Sarjainfo #183, 2/2019

Suomen sarjakuvaseura Porthaninkatu 9 00530 HELSINKI Irtonumero: 8 € ISSN 0356-4967

#183 2•2019

9 770356

00183

496000

ROSI KÄMPE • BECKY CLOONAN • CHARLIE ADLARD • ANNA HAIFISCH

helsingin sarjakuvafestivaalit 2019 kirjojen yössä 15.8.@ rosebud klo 17 alkaen sarjakuvaohjelmaa: ●sarjakuvafestivaalien ohjelman julkistus ●kunniavieras willemin näyttely ●taiteilijahaastatteluita!

Kolmen sepän kirjakauppa Aleksanterinkatu 21

rosebud tarjoaa suomen sarjakuvaseuran jäsenille -20% alennusta tapahtuman ostoksista! tervetuloa!

ROSI KÄMPE BECKY CLOONAN • CHARLIE ADLARD • ANNA HAIFISCH

Sarjakuvakeskuksen kuulumisia Kesän ja syksyn kurssit SARJAKUVAKESKUS

SARJAKUVAPISTEET

Sarjakuvailmaisu 1 & 2 16.9.–9.12.

Mahdollisuus keskittyä pitkäjänteisesti omaan sarjakuvatyöskentelyyn ja oman ilmaisun kehittämiseen.

Seniorien sarjakuvakurssi Kinaporissa 20.9.–13.12.

Käydään rennossa tunnelmassa läpi sarjakuvan perusteita, muistellaan omia tarinoita. Ilmainen.

Kuvituskurssi 17.9.–10.12.

Keskitytään erityisesti kirjankuvitukseen ja persoonalliseen kuvitusilmaisuun.

Itä-Helsingin seniorien sarjakuvaklubi 18.9.- 13.11.

Tervetuloa kokeilemaan sarjakuvantekoa Roihuvuoressa.

Ilmainen.

Käsikirjoituspiiri Käsikirjoituspiiri tekeillään oleville projekteille herra Matti Hagelbergin johdolla. Kurssi sopii tapaamisajat.

Lasten sarjakuvakurssit Arabiassa (2 ryhmää) 18.9.–11.12.

Kursseilla käydään läpi sarjakuvanteon kaikki vaiheet itse tehden. Ikäsuositus 7–12.

Comics 2O2 – Into the weird 17/11–12/12 An advanced course to dive into the peculiar side of comics!

Animaation peruskurssi Arabiassa 19.9.–12.12.

Opitaan liikkuvan kuvan perusperiaatteet.

Ikäsuositus: 8–12

Metacognitive comics 19/9–31/10 Good drawing skills are not required, but you’ll need curiosity for comics expression and self-learning.

Animaation jatkokurssi Arabiassa 17.9.–10.12.

Keskitytään pidempien animaatioiden tekemiseen.

Ikäsuositus: 9–14 vuotta.

Metacognitive comics 10/8 and 17/8 Short summer version of the regular course.

Lasten sarjakuva- ja animaatiokurssi Vuosaaressa 16.9.–9.12.

Ikäsuositus: 7-12 vuotta.

Nuorten kesäkurssi 17.–20.6.

Tehdään oma pienlehti!

Lasten sarjakuvakurssi Tapiolassa 18.9.–11.12.

Ikäsuositus: 7–12 vuotta.

Nuorten sarjakuvakurssi 17.9.–10.12.

Otetaan sarjakuvan osa-alueet haltuun rennossa ilmapiirissä. Ikäsuositus: 12–18.

Animaation peruskurssi Tapiolassa 18.9.–11.12.

Ikäsuositus: 8–12 vuotta.

Nuorten nettisarjakuvakurssi 19.9.–12.12.

Apua oman nettisarjakuvan aloittamiseen sarjakuvantekijä H-P Lehkoselta.

Lasten sarjakuva- ja animaatiokurssi Karakalliossa 19.9.–19.12.

Ikäsuositus: 7–12 vuotta.

Alennetut hinnat Suomen sarjakuvaseuran jäsenille, opiskelijoille, työttömille, eläkeläisille ja lasten sisaruksille.

Lisätietoa ja ilmoittautuminen: sarjakuvakeskus.fi/kurssit

Blogissa mm.

• •

Neighbours – uutta venäläistä ja suomalaista sarjakuvaa yhteyksistä ja historiasta Perjantaipajan uusi Kauhu-antologia » sarjakuvakeskus.fi/blogi

SARJAKUVAKESKUS kursseja • galleria • Turun sarjakuvakauppa Porthaninkatu 9 (Kallio) 00530 Helsinki info@sarjakuvakeskus.fi

Avoinna ma–pe klo 15–19, la klo 11–16 www.sarjakuvakeskus.fi Facebook: Sarjakuvakeskus Twitter: @comicscenter Instagram: @sarjakuvakeskus

Suomen

sarjakuvaseura

J ä s e n e d u t

2 O 1 9 – 2 O 2 O

Asema Kustannus tarjoaa korttia näyttämällä Helsingin sarjakuvafestivaaleilla kolme albumia kahden hinnalla.

Otavan Kirjakauppa (Uudenmaankatu 10, Helsinki) antaa alennusta -30 % normaalihinnoista myymälässä.

Sarjakuvien erikoisliike Kulku-Katin Pojassa (Läntinen Brahenkatu 12, Helsinki) saat kortilla -10 % tuotteista.

Kirjakauppaketju Rosebud tarjoaa alennusta -10% kirjakaupoissa sekä verkkokaupassa.

Sarjakuvakeskuksen kursseista on jäsenille kurssikohtainen alennushinta.

SÄRÖ RY Sarjakuvaseuran jäsenenä voit hakea Särö-kulttuuriyhdistyksen ylläpitämään Oder-residenssiin Saksassa.

Taidetarvikeliike Snow White (Hämeentie 2 M, Helsinki), -15 % taidetarvikkeista (ei kehyksistä tai kehystyksestä).

Taidetarvikeliike Tempera (Uudenmaankatu 16, Helsinki) tarjoaa alennuksia ostoksista liikkeessä: -10–15–20 % riippuen tuotteesta.

Turun Sarjakuvakauppa tarjoaa -10 % tuotteista Turun, Helsingin ja Oulun myymälöissä sekä verkkokaupassa. Syötä ostoskorissa alennuskoodiksi SSS ja jäsenkorttisi numero yhteen kirjoitettuna.

SARJAKUVABLOGIT.COM Suomen sarjakuvaseuran ylläpitämälle blogisivulle voi seuran jäsenenä luoda oman sarjakuvablogin.

Katso kaikki jäsenedut osoitteessa sarjakuvaseura.fi/jasenedut

LEHTIARKISTO 1972–2o15 Lue vanhoja Sarjainfoja ilmaiseksi. Vuosien 1972– 2012 arkisto on osoitteessa sarjakuvaseura.fi ja 2013–15 lehdet osoitteessa issuu.com/sarjakuvakeskus.

Suomen sarjakuvaseura on sarjakuva-alan keskusjärjestö, joka on toiminut vuodesta 1971. Sarjainfo-lehti perustettiin vuonna 1972.

Liittymällä saat Sarjainfon kotiisi neljästi vuodessa sekä jäsenkortin etuineen.

Jäsenmaksu 3o €/vuosi, alle 18-vuotiailta 25 €

TILAA UUTISKIRJE

Lisätiedot ja tilaukset: sarjakuvaseura.fi Suomen sarjakuvaseura somessa:

Tilaa sähköpostiisi Suomen sarjakuvaseuran uutiskirje alan uutisista ja tapahtumista, meillä ja muualla. sarjakuvaseura.fi/fi/uutiskirjeet

facebook.com/sarjakuvaseura twitter.com/sarjakuvaseura facebook.com/sarjainfo

kunniavieraina maria björklund (fi)

teemat: ympäristö, vaikuttava sarjakuva & pohjoinen

Helsingin t i l a a v i t s e f a v u k a j r sa

tival Helsinki comics fes ahti 7.–8.9.2019 suvil

Maria Björklund (s. 1970) on Helsingissä asuva sarjakuvataiteilija, animaationtekijä, kuvittaja ja vuoden 2019 festivaalitaiteilija.

Värien käytöstään tunnetun Björklundin merkittävimpiin töihin kuuluu Planeetta Z -strippisarja, joka on ilmestynyt mm. Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä. Planeetta Z:n sanattomassa maailmassa värikkäiden, söpöjen ja usein verenhimoisten olentojen elämää kuvataan kuin fantastisessa Avarassa luonnossa.

kate charlesworth (uk)

Kate Charlesworth (s. 1950) on Iso-Britannialainen pitkän linjan sarjakuvapiirtäjä, kuvataiteilija ja kirjoittaja jonka töitä julkaisee muun muassa Myriad Editions. Charlesworth hankki kannuksensa jo 1970- ja 1980 -luvuilla kotimaansa LGBT-oikeuksia ajavan liikkeen parissa. Charlesworth kuvitti muun muassa Gay Times ja Pink Paper -julkaisuja, jotka olivat näkyvä osa aikansa seksuaalivähemmistöjen oikeusliikettä.

Uransa aikana Charlesworth on julkaissut lukuisia sarjakuvakirjoja, muun muassa Nelson (2011), The Cartoon History of Time (2013) sekä viimeisimpänä Sally Heathcote – Suffragette (2014).

hanna gustavsson (swe) Hanna Gustavsson (s. 1985) on ruotsalainen kuvittaja ja sarjakuvapiirtäjä.

Gustavssonin esikoisteos, Nattbarn, sai vuonna 2014 Urhunden-palkinnon vuoden parhaasta ruotsalaisesta sarjakuvakirjasta. Nattbarn kertoo 14-vuotiaasta Ingridistä, joka pakenee tylsää arkeaan ja ärsyttävää äitiään roikkuen keskustelufoorumeilla ja googlaillen pornoa. Tarinan käännekohdaksi muodostuu kohtaaminen uuden koulukuvaajan kanssa, kun tämä paljastuu samanlaiseksi hardrock-faniksi kuin Ingrid itse, ja Ingrid sopii netin kautta treffit tämän itseään huomattavasti vanhemman miehen kanssa.

Sammakko julkaisi keväällä 2019 teoksen suomeksi nimellä Yölapsi.

lue lisää: www.sarjakuvafestivaalıt.fi sunna kitti (FI) Sunna Kitti (s. 1991) on saamelainen, Inarista kotoisin oleva sarjakuvataiteilija. Sunna Kitin saamelaistausta näkyy hänen teoksissa vahvasti. Kitti on muun muassa kuvittanut Saamelaiskäräjien esikoulukirja -lastenkirjan. Vuonna 2018 hän tuotti dystopisen, Saamenmaan tulevaisuutta sadan vuoden päästä käsittelevän näyttelyn, joka on ollut esillä muun muassa Norjassa. Sci-fistä kiinnostunut Kitti on työskennellyt myös elokuvan ja television puolella animaattorina.

willem (nl)

ville ranta (FI)

Suomen kansainvälisesti tunnetuimpiin kuuluva sarjakuvataiteilija Ville Ranta (s. 1978) on tottunut siihen, että hänen tuotantonsa jakaa mielipiteitä.

Erityisesti luonnosmainen ja nopean näköinen piirrosjälki on puhuttanut. Ranta kommentoi osaavansa kyllä piirtää ”hyvin”, mutta hänelle tärkeämpää sarjakuvassa on sanoma, ei ulkoasu. Sanottavaa on riittänyt varsinkin Rannan vuonna 2006 piirtämästä Muhammad-sarjakuvasta alkaen. Kulttuurilehti Kaltioon tehty, sananvapautta käsitellyt sarja herätti monenlaisia tunteita ja siitä levisi laaja kohu maailmalle.

karstein volle (no)

Bernard Willem Holtrop (s. 1941) syntyi ja kasvoi Hollannissa konservatiivisessa pikkukaupungissa, josta hänet vapautti taidekoulu 1960-luvun alussa. Willem ryhtyi toteuttamaan tuntojaan armeija- ja opiskelijalehdissä, ennen liittymistään PROVO-ryhmään. Willem ryhtyi myös piirtämään pila- ja sarjakuvia useisiin ranskalaisiin lehtiin kuten Hara-Kiriin ja sen jatkajaan, Charlie Hebdoon, jota Willem avustaa edelleen. Willemiltä on ilmestynyt suomeksi kaksi teosta, Naulan kantaan (JYY 1991) ja Seis! Täällä ei naureta (Sammakko 2005). Syyskuussa 2019 ilmestyy toisen maailmansodan tuntoja ruotiva Ettemme koskaan unohtaisi! (Zum Teufel 2019).

Karstein Volle (s. 1974) on norjalaislähtöinen sarjakuvataiteilija. Volle valmistui vuonna 1999 Oslon Kansallisesta taideakatemiasta.

Samana vuonna Volle muutti Helsinkiin, jossa vaikuttaa vieläkin. Vollen Tosiasioita maailmalta -sarjaa on julkaistu muun muassa Ilta-Sanomissa, Suomen Kuvalehdessä sekä omana kokoelmanaan.

Julkaistuja sarjakuva-albumeita on tähän mennessä kertynyt yhdeksän eri kustantajien kanssa sekä itsenäisesti.

Suomeksi Vollelta on julkaistu kolme täysipitkää teosta Käsi sydämellä (2009), Monta kuolemaa (2010) sekä yhteistyössä norjalaisen Knut Maerumin kanssa Vinossa -sarjakuva vuonna 2016.

sira moksi (FI)

rosi kämpe (fi)

Sira Moksi on oululainen piirtäjä, joka tunnetaan poliittisista pilapiirroksistaan. Täysi Käsi julkaisi Moksilta tänä vuonna kokoelman hänen poliittisia kuviaan nimellä Köyhien sota. Siihen taiteilija on kerännyt teoksiaan vuosilta 2015–19. Moksi on tullut tunnetuksi räväköistä, ihastusta ja vihastusta herättäneistä hallitusta ja suomalaista politiikka ylipäänsä kritisoivista pilakuvistaan. Suomalainen pilapiirros on perinteisesti ollut usein sovinnaista ja kesyä, mutta Moksin piirrokset ovat brutaaliudessaan omintakeisia.

Poliitikoille ei armoa anneta, koska Moksin näkemyksen mukaan eivät he eivät sitä jaa myöskään tekemässään politiikassa.

Helsinkiläinen sarjakuvapiirtäjä Rosi Kämpe (s. 1989) pääsi kiinni unelmaansa, kun hänet palkattiin piirtämään Spider-Gwen-sarjaa Marvel-yhtiölle. Lontoossa järjestetyssä Super Comic Conissa itseoppinut Kämpe sai otteen Ihmetalosta sisukkuutensa ja huolella tehdyn portfolion avulla. Marvel on jo pitkään rekrytoinut tekijöitä Amerikan ulkopuolelta. Kämpe läpäisi Hämähäkkiversumin verkon ensimmäisenä suomalaisena.

...ja monia muita!

Sisältö# Kansi: Rosi Kämpe

ROSI KÄMPE

2 Sarjakuvakeskuksen kuulumisia 8 Uutisruutu 16 Vinjetisti: Sunna Kitti

Sarjainfo on Kultti ry:n jäsen.

Kiitos tuesta Opetus- ja kulttuuriministeriölle.

ISSN 0356-4967 Toimitus ja kirja-arviot: sarjainfo@sarjakuvaseura.fi Päätoimittaja: Aino Sutinen Toimitussihteeri: Onni Mustonen Ulkoasu ja kuvatoimitus: Ville Manninen Pienlehdet: Otso Höglund Osoiterekisterivastaava: Aino Toiviainen-Koskinen Sähköpostit muotoa etunimi.sukunimi@sarjakuvaseura.fi.

18 Rosi Kämpe 24 Becky Cloonan 27 Charlie Adlard 30 Kauhusarjakuva, osa 2 38 Animaatio: Cartoon Movie -festivaali 42 Pohjoismaiset sarjakuvavinkit 2/3:

Avustajat tässä numerossa: Pii Anttonen, Sami Heiskanen, Ahma Hokkanen, Ville Hänninen, Outi Iivonen, Heikki Jokinen, Vesa Kataisto, Sunna Kitti, Joonas Kohonen, Mirja Kolttola, Eero Laitila, Reetta Laitinen, Kivi Larmola, Maura Manninen, Reine Palmqvist, Otto Pekkola, Timo Ronkainen, Fredrik Strömberg, Henry Söderlund, Marika Tervahartiala, Tuomas Tiainen, Atte Timonen, Reijo Valta, Kati Vuopala ja Noora Vuorelainen Sarjainfon kirjoittajat vastaavat itse mielipiteistään.

Paino: Waasa Graphics, Vaasa Paperi: Edixion 100 g/m2 & 250 g/m2

Ruotsi

46 Festivaali: Dutch Comic Con 48 Anna Haifisch 54 Kuvan ja sanan jaksollinen järjestelmä,

6

osa 11: Tarinankerronta

Ilmoitushinnat: Koko sivu 450 €, vuodeksi 1500 € Puoli sivua (vaaka/pysty) 300 €, vuodeksi 1000 € Bannerimainos (144 x 38 mm) 150 €, vuodeksi 500 € 144 x 38 mm Pienlehti-ilmoitus (70 x 38 mm) 20 €

56 Ajan vangit: J. Tilsa: Zärpä 61 Arviot 78 Pienlehdet

Kaikkiin ilmoituksiin kuuluu myös bannerimainontaa verkossa.

Ilmoitushinnat vain verkossa: 1 vk 70 €, 1 kk 200 €. 3 kk 450 €.

Julkaisija: Suomen sarjakuvaseura ry Sarjakuvakeskus, Porthaninkatu 9, 00530 Helsinki

Tekijöiltä

Heikki Jokinen, kriitikko ja vapaa toimittaja.

Olen kirjoittanut Sarjainfoon viidellä vuosikymmenellä ja se on Asterixin syytä. Vuonna 1969 ruokakauppareissulla sain tuoreen Asterix ja Kleopatra -albumin (4,95 markkaa) ja oivalsin, mitä kaikkea sarjakuva voi olla. Sillä tiellä ollaan yhä.

Pääk&irjoitus&

TEKSTI Aino Sutinen

KUVITUKSET Sunna Kitti

Sarjainfossa on tällä kertaa hieman totuttua enemmän niinsanotun valtavirtasarjakuvan teemoja, kun käsittelemme muun muassa supersankareita. Supersankareita on meillä päin tavattu luoda useimmiten parodian keinoin, ja kenttä ei ole samalla tavalla keskiössä kuin Yhdysvalloissa. Moni suomalainenkin sarjakuvantekijä kuitenkin tekee suoraan uraa Yhdysvaltoihin ja muualle ulkomaille suurille kustannustaloille. Hiljattain verkkosarjakuvaa tehnyt helsinkiläinen Rosi Kämpe jopa nappasi piirtäjän työpaikan Marvelilta (s. 18).

Myös Becky Cloonan (s. 24) on piirtänyt sekä Lepakkomiestä että omia tarinoitaan. Walking Deadistä parhaiten tunnettu Charlie Adlard (s. 27) haluaa pitää uransa kiinnostavana tekemällä erityyppisiä töitä ja kehittämällä osaamistaan jatkuvasti. Ja supersankarifantasian suhdetta kauhugenreen käsitellään kauhusarjakuvan historian kakkososassa (s. 30).

Otso Höglund, sarjakuvapiirtäjä, visuaalisen alan setämiesoletettu sekatyöläinen. On sarjakuvia, jotka palaan lukemaan aina uudestaan: Hergén Seitsemän kristallipalloa, Bechdelin Hautuukoti, Prattin Corto Maltese Siperiassa, Backderfin My Friend Dahmer ja Max Cannonin kuollut klovni- ja Dick Stacey -stripit.

Ne ovat minun mukavuusalueeni ja turvavyöhykkeeni.

Helsingin sarjakuvafestivaaleilla (7.–8. elokuuta, Suvilahti) on tänä vuonna teemoina vaikuttava sarjakuva, ympäristö ja pohjoinen. Sarjakuva ja festivaaleilla myös esillä oleva poliittinen pilapiirros voivat tarvittaessa olla voimallisia kannanoton välineitä. Tapahtumalla on tänä vuonna myös yhteistyötä kansalaisjärjestöjen kanssa.

Voimme taas odottaa kiinnostavia keskusteluita, näyttelyitä ja kirjauutuuksia. Festareilla nähdään!

7

Uutisruutu1 Pitkäikäinen Kuti-lehti on Vuoden sarjakuvateko

Sarjakuvantekijät ry luovutti Tampere kuplii -sarjakuvafestivaaleilla 23. maaliskuuta perinteisen kunniapalkintonsa suomalaista sarjakuvakulttuuria edistäneestä teosta. Palkinto on ulkoiselta muodoltaan jättiläiskokoinen sivellin.

Siveltimen sai Kuti-lehteä julkaiseva nykysarjakuvan Kutikuti-yhdistys. Kuti-lehti ilmestyy suomeksi ja englanniksi neljästi vuodessa ja sen 50. numero ilmestyi loppuvuodesta 2018. Lehden päätoimittaja vaihtuu joka numerossa ja niin tekijöinä kuin lukijoina on kansainvälinen sarjakuvakenttä. Sarjakuvantekijät ry perustelee valintaansa: ”Tinkimättömän ja taiteellisesti kunnianhimoisen sarjakuvalehden julkaiseminen nykyisessä mediamaailmassa on kunnioitettava saavutus.”

Rannalta vuoden kaunein sarjakuvakirja Sarjakuva-Finlandia Sisarille 1918

Sarjakuva-Finlandia-palkinto jaettiin Tampere Kuplii -tapahtumassa 22. maaliskuuta. Tämän vuoden valitsijadiktaattorina toimi valokuvaaja Meeri Koutaniemi, joka valitsi esiraadin listan pohjalta voittajaksi Sisaret 1918 -antologian (Arktinen Banaani). Sisällissodan punaisten ja valkoisten naisten tositarinoita kuvittavan antologian on toimittanut Reetta Laitinen ja tekijöinä ovat Warda Ahmed, Mari Ahokoivu, Ainur Elmgren, Reetta Laitinen, Annukka Leppänen, Reetta Niemensivu, Emmi Nieminen, Elina Ovaskainen, Hannele Richert, Aino Sutinen ja Tiitu Takalo.

Koutaniemi perusteli valintaansa: ”Äärimmäisen tärkeä näkökulma historiaan, joka on liian usein peitetty, vähätelty tai unohdettu. Kymmenen eri piirtäjän voimakas kädenjälki luo moniulotteisuutta ja syvyyttä suomalaisten naisten vahvoihin henkilökohtaisiin tarinoihin. Koskettava ja taidokas teos on kunnianosoitus naisten läpikulkemalle taistelulle ja historian kuvan moninaistamiselle”

Jyrki Heikkiselle taiteilijaeläke

Taiteen edistämiskeskus on jakanut taiteilijaeläkkeitä, joista visuaalisten taiteiden joukossa on sarjakuvapiirtäjä, runoilija Jyrki Heikkinen Kuopiosta.

Heikkinen on tunnettu omaäänisistä sarjakuvistaan.

8

Suomen kirjataiteen komitea valitsi vuoden 2018 kauneimmat kirjat. Sarjakuvien sarjassa voiton vei Ville Rannan Kuningas menettää päänsä (WSOY).

Komitea perustelee: ”Kirjan kaunis paperi ja hyvä painojälki sytyttävät Ville Rannan ilmaisuvoimaisen piirrosviivan ja kohtausten mukaan vaihtuvan värimaailman täyteen loistoonsa. Typografia säestää tyylikkäästi kuninkaan mietteitä ja edesottamuksia elämän arvaamattoman hurjilla poluilla.”

Mangaa postimerkeissä

Sarjakuvapiirtäjä ja graafikko Reima Mäkinen suunnitteli manga-aiheisia postimerkkejä. Maaliskuussa julkaistuissa postimerkeissä esiteltiin japanilaisia kulttuurivaikutteita, joista on tullut Suomessakin osa arkea. Japanilaista sarjakuvaa mukailevaan manga-tyyliin tehdyissä Kaikua Japanista -merkeissä tyttö laulaa karaokea ja poika syö sushia.

Sarjakuvaseurasta historiikki

Tietokirjailija ja toimittaja Satu Jaatinen alkaa kirjoittaa vuonna 2021 50 vuotta täyttävän Suomen sarjakuvaseuran historiikkia. Hän on saanut työhön kolme apurahaa: Sarjakuvantekijät ry:ltä 2 000 €, Taikelta kirjastoapurahaa 7 000 € ja WSOY:n säätiöltä 4 000 €.

– Tarkoitukseni olisi kirjoittaa seuran toiminnasta keskittyen siihen, millaista on ollut olla sarjakuvapiirtäjä ja sarjakuvaharrastaja Suomessa viimeisen 50 vuoden aikana. Pyrin haastattelemaan mahdollisimman monia eri-ikäisiä seuran entisiä ja nykyisiä jäseniä ja pyrin pitämään yhteiskunnalista aspektia mukana festivaalien, apurahojen ja koulutuksen kautta, Jaatinen kertoo.

Hän on aiemmin kirjoittanut muun muassa graafisten suunnittelijoiden yhdistyksen Grafian historiikin sekä elokuvaohjaaja Aku Louhimiehen elämäkerran.

Sarjakuva-aiheinen väitöskirja

Juhani Tolvanen eläkkeelle juhlallisin menoin

Ilta-Sanomien pitkäaikainen sarjakuvatoimittaja, sarjakuvaneuvos ja Sarjainfonkin vanha aktiivi Juhani Tolvanen jäi alkuvuodesta eläkkeelle. Suomen sarjakuvaseura ry ja Sarjakuvantekijät ry lahjoittivat Tolvaselle lahjaksi Heikki Paakkasen toteuttaman viirin.

Heraldikko Tuomas Hyrskyn vaakunaselitys selittää piirroskuvaa muun muassa näin: ”Kilven yläreunaa leikkaa keltainen sinisiipinen kampiväänteinen vapaaratas, jonka päällä musta silinteri valkealla vyötteellä, lieriosiolla valkea kaksikätinen aavehahmo. Kilven takana suksisauva ja kamina höyryävine kattiloineen, kaikki valkoisia, sekä mustalla taivaalla alas syöksyvä keltainen pyrstötähti saatteenaan keltaisia tähtiä. Sinisessä nauhassa, jonka heraldisesti oikeanpuoleisessa alapoimussa vihreä lipstikka, tunnuslause: ÄLKÄÄ SURKO NOTARY SOJAC” Tolvanen jatkaa toistaiseksi Kuukauden kotimainen -sarjakuvastrippipalstan toimittamista Ilta-Sanomiin. Omia sarjakuvia on mahdollista ehdottaa sinne.

Essi Varis väitteli 27.4. kirjallisuudesta Jyväskylän yliopistolla aiheenaan ”Graphic Human Experiments: Frankensteinian Cognitive Logics of Characters in Vertigo Comics and Beyond”.

Väitöskirja käsittelee henkilöhahmojen kognitiivista herättämistä henkiin tarinaa lukiessa ja keskittyy erityisesti käsittelemään sarjakuvia.

Filippa Hellalle palkinto

Porvoolainen sarjakuvantekijä, kulttuurin monityöläinen Filippa Hella sai toukokuussa Svenska kulturfonden Stella Parlandin kulttuuripalkinnon (5000 €).

Hellan sarjakuva kertoo Algotista, itkevästä elefantista. Sarjaa on julkaistu muun muassa Ny Tidissä ja siitä on tekeillä sarjakuvaromaani.

Pieni sarjakuvafestivaali Nastolassa

Nastolan kesänäyttelyn erikoistapahtumana järjestetään 15.–16.6. Väristyksiä-festivaali. Teemana on tänä vuonna sarjakuva. Ohjelmassa Nastolan vanhalla kunnantalolla on muun muassa paneelikeskustelu ja työpajoja. Tapahtuman suojelijana toimii Nastolan Uudestakylästä kotoisin oleva Fingerpori-piirtäjä Pertti Jarla. » nastolankesanayttely.fi

9

PETRA NORDLUND

la tieteis- ja fantasiakirjallisuuden Hugo-palkinnon saajaksi vuoden 2018 parhaana tieteis- tai fantasiasarjakuvana. Palkinnot jaetaan Worldcon-tapahtumassa, joka järjestetään seuraavan kerran Dublinissa 15.–19. elokuuta.

Tähtivaeltaja-lehden arviossa tarinaa on luonnehdittu muun muassa seuraavasti (TV 1/19): "Abbott on onnistunut analyysi 1970-luvun alun kireästä ilmapiiristä, ajasta, jolloin valkoisten viha ja halveksunta afroamerikkalaisia kohtaan näkyi yhteiskunnan joka tasolla. Tämän oheen käsissä on myös oivallinen kauhukertomus sekä hyvä kuvaus tutkivan journalismin lähes yksityisetsivämäisistä ulottuvuuksista. Kivelän hieno piirrosjälki korostaa entisestään teoksen ajankuvaa.”

Sarjakuvien myynti laskussa Suomalaisia ehdolla Eisnerja Prism-palkinnoille

SAMI KIVELÄ

San Diegon Comic-Con-tapahtumassa Yhdysvalloissa jaettavien arvostettujen Eisner-palkintojen (Will Eisner Comic Industry Awards) ehdokkaiden joukossa on suomalaisia tekijöitä.

Max Sarin piirtää kansainvälisen tiimin Giant Days -sarjaa, joka on ehdolla parhaan jatkuvan sarjan kategoriassa. Petra Nordlundin Tiger, Tiger (» tigertigercomic.com) taas on mukana parhaan verkkosarjakuvan palkintoehdokkaana. Voittajat julkistetaan 19. heinäkuuta.

Samassa Comic-Conissa jaetaan myös LGBT+teemaisten sarjakuvien Prism-palkinto, jossa on ehdolla H-P Lehkonen verkkosarjallaan After the Fog (» patreon.com/hplehkonen). Lehkonen voitti vuonna 2017 pienjulkaisujen Prism-palkinnon Short Gay Stories -julkaisullaan.

Sami Kivelä Hugo-ehdokkaana

Saladin Ahmedin käsikirjoittama ja suomalaisen Sami Kivelän piirtämä sarjakuva Abbott on ehdol-

10

Suomen kustannusyhdistyksen mukaan sarjakuvanimikkeiden myynti on laskenut vuosi vuodelta. Tilastojen valossa myynti on laskenut vuoden 2013 9,7 miljoonasta eurosta vuoden 2018 4,9 miljoonaan euroon. Tilastoissa eivät kuitenkaan ole mukana monet pienemmät sarjakuvakustantamot, jotka vastaavat suurta osaa nimikkeistä.

Vuoden 2018 myydyimmissä kotimaisissa sarjakuvissa Pertti Jarlan Fingerpori-kokoelmat hallitsivat kymmentä sijaa 20:stä. Karoliina Korhosen Finnish Nightmares, Jarkko Vehniäisen ja Marja Lappalaisen Kamala luonto, Juba Tuomolan Viivi ja Wagner edustivat muita myydyimpiä strippejä. Lisäksi 20 myydyimmän listalle ylsivät Reetta Laitisen toimittama Sisaret 1918, Marko Tiaisen Verinen saari – Taistelu Petäjäsaaresta 1940, Sanna Hukkasen ja Inkeri Aulan Metsänpeitto sekä Marko Raassinan Kalevala.

Käännössarjojen vastaava lista koostui kokonaisuudessaan Aku Ankan taskukirjoista.

Lähde: kustantajat.fi

Kyselytutkimus Sarjainfosta

Sarjainfo teettää heinäkuun aikana lukijatutkimuksen, johon voi vastata verkossa. Vastaajien kesken arvotaan kaksi 25 € lahjakorttia Turun Sarjakuvakauppaan. Kyselyssä kartoitetaan lukijoiden näkemyksiä ja toiveita lehden verkkonäkyvyydestä ja sisällöstä.

Se on samalla journalistiopiskelijan lopputyö.

Kysely aukeaa heinäkuun toisella viikolla, lisätietoa tulee osoitteeseen sarjakuvaseura.fi ja sosiaalisen median kanaviin.

Apurahoja sarjakuvalle

Taiteen edistämiskeskus jakoi maaliskuussa kohdeapurahoja sarjakuvataiteilijoille. Sarjakuva ja kuvitus ovat valtion budjetissa samassa lokosessa, osana visuaalisten taiteiden toimikuntaa. Tänä vuonna kohdeapurahojen määrärahaksi arvioitiin 205 000. Apurahaa haki 121 kuvittajaa ja sarjakuvataiteilijaa, heistä 47 eli noin kolmannes sai apurahan. Sarjakuviin liittyviin hankkeisiin apurahaa saivat: JP Ahonen (4 000 €), Lauri Ahtinen (4 000 €), Suvi Ermilä (6 000 €), Matti Hagelberg (5 000 €), Hannele Huhtala ja työryhmä (8 500 €), Kristian Huitula (4 000 €), Petri Hänninen (3 000 €), Joonas Järvi (6 000 €), Pauli Kallio ja työryhmä (5 000 €), Susanna Kesänen (3 000 €), Ilpo Koskela (6 000 €), Janne Kukkonen (2 500 €), Jarno Latva-Nikkola (2 500 €), Kaisa Leka (4 000 €), Jesse Matilainen (4 000 €), Lauri Mäkimurto (4 000 €), Reetta Niemensivu (6 000 €), Hans Nissen (3 500 €), Kati Närhi (4 000 €), Okko Pöyliö (4 000 €), Miissa Rantanen (5 000 €), Viivi Rintanen (4 000 €), Kari Sihvonen (4 000 €), Tuomas Tiainen (6 000 €), Leena Virtanen ja Aino Sutinen (8 000 €), Amanda Vähämäki (2 000 €) ja Mikko Väyrynen (4 000 €).

Kirjastoapurahalautakunta puolestaan antoi huhtikuussa apurahan seuraaville sarjakuvataiteilijoille: Harri Filppa, Sanna Hukkanen, Pauli Kallio, Petteri Kantola, Janne Toriseva (7 000 €), Timo “Timppa” Mäkelä (6 000 €).

Kuvataiteen näyttöapurahojakin jaetaan toisinaan sarjakuvataiteilijoille. Huhtikuussa 10 434,78 euron apurahan saivat 90 muun taiteilijan ohessa Mari Ahokoivu ja Tuomas Tiainen.

WSOY:n kirjallisuussäätiön tuki sarjakuvalle kasvoi. Säätiö myönsi apurahoja sarjakuvataiteilijoille toukokuun alussa. Vuonna 2018 summa oli 25 000, nyt peräti 58 000 euroa. Suurimman

summan sai Tiitu Takalo, 6 000 euroa. 4 000 euron suuruisen apurahan saivat Lauri Ahtinen, Avi Heikkinen, Sanna Hukkanen, Ilpo Koskela, Karri Laitinen, Kivi Larmola, Markku Metso, Reetta Niemensivu, Kaisa Penttilä, Kari Puikkonen, Aleksi Remes, Anna Sailamaa ja Janne Toriseva.

Sarjakuvantekijät ry puolestaan jakoi 50 000 euron edestä Kopiosto-apurahoja Tampere Kuplii -sarjakuvafestivaalilla maaliskuussa. 93 hakemuksesta apuraha myönnettiin 19:lle. Saajat: Mari Ahokoivu (2 000 €), Terhi Ekebom (3 000 €), Juliana Hyrri (3 000 €), Satu Jaatinen (2 000 €), Mikko Jylhä (500 €), Pauli Kallio (3 000 €), Petteri Kantola (3 000 €), Janne Kukkonen (3 000 €), Karri Laitinen (3 000 €), Jarno Latva-Nikkola (3 000 €), Kaisa Leka (2 500 €), Sami Makkonen (3 000 €), Hans Nissen (2 000 €), Aapo Rapi (3 000 €), Kari Sihvonen (2 500 €), Tuomas Tiainen (2 500 €), Janne Toriseva ja Mikko Jeskanen (3 000 €), Veli-Matti Ural ja Matti-Pekka Heikura (3 000 €) ja Mikko Väyrynen (3 000 €).

Lisäksi Hämeen taidetoimikunta myönsi Kai Vaaliolle 6 800 euron apurahan ja Alfred Kordelinin säätiön Nokian kaupungin rahasto 1 000 euroa Hannu Kesolalle.

Oh dear, Maggy! Oikaisuja

Viime numeron Kriitikon valinta -listaukseen oli taitossa livahtanut väärä teksti Lewis Trondheimin ja Stéphane Oiryn Maggy Garrisson 2 – Mies, joka löytyi vuoteestani -kirjan esittelyyn. Oikea teksti on kriitikko Miia Vistilän kommentti: ”Maggy Garrison on 2000-luvun eurooppalaisen prekariaatin sankari, joka selviää epävarmassa maailmassa neuvokkuutensa ansiota.”

Siegfried 3 – Jumalten iltahämärä -kirjan tekijä on Alex Alice, ei Alica.

Iso Sarjakuvanumero ilmestyy 7.8. Erikoisnumerossa viisi sarjakuvanovellia asunnottomuudesta. www.isonumero.fi

11

In memoriam

s

Suden hetki koitti VESA KATAISTO

uomalaisen peligrafiikan pioneereihin kuulunut Marko Leinonen on kuollut. Kajaanilaissyntyinen Leinonen (1970–2019) suunnitteli ja toteutti ensisijaisesti tietokonegrafiikkaa, mutta teki ohessa myös jonkin verran sarjakuvia. Hänen merkittävin saavutuksensa sarjakuvan alueella oli Kemin 14. valtakunnallisen sarjakuvakilpailun voitto vuonna 1995 sarjakuvanovellilla ”Jumalkoodi”.

Leinonen opiskeli animaatiota Turun taideakatemiassa. Hänen keskeisiä töitään on kymmenminuuttinen nukke-elokuva Kuinka Minotauros oppi lentämään (1997). Myöhemmin hän oli mukana eri tehtävissä muun muassa Animaatiokoplan tuottamissa elokuvissa. Remedy Entertainment työllisti häntä Max Payne (2001) ja Alan Wake (2010) -menestyspe-

12

lien ja niden jatko-osien tekijänä. Leinonen laati peleihin taustoja ja elävöitti Alan Wakessa lähes kaikki luontotaustat, metsät ja nurmikot. Juuri eläinten ja luonnon hahmottaminen kiinnosti suuresti Leinosta, joka sai inspiraatiota teoksiinsa mm. Nick Cavelta, Hugo Prattilta, Bill Sienkiewiczilta ja Osamu Tezukalta.

Sarjakuvia syntyi aina kun aikaa jäi ja peleissäkin, kuten Max Payneissä, juoni etenee osin Leinosen tekemän sarjakuvan kautta. Hänen suunnittelemansa pitkä sarjakuvateos ei koskaan valmistunut, mutta lyhyitä sarjoja syntyi. Tähtivaeltaja-lehti oli yksi Leinosen julkaisijoista. Omille Markzero-sivulleen hän piirsi muutamia jaksoja Suden käsikirja -nimistä sarjaa, jossa keskeinen henkilö oli arkihuomioita tekevä, susikasvoinen Leinosen omakuvahahmo.

k

Samuraisarjakuvien mestari VILLE HÄNNINEN

azuo Koike kuoli huhtikuun 17. päivänä keuhkokuumeeseen, 82 vuoden iässä. Koiken tuotannon parhaimmistoon kuuluvat samuraisarjakuvat, joista parhaiten tunnetaan Lone Wolf and Cub. Lisäksi Koike käsikirjoitti myön muassa Crying Freemania, The Path of the Assassinia ja Samurai Executioneria.

Näistä kokonaisuutena ehein ja omaperäisin on Edo-kaudelle sijoittuva Lone Wolf and Cub, jota piirsi Goseki Kojima. Pääosassa on Ogami Itto, jonka perheen tappaa kilpaileva rikollisklaani. Hänestä tulee ronin, samurai ilman isäntää, joka kiertää maata lapsensa Daigoron kanssa.

Sarjakuvan vahvuus on sen historiallisessa tarkkuudessa tai ainakin sen tunteessa. Kojiman yksityiskohtainen mutta ekspressiivinen tyyli yhtyy klassiseen sarjakuvakerrontaan. Kojima kertoo kuvin, tarinoissa on sekä tehokkuutta että ilmavuutta.

Monet tarinat kuvaavat samuraiden kunniakoodistoa, koston luonnetta ja yhteiskunnallisia jännitteitä, mutta kirja kirjalta vahvemmaksi nousee isä–poikasuhteen kuvaus.

Vuosina 1970–76 ilmestyneestä Lone Wolf and Cubista on tehty Japanissa useita elokuvia, näytelmiä ja televisiosarja. Kokoelmat myivät yli kahdeksan miljoonaa kappaletta ja sarjakuva tunnetaan myös länsimaissa hyvin, se oli varhaisimpia useille indoeurooppalaisille kielille käännettyjä mangoja.

Kulttisuosio näkyy monen länsimaisenkin tekijän tuotannossa, esimerkiksi Frank Millerin Ronin on saanut innoituksensa sarjasta.

Daisenissa 8. toukokuuta 1936 syntynyt Koike oli oikealta nimeltään Seishu Tawaraya, mutta sarjakuvia hän teki teki Kazuo Koikena. Monenlaisia töitä kokeillut ja lakiopintonsa kesken jättänyt Koike teki sarjakuvallisen läpimurron 1960-luvun lopussa, kun hän käsikirjoitti Golgo 13 -hittisarjakuvaa sen luoneelle Takao Saitolle.

Ura jatkui tuotteliaana vuosikymmeniä, eikä suurta osaa Koiken tuotannosta ole käännetty englanniksi.

Vaikka Koike oli tyylitellyn, ”moraalisen” väkivallan erikoismies, sarjakuvia syntyi vuosien mittaan myös golfista ja mahjong-pelistä. Hän myös opetti sarjakuvia luomassaan Gekiga Sonjuku -koulutusohjelmassa, joka korosti hahmojen kehittämistä.

Muun muassa Rumiko Takahashi on hänen entisiä oppilaitaan.

Koike kuoli vain kuusi päivää huippusuosittua Lupin III -sarjakuvaa tehneen Monkey Punchin jälkeen. Koike ehti kuolinpäivänään ilmaista surunsa kollegansa kuoleman johdosta ja nimetä hänet kovimmaksi kilpailijakseen. Koike tosin käsikirjoitti Monkey Punchille sarjakuvan ”Secretary Bird”, joten kilpailijuus merkitsi sarjakuva-alalle ominaiseen tapaan myös ystävyyttä, yhteistyötä ja avunantoa.

Kahden käytännössä yhtä pitkän elämän eläneen taiteilijan kuolema onkin erään aikakauden loppu.

Ensimmäinen aikuisille Japanissa sarjakuvia tehnyt piirtäjäsukupolvi alkaa olla pian mennyt, sen keskeisistä tekijöistä taitaa olla elossa enää Yoshiharu Tsuge.

13

Mangan mestari on poissa AHMA HOKKANEN

Parhaiten taiteilijanimellä Monkey Punch tunnettu japanilainen Kazuhiko Kato (1937–2019) kuoli sairauden uuvuttamana 11. huhtikuuta 81-vuotiaana. Hokkaidon Hamakamassa syntyneen tekijän töihin kuului lukemattomia manga-sarjoja, mutta erityisesti hänet muistetaan kuitenkin Lupin III:n luojana.

Lupin III seuraa mestarivaras Arsène Lupinin lapsenlapsen, sarjan nimihenkilö Lupin kolmannen seikkailuja isoisänsä jalanjäljissä. Sarja näki ensimmäistä kertaa päivänvalon elokuussa 1967, Weekly Manga Action -lehden ensimmäisessä numerossa.

Projektin piti alun alkaen kestää vain kolmen kuukauden ajan, ja siksi Kazuhiko suostuikin julkaisemaan teosta pomonsa ehdottaman Monkey Punch -nimen alla. Tekijä itse ei juurikaan innostunut uuden alter egonsa klangista. Räjähdysmäisesti kasvavan suosion myötä Lupin III venyi kuitenkin yli puoli vuosisataa kestäneeksi sarjakuvaa, animaatiota ja pelejä käsittäväksi imperiumiksi, ja nimikin pysyi.

Uransa viimeisinä vuosina Kazuhito työskenteli Otamaen yliopistossa manga-animaation professorina.

Ankkauniversumin tuntija TIMO RONKAINEN

Barks-asiantuntija, Floridan yliopiston professori Donald Ault on kuollut 76-vuotiaana 13. 4.2019. Hänen kokoamansa haastattelukirja Carl Barks: Conversations on barksismin tärkeimpiä lähdekirjoja. Häneltä jäi kesken pitkään valmisteltu kirja The Comic Vision of Carl Barks.

Pyysin Aultilta vuonna 2000 “jotain lyhyttä tekstiä” Ankkalinnan Pamaus -lehteen Barksin muistoartikkelia varten, ja hänpä lähetti hautajaisissa pitämänsä puheen kokonaisuudessaan. Sen lisäksi häneltä on suomeksi julkaistu Vuosisadan ankat -kirjaan tilattu essee “Barksin ankkauniversumi”.

Barksin ohella 1700-luvun mystikkorunoilija-kuvataiteilija William Blake oli Aultin tärkeimpiä tutkimuskohteita. Hän perusti myös akateemiselle sarjakuvantutkimukselle merkittävän verkkojulkaisun ImageTexTin.

14

#sarjakuvablogit

Wanhat lehdet

Willem ja paljastavat silmät, Sarjainfo 2/99.

Hollantilainen pilapiirtäjä Willem on saapumassa Helsingin sarjakuvafestivaaleille syyskuussa 2019.

AINO SUTINEN

Muualla sanottua

Asioita, joista saan näppyjä: 1) “Sarjakuva on genre” 2) “Graafinen novelli” Eipä tänään muuta. #sarjakuvat #sarjakuvatutkimus #seonsarjakuvaromaani

Hemmo ei ole eläin eikä ihminen, vaan jonkinlainen pötkylä. Tiedättekö miksi? Siksi, että se on helppo ja nopea piirtää. Ehkä Hemmo ja kaverinsa ovat jonkinlaisia kummituksia. Ehkä he kaikki ovat kuolleet traagisilla tavoilla ja leipovat nyt pullaa tuonpuoleisessa. Ehkä vielä saatte vielä kokea traagisia juonenkäänteitä lukiessanne sarjakuvaa.

En ole päättänyt vielä!

Blogin osoite on "ongelmakoira", koska alunperin minulla oli erilainen sarjisidea. Osoittautui kuitenkin pian ylivoimaisen vaikeaksi aloittaa tätä sarjakuvaa, koska liika perfektionismini ja korkeat laatuodotukset olivat aloittamisen (ja jatkamisen) esteenä. Jos tavoitteena on tehdä täydellinen, niin luultavasti mönkään tulee menemään! Johan sen sanoo järkikin.

Hemmon seikkailujen kohdalle olen ottanut täysin päinvastaiset tavoitteet: määrä ennen laatua.

Ja vaikkei onnistuisi piirtämään säännöllisesti ja usein, niin pääasia että piirtää edes joskus jotain.

Ja kiittää itseään tästä pienestäkin onnistumisesta!

Suosittelisin samaa lähestymistapaa kaikille liiasta perfektionismista kärsiville, siis jos vain kehtaa esitellä internetissä puolivillaista pötkyläsarjista.

Eeli Laanisen Hemmo seikkailee -blogi: » ongelmakoira.sarjakuvablogit.com Lisää blogeja ja blogiesittelyjä osoitteessa » sarjakuvablogit.com

–Ankkatohtori Katja Kontturi Twitterissä 7.5.2019.

15

Vinjetisti

Pohjoisen ääni Helsingin sarjakuvafestivaaleille saapuva Sunna Kitti (s. 1991) taitaa fantasian, tieteistarinat ja seikkailun.

Hän haluaa työllään nostaa esiin saamelaisaiheita.

TEKSTI Aino Sutinen

AS: Hei Sunna Kitti! Esittelisitkö itsesi?

SK: Olen Inarista kotoisin oleva saamelainen sarjakuvapiirtäjä ja kuvittaja, luonnontieteiden opiskelija ja scifin kuluttaja.

AS: Kuinka tämän lehden kuvitukset syntyivät?

SK: Poimin tekstistä jonkin yksityiskohdan, joka oli mielestäni mielenkiintoinen ja rakensin kuvan sen ympärille. Tein sen todella nopeasti, isommat projektit pitävät minut sangen kiireisenä ja kiinni leivänsyrjässä.

AS: Mangatyylinen Planet Basic -nettisarjakuvasi kertoo lukioelämästä. Siinä on paljon vauhtia, yhteisön sisäisiä konflikteja ja fantasiaelementtejä.

Millaista on ollut tehdä tätä? Jatkuuko Planet Basic vielä?

SK: Sarjakuva on vuodelta 2013. Visio jatkosta on päässyt kypsymään hetken, vaikka viimeiset neljä vuotta ajatukseni ovat pyörineet pääasiassa tekeillä olevan fantasiaseikkailusarjakuvani ympärillä. Ny-

16

KUVAT Sunna Kitti

kyisen projektini päätyttyä se voisi olla seuraava potentiaalinen projekti.

Piirtäminen oli hauskaa irtiottoa leipätyöstäni lastenkirjojen ja oppimateriaalien kuvittajana. Onhan siinä moottoriajoneuvoja, avaruusolioita, kuritonta nuorisoa ja sisäelimiä – kaikki asioita lähellä sydäntäni, mutta elementtejä joita ei yleensä lastenkirjallisuudessa näe.

Olisi kiehtovaa käsitellä lukion ja koulun instituutiota näiden hahmojen näkökulmasta vielä enemmän.

AS: Onko sinulla vinkkejä nuorille verkkosarjakuvan tekijöille?

SK: Minulla on ollut Planet Basicin lisäksi 200-sivuinen verkkosarjakuva joskus vuosina 2008–2011. Silloin en tiennyt, että verkkosarjakuvalla voi elättää itseään, joten en ollut kovin tosissani.

Päivitin epäsäännöllisesti ja useita sivuja kerrallaan, sarjakuvan genre ehti vaihtua tarinan aikana

ja nimi sisälsi pitkän sivistyssanan, joka oli helppo kirjoittaa väärin.

Tosissaan olevan verkkosarjakuvan tekijän kannattaa välttää näitä virheitä. Piirsin sarjakuvaa sekä omaksi ilokseni että kehittyäkseni piirtäjänä.

AS: Olet vieraana Helsingin sarjakuvafestivaaleilla, jossa on tänä vuonna teemoina vaikuttava sarjakuva, ympäristö ja pohjoinen. Omissa töissäsi yhdistyvät nämä kaikki aiheet. Olet tehnyt töitä muun muassa Saamenmaan ympäristöongelmiin liittyen. Kertoisitko omista kantaaottavista töistäsi?

SK: Tämä on taiteilijantyössäni tuore juonenkäänne. Viime vuonna minulla oli taidenäyttely Norjan Márkomeannu-festivaaleilla. Siinä oli maailmanloppu vuonna 2118, alkuperäiskansan näkökulmasta.

Otin kantaa ilmastonmuutokseen, demokratian luhistumiseen ja teknologialla tehostettuun diktatuuriin. Voimmeko pelastaa nykyisen sivilisaation vai alammeko survivalisteiksi?

Olin innoissani projektin suhteen, koska olen kiinnostunut luonnontieteistä ja huolissani ympäristöstä. Arktisilla seuduilla ilmastonmuutoksen vaikutukset ja luonnonvarojen kuluttaminen haittaavat perinteisiä saamelaisia elinkeinoja.

AS: Haluatko nostaa töissäsi erityisesti saamelaisaiheita?

SK: Olen tehnyt uraa saamelaiskirjallisuuden puolella ja työskennellyt kuvittajana lähinnä kulttuurini piirissä. Tämä on ollut tietoinen valinta – voisin tehdä töitä muillekin mutta haluan antaa äänen saamelaisille. Haluan tukea yhteisöäni ja tehdä työtä kulttuurin eteen.

AS: Miten kehität itseäsi tekijänä?

SK: Uskon että tie taiteelliseen kehittymiseen sijaitsee oman mukavuusalueen ulkopuolella.

Sarjakuvissa kehittyy parhaiten vain aloittamalla niiden tekeminen. Hyvä yleissivistys ja kirjojen lukeminen sekä kirjoittaminen itsessään varmasti tukevat käsikirjoituspuolella. Itse teknistä piirustustaitoa olen harjoittanut pääsääntöisesti piirtämällä sarjakuvia sekä opiskelemalla anatomiaa.

Piirrän paljon, mutta pidän myös pitkiä taukoja piirtämisestä.

AS: Millaisista sarjakuvista itse pidät?

SK: Eksistentiaalisesta kauhusta, sarjakuvamuodossa. Japanilaisista kauhumangoista. Anarkistisista antisankareista. Joskus naiivi eskapismi iskee lujaa. Sekä länsimaalaisesta ja että japanilaisesta.

Vaikea nimetä mitään yhtä tai kahta tekijää jota haen sarjakuvalta, muuta kuin tarinankerronnan laatu ja narratiivin koukuttavuus. Suosin kyllä lyhyempiä sarjakuvia, samalla tavalla kuin suosin elokuvia pikemmin kuin televisiosarjoja.

AS: Mitä sinulla on tekeillä tällä hetkellä?

SK: Tekeillä on vuonna 2020 julkaistava fantasiaseikkailusarjakuva sekä kuvituksia Suomen Saamelaiskäräjille.

Sunna Kitin kuvituksia löytyy sivuilta 7, 30, 56 ja 60.

Helsingin sarjakuvafestivaalit 7.–8.9.2019 Suvilahdessa.

17

Viittasankareita ja hämähäkinverkkoja Helsingissä asuva Rosi Kämpe on ensimmäinen suomalainen Marvel-piirtäjä, mutta hän toivoo esimerkillään innostavansa muitakin tekijöitä tarjoamaan töitä ulkomaisille kustantajille.

TEKSTI Onni Mustonen

18

VALOKUVA Sami Heiskanen / Å-fest

v

Spider-Gwen on hämähäkkiteemainen supersankari vaihtoehtoisesta maailmankaikkeudesta, jossa radioaktiivinen hämähäkki purikin Peter Parkerin tyttöystävää Gwen Stacyä.

iimeisen kymmenen vuoden aikana Marvelin supersankareista on tullut ennennäkemättömiä populaarikulttuurin ikoneita.

Kiitos elokuvasarjan, josta on tullut elokuvahistorian suurin kassamagneetti, Rautamies, Kapteeni Amerikka ja Thor ovat huomion keskipisteenä mittakaavassa, jolla sarjakuvat eivät ole olleet läsnä arjessamme sitten 1930–50-luvun ja niin sanotun sarjakuvan kultakauden. Hahmot esiintyvät niin T-paidoissa, koulurepuissa, muropakettien kyljissä kuin videopeleissä, samalla kun maaliskuussa ensi-iltaan tullut Avengers: Endgame -elokuva rikkoo kaikki lipunmyyntiennätykset ja on hyvää vauhtia kohoamassa kaikkien aikojen menestyneimmäksi elokuvaksi.

Sarjakuvaharrastajana supersankarielokuvien suosiossa on aina ollut minulle katkeransuloinen vivahde; yhtäältä on hienoa, että monille lukijoille niin rakkaat hahmot ovat saaneet uusia ihailijoita, mutta toisaalta sarjakuvat elokuvien taustalla ovat usein unohtuneet keskustelusta. Marvelin sarjakuvat ja maailma, jonka Stan Lee, Jack Kirby, Steve Ditko,

Chris Claremont, John Byrne ja Jim Stearling (sekä lukemattomat muut) loivat ja täyttivät elämää suuremmilla hahmoilla, oli kuitenkin pohja kaikelle sille, mitä myöhemmin tuli, ja kuin toinen koti monille. Siksi monien suomalaisten Marvel-fanien sydän varmasti hypähtikin ilosta, kun Marvel ilmoitti palkanneensa helsinkiläisen Rosi Kämpen (s. 1989) piirtämään Spider-Gwen-sarjakuvaa. Viimein suomalaisen taiteilijan kynänjälkeä nähtäisiin Marvellehtien sivuilla.

•

Kuinka Marvel-sarjakuvia luetaan – Olen aina pitänyt tarinoiden kertomisesta ja piirtämisestä. Sarjakuvissa ne sitten yhdistyivät, Kämpe sanoo.

Kämpe kertoo lukiossa olleensa manga-fani, ja hänen alkuperäinen suunnitelmansa olikin muuttaa Japaniin piirtämään Shonen Jump -lehteen. Yhdysvaltoihin hän kuitenkin päätyi lähes vahingossa. – Se ei ollut mitenkään tietoinen päätös, Kämpe toteaa.

Vaikka Kämpe oli aina lukenut sarjakuvia, supersankarit tulivat hänen maailmaansa vasta Marvelin elokuvien myötä. Vaikka hahmoihin hän oli jo tutus-

19

Vuonna 1962 ensiesiintymisensä tehnyt Hämähäkkimies on vuosikymmenien aikana kokenut lukemattomia muutoksia.

Kämpe etsii eri versioista ne asiat, jotka häntä itseään innostavat.

tunut aikaisemmin muun muassa seuraamalla Marvelille työskentelevien taiteilijoiden töitä, itse maailma oli hänelle vieras.

– Olin lukenut pääasiassa eurooppalaisia ja japanilaisia sarjakuvia, joten olin tottunut siihen, että sarjan lukeminen aloitetaan ensimmäisestä numerosta.

Amerikkalaisten sarjojen kohdalla se tuntui mahdottomalta, koska lehtiä, hahmoja ja eri tiimejä on miljoonia. En tiennyt, mistä aloittaa, hän kuvailee.

– Marvelin elokuvat näyttivät, miten se universumi on rakentunut ja keitä ne hahmot ovat. Tajusin, ettei minun tarvitse aloittaa Iron Manin lukemista ensimmäisestä numerosta ja lukea sen jälkeen joka ikistä lehteä läpi. Saatoin vain tarttua siihen, mikä minua kiinnosti.

Elokuvien jälkeen tulivat sarjakuvat ja niistä Kämpe löysi uutta puhtia omaan taiteeseensa. – Aloin vain piirtää fan art -kuvia eri hahmoista ja omia sarjakuviani. Olin pyöritellyt Unknown Lands -nettisarjakuvani ideaa yläasteelta lähtien ja päätin yhdessä vaiheessa vain alkaa tehdä sitä. En uskonut, että kukaan sitä edes lukee, mutta tottahan toki minulla oli haave siitä, että saisin piirtää Marvelille.

Potkua uralleen Kämpe sai vuonna 2014 viemällä portfolionsa näytille Marvelin taiteilijoille erilaisissa sarjakuva-alan tapahtumissa.

– Englannissa on paljon pienempiä coneja, joi-

20

hin kuitenkin tulee isompia nimiä taiteilijavieraaksi, Kämpe kertoo. – Menin sitten siellä vaan juttelemaan heille ja näyttämään töitäni niille, joille kehtasin. En minä odottanut, että saisin töitä. Kunhan halusin vain neuvoja ja oppia.

Kämpellä ei ole taidealan koulutusta, joten kokeneempien taiteilijoiden neuvot osoittautuivat korvaamattomiksi. – He kertoivat, että ”tee näin” ja ”älä tee noin”.

Monet taiteilijoista kuitenkin tarjosivat myös suoranaisia uraneuvoja.

– Lee Garbett, joka silloin piirsi Loki: Agent of Asgard -sarjaa Marvelille, suositteli, että menisin Leedsissä järjestettäville Thought Bubble -festivaaleille.

Koska kyseessä on pelkästään sarjakuviin keskittyvä, vähän pienempi tapahtuma, pääsisin paremmin juttelemaan alan ihmisten kanssa.

Garbettin ohjetta seuraten Kämpe päätyi Thought Bubblessa tapaamaan ihmisiä ”jotka tutustuttivat minut ihmisiin, jotka tutustuttivat minut ihmisiin, ja lopulta minulla oli työtarjous tai pari”. Saman viikonlopun aikana Kämpe myös tutustui Marvel-piirtäjä Adi Granoviin, joka on tullut kuuluisaksi erityisesti kansitaiteestaan sekä Warren Ellisin kirjoittaman Iron Man: Extremis -sarjakuvan kuvituksesta.

– Granov kysyi, haluanko tehdä töitä Marvelille.

Hän tiesi, että he olivat tulossa Lontooseen katsomaan portfolioita silloin ja silloin, ja kehotti minua tulemaan näyttämään töitäni. Sitä kautta Marvel sitten palkkasi minut.

•

Hämähäkkiversumiin Tällä hetkellä Kämpe tunnetaan Spider-Gwen: Ghost Spider -sarjasta. Seanan McGuiren kirjoittama sarjakuva kertoo Hämähäkkimiehen vanhasta tyttöystävästä, joka Marvel-sarjakuvien pääjatkumossa menehtyi kuuluisassa, vuonna 1973 julkaistussa ”The Night Gwen Stacy Died” tarinassa. Spider-Gwen kuitenkin sijoittuu vaihtoehtoiseen maailmaan, jossa radioaktiivinen hämähäkki purikin Peter Parkerin sijaan Gweniä tehden tästä hämähäkkivoimaisen supersankarin. Tämän vaihtoehtoisen tulkinnan hahmosta loivat käsikirjoittaja Jason Latour ja piirtäjä Robbi Rodriguez vuonna 2015.

Viime vuosien aikana hahmo on noussut yhdeksi Marvelin suosituimmista uusista hahmoista. Oman sarjansa lisäksi hahmo on esiintynyt muun muassa Lego Marvel Super Heroes 2 -videopelissä ja viime vuonna ensi-iltansa saaneessa Into the Spiderverse -elokuvassa, jonka myötä Spider-Gwenin hahmo tuli varmasti viimeistään tutuksi myös suomalaisille lukijoille.

– Oli tosi hienoa nähdä Gwen valkokankaalla. Se oli mahtavaa, Kämpe naurahtaa.

Kämpe on hyvillään hahmon saamasta huomiosta. – Kiitosta on ehdottomasti annettava Rodriguezille. Hänen suunnittelemansa asu on niin siisti, että jo pelkästään sen takia hahmosta tuli niin suosittu.

Monet nimekkäät piirtäjät haluaisivat tehdä hahmosta fan art -kuvituksia, minkä seurauksena ihmiset alkoivat kiinnittää Spider-Gweniin huomiota ja tietoisuus levisi.

Gwen Stacy on myös hahmo, jolla on pitkät perinteet, joten monet olivat kiinnostuneita näkemään, millainen tämä uusi versio on.

– Vaikkei Gwen Stacy olekaan ollut ikuisuuksiin elossa, hahmo on yhä oleellinen osa Hämähäkkimiehen tarinaa. Kun hänet sitten tuotiin takaisin – vaikkakin eri todellisuudessa – se tuntui monesta hyvältä, Kämpe sanoo. – Kirjoittajalleni Seanan McGuirelle oli esimerkiksi tosi iso juttu päästä kirjoittamaan

Gwenin seikkailuita, koska tämä oli ollut hänen lempihahmonsa nuorempana.

Hahmojen pitkä historia onkin yksi Marvelin erikoislaatuisimmista ja huomionarvoisimmista piirteistä. Useimmilla hahmoilla on takanaan kymmeniä vuosia ja tuhansia numeroita seikkailuita, jotka kaikki koostavat periaatteessa yhtä ja samaa tarinaa. Kuten Kämpe mainitsikin, monet tuoreemmat lukijat, jotka etsivät tietään Marvel-universumiin, saattavat kokea tämän historian painon uhkaavana.

Kämpe kuitenkin itse yrittää pitää rennon otteen kaanonista ja suhtautua siihen leikkisän hyväksyvästi.

– Spider-Gwenin tapauksessa otin nyt huomioon sen, että sain olla hahmon luojien jälkeen ensimmäinen tekijä, niin yritin olla heidän näkemyksilleen uskollinen, Kämpe sanoo. – Mutta sitten tietenkin tulivat Spiderverset sun muut, jotka vaikuttivat siihen, miten ihmiset sen näkevät.

– Muiden hahmojen kohdalla yritin vähän katsoa, miten muut olivat kyseistä hahmoa tehneet ja erityisesti sitä, millainen niiden asu tällä hetkellä jatkumossa on. Mutta enemmän tein niitäkin ihan niin, että valitsin oman näkemykseni ja omien lempiasioiden välistä. Poimin idean sieltä täältä.

– Kaanon on kuitenkin elävä asia, koska Marvel ja DC kumpikin luovat aika ajoin universuminsa uudelleen. Yhtenä vuonna yksi asia kuuluu kaanoniin, seuraavana ei. Siihen päälle kun tulevat vielä kaikki eri todellisuudet. Ja vaikka jotkut elementit olisivat vakioita, nekin muuttuvat kirjoittajan mielipiteen mukaan. Esimerkiksi Kapteeni Marvelin hiusten pituushan riippuu ihan vaan sitä, kuka sitä sillä hetkellä piirtää.

spider-gwen on noussut yhdeksi marvelin suosituimmista uusista hahmoista.

•

Verkossa Vaikka Kämpe työskentelee Yhdysvaltain markkinoilla, on hänen päämajansa yhä Helsingissä. Spider-Gwenin käsikirjoittaja McGuire taas asuu Yhdysvalloissa Washingtonissa ja Marvelin konttori on New Yorkissa. Töiden järjestämisessä onkin omat haasteensa.

– Kommunikaatio tapahtuu pääasiassa sähköpostin kautta, Kämpe kuvailee. – Editorit pitävät kaiken kasassa ja kaikki aikataulussa. Minä saan käsikirjoitukset ja teen niiden pohjalta kuvakäsikirjoituksen

21

Unknown Lands -nettisarjakuva oli Kämpelle tärkeä askel kohti sarjakuvapiirtäjän ammattia.

ja hahmottelen sivut. Editorit ja kirjoittajat sitten kommentoivat niitä, ja minä teen tarvittavat muutokset. Kun ne on hyväksytty, minä tussaan sivut ja lähetän ne taas kommentoitavaksi. Kun ne on jälleen hyväksytty, minä laitan ne eteenpäin värittäjälle, joka vuorostaan lähettää ne tekstaajalle, joka laittaa tekstin kupliin.

Marvelin alaisuudessa deadlinet ovat yleensä kireitä. Päivän työtuntien määrät venyvätkin usein kaksinumeroiksi ja työt jatkuvat aina pikkutunneille asti. Selvitäkseen ”pitää laskelmoida”, kuten hän kuvailee.

– Yhden numeron deadlineen on yleensä kolme tai neljä viikkoa. Joskus olen onnekas ja saan viisi viikkoa, mutta vain harvoin. Saadakseni kaiken hoidettua järjestelen asioita niin, että lähetän luonnokset näistä viidestä sivusta. Kun he sitten käyvät läpi niitä, tussaan nämä edelliset viisi. yritän pitää pyörää pyörimässä koko ajan.

Marvelin laaja ja linkittynyt universumi tuo usein omia yllätyksiään.

– Sieltä saattaa joskus tulla viestiä, että tässä toisessa sarjassa tapahtuukin näin, joten meidän jutussamme pitää käydä noin. ”Muuttakaa tätä” tai ”piirrä tämä sivu kokonaan uusiksi”. Silloin värittäjänkin täytyy olla odottamassa. Usein olemmekin kaikki valmiudessa 24 tuntia vuorokaudesta.

– Marvelin hommat ovat esimerkiksi niin liukuhihnatyöskentelyä, ettei minulla ole tarinan tapahtumiin hirveästi sananvaltaa. Visuaalisen ilmeen lisäksi voin sanoa, että ”tämä olisi parempi, jos se oli näin” tai ”tuohon voisi laittaa enemmän ruutuja” tai ”otetaanko tuo pois”, mutta tarina on lyöty lukkoon

22

aika pitkälti jo käsikirjoitusvaiheessa, koska kaiken pitää kytkeytyä kaikkeen muuhun.

Tällainen työmetodi on suomalaisessa sarjakuvakentässä poikkeus jo senkin tähden, että Kämpe työskentelee yhteistyössä muiden kanssa, eikä pelkästään yksin. Yhdessä tekeminen on osoittautunut Kämpelle yhdeksi prosessin parhaista puolista.

– Se on kivaa. Kuulen paljon indie- ja nettisarjakuvan tekijöiltä ja suomalaisilta taiteilijoilta, miten he eivät voisi ikinä tehdä jonkun toisen sarjaa ja melkein sylkäisevät siihen päälle. Minä en tajua sellaista asennetta, Kämpe pudistaa päätään. – Minusta on äärimmäisen jännää saada käsikirjoitus ja nähdä, millaisen tarinan saan piirrettäväksi.

– Mielestäni sarjakuvasta tulee monipuolisempi, kun mukana on tekemässä monta ihmistä. On esimerkiksi kiinnostavaa nähdä, miltä minun piirustukseni näyttävät, kun ne tulevat takaisin värittäjältä.

Nyt kun on päässyt työskentelemään useamman eri värittäjän kanssa, olen huomannut, että piirustustyylini näyttää ihan erilaiselta riippuen siitä, kuka se on värittänyt. Varsinkin Marvelin jutuissa voin näin olla samalla ikään kuin fanin roolissa ja jännittää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Saan olla sekä tekijä että lukija, Kämpe kertoo.

•

Ikkunat auki maailmalle Sen jälkeen, kun Marvel ilmoitti Kämpen piirtävän Spider-Gweniä, hänen aikataulunsa on töiden lisäksi täyttynyt reissaamisesta ja erilaisista tapahtumista. Kuluneen kalenterivuoden aikana hän on ehtinyt jo osallistua kunniavieraana Tampere Kuplii -festivaaleille, Porin sarjakuvafestivaaleille sekä Popcult Helsinki -tapahtu-

Rosi Kämpe 1 maan. Myöhemmin vuorossa ovat myös Helsingin sarjakuvafestivaalit syyskuun alussa. Vuosi onkin saanut Kämpen tarkastelemaan suomalaista sarjakuvaskeneä uusin silmin.

– Vastaanotto on ollut vähän yllättävää. Minulla ei ollut aiemmin oikein käsitystä siitä, millaiset sarjakuvapiirit täällä on, koska olin niin keskittynyt ulkomaille ja nettisarjakuvaan. Minä en oikeastaan tiennyt, tykätäänkö täällä amerikkalaistyyppisistä sarjakuvista. Eihän sarjakuvakauppojakaan näy samalla tavalla katukuvassa kuin esimerkiksi muualla Euroopassa. Luulin, että täällä luetaan enemmän Tinttiä tai tietyissä piireissä mangaa, ja vaikka Marvelelokuvat ovat suosittuja, niin sarjakuvat eivät niinkään, Kämpe toteaa.

– Se on muuttunut, kun olen käynyt näissä tapahtumissa ja puhunut ihmisten kanssa. Yllättävintä on, että paljon minua vanhemmat ihmiset tulevat sanomaan, etteivät he olisi ikinä uskoneet elävänsä niin vanhoiksi, että olisivat nähneet suomalaisen Marvel-piirtäjän.

Kämpe on halunnut myös käydä erilaisissa sarjakuvatapahtumissa kannustaakseen kanssataiteilijoitaan kokeilemaan siipiään.

– Minulla ei ole tällä hetkellä ajatuksissa luoda uraa Suomessa, vaan pyrin Amerikan markkinoille.

Se ei ole siis syy käydä näissä tapahtumissa, vaan ennen kaikkea menen, koska haluan näyttää ihmisille, ettei kansainvälisen uran luominen ole niin vaikeaa, kuin miltä se vaikuttaa.

Kämpe huomauttaakin, että Yhdysvaltojen sarjakuvateollisuudessa työskentelee hänen ohellaan useita suomalaisia tekijöitä, kuten vastikään Eisnerehdokkuuden saanut Max Sarin. Kämpe kuitenkin toivoisi lisää suomalaisvahvistuksia ja uskoo, että taitoa riittää.

– Tiedän, että on paljon tekijöitä, jotka piirtää samalla tavalla kuin minä, ja tykkää samanlaisista asioista, mutta eivät usko, että läpilyöminen olisi mahdollista. Tuntuu, että Suomessa on vähän sellainen mentaliteetti, ettei kannatakaan yrittää, koska se on hankalaa. Ajatellaan, että harva sinne pääsee. Niin itsekin ajattelin, mutta ihan oikeita ihmisiä nekin ovat, jotka sinne pääsevät.

– Suomessa on paljon todella lahjakkaita ihmisiä, jotka tykkäävät tehdä fan artia. Se, mitä minäkin Marvelille teen, on periaatteessa sitä samaa fan artia.

Syntynyt 1989 Ylioppilas Asuu ja työskentelee Helsingissä Marvel-sarjakuvat: Civil War II: Choosing Sides (2016), Extraordinary X-Men Annual vol. 1 #1 (2016), Spider-Gwen: Ghost-Spider (2018–2019) Muita töitä: Destiny, NY (Space Between Entertainment, 2017–2018), Genius Cartel (Top Cow, 2017), Unknown Lands (nettisarjakuva) Vieraana 2019 Helsingin sarjakuvafestivaaleilla 7.–8. syyskuuta.

•

23

Cloonanin kiinnostus balladinomaiseen kerrontaan ja traagisiin kohtaloihin näkyvät Brian Woodin käsikirjoittamassa, viikinkiaikaan sijoittuvassa ”The Girl in the Ice” -tarinassa.

Satuja supersankareista ja sotureista Helsingin sarjakuvafestivaaleilla vuonna 2018 vieraillut Becky Cloonan tekee sarjakuvia supersankareista ja onnettomista ihmisistä.

a

TEKSTI Onni Mustonen

merikkalaisen sarjakuvataiteilija Becky Cloonanin (s. 1980) ansioluettelo jättää useamman kokeneemmankin kollegan varjoonsa. Uransa aikana Cloonan on piirtänyt sarjakuvia amerikkalaisista suurista kustantamoista Marvelille, DC:lle, Dark Horselle, pienkustantamoille ja omakustanteisiin. Piirtäjänä hän on ollut mukana tekemässä niin Buffy Vampyyrintappajaa, Conan-barbaaria, Vampirellaa, Rämeen olentoa kuin Lepakkomiestä. Viime vuosina hän on myös kunnostautunut Tuomarin käsikirjoittajana.

Cloonanin siisti viiva on tehnyt hänestä myös kysytyn kansitaiteilijan ja yhteistyökumppanin monille bändeille. Cloonanin suosikkiaiheet – synkät metsät, raskaskulmaiset miekkamiehet ja erilaiset hirviöt – ovatkin tehneet hänestä oivan hovipiirtäjän sellaisille metalliyhtyeille kuin Sword, Clutch ja jopa Black Sabbath, joiden synkkä sävelmaisema sopisi lähes sellaisenaan ääniraidaksi mille tahansa Cloonanin sarjakuvalle. Vice-verkkolehti onkin kutsunut Cloonania ”Marvelin metallisimmaksi taiteilijaksi”.

24

VALOKUVA Joonas Kohonen

Monilla tavoin Cloonanin kädenjälki voidaan nähdä tiivistymänä amerikkalaisen sarjakuvataiteen parhaista piirteistä. Niin piirtäjänä kuin kirjoittajana hän kunnioittaa perinteitä ja pyrkii tuomaan ne tähän päivään vauhdikkaan hollywoodmaisella kerronnalla. Ei siis olekaan yllättävää kuulla, että Cloonan kasvoi sarjakuvien parissa ja tiesi jo nuorena haluavansa tehdä niitä työkseen.

•

Oikea ammatti Sarjakuvat kiehtoivat Cloonania jo lapsena ja hän viettikin useat koulutunnit piirtämällä oppikirjojensa marginaaleihin.

– Silloin en tietenkään tajunnut, että sarjakuvien tekeminen oli oikea ammatti, vakavasti otettava työ jolla voi tienata elantonsa. Kukaan ei kertonut minulle sitä, Cloonan sanoo.

– Kasvoin 90-luvulla, jolloin amerikkalaisella sarjakuvateollisuudella ei mennyt hyvin. Päätin siis suuntautua aluksi animaatioalalle. 2000-luvun alussa animaatioala taas joutui vaikeuksiin, joten päätin siirtyä takaisin sarjakuvien pariin. Sarjakuvat olivat

kuitenkin aina ykkösjuttuni, joten kaikki taisi lop- nä kaikki, mitä hänestä tarvitsee tietää. pujen lopuksi lutviutua, vaikkakin kiertotietä pitkin.

Cloonanin ratkaisu hahmon uudistamiseksi oli Cloonan aloitti sarjakuvauransa yliopisto-opiske- yksinkertaisuudessaan nerokas. lujen ohessa tekemällä pienlehtiä ja omakustanteita, – Tuomari on macho, ”minulla-on-paljon-aseita” mutta pian käsikirjoittaja Brian Wood pyysi häntä -tyyppinen tyyppi. Joten minä otin hänen aseensa mukaan tekemään Channel Zero - sarjakuvaromaa- pois, Cloonan naurahtaa. ninsa jatko-osaa Channel Zero: Jennie One (2003).

– Pudotin hänet keskelle erämaata nähdäkseni, mi– Se oli ensimmäinen kerta, jolloin joku painoi ten hän selviytyisi. töitäni, joten vaikka en tienannutkaan siitä mitään, – Päädyin tekemään hahmosta enemmän [Perajattelin, että tämähän jantai 13. -elokuvasarjan on ihan oikea juttu. epäkuolleen sarjamurCloonanin varsinaihaajan] Jason Voorheenen läpimurto oli kuisin kaltaisen hahmon. tenkin Steve T. SeaHalusin, että Tuomarini glen kirjoittama ja Veron sarjamurhaaja, joka tigon julkaisema Ameritappaa pahiksia, Cloocan Virgin -sarja. Vuosinan sanoo. na 2006–08 ilmestynyt – Minulla kesti siinä American Virgin tarkasteli uskonnon ja seksuaali- hetki, mutta kuudessa numerossa sain napattua pois suuden leikkauspintoja modernissa amerikkalaises- häneen aseensa ja laitettua hänet juoksemaan metsa yhteiskunnassa. sän läpi, kettingin päässä olevaa karhunrautaa aseePian sen jälkeen isommat nimet tulivat koputte- naan heiluttaen. Meillä oli tosi hauskaa sitä tehdessä. lemaan hänen oveaan.

Erityisen rakkaan projektista Cloonanille teki mahdollisuus päästä kirjoittamaan legendaariselle Uusia tulkintoja vanhoista tarinoista Vuonna piirtäjälle Steve Nilesille, joka valitettavasti meneh2013 Cloonanista tuli ensimmäinen Lepakkomies- tyi kesken kaiken. sarjakuvan tämän nimikkolehteen piirtänyt naistai– Olin nuorena lukenut [Nilesin piirtämää] Preachteilija, kun hän teki Scott Snyderin käsikirjoitukses- eriä ja hänen aikaisempia Tuomari-sarjojaan. Ihailin ta ”Ghost in the Machine”-kertomuksen Batman v2 häntä kovin, joten mahdollisuus päästä työskentele#12 -lehteen. Lepakkomiehen kanssa työskentely toi mään hänen kanssaan oli tosi siistiä. mukanaan omanlaisiaan haasteita.

Metsän lävitse Cloonan on tehnyt myös omia – Marvelin ja DC:n kanssa on pidettävä mielessä hahmojen perintö ja kannettava sitä mukana, Cloo- sarjojaan, jotka ovat keränneet ylistystä ja ansiota. Vuonna 2013 hänen omakustannesarjakuvansa nan kertoo.

– Haluan kunnioittaa hahmoja, mutta samalla teh- ”The Mire” voitti peräti parhaan yksittäisen numedä niistä omannäköisiäni. En halua tehdä tarinaa, ron Eisner-palkinnon.

The Mire on Cloonanille tyypilliseen tapaan synjonka joku toinen on jo tehnyt. kistä kansantaruista ja goottilaisesta kuvastosta inVastaavan haasteen ääreen Cloonan joutui kun Marvelin toimittaja Jake Thomas kysyi, kiinnostai- noituksensa hakeva balladi nuoren aseenkantajan kohtalokkaasta retkestä. Yhdessä ”The Wolves” ja siko häntä lähteä kirjoittamaan oman käden oikeutta ”Demitre”-tarinoiden kanssa se muodostaa By Chanjakavasta Tuomarista.

– Ensimmäinen reaktioni oli ”ei”. En halua tehdä ce or Providence -kirjaksi kootun trilogian, jonka voisi lähes väittää olevan Cloonanin päätyö.

Tuomaria. Minua pelotti, ettei minulla ole tarinaa Vaikka tarinoita ei yhdistä juoni tai henkilöhahkerrottavana, mutta mietittyäni asiaa tajusin, että mot, niiden kantavana voimana on tietynlainen tumse voisikin olla hauska haaste, Cloonan toteaa.

– En halunnut tehdä uudelleen hänen syntytari- ma ja tunnelmallinen sadunomaisuus. Kertomusten naansa, koska kaikki tietävät sen. Hän on vain vihai- umpeen kasvaneissa aarniometsissä, kirotuissa ritanen mies, vihainen vihainen mies jonka perhe tapet- reissa ja erilaisissa hirviöissä tuntuu tiivistyvän niin tiin ja nyt hän haluaa kostaa. Kaikki tietävät sen. Sii- moni Cloonanin henkilökohtaisista kiinnostuksista

cloonanin siisti viiva on tehnyt hänestä kysytyn kansitaiteilijan ja yhteistyökumppanin monille bändeille.

•

•

25

”The Wolves” on surumielinen satu soturin ja ihmissuden tuhoon tuomitusta rakkaudesta.

ja pakkomielteistä, että on yllättävää kuulla, että sarja sai alkunsa kuin vahingossa.

Muutamaa vuotta ennen kuin ”The Mire” ilmestyi, Cloonan oli palkattu piirtämään Gerard Wayn ja Shaun Simonin The True Lives of the Fabulous Killjoys -sarjaa Dark Horse -kustantamolle. – Minun piti aloittaa työskentely ja kaiken piti olla valmiina, mutta jostain syystä se vain ei lähtenyt käyntiin. En pystynyt ottamaan muita töitä, joten ajattelin tehdä omaksi ilokseni ”The Wolves” -lyhyttarinan, Cloonan kertoo.

– En löytänyt sille kustantajaa, joten julkaisin sen itse. Loppujen lopuksi se kuitenkin myi tuhat kappaletta saman tien, joten päätin tehdä toisenkin. Se sitten voitti Eisnerin, mikä oli hullua.

Oman sarjan tekemisessä oli kuitenkin omat haasteensa.

– Minua hermostuttaa julkaista omia juttujani.

Kun tarinassa on Lepakkomies tai Tuomari, joku aina tykkää siitä, koska siinä on Lepakkomies tai Tuomari, Cloonan pohtii. – Tällaisissa töissä sitä sen sijaan tulee paljastaneeksi sielunsa. Omien ideoiden kanssa työskennellessä ne voi vain lähettää maailmalle ja toivoa parasta.

Cloonanin oli myös otettava huomioon käytännön asioita eri tavalla.

– Ensimmäisen lehden minä vain tein ja laitoin myyntiin verkkoon. Seuraavan kanssa otin vastaan ennakkotilauksia. Se oli vähän kuin kickstarter ilman Kickstarteria. Sain katettua painokulut, Cloonan kertoo. – Mutta koko juttu oli kyllä varsinainen piikki lihassa. Jouduin postittamaan tuhat lehteä, mikä vei kaksi päivää viikosta. Se oli toinen kokopäivätyö.

Cloonan ei vielä haastattelua tehdessä kyennyt kertomaan tulevista projekteistaan suurten kustantamoiden salassapitosopimusten verhotessa ne kaikki salaisuuksien huntuun. Hän kuitenkin paljasti toivovansa pääsevänsä vielä työskentelemään omien tarinoidensa pariin, vaikka tällä hetkellä levynkannet ja suuret nimet vievät hänen aikansa.

– By Chance or Providencen tekemistä odotin aina innolla. Se oli rankkaa, mutta rakastin sitä.

Juuri näissä tarinoissa hän pääsi tekemään sellaisia sarjakuvia, jotka ovat hänelle lähinnä sydäntä.

– Rakastan tragedioiden kirjoittamista. Pidän kauhusta ja kaikesta melodramaattisesta, hän naurahtaa.

– En tiedä miksi. En ole dramaattinen ihminen, mutta mitä onnettomammiksi voin tehdä hahmoni, sen onnellisempi olen...

•

26

cloonanin omien tarinoiden kantavana voimana on tietynlainen tumma ja tunnelmallinen sadunomaisuus.

Mustaa, valkoista, elävää, kuollutta Charlie Adlard tunnetaan The Walking Dead -zombisarjasta, mutta hänelle itselleen uran suurin saavutus oli oman tarinan saattaminen todellisuudeksi ystävän avulla. Niin syntyi White Death.

p

TEKSTI Mirja Kolttola & Otto Pekkola

ohjoisenglantilaisessa Shrewsburyn kaupungissa vuonna 1966 syntynyt Charlie Adlard päätyi sarjakuvien pariin monen muun tavoin Marvelin supersankarieepoksien kautta. Kuusivuotias Charlie oli haltioissaan. Totaalisen sarjakuvavilliintymisen aiheutti kuitenkin läheinen huoltoasema, tankkausdiili sekä suomalaisillekin tunnettu ranskalainen sarja.

– Isäni kävi huoltoasemalla, jossa tietyn määrän tankattuaan sai kaupan päälle Asterix-sarjakuvakirjan. Tutustuin siihen, ja aloin vaatia isääni tankkaamaan samalla asemalla uudestaan ja uudestaan saadakseni seuraavatkin numerot. Luettuani ensimmäi-

VALOKUVA Henry Söderlund

sen Asterixini tartuin kynään totisemmin ja aloin oikeasti luoda sarjakuvia, Adlard kertoo vieraillessaan Helsingin sarjakuvafestivaaleilla.

Piirtoharrastus jatkui ala-asteiästä kovalla vauhdilla aina yliopistoon asti, kunnes realiteetit iskivät vastaan.

– Ainakaan niihin aikoihin Isossa-Britanniassa ei päässyt varsinaisesti opiskelemaan piirtämistä tai sarjakuvia, joten opiskelin elokuva- ja videoalaa.

Lontoossa asuessani soitin myös useissa bändeissä.

Hetken aikaa yritimme tehdä läpimurtoa sillä puolella – mutta eihän siitä mitään tullut.

Vuosien jälkeen Adlard muutti takaisin kotikau-

27

Charlie Adlardin ja Robbie Morrisonin White Death (Image, 1998)

punkiinsa Shrewsburyyn ja ammatti sarjakuvien maailmassa houkutteli jälleen. Tauko piti kuitenkin hyvittää. Adlard keräsi muutaman vuoden portfoliota ja kiersi sarjakuvatapahtumia.

– Lopulta olin tarpeeksi hyvä, jotta joku tarjosi minulle töitä – yllättävää kyllä, Adlard nauraa.

•

Pitkät vuodet lisenssisarjakuvien parissa Adlardin ensimmäinen varsinainen työ oli kymmensivuinen Judge Dredd -tarina ”Hand of Faith”. Työ poiki lisää saman sarjan tarinoita. Samoihin aikoihin hänelle tarjottiin myös töitä Marvelin Iso-Britannian yksiköstä. Se taas vuorostaan aukaisi ovet Yhdysvaltoihin, mistä hänelle tarjottiin mahdollisuutta piirtää X-files-sarjakuvaa. Tie sarjakuvapiirtäjäksi oli viimein auennut.

Valmiiden hahmojen piirtäminen vuodesta toiseen kuitenkin alkoi turhauttaa Adlardia. – Pyrin epätoivoisesti pois päin X-Filesista ja muista lisenssisarjakuvista, joiden parissa olin työskennellyt.

Hänellä oli päässään visio sarjakuvasta, jonka hän halusi tehdä. Tai ainakin välähdys siitä, mitä se

28

voisi pitää sisällään.

– Ideani oli sarjakuva, joka alkaisi ja loppuisi pääkalloon lumimyrskyssä.

Adlard lähestyi ystäväänsä, käsikirjoittaja Robbie Morrisonia, jonka kanssa hän oli työskennellyt aiemmin Nikolai Dante -sarjakuvan parissa. Hän esitti makaaberin ja lumisen visionsa Morrisonille, joka loihti ajatuksen ympärille tarinan ensimmäisen maailmansodan Pohjois-Italiasta, missä luonnonvoimat olivat yhtä suuri – ellei suurempi – uhka kuin varsinainen ihmisvihollinen.

Yhteistyön tuloksena syntyi Adlardin ensimmäinen alkuperäinen sarjakuvateos White Death (1998), joka osaltaan sinetöi Adlardille ominaisen piirrostyylin.

– Olen aina rakastanut mustan ja valkoisen kontrastia piirroksissa. Jos tyylilajeista puhutaan, perinteinen mustavalkoinen sarjakuva on valintani. Vaikka piirsin muiden hahmoista lisenssisarjakuvia, en koskaan kokenut tarpeelliseksi muuttaa omaa piirrostyyliäni mihinkään suuntaan muiden toiveesta, Adlard kertoo. – White Deathin piirsin harmaalle pa-

perille hiilellä päästäkseni mahdollisimman kauas ”perinteisestä” sarjakuvatyylistä.

Valkoisesta kuolemasta kohti luovaa autonomiaa Vaikka White Death oli Adlardille henkilökohtaisesti tärkeä teos, se ei ollut huikea myyntimenestys.

Varsinainen läpimurto hänen urallaan tapahtui vasta 2004, kun Adlard aloitti nykyisen työnsä Walking Dead -sarjakuvien parissa.

Sarjakuva, joka teki Adlardista kuuluisan, on hänelle tärkeä juuri siksi, että hän voi nyt itse valita työnsä. The Walking Deadin suuri suosio oli onnekasta, ja Adlard muistaa olla siitä kiitollinen.

– Vaikka puhunkin nyt vähän kriittisesti lisensoitujen hahmojen piirtämisestä, ymmärrän alan realiteetit hyvin sen kaiken läpikäyneenä. Ruokaa pitää saada pöytään, töitään ei yleensä voi valita. Minulla kuitenkin kävi todella hyvä tuuri, sillä voin nyt tehdä niin.

•

•

Haaveena ranskalainen sarjakuva Lapsuuden huoltoasemalta saatu Asterix-kirja on jättänyt Adlardiin pysyvän arvostuksen niin Asterixia, kuin ylipäänsä kotimaansa etelänaapurin sarjakuvakulttuuria kohtaan. Kaikki Adlardin teokset on julkaistu myös ranskaksi. – Olen aina halunnut päästä tekemään ranskalaista sarjakuvaa, Adlard paljastaa.

Adlard on työstänyt viimeisen vuoden ranskalaiselle Delcourt-Soleil-julkaisijalle Vampire State Building -nimistä kaksiosaista teosta. Ensimmäinen osa julkaistiin huhtikuussa 2019.

– Saatuani alkuperäisen käsikirjoituksen en vaivautunut ensin edes lukemaan sitä. Jo tarinan nimi oli niin nerokas, että lupauduin heti kuvittamaan sen. Kyseessä on eräänlainen ”Die Hard kohtaa vampyyrit Empire State Buildingissä”. Nautin valtavasti pohjatyön tekemisestä tämän sarjan parissa, ranskalaisessa sarjakuvassa osataan luoda loistavia tapahtumaympäristöjä.

Vanhan koiran ei kuulukaan oppia kokonaan uusia temppuja Adlard on työskennellyt menestyksekkäästi sarjakuvapiirtäjänä kolme vuosi-

•

kymmentä. Uransa leijonanosan perinteiseen tapaan piirtäneenä hän näkee digitaalisen ympäristön omalle sukupolvelleen osin haasteena, jota hän tuskin tulee enää täysin selättämään.

Vampire State Buildingin avulla Adlard on opetellut piirtämään digitaalisesti. Hän ei kuitenkaan usko, että siirtyisi itse kokonaan digitaaliseen aikaan taiteilijana. Vampire State Buildingia piirtäessäänkin hän pyrki jäljittelemään perinteistä tyyliään.

– Puhuin juuri erään nuoremman, nousukiidossa olevan piirtäjän kanssa. Hän on kasvanut videopelien parissa ja eri ohjelmistojen käyttö sujuu häneltä kuin itsestään. Hän luo fotorealistisia maisemia ja kuvitusta omiin sarjoihinsa. Hän ei varsinaisesti edes piirrä hahmoja, vaan asettaa ne kuin marionettihahmot kuvaan tiettyyn asentoon, säätää kuvakulmat ja taustat suoraan koneella. En näkisi itseäni työskentelemässä tällä tavalla.

Adlard pitää kuitenkin sekä uutta että vanhaa, perinteistä ja modernia, samanarvoisina tapoina toimia.

– En halua olla väsynyt ukko, joka märehtii vanhojen aikojen perään.

Adlard painottaa perinteisen piirtämistekniikan osaamisen tärkeyttä, mutta toisaalta antaa tilaa myös tulevaisuuden tekniikalle – ja tulevaisuuden sarjakuvataiteilijoiden työskentelytavoille.

– Uskon, että tullakseen hyväksi sarjakuvataitelijaksi tai animaattoriksi, pitää joka tapauksessa osata myös piirtää jotta hahmottaa, miten hahmot liikehtivät ja niin edelleen.

– Eikä sitä muutenkaan koskaan lopeta oppimista. En minäkään ole vielä koskaan piirtänyt täydellistä sivua. Jos niin tapahtuisi, uskoisin että laittaisin kynän takaisin penaaliin ja lähtisin eläkkeelle. Miten siitä voisi enää jatkaa seuraavan työn pariin?

Charlie Adlardin teoksen Vampire State Building ensimmäinen osa julkaistiin 3. huhtikuuta 2019 Soleil-Delcourt-kustantamon kautta. Toinen osa ilmestyy syksyllä.

Vampire State Buildingin jälkeen Adlard on suunnitellut tekevänsä uuden ensimmäiseen maailmansotaan sijoittuvan sarjakuvan yhdessä Robbie Morrisin kanssa.

•

29

Uutta verta Kauhusarjakuvaa käsittelevän sarjan toisessa osassa tarkastelemme Marvelin 1970-luvun kauhusarjakuvia ja yritämme selvittää, mikä erotti ne saman kustantajan supersankarikertomuksista.

v

TEKSTI Onni Mustonen

aikka sensuurielin Comics Code Authorityn (CCA) myötä kauhusarjakuva nääntyi, lajityyppi ei tietenkään kadonnut mihinkään.

Lukijat olivat kiinnostuneet kauhusta ennen vuotta 1955, eikä se ollut muuttunut miksikään.

Kauhu oli yhä läsnä sarjakuvissa tavalla tai toisella.

Valtavirrassa kauhun vaikutus näkyi kahdella tavalla: yhtäällä olivat jo ennen CCA:n voimaan tuloa ilmestyneet kauhusarjakuvalehdet kuten American Comics Groupin Adventures into the Unknown ja DC:n House of Mysteries, jotka olivat selvinneet puhdistuksesta siivoamalla sivuiltaan pois veren, vampyyrit ja muut CCA:n paheksumat ainekset.

30

KUVITUS Sunna Kitti

Toisaalta kauhun vaikutus oli myös nähtävissä sarjakuvissa, jotka eivät varsinaisesti kuuluneet kauhutarinoiden piiriin, koska tekijät ammensivat yhä ideoitaan samoista lähteistä, jotka olivat innoittaneet heitä edellisellä vuosikymmenellä. He kuuntelivat yhä radiota, lukivat pulp-lehtiä, kävivät kauhuelokuvissa ja kuuntelivat kummitusjuttuja sekä – mikä tärkeintä – he seurasivat uutisia.

Kauhufiktio on aina heijastellut luomisajankohtaansa. Sen seurauksena 50-luvun pelot, joita EC oli käsitellyt, olivat saaneet väistyä kylmän sodan ja ydintuhon todellisuuden tieltä. Aikakauden B-elokuvissa tiedemiesten kokeiden seurauksena syntyi

hirvittäviä olentoja, jotka pakenivat laboratorioistaan ja levittivät kauhua ihmisten parissa. Osa näistä olennoista pakeni myös supersankarisarjakuviin, missä ydinkokeet ja radioaktiivisten hämähäkkien puremat aiheuttivat mutaatioita, jota muuttivat leppoisat tiedemiehet raivoaviksi hirviöiksi ja opiskelijanuorukaiset ihmisen ja hämähäkin hirviömäisiksi hybrideiksi.

Kaukaa katsottuna edellä kuvaillut aiheet voisivat sellaisenaan istua myös kauhusarjakuviin, mutta tällainen rajankäynti on melko tyypillistä kauhun ja muiden fantastisten lajityyppien kanssa. Kauhun erottaminen esimerkiksi tieteis- tai fantasiafiktiosta on historiallisesti ollut vaikeaa. Siksi tässä sarjamme toisessa osassa tarkastelemme, mitä ovat kauhusarjakuvien erityispiirteet ja mikä tekee siitä ainutlaatuisen.

Oivallisen lähtökohdan kauhun genreteorian tutkimiseen tarjoaa 1970-luvulla alkanut kauhusarjakuvan toinen huippukausi. Toisin kuin 50-luvulla, sarjakuvakustantajien suhde CCA:han pakotti heidät lähestymään aihetta tietoisemmin. Kun sensuurin hirttoköysi alkoi vuosikymmenen alussa löystyä, kustantajat tekivät tietoisen valinnan alkaa jälleen julkaista kauhua. Saadakseen sille lukijoita heidän oli erotettava ne muista tarinoistaan.

Lieassa ei ollut ehkä paljon löysää, mutta kustantajat ottivat siitä kaiken ilon irti.

Suurista kustantajista Marvel kokeili ensimmäiseksi kepillä jäätä. Vuonna 1971 käsikirjoittaja Roy Thomas loi Hämähäkkimiehelle vastustajaksi vampyyrimaisen tohtori Morbiuksen, joka oli yrittänyt risteyttää itsensä lepakon kanssa parantaakseen harvinaisen sairauden. CCA ei reagoinut vampyyrihahmoon, ja Morbius osoittautui suosituksi lukijoiden keskuudessa.

Nähdessään tilaisuutensa tulleen kustantajat ryntäsivät täyttämään markkinaraon. Marvel ei tietenkään halunnut jäädä kilpailijoidensa varjoon ja alkoi pohtia, miten he saisivat omat kauhusarjakuvalehtensä kioskeihin ja kauppoihin. Heillä oli kuitenkin ongelma: vaikka Marvelin edeltäjä Atlas Comics olikin hallinnut kauhusarjakuvien markkinoita 1950-luvulla julkaisemalla parhaimmillaan neljänneksen markkinoilla olevista kauhusarjakuvanimekkeistä, suurin osa lehdistä oli lakkautettu Comics Coden tultua voimaan. Jäljelle jääneet kauhulehdet, kuten Strange Tales, Tales of Suspense ja Tales to Astonish oli brändätty uudelleen supersankarisarjakuviksi samalla kun Atlas oli muuttunut Marveliksi. Täyttääkseen lukijoiden tarpeet Marvelin oli luotava jotain uutta.

täyttääkseen lukijoiden tarpeet marvelin oli luotava uudenlaisia kauhutarinoita.

•

Hirttoköysi löystyy Virallisesti kauhusarjakuvien pitkä hiljaiselo amerikkalaisilla sarjakuvamarkkinoilla päättyi vuonna 1971, jolloin CCA höllensi säännöstöään. Sääntöjä muokattiin alun perin siksi, että The Amazing Spider-Man -lehti saattoi tehdä huumeiden käytön vaaroista varoittavan erikoisnumeron. Samalla kustantajat näkivät tämän mahdollisuutena uudistaa koko säännöstöä.

Suurin muutos koski aiempaa sääntöä, joka oli kategorisesti kieltänyt kaikki ”elävien kuolleiden, kiduttamisen, vampyyrien ja vampirismin, ruumiita syövien kalmojen, kannibalismin ja ihmissusien” sekä ”kauhistuttavien kohtausten” esittämisen. Uusien sääntöjen puitteissa ”vampyyrejä, eläviä kuolleita ja ihmissusia saa käyttää tarinoissa, kunhan ne noudattavat Frankensteinin, Draculan tai muiden korkealaatuisten kirjallisten töiden henkeä”.

•

Vanha vampyyri 50-luvun kauhusarjakuvista oli jo 70-luvulle tultaessa muodostunut lajityypin arkkityyppi, jota myöhemmät kauhusarjakuvat, kuten Marvelin suurin kilpailija DC ja EC:n hengenperillinen Warren-kustantamo käyttivät esikuvinaan. Seuraten William Gainesin ja Al Feldsteinin esimerkkiä nämä kauhusarjakuvat rakentuivat usein yllättävän juonenkäänteen ympärille ja tarinaa kehysti ivallinen kertojahahmo. Kaavaa oli ainoastaan sovitettu sopimaan paremmin CCA:n raameihin.

Kun Marvel 70-luvulla päätti tuoda markkinoille uusia kauhusarjakuvia, he hylkäsivät EC:n mallin ja päättivät nojata niihin piirteisiin, jotka olivat tehneet kustantajan supersankarisarjakuvista suosittuja 60-luvulla: jatkuvajuonisiin ja toisiinsa nivoutuviin kertomuksiin sekä samastuttaviin päähenkilöihin. Supersankarisarjakuviensa kaavaa seuraten Marvel toi vuonna 1972 ensimmäisen kauhusarjansa

31

Dracula kanavoi 70-luvun kauhuja ja otti mallia muun muassa kulttijohtajista.

Werewolf by Nightin lehtihyllyihin. Thomasin luoma sarja kertoi Jack Russell -nimisestä ihmissudesta, joka kamppaili niin petomaista yöpuoltaan kuin supervihollisia, rikossyndikaatteja ja okkultistisia salaseuroja vastaan.

Morbiuksen tavoin Werewolf by Night osoittautui menestyksesi, joten Thomas ja Stan Lee alkoivat hahmotella sille jatkoa. Lähtökohdaksi he ottivat Bram Stokerin klassisen Dracula-romaanin. Vampyyrikreivin uusista seikkailuista kertova Tomb of Dracula osoittautui vielä edeltäjäänsäkin suuremmaksi hitiksi ja ilmestyi lopulta pidempään kuin yksikään muu Marvelin kauhusarjakuva, aina vuoteen 1979 asti.

32

Toisin kuin ihmissusi Jack Russell (viittaus koirarotuun oli kuulemma vahinko, mutta uskoo ken tahtoo), Dracula oli nimisarjansa antagonisti. Tarinan varsinainen päähenkilö on hänen jälkeläisensä, amerikkalainen perijä Frank Drake, joka omaisuutensa tuhlattuaan matkustaa Transilvaniaan myymään vanhan sukulinnansa. Siellä hänen ystävänsä tulee herättäneeksi Draculan uudelleen eloon vetämällä tämän rintaan ajetun puuvaarnan pois. Kuolleesta noussut Dracula alkaa suunnitella uudelleen maailman valloittamista, ja Frank liittoutuu muiden Stokerin romaanin hahmojen jälkeläisten kanssa surmatakseen Draculan lopullisesti.

Vaikka Thomas ja Lee loivat Tomb of Draculan,

sen menestys oli kuitenkin enemmän Gene Colanin piirrosten ja lehden seitsemännessä numerossa mukaan liittyneen käsikirjoittaja Marv Wolfmanin ansiota. Colan oli lähes luonnollinen valinta kauhusarjan piirtäjäksi, koska hän oli vakiinnuttanut asemansa Marvelilla Tohtori Oudon luottopiirtäjänä 60-luvulla, minkä lisäksi hän oli piirtänyt sarjakuvia Warrenin Eerie-kauhusarjakuvalehteen.

Myös Wolfmanilla oli kauhutausta: nuorena hän oli muun muassa toimittanut kauhuzineä ja julkaissut yhden Stephen Kingin ensimmäisistä kertomuksista.

Uraansa aloittaessaan Wolfman oli myös joutunut CCA:n hampaisiin nimensä tähden, koska ihmissudet oli kielletty sarjakuvalehtien sivuilla. CCA vaati, että kustantajan oli tehtävä selväksi, että kyseessä oli todellakin kirjoittajan nimi. Sen seurauksena Marv Wolfmanista tuli ensimmäinen DC:n käsikirjoittaja, joka sai nimensä lehteen. Pian muutkin tekijät alkoivat vaatia työnsä kreditointia.

Yhdessä Wolfman ja Colan hioivat Thomasin ja Leen alkuperäisestä, Universalin ja brittiläisen Hammer-elokuvastudion innoittamasta ideasta hysteerisen goottilaisen melodraaman. Colanin äkkiväärä kuvitus oli omiaan erottamaan tarinat muista Marvel-lehdistä. Hänen kynästään lähtöisin olevat varjot olivat synkempiä ja kuvakulmat jyrkempiä. Colan myös täytti ruudut lähikuvilla kauhun, inhon, vihan ja eroottisen väristyksen vääristämistä kasvoista, ja kuin korostaakseen koko tarinan korotettua todellisuutta, lähes jokaisen hahmon varsi oli jatkuvasti jonkin intohimon vääräksi vääntämä, aivan kuin he olisivat olleet osa ekspressionistisen elokuvan lavasteita.

Käsikirjoitukseltaan Tomb of Dracula taas oli poikkeuksellisen nihilistinen, mikä erotti sen kustantamon muista, verrattain värikkäistä ja hyväluontoisista trikooseikkailuista. Jo taloudellisten syiden vuoksi sankarit eivät voi ikinä lopullisesti surmata Draculaa – nimihahmon kuolemahan merkitsisi samalla lehden itsensä kuolemaa. Vampyyrinmetsästäjät onnistuvat useimmiten juuri ja juuri estämään Draculan suunnitelmat, mutta ponnisteluistaan huolimatta Dracula palaa aina lehden seuraavassa numerossa. Niissäkin harvoissa tapauksissa, jolloin he onnistuivat surmaamaan vampyyrikreivin ja voitto

näytti lopulliselta, joku onneton idiootti oli aina valmis palauttamaan hänet henkiin, käynnistäen kierteen aina vain uudelleen.

Tunnelmastaan huolimatta Tomb of Draculalla on paljon yhteistä muiden Marvelin sarjakuvien kanssa. Aivan kuten Ryhmä-X, Hulk, Hämähäkkimies ja Aaveajaja, se kertoo yliluonnollisilla voimilla varustetuista olennoista ja sijoittuu jopa samaan maailmaan (vuosikymmeninen saatossa Dracula on kamppaillut niin tohtori Outoa, Aaveajajaa kuin Deadpoolia vastaan). Samankaltaisuuksistaan huolimatta vain harva kutsuisi esimerkiksi Hämähäkkimiestä kauhusarjakuvaksi. Tomb of Dracula taas kuuluu selvästi kauhun piiriin. Onko niissä sitten merkittäviä eroja?

tunnelmastaan huolimatta tomb of draculalla on paljon yhteistä muiden marvelin sarjakuvien kanssa.

•

Täällä on hirviöitä Kauhulle tyypillisiä teemoja, motiiveja ja aiheita esiintyy useissa eri lajityypeissä.

Hamlet kohtaa isänsä kummituksen ja myöhemmin synkistelee sumuisella hautausmaalla, Pantagruel ja Gargantua ovat kannibalistisia jättiläisiä ja pikku vampyyri Rydigerillä on vain vähän yhteistä Draculan kanssa. Samalla kauhufiktion parista löydämme niin goottilaista kauhua kuin kosmista kauhua: M.R. Jamesin tarinoissa hirviöt ovat ylimaallista perua kun taas Robert Blochin Psykon Norman Bates on ehkä liiankin inhimillinen. Yhteistä näille tarinoille tuntuu olevan vain se, että ne kuuluvat kauhugenreen. Yhdessä nämä kaksi tekijää ovat historiallisesti tehneet lajityypin määrittelyn ongelmalliseksi.

Voisikin olla houkuttelevaa tältä pohjalta hylätä kaikki yritykset määritellä kauhua – ovathan kaikki genremääritelmät parhaimmillaan reduktiivisia ja pahimmillaan ideologisesti ongelmallisia. Lukijoiden kannaltahan selkeät genremääritelmät ovat kaiken lisäksi yhdentekeviä. Tästä huolimatta lajityyppi on ensiarvoisen tärkeä kriittinen ja analyyttinen työkalu, joka mahdollistaa tekstien välisten vuorovaikutusten tarkastelun. Lisäksi maallikkotermein voimme ajatella, että lajityyppimääritelmä on tapa ylistää tiettyjen tekstien erityispiirteitä. Kauhufiktion tapauksessa tuo erityispiirre on tietenkin ”epämiellyttävä pelon ja inhonsekainen ahdistus”, eli sanalla sanoen kauhun tunne. Kauhufiktion viehätys perustuukin siihen, ettei sitä voi sivuuttaa pelkkänä abstraktina

33

leikkinä, vaan tekstin lukemisella on konkreettisia vaikutuksia lukijan ruumiiseen. Se tunkeutuu ihon alle ja saa sydämen tykyttämään nopeammin ja hengityksen kiihtymään.

Kauhufiktiota tutkinut yhdysvaltainen esteetikko ja taiteenfilosofi Noël Carroll on esittänyt, että juonen tasolla kauhun tunne konkretisoituu hirviön hahmossa, joka on yhtäältä yksittäisten kauhutekstien juonen liikkeelle paneva voima kuin kauhun tunteen lähde. Koska hirviö on keskeinen kauhukertomuksen elementti, meidän on syytä hetken tarkastella, mikä hirviö sitten on.

Hirviön sanakirjamääritelmä on olento, jossa yhdistyvät usean eri olennon piirteet. Oivallinen esimerkki tästä on vaikkapa ihmissusi, joka on sekä ihminen että susi, kun normaalisti asiat ovat joko tai.

Jeffrey Jerome Cohen onkin kuvannut hirviötä kategoriakriisin ruumiillistumana. Asiat, joiden ajatellaan kuuluvan erilaisiin luokkiin, yhdistyvät ”hirviöiden ristiriitaisissa kehoissa, jotka kieltäytyvät asettumasta systemaattisiin malleihin”, Cohen kirjoittaa, mikä kauhistuttaa ihmisiä, koska se saa heidät kyseenalaistamaan käsityksen maailman luonteesta.

Marvelin Draculan hahmossa on havaittavissa lukuisia eksplisiittisiä kategoriarikkeitä, joista useat ovat perujaan Stokerin romaanista. Vampyyrinä hän on sekä elävä että kuollut, minkä lisäksi hän on ihminen (tai ainakin ihmisen keltainen) mutta käyttäytyy epäinhimillisesti juodessaan verta ja rikkoessaan siihen liittyviä tabuja, eli kategorisia kieltoja. Tämän lisäksi Dracula kuuluu samanaikaisesti ihmisten ja eläinten maailmaan, koska hän pystyy komentamaan rottia, susia ja lepakoita. Hybridimäisyys näkyy myös hänen ulkonäössään. Vaikka Colan lainasi Draculan kasvonpiirteet lännennäyttelijä Jack Palancelta, lisäsi hän niihin suipot korvat, pimeässä kiiluvat silmät sekä koiramaiset torahampaat. Carrollin termejä lainatakseni, sarjakuvan Dracula on fuusiohirviö, eli olento, jossa yhdistyvät monien eri kategorioihin kuuluvien olentojen piirteitä.

Myös lukuisat ei-kauhusarjakuvahahmot ja supersankarit täyttävät klassisen hirviön määritelmän.

DC:n sankareista aiemmin mainitut Aave ja Deadman ovat epäkuolleita ja Rämeen olento on inhimillinen kasvi. Marvelin supersankareista taas selkeästi hirviömäisiä hahmoja ovat esimerkiksi Hämähäkkimies sekä Hulk, joista ensimmäinen on nimensä mukaisesti ihmisen ja hämähäkin hirviömäinen hybridi, kun taas Hulk on (Carrollin terminologiaa lai-

34

Hulk on tyypillinen supersankarihirviö. Ihmissusimyyteistä ammentava hahmo symboloi atomiajan kauhuja.

Hämähäkkimiehessä ensiesiintymisensä tehnyt Morbius oli ensimmäinen vampyyrihahmo CCA:n leimalla varustetussa sarjakuvassa.

naten) fissiohirviö, eli olento jonka ominaisuudet on jaettu useamman erillisen mutta metafyysisesti linkittyneen hahmon välillä. Toisin sanoen siinä, missä Hämähäkkimies ja Dracula ovat yksin vaikka heidän pitäisi olla monta, Hulk on monta (Hulk ja alteregonsa Bruce Banner), kun hänen pitäisi olla vain yksi.

Draculaa ja Hämähäkkimiestä yhdistää myös se, että kumpikin hahmoista – kaikkien hirviöiden tavoin – on metaforinen.

Ajatus hirviöistä symboleina on pitkä ja erottuu jo monien eurooppalaisten kielien hirviötä tarkoittavasta sanasta. Englannin monster, italian mostro ja portugalin monstru on kaikki johdettu jumalaista ennettä tai varoitusta tarkoittavasta termistä monstrum. Vaikka käsite liitettiin alun perin epämuodostuneisiin lapsiin ja eläimiin, se laajeni myöhemmin pelkästä taikauskosta laajemmin kulttuuriseen käyttöön. Cohen toteaa, että hirviössä ruumiillistuvat yhteisöä uhkaavat voimat. Vieraannuttamalla nuo samaiset voimat ulkoiseen hahmoon ihmiset ovat pystyneet käsittelemään usein muodottomia ahdistuksen aiheita konkreettisessa muodossa, hän ehdottaa.

Marvel-hahmoista on tehty useita vastaavanlaisia tulkintoja. Marvel-historiikin kirjoittanut Les Daniels on todennut, että vuonna 1962 luodussa Hulkissa heijastuvat aikakauden radioaktiivisuutta, tiedettä ja ydinsotaa koskevat pelot. ”Hulkista tuli Marvelin hirvittävin symboli atomiajalle ominaisista uhista”, hän kirjoittaa. Samalla tavalla Hämähäkkimiehessä yhdistyvät monet aikuistumista koskevat pelot. Seikkailuidensa myötä Parker ”hyväksyy läheistensä kuolemaa, rakastuu ensimmäisen kerran, yrittää elättää itsensä ja käsittelee omatunnonkysymyksiä”, kuten sarjakuvahistorioitsija Peter Sanderson on todennut.

Dracula taas on pitkään ollut kauhukirjallisuuden tutkijoiden keskeinen teksti, joten viimeisen vuosisadan aikana vampyyrikreivin hahmosta on tehty lukuisia erilaisia tulkintoja, joista useat on nähtävissä myös Tomb of Draculassa. Kaunokirjallisen esikuvansa mukaisesti, Marvelin Draculassa voi havaita vaihtelevissa määrin seksuaalisuuteen, veritabuihin,

aristokratiaan, ulkomaalaisuuteen ja atavismiin liittyviä pelkoja, mutta niiden lisäksi Thomas, Lee ja Wolfman käyttivät Draculaa myös tarkastellakseen julkaisuajankohtansa tuntoja.

Poliittisten salamurhien, yhteiskunnallisten levottomuuksien ja Vietnamin sodan uuvuttaman vuosikymmenen tunnot peilautuivat sarjakuvan nihilismissä. Draken voitot, aivan kuten aivan kuten amerikkalaisten voitot koti- ja ulkomailla, olivat pieniä ja tappiot suuria. Pienet toivonpilkahdukset ja saavutukset jäivät abstraktiksi, mutta ruumiit, joilla ne oli saavutettu, olivat kauhistuttavan konkreettisia. Jo ensimmäisessä numerossa Dracula saa muutettua Draken kihlatun vampyyriksi, pakottaen tämän surmaamaan rakkaimpansa, Draculan vain paetessa lepakon hahmossa yöhön.

Ehkä voimakkaimmin rakkauden kesän kääntyminen syksyksi näkyy Draculan itsensä hahmossa, jonka Wolfman ja Colan tulkitsevat himomurhaajana, joka tappaa sattumanvaraisesti vain oman nautintonsa ajamana. Byronilaisen antisankarin sijaan Dracula tuokin ennemmin mieleen kulttijohtaja Charles Mansonin, joka opetuslapsineen murhasi yhdeksän ihmistä syksyllä 1969. Monien amerikkalaisten vanhempien painajaiset varmasti siis kävivät toteen, kun Dracula muutti aiemmin viattomat ja lempeät neidot yhdellä puraisulla verenhimoisiksi saalistajiksi. Mansonin varjo lankeaa Draculan ylle erityisen voimakkaasti kohtauksessa, jossa hän saa valtaansa peräti kokonaisen katraan lapsia. ”Tulkaa nyt, lapset, meillä on työtä tehtävänä... Ja vihollisia tuhottavana... Tulkaa... Seuratkaa minua, nuorien murhaajien armeija”, Dracula komentaa samalla kun nuorukaiset marssivat veitset ojossa kohti sankareitamme.

Mutta kuten olemme jo todenneet, pelkkä hirviön läsnäolo ei riitä tekemään kertomuksesta kauhukertomusta – ovathan monet Marvelin kuuluisimmista supersankareista sanakirjamääritelmän mukaisia hirviöitä. Hämähäkkimies ei kuitenkaan ole kauhistuttava samalla tavalla kuin Dracula, ja siinä piileekin tarinoiden suurin ero.

kauhufiktion viehätys perustuu siihen, ettei sitä voi sivuuttaa pelkkänä abstraktina leikkinä, vaan lukemisella on konkreettisia vaikutuksia lukijan ruumiiseen.

35

Blaxploitaatio-trendi heijastui Blade-hahmossa.

•

Väristyksiä selkäpiissä Vaikka kauhun tunne on syytä pitää aina mielessä, kauhukirjallisuutta tarkastellessa, lukijoiden reaktioiden arvailu on hyödytön ajanviete, koska oikein osuessaankin johtopäätös koskee ainoastaan yhtä lukijaa. Voidaksemme erottaa nämä kaksi tekijää toisistaan Carroll on ehdottanut, että todellisten lukijoiden tunne-elämän sijaan meidän tulisikin keskittyä tekstissä esiintyvien hahmojen reaktioihin. Kauhutarinat eivät ole pelkästään tarinoita kauhistuttavista asioista, vaan myös kauhistuneista ihmisistä, hän kirjoittaa.

Hahmojen reaktio hirviöön on suurin ero Amazing Spider-Manin (ja muiden supersankarisarjakuvien) ja Tomb of Draculan (sekä kauhusarjakuvan yleensä) välillä. Kun Drake Tomb of Draculassa kohtaa vampyyriksi muuttuneen kihlattunsa, kertoja kuvailee, miten ”kauhu kiirii hänen selkäpiitään pitkin”, eikä hän uskalla kuin kurkistaa sormiensa välistä olentoa. Kertojaäänen lisäksi Colanin piirustukset korostavat hahmojen inhon ja pelonsekaisia ilmeitä heidän kohdatessaan yliluonnollisia olentoja.

Kun radioaktiivinen hämähäkki vuorostaan puree Peter Parkeria, hän reagoi ensiksi hämmennyksellä ja pian innolla. Ben-sedän kuolema, joka on Hämähäkkimiehen määrittävä trauma, taas johtuu hänestä itsestään, ei hänen hirviömäisyydestään. Päinvastoin, trauma on peräisin nimenomaan siitä, ettei hän estänyt sitä uusilla voimillaan. Hirviömäisyy-

36

dellään hän olisi voinut pelastaa Ben-sedän (aivan kuten hän myöhemmin pelastaa lukuisat muut). Dracula taas on este Frank Draken normaalille elämälle.

Hänen hirviömäisyytensä muuttaa lapset murhaajiksi ja naiset seksuaalisesti aggressiivisiksi viettelijöiksi. Sen lisäksi hän tappaa kaikki Drakelle läheiset ihmiset ja uhkaa myös hänen henkeään.

Supersankarihirviöt ja muut ei-kauhuhirviöt harvoin myöskään herättävät pelkoa ja inhoa ruumiillisella olemuksellaan. Monet kauhuhirviöt (Dracula mukaan lukien) ovat keholtaan inhottavia (onhan inho aivan yhtä keskeinen elementti kauhun tunnetta kuin pelko): monet niistä tihkuvat visvaa tai valuvat erilaisia eritteitä, ne juovat verta, niillä on liikaa tai liian vähän jäseniä ja raajoja.

Supersankarisarjakuvissa hirviöhahmot sen sijaan ovat ”siistejä”. Esimerkiksi Hämähäkkimiehen inhottavin piirre, hänen seittinsä, on keinotekoista.

Sijaan, että hän todellisen hämähäkin tavoin erittäisi limaista seittiä kehonsa rauhasista, hän on rakentanut keinotekoiset seittisingot ja siten ulkoistanut seitin erityksen.

Jopa ulkonäöltään äärimmäiset supersankarihirviöiden, kuten Hulkin tai Ihmenelosten Liekin, fyysiset epäjohdonmukaisuudet ovat tyypillisesti siistejä, eivätkä ne riko ihmisen ja toisen välistä eroa. Tuli vain peittää Liekin rikkumattomana kalvona puvun tavoin.

Voidaankin ajatella, että muissa fantastisissa genreissä, joihin supersankarisarjakuvatkin kuuluvat, hirviöt ovat osa maailman ”normaalia” järjestystä.

Useissa fantasiateoksissa ne ovat vain yksi rotu muiden joukossa, kategoria itsessään. Kauhutarinoissa hirviöt sen sijaan ovat väärässä paikassa, kategorioiden ulkopuolella tai niiden välissä. Hämähäkkimies ei uhkaa Marvelin supersankariuniversumin järjestystä, koska hän on vain yksi monista supervoimilla varustetuista olennoista, joka ylläpitää toiminnallaan järjestelmää. Dracula sen sijaan uhkaa sekä olemuksellaan että torahampaillaan repiä sen rikki ja syöstä Frank Draken maailman kaaokseen.

•

Tekstin ja maailman välissä Koska hirviöissä ruumiillistuvat yhteisöä vaivaavat pelot ja ahdistuksen aiheet, on ymmärrettävää, että kauhufiktio on suosituimmillaan juuri yhteiskunnallisen murroksen aikakausilla. Joseph Grixtin onkin ehdottanut, että kauhufiktio on ennen kaikkea väline, jolla yhteisöt voivat käsitellä kulttuurisia ja kollektiivisia ahdistuksen aiheita. Yhteiskunnallisten murrosten aikana yhteisöillä olisi poikkeuksellinen tarve työkaluille, jotka jäsentäisivät näitä pelkoja.

Grixtin teoria saattaa osaltaan selittää kauhufiktion syklistä luonnetta, mutta vähintään yhtä kellontarkasti kauhufiktion huippukauden ovat korreloineet uusien massaviestimien esiintulojen kanssa.

Kauhu onkin kiistämättömän opportunistinen lajityyppi, joka on aina hyödyntänyt tilaa, jossa palstatila on halvinta, kontrolli vähäisintä ja lukijakunta suurinta.

1700-luvulla kirjapaino mahdollisti goottilaisten romaanien leviämisen ja 1800-luvulla halvat penny dreadful -lehdykät tarjosivat nousevalle keskiluokalle halpaa luettavaa. Elokuvat, videot ja viimeisimpänä internet sekä tietenkin kauhusarjakuvatrendit noudattivat niiden vakiinnuttamaa kaavaa.

Uusi viestintäväline houkuttelee luomaan huomion nopeasti vangitsevaa sisältöä (ja mikä olisi sen vangitsevampaa kuin teksti, joka käy mukisematta ihon alle?), ja syyt kuplan puhkeamiseen ovat myös aina samoja; joko niille käy kuten 50-luvun kauhusarjakuville ja ne menettävät vapautensa, tai sitten niille käy kuten 70-luvun kauhusarjakuville, jotka joutuivat väistymään uuden teknologian tieltä.

Kun Tomb of Dracula viimein lakkasi ilmestymästä vuonna 1979, sarjakuvien hopeakausi oli jo himmennyt pronssiseksi, ja vuosikymmenen kau-

husarjakuvatrendi jäi lajityypin viimeiseksi suureksi valtavirran menestykseksi. Sarjakuvien merkitys ajanvietteenä kulttuurimuotona oli vähentynyt sitten vuosisadan alun, ja kauhun keskeinen tekstimassa, eli halvat ja geneeriset kauhutarinat, olivat siirtyneet valkokankaille ja videoille, missä ne saavuttivat mahdollisimman suuren yleisön.

Kuvaavaa onkin, ettei kukaan edes jaksanut todella loukkaantua näistä tarinoista, vaan moraalinvartijoiden energia suuntautui enemmän kauhuelokuvien suuntaan. 70-luvun kauhusarjakuvien suurimmaksi perinnöksi jäi lopulta Wolfmanin luoma vampyyrinmetsästäjä Blade, jonka merkityksestä sarjakuva(elokuvan)historiasta voi lukea tarkemmin Sarjainfon numerosta 3/2018.

Uudelle vuosituhannelle tultaessa kauhusarjakuva on kokenut suuria muutoksia: vaikka CCA jatkoi nilkuttamista aina 2010-luvulle asti, yliluonnolliset hirviöt ja kauhuaiheet alkoivat olla arkipäiväinen osa supersankaritarinoita ja muita valtavirtalehtiä, mutta samalla varsinaisten kauhusarjakuvien määrä markkinoilla oli romahtanut. Valtavirtakauhun siirtyminen muihin viestimiin ei kuitenkaan merkinnyt kauhusarjakuvan loppua, aivan kuten sarjakuvakauhu ei merkinnyt kauhukirjallisuuden loppua.

Siitä, millainen kauhusarjakuvan lajityyppi tällä hetkellä on, jatkamme seuraavassa numerossa.

•

Lähteet: CARROLL, NOËL (1987): “The Nature of Horror”.

CARROLL, NOËL (1990): The Philosophy of Horror: Or, Paradoxes of the Heart COHEN, JEFFREY JEROME (1996): “Monster Culture (Seven Thesis)”.

DANIELS, LES (1991): Marvel: Five Fabulous Decades of the World’s Greatest Comics.

DEJEAN, VICTOR (2016): “Follow me into the Weird Worlds: DC’s Horror and Supernatural Comics”.

GRIXTI, JOSEPH (1989): Terrors of Uncertainty: The Cultural Contexts of Horror Fiction.

SADOWSKI, GREG (2017): “Notes” to Four Color Fear; Forgotten Horror Comics of the 1950s.

SANDERSON, PETER (1998): Marvel Universe: The Complete Encyclopedia of Marvel’s Greatest Characters.

WYMANN, JULIAN (2008): “Superheroes from the Crypt: Marvel’s Bronze Age World of Horror”.

37

Peter Dodd: Kiki

Euroopan animaatio luotaa historiaa ja maailmaa

v

Animaatio on muuttunut Euroopassa.

Yhteiskunta ja historia ovat kiinteä osa elokuvia.

TEKSTI Heikki Jokinen

uosittainen Cartoon Forum on paikka, jossa maatiofestivaaleilta 20 lyhyellä animaatiollaan. voi nuuskia teattereihin tarkoitetun ani- Massi on tinkimätön elokuvantekijä. Hänen mustamaation suuntaa. Bordeaux’ssa maalis- valkoiset, vahvan graafisuuden hallitsemat elokuussa järjestetty yhteistuotantotapahtu- kuvansa liikkuvat vähäväkisten maailmassa ja luoma esitteli 66 uutta eurooppalaista hanketta pitkiksi taavat usein vallan ja siitä osattomien suhdetta. animaatioiksi.

– Olin tehtaassa töissä, Massi kertoo taustastaan.

Suurin osa suunnitelluista elokuvista on perin- – Pidin piirtämisestä, mutta minulla ei ollut rahaa teistä koko perheen huumoria. Joukkoon mahtuu opiskella. Tehtaassa hän käsitteli metallilevyjä, ja kuitenkin muutakin, yhteiskuntaan ja historiaan siitä syntyi taiteen mahdollisuus ja tapa tehdä sitä. – kiinnittyviä aiheita.

Raaputan kuvat esiin, ja ne ovat aina mustavalkoisia.

Tällä kertaa seurattiin esimerkiksi työläisperheen Joskus mukana on punaista, verta. tyttöä Pariisin kommuunissa, luodattiin Kanadan alTre infanzie on Massin ensimmäinen pitkä elokuperäiskansojen naisten kohtaamaa väkivaltaa ja kuva ja ensimmäinen, jossa hän käyttää digitaalisseurattiin Neuvosto-Gulagiin vietyjä puolalaisia. ta tekniikkaa. Se kuvaa kolmea lapsuutta eri aikoina samassa italialaisessa kylässä.

Lapset historian todistajina Italialainen Simone – Lapset näkevät verisen historian kulkevan ohi. KuMassi on kerännyt yli 200 palkintoa maailman ani- vaan tapahtumia lasten silmin, sillä lapsilla ei ole en-

•

38

Animaatio nakkokäsitystä siitä, mitä tapahtuu. Taiteen tehtävä on epäillä ja kysyä. Historia on monimutkainen prosessi, siksi lasten näkökulma on erilainen, Massi sanoo.

Zelinda seuraa ensimmäisen maailmansodan aikaa, jolloin hänen isänsä on rintamalla ja äiti kuolee espanjantautiin. Assunta näkee vuonna 1943 fasismin vallan, vastarinnan sekä vapautuksen ja sisällissodan.

– Hän menettää lapsen viattomuuden, Massi sanoo.

Karo taas elää 1970-lukua. Hän näkee talouden nousun, uusfasismin sekä punaiset prikaatit. Kylät tyhjenevät ja Italia elää ”lyijyn vuosia” eli poliittisen väkivallan aaltoa. Uusi elokuva seuraa Massin aiempia teemoja. Nyt esiin nousevat väkivalta, emigraatio ja elämä maaseutukylässä.

– Minua kiinnostaa, kuinka historia muuttaa ihmisiä ja elämää, hän sanoo.

Massin elokuvat ovat vakavia, mutta eivät kuivia. Ne ovat todistusvoimaisia ja koskettavia. Hänen graafinen jälkensä on tasapainossa tarinoiden kanssa.

Simone Massi: Tre Infanzie

•

Anne Frankia etsimässä Where Is Anne Frank? on elokuva- ja sarjakuvahanke. Molempien takana on israelilainen animaatio-ohjaaja Ari Folman.

Hänet tunnetaan Waltz With Bashir -elokuvasta, jossa hän käy läpi Israelin armeijan sallimaa Sabran ja Shatillan pakolaisleirien joukkomurhaa Libanonissa vuonna 1982. The Congress -animaatio taas perustui Stanisław Lemin tieteisromaaniin.

Natsien vuonna 1944 Amsterdamista keskitysleiriin kuljettaman ja siellä kuolleen 13-vuotiaan Anne Frankin päiväkirja on koskettava dokumentti. Nyt Folman tekee siitä sarjakuvan ja elokuvan.

Anne Frank’s Diary -sarjakuva ilmestyi jo vuonna 2017 ja se on julkaistu noin 40 maassa. Käsikirjoitus on Folmanin ja piirtäjä on David Polonsky. Elokuva on ollut tekeillä ainakin vuodesta 2013. Aluksi se oli tarkoitus tehdä nukkeanimaationa, mutta nyt teossa on perinteisen oloinen piirroselokuva.

Perheyleisölle suunnattu elokuva kertoo Anne Frankin mielikuvitusystävä Kittyn tarinan. Hän lukee Annen päiväkirjaa, uskoo tämän olevan elossa ja lähtee etsimään Annea. Kitty kiertää Eurooppaa ja näkee sodan ja tuhon kauhut.

– Teen tätä äidilleni, Folman sanoo Bordeaux’ssa.

Ohjaajan molemmat vanhemmat joutuivat Auschwitziin syyskuussa 1944. 96-vuotias äiti teki lupauksen elää ensi-iltaan asti.

Ari Folman: Where Is Anne Frank?

Ron Segal: Adam

39

•

Leirivankien muistoja Toinen holokaustiin liittyvä hanke on Adam. Yhdysvaltalaisen, Berliinissä asuvan kirjailija Ron Segalin käsikirjoittama ja ohjaama elokuva kertoo kuvitteellisesta israelilaiskirjailija Adam Schumacherista. Hän muistaa kuollutta vaimoaan Bellaa, lahjakasta harpunsoittajaa. Adam päättää kirjoittaa Bellan eloon ennen kuin on liian myöhäistä. Se ei ole helppoa, sillä dementia vie osia muistista.

– Elokuvan pohjana on 100 000 Shoah Foundationin videotallennetta, joissa holokaustista selviytyneet kertovat kokemastaan. Niiden pohjalta loin Adamin, Segal sanoo.

Segal kertoo haluavansa kuvata holokaustin todistajien viimeistä sukupolvea.

– Adamin omiin muistoihin sekoittuu kollektiivisia muistoja. Adam sanookin elokuvassa, että sinun ja minun tarinalla ei ole eroa, se on meidän tarinamme.Piirros sekoittaa realismia ja surrealismia, muistoja ja nykyhetkeä.

Puolalais-ranskalainen Comrades kertoo 12-vuotiaan Stanin kohtalosta. Vuonna 1939 tähtitieteilijän urasta haaveillut poika kuljetetaan perheineen Siperiaan. Seitsemän vuoden jälkeen hän onnistuu pääsemään takaisin Puolaan – jossa sielläkin vallitsee stalinistinen komento.

Elokuvan pohjana on nykyään yleistynyt rotoskooppi-kuvaus. Se kuvataan ensin elävillä näyttelijöillä, jotka sitten animoidaan.

– Halusimme säilyttää liikkeiden herkkyyden, perustelee tuottaja Maria Blicharska.

Elokuvan visuaalista asua on etsitty stalinismin kauden julisteista.

– Grafiikka on vahvaa, koska se pohjautuu Stanin muistoihin ja lapsena propagandajulisteet vaikuttivat, Blicharska sanoo.

Olivier Patté & Rafael Lewandowski : Comrades

Alessandro Rak: The Walking Liberty

Pierre Földes: Blind Willow, Sleeping Woman

•

Karannut käsi Visuaalisesti kiinnostavia elokuvia nähtiin useita. Italialaisen veteraaniohjaaja Alessandro Rakin The Walking Liberty sai inspiraation John Steinbeckin romaanista Hiiriä ja ihmisiä. Sivilisaatio on luhistumassa ja 15-vuotias Yaya pakenee viidakkoon yksinkertaisen, mutta ison Lennyn kanssa. Yhdessä he aikovat luoda uuden maailman.

Elokuva on visuaalisesti miellyttävä. Pehmeät värit ja täyteläiset kuvat luovat viidakon tuntua.

– Elokuvan teemat ovat ystävyys, vapaus ja tulevaisuus, Rak sanoo.

Vaikka animaatio on vaativaa, hän haluaa säilyttää pienen mittakaavan.

40

Jérémy Clapin: J’ai perdu mon corps

– Olemme pieni 20 ihmisen tiimi. Emme etsi isoa kasvua, vaan haluamme tehdä sitä, mitä teemme.

Asumme kaikki kotikaupungissani.

•

Ranskalaisen maalari, säveltäjä ja elokuvantekijä Pierre Földesin piirroselokuva Blind Willow, Sleeping Women perustuu Haruki Murakamin tarinoihin. Vuoden 2011 maanjäristyksen jälkeiseen Tokioon sijoittuva tarina on murakamimaista maagista kerrontaa, jota Földes kuvaa osin surrealistisin kuvin.

Todellisuuden rajat ovat etäällä ja kuvat todistavat koko tämän kirjon.

Yksi tyylikkäimpiä elokuvia oli ranskalaisen Jérémy Clapinin J’ai perdu mon corps (I Lost My Body). Jo valmiin elokuvan tarina kuulostaa makaaberilta, vaikka se ei sitä ole. Irti leikkaantunut kämmen karkaa ja yrittää löytää ihmisen, johon se kuuluu. Muistot auttavat kättä eteenpäin.Tarina on ihmissuhdedraama monella tasolla. Visuaalinen toteutus on ammattitaidolla ajoitettu ja ohjattu. Heiveröiset värit heijastavat tunnelmia.

Harva Cartoon Moviessa nähty elokuva tulee koskaan Suomen teattereihin. Tämän elokuvan kohdalla toivoisi poikkeusta. Pienestä ruudusta nähtynä se menettää ison osan sielustaan.

ensimmäistä kertaa 11 sarjakuvakustantajaa keskeisistä eurooppalaisista kustantamoista. Ajatus oli saada kustantajat julkaisemaan tuleviin elokuviin liittyviä sarjakuvia.

– He olivat hyvin vaikuttuneita näkemästään, Maes sanoo. – Joitakin albumisopimuksia allekirjoitettiin jo nyt täällä tulossa olevista elokuvista.

Kustantajat pitivät konseptia hyvänä, koska näin he voivat olla mukana hankkeessa alusta asti, Maes sanoo. – He ilmaisivat halunsa osallistua jatkossakin.

Annick Maes muistuttaa, että Ranskassa 2020 on sarjakuvan vuosi. Siksi Cartoonkin on halukas jatkamaan yhteistyötä sarjakuvaan päin.

Sarjakuvan vuosi 2020 on Angoulêmen sarjakuvakeskuksen johtaja Pierre Lungherettin ajatus. Hän laati raportin sarjakuvaa edistävistä toimista ja teki 54 suositusta. Kulttuuriministeri Franck Riester otti raportin vastaan ja lupasi toimia sarjakuvan vuonna.

Cartoon Movie järjestetään seuraavat kolme vuottakin Bordeaux’ssa, kaupunki ja aluehallinto lupasivat jatkaa tukeaan. Animaatio on Ranskassa jo teollisuutta, josta maan eri alueet kilpailevat.

Kaupunki satsaa muutoinkin luovaan alaan.

Bordeaux’n uusi luovan talouden talo MECA aukeaa kesäkuussa ja sen osoite on vakuuttavasti 5, Parvis Corto Maltese.

festivaalin ajatuksena oli saada sarjakuvakustantajat julkaisemaan tuleviin elokuviin liittyviä sarjakuvia.

•

Sarjakuvakustantajat mukana Cartoon Movien johtaja Annick Maes kertoo, että mukaan kutsuttiin

•

Mikä on Cartoon Movie?

Ranskan Bordeaux’ssa järjestetty 21. Cartoon Movie on pitkän eurooppalaisen teatterianimaation yhteistuotantotapahtuma. Se kokoaa yhteen animaation tuottajia, ostajia sekä rahoittajia – tänä vuonna paikalle saapui 900 alan ammattilaista 41 eri maasta.

Heille esiteltiin 66 uutta animaatiohanketta. Tarkoituksena on jo suunnittelu- tai tekovaiheessa saada mukaan osatuottajia sekä rahoittajia muistakin maista.

Tapahtuman järjestävä, Brysselissä toimistoaan pitävä Cartoon laskee, että vuodesta 1999 järjestetyssä tapahtumassa on rahoituksen löytänyt 333 hanketta.

Niiden yhteenlaskettu budjetti on 2,2 miljardia euroa.

Tänä vuonna esiteltyjen hankkeiden yhteenlaskettu budjetti oli 445,5 miljoonaa euroa ja kesto 92 tuntia.

Elokuvien keskimääräinen hinta oli 6,7 miljoonaa euroa.

Nyt esitellyistä 66 hankkeesta 22 tuli Ranskasta.

Seuraavina tulivat Saksa kahdeksalla elokuvalla ja Alankomaat kuudella. Suomalaisia hankkeita ei tänä vuonna ollut mukana.

Kaksi kolmasosaa hankkeista oli perinteistä teatterianimaatiota eli koko perheelle suunnattuja komedioita. Mutta yksi viidestä etsii aikuisyleisöä ja käsittelee yhteiskunnallisia tai historiallisia aiheita.

Cartoon Moviessa esiteltyjen hankkeiden trailerit voi katsoa Cartoonin Vimeo-kanavalta. Osa niistä on vielä luonnosasteella. » vimeo.com/cartoonmedia

41

Anneli Furmark: Den röda vintern (Punainen talvi, Sarjakuvakeskus 2015 )

Pohjoismaiset sarjakuvavinkit 2/3: Ruotsi Pohjoismaisten sarjakuvalehtien yhteisessä juttusarjassa julkaisemme 2010-luvun kirjavinkkejä. Ruotsalainen sarjakuvakulttuuri on kypsynyt ja jakautunut tuona ajanjaksona. Bild & Bubbla -lehden päätoimittaja Fredrik Strömberg on valinnut nämä kansainvälisestikin tunnetut teokset esimerkkitodisteiksi.

TEKSTI Fredrik Strömberg

42

KÄÄNNÖS Vesa Kataisto

Åsa Grennvall: Deras ryggar luktade så gott (Syster förlag, 2014) Deras ryggar luktade så gott (”Heidän selkänsä tuoksuivat niin hyvältä”) on todellinen huonon mielen sarjakuvaromaani siitä, miltä tuntuu viettää koko kasvuikänsä lähes täysin välinpitämättömien vanhempien kanssa. Lopulta ihminen on täysin tyhjä, tunnevammautunut, täynnä itsevihaa ja aivan kyvytön tulemaan toimeen toisten ihmisten kanssa.

Kertomus on häiritsevä ja sitä on raskasta lukea, mutta hirviömuistojen kontrastiksi mukana on kohtauksia nykypäivästä, päähenkilön rakkaudentäyteisestä perhe-elämästä miehen ja lapsen kanssa. Kyseessä ei ole täysin omaelämäkerrallinen tarina, toisin kuin monet muut Grennvallin ylistetyistä sarjakuvateoksista ovat olleet, mutta se perustuu silti selvästi hänen lapsuudenkokemuksiinsa. Kirjan nimi viittaa muistoon siitä, miten päähenkilö pikkutyttönä usein ryömi vuoteeseen nukkuvien vanhempiensa väliin kokeakseen edes jonkinlaista fyysistä kosketusta. Åsa Grennvall: Deras ryggar luktade så gott

Max Andersson: Utgrävningen (Kartago, 2017)

Andersson on ollut pikimustien, surrealististen sarjojen mestari aina ylistetystä Pixy-debyyttiteoksestaan (1992) lähtien. Utgrävningen (”Kaivaukset”) on ensimmäinen pidempi teos Anderssonilta pitkään aikaan ja sisältää kaikkea mitä häneltä voi odottaa: uljaan omaperäisiä kuvia, jäätäviä juonenkäänteitä ja psykedeelinen teema.

Andersson on oman kertomansa mukaan piirtänyt sarjat näkemiensä unien perusteella, minkä havaitsee tarinan lukuisista ja äkkivääristä käännöksistä. Unet ovat usein hajanaisia, mutta Andersson on saanut kootuksi niistä tarinan, joka psykedeelisistä piirteistään huolimatta pysyy kasassa ja on täysin luettava.

Hahmot muuntuvat, perspektiivi heittelehtii, todellisuuden tasot vaihtuvat. Tekijä kuvakikkailee, ruutujen reunat muuttuvat eläviksi, kuvissa on pastisseja kaunotaiteesta, toisista sarjakuvista, elokuvien kuvakulmista ja niin edelleen. Kirjasta löytyy uutta joka lukukerralla.

Max Andersson: Utgrävningen

43

Malin Biller: Om någon vrålar i skogen

Malin Biller: Om någon vrålar i skogen (Optimal Press, 2010) Om någon vrålar i skogen (”Jos joku karjuu metsässä”) on todellinen isku lukijan vatsaan. Se on omaelämäkerrallinen kuvaus nuoren tytön kasvusta, siitä millaista on tuntea itsensä jatkuvasti ulkopuoliseksi, nähdä oman pikku perheensä hidas hajoaminen, ja ennen muuta joutua toistuvasti oman isänsä seksuaalisesti hyväksikäyttämäksi. Ja siitä kuinka tämä kaikki vaikuttaa tytön elämään, hänen itsetuntoonsa ja kykyihinsä solmia aikuisena toimivia ihmissuhteita.

44

Vaikka teoksen sisältö on totaalisen mustaa, ei se ole mitenkään masentava. Biller on humoristi ytimiään myöten. Kirjasta löytyy paljon lämpöä sekä huumoria, kun tarina kulkee tytön jäljissä kohti aikuisuutta. Se keventää lukukokemusta. Kyseessä on kriitikoiden arvostama sarjakuvateos tekijältä, joka tunnetaan parhaiten huumoristripeistään.

Tarina on piirretty puolirealistisesti. Kuvissa on toki mukana paljon viitteitä Billerin huumorisarjojen tyyliin ja lopputulos on koskettava visuaalinen sekoitus huumoria ja vakavaa.

Li Österberg: Athena: Pappas flicka

Li Österberg: Athena: Pappas flicka (Epix förlag, 2017)

Österberg tekee sarjakuvaromaaneja kreikkalaisen mytologian pohjalta, mutta käsittelee myyttejä ja niiden hahmoja hyvin persoonallisella otteella.

Vaikka tapahtumat esitetään antiikin aikakaudella, on hahmoilla usein hyvin moderni näkemys omasta itsestään, seksuaalisuudestaan, ihmissuhteista ja niin edelleen.

Athena: Pappas flicka (”Isän tyttö”) on kolmas osa ilmeisesti varsin pitkäksi tarkoitetussa kirjasarjassa, joka käsittelee jumalatar Athenaa. Hän on isompi ja vahvempi kuin useimmat miehet, harhautunut sielu joka syntyi aikuisen naisen ruumiissa ja sotilasasussa isänsä Zeuksen päästä... Tässä on hauska, mutta samalla vakavahenkinen tarina itsensä löytämisestä kreikkalaisten jumalien häröilevän suurperheen keskellä.

Anneli Furmark: Den röda vintern (Kartago, 2015) Den röda vintern (suom. Punainen talvi, Sarjakuvakeskus 2015) on kolmas itsenäinen teos Furmarkin ylistetyssä sarjakuvatrilogiassa, jossa ympäristö ja sää ovat oleellisia tekijöitä. Furmark on paitsi sarjakuvantekijä, myös taidemaalari. Hänen kuvansa ovat aina hyvin kauniita, mutta silti niiden kertoma tarina on kaikkein tärkein.

Furmark kirjoittaa vakuuttavia hahmoja, uskottavia suhteita sekä ennen muuta toimivaa dialogia tavalla, joka on harvinaista sarjakuvissa. Hän on mestarillinen kuvaamaan hankalia ihmissuhteita, eikä tämä kirja ole poikkeus.

Tarina sijoittuu 1970-luvun Pohjois-Ruotsiin. Päähenkilö on naimisissa oleva kolmen lapsen äiti, jolla on suhde nuoreen maolaiseen. Juoni on kerrottu jaksoina, jotka kuvaavat tapahtumia eri hahmojen näkökulmista. Kokonaisuutta pitää kasassa kaiken yllä häilyvä aavistus tuhosta – tämä ei tule päättymään hyvin.

45

Zombeja Alankomaissa

a

Dutch Comic Con on monialainen pop-kulttuurin con-tapahtuma kahdesti vuodessa.

TEKSTI JA KUVAT Noora Vuorelainen

lankomaiden suurin alan tapahtuma Dutch Comic Con järjestettiin Utrechtissa Alankomaissa marraskuun lopun viikonloppuna 24. ja 25.11. Tapahtuma järjestetään kaksi kertaa vuodessa, ja itse vierailin festivaalin talviversiossa. Utrecht on vilkas kaupunki ja yhtymäkohta Alankomaissa, ja tapahtumapaikaksi valittu Jaarbeurs-halli soveltui tarkoitukseensa erinomaisesti. Jaarbeus on valtava tila, josta Comic Con vei neljä isoa hallia. Kävijöille oli tarjolla muun muassa sarjakuvia, mangaa, lautapelejä, e-urheilupelejä, cosplayta ja nimekkäitä erikoisvieraita, kuten Stranger Things -sarjasta tuttu teininäyttelijä Gaten Matarazzo.

Jaarbeursissa eri hallit oli pyhitetty eri sisällöille: yhdessä sai kokeilla itse sekä seurata e-urheilupelien pelaamista, yksi oli varattu paikallisille taiteilijoille, jotka ottivat vastaan tilaustöitä ja myivät omia teoksiaan, sekä oheistuotemyyjille, jotka myivät kaikkea

46

T-paidoista figuureihin. Loput kaksi hallia pitivät sisällään päälavan sekä pienemmän, sarjakuvataiteilijoille varatun lavan, kirja- ja pelimyyntiä, pienen elokuvateatterin, ruokamyyjiä ja kaikenlaisia kojuja.

Tapahtumassa oli myös erilaisia työpajoja ja kävijöiden kokeiltavissa oli muun muassa kalligrafiaa, laukunompelua, peruukinvalmistusta ja miekkailua.

Erityisen mieleenpainuvan kokemuksen festivaalilla tarjosi performanssiteatteriryhmä House of Wax Entertainmentin upeasti tuottama ”zombie experience”, eli erikseen aidattu ja rakennettu läpikuljettava zombi-infestaatioalue, joka oli oikeasti pelottava ja tarjosi karmivaa viihdettä kävijöille.

Itselleni Dutch Comic Conin kiinnostavinta antia olivat sarjakuvataitelijoiden livepiirtämistuokiot ja lavahaastattelut. Erityisen antoisa oli sarjakuvakäsikirjoittaja Marguerite Bennetin puheenvuoro.

Bennet on työskennellyt muun muassa DC Comicsille ja Marvelille ja työstää tällä hetkellä myös omaa

Festivaali sarjakuvakirjaansa. Bennet puhui erityisesti naishahmoista sarjakuvissa ja siitä, kuinka hän haluaa luoda naishahmoille muitakin rooleja kuin olemassa olevat ja hyvin rajatut. Hän myös antoi yleisölle käytännön vinkkejä sarjakuvan käsikirjoittamiseen ja oman työskentelyn aikatauluttamiseen.

Kiinnostava oli myös sarjakuvapiirtäjä Yanick Paquetten livepiirtämistuokio. Paquette kertoi piirtävänsä hahmojen lisäksi eniten taustoja ja puhui erityisesti taustojen ja rakennusten anatomian tärkeydestä sarjakuvissa. Tämä on kuulemma asia, jonka moni aloitteleva taiteilija unohtaa. Lopuksi eräs ikionnellinen poika yleisöstä sai Paquetten esityksen aikana piirtämän Batmanin signeerattuna.

Kokonaisuudessaan tapahtuma keskittyi ehkä enemmän viihteeseen, tv-ohjelmiin ja mangaan sekä cosplayhin kuin sarjakuviin, mutta myös sarjakuvan ystäville festivaalilla oli paljon annettavaa.

Esillä oli isoille kustantajille työskenteleviä piirtäjiä, ja vaikka olisin toivonut kuulevani myös paikallisten epäkaupallisten sarjakuvan tekijöiden puheenvuoroja, niin toisaalta tapahtuman tyyliin sopivat parhaiten juuri nämä paikalla olleet taiteilijat. Paikallisia tekijöitä kyllä oli myymässä omia piirustuksiaan sekä tarroja ja pinssejä, mutta olisi ollut kiinnostavaa kuulla myös heidän haastattelujaan lavalla.

Hollantia taitamattomalle tiedon löytäminen tuntui ajoittain hankalalta, ja vaikka monet festivaalilla esiintyvistä vieraista olivatkin ulkomaalaisia, ainakin joidenkin esitysten välispiikit puhuttiin ainoastaan hollanniksi. Kaiken kaikkiaan viikonloppu oli kuitenkin lopulta onnistunut, ja käytännön järjestelyt toimivat hyvin erityisesti toisena festivaalipäivänä.

•

Seuraavan kerran Heroes Dutch Comic Con järjestetään 23.–24. päivä marraskuuta. » www.dutchcomiccon.com/en

PIENLEHTEILIJÄ, BLOGGAAJA, PIENTAPAHTUMA! Mainosta Sarjainfossa 20 € hintaan.

Hintaan kuuluu myös verkkomainontaa joko Sarjakuvablogit.com- tai Kvaak.fi-sivustolla.

Lisätietoa: sarjainfo@sarjakuvaseura.fi.

47

Anna Haifisch: The Mouse Glass (Perfectly Acceptable Press, 2018)

Taiteen vuoksi on kärsittävä

s

Anna Haifischin värikkäissä sarjakuvissa on mustaa huumoria ja surrealismia.

TEKSTI Aino Sutinen

aksalainen Anna Haifisch saapuu Helsingin sarjakuvafestivaalien vieraaksi Leipzigista.

Hänet tunnetaan kansainvälisesti muun muassa palkitusta The Artist -sarjasta. Von Spatz -sarjakuvaromaani (Drawn & Quarterly, 2018) kertoo hermoromahduksen saavasta, taideterapiaan hakeutuvasta Walt Disneystä. Sympaattinen huumori yhdistää näitä outoja tarinoita.

Aino Sutinen: Hei Anna! Kertoisitko taustastasi?

Mitä olet esimerkiksi opiskellut?

Anna Haifisch: Opiskelin Leipzigin Visuaalisten taiteiden akatemiassa kuvitusta ja painotuotteiden tekemistä seitsemän vuoden ajan. Enimmäkseen sain tehdä siellä mitä ikinä halusin. Tapasin kaikki ystäväni siellä.

AS: Kuinka rakennat tarinasi?

AH: En oikein osaa sanoa. Useimmiten minulla on mielessäni jokin yleinen teema, josta haluan piirtää

48

ja kirjoittaa. Yleensä teen ensin käsikirjoituksen. Yritän löytää sopivaa tasapainoa huumorin ja surullisuuden välillä. Aina asiat eivät toimi aivan niin kuin olin ajatellut, mutta sekin on OK. AS: Mitä olet julkaissut viime aikoina ja mitä parhaillaan työstät?

AH: Viime aikoina olen tehnyt lyhyempiä tarinoita pienkustantamoille. The Mouse Glass on sarjakuvanovelli eläinten huippukokouksesta, se tapahtuu ikään kuin Hampurin vuoden 2017 kauhean G20kokouksen varjoissa. Fuji-San on taas ensimmäinen mangani. Siinä vanha jänis asettuu asumaan Fujivuoren juurelle. Hän mietiskelee mennyttä elämäänsä ja yrittää ystävystyä traumatisoituneiden eläinten kanssa.

Hahhah, vaikea selittää, kuulostaa näin kerrottuna ihan tyhmältä!

AS: Olet ollut mukana perustamassa Leipzigin Millionaires’ Clubia, joka on vaihtoehtoisen sarjakuvan ja

kaiken taidemaailmaan liittyvän kanssa. Rakastan ottaa käsittelyyn taiteilijuuteen liitettyjä kliseitä ja myyttejä: omalaatuisuuteen liittyvät etuoikeudet, köyhyys, masennus, maailman hylkäämäksi tuleminen, kauneuden näkeminen luonnossa jne…

Taiteilijani on pieni Jeesus, jonka on otettava kantaakseen kaikki maailman lastit. Hänen on käytävä läpi taidemaailman painajaiset, jotta hän voi palata pelastajana.

AS: Olet aiemmin viettänyt taiteilijaresidenssijakson Helsingissä sarjakuvaseuran ohjelman kautta.

Oletko saanut Helsingistä inspiraatiota, ja oletko tutustunut suomalaiseen sarjakuvaan?

AH: No totta helvetissä olen! Jo ennen kuin tulin Helsinkiin, olin ihan hulluna Kutikuti-kollektiivin töihin ja erityisesti Roope Erosen, Amanda Vähämäen, Tommi Musturin ja Jarno Latva-Nikkolan sarjakuviin. Rakastan heidän hulluja piirroksiaan ja tarinoitaan.

Ja sitten rakastan vielä Tove Janssonin töitä, mutta kukapa ei!

•

MATTHEW JAMES-WILSON

julisteiden festivaali. Mitä tapahtumalle kuuluu nyt?

AH: Pidimme Millionaires’ Clubin juuri seitsemännen kerran. Se tapahtuu, ihmisiä saapuu paikalle. Itse asiassa kiinnostus Leipzigissa tapahtuvia asioita kohtaan on noussut, mikä on mahtavaa.

Pyrimme tarjoamaan kokeellisille pienkustantajille, taiteilijoille ja kollektiiveille tilaisuuden näyttää kyntensä. Haluamme järjestää villin festivaalin.

AS: Millaisia trendejä näet saksalaisessa sarjakuvassa parhaillaan?

AH: Vaikea sanoa tarkalleen. Risopainatus on aika iso juttu, mutta niinhän se on kaikkialla.

Ehkä on sellainen trendi, ettei trendiä ole. Saksalaiset indie-sarjakuvat ovat aika monimuotoisia.

Monet nuoret opiskelijat tekevät kiinnostavia sarjakuvia ja pienlehtiä, mutta en ole huomannut tiettyjä trendejä.

AS: Kertoisitko vähän The Artistista, sarjastasi jota saamme lukea Vice-lehden verkkosivuilta.

AH: ”Taiteilija” on hauras valkoinen lintu, joka on hyvin huonosti menestyvä taiteilija ja kamppailee

The Artist, Songs to the Feather, osa tulevaa kolmatta The Artist -kirjaa, joka ilmestyy vuonna 2020.

49

Kaksi tarinaa Anna Haifischin The Artist -sarjasta. Suomennos ja tekstaus: Aino Sutinen.

50

51

52

53

54

55

Kuvan ja sanan jaksollinen järjestelmä

Syventävä sarjakuvakurssi, 11. luku: sarjakuvan tekemiseni anatomia

i

Tarinankerronnassa on paljon ikuista. Sitten ruutuun astuvat sarjakuvan omat keinot ja hyvät käytännöt.

TEKSTI Kivi Larmola

dea voi tulla mistä tahansa. Usein se on vain kuva, hämärä ja hento verso, mutta ajatus kumminkin. Sitten ajatus alkaa kehkeytyä päässä.

Sanotaan vaikka, että se on historiallinen sarjakuva, kuten kolme viimeisintä pitkää tarinaani ovat olleet. Luen lähdeteoksia ja katselen periodielokuvia, kunnes pystyn eläytymään aikaan ja paikkaan.

Sen jälkeen voin olla kärpäsenä katossa ja kertoa siitä, mitä näen, kirjata muistiin ja piirtää luonnoksiksi avainkohtaukset kuten näen niiden tapahtuvan.

Mutta sitten iskee se kirjailijan työ, joka on hankittua ammattitaitoa. Tähän asti olen ollut samassa pisteessä kuin lapsena piirtäessäni mummin kaupasta hamstraamille käärepapereille loputtomia kohtauksia mielikuvitukseni suurelokuvista. Nyt on aika

56

KUVITUS Sunna Kitti

rakentaa jatkuvuus ja tarinalle juoni. Tarina on ulkoinen kuva, sidoksissa aikaan ja paikkaan, historian käännekohtiin ja ajanjaksojen epookkiin. Tarina vaatii vaatetuksen, arkkitehtuurin, paikalliskulttuurin ja lopulta paikallisen ihmisen nahkoihin asettumista.

Juoni on ikuinen: se ei ole ajassa ja paikassa vaan ihmisissä ja tapahtumissa. Juoni on tapahtumien kausaalinen järjestys, niiden peruste ja seuraus, eli se miten henkilöt kohtaavat haasteita ja tekevät valintoja niistä selvitäkseen.

•

Tarina On aivan tavallista, että tarina on se, joka ensiksi innostaa tekemään, ja jotta saadaan mielikuvituksessa syntyneen maailman parhaan kohtauk-

sen ympärille jotain markkinointikelpoista, napataan mikä tahansa sopiva juoni. Odysseuksen harharetkiä on soveltaen toisinnettu tuhansia kertoja. Kurosawa on tulkinnut elokuvissaan Shakespearea ja joutunut itse tulkituksi, kun Seitsemän rohkeata miestä toi Seitsemän Samurain Villiin länteen. Valtaosa niin Hollywoodin, Bollywoodin kuin Nollywoodinkin elokuvatuotannoista toistaa samaa juonta uudestaan ja uudestaan. Disneyn hahmot puhkeavat laulamaan aina samoilla kohdin.

Joka haluaa tietää enemmän juonista, käy tässä vaiheessa hakemassa kirjastosta tai internetistä Aristoteleen Runousopin ja lukee sen. Me siirrymme eteenpäin tarinan kerronnassa.

Vasta kun tarina ja juoni ovat valmiit, alan lopullisesti täyttää rooleja. Saatan käyttää ystäviäni henkilöiden käytösmalleina, mutta muotokuvat tulevat oikean ajan ja paikan henkilöistä. Historiallisen elokuvan modernisti kammatut ja meikatut ihmiset, ranskalais-belgialaisen sarjakuvan Brysselin metrosta reväistyt eri kansallisuudet, ulkoavaruuden jämeräleukaiset britit ja amerikkalaiset, ja tietenkin mangan ketunkasvoiset japanilaiset puettuna milloin minkäkin kulttuurin vaatetukseen eivät suinkaan aina ole tekijöiden virheitä. Ehkä jopa on ajateltu, että yleisön on helpompi samastua omien kauneusihanteidensa edustajiin.

•

Tulkinta Yritän ajatella asioita henkilöideni kannalta, enkä kovin usein päästä kuvitteellista lukijaa mieleeni, ellei sitten mennä arkaluontoisille alueille, kuten väkivaltaan, seksiin tai politiikkaan. Silloin tietysti mietin, ketkä kaikki voivat saada sarjakuvan käsiinsä ja mikä voi tapahtua kuvan ulkopuolella, jossa taas on se ongelma, että lukijan pitäisi tietää, miten kulttuurissa toimitaan. Pitää johdatella ja vihjailla, mutta se taas on selittämistä, jota mielelläni välttäisin.

Kuinka pitkälle kerronnan pitää välttää selittelyä, ja kuinka paljon pitää toistaa, että asia varmasti selviää?

Asiat, jotka historiassa olivat aikalaisille itsestään selviä, olisi hyvä tuoda mukaan sillä tavalla, että esineiden funktio ja tapojen tarkoitus käy ilmi. Mutta tuskin nykylukijaa silti pitää aliarvioida kuvittelemalla, ettei tämä tajuaisi, että entisaikana oli eri tavat ja normit.

Vanha viisaus "näytä, älä selitä" pätee tässäkin.

Pieniä anakronismeja, virheitä aikakaudessa, ei kan-

nata pelätä, niitä sattuu aina.

Eri yleisöt eroavat huomattavasti siinä, mitä heidän voidaan olettaa tietävän, mutta siitä ei yleensä tarvitse olla huolissaan. Vieraus on usein vain tervetullutta eksotiikkaa. Jos kulttuurissa luetaan sarjakuvia, sarjakuvakerronnan kliseet ovat varmasti hallussa lukusuuntineen, lähikuvineen, puhe- ja ajatuskuplineen.

Entäpä lukunopeus? Kuinka paljon detaljeja ja tekstuuria kuvaan saa laittaa, ennen kuin lukija kyllästyy vaikealukuisuuteen? Kuinka paljon sanoja saa laittaa puhekuplaan, ennen kuin sarjakuva muuttuu kuvitetuksi tekstiksi? Ja toisinpäin: kuinka paljon kuvaa saa karsia ennen kuin se muuttuu taiteesta ikoniksi, kuinka vähillä sanoilla puhutaan ja silti vaikutetaan jotenkin sivistyneiltä?

•

Tiivistäminen Yritän pitää puheen mahdollisimman vähäisenä ja ihanteeni olisi, ettei puhekuplassa olisi yli seitsemää sanaa, eikä sivulla yli seitsemää puhekuplaa. Monessa kulttuurissa tämä on auttamattoman vähän: esimerkiksi brittiläistä sarjakuvaa leimaa sellainen outo piirre, että "hyvä" kerronta on monisanaisen kirjallista ja kuvitettua. Karsittu ja visuaalinen kerronta taas sopii lähinnä lapsille ja vähäväkisille. Mietin aika paljon käännöstä jo kirjoittaessani dialogia ja yritän sijoittaa sellaiset asiat, joita on vaikea tai mahdoton kääntää, kuvaan.

Juonen kannalta samat henkilöhahmot ovat usein hyvinkin muunneltavissa. Sen sijaan tarina voi rajata castingia. Koen itse tärkeäksi, että tarinassa olisi vahvoja naisia ja miehiä tasapuolisesti, ja etnisesti ja kulttuurisesti niin monimuotoinen henkilögalleria kuin suinkin mahdollista. Samalla kuitenkin yritän varoa, ettei mennä anakronismien puolelle.

Kiintiöhahmot ne vasta ovatkin ongelma, koska tarinaan ei ole järkeä tuoda merkityksettömiä hahmoja. Mitä ne tekisivät, jotta niillä olisi raison d'êtrensä? Kuinka paljon pystyy hämärtämään asioita pelkistämällä hahmoja mahdollisimman yleisiksi? Lähes sukupuoleton Tintti on tietoisen tyhjä taulu. Mutta jos mennään liian geneerisiksi, piirretään koteja, jotka voisivat olla missä tahansa, tai kvasiAmerikkaa jonka arvellaan olevan useimmille lukijoille tuttua samastuttavaksi. Tällöin menetetään jotain. Menetetään tarina, ja jäljelle jää vain juoni.

Silloin juonen pitäisi olla parempi, huolellisemmin laadittu ja hiotumpi kuin se yleensä koskaan on.

•

57

Ajan vangit

Syö leipää nin ei o tylsää

s

J. Tilsan Zärpä pisti viban punttiin.

TEKSTI Ville Hänninen

uomalainen sarjakuva oli pitkään sanomaja aikakauslehtivetoista. Esimerkiksi Suomen Kuvalehti, Helsingin Sanomat ja eri lastenlehdet olivat keskeisiä lajin kehitykselle.

Samaan aikaan ne tietysti raamittivat ja rajasivat kehitystä. Ammattimaisuus on edellytys monille asioille, mutta voi se olla myös taakka.

Kun suomalaisen sarjakuvan historiaa käy läpi, vastaan tulee loputtomasti leipäpappeja, jotka saarnasivat vuosia ja jopa vuosikymmeniä uskon menettämisensä jälkeen. Koska lajia pidettiin lähinnä kertakäyttöisenä viihteenä, piirtäjät mukautuivat eivätkä juuri kehittäneet sarjojaan ensi innon jälkeen.

Usein ne pohjasivat alun perinkin lähinnä stereotyypeille ja itsestään selvälle huumorille.

58

Underground-sarjakuva olisi jälkiviisaasti ajatellen voinut muuttaa asioita enemmän kuin muutti.

Osaavia sarjakuvapiirtäjiä ei kuitenkaan ollut monta, kirjajulkaisujen kustantaminen oli kallista eikä ajatus sarjakuvan kumouksellisuudesta ollut vielä levinnyt kovinkaan laajalle.

Tarvittiin punk ja 1970–80-lukujen tee se itse -aate. Kopiokoneella tehdyistä läsyistä suurin osa on nykyisin lukukelvottomia, mutta tärkeintä oli tehdä ja kirjoittaa ja piirtää aiheista, joista oikea lehdistö ei piitannut tuon taivaallista. Pienlehdet mahdollistivat sen, että Veli Ahosen ja Kivi Larmolan tapaiset heput pystyivät luomaan omia todellisuuksiaan kysymättä keneltäkään mitään. J. Tilsan (s. 1961) Zärpä oli ilmiön ensi airut ja raikas kuin Ramonesin ensimmäinen LP, kraanavettä pöhöttyneeseen aamuun.

J. Tilsan Zärpä-lehtien antia on koottu kokoelmiin Zärmikkäimmät (Suuri Kurpitsa, 1994) ja Zoppaa ja zärvintä (Arktinen Banaani, 2004).

Lehteä ilmestyi vuonna 1980 kolme numeroa. Juhani Tolvasen ja Heikki Jokisen Ruututarha (Otava, 1983) julkaisi vielä Tilsaa, mutta nopean pyrähdyksen jälkeen hän keskittyi vuosikausia maamiehen elämään.

Zärpä on kuin Daniil Harms ilman satiiria ja väkivaltaa. Ei siis paljon mitään, niinkö? No jaa. Yhteistä on kielen (ja Tilsan tapauksessa toki myös kuvan ja näiden kahden elementin yhteenliittymien) venyminen mahdottomuuksiin. Harms käyttää sadun kerrontatapoja, mutta saattaa keskeyttää tarinansa kesken kaiken, aloittaa ja lopettaa mistä huvittaa, suosii absurdeja siirtymiä ja tapahtumia. Hän luo kajahtaneita maailmoja, koska tämä yksikin on sellainen.

Varhainen Tilsa ei myöskään leppostele. Mies nostaa hattunsa, joka onkin kastelukannu ja vesit-

tää siis miehen. Hanasta ei tulekaan vettä vaan muovikasseja. Kokki pyydetään paikalle, koska keitossa on mies! Tiiviin kreisi kielenkäyttö aateloi absurdismin. Monen onnistuneen sarjakuvan tavoin eri elementit tukevat toisiaan. Ristiriitoja on tapahtumissa, ei toteutuksessa. Pulteri-piirtäjä Johnny Hartin hengessä mitään ei ole liikaa.

Kun Tilsa teki paluun kentälle 1990-luvulla, hän ei enää ollut yksin. Suomalainen sarjakuva on jo kauan tulvinut Tilsan lapsia, liimattoja ja nissisiä. Kielen vääntely on kantanut esimerkiksi Jii Roikosen koko uraa.

Aikuistuminen johti siihen, että Tilsan sarjakuvat muuttuivat paluun myötä eheämmiksi ja aiempaakin leppoisammiksi. Tolkuttomuus oli jäljellä, mutta hallittua, samoin q-li.

•

59

"Leading Family to Safety" Sunna Kitin (s. 16) näyttelysarjasta, joka käsittelee Saamenmaan tulevaisuutta ja ympäristötuhoja.

60

Arviotg

TOIMITTANUT Aino Sutinen

61

AVI HEIKKINEN: Valotusaika • POKUTO

mistä tuo kamera on peräisin?

just.

netistä tilasin.

ymmärrätkö sä mikä sulla on? tuo voisi avata kaikki historian mysteerit. atlantis, aleksandrian tuhoutuneet teokset, mayojen opit. kaikki maailmanuskonnot kääntyis päälaelleen.

sä pitelet käsissäs maailmanhistorian merkittävintä yksittäistä esinettä.

joojoo, Klik, scifi-bullshittia klik mutta ei mitään nyt, vaan etsitään tää OUTI IIVONENbööna.

Valotusaika on Avi Heikkisen komea ja kunnianhimoinen esikoisalbumi. Se on toteutettu Suomessa harvinaisella tekniikalla: kuvitus on muokattu valokuvista, jotka on otettu näyttelijöistä aidoilla tapahtumapaikoilla Jyväskylässä. Albumin lopussa listataan elokuvamaisesti roolien esittäjät, useampi kuvaaja ja kopterikuvaaja. Isoimman työn on toki tehnyt Heikkinen itse: valokuvien käsittely ja sommittelu on varmasti vaatinut aikaa, tavallista monimutkaisemman juonenkehittelyn lisäksi.

64 Heikkinen käytti menetelmää jo aiemmin julkaistussa ”Syöksykierre”-sarjakuvanovellissa (julkaistu Keski-Suomen Sarjakuvaseuran kokoelmassa Rakkaus 2.0, 2018). Siinä valokuvia oli käsitelty enemmän kynällä tehdyn oloisiksi, mikä erikoista kyllä, teki tyylistä jäykän oloisen. Valotusajassa valokuvat toimivat mielestäni hyvin. Erityisesti ne tuovat esiin

62

sä on piirtämällä vaikea saavuteleitä ja ilmeitä,mitä joita siitä ylipäätään tiedät? taa yhtä elävän oloisina.

Valotusaikaa on kuvattu scifi-seikkailuksi ja noirhenkiseksi dekkariksi. Se sijoittuu tunnistettavaan Jyväskylään, mutta toisaalta siinä esiintyy runsaasti viitteitä siitä, että eletään jossain lähitulevaisuudessa, ei nykyajassa. Selattuani kirjaa tyylistä saamani ensimmäinen mielikuva oli Scanner Darkly -leffa, mihin sopikin myöhemmin vahvistunut vaikutelma Philip K. Dick -vaikutteista, nimenomaan arkisen todellisuuden ja kuvitelmien rajan hämärtymisen vuoksi.

•

Kamera menneisyyden avaimena Jamo on päihteisiin muistojaan pakeneva pikkurikollinen, jonka ainoana luotettavana seuralaisena on pehmolelupossuun asennettu tekoäly, joka kommunikoi suustaan sylkemiensä sarkastisten paperilappujen avulla. Jamo herää erään sumuisen illan päätteeksi pellolta laukussaan kamera, jolla voi kuvata menneisyyttä.

joo, mä katson kohta.

Tämä oivallus auttaa Jamoa selvittämään vuosia sitten kadonneen lapsensa mysteerin, mikä toimii lähtölaukauksena albumin varsinaiselle salapoliisitarinalle: Jamo ei löytänyt omaa lastaan ajoissa, mutta ehkä hän onnistuisi löytämään hiljattain kadonneen parikymppisen Mintun. Jos tekoälyssä ja menneisyyden paljastavassa kamerassa ei jo olisi spekulatiivisuutta tarpeeksi, on tarina kehystetty pitkällä tulevaisuudessa esitettävän TV-dokumentin jaksoksi.

Jamo saa sattumalta parikseen ajojahdille entisen poliisin Osmon. Toisiaan nälvivä, hiljalleen tehtävän tiimellyksessä ystävystyvä parivaljakko tuo mieleen ”buddy cop” -leffat Nice Guysin ja Tappavan aseen hengessä.

Elokuvallisuus – nopeat leikkaukset, tarkennukset ja valaistuksen vaihtelut – on albumissa muutenkin suuressa osassa. Peräänsä Jamo, Osmo ja Possu saavat kameraa havittelevia hämärämiehiä aseineen ja kun selvitettävä katoamisjuttukin näyttää saavan tummempia sävyjä, on lukija koukutettu ja painostava tunnelma taattu.

Tarinassa kuljetetaan sivujuonteena myös Jamon hajonneen perheen tragediaa. Se antaa tarinalle tietyn emotionaalisen syvyyden. Hauskana sivujuonmM-hmM. teena on Kamala Luonto -sarjakuvaa käsikirjoittavan Marja Lappalaisen cameorooli, jota puolestaan hyödynnetään tekoälyproblematiikan edistämiseen.

Muutama muu sivujuonne tarinassa jäi minulle aavistuksen epäselväksi: pahiksia aseineen pyörii Jamon, Osmon ja Possun perässä, mutta ovatko he kaikki samalla asialla?

•

Possu – tekoälyistä parhain Possu on hahmoista samastuttavin, miehiä hillitsemään pyrkivä järjen ääni koko tarinassa, mitä mikä sä nyton floodaat? mä totta kai ristiriitaista, onhan ole nyt katson kohta, hetki ok? kyseessä tekoäly. Possu on hiljaa! vieläpä tarinan maailmassa ”jo tuolloin kiellettyä pahamaineista inhimillistettyä D5-sarjaa”. Jamo kohtelee Possuaan tunteellisen hellästi ja puolustaa muutenkin tekoälyjen ”rotua” aina tilaisuuden tullen. Valotusaika käsittelee kuin huomaamatta menneisyyden painon ohella tekoälyn etiikkaa. Onko oikein inhimillistää ko-

neita? Onko koneiden vallankumous mahdollinen?

Teoksen maailmassa tekoälyjä on eritasoisia ja osa selkeän pahantahtoisia. Mielessä heräsi lukiessa kysymys, miksi Possun kaltainen kielletty tekoäly jaksoi pysyä omistajansa puolella, jopa osoittaa tunteita. Jamo perusteli ristiriitaa sillä, että on väliä, kuinka tekoälyä kohtelee. Tämä on puolestaan tekoälyjen problematiikan ytimessä: jos kyseessä on kone, jonka ihminen on kehittänyt, onko sille mahdollista kehittyä tunteita? Millä keinoin koneita saa hallita, jos niille on kuitenkin kehitetty kyky itsenäiseen ajatteluun?

Jamon ja Osmon dialogi yhdistettynä Possun ytimekkäisiin paperilappuihin luo kevyemmän juonteen muuten synkkäsävyiseen tarinaan. Huumori vaikuttaa paikoitellen sisäpiirihenkiseltä, mutta kuvien ilmeikkyyden ja tarinan nopean etenemisen vuoksi miesten sanailulle hymähtelee, ja se kieltämättä keventää teoksen tunnelmaa. Dialogi ja sarjakuvaan ripotellut muutkin vihjeet sisältävät lukuisia pop-kulttuuriviittauksia ja kaiketi kavereille suunnattuja kädenojennuksia, joita en itse varmaan bongannutkaan kaikkia.

Tieteisfiktiolle tyypillisesti Valotusaika imaisee mukaan todellisuuteensa, jossa aikamatkailu ja täysin inhimilliset tekoälyt ovat, jos nyt eivät arkipäivää, niin hyvin tavallisia. Tarinan maailman hyväksyy kyseenalaistamatta, minkä vuoksi onkin aavistuksen pettymys, kun albumin loppupuolella aletaan näyttämisen sijaan selittää. Kun mysteeriä on selvitetty vajaa parisataa sivua ja se ratkaistaan lopulta antamalla pahiksen pitää muutaman sivun monologi, tulee lukijalle olo liian helposta ratkaisusta. Tarinan epilogi tosin herättää mielenkiinnon uudestaan.

Ehkäpä suunnitteilla on jo jatko-osa?

Kuvien sommittelu ja ruutujen käyttö on valjastettu taitavasti kuljettamaan juonta eteenpäin ja toisaalta pysähtymään tärkeisiin ja tunteikkaisiin hetkiin. Kaiken kaikkiaan Valotusaika on runsas ja taitavasti rakennettu albumi ja muutamasta puutteestaan huolimatta ehdottomasti tutustumisen arvoinen sarjakuva-albumi.

63

ai kenet muk--

JULIANA HYRRI: Satakieli joka ei laulanut • Suuri Kurpitsa

Maailma, jossa aikuisen säännöt eivät päde OUTI IIVONEN

Juliana Hyrrin esikoiskokoelma Satakieli joka ei laulanut (Suuri Kurpitsa, 2019) koostuu kuudesta tarinasta, jotka kaikki kuvataan lapsen näkökulmasta. Hyrri tavoittaa hyvin aikuisten kaksinaismoralismin ja pahuuden, mutta toisaalta myös lapsen kehittymättömän mielen tavat selittää asiat, joita se ei ymmärrä. Lapsi kykenee pahaan siinä, missä aikuinenkin, vaikka motiivi voi olla hyvää tarkoittava tai viaton.

Aloitustarina ”Siniset uimahousut” vie lukijan pienen maalaiskoulun mukana kylpyläretkelle, joka päättyy tragediaan. Mielenkiintoisinta tarinassa on Hyrrin lyijykynäpiirrosten kyky tavoittaa sekä veden että lasten liike, kylpylän äänimaailma ja ilo.

Tyyli rauhoittuu kuin huomaamatta, kun huomio siirtyy leikistä todelliseen maailmaan. Järkyttyneet ja tilannetta hoitavat aikuiset sysäävät lapset ja heidän kokemuksensa syrjään. Ero aikuisten ja lasten maailman välillä korostuu muissakin tarinoissa: aikuiset eivät ymmärrä lasten kokemusta asioista ja lapset jäävät yksin muodostamaan käsityksensä tilanteista niillä valmiuksilla, joita heillä on. ”Itsekkyys on syntiä” on hurja, järkyttäväkin tarina kostosta sellaisena, kuin lapsi sen kokee. Se on myös huumaava muistutus lapsen kyvyttömyydestä hahmottaa tulevaa sekä asettaa koettuja vääryyk-

64

siä mittasuhteisiin. ”Yövieras” puolestaan paljastaa, kuinka vanhemman ajattelematon kommentti voi aiheuttaa lapselle puhumisen estävän häpeän, joka pakottaa lapsen käsittelemään eteen tulevan käsittämättömän ja pelottavan asian yksin. Tarinoissa esitetään arkisesti hetket, jotka tuntuvat ohikiitäviltä, mutta jäävät nakertamaan mieltä vuosikausiksi.

Hyrri käyttää värejä kahdessa tarinassa tavalla, joka itselleni toi mieleen Katja Tukiaisen kuvitukset. Väreistä suurimmassa osassa ovat viattomuutta ja lapsuutta korostavat pinkki ja keltainen, jotka luovat hempeydellään kiinnostavan kontrastin tarinoiden teemoihin. Albumin takakannessa esiintyvä sanapari “kyseenalaista viattomuutta” tiivistää mielestäni albumin värilliset tarinat ”Villiruusuja” sekä ”Satakieli joka ei laulanut”. Molemmissa lapset käyttävät eräänlaista väkivaltaa ja voimaa, jota eivät ymmärrä, ja myös selittävät tekonsa parhain päin.

Albumissa on käytetty eri tekniikoita ja tyylejä, jotka sointuvat kauniisti yhteen. Myös tarinoiden rytmitys ja värien sommittelu on onnistunut. Ainoa minut aavistuksen kylmäksi jättänyt tarina oli albumin päättänyt ”Huoranpenikat ja simpukkarasia”, josta en muista albumin tarinoista poiketen löytänyt ymmärrettävää tai selkeää motiivia lasten toiminnalle. Kokonaisuutena albumi herätti kiinnostuksen sekä Hyrrin taidetta että mielikuvitusta kohtaan sekä toiveen, että sarjakuva löytyy taiteilijan repertuaarista vastakin.

AINO LOUHI: Mielikuvitustyttö • Suuri Kurpitsa

Näkymätön tyttö REETTA LAITINEN

Aino Louhi (s. 1981) on siinä määrin tuottelias pitkän linjan kuva- ja sarjakuvataiteilija, että Mielikuvitustyttöä ei helposti miellä esikoisteokseksi. Kaija Papun kanssa Louhi onkin jo vuosia julkaissut sarjakuvaomakustanteita Kaino-Kustannuksen nimekkeellä. Mielikuvitustyttö on hänen ensimmäinen oma pitkä tarinansa.

Mielikuvitustyttö kertoo herkän tytön kasvutarinan lapsesta nuoreksi naiseksi. 1980-luvun lapsi tunnistaa oitis ajankuvaa, kuten New Kids On The Block -fanituotteita, mutta liiassa nostalgiassa Louhi ei kahlaa, eikä myöskään käytä turhaa rekvisiittaa aikakauden määrittelyyn. Kuvallinen ilmaisu on kauniin selkeää ja ilmavaa, useimmat ruudut ovat koko sivun kokoisia ja tehostevärejä annostellaan taloudellisesti. Albumista välittyy ennen kaikkea Louhen rautainen ammattilaisuus kuvataiteilijana.

Monille kasvutarinoille leimallinen ulkopuolisuuden tunne on läsnä myös Mielikuvitustytössä. Päähenkilö haluaa kovasti kuulua jonnekin ja tulla nähdyksi. Ihmissuhteissa hänen osakseen lankeaa valitettavasti yksipuolisuus. Ala-asteikäisten tyttöjen klassinen parinvaihtoleikki vieraannuttaa tyttöä, joka

haluaisi vain olla parhaan ystävänsä kanssa aina ja ikuisesti. Erilleen kasvaminen on pitkä ja kivulias prosessi. Oma lapsuus jatkuu vielä, kun ystävä onkin yhtäkkiä karannut toiseen maailmaan, teini-ikään.

Toinen epätasa-arvoinen ihmissuhde on yksipuoliseksi oletettu ihastus luokan söpöön ”pahaan poikaan”. Lapsuuden ihmissuhdepettymykset kulkevat mukana nuoren aikuisen elämässä. Uskaltaako mielikuvitustyttö antautua sattumalle ja rakkaudelle?

Mielikuvitustytön tarina on äärimmäisen tavallinen. Kaikki ovat kokeneet ulkopuolisuutta ja ihmissuhteiden vaikeuksia niin lapsena kuin aikuisenakin.

Aino Louhi kertoo tämän tavallisen tarinan kuitenkin kiinnostavasti ja samastuttavasti. Päähenkilön nimettömyys ja persoonattomuus lisäävät samastumispinta-alaa: tyttö voisi olla kuka vain meistä, ”kiltti ja hajuton” ysin tyttö joka ei loista ulospäin mutta kurkottelee mielikuvituksessaan kauas.

Louhi ei kuitenkaan tyydy pelkkiin itsestäänselvyyksiin vaan ripottelee kertomukseen pieniä yksityiskohtia, jotka tekevät tarinasta oman näköisen ja itse eletyn oloisen. Peloistaan ja epävarmuudestaan huolimatta mielikuvitustyttö kasvaa ja kehittyy tarinan aikana ja katsoo lopussa rohkeasti yhtä aikaa menneeseen ja tulevaan.

65

SAMI MAKKONEN: Kalevala • Otava

Nyt loppuu se Väinämöiselle naureskelu EERO LAITILA

Muistan nuorena lukeneeni Frank Millerin esipuheen Batman: Year One -sarjakuvaan. Siinä hän toteaa ihmetelleensä 60-luvun campmaista Batmania ja asettaa omien tarinoidensa sävyn yhdellä päälauseella: ”Minusta Batman ei koskaan ollut hauska”.

Samanlainen fiilis tulee Sami Makkosen Kalevalasta.

Jos Kalevalan sarjisversioinnit ovat olleet enemmän tai vähemmän hauskoja Petri Hiltusen, Marko Raassinan ja tietysti Mauri Kunnaksen käsissä, Makkoselle on tärkeää kahlita Kalevala tosikkomaisen jenkkisarjakuvan tyyleihin.

Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen ovat kaikki parrakkaita yrmyjä, jotka jahtaavat kukin nuoria ja jostain syystä usein alastomia naisia ympäri Kalevalan maita. Heitä on vaikea erottaa toisistaan niin ulkonäön, tekojen kuin puheenparrenkin puolesta. Valtavia villipetoja kukistetaan, miekkoja ja vasaroita heilutellaan, loitsuja lauletaan.

Makkosen toteutus on ammattimaisen sulavaa ja unenomaisen synkkää, mutta siitä puuttuu kiinnostava kulma, josta kansalliseeposta pääsisi tarkastelemaan jotenkin tuoreesti. Nyt tuttuja tarinoita käydään läpi tulkinnalla, josta tulevat mieleen esimerkiksi aiemmin mainitun Millerin miesvoimafanta-

66

siat ja saman koulukunnan muut tosikot ”aikuiset” sarjakuvat.

Tästä näkökulmasta kaupallista potentiaalia kirjalla voi ollakin, jos ilottomien lihaskimpputarinoiden ystävät löytävät Makkosen teoksen, heitä kuitenkin sarjakuvien ostajista todistetusti löytyy ihan hyvä porukka. Visuaalisesti Kalevala on komea, joten siinä mielessä teoksen päästää ihan mieluusti edustamaan suomalaista kansanperinnettä. Kalevalan eri versioita lukeneelle ja tarinoita edes hieman tuntevalle tästä jää kovin vähän mieleen.

Pari teknistä yksityiskohtaa kirjasta jää häiritsemään. Tekstin koneladonta ja etenkin loitsuihin käytetyn versaalifraktuuran vaikealukuisuus on huono ratkaisu. Kyllä noitumisesta lopulta selvän saa, mutta yleensä sarjakuvaa lukiessa ei halua käyttää leijonaosaa ajasta tekstin tulkkaamiseen, kun kuviakin olisi katsottavaksi.

Toinen kompastuskohta on erikoinen tyylivalinta käyttää englanninkielisiä ääniefektejä. Sampoa taottaessa kuuluvat ”crrumbble”, ”krak” tai ”bakow” ovat täysin väärällä puolen Atlanttia, kun muuten hahmot loihevat laulamahan vanhakantaista suomen kieltä Kalevalassa tehdyt tyylivalinnat jättävät suuhun hieman hukatun mahdollisuuden maun. Makkosen piirrosjälki on komeaa, mutta tarinan tulkinta liittää kirjan jonon jatkoksi nopeasti unohdettavan pullistelusarjakuvan suureen joukkoon.

SAMI NYYSSÖLÄ: Learn Finnish Without Studying • POKUTO

Pikaopas kieleen ja kulttuuriin PII ANTTONEN

Sami Nyyssölän Learn Finnish Without Studying yllätti allekirjoittaneen jo lähtökohtaisesti sillä, että kirjan nimi todella on kuvaus sen sisällöstä. Odotin otsikon olevan vertauskuvallinen, mutta kyseessä on todellakin epäoppikirja suomen kielen koukeroista sekä erityisesti suomalaisten tavoista ja kulttuurista.

Ja nimenomaan tässä jälkimmäisessä kirja onkin vahvimmillaan. Vaikka myös ihan perussanastoa on kirjassa jonkin verran, jää se selkeästi heikommalle tolalle. Lähes kaksikielisenä englannin kielen puhujana löysin sanasto-osuuksista paljonkin viilattavaa, sävyeroavaisuuksia ja jopa suoranaisia virhekäännöksiä.

Kuitenkin havainnollistavat esimerkit suomalaisten tavasta käyttää sanatonta kommunikointia ja pieniä vaistomaisia eleitä puhumisen välttämiseksi ovat loistavia kulttuurisia havaintoja. Nyyssölä selittää monet pienet kulttuurien väliset väärinkäsitykset sujuvina anekdootteina. Näitä lukiessa tuli

hykerreltyä useinkin sille, kuinka vaistomaisesti itsekin toistaa näitä pieniä vaistomaisia eleitä, joissa ulkoapäin katsottuna ei loppujen lopuksi ole mitään järkeä.

Kevyttä luettavaa kirja ei kuitenkaan missään määrin ole. Tekstiä on suhteessa kuviin varsin huomattava määrä ja Nyyssölä lataa historiallista, etymologista ja kulttuurillista tietoa pöytään hengästyttävällä tahdilla. Siksi kirjan otsikko ehkä sen puolesta onkin harhaanjohtava, sillä jopa suomalaiselle lukijalle tuntuma on lopulta jokseenkin oppikirjamainen. Opiskelutta ei siis potentiaalinen suomenopiskelija todellakaan pääse.

Raskauden tuntua lisäävät myös kirjan fyysiset mitat, sillä kirja on painettu niin paksulle paperille että painon lisäksi sivut ovat suorastaan kankeat, mikä paikoitellen jopa hankaloittaa sivujen kääntämistä.

Graafisesti Nyyssölän piirrosjälki on hyvin tyyliteltyä ja pelkistettyä. Paikoitellen se tuntuu turhankin luonnosmaiselta. Mutta toisaalta juuri se luo mainion hengen etenkin kirjan loppupuolelta löytyviin sanontakuvituksiin.

67

AINO SUTINEN & DMITRI JAKOVLEV (TOIM.): Neighbours – An Anthology of Russian And Finnish Comics • Boomkniga Press & Suomen sarjakuvaseura ILJA OBUHOV

Tarinoita rajamailta VILLE HÄNNINEN

Antologioiden akilleenkantapäänä on yleensä pidetty niiden hajanaisuutta. Silloinkin kun kokonaisuus rakentuu jonkin teeman ympärille, taiteilijat ymmärtävät toimeksiannon niin eri tavoin tai piirtävät tahallaan asian vierestä. Lopputulos on parhaimmillaan epätasainen, kehnoimmillaan väkinäinen.

Aino Sutisen ja Dmitri Jakovlevin toimittama Neighbours-antologia nojaa maidenväliseen hankkeeseen, jossa suomalaiset ja venäläiset sarjakuvataiteilijat paitsi vierailivat toistensa maissa ja alan tapahtumissa myös piirsivät tarinoita naapurimaiden kulttuurisesta kanssakäymisestä. Elo-syyskuussa 2018 Ilja Obuhov, Olga Posuh ja Anna Volovik kävivät Helsingin sarjakuvafestivaalilla näyttelyn kera.

Samalla he osallistuivat kirjan suomalaisten taiteilijoiden (Juliana Hyrri, Terhi Ekebom) kanssa työpajoihin ja piirsivät muun muassa Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa ja Lapinlahden sairaalan alueella. Lokakuussa sama tapahtui vuorostaan Pietarissa, osa kävi myös Viipurissa.

Uppoutumisen oli määrä siivittää Venäjän ja Suomen suhteisiin liittyviä tarinoita. Hämmästyttävää kyllä: niin kävi. Viiden tarinan antologia on nimenomaan kokonaisuus ja vaikka tarinat ovat hyvinkin erityylisiä ja -tasoisia, ne täydentävät toisiaan. Naapuruussuhde korostuu, muttei YYA-hengessä tai pie-

68

nintä yhteistä nimittäjää etsien vaan kiintoisien yksityiskohtien ja pulppuavan kerronnan kautta.

Venäjän ja Suomen rajaseutu voisi olla samanlainen kertomusten lähde kuin Yhdysvalloissa. Esimerkiksi Juha Seppälä kuvaa romaanissaan Mr Smith (2013) aluetta taloudellisten mahdollisuuksien veturina mutta myös merkillisenä ja myyttisenä. Kaupankäynti ja ihmisten keskinäinen, rajat ylittävä vuorovaikutus ovat rakentaneet alueen luonteen.

Neighbours-antologian parhaat tarinat ovat suomalaisilta. Juliana Hyrrin ”Never Come Back” kuvaa lapsuuden epätodellisen tuntuisia kurittomuuksia, mutta kietoo ne kuvaukseen Inkerin kansan juurettomuudesta sotien jälkeen. Terhi Ekebom kuvaa sienestysretkeä, myrkyllisen lajin kiehtovuutta ja kauneuden petollisuutta. Molemmat tarinat puhuttelevat henkilökohtaisuudellaan. Novellit ovat tunnetasolla voimakkaita ja saavat toivomaan lyhyen tarinan laajempaa renessanssia.

Ilja Obuhov kertoo kirjailija Maiju Lassilasta, joka tunnetaan Tulitikkuja lainaamassa -menestyselokuvan takia Venäjälläkin. Anna Volovik kuvaa introvertin Linus Torvaldsin versiota sosialismista: Linux-käyttöjärjestelmän syntyä jakamistalouteen. Geenitutkija Olga Posuh pohtii omakohtaisia sukulöytöjään miljöönä ”alun perin ruotsalainen” rajakaupunki Viipuri.

Vaikka mikään näistä kertomuksista ei yksinään hetkauttaisi, kokonaisuutena antologia kantaa. Virallisen historian alla on tuhansia tarinoita.

P.A.MANNINEN: Kapteeni Kuolio ja Tampereen näkit • Lempo Kustannus

Toisen Tampereen sankari HEIKKI JOKINEN

Tasan eivät käy onnen lahjat. Kapteeni Kuolio suojelee maailmaamme muiden dimensioiden pahoilta voimilta. Hän tuntee pimeyden olentojen juonet ja salaiset nimet sekä osaa suojautua niiltä. Siitä hyvästä hänet suljettiin kymmeneksi vuodeksi mielisairaalaan (Sarjari 27, 1990).Toiset taas saarnaavat sunnuntaiaamuisin tätä varten pystytetyissä kalliissa rakennuksissa kaapu päällä keinoista, joilla meidän tulee miellyttää sekä rukoilla elämäämme ohjaavaa henkiolentoa. Näin vältymme hänen kostoltaan ja toisten, pahojen henkiolentojen juonilta. Nämä saarnaajat saavat tästä kelpo kuukausipalkan sekä arvostetun aseman yhteiskunnassa.

Kapteeni Kuolio on arkipäivän supersankari. Kodistaan Tampereella hän seuraa muiden dimensioiden otusten hyökkäyksiä sekä livahtaa tarvittaessa maan alle. Siellä on toinen Tampere, jonne päätyvät kaikki hylätyt asiat: puretut talot, murhattujen punakaartilaisten levottomat sielut ja kummitukset.

Nyt kapteenilla on jälleen visainen tehtävä. Muinaishirviö Näsijärven näkki on livahtanut Pyhäjärveen, ja kuten tiedämme, samaan järveen ei mahdu kahta näkkiä. Kuolion on palautettava näkki kotijärveensä.

Hän kysyy neuvoa maan alta, Pyynikin Ukolta sekä Ajattaralta. Avukseen Kuolio saa Väinämöisen verkon, jolla pyydystää näkki. Erinäisten käänteiden

ja Pispalan vanhan uittotunnelin läpikävelyn jälkeen se onnistuukin.

P. A. Mannisen luoma maailma on johdonmukainen ja kiinnittyy yhä tiukemmin Tampereen maisemiin. Hän on piirtänyt sarjaa vuodesta 1990. Peruselementit pysyvät paikallaan, mutta vieraista dimensioista löytyy aina uusia otuksia sekä historian käänteitä. Niin tähän kuin muihinkin Kuolio-tarinoihin liittyy tarkka perehtyminen aiheeseen. Manninen tutkii tapahtumapaikat, historian käänteet sekä vanhat uskomukset. Pyynikin näkkien lopussa onkin kattava lähdeluettelo.

Kerronta liikkuu osin luennoinnin ja tarinoinnin välillä. Tietoiskumaiset välipalat kirjaavat tamperelaista perinnetietoa ja kapteeni Kuolio selostaa Kökkö-apurilleen tarkasti vieraiden olentojen tavat ja olemuksen.

Tarinoiden tinkimätön johdonmukaisuus tekee niistä erikoisella tavalla kiinnostavia. Manninen luo omaa maailmaa pala kerrallaan, sivuilleen vilkuilematta. Huumori on kätketty syvälle, koko saagan rakenteeseen. Poikkeuksiakin on; Pyynikin näkeissä Ajattara hallitsee suvereenisti tilanteen selittäessään ohikulkijoille Näkin vangitsemista Aale Tynnin runoon tehdyn feministisen näytelmän harjoituksina.

Piirros on persoonallista, vaikkakaan ei kaikkein sulavinta. Kesäisen metsän kuvaus vaatii ison määrän pientä viivaa – mutta näin on Kapteeni Kuolio piirrettävä.

69

SAMI KORJUS & MIKKO VÄYRYNEN: Omissa käsissä • Zum teufel

Suku on pahin VILLE HÄNNINEN

Mikko Väyrynen on piirtänyt pitkään lyhyitä tarinoita muun muassa Glömp-antologiaan ja Kutilehteen sekä Kuti-ryhmän yhteisjulkaisuihin kuten Tempora Mutanturiin ja Aakkostoukkaan. Hänen sarjakuviaan on ollut julkaisuissa ja näyttelyissä eri puolilla Eurooppaa. Varsinaisen uransa Väyrynen on tehnyt mainoskuvittajana.

Hänen ensimmäinen sarjakuvakirjansa on ollut tekeillä pitkään. Omissa käsissä vastaa syntyneisiin odotuksiin. Kuvalliselta kerronnaltaan hiottu tarina kasvattaa loppua kohden huimasti intensiteettiään.

Pohjana on nippu karuja elämäntarinoita. Artsi on ylpeä työmies, tuntee sahan ja sirkkelin, elää kahdeksasta neljään kuulosuojaimet päässään. Hänen kaikki harvat läheisensä ovat sössineet elämäänsä jollain tavoin. Veljeä ei yleensä näy, mutta jos näkyy, niin ämpäri päässä ja rahaa lainaamassa.

Isän elämästä pitää huolehtia, alkoholin saatavuudesta siis. Tyttären miesystävät vaihtuvat, viimeisin on väkivaltainen röyhkimys, mikä ei taida olla mitään uutta.

Muut pompottavat Artsia. Hän ei tunnu oman

70

elämänsä herralta. Kirjan mittaan käy ilmi, että omaehtoisia ideoita löytyy sittenkin. Kaikkiin ongelmiin on olemassa ratkaisuja.

Väyrysen kerronta on lähes pelottavan lakonista. Kuva-alaa hallitsee hiipunut harmaa, toimintaa on vähän. Väyrynen luottaa kerronnassaan lukijaan, kunkin henkilön luonne ja eletty elämä näkyy suoraan hänen kasvoistaan eikä asioita ole tarpeen alleviivata. Tähän on tultu, ja siinäpä se.

Tarina etenee karun jokapäiväisten tilanteiden kautta. Arkirealismista tai työläissarjakuvasta ei kuitenkaan ole kyse, varsinkin tarinan loppupuolella musta huumori valtaa alaa. Vähäeleisyys tekee tarinan käänteistä sitäkin vahvempia.

Omissa käsissä ei ole kielellisesti yhtä hiottu kuin kuvallisesti. Visuaalinen tyyli ja kerronnan eleettömyys saavat olettamaan modernistisen tiukkaa kieltä, mutta lauseet ovat hetkittäin hiukan kömpelöitä. Olisi tarvittu vielä yhtä ankaraa lukukierrosta.

Silti kirja on ilman muuta kuluneen vuoden kohokohtia suomalaisessa sarjakuvassa. Juliana Hyrrin Satakieli joka ei laulanut, Aino Louhin Mielikuvitustyttö sekä Väyrysen ja käsikirjoittaja Sami Korjuksen Omissa käsissä ovat kukin vakuuttavia avauksia: näinkin sarjakuvilla voi kertoa.

JANNE PARVIAINEN: Post Man • Suisto Kustannus

“Kuinka mä vihaankaan märkää postia, joka liimaantuu ihoon kiinni” AINO SUTINEN

Päähenkilö on nuori mies Kalle, joka jumittaa päämäärättömyydessään. Epäkiitollinen postinjakeluduuni ei elätä pitkälle ja työpaikan ilmapiiri on kireä. Vapaa-ajan eskapismi on enimmäkseen lyhytjänteistä kaljoittelua, pössyttelyä ja yleistä sekoilua. Kaveriporukan “Tohtorilta” saisi kokeellisia psykedeelejäkin.

Parin tunnin unien jälkeen lähdetään taas postinlajitteluun ja sateeseen polkemaan, valtionyhtiö ei kuitenkaan tarjoa palkollisilleen kunnollisia varusteita. Naisjutut eivät oikein etene ja ulosotto hengittää niskaan. Ja kun kerrankin voittaa pelikoneessa ja on varaa tilata pizza, siihen on pistetty pelkkää ananasta.

Päähenkilö on jonkinlainen nuhjuinen jokamies, jota lukijana seuraa ihan mielellään. Häntä tai ystäviään ei esitetä täysin positiivisessa valossa, on homottelua ja huorittelua, on kärsimystä josta saa syyttää vain itseään. Pikemmin tarinassa on huumorinsekaista inhorealismia. Ja ripaus maagista realismia on siinä, että päähenkilö kulkee päällään selittämätön supersankaripuku.

Tarina on vetävä ja monesti hyvin hauska. Osuvissa yksityiskohdissa ja erilaisissa sivujuonteissa

on sen makua, että havaintoja on poimittu elävästä elämästä. Kaveriporukan sekoilussa on arvaamatonta toilailua. “Me tässä vaan suunniteltiin että ammutaan jäisiä peniksiä isolla lingolla Mäkin ikkunan läpi.”

Tarinassa on myös kauneutta ja pieniä yhteiskunnallisia huomioita. Paljon tapahtuu pään sisässä, jatkuvana monologina ajatuskuplissa. Kirja viittaa osaltaan Charles Bukowskin Postitoimistoon ja huuruiseen rappioproosaan. Konkreettinen ajankuva ja kepeys tekevät tästä kiinnostavaa, juopottelevan miehen apea odysseia sinänsä olisi kulunutkin aihe.

Kauttaaltaan samankokoisissa ruuduissa etenevä kuvitus on selkeää ja toimivaa. Jotkin yksityiskohdat tekevät hieman viimeistelemättömyyden vaikutelmaa – suoraan valmismuodoilla tehdyissä puhekuplissa on konefontti, joka ei tue ääkkösiä ja ne tulevat näkyviin eri fontilla.

Kirja on julkaistu myös englanniksi, mutta jostain syystä suomenkielisenkin laitoksen nimi on englanniksi, kenties viittauksena supersankareihin.

Takakannen tekstiin on jäänyt päähenkilön nimeksi Hank, vaikka hän on kirjassa Kalle.

Janne Parviainen on monialataiteilija, joka on tehnyt muun muassa runsaasti valotaidetta kameran pitkällä valotusajalla ja maalauksia. Tämän perusteella hän taitaa myös sarjakuvakerronnan. Häneltä on aiemmin julkaistu myös autofiktiosarjakuva Shoegazing (Suisto, 2018).

71

SIRA MOKSI: Köyhien sota • Täysi Käsi

Kuvia kuvien alla REINE PALMQVIST

Vuonna 2015 Juha Sipilän hallitus istui ensimmäistä kesäänsä ja samoihin aikoihin Sira Moksi alkoi poliittiseksi piirtäjäksi. Nyt julkaistava Köyhien sota -kokoomateos sosiaalisessa mediassa levitetyistä pilapiirroksista on syntynyt raivosta ja voimattomuudesta.

Kannessa komeilee Saksikäsi-Sipilä. Kirjan sivuilla on kuutisenkymmentä kuvaa. Ne täytyi ensin katsoa läpi nopeasti, että tiesi varautua.

Olin nähnyt Moksin tuotantoa Facebookissa, jakanut sitä itsekin. Kuvien brutaaliuden takia tekijä on saanut bannia yhteisöpalvelussa kerran toisensa jälkeen. Yhteisönormeihin on sattunut, kun nainen piirtää noin rajua kuvaa! Vanhuksia syömässä ihmisjalasta valmistettua Esperi-tartaria. Jari Ehrnrooth viisastelemassa keskitysleirin piikkilanka-aidan edessä. Timo Soini puhumassa elämän pyhyydestä kohdusta hautaan, kädessä nakki ja päässä paavin hiippa jonka kuvassa lasta käytetään hyväksi, taus-

72

talla naiselle tehdään aborttia rautahenkarilla. Vatsa tekee pari ylimääräistä kierrosta, kun näitä katselee.

Sillä nämä ovat kuvia kuvien alla. Moksi on piirtänyt esiin todelliset kuvat median silottelun ja lausuntojen tekopyhyyden alta. Esille on tullut ahneutta ja itsekkyyttä. Piittaamattomuutta ja julmuutta.

Kirjan nimi, Köyhien sota, on myös peräisin kuvasta: kun hallitus saa köyhät tappelemaan keskenään, ei tarvitse kantaa huolta siitä että nämä liittoutuvat valtaapitäviä vastaan.

Poliittiseksi satiiriksi, sellaisena kuin se on totuttu käsittämään, Köyhien sotaa ei voi luonnehtia. Huumorin ja naurun ulottuvuus puuttuu teoksesta täysin. Kirjan sivuilla on väkivaltaa, sadismia, hyväksikäyttöä ja kannibalismia, vahvoin vihaisin viivoin.

Anne Bernerin hymy edustaviksi tarkoitetuissa mediakuvissa ei tule koskaan ennalleen tämän kirjan jälkeen.

Kuvien raakuus puhuttelee ja tasaa maailman menon herättämää ahdistusta. Herää tunne että piirtäjä, hänen työnsä, on vahvasti pienen ihmisen puolella.

ACHDÉ & JUL: Cowboy Pariisissa. Lucky Luken uudet seikkailut 13 • Suomentanut Annukka Kolehmainen • Egmont © LUCKY PRODUCTIONS 2018 BY ACHDÉ & JUL © LUCKY COMICS

Ontuva lehmipoika VESA KATAISTO

Aikoinaan Lucky Luken ja Asterixin kaltaiset sarjat pitivät iloisella tavalla historiallisia tosisattumia ja -hahmoja elossa. Nykyisin näiden sarjojen myöhemmät osat tuntuvat olevan olemassa vain siksi, että Lucky Luken ja Asterixin oma historia pysyisi elossa. Eikä kovin iloisella tavalla.

René Goscinnyn (1926–77) jälkeen hyvin monet ovat yrittäneet matkia hänen käsikirjoitustyyliään sekoittaa nykypäivää menneeseen esimerkiksi anakronistisilla vitseillä. Keneltäkään se ei ole onnistunut. Lucky Luken hahmon luoja Morris (1923–2001) työsti sarjaansa loppuun asti, mutta sai sen vain kangistumaan entistä tiukemmin omiin kaavoihinsa.

Achdé alias Hervé Darmenton on tuottanut jo toistakymmentä Lucky-albumia alkuperäissarjan jatkoksi. Hänen nykyinen yhteistyökumppaninsa Jul (Julien Berjeaut) on Goscinny-palkittu, erityisesti historian ja filosofien parodiointiin keskittynyt kirjoittaja–piirtäjä.

Nimi kertoo kaiken heidän uudesta albumistaan.

Heppoisella juonentyngällä kehystettynä Lucky Luke saadaan matkaamaan Pariisiin shoppailemaan ja vähän ammuskelemaankin. Mukana tietenkin myös hevosensa Jolly Jumper, jonka rooli on Achdén

aikana huomattavasti korostunut. Tarinat on nykyisin suunnattu selvästi enemmän lapsille. Aikuisille on tarjolla lähinnä muistoja menneistä LL-seikkailuista sekä vitsiviittauksia nykyaikaan.

Niin, siis juonikin tarinassa on. Alussa tavataan tietysti Daltonit, joihin Goscinnykin oli alkanut kyllästyä, matkalla uuteen vankilaan, tietenkin Luken saattelemana. Vastaan tulee yllättäen jättimäinen soihtua kannatteleva metallikäsi. Tämä palanen monumenttia kiersi Amerikkaa, markkinoiden tulevaa ranskalaisten lahjoitusta, vapaudenpatsas Lady Libertyä, joka pystytettäisiin Ellisin saarelle tervehtimään New Yorkiin saapujia.

Vankilanjohtaja Lockerille tämä ei käy ollenkaan laatuun. Hän jostakin syystä inhoaa vapautta, ilmeisesti vain siksi että on vankilanjohtaja. Luke puolestaan päätyy patsaan turvamieheksi erinäisten aasinsiltojen kautta. Hän saattelee patsaan Pariisista Amerikkaan, soihtukäsikin on näemmä välillä palautettu Ranskaan.

Eikä siinä juuri kummempaa. Kirjoittaja-Jullilla piisaa erilaisia anekdootteja, mutta kokonaista juonta hän ei tunnu saavan aikaiseksi. Achdén piirros on harmillisen löysää ammattimiehen jäljeksi. Sivukokonaisuudet ontuvat, kuvien rytmitys tökkii pahasti. Cowboy Pariisissa -albumi haiskahtaa enemmän kuin vähän silkalta Ranskan markkinoiden kosiskelulta.

73

JAN VAN HAMME & GRZEGORZ ROSINSKI: Thorgal 2 – Jäämerten saari • Suomennos Saara Pääkkönen • WSOY

Jäämerten arvoituksia REIJO VALTA

Aavalta mereltä löydetty ja Thorgaliksi nimetty nuori mies taistelee uupumatta vapauden ja oikeudenmukaisuuden puolesta. Toisessa albumissa hänen syntyperänsä selviää ja fantasiasarjakuva saa nipun uusia elementtejä rakennusaineikseen.

Viime vuoden lopulla WSOY toi lehtipiste myyntiin puolalaissyntyisen piirtäjä Rosinskin ja belgialaisen käsikirjoittaja Van Hammen jo 1970-luvulla luoman Thorgalin. Lehtipisteissä ei ole mangan ja Aku Ankan taskukirjojen lisäksi liiemmin ollut sarjakuvia tarjolla, joten uutuus on tervetullut. Thorgalin tarinat ovat Mustanaamiosta tuttuja, osa Thorgaleista on julkaistu jo edesmenneen lehden kakkossarjoina parikin kertaa.

Julkaistuja sarjakuvanimikkeitä katsellessa erottuu oma ryhmä, jonka voisi sanoa myyvän nostalgialla. Yksi selkeimmistä ryhmistä on Otavan NonStop-kirjat, joissa seikkailevat 1970-luvun Ruudusta ja NonStopista tutut sarjakuvahahmot. Thorgal voisi olla osa samaa sarjaa, mutta suomalaisten jatkosarjakuvalehtien kannalta se alkoi ilmestyä liian myö-

74

hään. Thorgal debytoi Tintin-lehdessä 1977.

Thorgal on mainiota eurooppalaista sarjakuvaa.

Sen fantasiamaailmassa sekoittuvat skandinaaviset tarustot yleisempään muinaiskuvastoon. Toisessa osassa mukaan tulee myös ripaus science fictionia. Rosinski kuvittaa jäistä ja lumista vuoristomaisemaa nautittavasti. Luotu fantasiamaailma on kestänyt aikaa hyvin, ja sen elementit elävät myös monissa muissa tuoreemmissa universumeissa. Ehkä kustantajaa julkaisemiseen on rohkaissut tuleva Henckel von Donnersmackin elokuva ja muun muassa Game of Thronesin menestys.

Jäämerten saaressa Thorgalille ja lukijoille paljastuu sankarin taivaallinen alkuperä. Thorgalin varalle oli tarkat suunnitelmat, mutta ne romuttuvat.

Mies ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä. Ehkäpä jo seuraavassa albumissa Thorgal ja hänen morsiamensa prinsessa Aaricia viimeinkin pääsevät naimisiin.

Albumimuodossa Rosinskin kädenjälki pääsee paremmin oikeuksiinsa kuin pienempikokoisessa Mustanaamiossa aikoinaan. Värityksellä korostetaan hyvin olosuhteiden muutoksia. Thorgal sopii hyvin NonStop-sukupolven nostalgian nälän tyydyttämiseen.

GAIL SIMONE, AARON LOPRESTI & MATT RYAN: Conan / Ihmenainen • Suomennos: Janne Suominen • RW Kustannus

Vuonna miekka ja lasso ATTE TIMONEN

Conan Barbaarin ja Ihmenaisen crossover-seikkailu ei ideana ole kovinkaan kaukaa haettu. Molemmat seikkailevat usein jokseenkin hellenistisessä ympäristössä sekä taistelevat pahoja ihmisiä ja mytologisia hirviöitä vastaan miekkojen ja sandaalien voimalla.

Tämän crossoverin tapauksessa vielä kirjoittaja Gail Simone toimi yhdistävänä tekijänä; Simonella on vyönsä alla menestyksekäs ura sekä Ihmenaisen että Conanin naispuolisen vastineen, Red Sonjan kirjoittajana. Ei liene ihme, että Conan / Ihmenainen toimii sekä Ihmenaisen seikkailuna että klassisena barbaaritarinana.

Conan törmää muistinsa menettäneeseen gladiaattoriin, jota kutsutaan Soturinoidaksi. Conan uskoo tämän olevan kadotettu nuoruuden heilansa, Yanna. Conan ja ”Yanna” lähtevät pakomatkalle selvittääkseen tämän salaperäisen naisen oikean nimen ja alkuperän. Samalla he saattavat tulla tuominneeksi koko maailman sotaan ja kuolemaan. Matkalla tapellaan niin orjakauppiaiden, haikalojen kuin hirviökorppien kanssa. Liittolaisia löytyy sekä kurjien

varkaiden että kunniakkaiden amatsonien joukosta.

Tarinaa kantavat sankarit saavat jakaa osuutensa tasapuolisesti. Conan on vakuuttunut siitä, että mysteerinainen on hänen kadotettu rakkaansa, ja hän muistelee samalla nuoruuttaan. Ihmenainen taas koettaa muistaa, kuka oikeastaan on, ja miten hän on päätynyt tähän outoon maahan. Myös Conanin tarunomaisen maailman yhdistäminen Ihmenaisen omaan tyyliin toimii hyvin, sillä ristiriitoja ei maailmoissa ole liiaksi.

Simonen Ihmenainen-vuosien yhteistyökumppanin Aaron Loprestin taide on ilmeikästä ja genreen sopivaa. Se pitää kiinni Conanille ominaisesta ”miekkojen ja sandaalien” estetiikasta ja samalla myös Ihmenaisen modernista tyylistä. Conan ja Ihmenainen vaikuttavat kukin toisiinsa myös tarinatasolla – kuten monissa Conan-tarinoissa, on tässäkin synkkyyttä ja väkivaltaa, mutta Ihmenaisen tarinoiden tapaan myös rohkeutta, oikeutta ja totuuden puolesta taistelua.

Aina tällaiset crossoverit eivät toimi. Kuitenkin veteraanitekijä Simone on tässä onnistunut nitomaan hahmot ja heidän tarinansa hyvin yhteen, ja lopputulos viihdyttää sekä kimmerialaisen että themyskiralaisen faneja.

75

TIMO RONKAINEN: Näin luen Kuinka Aku Ankkaa luetaan -kirjaa • Zum Teufel

Sytyttäkää valot!

TUOMAS TIAINEN

Harva sarjakuvaa käsittelevä kirja on niin maineikas – ja surullisenkuuluisa – kuin Kuinka Aku Ankkaa luetaan. Sarjakuvaharrastajille ja tavallisille Aku Ankan lukijoille marxilaisten chileläiskirjoittajien tietoteos edustaa kyseenalaisin argumentein perusteltua loanheittoa. Tiedostavammasta vinkkelistä maailmanmenoa seuraaville se näyttäytyy ansiokkaana Disney-kritiikkinä. Heitetäänpä härmäläiseksi mausteeksi vielä mylläkkä Akun housuttomuudesta, ja myytti on valmis.

Kohukirjan tarina on kiinnostava. Chileläiset kulttuurintutkijat Ariel Dorfman ja Armand Mattelart kirjoittivat amerikkalaista kulttuuri-imperialismia ruotivan Para leer al Pato Donaldin vuonna 1971 Salvador Allenden kansanrintamahallituksen aikana. Heidän mukaansa Walt Disney oli imperialistisia pyrkimyksiä tietoisesti edistävä kulttuurikolonialisti, ja sarjakuva tässä toimessa yksi väline.

Augusto Pinochet’n raa’an sotilasjuntan kaapattua vallan 1973 myös Suomessa kiinnostuttiin Chilen asioista. Pato Donaldin suomennosta saatiin kuitenkin odottaa melkein vuosikymmen.

Markku Kosken suomennoksen Kuinka Aku Ankkaa luetaan julkaisi vuonna 1980 muun muassa Peter von Baghin perustama piskuinen Love Kirjat.

Asiaan liittyy mielenkiintoinen knoppi: Aku Ankan

76

päätoimittaja Markku Kivekäs oli lähestynyt Pato Donaldin kirjoittajaa kertoen halunsa julkaista kirja suomeksi. Disney-kritiikin olisi siis voinut julkaista Disney-sarjakuvia julkaiseva taho! Sanoma ei lopulta kirjaa kustantanut, mutta Aku Ankan toimitus auttoi meikäläisen laitoksen tekemisessä.

Miten Kuinka Aku Ankkaa luetaan -kirjaa sitten tulisi lukea? Barks-asiantuntija ja Ankkalinnan pamaus -lehden päätoimittaja Timo Ronkainen näyttää valoa penkoen alkuperäisteoksen ja suomennoksen perin pohjin. Näin luen Kuinka Aku Ankkaa luetaan -kirjaa sisältää taustoittavien tekstien ohella seikkaperäisen selvityksen teoksen sarjakuvaviitteistä ynnä muuta informaatiota asiasta kiinnostuneille.

Ronkaisen kirja on tervetullut teos. Chileläistutkijoiden argumentointi oli usein rakennettu hataralle, toisinaan virheellisellekin pohjalle.

Kuinka Aku Ankkaa luetaan sai meillä jonkin verran huomiota, muttei saanut aikaan mitään suurempaa sarjakuva- tai Disney-vastaista liikehdintää. Ehkä Ankka-kansamme ymmärsi, että Roope on pohatan parodia ja että ankkojen kuuluukin kulkea housuitta. Oli miten oli, asiaan vakavasti suhtautuvan ankisti Timo Ronkaisen laatiman kirjan perusteella jokaisella on nyt mahdollisuus etsiytyä Dorfmanin ja Mattelartin viitteiden äärelle ja muodostaa omat mielipiteensä.

Asiat eivät ole mustavalkoisia (paitsi silloin, kun ne ovat).

TIINA KONTTILA: Lasten sarjisopas • S & S

Suoraan itse tekemään MARIKA TERVAHARTIALA

Tiina Konttilan Lasten sarjisopas on nimensä mukainen ideoinnin ja toiminnan generaattori: sarjakuvan tekemiseen tartutaan reippaasti turhia teoretisoimatta tai pönöttämättä. Pehmeäkantinen, sarjakuvallisia tehokeinoja graafisessa suunnittelussaan käyttävä kirja on helposti lähestyttävä ja jo itsessään sarjakuva-albumin kaltainen. Pastellisävyt ja huolellinen taitto tekevät kirjasta kivan selailtavan.

Sisällöltään opas tuntuu erityisen pätevältä alakouluikäisille, mutta sen ideoita voi mainiosti kuka tahansa aloitteleva sarjakuvantekijä hyödyntää.

Aikuinen lukija olisi ehkä kaivannut sisällysluetteloa ideakirjan kokonaisuuden hahmottamiseen, mutta onneksi kirjan eri luvuilla on selkeä ensimmäinen sivu alaotsikkoineen. Oppaassa ei ole sivunumeroita ja sivujen ruutupaperia muistuttava taustakin luo osaltaan muistiinpanovihkomaista vaikutelmaa. Aikuislukijaa ilahduttaa, että kirjaa kannustetaan omatoimisesti parantelemaan lukemisen ohessa (piirtämään lisää, värittämään jne.), mutta 11-vuotias koehenkilö kieltäytyi ehdottomasti ”piirtämästä oikeaan kirjaan”.

Jokaiseen esiteltyyn aiheeseen liittyy lyhyitä ja käytännönläheisiä vinkkejä. Niiden avulla omaan teke-

miseen tarttuu kuin huomaamatta, ilman minkäänlaista aloituskynnystä. Opas houkuttelee sarjakuvapiirtämään välineisiin, muotoseikkoihin tai suunnitteluun turhaan jämähtämättä. Kirjassa on runsaasti sarjakuvallisia esimerkkejä työvälineistä, sarjakuvaja supersankareista, tarinan laatimisesta, ruutujaosta ja perspektiivistä.

Konttilan oma piirrosjälki ja hahmot ovat hyvin lähellä Jii Roikosen Jasso-kissan maailmaa. Jopa niin paljon, että sarjakuvanharrastajaa samankaltaisuus hiukan häiritsee.

Sarjisopasta koekäytettiin neljäs- ja viidesluokkalaisten poikien kanssa. He suhtautuivat oppaan selailuun yhtä mutkattomasti kuin ideakirja suhtautuu sarjakuvan tekemisen aloittamiseen: vähänkään pidemmät tekstit ja tekstisivut käännettiin ripeästi ohi, mutta listat, kuvaesimerkit ja selkeät tehtävänannot (esimerkiksi ”Supernimigeneraattori – yhdistele ja löydä supernimesi”) herättivät kiinnostusta. Parhaimmillaan ideakirja onkin aikuisen ja lapsen yhteistyökaluna, josta pienemmän piirtäjän tukihenkilö voi ammentaa ajatuksia piirtämisen inspiroimiseksi.

Lasten ehdoton suosikki oli kirjan viimeinen aukeama, jossa ”Tsärmä-tehoste” kauppaa piirtäjän käyttöön sarjakuvan erikoistehosteita. Kuvallisena esimerkkinä on maiskutusten ja mässytysten ”ruokailun äänet” -kokoelma.

77

Pienet lehdet 1

TEKSTI Otso Höglund

Lähetä pienlehtesi tai omakustannealbumisi arvioitavaksi Sarjainfoon!

Osoite on Otso Höglund c/o Tilitoveri, Tammelan puistokatu 30–32 C 48, 33100 Tampere.

Vaihtoehtoisesti voit lähettää linkin nettisarjakuvaan osoitteeseen otso.hoglund@sarjakuvaseura.fi.

ROOPE ERONEN

HEIKKI RÖNKKÖ

Melissa Helsingistä / 2:nen linna Roope Eronen / Heikki Rönkkö Dead genesis split series #5 www.deadgenesis.com Erosen ”Melissa Helsingistä” on piirrostyyliltään Jaiksfukin-sarjakuvien linjoilla, käsin tekstattuna tällä kertaa. Kerronnaltaan yllättävän perinteinen, scifidystooppinen ja haikea tarina sisältää pintatasolla sekoilevaa huumoria, mutta ytimessään on kuvaus toivon pilkahduksesta kaiken katoavaisuudessa.

Heikki Rönkkö kokeilee, miten aiemmista julkaisuista tuttu matriisimainen tarinankuljetus on siirrettävissä tavanomaisempaan aikajanaan. Paperilla seikkailevalle tutkimusmatkailijalle sarjakuvan tekijä on kaikkivaltias, joka ohjaa hahmoaan Raamattuunkin viittaavin askelmerkein. Mustavalkoinen kuvitus ja viiva ovat totuttua, hergémäisen selkeää ja sanatonta Rönkköä.

Erikoisuutena sarjakuvaan sisältyy ohjeistus kosketinsäestystä varten, musiikki on kuunneltavissa myös netissä osoitteessa youtu.be/iWeHXg8shfM.

Kuolleet puutarhat Gijonin aamunkoi Tiia Salmelin www.aistiharha.com Gijonin aamunkoi on Tiia Salmelinin monisatasivuisen Kuolleet puutarhat -nettisarjakuvan maailmaan sijoittuva erillinen kertomus ja myös tekijän ensim-

78

TIIA SALMELIN

Snake tale Laura Sillanpää muttakun.myportfolio.com Kerälle kiertyvät pakkoajatukset saapuvat käärmeen muodossa nakertamaan parisuhteen paratiisia ja arkea englanninkielisessä tuokiokuvassa. Värikansi on lähes fotorealistinen ja sisäsivut on piirretty rennomman näköisellä, mutta teknisesti yhtä hallitulla tyylillä.

LAURA SILLANPÄÄ

mäinen painotuotteena julkaistu albumi. Ajallisesti Gijonin aamunkoi edeltää nettisarjakuvan tapahtumia, eikä siinä myöskään ole samoja keskeisiä henkilöitä. Tarina sijoittuu suureksi osaksi unimaailmaan, joten fantasiaelementit ovat suuremmassa roolissa kuin Kuolleitten puutarhojen tarinoissa keskimäärin.

Salmelinin vahvuudet ja pikku helmasynnit ovat pysyneet mukana näytöltä painotuotteeseen siirryttäessä: jäntevä juonenkuljetus, mustien ja valkoisten pintojen tasapainoinen vaihtelu, miellyttävän selkeä, eloisa ja varma piirrostyyli kääntöpuolenaan joidenkin henkilöhahmojen ulkoisen olemuksen yhdenkaltaisuus. Sivuhenkilöiden määrää olisi kenties voinut supistaa, sillä jotkut niistä ovat melko huomaamattomia ja turhia, jotkut taas jopa aiheuttavat varsinaista tarinaa häiritsevää ylimääräistä kohinaa.

Joka tapauksessa yli satasivuinen Gijonin aamunkoi on ansiokas ja vakuuttava näyttö pitkäjänteiseltä tekijältä, joka asettaa rimansa korkealle.

Pienimuotoinen esitys ei kurottele mahdottomiin, mutta onnistuu sisäisten häiriötekijöiden kartoituksessaan.

Tarinoita muinaisesta Pohjolasta Tharapitan kansa – Kohti Narvaa H. Joela, T. Koivurinne ja V. Koskivirta Ignis Fatuus www.tarinoitapohjolasta.com 1200–1300 -lukujen vaihteen Baltiaan ajoittuvan eeppisen sarjakuvasaagan osassa sankarit jäljittävät kaapattua naista. Melko kuluneesta asetelmasta huolimatta Joelan käsikirjoittama tarina pitää ot-

79

T. KOIVURINNE

taisempi jälki on hivenen jäykempää etenkin tyyliteltyjen ihmiskasvojen osalta. Jälkimmäisen tarinan piirtäneen Koivurinteen viiva on hieman rennomman näköistä ja hahmot naturalistisempia. Aikakauden miljöiden ja esineistön esittämiseen on kumpikin paneutunut huolella.

Puhekuplien ahtaus ja tähän sarjakuvaan sinänsä kohtuullisesti istuvan kirjasintyypin paksuus tekee yleisilmeestä raskaahkon. Fontin pistekokoa voisi pienentää, riviväliä hieman myös kasvattaa ja käyttää fontin laihempaa versiota, mikäli ei halua puhekuplien vievän enemmän tilaa sivuilla.

Kertomukseen mukaan pääseminen ei vaadi aiempiin osiin tutustumista. Lukukokemus on viihdyttävä ja antoisa, vaikkei tarina myöskään pääty tässä julkaisussa.

V. KOSKIVIRTA

JONI AHONEN / YLLÄTYSHITTI

teessaan ja polveilee sopivasti, eivätkä toimintajaksot ole päälle liimattua miekankalsketta vaan palvelevat kerrontaa.

Tämäntyyppisiä historiallis-fiktiivistä sarjakuvia tässä maassa tuskin voi edes tehdä joutumatta verratuksi Petri Hiltuseen, jonka esitystavasta molemmat, yllättävänkin yhtenäisellä tyylillä visualisoivat piirtäjät ovatkin saaneet ilmeisiä vaikutteita. Alan mestarin otteeseen on vielä matkaa, mutta hyvännäköistä jälkeä tekijät saavat aikaan. ”Tharapitan kansan” toteutuksesta vastaavan Koskivirran yksityiskoh-

80

YllätyShitti Kahvihetki Joni Ahonen Osaksi jo 2017 kuukauden kotimaisena strippisarjakuvana Ilta-Sanomissa julkaistun YllätyShitin päähenkilö on seksinpuutteessa marinoituva melko stereotyyppinen nuori miesoletettu opiskelijanörtti Toni. Hänen ainoa ystävänsä on ammuen ääntelevä, mutta muuten persoonaton kissa.

Ahonen esittää päähenkilönsä sisäiset ja ulkoiset kamppailut kaikessa raadollisuudessaan, eikä mikään kiero temppu ole Tonille liian alhainen nais(t) en suosioon luikertelemiseksi. Keskushahmon kärsimykset herättävät kivuliaita takaumia omista nuoruuspöljäilyistä tai vaihtoehtoisesti yhtä tuskallisista ja väkinäisistä kohtaamisista aikuisuuttaan aloittelevien tonien kanssa. Päähenkilön poliittisesti epäkorrekteimpien tempausten kohdalla herää myös ky-

JONI AHONEN / KAHVIHETKI

TIINA M. VANHATAPIO

kaikkia tasojaan ja tarkoituksiaan, vaan jää positiivisessa mielessä vaivaamaan sekä tietoista mieltä että alitajuntaa.

Anomia Turun sarjakuvakerho Saakelikirjat

Kissa nimeltä Pumpuli Tiina M. Vanhapelto Ruutujaon harkittu monotonisuus ja usein staattisten kuvakulmien toistuvuus sekä arkirealistinen, paikoin valokuvaa jäljittelevä piirrostyyli on kontrastissa kerronnassa koko ajan läsnä olevan sisäisen maailman kanssa, mikä asetelmana synnyttää kiinnostavaa jännitettä. Kun yhtään ruutua ei alleviivata suuremmalla koolla tai muilla tehosteilla, ohjautuu lukija etsimään merkityksiä syvemmältä.

Kissa nimeltä pumpuli ei paljasta yhdellä kertaa

Turkulaisten tasokas antologia sisältää enimmäkseen täysin valmiiksi hiottuja, ilahduttavan erinäköisiä sarjakuvakonsepteja. Janne ja Johnny Ramstedtin ”Kunnon pervot” hyötykäyttää Lovecraftin alkuperäiskertomusta tarjoillakseen tikahduttavaa nekrofiliahuumoria. Lapsille suunnattujen sarjakuvien tapainen piirrostyyli korostaa kieroutunutta sisältöä herkullisesti.

Kirjastotyö voi kuulostaa hiukan tylsältä aiheelta, mutta Katariina ja Ilkka Lapin käsittelyssä siitä saadaan puristettua nautittavan napakkaa dialogia ja hauskoja edesottamuksia. Katariina Lapin piirrosjälki on ammattimaista, varmaotteista ja tunnistetKATARIINA & ILKKA LAPPI

symys, saako tälle edes nauraa. YllätyShitin huumori on sekä myötätunnon että -häpeän läpitunkemaa ja osuu usein niin tarkkanäköisesti heteronormatiivisiin kipupisteisiin, että hekotteluun sekoittuu myös aitoja tuskan kyyneliä.

Piirrosjälki on hiukan yksinkertaisempaa kuin Ahosen muissa tuotoksissa. Painotekniset syyt ovat todennäköisesti vaikuttaneet yleisilmeen ajoittaiseen raskauteen, joka ilmenee toisinaan liian tummana ja sävyiltään tasapaksuna värityksenä.

Kahvihetki puolestaan on erotiikkamessuille kohdistettu tilaustyö, joka jää melko näppärästä käsikirjoituksesta huolimatta sisällöllisesti YllätyShittiä ohuemmaksi. Sinänsä varsin taitavasti tussilla ja kahvilla (!) piirretystä Kahvihetkestä jää hienoinen teknisen kokeilun tai sormiharjoituksen jälkimaku.

81

JANNE & JOHNNY RAMSTEDT

JARI MOILANEN

tavaa. Mikael Salon sarjakuvassa vakiohahmo Satu Sammalkorpi matkailee antologian ulkopuolisuusteeman pohjalta pohdiskellen. Ulkoasu on tasaisen laadukasta, tyyli tuttua hahmon aiemmista seikkailuista. Muista kokoelmassa julkaistuista töistä voi mainita vaikkapa Tiina Mäkitalon ”Tosimiehiä” ja sen sympaattisen lyijykynätekniikan, Jape Punttisen ”Makkaralähiön” animaatiohahmomaisten lihajalosteiden uravalintatragedian sekä Iia Meren teknisesti kauniin ja vähäeleisyydessään liikuttavan tarinan ”Ylhäinen yksinäisyys”. Muutenkaan Anomia ei juuri hutilaukauksia sisällä.

Otus Keski-Suomen sarjakuvaseuran vuosijulkaisu KESS Teemana on tällä kertaa ollut ollut ”Otus”, jota tekijät ovat saaneet tulkita vapaasti, mutta lopputulos ei kuitenkaan ole liian sekava. Tästä on kiittäminen julkaisun kokoajia, jotka ovat ajatuksella järjestäneet tuotokset onnistuneeksi jatkumoksi.

Juha-Matti Kinnusen teknisesti virtuoosimainen

82

ja oivaltava kansikuva yhdistää merkin ja merkityksen surrealistisessa hengessä. Saman tekijän ”Summer splatter” -sarjakuva on visuaalisesti perin taidokas kunnianosoitus Richard Corbenille, joskin tarinan osalta ohuenlainen. Sisältö ja muoto kohtaavat koskettavasti Kinnusen ja Avi Heikkisen novellissa ”Ystäväni Aleksis”.Christina Lokkisen käsikirjoituksessa on ainesta, mutta herttasarjoja parodioiva mainio terapia- ja kostotarina jää turhan suoraviivaiseksi. Kuvakerrontaa ruutujaon ja taiton osalta olisi voinut työstää hiukan enemmän.

Jari Moilasen ”Jumalan epäterve” on kokoelman syvää päätyä, viiston huumorin ja naiivihkon piirrostyylin ansiosta yllättävän kepeää luettavaa yhteiskuntahistoriallis-filosofisen sanoman painavuudesta huolimatta.

Leevi Kukkonen hallitsee kuvakerronnan ja käyttämänsä tyylin oivallisesti, sisällölliseen antiin voisi panostaa tulevaisuudessa enemmän, että se nousisi samalle tasolle.

Raimo Saastamoisen käyttämä viiva on eloisaa ja muutenkin visuaalinen juonenkuljetus toimii kompaktissa scifitarinassa ”O.T.U.S.” Muidenkin tässä mainitsematta jääneiden tekijöiden sarjakuvat ovat tutustumisen väärtejä.

Viimeisiltä sivuilta löytyy myös hykerryttävän ironinen seuran historiikkisarjakuva ”The life and times of KESS”, joka lienee Avi Heikkisen kädenjälkeä.

Sarjakuvakeskuksen kuulumisia Kesän ja syksyn kurssit SARJAKUVAKESKUS

SARJAKUVAPISTEET

Sarjakuvailmaisu 1 & 2 16.9.–9.12.

Mahdollisuus keskittyä pitkäjänteisesti omaan sarjakuvatyöskentelyyn ja oman ilmaisun kehittämiseen.

Seniorien sarjakuvakurssi Kinaporissa 20.9.–13.12.

Käydään rennossa tunnelmassa läpi sarjakuvan perusteita, muistellaan omia tarinoita. Ilmainen.

Kuvituskurssi 17.9.–10.12.

Keskitytään erityisesti kirjankuvitukseen ja persoonalliseen kuvitusilmaisuun.

Itä-Helsingin seniorien sarjakuvaklubi 18.9.- 13.11.

Tervetuloa kokeilemaan sarjakuvantekoa Roihuvuoressa.

Ilmainen.

Käsikirjoituspiiri Käsikirjoituspiiri tekeillään oleville projekteille herra Matti Hagelbergin johdolla. Kurssi sopii tapaamisajat.

Lasten sarjakuvakurssit Arabiassa (2 ryhmää) 18.9.–11.12.

Kursseilla käydään läpi sarjakuvanteon kaikki vaiheet itse tehden. Ikäsuositus 7–12.

Comics 2O2 – Into the weird 17/11–12/12 An advanced course to dive into the peculiar side of comics!

Animaation peruskurssi Arabiassa 19.9.–12.12.

Opitaan liikkuvan kuvan perusperiaatteet.

Ikäsuositus: 8–12

Metacognitive comics 19/9–31/10 Good drawing skills are not required, but you’ll need curiosity for comics expression and self-learning.

Animaation jatkokurssi Arabiassa 17.9.–10.12.

Keskitytään pidempien animaatioiden tekemiseen.

Ikäsuositus: 9–14 vuotta.

Metacognitive comics 10/8 and 17/8 Short summer version of the regular course.

Lasten sarjakuva- ja animaatiokurssi Vuosaaressa 16.9.–9.12.

Ikäsuositus: 7-12 vuotta.

Nuorten kesäkurssi 17.–20.6.

Tehdään oma pienlehti!

Lasten sarjakuvakurssi Tapiolassa 18.9.–11.12.

Ikäsuositus: 7–12 vuotta.

Nuorten sarjakuvakurssi 17.9.–10.12.

Otetaan sarjakuvan osa-alueet haltuun rennossa ilmapiirissä. Ikäsuositus: 12–18.

Animaation peruskurssi Tapiolassa 18.9.–11.12.

Ikäsuositus: 8–12 vuotta.

Nuorten nettisarjakuvakurssi 19.9.–12.12.

Apua oman nettisarjakuvan aloittamiseen sarjakuvantekijä H-P Lehkoselta.

Lasten sarjakuva- ja animaatiokurssi Karakalliossa 19.9.–19.12.

Ikäsuositus: 7–12 vuotta.

Alennetut hinnat Suomen sarjakuvaseuran jäsenille, opiskelijoille, työttömille, eläkeläisille ja lasten sisaruksille.

Lisätietoa ja ilmoittautuminen: sarjakuvakeskus.fi/kurssit

Blogissa mm.

• •

Neighbours – uutta venäläistä ja suomalaista sarjakuvaa yhteyksistä ja historiasta Perjantaipajan uusi Kauhu-antologia » sarjakuvakeskus.fi/blogi

SARJAKUVAKESKUS kursseja • galleria • Turun sarjakuvakauppa Porthaninkatu 9 (Kallio) 00530 Helsinki info@sarjakuvakeskus.fi

Avoinna ma–pe klo 15–19, la klo 11–16 www.sarjakuvakeskus.fi Facebook: Sarjakuvakeskus Twitter: @comicscenter Instagram: @sarjakuvakeskus

Suomen

sarjakuvaseura

J ä s e n e d u t

2 O 1 9 – 2 O 2 O

Asema Kustannus tarjoaa korttia näyttämällä Helsingin sarjakuvafestivaaleilla kolme albumia kahden hinnalla.

Otavan Kirjakauppa (Uudenmaankatu 10, Helsinki) antaa alennusta -30 % normaalihinnoista myymälässä.

Sarjakuvien erikoisliike Kulku-Katin Pojassa (Läntinen Brahenkatu 12, Helsinki) saat kortilla -10 % tuotteista.

Kirjakauppaketju Rosebud tarjoaa alennusta -10% kirjakaupoissa sekä verkkokaupassa.

Sarjakuvakeskuksen kursseista on jäsenille kurssikohtainen alennushinta.

SÄRÖ RY Sarjakuvaseuran jäsenenä voit hakea Särö-kulttuuriyhdistyksen ylläpitämään Oder-residenssiin Saksassa.

Taidetarvikeliike Snow White (Hämeentie 2 M, Helsinki), -15 % taidetarvikkeista (ei kehyksistä tai kehystyksestä).

Taidetarvikeliike Tempera (Uudenmaankatu 16, Helsinki) tarjoaa alennuksia ostoksista liikkeessä: -10–15–20 % riippuen tuotteesta.

Turun Sarjakuvakauppa tarjoaa -10 % tuotteista Turun, Helsingin ja Oulun myymälöissä sekä verkkokaupassa. Syötä ostoskorissa alennuskoodiksi SSS ja jäsenkorttisi numero yhteen kirjoitettuna.

SARJAKUVABLOGIT.COM Suomen sarjakuvaseuran ylläpitämälle blogisivulle voi seuran jäsenenä luoda oman sarjakuvablogin.

Katso kaikki jäsenedut osoitteessa sarjakuvaseura.fi/jasenedut

LEHTIARKISTO 1972–2o15 Lue vanhoja Sarjainfoja ilmaiseksi. Vuosien 1972– 2012 arkisto on osoitteessa sarjakuvaseura.fi ja 2013–15 lehdet osoitteessa issuu.com/sarjakuvakeskus.

Suomen sarjakuvaseura on sarjakuva-alan keskusjärjestö, joka on toiminut vuodesta 1971. Sarjainfo-lehti perustettiin vuonna 1972.

Liittymällä saat Sarjainfon kotiisi neljästi vuodessa sekä jäsenkortin etuineen.

Jäsenmaksu 3o €/vuosi, alle 18-vuotiailta 25 €

TILAA UUTISKIRJE

Lisätiedot ja tilaukset: sarjakuvaseura.fi Suomen sarjakuvaseura somessa:

Tilaa sähköpostiisi Suomen sarjakuvaseuran uutiskirje alan uutisista ja tapahtumista, meillä ja muualla. sarjakuvaseura.fi/fi/uutiskirjeet

facebook.com/sarjakuvaseura twitter.com/sarjakuvaseura facebook.com/sarjainfo

Suomen sarjakuvaseura Porthaninkatu 9 00530 HELSINKI Irtonumero: 8 € ISSN 0356-4967

#183 2•2019

9 770356

00183

496000

ROSI KÄMPE • BECKY CLOONAN • CHARLIE ADLARD • ANNA HAIFISCH

helsingin sarjakuvafestivaalit 2019 kirjojen yössä 15.8.@ rosebud klo 17 alkaen sarjakuvaohjelmaa: ●sarjakuvafestivaalien ohjelman julkistus ●kunniavieras willemin näyttely ●taiteilijahaastatteluita!

Kolmen sepän kirjakauppa Aleksanterinkatu 21

rosebud tarjoaa suomen sarjakuvaseuran jäsenille -20% alennusta tapahtuman ostoksista! tervetuloa!

ROSI KÄMPE BECKY CLOONAN • CHARLIE ADLARD • ANNA HAIFISCH