 €), Kati Rapia (24 000 €), Heikki Rönkkö (12 000 €), Petteri Tikkanen (24 000 €) ja Amanda Vähämäki (24 000 €).

In memoriam

Sarjakuvamies, taiteilija –Pauli Heikkilä 1956–2019

silloin oli toukokuu. Vuosi oli 1976. Ensimmäinen opiskeluvuoteni Tampereella oli ohi, ja olin matkalla kotiin. Rautatieasemalla törmäsin tuttuun opiskelijaneitokaiseen, jonka kanssa jäin juttusille. Paikalle saapui neidin toinenkin tuttava, Pauli Heikkilä.

Olimme kaikki kolme tiedotusopin ensimmäisen vuoden opiskelijoita. Tilanne oli kuitenkin hieman kiusallinen. Olimme Paulin kanssa koko talven kulkeneet yliopistolla samoilla kursseilla, mutta vältelleet tietoisesti toistemme seuraa. Paulin mielestä olin rasittava kukonpoika, ja minä pidin Paulia hieman outona älykkönä.

Tuttu opiskelijatyttö ei tiennyt minun ja Paulin keskinäisestä kyräilystä mitään, joten hän iloisesti puhua pulputtaen pakkasi meidät Helsingin junaan ja tyrkkäsi istumaan vierekkäisille penkeille.

Alkumatkasta emme Paulin kanssa montaakaan sanaa vaihtaneet. Onneksi puhelias neitituttavamme piti juttua yllä. Jossain Toijalan korkeudella tämä neitokainen kysäisi, olemmeko Paulin kanssa tietoisia siitä, että olemme syntyneet samana päivänä.

Asiahan piti varmentaa opiskelijakortteja vertailemalla. Ja kyllä! Kummassakin kortissa oli sama syntymäaika. Hetken pähkäiltyämme totesimme, että olen Paulia vain pari kolme tuntia vanhempi. Ensimmäinen askel kohti koko elämän mittaista ystävyyttä oli otettu.

Ennen kuin juna ehti Hämeenlinnaan, tuli lopullinen niitti. Opiskelijaneitokainen totesi ohimennen, että ai niin, tehän olette kumpikin kiinnostuneita sarjakuvien tekemisestä. Tämä lause ratkaisi minun ja Paulin yhteisen kohtalon.

Siitä alkaen pidimme yhtä. Yli 40 vuotta matkasimme Paulin kanssa yhdessä, välillä eri raiteita ja eri junissa, mutta koko ajan samaan suuntaan. Hienoja vuosia.

Paulin juna saapui pääteasemalle keskiviikkona 16. tammikuuta 2019. Armo-

ton sairaus mursi riskin miehen muutamassa kuukaudessa. Pauli nukkui rauhallisesti pois kotonaan Tampereen Kissanmaalla 62-vuotiaana.

Kaipaamaan jäivät vaimo ja kaksi tytärtä. Sekä suuri joukko ystäviä.

Tieto Paulin kuolemasta tavoitti monet ammattiveljet sarjakuvaseuran Puupäähatun jakotilaisuudessa seuraavana päivänä. Tapahtuman alussa pidetty hiljainen hetki Paulin muistoksi sai ainakin minut painamaan pääni.

Vanhat herrat ja Puupäähattu • Oman Puupäähattunsa Pauli sai vuonna 1998. Perusteluissa mainittiin erityisesti sarjakuva Vanhat herrat, joka olikin Paulin tunnetuin sarja. Vanhoja herroja kertyi vuosina 1982–2002 kaikkiaan yli 200 sivua.

Vanhoissa herroissa seikkailee mieskaksikko –tumma ja vaalea herra. Tummassa herrassa on paljon Pauli Heikkilän piirteitä. Vaaleassa herrassa olen joskus tunnistavina jotain itsestäni. Minulla oli ilo olla mukana sarjakuvan toisena käsikirjoittajana. Vanhat herrat – ja pääosa Paulin muustakin sarjakuvatuotannosta – edustaa ns. selkeän viivan koulukuntaa. Paulille sarjakuva lähti aina sisällöstä. Sarjakuvalla pitää hänen mukaansa olla kerrottavaaan tarina, jonka pitää välittyä selkeänä lukijoille. Pauli käyttikin myöhäisimpinä vuosinaan ahkerasti termiä ”lukukelpoinen sarjakuva”.

Paulin julkinen sarjakuvaura alkoi legendaarisesta Sarjis-lehdestä vuonna 1974, jolloin hän debytoi otsikon ”Nuori kyky” alla. Vanhojen herrojen esiaste ilmestyi 1970-luvun loppupuolella tamperelaisessa opiskelijalehdessä, jossa kommentoimme Paulin kanssa opiskelijapolitiikkaa sarjakuvalla. Nimimerkki ”Vanhat herrat” oli tietenkin melko rehvakas vähän yli kaksikymppisille koltiaisille...

Pauli liittyi huumorilehti Pahkasian tekijäkaartiin vuonna 1977. Hän oli lehden kantavia voimia. Pauli laati lähes neljännesvuosisadan aikana leh-

MARKKU PARETSKOI

teen satoja huumoriartikkeleita ja sarjakuvia. Pauli oli perustamassa sarjakuvalehti Tapiiria vuonna 1984. Hän oli toinen lehden päätoimittajista sen alkutaipaleella. Moni sarjakuvaintoilija muistaa nimenomaan alkupään Tapiirit vakavan sarjakuvaharrastuksensa alkusysäykseksi.

Renessanssi-ihminen • Pauli oli sarjakuvien lisäksi tekijämies monella alalla. Hän kuului ensimmäiseen mediasukupolveen. Populaari- ja korkeakulttuurin aineksien sujuva yhdisteleminen oli hänelle tyypillistä.

Pauli valmistui yhteiskuntatieteiden maisteriksi vuonna 1990. Helsingin Sanomissa Pauli työskenteli toimittajana vuosina 1980–83.

Vanhoista herroista ilmestyi kolme sarjakuva-albumia ja yksi sarjakuvakirja vuosina 1989–2002. Pau-

lin esikoisromaani Hibernaatti ilmestyi 2004. Häneltä on tullut myös kaksi runokokoelmaa vuosina 2006 ja 2007.

Julkaisulistalla on myös kaksi levytystä, joista varsinkin vuonna 1981 julkaisu Yökerho-kappale on vuosien varrella tullut tutuksi radionkuuntelijoille. Pauli esiintyi useiden yhtyeiden laulusolistina.

Pauli on kirjoittanut yksin tai yhteistyössä useita kabareita, näytelmiä sekä tv-, radio- ja animaatiokäsikirjoituksia.

Paulin tuotantoon kuuluu myös käyttögra ikkaa – muun muassa kirjojen, lehtien ja levyjen kansia – sekä kuvataidetta. Hän piti useita taidenäyttelyjä.

Lopuksi: Paulin ystävät, juokaamme tuoppi veljemme muistoksi! • Kirjoittaja on Heikkilän ystävä ja kollega.

Enemmän kuin fani –

Pentti Hauhiala 1950–2018

tunnettu Disney-keräilijä Pentti Hauhiala on poissa. Hän menehtyi pitkän sairauden uuvuttamana 21.12.2018 68-vuotiaana. Hänen Disney-kokoelmansa oli nähtävästi Pohjoismaiden, ehkä jopa Euroopan mittavin.

Innostus Disneyn tuotantoon alkoi jo alle 5-vuotiaana vuonna 1954. Silloin kaikkiin kotitalouksiin ilmaiseksi jaettu Vahva Jussi -näytenumero tarttui hänen hyppysiinsä. Pentti raahasi lehteä kaikkialle, vaikka hän ei vielä osannut edes lukea. ”23 tuntia vuorokaudesta pidin sitä lehteä kädessäni ja tiirailin kaikki yksityiskohdat ankanpoikien lippalakkeja myöten”, Hauhiala muisteli tapahtunutta vuosikymmeniä myöhemmin vuonna 2005.

Pikkupoikana Hauhiala keräili kaikenlaista tulitikkuetiketeistä ja postimerkeistä monenlaisiin sarjakuvalehtiin. Lopulta vain Disney ja Aku jäi. Nuoren Disney-tuntija Markku Kivekkään esiintyminen Tupla tai kuitti -tv-ohjelmassa vuonna 1962 antoi harrastukselle lisäkipinää.

Vuonna 1977 Hauhiala muutti omaan yksiöön Kirkkonummelle. Teknillisen korkeakoulun kemian laitoksen vahtimestarin palkoilla 33,5 neliön kämppä täyttyi nopeasti Disney-tavarasta – kirjoja, lehtiä, elokuvia, animaatiokalvoja, tavaraa, leluja, postimerkkejä, äänilevyjä...

Juttu vuonna 1982 hankitusta Walt Disneyn nimikirjoituksesta on jo keräilyalan poplorea. Disneyn henkilökohtainen kirjelomake maksoi 450 silloista dollaria ja siihen oli otettava pankkilaina. Lainahakemukseen kirjattiin ”Kodin perushankintoja varten”.

Esiintyminen Peter von Baghin ohjaamassa televisiodokumentissa Fänit teki Hauhialasta kansallisen julkkiksen. Aku Ankan toimitus hukkui kirjeisiin, joissa vaadittiin lisätietoja. Hauhialan käydessä vappuna 1987 Helsingin Kauppatorilla hän sai osakseen tuijottelua ja huutelua, kaikenlaista tultiin kyselemään, nimmareitakin pyydettiin.

Vuonna 1999 Hauhialalla diagnosoitiin Parkinsonin tauti. Lääkitys hidasti sitä, mutta vääjäämättä oli lopulta edessä muutto palvelutaloon vuonna

2010. Laaja kokoelma ei sinne olisi mahtunut. Onneksi Kansalliskirjasto otti sen lahjoituksena vastaan. Juhlallinen, mutta haikea luovutustilaisuus pidettiin 20.10.2010. Todella suuresta materiaalimäärästä koottiin Kansalliskirjastoon laaja näyttely. Eri kohteita arvioitiin olevan yli 20 000.

Suunnitelma käydä ”sitten eläkkeellä” läpi kaikki Disneyn huvipuistot sai sairastumisen vuoksi jäädä. Onneksi Pentti ehti käydä kolmesti Pariisin Disneylandissa.

”Walt Disney on minulle enemmän kuin idoli. Hän on isähahmo. Mielikuvissani hän on hyvin isällinen ja huolta pitävä”, muisteli isättömänä kasvanut Pentti Hauhiala Seura-lehden haastattelussa vuonna 2016.

Kansalliskirjastossa kokoelman luovutustilaisuudessa vuonna 2010.

TIMO RONKAINEN

Alex Barbier kuollut: kaipaamaan jäivät ihmiset ja ihmissudet

VILLE HÄNNINEN

Leopardintäpläinen hihaton paita ja aurinkolasit. Tällaisesta tyylistä eksentrinen Alex Barbier tunnistettiin. Rikollisen aliarvostettu mutta avantgardistisesti suuntautuneiden kollegoiden rakastama Barbier kuoli häkämyrkytykseen tammikuun 29. päivänä. Barbieria ei ole käännetty englanniksi eikä suomeksi, mutta arvostettu Angoulêmen sarjakuvafestivaali esitti hänen tuotantoaan kahdesti näyttelyssä, vuosina 1994 ja 2015.

Vuonna 1950 syntyneen Barbierin sarjakuvaura alkoi Charlie Mensuelissa vuonna 1975. Voimakas ja omaperäinen Lycaons julkaistiin muutaman vuoden päästä albumina, ja 25 vuotta myöhemmin kokeellinen belgialainen kustantamo Fréon toi sen uudelleen ranskankielisten lukijoiden eteen. Nyt aika oli kypsä.

Seksuaalisuuden, huumeiden, ihmissusien ja piilotajunnan virtojen kanssa askaroineen Barbierin tunnistaa poikkeuksellisen voimakkaasta maalauksellisesta tyylistä. Kohtauksesta riippuen hän liikkui esittävyyden ja abstraktioiden välimaastossa. Maalaustekniikka toimii harvoin sarjakuvissa. Barbierin tarinoissa sen merkitys oli kuitenkin etäännyttävä eikä taiteilijan taitoja esittelevä.

Seuraavan albumin, Le Dieu de 12:n (1982) jälkeen hän vetäytyi julkaisutoiminnasta pitkäksi aikaa Pyre-

Lakimiehen näköinen humoristi

VESA KATAISTO

Yhdysvaltain sarjakuvakentän piristäjä, lakiteksteistä yliluonnollista huumoria muokannut Batton Lash on kuollut aivosyöpään. Lash (1953–2019) opiskeli New York School of Visual Artissa ja sai läpi ehdotuksensa kutsua opettajiksi Will Eisnerin ja Harvey Kurtzmanin. Legendat kohensivat taidekoulun sarjakuvalinjan tasoa huomattavasti.

Lashin sarjakuvallinen päätyö oli Wol and Byrd, Counselors of the Macabre (myöhemmin Supernatural Law) -sarja. Siinä asianajotoimisto tarjosi lainopillisia palveluksiaan yliluonnollisille ja supervoimaisille hahmoille.

Lash itse ei koskaan suorittanut lakitieteellisiä opintoja, mutta osallistui vaimonsa Jackie Estradan kanssa aktiivisesti sensuuria vastustavan Comic

neiden niemimaalla sijaitsevaan Fillolsin kylään. Kun taiteilija löydettiin 1990-luvulla Hampurin ja Angoulêmen näyttelyjen myötä uudelleen, hänellä oli valmiina kaksi julkaisematonta albumia: Comme un poulet sans tête (1994) ja Les Paysages de la nuit (1994).

Barbieria julkaistiin myös Fréonin Frigobox-antologiassa. Fréon jatkoi julkaisutoimintaa sarjakuvilla Lettres au maire du V (1998) ja Autoportrait d’un vampire d’en face (2000) ja Pornographie d’une ville (2006) ja Dernière Bande (2014). Mainetta kasvatti myös legendaarinen BD Plouc -sarjakuvatapahtuma, jota Barbier pyöritti Fillolsissa pitkään.

Book Legal Defense Fundin toimintaan. Pariskunta oli mukana myös San Diego Comic Conin järjestelyissä, erityisesti Amerikan sarjakuvan ”Oscarien” eli Eisner-palkintojen päätöslautakunnassa.

Pysyvästi hyvääntuuliseksi mainitun Lashin myöhempiä töitä olivat paheksuntaakin herättänyt strippisarja Obama Nation, Simpsonit-sarjakuvia sekä opus Archie Meets the Punisher.

Artikkeli Angoulêmen festivaalien multimediauutuuksista, Sarjainfo 1/1999

Muualla sanottua

”Me saatiin Nokialta vielä palautetta kun oltiin käytetty sanaa ’kännykkä’. Sieltä tuli juristilta kirje että ’me ollaan rekisteröity tämä meidän tavaramerkiksi, ette kyllä käytä tätä enää’.”

– Puupäähattu-palkittu Maisan ja Kaarinan piirtäjä

Tiina Paju Yle Puheen Nosto-ohjelmassa 7.2.2019

Kestääkö parisuhde yhteisen sarjakuvan teon? Tätä kysymystä me blogin taustalla hääräilevät Lapit olemme pohtineet jo pitkään. Ensimmäistä kertaa puhuimme oman sarjakuvan tekemisestä jo muinaisena vuonna 2011, jolloin Katariina esitteli Ilkalle ajatuksensa strippisarjiksesta, jonka viimeisessä ruudussa vitsi huipentuu rock-, pop-, rap- tai iskelmäkappaleesta otettuun sanoituslainaukseen.

Pitkällisen pähkäilyn jälkeen saimme viimein valmiiksi pari strippiä Mistä toi on? -nimellä kulkevaan sarjakuvaamme ja tarjosimme niitä eteenpäin värisevin käsin. Suureksi iloksemme strippiä ryhdyttiin maaliskuussa 2017 julkaisemaan turkulaisessa Aamuset-kaupunkimediassa kaksi kertaa viikossa.

Teräsrautelan kirjasto -blogi perustettiin myös maaliskuussa 2017, sillä tarvitsimme julkaisualustan ylimääräisille stripeille, erinäisille pikkuraapustuksille sekä pitkille novelleille, joissa sarjakuvien hahmot saavat vähän ylimääräistä elintilaa. Blogimateriaalit noudattavat samaa ideaa kuin varsinaiset stripit, joten biisilainauksiin ei voi olla törmäämättä lukukokemuksen lomassa.

» terasrautelan-kirjasto.sarjakuvablogit.com

Lisää blogeja osoitteessa sarjakuvablogit.com. Twitterissä voit nostaa sarjakuvablogi-aiheisia tviittejä aihetunnisteella #sarjakuvablogit.

Vihaisia kuvia

TEKSTI Aino Sutinen KUVITUS Outi Mentula

AS: Hei Outi Mentula! Esittelisitkö itsesi.

OM : Olen Pohjanmaalle eksynyt uusimaalainen, virallisilta ammateiltani merkonomi ja graanen suunnittelija, muuten toki myös sarjakuvantekijä ja kuvittaja. Työkseni olen Tiedonantaja-lehden taittaja ja jokapaikan graa kko lehteä julkaisevassa kustannusyhtiö TA-Tiedossa. Nyt olen äitiyslomalla, kun viikko sitten synnytin minun ja peligraa kkosarjakuvantekijä Henri Tervapuron toisen tyttären.

AS: Miten tämänkertaiset kuvitukset syntyivät?

OM: Valitettavasti nykyään lähes kaikki tekemäni kuvitukset syntyvät “nopealla työkuvitustyylillä”, jonka olen kehittänyt ehtiäkseni tehdä yllättäen tarvittavia kuvituksia taittotyön ohessa. Suurin osa kuvista syntyi ihan vain Photoshopissa, mutta toimittajien kasvokuvat sentään piirsin paperille. Näpistin paksun mustan tussin kaksivuotiaan vanhemman tyttömme tussipaketista, kun se sopivasti lojui olohuoneen pöydällä.

AS: Tämän lehden teemana on verkkosarjakuva. Olet tehnyt muun muassa poliittisesti kantaaottavia Epäluottamusmies-sarjakuvia, joita on julkaistu netissä ja niistä on myös koottu kirja (Epäluottamusmies: Ihan epistä). Olet kuvaillut niitä sanoin “rumia ja vihaisia sarjakuvia kaikesta ärsyttävästä” ja niissä kyytiä saa muun muassa hallitus säästötoimineen. Millaista on ollut julkaista näitä?

OM: Somessa julkaiseminen on helppoa ja nopeaa, ja välillä sarjikset lähtevät leviämään ällistyttävän laajalle. Somessa on kiva myös nähdä ihmisten kommentteja. Ainakin toistaiseksi olen saanut niskaani ällistyttävän vähän änkyröitä, trolleja ja muita raivopäitä, vaikka ainahan heitäkin ilmaantuu. Epiksiä on kiva tehdä, koska silloin saan vapaasti avautua ärsyttävistä asioista – rumasti ja vihaisesti. Oikeasti Epis on mielestäni kyllä aika lempeä sarjis, haluan panostaa siinä asioiden katsomiseen uudesta näkökulmasta, pelkän osoittelun ja raivoamisen sijaan. Teknisesti stripit rakentuvat päässäni hyvin valmiiksi, joten kun lopulta pääsen piirtämään, ei tarvitse paljon ajatella. Karu ja liioiteltu piirrostyyli on toisaalta helppo, toisaalta haastava. Usein piirrän kuvat uudestaan vielä “rumemmin”.

AS: Voiko sarjakuvalla vaikuttaa?

OM: Jos jollain taidemuodolla ei voi vaikuttaa, sen voikin samantien lakkauttaa. Tosin ensin pitää määrittää, mitä tarkoitetaan vaikuttamisella. Tyhjäpäinen viihdepläjäyskin voi olla lukijalleen todella vaikuttava kokemus. Toki en usko, että sarjakuva suoraan aiheuttaisi vallankumousta tai ratkaisisi ilmastonmuutosta, mutta visuaalinen viesti toimii tehokkaasti, koska kuva vetoaa suoraan tunteisiin.

AS: Olet mukana myös Seitti-sarjakuvayhteisössä Henri Tervapuron kanssa. Mitä Seitille kuuluu?

OM: Sarjakuvayhteisö Seitti on kuollut ja kuopattu. Jossain vaiheessa ryhmän aktiiveilla, mukaan lukien meillä, alkoi olla liikaa elämää ja liian vähän rahaa omakustannetoimimtaan. Jos joku haluaa hakea autotallistamme loput Seitin lehdet, tervetuloa!

AS: Mitä sarjakuvia sinulla on tällä hetkellä tekeillä?

OM: Epäluottamusmies on nyt ainoa sarjakuva, jota teen säännöllisesti. Muutamaan vuoteen en ole pystynyt tekemään mitään kokonaisia albumeita. Seitin aikana syntyneet projektit ovat edelleen listalla odottamassa, Sydänväri ja Entropian Erinomainen Ensyklopedia ovat mielestäni edelleen niin hyviä tarinoita, että haluaisin tehdä ne valmiiksi.

Outi Mentulan kuvituksia löytyy sivuilta 4-5, 21, ja 37.

Immortal Nerd -sarjassa seurataan Nokian ja tämän ystävien seikkailuja.

Huumori syntyy usein siitä, että lukija tietää enemmän kuin päähenkilöt.

Myönteinen henkilöbrändi töissä somessa

Sarjakuvantekijä ja bisnesopettaja H-P Lehkonen kertoo kuinka sarjakuvatyöllä tienataan elanto englanninkielisessä maailmassa.

TEKSTI Miia Vistilä VALOKUVA Sara Valta

kun H-P Lehkonen alkoi vuonna 2015 tehdä sarjakuvia kuukausipalkalla eteläkorealaiselle LineWebtoonille, hänet tunnettiin Suomessa lähinnä conipiireissä sarjakuvataiteilijana ja pienkustantajana.

Nyt kun takana on kaksi pitkää sarjaa LineWebtoonilla, hän elää sarjakuviin liittyvää osaamistaan myymällä – ja pitää itseään ensisijaisesti pienyrittäjänä ja henkilöbrändinä. Hän julkaisee sarjakuvia sekä lukijoille maksullisella Patreon-sivullaan että monilla ilmaisilla nettialustoilla, luennoi bisneksestä sekä myy luentojaan netin kautta PDF:inä. Työmäärä pysyy kohtuullisena.

Tähän päästäkseen hän teki vuosia 40 tunnin työviikkoja piirtäjänä – ja opetteli samaan aikaan kokeilemalla eri tapoja miten englanninkielinen sarjakuvabisnes netissä toimii.

Graafikon ominaisuudet, kaksi kolmesta • Lehkonen on opiskellut sarjakuvaa Limingan taidekoulussa ja graa sta suunnittelua Metropolia Ammattikorkeakoulussa. Sarjakuvaura alkoi kuitenkin jo Kauhajoen lukiossa, jolloin hän perusti opiskelukavereidensa kanssa Team Pärvelö -nimisen kollektiivin ja toimi sen keskushenkilönä.

Kollektiivi toimi vuosia ja julkaisi erilaisia antologioita. Varsinkin kollektiivin queer-aiheiset myivät hyvin, mutta paljosta työstä tuli vain vähän rahaa.

– Opin siitä, että antologian tekeminen on kovaa työtä sen toimittajalle, mutta toimittajana ja kustantajana siitä saa suhteessa työmäärään aika vähän hyötyä itselle. Sen sijaan antologiaan osallistuminen tekijänä on hyödyllistä, siitä saa ainakin mainetta ja usein rahaakin.

Graa sen suunnittelun opinnot jäivät kesken. – ADHD:n takia minulle sopii myöhäisempi vuorokausirytmi. En jaksanut aikaisia opintoja, enkä Kelan kanssa tuista taistelua. Halusin vain piirtää kotona ja ajattelin, että nyt luon tästä tosissani uran itselleni.

– Sovimme silloisen aviopuolisoni Hugon kanssa, että hän elättää minua ja voin viisi vuotta panostaa täysillä uraani. Jos en siinä ajassa saa siitä elantoa itselleni, niin menen nuoriso-ohjaajan töihin, mihin minulla on myös koulutusta ja työkokemusta. Olen tästä tuesta erityisen kiitollinen. Eikä tarvinnut viittä vuotta odottaa, meni puolitoista vuotta.

Metropoliasta mieleen jäi tärkeä ohjenuora.

– Siellä kuulin, ehkä vähän läppänäkin heitetyn

ohjeen, että ostajat tietävät, että graa sen alan tekijä voi olla joko tosi taitava tekijä, tosi mukava tyyppi tai tosi halpa. Ja näistä voi tilaaja saada enintään kaksi ominaisuutta kerrallaan. Ajattelin silloin, että olen ainakin se mukava tyyppi, jonka kanssa on helppoa tehdä töitä.

– Aluksi menin sillä, että olen ainakin mukava ja helppo työkaveri ja sen lisäksi riittävän edullinen, kun ajattelin, että en ole niin kovin hyvä. En polkenut hintoja silloinkaan, mutta nykyään kun taidot ja maine ovat karttuneet, voin jo olla rennosti se mukava ja hyvä.

Lehkonen aloitti kansainvälisen uransa rakentamisen hakemalla englanninkielisiin antologioihin.

– Tein paljon taustatyötä. Otin selvää, millaisia sarjakuvia antologioissa on aiemmin julkaistu ja sopeutin omat tarjoukseni niihin.

– Hain 30 antologiaan ja pääsin mukaan viiteen. Hylkäyskirjeen jälkeen lähetin vielä kohteliaan viestin takaisin, että oli hyödyllistä saada hylkäävä päätös ja kiitos siitä. Näin pohjustin sitä, että jäisin mieleen tyyppinä, joka osaa ottaa ein vastaan ja jonka kanssa on siksi helppo tehdä töitä.

Muiden auttaminen uralla eteenpäin on ollut osa Lehkosen toimintastrategiaa koko uran ajan. Nyt Lehkonen kokoaa ja julkaisee uutiskirjettä kansainvälisistä antologioista, joihin sarjakuvantekijät voivat tarjota töitään.

Sarjakuvatyötä kuukausipalkalla • LineWebtoonille Lehkonen pääsi kilpailun kautta. Eteläkorealainen sisällöntuotanto rma oli laajentamassa englanninkielisille markkinoille ja etsi sarjakuvantekijöitä töihin.

– Työn hakeminen kilpailun kautta oli tosi stressaavaa, varsinkin kun huomasin kilpailusta vasta pari viikkoa sen alkamisen jälkeen ja sitten piti piirtää paljon nopeasti. En muutenkaan tykkää kilpailemisesta, ennemmin tuen muita ja autan menestymään yhdessä.

Meemiarkeologi Nokiasta kertova humoristinen sci sarja Immortal Nerd pääsi kilpailussa toiseen vaiheeseen, 16 parhaan joukkoon.

– Kun kilpailun jälkeen muutaman kuukauden päästä kommentoin sivustolle, että en voi jatkaa tarinaa, kun siitä ei makseta, niin palvelusta otettiin yhteyttä, että jatkanko jos maksetaan.

Eli töitä saadakseen ei tarvinnutkaan päästä kilpailussa palkintosijoille.

After the Fog käsittelee ihmisyyttä ja rakastamista hetero- ja monogamianormien tuolla puolen.

– Olin oikeassa paikassa oikeaan aikaan, sivustolle haettiin kokeeksi monenlaisia tarinoita, ja vasta testattiin mikä toimii englanninkielisillä markkinoilla. Nyt LineWebtoonille on paljon vaikeampi päästä töihin, eikä tekijöille tarjota enää yhtä hyviä sopimuksia.

Lehkonen teki paljon työtä bisneksessä pysyäkseen.

– En ajattele itseäni taiteilijana, vaan pienyrittäjänä ja henkilöbrändinä.

Kun Immortal Nerdin lukijamäärät alkoivat laskea, ehdotin itse LineWebtoonille, että voisinko lopettaa sarjan ja tarjota heille toista, paremmin käsikirjoitettua sarjaa.

lehkonen aloitti kansainvälisen uransa rakentamisen hakemalla

englanninkielisiin antologioihin.

Aktiivisuus kannatti. Lehkonen sai seitsemän palkallista kuukautta aikaa lopettaa Immortal Nerdin, samalla kun moni muu sarja, jolla oli vähän lukijoita, joutui lopettamaan kolmessa kuukaudessa. Ja uusi sarja, kahden homomiehen rakkaudesta Pohjanmaan lakeuksilla kertova Life Outside the Circle, ostettiin sivustolle.

Lehkonen ei halunnut jäädä vain yhden sarjan varaan, vaan teki samaan aikaan töitä antologioihin, käsikirjoitti uutta pitkää sarjaa ja kartoitti uusia julkaisumahdollisuuksia.

– Luovalla alalla pitää koko ajan kehittyä ja etsiä uusia toimintamahdollisuuksia. Aina kun löydän jonkun uuden somen tai muun systeemin, niin kokeilen sitä ja mietin, kuinka voisin käyttää sitä urani edistämiseksi. Virtuaalinen ympäristö muuttuu koko ajan. Esimerkiksi aikaisemmin verkkosarjakuvien mainostuloilla saattoi tienata hyvin, oli yksi sivu jonne kannatti ohjata kävijät. Nyt se ei enää onnistu, kun mainosesto-ohjelmia käytetään niin paljon. Nykyisin kannattaa mainostaa omia töitään monella sivustolla ilmaiseksi tai lähes ilmaiseksi ja pitää jokin paikka, josta saa rahaa, kuten Patreon. – Tein sitä seuraavan sarjani, polyamorisista homoista kertovan tragedian After the Fogin, Patreoniin, jossa sarjakuvan lukemisesta pitää maksaa. Jotta saisin fanit ja etenkin maksavat asiakkaani siirtymään sinne, neuvoin hyvissä ajoin lukijoitani seuraamaan minua kaikissa mahdollisissa somekanavissa, jotta he varmasti saisivat tiedon uudesta sarjasta. Lisäksi keräsin sähköpostilistaa, jossa noin kerran

kuukaudessa ilmoitin uusista kuulumisistani. Patreon-tilaukset tuottivat jo ensimmäisellä viikolla 100 dollaria kuussa, mikä on palvelussa aloittavalle paljon. Nyt vuoden kuluttua palvelusta saatava kuukausitulo on yli 340 dollaria, millä Lehkonen maksaa osuutensa työhuoneenakin toimivan kimppakämppäkolmion vuokrasta. Tämän lisäksi hänellä on muita tulonlähteitä, kuten palkkaa opettamisesta sekä myyntituloja muista sarjakuvista ja luennoista. Tuloja nostaa, jos samat sarjakuvat voi myydä useaan kertaan. Lehkonen julkaisee omakustanteina netissä ja eri antologoissa julkaistuista sarjoistaan tehtyjä 48-sivuisia kokoelmia ja taittaa Outside The Circle -sarjaa kirjaksi.

– Sarjakuvista kannattaa tehdä sellaisia, että ne voi pienin muokkauksin julkaista monessa eri formaatissa. Vaikka Outside The Circle oli netissä kännykällä luettavana pötkönä, suunnittelin sen alusta asti niin, että se on helppo muokata kirjan sivuille. Nykyään käytän yleensä 4:5-ruutukokoa, joka toimii hyvin eri somealustoilla ja neljä sellaista ruutua mahtuu vähän suurilla yläja alamarginaaleilla A5-sivulle.

– Sähköpostilistan keruuta suosittelen kaikille luovien alojen yrittäjille. Vaikka somet ovat tärkeitä alustoja asiakkaiden tavoittamiseen, ei koskaan voi tietää koska trollit iskevät ja saavat massailmiannoillaan tilini poistetuksi. Tai tulee joku rajoite, että tietynlaista sisältöä ei enää saa näyttää, kuten Tumblrissa kävi. Silloin on hyvä, että on yhteys niihin tärkeimpiin, kiinnostuneimpiin ja maksaviin asiakkaisiin jossain omassa tallessa.

– Samasta syystä omat nettisivut on edelleen hyvä olla olemassa, vaikka niillä ei paljon kävijöitä olisikaan.

Sometyön perusteet • Sosiaalinen media on Lehkoselle ensisijaisesti työpaikka.

– Some on minulle väline asiakkaiden ja yhteistyökumppaneiden kanssa kommunikointia varten. En hae validaatiota sieltä, enkä käytä sitä muuten kovin henkilökohtaisiin juttuihin. Olen myönteinen ja aito, mutta sanon siellä vain asioita, joita voisin sanoa esimerkiksi Ylen haastattelussa.

Somen käyttöön Lehkosella on järjestelmä:

Immortal Nerdin alussa Nokia haaveilee meemiarkeologin urasta. Sarja sai paljon palautetta päähenkilön säärikarvoista.

– Jaan kolmasosan omaa sarjakuvapromoa, kolmasosan arkisia kuulumisia, joilla osoitan, että en ole pelkkä kone joka tekee koko ajan töitä, ja kolmasosan muiden juttuja. Vaikeistakin henkilökohtaisista asioista voin jakaa, mutta vasta sitten kun asioihin ei enää liity omia vahvoja tunteita.

– Ajastan päivitykseni. Varsinkin ennen uusien projektien lanseerauksia kirjaan ylös etukäteen, mistä minäkin päivän tulen jakamaan. Samaa sisältöäkin, esimerkiksi linkkiä jollekin tärkeälle sivulle, voi jakaa uudelleen, kunhan niissä on eri saate. Osto- tai liittymispäätöstä varten ihmisten täytyy kuulla asiasta yleensä monta kertaa ja on hyvä olla myös joku muu koukku, esimerkiksi nopean liittyjän etu, joka saa ihmiset tekemään päätöksen.

– Markkinointia kannattaa alkaa tehdä heti, kun tietää mitä on tulossa. Töistään voi puhua osana arkeaan, niin viestintä ei tunnu lukijasta suoralta mainostamiselta.

– Koska some on niin tärkeä kanava asiakkaiden ja yhteistyökumppaneiden tavoittamiseen, sallin tuntemattomienkin lähettää minulle viestejä. Välillä saan trolleilta kommentteja, esimerkiksi kun puhun transprosessistani, mutta blokkaan sellaiset tilit. Twitterissä Lehkonen käyttää Google Chromen lisäosaa BlockChainia, jolla voi blokata halutun tilin kaikki seuraajat.

– Monet netin transfobit eivät edes tiedä, että olen olemassa.

Some toimii myös kollegoiden kanssa verkostoi-

tumisen välineenä. Lehkonen opastaa luennoillaan, ettei kannata yrittää verkostoitua ensimmäisenä niiden kanssa, jotka ovat jo urallaan pidemmällä, koska kaikki haluavat heidän huomiotaan. Kannattaa sen sijaan rakentaa hyviä yhteyksiä uralla samassa vaiheessa oleviin, joiden kanssa voi vaihtaa vinkkejä ja mennä eteenpäin yhdessä.

Yhteistyökumppanuuksien rakentamiseen kauempana asuvien kanssa Lehkosella on testattu toimintamalli:

– Pohjustin ulkomaiden festareille menoa niin, että etsin Twitterin ja Instagramin kautta sarjakuvantekijöitä, jotka asuivat alueilla, jonne olin menossa. Aloin ensin seurata heitä somessa, sitten jakaa heidän töitään ja kommentoida heidän juttujaan arkisen positiivisessa hengessä. Osoitin, että olen mukava tyyppi enkä halunnut sen enempää.

– Sitten hyvissä ajoin ennen festareita kerroin, että olin tulossa paikan päälle jo vähän aiemmin, ja kyselin vinkkejä, missä kannattaisi majoittua, mitä nähdä ja niin edelleen. Osa uusista somekavereistani tarjosi yöpaikkaa ja seuraa matkan ajaksi. Vasta sitten paikan päällä puhuttiin yhteisistä projekteista ja muista bisneksistä, ja silloinkin vasta kun oli ensin paremmin tutustuttu ja vietetty aikaa muuten yhdessä.

Puhumalla menestykseen • Uran luomisessa ja varsinkin itsensä markkinoinnissa itseensä uskominen on tärkeää. Tai jos ei ihan aina uskokaan, niin ainakin näyttää siltä, että uskoo. Fake it till you make it on Lehkoselle tärkeä ohjenuora.

– Se ei tarkoita, että pitäisi valehdella – paitsi itselleen ja asioista joista ei voi jäädä kiinni. Ikäviä asioita kannattaa jättää sanomatta, jos niiden avaamiseen ei ole erityistä syytä, ja keskittyä sen sijaan onnistumisiin. Olla aidosti ylpeä tekemisistään eikä ainakaan vähätellä itseään! Jos on tehnyt sarjakuvia, on sarjakuvantekijä. Jos on julkaissut jotain vaikka netissä, on julkaissut sarjakuvantekijä.

– Sillä miten asioista puhuu, on todella iso merkitys.

Puheen voima näkyy myös kyvyssä myydä.

– Tykkään myydä ja selittää asioita kasvokkain, koska silloin näkee parhaiten kuinka toinen ajattelee ja miten oma asia kannattaa ilmaista. Siksi festivaaleilla ja muilla liikematkoilla käyminen on tärkeää.

Uran luominen ei ole ollut pelkkää menestystä.

– Kun olin Yhdysvalloissa myymässä vanhaa

RSarjakuvantekijä

Syntynyt Kauhajoella 1987, asuu Vantaalla.

Opiskellut sarjakuvaa Limingan taidekoulussa, graafista suunnittelua Metropolia Ammattikorkeakoulussa ja nuorisotyötä

Keski-Pohjanmaan Ammattikorkeakoulussa.

Työskentelee Line Webtoonilla sekä sarjakuvaopettajana Limingan Taidekoulussa ja Sarjakuvakeskuksella .

Tärkeimmät nettisarjakuvat:

Hassu haamu / Silly Ghost (2014, 2016 alkaen Arvi Tammen piirtämänä)

Immortal Nerd (LineWebtoon 2015–17)

Life Outside The Circle (LineWebtoon 2017–18)

After The Fog (Patreon 2018–)

Tärkeimmät printtijulkaisut: Short Gay Stories (Cow House Press 2017) Secret Loves of Geeks (Dark Horse 2018) Isn’t This Enough of that Gay Stuff? (2018)

Internetistä löytää: Kotisivu: hplehkonen.com

Luentoja: gumroad.com/hplehkonen

Patreon: patreon.com/hplehkonen

Twitter, Instagram & Facebook: hplehkonen

strippisarjaani, Arvi Tammen uudelleen värittämää pikkutytöstä, kahdesta äidistä ja hassusta haamusta kertovaa Silly Ghostia, kustantaja oli kaikissa kasvokkaisissa keskusteluissa todella myötämielinen ja olin siinä käsityksessä, että he alkavat julkaista sarjaa. Jälkeenpäin tuli viesti, että eivät julkaisekaan. Olen varma, että jos olisin ollut vielä paikalla neuvottelemassa asioista kasvokkain, olisin saanut sarjan myytyä.

Lehkonen opettaa, että neuvottelu kannattaa aina.

– LineWebtoonilla neuvottelin useita kertoja työehtojani paremmiksi. Kun saa eteensä jonkun sopimuksen, se on vasta lähtökohta, josta sopimusta voi alkaa neuvotella itselleen edullisemmaksi.

sitiivisemman ulkoisen puheen kautta. Aloin vahtia mitä oikein päästän suustani ja puhua asioista positiivisen kautta, ensin kehumalla muita. Sitä olin tehnyt paljon ennenkin, mutta nyt aloin tietoisesti kohdistaa sitä myös itseeni. Ulkoisen kautta se positiivisempi asenne vähitellen sisäistyi. Samalla ammatillinen itsetunto kasvoi, kun pääsin kansainvälisiin nettisarjakuvantekijäpiireihin ja tunsin olevani cool tyyppi siellä. Ajan myötä pystyin luopumaan myös masennuslääkkeistä.

”luovalla alalla pitää koko ajan kehittyä ja etsiä uusia toimintamahdollisuuksia. virtuaalinen ympäristö muuttuu koko ajan.”

Lehkonen on muutenkin tarkkana sopimusten kanssa.

– Luen aina tarkkaan nettipalvelujen käyttöehdot. Palveluissa on eroja siinä kuinka paljon oikeuksia ne varaavat itselleen, ja esimerkiksi Kickstarter ei toistaiseksi sovi yhteen suomalaisen lainsäädännön kanssa.

Irti masennuksesta ja elämää työn ulkopuolella • Sanojen voima on näkynyt myös henkilökohtaisessa elämässä. Lehkonen puhui itsensä ylös masennuksesta, josta kärsi yli vuosikymmenen.

– Kävin vuosia terapiassa ja söin lääkkeitä, mutta kumpikaan ei oikein muuttanut tilannetta. Myöhemmin minulla oli hyvä mielenterveyshoitaja, joka haastoi synkkää ajatteluani ja se antoi mallin siitä kuinka voin haastaa myös itseäni. Vuonna 2015, kun olin töissä LineWebtoonilla, tuli sellainen olo, että nyt saa masennus riittää! Lainasin kirjastosta kaikki mahdolliset kirjat masennuksesta selviämisestä, luin niitä ja sovelsin ohjeita arkeeni. Senaikainen aviopuolisoni Hugo oli jälleen suurena tukena, kun jaksoi kuunnella illasta toiseen, kun selitin mitä olin milloinkin päivän aikana lukenut ja miten aioin oppeja arkeeni soveltaa.

Tärkein ohje oli sisäisen puheen kääntäminen positiivisemmaksi.

– Opettelin positiivista sisäistä puhetta aluksi po-

Lehkonen jakaa arkensa kahden muun sarjakuvataiteilijan kanssa vantaalaisessa kimppakämpässä, jonka olohuone toimii jaettuna työhuoneena. Asuinkumppaneiden kanssa tehdään monenlaista pientä yhteistyötä.

– Kumppanini Paju on todella hyvä värittämään ja on värittänyt joitain töitäni. Itse taas olen editoinut Saran LineWebtoonin kilpailuun tekemää sarjaa. Mutta vaikka asuinkumppaneiden kanssa jaetaan työasioita, koko elämä ei ole työtä.

– Minulle on tärkeää, että elämässä on asioita, joita en tee somea varten. Rentoutuakseni teen nukkeja, maalaan, teen muita käsillä tehtäviä askarteluprojekteja ja sisustusjuttuja. Jos olen stressaantunut, kirjoitan tajunnanvirtaa päiväkirjaan tai puhun asioista läheisteni kanssa. En valita asioistani somessa, mutta sitten kun olen käsitellyt asiaa mielessäni, niin jos se jotenkin sivuaa työtäni, voin jakaa siitä jotain, tai tehdä vaikka sarjakuvan.

Meneillään olevasta transprosessista Lehkonen on kuitenkin ajoittain avautunut niin sarjakuvissaan kuin somessa muutenkin.

– Kun kerron avoimesti olevani transmies, ihmiset sukupuolittavat minut helpommin oikein. Avoimuudellani siis suojelen itseäni. Kun alan mennä helpommin läpi miehenä, puhun transsukupuolisuudesta varmaan vähemmän.

Lehkosen seuraava projekti on oman yrityksen perustaminen ja uudet verkkosivut, joilla on myös nettikauppa.

– Nyt myyn tuotteitani eri alustoilla, mikä on ollut ihan kätevää, kun tuotteita on ollut vähän. Mutta kun myytävää on enemmän, on tärkeää, että kaikki saa samasta paikasta. •

Näkymättömät nettisarjakuvat

TEKSTI Anni Keränen KUVITUS Outi Mentula

aloitanpa kertomalla hiukan itsestäni. Elin koko lapsuuteni ja nuoruuteni Jumalan selän takana, Tornionlaakson syleilyssä, kylässä nimeltä Pello. Olin jo lapsena innokas sarjakuvien harrastaja, mutta pienessä kylässä tarjonta rajoittui ruokamarketin ja R-kioskin valikoimaan sekä pienen kirjaston pieneen sarjishyllyyn. Teini-iässä tajuntani niin sanotusti räjähti, kun löysin nettisarjakuvien ihmeellisen maailman.

Internetissä sarjakuvia oli käden ulottuvilla loputtomasti, ja monet niistä imivät teini-Annin mukaansa kiehtovien tarinoiden ja piirustustyylien, samastuttavien tyttöpäähahmojen ja kuumixien ihastusten muodossa. Pian tajusin, että minun ei tarvi odottaa olevani aikuinen ja ammattimainen sarjakuvataiteilija, jotta voisin tehdä ja julkaista omaa sarjakuvaani kaiken kansan luettavaksi. Voin piirtää mitä vain ja ladata sen nettiin omalta kotikoneeltani. Kuka tahansa voi lukea sen missä tahansa maailman kolkassa.

Pikakelatakseni tähän päivään, minulla on yksi 8,5-vuotias ja toinen 1,5-vuotias nettisarjislapsukainen, jotka vievät suuren osan ajastani. Nettisarjistelun lisäksi häärään tietokoneen ja internetin ääressä muutenkin paljon. Viime syksynä joku ehkä bongasikin minut Twitterissä mussuttamassa suomalaisten nettisarjakuvien puutteellisesta näkyvyydestä. Kyllä, minulla on ...tuntoja aiheesta.

Jaoin lokakuussa Twitterissä

Ylen jutun sarjakuvanäyttelystä. Jutun otsikko kuului ”Sarjakuvat siirtyvät nettiin ja aiheet arkipäiväistyvät – ‘Taiteilijat tekevät universaaleja juttuja’”, ja jutussa itsessään myös pohdiskeltiin sarjakuvien julkaisemista maksuttomissa blogeissa, ja kuinka vaikeaa sillä olisi tulla toimeen. On hyvin mahdollista, että tätä epäuskoisesti lukiessa minulta ehkä purskahti hiukan aamukahvia näppäimistölle.

Muutama huomio, Ylelle ja kenelle nyt vain: 1. sarjakuvat ovat jo netissä, 2. blogisarjakuvat eivät ole ainoa netissä julkaistavan sarjakuvan muoto, vaan on myös nettisarjakuvia,

3. joilla voi muuten tienata ihan hyvin ja tulla jopa kunnolla toimeen,

(4. moni bloggaaja tienaa mainostuloilla ja kaupallisilla yhteistöillä, miksei sarjakuvabloggaaja voisi tehdä samoin?)

Eiköhän kohdata se tosiasia, että suomalaisista nettisarjiksista ei hirveästi hiiskuta internetin tällä puolen. Miksi ihmeessä ei? Tästä ihmisten kanssa keskustellessani on tullut ilmi erilaisia syitä, mutta onko mikään niistä kovin hyvä?

Kuka on oikea tekijä? • Muiden suomalaisten nettisarjistien kanssa aihe nettisarjisten näkymättömyydestä nousee tasaisin väliajoin pintaan, ja yleinen ilis tun-

tuu olevan se, että olipa nettisarjis miten timanttista settiä tahansa, se ei ole huomionarvoinen, jos sitä ei saa kovakantisena suomalaisen kustantajan kustantamana kirjakaupan hyllystä. Monen, rehellisesti minunkin, mielikuva kotimaan sarjisympyröistä ja suhtautumisesta nettisarjakuviin ja niiden tekijöihin on, että et ole ”True Sarjakuvataiteilija”..., jos tuotostasi ei voi kantaa Akateemisen kassan kautta kotiin. Ikään kuin internet olisi edelleen joku irrallinen todellisuus, missä – vähän niin kuin vaikka vihapuheella – sarjakuvalla ei ole oikeasti arvoa tai merkitystä. Onko tämä vain kollektiivinen kuvitelma? En tiedä, mutta näin nämä asiat koetaan.

kuva on helppolukuista, ja jotkut niistä ovat luettavissa niin englanniksi kuin suomeksi.

muiden tekijöiden

huomio ja tuki voi olla

mittaamattoman arvokasta

aloittelevalle taiteilijalle.

Se, että sarjakuva on ilmaiseksi luettavissa netissä, ei vähennä sen arvoa teoksena. Senkin eteen tehdään paljon työtä, ja se herättää lukijassa tunteita yhtä paljon kuin painettu sarjakuva. Nettisarjakuvan tekijänä on ihan paras ilis, kun lukijat palaavat viikko toisensa jälkeen lukemaan uuden sivun, eläytyvät siihen ja kommentoivat sitä. Jotkut kertovat lukeneensa sarjakuvan alusta uudelleen ja uudelleen, ja ovat valmiita ostamaan painetun kopion kirjahyllyyn, jos/kun sellainen tulee. Nykyään moni nettisarjisti suunnitteleekin sarjakuvansa alusta asti painokelpoiseksi.

Vähän edelliseen liittyen mietin myös, onko nettisarjakuvien tyyli kenties hieman haastavaa suomalaiselle. Se ei ole strippi- eikä taidesarjakuvaa, mihin täällä on ehkä totuttu.

Vaikka kaikilla on oma tyylinsä, monessa nettisarjakuvassa näkyy inspiraatiota amerikkalaisista ja/tai japanilaisista sarjakuvista. Jenkkityyli on jotenkin vähän epämukavan kaupallista. Ja kuinka moni muistaa, millaista nenien nyrpistelyä mangan suosion kasvu aiheutti täälläkin joitain vuosia sitten? Oma yliopisto-opettajanikin käski lopettaa moisen ”epätaiteen” suhertamisen heti alkuunsa.

Ilmeisesti jännittävä tyyli ei ole ainoa haaste. Taannoisessa Twitter-keskustelussa nousi esiin väittämä, että nettisarjisten julkaiseminen englannin kielellä vieraannuttaa suomalaisia lukijoita. Toki jokaisen osaamisen taso vaihtelee, mutta oman käsitykseni mukaan Suomessa osataan suhteellisen hyvin englantia. Lisäksi moni suomalainen nettisarja-

Löydettävyydestä • Toinen seikka, joka siellä Twitterissä syksyllä mainittiin, oli, että suomalaisia nettisarjakuvia on vaikea löytää. Allekirjoitan tämän osittain. Suomalaisille nettisarjakuvillehan on kyllä olemassa ihan oma portaali, Netsarli.net. Sieltä löytyy iso listaus nettisarjakuvista ja sarjakuvablogeista sekä hyvä kirjasto täynnä hyödyllisiä linkkejä sarjakuvantekijöille. Netsarliin voi kukin lisätä oman nettisarjakuvansa. Ongelma on kuitenkin se, että sieltä ei löydy kaikkia olemassa olevia suomalaisia nettisarjiksia, sillä sarjakuvan listaaminen on jokaisen omalla vastuulla. Tämä taas liittyy siihen, että Netsarli ei ole tarpeeksi tunnettu. Lisäksi sivuston sekä Netsarlin Twitter-tilin edellisestä päivityksestä näyttää olevan jokunen vuosi aikaa. Toki on ihan ymmärrettävää, että jos koko hommaa pyörittää yksi opiskelija, ei rahkeita riitä loputtomasti.

Netsarli olisi (ja on) äärimmäisen hyödyllinen palvelu, mutta se ehkä kaipaa vähän apua. Suomen sarjakuvaseura ylläpitää Sarjakuvablogit.comia. Olisiko sen kautta mahdollista tehdä suomalaisille nettisarjakuville vastaavanlainen ei-hostaava, vaan vain listaava sivusto? Tai jotenkin tukea Netsarlia? Sivustolla voisi olla nettisarjislistauksen lisäksi esimerkiksi kuukauden sarjis -artikkeleita, uutisia nettisarjakuvamaailmaan liittyen sekä Twitter-syöte joka seuraa vaikkapa #sarjispäivitys-tagia.

Tässä vaiheessa tietysti nousee esiin aina kysymys siitä, onko tällaiseen varaa? Onko resursseja? Enkä minä tiedä! Osaan vain tehdä sarjiksia. Mutta selkeästi meillä on tarvetta aktiiviselle ja näkyvälle suomalaiset nettisarjakuvat listaavalle palvelulle, jotta kuka vain, olipa sitten uusi harrastaja, jämähtänyt setä tai Ylen journalisti, löytää ne helposti.

Nettisarjakuvat ovat matalan kynnyksen keino tehdä ja julkaista omaa sarjakuvaa. Nettisarjistit ovat usein nuoria vielä ilman ammatillista kokemusta. Näkyvyyden saaminen internetissä ja sen ulkopuolella voi olla todella haastavaa. Muiden, varsinkin näkyvämmässä asemassa olevien tekijöiden antama

huomio ja tuki voi olla mittaamattoman arvokasta aloittelevalle taiteilijalle.

Taitavat ja osaavat ihmiset tekevät Suomessa todella laadukasta nettisarjakuvaa. Niitä kelpaisi suomalaisten kehua ja esitellä maailman tappiin asti ja takaisin. Mikä meitä sitten pidättelee? Onko se vanha kunnon kateus? Että jos toisella menee paremmin, niin se on jotenkin itseltä pois? Come on!

Sarjakuvat on sellainen ala, jossa yhden menestys on kaikkien etu. Emme häviä mitään kannustamalla toisiamme, päinvastoin. Mitä enemmän aihe trendaa, sitä enemmän näkyvyyttä koko ala saa, ja sen myötä kenties tukea ja uusia harrastajia. Jo ylei-

sesti nettisarjakuvista puhuminen ja aiheen esiin nostaminen auttaa ihmisiä huomaamaan, että nettisarjakuvat eivät ole enää mikään pikkuhiljaa rantautuva ilmiö, vaan jo täysin pätevä sarjakuvien julkaisumuoto.

Kiitos ja rakkautta Sarjainfolle tästä teemanumerosta! <3 Otetaan kaikki tästä mallia, eiks jeh? •

Kirjoittaja tarjoilee internetissä mehukasta vampyyriromantiikkaa sekä noituuksia ja taikamatkailua osoitteissa transfusionscomic.com ja thewitchdoor.com.

Anni Keräsen suosituksia suomalaisista nettisarjakuvista

Anayte Delahay & Matti Delahay: Feral Gentry » feralgentry.smackjeeves.com

Eelis Nilukka: BSandL » tapas.io/series/BSandL-English

Ered: Riverbound » riverboundcomic.com

Erli & Kromi: No End » noendcomic.com

Maaria Laurinen: Phantomland » phantomland.smackjeeves.com

Taina ”Myrntai” Koskinen: Otus Opus » otusopus.smackjeeves.com

Digisarjakuvan ensiaskeleita

Digipiirtämisellä ja myöhemmin nettijulkaisuilla on historiaa Suomessa.

TEKSTI Reima Mäkinen

vuosituhannen vaihteeseen asti järkevin tapa sarjakuvan esittämiseen lukijalle oli perinteinen paperijulkaisu. Kotitietokoneilla pystyi kuitenkin jo 1980-luvun alussa piirtämään, tai ainakin manipuloimaan harvalukuisia näytön pikseleitä.

Ensimmäisen tietokonesarjakuvani printtasin matriisikirjoittimella. Kuvaruudullisen kerrallaan. Näin syntyneistä ruuduista kasasin liimaamalla sarjakuvasivun. Riitta Uusitalo oli pyynnöstäni laatinut kuvakäsikirjoituksen. Sain muotoiltua jonkinlaisen sarvipään ASCII-merkeistä ja se sai kelvata päähenkilöksi. Vuohen nimeksi pantiin Rock, jotta sarjakuva sopisi lehden teemaan. Työ julkaistiin vuonna 1983 Sarjarissa numero 9.

Tampereen teknillisen korkeakoulun arkkitehtiopiskelijat Timo Kokkila, Timo Nissinen ja Sami Laitala ryhtyivät joskus vuonna 1986 suunnittelemaan tietokoneanimaatiota, joka piti renderoida koulun koneella.

– Sen oli tarkoitus olla psykedeelinen sci -pätkä. Pääasia että saisimme jotain liikettä aikaan, muistelee Kokkila.

Filmi kuvattiin, mutta se jäi leikkaamatta. 3Dmallit päätyivät kuitenkin Kannus-lehden 2/87 kanteen ja sivun sarjakuvaksi. ”Kuvat tulostin arkkitehtiosaston tussipiirtimiä käyttävällä piirturilla ja tein sävyt rasterikalvolla. Piirturilla eivät rasteripisteet onnistuneet”, kertoo tekijä.

Hieman yllättäen ensimmäisillä tietokoneilla olikin helpompi tehdä animaatioita kuin sarjakuvia. Niin tai näin, tuotosten saaminen koneesta ulos monistettavaan tai esitettävään muotoon oli suuri haaste.

Vektorigrafiikkaa • Ilpo Koskela hankki ensimmäisen tietokoneensa vuonna 1989. Se oli tietenkin Macintosh. Piirtämiseen hän käytti Aldusin Freehandia ja Adoben Illustratoria, molemmat vektoripiirto-ohjelmia. Oulun yliopiston ylioppilaskunnan

Ruuvari-lehden numerossa 2/90 Koskela kertoo yksityiskohtaisesti, kuinka hän loi lehden nelisivuisen sarjakuvan.

Muistan tavanneeni tekstiä hartaasti yrittäen kuvien perusteella päätellä millaista olisi piirtää koneella. Macit olivat kuitenkin aivan liian hintavia kukkarolleni. Tietokone oli graa kolle riskaabeli investointi. Kun ottaa huomioon opetteluun kuluneen ajan, moni ihmetteli, maksaisiko hankinta koskaan itseään takaisin. Mainostoimistoissa ja eri medioiden toimituksissa piirtäjät saivat kuitenkin koulutusta ja pääsivät testaamaan kykyjään. Hannu Mänttäri työsti Sarjari-lehden numeron 21 kannen ja sarjakuvan Aamulehden koneella. Ilpo Koskelalla taas oli oma mainostoimisto, jonka laskutukset kuolettivat hankintaa. Harri Vaalio teki taittotyötä, josta saattoi laskuttaa asiakasta.

Innostuin koneista toden teolla, kun kävin radioamatööriystäväni luona editoimassa ja tulostamassa Octobriana-albumin tekstiosuuksia. Suurimman vaikutuksen minuun teki Micrographixin piirto-ohjelma Draw. Vihdoin hiirellä sai aikaan kauniita viivoja! Edellisen vuosikymmenen ohjelmat olivat olivat olleet enimmäkseen kuvankäsittely- ja maalaustyökaluja, joilla muokattiin kuvapisteitä. Vektoriohjelmalla saatoin kuitenkin muutella piirtämieni kuvioiden kokoa joustavasti. Vaikka koneella piirtäminen oli hidasta, se tuntui kuitenkin melko luonnolliselta.

Piirrosohjelmat tarvitsevat vähemmän tehoa ja muistia kuin maalausohjelmat. Se heijastui tietenkin suoraan myllyn hintaan. Vähänkään suurempia kuvia (tai sarjakuvia) tehdessä koneen nopeus oli ainainen huoli pitkälle 2000-luvun alkuun. Työaseman nopeuteen vaikuttavat piirrosohjelman lisäksi käyttöjärjestelmä, keskusmuistin ja kiintolevyn koko sekä näytönohjaimen nopeus.

Koneeni oli niin kutsuttu klooni, joita kasattiin IBM:n tietokoneiden kanssa yhteensopivista osista. Säästöä syntyi, mutta Microsoftin käyttöjärjestelmä ja ammattitason ohjelmat toimivat niissä.

Perustin Mediakeisari Oy:n syksyllä 1995. Tarkoitus oli yhdessä Petri Tuomolan kanssa taittaa ja myydä kotisivuja yrityksille. Suurempi palo meillä oli kuitenkin nettipeleihin ja multimediasarjakuviin. Ensimmäinen asiakkaamme oli Alexpress, jolle teimme marraskuussa päivittäin ilmestyvän, liki parikymmensivuisen hypersarjakuvan. Se julkaistiin tamperelaisten korkeakoulujen valokuituverkossa. Alexpress hankki sisältöä myös Ylöjärven Asun-

tomessujen laajakaistaan. Sinne haluttiin Shockwave-animaation ja haarautuvan sarjakuvan sekasikiö. ”Nopeiden” yhteyksien ansiosta sarjakuvasivu sai täyttää kokonaan selaimelta 640x480 pikselin ruudulle jäävän tilan, eikä lukija joutunut edes kauaa odottelemaan niiden latautumista.

Digimaailma tuntui aukeavan nyt kertaheitolla. Julkaisualustoina hidas netti ja nopea CD-Rom innoittivat uudenlaiseen liiketoimintaan. Ennen kaatumistaan (1998) Mediakeisarikin ehti tuottaa useita ääntä, musiikkia, animaatiota ja peliejä yhdisteleviä sarjakuvia nettiin ja CD-romille.

Mikromaksaminen ja bittiraha olivat puheiden asteella, joten piirtäjän ja koodaajan palkka oli yleensä hankittava yrityksiltä. Sikäli kun sopimuksen sai neuvoteltua, oli korvaus työstä kuitenkin hyvä.

Mattipekka Ratia myi Isihei Oy:n nimissä kuvituksia ja pieniä animaatiota yrityksille. Ratia oli jo aiemmin tehnyt asiakkailleen multivisioesityksiä, joten siirtymä kevyemmän kaluston multimediaan sujui kuulemma kivuttomasti. Ratian sarjakuvasketseissä minuun teki vaikutuksen se että hän kykeni yksin laatimaan teoksiinsa animaation lisäksi myös uskottavan ääniraidan.

Saukkosotilaat ensimmäisenä nettisarjakuvana • Monet syyt vaikuttivat siihen, että edellytyksiä 2010-luvun tyylisten internetsarjakuvien tekemiseen ei Suomessa juuri ollut viime vuosituhannella. Aihetta tutkineen Jarkko Nääsin mukaan kosmonauttihai-nimimerkillä operoivan Elina Hopeasaaren Saukkosotilaat oli ensimmäinen. Ossi Mäntylahden sekä Piiran veljesten yhteistyö Sosiaalisesti rajoittuneet aloitti syksyllä 2000. Saukkosotilaat syntyi harrastusprojektina, mutta Sunpoint.net-portaali maksoi nörttihuumorin tekijöille. Ennen somen ja foorumien aikaa strippien alle sijoitettu kommentointimahdollisuus veti toimeliaita nuoria magneetin lailla puoleensa. Sosiaalisesti rajoittuneet ei suuresta klikkisuosiosta huolimatta milloinkaan päätynyt paperijulkaisuun. Kustantajat olivat vielä vuosituhannen alussa sokeita netin ja printin synergiaedulle, vaikka Mäntylahti kovasti sitä markkinoinnissaan painottikin.

Jippii-portaalin Miehen kanssa oli varsin hulvaton parodiasarja, jonka monet muistavat vuosituhannen alusta. Janne Matilainen piirsi sitä 23 jaksoa toimiessaan Saunalahden graa kkona. Joka toinen viikko sarja keräsi 20 000–30 000 lukijaa. •

Digihistoriaa aikajanalla

Disneyn elokuva TRON

Jan-Eric Nysröm rakentaa tietokoneohjatun animaatiokameran ja tuottaa mm. lopputekstejä

Don Bluthin arcadepeli Dragon’s Lair

Tööt-Filmi tekee tietokoneanimaatiota Applella

Mike Saenz alkaa tehdä Macintoshilla Shatter -sarjakuvalehteä

Kazuhiro Otomo kokeilee tietokoneavusteista värittämistä

Rich Mrozek & Jim McGreal: Vertex sarjakuvalehti

Sarjari 9 Rock, joka tiesi liikaa Käsikirjoitus Riitta Uusitalo Grafiikka Reima Mäkinen

Sarjakuvia, tai ainakin grafiikkaa liikkuu demoskenen purkeissa ja diskettien välityksellä

Mike Saenz: Iron Man - Crash

Jean Giraud piirtää käsin Basic- ohjelmointiin liittyvän kirjan kannen ja kokeilee poikansa Julienin avulla tietokonegrafiikkaa sarjakuvanteossa

Kannus 32 Asteroidi 232 Timo Kokkila, Timo Nissinen

Sarjari 21 “...Rakkaus”

Mark Landmanin sarjoja Snarf-lehdessä

Käsikirjoitus Johanna Sinisalo, grafiikka Hannu Mänttäri

Harri Vaalion ensimmäiset kokeilut Mikrokivikausi -sarjassa, Mikrobitti 12/86

Hannu

Commodore 64

Reima Mäkinen ostaa

VIC-20:n näyttönä TV

22x23 ASCII merkkiä tai 176 x 184 px Hi-Res -tilassa

MacWritelasertulostin, telefaksit yleistyivät

Pepe Moreno:

Pepe Moreno: Batman Digital justice

Mark Landmanin sarjoja Buzz -lehdessä

Ruuvari N:o5 Kapteeni Maha Ilpo Koskela

Sarjari 33 (1992) Juha Mustanojan ja Hannu Mikkolan tietokonegrafiikkaa

82 | 83 | 84 | 85 | 86 | 87 | 88 | 89 | 90 |

Hiiri Disketit tallennusvälineenä

Harri Vaalio ostaa Amigan

DTP eli Desktop Publishing -järjestelmät alkavat yleistyä

PC-monitoreissa muutama värivaihtoehto tekstille

Harri Vaalio ja Ilpo Koskela ostavat Macin

Bulletin Board System eli purkit, joihin soitetaan lankapuhelinpistokkeeseen liitetyllä modeemilla

Jenkeissä AOL eli American Online ja Compuserve -verkot

Internetissä uutisryhmät eli nyyssit (news)

Maalausohjelmaan toinen taso eli layer

Adobe Illustrator

Hypercard multimediaohjelmointiin

Internet auki Compuserven asiakkaille

Maciin lisää fontteja

Adobe tuo markkinoille Photoshopin

Kukunorsarjiskaupan www-sivut

Reima Mäkinen ja Pete Tuomola: Diskettisarjakuvalehti Kupru

Tatu Säily aloittelee Harmu-animaatioiden tekemistä ja jakaa niitä demoskenessä

Doctor Fun -pilakuva alkaa ilmestyä

Mäkisen ja Tuomolan Mediakeisari Oy tuottaa Viestikapulamies, Sattuma korja satoa ja Jumping In -nimiset hypermediasarjakuvat

Arto Tenkanen koodaa Matti Hagelbergin B.E.M. Extravaganzan nettiin

Suomen sarjakuvaseuran Viikon verkkosarjassa julkaistaan 4 sarjakuvaa/kk

Kristian Huitula tutkii lopputyössään äänitehosteiden käyttöä multimediasarjakuvissa

Netdays, koululaisten sarjakuvakurssi netissä

Sarjakuvapiirustusopas Kupla-Akatemia

Harri Vaalio: Mikro-Kivikausi CD-ROM (1996)

Kaisa Herralan flashanimaatiota sisältävä sarjakuvalopputyö CD-ROMilla (2001)

Mikko Tuomela & Taty Säily Harmun kotisivut

Jatkuvajuoninen nettisarjis, Elina Hopeasaaren Saukkosotilaat

Timo Kokkila: Minä Peräsmies CD-ROM (1998)

Marvel kokeilee sarjakuvien julkaisemista kotisivuillaan ja Microsoftin

Mattipekka Ratia perustaa Isihei Oy:n

Nina Paley skannaa strippejään ja rakentaa Ninavision hypermediasarjakuvasivuston, jossa sarjat on linkitetty toisiinsa teemojen, hahmojen yms. perusteella

Indiesarjakuvaportaali www.artcomic.com aloittaa keväällä -94

Scott McCloud lanseeraa rajattoman kankaan idean

Comic Chat generoi Jim Woodringin piirroksista sarjakuvaa. Käyttäjien viestit näkyvä puhekuplissa

Flash-animaatiota WhirlGirl-verkkosarjassa

Buichi Terasawan Takeru ilmestyy Japanissa

Reima Mäkinen tekee Sarjainfo 2/93:n värikannen

Richard Corben kokeilee tietokonetta Penthouse Comixissa julkaistuissa sarjakuvissaan

Harri Vaalio värittää Punaniska-lehden kannet Macilla. Hän jatkaa tietokonegrafiikkakokeiluja Mikrokivikausi-sarjassa. “Punaniskan kauhea valinta” -sarjakuvassa on monta erilaisia loppuja (1994)

Äänikortit, skannerit ja muut PC:n lisälaitteet kauppoihin

Reima Mäkinen ostaa PC:n ja kuvaputkimonitorin

Monitorin tarkkuus 640 x 480 px, 72 ppi

Valokuituun perustuvat laajakaistaverkot

Wacompiirtopöytä

Mustesuihkutulostimet valtavirtaa

Virtuaalikypäriä ja mikromaksuja hypetetään

Nettiselaimet näyttävät 216 väriä

Mosaic-selain Netscape -selain Tekstipohjainen Lynx-selain WWW Windows 3.1

Tavikset pääsevät nettiin

HTML-sivunkuvauskieli WWW-sivujen luomiseen

Basic

Nettiselaimet näyttävät värit kunnolla

CD-ROMin valtakausi

Sarjakuvaseuran sivut Kaapelisolmun serverille, säännöllisesti ilmestyviä sarjakuvia ja sarjisportaaleja

Freehand

Selaimiin liitettävä Shockwave-plugin

Macromedian Director ja Authorware sekä Tool Book -multimediatyökalut

| 91 | 92 | 93 | 94 | 95 | 96 | 97 | 98 | 99 |

ADSLmodeemit

Kännykän kuvaviestit 72 x 28 px, mv

GIF-animaatiot Dynaamiset www-sivut

Flashanimaatiot

Flashplugin

Java-ohjelmointi

Nokian “banaanipuhelin”

Monitorin tarkkuus 800 x 600 px, 72 ppi

Nokia 7710 96 x 44 px, mv

CSS-muotoilut WWW-sivulle

Kunnollinen hakukone alkaa toimia nettissä

Google

Keskustelufoorumit

PayPal

Kulttimainetta nauttivan Pyynö-jäniksen kotisivu päivitetään

pyyno.temppeli.org

Ossi Mäntylahti, Pekka Piira, Jukka Piira: Sosiaalisesti rajoittuneet -strippi Sunpoint.net portaalissa

Akumiitti julkaisee pelattavan Mac the Spider -sarjakuvan wap-alustalle

Wap-sarjakuvasyndikaatti Moving Entertainment etsii piirtäjiä sarjisfestareilla

EmailCartoon aloittaa toim.

Max Payne -pelin “välianimaatioina”

Marko Leinosen piirt. sarjakuvia

Scott McCloud: Reinventing Comics

Max Hamiltonin ja Matias Teittisen Flip & Mick -wapsarjakuva ilmestyy pokkarina

Terhi Pehkosen päättötyö sarjis CD-ROM, Mikko Hokkanen tutkii 3D kuvan ja piirroksen yhdistämistä

EmailCartoon työllistää kolme piirtäjää ja freelancereita

Sarja kuvia ruutuun, kännykkäsarjakuvakurssi Tampereella

Sosiaalisesti rajoittuneet -sarjakuvan ja Harmu animaation tekijät demoavat juttujaan sarjisfestareilla

Miehen kanssa ilmestyy Jippiiportaalissa

Hannu Lukkarinen: Ronkoteus – Lentävä kirvesmies

Harri Vaalio taittaa Television animaatiosarjan kuvista Itsevaltiaat -sarjakuva-albumin

Bluetooth-yhteys ja laserprintterit alkavat vakiintua kotikäytössä

Monitori

1024 x 768 px, yli 100 ppi

Litteät näytöt

wap tuo “netin” kännykkään. Internetin talouskupla puhkeaa

MahShelf ja Epuuk etsivät tekijöitä ja lukijoita sarjakuvien lukuja -vaihtosivustoilleen

Sarjakuvablogeista keskustellaan Kvaakissa ja mm. vuodatus.net hostaa niitä

Kimmo Lemetti: Gone with the Blastwave

Milla Paloniemi alkaa postata Kiroileva Siili -strippejä ensin virhe.org ja aukea.net sivustoille ja sitten irc-galleriaan.

Jii Roikonen, Kati Rapia ja Sade Kahra saavat kamerapuhelimen kuukaudeksi lainaan. Syntyneet kuvasarjat julkaistaan Soneran asiakaslehdessä

3G-verkko

Nokia 7650 kamerapuhelin

Kemin ensimmäisen nettisarjakuvakilpailun säännöt herättävät keskustelua Kvaakissa

Jarkko Nääs tekee gradun verkkosarjakuvista käyttäen esimerkkinä vuonna 2007 alkanutta Kahden maailman välissä -sarjaansa

Sarjakuvanteko.fiopas sarjakuvien tekemiseen

Sammakko julkaisee

Kiroileva Siili -kirjan 2007 ja vuonna 2008 Paloniemi voittaa sillä

Milla Paloniemi: Kiroileva Siili -albumi (omakustanne)

Wi-Fi-hotspotteja ja kotiverkkoja

Nokia series 40 puhelimissa 126 x 128 px ja uusimmissa series 60 puhelimissa 176 x 208 pikselin ja 200 ppi:n täysvärinäyttö

Palikkagrafiikkaa nostalgisoivia projekteja Commodore 64:n henkeen

Suom. sarjakuvaväki alkaa pitää yhteyttä Kupla-sähköpostilistan avulla

Webtoon -konsepti keksitään EteläKoreassa

Sarjakuvablogeja alkaa ilmaantua yhä enemmän

Sarjakuva-Finlandian

Amazon Kindle

Sähkökirjojen lukulaitteet, sähköinen paperi

Webtoonit lyövät läpi Etelä-Koreassa

iPhone

Wacom Cintiq -piirtonäyttö

Digitalisointi tuplaa TV kuvan informaation 720 x 576 pikseliin

Appsit, Appleja Android -alustat

Kynäkäyttöliittymä, lääpittävät näytöt

DeviantArt Habbo-hotelli wap-portaalit esim. 2ndhead

netsarli.net

Adobe ostaa Macromedian

kvaak.fi aniki.fi Irc-galleria

Photoshop CS

Comic Studio/ Manga Studio 1.0

Freehandin kehitystyö loppuu

harhakuva.org myspace.com

YouTube Twitter Otakupolis, eli kupoli.net

Netin piirtolaudat eli verkon yli toimivat piirustusohjelmat

Applen ja Androidin sovelluskaupat

Manga Studio alkaa tukea värejä

Epuukia kehittävä Mopedi Oy innostaa sijoittajat sijoittamaan

MahShelf kerää tuhansia käyttäjia, mutta kaatuu tekijänoikeus- ym. ongelmiin. Epuuk rummuttaa tekijänoikeuksien puolesta

Anni Nykänen voittaa

Kemin sarjakuvakilpailun nettisarjakuvasarjan

OnlineComics.net

listaa noin 7500 verkkosarjakuvaa

HP Lehkosen Immortal Nerd alkaa ilmestyä Webtoonsissa

Minna Sundberg nousee sarjakuva-ammattilaiseksi Indiegogo’n joukkorahoituksella

Epuuk kuopataan

Joonas RintaKanto: Fok_It -strippi

Ylen TekstiTV:ssä

Suomen sarjakuvaseura aloittaa Sarjakuvabologitpalvelun ylläpitämisemisen

Paloniemstä tulee julkkis ja Kiroileva siili -oheistuotteet leviävät ympäri maan

Amazon ostaa ComiXologyn

iPad, Apple editoi pois alastomuutta iPadalustalla julkaistuista sarjakuvista

Monitori

1920 x 1080 yli 100 ppi

Monessa pöytäkoneessa useita näyttöjä

lut alkavat yleistyä

some

Stu Campbellin sarjakuvakurssilla Helsingissä käsitellään lisättyä ja virtuaalitodellisuutta sekä Instagramia

Reuben-palkinto Minna Sundbergin verkkosarjalle Stand Still, Stay Silent

Miha Rinne kustantaa Matkailua pelialalla albuminsa Mesenaattijoukkorahoituspalvelun avulla

Topi Koiviston ja Tapio Miettisen Tunnel Ground -albumi perustuu samannimiseen tietokonepeliin

Microsoft Surface -taulutietokone

Full HD TV

1920 x 1080 pikseliä

Sarjakuvien piirtäminen tietokoneella yleistyy, “yksi väline muiden joukossa”. Suomalainen sarjakuvaväki siirtyy Facebookiin

Express

Apple näytöt

2880 x 1800 px, 326 ppi

@heikala, eli Laura Heikkala lyö isosti läpi Instagramissa

JP Ahosen Belzebubs alkaa ilmestyä FB:ssä ja Instagramissa

2018 Ranskalainen Akileos alkaa julkaista Stand Still, Stay Silent -albumisarjaa

360 asteen kamerat Virtuaalilasit

Edullinen PC monitori

2560 x 1440 px, n. 140ppi

Matkapuhelinten näyttöjen tarkkuus 200-300 ppi

Suomalainen joukkorahoitusmalli mesenaatti.me

Mainosten blokkaus vaikuttaa nettisarjisten tekijöiden tuloihin

Sarjakuvan laajentaminen animaation ja pelien suuntaan kiinnostaa taas

AR eli lisätty todellisuus

Madefire sovellus ja työkalu tekijöille

Matkapuhelimella maksaminen mahdollista Suomessa

Striimaus, eli livelähetykset

YouTubessa sekä 2018 Twichissä

Arilyn, suomalainen lisätyn todellisuuden sovellus

Inspiraationa elämä

Helposti lähestyttävää kansalliseeposta albumeina ja ystävyyttä yllättävästä kulmasta verkossa.

Marko Raassina piirtää sarjakuviaan hyvä mieli ja huumori edellä.

TEKSTI Reine Palmqvist

minun piti tavata Marko Raassina jo Helsingin sarjakuvafestivaalien 2018 aikaan. Raassina oli kutsuttu festivaalin vieraaksi ja ajattelin haastatella hänet sopivassa välissä hänen lavaosuutensa jälkeen. Universumi ei kuitenkaan ollut puolellamme, Raassinalle tuli este, eikä hän päässyt paikalle. Sovittiin uusi yritys loppusyksystä Oulun sarjakuvafestivaaleilla. Tällä kertaa itselleni tuli työeste, eikä Markokaan sitten lopulta ollut päässyt Ouluun. Päädyimme suosiolla siihen, että haastattelu tehdään sähköpostitse.

Reine Palmqvist : Kuka olet ja mistä päin kotoisin?

Marko Raassina : Olen Marko Raassina , 28-vuotias kainuulainen sarjakuvapiirtäjä. Asun tällä hetkellä Kuhmossa, lähellä Vienan Karjalaa, Kalevalan maita. Olen julkaissut pari Kalevala-aiheista sarjakuva-albumia ja nykyään piirrän hyvän mielen sarjakuvia sosiaaliseen mediaan.

RP: Miten päädyit tekemään sarjakuvaa?

MR: Olen piirtänyt niin kauan kuin olen osannut pitää kynää kädessä. Sarjakuvien esimuotoja tuli piirreltyä veljeni kanssa koko lapsuusikä. Kun aikuistuin, halusin piirtää sarjakuvia hiukan vakavammin. Tuo mielijohde varmaan lähti aikoinaan lukemistani sarjakuvista ja mangoista. En sitä oikeastaan sen kummemmin päättänyt – aina olen piirtänyt ja eiköhän se niin tule olemaan myös jatkossa. Ei kai sitä nyt tässä vaiheessa kannata alkaa hidastella!

RP: Kerro vähän lisää sarjakuvista, joita silloin luit.

MR: Lapsena aloitin sarjisten lukemisen suomalaisesti tuttuun tapaan Aku Ankalla. Tykkäsin myös sanomalehtisarjakuvista, mikä varmaan edelleen näkyy omissa töissäni. Don Rosan jutut olivat ja ovat edelleen lemppareitani Akkari-seikkailuista.

Halusin jo pienenä tehdä sanomalehtisarjakuvia ammatikseni. Vasta myöhemmin, silloin kun manga rantautui Suomeen, huomasin, että sarjakuvia on muunkinlaisia kuin, mihin olin lapsuudessani tottunut. En oikeastaan edes silloin ajatellut, että sarjakuvia voisi olla pelkästään teineille.

Mangabuumin jälkeen, vähän vanhempana, aloin lukea taas myös länsimaisia sarjiksia. Je Smithin Bone kolahti lujaa ja huomaan tämän edelleen näkyvän omassa kynänjäljessäni.

RP: Mikä sinua inspiroi?

MR: On hankala sanoa mistä yleensäkin inspiroi-

dun. Kun tekee paljon sarjiksia, ideoita niihin alkaa putkahdella mieleen milloin mistäkin. Yleensä haluan tehdä jotain sellaista, mikä itseäni naurattaa. Ehkä elämä itsessään on se suurin inspiraation lähde ja sarjakuvat ovat se oma keino millä ilmaisen itseäni.

Nerd and Jock • RP: Nerd and Jock -nettisarjakuva kertoo nörtin ja sportin ystävyydestä ja se on saavuttanut valtavan suosion. Se rikkoo iloisesti TV-sarjojen ja elokuvien kliseisiä kiusanteko-kostoteemojen perinteitä. Kertoisitko vähän Nerd and Jockista?

MR: Ensimmäisen Nerd and Jock -aiheisen sarjiksen tein vuoden 2017 puolivälin tuntumassa. Se lähti Grumpy-sarjakuvasta jota silloin piirsin, Grumpyssa oli vähän samanlainen teema. Ajattelin kuitenkin, että tuollaiset kliseiset ”nörtti ja kiusaaja” -tyyliset hahmot olivat ”twistin” kannalta vahvempia. Sarjakuvasta tuli niin suosittu, että tein muutaman episodin lisää. Pidin sitten monta kuukautta taukoa ja vuoden loppupuolella aloin kunnolla keskittyä Nerd and Jockiin. Vuoden 2018 aikana ehdin tehdä sarjakuvaa yli 30 jaksoa.

RP: Onko sinulla käsitystä, kuinka paljon Nerd and Jockilla on lukijoita?

MR: On aika hankala sanoa tarkkoja lukijamääriä, kun postailen sarjakuviani eri sosiaalisen median sivuille. Mutta noista tekeleistäni se on kuitenkin suosituin sarjani.

RP: Olet varmaankin saanut sarjasta palautetta lukijoilta. Minkä tyylistä?

MR: Palaute, jota olen saanut Nerd and Jockista, on ollut melkein täysin positiivista. En oikeastaan saa juuri ollenkaan vihaviestejä tai edes kritiikkiä. Outoa, kun miettii kuinka herkästi verkossa jotkut piirtäjät saavat vihaa niskaansa pelkästään julkaistujen töiden perusteella. Ehkä nämä minun juttuni eivät herätä sellaisia tunteita, koska ne eivät ole erityisen kantaaottavia.

RP: On helppoa huomata, että töistäsi pidetään. Pelkästään Instagramissa sinulla on 160 000 seuraajaa. Mitä ajatuksia tällainen herättää?

MR: Tässä vaiheessa täytyy myöntää, etteivät nuo isot seuraajamäärät niin hetkauta kuin aloittaessa. Niitä alkaa näin pidemmällä aikavälillä katsella numeroina. Mutta tietenkin olen tyytyväinen siihen, että noinkin moni seuraa sarjiksiani. Antaa myös puhtia tekemiseen, kun saa palautetta varsin nopeasti, toisin kuin jotain pidempää alpparia tehdessä. Mutta en minä seuraajamääriä niin tarkasti

enää mieti, niitä tuntuu nyt vaan tulevan jostain koko ajan, vaikken edes pidä yhtä tiukkaa julkaisutahtia kuin ennen. Kai se on niin, että mitä isompi yleisö, sitä helpommin se aina vain kasvaa.

Kalevala ja Kullervo • Jylhä, runomittainen kansalliseepos sarjakuva-albumina, ystävällisenä ja mutkattomana – ja silti tarina on kiistattomasti siinä. Se tuntui melkein taikatempulta, kun ensi kertaa albumia selasin.

RP: Kerro Kalevalasta (Arktinen Banaani, 2015), kuinka tulit tarttuneeksi tarinaan ja takoneeksi sen sarjakuvaksi?

MR: Täällä Kuhmossa toimii Juminkeko-niminen Kalevalaan ja karjalaisuuteen erikoistunut informaatiokeskus. Menin aikoinani sinne työharjoitteluun ja jossain vaiheessa minulle ehdotettiin, että tekisin jotain Kalevalaan liittyvää sarjakuvaa työni ohella. Heillä on tapana tuolla lailla hiukan kannustaa taiteilijoita Kalevalan pariin. He löivät minulle Kalevalan lyhennetyn version käteen ja siitä se oikeastaan lähti, ryhdyin sovittamaan Kalevalaa strippisarjakuvaksi. Alun perin oli tarkoitus tehdä vain jokin lyhyt pätkä, mutta päädyinkin sitten tekemään koko Kalevalan.

RP: Oliko jo alussa tarkoitus tehdä kansalliseepoksesta helposti lähestyttävä vai syntyikö se aja-

tus projektin edetessä?

MR: Kyllä se oli tarkoitus alun alkaen. Halusin entisestään alentaa kynnystä tarttua tarinaan. Puhuessani Kalevalasta ihmisten kanssa tulee aika nopeasti ilmi, ettei sitä monikaan suomalainen kovin tarkkaan tunne, tunnetuimpia kohtauksia lukuun ottamatta. Täytyy myöntää, etten itsekään aikaisemmin ollut kovin hyvin perillä Kalevalasta. Onhan se kirjana varsin raskaslukuinen. Siitä on monia yksinkertaistettuja versioita, mutta tuntuu, että niistäkin se aukeaa suurelle yleisölle huonosti. Halusin paikata tätä puutetta. Toki oli monta hyvää helppolukuista versiota jo olemassa, ensimmäiseksi tulee mieleen [Mauri Kunnaksen] Koirien Kalevala, mutta se on mielestäni vähän turhan riisuttu, mikä on toki täysin ymmärrettävää, kun lastenkirjaksi sovittaa niin omituista tarinaa.

RP: Eepoksen surunlapsi Kullervo jätettiin tästä teoksesta pois. Kuinka päädyit siihen ratkaisuun?

MR: Kullervon osion jätin pois silloin, koska ajattelin, ettei se oikein teemoiltaan sopinut tuohon ”lapsiystävällisempään” Kalevala-tulkintaani. Tarina on kuitenkin sen verran mielenkiintoinen, että päätin aloittaa sen työstämisen omaksi kirjakseen Kalevalasarjakuvan julkaisun jälkeen.

RP: Kullervon alkuperäinen tarina on hyvin synkkä ja lohduton. Oliko vaikeaa tehdä siitä helposti lä-

Kalevala (2015)

hestyttävä sarjakuvatarina ilman että se vesittyy?

MR: Halusin pitää Kullervon [Arktinen Banaani, 2016] samantyylisenä, millä olin jo tehnyt, vaikkei se teemoiltaan ihan sopinut varsin hassunkuriseen Kalevalaani. Vaikka Kullervosta tulikin aika humoristinen, en halunnut pehmittää sitä liikaa, koska pidän perinteisistä jutuista. Kullervo tarina on joka tapauksessa teemoiltaan mielenkiintoinen ja synkkä, en halunnut huumorin ottavan liiaksi valtaa. Lopulta syntyi vähän sellainen fty- fty, puoliksi minun humoristista meininkiä ja sitten puoliksi Kullervon teemojen synkistelyä. Sainkin siitä julkaisun myötä hiukan kritiikkiä, joidenkin mielestä söpö piirrostyylini ei toiminut teemojen kanssa, kun taas toiset ovat diganneet ihan kympillä.

Omasta mielestäni suoriuduin tehtävästä ihan kohtalaisesti. Olen kuitenkin joskus miettinyt, että entä jos sittenkin olisin tehnyt Kullervon mukaan Kalevalaani, olisikohan siitä tullut erilainen? Sain kumminkin vähän revitellä aiheella oman albumini kansissa.

Tänään ja huomenna • RP: Mitä työstät nyt ja mitä seuraavaksi?

MR: Tällä hetkellä pidän yllä muutamaa omaa projektia ja teen pienimuotoisesti freelancer-töitä. Teen lastenkirjaa Vienan saduista. Idea lähti Juminkeolta ja olen saanut heiltä taustatyötä varten runsaasti materiaalia. Ja tietysti piirtelen verkkoon erinäisiä sarjakuvia suurelle yleisölle. Herättelen siten toiveita siitä, että voisin joskus tehdä niitä ihan elääkseni. Nerd and Jock on näistä se suosituin.

RP: Vieläkö löytyy lisää kansanperinnettä sarjakuvaksi?

MR: Kyllähän ne ovat minusta mukavia aiheita, niistä saisi luultavasti enemmän kirjoja. Kalevalasta olen kuitenkin käyttänyt melkein kaiken, ihan uutta kirjaa siitä ei enää saisi.

Ehkä nyt minua enemmän kiinnostaa lastenkir-

jallisuus; voisin harkita kansanperinnelastenkirjojen tekemistä. Eivätkä ne sarjakuvatkaan toki ole poissuljettuja.

Lastenkirja Vienan saduista on tällä hetkellä yksi iso projekti, olen duunaillut sitä jo pidemmän aikaa.

RP: Kumpi tuntuu enemmän omalta, perinteinen albumi vai verkkosarjakuva?

MR: Nerd and Jock -sarjiksia olen tehnyt jo sen verran monta, että kirja niistäkin varmaan jo syntyisi. Lähinnä englanninkieliselle yleisölle kun olen noita tehnyt, saattaa omakustannuspuoli Suomessa olla hiukan hankalaa. Olisi mukavaa tehdä yhteistyötä jonkun suomalaisen tai ulkomaisen kustantajan kanssa. Tarkoitus on kuitenkin jatkaa nettisarjisten parissa, siellä netissä kun se yleisö tuntuu nykyään olevan. •

Kullervo (2016)

Ihmissusia, huumoria ja vakavia teemoja

Emma Krogellin suosittu Lumine on mainio esimerkki mangatyylisestä suomalaisesta nettisarjakuvasta. Teemoina ovat muiden muassa erilaisuus ja kiusaaminen.

TEKSTI Iida Reitti

emma Krogellin Webtoon-sivustolla julkaistava Lumine-sarja alkaa erittäin perinteisellä tavalla: päähenkilön elämässä tapahtuu käänne, joka sekoittaa pakan uudestaan. Ihmissusi Lumine, jonka mukaan sarja on nimetty, saa potkut töistään jo ensimmäisessä ruudussa. Pian hän kuitenkin tapaa noitapoika Kodyn, jonka henkivartijaksi hänet palkataan. Luminen maailma on lukijalle hyvin arkinen ja helposti lähestyttävä, vaikka siellä viliseekin noitia sekä ihmiskoiria korvineen ja häntineen. Unohtamatta sukupuuton partaalla olevia ihmissusia, joihin sarjan nimikkohahmo kuuluu. Erityisesti tarinan alkupuolisko on hyvin huumoripainotteinen ja keskittyy Luminen ja Kodyn dynamiikkan. Lumine koettaa kaikin keinoin saavuttaa Kodyn ystävyyden ja luottamuksen, kun tämä taas välttelee ja karsastaa Luminea.

lenkiintoisemmiksi ja helpommin samastuttaviksi. Luminen iloisen kuoren alta pilkahtelee yksinäisyyttä ja surua, kun Kody taas alkaa ilmaista tunteitaan. Erityisesti muutamiin sivuhahmoihin tarkemmin tutustumisella on suuri merkitys tarinan siirtymisessä huumorista draamaan.

krogell käsittelee kauniisti ja tunteita herättävästi

koulukiusaamista ja erilaisuuden tunnetta.

Hahmojen päinvastaisilta vaikuttavat luonteet antavat loistavia mahdollisuuksia tilannekomiikalle, eikä Krogell jätä tätä hyödyntämättä. Vitsejä ja hupsuja tilanteita riittää toinen toisensa perään, jopa siinä määrin, että juoni tuntuu tarinan alussa välillä katoavan niiden alle. Paljon mangaa lukeneille huumori saattaa tuntua hieman stereotyyppiseltä ja genressään ennalta arvattavalta. Lisäpontta kohtauksille kuitenkin antavat eläväiset ilmeet ja hahmojen osuvat reaktiot.

Mitä söpöyden alta paljastuukaan? • Tarina vaikuttaakin käynnistyvän kunnolla vasta Kodyn kouluelämään tutustuessa. Hahmoista alkaa paljastua uusia ulottuvuuksia. Ensimmäisiä päivityksiä lukiessa päällimmäinen mielikuva on hieman kiiltokuvamainen. Lumine on naiivi ja yli-innokas, Kody sulkeutunut ja apaattinen. Sivuhahmojen päällimmäinen tehtävä on toimia huumorin lähteenä.

Sarjan siirtäessä fokustaan vakavampaan suuntaan alkavat hahmotkin kehittyä ja ne muuttuvat mie-

Krogell käsittelee kauniisti ja tunteita herättävästi koulukiusaamista ja erilaisuuden tunnetta. Erityisen mielenkiintoista on se, miten monelta eri suunnalta aihetta lähestytään. Useamman hahmon henkilökohtaiset muistot ja tuntemukset tapahtumista tarjoavat nyansseja, jotka korostavat ongelman monimutkaisuutta ja laajaa vaikutusta. Vaikka maailmaa katsotaan myös kiusaajan silmin, ei sarja missään vaiheessa hyväksy tekoja motiiveista ja historiasta riippumatta tai vieritä syytä kiusatun niskoille. Samaan aikaan pääjuonesta annetut vihjeet alkavat toisaalla päin nivoutua yhteen, paljastaen synkempiä puolia maailmasta ja kiihdyttäen tahtia kohti seuraavaa tarinan mullistavaa katalyysiä. Kuten nettisarjakuville on tyypillistä, Lumine jatkuu edelleen ja on näin ollen täynnä irtonaisia lankoja, joita ei ole vielä ehditty käsitellä. On kuitenkin selkeää, että sarjan ensimmäinen juonikaari ja tarinan pohjustus on saatettu loppuun.

Laadukasta jälkeä alusta loppuun • Sarjakuvaa on miellyttävä ja selkeä lukea. Krogellin piirtojälki on heti alusta alkaen korkealaatuista ja katse kulkee ongelmitta juuri sinne, minne taiteilija sen on tarkoittanut siirtyvän. Luminen värimaailma on suureksi osaksi kirkasta ja värikästä. Se on suorastaan hyväntuulista, mikä sopii loistavasti tarinan humoristiseen otteeseen. Kohtausten vakavoituessa värimaailmakin vaihtuu usein tummempaan ja murretumpaan. Tämä tuo kauniin visuaalisen kontrastin, joka välittää vahvasti hahmojen negatiivisia tuntemuksia. Mielenkiintoinen valinta on myös se, että tämän

mä tuntuvat jopa lisääntyvän. Krogellin piirrostaito pääseekin loistamaan erityisesti sarjan taistelukohtauksissa, joissa liike välittyy äärimmäisen hyvin. Oli kyseessä tappelu koiramuodoissa tai noidat käyttämässä magiaa, on vaara ja vauhti lähes käsin kosketeltavissa.

kaltaiset kohtaukset, Kodyn takaumaa lukuun ottamatta, tapahtuvat joko sateessa tai pimeässä. Koko ympäristö itsessään muuttuu.

Jopa hahmojen silmien värillä on merkitystä. Noidat tunnistaa vihreistä silmistä, kun taas Luminella ne ovat toisistaan poikkeavat. Ei olisi yllättävää, jos tämä ulkonäöllinen piirre tulisi olemaan oleellinen myöhemmin tarinassa, sen verran eri hahmot ovat kiinnittäneet huomiota Luminen silmiin. Hahmot on samankaltaisista kasvonmuodoista huolimatta helppo erottaa toisistaan ja ne viestivät persoonallisuuttaan niin ilmeillään kuin kehonkielellään. Myös hahmojen eläinmuodot ovat yksilölliset, eikä identiteettiä tarvitse arvailla.

Tämän vuoksi on harmi, että välillä tuntuu kuin koko vartalon näyttäviä ruutuja olisi kovin vähän. Todellisuudessa asia ei näin ole, mutta pidempiä keskusteluja kuvataan usein vain kasvojen ilmeitä näyttämällä, mikä luo illuusion muiden kuvakulmien puutteesta. Sarjassa on kuitenkin runsaasti ruutuja, joissa pääsee näkemään kauniita taustoja ja hahmojen liikettä. Uudemmissa päivityksissä nä-

Lumine ammentaa huumoria hahmojen erilaisuudesta ja mangalle ominaisesta kuvakielestä. Taidetarvikeliike Tempera Uudenmaankatu 16 00120 Helsinki

Alustansa hyödyntäjä • Krogell julkaisee Luminea Webtoonsissa, joka on sekä puhelinsovellus että nettisivusto. Puhelimen kapealle ruudulle suunniteltu sarjakuva irrottautuu täysin perinteisestä sivuasettelusta ja siirtää ruudut ilmavaan pystysuuntaan, jota on helppo lukea ja vierittää näytöllä. Välillä valitettavasti tuntuu kuin tyhjää tilaa olisi jätetty hieman liikaakin ruutujen väliin, ikään kuin tuomaan vain lisää pituutta.

Joidenkin päivitysten alussa on myös muutaman ruudun kertaus edellisistä tapahtumista, mikä on kohtalaisen häiritsevää lukiessa tarinaa yhdeltä istumalta. Lumine kuitenkin ilmestyy useiden nettisarjakuvien tapaan noin kerran viikossa, mikä selittänee lukijoiden muistin virkistämisen.

Krogell osaa taidokkaasti hyödyntää nettisarjakuville ainutlaatuista mahdollisuutta ja lisää osaan päivityksistä musiikkia lukijan kuunneltavaksi. Herkkiä instrumentaalisia kappaleita on käytetty tarkasti säännösteltyinä, mikä korostaa niiden vaikutusta lukukokemukseen. Sivusto kuitenkin antaa lukijalle mahdollisuuden kieltäytyä äänitehosteesta ja jatkaa lukemista hiljaisuudessa. Nettisarjakuvissakin ääniefektien käyttö on vielä toistaiseksi harvinainen tehokeino, joka suorastaan yllättää toimivuudellaan. •

Avoinna ma-pe 9–18, la 10–16 Liikkeessä alennukset

Johdatus ergodiseen sarjakuvaan

Ergodiset sarjakuvat hyödyntävät digitaalisen kerronnan välineitä ja tekevät eksplisiittiseksi lukemista ohjaavia rakenteita.

TEKSTI Onni Mustonen KUVITUS Outi Mentula

viimeisen kymmenen vuoden aikana kokeileva sarjakuva on löytänyt uuden alustan internetistä. Verkossa julkaisemisen edullisuus verrattuna perinteisen kirjan painamiseen sekä sen tarjoama taloudellinen vastuuttomuus ovat sallineet tekijöiden kokeilla ennakkoluulottomasti uusia aiheita. Ergodinen sarjakuva on laajentanut näitä kokeiluja myös sarjakuvakerrontaan. Kirjallisuustieteilijä Espen J. Aarseth hahmotteli ergodisen kirjallisuuden käsitteen vuonna 1997 julkaistussa kirjassaan Cybertext – Perspectives on Ergodic Literature. Kreikan kielen työtä (ergon) ja polkua (hodos) tarkoittavista sanoista johdetulla termillä hän viittasi teksteihin, joissa eteneminen vaatii lukijalta ”ei-triviaalia vaivaa”. Pelkkien sanojen lukeminen, silmien liikuttaminen tai sivujen kääntäminen

ei siis riitä edistämään ergodista tekstiä, vaan lukijan on aktiivisesti valittava vaihtoehtoisten, tarinaa luovien tai sen lävitse kuljettajien polkujen välillä. Vaikka ergodisen kirjallisuuden perinne on lähes yhtä pitkä kuin kirjallisuuden yleensä (yksi Aarsethin esimerkki lajityypistä on noin 1000 eaa. luotu kiinalainen oraakkeli Yijing), ergodinen sarjakuva assosioituu voimakkaasti internetissä julkaistuihin ja digitaalisen kerrontaympäristön mahdollistamiin sarjakuviin. Ergodinen kerronta on kuitenkin läsnä myös perinteisessä paperimuotoisessa sarjakuvassa – niin implisiittisesti, eksplisiittisesti kuin täysin vahingossa. Tästä syystä ergodisen kerronnan tarkasteleminen niin avaa sarjakuvakerronnan mahdollisuuksia uudessa ympäristössä kuin sallii meidän hahmottaa paremmin jo olemassa olevia, lukemis-

Emily Carrollin Worthington-sarjakuvan ensimmäinen ”sivu” tarjoaa lukijalle useita eri linkkejä, joita seuraamalla hän voi kokea tarinan haluamassaan järjestyksessä.

Huoneet ovat tekstoneita, jotka lukija voi asettaa vapaavalintaiseen järjestykseen tarinan puitteissa.

ta ohjaavia rakenteita, jotka tavallisesti jäävät näkymättömiin, koska useimmat lukijoista ovat sisällyttäneet ne jo niin täydellisesti.

Yksiköistä kokonaisuuksiin • Vaikka aikaisemmin totesin, että ergodinen kerronta liittyy vahvasti digitaalisiin välineisiin, henkilökohtainen ensikosketukseni ergodiseen sarjakuvaan tapahtui yrittäessäni saada käsiini sarjakuvalehtien irtonumeroita divareista tai lähikirjastosta. Vain harvoin löysin perättäisiä numeroita, joten päädyin useimmiten lukemaan osan yhdestä tarinasta ja toisen toisesta. Aikaa myöten aloin kuitenkin muodostaa käsityksen siitä, kuka esimerkiksi Hämähäkkimies ja hänen vastustajansa olivat, vaikken juuri koskaan lukenut kokonaisia seikkailuita alusta lähtien. Onnistuin näin muodostamaan päässäni elävän jatkumon niin yksittäisten tarinan elementtien, viittausten kuin lajityypin säännönmukaisuuksien pohjalta, jotka löytyivät sattumanvaraisesti valikoitujen numeroiden joukosta. Teksti ei siis ollut sellainen, joksi tekijä oli sen ajatellut, vaan sellainen, millaiseksi olin lukijana sen muotoillut.

Hypertekstiteorian termejä käyttäen lapsuuteni yksittäiset lehdet olivat niin sanottuja ”tekstoneita”. Aarsethin määritelmän mukaan tekstonit ovat tekstin jaksoja, jotka muuttuvat lukijoiden toimintojen mukaan. Lukustrategiassani Hämähäkkimie-

hen irtonumerot olivat tekstoneita, koska pystyin valitsemaan minkä tahansa lehden missä tahansa järjestyksessä (toki taskurahojeni ja saatavuuden määrittelemänä).

Kun joukko tekstoneita vakiintuu sarjaksi, ne muodostavat ”skriptonin”, eli tekstin sellaisena kun se näyttäytyy lukijalle. Hämähäkkimies-esimerkissäni tekstonin virkaa ei niinkään toimita jokin yksittäinen tarinani vaan ymmärrykseni siitä, millainen hänen maailmansa on. Ergodisia tekstejä lukiessa onkin tärkeää ymmärtää, ettei lukijalla ole pääsyä ”oikeaan tarinaan”. Syitä tähän on kaksi: Ensinnäkin, oikeaa tarinaa ei mahdollisesti ole, koska se muuttuu lukijoiden valinnan seurauksena. Toisena, lukija joutuu tekemään valintoja, joiden seurauksena osa tarinasta jää hämärän peittoon tai sen myöhemmät vaiheet värittyvät aikaisemmin valikoituneiden tekstoneiden seurauksena.

Keskeinen ero interaktiivisen ja ergodisen sarjakuvalla on se, että vaikka ergodinen sarjakuva on interaktiivinen, se ei ole lineaarinen. Esimerkiksi Andrew Hussien MS Paint Adventures: Homestuck on interaktiivinen sarjakuva, jossa lukija pystyy seuraamaan hyperlinkkejä ja joutuu painamaan sivun alareunassa olevaa ikonia, joka vie hänet seuraavalle sivulle. Näiden linkkien seuraaminen ei kuitenkaan muuta tarinaa, vaan ne muistuttavat lähdeviittausten seuraamista ja sivun kääntämistä (”triviaaleja

vaivoja”). Itse tarina on kerrottu kuitenkin aina samassa järjestyksessä.

Päinvastainen esimerkki löytyy Emily Carrollin tarinasta ”The Worthington” (2018), joka hyödyntää epälineaarisia linkkejä. Sarjakuvan ensimmäisellä sivulla on kuusi ovea, mutta tarina ei aseta yhtään näistä ovista ensimmäiseksi. Ne on numeroitu, mutta vaikka pienin luku on ensimmäisenä, suurin luku on jo neljäs. Lukija saa itse valita, missä järjestyksessä hän astuu hotellin huoneisiin.

Seitsemän muuntofunktiota • Kirjassaan Kybertekstien narratologia Markku Eskelinen on määritellyt seitsemän muuntofunktiota, joilla tekstonit voivat järjestyä skriptoneiksi. Näistä ensimmäinen, ”dynamiikka”, on havaittavissa jo aikaisemmin nostetussa esimerkissä. Dynamiikka on tekstonin mahdollinen arvo, eli sen sisältö tai niiden määrä skriptonissa. Sen lisäksi, että nämä linkit ohjaavat, mitä tekstoneita skriptoniin sisältyy, ne voivat myös kerrostaa elementtejä ja luoda siten uudenlaisia tekstoneita. Suomessakin vierailleen Steward Cambellin eli Sutun Nawlz-sarjakuvassa lukija pystyy linkkejä painamalla tuomaan uusia elementtejä skriptoneihin. Nämä muutokset eivät varsinaisesti muuta tarinaa, mutta suovat maailmalle syvyyttä esimerkiksi soittamalla hahmojen kuuntelemaa musiikkia ääneen.

Toinen funktio on ”määrittyneisyys”. Tällä tarkoitetaan tekstoneiden välisten linkkien pysyvyyttä.

Useimmissa ergodisissa sarjakuvissa linkit ovat ennakoitavissa. Esimerkiksi aiemmin mainitussa ”The Worthingtonissa” ovet johtavat aina samoihin huoneisiin ja sarjakuviin.

Kolmas funktio on ”aika”. Perinteisissä tarinoissa aika on puhtaasti diegeettinen. James Joycen Odysseyksen tapahtumat sijoittuvat yhteen päivään, mutta lukija ei todennäköisesti lue teosta 24 tunnissa. Ergodisissa teksteissä kuitenkin korostuu myös kerronta-aika. Aikafunktion seurauksena ruutujen sisältö saattaa vaihdella, kuten käy ”The Worthingtonin” huoneessa numero kahdeksan, jossa viimeisen kuvan lautasen sisältö vaihtuu yhdestä kammottavasta asiasta toiseen lukijan antaessa ajan kulua.

Neljäs skriptoneiden muodostumista ohjaava tekijä on ”perspektiivi”. Joissakin teksteissä lukija joutuu ottamaan tietyn hahmon roolin määrittääkseen, mikä tekstoni valikoituu osaksi tarinaa. Carrollin ”Three Snake Leaves” -sarjakuva (2013) kertoo prinssistä, joka kihlattunsa kuoleman jälkeen lukittautuu ruumiin kanssa kryptaan. Kun hän saa herätettyä rakkaansa eloon, lukija joutuu valitsemaan, kumman näkökulmasta tarinan loppu nähdään.

Viides muuntofunktio on ”pääsy”, eli se, kuinka moneen skriptoniin lukijalla on kullakin hetkellä pääsy. Jos lukija pääsee vapaasti liikkumaan yhdestä skriptonista toiseen, pääsy on rajoittamaton. Pääsyä rajoittamalla ergodiset sarjakuvat pystyvät ohjaamaan tarinaa haluamaansa suuntaan, mutta ra-

Sutun Nawlz-sarjakuvassa lukija pystyy muuttamaan ruutujen sisältöä, muun muassa manipuloimalla kuvaa sekä lisäämällä niihin uusia elementtejä edellisten päälle.

Myös perinteisen sarjakuva voidaan nähdä hyödyntävän ergodista kerrontaa. Alan Mooren ja Dave Gibbonsin

Vartijat-sarjakuvassa Tohtori Manhattan näkee niin tulevaisuuden, menneisyyden kuin nykyisyyden samanaikaisena. Koska sarjakuvalehden sivulla kaikki nämä aikatasot ovat läsnä samanaikaisesti, ruutujen ja niissä kuvattujen tapahtumien linkit ja suhde toisiinsa korostuvat yksittäisten kerronnan elementtien sijaan.

joittamaton pääsy mahdollistaa hypertekstin maailman luotaamisen tavalla, joka ei ole mahdollista perinteisille teksteille.

Kuudes funktio on ”linkitys”. Linkityksellä viitataan siihen, kuinka teksti itsessään ohjaa lukijaa linkistä toiseen. Hämähäkkimies-lehdissä linkitys on eksplisiittinen (vaikka en lapsena välittänytkään siitä): numero 1 on ensimmäinen ja sitä seuraa numero 2, ja useat lehdet kertovat tarinan jatkuvan seuraavassa lehdessä. Ehdollisempi linkitys on löydettävissä Chris Waren Building Stories -sarjakuvasta (2012). Building Stories on laatikossa myytävä kokoelma erikokoisia lehtiä, joita ei ole numeroitu. Lukija voi poimia minkä tahansa lehden käteensä ja aloittaa tari-

nan lukemisen siitä. Yhden luettuaan hän voi jatkaa toiseen. Näin hän tulee tarinan nimenmukaisesti rakentaneeksi sen.

Viimeinen muuntofunktio on ”käyttötapa”. Suurin osa ergodisista sarjakuvista on yhä siinä määrin perinteisen kerronnan vanki, että lukijan pääasiallinen funktio on tulkitseva. Hän lukee, mitä sarjakuvassa tapahtuu. Luotaavat ja muokkaavat funktiot taas rajoittuvat uuden linkin valitsemiseen. Poikkeuksena voidaan kuitenkin mainita esimerkiksi New Yorker -lehden sekä Helsingin Sanomien järjestämät kilpailut, joissa lukijat pääset kirjoittamaan uudelleen pilakuvia ja Fingerpori-sarjakuvia. Näissä tapauksissa tekstonin käyttötapa on kirjoittava.

Hypertekstit ja hyperruudut • Kybertekstiktion ja perinteisen kertomakirjallisuuden välinen suhde on kiistelty aihe. Tutkijat kuten Janet H. Murray ja George P. Landow ovat sitä mieltä, että hypertekstit toimivat pohjimmiltaan kirjallisuutta ohjaavien sääntöjen mukaan, ja kun lukija joutuu aktiivisesti toimimaan liikkuakseen tekstissä, tulevat nämä säännöt samalla näkyviksi. Aarseth ja Eskelinen taas esittävät, että kyse on kahdesta täysin erilaisesta diskurssista, joita ohjaavat erilaiset rakenteet ja säännönalaisuudet.

Sarjakuvalla ja ergodisella kirjallisuudella on kuitenkin se lähtökohtainen yhtäläisyys, että molemmat koostuvat yksiköistä, jotka muodostavat laajempia kokonaisuuksia. Kyberteksteissä näitä yksiköistä ovat tekstonit, jotka jäsentyvät skriptoneiksi, sarjakuvissa taas ruudut, jotka sivulla muodostavat hyperruudun, Thierry Groenstaadin termiä lainatakseni.

Perinteisistä sarjakuvaruuduista tietenkin puuttuu ennen kaikkea tekstoneiden dynamiikka (aika-, perspektiivi- ja käyttötapamuuntofunktioista puhumattakaan). Ergodisen sarjakuvakerronnan ja perinteisen sarjakuvakerronnan vertaaminen on kuitenkin hedelmällisempää kuin hyperteksti ktion ja klassisen kaunokirjallisuuden, koska sarjakuvakerronta korostaa hyperteksti ktion tavoin välineen merkitystä. Tämän kavaltaa jo suomenkielen sana ”sarjakuva”, joka alleviivaa sitä, että kyseessä on todellakin sarja kuvia, yksiköistä koostuva kokonaisuus.

Toisin kuin kaunokirjallisuudessa tai elokuvassa, jossa kerronnalliset ja juonelliset elementit koetaan yksi kerrallaan, sarjakuvan ruudut ovat sivulla läsnä samanaikaisesti. Lisäksi ruudun sisällä kuva ja sana ovat olemassa samassa tilassa. Sarjakuvaruutua lukiessamme emme siis pelkästään tulkitse, mitä kyseisessä ruudussa tapahtuu, vaan myös, miten se linkittyy muihin sivun ruutuihin. Tämä korostaa sarjakuvakerronnan merkityksenmuodostuksen yksiköiden vuorovaikutteisuutta. Näin merkitys ei myöskään muodostu pelkästään ruudussa itsessään tai siinä, miten se linkittyy sitä edeltäneeseen ja seuraavaan ruutuun, vaan huomattavasti laajemmin vähintään sivun ja enintään koko teoksen tasolla. Näiden linkittymisen strategioiden avaamiseen hypertekstiteoria on omiaan. •

Kimmo Lustin provokatiiviset nettisarjakuvat ovat nostaneet hänet kiinnostavaksi tekijäksi.

Sukupuolen ilmaisu internetsarjakuvassa

Internet on tarjonnut aina matalakynnyksisen alustan hyvinkin henkilökohtaisille teemoille. Etenkin Suomessa tämä näkyy

sukupuolen moninaisuuden käsittelyn yleisyydessä ja suosiossa.

TEKSTI Pii Anttonen

sukupuolen moninaisuus ja hyvinkin henkilökohtaiset syväluotaavat tutkimukset sukupuoli-identiteettiin ovat nousseet sarjakuvassa huomattavasti suuremmaksi teemaksi kuin kenties missään muussa populaarikulttuurin muodossa. Etenkin internetsarjakuvan tapauksessa tämä seuraa loogisesti keskustelun lisääntymisestä ja sen myötä aiheen käsittely julkisemmin on luontevampaa kuin koskaan aikaisemmin.

Väitän, että kyse ei ole pelkästään ajan hengestä, vaan myös sarjakuvan ainutlaatuisesta sopivuudesta ilmaisun muotona juuri tälle aiheelle. Sarjakuva nimittäin tarjoaa etenkin dysforiasta kärsiville ihmisille poikkeuksellisen mahdollisuuden esittää itsensä ja hahmonsa visuaalisessa mediassa, näin halliten presentaation jokaista osa-aluetta saumattomasti.

Kirjallisesta ilmaisusta sarjakuvan erottaa se, että proosatekstissä kirjoittaja kykenee visuaalisen mielikuvan muodostamiseksi ainoastaan ohjaamaan

lukijaa tiettyyn suuntaan, ilman lopullista hallintaa. Elokuvassa taas hahmojen olemus on aina sidoksissa näyttelijöihinsä ja tästä johtuen cissukupuolisten näyttelijöiden roolitus transhahmoihin nousee jatkuvasti otsikoihin. Näyttelijävalinnat luovat aina pohjimmiltaan asenteita ja voivat joko vahvistaa tai murentaa jo olemassa olevia ennakkoasenteita sukupuolivähemmistöjä kohtaan.

Elokuva tuo myös mukanaan ongelman, jota monikaan ei ajattele – äänen. Sarjakuva ei ole hiljainen taidemuoto, vaikka se ei aktiivista ääntä pidäkään. Sukupuoleltaan moninaisille ihmisille puheääni on lähes yhtä tärkeä osa omaa presentaatiota kuin ulkonäkö. Sarjakuvassa hahmot voivat edelleen puhua vapaasti, ilman taakkaa siitä, että tekijällä olisi paineita kuultavan äänen muodostamista mielikuvista.

Tämä on vapaus, josta varsin monet sukupuolensa ilmaisun kanssa painiskelevat ihmiset haaveile-

vat. Sukupuolivähemmistöille äänen kuuluviin saaminen on siis sekä kuvaannollinen että konkreettinen asia.

Myös visuaalisesti sarjakuva on poikkeuksellisen mukautuva ilmaisumuoto. Olemme oppineet lukijoina hyväksymään samat hahmot ajan myötä muuttuvina ja jopa eri piirtäjien tulkitsemana. Sarjakuvan lukutaitoon on siis jo sisäänrakennettu kyky hyväksyä hahmot erilaisella visuaalisella representaatiolla ilman että tämä rikkoo lukijan kykyä eläytyä ja hyväksyä tarina. Tätä mahdollisuutta sukupuolta luotaavat sarjakuvantekijät käyttävätkin hyväkseen niin tehokeinona kuin konkreettisena havainnollistajanakin.

Presentaatio ja ”magically passing” • Etenkin internetissä julkaistut sarjakuvat usein perustuvat tekijöidensä kokemuksiin, mutta myös toiveisiin. Tämä on tuonut aihetta käsitteleville sarjakuville oman terminsä kuvaamaan sarjoja, joissa päähenkilö saavuttaa täyden uskottavuuden toivomansa sukupuolen edustajana – kuin taikaiskusta. Tavoitteisiin pyrkivä tarinankerronta ei sinänsä ole mitenkään epätyypillistä sarjakuvassa, mutta termi ”magically passing” ymmärretään myös ajoittain negatiivisena kuvauksena. Tälle termille ei ole vakiintunut käyttöön suomenkielistä vastinetta, joten siksi tässäkin käytän alkukielistä termistöä.

Erityisen huomattavaa tämä on niissä tapauksissa, joissa tarinan eteneminen ja kerronta on muuten hyvin arkirealistista, mutta jossa päähenkilölle on kohtuuttoman helppoa hypätä yhdestä sosiaalisesta sukupuoliroolista toiseen. Itseen kohdistuvien sukupuolioletuksien kanssa kamppailevalle ihmiselle tällainen muutos vähentää samastuttavuutta, vaikka sarjakuva muuten käsittelisikin tärkeitä ja samastuttavia teemoja. Hyvänä esimerkkinä tästä mainittakoon Jenn Dolarin verkkosarja Closetspace. Sinänsä erinomainen, LGBTIQA+-yhteisölle oleellisista aiheista kertova sarjakuva pohjaa juonensa lääketieteellistä transitiota läpikäymättömän ihmisen täydelliseen läpimenoon – jopa toisten transtaustaisten hahmojen silmissä. Jotkin sarjat, esimerkiksi Jocelyn Samara DiDomenickin Rain ja Sophie Labellen Assigned Male, sivuuttavat ongelman sijoittamalla tarinansa esi- tai varhaispuberteettisten henkilöhahmojen elämään. Tuolloin sukupuolet eivät samalla tavalla erotu ul-

Elisa Ruun omaelämäkerralliset sarjakuvat ilmestyvät netissä ja omakustanteena.

konäön perusteella toisistaan, jolloin sukupuolioletukset perustuvat pitkälti vaatetukseen ja muihin helposti hallittaviin presentaation osa-alueisiin. Kuitenkaan ”magically passing” ei itsessään ole negatiivinen asia. Jopa kokonaisen alagenren muodostavat sarjat, joissa hahmojen fyysinen olomuoto on muuttunut kirjaimellisten taikavoimien seurauksena. Tämäntyyppisiä sarjakuvia esiintyy etenkin manga-nettisarjakuvissa. Ja ylipäätään lähestymistapa henkilöhahmojen läpimenoon ja transitioprosessiin on hyvin henkilökohtainen asia niin tekijälle kuin jokaiselle lukijallekin.

Riippuu siis täysin henkilöstä ja tarinasta, sopiiko kerrontaan päällisin puolin epärealistinen prosessi. Ylivoimaisesti suurin osa sarjakuvantekijöistä myös työskentelee ilmaiseksi oman luovuutensa rajoissa. Tekijä voi toteuttaa ihannetilaa tavoittelevaa fantasiaa omassa sarjakuvassaan.

Jiipu Uusitalon pohdinnat ovat nostaneet hänet suomalaisen sarjakuvan tunnistettuihin nimiin. Häneltä julkaistiin vastikään myös Kapinallisen sydämen huokauksia -pienlehti (Täysi Käsi, 2019).

Suomi ja sarjakuvablogit • Suomessa sukupuolen, seksuaalisuuden, rodullisuuden ja muiden vähemmistöteemojen käsittelylle ovat olleet hedelmällinen alusta erityisesti sarjakuvablogit. Tämän ilmaisumuodon popularisoinnista vastaa pitkälti sarjakuvablogaamisen ottaminen osaksi opetusohjelmaa Limingan taidekoulun sarjakuvalinjalla, kuten myös Suomen sarjakuvaseuran Sarjakuvablogit.com-alusta. Tämä popularisointi on tehnyt henkilökohtaisen sarjakuvan luomisesta luonnollisen osan ilmaisua etenkin nuoren polven sarjakuvantekijöille. Samaan aikaan ulkomainen sarjakuva keskittyy edelleen pääasiassa narratiiviseen ktiosarjakuvaan, henkilökohtaistenkin teemojen käsittelyssä.

jempaan tietoisuuteen. Tästä esimerkkeinä mainittakoon sarjakuvablogeissaan sukupuoli-identiteettiä muiden asioiden rinnalla käsitelleet Kimmo Lust ja Jiipu Uusitalo, joiden sarjakuvia on esiintynyt omakustanteissa ja tämän myötä myös kustannusyhtiöiden toimesta. Selvästi teema onkin alkanut kiinnostaa yhä laajemmin myös suurta yleisöä, ja sukupuoliteemat ovat alkaneet näkyä enemmän myös valtavirtasarjakuvassa.

internetissä julkaistut

sarjakuvat perustuvat usein tekijöidensä kokemuksiin, mutta myös toiveisiin.

Tämä ei toki tarkoita, että elämäkerrallinen blogaaminen olisi jotenkin ktiota kannatettavampi tai hedelmällisempi tapa ilmaista sukupuolen moninaisuutta. Mutta viimeisen 15 vuoden aikana on kuitenkin huomattavaa, kuinka paljon sukupuolen moninaisuus on Suomessa näkynyt sarjakuvakentällä – monta muuta perinteistä sarjakuvamaata enemmän. Ja tämä on osaltaan lisännyt asian käsittelyä myös ktiossa.

Suomen yhtenäistetty transprosessointi ja ihmisoikeuksia loukkaava translaki ovat myös omiaan luovan ilmaisun kasvupohjaksi. Ne sukupuoleltaan moninaiset ihmiset, joiden dysforia vaatii lääketieteellisiä ja/tai juridisia toimenpiteitä, joutuvat käymään pahamaineisen “transpolin” hyvin laatikkomaisen ja portinvartijoiden hallitseman prosessin läpi. Ja ne, jotka istuvat riittävästi ylilääkärien ja lain asettamiin rajoihin, joutuvat muiden nöyryyttävien vaiheiden lisäksi käymään läpi myös ihmisoikeustahojen tuomitseman pakkosterilisaation. Jos vanha viisaus tuskasta luovuuden parhaana lähteenä pitää paikkansa, on Suomen sukupuolenkorjausprosessi mitä erinomaisin luovuuden innoittaja. Ja tätä internetissä julkaistava sarjakuva myös heijastelee. Suomessa ovat myös sukupuolta käsittelevät sarjakuvapiirtäjät, osittain piirien pieneyden ja osittain halvan painatuksen johdosta suuntautuneet myös pienjulkaisuihin ja niiden kautta tulleet laa-

Sukupuoliteemaisen sarjakuvan tulevaisuus • Syy miksi sukupuolen moninaisuutta käsittelevä sarjakuva on löytänyt kodin ensisijaisesti internetistä, on looginen seuraus alustojen demokraattisuudesta ja julkaisukynnyksen mataluudesta. Tämä on positiivisesti heijastunut myös valtavirtasarjakuvaan, joka on yhä enemmän käsitellyt teemaa myös sukupuoleltaan moninaisten ihmisten omien piirien ulkopuolella.

Tästä maailmanlaajuisesti kenties näkyvin esimerkki on AfterShockin julkaisema Alters, maailman ensimmäiseksi valtavirtajulkaisijan julkaisemaksi transsukupuolisesta supersankarista kertovaksi sarjaksi mainostettu sarja. Se on herättänyt paljon huomiota kansainvälisesti myös medioissa, joissa tematiikka ei yleensä nouse esiin. (Tässä sarjassa mahdollinen “magically passing”-ongelmatiikka on sivutettu nokkelasti integroimalla se osaksi päähenkilön supervoimia.) Huomiota herätti myös Pertti Jarlan puhe sukupuolirooleista päivittäisessä sanomalehtisarjakuvassa vasta pidetyillä Åfest-sarjakuvafestivaaleilla.

Odotettavissa onkin, että aiheen käsittely henkilökohtaisista ja sosiologisista lähtökohdista tulee vastaisuudessa vain yleistymään ja valtavirtaistumaan. Ilahduttavaa on ollut huomata myös kehitys, jossa sukupuolienemmistöön kuuluvat ihmisetkin ovat alkaneet nähdä että sukupuoli, sukupuolen moninaisuus ja identiteettien hyväksyminen edistävät myös heidän hyvinvointiaan. Niin sarjakuvassa kuin elämässä ylipäätään. •

Nettisarjakuvatuotannon salat julki

Saaren kartano Mietoisissa nautti kansainvälisestä pöhinästä, kun siellä järjestettiin 7.–19.8.2018 sarjakuvaresidenssi.

TEKSTI Eelis Nilukka VALOKUVAT Eelis Nilukka & David Danerman

ulkomailta paikalle pyrähtivät Alex Norris (Webcomic Name), Megan McKay (Doodle for Food), Laura Romagnoli (Average Adventures of an Average Girl), Olivia Walch (Imogen Quest), David Daneman (The Danemen Comics) sekä Jose Rojas ja Enzo Comics (Cheer Up, Emo Kid; Dungeon Construction Co.).

Suomea edustivat projektia organisoinut H-P Lehkonen (Life Outside the Circle), Sara Valta (Alchemilla) ja Eelis Nilukka (BSandL). Porukan moottoreihin polttoainetta syötti kokkina toiminut Paju Ruotsalainen (mm. Tehtäväkirja masentuneille).

Residenssin tarkoituksena oli tuottaa kirjanen, joka sisältäisi käytännön ohjeita suomalaisille sarjakuvantekijöille ja -opiskelijoille nettisarjakuvilla tienaamisesta. Osallistujilla on aiheesta valtavasti tietoa ja kokemusta, sillä suurin osa on työskennellyt tai työskentelee edelleen nettisarjakuva rmoille, kuten Webtoonille tai Tapakselle. Lisäksi he taitavat oheistuotteiden myynnin, brändäyksen, itsensä markkinoinnin ja verkostoitumisen salat. Materiaa-

li koostuisi sekä englanninkielisistä artikkeleista että havainnollistavista sarjakuvista. Kukin projektiin osallistuja kirjoittaisi ja piirtäisi aiheesta, josta hänellä on eniten tietoa. Kirjanen taitettaisiin PDF:ksi ja sitä jaeltaisiin verkossa ilmaiseksi.

– Odotin, että saisimme kasaan ehkä 25 sivua ja projekti jäisi keskeneräiseksi, huokaa H-P Lehkonen.

Odotukset ylittyivät, kun ennen ensimmäisen viikon loppua sivumäärä oli jo 70. Making Money from Webcomics -kirjan lopullinen sivumäärä kipusi yli sadan. Sisältönä on muun muassa yksityiskohtainen opas taidekujapöydän pitämiseen, kokemuksia onnistuneista joukkorahoituskampanjoista, vinkkejä sopimusten syynäämiseen sekä taiteilijoiden omakohtaisia tarinoita burnoutista.

Loppuun palaminen pysyi kuitenkin residenssissä loitolla, sillä tehokkaan työnteon lomassa ehdittiin istuskella nuotion ympärillä, pelata pöytäpelejä ja piipahtaa maaseutumarkkinoilla ja Turun Taiteiden yössä. Ulkomaiset vieraat tutustuivat suomalaisiin perinnehuveihin mölkkyyn, saappaanheittoon,

Ylärivi vasemalta oikealle: Alex Norris, Enzo Comics, Eelis Nilukka. Keskirivi: H-P Lehkonen, Megan McKay, Olivia Walch, David Daneman, Jose Rojas.Alarivi: Sara Valta, Laura Romagnoli ja Paju Ruotsalainen.

mämminsyöntiin sekä pitkiin kahvitaukoihin. Reissun lopuksi pidettiin Finnolympics, joiden voittajat saivat palkinnoksi mainetta ja näkyvyyttä.

– Tämä oli ensimmäinen kerta, kun työskentelin ryhmässä sarjakuvaprojektissa, ja nautin siitä todella. Työnteko oli helppoa, kun samassa huoneessa työskenteli joukko samanmielisiä ihmisiä, sanoo Megan McKay.

– Minulle oli suuri kunnia tuoda oman osuuteni tekemäämme kirjaan, koska mielestäni se on todella hyödyllinen apukeino aloitteleville sarjakuvantekijöille. Olisipa minulla ollut jotain vastaavaa apunani urani alkuaikoina.

Kaiken kaikkiaan reissu oli onnistunut, ja kaikille osanottajille jäi pariviikkoisesta lämpimät muistot. Suuri kiitos vielä Saaren kartanon väelle sekä Koneen Säätiölle! •

Making Money from Webcomics on luettavana verkossa osoitteissa sarjakuvakeskus.fi/blogi/1097webcomics ja issuu.com/sarjakuvakeskus

L inkkejä

Alex Norris: Webcomic Name » webcomicname.com

Megan McKay: Doodle for Food » www.gocomics.com/doodle-for-food

Laura Romagnoli: Average Adventures of an Average Girl » www.instagram.com/average_girl_webcomic

Olivia Walch: Imogen Quest » imogenquest.net

David Daneman: The Danemen Comic » www.daviddaneman.com

Jose Rojas, Enzo Comics: Cheer Up, Emo Kid » www.cheerupemokid.com

Dungeon Construction Co » dungeoncomic.com

Sara Valta: Alchemilla » alchemillacomic.com

Eelis Nilukka » www.patreon.com/nilukka

H-P Lehkosen sarjakuvista kerrotaan tämän lehden sivuilla 13–20.

Kuplaan kasvanut

Toisen polven sarjakuvataiteilija Luke McGarry on joutunut purevista vitseistään jopa juristien hampaisiin.

TEKSTI Satu Jaatinen VALOKUVA Joonas Kohonen

ensimmäistä kertaa Suomeen saapunut Luke McGarry on hyvällä tuulella. Ennen Helsingin sarjakuvafestivaaleja hän ei tiennyt Suomesta muuta kuin Muumit, Lordin ja Tom of Finlandin. Lähdettyään ensimmäisenä päivänään kiertelemään Helsinkiä hän oli törmännyt Lordin musiikkivideon kuvauksiin.

– Mitäköhän tällä vielä ehtii tapahtua, hän toteaa innoissaan aamuoluen äärellä.

Luke McGarry asui lapsuutensa sekä Manchesterissa ja Los Angelesissa. Hänen isänsä on palkittu sarjakuvataiteilija, kuvittaja ja muusikko Steve McGarry ja myös hänen äitinsä työskenteli kuvittajana.

– Isäni työt veivät meidät aikoinaan Yhdysval-

toihin, mutta välillä vanhemmilleni tuli koti-ikävä ja palasimme Englantiin. Liikuimme edestakaisin maiden välillä ja se teki minusta hieman ulkopuolisen, en oikein koskaan saanut ystäviä.

Ennen kouluunmenoa Luke luuli, että kaikkien lasten vanhemmat työskentelivät kuten hänen isänsä ja äitinsä tekivät.

– He työskentelivät kotona ja meillä oli piirroksia ja soittimia joka puolella. Myös kaikki isäni ystävät olivat sarjakuvapiirtäjiä ja siksi totuuden tajuaminen kouluun mentäessä oli minulle melkoinen shokki. Kenelläkään aikuisella, jonka olin tavannut viiden ensimmäisen ikävuoteni aikana, ei ollut oikeaa työpaikkaa. He kaikki vain olivat kotonaan alusvaatteisillaan.

Vaikka McGarry asuu nykyään Los Angelesissa, hän tuntee itsensä edelleen hyvin brittiläiseksi.

– Kasvoimme eräänlaisessa englantilaisessa kuplassa, jossa syötiin brittiläisiä ruokia ja katseltiin brittiläisiä sarjoja.

Lapsuuden suosikkisarja oli Teinimutanttikilpikonnat. Tämän lisäksi McGarry viihtyi Asterixin parissa. Vanhempien töiden kautta tuttavapiiriin kuului suuri määrä amerikkalaisia piirtäjiä, muun muassa Tenavien piirtäjä Charles M. Schoulz.

”

– Me tunsimme aina jotain kautta melkein jokaisen suuren nimen yhdysvaltalaisissa sarjakuvapiireissä, mutta meille he olivat enemmänkin ystäviä kuin sarjakuvapiirtäjiä. Jos minulta kysytään suosikkisarjakuvia, niin sanon aina vain Asterix ja Tintti. Kun on kasvanut tekijöiden keskellä, heitä on vaikeaa fanittaa.

tosin tarkoittaa hänelle noin kello yhtätoista. Hän seuraa sosiaalisen median kautta muita Los Angelesissa toimivia piirtäjiä ja tatuointitaiteilijoita, mutta kukaan heistä ei tee samantyyppisiä töitä kuin mitä hän itse tekee. McGarry välttää seuraamasta liian samantyyppisiä taiteilijoita, jotta ei tiedostamattaan kopioisi heitä.

McGarryn työt ovat hyvin värikkäitä ja pop-taiteenomaisia.

kun on kasvanut piirtäjien keskellä, heitä on vaikeaa fanittaa.”

McGarry haaveili lapsena muusikon urasta. Häntä ja hänen kaksoisveljeään Joeta kannustettiin aina tarttumaan kotona lojuneisiin soittimiin ja kyniin ja harjoittelemaan niillä. Muusikon ura oli McGarryn A-suunnitelma, piirtäjän ura oli vasta suunnitelma B. Urasuunnitelmat saivat kotoa tukea.

– Jos minusta olisi ollut tulossa lakimies tai lääkäri, vanhempani olisivat olleet pettyneitä ja he olisivat ohjanneet minua toiseen suuntaan, McGarry toteaa.

McGarryn piirtäjän ura käynnistyi musiikin kautta. Hän ryhtyi aluksi tekemään julisteita veljensä kanssa perustamalleen bändille ja pian hän teki julisteita myös muille bändeille ja kulttuuritapahtumille. Julistekeikat poikivat hänelle töitä lehtikuvittajana.

– Ja nyt sitten työskentelen kahdella pienenevällä alalla. Kukaan ei osta enää levyjä, painettuja sarjakuvia tai aikakauslehtiä, olen todellinen nanssinero, McGarry naurahtaa.

– Välillä toivoin, että isäni olisi ollut vielä kuuluisampi, kuin mitä hän oli. Toivoin, että se olisi avannut minullekin uusia ovia, mutta näin ei käynyt. Hän on juuri niin kuuluisa, että alan ihmiset tietävät hänet, mutta siihen se sitten jää.

Värikästä pilaa • McGarry kertoo olevansa piirtäjänä todella nopea. Hän piirtää joka aamu kuvan Instagram-tilille, ja siihen kuluu aikaa noin tunti. Aamu

– En tiedä, miten päädyin tekemään niin värikkäitä töitä. Pukeudun itse aina vain mustaan ja valkoiseen. Bändimme nimi on Pop Noir ja sen musiikki on tummaa, mutta kaikki kuvitustyöni ovat hyvin värikkäitä. En itse asiassa käytä lainkaan mustaa väriä töissäni. Jos töitäni tarkastelee tarkkaan niin huomaa, että tumma väri ei ole mustaa vaan hyvin syvää violettia. Suurena vaikuttimena värimaailmaani oli animaatiosarja Mission Hill, jota tuottivat 2000-luvun vaihteessa Simpsoneissa alun perin työskennelleet Bill Oakley ja Josh Weinstein. Sarja oli viimeisiä käsin piirrettyjä sarjoja ennen digitalisaation tuloa ja he olivat viimeisiä neonvärien käyttäjiä. Kaikki sarjassa käytetyt värit olivat neonsävyisiä ja rakastin tuota värimaailmaa, koska sitä ei pysty saavuttamaan printtisarjoissa.

Luke McGarry aloitti vuonna 2018 työskentelyn MAD-lehdelle. Työhaku ei ollut helppoa. Hän oli lähestynyt julkaisua vuosien ajan lehden AD:n Sam Vivianon kautta. Viviano kertoi, että McGarryn töistä pidettiin, mutta hänet olisi haluttu mieluiten kuvittamaan jonkun toisen tarinoita. Pompottelua jatkoi vuosien ajan, kunnes lehti muutti New Yorkista Los Angelesiin ja päätoimittajaksi tuli Bill Morrison – Pian sen jälkeen sain pyynnön tehdä lehteen jotain ja luulin, että kyseessä olisi jokin yhden ruudun piirros. He antoivatkin minulle käsikirjoitettavaksi ja kuvitettavaksi viiden sivun mittaisen tarinan.

McGarry loi tätä varten 27 Club -sarjan. Sarjassa 27-vuotiaana kuolleet rock-tähdet muodostavat supersankaritiimin, jossa jokaisella on oma, hieman omituinen supervoimansa. Esimerkiksi Kurt Cobainilla se on teinihaju. McGarry uskoo olevansa ensimmäinen piirtäjä, joka on debytoinut kyseisessä lehdessä viiden sivun sarjalla. MAD-lehti on nykyään

DC:n omistukseensa ja yritys haluaa keskittyä sarjoihin, joita voi jalostaa eteenpäin tuotteiksi ja tvsarjoiksi. 27 Club ei täysin sopinut tähän ajatteluun. DC:n edustajat pelkäsivät, etteivät saisi oikeuksia kyseisten hahmojen käyttöön.

– Ryhdyin tämän vuoksi piirtämään The Chances -sarjaa, joka kertoo idiootista pojasta ja lapsestaan tähteä haluavasta isästä. Sosiaalisessa mediassa kuitenkin vaadittiin jatkoa 27 Clubille, joten tulen todennäköisesti tulevaisuudessa piirtämään kumpaakin sarjaa.

McGarry on piirtänyt MADiin myös lukuisia Donald Trumpeja, mutta pitää tehtävää yllättävän haastavana.

– Ongelmana ovat aikataulut. MAD ilmestyy niin harvoin, ettei se pysy perässä Trumpin yksittäisten hölmöilyjen kanssa. Lehti tulee ulos joka toinen kuukausi ja siihen mennessä Trump on aina ehtinyt tehdä ja sanoa jotain uutta, ja piirrokset ovat siksi vanhoja jo ilmestyessään.

McGarry on tehnyt yhteistyötä monien muusikoiden ja festivaalien kanssa. Eräs julisteista johti koniktiin Santa Monican kaupungin kanssa.

– En tiedä, saanko edes puhua asiasta, mutta jos tämä julkaistaan Suomessa, niin tuskinpa he kuulevat tästä. Tein yhteistyötä Jack Blackin Tenacious D -yhtyeen kanssa ja huumorintajumme oli hyvin samantyyppistä. Päätin piilottaa muutamia härskejä muotoja heidän keikkajulisteeseensa ja julisteessa esiintyvä vuoristorata muokkautui hyvin penismäiseksi. Yhtyeen mielestä juliste oli huvittava, mutta kaupungin edustajien mielestä ei. He huomasivat peniksen siinä vaiheessa, kun julisteita oli jo pitkin Los Angelesia. Kaupunki lähetti minulle lakitekstiä täynnä olevan ukaasin ”koskien asiakkaanne Jack Blackin penis-ajelua.” Kirje on nyt kehystettynä seinälläni. Kirjeessä uhattiin peruuttaa koko festivaali, mikäli emme muuttaisi julistetta. No, me muutimme julistetta mutta teimme siitä kahta kertaa härskimmän.

Ja tällä kertaa juliste läpäisi sensuurin, koska piilomerkityksiä ei huomattu. On mahtavaa tehdä työtä ihmisten kanssa, jotka ovat valmiita jopa menettämään suuren määrän rahaa vain saadakseen omat juttunsa toteutettua.

Surullisen hahmon vetovoima • Instagram-sarja Sad Chewbacca teki Luke Mcgarrysta tunnetun ja maine tuli hänelle täytenä yllätyksenä.

– Star Wars: The Force Awakens -elokuva tuli teat-

tereihin joulun alla ja nähtyäni sen piirsin ensimmäisen Chewbaccani. Kuvasin hänet viettämässä uutta vuotta yksinään ilman Han Soloa. Piirsin sarjaa viikoittain, mutta huomasin, että se toimii parhaiten juhlapyhien, kuten ystävänpäivän, aikoihin. Idea viikoittaisessa piirroksessa oli toistaa samaa vitsiä niin kauan, että se alkaisi ärsyttää ihmisiä ja muuttuisi lopulta uudelleen hauskaksi, mutta se ei toiminutkaan. Lukijoiden mielestä sarja oli surullinen mutta juuri siksi viihdyttävä. Jopa Disneyllä työskentelevät ihmiset ovat tulleet ostamaan Sad Cheewie -pinssejäni, mutta pyysin heitä olemaan käyttämättä niitä töissä, jotten saa syytteitä.

McGarry on ehtinyt vierailunsa aikana jo kuulla suomalaisten suuresta rakkaudesta Aku Ankkaa kohtaan.

– Minulle kerrottiin tästä erässä baarissa. Aika mielenkiintoista. Ehkä minun pitäisi tehdä teitä varten omia Sad Donald -pinssejä, McGarry pohtii.

Tulevaisuutta varten McGarrylla on useita suunnitelmia. Pop Noirin uusin single julkaistiin juuri festivaalien alla ja työskentely MAD-lehdelle on tuonut hänelle uusia kontakteja kuvituksen alalla. McGarry työskentelee yhdessä web-designerina toimivan veljensä Joen kanssa. He tekevät yhdessä paljon animaatioprojekteja, joissa Luke kirjoittaa juonen ja Joe toteuttaa editoinnin, äänet ja niin edelleen. Eli kaiken, mikä ei liity piirtämiseen. Vaikeimmaksi osaksi työtään McGarry kokee tarinan vitsien kehittelyn. Hän hyväksyttää kaikki ideansa veljellään ja saa usein kuulla ideoidensa olevan toteutuskelvottomia

– Pääosin siksi, että suurin osa ideoistani on niin tyhmiä. Koska olemme kaksosia, tiedän jo hänen äänestään, onko idea huono siksi, että se on liian loukkaava vai siksi, ettei kukaan tajuaisi sitä. Yleensä toteutan ne, jotka ovat liian loukkaavia, Luke McGarry toteaa. •

Luke ja Joe McGarry Helsingin Porthaninkadulla syyskuussa 2018.

Luke McGarryn internetissä julkaistuja päivittäisvitsejä Helsingin vierailun ajoilta (2018).

Käännös ja kuvankäsittely: Aino Sutinen.

Kohti primetimea

Muumilaakso-sarja korostaa Muumipeikon tarinaa ja tavoittelee kansainvälisiä aikuiskatsojia.

TEKSTI Satu Jaatinen

yleisradion kaikkien aikojen kallein suomalaislähtöinen sarjatuotanto Muumilaakso alkoi pyöriä TV1:llä 25. helmikuuta. Sarja maksoi noin 26 miljoonaa euroa ja se on kielletty alle 7-vuotiailta. Tämä jo kertoo, ettei Muumilaaksoa ole tehty pelkästään suomalaisille lapsikatsojille.

Sarjan vastaava tuottaja Marika Makaro aloitti työskentelyn projektinsa parissa vuonna 2015 ja saman vuoden lopulla alkoi kilpailu suurien tuotantoyhtiöiden kanssa. Englantilainen ohjaaja Steve Box ei ollut se henkilö, jonka kanssa Makaro oli suunnitellut toteuttavansa projektinsa. Aluksi tarkoituksena oli ollut työskennellä amerikkalaisen tiimin kanssa. Esillä olivat sellaiset nimet kuin John Kahrs, jonka ohjaama animaatio Paperman voitti Oscar-palkinnon vuonna 2012, ja Meg LeFauve, joka oli käsikirjoittamassa Pixarin animaatioelokuvaa Inside out. Lopulta eräs Makaro n työtovereista ehdotti hänelle Boxia.

– Ystäväni sanoi, että Steve on sielunkumppanini luovassa työssä. Oli täysin älytöntä, että Steve lähti 23:n Aardman-vuoden jälkeen tuntemattoman naisen matkaan, Makaro kertoo.

Riskinotto kannatti, sillä Suomen ensi-illan aikana sarja pyöri jo Englannissa. Se oli myyty myös Kiinaan ja Japaniin.

Steve Box oli kohdannut Muumit ensimmäisen kerran koulussa opettajansa lukemien tarinoiden kautta. 52-vuotias Box on tullut tunnetuksi Nick Parkin johtaman Aardman-tuotantoyhtiön kautta. Box ja Park palkittiin Oscarilla savianimaatioelokuvasta Kanin kirous vuonna 2006, mutta Box oli työskennellyt Parkin kanssa jo 1990-luvulla palkituissa Wallace ja Gromit -elokuvissa Väärät housut ja Läheltä piti.

Kasvamisen draamaa • Makaro sanoo lähteneensä sarjan tuottamiseen aivan kuin työn alla olisi ollut uusi draamasarja. Käytyään kolme kuukautta Muumi-mate-

riaalia lävitse hän päätti, että sarjasta pitää tehdä primetime-draama.

– Tiesin, että meidän pitää käyttää A-, B-, ja C-tarinalinjoja. Primetime-draaman tekeminen on hyvin erityyppistä kuin lastensarjojen tekeminen, Makaroff toteaa. Sarjan juonta varten luotiin Muumi-tietokanta, johon oli koottu 73 sarjan, yhdeksän novellin ja viiden kuvakirjan aineisto.

– Aineisto oli ihan järjetön ja sen pohjalta piti miettiä, mitä teemoja haluamme käsitellä ja miten rakennamme tarinamme, Makaro kuvailee.

Sarja eroaakin 1990-luvulla toteutetusta Muumilaakson tarinoita -sarjasta muutenkin kuin kehitty-

tarinassa painottuu tällä kertaa kasvaminen. yhteisöllisyyden sijaan keskushenkilöksi on nostettu muumipeikko.

neemmän animaation puolesta. Kerronta on vauhdikasta, taustalla kuullaan useiden pop-artistien kappaleita ja tarinassa painottuu tällä kertaa kasvaminen.

Yhteisöllisyyden sijaan keskushenkilöksi on nostettu Muumipeikko. Hän kipuilee sarjan kuluessa itseään irti vanhemmistaan kohti ystäviensä ja erityisesti Niiskuneidin maailmaa. Muumipeikko on myös Makaro n oma henkilökohtainen suosikkihahmo.

– Hän on hyvin utelias. Hän miettii eksistentiaalisia kysymyksiä ja hän on oikea drama queen, kun sattuu pahalle päälle. Osaan itse olla myös joskus todella ärsyttävä, Makaro nauraa. •

Kriitikon valinta 2018

Eli kuinka asiantuntijat asettelivat vuoden sarjakuvasadon järjestykseen

TEKSTI Pauli Kallio

kutsu äänestykseen kävi noin 60:lle henkilölle, jotka tietääkseni seuraavat sarjakuvakentän tapahtumia tavallista tarkemmin. Heistä 24 vastasi kutsuun. Suurin osa listasi sekä viisi mielestään parasta suomalaista että suomeksi käännettyä sarjakuvakirjaa. Joidenkin käännöslista jäi lyhyemmäksi tai puuttui kokonaan. Tälläkin kertaa muutama vastaaja päivitteli erikseen ulkomaisen tarjonnan valjuutta. Yleisesti ottaenkin näyttää siltä, että kotimainen tuotanto kiinnostaa valveutuneita sarjakuvan ystäviä enemmän kuin käännöstarjonta.

Kummankin sarjan voittaja erottui muista murskaavalla äänten enemmistöllä. Mari Ahokoivun Oksi sai syksyllä lentävän lähdön Helsingin Sanomien ylistyksestä ja Helsingin sarjakuvafestivaaleilta. Oksi keräsi myös eniten (7) sijoituksia äänestäjien listojen ykkösenä. Kaksi kärkisijaa nappasivat Rapian & Hurmeen Pyrstötähti ja maailmanlopun meininki, Mäkelän Lapsen kengissä, Ahosen Belzebubs ja Villimpi Pohjola – Irtiotto, Hukkasen & Aulan Metsänpeitto sekä Heikki Rönkön ASDF Boot. Yksi ykkössija meni viidelle teokselle: Valveen Girl Gang Bang Bang, Waltameren Pieni hetki onnea, Myllylän Pakanat, Nissisen Konkurssi taivaassa ja Reetta Laitisen

toimittama Sisaret 1918. Yhteensä ääniä sai 32 kirjaa. Maan suosituimpien päivittäisten sarjojen tekijät jäivät hämmästyttävästi nollakerhoon.

Käännössarjan murskavoittaja oli odotetusti Altanin Ada viidakossa, joka saalisti peräti yhdentoista suosikkilistan kärkipaikan. Moni niputti Hermannin Bois-Mauryn tornit -sarjan albumit Éloïse de Montri ja Germain yhdeksi nimikkeeksi, samoin Charlierin & Giraudin Blueberryt. Minäkään en käynyt erottelemaan niitä toisistaan. Bois-Maury sai yhden ykköspaikan, kuten myös Van Sciverin Fante Bukowski, Randolphen & Alloingin Robert Sax, Canalesin & Pellajaron Corto Maltese, Trondheimin & Oiryn Maggy Garrison, Azuman Yostuba!, Smithin Luupäät ja Rosinskin Thorgal.

Äänestykseen osallistuivat Juha Aarnisalo, Kalle Hakkola, Kari Heikonen, Harto Hänninen, Ville Hänninen, Outi Iivonen, Jyrki Jantunen, Toni Jerrman, Heikki Jokinen, Matti Karjalainen, Vesa Kataisto, Ville Manninen, Sippo Mentunen, Tero Mielonen, Juha Mäkinen, Johanna Rojola, Harri Römpötti , Jokke Saharinen , Nike Sarapohja , Hannu Sinisalo, Aino Sutinen, Tuomas Tiainen, Reijo Valta ja Miia Vistilä

Kuvissa ylhäältä: Oksi, Ada viidakossa, Kuningas menettää päänsä, Bois-Mauryn tornit, Metsänpeitto ja Maggy Garrisson 2 – Mies, joka löytyi vuoteestani

KOTIMAISET ALBUMIT

M AR I A H O KOI V U

Oksi

56 p.

”Ahokoivun lopullinen läpimurtoteos, joka kaiken järjen mukaan käännetään useille kielille. Kirjan rytmitys ja värien käyttö tukevat kerrontaa, joka ei tyydy ilmeisimpiin ratkaisuihin, vaan luottaa lukijaan.” – Ville Hänninen

”Äidit, isät, äitien ja isien jälkeläiset: lukekaa ja oppikaa!” – Tuomas Tiainen

”Vaivaton katsella, mutta jättää kestävän muistijäljen.” – Reijo Valta

2 V I LLE RAN TA

Kuningas menettää päänsä

”Rantamaisen rennolla viivalla ja anarkistisella kerronnalla onnistutaan pitämään lukija hyppysissä yli 170-sivuisen absurdin moraliteetin ajan.” – Harto Hänninen

3

”Ihmisten ja puiden yhteis- ja rinnakkaiselosta on koottu motillinen maukkaita tarinoita, jotka kurottavat juurensa kansanperinteeseen. Kunnianhimoisesti kerrottu ja kokeilunhaluisesti piirretty tieteen ja taiteen liitto.” – Jokke Saharinen

”Tasapuolinen, hyvin tutkituista tarinoista osattu poimia olennainen. Ihan kuin tää ois kustannustoimitettu.” – Johanna Rojola

”Melkein vahingossa opit Suomen historiasta, kun seuraat keltaista energiaa, hihität ja luet ääneen Sigfrid Aronius Forsiuksesta.” – Outi Iivonen

”Mustanpuhuvan söpö ja niittisen hauska luomus, jonka seurassa ei voi olla viihtymättä.” – Toni Jerrman

”Eikö maailma näyttäytynyt varhaislapsuudessa juuri näin, yksittäisinä välähdyksinä olevaisuudesta, joka seisoi vielä raiteillaan ennen kuin ajan veturi nytkähti liikkeelle?”

– Harri Römpötti

”Erilainen rakkaustarina on punkkia, rosoa, syvällistä pohdintaa ja sisältää sitä paitsi hienoimman suomalaisessa kirjassa julkaistun kuvaliitteen.” – Tuomas Tiainen

”Jopa Villimmässä Pohjolassa ihmiset vanhenevat ja vakavoituvat, mutta se ei tarkoita, että elämästä huumori katoaisi.” – Tero Mielonen

”Riemastuttava kulttuuriteko, jonka myötä jo unohtuneet hienot jutut saavat uuden yleisön.” – Harto Hänninen

K ÄÄNNÖSALBUMIT

A LTAN

1

Ada viidakossa

”Klassisen Á Suivre -lehden parhaimmistoa, mestarillinen satiiri hyväosaisesta hepsankeikasta ja Afrikassa käytävästä perintötaistelusta.” – Ville Hänninen

”Ensimmäisellä sivulla Altan leimaa sarjakuvansa klassiseksi ja moralistiseksi romaaniksi. Ei pidä uskoa. Se ei ole klassinen vaan korostetun moderni ja leikkii moraalittomuudella.” – Harri Römpötti

55 p.

2

”Nerokas tippaleipähelmi ajalta, jolloin italialainen sarjakuvataide oli maailman napa ja meloni.” – Toni Jerrman

ERMANN

Bois-Mauryn tornit

”Keskiajan kristillinen maailma oli irvokas ja kristitty itsekäs. Upeasti piirrettyä ja kuviteltua realismia, ei fantasiaa.” – Jyrki Jantunen 3

30

”Ihmisten ja puiden yhteis- ja rinnakkaiselosta on koottu motillinen maukkaita tarinoita, jotka kurottavat juurensa kansanperinteeseen. Kunnianhimoisesti kerrottu ja kokeilunhaluisesti piirretty tieteen ja taiteen liitto.” – Jokke Saharinen

"Nykyaikaa muistuttavassa tilassa tapahtuva vakava parodia boheemikirjailijasta. Selkeä kunnianosoitus esikuville, mutta samalla ilahduttavan omaääninen.” – Vesa Kataisto

5 JUAN DÍ A Z CANALES & RUBÉ N P ELLEJER O 17

Corto Maltese – Ekvatoria

”Corto Maltese oli yhden ihmisen luomus, Hugo Prattin runoelma miehestä joka olisi halunnut olla ja osin oli. Canales ja Pellejero kanavoivat mestaria kauniin humaanisti, hahmoja ja sen henkeä sekä oikeaa historiaa kaikessa ihanassa outoudessaan kunnioittaen. Jo riman asetus on kunnioitettavaa, tämän tasoinen toteutus enemmän kuin uskalsi toivoa.” – Sippo Mentunen

H

”Luupäät on huikea eepos, joka kelpaa koko perheelle ja vaikka yhdessä luettavaksi. Hahmot ovat kiehtovia, maailma ehyt, huumori raikasta, ja notkea piirrosjälki hivelee.” – Jyrki Jantunen

”Königin ihmissuhde- ja seksi-iloittelut ovat aina ilahduttavia, ja hyvä että niitä suomennetaan taas. Miinuksena hänellä on tässä hieman erikoinen näkemys heterosuhteista, queer-aiheissa hän on omimmillaan.” – Aino Sutinen

Sarja hyödyntää villin lännen kliseitä, mutta sen hahmot olivat ristiriitaisia jo aikana, jolloin sankarit olivat vielä virheettömiä ja roistot täysiä roistoja. Blueberry itse on Lännen Sisyfos; kaikki mihin hän ryhtyy, epäonnistuu. Silti hän jaksaa kantaa taakkansa. – Heikki Jokinen

”Näin eeppistä ja syvältä kouraisevaa sarjakuvataidetta ei voi kuin rakastaa.” – Toni Jerrman

Paperilta ruudulle: erään nettisarjiksen tarina

TEKSTI JA KUVA Maaria Laurinen

Kun piirtää samaa sarjakuvaa yli 10 vuotta, tulee huomanneeksi, miten ajat muuttuvat. Lopulta sarjakuva muuttuu sen mukana.

Syksyllä 2009 istuin Helsingin sarjakuvafestareilla pöydän takana. Tärisevin käsin ojentelin ensimmäistä pienlehteäni ohikulkijoille. Vastaanotto oli varovaisen kiinnostunut ja Phantomland #1 sai positiivista huomiota harrastajablogeissa. Piirsin jatko-osia, varasin lisää myyntipaikkoja. Phantomlandin kolmanteen osaan mennessä saattoi jo muodostua pientä jonoa myyntipöytäni ääreen.

Kuitenkin vuoden 2012 tienoilla nettisarjikset alkoivat lyödä läpi maailmalla. Päädyin laittamaan omankin sarjakuvani nettiin ja kolme vuotta myöhemmin luovuin omakustanteista kokonaan. Lehtien myyminen alkoi käydä liian työlääksi.

Mitä pitää tietää, kun laittaa sarjakuvan nettiin? Vaikka netissä sarjakuva voi menestyä järjettömän hyvin, se ei tapahdu itsestään. Pienlehden levikkiähän voi kasvattaa helposti viemällä sen sarjakuvatapahtumiin. Sen sijaan internetissä täytyy kilpailla sinnikkäästi ihmisten ajasta ja huomiosta. Mainostus on tarpeellista. Kaikkein tärkeintä on julkaista uusia sivuja erittäin säännöllisellä aikataululla. Lukijat pitävät rutiinista, ja sen rikkominen on kohtalokasta. Aloittelijan kannattaakin piirtää ylimääräisiä sivuja varalle, ettei päivityksiä jää kertaakaan välistä.

Vaivannäkö palkitaan: nettilukijat ovat aktiivisesti mukana ja kommentoivat jokaista sivua, ja saattavat piirtää fanitaidetta. Muutamalla nettisarjiksella on kookkaita faniyhteisöjä. Jotkut tekijät toden totta tienaavat hyvin. (Itse en pyri siihen, koska käyn päivätöissä.)

Painosarjakuvan suosio ei silti ole uhattuna. Joskus tapaan ihmisiä, jotka kertovat haluavansa lukea sarjikseni, mutta inhoavat lukea näytöltä ja mieluummin ostaisivat kirjan. En voi kiistää, ettenkö ymmärtäisi. Nettisarjiksessa on puolensa, mutta kyllähän se kirja tuntuu aina paremmalta kädessä.

Taiteenlajin tarina

TUOMAS TIAINEN

k”irjallisuus on osa sarjakuvaa”, lausui mielipidevaikuttaja Kivi

Larmola kerran sosiaalisessa mediassa. Hykerrytti, vaikken itse aivan noin pitkälle uskaltaisikaan mennä kuin aivan ääritapauksissa. Totta on, että ihminen on aina ilmaissut itseään tarinaa kertovin kuvin, mutta sarjakuva, sellaisena kuin sen tunnemme, on leimallisesti 1900-luvun lapsi. Nollapiste ajoitetaan useimmiten vuoteen 1895 ja Richard Outcaultin sanomalehtisarjakuvaan Yellow Kid. Siitä kaikki alkoi, ja loppu on historiaa. Niin merkityksellinen kuin Yellow Kid onkin, se ei ollut ensimmäinen sarjakuva vaan yksi etappi pitkässä matkassa. Koko tarina kerrotaan napakasti tietokirjailija Juri Nummelinin Sarjakuvan lyhyessä historiassa. Euroopasta on esimerkiksi nostettu 1000-luvun alusta peräisin oleva Bayeux’n seinävaate, 76-metrinen pistokirjontatyö, joka kuvaa vuonna 1066 tapahtunutta Englannin valloitusta ja Hastingsin taistelua. Nummelin kirjoittaa: “Seinävaatteessa ei ole ruutujakoja, kuten nykyaikaisessa sarjakuvassa, mutta se ei haittaa tarinan ajallista

ymmärtämistä.”

Sarjakuvan historia on myös painotekniikan historiaa. Kirjapainotaidon kehittyminen 1400- ja 1500-lukujen vaihteessa mahdollisti tekstien ja kuvien leviämisen laajemmin. 1700- ja 1800-luvuilla tehtiin broadsheet-nimellä kulkeneita suuria painoarkkeja, joiden kuvissa nähtiin jo puhekuplia, selittäviä kuvatekstejä ja kuvien ympärille piirrettyjä paneeleita. Broadsheeteja kutsuttiin joskus kuparileikkaustekniikkaan viittaavalla nimellä “comic cuts”, ja litogra an käyttöönoton jälkeen termi lyheni tuntemaamme muotoon “comics”. Sarjakuvan englanninkielinen termi on siis ollut olemassa paljon ennen modernia sarjakuvaa! Eri asia on, onko lainkaan luontevaa verrata nykyaikaista sarjakuvaa vanhaan kuvankäyttöön. Joidenkin sarjakuvatutkijoiden ja -historioitsijoiden mukaan ei, Nummelin valottaa. Konteksti on ollut erilainen, sarjakuvan idea täydellistymättä.

The Yellow Kidin vuoden 1895 sijaan lähtöpiste voisi olla toinenkin. Ensimmäiseksi sarjakuvaksi, tai ainakin ensimmäiseksi sarjakuvalehdeksi, voitai-

R I CHA RD F. OUTCAULT: HO GA N’ S

siin esimerkiksi määritellä Iso-Britanniassa vuonna 1884 lanseerattu Ally Sloper’s Half Holiday. Tai mikäli ranskalaisilta kysyttäisiin, asialla olisi ollut nimimerkki Christophen piirtämä, vuonna 1889 ensi kertaa ilmestynyt Fenouillard. Liki puoli vuosisataa aiemmin debytoineessa Punch-lehdessä taas nähtiin pilapiirrosten ohella strippisarjakuvan edeltäjiä. Ja jos itseensä Johann Wolfgang von Goetheen olisi uskominen, olisi Rodolphe Töpffer ensimmäinen. Goethe piti kuvaa ja sanaa yhdistäneen sveitsiläisen monialamiehen töitä niin käänteentekevinä, että näki tämän luoneen kokonaan uudenlaisen taidemuodon.

supersankarit ovat. Maailma on silloin ollut meille käsittämätön, mutta moni tuolloin luotu hahmo elää edelleen muodossa tai toisessa.

itse goethe näki sarjakuvassa kokonaan uudenlaisen taidemuodon.

Sarjakuvateollisuutta ja moraalipaniikkeja • Yhtä kaikki, varsinainen sarjakuvaräjähdys tapahtui sanomalehtipainotekniikan kehityksen myötä 1800ja 1900-lukujen taitteessa. Jo vuonna 1989 lopetettu Outcaultin sarjakuva sai lukuisia jäljittelijöitä, sarjakuvia, joissa seurattiin Yhdysvaltoihin emigroituneiden elämää. Näistä sarjoista huomionarvoisin lienee saksalais-amerikkalaisen Rudolph Dirksin Kissalan pojat (engl. Katzenjammer Kids). Taiteellisesti noteeratuimpia varhaisia sanomalehtisarjakuvia ovat Winsor McCayn Pikku Nemo Höyhensaarilla ja George Herrimanin Krazy Kat. Amerikkalaisen sanomalehtisarjakuvan myötä syntyvät syndikaatit, sarjakuvia levittävät yhtiöt. Sarjakuvasta tuli teollisuutta ja isoa bisnestä. Tie oli auki. Syntyi tieteissarjakuva, länkkärit, etsivät ja fantasia; Buck Rogers, Flash Gordon, Kippari Kalle, Tarzan; Famous Funnies ja Action Comics. Ja hassut eläimet, Taliaferro, Barks, Mustanaamio, Lepakkomies, ja niin edelleen. Etsikkovaiheen jälkeen seurannut kulta-aika tuotti taidetta, johon sittemmin tehtyä väistämättä verrataan. Ja on jopa hämmentävää (taas kerran) muistaa, kuinka vanhoja hahmoja esimerkiksi Tintti, Piko ja edellämainitut

Vuosisadan puolivälissä Yhdysvalloissa lietsottiin moraalipaniikkia sarjakuvien turmiollisesta vaikutuksesta lapsiin ja nuorisoon. Sarjakuva-ala ryhtyi lammasmaiseen itsesensuuriin luomalla Comics Code -säännöstön. Tulilinjalle joutui eritoten kauhu- ja sota-aiheisia lehtiä julkaissut William M. Gaines. Isältään lehtitalon perinyt kustantaja lopetti “moraalittomat” sarjakuvajulkaisunsa mutta suurensi satiirisen Mad-lehden aikakauslehtikokoon, jota Comics Code ei siten koskenut. Lastenpsykiatri Frederic Werthamin kirjasta Seduction of the Innocent (1954) syttynyt roihu oli häpeällinen, mutta lopulta ymmärrettävä ajanjakso kylmän sodan aikaisessa Amerikassa. Yhteiskunnallisten murrosten aikaan on uutta teknologiaa helppo syyttää, Nummelin tiivistää.

Käteensopiva tietoteos on nimensä veroinen. Sarjakuvan evoluutio (esi)historian hämäristä pirstaleiseen nykypäivään käydään läpi jouhevasti ja kiinnostavasti. Leijonanosan sivumäärästä saa luonnollisesti meille tutuin länsimainen sarjakuva sanomalehtistripeistä sarjakuvaromaaniin. Suomalaisen sarjakuvan tarina kerrotaan Professori Itikaisen tutkimusretkestä (1911) Jaiksfukin-lehteen (2016–), lopuksi kotimaisen sarjakuvakustantamisen hieman ankeaa nykytilaa avaten.

Lukuisia teoksia tehneen tietokirjailijan kieli on sujuvaa ja esitystapa selkeä. Sarjakuvaa syvällisemmin harrastavalle suuri osa on tuttua, mutta teksti herättää silti miellyttäviä muistoja, lukulistatärpeistä puhumattakaan: Tuon olin unohtanut! Tuohon pitää syventyä tarkemmin! Sarjakuvan lyhyt historia sopii mainiosti esimerkiksi peruskurssin oppimateriaaliksi tai itseopiskeluun.

Lyhyt johtopäätös: sarjakuvan monimuotoisuus ei lakkaa hämmästyttämästä. •

Myrkytöntä miehisyyttä

REETTA LAITINEN

Savusauna, hiihto, auton huolto, kalastus. Musa, penis, seksi ja keikka. Petteri Tikkasen alter egon, vapaapainija Black Peiderin aiheet ovat perinteisen maskuliinisia, mutta toksisuus loistaa poissaolollaan eikä miehen kriisistäkään juuri kärsitä Ylä-Savossa. Oikea äijä rakastelee mieluummin Äiti Maata kuin örveltää kännispäissään nakkikioskilla!

Aiempi Black Peider -kokoelma Ura (Like, 2012) painottui nimensä mukaisesti musiikki- ja keikkakokemuksiin ja Rumba-lehdessä julkaistuihin strippeihin. Se on aiheiltaan vaihtelevampi ja henkilökohtaisempi. Kokoelman huipentaa informatiivinen ja hauska kertomus omakohtaisesti koetusta vasektomiasta. Siinäpä aihe, josta saa etsimällä etsiä kuvauksia, vaikka ehkäisy koskettaa useimpia hedelmällisessä iässä olevia ihmisiä, miehiä yhtä lailla kuin naisia.

Black Peiderin tyyli eroaa olennaisesti Petteri Tikkasen lennokkaasta mutta hallitusta tussaukses-

ta. Viiva on ohuempi ja Peiderin hahmo pelkistetty pallopää. Tyyliä tekisi ensi näkemältä mieli nimittää luonnosmaiseksi, mutta jo seuraavalla vilkaisulla lukija oivaltaa pikkutarkasti työstettyjen yksityiskohtien määrän. Taiteilija herkuttelee etenkin nostalgisilla miljöökuvauksilla maitolaitureista, savusaunoista, Iisalmen puutaloista ja lapsuuden olohuoneista. Keltainen tehosteväri antaa graa sesti miellyttävän vastapainon viivan kepeydelle.

Petteri Tikkanen ja Marko Turunen tekevät suomalaista 2000-luvun omaelämäkerrallista sarjakuvaa samalla tyylillä, jossa tiskivuorirealismi verhotaan fantasian ja vapaapainimaskien taakse. Jollain tavalla yhdistelmä antaa arjen kuvaukselle jopa uskottavuutta. Ennen kaikkea sarjakuvat ovat viihdyttäviä, visuaalisesti oivaltavia ja koskettaviakin. Aiheiden vaihdellessa maan ja taivaan välillä pysyy lukija valppaana ja ajoittain yllätettynä. Erityisen mausteen sarjakuville tuo ruutujen väleistä pilkahteleva lempeän suopea humanismi, jolla Tikkanen tarkastelee maailmaa ja kanssaihmisiään, niitä törpöimpiäkin.

Jäljet pelottavat

TUOMAS TIAINEN

Suvi Ermilän esikoisteos Hauho (2017) herätti ilmeisen suurta mielenkiintoa oikeissa henkilöissä, kun uransa alussa oleva tekijä nähtiin YLEn sarjakuvataiteilijoita käsittelevässä Sarjakuvaelämää-sarjassa Matti Hagelbergin, Tiitu Takalon ja Tommi Musturin kaltaisten jättien seurassa. Ei sillä, etteikö syytä olisi ollut, Hauho paljasti näet tekijänsä kyvyn kertoa (ja Suuren Kurpitsan kyvyn bongata debytantteja). Omissa listauksissani nostin Ermilän teoksen kyseisen vuoden kiinnostavimmaksi esikoiseksi, enkä tätä mielipidettäni vaihda.

Uutuusnide Jälki jatkaa tutulla linjalla. Lyijykynällä piirretyt sivut kuvittavat elämäkerrallisia tapauksia; kipeitä, kiusallisia ja usein, ainakin ulkopuolisen lukijan näkökulmasta, pistävällä tavalla herkullisia. Tällä kertaa teos koostuu neljästä itsenäisestä tarinasta, joita tekijän saatesanojen mukaan “yhdistävät toisiinsa lapsuuden ja nuoruuteen liittyvät muistot”. Aineiston perusteella elämä on suurelti osin kitkeristä tilanteista tehty, tai ainakin ne ovat pysyneet mukana.

“Tarhamatka” tuntuu varpaissa ja otsalohkos-

sa jokaista joskus pyöräillyttä. Ritsillä kyyditettävä pikkusisarus kaatuu maahan lyöden päänsä tiehen. Kotona tapaus salataan vaivoin, ja yöllä saapuu syyllisyys. “Heikki” on absurdia lähestyvä kuvaus joulusta, johon kutsuttu omintakeinen, hieman hidas sukulaismies tuo oman oudon sävynsä. “Vierailun” nuori päähenkilö käy vasta eronneen isänsä uudessa asunnossa. Kodin tyhjyydelle vetää vertoja vain isän ja tyttären puhumattomuus. “Mökki” palaa Hauhon maisemiin kesäasumukseen, jossa elämän hitautta katsotaan kiikareiden läpi.

On niin kirpeää, että melkein pahaa tekee. Ermilä osaa ladata väkeviä inhimillisiä tuntemuksia pieniin, melkein kaurismäkeläisen vähäeleisiin hetkiin. Kireä patistus nukkumaan, sohvalla istuminen piinaavassa hiljaisuudessa, kesäisen kasvihuoneen muheva kosteus ja tuoksut – tutunoloisia kokemuksia kaikki.

Varsin tummasävyinen ja täyteenahdettu kuvitus tukee kerrontaa. Sivuja ja ruutuja on selvästi hangattu antaumuksella, ja henkilöhahmojen jäykkyys alleviivaa ihmimillisen kommunikaation vaikeutta. Toisaalta silloin, kun on tarvetta kiteyttää ymmärrys yhteen kuvaan, Ermilä onnistuu hienosti. “Tarhamatkan” isosiskon huolestunut ilme on syvästi inhimillinen.

Kirvestä kantavat soturit

ONNI MUSTONEN

Tuomas Myllylän ja Sari Sariolan Pakanat: Yhden jumalan kaupunki on jatkoa muutaman vuoden takaiselle Pakanat-albumille ja jatkaa sotaisan Halikon suvun saagaa heidän luoviessaan verikostojen, väkivallan ja eri suuntiin vetävien lojaliteettien ristiaallokossa. Albumin pääosaan nousevat edellisen tarinakokonaisuuden päähenkilön Ari Halikon lapset Alli ja Joutsi, joista jälkimmäinen on päätynyt palkkamiekkana Bysantin keisarin palvelukseen.

Yhden jumalan kaupunki on ensimmäinen osa kaksiosaisesta tarinasta, joten tarina jää kesken. Tässä osassa lukija tutustuu hahmoihin ja heidät siirretään paikoilleen, jotta juoni voi kunnolla käynnistyä. Myllylän kerronta on kuitenkin sen verran vauhdikasta ja sujuvaa, että lukija ei ehdi kyllästyä, vaikka jääkin odottamaan jatkoa.

Pieni miinus tulee konetekstauksesta, joka syö sarjakuvan muuten rosoista tunnelmaa.

Näin ronskia ja rehellistä genresarjakuvaa näkee kuitenkin sen verran harvoin, että Yhden jumalan kaupunki ilahduttaa varmasti verisen seikkailu-

sarjakuvan ystävää. Game of Thronesin vaikutus näkyy selvästi seksiä, väkivaltaa ja politiikkaa yhdistävässä kuvauksessa, johon Myllylän paksu musta viiva ja Sariolan maanläheiset värit tuovat miellyttävää lihaisuutta ja konkreettisuutta. Hahmot ovat ilmeikkäitä ja Myllylä kertoo paljon pelkillä ilmeillä ja eleillä, joten tarina tuntuu dynaamiselta myös hiljaisempina hetkinä. Kun taas miekat vedetään huotrastaan, hahmojen todellakin tuntee hikoilevan, ähkivän, vuotavan verta ja kärsivän.

Maailman kuvaus on kiistämättä Pakanoiden suurin vahvuus, ja sarjakuva onnistuu siirtämään lukijansa keskelle Konstantinopolin pauhua ja pohjolan kylmyyttä. Maailma tuntuu kokonaiselta ja hahmot osalta sitä. Kiitosta ansaitsee myös tarinan sijoittaminen varhaiskeskiaikaan: 900-luku on yhä verrattain koskematon näyttämö, joten Myllylä ja Sariola pystyvät käsittelemään aiheita, jotka tuntuvat tuoreilta. Tarinan ja sen kuvaaman maailman vetovoimasta kertoo jotain se, että arvostelija koki tarpeelliseksi lukemisen lopetettuaan tutustua tarinassa esiintyvän varjagikaartin eli Bysantin keisarin viikingeistä koostuvan henkivartiokaartin historiaan.

Rakkauden ja sodan liekit

ONNI MUSTONEN

Veli-Matti Uralin ja Esa Niskasen Taivalkoskelta ilmataisteluihin on itsenäinen esiosa vuonna 2011 ilmestyneelle Paluu rajan takaa -albumille. Edeltäjänsä tavoin Taivalkoskelta ilmataisteluihin seuraa Mauri Niskasen vaiheita sotalentäjänä. Tällä kertaa näemme, miten Maurin tie vie ilmasotakoulusta talvisodan koitoksiin, ja kuinka kanttiinin kaunis Irma valloitti Maurin sydämen.

Jo ennen kuin tarina alkaa, lukija ei voi olla huomaamatta tekijöiden intohimoa aihetta kohtaan. Kirjan sisäkannesta löytyvät Bristol Blenheim -pommikoneen ja Polikarpov I-153-hävittäjän tekniset tiedot kavaltavat, että sarjakuva on antaumuksella tutkittu. Muuta ei voisikaan varmasti odottaa ilmailukirjoittaja Niskaselta. Uralin piirrokset eivät tosin jää jälkeen, vaan rakkaus sodanaikaiseen kalustoon näkyy jokaisen lentokoneen ja univormun yksityiskohdissa.

Uralin piirrosjälki ansaitsee muutenkin kirjan suurimmat kiitokset. Mustavalkoinen kuvitus onnistuu dramaattisimmissa kohdissa vangitsemaan pommituslentojen hermoja raastavan jännityksen ja suurimmat tunteet. Hiljaisemmissa kohdissa kerronta kuitenkin ontuu, ja kertojaääni ottaa usein vastuun kerronnasta kuvien kustannuksella. Albumin vahvuudet huomion ottaen onkin hieman yllättävää, että suurin osa sarjakuvasta keskittyy Maurin ja Irman orastavaan rakkaussuhteeseen. Taivalkoskelta ilmataisteluihin ei ole korkeajännityskertomus miehistä rintamalla, vaan kuvaus parisuhteesta, joka syntyy sodan aattona. Pulp-lukemiston innoittaman kannen lupailemaa seikkailusarjakuvaa näiden kansien välistä ei löydy. Kertovaa onkin, että kannen sinisenä liekehtivää miekkaa ei käytetä kaikista ilmiselvimmällä tavalla. Se, ettei sillä lävistetä ketään, onkin lukijan odotuksista riippuen joko albumin suurin pettymyksen aihe tai iloisin yllätys.

Kolmikko pulassa

TIMO RONKAINEN

Non Stop ja Ruutu -lehtien sarjakuvia kokoava kirjasarja jatkuu Maurice Tillieuxín Gil Jourdanilla. Nimikkosankari on Pariisissa majaileva nuori etsivä. Nokkela ja kyvykäs, kuinkas muuten. Apurikseen hän on saanut laiskanpulskan kaverin lempinimeltään Sukkula (Libellule). Tämä entinen murtovaras on tyypillinen koominen sidekick, suoraselkäistä päähenkilöä värikkäämpi hahmo. Jourdanin kontakti poliisivoimiin puolestaan on järkähtämättömän tasainen, mutta vähän hitaan oloinen tarkastaja Korppu (Crouton). Kolmikko tuntuu pitävän yhtä kaiken aikaa.

Tyylillisesti Gil Jourdanin hiukan kuivakkaat seikkailut ovat jossain hergéläisen selkeän viivan ja franquinilaisen tyylittelyn välimaastossa. Jourdanin edeltäjä, Tillieuxín aiempi etsiväsarja Félix olikin piirroksellisesti puhdasta Hergén jäljittelyä. Spiroulehteen vuonna 1956 syntynyt Jourdan on lähempänä Marcinellen koulukunnan tyyliä.

Käsillä olevassa koosteessa on pari pidempää seikkailutarinaa ja muutamia lyhyitä napakan jännitysnovellin mittaisia pätkiä. Kokoelman sarjat ovat vuosilta 1964–70, kutakuinkin Jourdanin uran puolivälistä.

Ensimmäisessä pitkässä tarinassa Jourdan kavereineen saa toimeksiannon kiinalaiselta herra Lieniltä, jolla on yksinoikeus skoottereiden myyntiin Kiinassa. Joku kuitenkin salakuljettaa niitä maahan, mikä haittaa Lienin bisneksiä. Kolmikon on selvitettävä mitä kautta rajan yli salakuljetus tapahtuu.

Tarinan juoni on yksinkertainen, mutta jäntevästi kerrottu. Vähäiset johtolangat vievät kaverukset vuoristoiselle rajaseudulle, jossa he taivaltavat matkaa kuhmuisella venäläisellä kuormurilla. Herra Lienin petollinen sihteeri on kuitenkin varoittanut salakuljettajia edeltä käsin. Matkan varrella konnat koittavat eliminoida kolmikon.

Loputtomassa kaatosateessa kiemurtelevilla vuoristoteillä tehty vaarallinen matka siltojen räjäyttelyineen tuo hakematta mieleen Henri-Georges Clouzot’n elokuvan Pelon palkka. Varsinkin kohtaus, jossa kainaloitaan myöten mutalikossa rämpivä kolmikko kampeaa kuormuria takaisin tielle.

Kokoelman lyhyet tarinat lähtevät liikkeelle tehokkaasti ja koukuttavasti, täysimittaisen albumin tapaan. Mutta ne päättyvätkin äkisti ja kiireellä kuin seinään. Ainoa poikkeus on tarkastaja Korpun lomailusta kertova täysin farssimainen lyhyt välipala.

Kokoelman toinen pitkä tarina, kirjan päättävä ”Karaattijahti” on nopeatahtinen takaa-ajoseikkailu. Kiidetään autoilla, veneillä ja muilla kulkupeleillä, tarina on koomisilla kommelluksilla kuorrutettu rymistely, joka etenee kuin juna. Tarinoiden huumori on usein kiusallisen väkinäistä ja päälleliimatun oloista, mutta tässä se jopa toimii.

Gil Jourdan on nostalgiaa setämiehille, naisia ei näissä seikkailujutuissa pahemmin vilahtele. Jourdanin sihteerinä toimiva sanavalmis Kirsikka (Queuede-Cerise) näyttäytyy ohimennen, mutta ei juurikaan osallistu toimintaan. Noin muuten kokonaisuus on kuitenkin ihan viihdyttävää elegantin 60-lukulaista menoa.

Cheers to Maggy!

OUTI IIVONEN

Eurooppalaista sarjakuvaa julkaiseva Sininen Jänis sai mukavasti mainetta julkaistuaan Lewis Trondheimin ja Stéphane Oiryn Maggy Garrisson -sarjan ensimmäisen osan suomeksi. Vuonna 2017 julkaistu Hymyile vähän, Maggy voitti parhaan käännössarjakuvan Herra Koipeliini -palkinnonkin.

Moderni, Englantiin sijoittuva, kovaksikeitetty dekkari ristiriitaisella naispäähenkilöllään vetosi lukijoihin niin, että sarjasta saatiin viime vuoden lopulla suomeksi myös toinen osa, Mies, joka löytyi vuoteestani. Ranskaksi Maggyn tarina on täydentynyt tähän mennessä trilogiaksi.

Toinen osa jatkaa oikeastaan suoraan siitä, mihin ykkösosa jäi: toimeentulonsa kanssa tuskaillut yksityisetsivän hommia joskus kyseenalaisinkin keinoin hoitanut Maggy sai haltuunsa 15 000 puntaa ja sänkyynsä pikkurikollisen miehen, joka sattuu myös olemaan hänen rikoskumppaninsa. Elämää on tosin jatkettava entisenoloisesti kitkuttaen, jotta ei herättäisi epäilyksiä.

Uusi keikka löytyy baarista – Maggy alkaa selvittää kadonneiden korujen tapausta stressaten samalla valvontakameroista, jotka mahdollisesti tallensivat selkkauksen, jonka seurauksena Maggy äkkirikastui.

Yksinäisyyttä ei myöskään helpota se, että paras ystävä – poliisina työskentelevä Sheena – ja potentiaalinen poikaystävä ovat molemmat Maggyn epäilyjen alaisina.

Tarinan jännite syntyy henkilöhahmojen korostetusta ristiriitaisuudesta. Ketään ei voi luokitella vain hyväksi tai pahaksi, eikä kehenkään voi luottaa. Lukijana en oikeastaan kiintynyt hahmoihin juuri lainkaan. Tämä myös luo kalsean ja etäännytetyn tunnelman, joka vain korostuu hahmojen toteuttamassa brittiläisen asiallisessa kanssakäymisessä. Maggy ei juuri kehity hahmona ensimmäisestä osasta: itseironia, ajoittainen itsesääli, päihteiden kulutus ja lakoninen huumori ovat osa hahmon viehätystä. Kiinnostavaa on miettiä, millä keinoin hahmosta saisi yhtä mielenkiintoisen, jos se sattuisi olemaan miespuolinen.

Sivulta toiselle jatkuva 12 ruutua sivulla -tyyli, joka rikotaan vain tietyissä siirtymissä, tekee sarjakuvasta aavistuksen elokuvamaisen ja helpon seurata. Oiryn kuvitus noudattaa perinteisen tarkkaa ranskalais-belgialaista tyyliä kuljettaen kyllä tehokkaasti tarinaa eteenpäin, mutta mitään ihastuksen huokauksia se ei aiheuta taiteellisuudellaan.

Kolmas osa on kuitenkin ehdottoman tervetullut, jotta lukijalle selviäisi, mitä rahoille tapahtuu ja outoa kyllä, miten Maggyn selvästi jännittyneet perheja ystävyyssuhteet kehittyvät.

Kotomaamme ystävälliset äidinkasvot

HEIKKI JOKINEN

”Olisi väärin väittää, että Gogol sijoitti henkilönsä absurdeihin tilanteisiin. Ei voi asettaa ihmistä absurdiin tilanteeseen, jos koko maailma jossa hän elää on absurdi”, kirjoitti Vladimir Nabokov mainiossa kirjassaan Nikolai Gogol

Heikki Paakkasen pila- ja sarjakuvia lukiessa Nabokovin ajatus nousee eittämättä mieleen. Paakkasen maailmassa tosin kollegioasessori Kovaljovin nenä ei Gogolin tapaan ajele rattailla valtioneuvokseksi naamioituneena. Mutta Paakkasella on lahjomaton kyky nähdä arkemme banaliteetit vivahteikkaalla ja pintaa syvemmälle katsovalla tavalla.

Syykin on selvä: Paakkanen on oma itsensä, katsoo maailmaa omalla katseellaan ja kuvaa sen omalla tavallaan. Näin sen tulisi olla, vaan moniko meistä lopultakaan näin tekee?

Heikki Paakkanen on luonnonvoima, jollaista kukaan ei pystyisi keksimään, ellei häntä olisi. Hän on konservatiivinen anarkisti – tai anarkistinen konservatiivi – joka pystyy tarkkailemaan maailmaa ympärillämme kyynisen idealistisesti ja kaikkia auktoriteetteja yhtäläisesti kammoten.

Lisäksi hän löytää tälle omaperäisen, tehokkaan ja ammattitaidolla viritetyn kuvallisen ilmaisun. Kuvien muoto on yhtä niiden sisällön kanssa.

Paakkanen ei räiski ilkeästi sinne tänne. Hän etsii maalin, osuu siihen ja kunnioittaa silti kuvaamiaan ihmisiä. Tämän yhdistelmän onnistuminen on oikeastaan hämmästyttävää.

Ääääriviivoja kokoaa yhteen Paakkasen Ilta-Sanomien pilapiirroksia vuosilta 1994–2018. Komea ja tuhti kokoelma mahdollistaa hänen teemojensa havainnoinnin. Paakkanen vie kuvillaan toistuvasti kunnian sodilta, väkivallalta, örvellykseltä, uskonnoilta ja muilta uskomushoidoilta sekä ahneudelta.

Oikeastaan on sääli, että Suomi ei ole katolinen maa. Näkisin mielelläni, kuinka katolisen kirkon hierarkia, taantumuksellisuus ja rakkaus kitschiin pääsisi Paakkasen käsittelyyn.

Armoa eivät Paakkaselta saa ahneet nilkit, huijaavat kirkonmiehet eivätkä trendejä luovat markkinapellet. Arvoon nousevat tavalliset ihmiset, jotka antavat muiden elää rauhassa.

Piirrokset pursuvat yksityiskohtia. Koneet, vimpaimet ja piispanhiipat on kuvattu viimeistä piirtoa myöten. Sanoma ei kuitenkaan huku detaljeihin – ne korostavat sisältöä. Kokonaisuus on iskevä.

Kirja on mustavalkoinen, lehdessä kuvat julkaistiin väreissä. Hyvä valinta, lukija pääsee tutkimaan tarkemmin Paakkasen ligraani-viivaa.

Ääääriviivoja on vuoden tärkeimpiä kirjoja. Se kuuluu joka kodin hyllyyn Tuntemattoman sotilaan ja vihkiraamatun väliin.

Meidän poikamme maalla, merellä ja ilmassa

HEIKKI JOKINEN

Tämä on erinomainen idea: perinteenkeräyskilpailun tuloksia sarjakuva-albumina. Ja mikä mukavinta, se toimii käytännössä. Komennusmiehet kokoaa useita tarinoita ammattimiehistä ja -naisista, jotka reissaavat ympäri maata ja maailmaa. Työt ovat koneiden asentamista, hitsaushommia, telakkatöitä.

Tarinoita kirjassa on kaikkiaan 24. Arki koostuu parakeista, tilapäisistä kämpistä, vaihtuvista työkavereista tai vieraiden maiden kulttuurien ja kielten eroista. Ja koti-ikävästä.

Kirjan tarinat on valittu vuonna 2015 järjestetystä Teräsmiehet maailmalla -kirjoituskilpailusta. Siinä reissutyöläisiltä kerättiin heidän kokemuksiaan matkan varrelta.

Kilvan järjestivät Suomalaisen Kirjallisuuden Seura SKS ja Metallityöväen Liitto. Vastaavia perinteenkeruukilpailuja järjestetään jatkuvasti eri aloilta ja kokemuksista. SKS:n arkistoista löytyvät esimerkiksi eteläpohjalaisen naapurihuumorin kilpakeräys (1964), rman juhlat (1961) tai kaivosmiesperinteen kilpakeräys (1979).

Ajatus julkaista kerättyjä kertomuksia sarjakuvana on tuore. Hankkeen ideoija Jari Vesanen kirjoittaa esipuheessa, että tarinoita olisi hyvä saa-

da julkisuuteen ”vastapainona julkisuutta hallitsevalle, melko tunteettomalle talouskeskeiselle työelämäkeskustelulle”.

Kyllä, Komennusmiehet tuo oman näkökulmansa työhön ja sen tekijöihin. Kerätyissä kertomuksissa korostuvat seikkailulliset ja työn vaikeuksiin liittyvät puolet, mutta niissä on eletyn makua.

Vaikka ajatukset reissussa kohdistuvat työhön ja alkoholi on merkittävässä roolissa, maailman pohdintakin nousee esiin. Etelä-Afrikassa asennustöissä näkee maan jyrkät luokkaerot ja työpaikoilla oppii näkemään hiostamisen menetelmät. Lakossakin ollaan, kun tarve vaatii.

Kari Sihvosen piirrostyyli on jylhää ja keskittyy ihmisiin. Ympäristöä kuvataan sen verran kuin tarvitaan, mutta pääosassa ovat ihmiset. Selkeät kuvat antavat tarinalle sen tarvitseman tilan, sillä näissä kertomuksissa tarina on pääosassa.

Teksti on minä-kerrontaa. Asiat nähnyt ja kokenut kirjaa tarinan talteen. Siksi suuri osa kerronnasta kulkee tekstipalkkeina kuvien alla, yksittäiset tarinat voivat olla jopa kokonaan ilman puhekuplia. Tämä korostaa kerronnan henkilökohtaisuutta.

Sihvonen on välttänyt osaavasti kerronnan muodon tuoman jäykkyyden. Luettavuus säilyy, vaikka muoto ei ole helppo. Tarinoiden sovittaminen sarjakuviksi on todennäköisesti vaatinut paljon työtä ja pohdintaa.

Upoksissa

VILLE HÄNNINEN

Heikki Rönkön sarjakuvia luonnehtii paitsi sanattomuus myös kevyt ilkikurisuus. Pääosassa on yllätyksellinen, lähtökohdiltaan hyvin sarjakuvamainen kerronta, jossa tapahtumat eivät kaipaa tuekseen sanoja. Kuva elää ja kertoo tarinaa.

Viimevuotinen Toinen linna / Anor Castle paljasti yhdeksi Rönkön suurimmista vaikutteista tietokonepelit, niiden logiikan ja seikkailullisen todellisuuden. Rönkön sankarit ovat usein tuomittuja toistamaan samaa kaavaa tai epäonnistumaan näyttävästi. Välillä perspektiivi on ihmisevoluution kokoinen, kuten Phases-esikoisessa (2016).

Rakenteellisesti uuden julkaisun edeltäjä on Homo Locus. Toissavuoden innostavin suomalainen pienjulkaisu levitti kuvakerronnan pienen julkaisun joka nurkkaan. Kokonaisuus hehkutti arjen erikoislaatuisuutta poikkeuksellisen voimakkaissa väreissä.

ASDF Boot sisältää elementtejä kaikista edellisistä teoksista. Miljöönä on tietokonepeleistä ja elokuvista tuttu sukellusvene, ja kommelluksia ja onnettomuuksia riittää. Perhe matkustaa ja riitelee sukellus-

veneessä, jonkinlaisessa suurkatastro n jälkeisessä maailmassa, jossa he pärjäävät piraattina eli rosvoamalla muita. Viinapiru vain lisää kierroksia.

”Seikkailutarina ilman seikkailua ja komedia ilman huumoria”, Rönkkö itse toteaa verkkosivullaan ja osuu sinänsä oikeaan, mutta toisaalta hänen sarjakuvansa eivät ole antisarjakuvia tai tapahtumattomuuden ylistyslauluja. Kaikenlaista pientä tapahtuu koko ajan, ja absurdia tarinaa pitää seurata tarkasti.

Rönkkö kertoo klassisen animaation hengessä koko ajan kuvin. Suomalaisista sarjakuvataiteilijoista koen esimerkiksi Tommi Musturin ja Maria Björklundin hänen hengenheimolaisikseen, maailmalta Tony Millionairen (joka ei tosin todellakaan säästele sanoja).

ASDF Bootissa kirjan rakenne tuntuu entistäkin tärkeämmältä. Rönkkö hyödyntää sukellusveneen muotokieltä ja monikerroksisuutta kerronnassaan, Will Eisnerin muutamien Spirit-tarinoiden tapaan. Tarinan värimaailma vaihtuu tapahtumien jännitteen ja ajan kulun mukaan. Välillä käänteitä on sen verran, että seuraaminen vaatii työtä ja aktiivista tulkintaa, mutta Rönkkö pitää kuitenkin rakentamansa maailman hienosti hyppysissään.

HÄN ON PERINYT ISÄLTÄÄN KLASSISEN NOPEUDEN. SAMALLA SUURET TAIPUMUKSET RATSASTUKSEEN JA DRESYYRIIN.

MAINIO, TULINEN TEMPERAMENTTI, HYVÄ ASKEL, JOUSTAVA RAVI, HIENO LAUKKA, HYVIN KOHTUULLINEN REHUNKÄYTTÖ.

Tulikasteisilla luminiityillä

VESA KATAISTO

Viimeisten seitsemänkymmenen vuoden aikana on ollut vain yksi välivuosi, jolloin Suomessa ei ole ilmestynyt yhtään kirjaa Carl Gustaf Emil Mannerheimistä (1867–1951). Kaikenlaisia tulkintoja ja näkökulmia on Marskista julkaistu satamäärin, mutta sarjakuvia hyvin vähän.

Tilannetta paikkaa Reima Mäkisen suururakka, Mantšuria-teos, joka perustuu Mannerheimin omaan sotapäiväkirjaan. Sössittyään ammattiuransa, taloutensa ja avioliittonsa jo 37-vuotias paroni Gustav Karlovitš Mannerheim ilmoittautuu vapaaehtoiseksi Venäjän ja Japanin väliseen sotaan päästäkseen mahdollisimman kauas kotoaan. Kaukoitä kiehtoi paronia ja samalla hän halusi tutustua, miten Tsaarin armeija selviytyisi kurjasti edenneestä sodasta.

Reilun puolen vuoden mittaisesta matkasta tulee enemmänkin harha- kuin sotaretki. Mannerheim paheksuu kurittomia ja humalahakuisia sotilaita sekä järjettömiä päätöksiä tekevää ylintä sodanjohtoa. Muutaman ryypyn jälkeen tappiot tuntuvat voitoilta, ja taas piirrellään nuolia kartoille. Sotilaitahan voi

HIENO RATSU, MUTTA KUULUU OLEVAN ILKEÄ MUILLE HEVOSILLE.

ALATKO PANETELLA?! HMM.

aina tilata muutaman puolijoukkueellisen lisää.

Itsetietoinen Mannerheim kavahtaa moista menoa. Hän yrittää vaatia kuria ja järjestelmällisyyttä, mutta hänen yrityksensä torpataan lähes aina.

Kun muu ei auta, Mannerheim hakee lohtua hevosistaan. Ne vaikuttavat olleen ainoita olentoja, joista Gustav oikeasti välitti.

Mäkinen kuljettaa tarinaa mangatyyppisillä sivuratkaisuilla. Ruudut ovat kovin pieniä, mutta onneksi puhuvien päiden marssilta on enimmäkseen vältytty. Ladonta on selkeää, eikä ruuduissa ole liiaksi tekstiä. Mäkinen välttää tekemästä kerronnasta liian ”sarjakuvamaista”, vauhtiviivoja ja ääniefektejä on hyvin vähän. Väritys on hyvin onnistunutta.

Teosta on laadittu yli kymmenen vuoden ajan, ja se näkyy yksityiskohtia myöten. Sotahistoriaa tuntemattomia saattaa loppupuolen marssiminen tuntemattomasta pikkukylästä toiseen puuduttaa, mutta taustatyö on tehty ilmeisen huolella.

Jonkin verran uutta näkökulmaa löytyy harmaasta Mannerheimistakin, joka ei sentään mikään Corto Maltese ollut. Ei onnensoturi vaan ammattisotilas, joka rakasti sotanäyttämöillä esiintymistä.

Hedonistisia homohirviöitä

PII ANTTONEN

Joakim Juvelénin neliskulmaisesti asetellut strippisarjakuvat kulkevat maskuliiniselle homosarjakuvalle kovin tuttuja latuja. Stripit ovat häikäilemättömän seksuaalisia, mutta pitkälti niin tutuilla tavoilla, että varsinaista shokkiarvoa kirjasta ei löydä. Tämä ei välttämättä ole ollut tekijän perimmäinen tarkoituskaan, mutta stripit eivät myöskään kuvaa hahmojensa seksuaalisuutta erityisen vetoavalla tavalla. Homoseksuaalisen maskuliinisuuden kuvaus keskittyneenä karvoihin, pullottaviin genitaaleihin ja pyöreisiin takapuoliin on lukijoille tuttu underground-sarjakuvan syntyajoista asti, joten varsinaista uutta sanottavaa sarjalla ei tässä suhteessa ole. Siksi jääkin hieman kysymysmerkiksi, tarjoaako Ugly Monsters jotain mitä emme olisi lukeneet jo aikaisemmin?

Sarjan nimikkohirviöt on piirretty selkeällä viivalla, joka soveltuu hyvin strippien pääosin verbaalisuuteen perustuvaan huumoriin. Tussijälki on tasapaksua ja kohdeväritystä käytetään vain harvoissa sivun kokoisissa kuvituksissa, mikä antaa sarjalle

äärimmäisyyteen asti pelkistetyn kuvan. Hahmojen nimenmukainen rumuus on toki jokaisen lukijan silmissä, mutta selkeästi hahmot itse pitävät toisiaan mitä suurimmassa määrin haluttavina.

Seksistä puhumisesta huolimatta sarja sen sijaan ei esitä ollenkaan varsinaisia seksiakteja, mikä luo kontrastin strippien aiheen ja varsinaisen sisällön välille. Paikoitellen tämä toimii hyvin tarinallisesti, esimerkiksi kännykkäaddiktoituneen ja arkailemattoman nymfomaanin parisuhdekuvauksessa. Mutta aika nopeasti stripit kääntyvät ällöhuumorissaan samojen vitsien toistoksi, eivätkä strippien aiheet kehity 95 sivun aikana peppuseksi- ja spermavitseistään mihinkään.

Sarjan juuret ovat netin puolella, ja epäilemättä stripit toimivatkin paremmin rauhallisen julkaisutahdin mukana luettuna kuin näin massiivisena kokonaisuutena.

Siksipä Ugly Monstersia ei voi sanoa kirjaksi, jota voisi varauksetta suositella monelle. Etenkään kun kirjan julkaisu englanninkielisenä poistaa siitä kaikenlaisen paikallisvärin, joka erottaisi sitä homosajakuvien massasta. Mutta oma kohdennettu yleisö sarjalle varmasti löytyy.

Arjen iloja

AINO SUTINEN

Essin ja Einarin huusholli on muodoltaan perinteinen perhesarja sunnuntaistrippiformaatissa. Se on ilmestynyt Seura-lehdessä vuodesta 2012.

Sarjassa seurataan uusioperheen elämää, enimmäkseen sisätiloissa kotona. Usein episodit perustuvat kepeään sanailuun ja hahmojen keskinäiseen kuittailuun. Eletään tavallista arkea, täytetään tiskikonetta, vaihdetaan huonekalujen paikkaa, käydään ostoksilla, syödään. Työelämä ei ole keskiössä.

Monessa jaksossa tapahtuu oikeastaan todella vähän. Niissä esimerkiksi tullaan sateesta takaisin sisään ja juodaan lämmintä kaakaota. Tai jollakulla on yskä, tai joku syö suklaata. Tällaisissa jaksoissa sarja on jopa sympaattisimmillaan. Mitä minimalismia!

Inhimilliset puutteet ja epätäydellisyydet tekevät hahmoista kolmiulotteisia. Esimerkiksi perheenisä kärsii selkävaivoista, tuttua monelle.

Juba Tuomola on mielestäni aina tehnyt todella hauskoja ja ilmeikkäitä sivuhahmoja. On jopa harmi,

että Viivissä ja Wagnerissa sellaiset ovat olleet vain pienessä roolissa. Tässä keskeisiä henkilöitä on tietenkin useampi, ja lisäksi välillä on sivuhahmoja. Kyseessä on kokoelma sarjan parhaita paloja, mutta tuntuu, ettei kaikkiin hahmoihin ihan päästä vielä kunnolla sisään. Ehkä pidemmät tarinan kaaret puuttuvat, ja kenties teini-ikäisiä lapsia on hieman liikaa, kun kaikille ei ehdi kehittyä sen suurempaa persoonallisuutta.

Jotkin vitsien asetelmat ovat vähän kuluneita –oletteko esimerkiksi kuulleet miehestä, joka viihtyy sohvalla ja toivoo sinne toimitettavaksi olutta ja makkaraa? Minäkin olen. On myös perusasetelma, jossa mieshahmo voi reteästi vitsailla, vaikka seksistä ja kuolemasta, kun taas nainen on tunnollisempi ja vastuullisempi. Lihava hahmo saa kuulla lihavuudestaan.

Juba on taitava kertoja ja hänen kädenjälkensä ja kuvakielensä on hioutunut vuosien varrella tyylikkään vähäeleiseksi ja omaperäiseksi. Nyt hän on luonut värikkään perhesarjan, joka ei järisytä, mutta kuitenkin toimii.

Pienet lehdet

Lähetä pienlehtesi tai omakustannealbumisi arvioitavaksi Sarjainfoon!

Osoite on Otso Höglund c/o Tilitoveri, Tammelan puistokatu 30–32 C 48, 33100 Tampere.

Vaihtoehtoisesti voit lähettää linkin nettisarjakuvaan osoitteeseen otso.hoglund@sarjakuvaseura.fi. TEKSTI Otso Höglund

Zombailut – First blood

Kai Vaalio www.worldofzombailut.com/zombailut-first-blood ”228 päivää. 11 valtiota. Yksi mies. Ei suunnitelmaa.”

Tekijän 2014 ilmestyneestä matkakirjasta Zombailut – Kaakkois-Aasian rinkkarit on nyt saatavilla peräti 290-sivuiseksi laajennettu versio.

Vaalion reppumatkareportaasi on moniaistillinen kokemus. Harvoin sarjakuvan sivuilta voi suorastaan haistaa, maistaa, kuulla ja tuntea päähenkilön elämykset. Eepoksen luettuani tuntuu melkein kuin olisin itse ollut mukana, vaikken ole noissa maailmankolkissa ikinä käynyt. Suunnitelmaton haahuilu pitkin Kaukoitää ja Indo-Kiinaa menee useasti selviytymistaisteluksi ja pelkäksi rimpuiluksi askeettisten olosuhteiden asettamien reuna-

ehtojen rajoilla, eikä Vaalio häpeile paljastaa mokailujaan ja vastoinkäymisiään. Zombailuihin verrattuna jopa Madventures alkaa näyttää elitistiseltä cocktailturismilta.

Hauskojen ja tragikoomisten toilausten ohella sarjakuvassa hiljennytään välillä tarkastelemaan vakavampiakin aiheita. Esimerkiksi turistien ja usein lähellä äärimmäistä köyhyyttä elävän paikallisväestön ongelmallinen, kieroutuneen symbioottinen suhde on alati läsnä ja tiedostettuna. Kun Vaalio on ollut yksin liikkeellä ja tarkoituksena on ollut kuvata yksilötasolta henkilökohtaisia kokemuksia, on näkökulma kuitenkin aina länsimaisen hetero(tjsp.)-miesoletetun näkökulma, joskin ymmärtämiseen pyrkivän sellaisen.

Muutamat sanavalinnat voisivat olla hiukan paremmin harkittuja. Esimerkiksi ihmisen ulkomuodon kuvailu termillä ”läski” ei ole ihan tätä päivää.

Lennokkaassa, aiheeseen ja sisältöön sopivasti ajoittain rupisessakin piirrostyylissä 1970-luvun amerikkalainen underground kohtaa mangavaikutteisen symbolikielen. Roiskivan raadollisten jaksojen keskellä yllättäen yksittäisen kuvan kauneus saattaa olla jopa pakahduttavaa.

Kynänjälki vaihtelee myös joidenkin kohtausten välillä, ajoittain sen perusteella voi erottaa alkuperäisen Kaakkois-Aasian rinkkareiden osiot First bloodiin myöhemmin piirretystä materiaalista. Aivan viimeisillä sivuilla myös siihen asti jäntevänä pysynyt kerronta alkaa hieman horjahdella.

Teos sisältää paljon ihan hyödyllistä informaatiota niille, jotka kiinnostuvat kokeilemaan samankaltaista matkailua. Välillä tekijä tosin sortuu vääntämään rautalangasta itsestäänselvyyksiä, joskus taas olettaa yleistiedoksi asioita, jotka vaatisivat perehtyneisyyttä alueen poliittiseen historiaan ja kulttuureihin. Ehkäpä tarkoituksena on ollutkin täkyjen nakkeleminen kiinnostuneille jäämättä vatvomaan jotain yksityiskohtaa monien sivujen ajaksi, kun teos on jo muutenkin näin valtaisa. Ainahan voi kuitenkin googlettaa, jos vastaan tulee outo sana tai käsite. Kirja on mahdollista ostaa pdf-tiedostona. Vitonen on naurettavan halpa hinta tästä mainiosta gonzojournalistisesta tiiliskivestä.

KAI

VAALIO

Lady Isabella’s Secrets #2 – Ancient Cinnabar

Virva E. Auvinen www.virva.biz/isabella 1561 Venetsiassa ilmestyneen kirjan I secreti della signora Isabella Cortese kirjoittaneen alkemisti Isabella Cortesen seikkailut jatkuvat historiallisen ktion genreä edustavan sarjakuvan toisessa osassa. Virva E. Auvisen kunnianhimoinen sarjakuvaeepos sijoittuu 1500-luvun jälkipuoliskolle, dramatisoiden päähenkilön vaiheita. Taustatyö on tehty ilmeisen esimerkillisesti aiheeseen paneutuen. Kuvitteellisen aineksen osuutta on kuitenkin näin maallikkona vaikea arvioida.

Mallia ja vaikutteita on otettu kyseessä olevan aikakauden taiteen tavasta esittää ihmisiä, tiloja ja miljöötä. Tyylittely on omaleimaista ja piirrosjälki mukavan selkeää. Sarjakuva on periaatteessa värillinen, joskin värinkäyttö on hyvin säästeliästä. Sävyt ovat vaaleita ja murrettuja, värialueet toimivat enimmäkseen tehosteina tai varjostuksina.

Henkilöt ovat hyvin inhimillisen ja todellisen oloisia, mehukkaita persoonia, joilla on sekä positii-

visina pidettyjä että vähemmän miellyttäviä luonteenpiirteitä. Joidenkin hahmojen ulkoinen samankaltaisuus vaatii tarkkasilmäisyyttä, sillä etenkin muutaman miesoletetun kohdalla oikeastaan vain hiusrajan tai pulisonkien muodon perusteella voi erottaa, kenestä on kyse. Kerronta on helppolukuista, tarina on jännittävä ja aivan kuin huomaamatta Auvisen monin tavoin viihdyttävä sarjakuva kartuttaa myös tietämystä renessanssin kulttuurista Italiassa ja tuolloin vallinneen yhteiskunnan normeista. Samalla siitä voi peilata myös nykypäivän maailmaa. Suosittelen lämpimästi sekä Ancient Cinnabaria että sarjan ensimmäistä osaa White as the Jasmine Flower kaikille, joita kyseinen aikakausi tai kulttuuri kiinnostaa. Tarkemmin ajatellen näin hyvää sarjakuvaa suosittelen kaikille muillekin. Toivottavasti Auvinen jatkaa Isabellan tarinan kertomista.

Sarjakuva on saatavilla englannin- tai italiankielisenä ja sen voi tilata joko painotuotteena tekijän Etsy-nettikaupasta tai sähköisenä Kindle-kirjana Amazonista. Yllämainitusta internetosoitteesta löytyvät linkit molempiin vaihtoehtoihin.

Phantomland

Maaria Laurinen maarialaurinen.com/phantomland Phantomland on viihdyttävä ja toiminnallinen sarjakuva, joka ilmestyy englanniksi sekä netissä että painettuna omakustannejulkaisusarjana. Piirrosjälki on silmiä hivelevän taitavaa. Kuvakulmien osaava ja visuaalista kerrontaa palveleva käyttö, ruutujako ja sivutaitto näyttävät täysin ammattilaistasoisilta. Monien hahmojen ulkonäkö on kuitenkin pitkälti tyylilajinsa geneeristä peruskauraa.

Tekijän luoma kuvitteellinen maailma on sisäisesti looginen, tapahtumilla on syynsä ja henkilöillä motiivinsa. Sankareista paljastuu pikkuhiljaa sielullisia ristiriitoja ja syvyyttä sekä toiminnan että replikoinnin kautta. Hiukan paperisemmiksi jäävillä ”pahiksillakin” on yksilöllisiä luonteita, joita on mahdollista kehittää edelleen vaikka kuinka uskottaviksi persoonallisuuksiksi. Vaikka lähtökohtana tarinan keskiössä on tutunoloinen alokkaan ja kantajermun välinen jännite, saa Laurinen siitä puristettua irti koko ajan uusia ja hämmästyttävän yllätyksellisiäkin käänteitä.

Loppuun saakka mietitty käsikirjoitus, kiinnostavat, moniulotteisiksi kasvavat hahmot ja tekninen taidokkuus nostavat Phantomlandin esiin genren runsaan tarjonnan joukosta.

Numb

Niina Eveliina Salmelin www.niinaeveliina.com/numb Englanninkielinen, netissä maanantaisin ja keskiviikkoisin päivittyvä Numb on juoneltaan harvinaisen mielenkiintoinen ja ennalta arvaamaton sarjakuva, jonka lajityyppikin pakenee määrittelyjä. Välillä käsikirjoitus tuntuu polveilevan hallitsemattomasti miltei saippuasarjamaiseen tyyliin. Juuri kun luulee päässeensä jyvälle, seuraa täysin odottamaton käänne tai kokonaan uusi teema, tai merkityksettömäksi sivuhahmoksi luultu henkilö tai muu olento nouseekin tarinan keskiöön.

Fantasia- ja kauhuelementtien tiukasti säännöstelty ja psykologisesti tarkkanäköinen ujuttaminen suhteellisen arkisesti käynnistyvään kertomukseen on poikkeuksellisen uskottavaa. Harvakseltaan pulpahtelee myös viistohkoa ja tummasävyistä huumoria, joka ei ole keinotekoisesti mukaan ympättyä vitsailua, vaan tilanteisiin ja tapahtumiin liittyvää, kuten todellisessa elämässäkin useimmiten.

Esitystavan osalta sarjakuva on perinteisempi. Salmelin käyttää taitavasti vesivärejä ja lyijykynää, vaikkakin ajoittain jotkut ruudut tai sivukokonaisuudet vaikuttavat hieman kiireisesti toteutetuilta. Toisinaan taas tekijä tuntuu jäävän oman osaamisensa vangiksi toteuttaessaan sinänsä upeannäköi-

siä visuaalisia ideoita, jotka kuitenkaan eivät vie tarinaa eteenpäin. Kokonaisuus on kuitenkin niin vahva, etteivät pikkuvirheet horjuta sitä. Jään jännityksellä odottamaan loppuratkaisua.

Edennen: yli 60 vee

Keijo Ahlqvist photos.app.goo.gl/vdXsyX1bFyducODt2

Ahlqvist ottaa kantaa maailman menoon melko pessimistis-nihilistisestä, mutta silti pohjimmiltaan ihmiseen uskovasta näkökulmastaan. Tiedon hankkiminen, opettaminen ja oppiminen sekä pyrkimys asioiden ja ilmiöiden sekä ihmisten ja heidän käyttäytymisensä ymmärtämiseen ovat näiden kuvitettujen mietelmien keskeistä tematiikkaa. Toisinaan kulloistakin aihetta lähestytään syvällisemmin, joskus taas yhden ruudun aforistisina heittoina.

Melkein aina tekijän lähtökohtana on teksti tai sanallistettavissa oleva ajatus, mutta kuva tulee elimellisenä osana mukaan laajentamaan mielleyhtymiä. Ahlqvist käyttää erilaisia tekniikoita kollaaseista lähtien, mutta kuitenkin useimmiten melko yksinkertaista piirrosjälkeä, josta näkee osaamisen ja väli-

neen hallinnan tuottaman rentouden.

Vakavia ja raskaitakin teemoja Ahlqvist siis kiteyttää helppolukuisiksi, mutta myös lukijalta oivalluksia edellyttäviksi lastuiksi. Otteessa on yllättävää kepeyttä, mikä johtuu pitkälti tilavasta ja hengittävästä piirrosjäljestä sekä pinnan alla kuplivasta hirtehishuumorista.

Tietystä hajanaisuudesta huolimatta tässä on kiintoisa ja ajatuksia herättävä blogi, jota voi tarkastella kokonaistaideteoksena juuri siksi, että sen päivittäminen on loppunut.

Hieman hankala nettiosoite johtuu siitä, että alkuperäisen domainin loputtua tekijä on siirtänyt blogissa julkaisemansa sarjakuvat Googlen kuvapalveluun. Linkin tähän ja tekijän muuhun verkossa julkaistuun kuvastoon löytää ehkä helpommin täältä: keijoahlqvist.wordpress.com/2018/03/05/k-albumit/

Verge

Heidi Stenberg

Värinkäytöltään tyylikkään hillitty kansi on hyvin linjassa mustavalkoisten sisäsivujen kanssa. Puhekuplissa käytetty valmisfontti sopii kuvailmaisuun

yllättävän ristiriidattomasti. Henkilöhahmojen asennot ja ilmeet ovat ajoittain kaurismäkeläisen jäykähköjä ja tasapaksuja, mutta eipä tähän aihepiiriin hervoton naamanvääntely ja nivelten liioiteltu taipuisuus sopisikaan.

Visuaalinen kerronta pysyy mielenkiintoisena vaihtelevan taiton ja ruutujaon ansiosta, joskin muutamien pienimpien kuvien sisältö hahmottuisi helpommin isommassa koossa.

Elämän ja kuoleman välitilassa seikkailevan onnettomuuden uhrin tarina on yllättävän todentuntuinen unenomaisen epäloogisesta tajunnanvirtaisuudestaan huolimatta – tai juuri sen takia. Stenberg lienee tehnyt jonkin verran taustatutkimusta kliinisesti kuolleiden ja sitten elvytettyjen ihmisten rajakokemuksia käsittelevien kuvausten parissa. Voi hyvin kuvitella sammuvien aivojen kehittävän tällaisia elämyksiä viimeisten sähkökemiallisten impulssien harhaillessa satunnaisten synapsiyhteyksien läpi.

Sarjainfo on Kultti ry:n jäsen.

Kiitos tuesta Opetus- ja kulttuuriministeriölle.

ISSN 0356-4967

Toimitus ja kirja-arviot: sarjainfo@sarjakuvaseura.fi

Päätoimittaja: Aino Sutinen

Toimitussihteeri: Onni Mustonen

Ulkoasu ja kuvatoimitus: Ville Manninen

Pienlehdet: Otso Höglund

Osoiterekisterivastaava: Aino Toiviainen-Koskinen

Sähköpostit muotoa etunimi.sukunimi@sarjakuvaseura.fi.

Avustajat tässä numerossa: Pii Anttonen, Ville Hänninen, Outi Iivonen, Satu Jaatinen, Heikki Jokinen, Vesa Kataisto, Anni Keränen, Reetta Laitinen, Maaria Laurinen, Outi Mentula, Reima Mäkinen, Eelis Nilukka, Reine Palmqvist, Markku Paretskoi, Iida Reitti, Timo Ronkainen, Miia Vistilä, Kati Vuopala

Sarjainfon kirjoittajat vastaavat itse mielipiteistään.

Paino: Waasa Graphics, Vaasa

Paperi: Edixion 100 g/m2 & 250 g/m2

Ilmoitushinnat:

Koko sivu 450 €, vuodeksi 1500 €

Puoli sivua (vaaka/pysty) 300 €, vuodeksi 1000 €

Bannerimainos (144 x 38 mm) 150 €, vuodeksi 500 € 144 x 38 mm

Pienlehti-ilmoitus (70 x 38 mm) 20 €

Kaikkiin ilmoituksiin kuuluu myös bannerimainontaa verkossa. Ilmoitushinnat vain verkossa: 1 vk 70 €, 1 kk 200 €. 3 kk 450 €

Julkaisija: Suomen sarjakuvaseura ry

Sarjakuvakeskus, Porthaninkatu 9, 00530 Helsinki

Suomen sarjakuvaseura

Jäsenedut 2O19–2O2O

Asema Kustannus tarjoaa korttia näyttämällä Helsingin sarjakuvafestivaaleilla kolme albumia kahden hinnalla.

Otavan Kirjakauppa (Uudenmaankatu 10, Helsinki) antaa alennusta -30 % normaalihinnoista myymälässä.

Sarjakuvien erikoisliike Kulku-Katin Pojassa (Läntinen Brahenkatu 12, Helsinki) saat kortilla -10 % tuotteista.

Kirjakauppaketju Rosebud tarjoaa alennusta -10% kirjakaupoissa sekä verkkokaupassa.

Sarjakuvakeskuksen kursseista on jäsenille kurssikohtainen alennushinta.

SÄRÖ RY Sarjakuvaseuran jäsenenä voit hakea Särö-kulttuuriyhdistyksen ylläpitämään Oder-residenssiin Saksassa.

Taidetarvikeliike Snow White (Hämeentie 2 M, Helsinki), -15 % taidetarvikkeista (ei kehyksistä tai kehystyksestä).

Taidetarvikeliike Tempera (Uudenmaankatu 16, Helsinki) tarjoaa alennuksia ostoksista liikkeessä: -10–15–20 % riippuen tuotteesta.

Turun Sarjakuvakauppa tarjoaa -10 % tuotteista Turun, Helsingin ja Oulun myymälöissä sekä verkkokaupassa. Syötä ostoskorissa alennuskoodiksi SSS ja jäsenkorttisi numero yhteen kirjoitettuna.

Katso kaikki jäsenedut osoitteessa sarjakuvaseura.fi/jasenedut

Kevätkokous jäsenille 7.5.

Suomen sarjakuvaseuran sääntömääräinen kevätkokous järjestetään tiistaina 7.5.2019 klo 18 alkaen Sarjakuvakeskuksella (Porthaninkatu 9, Helsinki). Kokouksessa käsitellään sääntömääräiset asiat eli seuran tili- ja toimintakertomus vuodelta 2018. Lisäksi ohjelmassa on muita ajankohtaiseen toimintaan liittyviä asioita. Tervetuloa paikalle vaikuttamaan seuran asioihin ja tutustumaan samalla Sarjakuvakeskuksen toimintaan.

TILAA UUTISKIRJE

Tilaa sähköpostiisi Suomen sarjakuvaseuran uutiskirje alan uutisista tai Sarjakuvakeskuksen uutiskirje tapahtumista. sarjakuvaseura. / /uutiskirjeet

Suomen sarjakuvaseura on sarjakuva-alan keskusjärjestö, joka on toiminut vuodesta 1971. Sarjainfo-lehti perustettiin vuonna 1972.

Liittymällä saat Sarjainfon kotiisi neljästi vuodessa sekä jäsenkortin etuineen.

Jäsenmaksu 3o €/vuosi, alle 18-vuotiailta 25 € Lisätiedot ja tilaukset: sarjakuvaseura.fi

Suomen sarjakuvaseura somessa: facebook.com/sarjakuvaseura twitter.com/sarjakuvaseura facebook.com/sarjainfo