Sarjainfo #184, 3/2019 by Suomen sarjakuvaseura ry

Suomen sarjakuvaseura Porthaninkatu 9 00530 HELSINKI Irtonumero: 8 € ISSN 0356-4967

770356

#184 3•2019

00184

496000

ULLA DONNER • nykykauhusarjakuva • tanska

realmofowls.com

ULLA DONNER nykykauhusarjakuva • tanska

Sarjakuvakeskuksen kuulumisia SYYSLOMALEIRI 14.–17.10. Sarjakuvakeskuksen syyslomaleiri on suunnattu alakoululaisille ja leiripäivä kestää klo 10–16.

AVOIMET TYÖPAJAT

HENRY SÖDERLUND

Syksyn sarjakuva- ja animaatiokurssit eri-ikäisille

Suomen sarjakuvaseura järjestää sarjakuvakursseja aikuisille, lapsille, nuorille ja senioreille. Aikuisten ja nuorten sarjakuvakursseja on aloittelijoista edistyneisiin Sarjakuvakeskuksella Kalliossa. Teemoja ovat muun muassa sarjakuvailmaisu, kuvittaminen, käsikirjoittaminen, metakognitiivinen sarjakuva (englanniksi) ja nettisarjakuva.

• • •

Torstain croquis-illat Perjantaipaja Lasten lauantait joka kuun viimeisenä lauantaina

HELSINGIN KIRJAMESSUT 24.–27.10. Suomen sarjakuvaseuralla on taas osasto Helsingin Kirjamessuilla Messukeskuksessa, Pasilassa. Osastolta voi ostaa sarjakuvia ja osallistua avoimiin työpajoihin.

Galleria Sarjakuvakeskus

Lokakuun näyttelynä on Hannele Richertin Suuntavaisto. Galleriaa voi tiedustella vuokralle näyttelyihin, ja tiloissamme voi myös pitää pop-up-tapahtumia.

Alennetut hinnat Suomen sarjakuvaseuran jäsenille, opiskelijoille, työttömille, eläkeläisille ja lasten sisaruksille. » sarjakuvakeskus.fi/kurssit

sarjakuvaseura

J ä s e n e d u t

2 O 1 9 – 2 O 2 O

Asema Kustannus tarjoaa korttia näyttämällä Helsingin sarjakuvafestivaaleilla kolme albumia kahden hinnalla. Otavan Kirjakauppa (Uudenmaankatu 10, Helsinki) antaa alennusta -30 % normaalihinnoista myymälässä. Sarjakuvien erikoisliike Kulku-Katin Pojassa (Läntinen Brahenkatu 12, Helsinki) saat kortilla -10 % tuotteista. Kirjakauppaketju Rosebud tarjoaa alennusta -10% kirjakaupoissa sekä verkkokaupassa. Sarjakuvakeskuksen kursseista on jäsenille kurssikohtainen alennushinta. SÄRÖ RY Sarjakuvaseuran jäsenenä voit hakea Särö-kulttuuriyhdistyksen ylläpitämään Oder-residenssiin Saksassa. Taidetarvikeliike Snow White (Hämeentie 2 M, Helsinki), -15 % taidetarvikkeista (ei kehyksistä tai kehystyksestä). Taidetarvikeliike Tempera (Uudenmaankatu 16, Helsinki) tarjoaa alennuksia ostoksista liikkeessä: -10–15–20 % riippuen tuotteesta. Turun Sarjakuvakauppa tarjoaa -10 % tuotteista Turun, Helsingin ja Oulun myymälöissä sekä verkkokaupassa. Syötä ostoskorissa alennuskoodiksi SSS ja jäsenkorttisi numero yhteen kirjoitettuna.

Eri-ikäisten lasten kursseilla on osin myös animaation opetusta ja niitä on Sarjakuvakeskuksen sekä Helsingin sarjakuvapisteiden (Arabia, Vuosaari) lisäksi myös Espoossa (Tapiola, Karakallio). Senioreille on ilmaisia kursseja Kinaporin ja Roihuvuoden sarjakuvapisteissä. Monet syksyn kursseistamme ovat täynnä, mutta muutamalla on tilaa ja mukaan voi liittyä kurssin alettua. Esimerkiksi marraskuussa alkaa vielä englanninkielinen Comics 202 – Into the Weird lyhytkurssi (17.11.–12.12.) Täynnä olevista kursseista voi vielä kysellä peruutuspaikkoja. Lisäksi pääkaupunkiseudun alakouluissa järjestettävissä iltapäiväkerhoissa on vielä tilaa. Tervetuloa mukaan.

Suomen

SARJAKUVABLOGIT.COM Suomen sarjakuvaseuran ylläpitämälle blogisivulle voi seuran jäsenenä luoda oman sarjakuvablogin. Katso kaikki jäsenedut osoitteessa sarjakuvaseura.fi/jasenedut

Blogissa mm.

• • •

Emmi Valve kertoo Girl Gang Bang Bang -sarjakuvastaan Pride-sarjakuvanäyttelyssä kuvataan liikettä Neighbours – uutta venäläistä ja suomalaista sarjakuvaa yhteyksistä ja historiasta » sarjakuvakeskus.fi/blogi

SARJAKUVAKESKUS kursseja • galleria • Turun sarjakuvakauppa Porthaninkatu 9 (Kallio) 00530 Helsinki info@sarjakuvakeskus.fi

Avoinna ma–pe klo 15–19, la klo 11–16 www.sarjakuvakeskus.fi Facebook: Sarjakuvakeskus Twitter: @comicscenter Instagram: @sarjakuvakeskus

Sarjakuvaseuran vuosikokous 2o.11., tervetuloa! Suomen sarjakuvaseuran vuosikokous pidetään keskiviikkona 20.11.2019 kello 18.00 Sarjakuvakeskuksella (Porthaninkatu 9, Helsinki). Kokouksessa käsitellään vuoden 2020 toimintasuunnitelma ja talousarvio sekä valitaan puheenjohtaja ja hallitus vuodelle 2020. Lisäksi käsitellään muita seuran ajankohtaiseen toimintaan liittyviä asioita ja otetaan vastaan ideoita. Kaikki yhdistyksen jäsenet ovat kokoukseen tervetulleita.

TILAA UUTISKIRJE

Suomen sarjakuvaseura on sarjakuva-alan keskusjärjestö, joka on toiminut vuodesta 1971. Sarjainfo-lehti perustettiin vuonna 1972. Liittymällä saat Sarjainfon kotiisi neljästi vuodessa sekä jäsenkortin etuineen. Jäsenmaksu 3o €/vuosi, alle 18-vuotiailta 25 € Lisätiedot ja tilaukset: sarjakuvaseura.fi Suomen sarjakuvaseura somessa:

Tilaa sähköpostiisi Suomen sarjakuvaseuran uutiskirje alan uutisista ja tapahtumista, meillä ja muualla. sarjakuvaseura.fi/fi/uutiskirjeet

facebook.com/sarjakuvaseura twitter.com/sarjakuvaseura facebook.com/sarjainfo

Puutarhakatu 34, Tampere | ti–to 9–17, pe 9–18, la–su 10–18 | www.tampereentaidemuseo.fi

Sisältö# Kansi: Ulla Donner

2 Sarjakuvakeskuksen kuulumisia 6 Uutisruutu 12 Vinjetisti: Aino Louhi

Sarjainfo on Kultti ry:n jäsen. Kiitos tuesta Opetus- ja kulttuuriministeriölle. ISSN 0356-4967 Toimitus ja kirja-arviot: sarjainfo@sarjakuvaseura.fi Päätoimittaja: Aino Sutinen Toimitussihteeri: Onni Mustonen Ulkoasu ja kuvatoimitus: Ville Manninen Pienlehdet: Otso Höglund Osoiterekisterivastaava: Aino Toiviainen-Koskinen Sähköpostit muotoa etunimi.sukunimi@sarjakuvaseura.fi.

42 Festivaali: Lyon BD 44 Pohjoismaiset sarjakuvavinkit 3/3: Tanska

48 Sarjakuva:Søren Mosdal 54 Ajan vangit:J. Styrmanin Kadonneet pojat 56 Kuvan ja sanan jaksollinen järjestelmä, osa 12: Se minkä näen ja se minkä kerron

59 Arviot 77 Pienet lehdet 4

Paino: Waasa Graphics, Vaasa Paperi: Edixion 100 g/m2 & 250 g/m2 R PÄ

ISTÖME

sarjakuvatutkimuksen verkostoista

Sarjainfon kirjoittajat vastaavat itse mielipiteistään.

14 Ulla Donner 21 Kauhusarjakuva, osa 3: Nykykauhu 30 R.I.P. Vertigo 33 Niksi-info 34 Vieraskynä: Jyrki Kasvi 37 Tasa-arvoa sarjakuva-alalla 40 Kokemuksia uusista

Avustajat tässä numerossa: Mari Ahokoivu, Ainur Elmgren, Ville Hänninen, Outi Iivonen, Heikki Jokinen, Jyrki Kasvi, Vesa Kataisto, Joonas Kohonen, Timo Kokkila, Ilpo Koskela, Eero Laitila, Reetta Laitinen, Esa Juhana Lahikainen, Kivi Larmola, Kristian Bang Larsen, Aino Louhi, Maura Manninen, Reine Palmqvist, Leena Romu, Jaana Suorsa, Henry Söderlund, Fredrik Strömberg, Tuomas Tiainen, Atte Timonen, Aino Toiviainen-Koskinen, Reijo Valta, Miia Vistilä ja Kati Vuopala

ILJ

ÖMÄRK

Painotuotteet 4041 0822

Ilmoitushinnat: Koko sivu 450 €, vuodeksi 1500 € Puoli sivua (vaaka/pysty) 300 €, vuodeksi 1000 € Bannerimainos (144 x 38 mm) 150 €, vuodeksi 500 € 144 x 38 mm Pienlehti-ilmoitus (70 x 38 mm) 20 € Kaikkiin ilmoituksiin kuuluu myös bannerimainontaa verkossa. Ilmoitushinnat vain verkossa: 1 vk 70 €, 1 kk 200 €. 3 kk 450 €. Julkaisija: Suomen sarjakuvaseura ry Sarjakuvakeskus, Porthaninkatu 9, 00530 Helsinki

Tekijöiltä

Outi Iivonen, kirjakaupan myyjä. Vaikka nenä on ollut kirjassa kiinni 80-luvun lopulta, löysin sarjakuvat vasta vajaa kymmenen vuotta sitten. Ahmimiseksihan sekin meni. Arvostelujen kirjoittaminen jumppaa ihanasti taitoa muodostaa omia mielipiteitä ja niiden sanallista ilmaisua. Pysyypä myös kartalla siitä, mitä ilmestyy, jotta voi edelleen paistatella työpaikan sarjistietäjänä.

Pääk'irjoitus'

TEKSTI Aino Sutinen

KUVITUKSET Aino Louhi

Pikku-uutisia maailmalta: Venäjällä kulttuuriministeri Vladimir Medinski antoi syyskuussa Moskovan kirjamessuilla erikoisen lausunnon. Hänen mukaansa sarjakuvia lukeva aikuinen on “idiootti” ja sarjakuvat sopivat lähinnä lukemaan opetteleville lapsille. Kuulemma sarjakuva ravitsee yhtä vähän kuin purukumi. Huvittavakin kommentti nosti mediassa keskustelua sekä vastalausuntoja taidemuodon puolesta. Sosiaalisessa mediassa lanseerattiin #luensarjakuvia-kampanja (#ячитаюкомиксы). Kenties kyseenalainen näkyvyys oli siis mahdollista kääntää hyväksi!

Ville Manninen, Sarjainfon ulkoasutoimittaja. Lorem ipsum dolor sit amet, consectetur adipiscing elit. Proin finibus viverra est, eu scelerisque odio convallis nec. Integer sed lorem eu est vestibulum volutpat. Duis quis arcu ac risus ultricies facilisis. Phasellus dictum auctor felis vel iaculis. Aenean sed mi nisi. Nulla egestas pharetra iaculis. Morbi at ultrices velit, id rhoncus eros. Orci varius natoque penatibus et magnis dis parturient montes, nascetur ridiculus mus. Cras vel enim euismod, luctus diam vel, consectetur dolor: Plan Grotesque 8,5/12.

Minä olen ollut Suomen sarjakuvaseuralla osa-aikaisissa töissä nyt kymmenen vuotta, aluksi työharjoittelussa, sitten tiedottajana, toimitussihteerinä ja nyt päätoimittajana. Tuona aikana sarjakuvaseuran toiminta on laajentunut ja on ollut ylä- ja alamäkiä. Olen oppinut paljon kulttuurialasta ja tietysti upeista sarjakuvista. Kulttuurijärjestönä seura tasapainottelee rajallisten resurssien kanssa toimiessaan, ja kaikki tuki on aina tervetullutta. Samoin Sarjainfo tekee samantyyppistä työtä kuin muutkin pienet kulttuurilehdet Suomessa: pienin resurssein ja osittain vapaaehtoisvoiminkin, kantaen taiteenalan lippua. Toisinaan ja joissain maissa sarjakuvaa onkin sitten (edelleen) puolustettava vihamielisiltä voimilta. Voimia sinne. #Luensarjakuvia!

HENRY SÖDERLUND

Uutisruutu2

Belzebubslevy listaykköseksi

Kaksi Eisner-palkintoa turkulaiselle Max Sarinille

JP Ahosen parodinen Belzebubs-nettisarjakuva kertoo black metal -bändistä ja tummanpuhuvasta perhe-elämästä. Se on yksi kansainvälisesti suosituimmista suomalaisista verkkosarjakuvista. Sarjakuvabändi Belzebubs julkaisi keväällä esikoisalbuminsa Pantheon Of The Nightside Gods, joka ilmestyttyään ylsi Suomessa fyysisen albumilistan ykköseksi. Myös musiikkivideoita on nähty. Ahonen on kertonut musiikin olevan tosissaan tehtyä, vaikka sarjakuvat ja videot ovat humoristisia. Musiikkimedioissa on Belzebubsin levyä kehuttu laadukkaaksi ja arvailtu muusikkoja sen takana.

Eisner-palkinto on yksi maailman arvostetuimpia sarjakuva-alan palkintoja, ja ensimmäistä kertaa sen The Sandmanistä TV-sarja saa nyt suomalainen. Turussa asuva sarjakuvapiir- Neil Gaimanin käsikirjoittamasta The Sandman täjä Max Sarin luo suosittua opiskelijanaisista ker- -klassikkosarjasta on tekeillä suuren budjetin TVtovaa Giant Days -sarjaa osana kansainvälistä tiimiä. sarja Netflixin tilaamana. Mukana on muun muasGiant Days palkittiin heinäkuun Comic-Con-tapah- sa Wonder Woman -elokuvan käsikirjoittaja Allan Heinberg sekä Gaiman itse. Sarjan on kerrottu oletumassa San Diegossa parhaana jatkuvana sarjana van DC:n kallein tuotanto koskaan. sekä parhaana huumorisarjana. Suomessa RW Kustannus on viime vuosina tehSarjaa julkaisee amerikkalainen Boom! Studios, ja sitä käsikirjoittaa brittiläinen John Allison. Sa- nyt kulttuurityötä julkaistessaan The Sandmania rinin kynänjälkeä ovat sarjan lennokkaat kuvi- uudelleen, kokonaisena suomenkielisenä sarjana. tukset, jotka hän puolestaan lähettää eteenpäin Voi ei! väritettäväksi. Sarin on opiskellut sarjakuvaa Walesissa, Mad lopettaa Yhdysvaltalainen huuWrexham Glyndwr -yliopistossa. – Giant Daysin ansaitsemat Eisnerit oli aivan mah- morilehti Mad on toiminut vuodesta 1952, mutta tavan ryhmätyön tulosta, Sarin heinäkuussa kustantaja kertoo Sarjainfolle. ilmoitti säännöllisen uu– En itse osaa sanoa siitä oikein den materiaalin julkaiseenempää. John on fantastinen kermisen loppuvan. Viimeitoja ja koko luova tiimi pelaa erinnen lehtipistejakeluun omaisesti yhteen. Sitä on vaan tuleva numero julkaishirveän iloinen, että lukijat ovat taan kuluvan vuoden nauttineet sarjasta niin kovin. joulukuussa. Toriparkilla tavataan!

JOONAS KOHONEN

Oulun sarjakuvafestivaali

Oulun sarjakuvafestivaali järjestetään taas 22.–24.11. Tapahtuman pääpaikkoina ovat Oulun kaupunginkirjaston pääkirjasto, Sarjasto ja Oulun Sarjakuvakeskus / Kultturikeskus Valve. Ohjelmaan kuuluu muun muassa sarjakuvamyyntiä, näyttelyitä, haastatteluja ja paneeleja, mestarikursseja, sarjakuvapitchausta sekä alun perin Kemin sarjakuvapäivillä aloittanut Sprinttistripin suomenmestaruuskilpailu. » oulucomics.com/fi/fest MATTI HAGELBERG / LÄSKIMOOSES

Helsingissä festaroitiin

Suomen sarjakuvaseuran järjestämä Helsingin sarjakuvafestivaalit pidettiin 7.–8.9.2019 Helsingin Suvilahdessa, jossa tapahtuma oli kolmatta kertaa. Pienistä syyssateista huolimatta festivaali oheistapahtumineen (esimerkiksi Zine Fest ja näyttelyt ympäri kaupungin) keräsi noin 10 000 kävijää. Tänä vuonna teemoja olivat ympäristö, vaikuttava sarjakuva sekä pohjoinen. Valokuvia löytyy sosiaalisen median kanavista. Ensi vuoden päivämäärät ovat 5.–6.9.2020 ja teemat julkaistaan myöhemmin.

Necrocomiconfestivaali Turussa

Turun Sarjakuvakerho järjestetää Necrocomiconin jälleen lauantaina 16.11. Suomen pienimmän sarjakuvafestivaalin teemana on tänä syksynä cyberpunk. K-18-festivaalin tapahtumapaikkana on joka vuosi ollut eri ravintola, tällä kertaa anniskeluliike Portti. Sarjakuvaesiintyjien ja -paneelien lisäksi ohjelmassa on yleistä huvittelua sekä muun muassa musiikkiesiintyjä Possible Space. » necrocomicon.fi

Matti Hagelbergille viisivuotinen apuraha

Visuaalisten taiteiden toimikunta jakoi heinäkuussa vuosiapurahoja. Pisimmän apurahan eli viisivuotisen sai Matti Hagelberg. Lisäksi sarjakuvataiteen tekemiseen apurahoja myönnettiin yksivuotisena Sanna Hukkaselle, Juliana Hyrrille ja Eeva Meltiolle sekä puolivuotisena Kaisa Lekalle.

Hupsista! Oikaisu

Sarjainfon viime numerossa julkaistussa Becky Cloonanin haastattelussa mainittiin virheellisesti edesmenneen Steve Nilesin piirtäneen Cloonanin käsikirjoittaman Tuomari-sarjakuvan. Kyseessä oli kuitenkin Steve Dillon. Huhut Nilesin kuolemasta ovat siis suuresti liioiteltuja.

Esitys pohjautuu kuvataiteilĳa Alpo Jaakolan vuonna 1967 ilmestyneeseen sarjakuvaan

Esitykset Teatteri Takomossa 20.9.!–!30.11.2019 Liput Tiketistä www.tiketti.fi Liput: 28/14 €

ILPO KOSKELA

In memoriam

Suurella sydämellä sarjakuvan puolesta VESA KATAISTO JA ILPO KOSKELA

eriefrämjandetin, Ruotsin sarjakuvaseuran puheenjohtaja Thomas Karlsson poistui keskuudestamme kesäkuun alussa 58 vuoden ikäisenä. Karlsson (1961–2019) harrasti, luki ja keräsi sarjakuvia lapsesta saakka sekä hankki vuosien varrella mittavan, arvokkaan originaalikokoelman, joka oli esillä Suomessakin Kemin taidemuseossa. Päätoimi Örebron lääninmuseon indententtinä auttoi sarjakuvan historian tutkimisessa ja tiedonhankinnassa. Karlsson oli tuttu vieras myös suomalaisissa sarjakuvatapahtumissa, aidosti kiinnostuneena luomaan kontakteja ja keskustelemaan sarjakuvan tilasta. Karlsson otti voimakkaasti kantaa sarjakuvan asemaan Ruotsissa ja halusi yhdistää kentän yhtenäiseksi erilaisten kuppikuntien ja niiden välisen eripuran sijaan. Tämä lienee ollut yksi painava syy, miksi hänet valittiin Ruotsin sarjakuvaseuran eli Seriefrämjandetin puheenjohtajaksi joulukuussa 2018. Tämä työ jää nyt harmillisesti kesken. Yksi Karlssonin haaveista oli perustaa sarjakuva-

tapahtuma Örebrohon. Idea sai alkunsa, kun Karlsson kuratoi lääninmuseoon Seriernas värld -sarjakuvanäyttelyn vuonna 2009. Seriefrämjandetin avulla hän pääsi kehittämään hankkeensa valmiiksi ja vuodesta 2016 alkaen festivaali on järjestetty kolme kertaa. Pienellä budjetilla toiminut tapahtuma muodostui tärkeäksi esiintymispaikaksi ennen muuta ruotsalaisille alan tekijöille, mutta suunnitelmia kansainvälisempään suuntaan oli vireillä. Viimeisessä haastattelussaan (Bild & Bubbla 2/19) Karlsson totesi, että festivaalin jatkuminen oli toivottavaa, mutta kaikki olisi kiinni pysyvän festivaaliorganisaation perustamisesta ja tietenkin rahoituksesta. Karlssonin tulevaisuuden suunnitelmissa oli myös luopua sekä museo- että opetustöistä ja antautua sarjakuvakustantamisen alalle. Thomas Karlsson oli innokas sarjakuvan ja sen aseman puolestapuhuja ja suhtautui asiaan suurella sydämellä. Hänessä Ruotsi ja Pohjoismaat menettivät innostuneen ja aikaansaavan alan toimijan aivan liian aikaisin.

Söpöjen piirroshahmojen verikekkerit

VESA KATAISTO

rittäin tuottelias, varsinkin Ranskassa ja kotimaassaan Italiassa tunnettu kuvataiteilija Massimo Mattioli on kuollut. Mattiolin (1943–2019) varhaisvuosista tiedetään vähän, mutta selvästi hän oli perehtynyt amerikkalaisiin sarjakuviin ja animaatioihin, kuten Tex Averyn tuotantoon. Vaikutteet näkyvät selvästi jo hänen ensimmäisissä julkaistuissa sarjoissaan, strippimuotoisissa absurdeissa vitsailuissa. Mattioli pyrki pelkistämään hahmonsa äärimmilleen ja suosi kaikenlaisia kokeiluja, usein metasarjakuvallisia. Vuonna 1968 Mattioli muutti opiskelijaliikehdinnän kuohuttamaan Pariisiin. René Goscinnyn suosituksesta hän sai työnsä läpi vasemmistolaiseen Pif Gadget -lehteen. M le Magicien oli Mattiolin ensimmäinen vakiosarja. Jokainen jakso koostui kuudesta stripistä, joita kansoittivat oudot hahmot absurdeissa tilanteissa. Mattioli palasi Italiaan 1973 ja ryhtyi muiden julkaisujen ohella lastenlehti Il Giornalinon avustajaksi. Siihen hän kehitti pitkäikäisimmän hahmonsa, vaaleanpunaisen jänisreportteri Pinkyn. Skuuppien pe-

rässä loikkiva Pinky kohtasi muista sarjoista tuttuja sarjakuvahahmoja ja mitä omituisimpia olentoja. Katolinen lastenlehti ei ollut tarpeeksi avaramielinen Mattiolin visioille, joten 1977 hän perusti Stefano ”Ranxerox” Tamburinin kanssa underground-lehti Cannibalen. Siihen hän teki muunmuassa kiltin Pinkyn vastakohdan, avaruussikailija Joe Galaxyn, joka pisti läskiksi kaikki perinteisen sankarihahmon kliseet. Vastaavaa lajia oli Mattiolin tunnetuin työ, äärimmäinen Tom & Jerry -parodia Squeak the Mouse (1982). Hiiren ja kissan kamppailu on täynnään erilaisia graafisia murhia ja tappoja, verta ja pornoa. Ensimmäisessä osassa kissa tappaa lopulta hiiren, jatko-albumissa (1992) käy päinvastoin. Sarja sai ylimääräistä mainosta, kun ensimmäisen Squeakin amerikkalaispainos jämähti tulliin. Takavarikko herätti kohua ja takasi teoksen myyntimenestyksen Amerikassa, kun epäsiveellisyyssyyte raukesi. Mattioli jatkoi työtään sarjakuvien, TV- ja elokuvakäsikirjoitusten, kuvitusten, kuvataiteen ja animaatioiden parissa. Viimeinen Pinky-jakso ilmestyi 2014, minkä jälkeen Mattioli vetäytyi eläkkeelle.

Kirahveilla kauheuksia vastaan VESA KATAISTO

Kukaan 1980-luvulla julisteräkkejä selailleista ei ole voinut välttyä näkemästä Mordillon kuvia, joissa pyöreät pottunokat ja erilaiset eläimet, varsinkin kirahvit, toilailevat. Kesäkuussa kuollut Guillermo Mordillo (1932–2019) oli tuottelias argentiinalaissyntyinen piirtäjä ja animaattori, jolla pysyi kynä kädessä loppuun asti.

Ristiriitainen sarjakuvaguru VESA KATAISTO

Italialaisen sarjakuvakentän merkittävä vaikuttaja Rinaldo Traini on kuollut. Mediaopiskelija Traini (1931–2019) sai vuonna 1960 tehtäväkseen koota kansainvälisen sarjakuvakirjaston Rooman yliopiston Pedagogian laitokselle. Romano Calisin kanssa hän kuratoi suuren sarjakuvanäyttelyn Bordigheraan (1965), minkä jälkeen Traini keskittyi urallaan kokonaan sarjakuvaan ja animaatioihin. Hän verkostoitui nopeasti ja oli perustamassa Luccan sarjakuvafestivaalia, jonka johtajana Traini toimi vuosina 1969–1992. Traini kirjoitti satoja artikkeleita sarjakuvista, toi-

Mordillo opiskeli Buenos Airesissa journalistista kuvittamista ja sai ensimmäisen todistuksensa jo 16-vuotiaana. Opinnot jatkuivat lastenkirjojen ja animaation parissa. Vuonna 1960 hän muutti Yhdysvaltoihin, jossa sai töitä onnittelukorttien piirtäjänä. Lisäksi hän työskenteli Paramountin studioilla Kippari Kalle- ja Pikku Lulu -animaatioiden parissa. Disneyn leipiin pääsy jäi kuitenkin haaveeksi. Pian matka jatkui Pariisiin, ja Mordillo alkoi saada piirroksiaan läpi suurempiin aikakauslehtiin, kuten Paris Matchiin ja Sterniin. Hänen helposti tunnistettavat, absurdit pilansa ylittivät kevyesti maantieteelliset rajat, sillä niissä ei yleensä ollut lainkaan tekstiä. Mordillon pantomiimikomiikan perustana olivatkin omat lapsuuden suosikit, mykkäkomediat. Maailmankuulu hänestä tuli viimeistään vuodesta 1976 lähtien tehdyn lyhytanimaatiosarjan kautta. Nikolaj ”Miki” Musterin kanssa tehtyjä ”Mordilloja” valmistui 400. Näitä animaatiosketsejä nähtiin 30 maassa, Suomessakin ohjelmien välikkeinä. Piirroksia ilmestyi myös suomalaisissa lehdissä, mutta yhtään Mordillo-kokoelmakirjaa ei meillä ole julkaistu. Loppuelämänsä Mordillo vietti työskennellen eri puolilla Eurooppaa. Hän toimi muun muassa puheenjohtajana Kansainvälisessä sarjakuva- ja pilapiirtäjien yhdistyksessä (CFIA). Mordillo teki piirroksia myös Amnesty Internationalin hyväksi. ”Piirrokseni eivät ole surullisia, mutta surumielisiä. Huumori on puolustuskeinoni välttää typertymistä hirvittäviin uutisiin joita maailmalta tulee joka päivä. Toivon, että pilani helpottavat muidenkin ihmisten oloa”, Mordillo määritteli.

mi luennoitsijana sekä perusti Comic Art -kustantamon, joka julkaisi lähes 3000 nimikettä. Trainin liberaali suhtautuminen rahankäyttöön ja rojalteihin johti katkeraan riitautumiseen muiden muassa Hugo Prattin kanssa. Tämän seurauksena Traini lähti Luccasta ja perusti Expocartoon-tapahtuman Roomaan 1993. Sarjakuvien ja animaatioiden ohella mukaan tulivat myös videopelit. Tapahtuma kasvoi nopeasti, ja jatkui eri muodoissa aina vuoteen 2005 asti. Traini ei selvinnyt ongelmitta tästäkään rupeamasta. Ristiriitainen persoona on kuitenkin paikkansa ansainnut tärkeänä sarjakuvan aseman vahvistajana.

#sarjakuvablogit HENRY SÖDERLUND

Wanhat lehdet

Helsingin sarjakuvafestivaaleilla 7.9. kruunattiin Vuoden sarjakuvablogiksi 2019 Jarkko Nääsin blogi Turrikaanien yö. Onnea!

Kirjeenvaihtoa Lukijan kirjeitä -palstalla Sarjainfossa 3/79.

Muualla sanottua

Helsinkiläisen Jarkko Nääsin (s. 1977) blogi sopii hyvin Helsingin sarjakuvafestivaalien teemoihin, joita ovat ympäristö ja vaikuttava sarjakuva. Nääs on myös ollut suoraan nettiin tehtävän sarjakuvan edelläkävijöitä Suomessa (mm. Desert Rocks).

AINO LOUHI

”Jarkko Nääsin sarjakuvablogi Turrikaanien yö alkoi kotikissojen toilausten esittelynä, mutta on laajentunut kuvaukseksi nykyihmisen ja luonnon suhteesta. Harvoin tulee ajatelleeksi, että oman maailmamme ohessa pyörii, ryömii ja hyörii satoja muita eliösysteemejä, joista osa on hyvin herkkiä kaikille muutoksille. ‘Katso luontoa ja huomaa’ on Nääsin blogin ydinsanoma. Miten elää ja antaa muidenkin elää, se ei vaadi saarnaamista eikä selittämistä vaan tervettä järkeä. Luonto on ollut ja toivottavasti on olemassa vielä kauan ihmisten jälkeenkin.”

"Tiitu Takalo - - - in 2017 received the Finnish Comics Society Wood Beaver Award." –Käännöskukkanen Puupäähattu-palkitun Tiitu Takalon esittelytekstissä sivustolla Amazon.com. Tiitu Takalon teos ilmestyi kesällä 2019 Yhdysvalloissa nimellä Me, Mikko, and Annikki: A Community Love Story in a Finnish City. .

– Vesa Kataisto, Suomen sarjakuvaseuran hallituksen jäsen Voittaja saa 200 euron taidetarvikelahjakortin, jonka lahjoittaa taiteilijan tavaratalo Tempera. Turrikaanien yö: » jjnaas.sarjakuvablogit.com Lisää blogeja ja blogiesittelyjä osoitteessa » sarjakuvablogit.com

Vinjetisti

Mielikuvitus, kynä, sakset ja flow Tamperelainen Aino Louhi (s. 1981) luottaa taiteilijan työssään fyysiseen käsin tekemiseen. TEKSTI Aino Sutinen

AS: Hei Aino Louhi! Esittelisitkö itsesi? AL: Olen Tampereella asuva kuvataiteilija, joka on vuosien saatossa päätynyt tekemään maalausten ja installaatioiden lisäksi myös kuvitus- ja sarjakuvataidetta. Tykkään tehdä kuvaa monelta kantilta, ja viime aikoina myös kaikenlainen kirjoittaminen on alkanut kiinnostaa entistä enemmän. Mielikuvitustyttö-sarjakuvan vastaanotto on rohkaissut toteuttamaan sitä puolta itsessäni lisää. AS: Miten tämänkertaiset kuvitukset syntyivät? AL: Kesäloman keskeltä. Turvauduin pienessä työväsähtämisessäni luottopaperiini Bristol Graphiciin ja sivellinmustekynään, jolla piirsin viimeisimmän lastenkirjakuvitukseni. Ihmisten piirtäminen on iha-

KUVAT Aino Louhi

naa, mutta minun on harvoin tarvinnut hakea näköisyyttä kuviini. Sarjakuvapiirien sukupuolijakaumaa käsittelevään artikkeliin oli vaikea keksiä kuvitusta, joten päädyin miettimään juttua omakohtaisesti ja mieleen häivähti fiiliksiä festareilta vuosien varrelta. AS: Olet tehnyt erilaisia sarjakuvia vuosia, mutta varsinainen esikoissarjakuvakirjasi Mielikuvitustyttö tosiaan julkaistiin keväällä Suurelta Kurpitsalta. Onnea! Mielikuvitustyttö on tytön ja nuoren naisen kasvutarina, joka on kerrottu elävin, lämpimin kuvituksin. Miten kirja syntyi? AL: Sain idean kirjaan vuonna 2011, joten kyseessä oli erityisen pitkä ja melko monivaiheinenkin prosessi. Hain sekä tekstin että kuvien muotoa pari-kol-

me vuotta. Piirrosvaiheeseen, kustantajan löytymiseen ja loppurutistukseen meni vielä lisää vuosia. Samaan aikaan tein toki muutamia lastenkirjakuvituksia, maalausnäyttelyitä ja sen sellaista. AS: Olet tehnyt paljon yhteistyötä taiteilija Kaija Papun kanssa ja teillä on yhteinen kustannusprojekti, Kaino-kustanne. Olette julkaisseet muun muassa pienlehtiä ja sarjakuvapäiväkirjoja. Vieläkö pienlehtitoiminta jatkuu? AL: Jatkuu kyllä, mutta toimintamme on hidastunut niin hitaaksi, että sitä ei enää havaitse ulkopuolelta. Aiomme tänä syksynä piirtää seuraavan Kuvatuksen 24 tunnin sarjakuva -tyyliin parin päivän aikana. AS: Kuvituksesi ja maalauksesi ovat upeita ja värikkäitä, kaikki on käsintehdyn näköistä. Millaisilla välineillä teet töitä? Kokeiletko aina uusia metodeja vai luotatko tuttuihin välineisiin? AL: Käsin tekeminen on iso osa kuviani. En osaa, enkä koe tietokoneella työskentelyä kovin mielekkääk-

si. Papereihin, siveltimiin, väreihin ja kyniin liittyvät kaikenlaiset aistimukset joita koneen kanssa työskennellessä ei vain ole. Haluan myös vaalia käsin tekemisen perinnettä ja olla mahdollisimman riippumaton siltä osin virtalähteistä ja erilaisista vempaimista. Jokin utopia yksinkertaisemmasta maailmasta siintää siinä taustalla myös. Toki välillä sormet saksimisesta tunnottomina ja liimaisina mietin että ”tämän voisi kyllä tehdä helpomminkin...” Mutta prosessi on itselleni tärkeä, ajatuksetkin pysyvät paremmin perässä näin. Tykkään aina vaihdella tekniikoita, ja siksi eri töiden aloitus on sellaista vähän tuskaisaa hakemista. Testailen välineitä ja yritän löytää luontevan tyylin ja tekemisen flow’n. AS: Kotikaupunkisi Tampere hakee Euroopan kulttuuripääkaupungin statusta vuodelle 2026. Millainen on Tampereen sarjakuvaskene mielestäsi? Onko Tampere kulttuuriystävällinen paikka? AL: Tampereella ja sen lähistöllä elelee sarjakuvan ammattilaisia hyvä liuta, ja lisäksi täällä järjestetään vuosittain melko jättimäistä sarjakuvatapahtumaa. Siihen nähden on ihmeellistä, ettei täällä vielä ole pysyvää sarjakuvakeskusta tai muuta vastaavaa tilaa sarjakuvantekijöille ja -lukijoille. En halua tällä ihmetyksellä syyllistää ketään, sillä olen itse mahdottoman epäaktiivinen ja ehkä vähän epäyhteisöllinenkin toimija. Mutta tykkäsin tosi paljon talvella 2018–19 kaksi kuukautta toimineesta Tarinatehtaasta, Pirkanmaan sarjakuvan ja kirjallisuuden läänintaiteilijoiden Ville Pirisen ja Anne Elina Isoaron aikaansaamasta pop up -tilasta, jonka ohjelmistossa oli muun muassa näyttelyitä, luentoja, elävän mallin piirustusta, karaokelevyraatia, poliittista paneelia ja niin edelleen. Itselleni sopii hyvin, että otetaan vähän laajempi näkökulma sarjakuvaan eikä skenetetä liian tiukasti ruudun sisällä. Toivon että kulttuurikaupunkihanke on muutakin kuin sanahelinää. Jos Tampere haluaa mainetta kulttuurikaupungin statuksella, toivon että se myös panostaa siihen, mistä kaikki alkaa: tekijöistä, heidän työskentelyolosuhteistaan ja arvostamisestaan.

•

Aino Louhen kuvituksia löytyy sivuilta 5, 11, 34 ja 37.

Pekkaraa naamaan ja laatubisshet päälle! Ulla Donnerin Spleenish kertoi opiskeluajasta ja nuoruudesta kaikessa ahdistavuudessaankin kirpeänhauskasti. Sontaa kuvaa jatkuvan nuoruuden työelämää koko absurdiudessaan. TEKSTI Ville Hänninen

lla Donner (s. 1988) opiskeli ensin vaate- ja sen jälkeen graafista suunnittelua Aalto-yliopistossa ja sen edeltäjässä Taideteollisessa korkeakoulussa. Sarjakuva oli hänelle lapsena ja nuorena aikuisena varsin vieras ilmaisumuoto. Ainakaan hän ei pitänyt sitä itselleen sopivana lajina. – Silmäni avautuivat, kun olin Ranskassa opiskelijavaihdossa 2014. Kävin siellä sarjakuvakurssin ja tajusin, millä kaikilla tavoilla sitä voisi itse tehdä. Löysin myös monia kiinnostavia tekijöitä, esimerkiksi Nina Hemmingssonin ja Liv Strömquistin tuotannon. Sen jälkeen sarjakuvien piirtäminen on vienyt koko ajan enemmän aikaa päivistäni. Donnerin ensin ruotsiksi ja sitten suomeksi julkaistu Spleenish (Schildts & Söderströms) oli ilmestymisvuotensa 2017 raikkaimpia sarjakuvakirjoja, allekirjoittaneen makuun vuoden parhaita esikoisia, joka kiteytti hersyvällä tavalla ainakin 1980- ja 1990-luvuilla syntyneiden nuorten aikuisten ajanhengen. Työ on yhtä helvettiä, jos sitä nyt edes on ja silloin kun sattuu olemaan. Arki on ahdistuksen musta säkki – mutta ei niin sytinen, ettei sille voisi nauraa. Kirja pursuilee tilannehuumoria, elämää suurempia irtolauseita ja kekseliästä kuvakerrontaa. Donner teki itse graafisen suunnittelun kauniin avoselkäiseen kirjaansa, jossa punainen väri räiskyy harkitun estottomasti ja hauskasti. Rytmi on yllätyksellinen ja rennon hiottu. Hallitussa ulkoasussa ja kokeellisessa kuvakerronnassa näkyy Donnerin työ kuvittajana ja graafikkona. Hän on tehnyt niin lehtikuvituksia kuin kirjankansiakin.

ilmestyessä. Helsingin Sanomat nosti haastattelussa kirjan nuorten aikuisten uupumuksen symboliksi ja sanoi sen kertovan y-sukupolvesta, jolle kaikki on yhtä aikaa helppoa ja epävarmaa. Asiaankuuluvasti Spleenish (tai sen esiversio) oli alun perin kandidaatintyö, silloin oli aika valmistua ja jotain piti saada aikaiseksi, mutta ilman turhia paineita. Nyttemmin ahdistuksen määrä tuntuu vähentyneen Donnerin sarjakuvissa, vaikka kerronnassa ja huumorissa on paljon samaakin. Samalla kirjan voimaväri on vaihtunut punaisesta siniseen. Kerronta on sarjakuvallisempaa, mutta yhtä omintakeista. – Spleenish syntyi puhtaasti kertomisen innosta. Tämän uuden kanssa on ollut enemmän paineita, enkä vieläkään osaa sanoa edes, tuliko kirjasta hyvä. Kumminkin koen koko ajan kehittyväni kertojana. Sarjakuvien tekeminen on ollut minulle hauska oppimisprosessi, kun olen voinut aloittaa lähes tyhjästä ja oppia tehdessä. Spleenish hortoilee nuoruuden ja aikuisuuden liitoskohdassa, kun taas uusi teos Sontaa sijoittuu selkeämmin työelämään. Siinä missä Spleenish irvailee sosiaalisten tilanteiden tyhjänpäiväisyydelle ja löytää sen tuottaman ahdistuksen ja masennuksen alta huumoriakin, nyt pääosassa on viestintätoimiston diibadaaba. Donnerin satiiri osuu aika perinteisiin kohteisiin, mutta menee liian pitkälle niin kuin huumorin pitää. Irvokas nimikin selittyy täysin, mutta sitä ei kannata tässä avata. Lukekaa itse. Sontaa kuvaa kaupunkilaista työelämää muoti-ilmiöineen, palavereineen ja yhteisöllisine outouksineen. Teemat vaihtelevat lihankorvikkeista metootilanteisiin, alusta loppuun yllätyksellisenä. Let’s do this! Porvoon maaseudulla nykyään asuva Donner kertoo tuntevansa ruotsalaisen sarjakuvakentän suomalaista paremmin. – Olen tullut lukeneeksi sitä enemmän, vaikka suhtaudunkin joihinkin ruotsalaisen sarjakuvan piirteisiin vähän kriittisesti. Feministinen sarjakuvaaalto on ollut monin tavoin tärkeä ja sen joukossa on

siinä missä spleenish irvailee sosiaalisten tilanteiden tyhjänpäiväisyydelle, sontaa-teoksen pääosassa on viestintätoimiston diibadaaba.

•

Pikkasen ahistaa, tai en nyt tiedä, minkä verran Spleenish nimenä on myös hupaisa. ”Spleen” viittaa kiukkuun ja tyytymättömyyteen, toisaalta melankoliaan ja ihmisanatomiassa sappeenkin. Loppupääte luo näille hauskan kontrastin. Ei mikään niin selvää ole, että voisi epämääräisyydestä ylös kohota. Hiukka kiukku. Tai jotain. – Sarjakuvani käsittelevät melkein aina jonkinlaatuista ahdistusta, mutta toivottavasti humoristisesti, Donner kiteytti kustantajan haastattelussa esikoisen

Sontaa-sarjakuvaa (yllä) hallitsee sininen, sen edeltäjää Spleenishiä (alla) punainen väri. Ratkaisu lisää sarjakuvien energisyyttä ja toimii yhtenä kerrontaa ohjaavana elementtinä. Donner ei kerro vain sanoin vaan myös kuvin ja värein.

Kuvitus Image-lehteen kolmekymppisten pakkomielteestä asuntomarkkinoihin (2018).

tasokkaita tekijöitä kuten Liv Strömquist, mutta joskus sanoma menee liikaa kerronnan edelle ja tekstin määrä ja sellainen yksitotisuus alkavat uuvuttaa. En pidä yliselittämisestä. Donner ei kuitenkaan ole mikään aatteeton kaikki kelpaa -taiteilija. Hän ei vain hinkkaa ideologiaa lukijan naamalle, vaan käyttää ajatuksiaan tarinankerrontaan. Sontaa on tarkemmin tarkasteltuna melkein hyytävä, dystooppinen kuvaus maailmasta, joka hukkuu

fyysisesti ja henkisesti paskaan, mutta mepä matkustamme ensi luokassa helvettiin ja keskustelemme kahvijuomista ja markkinointisuunnitelmista. Ja ruoasta, ruoasta, loputtomasti ruoasta. Samalla virnuileva sormi osuu tökkimään myös kaksinaamaisuutta, absurdia kielenkäyttöä ja laajemmin yhteisöllistä ryhmädynamiikkaa kontrolloivine piirteineen ja sokeine pisteineen. – Tietysti lihankorvikkeet ovat tärkeitä, ja elintarviketeollisuus on valtavan muutoksen edessä. Ei se

Kuvitus Svenska Ylen podcast-sarjalle häpeästä (2018).

Sarjakuvia vuosilta 2017 ja 2019.

Ulla Donner $ silti tee joistakin ilmiöistä ja niiden ympäröimästä hypetyksestä vähemmän huvittavia. Donnerin sarjakuvan yrityksillä on nimiä kuten ”Cheetah Strategy Think Tank” ja ”Dream Hackers Disruption Agency”. Jälkimmäinen on Sontaa-sarjakuvan keskiössä. ”Okei hyvät unelmahakkerit, let’s do this! Tehdään lihakorvikkeiden historiaa!”, hihkaisee yrityksen pomo. Yritys suunnittelee perunaproteiinipohjaisen makkaran, pekkaran© kampanjaa, ja kovaa kamaa onkin luvassa. – Me ollaan niiden pisuaarin Marcel Duchamp. – Magee taideviittaus. – Kiitos. Me olemme heidän pekkaransa© unelmahakkerit! – Toi ei sit toiminutkaan niin hyvin. Pekkara© syntyi, koska kaikki hyvät proteiinin lähteet oli jo käytetty ja siksi piti ottaa peruna. Ongelma: perunassa on tositositosivähän proteiinia. Ratkaisu: päästetään myrkkyresistantteja coloradokuoriaisia perunaviljelmille ja niiden proteiinia voi käyttää pekkaraan©. Innovatiivista! Pekkaran© markkinointifilosofia perustuu siniseen väriin, mikä on tietysti tosi tärkeää, kuten sekin että Dream Hackers Disruption Agencyssä ei pelätä tunteita eikä avointa keskustelua! Niin syntyy tulosta: ”Me ejakuloitiin ideoita luovuuden kohtuun, ja nyt se vauva onkin jo syntymässä.” Lujaa siis menee. Tosin samaan aikaan käydään yt-neuvotteluja (”antakaa itsestänne kaikki huomenna, niin kaikki menee hyvin, ehkä”), ja tätä kaikkea on ihan pakko purkaa after workissä ja aika hyviä craft beerejä uudessa baarissa onkin. Donner on itse yrittänyt pysyä tämänhenkisestä työelämästä riittävän monen käsivarren mitan päässä. – En missään nimessä arvostele ihmisiä siitä, että he tekevät tämäntyyppistä työtä. Jostain elanto on saatava, ja tällaiseksi työelämä on mennyt. Minulle se ei kuitenkaan sovi. Olen ihan tarkoituksella vähän vetäytynyt syrjään, mutta eiväthän kaikki niin voi tehdä. Niin. Tämän maailman pekkaroilla© vuokrat maksetaan. Donner kuitenkin pohtii, että työn merkitystä ei vieläkään ole kyseenalaistettu riittävästi. – Annamme niin ison osan elämästämme työlle ja rakennamme identiteettiämme niin paljon työn varaan, että se tuntuu hullulta silloinkin, jos se on todella tärkeää.

Syntynyt vuonna 1988 Helsingissä. Opiskeli graafista suunnittelua Aalto-yliopistossa, valmistui taiteen kandidaatiksi vuonna 2016. Julkaisut: Civil War II: Choosing Sides (2016), Spleenish (Schildts & Söderströms, 2017, suomeksi 2018) Sontaa (Schildts & Söderströms, 2019) Vuoden kauneimmat kirjat -kunniamaininta 2018 Heidi von Wrightin mellanblad-kirjan graafisesta suunnittelusta.

» ulladonner.tumblr.com

•

AK:n & Tiitun

PIENLEHTEILIJÄ, BLOGGAAJA, PIENTAPAHTUMA!

2020

Mainosta Sarjainfossa 20 € hintaan. Hintaan kuuluu myös verkkomainontaa joko Sarjakuvablogit.com- tai Kvaak.fi-sivustolla. Lisätietoa: sarjainfo@sarjakuvaseura.fi.

PUSSAILUA BARRIKAADEILLA SEINÄKALENTERI tiitutakalo.net princesapiratadistro. wordpress.com

Richard Corben oli ensimmäisiä comix-kauhusarjakuvan tekijöitä, jotka tulivat suuren yleisön tietouteen.

Elävältä haudattu Kauhusarjakuvaa käsittelevän artikkelisarjan osassa 3/4 sukellamme valtavirran pinnan alle ja tarkastelemme vaihtoehtoisia kauhusarjakuvia.

TEKSTI Onni Mustonen

omics Code Authorityn perustaminen vuonna 1954 jakoi kauhusarjakuvan tradition kahtia. Vuosisadan jälkipuoliskon kauhusarjakuvista näkyvimpiä olivat ne, jotka tylsyttivät teränsä selvitäkseen sensuurin seulasta ja nousivat valtavirran pinnalle. Hiljalleen nämä kertomukset ajautuivat kohti supersankaritarinoita, eikä niistä radikaaleimpia voinut juuri erottaa hivenen tavallista synkemmistä Lepakkomies-sarjakuvista. Kuten edellisessä osassa puhuimme, tämän tyyppisten kauhusarjakuvien (joita paremman ilmaisun puutteessa kutsuttakoon valtavirtakauhuksi) jatkumo huipentui Marvelin Tomb of Dracula -sarjaan, joka sekä hioi aikaisemman valtavirtakauhun tradition niin teräväksi kun CCA sen salli ja loi perustuksen, josta myöhempi valtavirtakauhu saattoi ponnistaa. Toisaalta oli kuitenkin kauhu, joka jatkoi EC:n perinnettä. Tällainen kauhu pyrki aktiivisesti herättämään lukijassaan reaktion. Se oli kauhua, joka – kauhukirjailija Stephen Kingiä mukaillen – pyrki kauhistuttamaan, mutta siinä epäonnistuessaan tyytyi ällöttämään lukijaansa. Näissä kertomuksissa hyvä ei aina voittanut pahaa, hirviö ei kukistunut, eivätkä kauhutarinoiden kliseet ja vakiintuneet motiivit suojelleet hahmoja (saatikka lukijoita) hirvittäviltä kohtaloilta.

Vampyyrin tapaan kovempi kauhu ei kuitenkaan kestänyt päivänvaloa, joten selvitäkseen sen oli vajottava maan alle.

•

EC:n perinnönjakajat 1960-luvulle tultaessa Yhdysvallat oli kulttuurivallankumouksen kourissa. Vastakulttuuritaiteilijat ottivat yhä voimakkaammin kantaa yhteiskunnallisiin asioihin ja taistelivat auktoriteetteja vastaan. Sarjakuvataide ei tietenkään ollut poikkeus, ja taiteenalan keskeisin auktoriteetti oli tietenkin CCA. Avoimena kritiikkinä ahdasmielistä sensuurijärjestelmää vastaan taiteilijat kuten Robert Crumb, Gilbert Shelton, Trina Robbins sekä Jay Lynch julkaisivat ja levittivät seksiä, huumeita ja väkivaltaa tihkuvia omakustannesarjakuviaan, jotka eivät olisi ikipäivänä päässeet ruokakauppojen ja kemikaalikauppojen lehtihyllylle. Kauhusarjakuvien vaikutus tähän niin sanottuun comix-liikkeeseen oli vähintään välillinen. Valtaosa lehdistä ei ollut kauhulehtiä, mutta vastakulttuuria viehättivät EC-sarjakuvien huonolla maulla tehdyt piirrokset, ivallinen huumori ja kuvainraastava asenne. Monet tekijöistä olivatkin lukeneet CCA:ta edeltäviä kauhulehtiä vaikutuksille alttiissa iässä, eivätkä olleet ikinä antaneet anteeksi niiden lopettamista.

Sarjakuvataitelija Spain Rodriguez, joka loi postapokalyptisessä dystopiassa proletariaatin hyväksi taistelevan marxilaisen supersankari Trashmanin, totesi Comics Journalin haastattelussa, että hän halusi sarjakuvillaan ”potkia hampaat kurkkuun” niiltä, jotka olivat vastuussa hänen lapsuuden suosikkisarjojensa lopettamisesta. Samalla underground-sarjakuvat tarjosivat myös viitekehyksen tekijöille, jotka halusivat tehdä kauhusarjakuvia. Ensimmäisen merkittävän comix-kauhusarjakuvalehden loi sanfranciscolainen sarjakuvataitelija Rory Hayes vuonna 1968, jolloin hän julkaisi The Bogeyman -lehden ensimmäisen numeron. Rujon väkivaltaisista ja synkän pornografisista sarjakuvistaan myöhemmin tunnetuksi tullut Hayes oli intohimoinen kauhun harrastaja. Alastomien, pulppuavan veren ja visvan peittämien ihmiskehojen pakkomielteisenä kuvaajana Hayes olikin täydellinen lähettiläs tuomaan kauhun comixpiireihin. ”Hänen taiteensa oli naarmuista ja hyvin henkilökohtaista”, Hayesin elämäkerran kirjoittanut Dan Nadel on kuvannut Hayesin kauhusarjakuvien tyyliä. ”Useimmat kauhusarjakuvat oli tehty perinteisellä kuvitustyylillä, ja kauhu syntyi juonen kautta. Mutta Rory piirsi kauhistuttavalla tavalla. Hänen vii-

vansa ja tahransa olivat kauhistuttavia”. The Bogeymania ilmestyi lopulta vain kolme numeroa, ja Hayes muistetaan tätä nykyään parhaiten pahamaineisesta Cunt Comics -lehdestä, mutta lehden perintö on sitäkin merkittävämpi. The Bogeyman loi sillan CCA:ta edeltävistä kauhusarjakuvista underground-piireihin. Samalla se myös innoitti Rip Off Comixia julkaisemaan oman Skull Comics -kauhusarjakuvalehtensä kaksi vuotta myöhemmin. Hayesin tavoin Skull Comicskaan ei piilottele innoituksen lähteitään. EC:n vaikutus on jo nähtävissä ensimmäisen numeron kannen graafisesta ulkoasusta, jota hallitsevat neljä Crypt Keeperin kaltaista hahmoa sekä suuri EC-logo (tässä yhteydessä EC on tosin lyhennelmä ”Exorpsyhic Comicista”). Skull Comics oli kuitenkin silkkaa undergroundia; jo ensimmäisessä numerossa alaston nainen menettää päänsä ja eräässä tarinassa esiintyy meskaliinia napsineita zombeja. Lehdessä on myös mukana Rory Hayesin sarjakuvia, kuten tekijälleen poikkeuksellisesti ihastuttavan höpsö noitasarjakuva, joka henkii sitä lapsellista intoa, jota kauhu Hayesissä herätti. Kahden ilmestymisvuotensa aikana Skull Comicsista muodostui merkittävä comix-kauhusarjakuva. Vaikka lehti oli saanut alkunsa EC-pastissina, seuraavissa numeroissa se vei kauhusarjakuvaa eteen-

Reed Crandallin sovitus Edgar Allan Poen ”Kielivästä sydämestä”.

päin. Lehdessä ilmestyi muun muassa Edgar Allan Poen ja H. P. Lovecraftin klassisten kauhunovellien ennakkoluulottomia uudelleentulkintoja, Dave Sheridanin hallusinatorinen, okkultismia, erotiikkaa, kosmista kauhua ja pyhäinhäväistystä yhdistelevä ”Tales from the Leather Nun” sekä kauhusarjakuvan tulevien mestareiden Tom Veitchin ja Richard Corbenin varhaisia kauhusarjakuvia. Mikä tärkeintä, Skull Comics oli taiteellisesti korkeatasoinen ja laadukas julkaisu, jossa ilmestyi hyviä kauhusarjakuvia, ei pelkästään hyviä EC-tyyppisiä kauhusarjakuvia. Skull Comics nostikin pian monet tekijöistään maailmanmaineeseen. Erityisesti Corbenista muodostui yksi vuosisadan jälkipuoliskon merkittävimmistä kauhupiirtäjistä. Zine-piireissä ja lehdissä, kuten Fever Dreamsissä ja Slow Deathissä, uransa aloittanut Corben on jäänyt monien kauhusarjakuvan ystävien mieleen ainutlaatuisen lahjakkaana lihaisten ihmishahmojen ja niljakkaiden olentojen kuvaajana. Hänen taitonsa pääsivät oikeuksiin sellaisissa synkissä fantasiasarjoissa kuten Rowlf ja Den, joista jälkimmäinen ilmestyi ranskalaisessa Métal Hurlant -lehdessä. Miekka ja magia -sarjakuvien sekä oman Fantagor-kauhuantologiansa myötä Corben erkaantui comix-piireistä ja siirtyi rahakkaampien projektien pariin. 70-luvun puolivälissä Colbern alkoi työskennellä Warren-kustantamolle, jonka lehdissä julkaistut sarjakuvat nostivat hänet kauhusarjakuvapiirtäjien kuninkaallisten joukkoon.

Philadelphialainen liikemies ja kustantaja James Warren oli pannut elokuvat merkille ja tajusi löytäneensä markkinaraon. ”Lapset katsoivat näitä elokuvia, eivät aikuiset, ja nämä lapset kannustivat hirviöitä, eivätkä talikoin ja karkein soihduin aseistautuneita kyläläisiä. Käänne oli tapahtunut”, Warren muisteli. ”10-vuotiaat lapset näkivät hirviön televisioruudulla ja pitivät häntä päähenkilönä. Hirviöitä jahtaavat kyläläiset olivat antagonisteja, auktoriteettihahmoja. Lapset halusivat, että hirviö – anti-sankari – voittaisi. Se oli jotain muuta, jotain uutta.” Warren oli kasvanut sarjakuvien kultakaudella 1930-luvulla ja nähnyt, miten National ja Atlas olivat muuttaneet supersankarinsa omiksi brändeikseen. Warren, joka oli vastikään pidätetty pornografian levittämisestä julkaistuaan After Hours -nimistä, Playboyta imitoivaa miestenlehteä, etsi epätoivoisesti uutta liikeideaa ja tajusi, että Dracula, Frankensteinin hirviö ja ihmissusi kävisivät Teräsmiehen tai Kapteeni Amerikan kaltaisesta myyntivaltista tässä myöhäisiltojen kauhuelokuvien muokkaamassa kulttuuriympäristössä. Yhdessä kirjallisuusagentti Forrest J. Ackermanin kanssa (joka oli tehnyt After Hours -lehteen ”Girls from Science Fiction Movies” -kuvareportaasin) Warren lanseerasi Famous Monsters of Filmland -lehden vuonna 1958. Vaikka lehdessä julkaistiin lyhyitä artikkeleita, Famous Monstersissa pääosassa olivat kuvitukset sekä kauhuelokuvista otetut kuvat, joihin Ackerman kirjoitti kevyen humoristisia kuvatekstejä. Keskeisessä osassa olivat myös erilaiset oheistuotteet, kuten kumiset naamiot, hirviöpatsaat, t-paidat, pinssit ja tarrat sekä peräti kärpäsloukut, joita lukijat saattoivat ostaa Warrenilta postimyynnin kautta. Kauhusarjakuvanimikkeiden lisääminen Warrenin listoille oli looginen seuraava askel. Vuonna 1964 ilmestynyt Creepy oli Warrenin kauhusarjakuvalehdistä ensimmäinen ja vuosikymmenen loppuun mennessä se sai rinnalleen Eerie- ja Vampirella-lehdet. Vaikka Warren itse kiisti haluaavansa tehdä jatkoa EC:n sarjakuville (hänen mielestään ne olivat mauttomia ja ratsastivat pelkällä shokkiarvolla siinä,

vastakulttuuria viehättivät ec-sarjakuvien huonolla maulla tehdyt piirrokset, ivallinen huumori ja kuvainraastava asenne.

•

Hirviökuume Samaan aikaan kun CCA pyrki varmistamaan, etteivät amerikkalaiset lapset altistuisi kauhusarjakuville, hirviöt olivat soluttautuneet olohuoneisiin toisen maailmansodan jälkeen yleistyneiden televisiovastaanottimen välityksellä. Vuonna 1957 Universal Studio oli myynyt 52:n, ennen 1948 tehdyn kauhuelokuvan televisio-oikeudet. Televisiokanavat olivat ostaneet ”Shock Theater” -nimellä levitetyn paketin täyttääkseen hiljaiset hetken yömyöhäisten mainoskatkojen välillä, mutta miljoonat lapset olivat rakastuneet mustavalkoisiin hirviöelokuviin.

missä hän halusi ennemmin jatkaa Famous Monstersin klassisen hillittyä linjaa), William Gainesin ja Al Feldsteinin vaikutus on ilmiselvä. Aivan kuten Tales from the Crypt sekä sen sisarjulkaisut, myös Creepy, Eerie ja Vampirella olivat kauhusarjakuva-antologioita, joiden kertomuksia kehysti hirtehisesti veistelevä kertoja. Usein tarinat myös päättyivät jonkinlaiseen yllättävään käänteeseen, aivan kuten EC:n sarjakuvat. Lisäksi Warren sekä Creepyn ja Eerien päätoimittaja Archie Goodwin palkkasivat monia EC:n tähtipiirtäjiä, sellaisia kuin Reed Crandall, Wallace Wood, Frank Frazetta, Johnny Craig ja Al Williamson. Henkilökohtainen suosikkini EC:n piirtäjistä eli Jack Davis vastasi Creepyn ensimmäisen numeron kannesta. Toisin kuin 60–70-lukujen taitteen muut kauhusarjakuvat (esimerkiksi DC:n House of Mystery ja House of Secrets), Warrenin kauhusarjakuvat eivät kaihtaneet verenvuodatusta tai CCA:n kieltämiä vampyyreitä ja ihmissusia. Selvitäkseen sensuurista (josta Warren oli oppinut yhtä sun toista edellä mainitun pidätyksen johdosta) Warrenin kauhusarjakuvat ilmestyivät suurikokoisempina ja mustavalkoisina. Tällöin CCA katsoi niiden olevan aikakauslehtiä, joita sarjakuvasensuurin säännökset eivät koskeneet. Warren oli omaksunut tempun Gainesiltä, joka oli käyttänyt samaa strategiaa julkaistakseen MADhuumorilehteä vielä CCA:n tultua voimaan. Vaikka Warren-yhtiön kustantamat lehdet olivat merkittävä EC:n luoman perinteen henkiin herättäjä ja uudistaja, kuten P. A. Manninen totesi Sarjainfossa vuonna 1992, käsikirjoituksista vastaavalta Goodwinilta uupui Gainesin ja Feldsteinin kriittinen silmä ja kärkäs huumorintaju, joten juonet jäivät auttamatta esikuviaan latteammiksi. Kuten aiemmin todettu, ”Goodwinin tarinat perustuivat yleensä yhteen loppuyllätykseen, joka oli vielä kovinkin kömpelösti kaukaa haettu”, Manninen kirjoittaa. Useimmiten se tarkoitti sitä, että hirviö söi sankarin vailla sen suurempaa poeettista ironiaa tai shokkiarvoa (jota Warren niin epätoivoisesti halusi vältellä), mikä tyypillisesti korotti EC:n kertomusten moralismin uusiin absurdeihin ulottuvuuksiin. Koska tarinat eivät ikinä olleet Warrenin vahvinta aluetta, sarjakuvat jäivät elämään taiteensa tähden. Creepyn alkuvuosilta jäivät mieleen erityisesti Alex Toth ja EC:llä kuuluisampien kollegoidensa jalkoihin jäänyt Reed Crandall, jonka lähes kuparipiirrosmainen tyyli oli omiaan Warrenin ihailemien

klassisten kauhukertomusten kuvittamiseen. Seuraavalla vuosikymmenellä Warrenin talliin liittyivät sitten Richard Corben ja Bernie Wrightson, jotka ovat pitkälti vastuussa siitä, että Warren muistetaan yhä 2000-luvulla. Corben toi comix-piireistä mukanaan huumorintajun ja häpeilemättömän erotiikan, joka vei Warrenin sarjakuvat kauemmas EC:n perinteestä. Wrightson taas oli äärettömän taitava piirtäjä, jonka hyper-yksityiskohtaiset mädän ja rappion kuvat jäivät kakkoseksi ainoastaan ”Ghastly” Graham Ingelsin sarjakuviin nähden. Warrenin kolmannen kauhusarjakuvan Vampirellan maine taas oli puhtaasti visuaalisen ulkomuodon varassa. James Warren itse totesi jälkeenpäin, että lehden ensimmäinen numero oli surkea ja seuraavat kymmenen kehnoja, eikä lehti olisi varmasti selvinnytkään ilman horror hostessia, vampyyrineitokaista nimeltä Vampirella. Comix-tekijä ja sarjakuvahistorioitsija Trina Robbinsin Drakulon-planeetalta kotoisin olevalle Vampirellalle suunnittelema, antoisa punainen trikooasu on samalla tavalla välittömästi ikoninen kuin Teräsmiehen tai Hämähäkkimiehen puku. Vaikka hahmon seikkailut ovatkin jatkuneet tähän päivään asti Dynamite Entertainmentin julkaisemissa sarjakuvissa, on tuo asu ollut ainoa asia, joka ollut säästämisen arvoinen. Se lienee myös syy, miksi monet, tietynikäiset suomalaiset kauhuharrastajatkin muistelevat Semicin julkaisemia lehtiä lämmöllä. Amerikkalaisen kauhusarjakuvan historiassa Warren on EC:n jälkeen merkittävin kauhusarjakuvan kustantaja, mutta se ei ikinä vienyt genreä eteenpäin esikuvansa tavoin. Warren on kuitenkin huomionarvoinen, koska se toimi siltana valtavirran ja comix-skenen välillä ja nosti monia tekijöitä suuren yleisön tietoisuuteen (Corbenin ja Robbinsin ohella myös Jay Lynch, Rober Crumb ja Gilbert Shelton piirsivät sarjakuvia ja kuvituksia Warrenin Help!-huumorilehteen). Jälkiviisaasti James Warrenin julkaisemat lehdet ovat ennen kaikkea hurmaavia nostalgiassaan; ne ovat kuin eläviä fossiileja EC:n ja B-elokuvien aikakaudelta, samalla kun nämä jäivät Marvelin 70-luvun kauhusankareiden sekä 80-luvun kunnianhimoisempien tekijöiden jalkoihin. Vaikka jälkimmäiset ammensivat samasta lähteestä kuin James Warren, he eivät tyytyneet vain toistamaan vanhoja kliseitä.

Bernie Wrightsonin Liejuhirviö on nimensä veroinen.

•

Kauhua keittiöstä Dennis Kitchen on kustantaja, jolla on päällisin puolin vain hyvin vähän yhteistä James Warrenin kanssa, mutta syystä tai toisesta heidän kiertoratansa leikkasivat vuosien varrella useaan otteeseen. Warren oli viisitoista vuotta Kitcheniä vanhempi, eikä häntä voinut hyvälläkään tahdolla kutsua liberaaliksi. Omien sanojensa mukaan hänellä oli ”militantti oikeistolainen lähestymistapa moniin ongelmiin”, ja kun Korean sota syttyi, hän värväytyi vapaaehtoisesti armeijaan. (Taistelua hän ei tosin nähnyt, koska harjoitusleirillä Warren oli onnistunut kuurouttamaan itsensä seistessään liian lähellä konekivääriä.) Warren kuitenkin vastusti Vietnamin sotaa, joskaan ei poliittisista tai inhimillisistä syistä. Hänen mielestään Yhdysvaltojen olisi vain pitänyt mennä, taistella ja voittaa, eikä pelleillä ympäriinsä. Kun hän sitten alkoi julkaista sarjakuvia, ne näyttäytyivät Warrenille vain yhtenä liikeideana muiden joukossa. Hän seurasi trendejä – vaikkakin ennakkoluulottomasti ja rohkeasti. Vuonna 1946 Wisconsinissa syntynyt Denis Kit-

chen sen sijaan oli intohimoinen sarjakuvaharrastaja, joka yliopistossa opiskellessaan toimitti huumorilehteä, opiskeli journalismia, vastusti Vietnamin sotaa ja liittyi Amerikan sosialistiseen työväenpuolueeseen. Samalla hän oli tutustunut comix-lehtiin, kuten Bijou Funniesiin ja Zap Comixiin, jotka innoittivat hänet julkaisemaan omia valokopioituja ”feminismin, kansalaisoikeusliikkeen, varhaisen homoaktivismin, marijuanan laillistamista ajavan liikkeen ja yleisen anti-autoritääriseen hengen” innoittamia zinejä. Myytyään loppuun Mom’s Homemade Comics -lehtensä ensimmäisen 4000 kappaleen painoksen Kitchen innostui perustamaan Kitchen Sink Press -kustantamon vuonna 1970. Kitchen Sink Press aloitti toimintansa julkaisemalla satiirista The Bugle-American -sanomalehteä, mutta laajensi pian toimintansa comix-tekijöiden strippien levittämiseen. Kitchen Sink Pressin julkaisemien sarjakuvien joukossa oli teoksia muun muassa Robert Crumbilta sekä Trina Robbinsilta, jotka olivat molemmat työskennelleet Warrenille 60-luvulla. Kitchen Sink julkaisi myös ensimmäiset Will

Eisnerin Spirit-sarjakuvan kokoelmat 70-luvun alussa. Kirjat osoittautuivat niin suosituiksi, että Warren alkoi julkaista omaa Spirit-lehteään vuonna 1974 – 22 vuotta alkuperäisen Spirit-lehden ilmestymisen päätyttyä. Vuonna 1972 Kitchen Sink alkoi julkaista omaa Death Rattle -kauhusarjakuvalehteään, joka sitten täytti nopeasti muutamaa kuukautta myöhemmin lopetetun Skull Comicsin jättämän aukon. Ensimmäisessä numerossa oli sarjakuvia comix-kentän nousevilta lahjakkuuksilta, kuten Peter Poplaskilta sekä Tim Boxellilta, joka pian löisi oman leimansa underground-kauhuun Image of the Beast -albumilla. Richard Corben piirsi lehden radioaktiivisen vihreänä ja violettina hohkaavan, pysäyttävän kannen sekä lehden viimeisen tarinan, jossa lumimyrskyyn etsinyt nuori mies etsii lämpöä hemaisevan alastoman naisen sylistä. Death Rattle ilmestyi jaksoittain aina vuoteen

1996 asti. Vuosien varrella lehdessä ilmestyi sarjakuvia muun muassa Frank Milleriltä, The Crownin tekijältä James O’Barrilta (Kitchen Sink kokosi ensimmäisenä The Crownin yksien kansien väliin), Saga of Swamp Thingin piirtäjältä Stephen R. Bissettiltä sekä Mark Schultzilta, jonka Death Rattlessa julkaistu ”Xenozoic!”-sarjakuva laajeni myöhemmin Cadillacs and Dinosaurs -sarjaksi. Lajityypin laajojen kaarien näkökulmasta tärkein Death Rattlessa julkaistu taiteilija oli kuitenkin Charles Burns, jonka Lambiek Comiclopedia kuvailee olevan ”yksi kaikkien aikojen pahamaineisimmista kauhusarjakuvan tekijöistä”. Burns itse saattaisi olla eri mieltä määritelmän kanssa, koska useissa haastatteluissa hän on ilmaissut olevansa haluton kutsumaan sarjakuviaan kauhuksi. Yhtä kaikki, Burns on kuitenkin tärkeä tekijä kauhun lajityypin historiassa, koska hän toi kauhun comix-aikakaudelta vaihtoehtosarjakuvan piiriin.

Mustassa aukossa Charles Burns sukeltaa syvälle ahdistavan seksuaalisuuden tummiin vesiin.

•

Pahan siemen ”Vaihtoehtosarjakuva” (englanniksi alternative comics) saattaa olla laajuudessaan liian kattava termi ollakseen todella hyödyllinen, mutta käytännössä sen voidaan katsoa kattavan alleen kaikki sarjakuvat, jotka eivät ”perinteisen sarjakuvan tavoin ylitsevuotavasti painota miellyttävän kaavamaisia kerronnan malleja”, kuten kirjallisuustieteilijä Charles Hatfield toteaa. Valtavirtasarjakuvaa hallitsevan formalismin vastustaminen tekee vaihtoehtosarjakuvasta comix-kulttuurin selkeän jatkajan, mutta toisin kuin comix-sarjakuvat ”monet vaihtoehtosarjakuvat pyrkivät lähestymään taidemuotoa harkitummin, nojaten vähemmän tabujen törkeään ruotimiseen (vaikka sekin tietenkin jatkui) ja avoimempana laajemmille ja kunnianhimoisemmille kertomuksille”, Hatfield kirjoittaa. Toisin sanoen, comix-sarjakuvat rikkoivat ja haastoivat (usein itsetietoisesti) rajoja, mutta vaihtoehtosarjakuvat jatkoivat sitten noiden rajojen ulkopuolella olevien maisemien kartoittamista. Vuonna 1955 syntynyt Charles Burns on selkeästi 60- ja 70-lukujen vastakulttuurin kasvatti. Yliopistossa opiskellessaan hän oli lukenut Crumbin, S. Clay Wilsonin, Kim Deitchin sekä Bill Griffithin comix-zinejä sekä erityisesti psykedeelisempien sarjakuvantekijöiden kuten Victor Moscoson ja Rick Griffinin töitä. ”Tein muka-psykedeelisiä juttuja ja muka-Crumb-juttuja, tavallaan sekoitin ne kaikki yhteen”, Burns myöhemmin muisteli silloisia sarjakuviaan. Nuorempana Burns oli myös lukenut Famous Monsters of Filmlandia (Stephen King on todennut, että keneltä tahansa 70-luvun jälkeen fantasian, kauhun tai tieteisfiktion kanssa työskentelevältä voi kysyä Famous Monstersista ja saada vastauksesi pitkiä kertomuksia lehden kanssa vietetyistä ikimuistoisista öistä), katsellut kuvia ja ”kauhistellut”. Läpimurtonsa Burns teki Art Spiegelmanin RAW-lehdessä sekä Métal Hurlantissa julkaistuilla sarjakuvilla – jälkimmäisessä ilmestyneistä sarjakuvista erityisen mieleenpainuva on naamioituneesta vapaapainijayksityisetsivästä kertova El Borbah, joka ennakoi monia Burnsin myöhemmässä tuotannossa esiintyviä teemoja. Mutta meidän kannaltamme kiinnostavin on hänen vuonna 1985 Death Rattle

-lehdessä julkaistu sarjakuvansa ”Ill Bred”. ”Ill Bred” on tarina nuoresta biologista, joka löytää metsästä oudon hyönteisen. Olento kuitenkin karkaa purkistaan ja nähtävästi puree nuorukaisen deittiä yhteisen yön jälkeen. Pariskunnan jatkaessa tapailua nuori mies havaitsee naisessa tapahtuvia muutoksia: tämän kasvot muuttuvat koviksi ja kapeiksi, hänen lihaksensa kasvavat ja voimistuvat ja lopulta ötökän puremasta kasvaa terävä uloke, jolla nainen laskee munia nuoren miehen kädessä olevaan haavaan. Lopulta nainen sitoo miehen sänkyyn ja ruokkii tätä suonensisäisesti, samalla kun tämän lämmin liha toimii vuosien ajan kasvualustana yhä uusille ja uusille hyönteissukupolville. Monien muiden Burnsin tarinoiden tavoin ”Ill Bred” on pintapuoleisesti tavallinen kauhutarina hirviöstä, mutta tarinan outo tunnelma ja tarkkuus, jolla Burns kuvaa mutaatioita ja ruumiillisuutta, ujuttautuvat ihon alle. Parhaiten Burnsin tyyliä on kuvannut sarjakuvataiteilija Linda Barry. ”En voi uskoa, että sellaista voi piirtää tavallisella ihmiskädellä. Se on piirustus, joka olisi pelästyttänyt peruskoululaisen järjiltään, eikä pelkästään siksi, että kuvat olivat niin kammottavia, vaan koska ne ovat liian täydellisiä, eivätkä tarpeeksi hyviä tai pahoja kertoakseni, mitä mieltä niistä pitäisi olla”, Barry kirjoittaa. Nimetön ahdistus onkin Burnsin töitä hallitseva tunne. 50- ja 60-lukujen mainos- ja sarjakuvaestetiikasta ammentavan Burnsin sarjakuvia usein verrataan EC:n tuotoksiin, mutta hänen lähimmät vastinparinsa eivät kuitenkaan ole visvan ja suolenpätkien kuvaajina ansioituneet Jack Davis ja ”Ghastly” Ingels. Sen sijaan hänen sarjakuvansa tuovat mieleen, Burnsiä itseään lainaten, EC:n ”kuivemmat tekijät”, kuten Johnny Craigin ja Jack Kamenin, joiden puhdasta tyyliä Burnsin lähes kliinisen siisti piirrosjälki monin paikoin muistuttaa. Aivan kuten ”Ill Bred” ja monet muut Burnsin sarjakuvat, Craig ja Kamen kertoivat tarinoita sisäsiististä kauhusta, joka sijoittui esikaupunkeihin, olohuoneisiin ja makuuhuoneisiin, ”maailmoihin, jotka olivat liian järjestelmällisiä, liian siistejä”, kuten Bob Levin totesi. ”[Burnsin sarjakuvat] herättävät nimettömän kauhun aiheuttamaa epämukavuutta”, Barry

tarinan outo tunnelma ja tarkkuus, jolla burns kuvaa mutaatioita ja ruumiillisuutta, ujuttautuvat ihon alle.

Charles Burnsin ”Ill Bred” -sarjakuvassa koti muuttuu pahaksi paikaksi.

kirjoittaa. ”Jokainen kohta kirjasta saa lukijan tuntemaan, että hän katsoo kappaletta väärennöksestä, joka esittää jotakin, mikä on niin hirvittää, ettei sitä voi käsittää. [Burnsin työt] sisältävät todellisen kauhun puoliksi ratkaistun koodin.” Burnsin magnum opus Black Hole, joka on julkaistu suomeksi nimellä Musta aukko (Like, 2007), jatkaa ”Ill Bredin” teemoja. Siinä, missä ”Ill Bred” on kuitenkin selkeä kauhutarina, Musta aukkoa ei hyvälläkään tahdolla kuvailisi kauhusarjakuvaksi – vaikka se on jaksoittain hyvinkin kauhistuttava erityisesti kuvatessaan hahmojen läpikäymiä biologisia mutaatioita. Tarinassa ei kuitenkaan ole varsinaista hirviötä, joka uhkaa päähenkilöitä, eikä juoni voi siis keskittyä kamppailuun sitä vastaan. Sen sijaan kauhuelementit kehystävät päähenkilöiden kasvukertomusta ja toimivat metaforana seksuaalisuuden ja kehollisuuden ahdistaville piirteille. Kitchen Sink Press julkaisi Mustan aukon neljä ensimmäistä numeroa ennen kuin lopetti toimintansa vuonna 1999. Sen jälkeen Fantagraphics otti kopin Mustasta aukosta. Sarjakuvan viimeinen osa ilmestyi vuonna 2005, mutta pitkään sen jälkeen Burnsin tapa hyödyntää kauhuaiheita kerronnassaan on toiminut esikuvana monille vaihtoehtoisille kauhusarjakuville.

•

Uuden vuosituhannen kauhut Modernissa kauhusarjakuvassa EC:n perintö näkyy comix-sarjakuvien läpi suodatettuna. Aiheiltaan ja motiiveiltaan

ne ovat usein aggressiivisen riettaita, skatologisia ja seksuaalisesti värittyneitä, kuten Chuck Forsmanin vuonna 2018 julkaistu Slasher, joka seuraa nahkaiseen fetissiasuun verhoutunutta murhaajaa tämän tappaessa tuttuja ja tuntemattomia seksuaalista tyydytystä saadakseen. Forsmanin sarjakuvan merkille pantavin piirre on sen läpitunkeva nihilismi; teos ei suo sympatiaa päähenkilölleen tai edes tämän uhreille, joihin kuuluvat muun muassa seksuaalisesti ahdisteleva esimies ja väkivaltaiset juntit. Toisin kuin perinteisessä kauhusarjakuvassa, lukijan onkin vaikea samastua kehenkään hahmoon ja siten peilata tämän tunteita. Tällainen emotionaalinen epävarmuus on tyypillistä modernille vaihtoehtoiselle kauhusarjakuvalle. Lukijan on usein vaikea päätellä, mitä hänen pitäisi pelätä ja kenen puolesta; joko koko maailma on tavalla tai toisella kammottava, kuten Charles Burnsin sarjakuvissa, tai sitten maailma on vain niin läpeensä vastenmielinen, että sen toivoisi tuhoutuvan täysin, eikä jännitettä pääse syntymään, kuten Slasherissä. Usein tarinoista myös uupuu täysin hirviö. Jotain kauheaa on vain tapahtunut, mutta kukaan ei osaa sanoa, mitä. Josh Simmonsin sarjakuvanovelli ”Flayed Corpse” on yksi kertomuksista, joka keskittyy lähes täysin tarinankerronnan vaikeuteen. Nimensä mukaan ”Flayed Corpse” kertoo nyljetyn ruumiin kuolinsyyntutkinnasta. Tarinan ainoa hahmo on kyseinen ruumis (lääkäreitä lukija ei koskaan

näe), mutta hänen kuolinsyynsä ja se, mitä hänelle tapahtui, jää avoimeksi. Ruumiin kunto tekee kuitenkin selväksi, että se oli jotain hirveää. ”Teollisuusonnettomuus, sanoisin”, yksi lääkäreistä arvuuttelee. Historiallisesti tai sosiologisesti orientoitunut sarjakuvatutkija saattaisi arvuutella muodottoman kauhun kumpuavan vuosituhannen alun tapahtumista. Syyskuun 11. päivän iskut, vuoden 2008 talouskriisi sekä ilmastonmuutos syöksivät meidät kaikki maailmaan, missä mikään ei ole varmaa, 2000 ihmistä saattaa vain yhtäkkiä kuolla varoituksetta kuulaana syyspäivänä, omaisuus voi kadota sormia napsauttamalla ja kaikki on ylipäätään turhaa, koska kaikki tuhoutuu pian. Varmaa on vain, että jotain kauheaa tapahtuu, mutta kukaan ei osaa sanoa mitä. Viime vuosina julkaistuista vaihtoehtoisista kauhusarjakuvista väkevimmin ontologista epävarmuutta kommentoi Emil Ferrisin My Favorite Thing Is Monsters (Fantagraphics, 2017). Chicagoon 60-luvulle sijoittuva sarjakuva kertoo nuoresta Kate-nimisestä tytöstä, joka yrittää ratkaista naapurinsa murhan. Kaikkien dekkareiden tavoin Ferrisin sarjakuva on luonteeltaan eksistentialistinen, se pyrkii vastaamaan kysymykseen miksi. Miksi naapuri kuoli? Miksi pahoja asioita tapahtuu? Miksi? Ei ole sattumaa, että kirja sisältää lukuisia viittauksia sekä Martin Luther Kingin salamurhaan että holokaustiin, josta Katen naapuri selvisi – kahteen historialliseen tapahtumaan, jotka saivat ihmiset epäilemättä esittämään näitä samoja kysymyksiä. Kuten sarjakuvan nimikin kertoo, Kate rakastaa pakkomielteisesti hirviöitä. Hän katsoo kauhuelokuvia, lukee epäilyttävästi Warrenin sarjakuvia ja Famous Monsters of Filmlandia muistuttavaa lehteä ja hahmottaa itsensä pienenä ihmissutena. Artikkelisarjamme ensimmäisessä osassa huomautin, että kaikilta kauhunharrastajilta kysytään, miksi he rakastavat kauhua. Saman kysymyksen voisi esittää myös Katelle, mutta toisin kuin minulla, Ferrisillä on siihen vastaus: kauhuelokuvien ja hirviöiden kautta Kate pystyy käsittelemään vaikeita elämäntilanteita ja kohoamaan niiden yläpuolelle. Ne antavat hänelle välineitä sietää ja käsitellä asioita,

jotka olisivat muuten luonteeltaan sietämättömiä ja käsittämättömiä, mikä selittänee kauhusarjakuvien viehätyksen laajemmin. Hirviön uupuessakin tarina antaa edes jonkinlaisen muodon tunteillemme ja lukitsee sen sarjakuvan ruutujen sisään. Monien eurooppalaisten kielien hirviötä tarkoittavan sanan juuret ovat latinan kielen termissä monere, joka tarkoittaa ”opettamista”, ”varoittamista” tai ”kertomista”. Etymologia kavaltaakin sen, että hirviöt ovat loppujen lopuksi tapoja kertoja yhteisöllisistä kipupisteistä, koska niissä ruumiillistuu ja kiteytyy jotain, miltä muuten uupuisi muoto. Tämän artikkelisarjan myötä olemme nähneet, miten hirviösarjakuvat heijastelevat sekä sarjakuvakentässä tapahtuneita muutoksia että laajempia yhteiskunnallisia liikkeitä. Hirviön hahmon kautta olemme pystyneet antamaan muodon sarjakuvan usein kumpuilevalle, ristiriitaiselle ja puolittain kerrotulle historialle. Näkökulmamme on tähän mennessä ollut kuitenkin auttamattoman angloamerikkalainen. Siksi, rakkaat lukijat, seuraavassa osassa katsomme, millaista kauhusarjakuvaa Pohjois-Amerikan ulkopuolella tehdään, vaikka olen aiemmissa osissa väittänyt, että tämän kolmannen osan myötä sarjamme olisi kuollut ja kuopattu. Mutta kuten kauhusarjakuvat ovat meille opettaneet, mikäs sitä pahaa tappaisi?

hirviöt ovat tapoja kertoja yhteisöllisistä kipupisteistä.

•

LÄHTEET: BARRY, LINDA (1986): Almost Retarded: (Funny Books). The Printed Matter 1986/87 Catalog. COOKE, JON B. (1999): The James Warren Interview. Comic Book Artist #4. HATFIELD, CHARLES (2005): Alternative Comics: An Emerging Literature. JENSEN, VAN (2008): Where Demented Wented: Nadel on Rory Hayes. CBR.com-verkkosivu 11.9.2008. MANNINEN, P.A. (1992): Warren: EC:n perintö nousee haudastaan. Sarjainfo #74. SULLIVAN, DARCY (1992): The Charles Burns Interview by Darcy Sullivan. The Comics Journal #148

Swamp Thing: Rämeen olento ennen kuin se nousi kuolleesta nostaen samalla kauhusarjakuvan mukanaan.

R.I.P. Vertigo

DC:n päätös lopettaa Vertigo-kustannus kuvaa sarjakuvakentällä tapahtuneita muutoksia ja päättää yhden amerikkalaisen sarjakuvan aikakausista. TEKSTI Onni Mustonen

len usein nähnyt vuotta 1986 kutsuttuna vuotena, jolloin sarjakuvista tuli varteen otettava taidemuoto, koska tuon yhden vuoden aikana julkaistiin sekä Alan Mooren ja Dave Gibbonsin Watchmen, Art Spegelmanin Maus että Frank Millerin Yön ritarin paluu. Vuosikymmenen vaihteessa ajatus aikuisemmasta sarjakuvasta näytti kuitenkin tyssänneen synkistelyyn, raakuuteen ja paljaaseen pintaan, mutta vuonna 1993 DC perusti Vertigo-nimellä kulkevan julkaisualajaoston, jossa ajatus taiteellisesti kunnianhimoisemmasta valtavirtasarjakuvasta näytti viimein toteutuneen. Seuraavan kahden vuosikymmenen aikana Vertigo toimikin suunnannäyttäjänä modernille amerikkalaiselle sarjakuvakustantami-

selle, ja kun DC ilmoitti tänä kesänä lopettavansa Vertigon, se lopetti samalla myös yhden luvun amerikkalaista sarjakuvahistoriaa.

•

Bergerverse Vaikka Vertigo perustettiin vuonna 1993, sen juuret olivat jo vuonna 1982 ensi-iltansa saaneessa Swamp Thing – Mies suolta -elokuvassa. Itse elokuva on tätä nykyään pitkälti unohdettu, mutta 1982 DC kuitenkin päätti hyödyntää elokuvan saamaa mediahuomiota ja toi markkinoille Swamp Thingin eli Rämeen olennon uuden nimikkolehden. Kun sarjakuvaa alun perin käsikirjoittanut Martin Pasko joutui luopumaan tehtävästään, Alan Moore palkattiin sarjan käsikirjoittajaksi. Paskon käsissä Rämeen olento oli ollut vain yksi supersankari

muiden joukossa; tiedemies, jonka tajunta oli siirtynyt eläväksi muuttuneeseen kasviainekseen, ja joka yritti estää antikristusta tuhoamasta maailmaa. Olisi hyvinkin voinut olla mahdollista, että Moore olisi joutunut jatkamaan samalla mallilla, mutta samaan aikaan DC:n toimistossa nuori Karen Berger suunnitteli suuria. Englantilaista kirjallisuutta ja taidehistoriaa opiskellut Berger ei ollut nuorena lukenut sarjakuvia. Valmistuttuaan hän oli kuitenkin päätynyt töihin DC:lle, missä hän alkoi tarkastella sarjakuvateollisuutta tuorein silmin. Teollisuutta hallitsevat supersankarit eivät kiinnostaneet häntä, mutta hän näki ilmaisumuodossa potentiaalia muunkinlaisille tarinoille. Koska Bergeriä kiinnostivat erityisesti kauhutarinat, hän luonnollisesti ajautui DC:n kauhusarjakuvien, kuten Weird War Tales -lehden sekä klassisen kauhuantologian, House of Mysteryn pariin. Jälkimmäinen olikin ensimmäinen lehti, jota Berger pääsi toimittamaan. Pian hän sai toimitettavakseen myös Swamp Thingin. Moore halusi viedä Swamp Thingiä kauemmas DC-sarjakuvien jatkumosta ja tuoda tarinaan enemmän elementtejä omista kiinnostuksen aiheistaan, kuten okkultismista, metafysiikasta ja esoteerisuudesta. Samalla oli kuitenkin selvä, ettei Swamp Thing läpäisisi CCA:n seulaa satanistisen, väkivaltaisen ja seksuaalisen kuvastonsa tähden, vaikka säännöstö olikin 70-luvulla höltynyt. Itsesensuurin sijaan Berger päätti kuitenkin julkaista lehden ilman CCA:n hyväksyntää ja Swamp Thingista tuli ensimmäinen sarjakuvalehti, jonka kannessa ei ollut CCA:n leimaa sitten vuoden 1954. Swamp Thing oli juuri sitä, mitä Berger ja yleisö olivat etsineet: aikuisille suunnattua sarjakuvaa, joka kokeili perinteisen genrekerronnan rajoja. Lehden menestyksen turvin Berger saattoi tuoda lisää brittiläisiä sarjakuvakäsikirjoittajia DC:n riveihin. Mooren lisäksi niinsanottu sarjakuvan britti-invaasio koostui Neil Gaimanista, Jamie Delanosta, Peter Milliganista ja Grant Morrisonista, jotka olivat

Mooren tavoin ansainneet kannuksesta englantilaisen 2000AD-kustantamon leivissä. Siellä heidän kynänkärkeensä oli tarttunut roima annos satiirista punk-henkeä. ”Mielestäni heidän otteensa ja näkökulmansa oli piristävän erilainen, kärkkäämpi ja viisaampi”, Berger kertoi New York Timesin haastattelussa vuonna 2003. Kultaiset vuodet

• Seuraten Swamp Thingin esi-

merkkiä DC ja Berger loivat lehden rinnalle viisi uutta sarjakuvaa, jotka Swamp Thingin tavoin olivat suunnattu varttuneemmille lukijoille eivätkä olleet CCA:n hyväksymiä. Lehdet olivat Shade the Changing Man, Doom Patrol, Animal Man, Swamp Thingista tutun John Constantinen seikkailuita seuraava Hellblazer sekä kuuluisimpana kaikista Neil Gaimanin The Sandman. Vaikka lehdet myös sijoittuivat nimellisesti DC-universumiin, jota kansoittavat hahmot kuten Teräsmies ja Ihmenainen, ne olivat kaikki fantasia- tai kauhusarjoja, jotka tappelemisen sijaan keskittyivät sellaisiin teemoihin kuten identiteetti, tarinankerronnan luonne, mielenterveys, kodittomuus, thatcherismi ja niin edelleen. Vuonna 1992 DC tarjosi Bergerille omaa kustannusjaostoa, jonka selkärangan nämä viisi lehteä sekä Swamp Thing (jotka tunnettiin yhteisnimityksellä ”Bergerverse”) muodostaisivat. Seuraavana vuonna sarjakuvat alkoivat ilmestyä Vertigo-nimen alla. Vertigo tarjosi tekijöilleen mahdollisuuden hallita omien tarinoidensa oikeuksia ja vapauden DC:n toimittajien ikeestä. Bergerin johtamana Vertigo tuli erityisesti tunnetuksi kyvystään nostaa esille kiinnostavia sarjakuvakäsikirjoittajia, jotka eivät olisi muuten löytäneet julkaisualustaa valtavirtamarkkinoilta. Vertigon toisen aallon tekijöihin kuuluivat muun muassa Garth Ennis, Warren Ellis, Brian Azzarello, Ed Brubaker, Bill Willingham sekä Brian K. Vaughn, jotka kaikki kuuluvat tämänkin hetken tärkeimpien ja arvostetuimpien sarjakuvakirjoittajien piiriin. Tämän aikakauden keskeisiä Vertigo-sarjoja olivat muun muassa Morrisonin anarkistinen,

tappelemisen sijaan vertigon sarjakuvat keskittyivät sellaisiin teemoihin kuten identiteetti, tarinankerronnan luonne, mielenterveys, kodittomuus, thatcherismi...

kaaosmagiaa, salaliittoteorioita ja UFO-mytologiaa sekoittava The Invisibles (1994–2000), Ellisin kyberpunk-sarjakuva Transmetropolitan (1997–2002), Ennisin satiirinen fantasialänkkäri Preacher (1995– 2000) sekä Azzarellon kovaksikeitetty The 100 Bullets (1999–2009).

•

omistamia supersankariyrityksiä.” Vuonna 2012 Berger ilmoitti lähtevänsä DC:ltä. Viimeisen kymmenen vuoden aikana Vertigon uusien julkaisujen määrä romahti ja tekijät, jotka olivat aiemmin määritelleet Vertigon, siirtyivät joko supersankarisarjakuvien pariin tai siirtyivät muille kustantajille. Myös Berger itse siirtyi toimittajaksi Imagelle lyhyen tauon jälkeen vuonna 2016, mikä onkin sopivaa: Image on noussut Vertigoksi Vertigon paikalle ja keskittynyt julkaisemaan tekijöiden omistamia, kunnianhimoisia genresarjakuvia, jotka suurten supersankarieeposten sijaan keskittyvät kertomaan hyviä tarinoita. Bergerin lähdettyä Vertigo koki uudelleenjärjestelyn uudelleenjärjestelyn perään, ja vastuu julkaisupolitiikasta oli yhä vahvemmin yrityksen johtajien käsissä. Päätoimittajat vaihtuivat nopeaan tahtiin, ja viime vuonna DC nimesi Vertigon uudelleen DC Vertigoksi. Samalla se perui kaikki Vertigon nimen alla julkaistut sarjakuvat ja ilmoitti aloittavansa 11 uutta lehteä. Jotakin yritysmaailman mielikuvituksettomuudesta kuitenkin kertoo se, että neljä lehdistä oli Sandmanin spin-offeja, eivätkä loputkaan sarjakuvista onnistuneet saavuttamaan tasoa, jota Vertigolta odotettiin: kaksi niistä peruttiin ennen julkaisua ja toiset kaksi ennen vuoden vaihdetta. Viimein 2019 kesällä DC ilmoitti lopettavansa Vertigon osana sarjakuvajulkaisun uudelleenjärjestelyä. Päätöstään yritys perusteli halulla yhdistää brändiään ja tuoda kaikki sarjakuvat lähemmäs supersankariuniversumiaan. Viimeiset Vertigosarjakuvat ilmestyvät näillä näkymin tammikuussa 2020. Vertigon lopun alamäki oli surullinen päätös ammoin kunniakkaalle ja vallankumoukselliselle kustantajalle, mutta se heijastelee laajemmin sarjakuvakentässä tapahtuneita murroksia. Vuosituhannen vaihteen pimeinä vuosina se oli kuitenkin majakka, joka ohjasi lukijansa kohti ainutlaatuisia sarjakuvia, joiden valo loistaa vielä pitkään.

Lopun alku Uuden vuosituhannen alussa Vertigo oli laadukkaan ja kunnianhimoisen, aikuisille suunnatun valtavirtasarjakuvan lippulaiva. Enemmän tai vähemmän sen esimerkkiä seuraten myös Marvel loi oman, tekijöiden omistamiin aikuisten sarjakuviin keskittyneen julkaisulinjansa nimeltä Icon Comics vuonna 2004, ja Image-kustannus laajensi katalogiaan perustajiensa sarjakuvista myös muiden tekemien sarjakuvien julkaisemiseen. Vertigo myös todisti, että markkinoilla oli supersankarisarjakuvien ohella tilaa myös muille genresarjakuville, toimien samalla suunnannäyttäjänä sellaisille julkaisijoille kuten Dynamite Entertainment, Boom! Studios, Oni Press ja IDW. Sarjakuvamarkkinat kuitenkin muuttuivat 2010-luvun alkupuolella. Supersankarielokuvien suosion myötä DC:n omistaja Warner Bros. käski yritystä keskittymään trikootarinoihin, jotka voitaisiin myöhemmin muuttaa elokuviksi tai televisiosarjoiksi. Rämeen olento ja John Constantine joutuivat uudelleenjärjestelyn uhreiksi ja heidän sarjansa lanseerattiin uudelleen osana DC:n laajempaa supersankarijatkumoa. Samalla hahmoista hiottiin särmät, jotka olivat tehneet heidät tunnetuiksi. Berger ei peitellyt pettymystään. Tehtyään yli 20 vuotta työtä löytääkseen uusia näkökulmia sarjakuviin, hän oli yllättäen löytänyt itsensä samasta pisteestä, josta oli aloittanut. ”Olen havainnut, että he ovat entistä keskittyneempiä yrityksen omistamiin hahmoihin”, hän totesi New York Timesissa vuonna 2013 julkaistussa haastattelussa. ”[DC ja Marvel] ovat elokuvastudioiden Shade the Chaning Man: Vertigo salli tekijöilleen sarjakuvamuodolla kokeilemisen. 32

•

Niksi-info

Kuinka erottautua verkkosarjakuvan tekijänä? TEKSTI JA KUVITUS Esa Juhana Lahikainen

Kehitä omaa piirtotyyliäsi Jokainen sarjakuvantekijä on ympäristönsä ja kulttuurinsa tuotos. Kaikki aiemmat elämänkokemukset vaikuttavat siis sarjakuvaasi – mitä elokuvia olet katsonut ja mitä kirjoja lukenut. Piirtotyyliä voi ohjata tiettyyn suuntaan esimerkiksi tutustumalla japanilaisiin puupiirroksiin (ukiyo-e), joissa on sarjakuvalle ominaisia visuaalisia elementtejä. Anna piirtotyylisi kehittyä myös luonnollisesti, yrittämättä matkia liikaa muita. Ota tyhjä paperi eteesi ja piirrä juuri niitä asioita,mitä haluat.

Varmista, että sarjakuvallasi on… • • • • • • • •

nimi logo värimaailma yhtenäinen typografia formaatti genre päähahmot julkaisuaikataulu

Lisää uniikki ominaisuus Valitse jokin visuaalinen ”omituisuus”, joka toistuu jokaisessa stripissäsi. Näin lukijan on helppo tunnistaa sarjakuvasi. Muutos voi olla esimerkiksi ”erikoiset reunaviivat”. Pyri omaan ratkaisuun, joka tukee sarjakuvan luontaista tyyliä. Tuota visuaalista elementtiä voit hyö-

dyntää myös sarjakuvissa itsessään. Ideoita saa tutustumalla erilaisiin visuaalisiin kulttuureihin vaikka kirjastolla.

Paranna jaettavuutta Verkossa on helppo linkittää ja kopioida kuvia. Hauskat sarjakuvat saattavatkin levitä esimerkiksi WhatsAppryhmiin pelkkinä kuvina. Tämän tyyppisen jakamisen vuoksi on hyvä lisätä sarjakuvan ja/tai tekijän nimijokaiseen strippiin. Näin sarjakuvasi on helpommin löydettävissä. Lyhyessä stripissä voit esimerkiksi päättää, että tietty alue on aina pyhitetty nimille. Pidä nimet helposti luettavina, joko käyttämällä tunnettua kirjasinta tai selkeästi tekstaamalla. Jos logosi on tunnettu,käytä sitä.

Opettele animointia Tekniikan kehitys vaikuttaa aina myös taiteeseen. Giffit, loopatut videot ja animoidut pilapiirrokset ovat alkaneet yleistyä verkossa viimevuosina. Adobe Animate CC sallii helppojen ns. keyframe-pohjaisten animaatioiden tekemisen, kun viitsii perehtyä asiaan pari tuntia YouTuben tutoriaaleista. Animaatioiden ei tarvitse olla pitkiä, riittää kun jokin osa hahmosta liikkuu. Instagram on oivallinen alusta animoitujen pilapiirrosten jakamiseen. » instagram.com/faaraosarjakuva

Vieraskynä

50 vuotta ruutuja: elämäni sarjakuvina

Minulla oli onni syntyä pieneen kotiin, jossa luettiin paljon kirjoja, etenkin scifiä ja sarjakuvia. Vaikka elämä kahden huoneen saunamökissä oli niukkaa, Kirjakerhon jäsenyydestä ei tingitty. Sen sijaan luovuttiin autosta, ja maito vaihdettiin veteen. TEKSTI Jyrki Kasvi

nsimmäinen muistamani sarjakuva on Asterix ja Kleopatra, joka julkaistiin vuonna 1969, kun olin viisivuotias. Se on minulla edelleen tallella, erittäin perusteellisesti luettuna irtolehtipainoksena, jonka kulmasta koirani Tellu on syönyt osan. Samoin hyllystä löytyy Lucky Luke, Postivaunut vuodelta 1971. Sen sijaan ensimmäisen Valerianini, Liikkuvien vetten kaupungin myin mielenhäiriössä divariin, että sain ostettua lisää sarjakuvia. Syytän vanhempiani siitä, että kirjahyllyt peittävät huomattavan osan kotini seinistä!

•

Lapsuuden kirjanmerkit Lapsuudenkotini ruokapöytä oli mitoitettu niin, että jokaisen eteen mahtui ruokalautasen lisäksi sarjakuva-albumi. Kun aloin

KUVITUS Aino Louhi

seurustella 15-vuotiaana nykyisen vaimoni kanssa, hän järkyttyi käydessään kotonani ensimmäisen kerran. Kun äitini kutsui meidät syömään, katosimme hakemaan lukemista ja tulimme ruokapöytään kirjan tai sarjakuvan kanssa, paitsi tietysti tuore tyttöystäväni. Hänen kotonaan moinen ei olisi tullut kuuloonkaan. Ruokapöydässä piti keskustella. ”Keskustelemme” edelleen, 40 vuotta myöhemmin, saako meidän yhteisen kotimme ruokapöydässä lukea sarjakuvia vai ei. Uusien sarjakuvien saamiseksi oli joskus tehtävä uhrauksia. Pitkillä bussimatkoilla mummolaan minulle ostettiin sarjakuvia matkalukemiseksi. Valitettavasti bussissa lukeminen sai minut voimaan aina pahoin. Lukemisen osuutta matkapahoinvointiin en tietenkään kertonut, vaan annoin ymmärtää, et-

tä sarjakuva lohduttaisi. Luin, oksensin ja luin lisää. Jostain syystä päätin lapsena tilata vähillä pennosillani brittiläisiä urheilusarjakuvia julkaisseen Buster-lehden. Sen sisältämät sarjakuvat eivät olleet kummoisia, ja Busterista on jäänyt lähinnä mieleen, miksi tilaus loppui. Olin käyttänyt Semicin laskua kirjanmerkkinä Kaikki mitä olet aina halunnut tietää seksistä, mutta et ole uskaltanut kysyä -kirjassa, ja unohtanut sen sinne. Ei ihme, että lasku jäi maksamatta. Sieltä minun vanhempani sen sitten vuosien kuluttua löysivät.

Régis Loisel: Hämärän juhlat

kaupassa sarjakuvat olivat lasten osastolla, Manarat, Crepaxit ja Königit Titi-nallejen vieressä. Ainakin avustamieni lehtien toimitusten käsitys sarjakuvista monipuolistui. Esimerkiksi Loiselin Hämärän juhlat näytti Kymen Sanomista palatessaan siltä, että se oli kiertänyt reprokameran jälkeen koko toimituksen.

•

Sho Fumimura & Ryoichi Ikegami: Sanctuary

•

Kypsiä mangoja Sarjakuvien kulutukseni pysyi kohtuudessa, kunnes 80–90-lukujen taitteessa törmäsin muiden muassa Neil Gaimanin Sandmaniin, Ralf Königin Tappajakondomiin ja Art Spiegelmanin Mausiin. Jäin kunnolla koukkuun, tai kuten vaimolleni selitin: ”Jotkut juovat rahansa, minä luen ne.” Minusta tuli Fennica Comicsin vakioasiakas, kun kävin jatkuvasti kyselemässä, onhan Sandmanin tai Ghost in the Shellin tai Ironwoodin viimeisin numero jo tullut, onhan. Kun mangaa alettiin julkaista englanniksi, kiinnostus japanilaiseen kulttuuriin näkyi pian myös kirjahyllyssä: Outlanders, Mai the Psychic Girl, Crying Freeman, Ghost in the Shell sekä tietysti Japanin politiikkaan ja alamaailmaan sijoittuva Sho Fumimuran ja Ryoichi Ikegamin Sanctuary, josta olen ottanut ajatuksia poliittisiin puheisiini. Rahoitin opintojani freelance-toimittajana ja kirjoitin muun muassa sarjakuva-arvosteluita Pelit-lehteen ja Kymen Sanomiin. Monilla oli vielä 80/90-luvuilla varsin rajoittunut kuva sarjakuvista yksinkertaisena lasten viihteenä. Jopa Akateemisessa kirja-

Faneja verkossa Yksi vuosikymmenten ajan fanittamistani sarjakuvantekijöistä on aviopari Phil ja Kaja Foglio, joiden huumori nappaa, on sitten kyse Buck Godot -scifisarjakuvasta tai Xxxenophile -fantasiapornosta. Heidän sarjakuviaan oli pitkään vaikea löytää, sillä he julkaisivat tuotoksensa omakustanteina. Omakustanteet tuottivat huonosti, ja vuonna 2005 Fogliot päättivät julkaista uusimman Girl Genius -steampunk-sarjakuvansa verkossa. Helposti löydettävän ilmaisen sarjan suosio lähti nopeaan kasvuun ja pian lahjoitukset ja oheistuotteet tuottivat enemmän kuin paperilehdet. Fogliot alkoivat koota Girl Genius -sarjaa albumeiksi, joiden painatus kustannettiin Kickstarterennakkotilauksilla sitä mukaa kun sarjakuva eteni. Kokooma-albumien painojälki oli aivan eri luokkaa kuin aiemmissa omakustanteissa, ja Girl Genius voitti parhaan sarjakuvan Hugo-palkinnon vuosina 2009, 2010 ja 2011.

Kaija & Phil Foglin: Girl Genius

Girl Genius on hyvä esimerkki perinteisten sarjakuvien rinnalle syntyneestä verkkosarjakuvien kulttuurista, jolla on aivan oma ansaintalogiikkansa. Vaikka suurin osa lukee verkkosarjakuvansa ilmaiseksi, markkinoina on koko maailma. Kun lukijoita on paljon, riittää, että murto-osa heistä tekee lahjoituksen tai ostaa T-paidan tai kokooma-albumin. Lisäksi jokainen sivuilla kävijä tuo tekijöille mainostuloja. 17. albumiin asti edennyt Girl Genius on yksi ensimmäisiä menestyneitä verkkosarjakuvia, mutta ei toki ensimmäinen. Itse asiassa ensimmäiset verkkosarjakuvat julkaistiin jo ennen kuin Tim BernersLee keksi World Wide Webin. Ensimmäisillä verkkosarjakuvilla ei tavoiteltu niinkään toimeentuloa, vaan luovaa vapautta. 80-luvulla verkossa ei tarvinnut miellyttää kustantajia eikä varoa sensoreita – eikä tekijänoikeusjuristeja. Esimerkiksi ensimmäisen verkkosarjakuvan, CompuServe-verkossa vuonna 1985 julkaistun Witches and Stitchesin tekijä Eric Millikin joutui sittemmin poistamaan sarjakuvansa verkosta, koska hänet uhattiin haastaa tekijänoikeusloukkauksista oikeuteen. Netissä ei tarvitse välttämättä osata edes piirtää, sillä verkossa ei ole kustannustoimittajia päättämässä, mitä julkaistaan ja mitä ei. Pääasia, että lukijat tykkäävät, ja tekemällä oppii. Esimerkiksi kun Jeph Jaques vuonna 2004 lopetti päivätyönsä ja keskittyi tekemään Questionable Content -verkkosarjakuvaa, hänen piirrosjälkensä oli kauniisti sanottuna kömpelöä. Nyt, yli 4000 sivua myöhemmin, sekä tekstit että piirrokset ovat kehittyneet dramaattisesti.

Myös Suomessa tehdään verkkosarjakuvia suoraan maailmanmarkkinoille. Kenties tunnetuin on JP Ahosen ratkihilpeä raskasmetalliperheen arjesta kertova Belzebubs, mutta esimerkiksi Minna Sundbergin postapokalyptinen Stand Still, Stay Silent on edelleen monelle suomalaiselle sarjakuvaharrastajalle vieras, vaikka tarina sijoittuu Pohjoismaihin.

Minna Sundbergi: Stand Still, Stay Silent

Sundbergin verkkosarjakuvan kokooma-albumien ostaminen kannattaa, sillä hänen värinsä pääsevät oikeuksiinsa vasta laadukkaalla painopaperilla. Albumit on kuitenkin tilattava amerikkalaisesta Hivemill-verkkokaupasta, koska Suomesta niitä ei saa. Minna Sundbergistä ei pitkään ollut edes suomenkielistä Wikipedia-artikkelia, vaikka hän on voittanut vuonna 2015 Reuben-palkinnon pitkän verkkosarjakuvan kategoriassa. Mitä seuraavaksi? Sarjakuvantekijät ovat aina hyödyntäneet uutta tekniikkaa ensimmäisten joukossa. Sarjakuvia nähdään lähivuosina varmasti myös täydennetyssä ja virtuaalitodellisuudessa. Siihen asti sarjakuvakaupassa ja verkossa riittää luettavaa. Viimeisimpänä löytönä on Petra Nordlundin, Susanna Nousiaisen ja Taylor Robinin Tiger, Tiger, joka oli muuten ehdolla vuoden 2019 Eisner-palkinnon saajaksi paras verkkosarjakuva -kategoriassa.

•

Jeph Jacques: Questionable Content

Kirjoittaja on pitkän linjan tutkija, toimittaja, poliitikko ja digipaltti, joka on ennemmin naiivi ja väärässä kuin kyyninen ja oikeassa.

Tasa-arvoa sarjakuva-alalla TEKSTI Timo Kokkila, Jaana Suorsa ja Aino Sutinen

yksyllä 2018 sarjakuva-ammattilaisten järjestö Sarjakuvantekijät ry teki jäsenkyselyn, jossa teemana oli sukupuolen vaikutus ammatissa. Kysely syntyi hallituksen jäsenen Jaana Suorsan aloitteesta, ja hän myös hoiti toteutuksen. Sarjakuvantekijät ry on toteuttanut erilaisia jäsenkyselyitä myös aiempina vuosina. Julkaisemme katsauksen kyselyn numeerisiin tuloksiin ja muutamia lainauksia avoimista kommenteista. Prosenttimääriä on pyöristetty puolikkaisiin ja vastauksia on soveltuvin osin tiivistetty. Vastauksia tuli kaikkiaan 53 kpl. Naisia oli vastaajista 43,5 % miehiä 45,5 % ja muita 7,5 %.

Kysymyksiä ja vastauksia 1. Oletko pääasiallisesti (valitse 1–3 vaihtoehtoa): Sarjakuvapiirtäjä: 37,5 % Käsikirjoittaja: 15 % Piirtäjä-käsikirjoittaja: 62 %

KUVITUS Aino Louhi

Kääntäjä: 13 % Kustantaja 9,5 % Toimittaja, tekstaaja, latoja, tuottaja 24,5 % Muu 20,5 % 2. Teetkö sarjakuviin liittyvän tekemisen lisäksi muiden alojen työtehtäviä? Kyllä: 57 % Ei: 13 % Vaihtelevasti: 30 % 3. Oletko kokenut, että taiteellista tai muuten sarjakuvaan liittyvää työtäsi olisi arvotettu sukupuolen perusteella? Kyllä 21 % Jossain määrin 40,5 % Ei jossain määrin 4 % Ei 23 % En osaa sanoa 11,5 % ”Sukupuoleen perustuva arvottaminen oli vielä kymmenisen vuotta sitten todella räikeää ja tökeröä sarjakuva-alalla. Naispuolisia tekijöitä pidettiin jonkin-

laisina friikkeinä. Miespuolisia tekijöitä pidettiin ”oikeina” sarjakuvantekijöinä, joilla saattoi oma tyyli ja ääni, naistekijöitä lytättiin monin tavoin mm. julistamalla naistekijöiden töistä, että ‘ei sarjakuvia noin voi piirtää’.” 4. Oletko huomannut, että tekemääsi sarjakuva-alan ulkopuolista työtä olisi arvotettu sukupuolen perusteella? Kyllä 17 % Jossain määrin 28,5 % Ei jossain määrin 7,5 % Ei 28,5 % Eos: 19 % 5. Oletko toimittajana tai tuottajana huomannut, että sarjakuvaa olisi arvotettu tekijän sukupuolen perusteella? Kyllä 16 % Jossain määrin 38 % Eos: 43 % ”Moninaisuus ei useinkaan ole mukana taiteilijavalintojen kriteereissä. Ajatellaan, että valitaan taiteellisin perustein, mutta meihin kaikkiin kyllä vaikuttavat erilaiset omat ennakkokäsitykset, tuttavapiiri ja samankaltaisten kanssa toimimisen helppous. Lisäksi toiset lähtevät alalla (kuin alalla) liikkeelle takamatkalta. Näitä kulttuurillisia mekanismeja on tutkittu paljon, kannattaa perehtyä. Valitettavasti kukaan ei siihen päättävässä asemassa olevia pakota.” 6. Oletko huomannut, että itse olisit arvottanut sarjakuvaa tekijän sukupuolen perusteella? Kyllä 11,5 % Jossain määrin 41,5 % Ei jossain määrin 7,5 % Ei 30 % Eos: 9,5 % ”Kun olin nuorempi, käytännössä siis teini-ikäinen, pidin naisten tekemää sarjakuvaa tylsempänä ja huonommin tehtynä ja vastaavasti miesten sarjakuvia pidin lähes poikkeuksetta mielenkiintoisempina. Kokemus ja ymmärrys on osoittanut tämän vääräksi.” ”Varmasti olen näin tehnyt huomaamattani.”

7. Onko mielestäsi sarjakuva-alalla yleisesti ongelmia sukupuolten tasaarvon suhteen? Jos on, niin minkä tyyppiset toimenpiteet voisivat auttaa? “Moninaisuuden arvostaminen ja nostaminen esiin.” ”Avoin keskustelu palkkojen suuruudesta olisi todella tärkeää.” ”Sarjakuva-alalla on samat tasa-arvo-ongelmat kuin yhteiskunnassa ylipäätään: kotitöiden ja hoitovastuun epätasainen jakautuminen johtaa siihen, että naiset eivät pääse tekemään yhtä suuria ja taiteellisesti kunnianhimoisia projekteja kuin miehet.” 8. Koetko, että sarjakuva-alan julkaisuissa, somessa tai mediassa yleensä olisi sarjakuvataiteellisesta työstä kirjoitettu sukupuolen perusteella vähätellen tai alentuvasti? Kyllä 7,5 % Jossain määrin 49 % Ei jossain määrin 3,5 % Ei 19 %. Eos: 20,5 % ”Välillä varsinkin somessa on törmännyt kommentteihin, joista näkee heti että kirjoittajalla on vähintään alitajuisia ennakkoluuloja. Sarjakuvaalan julkaisut sen sijaan ovat tasa-arvoisempia, joskin niistäkin saa vaikutelman jonkinlaisesta sisäpiiristä, jonka piiriin eivät kuulu läheskään kaikki sarjakuvantekijät.” ”Nuori sarjakuva, kuten kulttuuri aina ennenkin, haastaa edelliset sukupolvet. Tämä haastaminen on luonteeltaan yleistävää, menee joskus henkilökohtaisuuksiin, ja ohittaa täysin kohteensa taiteellisen työn ja sen sisällön. Vastaavasti on joitakin vanhoja jääriä, jotka kokevat statuksensa ja arvomaailmansa uhatuksi. Pidän tätä nokittelua normaalina osana sukupolvien vaihtumista, vaikka se ei minua ollenkaan miellytä, eikä se myöskään ole mielestäni rakentavaa.” 9. Koetko, että Sarjakuvantekijät ry toimii tasa-arvoisesti? Kyllä 55,5 % Jossain määrin 15 % Ei jossain määrin 4 % Ei 2 % Eos: 24 %

EMMI NIEMINEN

Apurahoja ja muuta tukea kopiointimaksuista TEKSTI Timo Kokkila

Sarjakuvantekijät ry:n hallituksessa oli vuonna 2018 neljä miestä ja kolme naista. Vuoden 2019 hallituksessa on kolme miestä ja neljä naista. Jäseniä on (vuonna 2019) 164 kpl, joista pikaisella, (etunimiin pohjautuvalla) laskennalla naisia on 53. Jäsenistöstä on siis naisia noin 32,5 %, eli noin 1/3. Merkittävä kommentti oli, että monien nuorempien tekijöiden työt ilmestyvät pääasiassa netissä, eikä se kelpuuta jäsenyyteen. Sarjakuvantekijät ry:n säännöt tosiaan määrittelevät jäsenyyden kynnykseksi noin albumin verran julkaistua materiaalia niin, että kyse ei ole omakustanteista. Ajat ovat kuitenkin muuttuneet vuodesta 1995, jolloin säännöt laadittiin, ja asiasta on keskusteltu hallituksessa runsaasti. Omakustantamisesta on tullut ammattimaisempaa ja printtijulkaisujen määrä vähentynyt. Nykyään korostuu hallituksen arvio hakijan ammattimai-

sesta ja pitkäjänteisestä toiminnasta. Aivan aloittelijoita ei jäseneksi hyväksytä, mutta suhtaudumme myönteisesti myös muualla kuin perinteisessä printtimediassa ilmestyviin sarjakuviin. Aukottomia kriteereitä on mahdoton laatia, joten käytännössä hallituksen harkinta on tässä korostunut. Apurahojen saajien ja Vuoden sarjakuvateko -palkinnon saajat viime vuosilta löytyvät helposti nettisivuiltamme. Vuosittain vaihtuvassa apuraharaadissa on yksi jäsen Sarjakuvantekijöiden hallituksesta ja kaksi edellisen vuoden apurahansaajaa. Apurahoissa (nimen perusteella) naispuolisten saajien määrät olivat näköjään viime vuosina 26–40 %. Hakijoiden sukupuolijakaumaa ei ole tilastoitu. Sarjakuvateko-palkittavien valinnoissa ei sukupuolesta ole keskusteltu, mutta asiaan kannattaa toki kiinnittää huomiota. Sarjakuvantekijät ry:n perustavaa laatua oleva toimintamuoto on apurahojen jakaminen. Valtion, kuntien, koulujen yms. valokopioinnista maksetaan Kopiostolle lisenssimaksu, jolla korvataan tekijänoikeuksien alaisen materiaalin kopiointia. Kopiosto välittää kunkin alan tekijöitä edustavalle järjestölle Kopiostokorvausta, ja Sarjakuvantekijöillä se jaetaan lähes kokonaan Pätkä-apurahoina. Emme katso yhdistyksen jäsenyyttä apurahoja jakaessamme, mutta toisaalta meillä täytyy olla melko kattava jäsenistö alan tekijöistä, että olemme tähän oikeutettuja. Jäsenyys on siis alan kollektiivinen etu, vaikka se ei henkilökohtaisesti suoraa taloudellista etua toisikaan. Vastauksissa tuli myös esiin, että Sarjakuvantekijät ry yhä sekoitetaan Suomen sarjakuvaseuraan. Sähköpostiimme voi lähettää lisäkysymyksiä, pyrimme vastaamaan kykyjemme mukaan kohtuullisen ajan kuluessa. Kirjoittaja on Sarjakuvantekijät ry:n puheenjohtaja. Yhdistykseen voi lähettää jäsenhakemuksen ja se pyrkii edistämään sarjakuvantekijöiden toimintaedellytyksiä, lisätietoa löytyy osoitteesta sarjakuvantekijat.fi.

Kokemuksia uusista sarjakuvatutkimuksen verkostoista Massiivista sarjakuvakonferenssia ja pienempää tutkimusverkoston tapaamista yhdistää ajatus monimuotoisuudesta.

TEKSTI Leena Romu

oronton sykkeessä sijaitseva Ryerson University toimi paikkana toista kertaa toteutetun Comics Studies Societyn (CSS) konferenssille. Heinäkuun lopulla järjestetty monitieteinen tapahtuma keräsi yhteen suuren joukon sarjakuvatutkijoita ympäri maailmaa. Viron rannikolla sijaitseva idyllinen Roostan lomakylä puolestaan tarjosi puitteet heinä-elokuun taitteessa myös toista kertaa järjestetylle Comics and Society: Research, Art, and Cultural Politics -opintopiirille.

•

Sarjakuvatutkimuksen arvot? Vuonna 2014 Yhdysvalloissa toimintansa aloittanut CSS mainitsee tavoitteekseen edistää monipuolisuutta sarjakuvatutkimuksen alalla. Johtokunnan kirjoittamassa lausunnossa (comicssociety.org) sanoudutaan irti erimielisyyttä, suvaitsemattomuutta ja pelkoa kasvattavasta politiikasta sekä retoriikasta. Verkosto haluaa edistää ihmisten välistä ymmärrystä ottamalla huomioon mahdollisimman laajasti erilaiset taustat muun muassa kulttuuriin, etnisyyteen, uskontoon, fyysisiin ja psyykkisiin ominaisuuksiin, ikään, sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyen. Torontossa 25.–27.7.2019 järjestetyssä konferenssissa verkoston ylevät tavoitteet näkyivät erityisesti siinä, ketkä tapahtumaan olivat tervetulleita ja miten konferenssissa otettiin huomioon paikallinen kulttuuri. CSS tukee sarjakuvatutkimusta aloittelevia, epävarmassa asemassa olevia ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvia tutkijoita tarjoamalla muun muassa apurahoja konferenssiin osallistumista varten ja tekemällä näkyväksi naisiksi identifioituvien ja muunsukupuolisten sarjakuvatutkijoiden työtä. #Womenonpanels-kampanjan iskulause ”read, cite, and invite” muistuttaa sarjakuvatutkijoita ja erityisesti antologioiden ja konferenssien

järjestäjiä lukemaan, siteeraamaan ja kutsumaan mukaan naispuolisia ja sukupuolivähemmistöjä edustavia tutkijoita. Sisällöltään tapahtuma muistutti suurilta osin mitä tahansa muuta sarjakuvatutkimuksen konferenssia. Esitelmiä ”Comics/Politics”-teemaiseen tapahtumaan oli ilmoitettu yhteensä 138 kappaletta, ja esitelmät käsittelivät monipuolisesti sarjakuvan eri genrejä ja suhdetta erilaisiin instituutioihin, kuten kouluihin, kirjastoihin, kustantamoihin ja arkistoihin. Erityisyyttä konferenssiin toi paikalliskulttuurin näkyväksi tekeminen. Kanadalaisissa yliopistoissa suositellaan alkuperäiskansojen ja heidän perinteisesti asuttamiensa maiden kunnioittamista, ja tämä käytäntö näkyi konferenssin aloitussanoissa ja useiden esitelmien alkupuheenvuoroissa. Tervetulotilaisuuden aloitti Anishinaabe-kansojen edustajan johtama seremonia, minkä jälkeen eri alkuperäisheimoihin kuuluvat sarjakuvataiteilijat (Tara Audibert, Cole Pauls ja Camille Callison) kertoivat, kuinka heidän yhteisöjensä tavat, kulttuuriperinteet, tarinat ja uskomukset näkyvät heidän tekemissään sarjakuvissa. Pitääkö sarjakuvatutkijan osata tehdä sarjakuvia? Toronton konferenssissa nousi esiin kysymys siitä, pitäisikö sarjakuvatutkijan kokeilla itse sarjakuvien tekemistä ymmärtääkseen taidemuotoa paremmin. Osallistujia innostettiin pohtimaan piirtämisen, ajattelemisen, luovuuden ja tutkimisen suhteita muun muassa konferenssin palkkaamien livekuvittajien (graphic recorders) avulla.

•

Tutkija Anna Vuorinne. Piirros Johanna Rojola

Monissa konferenssin esitelmissä viitattiin Lynda Barryn jo klassikoiksi muodostuneisiin oppikirjoihin (mm. Syllabus, 2014 ja What it is, 2008), jotka tarjoavat lukuisia vinkkejä ja harjoituksia muistin, mielikuvituksen ja oppimistaitojen harjoittamiseen piirtämisen avulla. Barryn vaikutus näkyi konferenssin toisena päivänä järjestetyssä piirustustyöpajassa (research drawing jam), jonka osallistujia opastettiin käyttämään piirustuksia tutkimusaiheen selittämisen välineinä.

•

LAURA ANTOLA

Virossa Piirtämisen ja tutkimisen suhdetta pohdittiin myös heinä-elokuun vaihteessa järjestetyssä Nordic Summer Universityn (NSU) kesäsymposiumissa. NSU:n toiminta koostuu yhdeksästä eri aloja edustavasta opintopiiristä, jotka kokoontuivat samanaikaisesti Viron Roostassa 28.7.–4.8.2019. Sarjakuvatutkimuksen opintopiiriä koordinoivat Laura Antola ja Anna Vuorinne Turun yliopistosta, ja vuosien 2019–21 aikana opintopiirin tapahtumia järjestetään yhteistyössä NSU:n ja pohjoismaisten yliopistojen kanssa. Ensimmäistä kertaa opintopiiri tapasi Tanskan Århusissa 20.–22.2.2019, jolloin teema ”Materialities of Comics” kutsui kokoon yli 30 tutkijaa. Opintopiiri pyrkii voimistamaan sarjakuvataiteen ja sen tutkimuksen asemaa Pohjoismaissa sekä Itämeren alueella käyttämällä välineinä akateemista keskustelua, taiteellista työskentelyä ja yhteiskunnallista toimintaa. Kaikista näistä nähtiin ja kuultiin esimerkkejä Roostassa. CSS:n konferenssin osallistujamäärään verrattuna NSU:n opintopiirin ryhmä Roostassa oli pieni, mutta verkostoja yhdistävät monimuotoisuuden ja inklusiivisuuden periaatteet. Kahdeksan esitelmän lisäksi opintopiirissä luettiin yhdessä tutkimusartikkeleita ja sarjakuvia, tutustuttiin ruohonjuurisarjakuvaan Sanna Hukkasen ja Anna Voronkovan järjestämässä Finno-Ugric Comics -näyttelyssä ja piirrettiin improsarjakuvia Johanna ”Roju” Rojolan avustuksella. Myös muut symposiumin osallistujat pääsivät tekemään sarjakuvia kaikille avoimessa feministisessä zinetyöpajassa, jota käytettiin apuvälineenä viikon mittaan kertyneiden kokemusten ja ajatusten työstämiselle. Kollektiivisesti tuotettujen pienlehtien avulla tuli esiin muun muassa eri opintopiireihin osallistuneiden toiveet rakentavan, syrjimättömän ja tasaarvoisen keskusteluilmapiirin luomisesta.

NSU:n kesäsymposiumin osallistujia tekemässä kollektiivisia pienlehtiä.

Seuraava Comics and Society: Research, Art, and Cultural Politics -opintopiirin tapahtuma järjestetään Södertörnin yliopistossa Tukholmassa helmikuussa 2020. Teemana talvitapahtumassa ovat feministiset sarjakuvat Pohjoismaissa ja Itämeren alueella. Lisätietoja saa yhteistyötaho Södertörnin yliopistoa edustavalta Leena Romulta (leena.romu@tuni.fi), NSU:ta edustavilta Anna Vuorinteelta (ahvuor@utu.fi) ja väitöskirjatutkija Laura Antolalta (lahean@utu.fi). CSS:n seuraava konferenssi puolestaan järjestetään elokuun alussa vuonna 2020 Henderson State Universityssa, Arkansasissa. Teemana konferenssissa on ”Comics and Technology”.

Lisätietoja » comicssociety.org » nordic.university/study-circles/9-comics-societyresearch-art-cultural-politics

Festivaali

Kauniissa puitteissa, sarjakuvan suurmaassa Yksi ranskalaisista sarjakuvafestivaaleista tapahtuu idän suurkaupunki Lyonissa. Festivaali on viime aikoina tehnyt entistä enemmän kansainvälisiä avauksia ja hakee yhteistyötä myös Suomen ja Helsingin sarjakuvafestivaalien suuntaan. Monen suomalaisen sarjakuvataiteilijan töitä onkin vuosien varrella julkaistu juuri ranskaksi.

TEKSTI Aino Toiviainen-Koskinen & Maura Manninen

limme edustamassa kesäkuussa 2019 Suomen sarjakuvaseuraa ja Helsingin sarjakuvafestivaaleja Lyon BD -festivaaleilla. Lähdimme matkaan Framen myöntämän ammattilaisten liikkuvuuteen tarkoitetun apurahan turvin. Helsingin sarjakuvafestivaalit on jo vuosia tehnyt yhteistyötä Iso-Britanniassa järjestettävän Lakes-festivaalin kanssa taiteilija-, näyttely- ja asiantuntijavaihdon kautta, ja matka tähtäsikin samanlaisen yhteistyömallin käynnistämiseen Lyon BD:n kanssa. Lyonissa oli tänä vuonna suomalaisena kunniavieraana imatralainen sarjakuvataiteilija Petteri Tikkanen, jonka festivaaliosallistumisen mahdollisti Suomen Pariisin suurlähetystön myöntämä tu-

KUVAT Lyon BD & Maura Manninen

ki. Tikkasen osuus ohjelmasta sisälsi muun muassa livepiirtämistä festivaalin avajaisklubilla sekä suomalais-ranskalaisen Comics Battlen. Tikkasen töitä nähtiin myös festivaalin lehdessä. Tapahtuman laajassa ohjelmistossa oli mukana näyttely Héro(ïne)s, jossa nähtiin Kaisa Lekan naispuoliset versioinnit Turtleseista. Tapahtumapaikalle saapuessamme kiinnitimme ensiksi huomiota hulppeisiin puitteisiin. Festivaalin päätapahtumapaikkana toimi Hôtel de Ville, eli Lyonin kaupungintalo. Lähinnä linnaksi kuvailtava rakennus freskoineen, kattokruunuineen ja seitsenmetrisine huonekorkeuksineen loi kunnioittavan ympäristön esitellä sarjakuvaa ammattilaistapahtumien, näyttelyiden ja myyntipöytien kautta.

Ylipäätään kaikki tapahtumapaikat olivat majesteettisia, ja tässä Lyonin kaupungin ja festivaalin yhteistyö näkyi ehkä selvimmin. Kaupunki antaa tilat ilmaiseksi festivaalin käyttöön, mutta muutoin tapahtuman tuki on melko vaatimaton kaupungin suunnalta. Tästä johtuen koko festivaali on maksullinen niin ammattilaisille kuin yleisölle. Lippujen hinnat ovat kuitenkin kohtuulliset (ammatilaisohjelma 60 € / viikonloppu ja kahden päivän yleisölippu 9 €).

Ensimmäisen päivän ammattilaisohjelmassa osallistuimme pyöreän pöydän tapaamiseen useiden muiden sarjakuvafestivaalien organisaatioiden kanssa. Jokainen tapahtuma esitteli tilaisuudessa toimintaansa ja tulevaa ohjelmistoaan, ja tarkoituksena oli lähinnä antaa kasvot festivaaleille ja niiden tekijöille. Aamupäivän toisessa tapaamisessa pöydän ympärille oli koottu kuuden eurooppalaisen festivaalin edustajat, ja heidän kanssaan keskusteltiin suuremman EU-hankkeen aloittamisesta. Hanke keskittyisi lähinnä taiteilijoiden residenssitoimintaan ja hyödyntäisi jo olemassa olevien festivaalien ohjelmaa ja rakenteita. Suuruudeltaan hanke tulisi olemaan kuuden yhteistyökumppanin kanssa kolmen vuoden aikana noin kahden miljoonan euron suuruinen. Festivaali oli hyvin ammattimainen, eikä edustuskuluissa ja tilojen puitteissa oltu säästelty. Toki kaikki tapahtuman ohjelma oli ranskaksi, samoin festivaalin nettisivut. Tutustuimme Lyonin modernin taiteen museossa esillä olleeseen Charlie Adlardin The Walking Dead -näyttelykokonaisuuteen, joka esitteli sarjakuvasivun luonnokset ja valmiiksi tussatut työt rinta rinnan. Oli hauskaa nähdä keskeneräisen työn muuttuminen valmiiksi ja näyttely antoi mahdollisuuden nähdä jotain, mikä yleensä jää yleisöltä piiloon. Keskellä salia heijastettiin videotallennetta, jossa Adlardin taide piirtyi näytölle Walking Dead -televisiosarjasta tutun musiikin tahtiin. Adlard oli muutoinkin hyvin esillä festivaaleilla, sillä hänen livepiirtämistään saimme seurata jo festivaalin aloitusklubilla perjantaina suurelta lavalta zombeiksi pukeutuneiden näyttelijöiden kansoittaessa yleisöä ja livemusiikin pauhatessa taustalla. Mielenkiintoisia kokemuksia kumpikin. Kokonaisuudessaan festivaali oli miellyttävä kokemus, ja erityisesti vaikutuksen teki yhteistyö eri museoiden ja kaupungin muiden edustustilojen kanssa. Tätä festivaalia voi oikeastaan tällä hetkellä lähinnä suositella ranskaa taitaville henkilöille. Toisaalta, mikäli haluaa tutustua vain näyttelyihin ja ranskalaisten kustantamojen valikoimaan, Lyonin festivaali esittelee näitä kyllä kattavasti ja hienoissa puitteissa.

•

Vuonna 2020 Lyon BD -festivaali järjestetään 12.–14. kesäkuuta. » www.lyonbd.com

Søren Mosdal: Fimbulvinter

Pohjoismaiset sarjakuvavinkit 3/3: Tanska Tässä pohjoismaisten sarjakuvakulttuurilehtien yhteisessä juttusarjassa suosittelemme 2010-luvulla julkaistuja sarjakuvia. Tällä kertaa vinkkaajana on tanskalaisen Nummer 9 -verkkolehden päätoimittaja Kristian Bang Larsen. TEKSTI Kristian Bang Larsen

Søren Mosdal: Fimbulvinter (2014, Aben Maler) Viikinkejä tarvitaan. Varsinkin kun suosittelee sarjakuvia Tanskasta Norjaan. Viikinkipäällikkö Erik Punainen on karkotettu Islannista, ja hän on luonut väkensä kanssa pienen kolonian Grönlantiin. Sitten hänen poikansa Leif (Onnekas) palaa Norjasta, kastettuna ja pappi mukanaan. Isän ja pojan välienselvittely on väistämätön. Søren Mosdalin paikoittain raaka, paikoittain ru-

KÄÄNNÖS Mari Ahokoivu

nollinen Fimbulvinter on monella tapaa klassinen tarina isän ja pojan välisestä konfliktista vanhan ja uuden ajan välissä. Mutta Mosdal lisää tarinaan vahvan annoksen mystisyyttä, ja kertomus on täynnä veristä viikinkimagiaa ja villejä näkyjä. Ja toimintaa. Psykologinen ja maaginen realismi sikseen, Fimbulvinteristä löytyy leikattuja raajoja ja halkaistuja päitä, joita viikinkieepoksessa täytyy olla! Ja sitten on vielä Mosdalin kulmikas, tumma ja ekspressiivinen viiva sekä hänen tapansa vaihdel-

la raa’an toiminnan ja lyyrisen viipyilevän tunnelman välillä. Paikoittain piirros voi muistuttaa Hugo Prattista (ilman, että Fimbulvinter muistuttaisi Corto Maltesea). Tämä viiva johdattaa Fimbulvinterissä uusiin tiloihin. Viikinkejä, hemmot. Fimbulvinter on cool.

Halfdan Pisket: Dansker-trilogia: Desertør (Fahrenheit, 2014), Kakerlak (Fahrenheit, 2015) & Dansker (Fahrenheit, 2016)

Dansker-trilogiassa Halfdan Pisket kertoo semiomaelämäkerrallisessa tarinassa turkkilaisesta isästään James Pisketistä, joka karkasi Turkin armeijasta, päätyi laittomasti Tanskaan, perusti perheen ja hylkäsi heidät, vakiinnutti paikkansa suurrikollisena ja hasiskauppiaana vapaakaupunki Christianiassa ja päätyi lopulta saamaan Tanskan kansalaisuuden. Tarina on villi ja tärkeä, yhtä aikaa yhden ihmisen spesifi tarina ja yleinen katsaus maahanmuuttoon Skandinaviassa. Se kertoo ihmisistä, jotka ovat tulleet maahan, ja asioista, jotka menivät pieleen.

Mutta sarjakuvan arvoinen se ei olisi, ellei Halfdan Pisket kertoisi sitä niin voimakkaasti ja kasvavalla visuaalisella tunnelmalla. Kaiken sosiaalisen realismin keskellä on kaikkialla mustia aurinkoja, minotaureja ja kasvottomia pyöveleitä. Pisketin viiva on painava, tumma ja ekspressiivinen 70-luvun tyyliin. Voi olla vaikea aluksi päästä tarinan sisään, myös koska alussa Pisketillä on vielä puutteita tarinankertojana. Mutta huh huh miten hyväksi hän tulee, ja viimeisten osien kohdalla pitkät, yksitoikkoiset ja sanattomat kohtaukset ovat aivan hypnoottista laatua. Dansker-sarja on yksi tanskalaisen sarjakuvan pääteoksista, niin se vain on.

Nikoline Werdelin: Homo Metropolis 2010–2012 (Rosinante, 2013)

Nikoline Werdelin on elävä tanskalainen sarjakuvalegenda. Hän teki läpimurtonsa suurella pamauksella aikalaissatiirisella Café-sarjallaan, joka ilmestyi Politiken-lehdessä 1984–88. Hän uusi pamauksensa

Halfdan Pisket: Kakerlak

Nikoline Werdelin: Homo Metropolis 2010–2012

tuli muutaman vuoden tauon jälkeen Homo Metropolis -sarjan suurella suosiolla. Sitä julkaistiin, muutama tauko mukaan lukien, 1994–2014. Ja kuten hyvä punaviini, myös Werdelin paranee iän myötä. Kokoelma on hänen toiseksi viimeisensä, ja ehkäpä myös paras. Vaikka Homo Metropolis on perinteinen sarjakuvastrippi, jota julkaistiin päivittäin 3–5 kuvan sarjana ja humoristisella loppuvitsillä maustettuna, Werdelin tekee Homo Metropoliksella ja strippiformaatin rajallisella muodolla jotain, mitä kukaan muu ei tee. Hän piirtää novelleja kyynisyydestä ja empatiasta, tragediasta ja hauskuudesta, hän analysoi ihmisten hulluutta. Kokoelman 2010–2012 17 novellia kertovat muun muassa yliopistolehtorista, joka rakastuu tyttärensä aivan liian nuoreen ystävään, Mouritzista joka ei uskalla kertoa isälleen asuvansa jo yhdeksättä vuotta yhdessä Jonaksen kanssa, sekä seniilistä rouva Laursenista, joka linnoittautuu huvilaansa haulikon ja Molotovin cocktailien kera, kun hänen perheensä haluaa lähettää hänet vanhainkotiin. Werdelinin viiva on erittäin tarkkaa, varsinkin kun se vangitsee kasvojen tai vartalon ilmaisua juuri kun nämä kertovat kaikkein eniten. Ihmiset ja heidän suhteensa kiinnostavat Nikoline Werdeliniä. Hänellä on erinomainen kyky kirjoittaa repliikkejä ja hahmotella ihmisiä, eikä ole ihme, että hän nykyään kirjoittaa päätyökseen näytelmiä. Jokainen novelli Homo Metropoliksessa on täydellinen pieni näytelmä.

Rikke Bakman: Glimt

Rikke Bakman: Glimt (Aben Maler, 2011) Olet kuusivuotias ja kesälomalla Pohjanmeren rannalla. Pimppiisi juoksee muurahaisia leikkiessäsi hiekalla. Undulaattisi karkaa kesämökistä. Aikuiset riitelevät ja sinut passitetaan sisälle. Glimt on Rikke Bakmanin hieno ja terävä graafinen muistelmateos yhdestä kesälomapäivästä 80-luvulla. Tarina kerrotaan läheltä ja yksityiskohtaisesti 6-vuotiaan Rikken silmin, yksi neliskanttinen kuva per sivu. Ja kuten kaikissa hienoissa lapsuudenmuistoissa, on tässäkin tarinassa eräänlainen kaksoiskatse: lapsen katse, joka havaitsee rajoitetun maailmansa toisaalta turvallisena ja tunnistettavana, toisaalta omituisena, häiritsevänä ja maagisena, sekä aikuisen katse, joka tarkastelee lapsen maailmaa ylhäältä, analyyttisesti ja etäältä. Lapsen katse tulee vielä selvemmin esiin Bak-

manin värikynäpiirrosten avulla. Ne matkivat lasten piirroksia, mutta eivät niitä tietenkään ole. Älä mene lankaan, Rikke Bakman tietää tarkalleen mitä tekee, ja Glimt on leikkauksineen voimallisesti kerrottu tarina, se etenee kuvien sujuvana flow’na. Näin se todellakin on sarjakuva. Glimt ei ole vain hyvä sarjakuva, vaan se on myös tärkeä sarjakuva tanskalaisessa kontekstissa, sillä se aukaisi ovet muille omaperäisille naissarjakuvantekijöille, kuten Rikke Villadsenille ja Signe Parkinsille. Hekin kertovat hyvin henkilökohtaisia tarinoita ja ammentavat visuaalisista traditioista, jotka ovat kaukana perinteisestä sarjakuvasta.

Fiesta-lehti (Forlaget Fiesta, 2017–)

Ja nyt saavat riittää painavat, paksut ja traagiset sarjakuvaromaanit. Fiestalehti on ihana pubentiteetti ja riehakas välitunti, jonka tarjoaa joukko Tanskan parhaimpia ja taitavimpia piirtäjiä. Mestarisarjakuvapiirtäjä Mårdøn Smetin johtamana mukana on übersööttejä väkivalta- ja seksisarjoja, erittäin cool Peter Kielland sekä nolouden kuningas Johan F. Krarup, Johan F. Krarup: Batman & Robin jonka Batman & Robin -sarja on toistuva, varpaat kupristava kohokohta. Tätä Fiesta on hauska, satiirinen ja karkeaa kamaa, jokaikkea on Fiesta-lehti, se on maustettu suurimmil- ka vieläpä ilmestyy 3-4 kertaa vuodessa vanhan liila tanskalaisilla kyvyillä ja yksi hauskimmista Tans- ton lehtiformaatissa. Se on kuin sarjakuvaa perverskasta tulleista sarjakuvista vuosiin. sin isoisäsi piirtämänä.

•

Ote Søren Mosdalin viikinkien Grönlannin tositarinoihin väljästi perustuvasta Fimbulvinter-sarjakuvaromaanista (2014). Käännös englanninkielisestä Erik the Red -painoksesta: Aino Sutinen.

Ajan vangit

Kadonneet omakustanteet

J. Styrmanin Kadonneet pojat toteuttaa sarjakuvallisen kerronnan ihmeen. TEKSTI Ville Hänninen

ymmenisen vuotta sitten yritin kollegani kanssa hahmotella antologiaa 1980-luvun omakustanne- ja sarjakuvaseuralehtien sarjakuvista. Siitä ei tullut oikein mitään. Sarjat eivät tuntuneet itsessään riittävän hyviltä ja monet laadukkaista olivat jo laadukkaiksi todettuja eli julkaistu myöhemmin sarjakuvakirjojen tekemisen makuun päässeiden taiteilijoiden omilla kokoelmilla. Yksi perussyy työn vaikeudelle – ei mahdottomuudelle, hyvä kokoelma tai niiden sarja olisi yhä syytä toimittaa – on sarjakuvan luonne taiteenmuotona. Aivan kuten runous, kiinnostava sarjakuva luo oman ontologiansa. Runot puhuvat ja puhuttelevat ennen kaikkea

kirjoitetulla kielellä, sarjakuva visuaalisuudella. Sarjakuva on toki lajina kuvan ja sanan yhdistelmä, mutta uppoutumisvaiheessa kokemus on voimakkaan kuvallinen. Kaikki kiteytyy kysymykseen, miten taiteilija kertoo. Antologiassa toisten taiteilijoiden vieressä maailmat usein häiritsevät toisiaan. Siksi laadukaskin antologia tuntuu helposti yhdentekevältä, miltä voi pelastua vain julkaisun toimittajan vahvoilla linjauksilla, rytmityksin ja rinnastuksin tapahtuvalla maailmanrakennustyöllä. Myös yhden ihmisen sarjakuvia sisältävä julkaisu vaatii tietysti dramaturgista työtä. Silloin kokonaisuus on

kuitenkin helpompi rakentaa eheäksi, ja lukijalle jää tilaa ja aikaa langeta loveen. Eräänlainen sarjakuvallisen kerronnan ihme tapahtuu silloin, kun piirrosjälki tuntuu hiomattomalta, ideat ovat epäilemättä syntyneet nopeasti – ja silti kokonaisuudessa on jotain puhuttelevaa. Silloin ei lue tarinoita vaan kokee ja elää taiteessa. Suomalaisissa omakustanteissa näitä on tekijöitä ollut vuosien mittaan paljonkin. Osa on tiukasti kiinni pienlehtikontekstissa, ja lukukokemus luultavasti muuttuisi kirjamuotoon siirrettäessä. Osittain sen vuoksi J. Styrmanin tai J. Lehdon sarjakuvista ei vieläkään ole ilmestynyt kokoelmaa. J. (Juhani) Styrman teki 1980–1990-luvuilla muun muassa omakustanteita 0.5 ja Kadonneet pojat. Lisäksi yksittäisiä tarinoita ilmestyi esimerkiksi Suuressa kurpitsassa, Navassa ja Koomassa. Noissakin lehdissä jutut hukkuivat ainakin minulta kokonai-

suuteen. Kadonneissa pojissa maailma saa tilaa rakentua sellaisenaan, ja osat tukevat toisiaan. Styrmanin tarinat ovat synkkiä, arvaamattomia mutta myös merkillisellä tavalla aika hauskoja. Kadonneet pojat 15:n kannessa irvistää chaplinmainen hahmo, keppi katki ja toinen kenkä liekeissä, joilla hän valmistaa vähäistä apetta. Styrmanilainen pullonhenki (julkaisussa Kadonneimmat) ei toteuta toiveita vaan lyö viinanhimoista takaraivoon. Pankkirosvon leski lähtee vielä kerran keikalle, mutta joutuu sopeutumaan nykyaikaan, ottamaan pankkikortin (KP 18). Styrmanin horjuvan epätasainen tekstaus ja rujo muotokieli kielivät harkitusta estetiikasta, joka on yhtä sarjakuvamaailman kanssa. Omintakeisuudessaan se tuo mieleen Nalle Virolaisen ja Tiina Pystysen tapaiset oman tiensä kulkijat. Jos minulla olisi klovnin knalli, nostaisin sitä kunnioituksesta.

•

�iemukAs, r�isi � �äm��h�nkiN�n h�m�sarjAku�� instAgram.c��/ ug�y.m�nst�rs

Kuvan ja sanan jaksollinen järjestelmä

Osamu Tezuka piirtää Adolfissaan myös länsimaisen Richard Wagnerin länsimaisittain, yrittämättä japanilaistaa hahmoa.

Syventävä sarjakuvakurssi, 12. luku: Se minkä näen ja se minkä kerron

Sarjakuvia luodaan omasta kulttuurista, sen tyypillisistä hahmoista ja myös vieraista maista. TEKSTI Kivi Larmola

arjakuvan rooli elää samalla kun sarjakuvakulttuuri kehittyy. Aluksi meillä on sarjakuva, joka hakee kieltään asioiden kuvaajana. Sitten, hieman myöhemmin meillä on sarjakuva, jonka funktio on kertoa tuleville tekijöille siitä kielestä, ja toisaalta luoda kansallinen, yhteisöllinen tai muuten itsenäisesti identifioitunut sarjakuvakulttuuri. Tämän sarjakuvan ei vielä tarvitse olla kovin merkittävää taiteena ollakseen merkittävää sarjakuvaa. Enemmänkin se kertoo, että paikallinen sarjakuvakulttuuri jo on olemassa. Lopulta meillä on sarjakuva, joka pystyy kertomaan aivan uusistakin asioista, toimimaan matkakuvauksena ja avartamaan maailmaa.

Mitä maailmasta sitten voi kuvata? Meillä kaikilla on perustarpeita. Niitä ovat ravinto, lämpö, koti ja terveys. Sitten on erilaisia normeja, joiden avulla yhteiskunta ympärillämme toimii, henkilökohtaisesta käytöksestä yhteisönormeihin, lakeihin ja politiikkaan. Eri kulttuureissa nämä asiat on voitu ratkaista hyvinkin eri tavoin, kunhan ne on ratkaistu sellaisella tavalla, joka mahdollistaa elämän jatkumisen.

•

Ensimmäinen askel Tässä vaiheessa nuoren sarjakuvakulttuurin paikallinen tekijäidentiteetti ei enää riitä asioiden kertomiseen. Kansalliseen kerrontaan kuuluu olennaisena osana lokalisointi. Aivan kuten Aku Ankassa ei 1950-luvulla voitu kertoa hampurilaisista, kalkkunoista, ja vain pitkin hampain Joulu-

pukin saapumisesta Pohjoisnavalta 25. päivän aamuyöllä, ei uutta kerrontaa voi rakentaa sen pohjalta, että sillä nostetaan nationalistista häntää ja käytetään omaa kulttuuria kyynäräkeppinä. Ei ainakaan, jos aiotaan kunnioittaa detaljeja. Siinä ei lähtökohtana voi olla kuin oma kokemus. Meillä on valtava määrä esimerkkejä suurista sarjakuvamaista, joiden tekijät ovat lähteneet hakemaan eksotiikkaa ja luoneet ruhtinas Potemkinin pahvikulissit, joiden takaa pilkottaa luontevasti rahaa ja tarpeita kuluttavia jämeräleukaisia amerikkalaisia, pottunokkaisia viisastelevia belgejä jotka juovat olutta kadulla, ja ranskalaisia jotka keskustelevat henkevästi asian ohi vain jotain sanoakseen. Joe Kubertin Faksi Sarajevosta osoittaa samaa tutkimusmatkailijan vierautta aiheestaan kuin Craig Thompsonin Habibi, puhumattakaan sitten stereotyyppien varaan rakennetuista kulttuurisen karrikoinnin huumorisarjoista kuten Ahmed Ahne tai Lucky Luke. (Jos sarjakuvahahmo pukeutuu aina samoin, kyseessä on melko varmasti karikatyyri.)

•

Toinen askel Jos sarjakuva näyttää edes osapuilleen uskottavalta, on todennäköistä, että kerrontaa on onnistuttu karsimaan ja pelkistämään niin, että lukija lukeekin mielessään rinnakkaista tarinaa, jolle

Koska kuvaan alun perin piirretty kalkkunapaisti on Carl Barksin Laivatalossa arvatenkin pohjoismaisille lukijoille tuntematon, korvataan se Tanskassa ”runsaudensarvella” pienine dannebrog-lippuineen.

varsinainen sarjakuva toimii vain tienviittoina. Tosin ollakseen todella uskottava, on suositeltavaa puhua aiheista jotka tuntee, aivan kuten kielenkääntäjän pitäisi aina kääntää vain joko äidinkielelleen tai sille kielelle jonka kulttuurissa hän elää, puhuipa hän kuinka montaa kieltä hyvänsä. Itse asiassa ajatus siitä, että sarjakuva voisi olla enemmän kuin kesäteatteria, on aika uusi. Hergén Sininen lootus oli uraauurtava varsinkin siinä mie-

Christian Denayerin piirtämissä sarjoissa, kuten Autopartio 525 (Les Casseurs) ja Alan Chevallier ollaan yhtä lailla maattomien ja kulttuurittomien sabloonaihmisten parissa kuin konsanaan tusinamangassa. Toinen kuvan hahmoista on olevinaan Yhdysvalloista, toinen ”Euroopasta” (ilmeisesti Belgian mainitseminen on ongelmallista ranskalaisen sarjakuvan kiintiön kannalta).

Tibetin sarjassa Chick Bill aitolatinalainen elehtiminen saa sellaiset mittasuhteet, että on vaikea uskoa olevansa Villissä Lännessä.

lessä, että se pyrki sanoutumaan irti kulttuurisesta omimisesta (ainakin tekijän omasta näkökulmasta) ja tuomaan paikallisen, ehkä poliittisesti kärjistyneen mutta aiheensa tuntevan kertojanäänen mukaan. Myös Osamu Tezukan Adolf oli mullistava tavassa, jolla se toi japanilaiseen kuvastoon täsmälleen samoin kaavoin karrikoidut länsimaalaiset, ja heidän uskottavan länsimaisen ajattelunsa. Ei niin, että kesäteatterissa sinänsä olisi mitään pahaa. Me kaikki ymmärrämme, ettei Ahmed Ahneen kliseiksi tiivistetty stereotypiointi todellisuudessa kerro Lähi-Idän kulttuurista, vaan Goscinnyn ja Tabaryn naapuruston keskieurooppalaiset pikkuihmiset siinä näyttelevät Tuhannen ja yhden yön satumaailmaa, kuten kyläläiset haltioiden hovia Shakespearen Kesäyön unelmassa. Suurempi ongelma on jäykkyys, jolla historiallisen sarjakuvan kerronta toisintaa kouluopetuksen antamaa totuuden illuusiota luodessaan meille mielikuvan maailmasta, jossa rajat olivat ehdottomia viivoja (eivät olleet, joitakin tarkimmin valvottuja totalitaarisia rajoja lukuun ottamatta yhdyskunnat saattoivat kuulua molempiin rajamaihin), kansainvaellukset tapahtuivat suurina karavaaneina härkä-

Taidetarvikeliike Tempera Uudenmaankatu 16 00120 Helsinki Avoinna ma-pe 9–18, la 10–16 58

vankkureineen ja liejuisine teineen (eivät tapahtuneet, vaan asteittain hiljaa kääntyen, jos ollenkaan) ja tietenkin kulloinenkin voittaja, sotilaallinen tai moraalinen, oli voittonsa ansainnut. Tämä ulkoluku pakotetaan sitten kirjalliseen formaattiin, ja kuvitetaan kuten kaaviot ja opetustaulut kouluissa ennen.

•

Kolmas askel Mutta tarvitseeko meidän sitten miettiä detaljeja? Sanon edelleen että ei, paitsi jos haemme dokumentaarista realismia, jonka tavoittelemisen arvosta en ole ollenkaan varma, koska totuus on niin suhteellinen. Ja kyllä, koska uskottavuus ja omakohtaisuus on kalleinta mitä voimme lukijalle antaa. Mutta syntyykö todellisuus ylipäätään realismista? William Shakespearella oli ehkä yksi kirja lähdeaineistonaan, kun hän kertoi meille Tanskan prinssi Hamletin tarinan, eikä Lou Reed ollut vielä käynyt Saksassa kun hän lauloi Berlin-albuminsa, josta tuli kulmakivi koko 70–80-lukujen romanttiselle Berliini-illuusiolle. Usein vahvimmat tarinat syntyvätkin romanttisesta illuusiosta, ja jos se tarina on kyllin vahva, se voi hyvinkin muokata todellisuuden kaltaisekseen.

•

Liikkeessä alennukset Suomen sarjakuvaseuran jäsenkortilla 10–20 % riippuen tuotteesta! Myös verkkokauppa! tempera.com

Arviote

TOIMITTANUT Aino Sutinen

LAURI AHTINEN: Eropäiväkirja • Like

Lauri Ahtisen ero ja uusi rakkaus REIJO VALTA

Kolme vuotta sitten Lauri Ahtinen ja hänen vaimonsa erosivat. Kun nelilapsisen perheen nuorin oli vieroitettu, suhde tuli tiensä päähän. Näistä kokemuksista ja siitä, mitä seurasi, Ahtinen on tehnyt Eropäiväkirjan. Haastattelin Ahtista Sarjainfoa varten alkusyksystä 2016 (julkaistu numerossa 3/2016). Ensimmäisenä hän kertoi juuri eronneensa vaimonsa kanssa ja että sillä viikolla lapset olivat äitinsä luona. Säikähdin ilmeisen näkyvästi sitä, millainen keskustelutuokiosta olisi tulossa. Ahtinen lisäsi nopeasti, että ero oli sujunut hyvässä yhteisymmärryksessä, eikä ongelmia ollut tullut. Haastattelu alkoikin kysymyksellä: tuleeko erosta joskus kirja? Ehkä, saapa nähdä, pohti Ahtinen. Kysymys oli aiheellinen Ahtisen tuotantoa ajatel-

len. Hän on useimmissa teoksissaan käsitellyt omassa elämässään ajankohtaisia aiheita. Ensimmäiset sarjakuvansa Ahtinen teki luokanopettajakoulutuksessa ollessaan, ja ne päätyivät WSOY:n julkaisemaan Melankolian kaksi huonetta ja keittiöön (2009). Kustantaja oli aloittamassa uutta tuoteperhettä, joka oli suunnattu alle 30-vuotiaille hyvin toimeentuleville ihmisille. Tuoteperheeseen kuului romaaneja ja sarjakuvia, esimerkiksi Dupuyn ja Berberianin Jeanin elämää, ja Ahtisen aforistiset keskiluokkaista elämää ihmettelevät stripit sopivat tähän yhteyteen paremmin kuin hyvin. Kustantajan tuotteistus ei saanut juurikaan vastakaikua, ja tuoteperhe purettiin vähin äänin.

•

Surua, sisustusta ja oluita Ahtisen sarjakuvien juuret ovat enemmän kuvitetuissa aforismeissa kuin perinteisissä sarjakuvissa. Se näkyy edelleen Eropäiväkirjassa, joka perustuu vahvasti tekstiin. Kuvitus on tekstilähtöistä, se ei itsenäisesti vie kerron-

taa eteenpäin. Kuvitus syventää tekstin tunnetiloja ja liittää siihen erilaisia samaan aikaan läsnä olleita visuaalisia elementtejä. Kuvasto on sukua aikakauslehtien valokuville, joissa esineet, tuotteet ja muut elementit ihmisten taustalle on aseteltu tarkkaan harkiten. Monien elämä rakentuu brändien ja tavaramerkkien antamien viestien ympärille. Ahtisen aikaisempi ironinen suhde tällaiseen julkikuvan rakentamiseen eron myötä rapautuu ja elämän tyhjyyttä alkavat täyttää kalliit artesaanioluet ja huolellisesti valitut luomuviinit. Tyhjentyneeseen kotiin hän hankkii erilaisia trendikkäitä koriste-esineitä. Kohtalaisen hyvin toimeentulevan opettajakaan talous ei kauan kestä tällaista kulutusta. Ero hahmottuu erilleen kasvamiseksi. Lapsiperheen arjessa romantiikka ja suhteen hoitaminen on jäänyt telakalle odottamaan parempia aikoja. Taustalla on myös hometaloepisodi, josta Ahtinen on aikaisemmin julkaissut Homepäiväkirjan (2015). Teoksessa mainitaan, että Homepäiväkirja on Eropäiväkirjan itsenäinen ykkösosa. Ahtinen arvelee paen-

neensa taiteen tekemiseen ja keskinäisen turvallisuudentunteen uudelleenrakentaminen on jäänyt. Miessukupolvien ketjussa Ahtinen on jäänyt rakentajana epäonnistujaksi. Kokonaisuudessaan Ahtinen käsittelee eroa omista lähtökohdistaan. Hän ei etsi syyllisiä entisestä puolisosta tai ulkopuolelta, jälkikäteen tarkastellen itse olisi voinut tehdä paljon enemmän. Toisen tunteita ja tahtoa on kunnioitettava vaikka asiat tulisivatkin yllätyksenä. Eroamisen virallinen puoli on periaatteessa helppo: yksi lomake, mutta yhdenkin lomakkeen täyttäminen voi olla ankara ponnistus. Ahtisen ohje tähän on ”hoitakaa se vain alta pois”.

•

Autofiktion sohvalla Eropäiväkirjan toinen osa käsittelee uutta rakkautta. Ihastuminen tuo elämään iloa ja riemua, mutta herättää myös joukon kysymyksiä. Ennen kaikkea sen milloin on sovelias aika erosta aloittaa uusi suhde? Onko eron jälkeen oikeus olla onnellinen? Tuleeko uusikin suhde päättymään eroon? Miten kertoa kaikesta lapsille? Uusi rakkaus on kuitenkin kuin avioliiton aikaisten salaisten haaveiden täyttymys, kahden istuttava Ikean musta sohva omassa yksiössä jonne ei ole vaimolla tai lapsilla asiaa. Ahtisen Eropäiväkirja on nimetty autofiktiiviseksi teokseksi. Se perustuu tosielämän tapahtumiin, kirjailijan itsensä näkökulmasta. Revittelyjä ja syyttelyjä teoksesta ei löydä, vaikka keskeistä on omien ajatusten ja tunteiden puiminen. Tästä kirjasta tuskin nousee oikeusjuttuja Karl Ove Knausgårdin Taistelujeni tapaan. Ahtinen on silti ilmaisussaan rehellinen, ainakin sellainen kuva lukijalle jää. Toisaalta teoksessa annetaan mallia sivistyneelle eroamiselle, ja luodaan uskoa siihen, että eron jälkeenkin on elämää, vaikka sortuisi erinäisiin banaliteetteihin. Ahtisen kollaasimainen kuvien kasaaminen ja tekstien sommittelu voi olla graafisen suunnittelun saloihin pidemmälle perehtyneille kauhistus. Mutta Ahtinen on kehittänyt oman tyylinsä johon hän on palannut enemmän perinteistä sarjakuvaa muistuttaneen Elias-albumin (2018) jälkeen. Eliaassa aiheena ei ollutkaan Ahtisen itsensä elämä, vaan maahanmuuttajalasten kokemukset. Kun Eropäiväkirjassa ollaan taas tutun aiheen parissa, niin tyyli on jälleen tekijänsä näköistä. Etuoikeutettu keskiluokkainen valkoinen heteroisä on saanut puheenvuoron ja käyttänyt sen hyvin seikkaperäisesti.

PERTTI JARLA: Fingerpori talar svenska • Käännös: Carl-Johan Fougstedt • Like

Fingerpori talar (dålig) svenska FREDRIK STRÖMBERG

Fingerpori är helt tydligt en av de större strippserierna i Finland, även om vi i Sverige bara fått ta del av den sporadiskt som gästserie i ett par svenska serietidningar. Men detta är i sig inte så underligt. Fingerpori är en humorstripp och humor är ofta lokalt förankrad. Några få nordiska strippserier har på allvar tagit steget över nationsgränserna, som norska Pondus och Nemi, eller om vi går längre bakåt i tiden finska Mumintrollen och svenska Adamson. Undantag som bekräftar regeln. Nu verkar humorn i Pertti Jarlas Fingerpori dessutom ofta bestå av ordvitsar, vilket gör det hela ännu värre för en stackars översättare. Serien debuterade 2006, under titeln Karl-Barks-Stadt, vilket ger indikationer på avsikterna: ett slags Ankeborg förlagt till de gamla öststaterna. Fingerpori (bokstavligen Fingerborg) är namnet på en obestämd finsk stad i vilken serien utspelar sig, med en återkommande uppsättning missanpassade figurer. Serien har helt tydligt haft stora framgångar i Finland och bland annat ska en spelfilmsverison släppas i år. Samtidigt har det finska förlaget Like publicerat den första samlingsvolymen på, som man anger det ”det andra inhemska språket” – det vill säga svenska. Och visst har man ansträngt sig: omslag med dans

kring midsommarstång, baksidesbild på tema surströmming, specialskrivet förord med seriens historia som en ingång till förståelse för detta för svensktalande läsare mer eller mindre okända fenomen och ett urval av strippar avsedda att till och med kunna förstås på andra sidan riksgränsen – bland annat med en förkärlek för den numra mestadels svenska figuren Fantomen. Så långt allt väl, men en sak missade förlaget: korrekturläsning. Först trodde jag att finlandssvenska har andra regler än svenska, men efter ett tag, när felen visade sig bestå i allt från stavfel, grammatiska fel och typografiska fel till felaktig användning av idiom, insåg jag att boken tyvärr var mer eller mindre oläslig. Jag kunde oftast intellektuellt räkna ut vad som avsågs, på samma sätt som man ungefär kan förstå vad som åsyftas när Google Translate översatt en websida, men det blir inte någon njutbar läsning. I förordet anges det att finska läsare inte alltid förstår den burleska humorn i Fingerpori, men jag tror inte att avsikten var att förbrylla när det gäller just denna utgåva... Denna miss i produktionen är synd, då Fingerpori verkar vara en infallsrik och ohämmad serie som skulle kunna inte bara underhålla utan även ge en inblick i vårt grannlands kultur och tankevärld. Som det nu är blir man bara irriterad på det bristande engagemanget från förlagets sida...

•

Fingerpori puhuu (huonoa) ruotsia Fingerpori kuuluu selvästi Suomen suurimpiin strippisarjakuviin. Ruotsissa olemme vain satunnaisesti saaneet tutustua siihen, vierassarjana muutamissa ruotsalaisissa sarjakuvalehdissä. Tämä ei sinänsä ole outoa. Fingerpori on huumoristrippi, ja huumori on usein paikallisesti juurtunutta. Harvat pohjoismaiset strippisarjakuvat ovat toden teolla ylittäneet kansakuntien rajat. Norjalaiset Pondus ja Nemi, suomalaiset Muumit ja ruotsalainen Adamson ovat tehneet tämän aikaisemmin. Poikkeukset vahvistavat säännön. Pertti Jarlan Fingerporin huumori näyttää kaiken lisäksi usein perustuvan sanaleikkeihin, kääntäjäparan pään menoksi. Sarjakuva debytoi vuonna 2006 nimellä Karl-Barks-Stadt, vinkkinä sen aikeista: eräänlainen entisen itäblokin Ankkalinna. Fingerpori (kirjaimellisesti Fingerborg) on sen määrittelemättömän suomalaisen kaupungin nimi, jonne sarjakuva toistuvine sopeutumattomine hahmokaarteineen sijoittuu. Sarjakuva on selvästi ollut suurmenestys Suomessa. Esimerkiksi elokuvaversio on tuloillaan tänä vuonna. Samalla suomalainen kustantamo Like on julkaissut ensimmäisen strippikokoelman, kuten sanotaan, ”toisella kotimaisella kielellä” – siis ruotsiksi. Ja kyllähän sen eteen on nähty vaivaa: kansikuvassa tanssitaan juhannussalon ympärillä, takakannen kuva-aiheena on hapansilakka ja varta vasten laaditussa esipuheessa on sarjakuvan historia perehdytyksenä tähän ruotsinkieliselle lukijalle enemmän tai vähemmän tuntemattomaan ilmiöön. Strippien valikoiman on tarkoitus tulla ymmärretyiksi valtiorajan toisellakin puolen – muun muassa nyttemmin suurelta osin ruotsalaistunutta Mustanaamio-hahmoa suositaan. Tähän mennessä kaikki hyvin. Yhdessä kustantamo kuitenkin lipsui: oikoluvussa. Ensin ajattelin, että suomenruotsissa on eri säännöt kuin ruotsin kielessä. Kun osoittautui, että virheitä riitti oikeinkirjoituksesta, kieliopista ja typografiasta alkaen ja idiomien vääränlaiseen käyttöön saakka, tulin siihen tulokseen että kirja oli valitettavasti enemmän tai vähemmän lukukelvoton. Kykenin useimmiten älyllisesti päättelemään pointit, samalla tavalla Google-kääntäjän nettisivukäännöksen pystyy ymmärtämään, mutta lukukokemus ei ole nautittava. Alkusanoissa todetaan, että suomalaiset lukijat eivät aina ymmärrä Fingerporin burleskia huumo-

ria, mutta luulen, ettei juuri tämän painoksen tarkoitus ollut aiheuttaa hämmennystä. Tuotantovaiheen moka on harmillinen, koska Fingerpori vaikuttaa kekseliäältä ja estottomalta sarjakuvalta, joka voisi viihdyttämisen ohella avata ikkunan naapurimaamme kulttuuriin ja ajatusmaailmaan. Näillä näkymin kustantamon puutteellinen panostus vain ärsyttää. Suomennos: Ainur Elmgrén Kirjoittaja on ruotsalaisen Bild & Bubbla -sarjakuvakulttuurilehden päätoimittaja.

LIV STRÖMQUIST: Einsteinin vaimo • Suomennos: Helena Kulmala • Sammakko

Miesmyyttien murskajaiset EERO LAITILA

Ainakin näin sarjiskuplan sisäpuolelta näyttää, että Liv Strömquist on modernin sarjakuvan juhlituimpia nimiä. Tarkkanäköistä feminististä sarjakuvaa tekevä ruotsalainen Strömquist kasvattaa suosiotaan jokaisen teoksensa myötä ja murtautuu hiljalleen myös suuremman yleisön tietoisuuteen. Einsteinin vaimo on kokoelma satunnaisia lyhäreitä, joiden yhdistävänä teemana ovat naisten elämät miesten varjossa. Strömquist tuhoaa miesneron myyttejä sivu sivulta osoittaen, kuinka yhdessä asiassa hyvät miehet ovat usein olleet täysiä surkimuksia tai hirviöitä elämänsä naisten suhteen. Einsteinin vaimo osoittaa, miksi Strömquist on tyylilajinsa kuumimpia nimiä: sarjakuvat ovat teräviä, häikäilemättömiä, hauskoja ja ennen kaikkea viihdyttäviä. Kukaan ei tykkää lukea, jos lukeminen tuntuu läksyiltä, mutta Strömquist valistaa lukijoitaan vangitsevasti ja lähes varkain. Einsteinin vaimo on myös rehellisen vihainen sarjakuva. Se on sataprosenttisen feministinen, mutta siinä missä feministinen sarjakuva usein kertoo naisten vaietusta mahtavuudesta, Einsteinin vaimo kertoo miesten vaietusta perseestäolosta. Negatiivisuus on täysin perusteltua, sillä tarkoituksena on osoittaa, millaista käytöstä neroina pidetyiltä miehiltä on his-

toriassa siedetty. Osa tarinoista osuu kohteeseensa paremmin ja osa heikommin. Joskus Strömquistin asenteellisuus jää pinnalliseksi, kun väitteitä heitellään vahvasti arvolatautuneista lähtökohdista. Tämäkin sopii mielestäni teoksen teeseihin, sillä niin kuin yksi kirjan kohteista, Jackson Pollock, roiski maalia sinne tänne luoden välillä roskaa ja välillä klassikoita, niin myös Strömquist roiskii joka suuntaan. Klassikoita olisi vaikea luoda ilman muutamaa ohilyöntiä, joten on vain hyvä, että Strömquist ei pidättele tai epäröi, vaikka jokin stoori kirjassa jäisikin ohuemmaksi. Einsteinin vaimon suurin vahvuus ja heikkous on sen avoin asenteellisuus. Strömquist on niin häpeilemätön paitsi feminismissään myös sosialismissaan, että eniten näkökulmansa avartamista kaipaavat ihmiset eivät varmaan koskaan tule tätä kirjaa lukemaan. Kun ei olla tultu pyytelemään anteeksi tai keskustelemaan sovittelevasti, rajataan samalla väistämättä osa yleisöstä pois. Tätä kirjaa ei olisi kuitenkaan voinut tehdä kompromisseja tekemällä. Lukijan vastuulle jää nyrjäyttää aivonsa oikealle aaltopituudelle. Kertojana Strömquist on niin taitava, että mielipide-eroista on täysin mahdollista päästä yli, nauttia laadukkaasta sarjakuvasta ja oppia samalla monta olennaista asiaa historiasta, jonka luuli jo tuntevansa.

KATI KOVÁCS: Quo vadis, Katalin? • WSOY

Vapaa sielu etsii kotia REETTA LAITINEN

Yksi tämän hetken kuumimpia trendejä kaunokirjallisuudessa lienee autofiktio. Kuitenkin sarjakuvantekijät ovat yhdistäneet omaelämäkerrallisiin aineksiin fiktiivisiä elementtejä jo pitkään. Kati Kovács (s. 1963) on hyödyntänyt omia lapsuudenkokemuksiaan jo vuonna 1994 ilmestyneessä esikoisalbumissaan Vihreä rapsodia. Elettyä elämää vilahtaa myös joissakin Kovácsin lyhyemmissä tarinoissa, joita on koottu muun muassa Miehennielijäksi sirkukseen (2003) sekä Viidakkonaisena Vatikaanin varjossa (2008) -albumeihin. Suurin osa Kovácsin tuotannosta on silti ollut enemmän fiktiota kuin autoa. Quo vadis, Katalin? perustuu Italiassa asuvan Kovácsin kokemuksiin 1980-luvun puolestavälistä. Nuori Katalin ostaa menolipun sielunsa kaupunkiin, Roomaan. Taakse jäävät kotimaa, sauna ja nurkkapatrioottinen, makkaranhahmoinen poikaystävä. Alku uudessa maassa ja kaupungissa ei ole helppoa. Onneksi nuoruuden sitkeys ja seikkailunhalu auttavat. Nuoren Katalinin ja hänen ystävättärensä Anjan Italian-edesottamuksissa on jotain samaa kuin itävaltalaisen Ulli Lustin samoihin maisemiin ja ajankohtaan sijoittuvassa omaelämäkerrallisessa albumissa Tänään on loppuelämäsi viimeinen päivä. Ita-

lialainen konservatiivinen machokulttuuri törmää vapaamielisempään pohjoiseen mentaliteettiin ja vaaleiden nuorten naisten vapaudenkaipuuseen. Kolhuja luonnollisesti tulee ja ne kuvataan toteavaan sävyyn, liikoja kauhistelematta tai siloittelematta. Katalin osaa vastavuoroisesti ottaa ilon irti elämästään ja paikallisesta mieskauneudesta. Italialaisen sarjakuvan suurnimistä suomalaisille lienee tutuin Milo Manara, jonka sarjakuvissa geneerisen näköiset kaunottaret joutuvat eroottisiin kommelluksiin. Kati Kovács katsoo peilin toiselta puolelta. Millaista on olla seksuaalisesti aktiivinen, kaunis, vaalea nuori nainen tässä samassa maailmassa? Turha lienee mainita, että Kovácsin kuvaus on paljon hauskempi ja kiinnostavampi. Vai onko Manaralla yhtään kuvausta menkkaseksistä? Albumin jälkimmäinen osa sijoittuu Antiikin Roomaan, joka tuntuu juuri niin mystisen vieraalta, likaiselta, brutaalilta ja omituiselta kuin voisi kuvitella. Taiteilija annostelee sopivassa määrin historiallisen Rooman tietämystään, mutta luottaa myös lukijan mielikuvitukseen – ja omaansa. Kovács on tavoittanut sekä kerronnassaan että kädenjäljessään jotain uransa alkuaikojen lennokkuutta ja välittömyyttä. Monitasoinen teos on realistinen ja mielikuvituksellinen, kepeä ja syvällinen, ihastuttava ja vihastuttava ja monilta osin samastuttava. Quo vadis, Katalin? on Kovácsin vahvan tuotannon joukossa ehdoton helmi, ehkä jopa pääteos.

JANNE KUKKONEN: Voro 2 – Tulikiven armeija • Like

Taas varkaissa OUTI IIVONEN

Janne Kukkosen Sarjakuva-Finlandialla palkittu fantasiaseikkailu Voro – Kolmen kuninkaan aarre (Like, 2016) on saanut odotettua jatkoa. Ensimmäisen osan lopussa tilanne oli kaoottinen, mutta toiveikas: perinteikäs rosvojen kilta oli hajonnut, mutta mestarivaras Lilja pääsi pakenemaan opettajansa Seamuksen kanssa kotikaupungistaan. Lilja sai kuitenkin riesakseen painajaiset ja peräänsä Paloheimon pelottavan klaanin. Toinen osa, Voro 2 – Tulikiven armeija, imaisee lukijansa ensimmäisiltä sivuilta mukaan ykkösosasta tuttuun keskiaikaiseen fantasiamaailman, joka on täynnä toimintaa, jättiläisiä, ikiaikaista uskontoa, mystiikkaa ja räjähdyksiä. Tulikiven talismaani on taikakalu, jonka haltijalla on valta Tulikiven armeijaan, joukkoon tahdottomia, tappavan vaarallisia jättiläisiä. Talismaani vain on palasina maailmana. Valtakunnan kuninkaan omapäinen ja vallanhimoinen poika palkkaa Liljan ja Seamuksen jäljittämään näitä palasia. Ongelmana on kuolleista herännyt myyttinen tuli-isä Ithiel, joka aikoo Paloheimon ja Tulikiven armeijan sekä juuri tuon talismaanin avulla pyyhkiä koko kuningaskunnan ja sen ihmissaastan maan päältä. Matkassa on lukuisia mutkia, ja varsin pian muis-

taa, ettei kehenkään varsinaisesti voi luottaa. Talismaanin palasien etsintä muistuttaa ensimmäisen osan avainten metsästystä, mutta Kolmen kuninkaan aarteeseen verrattuna toiminnasta on tullut rajumpaa. Lilja oli alkujaankin rämäpäinen, mutta menneet teot ovat myös synkentäneet tämän luonnetta ja tehneet hahmosta melkein huolestuttavalla tavalla vaarallisen. Uhkarohkeudelle oli selkeä motiivi ensimmäisessä osassa, mutta nyt se tuntuu vaikealta sisäistää. Olkoonkin, että maailma on tuhoutumassa ja vain Lilja voi sen estää. Kukkosen piirrosjälki on edelleen taidokasta ja tarkkaa, mikä korostuu sekä henkilöiden ilmeissä ja eleissä että lennokkaissa taistelukohtauksissa. Teksteissä käytetty murre ja puhekielisyys sekoittuvat joskus epäloogisen tuntuisesti, mutta ne, kuten lukujen alussa kulkeva eeppinen runokin, tuovat sarjakuvaan suomalaisen kansanperinteen tuntua ja lisäävät hauskalla tavalla teoksen mystiikkaa. Voroa suosittelee edelleen mielellään kaikille esiteini-ikäisistä ylöspäin, tarjoaahan se niin viihdyttävää toimintaa, valtapelejä ja humoristista sanailua. Toisaalta kolmannelta osalta toivoisin lainsuojattoman kaahauksen tilalle edes hiukan esimerkiksi Liljan henkisen kehityksen pohtimista. Seamuksen ja Liljan keskustelut tappamisen vaikutuksesta ihmiseen antoivat jo viitteitä siitä, että tähänkin olisi potentiaalia.

SAILA JUUTI & ANNE LEHTINEN: Syntyneet rakastajiksi – Natural Born Lovers • Suuri Kurpitsa

Musaa ja lempeä Pirkanmaalla AINO TOIVIAINEN - KOSKINEN

Kirjan saadessani tiesin ennakkoon lähinnä sen, että Syntyneet rakastajiksi -sarjakuvan hahmot ovat aiemmin tulleet tutuksi Rumban sivuilta kuukausittain julkaistuna strippinä, siellä nimellä Amorin aika. Ensi lukemisen jälkeen mieleni valtasi hämmennys ja syyllisyys: onko minussa joku vika, ehkä en ole tarpeeksi populaarikulttuurin sisällä ymmärtääkseni viitteitä musiikkiin vai ymmärsinkö ne kenties väärin? Kirjan lopusta löytyivät sarjakuvan “kohtausten” mukaiset biisit listauksena, samoin inspiraatioina toimineet elokuvat. Hämmennykseni syveni. Minähän tunnen lähes kaiken musiikin, osaan kuvitella sen soimaan taustalle ja inspiraationa mainitut elokuvatkin (Evil Dead, Natural Born Killers ja Lost Highway) ovat mainioita tapauksia, jotka olen nähnyt useampaan otteeseen. Luin kirjan uudelleen ja sain jo juonesta kiinni.

Kirjassa matkataan kunnon amerikkalaisen road tripin hengessä jonnekin Pirkanmaalle mökkeilemään, seksit mielessä. Matkalla mukaan tarttuu lisää tovereita, tapellaan, syödään toinen toistensa naamoja, pannaan ja painajaiset metsissä seuraavat matkalaisia. Värimaailma on kiehtova, piirrosjälki lennokasta ja tapahtumat on näytetty kuin elokuvan kohtauksina. Kokonaisuus jää kuitenkin harmillisen kädenlämpöiseksi, ja kun kyse takakannen tekstin mukaan on ikuisen orgasmin metsästyksestä, niin siihen nähden seksiä on itse asiassa aika vähän ja siinä käytetään melko perinteisiä menetelmiä. Tämän kirjanhan pitäisi puhutella minua, tai ainakin sitä nuoruuden minua, joka kuunteli Doorsia matkalla panemaan huuruisille mökeille. Nyt teos jää kuitenkin vain kasaksi hajanaisia kohtauksia, joiden koostama tarina ei nostata sen suurempia tunteita. Harmi, sillä lähtökohtiensa perusteella tämän olisi pitänyt olla täydellinen sarjakuva juuri minulle.

VILLE PYNNÖNEN: Rakas Riksu – sarjakuvatarinoita Riihimäeltä • Suuri Kurpitsa

Elämää radan varrella VILLE HÄNNINEN

Ville Pynnösen (s. 1974) Unikurkiala (2000) ja Alinka (2004) esittelivät lupaavan, kauhusarjakuvalla ja -elokuvilla itseään vuosia ravinneen taiteilijan. Niissä huomio kiinnittyi ennen kaikkea unenomaisiin piirroksiin ja Charles Burnsin ja Lars von Trierin välimaastoon asemoituvaan kerrontaan. Pynnönen on tehnyt pitkään kolmatta sarjakuvaa edellisistä kirjoista tuttuihin Unikurkialan maisemiin. Sitä odotellessa tupsahti Rakas Riksu. Riihimäkeläinen Pynnönen on kerännyt paikallisilta tarinoita kotikaupungistaan ja tehnyt niistä joko yksisivuisia kuvituksia tai sarjakuvatarinoita. Yhdeksän pienimuotoista tarinaa sijoittuvat kaikki radanvarsikaupunkiin, jonka ulkopuoliset muistavat lähinnä rautatieasemasta, varuskunnasta, lasitehtaasta, Riihimäen Pallonlyöjistä ja nyttemmin keikkapaikkana maankuulusta Vihreästä talosta. Olen tietysti lukijana väärä. Tällä vuosikymmenellä olen käynyt Riksussa vain kolmesti, eikä siitä synny kummoista kaupunkisuhdetta. Luen sarjakuvaa siis eri tavalla kuin 28 756 riihimäkeläistä. He tunnistavat taloja, puita ja ehkä ihmisiäkin. Samalla

lailla kuin paikallisproosa löytää parhaan yleisönsä muutaman kilometrin säteellä, myös paikallissarjakuvalle lienee tarvetta. Kuviin tiivistyy muistoja ja tunnelmia. Ehkä paikallistaustani puutteen vuoksi pidin kiinnostavimpana ”10-luvun absurdismia”, joka kuvaa Jukka Laineen kohtaamista Kauko Röyhkän kanssa. Kolmisivuinen kuvaa taiteilijaa ja hänen mainettaan, mutta myös etäistä suhdetta miesfaneihin, ehkä yleisemminkin. Absurdimpi ja sellaisena yhtä todentuntuinen on Pynnösen oma tarina ”Yökävely”, jossa hän kuvaa nuoruuttaan Riihimäen keskustassa, opiskelija-asuntolaa rakennuksessa, jossa sijaitsi myöhemmin Hotelli Seurahuone. Tarinaa hallitsevat lumisade, arkkitehtuuri ja yön musta haarniska. Kaupunki on joskus pelottavimmillaan (ja kauneimmillaan) pimeässä, ilman ihmisiä. Nautin muissakin tarinoissa Pynnösen tavasta piirtää taloja, funkiksesta tavallisiin laatikko-Siwoihin. Kokonaisuutena Rakas Riksu ei ihan kanna. Joistain tarinoista puuttuu sekä jännite että kertomisen syy ja halu. Mikä tahansa sarjakuvakirja Ville Pynnöseltä, 15 vuoden jälkeen, on kuitenkin tervetullut. Ehkä seuraavakin teos on jotain ihan muuta kuin Unikurkialaa.

JEAN-CHARLES CHAPUZET, ERIC CORBEYRAN & LUC BRAHY: Cognac – Korjuukoneiden kalmisto • Suomennos: Anssi Rauhala • Zoom Teufel

Alkoholi tappaa HEIKKI JOKINEN

Alkoholiteollisuudella on iso pulma: sen parhaat asiakkaat kuolevat muita nuorempina. Siksi uusien käyttäjien rekrytointi on jatkuvaa, mittavaa ja luovaa. Cognac-trilogia tuntuu asettuvan tähän yhteyteen. Rikosjuonen katkaisee melkoinen määrä kerrontaan kömpelösti istuvia tietoiskuja konjakin valmistuksesta. Kuulemme rinteistä, rypäleistä, tislauksesta ja vuosikerroista. Trilogiassa esitellään ja arvioidaan mairittelevin sanoin 11 nimettyä alkoholituotetta. Silmiemme edessä kulkee viiniköynnösten peittämien kartanoiden ja hämyisten kellareiden tammitynnyrien mainoskuvia muistuttava kavalkadi. Tärkeään osaan nousee ”loistotuotteiden maailmanhuippu” Hennessy, jolle pientuottajat myyvät tisleensä. Nyt julkaistu kolmas osa Korjuukoneiden kalmisto päättää trilogian. Kun oikeassa elämässä alkoholi tappaa, tässä tarinassa tapetaan alkoholin vuoksi. Harvinaisin konjakki on niin haluttua, että se laukaisee murhien sarjan. Lukijat, huomatkaa viesti: alkoholi on tavoiteltavaa ja arvokasta. Kehyskertomuksessa pariisilainen valokuvaajareportteri saapuu tekemään artikkelia konjakista. Hän ajautuu selvittämään vanhoja murhia ja vyyhti alkaa aueta uusien epäilysten ja kuolemantapausten

kautta. Välillä tietysti juodaan konjakkia. Ensimmäisen osan opettavaisuus muuttuu kolmannessa toiminnallisuudeksi. Piirtäjä Luc Brahy (s. 1964) hallitsee kerronnan perusteet. Tarina kulkee sujuvasti kuvasta toiseen ja Jérôme Maffren väritys luo hienosti tunnelmaa. Visuaalisiin irtiottoihin Brahy ei lähde, hän pysyy osaavassa peruskerronnassa ja vaihtelee eri kuvakokoja yleiskuvasta erikoislähikuviin. Se antaa kerronnalle eloa, jota hänen hiukan jäykät ihmishahmonsa kaipaavat. Käsikirjoituksesta vastaavat Jean-Charles Chapuzet (s. 1976) ja Eric Corbeyran (s. 1964). Molemmat ovat kokeneita ammattilaisia. Chapuzet on journalisti ja kirjailija, joka opettaa myös Bordeaux’n viini-instituutissa. Corbeyran on tuottelias sarjakuvan käsikirjoittaja. Hänen Bordeaux’n alueen viininviljelytiloja esittelevää yhdeksänosaista albumisarjaansa oli viime syksynä myyty jo 400 000 kappaletta. Tänä keväänä ilmestyi hänen viinin maailmanhistoriasta kertovan albumisarjansa kuudes osa. Alkoholin tuotantoprosessin tietoiskut saavat tarinan tökkimään, muutoin kerronta kulkee kohtalaisesti. Kovin mutkikas juoni ei ole, mutta kestää toki lukemisen. Arvoitukseksi jää kuitenkin se, miksi autovuokraamon ensimmäisessä osassa 17 kertaa hyvin näkyvä logotarra hävisi. Toisessa osassa se näkyy kerran eikä kolmannessa lainkaan.

KEIJO AHLQVIST: K ei joo • Täysi Käsi

Alku on lähellä REINE PALMQVIST

“Rakastatko minua?”, nainen kysyy. “En juuri nyt”, mies vastaa, katse kännykässä. “Rakastuminen on ennakkoluulo”, teksti selittää. Ja minun on myönnettävä, että osui ja upposi. Ja tämä oli vielä helpoimmasta päästä! K ei joo (Täysi Käsi, 2019) ei nimittäin päästä lukijaansa helpolla. Sivujen pariin täytyy pysähtyä, tekstiä maistella, kuviin syventyä. Ihmetellä kokonaisuuden kanssa niitä mitä tekijäkin sarjakuvissaan: elämää, ihmisyyttä, taidetta, yhteiskuntaa. Keijo Ahlqvistin (s. 1955) ura sarjakuvan parissa on merkittävä. Hän on opettanut sarjakuvaa Limingan taidekoulussa 2000-luvulla, laatinut oppimateriaaleja sarjakuvan tekemiseen sekä muun muassa piirtänyt sarjakuvaksi Kemin kaupungin kunnalliskertomuksen. Kemi on palkinnut Ahlqvistin kulttuuripalkinnolla kahdesti, Suomen sarjakuvaseura nimesi hänet sarjakuvaneuvokseksi 2009. Itse kuitenkin tiesin Ahlqvistin taustasta vain vähän, kun rupesin lukemaan kirjaa. Se oli hyvä, lukukokemus yllätti. Se oli yhtaikaa riemastuttava ja viiltävä.

K ei joo on kasattu Ahlqvistin blogissa julkaistuista sarjakuvista, joita oli kertynyt kymmenessä vuodessa satoja. 64-sivuisen kirjan työt valikoituivat kustantajan avulla. Kaikista ei valitettavasti ollut löytynyt enää originaalitiedostoja, joten K ei joon painojälki vaihtelee. Sanat ja kuvat eivät ole synkassa, mutta eipä niiden balanssi toisi kokonaisuuteen mitään lisäarvoa. K ei joon sivuja ei voi tarkastella osiensa summana. Käsitteiden piirtäminen kuviksi viehättää kaltaistani lukijaa, jolle sanat ovat se oma ilmaisukeino. Piirrettynä on esimerkiksi ajatuksen rakentumisen malli sekä näkemys siitä, kuinka tarvitaan vastaanottaja tekemään teoksesta taidetta. Kun kirjan jokainen sivu kutsuu syventymään, ei mikään voi mennä ohi. Ei myöskään yhteiskuntakritiikki, joka sivuilta puraisee kun sitä vähiten odottaa. Kirjan mukaan musta surma tappoi ihmisiä, mutta kapitalismi tappaa elinympäristön. Ja maailma on ihmisen koti, siispä maailmassa ei voi olla maahanmuuttaja. Ahlqvist on eläkkeellä, mutta piirtää edelleen sarjakuvaa. Toivon, että tämä oli vasta alku, ja jään odottamaan jatkoa.

RIAD SATTOUF: Tulevaisuuden arabi 4 – Lapsuus Lähi-Idässä (1987–1992) • Suomentanut Saara Pääkkönen • WSOY

Isän nimeen TUOMAS TIAINEN

Angoulêmessakin palkittu Riad Sattoufin (s. 1978) omaelämäkerrallinen Tulevaisuuden arabi -sarja on ennättänyt jo neljänteen osaan. 1980- ja 1990-lukujen taitteeseen sijoittuva uusi kirja on edellisiä osia rutkasti paksumpi, mutta pitää otteessaan alusta loppuun saakka. Ja etenkin loppuun, niin yllättävän pommin Sattouf viime sivuilla pudottaa. Mutta sitä ennen seurataan muutaman vuoden ja melkein kolmensadan sivun verran blondista ruskeaveriköksi muuttuvan nuoren Riadin elämää kulttuurien välissä. Vuonna 1988 kymmenvuotias Riad perheineen asuu Bretagnessa likellä Ranskan isoäitiä. Isä Abdel on saanut lehtorinviran Riadin yliopistosta ja haluaisi viedä koko perheen Saudi-Arabiaan. Siihen Syyrian- ja Libyan-vuosista kärsinyt äiti Clémentine ei enää suostu. Aiemmista osissa kehittynyt juopa vanhempien välillä tihentyy entistäkin myrkyllisemmäksi, ja kahden kulttuurin perheestä tulee sellainen kirjaimellisesti kun isä lähtee ja muu perhe jää. Elämä rullaa Ranskassa rauhalliseen malliin, kunnes isä ilmaantuu eräänä myrsky-yönä oven taa. Seuraa paluu Syyriaan, jossa isoäiti on kuolemassa

keuhkokuumeeseen. Kulttuurishokki ei äidy tutussa kyläpahasessa järin suureksi, mutta isä on muuttunut. Hän on käynyt pyhiinvaelluksella Mekassa ja alkanut rukoilla, mikä lähentää häntä kylänmiehiin mutta vieraannuttaa perheestä entisestään. Isä-Abdel, se varsinainen Tulevaisuuden arabi, on yhä arvoitus. Miksi hän on sellainen kuin on: korkeasti koulutettu yliopistoihminen ja matalaotsainen rasisti, edistykseen mieltynyt ja arkaaiseen uskontoon palaava, yhtäältä kunnianhimoinen ja toisaalta alistuva? Tuleva viides ja viimeinen osa täydentänee kuvaa ja kertonee, kuinka yhä kumarammaksi, harmaammaksi ja arvaamattomammaksi äityvän Abdelin kujanjuoksussa käy. Tulevaisuuden arabi ei suotta ole myyty, luettu ja palkittu. Sattouf kertoo kulttuurien ja yksilöiden välisistä kipupisteistä jouhevasti, riittävällä tarkkuudella ja sopivasti lempeällä huumorilla maustettuna. Hän ei mässäile tarpeettomasti brutaaleilla yksityiskohdilla, muttei liioin peittele ikäviäkään asioita. Riad Sattouf tarjoaa ikkunan varsin vieraaseen Lähi-itään, kihisevään kulttuurin pesään, joka on meille useimmille kuitenkin varsin vieras. Lapsenomaisen ihmettelevä näkykulma tasaa absurdeja ja mielettömiä kokemuksia. Yksi hyvä syy lukea enemmän ja luulla vähemmän.

DAV PILKEY: Koiramies valloillaan • Suomennos: Jaana Kapari-Jatta • Tammi

Eläköön Koiramies! OUTI IIVONEN

Dav Pilkeyn Koiramies on tehnyt paluun! Pilkey tunnetaan ala-asteikäisten keskuudessa luultavasti vielä paremmin Kapteeni Kalsari -romaanisarjastaan. Ala-asteikäiset Erno Parta ja Huuko Hollins piirtävät puumajassaan sarjakuvia ja luovat sankareita, joista tunnetuin lieneekin poikien rehtorin alter ego Kapteeni Kalsari. Jos vessahuumori ei tunnu omalta jutulta, tarjoaa Ernon ja Huukon Puumaja-sarjat Oy vallatonta koira- ja poliisihuumoria tilalle Koiramiehen muodossa. Sarjassa on ilmestynyt suomeksi aiemmin ensimmäinen osa Koiramies (Tammi, 2018), mutta hahmon juju esitellään myös uutuudessa Koiramies valloillaan (Tammi, 2019). Kiteytettynä kyse on legendaarisen taitavasta konstaapeli Ritarista sekä tämän koirasta Ollista, jotka haavoittuvat erään pahis-kissan tempun seurauksena. Ritarin pää sekä koiran vartalo kuolevat, mutta innovatiivinen lääkäri yhdistääkin koiran pään miehen ruumiiseen: syntyy maailman paras ”polde”, Koiramies. Tällä on erinomainen vainu, mutta myös koiran perinteisiä ominaisuuksia: kuolaus, nuoleminen ja pallohulluus. Tarina käynnistyy poliisipäällikön syntymäpäiväjuhlien suunnittelusta, mutta poukkoilee kaikki-

aan kymmenen luvun aikana ilahduttavan laajalle. Eläinkauppa ryöstetään, jo valmiiksi häijy kala nappaa yliannostuksen superjärkikarkkeja, Pete-kissa karkaa kissavankilasta, Peten littana klooni herää noitatohtorin elosuihkeella eloon, Pete vyöryy kaupungin kaduilla Aarretankki 2000:n kyydissä ampuen kansalaisia rakkaussäteellä ja lisäksi dinosauruksen fossiili herätetään henkiin. Kaiken kaaoksen keskellä voi kuitenkin aina luottaa siihen, että Koiramies pelastaa tilanteen pettämättömällä tilannetajullaan ja koiramaisilla piirteillään. Koiramiehellä on kaksoisluokitus, eli se määritellään sekä lastenromaaniksi että sarjakuvaksi. Romaanimuotoa kirjasta tosin saa hakea: sivuilla toistuu kuuden ruudun tasainen kuvitus, josta poiketaan vain harvoin. Hauskimmin tyyli rikotaan interaktiivisissa Liik-kuva-kuvissa, joissa sivuja tarkoilla ohjeilla liikuttamalla animoidaan sarjaan liikettä. Tekstitys on lapsenomaisiin kuviin hienosti sopivaa tekstitystä, jossa näkyy toisinaan tahallisia yliviivauksia tai sotkuja. Teos sopii helppolukuisuutensa ansiosta vasta lukemaan oppineille ja lienee omiaan 8–10-vuotiaille, mutta onnistuu naurattamaan ääneen varttuneempaakin lukijaa. Jaana Kapari-Jatan jouheva suomennos hykerryttää etenkin onomatopoeettisten oivallustensa kautta.

TUOMAS MYLLYLÄ: Syvänne • Zum Teufel

”Onko tuo otus piileskellyt kiukaassa kauankin?” ATTE TIMONEN

Jokaisella kirjoittajalla tulee ennemmin tai myöhemmin vastaan se vaihe, kun pää on niin täynnä pieniä ja suuria uusia ideoita, että osa niistä on saatava ulos, jotta kirjoittaminen voi jatkua. Tuomas Myllylän Syvänne tuntuu hieman tällaiselta teokselta. Albumi koostuu neljästä lyhyestä tarinasta, joissa genret ja tyylit vaihtuvat vinhaan tahtiin. Tarinoita yhdistää vain väkivalta ja naisten näkyvyys aktiivisina toimijoina. Syvänteen tarinat liikkuvat niin western-eksploitaation kuin scifi-kauhun välillä. Ne heittävät lukijan aina ilman suurempia selityksiä tilanteiden keskelle ja antavat hahmojen viedä lukijan mukaan maailmaansa. Monet näistä hahmoista lähestyvät yliluonnollisia kauhuja ja omaa työtään uskomattomien asioiden parissa aivan rutiinina. Varsinkin tarina ”Ihan tavallinen työpäivä” oikein herkuttelee tällä asetelmalla, jossa raatojen koristelemat tienvarret ovat osa arkea. ”Epäkuollut kirkkoherra” on samasta puusta veistetty: hahmot heräävät aamulla sängystään, lähtevät töihin, hoitavat hommansa ja tarinan lopussa tiedustelevat, miten asiakas haluaa maksaa, kortilla vai käteisellä.

Kaikissa tarinoissa ovat myös esillä naiset, niin tarinoiden protagonisteina kuin ei-niin-hiljaisina uhreina. Vaikka tarinoiden pohjapiirustukset ovat tuttuja erilaisista Hollywood-leffoista, Myllylä ei toista näiden yksitoikkoista naiskuvaa. Martha Twiggs, Squash ja Manna ovat isoja, rotevia selviytyjiä, eivätkä he tyydy seuraamaan vierestä kun Ku Klux Klan, kummitukset ja muut hirviöt alkavat riehua. Myllylän kynänjälki on aina ollut karua, rosoista ja realistista, ja tämä sopii hyvin myös fantastisempaan ympäristöön. Joissain tapauksissa tämä kääntyy kuitenkin hieman tarkoitustaan vastaan, koska osa hirviöistä on hieman epäselviä ja vaikeita hahmottaa – ei kuitenkaan sillä tavalla Lovecraft-henkisesti, että mysteeri olisi osa kauhua. Suurilta osilta on Myllylän taide kuitenkin kohdallaan, ja hahmojen väliset suhteet ovat uskottavia ja viihdyttäviä. Syvänne ei ole paksu teos, ja pisinkin tarina on 13 sivussa kerrottu. Osassa näistä olisi potentiaalia laajempaan tarinaan, ja kenties joskus jokin tarinoista laajenee Myllylän kolmiosaisen Pakanat-epiikan mittasuhteisiin. Mutta tällaisenaan se on ihan kelpo paketti viihdyttäviä, nopeasti luettavia kauhutarinoita, joiden epätyypilliset sankarittaret ovat kokonaisuuden parasta antia.

HANNU KESOLA, KEN JANSSENS, PAUL MOORE & BETH VARNI: Salem 2232 • Ilmein Entertainment

213 vuotta tulevaisuuteen on paluu 80-luvulle EERO LAITILA

Käsikirjoittajana Yhdysvalloissa itselleen nimeä luova Hannu Kesola päätti hiljattain parantaa töidensä saatavuutta myös täällä Suomessa. Keväällä toimintansa aloitti hänen pyörittämänsä kustantamo Ilmein Entertainment, joka tuo saataville ainakin Kesolan omia töitä ja mahdollisesti myös muuta kauhuun ja scifiin kallellaan olevaa sarjakuvaa. Salem 2232 on Ilmeinin ensimmäinen julkaisu, jossa käsikirjoituksesta vastaavat Kesola ja Ken Janssens sekä kuvituksesta Paul Moore. Lyhyt kertomus on perinteistä ammentavaa scifikauhua ilman yllätyksiä. Eniten mieleen tulevat 1980-luvun toimintarymistelyt, joissa köppäinen dialogi ja kliseiset karikatyyrit olivat meriittejä, eivät puutteita. Novellimaisessa tarinassa ihmisten ohjaama rahtialus laskeutuu Maahan, joka on ydintuhon jälkeisessä universumissa enää lähinnä rahtivarasto. Yllätyksekseen miehistö kuitenkin löytää lastin lisäksi Maan pinnalta myös retkikunnan, jonka kutsuu alukseensa. Sitten, vähemmän yllätyksellisesti, paljastuu että kaikki ei ole sitä miltä näyttää, ja pian käynnissä ovat ihan kunnon hurmekekkerit. Salem 2232:n henki

on tyylipuhdasta Predatoria ja Alienia, vaikka juonellisesti ei ollakaan aivan niiden tontilla. Modernin tarinankerronnan näkökulmasta hieman huvittaa, että maailman meno ei Kesolan ja Janssensin käsissä ole kehittynyt mihinkään 213 vuoden aikana, pikemminkin taantunut. Aluksen miehistön kinat ja keskinäiset säädöt ovat täynnä kliseitä ja dialogi luovuuden tasoltaan ummehtunutta ja yksitoikkoista läppää pienistä peniksistä. Tätä se toisaalta kasarin toimintaleffoissakin oli, joten Salem 2232:n puhetapaa ei pidäkään verrata nykypäivään vaan esimerkiksi Jesse Venturan horinoihin 30 vuotta sitten. Tällöin Salemin henkinen koti löytyy, ja kun aivonsa asettaa oikealle taajuudelle, sarjakuvasta voi nauttia esikuviensa mukaisena höttöviihteenä aivan hyvin. Paul Mooren rujo kuvitustyyli sopii karkeaan sarjakuvaan, mutta välillä viiva vaikeuttaa tapahtumien tulkintaa. Hieman huolellisempi suunnittelu toimintakohtauksiin ja johdonmukaisempi viimeistely kasvoihin tukisi sarjakuvaa. Nyt visuaalinen anti jää OK-tasolle ja käsikirjoitus joutuu tekemään ns. raskaan työn lukijan kiinnostuneena ja mukana pitämiseksi. Luovemmalla sanailulla ja parilla odottamattomalla käänteellä Salem 2232 voisi jäädä paremmin mieleen, nyt sen osuminen riippuu suuresti lukijan rakkaudesta kasarimachoiluun.

MAE KORVENSIVU: Clownfish Twister 1 & 2 • Arktinen Banaani

Manga ihastumisesta ja sukupuolesta MIIA VISTILÄ

Suomalaisen Mae Korvensivun korealaiselle LineWebtoon-verkkopalvelulle tekemässä sarjakuvassa pohditaan sukupuolta ja ihastumista tytön kehossa elävän pojan näkökulmasta. Clownfish Twister on 2010-lukuinen transsukupuolisten voimafantasia, jossa ystävät suhtautuvat juuri niin täydellisesti kuin toivoa voi, ja ymmärtämättömät tehdään lämpimällä huumorilla naurunalaiseksi. Samalla se on romanttinen komedia ystävyyden muuttumisesta ihastumiseksi ja ehkä jopa rakkaudeksi. Marun, tappeluista pitävä jengipomon, keho muuttuu kuin taikaiskusta tytön kehoksi hänen muuttaessaan pois lapsuudenkodistaan. Tarina alkaa kuitenkin tilanteesta paria vuotta myöhemmin, kun Maru ensimmäistä kertaa muuton jälkeen tapaa uudelleen parhaan ystävänsä Renin. Maru ja Ren alkavat koulunkäynnin ohella selvittää, mistä Marun muutos johtuu ja mitä sille voisi tehdä. Jos klovnikalaparvessa ei ole yhtään naarasta, parven johtava uros vaihtaa sukupuoltaan. Siitä tulee sarjan nimi. Mutta miten tämä liittyy Marun

muutokseen? Tätä mysteeriä ehditään vasta raapaista pinnalta. Sarjan ensimmäinen osa käsittelee transsukupuolisena kaapista tuloa ja läpi menemistä. Väärä kehon muoto näyttäytyy aluksi joukkona käytännön ongelmia, joihin tarvitaan käytännön ratkaisuja. Toisessa osassa Maru päätyy kokeilemaan mekkoa ja pohtimaan sukupuoltaan uudelleen. Toinen sarjan suurista teemoista on ihastuminen ystävään. Arjessaan Maru ja Ren joutuvat vahingossa erilaisiin fyysistä läheisyyttä sisältäviin tilanteisiin, jossa ihastumisen tunteilla on tilaa roihuta, mutta ei näkyä. Ihastumista on vaikea myöntää aluksi itselleenkään, ja jos ystävälle kertoo ihastumisesta, miten ystävyyden käy? Entä onko sillä sittenkään väliä, mitä sukupuolta ihastuksen kohde on? Hämmentävät tunteet ja niiden ilmaisun vaikeus tarjoavat monenlaista samastumispintaa niillekin, joille sukupuolen moninaisuus on vieraampaa. Ystävyyden, halun ja rakastamisen moninaisuus nousee todennäköisesti sarjan yhdeksi suureksi teemaksi, kunhan nuoret päähenkilöt pääsevät vähän paremmin kiinni tunteisiinsa. Nyt jo tiedetään, että rakkaudessa tärkeintä on, että rakkauden kohteella ovat asiat hyvin.

ASAHI TSUTSUI: Jumping 1–4 • Suomennos: Kim Sariola •

“Eteenpäin, Tsugaru!” MAURA MANNINEN

Nuoruuden heppatyttövuosinani vakuutuin siitä, ettei kukaan piirrä hevosia paremmin kuin Lena Furberg. Jumping-sarja ei onnistunut muuttamaan mielipidettäni tässä asiassa vieläkään, mutta Asahi Tsutsuin romanttinen hevosdraama on joka tapauksessa mukava käännösvalinta Sangatsulta. Sarjan keskiössä on ujo Ran, joka epäonnistuttuaan yliopiston pääsykokeissa päättää vaihtaa maisemaa Aomoriin lukioystävänsä Sayurin suostuttelemana. Kuten hevostyttötarinoihin kuuluukin, Ranin elämä saa uuden tarkoituksen tämän tutustuessa Aomorin yliopiston ratsastuskerhon jäseniin ja tallin ongelmahevoseen, esteratsu Tsugaruun. Ranin ujous ja herkkyys, joka on aiemmin vain vaikeuttanut tämän elämää, auttaa tätä muodostamaan erityisen yhteyden kilpaonnettomuudessa traumatisoituneeseen Tsugaruun. Ratsastamisen ja uusien ystävien myötä Ran tulee ulos kuorestaan

ja pystyy lopulta auttamaan sekä Tsugarua että sen omistajaa, juroa huippuratsastaja Hinagataa käsittelemään menneisyyden haamuja. Tarina huipentuu tietenkin siihen, että Ran saa Tsugarun palaamaan jopa kilpakentille. Vaikka Jumping on määritelty romanttiseksi draamaksi, sarja keskittyy varsinaisen romanssin sijaan Ranin henkilökohtaiseen kasvuun. Päähenkilö Ran sekä muu hahmokaarti toimivat hyvin ensemblena, ja vaikka monet hahmoista pohjautuvat mangan stereotyyppeihin, Tsutsui on puhaltanut kaikkiin mukavasti elämää. Vaikka Ranin superherkkyys hevosten kanssa on välillä hiukan epäuskottavaa, on virkistävää että Ranista ei ole tehty luonnonlahjakkuutta ratsastuksessa. Ratsastustaidot kehittyvät lukijasta realistiseen tahtiin, ja suurempi merkitys onkin Ranin ja hevosen välisellä luottamussuhteella. Sarja on ilmeisesti päättynyt neljänteen osaansa, mikä on vähän sääli. Lopetus on kuitenkin onnistunut ja jättää hahmojen tulevaisuuden optimisesti auki.

TEKSTI Otso Höglund

Pienet lehdet 2

Lähetä pienlehtesi tai omakustannealbumisi arvioitavaksi Sarjainfoon! Osoite on Otso Höglund c/o Tilitoveri, Tammelan puistokatu 30–32 C 48, 33100 Tampere. Vaihtoehtoisesti voit lähettää linkin nettisarjakuvaan osoitteeseen otso.hoglund@sarjakuvaseura.fi.

JARKKO RÄIHÄ

MAIJU ÄIKÄS

Vastatuulen saluuna Late ja kumppanit

Angstipastaa by Surkea Maiju Äikäs Nimi johtaa hiukan harhaan, sillä Angstipastaa sisältää enimmäkseen sympaattisen humoristisia arkikommelluksiin liittyviä strippejä Maiju Äikkään skaalan vähiten angstisesta ja kepeimmästä päästä. Angstipastassa useimmat ahdistukset hoituvat halauksin ja lemmikkieläimiä hellittelemällä. Äikäs piirtää useammallakin tavalla, mutta tässä julkaisussa ja aiemmassa Hoijakantiessä käytetyn yksinkertaisen ja rennonnäköisen piirrostyylinsä hän on hionut päätyyn asti. Värinkäyttö on tyyliin sopivasti minimalistista muutaman sävyn annostelua. Omassa lajissaan tämä visuaalinen ilmaisu lähenee täydellisyyttä. Vaikka välillä pientä iskevyyden terävöittämisen varaa onkin, toimii suurin osa useimmiten kolmikuvaisista (ruutuja tekijä ei juuri käytä) sarjakuvista myös käsikirjoituksen tasolla.

Vastatuulen saluuna on kiinnostava, mutta hiukan hajanaisen oloinen. Ihmekös tuo, sillä mukana ei ole pelkästään sarjakuva- tai edes kuvataidealan toimijoita, vaan julkaisu on eräänlainen useamman henkilön erilaisten, myös ammatillisten, kiinnostuksen kohteiden leikkauspiste. Taittajalle voi antaa kiitosta monenlaisen, sekä värillisen että mustavalkoisen materiaalin saattamisesta kunnialla näinkin yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Jälkimmäinen numero on edelleenkin porukalla tehty, mutta visuaalisesti kiinteämmän näköinen. Kansien retrohenkinen kompositio viittaa 1950–70-lukujen seikkailu- ja toimintasarjakuvalehtiin, mutta sisältö on aivan muuta. Enemmän tai vähemmän fiktiivisten strippien ja pidempien sarjakuvateosten lisäksi ensimmäiseen numeroon mahtuu esimerkiksi vastamainos, infosarjakuvaa kirjansidontaan pätevinä tee-se-itse-neuvoina sekä toimintaohjeet vaikeisiin aikoihin. Kakkosnumerossa on enemmän perinteistä sarjakuvailmaisua. Keskimäärin eri tekijöiden työn jälki on yllättävänkin laadukasta moneen muuhun antologiatyyppiseen zineen verrattuna. Parhaasta päästä on muun muassa ensimmäisen numeron Marko Lappalaisen vaivaa nähden piirretty ja mukaantempaavasti käsikirjoitettu nelisivuinen muurahaistarina ”Onnen eväät”, jonka lopetus onnistuu yllättämään.

KIMMO LUST

Mutta sehän on pojan nimi Rasmus Tillikka

Vedä Käteen Kimmo Lust Täysi käsi

RASMUS TILLIKKA

Media- ja kulttuuriympäristössämme, jossa kaikki inhimilliset kamppailut pyritään esittämään ummehtuneina sankaritarinoina sotaterminologiaa käyttäen, on Kimmo Lustin äärimmäistä rikkinäisyyttä kuvaava taide raikas viileä tuulahdus. Hän tekee aiemmasta Linnut-julkaisustaan tutulla tyylillä tasaisella viivalla piirrettyä ja perinteisessä mielessä esteettisillä, usein hennoilla ja murretuilla sävyillä selkeästi väritettyä sarjakuvaa, jonka jokainen ruutu on loppuun saakka mietitty. Lustin samastuttavasti ja uskottavasti kuvaamasta sisäisestä maailmasta ei tunnu olevan muuta pakoa kuin köysi, veitsi tai yliannostus, parempina hetkinä myös (soolo)seksi. Vastoinkäymiset eivät jalosta, vaan murentavat, ja pelkkä hengissä pysytteleminen näyttäytyy ällistyttävänä suorituksena. Tekstin voima on toteavuudessa, mitään ei selitellä. Tällaisia ovat pahimmat hetket yksin ulkomaailman absurdien odotusten aiheuttaman tappiomielialan ja omien itsetuhoajatusten seurassa, toki itse kunkin empatiakyvyn ja kokemusmaailman sallimien variaatioiden rajoissa.

Rasmus Tillikka kuvaa sukupuoli-identiteettiin liittyvien odotusten, sukupuolijärjestelmän jäykän kaksijakoisuuden sekä sukupuolenkorjausprosessiin liittyvien ennakkoluulojen aiheuttamia absurdeja tilanteita ja esteitä. Mutta sehän on pojan nimi lähestyy infosarjakuvaa siinä mielessä, että se sisältää rutkasti helppotajuista ja hyvin jäsenneltyä tietoa käsittelemästään aihepiiristä, vaikkakin asiat on esitetty henkilökohtaisen kokemuksen läpi. Väljä sivutaitto ja ruutujako yhdistettynä selkeään piirrostyyliin ja yksinkertaiseen väriskaalaan korostavat informatiivista vaikutelmaa ja tekevät myös lukukokemuksesta miellyttävän.

REETTA NYKÄNEN

Haminazombi Reetta Nykänen Freelancegraafikot Toisteisuuteensa nähden tämä on yllättävän eläväistä sarjakuvaa – samankokoisissa ruuduissa esiintyy aina sama henkilö samasta kuvakulmasta. Naturalismiin nojautuva lyijytäytekynä-ääriviivapiirustus on osaavaa ja taloudellista. Päähuomio on kuvissa esiintyvän isoisän kasvoissa, jotka on toteutettu yksityiskohtaisemmin ja ilmeitä tarkasti vangiten. Myös käsien eleet ja kehon asennon pienet muutokset korostuvat asetelman muun staattisuuden vuoksi. Referenssinä on mitä ilmeisimmin käytetty valokuvia tai videota. Tällaista se, kuulkaas jonnet, oli etenkin maaseudulla ennen internettiä ja somea, kun kylän viihteestä vastasivat entisaikojen dramaattisissa maailmanja kotimaantapahtumissa mankeloidut, mutta niistä vähiten traumatisoituneet mummot ja vaarit. Siis sellaiset, jotka kykenivät elämänsä käänteistä edes jokseenkin mielenkiintoisesti turisemaan. Reetta Nykänen on arvatenkin valikoinut kohteensa sympaattisista seniorijaarituksista verbaalisesti nasevimmat ja aiheiltaan mielenkiintoisimmat osuudet, joissa henkilöhistoria linkittyy laajempiin yhteiskunnallisiin murroksiin ja tapahtumiin, esimerkiksi sota-aikaan. Haminazombi imaisee men-

neen maailman tunnelmaan, johon nykyhetki voi ainoastaan ajoittain tunkea taustalla rätisevästä radiosta. Päähenkilön persoonallisuus välittyy sanallisesta ilmaisusta. Nykänen on pelkistänyt ja muokannut murteen esimerkillisesti lukukelpoiseksi siten, että se on tunnistettavaa mutta myös ymmärrettävää, latistamatta kuitenkaan kieltä puhelinmyyjän stereotyyppiseksi kliseeksi. Lukijasta tuntuu kuin olisi itse kuuntelemassa terävästi asioita edelleen huomioivan papparaisen muisteluksia.

Killing moon Ahma Hokkanen & Onni Mustonen Hex Willer

AHMA HOKKANEN

Killing moon vertautuu pakostakin Andrew Niccolin Good kill -elokuvaan. Mutta siinä missä filmin päähenkilö kärsii tehtävänsä, eli miehittämättömien lennokkien avulla suoritettujen ohjusiskujen koordinoimisen aiheuttamista omantunnonvaivoista ja psyykkisestä kriisistä, ovat Killing moonin henkilöt päällisin puolin jo kutakuinkin täydellisesti vieraantuneita työnsä seuraamuksista. Ahma Hokkasen tunnistettava visuaalinen to-

teutus on edelleen harkitun vähäeleistä, suunnilleen yhdellä viivanpaksuudella piirrettyä ja tarkkaan valittujen murrettujen sävyjen spektrillä väritettyä. Esitystapa sopii kutakuinkin täydellisesti Onni Mustosen käsikirjoitukseen, jossa siinäkin vähemmän on enemmän ja näennäisen tyynen pinnan alla kenties tapahtuvat myllerrykset on lukijan itse oivallettava.

Iso Numero 38 Isot Tekijät ry Katulehden erikoisnumerossa joukko kotimaisia eturivin piirtäjiä dramatisoi kodittomien tarinoita sarjakuviksi. Mukaan on valikoitu myös muualla maailmassa ilmestyvien vastaavien lehtien julkaisemia sarjakuvia. Emmi Nieminen, Hannele Richert, Aiju Salminen, Aino Sutinen ja Tuomas Tiainen tekevät asunnottomien kertomusten pohjalta tasaisen varmaotteista jälkeä kukin omalla tyylillään. Mika Lietzénin selkeä infosarjakuva opastaa Ison Numeron myyjäksi aikovaa ja Amanda Vähämäki on piirtänyt tunnelmallisen, surumielisen stripin. Ulkolaisten sarjakuvien taso heittelehtii enemmän. Esimerkiksi amsterdamilaisen Z!-lehden ”Huonotuuripuro” on valokuvajournalisti Piet Hermansin ja sarjakuvataiteilija Rudi Jonkerin yhteisluomus, jonka käsikirjoitus, ruutujako ja taitto toimivat kyllä mainiosti, mutta valokuvien ja piirrosten sovittaminen yhtenäiseksi visuaaliseksi kokonaisuudeksi yksittäisissä kuvissa on näiden näytteiden perusteella melko väkinäistä. Augsburgissa Saksassa ilmestyvä katulehti Riss julkaisee Andreas Altin sarjakuvaa nimeltä “Richie Repaleinen” (“Richie, der Gerissene”), joka on todenmakuinen ja hauska. Mustavalkoinen, aavistuksen jäykkä piirrostyyli ja punkhenkinen käsikirjoitus sopivat spurgahtavan Richien edesottamuksiin täydellisesti.

iso nro 38

15 EMMI NIEMINEN

Juan Bobillon ”Coca et Ramón”, jota julkaisee argentiinalainen Hecho en Buenos Aires, on ammattimaisesti toteutettu, mutta melko tavanomainen strippisarjakuva. Heiko Sakurain kölniläisessä Draussenseiter-lehdessä ilmestyvissä geneeristä pilakuvatyyliä viljelevissä stripeissä painiskellaan samantapaisten yhteiskunnallisten ongelmien kanssa kuin täällä Suomessakin. Norjalaisen Sorgenfrin julkaisemassa Brynjar Berghin piirroksessa Subutex on pulmien riemukas ratkaisu. Soloúp eli Antōnēs Nikolopoulos on piirtänyt 13-vuotiaan Angelo Linoun riipaisevan näkemyksen maailman tilasta kreikkalaiseen Shedia-katulehteen. Lehden parhaaseen antiin kuuluvat asunnottomien parissa työskentelevän Vlada Petrovskajan piirtämät helsinkiläisten katujen asukkien muotokuvat ja artikkeli, jossa hän kertoo piirrostensa taustoista. Iso Sarjakuvanumero on mielenkiintoisen ja ajatuksia herättävän sisältönsä ohella ammattimaisesti toimitettu, kuvitettu ja taitettu.

Juhannussahti – Hämäläinen satu Miissa Rantanen MIISSA RANTANEN

Nidottu taskukokoinen (n. 10 x 10 cm) kirja ei varsinaisesti ole sarjakuvaa, vaan pikemminkin kuvitettu novelli, joskin osa kertomuksen luvuista on esitetty akvarellien sarjoina. Miissa Rantasen aiempien julkaisujen hyvin graafinen piirrostyyli oli huomat-

tavasti mielenkiintoisempaa kuin Juhannuswsahdin melko tavanomaiset vesivärityöt. Onnistuneen painojäljen ansiosta ne kuitenkin toistuvat varsin hyvin. Isompi koko tosin voisi tehdä laveerauksille paremmin oikeutta. Huomio kiinnittyykin Rantasen tekstiin, joka on oikeakielistä, arkirealistista ja sujuvaa. Kypsän kirjallisen ilmaisun rakennetta ja tyyliä saattaisi verrata Kreetta Onkeliin. Rantanen kuvaa muutamien välähdyksenomaisten lapsuus- ja nuoruusmuistojen avulla kertojaminän suhdetta vanhempaansa ja sen kehitystä. Juhannussahdin antaman näytön perusteella Rantasen kannattaa ehdottomasti jatkaa myös kirjallisten töiden parissa.

Hiljanen / Silencio Linnea Miettinen Sunkirja Kantta lukuunottamatta mustavalkoisen julkaisun sympaattista yleisilmettä rasittavat taiton ja painovalmistelun ongelmat. Parin ensimmäisen sivun stripit on puristettu niin pieneen kokoon, että yksityiskohdat kärsivät ja tekstin saa luettua vain vaivoin. Tulee mieleen, että nettijulkaisuun käytettyjä alhaisen resoluution kuvia on käytetty myöhemmin suoraan painotuotteeseen, tai sitten kuvat on alun perin

pakattu liian rajusti tallennusvaiheessa. Joka tapauksessa viivat ovat pehmenneet ja osin pikselit näkyvät muun muassa varjostuksissa. Lisäksi jotkut stripit ovat huolimattoman skannauksen(?) seurauksena mustavalkoisen sijasta mustaharmaita. Puhekuplat on tekstattu Miettisen piirrostyyliin melko huonosti istuvilla erilaisilla valmisfonteilla, ja rivinvälikin vaihtelee stripistä toiseen. Julkaisun englanninkielinen osio nimeltään ”Silencio” sisältää samat sarjakuvat. Käännös olisi kannattanut oikoluetuttaa alan ihmisellä tai natiivilla, ja jotkut suomenkielisiin sanaleikkeihin perustuvat sarjakuvat vaihtaa toisiin. Lisäksi englanninkieliseen osioon on eräs strippi livahtanut kahteen kertaan. Enimmäkseen humoristisissa käsikirjoituksissa on hetkensä. Miettisen vahvuus on taito dramatisoida tosielämän sattumuksia sarjakuviksi. Mukaan mahtuu hutejakin, sillä aina ei reaalimaailmaa voi taivuttaa muutaman ruudun strippimuotoon. Dramaattiset mustan ja valkoisen kontrastit ovat hyvin tasapainossa, visuaalisesti Hiljanen olisikin selkeä, hyvännäköinen ja helppolukuinen ilman edellämainittuja, harmittavan helposti vältettävissä olevia ja enimmäkseen teknisluontoisia kömmähdyksiä.

LINNEA MIETTINEN

Sarjakuvakeskuksen kuulumisia SYYSLOMALEIRI 14.–17.10. Sarjakuvakeskuksen syyslomaleiri on suunnattu alakoululaisille ja leiripäivä kestää klo 10–16.

AVOIMET TYÖPAJAT

HENRY SÖDERLUND

Syksyn sarjakuva- ja animaatiokurssit eri-ikäisille

• • •

Torstain croquis-illat Perjantaipaja Lasten lauantait joka kuun viimeisenä lauantaina

HELSINGIN KIRJAMESSUT 24.–27.10. Suomen sarjakuvaseuralla on taas osasto Helsingin Kirjamessuilla Messukeskuksessa, Pasilassa. Osastolta voi ostaa sarjakuvia ja osallistua avoimiin työpajoihin.

Galleria Sarjakuvakeskus

Lokakuun näyttelynä on Hannele Richertin Suuntavaisto. Galleriaa voi tiedustella vuokralle näyttelyihin, ja tiloissamme voi myös pitää pop-up-tapahtumia.

Alennetut hinnat Suomen sarjakuvaseuran jäsenille, opiskelijoille, työttömille, eläkeläisille ja lasten sisaruksille. » sarjakuvakeskus.fi/kurssit

sarjakuvaseura

J ä s e n e d u t

2 O 1 9 – 2 O 2 O

Suomen

SARJAKUVABLOGIT.COM Suomen sarjakuvaseuran ylläpitämälle blogisivulle voi seuran jäsenenä luoda oman sarjakuvablogin. Katso kaikki jäsenedut osoitteessa sarjakuvaseura.fi/jasenedut

Blogissa mm.

• • •

SARJAKUVAKESKUS kursseja • galleria • Turun sarjakuvakauppa Porthaninkatu 9 (Kallio) 00530 Helsinki info@sarjakuvakeskus.fi

Avoinna ma–pe klo 15–19, la klo 11–16 www.sarjakuvakeskus.fi Facebook: Sarjakuvakeskus Twitter: @comicscenter Instagram: @sarjakuvakeskus

TILAA UUTISKIRJE

Tilaa sähköpostiisi Suomen sarjakuvaseuran uutiskirje alan uutisista ja tapahtumista, meillä ja muualla. sarjakuvaseura.fi/fi/uutiskirjeet

facebook.com/sarjakuvaseura twitter.com/sarjakuvaseura facebook.com/sarjainfo

Suomen sarjakuvaseura Porthaninkatu 9 00530 HELSINKI Irtonumero: 8 € ISSN 0356-4967

770356

#184 3•2019

00184

496000

ULLA DONNER • nykykauhusarjakuva • tanska

realmofowls.com

ULLA DONNER nykykauhusarjakuva • tanska