Sarjainfo #171 2/2016

maisa & kaarina Simon HanSelmann • kivi larmola • Gabriella Giandelli

Sarjakuvakeskuksen kuulumisia

Digipioneeri vierailulla Kännykkä suunnataan kohti kuvaa paperilla ja ruudulle lävähtää sama kuva värikkäästi animoituna.

Olin kuuntelemassa australialaisen Stu Campbellin eli Sutun luentoa Sarjakuvakeskuksella. Hän on kokeilevan digitaalisen sarjakuvan pioneereja maailmassa.

Opimme, että sarjakuvaan voi lisätä liikkuvaa kuvaa, ääntä, pelillisyyttä... Kokeilut ovat kuitenkin selkeästi vielä sarjakuvaa, jota voi lukea omaan tahtiin. Tällaisista on usein käytetty yleisnimeä motion comics. Kuka keksisi suomalaisen vastineen? myös printtiä ja liikkuvaa kuvaa voi yhdistää ja näin on luotu uusia lukemisen ja näkemisen tapoja. Kun

todellisuuden ”päällä” nähdään laitteen ruudulla uusia elementtejä, puhutaan usein ”lisätystä todellisuudesta” (augmented reality).

Työteliäs Sutu on tehnyt niin interaktiivisia digisarjakuvia, perinteisiä kirjoja, pelejä kuin videoitakin.

– Digisarjakuvassa voi käyttää infinite canvasia, loputonta kuvapinta-alaa, jolloin voi liikkua moneen suuntaan.

– Olen enemmän kiinnostunut tarinoista kuin teknologiasta sinänsä, hän kuitenkin muistutti muutamaan otteeseen.

These Memories Won’t Last on kaunis selainsarjakuva Sutun isoisän dementiasta. Sen voi käydä lukemassa ilmaiseksi netistä. Kuvat haihtuvat kuin isoisän katoavat muistot, jos lukija yrittää kelata tarinaa taaksepäin. Keväällä These Memories Won’t Last pääsi ehdolle eisnerpalkinnon saajaksi. muita Sutun projekteja ovat muun muassa Nawlzselainsarjakuva ja lisättyä todellisuutta hyödyntävä Modern Polaxis -kirja (kuvassa). Neomad taas yhdistää seikkailua, Australian aboriginaalien myyttejä ja sosiaalisesti vastuuntuntoista yhteisötaidetta.

Tällainen digisarjakuva ei ole vakiinnuttanut paikkaansa sarjakuvan termistössä tai esimerkiksi myyntikategorioissa, Sutu mietti.

Viikonlopun työpajassa tehtiin kokeilevia sarjakuvia Sarjakuvakeskuksen Instagram-tilille.

Teksti ja kuva: Aino Sutinen Pidempi teksti os sarjakuvakeskus.fi/blogi. Myös juttuja mm. Berliinin residenssistä, ruotsalaisesta Ane V:stä, kursseista ja Marja Siiran Kirjoitukset-sarjasta.

SYKSYN 2016 KURSSIT LAPSILLE, NUORILLE JA AIKUISILLE • • • •

elokuun vloggauskurssi Iltapäiväkurssit (kolme kurssia) Animaatiokurssit (perus- ja jatkokurssi) Lasten kuvituskurssi

• Sarjakuvailmaisu 1&2 sekä 3 • Kuvituksen perus- ja jatkokurssit • Comics 101 (Comics in english!)

• Syventävä käsikirjoituskurssi (lyhytkurssi) • Komiikka sarjakuvassa (viikonloppukurssi) Lisäksi lapsille ja senioreille on kursseja Roihuvuoren, Vuosaaren, Tapiolan, Tikkurilan ja Kinaporin sarjakuvapisteissä.

KIRJAVERSTAS! Sarjakuvakeskus, Toukka, kirjakauppa Nide ja mirri Creative pitävät pop-up-kirjallisuustapahtumapaikkaa Helsingin Teurastamolla 7.7.–31.8. Tervetuloa!

SARJAKUVAKESKUS kursseja • sarjakuvakauppa • kahvio • galleria Hämeentie 150 00560 Helsinki, Arabianranta Avoinna mA-pe 10–18, lA 12–16 (1.8. alkaen)

www.sarjakuvakeskus.fi info@sarjakuvakeskus.fi facebook.com/sarjakuvakeskus twitter.com/comicscenter instagram.com/sarjakuvakeskus

Vedenhaltioita, jättiläisiä, mets poikkeavat aina kovin tavallisuu taatusti mukanaan yllätyksiä, m “sellaista on s

“Pearson on –The N

# F R A N C E

# H E L S I N K I C O M I X F E S T I V A L 2 016

#JOURNEY

# H I P H O P

2.– 4 . 9 . 2 0 1 6

K A N S A L A I S T O R I

#GUESTS: KAISA LEKA (FI) ED PISKOR (US) ANOUK RICARD (FRA) JOCHEN GERNER (FRA) FLORENT RUPPERT (FRA) SIMON HANSELMANN (AUS) PAULA BULLING (GER) ANKE FEUCHTENBERGER (GER) GABRIELLA GIANDELLI (IT) OLIVER EAST (UK) SEAN PHILLIPS (UK) ALAN DAVIS (UK) LENA FURBERG (SWE) LIV STRÖMQUIST (SWE) MIKKEL SOMMER (DE) +MORE TBA @

W W W. S A R J A K U VA F E S T I VA A L I T. F I

Pääk___________irjoitus___________

Näkyvyyttä mikroon iltapalaksi teksti

Aino Sutinen

aukeaman kuvitukset

Max Sarin

Sain keväällä sähköpostiini kiinnostavan kuuloisen työtarjouksen, mutta jostain syystä palkkaa ei luvattu ollenkaan. Tarkoitus oli piirtää kansainvälisessä seminaarissa. Ihmettelin asiaa hetken, ajankohta ei joka tapauksessa sopisi, vastasin ja unohdin koko asian. Näitähän on, ja näkyvyyttä luvataan.

Itseäni valppaammat kollegat nostivat pian saman viestin julkisuuteen sosiaalisen median kautta. Keskustelu kuumeni. Miksi taas pyydetään taiteilijoita tekemään tilaustyötä palkatta, vieläpä ison valtiollisen organisaation taholta? Käytännössä parin päivän työpanoksen tekevä freelancer menettää rahaa omaa aikaansa antamalla. Ja tekevätkö muut asiantuntijat samassa tilaisuudessa työtään palkkiotta?

Erilaiset luovan työn tekijät alkoivat pian jakaa vastaavia kokemuksiaan. Seurasi pieni mediakohu ja julkista keskustelua taiteilijoiden työn arvostuksesta ja toimeentulosta. Alkuperäinen asiakas pahoitteli ja korjasi asian.

Jokainen on toki vapaa päättämään ajastaan ja työpanoksestaan. Olen itsekin tehnyt ja myös joutunut työssäni pyytämään (tähänkin lehteen) talkootyötä kannatettavien asioiden hyväksi ja rahallisten resurssien puutteessa. On erilaista ruohonjuuritason aktivismia, hyväntekeväisyyttä ja harrastuksia. Joku saattaa taas periaatteesta päättää, ettei anna aina-

4

kaan leipätyöhönsä liittyvää osaamistaan ilmaiseksi.

Joka tapauksessa jokaisella on rajalliset henkilökohtaiset resurssit, aika ja jaksaminen. Maksuton tilaustyö olisi pystyttävä perustelemaan. Kannatan myös yleisesti avoimuutta raha-asioista puhuttaessa.

Toimeentulevia taiteiijoita ei tule, jos heitä kohdellaan jatkuvasti ilokseen piirtävinä harrastajina. Miksi juuri luovan työn tekijät saavat näitä pyyntöjä ja heidät kätevästi unohdetaan budjetista? Onko kiva työ oma palkkansa? Vastaus on ei, ja sujuva jälki on vaatinut vuosien harjaantumisen. Eikä voi olla niin, että luovaa työtä tehdäkseen olisi ensin perittävä omaisuus.

Ongelma ei tietenkään ole uusi. Artisti maksaa, sanoisi muusikko. Onkin vitsailtu paljon ja osuvasti siitä, kuinka näkyvyyttä ei oikein voi syödä, ja ettei vaikkapa kaupan kassa armeliaasti tee työtään näkyvyyspalkalla.

Toki kaikenlaisella näkyvyydellä voi olla tiettyä arvoa henkilöbrändin nostajana ja jatkonäkymien ponnistimena. Niin ja no, oman työn näkymisenä. Mutta jos näkyvyys olisi kaikki, meillä olisi pian uransa näkyvimmällä huipulla nälkään kuoleva taiteilija.

PS. Sivulta 56 alkaa uusi juttusarja siitä, kuinka sarjakuvalla voi (melkein) elää.

Tekijöiltä

Sisältö______________ Kansi: Tiina Paju

4 Pääkirjoitus & Tekijöiltä 6 Uutisruutu 7 In memoriam 10 Vinjetisti – Max Sarin 11 Niksi-info – Makro 12 Maisa ja Kaarina – Luhtanen ja Paju

tiina paju

Tuomas Tiainen, sarjakuvantekijä, toimittaja: Kirjoitan minua kiinnostavista sarjakuva-asioista.

Kyllääntymisen hetkinä rukoilen sadetta, joka pyyhkisi pois konventiot ja liian tiedostamisen. Ja sitten palaan kuitenkin B. Virtaseen, kun olen niin heikko.

18 Kivi Larmola 25 Simon Hanselmann 30 Limingan taidekoulu 50 vuotta 33 Tampere Kuplii – Hyvää mieltä pulppuileva festivaali

36 Gabriella Giandelli 48 Vieraskynä – Bo Haglund 51 Keräilijän tunnustuksia 54 Kuvan ja sanan jaksollinen järjestelmä 56 Miten sarjakuvia tekemällä voi (melkein) elää, osa 1 Maijastiina Vilenius, sarjakuvakauppias: Takana on satoja roudattuja kirjalaatikoita, kymmeniä tapahtumia ja omaksuttuna moninkertainen määrä sarjakuvatietoutta kymmenen vuoden takaiseen tilanteeseen verrattuna. Sarjainfoon kirjoittaminen on mukava ja luonnollinen jatke sarjakuvaharrastukselle.

58 Ajan vangit – Sven Nyström 60 Kaksintaistelu – Katja Kontturi ja Tomi Ronkainen

63 Arviot 78 Pienet lehdet 5

Uutisruutu____________________ WSOY:n kirjallisuussäätiö jakoi huhtikuussa apurahan sarjakuvan tekemiseen seuraaville taiteilijoille: Jan Andersson (4 000 €), Jukka-Petteri Eronen (3 000 €), Jarno Kantelinen (3 000 €), Markku Karpio (5 000 €), Iiro Küttner (4 000 €), Jesse Matilainen (3 000 €) ja Kati Närhi (3 000 €).

Taiteen edistämiskeskuksen kuvataiteen näyttöapurahan (8 000 €) saivat sarjakuvataiteilijoista toukokuussa JP Ahonen, Hanneriina Moisseinen ja Ville Pirinen. Kirjailijoiden ja kääntäjien kirjastoapurahan saivat Sami Aho (5 000 €), Lauri Ahtinen (4 000 €), Kristian Huitula (4 000 €), Kivi Larmola (10 000 €) ja Timo Mäkelä (10 000 €), J. A. Mäki (5 000 €) ja Tuomas Tiainen (4 000 €).

Niin ikään toukokuussa Suomen Kulttuurirahaston Pohjois-Pohjanmaan rahasto myönsi Lauri Ahtiselle ja Pirkanmaan rahasto Pauli Kalliolle 12 000 euron apurahat. SKR:n maakuntarahastoilta apurahaa saivat myös Aslak Eronen (PohjoisKarjalan rahasto, 4 000 euroa), Polina Morgunova (Päijät-Hämeen rahasto, 4 000 €), Tuomas Tiainen (Uudenmaan rahasto, 6 500 euroa) ja Eeva R. Tikka (Uudenmaan rahasto, 6 500 euroa).

Kesäkuussa JOKES-säätiö myönsi Johanna Vehkoolle 5 000 euron apurahan sarjakuvien käsikirjoittamiseen.

ed Piskor

Apurahoja sarjakuvataiteilijoille

Festivaalihumua uudessa paikassa

Helsingin sarjakuvafestivaalit muuttaa Kansalaistorille, Kiasman ja Musiikkitalon kupeeseen.

2.–4.9.2016 pidettävän tapahtuman erityisteemoina ovat tänä vuonna Ranska ja matka.

Vieraina nähdään muun muassa Anke Feuchtenberger (Saksa), Gabriella Giandelli (Italia), Simon Hanselmann (Australia), Ed Piskor (Yhdysvallat) sekä Anouk Ricard (Ranska).

Festivaalitaiteilija on porvoolainen Kaisa Leka, joka on suunnitellut festivaalille hip hop -teemaisen ilmeen.

Tapahtumaan on vapaa pääsy. Myyntipöytien, Pienlehtitaivaan ja vapaaehtoistiimin haut ovat parhaillaan käynnissä. sarjakuvafestivaalit.fi

Palkkio tehdystä työstä!

Sarjakuvakirjasto Ouluun

Sarjakuvakirjasto Sarjasto avataan marraskuun alussa Oulun pääkirjaston yhteyteen. Sarjastossa kävijät voivat niin lainata kuin lukea sarjakuvia. Lisäksi Oulun Sarjakuvakeskus järjestää tilassa erilaisia tapahtumia ja vaihtuvia näyttelyitä, jotka tarjoavat kävijöille uusia tulokulmia sarjakuvataiteeseen.

Sarjasto vihitään käyttöön Oulun sarjakuvafestivaalien yhteydessä 3.11.

6

Suomen sarjakuvaseura, Kuvittajat ja Sarjakuvantekijät julkaisivat 15.4. julkisen kannanoton taiteilijoiden toimeentulon puolesta. Lausunnossa todetaan muun muassa, että vaikka ammatti olisi tekijänsä kutsumus, pidetään loukkaavana oletusta, että ammattilainen olisi valmis tekemään työtään palkatta. Kuvittajakin on yrittäjä, muistutetaan. sarjakuvaseura.fi/fi/suomen-sarjakuvaseura-ry/ kulttuuripolitiikka

Sarjakuvaopetusta Porvoossa

Borgå folkakademi aloittaa uuden ruotsinkielisen sarjakuvalinjan. Vastuuopettajina toimivat Filippa Hella ja Kaisa Leka. Rehtori oli saanut idean linjalle porvoolaisen Å-fest-festivaalin aikaan. Koulu on aikuisoppilaitos, johon kuuluu myös asuntola.

In memoriam Tyylin supersankari on poissa teksti

Vesa Kataisto

Viileän tyylikkäästi sommiteltujen sarjakuvien mestari, kanadalainen Darwyn Cooke menehtyi traagisesti vain päivää sen jälkeen kun tieto hänen syöpäsairaudestaan oli levinnyt maailmalle.

Cooke (1962–2016) aloitti sarjakuvataiteilijan uransa 1980-luvun puolivälissä, mutta taloudellisista syistä hän joutui siirtymään aikakauslehtialalle AD:ksi ja graafiseksi suunnittelijaksi.

Sarjakuviin Cooke palasi animaation kautta.

Hän työskenteli Warner Bros. Animationille Bruce Timmin johtamassa yksikössä, joka loi Batmanille ja Teräsmiehelle uuden, retrohenkisen ilmeen. Tämä tyyli säilyi edelleen kun Cooke ja käsikirjoittaja Ed Brubaker uudistivat Kissanaisen 2001.

Voimakkaan kulmikas ja ilmeikäs, 1950-60 -lukujen mainospiirräntää muistuttava piirros sopi mutkattomasti lähes mille tahansa hahmolle. Tämän todisti Cooken itsensä kirjoittama minisarja The New Frontier (2004), jossa vilistää kymmeniä eri aikakausien superolentoja. Häntä kiiteltiin erityisesti huumorin palauttamisesta kuivahtamaan päässeiden supersankarien seikkailuihin. Cooke hyväksyttiin piirtämään myös Will Eisnerin The Spiritin uusia seikkailuja.

Cookelle itselleen rakas suurtyö ei sisältänyt supereita eikä juuri huumoriakaan, kovaksikeitettyä kostonhenkeä sitäkin enemmän. Neljä sovitusta

Richard Starkin (eli Donald E. Westlaken) Parkerromaaneista (2009–2013) saivat puolelleen sekä sarjakuvien että dekkarien ystävät. Parker on suruton ja häikäilemätön roisto, joka ei kaihda kenenkään tielleen tulevan tappamista. 1960-luvulle sijoittuvissa kirjoissa Cooken valolla ja varjolla leikittely yhdistettynä Steve Roper -tyyliseen sarjakuvahahmotteluun sopii täydellisesti Starkin jääkylmän tekstin kuvittamiseen.

Parker-projekti jäi kesken, kuten niin moni asia tässä maailmassa. Cooken elinaikana hänen sarjakuviaan suomennettiin vain vähän ja vain yksi kirja, Ennen Vartijoita -sarjan osa Minuuttimiehet/ Silkkiaave.

Jope Pitkänen lähetti toimitukseen muistostripin Heikki Porkolasta, josta kirjoitimme viime numerossa.

7

In memoriam Mammanpoika Tenavien varjossa teksti

Vesa Kataisto

Pitkän uran sanomalehtisarjakuvan parissa tehneen Melvin ”Mell” Lazaruksen (1927–2016) tuotanto ei ole kovin tunnettua suomalaisille. Lazarus aloitti uransa pilapiirtäjänä, ja sai ensimmäisen piirroksensa myytyä ollessaan 16-vuotias. Parikymppisenä hän työskenteli Al Cappin ja tämän veljen, Elliot Caplinin Toby Press -toimistossa. Toby Press myi Al Cappin Li’l Abneria oheissarjoineen kuin myös elokuvahahmojen pohjalta lisensoituja sarjakuvia, kärjessä John Waynen seikkailut. Lazarus kirjoitti kokemastaan satiirisen romaanin His Boss Is Crazy, Too (1963), joka on yksi ensimmäisistä kuvauksista sarjakuvakustantamisen maailmasta.

Parin yrityksen jälkeen Lazarus sai 1957 julki oman sarjakuvansa, Neiti Maikan (Miss Peach), jota julkaisi parhaimmillaan 300 lehteä kansainvälisesti

Lännensankarien tulkki teksti

Onni Mustonen

Sarjakuvataiteilija Ville Vainio on kuollut maaliskuussa 2016. Kvaak.fi-sarjakuvafoorumilla ”Wilde”nimimerkin alla aktiivisesti toiminut Vainio tuli tunnetuksi tummanpuhuvasta tyylistään, joka henki klassisten seikkailu- ja kauhusarjakuvien tunnelmaa. Vainion tyyli taipui niin synkkäkulmaisten miekkamiesten kuin villin lännen revolverisankarien kuvaamiseen. Erityisesti jälkimmäinen aihe ja western-lajityyppi kokonaisuudessaan olivat lähellä Vainion sydäntä.

Lukijoiden tietoisuuteen Vainio nousi erityisesti käsikirjoittaja Hannu Kesolan kanssa yhteistyössä tehdyistä sarjakuvista. Kane-kauhusarjakuvasta alkanut kumppanuus huipentui vuonna 2013 julkaistuun, yhdysvaltalaisen moottoripyöräjengin edesottamuksista kertovaan Iron Knights – Rautavala -albumiin, joka julkaisunsa jälkeen on ollut Suomen myydyimpiä e-sarjakuvia. Vainion rakkaus lännensarja-

8

vuoteen 2002 asti. Se sijoittui koulumaailmaan, jossa käytiin tiivistä keskustelua isopäisten mukuloiden ja heidän opettajiensa välillä. Selvästi Tenavista vaikutteensa saanut sarja sai rinnalleen Momman vuonna 1970. Lazaruksen omaan, huolehtivaiseen juutalaisäitiin pohjaava Momma oli Neiti Maikkaakin suositumpi, ilmestyen 400 lehdessä ympäri maailman. Sarja inspiroi puolestaan Woody Allenin nimikkosarjakuvaa. kuvia kohtaan tekikin hänestä oivallisen valinnan Texasin pölyisten alankojen poikki petroliratsuineen karauttavien lainsuojattomien sielunelämän tulkiksi.

"Sarjakuvakäsikirjoittajalle paras hetki on se, kun piirtäjä lähettää tarinoista valmiita sivuja. Tämä toteutui erityisen hyvin juuri Villen kanssa työskennellessä. Tuntui, että hän osasi piirtää täydellisesti ajatukseni paperille ja tarvittaessa myös parantaa niitä. Tarinankerrontataidoiltaan Ville oli omaa luokkaansa ja olin todella onnekas, kun sain työskennellä hänen kanssaan", Kesola kuvailee yhteistyötään Vainion kanssa Kvaak.fi-sivulla julkaistussa muistokirjoituksessa.

Wanhat lehdet

Jukka Rislakki: Teräsmies ja Rambo Sarjainfo 2/1986

Muualla sanottua

max sarin

”Robotti voisi käytännössä hoitaa Lekan keikan.

En usko, että olisi kovinkaan vaikeaa kehittää teknologiaa, jonka hyppysissä syntyisi sarjakuva.

Sisältö tosin voisi jäädä etäiseksi, eikä robotti olisi samalla lailla läsnä kuin lihaa ja verta oleva taiteilija.”

Laura Kukkonen taiteilijan työstä, palkkioista ja roboteista Markkinointi & Mainonta -lehdessä 19.4.2016

#sarjakuvablogit

Teen sarjakuvia niin kauan kuin ”hullu” on haukkumasana. Bloggaan ja puhun ronskisti hulluudesta, koska olen itse mieleltäni järkkynyt tai alunalkaen poikkeava. Pyrin olemaan kaltaisteni koko kirjon puolestapiirtäjä.

Hulluussarjakuvia-blogissa piirrän minulle lähetettyjä mielenterveystarinoita yhteistyössä tarinansa lähettäneiden kanssa. Blogi on osallistavaa mielenterveystyötä, koska siellä me sekopäät puhumme itse puolestamme. Meitä harvoin kuunnellaan – olemmehan sekaisin! Mutta vaikka olisimmekin, on meillä merkityksellistä sanottavaa puolestamme.

Tarinoiden tarkoitus on näyttää todenmukaisesti, hyssytelemättä tai romantisoimatta, miltä mielen järkkyminen tuntuu.

Tarinoiden takaa löytyy ainutlaatuisia, rohkeita, lahjakkaita tyyppejä, joiden kanssa työskentely on ilo. Sähköpostivaihdolla käsikirjoitamme, josta minä jatkan tarinan sarjakuvaksi.

Toivon Hulluussarjakuvista paikkaa, jossa sarjakuvien kautta puretaan, tuetaan, keskustellaan, kuunnellaan, tirautetaan kyynel tai tyrskähdetään nauruun, purnataan ja ollaan kiitollisia. Kunhan ei olla vain hiljaa ja ymmärretä hävetä. En ehdi piirtämään kaikkia tarinoita, vaikka niin toivoisin. Silti jokainen kertomus vaikuttaa minuun. Olen nöyrän kiitollinen, kiinnostunut ja vaikuttunut joka viestistä.

Viivi Rintanen, hulluussarjakuvia.sarjakuvablogit.com Pidempi versio tekstistä, lisää blogeja ja blogiesittelyitä osoitteessa sarjakuvablogit.com.

9

Vinjetisti

Kansainväliseen suosioon teksti

Aino Sutinen

kuvitus

Max Sarin

AS: Hei Max Sarin! Esittele itsesi!

MS: Hei. Olen sarjakuvapiirtäjä, kauhufani ja enemmän tai vähemmän yhtä sekaisin kuin kaikki muutkin ihmiset.

AS: Sinut tunnetaan ilmeikkäästä ja skarpista piirrostyylistäsi. Miten tämänkertaiset kuvitukset syntyivät?

MS: Kiitos kohteliaisuudesta. Tuolta ne kynän päästä pulpahtivat kuten aina aiemminkin. En ole ennen piirtänyt henkilökuvia, joten siinä oli hauskaa haastetta. Suomalaisena Aku Ankka -fanina oli ilo antaa Kaksintaistelun kuvitukseen pieniä akkariviitteitä.

AS: Työsi ei taida olla Suomessa niin tunnettua kuin sen ehdottomasti pitäisi! Viime aikoina olet luonut kolmesta ystävättärestä kertovaa Giant Days -sarjaa isobritannialaisen käsikirjoittajan John Allisonin kanssa. Giant Days on Eisner-ehdokkaana

10

kahdessa kategoriassa. Vau, onnea!

MS: Kiitos! Giant Daysia on ollut ihan mieletön ilo piirtää. Meillä on mahtava tiimi sitä tekemässä.

Johnin tekstejä on hauska kääntää kuvitukseksi. Meillä on amerikkalainen julkaisuyhtiö Boom!Studios takanamme, mikä tekee kyseisestä sarjasta kolmen maan välisen. Sitä on nyt alettu kääntää myös saksaksi.

AS: Kuinka sarja sai alkunsa? Ja kertoisitko lisää koko jutusta?

MS: John itse piirsi lehden kolme ensimmäistä numeroa omakustanteina. Tämän jälkeen piirtäjän kenkiä venytteli älyttömän lahjakas Lissa Treiman, joka jätti sitten ne perhanan isot kengät minulle.

Aloittaessani minulla ei ollut aavistustakaan kuinka iso juttu Giant Dayisista oli tulossa. Suoraan sanoen sitä on vieläkin vaikea hahmottaa.

AS: Kuinka yhteistyö on sujunut? Mutkia matkassa vai smoothia seilailua?

MS: Boom!Studion porukka on mahtavaa. Ymmärtäväisiä, ihania ihmisiä. Johnia en voi liikaa edes kehua.

Työmielessä on ollut muutamia mutkia matkassa. Alunperin hoidin töiden luonnostelun ja tussauksen, mutta koska olin samaan aikaan opiskelemassa Glyndwrin yliopistossa, jouduin ottamaan takapakkia ja hoitamaan ainoastaan sivujen luonnostelut. Tussaamisesta vastaa nykyisin Liz Fleming, joka toi kuvitukseen Lissa Treimanin kaltaista viivan vaihtelua, mikä oli hyvin tervetullutta. Tässä kohtaa haluan manita myös Whitney Cougarin äärettömän taitavan väritystyön.

AS: Mitä muita piirrosprojekteja sinulla on?

MS: Tällä hetkellä teen pieniä omia projekteja muun muassa Helsingin sarjakuvafestivaaleille sekä Save our Souls -julkaisulle. Käytän omia käsikirjoituksiani, kunnes tulee taas uusia mahtavia käsikirjoittajia vastaan. Omakustanteet ovat ikkunani uusiin ulottuvuuksiin.

AS: Mistä haaveilet tulevaisuudessa?

MS: Haluaisin tehdä enemmän yksittäisiä kuvituksia lehtiin, kirjoihin ja nettisivuille. Suunnitella pelihahmoja, luoda kauhutarinoita. Tehdä lisää Giant Daysia. Opettaa sarjakuvan tekoa ja oppia itse lisää. Tehdä yhteistyötä mahtavien ihmisten kanssa.

Eli haaveilein aika paljon kaikenlaista. Tämän hetken homma onkin tehdä noista haaveista totta.

Sarinin kuvituksia löytyy sivuilta 4–5, 9, 48 ja 60.

Niksi-info

Välillä tulee tarve saada sama piirretty

Välillä tulee tarve saada sama piirretty elementti useina elementti useina erilaisina versioina kuvaan erilaisina versioina kuvaan (esim. erilaisilla siveltimillä tehtynä).

Photoshopissa onnistuu helposti makroilla. (esim. erilaisillasesiveltimillä tehtynä).

Photoshopissa (CS6 ja uudemmat versiot) 1) Valitse Makrot-paneelin valikosta kohta ”Salli työkalun se onnistuu helposti makroilla. tallennus”.

Valitse Makrot-paneelin kohta ”Sallisamalla työkalunhalua2)1. Avaa Tasot-paneeli ja luo valikosta uusi taso.

Valitse tallennus” ("Allow Tool Recording"). masilainen sivellin ja väri.

2.

Avaa Tasot-paneeli ja luo uusi taso. Valitse samalla

3) Luohaluamasilainen uusi makro ja sivellin käynnistä makron nauhoitus. ja väri.

3. Luo uusi makro ja käynnistä makron nauhoitus.

4. Piirrä kuvasi ja kun se on valmis, pysäytä makron nauhoitus. jokaista versiotavarten varten uusi uusi taso samalla 5)5.

TeeTee jokaista versiota tasojajavalitse valitseaina aina samalhaluamasi sivellin ja väri.

Käynnistä nauhoitettu makro ja katla haluamasi sivellin ja väri. Käynnistä nauhoitettu makro sele kuinka PS piirtää kuvan uusilla välineillä silmiesi edessä! ja katsele kuinka PS piirtää kuvan uusilla välineillä silmiesi

4) Piirrä kuvasi ja kun valmis, pysäytä makron nauhoitus.

edessä!

Annukka Leppänen

Niksi-info on uusi palsta, jolla eri sarjakuvantekijät kertovat vinkkejään.

Otamme myös vastaan ehdotuksia osoitteessa sarjainfo@sarjakuvaseura.fi. Julkaistuista nikseistä kirjapalkinto!

Maisa & Kaarina: Pyöreät vuodet – 20-vuotisjuhla-albumista (2007).

Maisa ja Kaarina, Luhtanen ja Paju Vuoden vaihteessa päättyi luku suomalaista sarjakuvahistoriaa.

Anna-lehdessä peräti 29 vuotta ilmestynyt Maisa ja Kaarina päättyi.

Sarjaksi, joka on ilmestynyt viikoittain kolme vuosikymmentä ja tuottanut yli tusinan verran kokooma-albumeita, se on jäänyt yllättävän vähälle huomiolle.

k

teksti

Jyrki Vainio

uten tällaisissa tapauksissa lienee tyypillistä, ei Maisaa ja Kaarinaa toki synnytetty ajatellen, että tässä ollaan aloittamassa monen vuosikymmenen mittaista kokonaisuutta. Piirtäjä Tiina Paju muistelee, että sarja sai alkunsa hyvin pienistä paloista: alun perin se kehitettiin Kemin sarjakuvakilpailuun. Tätä varten sarjaa piirrettiin neljä sivua.

– Sitten kuulimme, että Anna-lehti etsii sarjakuvaa, Paju kertoo. – Julkaisusopimus tehtiin niillä neljällä sivulla.

Sarja alkoi ilmestyä Anna-lehdessä vuonna 1987. Paju opiskeli tuolloin Taideteollisessa korkeakoulussa.

Laajemmin sarjan syntymisen taustalla oli, että Paju oli kohdannut opiskelija-asuntolassa Sari

12

Luhtasen. Tv:n ääressä vietetyn illan mittaan keskustelu oli kääntynyt sarjakuviin.

– Tajusin tavanneeni toisen ihmisen, joka ymmärtää tarinan merkityksen, Paju toteaa.

•

Piirtäminen osa kaikkea Paju kasvoi Tampereella ja harrasti lapsena sarjakuvia, lukien ja itse piirtäen. Kouluvuosien myötä oma kirjoittaminen jäi, mutta piirtäminen pysyi.

Paju kertoo lähteneensä hiljattain uudelleen koulunpenkille ja osana opintoja hän tuli myös tarkemmin käyneeksi läpi omia kuvallisia vaikutteitaan.

– Hesarissa ilmestyi Jules Feifferin ja Claire Bretécherin sarjoja. Muumien ohella ne ovat varmasti vaikuttaneet minuun eniten. Oma tyylini on näiden väliltä, puolivälissä huoliteltua ja eläväistä.

Muita ulkomaisia vaikutteita ovat olleet pilapiirtäjä-kuvittajat Ronald Searle ja William Heath Robinson sekä pilapiirtäjä-kuvataiteilijat Saul Steinberg ja George Grosz. Kotimaisista lisäksi Toto Kailan Pekka Puupäät ja Ilmari Nykäsen pilapiirrokset Kansan Uutisissa.

– Niin ja Rudolf Koivun mustavalkopiirrokset.

Miksiköhän kukaan ei tee Suomi-gotiikkaa? Anni Swanin sadut ja Koivuhan olisivat juuri sitä!

Paju kiinnostui graafisesta suunnittelusta lukiossa, mutta tie ei kuitenkaan vienyt suoraan Taikkiin, vaan kulki ensin oikeustieteellisen tiedekunnan kautta.

– Minut vei sinne ehkä jonkinlainen aatteellisuus. En ehkä niinkään ajatellut, mitä olisin oikeasti halunnut tehdä, Paju pohtii.

– Mutta piirtäminen palasi aina. En edes osannut ajatella sitä harrastuksena, vaan se oli osa kaikkea.

Lopulta päätin, että tälle täytyy tehdä jotain.

Kun Paju siirtyi Taideteolliseen vuonna 1981, oli koulussa 70-luvulla vahvasti vaikuttanut poliittisuus alkanut nopeasti laantua. 80-luvulle tultaessa siellä ei korostettu yksilöllistä taiteellista ilmaisua, vaan haluttiin kouluttaa tekijöitä, jotka osaisivat toimia yhteistyössä toisten kanssa suunnittelutoimistoissa.

– Meille sanottiin, että te ette ole taiteilijoita. Vaan vielä parempia, te olette designereita, Paju hymähtää.

jaan ensin toimiva pohjatilanne. Kun alkuasetelma on kunnossa, pystyy materiaalia tuottamaan lisää sen kautta. Voi ikään kuin ottaa aiheita ympäröivästä maailmasta ja tarkastella sitä sitten hahmojen kautta.

Paju kertoo, että hän näki tämän hahmojen taustatarinan aukikirjoitettuna vasta kaksikymmentä vuotta myöhemmin, kun sarjasta pidettiin näyttely Designmuseossa vuonna 2007.

•

Kerronnan rytmi Maisan ja Kaarinan formaatiksi muodostui olla pääosin aika dialogivetoinen sarja. Silloin olennaista on tekstin ja kerronnan rytmi. Luhtanen sanoo, että hän kirjoittaessaan tavallaan näkee valmiin sivun mielessään, mutta yleensä ei yritä kuvailla siitä piirtäjälle, vaan keskittyy ilmaisuun hahmojen kautta. Useimmiten Maisa ja Kaarina -käsikirjoitukset sisälsivät vain dialogin ruuduiksi jaettuna.

– Sarjalle kehittyi oma mitta ja kieli aika nopeasti, Luhtanen arvioi.

Ulkoasultaan Maisa ja Kaarina mukailee Feifferin ja Bretécherin niinikään dialogivetoisia sarjoja siinä, että piirrokset ovat mustavalkoisia, eikä puhekuplilla tai ruuduilla ole kehyksiä.

Tiina Paju huomauttaa, että mustavalkoisuus tosin alkoi ihan käytännön syistä: 80-luvulla osa Annalehden sivuista oli vielä mustavalkoisia ja sarjakuva sijoitettiin sinne. Siinä vaiheessa, kun värit laajenivat kattamaan koko lehden, oli sarja jo vakiinnuttanut tyylinsä.

Sarjaa ruvettiin tuottamaan 3–4 sivun ryppäissä. Mitään sen suurempaa ennakkovarastoa ei muodostunut, mitä nyt myöhempinä vuosina ruvettiin suunnittelemaan aikatauluihin mukaan talvi- ja kesälomia.

Anna tosin suunnittelee sisältönsä pääpiirteet kerralla koko vuodeksi eteenpäin: naistenlehdissä tietyt teemat toistuvat vuodenkierrossa vakiintuneella tavalla, keväällä laihdutetaan rantakuntoon, syksyllä kerätään kesän maut talteen ja niin edelleen.

Tämä tarjoaa lehden puolesta jonkinlaisen listan teemoja. Muuten Maisan ja Kaarinan aiheet elivät ajan ilmiöiden mukaan.

”he ovat erilaisia ihmisiä, mutta vankkoja ystäviä.”

•

Pohjalla taustatarina Myös Sari Luhtanen kasvoi sarjakuvien parissa. Veljen kanssa tuli Mikkelissä luettua Ruudut ja Non Stopit. Hugo Pratt teki jo tuolloin vaikutuksen.

Luhtanen sanoo myös kirjoittaneensa tarinoita jo lapsena. Hänellä kirjoittaminen tapahtuu aina hahmojen kautta.

Niinpä kun Maisa ja Kaarina sai alkunsa, vaikka ensi vaiheessa työn alla olivat vain mainitut neljä sivua, Luhtanen hahmotteli heti alkuun hahmojen pohjalle taustatarinan. Mistä hahmot ovat tulleet, mikä on heidän ystävyytensä tausta.

– Halusin kehittää hahmoja, joiden kautta pystyy keskustelemaan, Luhtanen kertoo. – Että he ovat erilaisia ihmisiä, mutta vankkoja ystäviä.

Sitcom-kirjoittajan tavoin oli tärkeä luoda sar-

13

Sarjan alkuaikoina hahmot erosivat selkeästi myöhempien vuosien jäljestä.

•

Sarjakuva naisista, ei naissarjakuva Hahmoina Maisa ja Kaarina ovat toisaalta toistensa vastakohtia, toisaalta myös sisältävät pieniä sisäisiä ristiriitaisuuksia. Kaarina on materialistinen täydellisyydentavoittelija, Maisa vähävaraisempi kulttuuri-ihminen. Kuitenkin kaksikosta ensivaikutelmalta kovempi Kaarina on se, joka päätyy yhdistämään pyrkimyksenä perhe-elämään ja pehmeämpi Maisa pysyy sinkkuna.

Vuosien myötä molemmat hahmot tosin lientyvät alkuasetelmistaan. Muutos näkyy myös hahmojen ulkonäössä: alkuvuosien Kaarina on piirretty kulmikkaaksi ja koleaksi, myöhempinä vuosina molemmat hahmot on kuvattu samankaltaisella sympaattisuudella.

– Minä en itsekään tykännyt alkuun Kaarinasta! toteaa Luhtanen. – Mutta pehmenin sille ajan myötä.

14

Sarjan edetessä hahmot eivät ole juuri vanhenneet, vaan säilyvät suunnilleen samanlaisessa, tarkemmin määrittelemättömässä iättömyydessä. Sarjan tekijöiden elämä taas muuttui tänä aikana paljonkin, opiskelijat siirtyivät työelämään ja molemmille tuli perhettä.

– Vuosien mittaan piti löytää tietty mielentila mennä sarjaan, Luhtanen pohtii. – Mutta yritin aina kuunnella hahmoja. Sarjan kantavin teema on kertoa ystävyydestä.

Maisasta ja Kaarinasta on ilmestynyt kokoomaalbumeita suunnilleen joka toinen vuosi. Ensimmäinen WSOY:ltä vuonna 1989, sen jälkeen kaksi Tammelta ja loput Otavalta. Niiden yleisö on todennäköisesti löytynyt enemmän Anna-lehden lukijakunnasta kuin esimerkiksi sarjakuvafestivaaleilta.

Tiina Paju toteaa, että albumit ovat mukava asia,

mutta itse työn kannalta niistä ei ole merkittäväksi tulonlähteeksi ollut, vaan leipä on tullut nimenomaan viikkolehden kautta.

Lukijapalautetta on tullut vuosien mittaan vain vähän – kolmessakymmenessä vuodessa alle kymmenen suoraa yhteydenottoa, arvioi Paju. Siitä huolimatta Annan lukijakyselyissä sarja asettui aina leh-

den suosituimman sisällön joukkoon, joten sillä oli kuitenkin oman yleisönsä keskuudessa vankka asema, joka säilyi vuodesta toiseen.

Luhtanen ja Paju ovat kummatkin vierastaneet termiä naissarjakuva.

– Teen sarjakuvaa, en ajattele, että teen sitä naisena, Paju arvioi.

15

– Sarjan hahmot ovat naisia, mutta sen aiheena ovat arki ja arjen valinnat. Tällaiset raja-aidat ovat ulkoa asetettuja.

•

Tilaustöitä Sekä Luhtanen että Paju ovat tehneet myös muita sarjakuvia sekä yhdessä että erikseen. Luhtanen on tehnyt käsikirjoituksia ainakin Jussi Karjalaiselle ja puolisolleen Pentti Nuortimolle. Yhdessä Luhtanen ja Paju ovat tehneet muun muassa Apteekki Tenho -nimistä sarjaa seitsemän vuoden ajan lääketukku Tamron lehteen.

Niissäkin Luhtanen sanoo lähteneensä liikkeelle ensisijaisesti hahmojen kautta.

– Olin itse opiskeluaikoina töissä sairaala-alalla, joten sieltäkin sai aiheita. Kuultiin, että haettiin apteekkiaiheista sarjakuvaa, joten tehtiin kokeeksi muutama näytesarja ja niistä tykättiin.

Sarjan alussa asiakas antoi joitain aiheita esimerkiksi lehden kulloisenkin numeron teemojen kautta, mutta pääosin sarjakuvan teko on ollut täysin itsenäistä.

Tiina Paju on tehnyt myös Helena Johanssonin kanssa kolmen vuoden ajan Insinööri-lehteen Arjen suunnittelutoimisto -sarjakuvaa ja viimeisimpänä Kevan lehteen Kanakkala-sarjaa.

– En koe mitään duunia miksikään hanttihommaksi. Tykkään tehdä töitä, hän sanoo.

– Tilaustöistäkin voi nauttia. Niissäkin on yhtälailla haasteita ja niistä voi oppia uutta. Jos ajattelee, että tämä ei ole mitä haluaisin tehdä, se on varma tie epäonnistua.

Paju siteeraa vanhan mainosgraafikon Kyösti Variksen ohjetta: kysy, miten voit tehdä tästä työstä itsellesi oman, niin tekemisestä tulee paljon mukavampaa.

Paju on tehnyt myös paljon lehtikuvituksia, muun muassa Suomen Kuvalehteen, Kotilieteen, Kotilääkäriin ja erilaisiin asiakaslehtiin. Kuvitustöissä Paju näkee tiettyjä eroja journalististen ja asiakaslehtien välillä. Journalistisessa lehdessä kuvituksella on käytössä laajempi tunneskaala, sillä on selkeämmin lupa kommentoida tekstiä tai sen aihetta itsenäisesti, eikä kuva ole niin sidottu tekstin määrittämään näkökulmaan.

•

Maisan ja Kaarinan jälkeen Sari Luhtanen on toiminut sarjakuvan ohella tv-kääntäjänä. Muun muassa Simpsoneita hän on kääntänyt lähes 500 jakson verran. Luhtanen näkee myös yhtäläisyyksiä näiden ilmaisumuotojen välillä: molemmissa kirjoittajan tehtävä on jättää myös kuville tilaa, kuljettaa tekstiä ja kuvaa rinnakkain.

– Sarjakuvan kautta olen oppinut rytmitajua. Tykkään käännöksissäkin miettiä punchlineja, mitkä kai ovat monen muun kääntäjän painajainen.

Viime vuosina Luhtanen on kirjoittanut myös nuortenkirjoja ja romaaneja. Miikko Oikkosen kanssa hän on kirjoittanut kirjoja Nymfit-tv-sarjaan liittyen.

– Wallu totesi kirjoistani, että sinulta jäi näköjään sarjakuvista sanoja yli, Luhtanen naurahtaa.

Tiina Paju on opiskellut viime vuosina 3D-ani-

Tiina Paju: "Oma kirjoit­ tama sarjakuva, tämä oli ehdolla Journalisti-lehteen.

Ei menestystä, ottivat varmaan halvemman ;-)"

16

maatiota ja mielessä siintelee animaatioprojekteja, jotka hän myös itse kirjoittaisi. Yksi käsikirjoitus on jo koulutyönä toteutettukin. Hänellä on myös pöytälaatikossa sarjakuva-albumin käsikirjoitus, jonka toteuttamiseen hän toivoo jossain vaiheessa saavansa apurahan.

Paju toteaa, että vaikka on oppinut piirtämään nopeammin kuin nuorempana, yhteen sarjaan käytettävä aika ei silti ole lyhentynyt. Kokeneempana tekijänä huomio keskittyy tiettyihin yksityiskohtiin, joiden hiomiseen käyttää nykyään enemmän aikaa.

Maisan ja Kaarinan loppumisen jälkeen molemmat tekijät toteavat olevansa tyytyväisiä, että saivat tehdä niin pitkäjänteistä työtä.

– Oli kauhean kivaa tehdä samaa sarjaa pitkään, ei vain taloudellisesti, vaan koska siinä sai oppia ja kehittyä, Paju toteaa. – Olen aina ajatellut, että on arvokasta saada ihminen hymyilemään ja olen kuitenkin sen verran saanut tavata ihmisiä, etten koe tehneeni turhaa hommaa.

– Olen tyytyväinen uraani sarjakuva-alalla, se on ollut mukavaa, toteaa puolestaan Luhtanen. – 50 sarjaa vuodessa oli kuitenkin aika paljon. Hahmot olivat jatkuvasti läsnä jollain tavalla. ”Tästä se sanoisi niin tai niin, tässä tilanteessa tekisi näin...”

– Pelkäsin, että sarjan lopettamisesta tulisi vierotusoireita, mutta toistaiseksi niitä ei ole tullut.

•

Yllä: Tiina Paju (kuva: Jukka Aalto).

Oikealla: Sari Luhtanen (kuva: Pentti Nuortimo).

17

Parkkipaikka auringossa (1996, käsikirjoitus yhdessä Harto Hännisen kanssa).

Kivoja asioita Kivi Larmolan sydäntä lähimpänä ovat vanhat kunnon pienlehdet. Oma tarinankerronta on taas keskiössä, nyt kun piirtäjän blokistakin on päästy.

t

teksti

Aino Sutinen

valokuva

apaan Kivi Larmolan (s. 1966) Tallinnassa, jonne kolmannen polven stadilainen on monen mutkan kautta muuttanut keskittyäkseen taiteelliseen työhön. Värikkääseen uraan ovat mahtuneet niin hardcore-punk kuin Skandinavian Yleisradioiden pop-tulokkuus, Aku Ankka ja Angry Birds -sarjakuvien käsikirjoittaminen. Hän on toiminut muun muassa animaattorina, toimittajana ja suomentajana. Paljastuu, että Larmola löytyy muun muassa monien Aku Ankka -lehden ilmeikkäiden, Kielihelmi-palkinnollakin muistettujen suomennosten takaa.

Sarjakuvaseuran Puupäähattu-palkinto annettiin vuonna jo 1991 ”tinkimättömälle ja pitkälinjaiselle oman tien kulkijalle”. 25 vuotta myöhemmin tekeillä on albumi Tulen valkea yö ja alkuvuodesta ilmestyivät pienempi, valitettavan ajankohtainen vitsikirja Nauretaan natseille sekä unkarinkielinen

18

Sanna Larmola

Úton, ”kulkurin ylistyslaulu eri kulttuurien sopuisalle kaaokselle”.

Muistellaan kuitenkin aluksi vähän menneitä.

Mieshän on kaiken muun ohella kulttuurianekdoottien aarreaitta!

•

Pienlehtiä ja punkkia Aino Sutinen: Kerro urasi alusta!

Kivi Larmola: Osuin aikoinaan saumaan, että Suomessa ei yllättäen ollut pienlehtiskeneä. Vuosien 79– 80 pienlehtiskene oli lakannut. 80-luvun alussa niitä ei sitten ollut, ja silloin minä aloitin.

Eikä ollut isoa sarjakuvaskeneä. Joonas oli grand old man jo silloin, Tarmo ”Tape” Koivisto piirsi Mämmilää, Mäkelän Timppa Kutkaa ja Kansan Uutisten kuvituksia. Sarjis-lehden jengi oli juuri mennyt palkkatöihin ammattilaisiksi. Edellinen pienlehtibuumi oli hiipunut, eikä uutta polvea vielä ollut.

19

80-luvun alussa menin sarjakuvakurssille Jyväskylään (Iloisten kuvien piirtäjien päivät, 1983). Siellä oli muitakin aloittelijoita, kuten Pekka Manninen, Reima Mäkinen, Hannu Mänttäri, Matti­pekka Ratia... Ja Kalervo Palsa. Hän oli kyllä hyvin hiljaa, mutta huomasimme jälkeenpäin valokuvista, että hän oli siellä.

Suomen Kuvalehti ja Sarjari julkaisivat minulta ensimmäiset oikeat sarjakuvat: ”Kaupunkisusi” ja ”En ole yksin”. Sitten puolitoista vuotta vanhempi Toni Jerrman, jolla ei vielä ollut Tähtivaeltaja-lehteä, soitti minulle kotiin vanhemmille, että nähdäänkö aseman kukkakioskilla. Oli joulu 82 tai jotain sellaista. Sitten kioskilla oli Toni, varvassandaaleissa ja paita auki napaan asti, lunta sataa paidankauluksesta sisään. Sanoin, että sinunhan se olisi tuntomerkit pitänyt antaa eikä minun!

Toni otti asiakseen parantaa itsetuntoani ja piirustuksiani. Hänellä oli kauheasti visioita lehdistä.

Hän tuli meille kylään, sanoi ”piirrä” ja kun olin piirtänyt hän otti sivut kassiin ja lähetti muualle julkaistavaksi. Niitä alkoi ilmestyä lehdissä. Oli hyvä saada henkilökohtainen manageri!

Piirsin silloin koko ajan sarjakuvia ja soitin hardcore-punkkia Suomen nopeimmassa 82hc-bändissä Sekundassa. Me oltiin suosittuja kai lähinnä EteläAmerikassa ja Jugoslaviassa. Ja tein niin kuin kaikki muutkin lapset: menin yöllä faijan duuniin monistamaan lehtiä ja seuraavana päivänä sitten otin muovikassillisen lehtiä ja myin niitä kadulla.

Ihmiset tulivat ystävällisesti sanomaan: ”voisin ostaa tämän lapsille”, ja minä olin, että ”et osta lapsille vaan itsellesi. Lapsille ostetaan Aku Ankka, en ota vastuuta!”.

AS: Millaisia juttuja piirsit silloin?

KL: Sellaista punk-underground-omaelämäkerrallista... aika samanlaisia kuin nykyäänkin, niin kuin tuossa Päivät yötä -albumissa.

AS: Siinä onkin tosi monelta vuodelta.

KL: Joo, ihan alusta alkaen. Päivät yötä tuli sitä varten, että halusin kertoa mitä teen.

Nyt tulee 30-vuotistaiteilijajuhla.

AS: Mistä lasket, että se alkaa?

KL: Se alkaa siitä että menin verovirastoon ja sanoin ammatikseni sarjakuvantekijä. Se oli vuonna 1986. Sarjakuvantekijäksi ei ollut mitään kouluja, vaan homma tehtiin niin kuin Napoleon julistautui keisariksi; ottaa itse kruunun käteen ja laittaa sen omaan päähän. Sitten vaan toivotaan, ettei kollegoita liikaa hävetä.

Vuonna 1988 olin Espanjassa. Vaeltelin kylästä toiseen ja aina kun näin turistin, vaihdoin kaupunkia. Olin sitä mieltä, että minä en ole mikään turisti, minulla ei ole matkatavaroita vaan vain takin taskussa vaihtosukat ja -kalsarit. Kun tulin takaisin, puhelinvastaaja oli täynnä viestejä: ”Me ollaan perustettu animaatiostudio, tule tänne äkkiä!”.

Se oli kova juttu. Siellä oli Anssi Rauhala, Jukka Murtosaari, Petri Hiltunen... ja Glenn Vilppu, vanha Disney-animaattori. Olin kuvitellut että osaan piirtää, mutta en osannut mitään ennen kuin hän opetti.

Animaatiossa opin tekemään pitkää päivää ja tekemään jutut loppuun asti – että en vain fiilistellyt.

Se oli hirmu opettavaista. Teimme yli 16-tunnin päivää, skabasimme siitä kuka tuli ensimmäisenä aamulla auringon noustessa töihin, ja yöllä jäimme vielä analysoimaan elokuvia viinin voimalla. Jossain

”3 unta oli Kemin sarjakuva­ kilpailutyö, jonka tein vesi­ väreillä melko massiiviseen kokoon vuonna 1990.

Lähetystä varten se piti pienentää digikopiokoneella, jollainen onneksi olikin jo tullut Helsinkiin, aina mainion Hännisen Jaskan luotsaamaan Diivari-kopiin.”

20

vaiheessa pistäydyin kotonakin, ja huomasin, että silloinen tyttöystäväni oli hävinnyt jonnekin sillä välin kuin olin aina töissä.

AS: Mihin teitte animaatioita?

KL: Teimme Sindbadia, joka oli aika iso Hollywood-produktio. Se meni komeasti nurin, mutta kun katsoo Disneyn Aladdinia niin siellä näkee paljon omiakin piirroksia, mikä on makea juttu. Disney osti jäämistön.

Kun animaatio loppui, minulla oli pieni exhaustio. Niin hieno juttu oli ohi. Menin Taideteolliseen opiskelemaan graafista suunnittelua 91. Samaan aikaan siellä oli Pentti Otsamo ja Matti Hagelberg, Roju [Johanna Rojola] tuli sisään ja lähti saman tien kävelemään.

AS: Kerro Puupäähatusta, jonka sait vuonna 1991!

KL: Puupäähattu tuli nimenomaan pienlehdistä.

Pieni taivas ilmestyi 1991, siihen kokosin parhaat. Se valtavan iso muutos: yhtäkkiä olinkin oikea sarjakuvapiirtäjä ja tein oikealle kustantamolle.

Sitten Like Kustannuksen Hannu Paloviita halusi julkaista minulta albumin. Olin, että kuulostaa ihan liian ammattimaiselta, iso kustantamo. Mutta lähdin käymään siellä puutalossa. Wagner pauhasi, seinällä oli iso Trotskin kuva, kaikilla pöydillä ja niiden alla nukkui ihmisiä... Katsoin että täällähän tehdään vallankumousta, hyvä juttu, taidan jäädä tänne. Aloin tehdä Kytkijöitä heille. Jälkeenpäin ajattelin, että sen olisi voinut piirtää huolellisemmin, mutta se oli sitä aikaa. Istuin kustantamon löytämässä vanhassa hevostallissa kaupungin katujen alla ja piirsin minkä ennätin.

Piirsin monta vuotta myös Ylioppilaslehteen puhtaasti omaelämäkerrallista Kiveä. Ihan kaikki asiat piti deadlineen mennessä saada valmiiksi tai muuten ne jäivät tekemättä. Tein samanaikaisesti myös teknis-taloudelliseen ylioppilaslehti Contactoriin Saippuaa, sekä Ilta-Sanomiin Parkkipaikkaa auringossa. Siihen aikaan oli vielä ihan eri tavalla taloudellisesti mahdollista tehdä asioita ja, jos pystyi tinkimään elinkustannuksista, ei tarvinnut mennä päivätöihin.

AS: Toimit koko ajan myös muusikkona?

KL: Olin koko ajan bändeissä, äänitin ja tuotin levyjä, kävin kiertueilla ja keikoilla.

AS: Teit vain kivoja asioita?

KL: Joo, kuten edelleenkin. Ja teen musiikkijournalismia jonkin verran. Enää en tässä iässä jaksa seurata varsinaista musiikkiskeneä, mitkä artistit milloinkin edustavat saman syklin uutta tulemista. Onneksi musiikki sentään kehittyy! Musiikki ei ole mikään kotiseutumuseo, jossa vaatisin, että lapsuuteni tähdet ovat ikuisesti parhaita! Musiikkiteknologiaa seuraan tosi tarkkaan.

AS : Pääjuttusi on sarjakuva?

KL: Joo. Mutta kaikki on jollain tasolla työtä; mitään harrastuksia minulla ei ole. Aikoinaan kuvittelin, että harrastukseni on lukea kirjoja. Luen melkein kirjan päivässä.

AS: Mitä luet?

KL: Mitä vaan: historiaa, elämäkertoja, sosiologiaa, politiikkaa, romaaneja, dekkareita... Sitten yhtenä vuonna olin Finlandia Junior -raadissa ja lukeminenkin muuttui työksi. Piti lukea pakettiautollinen kirjoja yhteen menoon.

AS: Olit myös Sarjainfon päätoimittaja, kerro siitä!

KL: Olin, 90-luvun loppupuolen, kunnes muutin maalle. Minua ennen oli päätoimittajana Heiskasen Jukka. Kun hän ja [Harri] Römpötti tekivät lehteä, heillä oli hirveän akateeminen suhtautuminen Sarjainfoon. Minä otin täsmälleen päinvastaisen asenteen – halusin että lähtökohtana oli tekijä ja sarjakuva työnä.

Silloin minua eivät, kuten nykyäänkään, kiinnostaneet keräilijät yhtään. On hauska, että keräilijöitä on. Hieno juttu. Mutta se on vähän sellaista taaksepäin katsomista.

”säännöt pitää osata ennenkuin lähtee rikkomaan, mutta sitten ei ole mitään järkeä olla rikkomatta!”

•

Sarjakuva on alku ja juuri KL: Sarjakuva on kehittynyt viimeiset 20 000 vuotta tosi nopeasti, varsinkin viimeiset 200 vuotta. Sarjakuva on kuitenkin lähimpänä sellaista alkutaidetta, mistä on syntynyt kirjallisuus, kuvataide, dramaturgia, kaikkien näiden asioiden tietoinen miettiminen, ikonografia...

AS: Elokuva.

21

KL: Elokuva ehdottomasti. Ja näen, että – sitä ei toki kutsuttu silloin sarjakuvaksi – mutta että sarjakuva on edelleen semmoinen laboratorio, missä, kun kehitetään jotakin, kaikki nämä asiat muuttuvat. Kaikki nämä kehittyvät sarjakuvan kautta.

Kävi niin, että vuonna 2000 minulle tuli blokki.

Olin tutkinut sarjakuvaa, kirjoittanut siitä ja opettanut sitä kuusi vuotta yliopistossa. Mutta en pystynyt piirtämään enää. Joka päivä kerroin oppilaille, miten sarjakuvaa pitää tehdä. Mutta aloin kuvitella, että minun pitäisi itse tehdä, kuten opetan. Mutta ei se niin ole – kun asiat oppii niin pitää mennä eteenpäin niistä.

AS: Pidätkö asiat kiinnostavana niin että teet aina eri tavalla?

KL: Joo. Säännöt pitää osata ennen kuin lähtee rikkomaan, mutta sitten ei ole mitään järkeä olla rikkomatta sääntöjä! Monta vuotta en pystynyt piirtämään. Kuvitin, kirjoitin kirjoja, olin kymmenen vuotta Aku Ankassa suomentajana... Tein muiden sarjakuvia.

Mutta vuonna 2007 blokki loppui yhtäkkiä. Olin Lapualla pitämässä lapsille sarjakuvakurssia, kun yhtäkkiä päässäni välähti. Otin A4-paperia ja kuulakärkikynän ja aloin piirtää. Piirsin 70 sivua aivan älyttömiä juttuja ajattelematta mitään. Sen jälkeen aloin tehdä Päällystakkia.

AS: Sen jälkeen sinulta on tullutkin monta kirjaa.

KL: Joo joo, vaikka kuinka monta. Hana aukesi taas; koko ajan on ainakin seitsemän kirjaa työn alla

eri vaiheissaan ja lisäksi kaikki muut käsikirjoitukset, kuten elokuvat.

•

Ulkomailla KL: 2008 muutimme vaimoni Sannan kanssa Englantiin. Teimme periaatepäätöksen, että nyt syteen tai saveen – ruvetaan elämään vain taiteella. En tajua, miten se on mahdollista, mutta me ollaan hengissä!

Englanti on hirveän vaikea maa sarjakuvapiirtäjälle. Tunnen paljon loistavia englantilaisia sarjakuvantekijöitä ja harrastajia, mutta se ei ole mikään sarjakuvan pioneerimaa. Kukaan ei todellakaan ole profeetta omalla maallaan, ja Hunt Emersonkin on siellä vain ”se kaveri joka kuvittaa Fiesta-pornolehteä”. Mutta murros on tapahtumassa ja se on tosi positiivista.

AS: Lähtikö Viroon muuttamisen idea muuten sarjakuvaseuran CUNE-residenssistä?

KL: Joo. Kolmantena päivänä katsoimme toisiimme ja totesimme, että emme halua lähteä pois.

Viroon muuttaminen oli sillä tavalla tärkeää, että tämä on tosi pieni maa, puolitoista miljoonaa ihmistä. Kaikki tietävät, että vaikka tekisit minkä bestsellerin, se ei tee kenestäkään ökyrikasta. Tekemisen motiivien täytyy olla sisällössä.

Sinel, vironkielinen Päällystakki on Eesti Koomiksiseltsin kustantama. Se oli iso juttu vuosi sitten. Kun se tuli ulos, se luettiin täällä ihan eri tavalla kuin Suomessa, kuten pitikin. Tämä on paljon lähempänä sitä, mitä hain sillä. Siinä on vähän muutoksia, ja ennen

Sinel (2015) on vironkielinen versio Päällystakista (2010).

22

Kissoja, hiiriä ja ihmisiä (2010) kokosi yksiin kansiin Saippua-tarinat.

kaikkea esipuhe ja konteksti ovat eri. montaasinomaisesti kuvaparien summana ja sitten AS: Miten se luettiin eri tavalla? vielä tekstitasolla vertauksin.

KL: Täällä se pienen ihmisen ja venäläisen yhteisSitten piirrän ihan perinteisesti, olen aika nopea kunnan välisen suhteen kuvaaminen oli tärkeämpää. piirtäjä. Luonnostelen lyijykynällä ja suurennan Täällä toitotettiin 50 vuoden ajan koulussa sitä, kuin- luonnokset. Jälki on rentoa, mutta osaan ihan klaska Gogol on venäläinen kirjailija ja sitä pitää tulkita sisestikin piirtää, jos on pakko. näin ja näin... Tämä on ihan toinen tulkinta; ei yhMinulla leijuu ilmassa ikään kuin oikeita ihmisiä tään sen väärempi tai oikeampi, mutta minulla on edessä – sitten pyörittelen niitä tyhjässä avaruudessa painopiste Akakissa. Kun Gogol kirjoitti tekstinsä, edessäni ja piirrän siitä.

AS: Muistan että olet kertonut Timon päähenhän oli kaksikymppinen ja ylpeä, ja Akaki on enemkilön ulkomuodon perustuvan vanhaan kaveriisi... män minun ikäinen. Halusin tavallaan pitää Akakin jonka tapasit sitten sattumalta vuosien jälkeen kirpuolta maailman pilkalta. jan julkkareissa.

Minulla on myös ollut etuoikeus työskennellä KL: Joo, vanha tuttu. En edes muistanut, että kalahjakkaimpien ihmisten kanssa täällä. Mari Laaniste ja Ivar Laus tekivät laajan pohjatyön, ja sit- verin nimi oli oikeasti Timo! Jotenkin hän oli vain jäänyt mieleen. Tunsin hänet 80-luvun lopulta Helten Viron paras nykyrunoilija, hyvä ystäväni Asko Künnarp tarkisti käännöksen ja antoi sille vielä vä- singin katurockskenestä.

AS: Mitkä ovat mielestäsi keskeisiä teemoja hän lisää ruutia – mitään ei ole jätetty puolitiehen.

AS: Ostavatko ihmiset täällä sarjakuvia? tarinoissasi?

KL: Ostavat kyllä, jonkin verran. Ja kun tämä kirja tuli ulos, olin kolmessa uutislähetyksessä puhumassa siitä. Virossa ollaan hyvin tarkkoja siitä, että kult- Suursuomi Pahkasika-lehdessä (2011). tuuria seurataan, sivistystä arvostetaan.

•

Altavastaajan puolella AS: Kerro työvaiheistasi.

KL: Teen käsikirjoitusvaihetta tosi pitkään. Työstän sitä, luen lähdemateriaalia, uppoudun syvälle...

Nykyään kunnianhimoni on erityisesti pitkissä sarjakuvissa. Koen, että pitkällä kerronnalla voidaan tehdä jotain sellaista, mitä ei ole kauheasti tehty. Aika harva perinteisen sarjakuvan puolella uskaltaa uhmata Aristotelesta. Sitten taas on taidesarjakuva, joka perustuu kokonaan siihen ekspressioon.

Minua kiehtoo kerronnallisen syvyyden rakentaminen, tarinan kuljettaminen vähintään kolmella tasolla koko ajan – aristoteelisesti draaman kaarena,

23

"Elefanttien hautausmaa" ilmestyi ensin värillisenä Tähtivaeltajassa, ennen kuin näki uudestaan valon mustavalkoisena Päivät yötä -albumissa (2014).

KL: Kaikissa tarinoissa on aina keskeisenä teemana ihmisen oikeus olla erilainen, oma itsensä. Yksilön ja yhteiskunnan välisen suhteen ongelmallisuus.

Olen aina altavastaajan puolella jollain tavalla.

Minulle on hirmu tärkeää kokea ja elää itse niitä asioita, joita kerron. Silloin minulla on myös maailmasta ja tapahtumista samanlainen näkymätön malli edessä kuin piirtäessä. Tavallaan kyllä kadehdin niitä perinteisiä työn sankareita, jotka seikkailevat vain mielikuvituksessaan työpöydän ääressä. Joskus tämä on aika raskasta.

AS: Kerro vähän tulevasta kirjastasi.

KL: Tulen valkea yö on ihan perinteinen seikkailutarina. Siinä on shamaaneja, noitia, alkemistejä, siperialaisia demoneja. Siinä käsitellään shamanistisen ja alkemistisen aikakäsityksen ja meidän historiankuvan välinen ristiriita. Historia muuttuu koko ajan ja se, mikä päätyy aikajanalle, on just sillä hetkellä on vallassa oleville mieluisin tulkinta. Shamanistinen aikakäsitys on syvemmällä kuin valta ja uskonto, se on osa pienten kansojen perusluonnetta ja elämäntaistelua.

Sitten kun se julkaistaan suomeksi, se julkaistaan samalla myös viroksi. Kertoohan se myös Tallinnasta, ja nimenomaan omakohtaisena kokemuksena siitä miltä tuntuu olla aina hiukan ulkopuolinen, ja silti ottaa vastuu ympäristöstään.

AS: Helsinkikin taitaa olla sinulle kaupunkina tärkeä.

KL: Timo on nimenomaan kuvaus minun Helsingistä sellaisena kuin muistan sen. Mutta muutin siel-

24

tä pois jo 16 vuotta sitten.

AS: Onko sinulla lempiteoksia omista kirjoistasi?

KL: Päällystakki on tärkeä, ja Timo... mutta olen kauhean huono katsomaan taaksepäin. En tykkää että on vaikka itse tehtyjä kuvia seinällä. Siitä tulee sellainen tunne, että myhäilee jonkun jo tehdyn edessä.

AS: Entä muiden sarjakuvista?

KL: On iso onni, että sarjakuvaharrastukseni alkoi 60-luvun lopulla. Aku Ankka, Mikki Hiiren Kulta-aika, Asterix, Tintti, Comics – suuri sarjakuvakirja, Ruutulehti, Non-Stop jossa oli jo Corto Maltese, sitten Didier Comès, Sarjakuvan maailmat, Tapiiri-lehti... Tällä hetkellä tykkään eniten pitkistä tarinoista. Joku Ulli Lustin Tämä on loppuelämäsi viimeinen päivä on ihan uskomattoman hyvä!

AS: Niin onkin! Hei, mitä haluat vielä sanoa lehdessä?

KL: Paras sarjakuva syntyy siitä, että siinä on jotain henkilökohtaista totta. Mutta moni on tulkinnut sen väärin niin että ”tämä on minun omaa pissaani minun omassa pikku potassani” kuten mainio ruotsalaispiirtäjä Anders ”Hjärteblod” Westerberg lohkaisi silloisesta sarjakuvaskenestä. Sen sanottavan on aina oltava jonkin arvoista.

Vaikka meidän on vaikeaa muuttaa maailmaa meidän elinaikanamme, on tärkeää tehdä koko ajan työtä siihen suuntaan. Liike on tärkeämpää kuin päämäärä. Kun liike pysähtyy, päämäärä on hukattu kokonaan.

Tehkää, piirtäkää!

•

En ole mikään ”unelmiesi keijutyttö” Simon Hanselmann on Tasmaniassa syntynyt mukava nuorimies, jolla on kunniallinen työ ja hyvä terveys. Megg on vihertäväihoinen noita, Mogg-kissa tämän kundifrendi ja Pöllö edellisten narttu.

Megg, Mogg & Pöllö on kipeintä sarjakuvaa pitkiin aikoihin. teksti

Tuomas Tiainen

25

26

pieneltä reissulta mainitun HTMLflowersin kanssa.

Junttipaavot jahtasivat, purjo virtasi, seksiä julkisella paikalla. Kyllä sitä ehtii, kun ottaa ehtiäkseen.

TT: Missä päin maailmaa majailetkaan tällä hetkellä? Vielä Seattlessa, kuten frendimme Wikipedia kertoo?

SH: Seattlessapa hyvinkin. Asun vaimon kanssa vuokralla pienessä talossa. Ylimääräinen huone toimii työhuoneena. Se on maailman paras paikka. Justiinsa nyt menee lujaa vitun lujaa. Kuuntelen musiikkia täysillä, duunailen muutamia projekteja ja vastailen maileihin. Jonkin verran parempaa kuin silloin kun työskentelin kirjakaupoissa tai puhelinmyyntifirmoissa.

•

Elämänmittaiselle matkalle TT: Lapsuutesi Tasmania oli sarjakuvan kyllästämä. Kuinka oikein etsiydyit sarjakuvan maailmaan?

HS: Tasmania ennen nettiä oli täynnä sarjiksia.

Olen kierrellyt divareita seitsenvuotiaasta lähtien. Tykkäsin Asterixista, Tintistä ja kaikesta muusta ”ranskalaisesta kamasta” ja Disneystä. Vanhoista Mad-lehdistä, strippikokoelmista, brittiscifistä, jenkkiroskasta. Me saatiin sekä Euroopan että Amerikan parhaat jutut. Addiktoiduin sarjakuviin tosi varhain.

Olen julkaissut sarjakuviani itse 8-vuotiaasta lähtien enkä ole koskaan lopettanut. En ole tehnyt ikinä mitään muuta. Kai se meni ihan OK? Kaikki frendit on sarjakuvapiireistä, vaimokin. Laskut voi maksaa. Mä rakastan sitä tavaraa vieläkin, kuin kahdeksankesäinen.

TT: Millä sarjakuvilla on ollut sinuun suurin vaikutus?

SH: Löysin Fantagraphicsin ja sensellaisen 13-vuotiaana, ja se kama sysäsi mut tälle elämänmittaiselle matkalle.

Eli siis Pete Bagge, Dan Clowes, kaikki se ysärikama. Ja visuaalisessa mielessä Fort Thunder.

Mutta tykkään enemmän perinteisestä tarinankerronnasta kuin tuosta taideskenestä.

JACQ COHEN

s

imon Hanselmannia (s. 1981) revitään nyt joka suuntaan, tänne vitunharmaaseen Pohjois-Ankealaankin. Syy siihen on nelivärinen (osittain mustavalkoinen), strategisilta mitoiltaan 220 x 297 x 42 mm ja painaa reippaan kilon. Kumioravan viime vuoden lopussa julkaisema Megg, Mogg & Pöllö yllätti jokseenkin jokaisen, ei vähiten heitä, jotka joskus olivat uskaltaneet haavehtia suomea solkkaavasta noita Meggistä luettuaan Vicelehden sivuilta Hanselmannin huuruisia släkkeriepisodeja narkkaamisesta, huoraamisesta ja lähimmäisten kiusaamisesta. Kiitti hei!

Noita Meggistä, tämän kundikaverista kissa Moggista ja näiden kämppiksestä Pöllöstä kertova sarja työllistää uudelle mantereelle kotiutunutta aussipiirtäjää siinä määrin, ettei ajankäyttöä tarvitse suunnitella. Helsingin sarjakuvafestivaaleille syyskuussa saapuva Hanselmann ehti kuitenkin vastaamaan Sarjainfon kysymyksiin kaiken tohinan ohessa ennen kuin minä ehdin sanoa ”Sabrina, teininoita”.

Simon haloo, kuuleeko Simon?

TT: Tunnut olevan varsin kiireinen tällä hetkellä. Päiväsi vissiin täyttyvät piirtämisestä ja muusta uraan liittyvästä.

SH: Jeps, olen todellakin aivan perkeleen kiireinen juuri nyt. Tappakaa mut. Polttakaa mut vittu ojassa.

Viimeisimmän kirjani julkkarikiertue päättyi hetki sitten, ja seuraavaa kirjaa on jo kolme neljännestä valmiina. Teen duunia joka päivä ilman vapaapäiviä. Olen addikti. Haluan Meggin ja Moggin olevan paras.

TT: Eräässä haastattelussa kerroit, kuinka murtauduit frendisi HTMLflowersin kanssa rajun ryyppykeikan jälkeen rakennustyömaalle ja kiipesit nosturiin ihmettelemään Melbournen valoja. Onko sulla enää aikaa tehdä päättömyyksiä saadaksesi materiaalia Meggiin & Moggiin?

SH: No, teen typeryyksiä aina kun mahdollista. Palasin juuri

Näytteet kirjasta Megg, Mogg & Pöllö (Kumiorava, 2015).

27

Suurin vaikuttaja on kuitenkin ollut televisio.

Tsiigaan tilannekomedioita. Huonojen katselu on aika opettavaista käsikirjoittamisen kannalta. Simpsonit oli-kautta-on kova juttu.

TT: Megg, Mogg & Pöllö pohjautuu suht löyhästi brittiläiseen Helen Nicollin ja Jan Pienkowskin lastenkirjasarjaan noita Megistä ja kissa Mogista.

Suomessa tuiki tuntemattomat Meg ja Mog lienevät olleet tutumpia down under Ausseissa. Kuinka siis Megg, Mogg & Pöllö oikein syntyivätkään?

SH: Se oli joku huumehouruinen sattuma. Piirreskelin vain paljon noitia huvikseni kun olin täysin kyllästynyt työstämääni pitkään sarjakuvaan. Aloin säätää pikku strippien kanssa, joissa esiintyi dorka noita ja sen kissakämppis. Annoin niille lempinimet Megg ja Mogg ja lisäsin Ihmissusi-Jonen, ja loppu on New York Timesin bestseller-historiaa. Iisiä!

TT: Viitaten edelliseen, tulitko sä koskaan pohtineeksi tavaramerkkiasioita Meggin & Moggin ja Megin & Mogin suhteen?

SH: Asia ei ole koskaan ollut tapetilla, mutta joskus valvon öisin murehtien sitä. Luultavasti en ole Meg & Mog -tyyppien tutkasäteen ulottuvilla, tai jotain. Lakimieheni sanoi, että oli mahdollisesti virhe laittaa nimet Megg ja Mogg viimeisimmän kirjani kanteen. Katsotaan, mitä tapahtuu... Jos en voisi piirtää Meggiä ja kumppaneita enää, vetäisin itseni vissiinkin jojoon.

•

Ikuisesti jatkuva sarja TT: Missä määrin Megg, Mogg & Pöllö perustuu omiin tai tuntemiesi ihmisten kokemuksiin?

SH: Jokseenkin sataprosenttisesti, valitettavasti.

Ja meno vain pahenee.

TT: Suunnitteletko suurempia kaaria Meggiin ja

28

Moggiin? Vai teetkö lyhyen sarjakuvan kerrallaan ja annat asioiden kehittyä luonnollisemmin?

SH: Joo, se tavallaan kehittyy luonnollisesti, mutta jotkin kiveen hakatut asiat tulevat tapahtumaan no matter what. Kaikki on tällä hetkellä vähän sotkua.

Mun pitää aloittaa ”Megg noitakokouksessa” -systeemi, joka kertoo ajasta sen jälkeen kun Pöllö muutti talosta pois. Siitä tulee tosi pitkä ja eeppinen, intensiivinen juttu ja mun pitää varautua siihen, taloudellisesti ja henkisesti.

TT: Megg, Mogg ja Pöllö ovat hahmoja, joiden elämää voisi seurata vuosien ajan hieman kuin jotain ikuisesti jatkuvaa TV-sarjaa (mä viittaan tässä nyt Frasieriin). Tuntuuko susta piirtäjänä samalta?

SH: Joo eli kyllä. Mulla on vähintään viideksi vuodeksi duunia näiden hahmojen parissa, paljon kässäreitä ja tarinarunkoja lojumassa. Mä haluan, että Megg & Mogg on kuin Love and Rockets, että se jatkuisi ikuisesti. Mä haluan, että hahmot kasvavat ja oppivat ja vanhenevat. Ne ovat mulle suhtkoht eläviä jo.

TT: Telsusta puheenollen, mikä se keissi Megg, Mogg & Pöllö -TV-sarjasta oli?

SH: Tuottajat häiriköi mua jatkuvasti. Parhaillaan tsekkailen kuvioita muutaman TV-lafkan kanssa.

Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä enemmän haluan vain piirtää sarjakuvia. Tykkään olla yksin. Tykkään työhuoneestani. Sarjakuvat ovat mahtavia koska niitä tehdään itsekseen, jokaista detaljia voi kontrolloida. Kukaan muu ei tule sotkemaan.

TT: Sä menit viime vuonna naimisiin sarjakuvien kanssa tosi liikuttavassa seremoniassa Small Press Expossa Ignatz-palkintojenjaon jälkeen. Jätkä pääsi pussaamaan Fantagraphics-dude Gary Grothin kanssa. Mites on elo ukkomiehenä sujunut? Onko

telkkari ollut mustankipeä?

SH: Kaikki on ollut ihan fantastista. TV voi painua vittuun. Mä ja sarjakuvat ollaan kimpassa for ever.

TT: Kumpi muuten kosi?

SH: Sarjakuvat kosi mua. Mä olin alaikäinen silloin, mikä oli vähän creepyä. Mutta myös kaunista.

TT: Useimmat ainakin tällä puolen palloa ovat oppineet tuntemaan sut vasta verrattain hiljan.

Mitä duunailit kaikki ne vuodet ennen kuin Meggistä ja Moggista tuli megasuosittu?

SH: Juoksin terapiassa, soittelin noisekeikkoja ja työskentelin paskaduuneissa. Sarjakuvia piirsin joka vapaahetki.

Treenasin.

mun ”juttu”. Ristiinpukeutuminen on vittu parasta.

TT: Onko mekkoon pukeutuva kundi susta vielä jotenkin iso juttu (siis nyt on jotain 2016 ja mäkin kysyin just tästä, vittu haloo, yhteiskunta)? Voisitko kävellä Tasmanian kaduilla full-on drägissä?

SH: Jooen, en tod kävelisi Tasmaniassa tälläytyneenä. Ehkä pahinta, mitä voisi tapahtua, olis että jengi tuijottelisi tai huutelisi, mutta mä olen hiukan vainoharhainen ja varovainen tyyppi yleensä. Mua pelottaa joutua mukiloiduksi kuoliaaksi. Sitäkin sattuu.

Valitettavasti suurin osa ihmisistä on täysiä kuolaavia retardeja, vammaisia vitun haistapaska luolamiehiä. Tässä on vielä pitkä tie kuljettavana ihmiskunnalla. Yleensä mä pukeudun mekkoon vaan kotona ja festareilla ja keikoilla, tai joissain erityistilanteissa. Oon saanut osakseni huutelua ja uhkauksia ihan liian monta kertaa.

TT: Ootko varovainen sen suhteen, miten käsittelet sarjakuvissasi sukupuolta? Meggissä ja Moggissahan esiintyy toisinaan Limppi, mekkoon pukeutuva sukupuoli-illusionistinen mörkö.

SH: Joo, yritän olla edistyksellinen. Mä teen parhaani. En mä yritä olla mitenkään liian poliittinen.

Politiikka on unettavan tylsää, jos sitä ei ole terästetty komedialla.

TT: Sä tulet syksyllä Helsingin sarjakuvafestivaaleille vieraaksi. Siistiä! Voin kertoo, että on muuten oikein hyvät messut ja asialliset bileet. Esiinnyt samalla reissulla festivaalin käynnistävällä Kutiklubilla, which is nice. Millaista show’ta voidaan odottaa?

SH: Haluan vain soittaa hieman musaa, toteuttaa tätä juttuani. Olen soitellut bändeissä ja soolona aika kauan jo. Soitan jotain Girl Mountain -soolomatskuani ja jotain Horse Mania -kamaa myös.

Horse Mania oli bändi, jossa olin frendini Karl von Bambergerin kanssa kymmenen vuotta. Karl delasi yliannostukseen tammikuussa, mutta olen jatkanut soittamista. Sen jätkän sielu on jumissa mun iPodin taustanauhoissa.

TT: Kiitti haastattelusta! Nähdään festareilla!

SH: Jes, moroti moi.

”sarjakuvat kosi mua. mä olin alaikäinen silloin, mikä oli vähän creepyä. mutta myös kaunista.”

•

Palkinnot on perseestä TT: Miltä menestys maistuu? Vesi paljussa tarpeeksi lämmintä? Shampanja kyllin kylmää?

SH: On mukavaa omistaa rahaa. Tyypit, joilla ei ole rahaa ja jotka sanoo, ettei massi ole tarpeellista, on vaan kateellisia. Musta on hienoa kun on paalua hoitaa purukalusto kuntoon. On siistiä, kun voi jelppiä sairaalloista mutsia. Tykkään vakaudesta, että voi keskittyä duuniin. Nykyisin ostelen kalliita vaatteita myöskin. Ja kylpysaavin hommaan itse asiassa kohtapuoliin. Käväisin kuuluisan sarjakuvaystäväni tykönä Losissa ja niillä oli oikeasti palju. Olin aivan saa-TA-nan kade. Pitää vaan tehdä ahkerasti duunia.

TT: Uran kannalta tuntuu menevän loistavasti. Oot Fantagraphicsin tiimissä, saat elannon sarjakuvista. Onko vielä jotain toteutumattomia sarjakuvaunelmia?

SH: Mä vihaan edelleen ihan kaikkea, mitä teen.

Pyrin aina parantamaan, työskentelemään nopeammin ja ”emotionaalisemmin”. Joka hetki tuntuu, kuin olisin jäämässä jälkeen. Mun pitää saada jostain hoidettua iso potti käteistä voidakseni jättää säätämisen ja keskittyä rentoutumiseen ja ”Meggin noitakokouksen” työstämiseen. Se on se iso juttu. Ja mä haluan myös voittaa jotain dorkia palkintoja. Palkinnot on perseestä, mutta mä aion silti hommata koko setin huussin koristukseksi.

TT: Näytät perkeleen hyvältä mekossa, oikeasti (ja sääresi ovat mahtavat). Milloin ristiinpukeuduit ensimmäistä kertaa?

SH: Viiden vanhana, tai jotain. Tosi aikaisin. Se on

Simon Hanselmann vierailee Helsingin sarjakuvafestivaaleilla 2.–4.9.2016

29

Tiivis ja lämminhenkinen yhteisö

r

Limingan taidekoulun 50-vuotisjuhlaa on juhlistettu sarjakuvamuotoisella juhlakirjalla ja näyttelyillä Oulussa. teksti ja kuvat

ehtori Ari Karvonen korosti näyttelyitä avatessaan, että taidekoulun keskeisiä arvoja ovat pääsykokeettomuus ja oppilaiden ottaminen ilmoittautumisjärjestyksessä.

Limingan kansanopiston historia ulottuu aina vuoteen 1892 saakka. Oulun ulkopuolisen PohjoisPohjanmaan asukkaiden lukutaidon ja sivistyksen lisäämiseksi perustettu kansanopisto muuttui koulutustarpeiden muuttuessa. Vuonna 1966 kouluun perustettiin pysyvä kuvataidelinja, minkä jälkeen koulu muuttui vähitellen kokonaan taidekouluksi. Pitkäaikainen rehtori Rolf Siilasvuo (rehtorina 1953–1990) kuvaili kirjoittamassaan koulun historiassa seuraa-

30

Reijo Valta

vasti: ”Taidekoulu oli kuin käenpoika, joka kasvaessaan työntää muut pesästä ja niin kävi, taidekoulutus tuli, jäi ja voitti”.

Limingan taidekoulussa voi opiskella maalausta, kuvanveistoa, grafiikkaa, valokuvausta, sarjakuvaa ja animaatiota. Vapaalinjalla opintosuunnitelman voi räätälöidä aikaisemman osaamisen ja kiinnostuksen mukaan.

Limingan vanhan keskustan tuntumassa sijaitsevan taidekoulun alueella kullekin opintoalalle on oma rakennus, osa on puutaloja sadan vuoden takaa, osa uudisrakennuksia 1980-luvulta. Kokonaisuus Liminganjoen rannalla on idyllinen. Koulun vanhem-

mat rakennukset ovat tuttuja Vilho Lammen (1898– 1936) maalauksista. Vastarannalla on Lammelle omistettu museo.

Huhtikuun puolessavälissä koululla oli avoimien ovien viikot. Maalauksen opettaja Hannu Lukin on vierasta vastassa. Lukin esittelee luokkia ja pihapiiriä.

– Silloin kun tulin tänne 1980-luvun alussa, tästä näki meren, muisteli Lukin maiseman muuttumista maalausluokan ovella.

Merelle Liminganlahden rantaan on matkaa kilometritolkulla, mutta Pohjois-Pohjanmaan lakeudella ei luonnon näköesteitä ole. Esteenä on kasvanut Limingan kirkonkylä.

•

jäljiltä. Osa tekee koulutehtäviä, osa omiaan ja osa valmistautuu toisten taidekoulujen pääsykokeisiin.

Yksi opiskelija pötköttelee pöytänsä alla.

– Täällä ei ole niin tarkkaa, miten tehtävänsä tekee, selitti Astre. – Kunhan ne tulevat tehdyiksi.

Opiskelijat kertovat, että linjalaiset on jaettu kahteen ryhmään sen mukaan, haluavatko he työskennellä hiljaisuudessa vai eivät. Jako on vapaamuotoinen eikä se ole pysyvä.

– Ryhmät taisivat vaihtaa paikkaa kun minä tulin tänne, naureskelee yksi nuorista naisista kun juttelemme niin sanotulla hiljaisella puolella.

Yksi kuluneen lukuvuoden opiskelijoista on ollut virkavapaalla oleva Ahlqvist.

– Hyvin Keijo on pysynyt opiskelijan roolissa, kertoi Astre.

Mutta mikä sai opettajan opiskelijaksi?

– Halusin tutkia, miten sarjakuvien tekeminen onnistuu heikkenevällä näöllä, selvensi Ahlqvist.

– Keijo on ollut kiltti opiskelija, sanoi Astre.

linjalaiset on jaettu kahteen ryhmään sen mukaan, haluavatko he työskennellä hiljaisuudessa vai eivät.

Sarjakuvalinja Sarjakuvalinja Limingan taidekouluun on perustettu vuonna 2000. Ensimmäiset opetussuunnitelmat teki Ilpo Koskela, ja ensimmäisenä sarjakuvaopettajana aloitti Keijo Ahlqvist. Lukuvuonna 2015–16 opetuksesta ovat vastanneet Mikko Jylhä ja Tessa Astre.

Ahlqvist on edelleen sarjakuvaopettajana, mutta tämän lukuvuoden hän on ollut virkavapaalla. Lukuvuosi 2016–2017 aloitetaan kolmen sarjakuvaopettajan voimin.

– Sarjakuvalinjalaisia on noin puolet taidekoulun opiskelijoista, kertoi lukuvuoden lopuksi koko neljänkymmenen sarjakuvaopiskelijan ryhmästä vastuuseen joutunut sarjakuvaopettaja Astre.

Rovaniemellä kuvataidekasvatusta opiskellut Astre muutti Liminkaan miehensä työn perässä nelisen vuotta sitten. Hän opiskeli sarjakuvalinjalla muutamien kuukausien ajan kunnes hänet palkattiin tuntitöihin valmistelemaan tuon vuoden yhteisalbumia, Mörmöruttoa (2012). Yhteisöpedagogiikan keinoin hän sai ison ryhmän luomaan yhden yhtenäisen käsikirjoituksen. Lukuvuoden aikana Jylhä on vastannut teknisistä seikoista ja Astre kerronnasta, dramatisoinnista ja yhteisöllisestä työskentelystä.

Astre harmittelee, ettei hän itse ole julkaissut sarjakuvia. Sellaisia on kuitenkin tulossa. Hetken mietittyään hän lisää: – Teinhän minä yhdeksänvuotiaana strippejä Petäjävesi-lehteen.

Impilinnassa, jossa sarjakuva- ja animaatiolinja sijaitsee, pyörii opiskelijoita. Monilla pöydillä on dioraamoja hiljan päättyneen Jyrki Nissisen kurssin

•

Viimeinen puhe Sarjakuvalinja on periaatteessa kaksivuotinen. Ensimmäisenä vuotena opiskellaan tekniikoita ja kerrontaa, toisena syvennetään opittuja taitoja. Taidekouluun voi tulla lyhyemmäksi tai pidemmäksi ajaksi. Opintotukea saa yhdellä linjalla opiskelua varten kolmeksi vuodeksi.

Toisen vuoden opiskelija Siiri Viljakka on tehnyt kuluneen lukuvuoden sarjakuva-albumia. Koulun puolesta opetussuunnitelman mukaisia tehtä-

Sarjakuvaopettaja Tessa Astre Taidekoulun pihalla.

31

viä on sovitettu mahdollisimman paljon albumin – Silti täällä opettaminen ei tunnu työltä. tekemiseen.

– Sarjakuvalinjan kaikilla opettajilla on hyvin hu– Eilen lähetin viimeiset sisäsivujen korjaukset maani ihmiskäsitys. Täällä on hyvät mahdollisuudet kirjapainoon, kertoi Viljakka iloisesti urakan valmis- miettiä, mistä on kiinnostunut, painotti Astre. tumisesta. – Albumin julkaisutilaisuus on Kokkolan Kansanopisto on useille opinnoissa välietapkirjastossa loppukuusta. pi. Opetus on käytännönläheistä ja taitoihin Viljakka on tehnyt sarjakuvan Anders Chyde- keskittyvää. niuksesta (1729–1803) Lauri Tuomi-Nikulan käsi– Laaja yleissivistys on monissa asioissa tärkeä, likirjoituksen pohjalta. Viljakka on vastannut visuaa- sää Ahlqvist. – Moni lukion keskeyttänyt on sen halisesta puolesta kuvakäsikirjoituksesta alkaen. Vuo- vainnut ja miettinyt opintojaan uudelleen. den mittaan syntynyt teos on nimeltään Viimeinen – Vaikka usein korostammekin, että opiskelu meilpuhe – Anders Chydeniuksen paluu. Teoksessa valis- lä on vapaata ja monimuotoista, suoranaista löysäitusajattelija, valtiopäivämies ja Kokkolan kirkkoher- lyä, niin silti täällä voi opiskella tavoitteellisesti, lisära nousee Kokkolan kirkon lattian alta nykyaikaan. si Astre. – Muokkaamme opetussuunnitelmaa joka Ajankohtaiseksi Chydeniuksen tekee ajamansa maa- vuosi kokemusten perusteella. ilman ensimmäinen lehdistönvapauslaki (1766).

Yläkerrassa kaksi opiskelijaa leikkaa toisiltaan – Koulu on ollut hyvä ympäristö tehdä ensimmäis- hiuksia. He kuvailevat koulun ilmapiiriä tiiviiksi ja tä albumia. Ympärillä on paljon osaamista ja aina on lämminhenkiseksi. saanut apua ja neuvoja, kiitteli Viljakka. – Albumi – Eihän täällä kaikki viihdy, harmitteli Astre. on kyllä vienyt aikaa. Se harmittaa, etten päässyt Mutta moni viihtyy ja on viihtynyt. Kun olin tePetteri Tikkasen kurssille toistamiseen. kemässä lähtöä, niin kuin todisteeksi paikalle tulee viisitoista vuotta sitten sarjakuvalinjan käynyt JusMonenlaisia oppijoita Limingan taidekouluun tu- si Finnilä. Hän on tullut tervehtimään entistä opetlijoita ei siis valita. Niinpä koulussa on opiskelijoita tajaansa Ahlqvistia. monenlaisista eri lähtökohdista ja taustoista. ErityisViisikymmenvuotiasta Limingan taidekoulua opiskelijoitakin koulussa on. Astrea on lukuvuoden juhlistetaan syksyllä monin tavoin. Taidekoulun aikana ilahduttanut, että yksi opiskelijan avustaja on 50-vuotisjuhla järjestetään 30. syyskuuta 2016. Ketehnyt kaikki tehtävät, vaikka hän ei ole edes kou- sällä ja pitkin syksyä on useita näyttelyitä Limingan lussa kirjoilla. ja lähikuntien kirjastoissa. Juhlimisen karonkka pi– Opetuksessa joutuu ottamaan huomioon mo- detään Oulun sarjakuvafestivaalin yhteydessä marnenlaisia asioita ja välillä se on raskasta, mietti Astre. raskuussa 2016.

•

•

Anders Chydeniuksen paluun originaaleja.

Chydenius (1729 – 1803) kirjoitti valtiopäiväedustajana mietinnön, jonka pohjalta säädettiin maailman ensimmäinen lehdistönvapauden takaava laki.

32

Festivaali

Tytti Levanen

Hyvää mieltä pulppuileva festivaali

h

Sarjakuvafestivaali Tampere Kuplii on vakiinnuttanut paikkansa keskeisenä alan tapahtumana maalis-huhtikuun taitteessa.

Tänä vuonna Mansessa kuplittiin jo kymmenettä kertaa. teksti

Maijastiina Vilenius

aastattelen tapahtuman takana olevia – En ole edes idean isä, mutta tulin mukaan aika Kyösti Koskelaa, Sanna Seurujärveä ja pian alun jälkeen. Antti Grönlund oli henkilö, joka Dimitri Räsästä Tampere Kuplii -tapahtu- pani homman kasaan. man viimeisenä päivänä. Räsänen on ollut Koskela muistelee, että tapahtumalle oli tilausta. mukana järjestämässä Kupliita vuodesta 2012. Hä- – Antti muutti Tampereelle keväällä 2006, ja sarjakunen vastuullaan on ollut huolehtia myyntisalin jär- vatapaamisissa oli puhuttu, pitäisikö Tampereella oljestelyistä ja sponsoreista. Seurujärvi on Tampere la alan tapahtuma.

Kuplii ry:n toiminnanjohtaja ja ollut järjestämässä Ei mikään kakkos-Tracon Tampere Kuplii on taviittä viimeisintä tapahtumaa. Hän on jättämässä pahtumana kasvanut vuosi vuodelta isommaksi. Yhpaikkansa tämän vuoden jälkeen, mutta seuraajan deksän ensimmäistä tapahtumaa järjestettiin Finlayyllä on haastattelua tehtäessä yhä mysteerin verho.

Kyösti Koskela on Tampere Kuplii ry:n puheen- sonin alueella. Historiaa henkivät teollisuusrakenjohtaja ja yksi tapahtuman perustajista. Vaikka Tam- nukset tarjosivat persoonalliset tilat tapahtumalle, pere Kuplii -tapahtuma usein henkilöityykin Koske- mutta kävivät lopulta liian ahtaiksi ja sokkeloisiksi laan, hän kuitenkin vaatimattomasti kieltäytyy otta- kasvavalle conille. Seurujärvi muistelee, että Finlaysonin jättäminen kaksi vuotta sitten oli iso ja raskas masta kaikkea kunniaa itselleen.

•

33

Santtu Pajukanta

päätös, mutta se oli ainoa oikea ratkaisu. Häntä jännitti, löytääkö Tampere-talolle kukaan ja pidetäänkö Tampere Kupliita jatkossa ”kakkos-Traconina”. Jännitys on kuitenkin sunnuntaina haastattelua tehtäessä lauennut, kun järjestäjät ovat saaneet todistaa talon olevan täynnä.

Seurujärvi iloitsee saaneensa paljon hyvää palautetta ja hän kokee, että tapahtuma on paikanvaihdoksesta huolimatta saavuttanut aikaisempien Kupliiden hyvän fiiliksen. Tämänvuotinen tapahtuma ylitti järjestäjien mukaan kaikkien odotukset. Räsänen kertoo, että etenkin myyjät ovat tuntuneet olevan tyytyväisiä uusiin avariin tiloihin.

Tampere Kuplii -yhdistys järjestää tapahtuman ohessa myös monenlaista muuta kunnianhimoista toimintaa, joista tunnetuin lienee vuodesta 2008 alkaen jaettu Sarjakuva-Finlandia-palkinto. Se lanseerattiin, kun Suomeen tarvittiin kotimaisen nykysarjakuvan arvostusta kohottava palkinto.

Festivaalin yhteydessä on järjestetty myös yhHelene Lindfors

34

teistyössä Tampereen yliopiston kanssa sarjakuvan akateemiseen tutkimukseen keskittyvä iltapäivätapahtuma Tampere Kuplii Goes Academic. Tamperelaiset sarjakuva-aktiivit haaveilevat myös omasta sarjakuvamuseosta. Sarjakuva-arkisto kaupungista jo löytyykin.

Ennen tämänvuotista Kupliita sosiaalisessa mediassa juoruttiin, että Tampere-talolle siirtyminen merkitsisi tapahtuman muuttumista maksulliseksi. Seurujärvi ja Räsänen kumoavat huhut täysin perättöminä.

– Kupliin maksullisuus ei ole keskusteltava asia. Kaikki sarjakuvafanit teini-ikäisistä eläkeläisiin ovat samanarvoisia eikä tapahtumassa voida asettaa ihmisiä eriarvoiseen asemaan muuttamalla tapahtuma maksulliseksi.

vaikuttaa tyytyväiseltä.

– Tämä tapahtuma meni ihan loistavasti. Alkuun oli epäilyksiä uuden tapahtumapaikan takia, mutta väkimäärä lauantaina oli mahtava yllätys, ja kaikilla on ollut hyvä fiilis.

Koskela komppaa Seurujärveä ja Räsästä tapahtuman luonteesta.

– Tampere Kuplii on kaikkien ihmisten yhdessä tekemä festivaali. Jokainen kävijä tekee Kupliista sen, mitä se on.

Jos kaikilla on hyvä fiilis, se generoi tapahtumasta hyvän.

Koskela näkee, että tapahtuma kasvaa tulevaisuudessa maltillisesti, mutta pienin ja tietoisin askelein.

– Olisi tosiaan hienoa tehdä tapahtumasta Pohjoismaiden suurin alan tapahtuma. Ei voi saada aikaiseksi mitään, jos ei ole ajatuksia, visioita ja unelmia, Koskela hymyilee.

”kupliin maksullisuus ei ole keskusteltava asia. kaikki sarjakuvafanit teini-ikäisistä eläkeläisiin ovat samanarvoisia.”

•

Maltillisesti kasvava tapahtuma Viimeisessä Finlaysonilla pidetyssä tapahtumassa kävijöitä oli noin 8000. Tänä vuonna kävijämäärä nousi peräti 12 000:een. Mistä tämä johtuu?

– Tunnettavuus on yksinkertaisesti kasvanut. Esimerkiksi Sarjakuva-Finlandian arvo ja näkyvyys ovat kasvaneet älyttömästi! Tampereen kaupunki on tosi ylpeä meistä tapahtumana. Pormestari Anna-Kaisa Ikonen oli jopa avaamassa tapahtuman, Seurujärvi kertoo.

Festivaalia on viety myös uusiin paikkoihin. Esimerkiksi kauppakeskus Tullintorissa oli ohjelmaa, joka keräsi runsaasti yleisöä. Tapahtumapaikkana Tampere-talo on ihanteellinen kasvua ajatellen: se on Pohjoismaiden suurin konferenssikeskus.

Miltä tulevaisuus näyttää Kupliin järjestäjien mielestä?

– Me vitsailemme Kyöstin kanssa puolivakavissamme siitä, että 20 vuoden päästä Tampere Kuplii on Pohjoismaiden suurin tapahtuma, nauraa Seurujärvi. Häntä on helppo uskoa, sillä hän kertoo alkavansa järjestää maailman suurinta scifi-tapahtumaa Worldconia. Hänen tehtävänään on vastata tiloista, mikä tarkoittaa käytännössä Helsingin Messukeskusta.

Sunnuntain kääntyessä voiton puolelle myös Tampere Kuplii ry:n puheenjohtaja Kyösti Koskela

•

santtu Pajukanta

35

Suuren jäniksen matkassa Helsingin sarjakuvafestivaaleille syksyllä saapuva Gabriella Giandelli luo teoksissaan sarjakuvan, musiikin, elokuvan ja unen kudelman.

p

teksti

Onni Mustonen

erinteisesti pohjoisamerikkalaisen Algonquin-intiaaniheimon nuorukaisen tullessa miehen ikään hänet lähetetään erämaahan paastoamaan ja hänen on vaellettava kunnes hän saa näyn esi-isiltään. Vasta sitten hän saa palata takaisin perheensä luokse. Luonnossa nuorukainen on yksin, kukaan muu heimosta ei saa tulla hänen mukaansa. Silti hän saattaa saada apua tällä retkellään Mahtigwessiltä, suurelta jänikseltä.

Aivan kuten Algonquin-nuorukaisen myös sarjakuvantekijän tehtävä on matkustaa pelotta vieraisiin maailmoihin ja toimia oppaana muille palattuaan retkiltään.

– Matka on elimellinen osa sarjakuvantekijän työtä, italialainen sarjakuvataiteilija Gabriella Giandelli (s. 1963) toteaa.

Milanolainen Giandelli kuuluu niihin eurooppalaisen sarjakuvan suuriin nimiin, jotka ovat Suomes-

36

sa jääneet käytännössä tuntemattomiksi. Vuonna 1984 ensimmäisen sarjakuvansa julkaissut Giandelli on kerännyt pelkkää kiitosta ja kunnioitusta koko uransa aikana. Muun muassa arvostettu yhdysvaltalainen Fantagraphics -sarjakuvakustantamo julkaisi Giandellin Interiorae-sarjakuvan (2009) englanniksi vuonna 2013.

Kotimaassaan Italiassa ja Ranskassa Giandelli tunnetaan erityisesti jänispojasta kertovasta Milolastensarjakuvasta, joka sovitettu myös televisiosarjaksi. Lisäksi hänen kuvitustöitään on julkaistu muun muassa Vanity Fair-, Marie Claire- ja Internazionale-aikakauslehdissä lukuisten italialaisten sanomalehtien lisäksi.

Suomalaisilla sarjakuvanharrastajilla on mahdollisuus päästä tutustumaan Giandellin sarjakuviin paremmin tämän vuoden Helsingin sarjakuvafestivaaleilla, jonne Giandelli saapuu vieraaksi.

Ansioistaan huolimatta Giandelli ei kuitenkaan ja minusta tuntui, että tämä saattaisi olla tapa, jolkuulu niihin sarjakuvataiteilijoihin, jotka kasvoivat la ilmaista sisälläni kuplivia tuntemuksia, Giandelsarjakuvien parissa ja joille lajityypin muotokieli on li sanoo. samalla toinen äidinkieli.

– Valmistuttuani taidekoulusta mietin, mitä tehdä, Unensieppaaja Giandelli käsittelee useissa teokGiandelli kertoo. – Halusin, että piirustustaidollani sissaan todellisuuden ja tarinan välistä heikkoa raolisi eksistentialistinen tarkoitus, että se auttaisi mi- jaa. Erityisesti unien ja todellisuuden välisellä suhteella on tärkeä asema hänen sarjakuvissaan. Internua elämään sanan joka merkityksessä.

Sopivan kanavan hän löysi 1970-luvulla italia- iorae onkin kertomus milanolaisen kerrostalon asuklaisista Alter alter- ja Frigidaire -sarjakuvalehdis- kaiden unista ja unelmista, joita vartioi valkea jänis tä, joissa julkaistiin amerikkalaisten sarjakuvien li- – sama jänis, joka vartioi myös intiaaninuorukaisten säksi myös italialaisten sarjakuvatekijöiden kuten vaellusta.

Giandellille itselleen unet ovat tärkeä inspiraatiStefano Tamburinin, Filippo Scòzzarin ja Andrea Pazienzan töitä. Erityisesti Frigidaire-lehti vaikutti on lähde. – Näen paljon unia, hän kertoo. – Jopa liiylipäätään merkittävästi italialaiseen sarjakuvakult- an paljon, sanoisin! Usein unissani olevat kuvat ovat niin elokuvallisia, että minua ärsyttää, ettei minulla tuuriin 80-luvulla.

– Näin, miten muut sarjakuvantekijät olivat rai- ole tarpeeksi aikaa piirtää niitä.

– Uskon, että halu piirtää saa alkunsa jostain epävanneet uusia polkuja kertomalla tarinoita kuvilla,

•

37

määräisestä mielen perukoilla ja alitajunnassa, ja densa rytmit ja tunnelmat – jopa värimaailman, kukaikin voimin se haluaa vetää itsensä ulos ja näyt- ten tapahtui Silent Blanket -sarjakuvan (1994) tapauktäytyä, Giandelli pohtii. sessa; Miles Davisin Hissillä mestauslavalle -elokuvaa Giandellin töissä muodoton saakin muotonsa. Ja (1958) varten tekemän ääniraidan sinisistä nuoteista sitä, mitä ei voi sanoa, hän piirtää – aivan kuten sen, Giandelli löysi oman teoksensa viileät sävyt. mitä ei kuvilla ilmaista, hän sanoo. Silti kuvien sanoToinen merkittävä inspiraatio Silent Blanket jen välissä jokin jää aina ääneen lausumatta ja viipyi- -sarjakuvalle oli New York, jossa Giandelli vieraili lee unen tavoin hahmon ja hahmottoman rajamailla. 80-luvulla.

Giandelli itse vertaakin sarjakuvaa psykoanalyysiin, – Kaupunki oli erilainen kuin nykyään, kova ja sillä ”sarjakuvassa kaikvaarallinen, hän sanoo. ki sopii kertomukseen, – Se jätti minuun pysyjoka [...] vie matkalle”. vän vaikutelman kiro– Minulle kertomuktulla charmillaan. Kausen vetovoima on aina punki oli öinen, vamyrityksessä ymmärtää pyyrinomainen. Joten jotain, mikä on hyvin kotiin päästyäni tein Sitärkeää, mutta jolla ei lent Blanketin, tarinan ole vielä muotoaan, hän yksinäisyydestä, jonka sanoo. todellinen päähenkilö on New Yorkin kaupunki.

Giandellin puuvärikynien untuvan kevyt koskeGiandellin New Yorkin kuvauksessa on jotain tus loihtii esille maailman, jossa todellisuus ei ole kiistämättömän elokuvallista, eikä sattumalta. yksiselitteinen. Interiorae-sarjakuvan valkoinen jä- Giandelli onkin valmistunut elokuvakoulusta ohnis tai kerrostalon kellarissa asuva pimeä massa, jo- jaajaksi ja halusi tehdä elokuvia. ka ravitsee itseään asukkaiden unelmilla, saattavat – Mutta se vaihe ei kestänyt kauan, hän kertoo. – olla totta tai sitten ei. Samassa rakennuksessa asuu Opin nopeasti, ettei luonteeni sopinut elokuvan tekummituksia, joita kukaan ei tunnu näkevän, mut- kemisen vaatimaan tiimityöskentelyyn. ta asukkaiden sydänsurut ja pienet arkiset murheenSiitä huolimatta elokuvan vaikutus näkyy ja ilonaiheen ovat kiistämättömän aitoja ja arkisia. Giandellin töissä.

Giandellin tyyli itsessään muistuttaa lukijaa siitä, – Elokuvan tekeminen auttoi minua kehittymään, miten keinotekoisia tällaiset rajanvedot ylipäätään se antoi minulle paljon, Giandelli sanoo. – Käytänovat, eikä lukija voi aina olla varma lukeeko hän sar- nön tasolla se auttoi minua jäsentämään projektieni jakuvaa vai musiikkia, arkkitehtuuria tai elokuvaa. maailmaa. Erityisesti se auttoi minua käsittelemään materiaaleja, jotka muodostavat tarinoiden tapahtuÄäniä ruudun takaa Musiikki on läsnä Giandellin mapaikat ja määrittelevät hahmoja. töissä useammalla tasolla, eikä hän piilottele hahmoMateriaalisuus on tärkeässä osassa Giandellin jensa mieltymyksiä tai musiikkimakua. Interioraessa sarjakuvissa. Aiheeseen hän on hakenut innoitusnuoret tytöt kuuntelevat The Cure -yhtyettä tehdes- ta myös sarjakuvan ulkopuolelta. ”Italialaisen coolin sään kotitehtäviään ja Lontano-sarjakuvassa (2013) kummisedäksikin” tituleeratun Ettore Sottsassin päähenkilöllä on seinällään Pink Floydin Dark Side Memphis-kollektiivin jäsenenä 80-luvulla Giandelli of the Moon -albumin kansitaidetta esittelevä julis- on sarjakuvien ja kuvitustöiden lisäksi suunnitellut te. Placebon ja Simon & Garfunkelin melankolinen myös tekstiilejä. Lisäksi hän suunnitellut muun mupopmusiikki myötäileekin Giandellin piirustusten assa jääkaappimagneetteja Alessi-yhtiölle ja ranneutuisia kaaria. kelloja Swatchille.

– On joitakin tarinoita, joille olisi mahdollista Näihinkin esineisiin Giandelli löysi ideansa julkaista ääniraita sen perusteella, mitä kuuntelin sarjakuvistaan. tehdessäni mitäkin sivua, hän on todennut eräässä – Yritin luoda sarjakuvia esineistä, hän kertoo. haastattelussaan.

Sarjakuvissa Giandellin tausta suunnittelijana Musiikista Giandelli kertoo löytävänsä tarinoi- ja kiinnostus muotoiluun tulee ennen kaikkea esil-

”näen paljon unia. jopa liian paljon, sanoisin!”

•

38

le huoneiden pikkutarkoissa yksityiskohdissa. Erityistä huomiota hän kiinnittää erilaisiin pintoihin ja tekstuureihin; hänen piirtämänsä asunnot on huolellisesti tapetoitu värikkäillä ja monimutkaisilla kukkakuvioilla ja lattialla olevien mattojen runsaat loimet luovat vaikutelman loputtomasta syvyydestä.

Aivan kuten uneen, näihin kuvioihin voi upota varoittamattakin. Silmä vain lähtee seuraamaan hahmon paidassa olevaa kuviota, joka huomaamatta keriytyy yhteen seinällä roikkuvan julisteen säännöttömän kuvion kanssa. Kuin näkymättömiin jääneen polun pää erämaassa se saattaa johdattaa toiseen maailmaan, näkyjen maailmaan, missä oikeat kaupungit, kodin pienet käyttötavarat, elokuvat ja musiikki sulautuvat yhteen sarjakuvan sivuilla. Ja matkalla lukijaa auttaa Mahtigwess, suuri jänis.

•

Gabriella Giandelli vierailee Helsingin sarjakuvafestivaaleilla 2.–4.9.2016

39

Gabriella Giandelli: 1981. Suomennos: Onni Mustonen

Hänen ystävänsä oli hyvin laiha, ennen kaikkea hänen rintansa olivat täydelliset.

Kuin pojan, mutta paljon täyteläisemmät.

Hän kadehti sitä.

Hän oli lihava, iso, pullea ja kalpea.

Nuoriso hyökkäsi heidän kimppuunsa taudin tavoin, heillä ei ollut lääkettä, he eivät tienneet, kuinka paeta.

He kuuntelivat Joy Divisionia Hän ei katsonut koska se sai hänet hän luuli

radiosta. neulaa sen lähestyessä, kavahtamaan, pyörtyvänsä.

Hän häpesi, koska hän oli yhä pikkutyttö.

Hän tiesi, että joku katsoi heitä ympäröivistä taloista, ehkä he kutsuivat poliisit.

Mutta niin ei ikinä tapahtunut.

Taivas pysyi samanlaisena päivästä päivään, vaikutti siltä, että se pysyisi samanlaisena ikuisesti.

Aivan kuin mikään ei ikinä muuttuisi, että he eivät ikinä poistuisi siitä paikasta.

He ”leikkivät” kuollutta.

Vieraskynä

Det susar i säven

f

text

Bo Haglund

illustration

Max Sarin

inlandssvensken börjar oroligt skruva på sig då någon ber hen beskriva sin egen kultur, för att inte tala om att skriva om finlandssvenska serier. – Finns de nånting sådant överhuvudtaget? undrar hen. Även Finlands serieförening rf får stöd av Svenska Kulturfonden vars uppgift är att stöda svenskspråkig och tvåspråkig kultur.

Således kunde även denna kolumn lekfullt kallas för en ”pakkopulla”.

Idag vågar de svenskspråkiga unga knappast prata sitt eget modersmål på stan. Det rådande språkklimatet med allt hatprat och ”pakko” -manifestationer får de stackars finlandssvenskarna, i sina Helly Hansen-rockar, att gömma sig allt djupare i strandvassen.

Givetvis är deras finska uttal nuförtiden oklanderligt och slipat och s-felet märks knappt alls.

Det är bara Hagelstam & Co:s auktionskammarens grundare Wenzel Hagelstam som aktivt odlar sin ”hoono soomi” bränd, vilket lär stimulera försäljningen av gamla målningar och antikviteter. Rika konstfonder funderar frenetiskt hur de kunde luckra upp den finlandssvenska kulturen och för tillfället bygger Amos Anderssons konstmuseum ett museum under jorden för att inte irritera någon. ”Pengar finns, förlåt att vi finns!”

Finlandssvenskarna genomlever någonslags identitetskris idag. T.o.m. dagstidningen Hufvud-

48

stadsbladet hotar med allvarliga nedskärningar.

Det är svårt att skönja en gemensam trend eller riktning inom finlandssvensk seriekonst. Finlandssvenskarna är utspridda längs hela kusten och har föga kontakt med varandra och många tecknare valt att publicera sina serier på finska eller engelska och känner sig inte alls bekväma i ankdammen. Tove Jansson är säkert den internationellt mest kända finlandssvenska serietecknaren.

De svenskspråkiga förlagens upplagor är små och att uppnå resultat på bokmarknaden i Sverige är en utmaning. Rikssvenskarna intresserar sig föga för sin landsortskusin på andra sidan sjön.

Lätt skulle det vara att sammanknippa finlandssvenskarna under öknamnet ”lite finare folk”, som bläddrar i adelskalendrar, frekventerar båtmässor och allehanda Horse Show & Butiken på landet- happeningar, men klichén är ohjälpligt uråldrig.

Nuförtiden är de flesta tvåspråkiga arbetare. Karikatyren av den konservativa, lätt panikartade upper class finlandssvensken lever kanske än i nåt jugendhus i södra Helsingfors eller på en och annan förfallen herrgård.

Finlandssvenska medelklassen älskar allsång, dåliga tv-program, artighetsfraser, makaronilåda, nyklippta gräsmattor och fuktiga kräftskivor. M.a.o. det samma som resten av medelklassen.

Finlandssvenska förlag välkomnar med öppna armar unga förmågor, men ibland undrar man hur marknadsföringen och distributionen av serieböckerna sköts. Det finns inget forum för finlandssvenska serier precis.

Lyckligtvis har de aktiva serietecknarna Filippa Hella och Kaisa Leka bestämt sig att skola upp serietecknare i Borgå Akademi från och med hösten 2016.

Ett fint projekt som säkert bär frukt.

Seriekonst undervisas på svenska också i VästraNylands Folkhögskola i Karis. Kaisa Leka cyklar, tillsammans med sin man, från det ena framgångsrika bokprojektet till det andra. Måste absolut få tag på hennes senaste bok Place of Death. ”Årets grafiker 2013”, hipsterguden Kasper Strömman har många järn i elden. För tillfället har han ett eget tv-program där han besöker sommarvillor. Förutom serier har mannen hunnit göra barnböcker tillsammans med sin syster. Tigerkontoret representerar nytt och fräscht inom barnbokskulturen.

Den unga Minna Sundberg vann Reuben Award priset 2015 i USA för bästa serieroman på nätet. Henne kommer vi säkert att höra mera från.

Sebastian Basse Nyberg, diplom-ingenjör och bankman, har specialiserat sig på att göra satiriska serier av finlandssvenskarna.

Kombinationen seriekonst och bildkonst har alltid intresserat mig. Många bildkonstnärer har ritat serier och vice versa. Till exempel skulle det vara intressant ifall bildkonstnärerna Alvar Gullichsen, Malin Ahlsved och keramikern/ skulptören Kim Simonsson breddade sin konstnärliga repertoar genom att publicera serier ifall någon gav dem chansen.

Själv var jag mycket intresserad av undergroundoch marginella serier som yngre. Experimentella serier påminner på sätt och vis om en målarprocess.

Ursprungligen var serietecknandet inte ett val utan en livboj. Jag började teckna Bertil Gata-serier i början av 90-talet, av ideella skäl och rent terapeutiska orsaker under en tid som ung och oerfaren teaterscenograf. Identitetskriserna födde märkliga krumelurer och de publicerades i vänstertidningen Ny Tid. För tillfället tecknar Lasse Garoff serier för tidningen och även Tove började sin bana där.

Politiska och ställningstagande serier har alltid uppskattats på Ny Tid. Svenska serietecknare som Joakim Pirinen, Ulf Lundkvist och Gunnar Lundkvist influerade många serietecknare, även mig.

Idag beundrar jag bl.a. feministen Liv Strömquists träffsäkra serier om mansdominans och Henrik Bromanders böcker om rätt tunga ämnen.

Skål för seriekonsten.

Kaislikossa suhisee

moitteetonta ja sliipattua eikä s-vika korostu juuri lainkaan.

Ainoastaan Hagelstam & Co huutokauppakamarin perustaja Wenzel Hagelstam viljelee aktiivisesti ”hoono soomi” -brändiään, koska huutokauppa kuulemma käy paremmin. Rikkaat taidesäätiöt miettivät vimmatusti, miten suomenruotsalaista kulttuuria voisi elävöittää, ja tällä hetkellä Amos Anderssonin taidemuseo on keksinyt rakentaa taidemuseonsa maan alle, jotta kukaan ei hermostuisi. ”Rahaa on, anteeksi että olemme olemassa!”

Suomenruotsalaiset elävät keskellä kriisiä tänä päivänä. Hufvudstadsbladetia uhkaa pian lakkautus.

On vaikeaa nähdä yhtenäistä sarjakuvakulttuuria ruotsinkielisessä Suomessa, koska monet piirtäjät julkaisevat sarjakuviaan joko suomeksi tai englanniksi eivätkä koe ollenkaan kuuluvansa ankkalammen sisäpiiriin. Tove Jansson on varmaan kansainvälisesti kuuluisin suomenruotsalainen sarjakuvapiirtäjä, vaikka nykyään hänen kielitaustansa yritetään häivyttää.

e

i mikään helppo tehtävä. Suomenruotsalainen alkaa levottomasti vilkuilla sivuilleen kun häntä pyydetään kuvailemaan omaa kulttuuriaan, saati että häntä pyydetään kirjoittamaan ruotsinkielisestä sarjakuvasta. Onkohan sellaista ollenkaan, hän miettii. Myös Suomen sarjakuvaseura nauttii tällä hetkellä Svenska Kulturfondenin avustuksesta, jonka tehtävä on tukea kaksikielistä kulttuuria. Näin ollen tätäkin kolumnia voidaan leikkisästi kutsua pakkopullaksi.

Tänä päivänä ruotsinkielinen nuoriso tuskin uskaltaa puhua äidinkieltään pääkaupunkiseudulla.

Vallitseva kieli-ilmasto pakkoineen ja vihoineen saa rakkaat ruotsinkieliset Helly Hansen -takeissaan piiloutumaan yhä syvemmälle rantakaislikkoon. Tosin nykyään heidän suomen kielen ääntämisensä on

49

Ruotsinkielisten kustantamoiden painosmäärät Nuori Minna Sundberg voitti Reuben Award ovat pienet ja pääsy Ruotsin markkinoille haasteel- -sarjakuvapalkinnon 2015 USA:ssa parhaasta nettilista. Ruotsalainen ei hevin jaksa kiinnostua järven romaanista. Olen varma, että hänestä kuulemme toisella puolella asuvasta maalaisserkustaan. Sen lisää tulevaisuudessa. Sebastian Basse Nyberg on verran erilaiset kulttuurit ovat. diplomi-insinööri ja pankkimies sekä erikoistunut On haastavaa yhdistää ihmisiä pelkästään kie- piirtämään satiirisia sarjakuvia suomenruotsalaisislen takia. Helppoa olisi niputtaa suomenruotsalaiset ta. Kuulin, että hän on päättänyt vallata myös Ruot”lite finare folk” nimikkeellä, jotka harrastavat Aate- sin markkinat. liskalenterin plaraamista, taaplaavat venemessuilSarjakuvan ja kuvataiteen yhdistäminen on aila ja kaiken maailman na kiinnostanut itseäHorse Show & Butiken ni. Moni kuvataiteilipå landet -tapahtumissa, ja on piirtänyt sarjakumutta valitettavasti klivia uransa aikana. Esisee on auttamattomasti merkiksi taidemaalarit vanha.

Alvar Gullichsen, MaNykyään suurin osa lin Ahlsved ja kuvanon kaksikielisiä puurtaveistäjä Kim Simonsson jia. Karikatyyri konservatiivisesta ja paniikkikohta- voisivat hyvinkin laajentaa taiteellista toimintaansa uksiin taipuvasta yläluokan suomenruotsalaisesta sarjakuviin. elelee ehkä vielä Etelä-Helsingin jugendtaloissa tai Itseäni, ainakin alkuvaiheessa, kiinnosti kovasti huonokuntoisissa perintökartanoissa. underground- ja vaihtoehtosarjakuvat. Onhan koSuomenruotsalainen keskiluokka rakastaa yhteis- keellinen sarjakuva aika lähellä maalaamisprosessia. laulua, huonoja tv-ohjelmia, käytöstapoja, makaroAlun perin sarjakuvapiirtäminen ei ollut valinta, nilaatikkoa, vastaleikattuja nurmikoita sekä kosteita vaan pelastusrengas. Aloitin piirtämisen puhtaasti rapujuhlia. Eli ihan samaa mitä muu porukka. terapeuttisista syistä aikana, jolloin tuskailin kokeRuotsinkieliset kirjakustantamot ottavat avosy- mattomanani freelance-lavastajana Helsingin kaulin vastaan tuoreita ja lahjakkaita sarjakuvapiirtäjiä, punginteatterissa 90-luvun alussa ja elämäni kulki mutta välillä tuntuu, että kunnianhimo ja katu-us- vuoristorataa identiteettikriisistä toiseen. Julkaisin kottavuus ovat hakusessa. Ehkä he eivät oikein tiedä, mm. Bertil Gata -sarjakuvia vasemmistolaisessa Ny miten sarjakuvakirjoja pitää markkinoida ja kenelle Tid -lehdessä. Tänä päivänä Lasse Garoff julkaisee ne on suunnattava.

Brun Tid -nimistä sarjakuvaa samassa lehdessä. Ja Onneksi aktiiviset sarjakuvapiirtäjät Filippa olihan Tovekin siellä pilapiirtäjänä.

Hella ja Kaisa Leka ovat päättäneet kouluttaa uutPoliittiset ja kantaaottavat sarjakuvat ovat aina ta sarjakuvasukupolvea Borgå Akademissa syksys- olleet sydäntäni lähellä. Vaikutteet tulivat 1980-lutä 2016 lähtien. Hieno projekti, josta tulee varmasti vulla muun muassa Ruotsista: tekijät kuten Joakim menestyksekäs.

Pirinen, Ulf Lundkvist sekä Gunnar Lundkvist vaiSarjakuvaa on toki opetettu myös muualla, esim. kuttivat minuun ja moniin muihin.

Västra-Nylands Folkhögskolassa Karjaalla. Kaisa LeSen verran outo lintu olin sarjakuvapiireissä, etka pyöräilee hienosta kirjaprojektista toiseen yhdes- tä siirryin sulavasti muille taidealoille. Koin ehkä, sä miehensä kanssa. Minun on ehdottomasti saatava että kotimaisen sarjakuvan estetisointi sisällön kusviimeisin Place of Death -kirja käsiini. tannuksella ei ollut kovin kiinnostavaa. Taas kerran ”Vuoden graafikko 2013” ja hipsterijumala Kasper ruotsalaiset sarjakuvataiteilijat Liv Strömquist seStrömmanilla on monta rautakankea tulessa, kä Henrik Bromander ihastuttivat kirpeillä ja samuun muassa tällä hetkellä oma TV-ohjelma, jos- tuttavilla kertomuksillaan hyvinvointiyhteiskunsa hän tutustuttaa katsojan kesämökkien ihmeelli- nan romahduksesta. seen maailmaan. Monta sarjakuvaa julkaissut mies Skål för seriekonsten. on myös ehtinyt piirtää lastenkirjoja siskonsa kanssa. Tiikerikonttori edustaa uutta ja raikasta suuntaa Kirjoittaja on helsinkiläinen kuvataiteilija. lastenkirjakulttuurissa.

Kiitos tuesta Svenska Kulturfondenille.

on haastavaa yhdistää ihmisiä pelkästään kielen takia.

50

Keräilijän tunnustuksia Jules Feifferin originaalisivu, joka on yhdistelmä käsinpiirrettyjä elementtejä ja valokopioita.

e

Printti vai originaali?

räs amerikkalainen piirtäjä paasasi minulle Eräs asia, joka on itseäni piirroksia keräillessä kerran, kuinka ikävän kuvan Jules Feiffer toistuvasti yllättänyt, on, että kaikille ei ole lähesoli itsestään hänelle antanut. Hän oli ollut kään selvää, miten erottaa käsin piirretyn tussipiirisännöimässä Feifferia eräässä piirtäjien ta- rosoriginaalin painetusta kuvasta tai jonkinlaisespahtumassa ja tämä oli illan mittaan halunnut tehdä ta kopiosta. Suomessa törmää säännöllisesti esimuille selväksi, että sai yleensä liikkua paljon mer- merkiksi siihen, että Henrik Tikkasen piirroksista kittävämmän kulttuuriväen parissa. tehtyjä painokuvia kaupataan originaaleina. KoliIllan päätteeksi mainittu piirtäjä kuskasi Feifferin kon kääntöpuolena taas olen parikin kertaa nähnyt kotiin ja esitteli tälle tässä yhteydessä taideaarteen Erkki Tantun originaaleja myytävän pilkkahintaan kokoelmistaan: Feifferin vanhan originaalin Eisne- ”vedoksina”. rin studion ajoilta. Feiffer oli innostunut tästä tavatSelvästikään tussipiirrosten käsittely ei ole taidetomasti ja sanonut, että hän haluaa sen ehdottomas- ja antiikkikauppiaiden ydinosaamisaluetta. ti takaisin itselleen – hän sanoi voivansa vaihtaa sen No, miten sen aitouden sitten erottaa, jos kyseesjohonkin uudempaan originaaliinsa. sä on mustavalkoinen piirros, josta alkuperäisyyttä ”Mutta sitten kun hän lähetti sellaisen minulle, ei näe yhtä helposti kuin esimerkiksi maalauksesta jouduin toteamaan, että eihän se ollut mikään varsi- tai lyijykynäpiirroksesta? nainen originaali. Kaikki ruudut olivat valokopioita!”

Ensimmäisenä katsoisin, näkyykö kuvassa minimeämätön piirtäjä valitteli. ”Soitin asiasta Feiffe- tään muuta kuin mustaa viivaa. Onko siihen tehty rille ja hän vain sanoi, että no, sillä tavalla hän nyky- korjauksia valkoisella maalilla, raaputtamalla pois ään sivunsa tekee.” viivoja tai liimalla korjauslappuja kuvan päälle? LöyTosiaan, 1980-luvulla Feiffer keksi elävöittää pu- tyykö kuvasta, sen marginaaleista tai nurjalta puohuvat päät -tyyppisten sarjojensa piirroksia siten, et- lelta mitään painomerkintöjä kuten numerosarjoja, tä luonnosteli kuvia ensin vapaasti erillisille arkeille prosenttilukuja, päivämääriä, mahdollisesti jotain ja otti sitten kopiot parhaista kuvista ja sommitteli julkaisijan tai tekijän leimaa? niistä leikkaamalla ja liimaamalla lopullisen sivun.

Nämä nyt lienevät aika ilmiselviä asioita, jotka

51

John Byrnen originaalisivu.

Mustasta pinnasta erottaa poikkeuksellisen selvästi valöörivaihteluita ja siveltimen jälkiä. Sivun viivat ovat haaleita, mutta se ei kuitenkaan johdu haalistumisesta, vaan siitä että piirtämiseen on alun perinkin käytetty sangen haaleaa mustetta.

erottuvat kuvasta helposti. Mutta entä jos mitään näin selviä vihjeitä ei näy?

Seuraavaksi pitää tarkastella itse piirrosta. Onko sen musta pinta kauttaaltaan täysin tasainen vai onko siinä pieniä valöörin tai värisävyn vaihteluita? Selkeimmin nämä erottuvat piirroksen kohdista, joissa on isoja mustia pintoja. Katson, onko siinä haaleampia kohtia, joissa muste on alkanut loppua kynästä tai siveltimestä. Tai vaihtoeh-

52

toisesti, yritän erottaa, näkyykö paksumpia alueita, joihin muste on kuivuessaan kasaantunut.

Entä jos tämäkään ei vielä tuo vastausta? Kuvassa ei ole suuria mustia alueita ja sen viivat on piirretty raivostuttavan huolellisesti ilman näkyviä korjauksia.

Sitten on tungettava nenä kiinni paperiin ja tutkittava sitä hyvin läheltä. Miten valo heijastuu musteviivoista? Kauttaaltaan tasaisesti vaiko sisältäen pieniä vaihteluita? Käsin tehdyssä kuvassa yleensä

viimeistään tässä vaiheessa alkaa erottaa, että viivoissa on nähtävissä pieniä eroja. Viivojen päät näyttävät erilaisilta kuin niiden keskikohdat ja paikoissa, jossa viivat risteävät, voi erottaa toisen viivan menevän toisen päältä.

Myös voi läheltä katsoen tutkiskella, onko kuvassa nähtävissä jälkiä lyijykynäluonnostelusta, joka on pyyhitty pois. Jossain saattaa vielä olla pieni lyikkärinviiva rantu jäljellä tai lyijykynän kärki on jossain kohdassa jättänyt paperiin painauman vaikka viiva on sittemmin pyyhitty pois.

Olen vain pari kertaa joutunut tilanteeseen, jossa minun on oikeasti ollut hyvin vaikea päästä selvyyteen siitä, onko kuva originaali vai kopio. Suurimman haasteen tässä asiassa minulle antoi samankaltainen Jules Feifferin työ kuin se, joka oli turhauttanut mainittua amerikkalaispiirtäjää.

Ostin halvalla Feifferin piirroksen nettihuutokaupasta. Hänen työtapansa tunnettiin, joten kuva myytiin kopiona tai vanhan ajan graafikkotermein saksitaitto-originaalina. Sarjakuvan tekstit oli kylläkin tekstattu käsin, mutta kysymys kuului, ovatko piirrokset pelkästään kopioita, vai onko niissä yhdistetty kopiota ja käsinpiirrettyjä elementtejä?

Tehtävä oli poikkeuksellisen pirullinen. Feiffer oli onnistunut käyttämään monistuskonetta, jonka jälki todella oli sangen lähellä tussiviivaa: Musta väri ei ollut täysin tasaista, siinä oli jopa pientä mustepinnan rosoisuutta, ja vastaavasti Feifferin tekstauksessa käyttämä muste käyttäytyi paperilla hyvin samankaltaisesti kuin kopiokoneen jälki.

Pitkän tutkiskelun jälkeen päädyin ilokseni siihen lopputulokseen, että kuvassa on todella mukana kopiokoneen lisäksi myös käsin tehtyjä osasia. Kaikkien ruutujen pohjalle on monistettu sama tytön pää ja taustaviivoitus. Mutta jokaiseen ruutuun Feiffer on piirtänyt tytön kasvot käsin – ja, jostain syystä, mekon kuvioinnin.

Tutkin vielä tarkkaan, sattuisiko joku ruuduista olemaan myös kopioiden pohjana olevan taustakuvan originaali. Mutta sitä ei kuvasta kuitenkaan löytynyt.

Joka tapauksessa olin siis onnekkaampi kuin Feifferista purnannut amerikkalainen kollegani. Sain sivun, jossa piirrokset ovat edes osittain käsin tehtyjä. Feifferilla nimittäin tosiaan on myös sarjoja, jossa ruudut ovat kokonaan valokopioita. Hänen sarjakuvillaan on siis ”originaaleja”, joissa ei kuitenkaan ole mukana yhtään ”originaalipiirrosta”.

Pienlehteilijä, bloggaaja, pientapahtuma!

Mainosta Sarjainfossa 20 € hintaan.

Hintaan kuuluu myös verkkomainontaa joko Sarjakuvablogit.comtai Kvaak.fi-sivustolla.

Lisätietoa: sarjainfo@sarjakuvaseura.fi

•

53

Kuvan ja sanan jaksollinen järjestelmä

Syventävä sarjakuvakurssi, 2. luku Ruuduista ja ajasta.

s

teksti

Kivi Larmola

arjakuvan määritelmästä on keskusteltu akateemisesti ja loputtomasti. Varsinkin niille, jotka eivät tee sarjakuvaa vaan vain arvioivat sitä, tuntuu olevan tärkeää, onko teksti kuplissa vai kuvan alla, ja miten kuvat on sommiteltu. Meille tekijöinä tärkeämpää on se, miten vaikuttaa lukijaan.

Omana aikanaan jonkinlaista sarjakuvakerrontaa ovat olleet niin kivikauden luolamaalaukset, kreikkalaisten ja egyptiläisten kuvakertomukset, keskiajan kirkkojen triptyykit, valistusajan opettavaiset kuvakertomukset ja monet muut. Yellow Kid ja Herra Koipeliini eivät tulleet tyhjästä.

Eikä sarjakuva suinkaan ole valmis ja kangistunut muoto, vaan koko ajan laajennettavissa oleva, muuttuva ja monitahoinen taide. Jos sarjakuvaan saa äänen mukaan, kiva. Jos ruuduista saa esille tuoksua raaputtamalla tai jos kuvat liikkuvat joko digimuodossa tai hologrammeina, kiva. Jokainen uusi tapa tuo uudet haasteet, jotka pitää ratkaista, koska sisältö ja muoto eivät voi olla erillisiä.

•

Ruutujen sommittelu Sarjakuvan vakiintuneimpia peruspalikoita on kuitenkin ruutu. Ruutu on äärimmäisen monipuolinen kerrontatyökalu. Ei ole sa-

54

mantekevää, miten tarina jaetaan ruutuihin, aivan kuten ei ole samantekevää, miten ruudut sijoitellaan aukeamalle.

Aukeama tai sivu aukeaa lukijalle helpommin, jos alussa ja lopussa on pidempi ruutu, joka pehmentää siirtymistä sarjakuvan ja todellisen maailman välillä.

Länsimaisessa vasemmalta oikealle -lukusuunnassa sivua kääntäessä katse osuu ensiksi oikeaan alakulmaan. Sinne on hyvä saada jotain, joka sekä perustelee aukeaman lukemisen että säilyttää kiinnostuksen ja saa kääntämään sivua edelleen.

Ruudut voivat myös kuljettaa katsetta. Ruuduilla on liikesuuntansa ja rytminsä. Itse sarjakuvasivua luonnostellessani pidän mielessä, että jo kuplien sijainti ja tekstin määrä luo hyvän rytmin.

Sen jälkeen mietin liikesuunnan niin, että tarinan kulkiessa eteenpäin ruudut myötäilevät lukusuuntaa. Äkillisissä ja dramaattisissa kohdissa ne taas kääntyvät sitä vastaan, koska lukusuunnan vastaisen (meillä oikealta vasemmalle tai alhaalta ylös suuntautuvan) ruudun teho on huomattavasti suurempi. Tämä tietysti riippuu siitä, onko lukijalle annettu aikaa tottua rauhalliseen kuljetukseen. Jos räiskintä alkaa heti kättelyssä, saattaa tehokeinoista olla pulaa kun pitäisi saada aikaan tarinan loppuhuipennus.

Ruutujen muoto on tärkeä kahdesta syystä: ruudun leveys suhteessa sen korkeuteen määrittää aikaa ja ruudun ääriviiva erottaa ruudun sisältämän ajan koko sivun pohja-ajasta. Reunaviivaton ruutu taas valuttaa aikaa kaikkialle sivun pohjaan. Kun toisen kuvan ”aika” valuu toisen kuvan taustalle, annetaan lukijalle viesti, että kyseessä on samanaikainen toiminta. Jos näin ei ole, viesti on väärä.

Periaatteessa tarina voi olla luettavissa jo ruutujen muodosta; vinoilla ruuduilla voi kuljetuksen suuntaa muuttaa lukusuuntaa vastaan.

Isoille kohteille tarvitaan mielellään isompi ruutu, mutta ruudun muodon ei tarvitse olla ajallisesti pidempi (eli leveämpi) jos sen suhteet säilyttävät leveys/korkeussuhteensa. Aikaa voi myös muokata ruudun sisäisillä rajaimilla kuten esimerkiksi kuvassa etualalla olevilla elementeillä. Ruudun koko on hyvä pitää mielessä, sillä varsinkin isojen kohteiden establisointi pienessä ruudussa on heikkoa kerrontaa ja epäkunnioittavaa kuvaa kohtaan.

•

Ruutujen välisen palkin ajallinen kesto Aivan kuten äänilevyllä kappaleiden välinen tauko erottaa kappaleet toisistaan, on vakiotaan pidempi tauko ruutujen välillä merkittävämpi siirtymä, usein ajallisesti pidempi. Se on myös osa sitä aikaa, jonka reunaviivaton ruutu valuttaa pohjalle. Lyhin mahdollinen siirtymä on viiva kahden kuvan välissä, tai yhteen ruutuun luotu ”kaksoisvalotus”; sama henkilö

perättäisissä asennoissa useita kertoja toistettuna.

Työväline eli valittu kynä tai sivellin määrittää sen, minkä kokoisia piirrettävät hahmot ovat normaalikoossa. Ja piirrettävän linjan vahvuus määrittää sen, minkä vahvuinen ruudun ääriviiva saa olla ilman, että ruuturaja muuttuu esityksestä omaksi objektiksi. Ruudun ääriviiva on siis aina suhteessa sisältöön. Onkin paljon sarjakuvia, jotka kärsivät liiallisista yksityiskohdista ja turhan runsaasta kuvasisällöstä.

Tästä päästäänkin sarjakuvan neljänteen aikafunktioon: subjektiiviseen aikaan.

Lukijan per ruutu käyttämää aikaa voidaan manipuloida liian täyteen ahdetuilla, vaikeaselkoisilla kuvilla ja liian monisanaisilla puhekuplilla pidemmäksi, tai nopeuttaa pelkistämällä vauhdikkaimmat kuvat pelkiksi ikoneiksi kuten esimerkiksi mangassa usein tehdään.

Ruudun ääriviiva on myös osa kuvaa ja se voi kuvata takaumaa, haihtua unennäköön, olla sähköinen tai ajatuskupla. Kaikki ikoniset tunnusmerkit toimivat tarvittaessa: esimerkiksi polaroid-kuvan mallinen ruutu tai pyöreät kulmat tuovat kolmiulotteiseen tilaan uuden elementin eli katsojan. Ne nostavat kuvan omaehtoisesta tapahtumasta tarkkailuksi.

Pyöreä ruutu vastaa kamera-ajoa syvyyssuunnassa samalla tavalla kuin leveä ruutu panoroi.

Jatkuu taas ensi numerossa. Siihen asti: Onnea matkaan!

•

Carl Barks ja Clara Balken Barks: "Leirielämää".

Ruutujen muoto kuljettaa tarinaa dramaattisesti.

55

Miten sarjakuvia tekemällä voi (melkein) elää, osa 1

s

Unelmia murskaamassa, tai asiaa sanomalehtisarjakuvasta. teksti

Vesa Kataisto

uomessa on sarjakuvaan vakavasti suhtautuvia sarjakuvanharrastajia merkittävästi vähemmän kuin postimerkkeilijöitä.

Sarjakuvia ammatikseen tekeviä ja niistä suurimman osan elannostaan tienaavia on nykyisin noin kolme kertaa enemmän kuin 30 vuotta sitten.

Silti ammattisarjakuvantekijöiden tai -taiteilijoiden, kuinka vaan, määrän voi laskea yhä sirkkelisahurin sormillakin.

Sarjakuvantekoa opetetaan Suomessa nykyisin paljon, mutta opetus keskittyy lähinnä luovaan kirjoittamiseen, tarinankerrontaan, hahmojen

56

kuvitus

Aino Sutinen

kehittelyyn sekä parhaimmillaan myös niiden tekniseen toteuttamiseen ja painamistekniikkaan.

Mutta tuskin missään kerrotaan, kuinka sarjakuvista saisi itselleen ammatin.

Helppoa se ei ole, mutta ei aivan toivotontakaan, sillä yli miljoona suomalaista lukee joka päivä sarjakuvia. Suurin osa ei tosin aktiivisesti tiedosta tekevänsä niin. Sanomalehden tarjoamien Viivi ja Wagnerin tai Fingerporin lukaisu on kytkeytynyt osaksi päivän automaattista rituaalia, ketjua jota ei tajua olevan olemassa ennen kuin se katkeaa.

•

Tarjous josta voi kieltäytyä Sarjakuvat ovat sanomalehtien toisiksi suosituinta aineistoa heti tvohjelmien jälkeen. Kun kanavien määrä lisääntyi, tämä informaatio alkoi puskea kakkossuosikkeja ahtaammalle. Sarjakuvastrippien julkaisukoko pieneni ja niiden määrä väheni. Toisaalta kotimaisia sarjoja on lehdissämme nykyisin huomattavasti enemmän kuin pari vuosikymmentä sitten siitä huolimatta, että niiden julkaisu tulee kalliimmaksi kuin maailman suosikkisarjakuvien.

Sana ”syndikaatti” tuo helposti mieleen mafiaelokuvat, mutta käytännössä syndikointi eli levitystoiminta on täysin rehellistä ja loogista toimintaa niin lehdille kuin tekijöillekin. Syndikaatit myyvät sääkartat, sudokut, ristikot ja muut ajanvietetehtävät lehdille – siinä samalla myös sarjakuvat. Toimituksissa työskentelee enää hyvin vähän omia piirtäjiä ja graafikoita. Suurin osa tästä työstä on ulkoistettu.

Suomessa sarjakuvia levittävistä syndikaateista merkittäviä on kolme, ja niiden myymät sarjakuvat kattavat lähes kaikki ne alueelliset ja paikalliset lehdet, jotka ylipäänsä julkaisevat sarjakuvia. On ruotsalainen Bulls Press (B. Virtanen, Jere, Mustanaamio, ym.), tanskalainen PIB Features (Fingerpori, Viivi ja Wagner, Jalmari) sekä suomalainen Tekstikuva Oy (Karvinen, Kiroileva siili, Tenavat).

Syndikaatin edustajat tekevät sopimukset yleensä puolen vuoden välein lehtien haluamasta materiaalista, jota ryhdytään sitten lähettämään viikoittaisina tai kuukausittaisina paketteina lehtien käytettäväksi joko paperi- tai nettiversiossa, nykyisin usein molemmissa.

toimistoon, jossa stripit kasataan digipaketeiksi, valmiina palautettaviksi enimmäkseen Suomen lehdissä julkaistaviksi.

Mikäli pyrit jonkin syndikaatin listoille, sinun pitää panostaa omien sarjakuviesi tekemisessä hieman enemmän kuin parikymmensivuiseen omakustannevihkoseen. Syndikaattisopimuksen saaminen edellyttää useimmiten, että materiaalia on valmiina varastossa ainakin puoleksi vuodeksi. Tämä tarkoittaa, että sinun on piirrettävä varastoon ainakin parisataa strippiä.

Niiden perusteella mahdollinen agenttisi pystyy päättelemään kykysi toimittaa materiaalia säännöllisesti sekä sen, ettei tyylisi – niin piirros kuin tekstikin – rönsyile liikaa.

Muista, että esimerkiksi Viivi ja Wagner, Fingerpori ja Kamala luonto ilmestyivät pitkään vain yhdessä lehdessä ennen kuin ne syndikoitiin. Tämä onkin helpompi tapa luoda ja kehitellä uutta sarjakuvaa – kunhan vain ensin pääsee jonkin lehden julkaisukynnyksen ylitse.

Jorma ”Jope” Pitkänen teki Näkymätön Viänänen -sarjastaan levityssopimuksen Bullsin kanssa, ja oli tyytyväinen kunnes tajusi, ettei sarjasta saatava tulo riitä elämiseen, koska julkaisupalkkio oli jaettava syndikaatin kanssa. Lisäksi sopimus edellytti, että Pitkäsen kaikki muutkin tulevat sarjat olisi levitettävä Bullsin kautta. Niinpä Jope alkoi välittömästi rikkoa sopimusta ja keksi täsmäsarjakuvat: mansikkapitäjä Suonenjoen lehteen syntyi Mauno Mansikka, Muikku-Koponen & Son Sisä-Savon lehteen, Pieksämäen lehteen rautatie-aiheinen Kisko, Kuopioon Vossikka... ja niin edelleen. Parhaimmillaan Jope piirsi kahdeksaa sarjaa joka arkipäivä.

Päivittäisen sarjakuvastripin piirtäminen viikosta viikkoon ja edelleen vuodesta vuoteen vaatii aivan erityistä mielenlaatua. Jos et ole aivan varma voimiesi riittävyydestä jokapäiväiseen strippitykitykseen ja/tai haluat mieluummin kokeilla pitkän tarinan tekoa, palaa tähän juttusarjaan Sarjainfon seuraavassa numerossa.

sana ”syndikaatti” tuo helposti mieleen mafiaelokuvat, mutta käytännössä syndikointi on täysin rehellistä ja loogista toimintaa.

•

Kierrätettyjä ja täsmättyjä tsoukkeja Kun Pertti Jarla on piirtänyt viikon satsin Fingerporeja, hän lähettää ne Helsingin Sanomille. Hesarilla on puolen vuoden mittainen ensijulkaisuoikeus Jarlan kotimaisiin sarjakuviin. Vasta tämän jälkeen muilla lehdillä on oikeus käyttää samoja sarjoja. HS:n jälkeen Jarla lähettää sarjansa Kööpenhaminaan PIB Featuresin

•

57

Ajan vangit

Pojat isänmaan asialla Nuijan ja tosinuijan liitto toimi varhaisessa suomalaisessa sanomalehtisarjakuvassa. Sven Nyströmin Pölhölä ja Pöhköläinen on siitä koulukirjaesimerkki. teksti

Ville Hänninen

Varhaisen suomalaisen sanomalehtisarjakuvan huumori on jopa ällistyttävän hahmokeskeistä. Viikosta toiseen ilmestyneiden sarjojen lukijat tyytyivät siihen, että piirtäjät eivät panostaneet niinkään dialogin nasevuuteen kuin aika samanlaisina toistuviin tilanteisiin. Hahmot asetettiin noloihin tilanteisiin, ja se riitti jo itsessään huumoriksi.

58

Hahmot nousivat kansanhuumorista ja toteuttivat ikiaikaisia lähtökohtia. Ehkä yleisin oli lihava mutta neuvokas ja hetkittäin katu-uskottavakin paksukainen. Ruotsalaisen Oscar Jacobssonin Adamsonin raivaamaa polkua astelivat omalla tavallaan niin Herra Kerhonen, Herra Pulliainen, Rymy-Eetu kuin Mikko Nykypäiväkin.

Lihavan vastakohta oli tietysti laiha, ja hiukan yksinkertaisia pitkiä heppuja riitti myös, tunnetuimpana Ola Fogelbergin Pekka Puupää. Pekka ylläpiti kaverinsa Pätkän kanssa Majakka ja perävaunu -elokuvista tuttua pitkän ja lyhyen miehen luomaa hassunhauskaa vaikutelmaa, joka sai voimansa vastinparin usein ristiin menneistä tai konfliktiin johtaneista ominaisuuksista.

Suomalaisessa sarjakuvassa oli muitakin parivaljakkoja. Sven Nyströmin Pölhölä ja Pöhköläinen tunnetaan heikosti, vaikka se oli aikoinaan suhteellisen suosittu. Syynä lienee Nyströmin varhainen kuolema. Sarja ei jäänyt lehtiin vuosikymmeniksi, kuten monet edellä mainituista kilpailijoista.Samasta syystä myös Nyström (1902–1932) on jäänyt mystiseksi hahmoksi. Monien aikalaistensa tavoin Taideyhdistyksen piirustuskoulussa oppinsa saanut Nyström ryhtyi alalle heti nuorena. Hän teki maalauksia, lehtikuvituksia ja sarjakuvia tasaveroisesti.

Nyström ennätti piirtää sarjakuvia 1920–30-luvuilla suhteellisen paljon. Allas journalissa ja sen seuraajassa Allas krönikassa ilmestyi sarjakuva Rufus Kratz och Bocken. Nuorten Pellervoon syntyi Möhömaha ja eri pilalehtiin runsaasti piirroksia. Lisäksi Nyström tienasi riimitetyillä piirroksilla ja sarjakuvilla, joissa mainostettiin Vaasan leipää. Nyströmin tunnetuin sarjakuva on kuitenkin Pölhölä ja Pöhkö-

läinen, joka ilmestyi Suomen suojeluskuntajärjestön vuosina 1925–1944 julkaisemassa Hakkapeliitassa. Hakkapeliitta on suomalaisen sarjakuvan historian kannalta tärkeä siksi, että Erkki Tantun Rymy-Eetu seikkaili lehden vakiohahmona syksyyn 1944 asti, jolloin Suomi ja Neuvostoliitto solmivat rauhan ja suojeluskuntaliike lakkautettiin.

Jo ennen Rymy-Eetua lehti julkaisi Pölhölää ja Pöhköläistä. Suojeluskunta vaali kotirintaman sotilaallista valmiutta. Kodinturvajoukot pelkäsivät tasapuolisesti omia ja vieraita, kotikommunistista vallankumousta silloin kun pelkona ei ollut hyökkäys Neuvostoliitosta.

Hakkapeliitan sarjakuvat eivät kuitenkaan olleet lehden militaristisinta sisältöä. Vaikka Tantun Rymy-Eetu väänsikin sotavuosina iivanoiden tankkeja mutkalle, rauhan vuosina sarja oli luonteeltaan pikemminkin mietiskelevä, jopa lempeä.

Eetu pukeutui silti vapaa-ajallaan suojeluskuntaasuun. Myös Pölhölä ja Pöhköläinen heiluivat puolisotilaallisissa tamineissa. Välillä he rakensivat siltoja, välillä ampuvat vihollista tykillä.

Sarjan luonne oli lähes arkihumoristinen.

Nyström käytti muissakin piirroksissaan sotilashuumoria, mutta suurin osa Pölhölästä ja Pöhköläisestä on tilannehuumoria. Kuten hahmojen nimetkin jo kuvaavat: noloja tilanteita. Kaksikko kalastaa koukuillaan vahingossa eväkkään kahtia. Koira karkaa taivaan tuuliin liian monen ostetun ilmapallon vuoksi. Ja niin edelleen.

Pölhölän ja Pöhköläisen suosiota kuvaa, että sarjasta ehdittiin julkaista kaikkiaan kolme kokoelma-albumia (1928–1930). Hakkapeliitassa sarja ilmestyi yksinään, mutta pakinoitsija Olli (Väinö Nuorteva) teki kokoelmiin riimit, jotka julkaistiin sarjakuvan vasemmalla puolella. Kun Nyström kuoli, Hjalmar Löfving jatkoi hetken aikaa sen piirtämistä Hakkapeliittaan, mutta sarjan elinkaari oli todellisuudessa jo päättynyt.

•

59

Kaksintaistelu

Kumman kaa?

Katja Kontturi väitteli Don Rosan ankkasarjakuvista vuonna 2014.

Timo Ronkainen on kirjoittanut pienen rahasäiliöllisen verran juttuja Disney-piirtäjistä. Mikä heitä yhdistää ja mikä erottaa? teksti

60

Ville Hänninen

kuvitus

Max Sarin

Timo Ronkaisen suosikkisarjakuva on Carl Barksin "Vanhan linnan salaisuus"...

Ville Hänninen: Oletteko tekin niitä, jotka ovat oppineet lukemaan ennen kuin lukkari käskee sanomaan aan?

Timo Ronkainen: Kyllä ja Aku Ankan kautta tietysti. Koulussa sitten piti selvittää, mitä ihmettä tuollaiset tavut oikein ovat. Koko lukemiselleni ja ankkaharrastukselleni oli tärkeää, että 1970-luvun alun Aku Ankoissa julkaistiin Carl Barksin kymmensivuisia klassikoita. Pitkistä tarinoista ilmestyivät silloin ”Vanhan linnan salaisuus” ja ”Koralliluolan kummitus”. Sitten luin Heikki Kaukorannan ja Jukka Kemppisen Sarjakuvat-kirjan ja hurahdin kerrasta sarjakuviin yleensä.

Katja Kontturi: Opin lukemaan viisivuotiaana, tosin satukirjoista. Sarjakuvat seurasivat niitä luonnollisena jatkeena. Mummolassa lojui setieni keräämiä taskareita. Siitä se lähti, ja 10–11-vuotiaana Ankka tuli jo tilattuna. Muistan lehdistä esimerkiksi Don Rosan tarinat Roopen nuoruusvuosista. Sukupolviero näkyy varmaan siinä, että pystyn muistamaan Rosa-vuorosanoja vaikka kuinka paljon, mutta Barksilta vähemmän. Rosan tarinat olivat jo nuorena minulle ylimmäisiä.

VH: Tähän saakka tarina on perinteinen, yhteinen tuhansien ja taas tuhansien suomalaisten kanssa.

Mutta miten päädyitte vielä syvemmälle, Timo tekemään Ankkalinnan pamaus -lehteä ja Katja kirjoittamaan ensin gradua ja sitten väitöskirjaa?

TR: Löysin Gladstonen Disney-lehdet. Niissä oli myös tiedot tarinoiden piirtäjistä ja käsikirjoittajista. Se herätti intohimon penkoa enemmän. Kun aloin tehdä Ankkalinnan pamausta, kuvittelin, että ei aiheesta pitkään riitä kirjoitettavaa. Olin ihan väärässä. Vaikka sarjakuva olisi miten huono, sen tekijöistä, heidän elämästään ja taustoista tahtoo tietää lisää.

Kun Aku Ankassa alettiin 1990-luvun lopussa julkaista piirtäjätietoja, asuin Joensuussa ja kuuluin

paikalliseen sarjakuvaseuraan. Julkaisin heidän kustannuksellaan lehden ensimmäisen numeron monisteena. Nyt Pamausta on ilmestynyt 34 numeroa ja tuntuu, että mitä enemmän opin Disney-sarjoista tietämään, sitä paremmin tajusin, etten tiennyt niistä vielä mitään.

KK: Kun aloin tehdä tutkimusta, kaikki muut kuin Don Rosa tuntuivat vääriltä. Väikkärin teko vapautti tästä taakasta. Olen alkanut kiinnostua piirtäjien kirjosta laajemmin. Esimerkiksi nyt minulla on työn alla tieteellinen artikkeli italialaisista Disneypiirtäjistä. Italialaisten tuotannossa ja kerrontatavassa on omia erityispiirteitä, jotka kiinnostavat minua.

TR: Tuosta tulee mieleeni, että Benito Mussolinin aikaan amerikkalaiset sarjakuvat kiellettiin. Alkuperäissarjoja ei saanut julkaista ja piti tehdä omia. Samaten kun euro-markkinat tyrehtyivät toisen maailmansodan aikaan, Disney alkoi markkinoida sarjakuviaan Etelä-Amerikkaan ja se avasi mahdollisuuksia sikäläisille taiteilijoille. Tällaiset laajemmat ilmiöt minua nykyään kiinnostavat, yksittäisten jännien detaljien ohella.

KK: Minä olen kiinnostunut siitä, miten puhtainkin viihdesarjakuva on täynnä postmoderneja piirteitä, metasarjakuvallista taiturointia ja viittauksia eri suuntiin. Tarkoitan metatasolla esimerkiksi sitä, miten hahmo tiedostaa olevansa sarjakuvassa tai kohdistaa puheensa lukijalle. Italialaiset tekevät tätä aika paljon. Heillä on vapaus kokeilla enemmän, mihin Disney-sarjakuva taipuu, varsinkin maan omien hahmojen kanssa.

VH: Olette kumpikin päätyneet Disney-asiantuntijoiksi fanipohjalta. Mistä te ette pidä Aku Ankka -sarjakuvissa?

TR: Minua häiritsee tietty kaavamaisuus ja yleisön kosiskelu. Lehtien levikkien lasku on minusta lisännyt lukijoiden haalimista halvoilla temppuilla.

61

...ja Katja Kontturin suosikkisarjakuva Don Rosan "Paino-ongelmia".

Vaikka ankat seikkailisivatkin Pohjoismaissa, se ei tee jutuista sen parempia.

KK: Tarinat voisivat tosiaan olla kunnianhimoisempia. Hahmotkin näyttävät välillä aika hutaistuilta esikuviinsa nähden. Odotan Barksin ja Rosan manttelinperijää, ehkä hän saa uutta virtaa muihinkin.

TR: Mutta onko sellaisella enää tilaa syntyä?

Ankkalehtien toimittajat Tanskassa ovat aika konservatiivisia. Uuden luominen vaatii kuitenkin innostuksen lisäksi vapaita käsiä, mahdollisuuksia luoda jotain uutta.

KK: Intohimoa ja innostusta tarvitaan. Lisäksi olisi ehkä hyvä, että taiteilija sekä käsikirjoittaisi että piirtäisi omat sarjakuvansa. Kaipaan kokonaisvaltaista otetta. Olen kiinnostunut siitä, millaisen Mikki Hiiri- tarinan Lewis Trondheim on äskettäin tehnyt.

TR: Niin minäkin. Odotan jo, että se ilmestyy suomeksi.

VH: Aku Ankan levikki on laskenut viime vuosina Suomessakin. Miten painetun lehden käy?

KK: Yritän suhtautua printin tulevaisuuteen positiivisesti ja uskon, että painettu lehti sinnittelee oikein hyvin. Ei se mihinkään häviä. Erilaiset Lataamon kaltaiset ratkaisut ja multimediakokeilut varmasti lisääntyvät kuten sarjakuvissa muutenkin.

TR: Lataamo on toimiva juttu ja toisaalta se sitouttaa Ankka-asiaan, toisaalta varmaan myös syö lukijoita muilta tuotteilta. Voi myös olla, että Ankkaa ei jatkossa tilata yhtä innokkaasti omille lapsille.

KK: Toisaalta perinne on Suomessa hyvin vahva.

Jos puhun sarjakuvista lapsille tai aikuisille, ihan kenelle vain, ja kysyn, lukevatko he sarjakuvia, vastaus on aina sama. ”Luen Aku Ankkaa.” Tai: ”Luin pienenä Aku Ankkaa.” Olemme Aku Ankka -kansa. Kaikki muu jää yhä varjoon, ehkä Fingerporia lukuun ottamatta.

62

VH: Mikä teidän suhteenne on Carl Barksiin – tai Don Rosaan? Nimetkää kaksi tarinaa suosikkipiirtäjältänne.

TR: Barks on minulle ainoa oikea ankkapiirtäjä, enkä tiedä, olisinko lapsenakaan innostunut samalla lailla. Rosa on tehnyt sarjakuvansa enemmän faneille ja jotta niistä oikein nauttisi, pitää tuntea Barksin ankkasarjakuvien historiaa ja hahmojen taustoja aika paljon. Tulee mieleen Émile Bravon Piko ja Fantasio -sarjakuva, joka käyttää hieman samaan tapaan hyväkseen sarjan historiaa ja rakentaa uutta sen varaan.: hienoa, mutta ei kuitenkaan sama asia kuin alkuperäinen.

KK: Lapsena luin Rosan tarinoita nimenomaan hienosti kerrottuina seikkailuina. Aikuisina hoksasin ne loputtomat viittaukset. Rosa on tosiaan itsekin sanonut ettei piirrä lapsille – muttei se estänyt minua lukemasta. Barks alkoi kiinnostaa vasta kauan Rosan jälkeen enkä vieläkään ole luopunut suosikistani.

TR: Tarinankertojana hän on tosiaan etevä. Barksilta suosikkitarinani on kai yhä ”Vanhan linnan salaisuus”. Muistan lapsuudesta hyvin sen tunnelman: linnan muurit, luurangot sun muut edustivat turvallista pelkoa. Goottilaista kauhua Disney-tapaan.

Toinen aina koskettava Barks-sarjakuva on ”Takaisin Klondikeen”. Kultu Kimalluksen hahmo toi esiin Roopessa uusia puolia, tarina ja hahmot elivät ja kehittyivät päässäni. Tuntui upealta, kun se julkaistin Suomen Ankaassa ensimmäistä kertaa melkein kokonaisena koko maailmassa.

KK: Minä valitsisin suosikikseni Rosan ”Painoongelmia”, siis se tarina, jossa Milla Magia kääntää painovoiman sivuttaiseksi. Siinä on huikeita kerronnallisia ja kuvallisia ratkaisuja. Hyvin innostava on myös ”Unelmoiden läpi elämän”, jossa Karhukopla menee Roopen uneen. Se noudattaa kerronnassaan unen irrationaalista logiikkaa.

•

Arviot_____________

toimittanut

Ville Hänninen

63

Hanneriina Moisseinen: Kannas • Kreegah Bundolo

Ääni äänettömille tuomas tiainen

Juuri, kun olemme toipuneet Isästä, Kannas ilmestyy. Hanneriina Moisseinen on jälleen kerran tehnyt sekä sisällöltään painavan että kooltaan mittavan sarjakuvan, vain kolmisen vuotta edellisen järkäleen jälkeen.

Taiteilijan katse on nyt jatkosodan aikaisissa evakuoinneissa näkökulman tarkentaessa virallisesta kertomuksesta sivuun. Kannas punoo auki kansakunnan suurta tarinaa vähemmän äänessä olleiden suilla. Pääosassa ovat nuori karjakko ja mieleltään järkkynyt sotilas – sekä agraariyhteiskunnalle elintärkeät lehmät. Sankareita ei ole, selviytyminenkin voi olla onnesta kiinni.

64

On vuosi 1944 Karjalan kannaksella. Taistelussa mielenterveytensä menettänyt, silpoutuneiden tovereidensa ruumiiden alta sekavana löydetty Auvo harhailee kalmakasvoisena aaveena. Mielensä murtanut sotamies ei tiedä, onko elossa vai kuollut. Likellä rintamaa tyhjennetyssä kylässä Maria Shemeikka vartoo lehmän poikimista. Vasikoinnin jälkeen olisi lähdettävä kiireesti evakkotaipaleelle lehmiä samalla paimentaen.

Kanonisoitu näkemys sodasta on maskuliinisen yksipuolinen ja paatoksessaan tympeä. Sodan kokeneen sukupolven hiipuessa ovat nuoremmat alkaneet kiinnostua toisenlaisistakin tulkin-

noista. Yksi rajapyykki saavutettiin kolme vuotta sitten, kun Ville Kivimäen toisen maailmansodan aikaista sotilaspsykiatriaa käsitellyt tutkimus Murtuneet mielet voitti Tieto-Finlandian.

Moisseinen on taiteilijana mukana tässä tabuja avaavassa virtauksessa. Mielensä murjoneen, sotakarkurin tielle vailla täyttä ymmärrystä päätyneen Auvon kohtalo koskettaa. Oikeista Auvoista oltiin vaiti.

Kannaksessa on runollisuuden lisäksi dokumentaarista otetta. Moisseinen kävi taustatyönä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa läpi huomattavan määrän kelanauhoja sekä evakkojen käsin kirjoittamia muistelmia. Historia avautui tien päälle lähteneiden kautta niin ihmisten kuin eläintenkin silmin. Yksityiskohdat on kuvattu suurella tarkkuudella, taiteilijan kertoman mukaan jo sotahistorian herättämien intohimojen vuoksi. Ajan tuntu välittyykin väkevästi. Evakuointia kuvaava radioraportti on litteroitu oikeasta lähteestä ja varusteet, vaatteet, sodan luonnolle aiheuttama tuho ja kirjeiden käsialat ovat autenttisen oloisia.

Sarjakuvan lomaan Moisseinen nivoo Puolustusvoimain kuva-arkistosta löydettyä materiaalia. Kirja alkaa prologilla, jonka sarjakuvaruudut ovat valokuvia. Tarinan seassa kuvia on myöhemmin lisää, pisimmillään 29 sivun verran. Tämä tuo tarinaan syvyyttä ja kosketuspintaa, vaikkei valokuvissa tarinan henkilöitä esiinnykään. Ensialkuun viitteelliset arkistokuvat uhkaavat keskeyttää itse sarjakuvan lukemisen, mihin pulmaan suosittelen tahdin hiljentämistä. Näin myös Moisseinen Ylen Kultakuume-ohjelman haastattelussa ohjeisti.

Valokuvista vavahduttavimpia on otos kaatuneita tovereitaan arkkuun asettelevista sotilaista. Pään ympärille on aseteltu varpuja, vainajan ilme on rauhallinen, lähes hymyilevä. Paljon puhuu myös kuva tyhjistä ruumisarkuista ja pinoista vaneria, joista sotilaiden viimeiset sijat kasattiin. Suurikokoisina, sivun tai aukeaman levyisinä, painetut valokuvat tuovat historian tapahtumat lähelle.

Suomalaisessa sotahistoriassa on, täysin oikeutetusti, varattu luku suomenhevoselle (isännän ennen lähtöhetkeä navetan takana ampumalle penille on uhrattu alaviite sukukronikassa). Menetetyn Karjalan lehmiä, tarkemmin sanottuna itäsuomenkarjaa eli kyyttöjä, sen sijaan lienee muistettu saati tässä kontekstissa tutkittu harvemmin. Moisseiselle lehmä on rakas, tärkeä ja kaunis olento, johon kulminoituu Kannaksen viesti välittämisestä ja uhrauksis-

ta. Kaikkein elävimpiä pehmeällä lyijykynällä piirretyssä kirjassa ovatkin upeat naudat. Kyytön kyynelissä heijastuu kotikylän loimu.

Kannaksesta voisi puhua audiovisuaalisena kokonaistaideteoksena. Tarina on sarjakuvakirjan lisäksi ääntä, performanssia ja videokuvaa. Sibelius-Akatemian tohtorikoulutettava Anne-Mari Kivimäki pyysi Moisseiselta karjalaista haitarimusiikkia käsittelevän sarjakuvan. Kivimäen tohtorintutkintoprojektista, monialaisesti taidetta kokoavasta Suistamo – Perinnelaboratoriosta, löytyi muusikko Eero Grundström. Hän teki sarjakuvaan musiikkia ja äänimaisemia (kuultavissa nettiosoitteessa soundcloud. com/kannas-soundtrack).

Esittävään taiteeseen erikoistunut Visa Knuuttila puolestaan tulkitsi Auvon roolin. Butōsta, avantgardistisesta japanilaisesta nykytanssista, ammentava performanssi tallennettiin videoteokseksi, joka oli nähtävissä Moisseisen ja Knuuttilan yhteisnäyttelyssä Helsingissä kirjan julkaisun aikoihin touko– kesäkuussa. Auvo Oksala on yhtä oikea Moisseisen piirtämänä kuin Knuuttilan esittämänäkin.

Sotasarjakuvaksi Kannaksessa esitetään sotaa varsin vähän. Ennemminkin kyseessä on sarjakuva siitä, kuinka voimaton yksilö on väkivaltaisen konfliktin edessä. Lajityyppien tuolle puolen kurottavasta teoksesta välittyy aiheelle omistautuminen, sen monipuolinen tutkiminen ja tulkitseminen. Sivuaskeleet syventävät. Kurottautumisen muiden taiteenlajien pariin soisi sarjakuvan osalta lisääntyvän ylipäätään. Tässäkin suhteessa Moisseinen kulkee eturintamassa.

•

65

Sari Luhtanen ja Tiina Paju: Maisa ja Kaarina – Viimeinen tikki • Otava

Teidän täytyy astua johtoon johanna rojola

Käsillä on viimeinen Maisa ja Kaarina -kokoelma-albumi. Kolmenkymmenen vuoden ajan hahmot elivät Annassa ja muualla, mutta nyt on aika kirjoittaa muuta, on käsikirjoittaja Sari Luhtanen kertonut.

Hahmot ovat olleet rakastettuja: sarjakuva-albumeja ilmestyi loppujen lopuksi rapiat kymmenkunta ja kirjoja melkein toinen mokoma. Oheistuotteitakin olen kylillä nähnyt. Tasaisen laadukas sarja on saanut melkein kaikki palkinnot, joita tällä alalla voi Suomessa saavuttaa.

Feminismi oli tapetilla myös Maisan ja Kaarinan syntyaikaan ja on toiminut yhtenä pontimena sarjan aloitettaessa. Mutta ei taida feminismikään olla enää entisensä? Tarkastellaanpa.

Huumorissa hyvä nyrkkisääntö on, että ei pidä potkia alaspäin. Isolevikkisen naistenlehden sivu on aika näkyvä paikka, se on sitä valtaa. Jollei muuta niin sananvaltaa, valtaa saada sanoa ja tulla kuulluksi. Huumori on hyvä ase. Mille Maisassa ja Kaarinassa sitten nauretaan?

Sarja on varsin tyypillinen hahmovetoinen strippisarjakuva. Vitseissä toistuu pakostakin sama kaava ihan jo lajityypin ja muodon sanelemista rajoituksis-

66

ta johtuen. Jutut ovat poikkeuksetta dialogivetoisia.

Hahmot on tyypitelty toisistaan selkeästi erilaisiksi. Huumorikirjoittamisen peruskikka sekin, mutta toimiva. Huumorin kärki on hahmoissa itsessään: heidän luonteenpiirteissään ja siitä kumpuavassa koheltamisessa, joka toistuu aina samankaltaisena niin kuin arkikin. Se on varmaan lukijakunnastakin tunnistettavaa: naisten huumoria tutkittaessa on havaittu, että naiset useinkin nauravat itselleen ennemmin kuin vaikkapa kertovat vitsejä.

Piirtäjän homma on kuvittaa hahmot niissä puitteissa mitä sanailulta jää tilaa. Tämän homman Tiina Paju hoitaa tasaisen varmasti kotiin. Piirrosjälki on alusta saakka ollut mainosmaisen sujuvaa.

Hahmot on tyypitelty ja kuvakerronta on rytmiltään just eikä melkein. Ympäristöäkin näytetään tunnelman luomiseksi juuri sopivasti. Ikäänkuin sitcomin maailmassa siis liikutaan.

Albumimitta syö vähän juttujen terävyyttä. Ovathan fasupalatkin herkullisempia, jos ei ahmaise koko pussillista kerralla.

Maisan ja Kaarinan maailmassa keskiössä on näiden kahden erilaisen naisen vankkumaton ystävyys

ja hyväksyntä. Miehiä ja lapsia on olemassa vain puheissa: he eivät keskeytä ikävästi jutustelua. Kyseessä on siis eräänlainen separatistinen turvallinen tila?

Toisaalta lukemattomia miehenmetsästysjuttuja lukiessa ei voi välttyä ajatukselta, että nämä vitsithän ovat... seksistisiä?

Onko huumori pönkittävää vai rakenteita purkavaa? Kyllä tästä varmaan valkoinen keskiluokkainen cis-heteronainen löytää samaistumispintaa, sen hetken hengähdyksen ja hörähdyksen, mihin naistenlehti on omiaan ja mihin tarpeeseen niitä luetaan. Ei se väärin ole, vaikka itse kernaasti näen muutakin. Jos taas tuo c:llä alkava monimutkainen yhdyssana kuuluu aktiiviseen sanavarastoosi, et välttämättä ole kohderyhmää.

Maailmaan jää nyt kyllä Maisan ja Kaarinan muotoinen aukko. Yhdessäkään suomalaisessa naistenlehdessä ei taida enää ilmestyä kotimaista sarjakuvaa? Sellaiselle olisi kyllä tilausta. Lukijatutkimusten perusteella naistenlehtien lukijat tuntuvat vierastavan sarjakuvaa tai ainakin mielikuvaa siitä, mutta ei ajatuksen toteuttaminen ole mahdotonta.

Esikuvien puutteessa inspiraatiota kannattaa hakea vähän kauempaa. Sarjakuva voisikin näyttää siltä kuin ranskalaiset muotimisut Margaux Motinin tai Penelope Bagieun piirtämänä. Suomalaisista tulee mieleen hulvaton saippuasarjoja ja surrealismia risteyttävä Riitta Uusitalo tai miksei Milla Paloniemikin hyvänä päivänä. Nuorempien nais-

ten lehtiin mahtuisi vallan mainiosti Ellen Ekmanin Lilla Berlinin kaltainen sarjakuva.

Tai sitten. Suomessa on ollut pysyvää sarjakuvakoulutusta pian parinkymmenen vuoden ajan.

Koko sen ajan opiskelijoiden enemmistö on ollut naisia, ja heidän määränsä on vain lisääntynyt koko ajan. Naisten sarjakuvat jäävät kuitenkin blogeihin ja omakustanteisiin.

Arvostetun kustannussopimuksen saamista edesauttaisi varmasti, jos olisi jo lukijakuntaa ja tunnettuutta säännöllisen lehtijulkaisun kautta. Ja saahan lehtijulkaisusta rahaakin. Sopimusten kanssa vaan pitää muistaa olla tarkkana, etteivät potentiaaliset mehukkaat franchising-tulot jää saamatta.

Printtijulkaisulla lienee edelleen prestiisiä pönäköiden portinvartijoiden suuntaan, joten palkkioiden pienuutta voinee kompensoida apurahoilla.

Toisaalta naistenlehtisarjakuvan tekeminen vaatisi ehkä sellaista huoletonta porvarillista kepeyttä, jota nykypäivän nuorilla prekaareilla taiteilijanaluilla ei pääosin ole? Sarjakuvablogien yleisimpiä aiheita kun tuntuvat olevan erilaiset mielenterveysongelmat. Se heijastelee varmasti nykynuorten todellisuutta eriarvoistumisen keskellä. Lukijamääristä näkee, että näille sarjakuville on tilausta, mutta meikkimainoksia niillä on hankala myydä.

Siis vaikkapa Vaeltava paiserutto, Nyt loppu kerruu tai Nurkissa-blogit, tässä on tilaisuutenne!

Piirtämistaidosta se ei ainakaan jää kiinni.

•

67

Liv Strömquist: Kielletty hedelmä • Suomennos: Helena Kulmala • Sammakko

Hulvaton vulvamonologi reetta laitinen

Otetaan herkkäsieluisilta miesasiamiehiltä heti luulot pois: Kielletty hedelmä on ruotsalaista menkkaja klitorissarjakuvaa. Jos tämä ei säikäytä, seuraavaksi voikin varautua ajatusmalleja nyrjäyttävään lukuelämykseen.

Uutta ruotsalaista feminististä sarjakuvaa edustavan Liv Strömquistin (s. 1978) tuotantoa on suomennettu aiemmin Suffragettien city -antologiaan.

Patriarkaalista, perinteistä avioliittoa ja romanttista rakkautta roiminut ”Pettämisen raja” -sarjakuva oli hauskinta ja virkistävintä luettavaa naismuistiin.

Se oli myös huolellisesti taustoitettu ja sisälsi valtaisan määrän informaatiota.

Kielletty hedelmä jatkaa samalla linjalla. Aiheena on lyhykäisyydessään ”kaikki, mitä olet ikinä halunnut tietää siitä, mitä tavataan kutsua naisen sukuelimeksi”.

Liv Strömquist onkin koonnut albumiinsa kunnioitettavan läjän tietoa historiasta psykologiaan, filosofiasta anatomiaan. Tekstimassat antavat albumille raskasta yleisilmettä, mutta Strömquist rytmittää kerrontansa niin, ettei oppitunti tunnu puuduttavalta. Satiirinen huumori kulkee läpi teoksen.

68

Eräs albumin teeseistä on terminologian täsmentäminen. Naisen sukuelimestä puhutaan usein virheellisesti vaginana, vaikka sana viittaa vain sisäisiin osiin eli siis emättimeen. Sen sijaan vulva-sana kattaa kaikki näkyvät osat, kuten sisemmät ja ulommat häpyhuulet sekä klitoriksen.

Miksi oikean termin käyttäminen on sitten tärkeää? Strömquistin ja hänen lainaamiensa feminististen tutkijoiden ajatus on, että kun puhutaan vaginasta tarkoittaen vulvaa, kieli tekee näkymättömäksi sen, että naisen sukupuolielimellä on ulkoisia osia.

Naisen ulkoisten sukupuolielinten anatomia on häivytetty sekä kielessä että taiteessa. Sen takia naiset pitävät helposti vulvaansa epämuodostuneena ja jopa haluavat pienennyttää häpyhuulensa.

Anatominen epätietoisuus on vaivannut ammattilaisiakin. Klitoriksen todellinen koko esimerkiksi selvitettiin vasta vuonna 1998! Myös naisen orgasmin kulttuurihistoria on täynnä miesten suorastaan vaarallisen virheellisiä käsityksiä aiheesta.

Sigmund Freudin pakkomielle vaginaalisesta orgasmista ”kehittymätöntä” klitorisorgasmia parempana kummittelee yhä naistenlehdissä ja seksioppaissa.

Kielletyn hedelmän arvo on valtavassa mutta riemukkaan hauskasti esitetyssä tietomäärässä. Pakkoluettavaa kaikille, jotka ovat edes kerran elämässään pillun kanssa tekemisissä!

Johanna Sinisalo & Hannu Mänttäri: Tiskivuoro • Suuri Kurpitsa

Tarinoita tiskiltä reetta laitinen

Johanna Sinisalon ja Hannu Mänttärin naseva Tiskivuoro-sarjakuva on ehtinyt ilahduttaa Sarjarissa jo pienen ikuisuuden. Varsinaisesti sarja alkoi kuitenkin vuonna 1987 Ylioppilaslehdessä, josta se siirtyi vasemmistolaiseen Uusi Nainen -lehteen. Yli satasivuinen Tiskivuoro-kokoelma onkin koottu pääasiassa Uuden Naisen sarjakuvista vuosilta 1988–2006.

Sivun mittaisissa kuuden ruudun stripeissä seikkailee joukko inhimillisiä eläimiä, mutta hahmot eivät esiinny toistamiseen, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Miljöö on aina sama kahdella viivalla piirretty baaritiski. Käsikirjoitus perustuu lähes tyystin keskusteluun. Tiskivuoron esikuvat ovatkin olleet pelkistetyn, dialogipainotteisen sarjakuvan ranskalaisia mestareita Gérard Lauzierista Claire Bretécheriin.

Mänttärin piirrosjälki ja sarjan sympaattiset vakiohahmot ovat pysyneet vuosien varrella häkellyttävän samannäköisinä. Aikojen muutokset näkyvät kuitenkin Sinisalon käsikirjoituksista, jotka esi-

puheen mukaan pohjautuvat hyvin usein oikeisiin baarikeskusteluihin.

Sarjakuvissa käsitellään muun muassa 1980-luvun juppiaikaa, 1990-luvun lamaa ja nousevaa ympäristötietoisuutta sekä 2000-luvun tietokoneiden ja tosi-tv:n aikakautta. Muutamissa aikalaistapahtumia kommentoivissa stripeissä 2010-luvun lukija tarvitsee muistinsa virkistykseksi käsikirjoittajan kommenttiraitaa, jota on tosin käytetty säästeliäästi.

Tiskivuoron huumori on tarkkanäköistä ja osuvaa, mutta kuitenkin melko lempeää. Sinisalo piikittelee vaan ei sorru helppoon moralisointiin. Sarjakuvan feminismikin on nykylukijasta aika kesyä ja käytännöllistä, esimerkiksi kotitöiden tasa-arvoiseen jakoon tai ulkonäölliseen kaksinaismoralismiin liittyvää. Muutamat keskustelut voisivat aivan hyvin olla Maisan ja Kaarinan käymiä.

Tiskivuorosta saa yllättävän kattavan kokonaiskuvan maamme lähihistorian ja keskusteluilmapiirin kolmesta viime vuosikymmenestä – ja tietenkin myös muuttuvasta, mutta tietyllä tasolla ikuisesti samanlaisesta baarikulttuurista. Maailma parantuu parhaiten tuopin ääressä.

69

Knut Nærum & Karstein Volle: Vinossa • Suomennos: Sirpa Alkunen • Like

Vaaralliset sarjakuvat heikki jokinen

Norjalaistekijöiden Vinossa on dystopian ja nostalgian erikoislaatuinen yhdistelmä. Albumin kuusi lyhyttä kertomusta sekä niitä yhteen sitova kehystarina maalaavat populaarikulttuurista ja tieteiskirjallisuudesta tutun synkän kuvan maailmasta.

Peruskuva on tulevaisuus, jossa sarjakuvat ovat kiellettyjä. Silti tarinan nimetön mies ei voi olla tekemättä niitä. Oivallus on digiajan lapsille hämmentävässä yksinkertaisuudessaan nerokas: ”He eivät voi valvoa paperia.” Sille syntyy digiajankin samizdat.

Totalitarismin, henkiuskon, väkivallan, rikollisuuden ja hirviöiden kirjoma maailma näyttäytyy tarinoissa koko laajuudessaan. Albumin kertomukset liikkuvat populaarikulttuurin peruskuvastossa ja pysyvät melko perinteisissä dystopiakuvauksissa. ”Nyrkki” tuntuu aukeavan muita enemmän nykyaikaan. Nainen löytää isänsä salaamia tavaroita ja tajuaa hänen olleen lakkorikkureita ja rikollisia kovin ottein rusikoinut salaperäinen Nyrkki.

Tytär kysyy, oliko kaiken takana norjalainen natsijohtaja Vidkun Quisling. Ei, sanoo isä. ”Hän oli heikko. Ei uskaltanut tehdä sitä, mitä olisi pitänyt.”

Kysymys nousee vääjäämättä mieleen: kuka

70

on nyt se norjalainen, joka toimi? Vastaus: Anders Behring Breivik.

Vaara ei ole vieläkään ohi, tarina tuntuu sanovan.

Tytär saa tietää, että Nyrkin takana oli Käsivarsi, se joka liikutti ja tuki häntä. Ja Käsivarsi toimii yhä.

Albumi aukeaa laajasti nostalgian hengessä populaarikulttuuriin ja tieteiskirjallisuuteen. Se pursuaa vaikutteita kauhukertomuksista, amerikkalaisista sarjakuvista ja tv-sarjoista. Välillä tunnelma on kuin 1970- ja 1980-lukujen ranskalaisessa Metal Hurlant -lehdessä.

Visuaalisesti Vinossa on kiinnostava. Helsingissä asuva piirtäjä Karstein Volle (s. 1974) on etsinyt jokaiseen tarinaan oman ilmiasun, tyylin ja värimaailman. Yleisesti tulos on hieno, mutta muutamassa tarinassa ratkaisut hankaloittavat lukemista.

Hahmot jäävät tyhjine silmineen välillä kevyen etäisiksi, enkä osaa sanoa, oliko se tarkoituskin vai ei. Lukukokemuksesta muodostuu enemmän intellektuaalinen kuin emotionaalinen – elleivät sitten teoksen populaarikulttuuriset viitteet puhuttele lukijan omia muistoja.

Käsikirjoittaja Knut Nærum (s. 1961) on tuottelias kirjailija ja käsikirjoittaja. Laajimmin hänet tunnetaan kuitenkin päivän uutisia parodioivan Nytt på nytt -tv-ohjelman vakio-osallistujana.

Tuomas Tiainen: Jenny Haniver • Dead Genesis

Kubistinen kärsimysnäytelmä hannele richert

Tuomas Tiaisen (s. 1980) sanaton, mustavalkoinen teos Jenny Haniver on kuin sarjakuvamuotoinen mykkäelokuva. Sen maailma tuo mieleen varsinkin Fritz Langin Metropolis-elokuvan, jossa kasvottomat työläismassat ahtautuvat hissiin ja purkautuvat loputtomina joukkoina sorvin ääreen. Siinä missä Metropoliksessa työskennellään maan alla, nimihenkilö Jenny Haniver kollegoineen tekee työtä korkean talon labyrinttimäisessä avokonttorissa.

Päähenkilön todellinen intohimo vaikuttaa kuitenkin olevan kuoron johtaminen. Sekin tuo mieleen Langin elokuvassa työläisjoukoille puhuvan Marian. Analogia Metropolikseen rinnastaa teokset tyylikkäästi toisiinsa.

Kirjan lukeminen ei nimittäin ole kovin helppoa.

Viivat ja perspektiivit ovat pahaenteisesti vinksallaan, ja aloituksen makaaberi hammaslääkärikohtaus tuntuu ikenissä. Kuvat huutavat ahdistunutta mustavalkokontrastia kuin kaikesta sarjakuvan maailmassa olevaisesta olisi revitty nahka irti. Selittämätön raakuuden tuntu leijuu kaiken yllä, vaikkei varsinaista väkivaltaa näytetä.

Kertomus koostuu useasta saman maailman sisäi-

sestä tarinajuonteesta. Lämpimin ja helpoiten lähestyttävä näistä on liikuttava sisaruspari, jonka välinen rakkaus ja huolenpito tuntuu sitä koskettavammalta, mitä kovempi ja kylmempi ympäristö on. Sisarusten menneisyyttä kuvaava jakso on yksi kirjan kuvakerronnallisista huipuista. Muutamassa kuvassa piirtyy esiin kokonainen perhedynamiikka, joka selittää nykyistä tilannetta. Hieno on myös siivoajana työskentelevän miehen pyrkimys tuoda teeseremonialla harmoniaa karuun todellisuuteensa.

Aina uusina variaatioina toistuvilla symboleilla on iso merkitys Jenny Haniverin kerronnassa. Tiaisen teos on luonteeltaan läpeensä moderni. Siinä ei ole hitustakaan ironiaa vaan eksistentiaalinen hämmennys on tyylipuhdasta 1900-lukua. Kubismiin kallistuva piirrostyyli sopii erinomaisesti kertomaan tästä maailmasta. Ote on samaan aikaan sekä tuore että nostalginen.

Uskonnollisen risti- ja kalasymboliikan kautta pedataan päähenkilön kohtaloa, muuntumista jonkinlaiseksi pyhän ilmentymäksi. Jenny Haniveria ohjaavat irtokädet eivät anna hänelle mahdollisuutta pysyttäytyä maallisessa. Haniver-olion laulun voi kuulla kiirivän kaupungin labyrinttien yllä outona säestyksenä tämän omalaatuisen maailman absurdeille tapahtumille.

71

Juan Díaz Canales & Rubén Pellejero: Corto Maltese – Keskiyön auringon alla • Suomennos: Heikki Kaukoranta • Jalava

HemMetin irlantilaisjäärät!

Vain yksi on tarpeen heikki jokinen

Espanjalaisten Juan Díaz Canalesin ja Rubén Pellejeron saama työ ei ollut helppo: tehdä uusi Corto Maltese -albumi 20 vuotta sarjan luojan Hugo Prattin kuoleman jälkeen.

Pratt (1927–1995) oli ainutlaatuinen taiteilija, mutta samalla hyvin vahvasti seikkailun ja sarjakuvan suuren linjan kasvatti ja perillinen. Tälle pohjalle voi pyrkiä rakentamaan uuden albumin, ja juuri niin käsikirjoittaja Canales ja piirtäjä Pellejero ovat järkevästi tehneet.

He ovat rakentaneet kokonaisuuden vahvasti tarinavetoiseksi. Pellejero (s. 1952) ei ole luonut kuville uutta asua, vaan hän seuraa tarkasti Prattin kynänjälkeä. Siinä hän onnistuu riittävän kunniakkaasti.

Canalesin (s. 1972) vuoteen 1915 sijoittuva tarina kutoo yhteen monia eri säikeitä. Corto Maltese pelastaa vanhan tutun Rasputinin, taistelee japanilaissyndikaattia vastaan San Franciscossa, joutuu Robespierren teoksista innostuneen, oman terrorivaltionsa perustaneen inuiitin vangiksi, samoin Irlannin tasavaltalaisten vangiksi Kanadassa.

Puheissa vilahtaa myös kanadalainen kapinajohtaja Louis Riel.

72

LakKaA ampumasta, Corto! SielLä on ratsupoliIseja!

63

Lisäksi Corto tapaa saksalaisen vakoojan, osallistuu prostituoitujen kapinaan Dawsonissa, tutustuu prostituoitujen turvakodin perustaneeseen Waka Yamadaan ja matkaa napaseutujen tutkimusmatkailijan Matthew Hensonin kanssa. Sekä paljon muuta.

Eri vaiheita sitovat yhteen kirjailijan, seikkailijan ja sosialistin Jack Londonin (1876–1916) kirjeet, joissa hän uumoilee kuolemaansa. Kirjeet johtavat Corton aarteen perässä Londonin mökille Yukon-joen rantamille. Sekin on olemassa, nykyään turistien ilona.

Kuulostaako paljolta 82 sivussa? Sitä se on. Tekijät eivät sittenkään uskaltaneet luottaa tekevänsä uskottavaa Corto Maltesea ilman hengästyttävää määrää tapahtumia, henkilöitä ja paikkoja.

Pratt itsekään ei ollut tästä synnistä aivan vapaa, mutta muutama suvantokohta lisää olisi tehnyt tarinasta ilmavamman. On helpompaa kirjoittaa Cortotarina kuin piirtää tunnelmaa Prattin tavoin.

Kaikkea ei olisi ollut pakko saada mukaan siksikään, että uusia albumeita lienee tulossa. Kriittinen ja pahinta pelkäävä Prattin lukijajoukko on ottanut teoksen hyvin vastaan.

Prattin keskeisiä teemoja näkyy tarinassa: vapaa luonto, petos, ystävyys, rousseaulainen jalo villi, ihanteet, aseellinen kapina, mammonan turmiollisuus ja turhuus.

Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi 2 • Suomennos: Saara Pääkkönen • WSOY

Merkintöjä lapsuudesta otto sinisalo

Vuonna 2016 Syyria on sarana, jonka varassa kansainväliset poliittiset kriisit kääntyvät. Riad Sattoufin omaelämäkerrallinen Tulevaisuuden arabi tarjoaa tapahtumiin ajankohtaisen ja kiinnostavan näkökulman, vaikka teos sijoittuukin 1980-luvun puoliväliin.

Sarjan toisessa, vuonna 2015 julkaistussa osassa Sattouf käy läpi ensimmäistä kouluvuottaan Syyrian syrjäseudulla. Ranskalaisen äidin ja syyrialaisen isän vaaleahiuksinen poika näyttää aluksi tuomitulta kiusatuksi, mutta kun heittäytyy täysillä koulupihan juutalaisentappoleikkeihin, kavereitakin alkaa löytyä.

Sivujuonteina vuosiin 1984–1985 sijoittuvissa muistelmissa ovat Sattoufin haihattelevan isän päähänpistot, äidin turhautuminen alkeellisiin oloihin ja lapsen näkökulmasta kuvatut mutkikkaat kyläyhteisön suku- ja valtarakenteet. Keskiössä ovat kuitenkin herkän lapsen ihmetyksen- ja pelonsekainen toiseuden kokemus ja ulkopuolisuuden tunteet. Erityisen väkevästi puhuttelevat kuvaukset alakoulun oppitunneista, joissa valtiollinen propaganda yhdistyy säälimättömään ruumiilliseen kuritukseen.

Tulevaisuuden arabi on verraton kurkistus men-

neeseen maailmaan, jonka kaikuja edelleen kuullaan. Sattoufin kerronnassa yhdistyvät lapsena havainnoidut triviaalitkin yksityiskohdat ja aikuisen yritys jälkeenpäin kontekstualisoida kokemusta.

Osittain aikuisuuden mukanaan tuoman etäisyyden myötä Tulevaisuuden arabia vaivaa sama kyynisyys kuin esimerkiksi Merkintöjä-sarjallaan kuuluisuuteen nousseen Guy Delislen matkakertomuksia.

Sattouf ja Delisle eivät niinkään yritä ymmärtää heille vieraan kulttuurin erikoispiirteitä kuin heittäytyvät vertauskuvallisesti kiukuttelemaan ymmärtämättömyyttään ja karnevalisoivat havaitsemiaan kummallisuuksia. Pahimmillaan tämä näyttäytyy pikkusieluisena ennakkoluuloisuutena – josta Sattouf kärsi itse lapsena. Tulevaisuuden arabin syyrialaishahmoista saa etsimällä etsiä yhtäkään, joka vaikuttaisi olevan rehti tai järjissään.

Lapsen näkökulmasta ennakkoluuloja on kuitenkin helpompi sulattaa kuin esimerkiksi aikuisen Delislen – ja onhan diktatuurin ja uskonnollisen fundamentalismin alla kärvistelevä Syyria ollut monien äärimmäisyyksien maa. Paljon auttaa myös Sattoufin suvereeni karikatyyrityö ja tehokkaan säästeliäs huomiovärien käyttö.

Suomennos on Saara Pääkkösen taattua, soljuvaa laatua.

73

Jujja Wieslander & Sven Nordqvist: Mimmi Lehmä ja Varis juhlivat • Suomennos: Terhi Leskinen • Kustannus-Mäkelä

Lehmä työstää, Varis taipuu hannele richert

Ruotsalainen Jujja Wieslander loi Mimmi Lehmän ja Variksen hahmot kuvittajamiehensä Thomasin kanssa jo 1980-luvulla. Pariskunta kirjoitti hahmoista kappaleet Vardagsgruppen-yhtyeen lastenlevyille, mistä ne jatkoivat elämäänsä kuvakirjoissa.

Vuodesta 1993 kuvittajana on ollut Sven Nordqvist, Viiru ja Pesonen -kirjoistaan kansainvälisesti tunnettu pitkän linjan kuvittaja. Mimmin ja Variksen seikkailuita on kertynyt jo useamman kirjan verran kauniisti kuvitettuja, albumikokoisia kirjoja.

Mimmi Lehmä ja Varis juhlivat on tehty pienempikokoiseen sarjakuvaformaattiin. Kuvitetuissa lastenkirjoissa Nordqvistin jälki on komeaa ja yllätyksellisiä yksityiskohtia on paljon. Sarjakuvaformaatissa visuaalinen loisto ei ole samaa luokkaa, mutta tarina kulkee mallikkaasti ja suora dialogi sopii kuvaamaan päähenkilöiden välistä hieman erikoista dynamiikkaa.

Rauhallisen mutta spontaanin Mimmi Lehmän ja äkkiväärän mutta paineen alla taipuvan Variksen kanssakäymisessä on piilevää kitkaa. Mimmin hahmo sekä vastaa yleistettyä, inhimillistettyä kuvaa lehmästä että rikkoo sitä. Lehmänhermoinen

74

Mimmi ei anna lehmyytensä rajoittaa tekemisiään: jos hän haluaa vaikka keinua tai laskea mäkeä, se todennäköisesti toteutuu. Useimmiten hän saa vastahakoisen Variksen taivuteltua avukseen.

Varis on ensi vilkaisulta aika vastenmielinen tyyppi eikä edes pidä lehmän ja variksen ystävyyttä mahdollisena. Lehmän kärsivällisen ja hyväntahtoisen työstön kautta selviää, ettei Varis oikeastaan ymmärrä sosiaalisia kuvioita kovin hyvin ja tarvitsee niihin apua. Lehmä taas tarvitsee apua utopistisilta vaikuttavien haaveidensa toteuttamiseen, eikä se ole äkkivääryydestä moksiskaan.

Pahimmillaan tällainen rajattoman empaattinen näkemys, että jokaisen känkkäränkän ytimessä sykkii kultainen sydän, voisi olla lehmälle vaarallinen.

Toisaalta lehmän loputon tyyneys osoittaa järkähtämätöntä valtaa, jonka alla kapinoiva varis aina kuitenkin taipuu. Passiivisen vastarintansa avulla Mimmi Lehmä tietää pääsevänsä haluamaansa lopputulokseen tai ainakin kykenee aina selittämään tapahtumat itselleen parhain päin.

Sarjakuva sopii hyvin luettavaksi paitsi yhdessä aikuisen kanssa myös lukemaan opettelevan itsenäisesti tutkittavaksi. Muutamaan sivuun pätkityt tarinat ovat hauskoja ja selkeitä.

Marko Raassina: Kullervo • Arktinen Banaani

Viimeinen erhe hannele richert

Selvittyään kunnialla Suomen kansalliseepoksen sarjakuvatulkinnasta Marko Raassina (s.1990) on ottanut sovitettavakseen seuraavan kansanrunousaarteen eli Kullervo Kalervonpojan tarinan. Tyyli on tarpeeksi vetävä ja helposti lähestyttävä monenlaisille lukijoille. Tarinankuljetus ja tunteiden uskottava kuvaus pitävät mukana nekin, joita mangavaikutteinen tyyli ensialkuun nikotuttaa.

Kullervon traagiset käänteet on esitetty vauhdikkaasti ja kerronta sujuu virtaviivaisemmin kuin Raassinan Kalevala-versiossa. Onhan tarinassa toki myös vähemmän henkilöhahmoja ja enemmän raadollisen ihmiskohtalon ytyä. Silti tuntuu, että Kullervo on teoksena edeltäjäänsä tunnevoimaisempi ja eheämpi. Luvut on rytmitetty oivallisesti tukemaan antisankaritarinan käänteitä ja pitämään lukijan kiinnostusta yllä.

Kullervon äärimmäisen traagisessa hahmossa ruumiillistuu suomalainen kokemus elämän väistämättömästä epäoikeudenmukaisuudesta. Omista valinnoistaan kärsii toki yhden jos toisenkin kansantaruston hahmo, mutta Kullervo lyö kaikki laudalta.

Raassinan tulkinnan alussa tiivistetään Kalervo-isän ja Untamo-sedän sotaisa suhde, joka luo pohjan orvoksi jäävän pienokaisen kohtalolle.

Vääryydessä kasvanut poikalapsi voisi teoriassa valita itselleen edullisempia ratkaisuja elonsa polulla. Tulinen luonne ja tottumus spontaaniin voimankäyttöön ehtivät käytännössä kuitenkin aina harkinnan edelle.

Vetävyyden ja helposti lähestyttävyyden varjopuolena on hienoinen latteus. Raassinan taipuisat, tymäkät pallosilmähahmot tuntuvat ennemmin larppaavan runoelmien maailmaa kuin elävän omimmassa ympäristössään. Toisaalta kukapa väittäisi kalevalaista maailmaa alun perinkään mitenkään dokumentaariseksi? Asiaa hetken sulateltuani olin valmis hyväksymään, että villieläin ääntelee saalista nauttiessaan “om nomnom”.

Vanhan runokielen ja modernin puhekielen liukumassa on silti hienoista kankeutta. Aina ei ole täysin perusteltua, kumpaan kerronta milloinkin turvautuu.

Raassina on kuitenkin löytänyt sopivan tavan jauhaa kansantarustoa uuteen koostumukseen ilman, että tarinoiden voima juuri kärsisi prosessissa.

Jos Raassinan tulkinta Kalevalasta oli mukiinmenevä, Kullervo-versio yltää jo mainion tasolle.

75

Riikka Ala-Harja & Matti Hagelberg: Yleisönosasto • Like

Rakkaudesta kirjallisuuteen tuomas tiainen

”Yleisönosasto on tie tasa-arvoon”, tietävät Riikka Ala-Harja ja Matti Hagelberg. Kirjallisuuslehti Parnassossa julkaistuista sarjakuvista on koottu näppärä kovakantinen laitos. Tekijäkaksikon edellinen yhteistyö on neljän vuoden takaa. Rakennusohje (Kreegah Bundolo, 2012) yhdisti Ala-Harjan proosarunoja ja Hagelbergin kuvituksia. Uutuus sen sijaan on ehtaa sarjakuvaa.

Yleisönosasto muistuttaa hieman Kovaa länttä, Hagelbergin fanikulttuuria ruotivaa täysosumaa vuodelta 2008. Myös Yleisönosaston yksisivuiset koostuvat likimain kokonaan tasakokoisista ruuduista, joita kansoittavat päät puhuvat suunsa puhtaaksi elämää hiertävistä epäkohdista. Viitekehyksenä on kirjoittamisen varaan rakentuva kaupan ala. Ääneen pääsevät tärkeät henkilöt kirjailijoista kriitikoihin ja dekkaristeista divarinpitäjiin.

Ruutujen raamit ovat ahtaat, mutta Yleisönosastosta kasvaa premissejä suurempi katsaus sanateollisuuteen. Tekijät avasivat tiukkaa formaattia päästämällä kirjailijat kiertueelle ja seuraamalla uimahallin löylyihin. Ajan mittaan myös rakenne notkistuu.

Neljä kertaa kaksi -ruudukosta laajennetaan muodol-

76

la leikittelyyn, kuitenkin siten, että luettavuus säilyy.

Tekijäin synteesi toimii verrattoman hienosti. Yleisönosastoa lukee ilolla hykerrellen Ala-Harjan piruillessa aivan kaikille tasapuolisesti.

Kirjailija on kirjallisuuden tähti ja lukemiskultin pyhä kalu. Ala-Harjan tekstissä voitokkaita ovat naiset, tarkemmin sanottuna asemansa vakiinnuttaneet naiset. Mieskirjailijat makaavat maassa joko umpitunnelissa tai vainajina. Rikoskirjailija Kylli Mäkinen jaksaa urhoollisesti kuusipäiväisen Saksankiertueen minuuttiaikataulun kylätaloineen ja kirjastovierailuineen (miespuolinen kollega on koko ajan vähintään kahden promillen humalassa).

Viiden vuoden apurahan saanut Katri Risk tuottaa briljantin romaanin kerran vuodessa, kolumnoi valtalehdissä ja esittelee elämäänsä naisten lukemistoissa (aviomies Tarmo Risk ei kirjoittanut kolmen vuoden apurahakaudellaan opustakaan valmiiksi).

Esikoiskirjailija Tiia Entiiä, nuori, kipristelee kirjailijavanhempiensa varjossa ja saa valtakunnan päälehtiesikoiskirjapalkintojulkistamisjuhlassa hakaneulasta rinnuksiin.

Kärsimystä, nöyryytystä ja ilmaistyötä riittää aivan kaikille, mutta mitäpä eivät kirjallisuutta harrastavat tekisi rakkaudesta lajiin. Kaikille hymypoikapatsas, yksi yhteinen!

Fournier: Pikon ja Fantasion uudet seikkailut: Kullantekijät • Suomennos: Emilia Melasuo • Egmont Yoann – Vehlmann: Marsupilamin raivo • Suomennos: Mirka Ulanto • Egmont

Marsupilamin jäähyväiset ja paluu timo ronkainen

André Franquin on yhä tunnetuin Piko ja Fantasio -sarjakuvan piirtäjistä. Vaikka Franquin ei luonutkaan Pikoa ja Fantasiota, hän nosti sen huippuunsa ja laajensi sarjan henkilögalleriaa. Hän toi mukaan muun muassa huikean ihme-eläimen, Etelä-Amerikan viidakoista löytyneen, pitkähäntäistä apinaa muistuttavan Marsupilamin.

1960-luvun lopulla Pikon ja Fantasion vetovastuu siirtyi Jean-Claude Fournier’lle Franquinin siirtyessä omien luomustensa pariin. Tason romahdus oli vääjäämätön, vaikkei Fournier tehnytkään sarjan kaikkein huonoimpia osia.

Kullantekijät on Fournierin ensimmäinen Piko ja Fantasio -seikkailu. Se on seikkailijakaksikon albumeista myös viimeinen, jossa Marsupilami on mukana. Franquin piti hahmon oikeudet itsellään ja huolehti sen piirtämisestä vielä tämän albumin ajan.

Tarina saa alkunsa, kun Sieninevan kreivi paljastaa TV-lähetyksessä tuntevansa keskiaikaisen alkemisti Nicolas Flamelin kadonneeksi luullun kullanteko-oppaan sisällön. Se saa konnat liikkeelle ja kreivi

ehditään kaapata ennen kuin kaverukset ehtivät ystävänsä avuksi. Seuraa sarja takaa-ajoja ja vauhdikkaita tilanteita. Franquinin terävä huumori ja satiiri ovat poissa. Tilalle on astunut vipeltävä kohellus.

Marsupilamin poisjäämistä ei perusteltu albumeissa mitenkään. Alun perin Kullantekijöitä vuonna 1970 seurannut albumi Triangeli iskee suomennettiin jo 1998. Tähän mennessä Marsupilami oli jo siirtynyt omiin sarjoihinsa.

Täpläturkkisen otuksen katoaminen voidaan selvittää vasta nyt 46 vuotta myöhemmin Dupuis-kustantamon hankittua Marsupilamin oikeudet takaisin. Marsupilamin raivo on sarjan 55. albumi. Pikolle alkaa valjeta, että heidän muistiaan on jotenkin peukaloitu. Se tarkoittaa paluuta Palombian pelottaviin viidakoihin. Molemmissa tarinoissa pääkonna on sama, Fantasion kelvoton serkkupoika Santafio, jonka suuruudenajat Palombian diktaattorina ja Zorbulin kumppanina ovat vaihtuneet kelvottomiin internethuijauksiin.

Vierekkäin luettuina uuden albumin modernimpi kerronta dynaamisine sivutaittoineen erottuu edukseen. Molemmat kirjat ovat silti puhdasta suoraviivaista seikkailua, jossa vauhdikkaiden tilanteiden nopea vaihtuminen on pääasia.

77

Pienet lehdet ____________________

anni keränen

Lähetä lehtesi tai nettisarjakuvasi URL osoitteeseen Merja Lundén / Sarjakuvakeskus, Hämeentie 150, 00560 Helsinki, tai ota yhteyttä merja.lunden@sarjakuvaseura.fi. Palautetta ja nettisarjisvinkkejä voi antaa myös twitterissä @meluaja.

Olen päivisin kirjastonhoitaja ja öisin sarjakuva-aktiivi.

Anni Keränen: Ihanat nutturat annikera@gmail.com • annikera.com Miesnutturat ovat keränneet huomiota ja palstatilaa aikakauslehtien trendiosioissa jo melko pitkään.

Anni Keränen on tehnyt aiheesta kauniin sarjakuvan, jota kehtaa suositella hyvällä omatunnolla. Pitkähiuksisten miesten ihailu saa Ihanat nutturat -pienlehdessä aivan uudenlaisen pakkomielteisen sävyn.

Keränen tekee kaunista jälkeä. Kansi on kiinnostava ja ihailun kohteena olevat hiukset melkein kosketeltavissa. Tarinan loppu on mainion yllätyksellinen. Sanon “Viis kautta viis!”.

muuttuu, mutta pelko ei häviä. Tämän muutoksen mutta yhtä aikaa staattisuuden ilmaisemiseen sopii hyvin monen tekijän erilaiset näkemykset. Voiko yksinäisyys olla oikeasti onnellinen paikka?

Amber S & Jon K: Green/Machine – Split zine #0 greenmachinecomics@gmail.com @gmachinecomix Amber S:n ja Jon K:n ensimmäinen yhteinen split

Pullopostia on 14 tekijän onnistunut ja hyvin toimitettu yhteisteos Onni-pojasta, jolla ei ole yhtään ystävää. Tekijöiden tyylilliset erot eivät haittaa lukemista ja tarinaan uppoutumista vaan oikeastaan jopa vahvistavat kokemusta.

Onni kasvaa pienlehden edetessä pikkupojasta korkeakouluopiskelijaksi: ulkonäkö muuttuu, mutta ajatukset, tunteet ja yksinäisyys eivät. Ympäristö

78

????

Mia Collan ja Saara Pirhonen (toim.): Pullopostia Netta Alanko, Apila Pepita, Mia Collan, Annika Hokkanen, Liina Ilves, Iita Järn, Ninni Kaarnaoja, Rosa Karhapää, Jonna Kuitunen, Verna Kuutti, Milla Martikainen, Saara Pirhonen, Romy Räihälä, Aino Sutinen pullopostia.com

juoni on myös koherentimpi kuin Amber S:n, jonka tarina tuntuu sekavalta. Amber S:n viivan käytössä on myös jotain luotaantyöntävän sotkuista.

Hahmonsa ovat kyllä sympaattisia. Kaiken kaikkiaan Green/Machine on kuitenkin pienlehti, josta voi olla ylpeä.

JON K.

Jarmo Kervinen: Greatest hits of Om, Will-Bert ja Gädä – Sarjakuvastrippejä vuosilta 2010–2015 rockenmoll.blogspot.fi

Riitta Sirkiä: Panthera Lepus Capensis Riitta Sirkiän sarjakuvassa Panthera Lepus Capensis nuori rusakko ei halua olla rusakko vaan haaveilee elämästä leijonana. Rusakon perhe sekä leijonat nauravat hullulle unelmalle, mutta rusakko osoittaa olevansa leijonuuden arvoinen.

Sirkiän tarina on sympaattinen kasvukertomus, mutta hieman vaillinainen ja mutkia oikova juonel-

jarmo kervinen

zine Green/Machine käsittelee pintapuolisesti katsottuna robottiromantiikkaa ja -seksuaalisuutta. Pinnan alla on silti selkeitä teemoja yhteiskuntakriittisyydestä ja yksilöllisyydestä, unohtamatta iloista huumoria.

Tekijöiden on tarkoitus jatkaa yhteistyötä kokeilevan Green/Machine -aloituksen jälkeen.

Jon K:n puoli on miellyttävämpi lukea selkeämmän jäljen ansiosta. Synkkä ja melko pessimistinen

Jarmo Kervisen liuska-albumi Greatest hits of Om, Will-Bert ja Gädä on ehkä yllättävänkin hyvä valikoima sarjakuvastrippejä. Nallet viittaavat dialogeissaan niin populaarikulttuurin ilmiöihin ja tapahtumiin kuin yhteiskunnallisiin vaikuttajiin ja arkoihin teemoihin. Mukana on toki myös sanaleikkejä ja halpoja ok-tason vitsejä.

Kervisen piirrosjälki on hyvää ja vaihtelee selkeän yksinkertaisesta realistiseen yksityiskohtaisuuteen.

79

jiipu uusitalo

riitta sirkiä

taan. Piirrosjälki on hyvää, esimerkiksi eläinten sil- rättää muutenkin kysymysmerkkejä, koska tarinan missä näkyy luonnetta ja sielua. “opetus” tuntuu olevan seksin hengenvaarallisuus.

Nuori pappi saapuu kylään, josta on kitkettävä Jiipu Uusitalo: A-tikkaat vääräuskoisuus pois. Kaikki sujuu hyvin, kunnes tajukankaankutoja.sarjakuvablogit.com pappi eksyy läheiseen metsään.

Jiipu Uusitalo käy A-tikkaat-pienlehdessään läpi Poikelan tarina on kliseinen ja sisältää muun muanarkismia: mitä se on teoriassa ja käytännössä, ja assa pelottavan metsän, nuoren kokemattoman pamiten ihmiset sen kokevat. pin ja tuntemattoman uhan. K-18-osuus juonessa on Uusitalo on tehnyt rinnakkain kaksi tarinaa: aja- poikkeavuus kliseisiin. Tämä sarjakuva jätti jälkeentuksia alareunassa ja aatteen läpikäyntiä erilaisten sä ihmettelevän lukijan. ihmisten kanssa muualla sivussa. Toteutus on melRichard Jensen: The Apartment ko onnistunut. richardjensen.eu A-tikkaissa on mielenkiintoisia huomioita ja hahcontact@richardjensen.eu moja, mutta työ jää valitettavasti hieman irtonaisekRichard Jensenin ensimmäinen sarjakuva The si ja epämääräiseksi.

Apartment on vahva taidonnäyte. Jensenin karmea Jere Poikela: Painajainen tarina kertoo nuoresta miehestä, joka saa kutsumatJere Poikelan sarjakuvassa Painajainen on heti alus- toman vieraan päähänsä. Vuokralainen ei suostu lähsa varoitus mahdollisesta sopimattomuudesta ala- temään pois ja pikkuhiljaa tuhoaa isäntänsä elämän. ikäisille. Itsekin suosittelen pikku kätösiä pysytte- Mustavalkoinen sarjakuva on vahvasti piirretty arlemään pois tämän tarinan ääreltä. Painajainen he- jen kauhutarina.

80

richard jensen jere poikela

Kaisa Åstrandin mustavalkoinen Pieni matkakirja on kokoelma tarinoita ja piirustuksia Euroopassa tehdyiltä junamatkoilta. Matkareportaasit herättävät usein ristiriitaisia tunteita: omaelämäkerrallisuus ei kiinnosta kaikkia ja mielipiteitä on joka lähtöön, mitä tulee reportaasin laajuuteen. Åstrandin sarjakuva on aidon ja rehellisen oloinen kokoelma yhden ihmisen kokemuksista. Sitä voi lukea oppimismielessä tai puhtaasta uteliaisuudesta. Ulkonäkö on suhteellisen miellyttävää piirrosjäljen vaihdellessa nopeista sutaisuista huolelliseen viivaan. Tekstin määrää voisi jatkossa tarkastella – välillä sitä on liikaa, mikä häiritsee sujuvaa lukemista.

kaisa åstrand

Kaisa Åstrand: Pieni matkakirja inky.sarjakuvablogit.com

81

Vuoden 2016 numerot ilmestyvät huhtikuussa, heinäkuussa, lokakuussa ja tammikuussa 2017.

Sarjainfo on Kultti ry:n jäsen.

Kiitos tuesta Opetus- ja kulttuuriministeriölle.

ISSN 0356-4967

KAISU KUVITUSJUL A O IN A N E SUOM

Päätoimittaja: Aino Sutinen Toimitussihteeri: Onni Mustonen Ulkoasu ja kuvatoimitus: Ville Manninen Taitto: Heidi Salminen Arvostelut: Ville Hänninen Osoiterekisterivastaava: Pauli Ruonala Sähköpostit muotoa etunimi.sukunimi@sarjakuvaseura.fi Toimitus: sarjainfo@sarjakuvaseura.fi Sarjainfon kirjoittajat vastaavat itse mielipiteistään.

Avustajat tässä numerossa: Bo Haglund, Ville Hänninen, Outi Iivonen, Heikki Jokinen, Vesa Kataisto, Reetta Laitinen, Kivi Larmola, Sanna Larmola, Annukka Leppänen, Merja Lundén, Hannele Richert, Johanna Rojola, Timo Ronkainen, Max Sarin, Otto Sinisalo, Tuomas Tiainen, Jyrki Vainio, Reijo Valta, Maijastiina Vilenius, Kati Vuopala.

Paino: Waasa Graphics, Vaasa Paperi: Edixion 100 g/m2 & 250 g/m2

Ilmoitushinnat: Koko sivu 450 €, vuodeksi 1500 € Puoli sivua (vaaka/pysty) 300 €, vuodeksi 1000 € Bannerimainos (144 x 38 mm) 150 €, vuodeksi 500 € 144 x 38 mm Pienlehti-ilmoitus (70 x 38 mm) 20 € Kaikkiin ilmoituksiin kuuluu myös bannerimainontaa verkossa.

Ilmoitushinnat vain verkossa: 1 vk 70 €, 1 kk 200 €. 3 kk 450 €.

Julkaisija: Suomen sarjakuvaseura ry Sarjakuvakeskus, Hämeentie 150, 00560 Helsinki

Kuvittaja-lehti esittelee kuvittamisen, kuvitustaiteen ja visuaalisen kulttuurin kiinnostavimmat tekijät ja ilmiöt. Lehti ilmestyy neljä kertaa vuodessa. Vuositilaus 36 euroa.

Tilaukset sähköpostitse lehti@kuvittajat.fi.

Suomen Suomensarjakuvaseuran sarjakuvaseuranjulkaisuja julkaisuja Paula Paula Bulling: Bulling: Aamuvirkkujen Aamuvirkkujen maassa maassa

Teos kertoo Teos kertoo itäisenitäisen SaksanSaksan turvapaikanhakijoista, turvapaikanhakijoista, heidänheidän elämästään elämästään vastaanottokeskukvastaanottokeskuksessa ja sessa päivittäisistä ja päivittäisistä kohtaakohtaamisista misista rasismin rasismin ja väkivallan ja väkivallan kanssa. kanssa.

Myyntituotot Myyntituotot ohjataan ohjataan Suomen Suomen Punaisen Punaisen RistinRistin toimintaan. toimintaan.

15€15€

LukeLuke Pearson: Pearson: Hilda Hilda ja kivipeikko ja kivipeikko

säläisiä an retketja peikkoja – Hildan retket udesta. n reissuTämänkertainenkin tuo reissu tuo sti mutta toteaa: kuten Hilda osuvasti toteaa: seikkailijan elämä”.

n nouseva tähti.”

New Yorker

HiLDA A PEiKKO

HiLDA A PEiKKO

Brittiläinen Brittiläinen Pearson Pearson on on kehittänyt kehittänyt omanoman HildafolkHildafolktaruston, taruston, jonkajonka päähenkilönä päähenkilönä seikkailee seikkailee nuorinuori sinitukkainen sinitukkainen Hilda-tyttö.

Hilda-tyttö.

Sympaattinen Sympaattinen peikkoseikkailu peikkoseikkailu sopii lapsille sopii lapsille ja ja aikuisille. aikuisille.

16€16€

Tuomas Tuomas Tiainen, Tiainen, Karstein Karstein Volle Volle (toim.): (toim.): Nyt riittää!

Nyt riittää!

– Enough – Enough is is Enough!

Enough!

5€ 5€

Helsingin Helsingin KirjamesKirjamessujen sujen yhteydessä yhteydessä tehty tehty hauska hauska pienlehti pienlehti sisältää sisältää suomalaisten suomalaisten sarjakuvataiteilijoiden sarjakuvataiteilijoiden rasisminrasisminvastaisia vastaisia sarjakuvia. sarjakuvia.

MyyntiMyyntituotottuotot ohjataan ohjataan SPR:lle.

SPR:lle.

Anneli Anneli Furmark: Furmark: Punainen Punainen talvi talvi

12€12€

Kurkistus Kurkistus pohjoispohjoisruotsalaisen ruotsalaisen perheen perheen elämään elämään poliittisesti poliittisesti latautuneella latautuneella 1970-luvulla.

1970-luvulla.

Furmarkin Furmarkin sarja oli sarja oli Angoulêmen Angoulêmen vuoden vuoden sarjakuva-albumin sarjakuva-albumin palkintoehdokkaana palkintoehdokkaana vuonna vuonna 2016.2016.

JesseJesse Jacobs: Jacobs: Avaruusmeduusa Avaruusmeduusa

Chihoi Chihoi & & HungHung Hung:Hung: Juna Juna

8€ 8€

Hongkongilaisen Hongkongilaisen lyijykynälyijykynätaiturin taiturin ensimmäinen ensimmäinen suo- suomennettu mennettu albumi albumi perustuu perustuu taiwanilaisen taiwanilaisen kirjailijan kirjailijan novel-novelliin jaliin kertoo ja kertoo absurdin absurdin tarinan tarinan elämästä elämästä junassa. junassa.

12€12€ Justin Justin Wong:Wong: Hello Hello World World

20€ 20€

Autobiographical Autobiographical work work by thebyHong the Hong KongKong artist,artist, basedbased on theonlife the life of theofauthor the author and his and son. his son.

Published Published in English in English by theby the Finnish Finnish Comics Comics Society.

Society.

Lisää Lisää kirjojamme kirjojamme netissä: netissä:

sarjakuvakeskus.fi/kauppasarjakuvakeskus.fi/kauppaja-kahvio/ ja-kahvio/ sarjakuvakeskuksen sarjakuvakeskuksen -julkaisuja -julkaisuja Kirjat,Kirjat, Sarjainfot Sarjainfot sekä muita sekä muita Sarjakuvakeskuksen Sarjakuvakeskuksen kaupan kaupan tuotteita tuotteita Sarjakuvakeskuksen Sarjakuvakeskuksen verkkokaupassa: verkkokaupassa:

sarjakuvakeskus.fi/kauppa sarjakuvakeskus.fi/kauppa

Kanadalaisen Kanadalaisen sarjakuvapiirtäjän sarjakuvapiirtäjän absurdistinen absurdistinen minikokoelma. minikokoelma.

Liity Liity sarjakuvaseuraan sarjakuvaseuraan ja ja tilaa tilaa

Suomen Suomen sarjakuvaseura sarjakuvaseura on sarjakuvaon sarjakuvaalan keskusjärjestö, alan keskusjärjestö, joka on joka on toiminut toiminut vuodesta vuodesta 1971.1971.

SarjainfoSarjainfolehti perustettiin lehti perustettiin vuonna vuonna 1972.1972.

Liittymällä Liittymällä saat Sarjainfon saat Sarjainfon kotiisikotiisi neljästi neljästi vuodessa vuodessa sekä jäsensekä jäsenkortinkortin etuineen. etuineen.

Jäsenetuja Jäsenetuja tarjoavat tarjoavat AsemaAsema Kustannus, Kustannus, Egmont, Egmont, Fantasiapelit, Fantasiapelit, Farbe,Farbe, Geezers, Geezers, KulkuKulku KatinKatin Poika,Poika, Miktor Miktor / / Vammalan Vammalan kirjapaino, kirjapaino, Jalava,Jalava, LaatuaLaatua lapsille, lapsille, Otavan Otavan kirjakauppa, kirjakauppa, Pieni Pieni leffakauppa, leffakauppa, Rosebud, Rosebud, Sarjakuvakeskus, Sarjakuvakeskus, SnowSnow White, White, Tempera Tempera ja Turun ja Turun Sarjakuvakauppa.

Sarjakuvakauppa.

Jäsenmaksu Jäsenmaksu 30 €/vuosi, 30 €/vuosi, allealle 18-vuotiailta 18-vuotiailta 25 € 25 € Lisätiedot Lisätiedot ja tilaukset: ja tilaukset: sarjakuvaseura.fi sarjakuvaseura.fi Suomen Suomen sarjakuvaseura sarjakuvaseura somessa: somessa:

facebook.com/sarjakuvaseura facebook.com/sarjakuvaseura twitter.com/sarjakuvaseura twitter.com/sarjakuvaseura facebook.com/sarjainfo facebook.com/sarjainfo

Suomen sarjakuvaseura Hämeentie 150 00560 HELSINKI Irtonumero: 8 € ISSN 0356-4967

00171

9 770356 496000

Myymälät: Linnankatu 7 20100 Turku Hallituskatu 7 90100 Oulu

www.sarjakuvakauppa.fi