Sarjainfo #176 3/2017

EMMI VALVE sarjakuvakaupat • 100 vuoden suomalaiset sarjakuvat

Sarjakuvakeskuksen kuulumisia • Lasten ja nuorten sarjakuva- ja animaatiokurssi Karatalolla Karakalliossa • Lasten ja nuorten sarjakuvakurssi Tikkurilan Vernissassa • Lasten ja nuorten sarjakuvakurssi Söderkullan kirjastossa • Seniorien sarjakuvakurssi Kinaporissa Sörnäisissä • Seniorien sarjakuvakurssi Söderkullan kirjastossa

Sarjakuvaseura mukana Helsingin Kirjamessuilla Tervetuloa messuosastollemme 6g2!

Ohjelmassa mm. avoimia työpajoja, risopainokone, Karikatyyriautomaatti ja kirjamyymälä.

Helsingin Kirjamessut Messukeskuksessa Pasilassa torstaista sunnuntaihin 26. – 29.10.2017.

Lisätietoa osoitteesta sarjakuvakeskus.fi/kurssit Alennetut hinnat sarjakuvaseuran jäsenille, opiskelijoille, työttömille ja eläkeläisille.

Myös avoimet työpajat jatkuvat syksyllä, croquis, perjantaipaja ja Lasten lauantai.

BLOGISSA MM.

Syksyn 2017 kurssit

KIRJAVERSTAS (TEURASTAMO) • Sarjakuvailmaisu 1&2 • Kuvituksen peruskurssi • Comics 202 (In English) • Animaation perus- ja jatkokurssi lapsille ja nuorille • Nuorten sarjakuvakurssi PORTHANINKATU 9 (KALLIO) • Käsikirjoituspiiri sarjakuvakirjaa tekeville SARJAKUVAPISTEET • Lasten ja nuorten sarjakuvakurssit Kääntöpaikalla Arabiassa (kaksi ryhmää) • Lasten ja nuorten sarjakuva- ja animaatiokurssi Vuotalolla Vuosaaressa • Lasten ja nuorten sarjakuvakurssi Espoon kulttuurikeskuksessa Tapiolassa

VILMA RUOKOSKI

Lasten ja seniorien kursseille voi tulla mukaan myös kesken lukukauden. Kevään kursseista tiedotetaan loppuvuodesta. Kursseja ja työpajoja järjestetään myös tilauksena muualle.

• Pop-up Sarjakuvakeskus @ Polarcon, Murmansk • Festivaalitaiteilija Hanneriina Moisseinen: "Flirtti toisten taiteenmuotojen suuntaan vain vahvistaa sarjakuvan identiteettiä ja voimaa" • Perjantaipajan uusi Magia-pienlehti • Seniorien sarjakuvaryhmän teoksista syntyi Kuti-lehti – osin jopa ompelemalla • Discovering your superpowers – comics workshop www.sarjakuvakeskus.fi/blogi

SARJAKUVAKESKUS kursseja • sarjakuvakauppa • galleria Porthaninkatu 9 (Kallio) Työpajankatu 2 R4 (Kalasatama) HELSINKI

www.sarjakuvakeskus.fi info@sarjakuvakeskus.fi Facebook: Sarjakuvakeskus Twitter: @comicscenter Instagram: @sarjakuvakeskus

Pietarilainen Maša Bogatova (haastattelu s. 43) vieraili Sarjakuvakeskuksella Helsingissä.

Käännös venäjästä ja tekstaus: Aino Sutinen.

Sarjakuvaseuran vuosikokous 14.11.2017 Suomen sarjakuvaseuran vuosikokous pidetään tiistaina 14. marraskuuta 2017 kello 18.00 Sarjakuvakeskuksella (Porthaninkatu 9, 00530 Helsinki, Kallio).

Kokouksessa käsitellään sääntömääräiset asiat eli vuoden 2018 toimintasuunnitelma ja talousarvio sekä valitaan puheenjohtaja ja hallitus vuodelle 2018. Lisäksi käsitellään muita seuran ajankohtaiseen toimintaan liittyviä asioita ja otetaan vastaan ideoita.

Kokous on tarkoitettu yhdistyksen jäsenille. Mukana pientä tarjoilua. Tervetuloa!

Pääk irjoitus

Viivoja ja vertaistukea TEKSTI

Aino Sutinen

AUKEAMAN KUVITUKSET

Esko Heikkilä

Kansijutussamme käsitellään Emmi Valveen sarjakuvia, joista uusin kirja käsittelee nuoren naisen mielenterveysongelmia huikean omakohtaisella tavalla.

Valve on aiemmin julkaissut omaelämäkerrallisia sarjakuvia myÜs suositussa blogissa. Viivi Rintanen ja Katja Kontturi kirjoittavat myÜs sarjakuvabloggaamisen henkilÜkohtaisuudesta ja ilmiÜstä, jossa erityiseti nuoret ihmiset avautuvat elämänsä iloista, murheista ja mielenterveysteemoistakin verkossa (s. 21). Kirjoittamisen, piirtämisen ja lukijoiden palautteen koetaan auttavan. Rintanen pitää myÜs itse Hulluussarjakuvia-blogia, joka sai kunniamaininnan vuoden 2016 Vuoden sarjakuvablogi -kilpailussa.

Olen seurannut sarjakuvablogikentän kehitystä läheltä vuosien ajan ja huomannut samanlaisen kehityksen. Monet blogit ovat päiväkirjamaisia, mutta muotoja on monia ja moni yhdistelee samaan blogiin erilaisia kerronnan keinoja, nopeampia pyrskäyksiä ja hitaampia lukukokemuksia. Blogimaailmaan liittyy myÜs yhteisÜllisyyttä ja kriisitilanteissa vertaistukea. Moni on käsitellyt esimerkiksi masennusta, uupumusta tai ympäristÜn kanssa esimerkiksi sukupuolisen identiteetin vuoksi koettua ristiriitaa. Asioista avaudutaan, heitetään ronskia huumoria, väitellään ja otetaan kantaa.

4

Sarjakuva antaa bloggaajalle ilmaisumuotona joustavasti vapauksia ja uskon, että vielä verrattain nuorena taidelajina siinä on paljon käyttämättÜmiä keinoja – siksikin aivan uudenlaiset sarjakuvailmaisun tavat voivat hätkähdyttää. On suoruutta, etäännyttämistä ja symboliikkaa.

Tällainen sarjakuvabloggaajien verkosto on yllättävän suomalainen ilmiÜ, tiettävästi monessakaan maassa ei ole vastaavaa. Moni on blogeista kannuksia haettuaan tehnyt muita julkaisuja, mutta aina eivät julkaisut ole bloggaamisen päämäärä. Blogeja pääsee lukemaan esimerkiksi Sarjakuvablogit. com-sivustolta.

Lehteemme on tullut taas monipuolisesti aiheita. Takautuvasti mielenterveysongelmia käsittelee osaltaan myÜs Pekka Lehtosaaren ja Hannu Lukkarisen Raatteen tie (s. 27). Se jatkaa Hanneriina Moisseisen Kannaksen linjoilla nostaessaan myÜs rintamatraumat suomalaiseen sotakuvaukseen. Näistä on aikakin keskustella.

Seuraava Sarjainfo on lastensarjakuvan erikoisnumero. Aikataulu aikaistuu hieman ja lehti ilmestyy joulukuussa.

Sisältö

Tekijöiltä 4 6 8

Pääkirjoitus & Tekijöiltä Uutisruutu In memoriam – Gordon Checkley Livingstone, Jan Romare & Len Wein

10 12 21

Vinjetisti: Esko Heikkilä Emmi Valve Sarjakuvabloggaamisen terapeuttinen vaikutus

Noora Vuorelainen, kulttuurituottaja. Tein lapsena ja nuorena paljonkin sarjakuvia, jotka sitten jostain syystä väistyivät muun taide- ja kulttuuritoiminnan tieltä.

Moritz Stetterin ja Maša Bogatovan haastatteleminen sekä reissu Venäjälle pop-up –sarjakuvakeskuksen merkeissä herättivät vanhan innon sarjakuviin, joita olenkin alkanut taas piirtää.

24 28 31 34 38 40 43 46 48

Lukkarinen & Lehtosaari: Raatteen tie Moritz Stetter: Luther Sarjakuvasta ja kielestä Sarjakuvakauppojen historia, osa 1/3 Pietarin Boomfest-festivaali Daria Komleva-Litvinova: "Diana" Maša Bogatova Keräilijän tunnustuksia: Erkki Koponen Kuvan ja sanan jaksollinen järjestelmä: Luonnekuvaus

50

Miten sarjakuvilla voi (melkein) elää: Markkinointi

52

Suomalainen sarjakuva vuonna 2017 (vuonna 1996)

54 58 60 63 78

Sadan vuoden sarjakuvat Ajan vangit: Aleksander Federley Vastine: Digisarjakuvan esihistoria Arviot Pienlehdet

Jelle Hugaerts, ex-sarjakuvakauppias, ex-kustantaja, nykyisin ihan tavallinen sarjakuvakuluttaja. Uusi haasteeni on saada omat lapset vapaaehtoisesti lukemaan sarjakuvia. Pakottamalla ja omalla esimerkillä pääsee jo pitkälle, mutta ehdottomasti tarvitaan myös monipuolisempi tarjonta lastensarjakuvissa.

5

Uutisruutu Lekan ja Harri Filpan sarjakuvanäyttelyt. Festivaaliin kuuluu myös muun muassa mestarikursseja ja Sarjakuvakeidas. » oulucomics.com

Kaisa Leino voitti Helsingin sarjakuvafestivaaleilla järjestetyn Kylli-täti-livepiirroskilpailun.

Helsingin sarjakuvafestivaalit suuntaa seuraavaksi Italiaan

Helsingin sarjakuvafestivaalit järjestettiin Helsingin Suvilahdessa 2. – 3.9. Kävijöitä tapahtuma keräsi uudesta paikasta huolimatta jopa noin 11 000. Vetonauloina toimivat sarjakuvan konkarit, yhdysvaltalainen Gilbert Shelton ja argentiinalainen José Muñoz.

Seuraavat festivaalit järjestetään Suvilahdessa 1. – 2.9.2018. Teemoina festivaaleilla ovat Italia ja strippisarjakuva. Vuoden 2018 festivaalitaiteilijana toimii JP Ahonen (Villimpi Pohjola, Perkeros, Belzebubs). Suomen sarjakuvaseuran järjestämä tapahtuma on pidetty lähes vuosittain vuodesta 1979. » sarjakuvafestivaalit.fi

Karvisen ystävät kokoontuvat Turkuun marraskuussa

Sarjari #100:n kannen piirsi Reima Mäkinen.

Oulun Sarjakuvafestivaali joulukuussa

Tampereen sarjakuvaseuran julkaisema Sarjari-lehti on päässyt sadanteen numeroonsa. Juhlanumeron teemana ovat sankarit. Pekka A. Mannisen päätoimittama, kotimaista sarjakuvaa ja julkaiseva numeroittain teemoitettu lehti on ilmestynyt vuodesta 1981, 3–4 kertaa vuodessa. Lehden sivuilla on nähty paljon niin Suomi-sarjakuvan suurnimien kuin nousevien tähtien töitä.

Sarjainfo onnittelee × 100!

Suomen pienin sarjakuvafestivaali Necrocomicon pidetään lauantaina 18.11.2017 Turun Baari Ö:ssä. ”Necro epäonnistuu 12. kerran suomalaisten korpivaelluksen aiheuttaman ahdistuksen hukuttamisessa.

Paikalla kunniavieras. Ehkä myös haastattelu. Mahdollisesti julkkarit. Ainakin Vesa Kataisto -palkinto sekä Juicea.” Vapaa pääsy, tapahtuma täysikäisille. » necrocomicon.fi

Oulun Sarjakuvafestivaali pidetään taas 1 .– 3.12.2017.

Tapahtumapaikkoina toimivat Oulun Taidemuseo, Oulun kaupunginkirjaston pääkirjasto ja Sarjasto.

Lisäksi oheistapahtumia järjestetään muun muassa Oulun Sarjakuvakeskuksella Valveella.

Taidemuseolla on 2.12.2017–8.1.2018 esillä näyttelykokonaisuus, johon kuuluvat muun muassa Veikko “Joonas” Savolaisen, JP Ahosen, Kaisa

6

Sata numeroa Sarjaria!

Moisseiselle ja Turuselle pitkät apurahat

Taiteen edistämiskeskus myönsi syyskuun alussa vuosiapurahat. Sarjakuvataiteilijoista Hanneriina Moisseinen ja Marko Turunen saivat kolmivuotisen ja Tommi Musturi ja Amanda Vähämäki yksivuotisen apurahan.

Unkarilainen sarjakuva uudistuu

Bart Karviainen ja koirafanit lavalle

Jyväskylän Ylioppilasteatterin syyskauden ohjelmistossa nähdään lokakuussa Jyrki Nissisen teoksen pohjalta dramatisoitu tragikomedia Yli 10 000 koiran koiranäyttely. Näytelmä kertoo Panu Ilénin ja Antti Koskisen ohjauksessa modernin Romeon ja Julian tragikoomisen absurdin tarinan.

Unkari ei varsinaisesti ole sarjakuvamaa. Unkarilaiset sarjakuvat ilmestyvät pieninä painoksina ja sisältävät ulkomaisista sarjakuvista tuttujen teemojen kierrätystä, tai hyödyntävät sellaisia aiheita kuin 1960-luvun supersuosittu, Ferenc Zenthen televisiossa esittämä Kapten Tenkes, kansallisromanttinen vapaussankari. Omaehtoista, kriittistä, henkilökohtaista sarjakuvaa ei juuri ole nähty, eikä vapautta rakastavien unkarilaisten historia erilaisten totalitaaristen valtojen puristuksessa ole sellaiseen aina kannustanutkaan.

Tätä taustaa vasten Attila Futakin ja Gábor Tallain Budapest angyala on erittäin merkittävä teos.

Vuoden 1956 kansannousun 50-vuotisjuhlallisuuksiin ajoitettu albumi on ajankohtainen muistutus siitä, että silloin kun ihmisoikeuksia loukataan, on perinteistä että ihmiset yksilöinä nousevat vastarintaan, Unkarissakin.

Samalla se on Unkarin ensimmäinen kovakantinen, nelivärinen, kansainvälisille markkinoille suunnattu sarjakuva-albumi, jonka kustannussopimus Ranskaan on jo neuvoteltu.

Kiinalaista sarjakuvaa Kemissä

Sininen jänis pomppaa kustantamokartalle

Sininen jänis on uusi eurooppalaiseen käännössarjakuvaan keskittynyt sarjakuvakustantamo, jota pyörittävät Juha Kauppila Orivedeltä ja Jarmo Laakso Helsingistä. Lokakuussa julkaistaan ensimmäiset käännösalbumit, Hermannin Bois-Mauryn tornit sekä Lewis Trondheimin ja Stéphane Oiryn Maggy Garrisson.

– Tavoitteena on pitää hauskaa, oppia uusia asioita kustannus- ja sarjakuva-alalta ja saada nämä sarjat kokonaisuudessaan julkaistuksi. Uusiakin sarjoja saatetaan aloittaa jos nämä menestyvät, kertoo Jarmo Laakso.

Yhdysvaltalainen kiinalaislähtöinen, Marvelillekin työskennellyt sarjakuvataiteilija ja kustantaja Chi Wang saapui avaamaan sarjakuvanäyttelyn lokakuiseen Kemiin. Kiinalaisen sarjakuvan näyttelyssä on nähtävillä manhuaa, mutta myös lianhuahuasarjakuvaa joka on varhaismuoto kiinalaisesta sarjakuvasta. Näyttely on esillä Kemin sarjakuvakeskuksessa 31.3.2018 asti.

Oh no! Oikaisuja

Viime numeron Petri Hiltusen haastattelussa puhuttiin jyväskyläläisestä Kannus-lehdestä, mutta kyseessä oli Seinäjoen sarjakuvaseuran julkaisema lehti (1979–89).

Spi-fi-artikkelissa puhuttiin Metal Hurlant -sarjakuvasta, mutta kyse oli Metal Hurlant -lehdestä.

7

In memoriam

195

O Korkkarien työmyyrä

li kylmä syyskuinen ilta vuOnna 1943 ja eristäytynyt lentOkenttä, jOssain englannin kaakkOiskOlkassa. kymmenen kOulutettua miestä Oli lähdössä suOrittamaan brittipuOlustuksen kannalta äärimmäisen tärkeää tehtävää. luutnantti shaw’lle ja kahdeksalle muulle laskuvarjOrykmentin TEKSTI Jannemiehelle Viitala Oli annettu tehtäväksi viedä prOfessOri armstrOng, tiedemies, saksalaiseen tutkimuslabOratOriOOn, jOssa kehiteltiin uutta, vallankumOuksellista pOmmityyppiä.

Mikä se sellainen ydinpoMMi oikein on, sir?

se on huippusalaista tietoa. täMä professori arMstrong kyllä tietää, Mutta Minä en.

turvallisuuden vuoksi Minäkään en voi puhua siitä, luutnantti, velvollisuuteni on vaieta.

Mutta uskokaa pois, että se osapuoli, joka ensinnä saa sen valMiiksi, voittaa sodan parissa viikossa.

Ei ArmoA KEnEllEKään!

8

tyt sivut olivat kadonneet. Suomessakin on julkaistu tällaisia tarinoita puolisen kymmentä, mutta kyllä niistä heti Livingstonen tyylin tunnistaa.

Skottiveteraanin jäätyä eläkkeelle vuonna 1999 hän oli saanut valmiiksi 369 tarinaa ja 63 kansikuvaa. Tämä tarkoitti uutta, 63-sivuista tarinaa, neljän viikon väliajoin! Commandoissa on valtava määrä myös uusittuja tarinoita, joista jotkut on julkaistu jo kolmannen kerran. Eläköidyttyään Livingstone sai havaita, että suunnilleen viidesosa siihen mennessä julkaistuista Commando-tarinoista oli hänen piirtämiään.

Suomessa on julkaistu 296 Livingstonen kokonaan piirtämää tarinaa sekä roppakaupalla näiden uusintoja. Viime vuosina korkkaritoimitus on aktiivisesti pyrkinyt julkaisemaan näitä meillä ennen näkemättömiä tarinoita, ja sama suuntaus jatkuu edelleen.

© 2017 D.C. THOMSON & CO LTD.

Skottikuvittaja Gordon Checkley Livingstone (1934–2017) teki Commando-lehden palveluksessa 39 vuoden uran. Häneltä on valmistunut ylivoimaisesti eniten tarinoita ja hänellä on sarjan kuvittajista eniten ihailijoita.

Livingstone aloitti apukuvittajana John Lenge & Co -kustantamolla 16-vuotiaana. Työnantaja vuokrasi alaisensa palveluksia myös DC Thomsonille, jolle nuori Gordon alkoi kuvittaa naisten ja lasten lehtiä nimeltä Secrets, My Weekly ja The People's Friend.

TARINA: Commando laskettiin markkiERIC CASTLE noille 1961. Jo neljäs tarina, ”Mercy KUVITUS: GORDON for None”, oli Gordon Livingstonen LIVINGpiirtämä. Kotoisassa KorkeajänniSTONE tyssarjassa ensimmäinen Livingstonen piirtämä tarina, ”Tuhon hetki”, julkaistiin numerossa 11/1965.Livingstone teki edelleen vierailuja Secrets-lehden ja muiden kustantamon naisille suunnattujen sarjakuvien parissa ainakin 1980-luvun lopulle saakka.

Livingstonen tyyli oli heti sellaista, mistä hänet edelleen muistetaan. Kirkasotsaiset, jykevähuuliset ja C-kirjaimen muotoisilla korvilla varustetut henkilöhahmot sekä pahansuovat natsit tulivat ilmeisesti kuvittajan selkäytimestä. Aivan ensimmäiset tarinat olivat suorastaan vaivaannuttavan kömpelöitä, mutta hyvin nopeasti hän kohosi piirtäjäkaartin kärkinimeksi. Varjostusta ja ehkä hieman ylimääräistä viivaa oli ensimmäisten vuosien töissä, mutta ne väistyivät sen kuulauden tieltä, joka oli huipussaan 1970ja 80-luvuilla. Ote muuttui aavistuksen luonnosmaisempaan suuntaan 1990-luvulla. Livingstone kuitenkin säilytti tasonsa loppuun saakka.

Livingstone pystyi tarttumaan aiheeseen kuin aiheeseen, mikä näkyy hänen monipuolisessa tuotannossaan. Toinen kyky, ainakin Commando-toimituksen antamien tietojen mukaan, oli matkia muiden taiteilijoiden tyyliä, mistä oli hyötyä etenkin silloin, jos joku tarina oli jäänyt kesken tai valmiiksi piirre-

Hirviöhahmoterapian uranuurtaja TEKSTI

Sarjakuvataiteilija, diplomaatti ja herrasmies TEKSTI

Vesa Kataisto

Sarjoistaan Pyton ja Taivaan enkelit tunnettu ruotsalainen sarjakuvataitelija Jan Romare on kuollut 81-vuotiaana. Romare (1936–2017) debytoi sarjakuvalla ”Siili Hubertin päiväkirjasta” 1953, ollessaan 17-vuotias.

Päätyönsä hän suoritti diplomaattina ulkoministeriön palveluksessa, mutta rakkaus sarjakuvien tekemiseen säilyi läpi vuosikymmenten. Romare piti työstään välivuoden oppiakseen piirtämään paremmin. Jäätyään eläkkeelle 1998 hän keskittyi kokonaan sarjakuviinsa, kuten käärmeeseen ja tämän isäntään keskittyneeseen Pytoniin. Vuonna 1987 Dagnes Nyheterissä alkanut sarja oli Romaren läpimurto. Sitä seurasi taivassarja Himlens änglar, jossa humanisti ja satiirikko Romare ruoti elämää kuoleman rajan molemmin puolin, kepeästi uskonkliseille piruillen ja pirulle itselleen naureskellen.

Romaren sarjakuvastripit ilmaisivat sanomansa vähin sanoin ja kevyin viivoin. Suomessa hänen sarjojaan on ilmestynyt Tapiiri-lehdessä 1991, sekä Kustannus Oy Jalavan julkaisemissa kolmessa albumissa (1998-2000). Romare vieraili Kemin sarjakuvapäivillä vuonna 2000.

Vesa Kataisto

Merkittävä amerikkalainen sarjakuvakäsikirjoittaja ja kustannustoimittaja Len Wein on kuollut. Leonard Norman Wein (1948–2017) kärsi sydänvaivoista lapsesta lähtien, ja joutui viettämään pitkiä aikoja sairaalassa. Ajankuluksi hän sai luettavakseen paljon sarjakuvia. Wein uskoi sarjakuvien lukemisen tekevän hänestä paremman ihmisen, ja halusi levittää hyvää sanomaa edelleen omilla tarinoillaan. Samalla hänen luomansa hahmot heijastivat Weinin omaa henkistä ja fyysistä tilaa.

Parikymppisenä Wein ja hänen ystävänsä Marv Wolfman toimittivat omaa fanzinea ja vierailivat ahkerasti DC Comicsin toimituksessa esittelemässä omia supersankaritarinoitaan. Vuonna 1968 tärppäsi, Wein ja Wolfman pääsivät yhtiön freelance-käsikirjoittajiksi.

Yhdessä Bernie Wrightsonin (1948–2017) kanssa Wein loi vegaanisen version Frankensteinin hirviöstä, Rämeen olennon (Swamp Thing, 1971). Toinen suursuosittu hahmo jota Wein oli kehittämässä on Wolverine (1974). Tämän adamantium-kyntisen raivoveikon menestyksen myötä Wein sai tehtäväkseen uudistaa Stan Leen ja Jack Kirbyn 1960-luvulla luoman erilaisen sankarijoukkion, Ryhmä-X:n (X-men).

Uransa aikana Wein työskenteli monille eri kustantajille ja teki kaikkia mahdollisia alan töitä. Hän värväsi lupaavan brittikirjoittaja Alan Mooren käynnistämään Rämeen olennon uudelleen, ja myöhemmin toimitti Mooren ja Dave Gibbonsin käänteentekevän Watchmenin. Wein osallistui uransa loppuvaiheessa myös pahamaineisen ”Before Watchmen” -esiosasarjan tekoon, johon Moore ja Gibbons eivät halunneet koskea tikullakaan.

Wein oli onnellinen faneistaan ja riemuitsi nähdessään tuttujen hahmojen ottavan seuraavan askeleen kun supersankarit rynnistivät valkokankaalle.

Hänen vaimonsa, Christine Valada, tekijänoikeuksiin erikoistunut juristi, huolehtii omalta osaltaan, että Wein ja hänen työnsä muistetaan. ”Hänellä oli tapana sanoa, että sarjakuvissa kukaan ei kuole oikeasti ellei ruumista nähdä, eikä yleensä sittenkään”, muisteli Valada.

9

Vinjetisti Oltava rehellinen itselle TEKSTI

Aino Sutinen

KUVITUS

Esko Heikkilä

AS: Hei Esko Heikkilä! Esittele itsesi.

EH: Hei, olen syntynyt 1991 Oulussa ja opiskelen ja asun tällä hetkellä Kouvolassa. Olen Kutikuti-kollektiivin jäsen ja harrastan juoksemista, kun koululta ja ’’töiltä’’ kerkeän.

AS: Miten tämänkertaiset kuvitukset syntyivät?

EH: En oikein tiedä. Kuvitusten tekemisessä on ihan eri lähestymistavat kuin sarjakuvissa. Tein kuvitukset omalla luontevalla tyylillä, jotta en jäisi liikaa murehtimaan, ovatko kuvitukseni hyviä ja onko niissä järkeä.

AS: Olet piirtänyt paljon selkeäviivaisia, absurdeja pieniä tarinoita. Pienlehdistäsi esimerkiksi Hiskit kokoavat erilaisia nokkelia pätkiä ja Tiedät mistä puhun kertoo juoksemisen polvivaivoista. Miten sinusta tuli sarjakuvapiirtäjä?

EH: Mukava, että pidät minua sarjakuvapiirtäjänä. Jostain syystä pidän nimikkeenä enemmän sarjakuvapiirtäjästä kuin sarjakuvataiteilijasta. Vaikka ilmaisua ja kerrontatapaa on mahdollista viedä uusiin muotoihin (jotkut ovat jopa kutoneet sarjakuvia), niin silti itse idea sarjakuvasta pysyy: piirtäminen.

Mutta itse kysymykseen voisin vastata, että sarjakuvasta on kehittynyt niin valtava tarve itselle ajan myötä, että sitä tehdessä on kehittynyt piirtäjäksi. Sarjakuva on itselleen nykyään enemmän itsensä kanssa sekä läheisille ja ystäville puhumista. Olen ollut onnekas, kun olen tavannut nuorena alan tekijöitä. Vaikka sarjakuvien piirtäminen vaatiikin paljon työtä ja se on yksinäistä, niin siinä on osittain mukana myös

10

tuuri. Ja piirtäjä tarvitsee ympärilleen ihmisiä, jotka ovat yhtä pakkomielteisiä sarjakuvista.

AS: Mitä sinulla on työn alla juuri nyt? Aiotko julkaista jotain pidempää?

EH: Nyt teen ensi vuodeksi sarjakuvia esimerkiksi Hiski 3 -lehteä varten ja teen graafisen suunnittelun töitä. Minulla on tullut ideoita tarinoista pidempiin sarjakuviin, mutta en ole lähtenyt niitä viemään pidemmälle. Pitäisi varmaan vaan lähteä tekemään jotain niistä ideoista piittaamatta siitä, tuleeko niistä pitkiä vai lyhyitä töitä.

AS: Millaisia tekijöitä ihailet?

EH: Tekijöitä jotka ovat rehellisiä itselleen ja sille mitä tekevät. Tekijän ei tarvitsisi täysin välittää siitä ja pelätä sitä, mitä mieltä muut ovat hänen töistään.

En ole kyllä tuossa asiassa paraskaan puhumaan, murehdin melkein koko ajan mitä mieltä muut ovat töistäni.

Yksi oma suosikkipiirtäjäni on Laura Olivia Sillanpää. Pidän todella paljon hänen rehellisestä ja koruttomasta tyylistään.

Esko Heikkilän kuvituksia on sivuilla 4 – 5, 34 ja 60.

Wanhat lehdet

Sarjainfo 3–4/1977

Muualla sanottua

”Muodonmuuttajien salamannopeassa vaihdoksessa on omat haasteensa. Kun Bannerista tulee Hulk, hänen paitansa repeää ja housuista jää shortsin riekaleet.

Jacobin susiminällä taas ei ole päällään rihmankiertämääkään, sillä ilmaan lennähtää muutoksen myötä vain vaatteiden riekaleita. Kohta kuvaan kuitenkin kävelee taas farkkushortsinen Jacob.

Mietin, mistä hän saa housunsa. Onko mies kylvänyt ympäri kyliä ja metsää vaatekätköjä estääkseen muutoin vääjäämättömän nakupelleilyn? Sekin mietityttää kuinka valtavat kuukausittaiset vaatemenot Hulkilla ja Jacobilla on.”

– Riikka Mahlamäki-Kaistinen, ”Supersankarien vaateongelmat”, kolumni Keskisuomalaisessa 25.9.2017

#sarjakuvablogit

Vuoden sarjakuvablogi -palkinto jaettiin neljännen kerran Helsingin sarjakuvafestivaaleilla 2.9.2017.

Sen sai Jiipu Uusitalon Tajukankaan kutoja. Blogi käsittelee vesivärein tamperelaisen Jiipun elämää transfeminiininä ihmisenä ja kommentoi yhteiskunnallisia tapahtumia. Raadin kommentteja: ”Jiipun blogi on räiskyvä ja mielenkiintoinen niin ulkoasunsa kuin sisältönsä puolesta. Blogissa otetaan kantaa, kerrotaan asioita rohkeasti ja värikkäästi.

Jiipulla on tosi ihana ja tunnistettava piirustustyyli!

Joka kerta tulee hyvä mieli, kun näkee häneltä uusia sarjiksia. Jatka hyvää työtä! Blogisi tykittelee tuhannen auringon voimalla!”

– Tea Tauriainen, Mad Tea Party ”Jiipu piirtää houkuttelevin akvarellein aiheista, jotka voisivat olla vaikeasti lähestyttäviä: anarkismista, transaktivismista ja feminismistä. Blogi luo kuvan oikeudenmukaisesta tyypistä, joka osaa avata maailmankatsomustaan lukijalle saarnaamatta ja visuaalisesti kauniisti.”

– Viivi Rintanen, Hulluussarjakuvia Jiipu Uusitalo sai 200 € lahjakortin Tempera-taidetarvikekauppan. Lisää tästä ja muista blogeista osoitteessa sarjakuvablogit.com.

Valokuva: Henry Söderlund

Kuvitus: Emilia Alm

11

Girl Gang Bang Bangin jäsenet viettävät laatuaikaa ruispellossa Kuti-lehden Uusi Hölmölä -numerossa (2017).

Valmiissa maailmassa

p

Emmi Valveen sarjakuvissa on omaelämäkerrallisuutta, naisten välistä ystävyyttä, mielenterveysongelmia ja armoa.

TEKSTI

Miia Vistilä

VALOKUVAT

orvoolaiselta sarjakuvataiteilijalta ilmestyi Helsingin sarjakuvafestivaaleille 300-sivuinen sarjakuvaromaani Armo (Asema Kustannus). Emmi Valveen omaelämäkerralliset sarjakuvat ovat usein synkkiä. Aiheina ovat olleet mm. mielenterveysongelmat, eron jälkeinen viha ja kuoleman kohtaaminen. Myös päihteiden käyttö ja vapaa seksi ovat keskeisiä teemoja.

Fiktiivinen Girl Gang Bang Bang -sarja taas kuvaa

12

Jarmo Laakso & Joonas Kohonen naisten välisiä ystävyys- ja rakkaussuhteita. Kaikessa Valveen tuotannossa pääosassa ovat inhimillisen moniulotteiset naiset.

– En mieti, mitä muut ajattelevat sarjakuvistani.

Teen sarjakuvia, niin kuin maailma, jollaista toivon, olisi jo olemassa, kertoo Valve.

•

Taiteilijaksi mielenterveysongelmista huolimatta Armo on tarina kasvamisesta, mielenterveysongelmi-

13

Omaelämäkerrallinen Armo on ollut yksi syksyn kirjatapauksista.

14

en kanssa elämisestä ja niistä toipumisesta, mutta se ei ole selviytymistarina.

– Olen joutunut tekemään uskomattomia asioita toipumiseni eteen, mutta en halunnut kertoa niitä albumissa, koska en halua, että sitä luetaan minään selviytymisoppaana. Oma toipumiseni on ollut monen asian summa. Omien tekojeni lisäksi vaadittiin suotuisat olosuhteet.

Mielenterveys on usein ollut keskeinen teema 2010-luvun suomalaisissa sarjakuvissa. Erityisen suosittu aihe on sarjakuvablogeissa. Valve kuitenkin erottaa omat työnsä blogigenrestä.

– Mielenterveysongelmien keskellä eläminen on elämää harhassa.

On ihan hyvä, että sitäkin kuvataan, mutta itse halusin kuvata asioita vasta niiden tapahtumisen jälkeen toisesta perspektiivistä, mutta niin että muistan, millaista sairastuminen oli kokemuksena.

– Vierastan kuitenkin mielenterveysongelmien romantisointia; esimerkiksi syömishäiriöiden kuvaamista kauneuden kautta, mitä näkee enemmän englanninkielisessä Tumblerissa kuin suomalaisissa sarjisblogeissa.

– On hienoa, että kokemuksia jaetaan. Se sekä tekee ongelmia näkyväksi että näyttää, ettei ongelmien keskellä ole yksin. Kun kymmenen vuotta sitten kävin näitä asioita läpi, niistä ei puhuttu yhtä avoimesti. En osannut puhua asioista kavereillenikaan kunnolla, vaan vitsailin ja vähättelin.

Valveen ensimmäisessä pienlehdessä Circus Femme Fatalessa (2007) mielisairaalakokemuksia kuvataankin huumorilla fiktion kautta. Armo-albumi taas on hyvinkin arkirealistinen.

– Armo kuvaa aika suoraan todellisuutta. Esimerkiksi taustoissa olen pyrkinyt muistamaan, millaisia paikat todella olivat. Ihmisissä olen ottanut enemmän taiteellista vapautta, jotta kertomuksesta tulisi helppolukuisempi ja todellisia henkilöitä ei tunnistettaisi. Saman hahmon taustalla voi olla useita eri henkilöitä.

Armon päähenkilö muun muassa joutuu raiskatuksi, elää ahdistusten kanssa arjessa ja käy välillä mielisairaalassa. Mielenterveyshoidosta saa aika huonon kuvan.

– Mielenterveyshoidossa on kova resurssipula, varsinkin nuoria ja varattomia vanhoja jää heitteille.

Myös sattumalla on suuri vaikutus siihen, millaista hoitoa saa. Koen, että en parantunut hoidon ansiosta.

Se oli sellaista huonojen päivien paikkailua. Vaikka omat kokemukset tilanteista voivat ajan kanssa vaihdella, hoidon laadusta kertoo se, että minulle tarjottiin myöhemmin sairaushistoriani perusteella mahdollisuutta kolmen vuoden Kela-korvattuun psykoterapiaan, korvaukseksi aiemmista laiminlyönneistä. Mutta lääkitys piti kuitenkin hengissä.

Valve ei halua yleistää omasta kokemuksestaan liikaa ja neuvoa muita.

– Paraneminen oli pitkä prosessi. Terapiasta oli apua tunnemyrskyjen käsittelyyn, ruokavaliosta mielenterveyden keholliseen puoleen. Myös tietoisen läsnäolon opettelusta oli apua. Mutta en voi enkä halua kertoa mitä muiden pitäisi tehdä.

– Rankin asia taisi olla, kun lopetin erilaisten lääkkeiden käytön yhdeltä istumalta. Uskon, että lääkkeiden ansiosta selvisin hengissä vaikeimpien aikojen yli, mutta myöhemmin tajusin tulleeni riippuvaiseksi. En kestänyt normaalejakaan tunteita ilman lääkkeitä ja valehtelin käyttämistäni määristä kavereilleni. Lääkkeitä oli todella helppo saada ja käyttöön kannustettiin. Pari ensimmäistä viikkoa tärisin, enkä juuri poistunut kotani, mutta ajan kanssa opin elämään ilman. Tämän jälkeen meni vuosia ennen kuin halusin käyttää mitään lääkkeitä. Tavallisistakin kipulääkkeistä piti katsoa netistä, että niiden toimintaperiaate on ihan erilainen, ennen kuin uskalsin ottaa yhtään.

Valve pohtii myös kokemustensa suhdetta omaan taiteilijuuteensa.

– Iso työ oli myös opetella, kuka ja mitä olen ilman mielenterveysongelmia. Minusta ei tullut taiteilijaa mielenterveysongelmien johdosta, vaan niistä huolimatta. Työ on aina auttanut minua pysymään järjissäni.

Keskeistä paranemiselle oli myös kokemus armosta. Armossa on kristillinen pohjavire, vaikka uskontoa sinänsä ei käsitellä. Päähenkilö inhoaa itseään ja kokee syyllisyyttä, mutta sitä ei aseteta erityi-

”seksuaalisuuteen liittyvä kaksinaismoralismi ärsyttää!”

15

sesti mihinkään maailmankuvaan. Suorasukaisimmin kristinuskosta puhutaan, kun mielisairaalassa vastaan tulee potilas, jolla on suora, ahdistunut suhde Jumalaan.

Valve on kotoisin uskonnottomasta, uskontoihin sallivasti suhtautuvasta kodista ja on tutustunut uskontoihin ja hengellisiin kysymyksiin teini-iästä lähtien itse lukemalla.

– Ymmärrän uskontoja ennen kaikkea kielen kautta. Hirveän paljon on ollut sellaista, mihin en ole juuri kielen takia voinut samastua. Kristinuskon armosana kiehtoo minua. Vastaavaa käsitettä ei oikein ole muualla. Minulle armo tarkoittaa hyväksymistä ja samalla siinä on sellainen zeniläinen kaiku. Että en ole maailmalle mitään velkaa, eikä maailma ole minulle velkaa. Ja että on paljon olosuhteita, joihin ei

Pienlehdestä Yksin kännissä ja muita hauskoja juttuja (2010).

16

voi vaikuttaa, eikä pidä pitää kiinni siitä, mitä on saanut sattumalta. Tällainen armo on ihmisen perustarve, mutta sille ei ole kulttuurissamme oikein muuta sanallista kontekstia kuin hengellinen konteksti.

– Minusta on kiinnostavaa miten uskonto auttaa ja parantaa. Esimerkiksi vankiloissa uskonto auttaa pääsemään irti riippuvuuksista. Mutta uskonnollisiin kokemuksiin sinänsä en pysty samastumaan.

Valven kokemuksen mukaan liberaaleissa luovissa piireissä ateismi on hyväksytympää kuin uskonnollisuus.

– Ateismia pidetään yleensä älykkyyden mittarina. Eihän se niin ole! Ihmiskunta on miettinyt hengellisiä kysymyksiä koko olemassaolonsa ajan. Se on perustarve. Jos se suljetaan pois, jää jotain oleellista ihmisyydestä pois.

Armossa paraneminen lähtee siitä, kun päähenkilö menee psykoosiin ja kohtaa Jumalan, jolta saa armon.

– Psykoosin kuvasto tulee kulttuurista. Tajusin kyllä, että kohtaamiseni Jumalan kanssa oli psykoosia eikä uskonnollinen kokemus, mutta voin silti pitää sitä merkittävänä kokemuksena.

•

Ei mitään valistussarjakuvaa Mielenterveyden ja uskonnollisuuden ohella Armo-albumin keskeisenä teemana on seksuaalisuus. Valveen tarinoissa on yleensäkin seksipositiivinen henki, mutta ikävienkään kokemusten kuvaamista ei kaihdeta.

– Positiivinen suhtautuminen seksuaalisuuteen on peräisin lapsuudesta, ajalta ennen rankkoja nuoruuden kokemuksia. Sitä ei mikään pysty heilauttamaan.

Armon päähenkilö saa voimaa seksuaalisista kohtaamisista silloinkin, kun muut kohtaamiset ja muu ruumiillisuus tuntuvat vaikealta, mitä psykoterapeutin on vaikea ymmärtää.

– Seksuaalisuuteen liittyvä kaksinaismoralismi ärsyttää! Vaikka naistenlehdissä puhutaankin, että saa totella omia haluja, samalla kuitenkin halutaan suojella tyttöjä ja varoitellaan mokailuista. Seksiä saa harjoitella! Voi tehdä jonkun jutun, mistä ei tullutkaan hyvä mieli ja ajatella sen jälkeen, että enpä tee uudelleen. Eihän missään muussakaan asiassa oleteta, että ihmisen pitää heti osata.

Valve ei kuitenkaan halua saarnata.

– En halua tehdä mitään valistussarjakuvaa, vaikka valistus onkin tärkeää ahdasmielisen informaation vastapainoksi. Mutta omissa tarinoissani teen mitä miellyttää, en mieti kuinka ne otetaan vastaan. En halua olla mikään opettaja tai esikuva. Kuvaan sarjakuvissani maailmaa, niin kuin naisten vapaus ottaa tilaa, harrastaa vapaasti seksiä, käyttää alkoholia ja niin edelleen olisi jo itsestään selvä asia.

– Kaksinaismoralismi ärsyttää muutenkin. Etenkin vanhemmuudessa on paljon asioita, joita pidetään isällä hassuina sattumuksina tai mukavan rentona menona, mutta äidin tekeminä ovatkin huonoa hoitoa.

Vaikka Valve kertoo avoimesti kokemuksistaan, yksityisyyden rajoja on tarkasti mietitty.

– En puhu lapsestani, jos ei sarjakuvani liity erityisesti vanhemmuuteen.

Vanhemmuutta käsittelee Valveen vanhempi sarjakuvablogi Neron kasvatus ja hoito.

- Kun vasta bloggasin, oli tosi tärkeää saada kannustusviestejä sähköpostiin esimerkiksi Rojulta [Johanna Rojolalta], jota en silloin tuntenut, mutta jonka töitä ihailin. Sellainen auttoi uskomaan, että tämä on minun juttuni ja että kannattaa jatkaa.

Blogiaika jatkui myöhemmin Emmi Valve Fan Club -sivulla.

”nyt tuntuu, että omaelämäkerrallinen tarinankerronta ja fiktiivinen huumori ovat työpöydälläni tasapainossa.”

Ihmissuhdealbumi ennen Armoa Myös esikoisalbumi Sit kun sun naama räjähtää (Huuda Huuda, 2013) on omaelämäkerrallinen teos. Se kertoo vuodesta eron jälkeen, yksinolosta ja uusista ihmissuhteista.

– Naamaa ei ole juuri käsikirjoitettu, mutta sitä on editoitu. Se on veistelty esiin useasta sadasta sivusta päiväkirjamateriaalia, ja tavallaan piirretty samaan tahtiin kun asioita on tapahtunut. Tuotin materiaalia noin vuoden ja etsin sieltä punaista lankaa, joka kertoisi tarinaa. Kustannustoimittamisvaiheessa lisättiin jälkikäteen vielä joitakin kokoavia tarinoita.

Tämä on hyvin erilainen prosessi verrattuna Armoon, josta kustantamo sai ensin lyhyen alkuosion, sitten valmiin työn.

Aseman kustannustoimittaja Ville Ranta kertoi Armon julkistustilaisuudessa lähettäneensä kirjan suunnitelmasta palautteena yhden sähköpostin, jossa kommentoi, että voisiko mielenterveysaiheen ohella olla jokin kevyempikin teema. Valve ei vastannut sähköpostiin.

Myös työskentelytekniikka oli toisenlaista.

– Monet Naaman originaaleista on piirretty tien päällä, muistikirjoihin ja niillä välineillä mitä on sattunut olemaan saatavilla. Tuohon aikaan en vielä ollut jumiutunut pienten originaalien piirtämiseen musteella ja siveltimellä, vaan halusin vaihtaa työvälineitä, arkkikokoa ja tekniikkaa lennosta.

– Projektini ovat kasvaneet pikkuhiljaa, ja jokainen on ollut edellistä isompi. Jokainen teos on myös osaltaan opettanut työskentelemään johdonmukai-

•

17

Girl Gang Bangcry!-tarinasta (2017).3. The ringmaster sent me a message. He will raise my pay. / But what about all this?! 4. I didn’t ask 1. Oh no! IBang failed! Don’t 2. Pixie... I’m”Vieras” leaving tomorrow. you for this. / One summer night?! Dear God! / I asked you to be my friend.

semmin ja ammattimaisemmin. Armon myötä olen tajuuteen liittyvää huumoria, jota ei näe muualehkä saavuttanut sellaisen lakipisteen, että joku po- la ja jota tajuavat usein vain ne, joilla on vastaavia tentiaali on täyttynyt. Seuraavan teoksen ei tarvitse kokemuksia. olla se, joka näyttää, että kyllä minäkin pystyn te– Minua viehättää 60-luvun tyttöjengiestetiikkemään isoja ja hienoja kirjoja, jos haluan. Armon ka. Olen aina ollut itse vähän vintage-henkinen. Iso julkaisuoikeuksista käyn tällä hetkellä keskusteluja osa GGBB:n estetiikasta syntyi kun tutkin vanhoja useampaan maahan. ”tuhmia filmejä” erästä projektia varten. Kun porno – Nyt tuntuu myös siltä, että omaelämäkerralli- oli Amerikassa kiellettyä, sitä kierrettiin tuottamalnen tarinankerronta ja fiktiivinen huumori ovat työ- la erilaisia fetissielokuvia, joissa ei välttämättä ollut pöydälläni tasapainossa, eikä minun tarvitse valita edes alastomuutta. Tykästyin erityisesti tyttötappejompaakumpaa. lufilmeihin 60- ja 70-luvuilta. Monista näki, että kuvatulla tytöillä oli oikeasti hauskaa keskenään, mikä Vanhemmuutta ja tyttöjoukkoa Lähtökohdiltaan on tuon ajan materiaalille aika harvinaista. Lisäksi fiktiivisempi Girl Gang Bang Bang -sarja kertoo tyt- ne mimmit olivat upean näköisiä. töjoukosta joka elää talossa keskellä metsää ja sir– Pitkään piirtelin näitä tappelevia tyttöjä. Sitten kuksen liepeillä. Sarjassa käsitellään naisten välistä ehkä 3–4 vuotta sitten Teksasissa, halloweenin alla, ystävyyttä, vanhemmuutta ja muita ihmissuhdeky- paikallisen populäärikulttuurin inspiroimana tein symyksiä lämpimän huumorin keinoin. Sarjassa nai- ensimmäiset Girl Gang Bang Bang -kuvani, vaikkeiset ovat välillä antisankareita ja tekevät tyhmiäkin vät ne vielä olleetkaan sarjakuvia tai identifioituja asioita, mutta oppivat niistä. hahmoja. Olen tehnyt sarjaa nyt pari vuotta.

– Girl Gang Bang Bang on sarja, johon voin dumSarjaa on ilmestynyt antologioissa ja pienlehdispata kaikki sekalaiset ideani. Kaikki hahmojen ni- sä kuten Pikku-Fingerpori-antologiassa, Aseman Anmet ovat koirieni nimiä. Paljon on myös yhteishuol- tologia 8:ssa, latvialaisessa kuš!-julkaisussa, Interna-

•

18

tional Girl Gang -antologiassa, Kuti-lehdessä, Smoke Signal -antologiassa, Det Grymma Svärdeti -lehdessä ja uusimpana Dead Genesis -kustantamon kääntölehdessä. ”Vieras”-tarina kertoo toisille ihmisille asetetuista odotuksista ja niistä luopumisesta.

– Vuoden vaihteessa alan myös tosissani miettiä, mikä olisi herkullisin ja paras tapa koota jutut samoihin kansiin.

Sirkus oli taustana myös Valveen ensimmäisessä pienlehdessä. Circus Femme Fatale käsitteli mielisairaalakokemuksia ja voitti Helsingin sarjakuvafestivaalien Taivaallisin pienlehti -palkinnon vuonna 2009.

– Sirkus edustaa friikkejä ja ulkopuolisia, mutta samalla yhteisöä ja perhettä. GGBB:ssä sirkus on tyttöjen lähin sosiaalinen piiri. Se on saanut epäsuoria vaikutteita omasta perhetaustastani ja ystäväpiireistäni. Sirkuksen ulkopuolella on vielä toinen maailma, ja vaikka sukset olisivat välillä ristissä sirkuslaistenkin kanssa, oikeat uhat tulevat muualta.

•

Valve perusti sarjakuvafestivaalin Valve on ollut alusta asti järjestämässä Porvoossa helmikuun puolivälissä pidettävää suomi-ruotsi-kaksikielistä Å-festiä. Ensimmäisen kerran se järjestettiin vuonna 2015.

– Vitsailin Helsingin sarjakuvafestivaaleilla kaljapäissäni, että perustan sarjakuvatapahtuman Porvooseen. Kiitos kulttuurintuottaja Anniina Lundvallin pelottoman asenteen, teimmekin kokonaisen festivaalin. Parasta on ollut mahdollisuus itse vaikuttaa siihen, millaista sarjakuvakulttuuria esitetään ja miten. Å-festillä on vahva arvopohja, lähtökohtina ovat tasa-arvo, kaksikielisyys ja nykysarjakuva.

– Prosessista on opittu paljon kuluneina vuosina, usein kantapään kautta. Pelkällä innolla ei saa mitään aikaan. Olemme puhuneet paljon esimerkiksi voimavaroista, ja siitä kuinka paljon kukin haluaa ja pystyy niitä kulloinkin käyttämään, sekä yhteisöllisyydestä ja avoimuudesta, jotta Å-fest olisi hanke jota kaikkien on kiva tehdä ja jotta resurssimme riittäisivät pidemmälle. Ja jotta Å-fest voisi tulevaisuudessa kasvaa hallitusti ja ilolla.

– Tietysti piti ensin polttaa itsensä loppuun todetakseen, että näin ei saa kenellekään käydä. Nämä pehmeätkään arvot eivät ala toteuttaa itseään pelkästään jonkun kokouspäätöksen kautta, vaan vaativat aktiivista toimimista ja keskustelua. Tästäkin syystä myös johtopaikat ja roolit on hyvä pitää muuttuvina. Kukaan ei ole korvaamaton ja kaikki-

EMMI VALVE Syntynyt: 1984 Asuu ja työskentelee Porvoossa.

Sarjakuvataiteilija, kuvittaja Galleristi, Galleria Kreutz 2015 alkaen Taiteellinen johtaja, Å-fest 2015 alkaen Taivaallisin pienlehti -voittaja 2015 (Isän luo) Taivaallisin pienlehti -voittaja 2009 (Circus Femme Fatale) Albumit: Armo (Asema Kustannus, 2017) Sit kun sun naama räjähtää (Huuda Huuda, 2013) Pienlehtiä: Girl Gang Bang Bang: Vieras (2017) Isän luo (2015) Pen Fetish (2015) All You Need is Love (kuš! komikss, 2013; Det Grymma Svärdet, ruotsinnos, 2016) Rakastelukerholainen (useita tekijöitä, 2015) Yksin kännissä ja muita hauskoja juttuja (2010) TeiniZombiRakastavaiset (2010) Circus Femme Fatale (2009)

19

Sit kun sun naama räjähtää (2013) vierailee myös unissa.

en on hyvä oppia työskentelemään kaikkien kanssa.

Vaikka festivaali tapahtuu Porvoossa, suuri osa festivaalin järjestäjistä tulee Helsingistä. Uudetkin ovat tervetulleita mukaan.

– Toivoisimme että festivaalista tulisi paikka, jonne monenlaiset toimijat voisivat järjestää näistä lähtökohdista ohjelmaa. Erityisesti kaipaamme ohjelmaa nuorisolle, Tumblr- ja Instagram-sukupolvelle, joiden jutuista meillä vanhemmilla tekijöillä ei ole niin paljon tietoa. Myös kääntäjiä kaivataan.

•

Galleria työhuoneella ja tarkkaa ajankäyttöä Emmi Valve on myös yksi Galleria Kreutzin omistajista. Galleria Porvoon Adlercreutzinkadulla on tapa rahoittaa työhuonetta. Paikka sijaitsee kymmenen minuutin kävelymatkan päässä Porvoon linja-autoasemalta ja siellä on kahdeksi tilaksi jakautuva galleriatila sekä työhuoneena toimiva takahuone. Galleriassa järjestetty paljon sarjakuvanäyttelyitä, mutta esillä on usein myös valokuvia ja kuvataidetta, Å-festin aikaan siellä oli minielokuvafestivaalikin.

Galleria Kreutz on sivuprojekti, jonka tarkoituksena on tarjota matalan kynnyksen näyttelytilaa tai-

20

teilijoille ja rahoittaa sen ohessa toimivaa työhuonetta – viemättä aikaa taiteelliselta työltä.

Valve on myös miettinyt työskentelytapojaan taiteilijana. – Pyrin järjestämään työskentelyni mahdollisimman paljon toimistotyötä vastaavaksi eli työskentelen päivisin, piirrän 5–6 tuntia päivässä ja pidän viikossa kaksi vapaapäivää. Tänä vuonna pidin ensi kertaa kesälomaakin. Usein tätä ideaalia joutuu soveltamaan, koska viikonloppuisin on kaikenlaista edustustyötä.

– Monien projektien hallintaa helpottaa se, että teen paljon listoja. Pidän myös bullet journal -päiväkirjaa ja katson, että joka päivälle ei kerry liikaa tekemistä. Päiväkirjan pito auttaa myös muistaman, mitä on tehnyt. Jos jokin projekti ei edisty, niin päiväkirjasta näkee heti, mitä muuta on tehnyt sen sijaan, eiä jää vatvomaan omaa saamattomuuttaan. Asioiden kirjaaminen auttaa olemaan itselleen armollinen.

– Ja vasta viime aikoina olen opetellut epäsuomalaista tunnustukista iloitsemista ja niissä piehtarointia. Vaikeaa on, mutta jos sitä pikkuhiljaa oppisi nauttimaan saamastaan positiivisesta huomiosta – myös ihan henkilökohtaisella tasolla.

•

Sarjakuvabloggaaminen tekee tunteista näkyviä Suomen Sarjakuvamuseon Suomi 100 vuotta sarjakuvassa – historian tutkiminen nykysarjakuvan keinoin -hankkeessa neljä tutkijaa ja neljä taiteilijaa työsti neljä artikkelia, jotka julkaistiin Helsingin sarjakuvafestivaaleilla Kuti-sarjakuvalehden (#45) liitteessä.

o

TEKSTI

Katja Kontturi ja Viivi Rintanen

massa sarjakuvamuotoisessa tutkimusartikkelissamme avasimme sarjakuvabloggaamisen merkityksiä. Jatkamme keskustelua aiheesta nyt tässä.

Kyselyn (N=45) tuloksista voidaan päätellä, että sarjakuvabloggaaminen on merkityksellinen kanava purkaa omia tunteita. Se on terapeuttista bloggaajalle, mutta myös blogin lukijalle.

Esimerkkinä toimii 26–30-vuotiaan miehen kyselyvastaus: “Pahan olon sanallistaminen ja kuvallistaminen tekee tunteistani olemassaolevia [sic.] sekä itselleni että ulkopuoliselle maailmalle. Näin tunnen oloni osaksi tätä maailmaa ja ihmiskuntaa, ja että sanoillani ja teoillani ja tunteillani on merkitystä.”

•

Suomalainen juttu Katja Kontturi: Sarjakuvablogikulttuuri on varsin suomalainen juttu, mikä tuli minulle yllätyksenä. Olin kiinnittänyt huomiota 2010-luvulla suosituksi nousseeseen sarjakuvabloggaamiseen, mutta en ollut tajunnut, ettei tätä kulttuuria oikeastaan ole muualla.

Kun aloimme työstää Suomi 100 vuotta sarjakuvassa -artikkelia, otin yhteyttä pohjoismaalaisiin kollegoihini. Ruotsissa ei tiedetty ilmiöstä mitään, mutta Norjassa ja Tanskassa voi kuulemma törmätä yksittäisiin omaelämäkerrallisiin blogeihin, joiden pitäjät bloggaavat sarjakuvamuodossa. Muuten vaikuttaa siltä, että termi “sarjakuvablogi” viittaa muualla yksinkertaisesti blogiin, joka käsittelee sarjakuvia.

Minua alkoikin kiinnostaa se, mikä sarjakuvasta tekee merkittävän välineen kertoa omaa tarinaansa ja miksi nimenomaan blogissa. Miksi oma tarina halutaan julkaista?

Viivi Rintanen: Olen pohtinut samaa: miksi omaelämäkerrallinen aalto ilmenee sarjakuvablogeissamme? Pidin pitkistä, tosipohjaisista ja oma-

elämäkerrallisista sarjakuvaromaaneista ja blogit kutkuttivat samaa mielenkiintoa.

Omaelämäkerrallisissa blogeissa oli myös jotain, mihin kirja ei kyennyt: oikea henkilö kertoi tarinaansa vähä vähältä, reaaliajassa. Kuin olisin tutustunut henkilöön, jota en muutoin kohtaisi, ja sain tietää asioita, joita hän ei kasvokkain paljastaisi. Vaikka kontakti oli yksisuuntainen, sain blogeista paljon lohtua, ymmärrystä ja kykyä nauraa hetkille, jolloin sonta silppuuntuu tuulettimeen.

Onko sarjakuvablogi tila, jossa henkilökohtaisille, kipeillekin asioille on helpompi antaa sarjakuvakasvot, joiden takana tekijä voi pysyä anonyymina?

KK: Kyselyymme vastanneista 80 % oli nuoria aikuisia, 21–30-vuotiaita. Tuntuu nimenomaan siltä, että erityisesti nuoret tarttuvat vaikeisiinkin henkilökohtaisiin asioihin ja piirtävät ne sarjakuviksi. Esimerkiksi nimimerkki Kuningatar Alkoholi käsittelee vanhempiensa alkoholismia ja Wolf Kankare kuvittaa masennusta ja sukupuolenkorjausprosessia Susi sorakuopassa -blogissaan. Tämä tuntuu minusta merkittävimmältä: kipeä asia julkaistaan kaikkien halukkaiden luettavaksi. Sitä ei jätetä piiloon pöytälaatikkoon, vaan se tarjotaan ikään kuin alustaksi, johon lukijat voivat peilata omia kokemuksiaan.

Tämä seikka nousi esille myös kyselytutkimuksessamme. Vastaajistamme (N=45) 42 % oli sitä mieltä, että sarjakuvabloggaamisesta saa vertaistukea, mutta ei niinkään lukijoiden kommenteista, vaan siitä, että saa piirrettyä aiheesta merkinnän ja jaettua sen blogiin.

•

Sarjakuva on liioittelun väline VR: On hieno kokemus tulla nähdyksi ja kuulluksi tavalla, jolla itse toivoisi. Vastavuoroista, kuuntelevaa ihmiskontaktia moni saa läheisiltään tai terapeutilta. Ehkä anonyy-

21

Vastaajien huomioita bloggaamisesta

”Kaapissa oleminen on todella yksinäistä. En voi puhua oikeassa elämässä asioistani kenellekään, joten sarjakuvat ja blogi ovat siihen hyviä kanavia. ...

... Haluaisin myös saada purettua mielenterveyteen liittyviä stigmoja ja tuoda tutummaksi arkea mielenterveysongelmien kanssa.---” 21–25-v. muunsukupuolinen

”--- Olen saattanut esimerkiksi lähteä piirtämään jostain asiasta, mikä minua itsessäni häiritsee.

Merkintä onkin sitten kuin itsestään yltynyt pohdiskelevaksi ja olen saattanut tajuta ongelmieni takana piileviä tunteita ja epävarmuuksia. ...

Publish ...Yleensä tällaiset merkinnät päättyvät positiiviseen loppuhavaintoon.

Tämä on tuntunut hienolta.”

21–25-v. nainen

mit, yksin väsättävissä olevat blogisarjakuvat ovat luonteva paikka avautua niille, joilla ei ole myötätuntoista, halukasta tai itselleen sopivaa kuuntelijaa.

Kyselyssä 78 % koki sarjakuvabloggaamisen terapeuttiseksi. Siis lähes neljä viidestä koki henkisen hyvinvointinsa lisääntyneen bloggaamalla! Jos bloggaaminen on luonteva vertaistuen ja terapeuttisen jakamisen paikka, niin miksi juuri sarjakuva on näin toimiva ilmaisukeino mielenkohennukseen?

KK: Näen itse sarjakuvan luontevana itseilmaisun tapana, koska mahdollisuudet näyttää ja kertoa konkretisoituvat aivan eri tavalla kuin pelkän kirjoittamisen kautta.

Sarjakuva voi kerronnallaan esittää hyvinkin ristiriitaisia viestejä: pahan olon voi piirtää ruutujen taustalle samalla kun hahmo väittää puhekuplassaan, että kaikki on ihan hyvin. Alter egolleen voi liioitella joitain fyysisiä piirteitä tai jättää kuvaamatta ne itseä vaivaavat seikat.

Monet kyselyyn vastanneista kokivat sarjakuvan helpoksi ja itselle parhaaksi ilmaisuvälineeksi. Edellä mainittujen pohdintojen lisäksi vastaajat pitivät sarjakuvan kerrontakeinoja vapaampina liikkumaja tulkintavaraltaan kuin pelkän tekstin. Sarjakuva on liioittelun väline, jossa pienet epätäydellisyydet eivät haittaa tarinan kokonaisuutta.

VR: Sarjakuva on loistava väline katsoa elämäänsä sopivalta etäisyydeltä. Esikoistani Mielisairaalan kesätyttöä tehdessä tulin ensi kertaa tahattomasti tehneeksi tiliä hulluuksieni kanssa. Kirja kertoo monista kaltaisistani, mutta oli kerrottava kauttani, jotta teos olisi uskottava. Silloin kuvittelin uhraavani yksityisyyteni, jotta mielen järkkymisestä voitaisiin puhua todenmukaisesti. Kirja sai hyvän vastaanoton ja yllätyin: menettämisen sijaan minä sain myötätuntoa, itseluottamusta ja kohtalontovereita.

Siksi aloitin Hulluussarjakuvia-blogini, jonne piirrän minulle lähetettyjä mielenterveystarinoita. Ehkä yritän auttaa muita niin kuin Kesätytön lukijat auttoivat minua. Näen blogimaailman turvallisena, toiveikkaana ja yhteisöllisenä alustana kaikenlaisille tarinoille. Miten sinun suhteesi sarjakuvablogeihin syntyi?

•

Ensin itselle, sitten muille KK: Löysin sarjakuvablogit Milla Paloniemen ja Tea Tauriaisen blogien kautta. He käsittelevät monia arkensa tapahtumia mustan huumorin avulla, mikä viehätti minua kovasti. Blogien lukeminen ja niissä esitettyjen kokemusten peilaaminen oli sarjakuvatutkijalle luonteva harrastus. Mutta henkilökohtaiseksi se muuttui vasta keväällä 2014, kun aloin piirtää omaelämäkerrallista sarjakuvaa isäni kuolemasta. Minun piti tehdä pieni tutkielma sarjakuvan tekemisestä surutyön tukena ja ymmärsin, etten voi tutkia asiaa tekemättä itse sarjakuvaa.

Projektista tuli 50-sivuinen valokuvia ja lyriikoita hyödyntänyt teos, josta olen julkaissut paikoitellen katkelmia Facebook-sivuillani.

Blogiin en sitä kuitenkaan ole laittanut ja ehkä tässä pätee sama seikka kuin kyselyymme vastanneilla: tärkeintä on ollut piirtää tarina ensin itselle. Vasta myöhemmin tulee se vaihe, että tarinan haluaa jakaa myös muiden luettavaksi. Mutta se oli ehdottomasti terapeuttinen kokemus.

VR: Teit sarjakuvan itsellesi, mutta se on herättävä ja koskettava tarina myös lukijalle. Olen kiitollinen, että sain lukea sen, vaikkei sitä ole julkaistu. Mitä opit sitä tehdessäsi? Mihin soveltaisit oppimaasi tutkijana tai sarjisopena?

KK: Huomasin konkreettisella tavalla, että joitain asioita oli helppo, joitain todella vaikeaa piirtää ja ne herättivät paljon ristiriitaisia tunteita. Kuitenkin kaiken piirtäminen auki oli jopa puhdistava kokemus.

Olenkin opettajana pyrkinyt korostamaan jokaisen omaa tapaa ilmaista itselle tärkeitä asioita. Joskus kaikkea ei ole pakko näyttää, vaan teksti voi viedä lukijan taiteilijan mielenmaisemaan. Joskus taas pelkkä tikku-ukko riittää kuvaamaan kaiken olennaisen koskettavalla tavalla. Tärkeintä on aina tarina ja sen merkitys itselle.

VR: Kyllä, olen samaa mieltä. Sarjakuva voi olla reitti itseen ja yhteyteen muiden kanssa.

”sarjakuvablogikulttuuri on varsin suomalainen juttu, mikä tuli minulle yllätyksenä.”

•

Kuti-lehden sarjakuvatutkimusliite on luettavissa myös osoitteessa www.kutikuti.com/kuti_pdf/Kuti45_ insert_spreads.pdf. Sarjakuvablogeja löytyy mm. osoitteesta sarjakuvablogit.com.

23

Kylmä sota

v

Pekka Lehtosaaren käsikirjoittama ja Hannu Lukkarisen kuvittama Raatteen tie on ensimmäinen sarjakuva talvisodan suurtaistelusta.

TEKSTI

Onni Mustonen

uoden 1940 alussa Suomen armeijan yhdeksäs divisioona sai käskyn tuhota puna-armeijan 44. divisioonan noin 12 kilometrin päässä Suomussalmelta. Taistelun alkaessa sää oli armoton: auringonvaloa riitti vain muutamaksi tunniksi ja lämpötila pysytteli alle -30 celsiusasteen. Noin 14 000 miehen vahvuinen neuvostodivisioona oli pakkautunut ahtaalle maantielle, jota peitti noin 40 senttimetrin paksuinen lumikerros.

Suomalaiset sotilaat onnistuivat katkaisemaan puna-armeijan huoltoyhteydet ja motittivat heidät keskelle pimeää metsää.

Viikon taisteluiden jälkeen tuhannet puna-armeijan sotilaat makasivat kuolleina Raatteentien pielillä.

24

Arviot kaatuneista venäläisistä liikkuvat 7000 ja 17 000 välillä, suomalaisia kuoli tai katosi talviyön pimeyteen noin 400.

Raatteen tien voitto nousi pian niin sanotun ”talvisodan hengen” symboliksi, osoitukseksi pienen, sisällissodan repimän kansan sisusta ja voitontahdosta. Oli ”talvisodan hengestä” mitä mieltä tahansa, on mahdotonta kieltää, ettei Raatteen tien taistelu olisi ollut nuoren kansan historian taitekohta.

Tästä syystä onkin yllättävää, ettei Raatteen tien taistelua ole suomalaisessa populaarikulttuurissa käsitelty juuri lainkaan. Aiheesta ei ole tehty elokuvia, sarjakuvia tai edes televisiodokumentteja – tai noh, Yleisradiolla on varastossaan yksi, mutta tästä lisää

tuonnempana. Juuri tämä yllättävä huomio herätti kustantajan mielenkiinnon kun käsikirjoittaja Pekka Lehtosaari ja piirtäjä Hannu Lukkarinen ehdottivat uuden sotasarjakuvan aiheeksi nimenomaan Raatteen tien taistelua.

Lehtosaari (s. 1963) on käsikirjoittanut paljon kotimaisia elokuvia, esimerkkeinä mainittakoon Vares, Pahat pojat ja Rendel. Lukkarinen (s. 1949) tunnetaan taitavana kuvittajana ja sarjakuvataiteilijana, hän on piirtänyt muun muassa Nicholas Grisefothin seikkailut -sarjaa sekä Arto Paasilinnan romaanien sarjakuvasovituksia.

”sodan taustalla on koko ajan kauhu.”

Legendoista välittämättä Loppukesästä julkaistu Raatteen tie (Otava) sai alkunsa, kun Raatteen portin talvisotamuseo pyysi Lehtosaarta tekemään orientaatioelokuvan museoon.

Filmin tarkoitus oli tarjota museon kävijälle nopea esittely taistelun kulusta. Kun filmi oli valmis, museo kutsui sotahistorioitsijoita katsomaan sen. Lehtosaari myöntää olleensa hermostunut. Hän odotti asiantuntijoiden alkavan osoitella virheitä ja vikoja hänen esityksestään, mutta kun filmi oli päättynyt ja valot syttyivät jälleen, oli yleisön ainoa kommentti ”laittakaa se pyörimään uudelleen. Katsotaan sen taas”.

– Silloin tajusin, että minulla oli kyky hahmottaa oleelliset faktat, Lehtosaari kertoo.

Aluksi hän ajatteli tekevänsä taistelusta elokuvan tai dokumentin, koska hänenkin yllätyksekseen aihetta ei ollut käsitelty aikaisemmin. Hän tarjosi ajatusta dokumentista Yleisradiolle, mutta he kertoivat, että heillä on Raatteen tiestä ukrainalaisen 44. divisioonaan näkökulmasta kertova dokumentti 1970-luvulta ja se riitti heille. Lehtosaari ehdotti myös, että hän tekisi aiheesta kuunnelman, mutta Yle kieltäytyi siitäkin kohteliaasti.

Ajatus Raatteen tien taistelusta kertovasta tarinasta jatkoi kuitenkin kasvuaan ja Kirjan talon sikariklubilla Lehtosaari ehdotti Lukkariselle, että heidän pitäisi tehdä taistelusta sarjakuva. Aivan nurkan takaa ajatus ei kuitenkaan tullut, koska Lehtosaari tiesi, että Lukkarinen oli jo suunnitellut talvisodan tapahtumia kuvaavaa sarjakuvia.

– 70- tai 80-luvulla minun piti tehdä sarjakuva koko talvisodasta, mutta aihe oli liian iso hallittavaksi, Lukkarinen kertoo.

•

Raatteen tien taistelu tarjosi sotakertomukselle rakenteen. Koko tapahtumaketju sijoittui viikon ajalle ja verrattain pienelle, selvästi rajatulle alueelle. Siinä oli luonnollista draamaa, mutta alusta lähtien oli selvää, että Lukkarinen ja Lehtosaari halusivat välttää perinteisen sotasarjakuvan sudenkuoppia.

Raatteen tie ei olisi korkeajännitystä tai korpipartioromaani, joka kuvaisi sotilasryhmän toveruutta.

Lehtosaari kuvaakin sotaa sotana, joka hukuttaa yksilön alleen. Tämä on selvää ensimmäisestä ruudusta lähtien, jossa pienet ihmiset hiipuvat silueteiksi vasten sodan kauhuja. – Minulle tärkeitä ovat mielenkiintoiset faktat, Lehtosaari kertoo. – Faktat, jotka kertovat tarinaa eteenpäin.

Käsikirjoittaessa keskityin niihin ja päätin olla välittämättä kaiken maailman kuuluisista legendoista, jotka eivät sinänsä liity tarinaan.

Sama lähes reportaasimainen todellisuudenpyrkimys näkyy myös kuvista. Lukkarinen halusi varmistaa, että pikkuasiat olivat nappiinsa. Piirtämällä pikakiväärien lukot ja panssarivaunut oikein, Lukkarinen saattoi uppoutua tarinan maailmaan. Kun todellisuus oli jykevästi paikallaan, hän saattoi keskittyä siihen viikkoon, jonka taistelut kestivät, ja rakentaa tarinaa sen perustuksille. Tekijät eivät halunneet käyttää päähenkilönään oikeaa sotilasta, vaan kehittivät omansa.

– Meillä on Stalin ja Mannerheim, päälliköt jotka päättivät taktiikat, ja sitten rivimies, Lehtosaari toteaa.

Aineistoon ja taustatutkimukseen paneutumisesta huolimatta Lukkarinen ja Lehtosaari eivät siis lähteneet tekemään dokumenttia.

•

Sodan kauhu Vaikka Raatteen tie kerrotaankin Taisto Juntunen -nimisen sotilaan näkökulmasta, sota itsessään on sarjakuvan päähenkilö, Lehtosaari huomauttaa.

– Ensimmäisellä sivulla sota syntyy ja lopussa näemme, miten se on vaikuttanut maailmaan. Sota on joki, jossa hahmot uivat.

Sodan maailma tarjosi tarinalle sen kolme tärkeintä elementtiä: venäläiset, suomalaiset ja metsä.

Maisema tarjosi myös luontaisen perustan tälle tarinalle. – Siihen aikaan vuodesta ja niillä korkeuksilla

25

päivänvaloa oli vain pari tuntia. Raatteen tiellä sodittiin pimeässä, Lukkarinen sanoo. – Synkkyys tuli lähtökohtaisesti mukaan.

Molemmille oli tärkeää, että he kuvaavat Raatteen tien taistelua rehellisesti, vaikka Lukkarinen ei koe olevansa sen enempää velkaa historialle ”kuin muutkaan suomalaiset”. Aihe on kuitenkin jossain määrin pyhä, koska ”sota on iso osa historiaa”, kuten Lukkarinen sanoo. – Raatteen tien taistelun tapauksessa vielä osa elävää historiaa.

Lukkarinen itse sanoo saaneensa sotatrauman perintönä vanhemmiltaan. – Isämme ja isoisämme taistelivat siellä. Meillä on velka ymmärtää, miksi he olivat sellaisia kun he olivat, Lukkarinen sanoo. Piirroksissaan hän halusi välittää ajatuksen siitä, että ”sodan taustalla on koko ajan kauhu”.

Tekijät huomattavatkin, että näin synkän aiheen ja käsittelyn takia on ollut yllättävää, että kustantajalla on ollut vaikeuksia pitää Raatteen tietä kirja-

26

kauppojen hyllyillä. Ensimmäinen tuhannen kappaleen painos kuitenkin myytiin loppuun ennen kuin tekijät itse onnistuivat edes saamaan tekijänkappaleita. Raatteen tietä on jo hankittu valmiiksi isänpäivä- ja joululahjaksi ja Lehtosaari kertoo törmänneensä asfalttifirman omistajan, joka osti yhden kirjan jokaiselle työntekijälleen.

Kumpikin on yhtä mieltä siitä, että sarjakuva olisi erinomainen väline yleisön tavoittamiseen. Suomen markkinoiden mittakaavassa se myös mahdollistaisi suurista tapahtumista kertomisen budjetilla, joka on esimerkiksi suuren Hollywood-elokuvan budjettia realistisempi.

– Suomessa on vähän sarjakuvia aikuisille, jotka eivät lue, Lukkarinen toteaa. – Sarjakuva olisi kuitenkin erinomainen tapa kertoa historiasta, niin on sääli, ettei sitä opeteta vaikka kouluissa. Siinä kulkevat rinta rinnan visuaalisuus ja faktat. Sarjakuva olisi loistava tapa opettaa historiaa.

•

1

Raatteen tie -sarjakuva

1. Sivu

Sivu 1, kuva 1-6/6 Helsinki, päivä. Kuva hieman vasemmalle vinossa, sammakkoperspektiivistä, talojen välisestä kuilusta näemme neuvostokoneiden kylvävän pommejaan taivaalta kaupunkiin, taustalla palava auto ja räjähdys kerrostalon seinässä, etualalla miehen ruumis. Kuvan keskellä tuhoa pakenee parikymppinen mies ja samanikäinen nainen.

Tekstilaatikko 1: 30.11.1939, Torstai. Neuvostoliitto pommittaa Helsinkiä ilman sodanjulistusta. Taisto Juntunen etsii rakkaansa kanssa suojaa.

Tekstilaatikko 2: ”Olin tullut vastavihityn vaimoni Rauhan kanssa Suomussalmelta Helsinkiin juuri kun pommitus alkoi.”

Käsikirjoituksesta sarjakuvaksi Raatteen tie on Pekka Lehtosaaren ensimmäinen iso sarjakuvaprojekti, mutta sitä ennen hän on käsikirjoittanut muun muassa Pahat pojat ja Vares: Yksityisetsivä -elokuvia. Hänen elokuvataustansa vaikutti siihen, miten hän lähestyi Raatteen tietä.

– Ensimmäinen haaste oli, että toisin kuin elokuvassa, sarjakuvassa ei ole lukittua käsikirjoitusformaattia, Lehtosaari kertoo. Joten kun ajatus Raatteen tiestä oli nostettu esille, Lehtosaari alkoi lukea sarjakuvakäsikirjoittajien suurien nimien kuten Alan Mooren ja Neil Gaimanin sarjakuvia ja katsoa, miten niiden pohjalta voisi lähteä käsikirjoittamaan sarjakuvia.

Kun sarjakuvakäsikirjoitus oli valmis, toi hän sen Hannu Lukkariselle luettavaksi.

– Haluan aina olla paikalla, kun käsikirjoitustani luetaan, haluan

nähdä, mihin toinen pysähtyy, milloin hän joutuu selaamaan sivuja taaksepäin, Lehtosaari sanoo. Näin hän pystyy näkemään toisen reaktion siihen, miten tarina etenee, tai – mikä tärkeintä – milloin se ei etene.

– Elokuvia tehdessä olen tottunut siihen, että asiat etenevät hitaasti, koska kaikki tehdään tyhjästä. Se on henkilökohtaista ja siihen on sitouduttava. Siksi näistä asioista sovitaan niissä piireissä aina kasvotusten, ei puhelimitse. Sillä vain niin näkee, että toinen on oikeasti tosissaan.

Sarjakuvaa tehdessä prosessi on kuitenkin tuotannollisesti vaivattomampi, eivätkä tuhannen avustajan ja näyttelijän joukkokohtaukset vaadi kuin yhden miehen ja kynän.

Lukkarinen ja Lehtosaari keskustelivat läpi projektin hioen ja muokaten tarinaa sen edetessä. Tämä oli tarpeen, sillä kuten he itse toteavat, ”Pekka ajattelee draamana, Hannu kuvina”.

Sarjakuvan alussa sota syttyy pommien pudotessa Helsinkiin.

Kun Lukkarinen sai ruudut piirrettyä, Lehtosaari pani merkille joitakin yksityiskohtia. Lukkarisen alkuperäinen piirros on sarjakuvallinen ja potkukäynnistäisi jonkun toisen sarjakuvan saman tien, mutta Lukkarisen piirtämät ikkunat toivat Lehtosaaren mieleen Keski-Euroopan ja ruudussa olevan naisen trenssitakki ja baskeri herättäisivät lukijassa mielikuvia vakoojasarjakuvasta.

Näiden kommenttien pohjalta Lukkarinen piirsi sivun uudestaan, hioi ja typisti kunnes jäljelle jäi se, mitä he halusivat sodasta ja sen todellisuudesta kertoa.

Draama ja kuvat ovat enemmän kuin osiensa summa. Hieno kuva ei ikinä esiinny sarjakuvassa ilman, että se veisi tarinaa eteenpäin, eikä yksikään kohtaus pelkästään vie tarinaa eteenpäin, vaan upottaa lukijan keskelle Raatteen tien taisteluita pimeyteen ja kylmään.

27

Stetter tekstasi itse suomenkielisenkin laitoksen Lutherista. Goethe-Institut tuki käännöksen julkaisemista.

Aihe valitsee tekijänsä TEKSTI

h

Noora Vuorelainen

VALOKUVA

Joonas Kohonen

Moritz Stetter kertoo päätyneensä historiallisten tarinoiden kertojaksi yllättäen. Hän intoilee saksalaisen sarjakuvan tulevaisuudesta.

elsingin sarjakuvafestivaaleilla vierailleen saksalaisen sarjakuvataiteilija Moritz Stetterin (s. 1983) Martti Lutherista kertova sarjakuvakirja Luther (Arktinen Banaani) julkaistiin keväällä suomeksi. Lavahaastattelussaan graafista suunnittelua ja animaatiota opiskellut Stetter kertoi käyttäneensä laajaa taustatyötä vaatineen

28

Luther-kirjan tekoon yhteensä kaksi vuotta.

Kirja on otettu erittäin hyvin vastaan. Jonkin verran palautetta on tullut voimakkaan uskovaisilta lukijoilta kirjan painotuksesta maalliseen elämään, uskonnollisuuden sijaan. Jotkut kansallismielisimmät ovat myös pahoittaneet mielensä siitä, että kirjassa mainitaan Lutherin juutalaisvastaisuus.

Stetter julkaisee tilaustöiden lisäksi runsaasti materiaalia verkossa (moritz-stetter.de). Vastapainoa ja inspiraatiota työlleen piirtäjänä hän saa toimimalla baarimikkona Hampurissa. Tapasin Moritz Stetterin Helsingin sarjakuvafestivaaleilla lyhyen haastattelun merkeissä.

NV: Miten valitset aiheesi? Mikä sinua inspiroi?

MS: Kaikki ympärilläni oleva inspiroi minua: asiat, joita minulle tapahtuu, joita näen, jutut, joista en ole samaa mieltä kuin joku muu. Asiat, jotka vihastuttavat, naurattavat, itkettävät... uskon, että yleensä aihe valitsee tekijänsä.

Noora Vuorelainen: Hei Moritz! Kertoisitko alkuun, miten sinusta tuli sarjakuvataiteilija?

Moritz Stetter: Tarinani on se tavallinen ja jopa tylsä, luultavasti kaikki sarjakuvataiteilijat kertovat saman: he lukivat pienenä Aku Ankkaa, Lucky Lukea ja Asterixia ja alkoivat piirtää omia sarjakuvia perheelleen ja kavereilleen.

Niin minäkin aloitin. Myöhemmin löysin aikuisempaa materiaalia ja ymmärsin, että tässä on väline, jolla voi kertoa kaikenlaisia tarinoita.

NV: Luther-kirja on kuvitettu enimmäkseen sivellintä ja tussia käyttäen. Oliko oman tyylin löytäminen sinulle helppoa?

MS: Ei, enkä usko että tämä etsimisprosessi tulee koskaan päätökseensä. Kun katson omia töitäni, näen selvästi saamani vaikutteet. Joillain tekijöillä on oma uniikki tyylinsä, josta ei näe mistä se on saanut vaikutteita. Minun jäljestäni tämän mielestäni näkee.

NV: Olet tehnyt muitakin historiaan pohjautuvia sarjakuvia Luther-kirjan lisäksi, muun muassa natseja vastustaneen papin Dietrich Bonhoefferin elämästä kertovan kirjan Bonhoeffer (2010). Miten päädyit tekemään historiallisia sarjakuvia?

MS: Aihe tuli minulle, kun kustantajani löysi minut internetistä ja kysyi haluanko tehdä tällaista sarjakuvaa. En ollut aiemmin tehnyt historiallista sarjakuvaa enkä esimerkiksi opiskellut historiaa. Huomasin kuitenkin, että tämänkaltainen piirtäminen on hauskaa, ja pääsin hyvin sisälle historiateemaan. En ole opiskellut yliopistossa enkä aiemmin juurikaan työskennellyt saman teeman parissa pitkää aikaa, joten voisi sanoa, että nämä historialliset sarjakuvakirjat ovat olleet minulle eräänlainen lopputyö.

Huvin vuoksi NV: Onko sinulla vinkkejä niille, joilla on vaikeuksia löytää inspiraatiota?

MS: En ikinä tiedä, mitä vastata kun minulta kysytään tätä. En ole itsekään inspiroitunut koko ajan; inspiraatio joko tulee tai sitten ei.

Usein minulta kysytään, miten omia töitään saa julkaistua. Minulla oli onnea, sillä kustantajani löysi minut. Ainoa neuvoni nuorille piirtäjille on, että älkää ajatelko liikaa, vaan pitäkää hauskaa kun piirrätte. Menestystä ei tule, jos se on piirtämisen ainoa päämäärä.

NV: Luther syntyi tosiaan tilaustyönä. Kuvailisitko millaista kirjan tekeminen oli?

MS: Molempien kirjojen, Bonhoefferin ja Lutherin teon aikana oli pitkä kausi, jolloin olin täysin hukassa työskentelyn kanssa. Luin paljon elämäkertoja ja historiallisia kirjoja, pääsin syvälle asioihin ja huomasin meneväni väärään suuntaan. Lopulta asiat kuitenkin loksahtivat paikoilleen ja homma toimi. Tämä on minulle aina yhtä suuri mysteeri. Joka kerta juttu on kuitenkin lopulta toiminut.

NV: Mitä tulevaisuudensuunnitelmia sinulla on? Onko jotain työn alla tällä hetkellä?

MS: En juuri nyt keskity mihinkään isompaan työhön, vaan vierailen eri festivaaleilla ja vedän työpajoja, matkustelen ja teen pieniä töitä itselleni, huvin vuoksi. Uskon, että jossain vaiheessa teen taas isomman työn, mutta en pidä asian kanssa kiirettä.

NV: Aiotko jatkaa historiallisten sarjakuvien tekoa?

MS: Ehkä jonain päivänä, mutta juuri nyt on aika tehdä muunlaisia töitä. Minulle on sanottu että olisi aika tehdä jotain omaa, ja olen samaa mieltä.

•

”älkää ajatelko liikaa, vaan pitäkää hauskaa kun piirrätte.”

29

ta rjatävät hdä

en

Kirjasta Das Urteil, joka on adaptaadio Kafkan samannimisestä novellista (suom. ”Tuomio”), julkaistu vuonna 2015.

•

Sarjakuva = Mikki Hiiri?

NV: Millainen on Saksan sarjakuvakenttä? Lukevatko saksalaiset paljon sarjakuvia?

MS: Tämä on muuttunut paljon viimeisen 5–7 vuoden aikana ja sarjakuvista on tullut suositumpia, mutta muutos ei ole mielestäni riittävä. Jos esimerkiksi kertoo ihmiselle, joka ei tiedä sarjakuvista mitään, olevansa sarjakuvataiteilija, joka mahdollisesti elää sarjakuvilla, pidetään hulluna. Monille sarjakuvat ovat yhtä kuin Mikki Hiiri, eivätkä he tiedä muunlaisesta sarjakuvasta.

Kuitenkin esimerkiksi Hampurissa on tällä hetkellä paljon uusia, erityisesti naispuolisia taideopiskelijoita ja kuvittajia, mikä on erittäin kiinnostavaa.

Saksassa on aiemmin ollut pulaa naispuolisista taiteilijoista, joten tämä mitä nyt tapahtuu, on taiteen näkökulmasta jännittävää.

NV: Saksa on käsitellyt historiaansa paljon. Onko sarjakuva mielestäsi hyvä väline tähän?

MS: Kyllä. Myös minun ensimmäinen kirjani Bon-

30

hoeffer käsitteli toisen maailmansodan teemoja. On kiinnostavaa, että monet toista maailmansotaa käsittelevät sarjakuvateokset tulevat Saksan ulkopuolelta.

Aiheesta on tehty jo paljon elokuvia ja kirjoja, mutta ehkä sarjakuvalla taidemuotona olisi annettavaa.

Mielestäni meidän tulisi taiteilijoina keskittyä myös tämänhetkiseen tilanteeseen Euroopassa, ja suunnata katseemme sekä menneisyyteen että tulevaisuuteen.

NV: Ketä sarjakuvataiteilijaa itse ihailet?

MS: Ihailen ranskalaisia Manu Larcenetia ja Joann Sfaria, he ovat todella näyttäneet mihin sarjakuva pystyy. He ovat saavuttaneet tason, jolle muiden taiteilijoiden tulee nyt pyrkiä. Lisäksi ihailen tietysti Robert Crumbia.

NV: Ja vielä lopuksi, oletko viihtynyt Helsinkin sarjakuvafestivaaleilla?

MS: Olen viihtynyt erittäin hyvin, vaikka kieliongelmia onkin ollut. Näyttelyt ovat kiinnostavia, ja odotan erityisesti José Muñozin näkemistä.

•

Lukemisesta ja näkemisestä

a

Voisiko sarjakuvien visuaalinen kieli olla kaikkien ymmärtämää universaalikieltä, joka kykenee ylittämään luonnolliset kielet?

TEKSTI

Anssi Ylirönni

akkoskirjoituksen asema on kulttuurissamme niin ylivoimainen, että emme tavallisesti tiedosta koko asiaa. Pidämme standardina sitä, että kieliä kirjoitetaan latinalaisilla aakkosilla, emmekä voi kuvitella, että esimerkiksi suomea kirjoitettaisiin jollain muulla tavalla. Semiootikko Valdur Mikitan mukaan mitään kieltä ei kuitenkaan kirjoiteta luonnostaan tietyllä kirjoitusjärjestelmällä, sillä sellaista asiaa kuin luonnollinen kirjakieli ei ole olemassa.

Suomen kirjakielen luomisen aikoihin puhutussa kielessä oli kaksi äännettä (foneettisilla merkeillä γ ja δ), joille ei ollut vakituista merkkiä latinalaisessa aakkostossa. Myöhemmin nämä äänteet hävisivät kielestä – näin tuskin olisi käynyt, jos niille olisi löytynyt sopiva merkintätapa. Näin kirjoitusjärjestelmä muokkaa kieltä.

KUVITUS

Juliana Hyrri

•

Kuva ja kirjoitus, yhdessä ja erikseen Aakkosto koostuu kahdesta merkkijärjestelmästä, aakkosista ja välimerkeistä. Välimerkit keksi Aristofanes jo pari sataa vuotta ennen ajanlaskumme alkua, mutta nykyaikaisten välimerkkien kehittäjä on venetsialainen renessanssihumanisti ja kirjanpainaja Aldus Manutius. Ennen Manutiusta käytettiin rinnakkain monia erilaisia välimerkkijärjestelmiä. Kirjapainotekniikka vaati yhtenäistämistä, ja välimerkkijärjestelmien karsimisen lisäksi se myös pysäytti aakkoston kehityksen.

Kuvallisen elementin rooli pieneni kirjapainon aikakaudella, ja tekniikan vuoksi myös sisältö lukittui – aiemmin toiset tekijät tekivät usein alkuperäiseen käsikirjoitukseen omia lisäyksiään. Internetin ja sähköisen viestinnän aikakausi on merkinnyt askelta takaisin kohti varhaiskeskiajan käytäntöjä. In-

31

Shen Zhou (1427–1509): ”Runoilija vuorenhuipulla”.

Maalaustaide, runous ja kalligrafia yhdistyvät kiinalaisessa taiteessa.

ternetissä lukijat voivat kommentoida alkuperäistä tekstiä, mikä merkitsee siirtymistä kohti kollektiivista tekijyyttä. Tekstiä täydennetään varhaiskeskiajan tyyliin yhä useammin kuvin.

Kuvakirjoituksen pohjalta kehittyneissä kirjoitusjärjestelmissä on läsnä voimakkaampi graafinen elementti. Kiinalaisessa ja japanilaisessa kulttuurissa kirjoitusmerkkien vaikutus ulottuu myös kulttuurin eri osa-alueille. Esimerkiksi monet tanssit, itsepuolustuslajien elementit ja meditaatioharjoitukset pohjautuvat kirjoitusmerkkien muodon jäljittelemiselle. Kiinalaisessa kulttuurissa on kielipelejä, joissa etsitään vastaavuuksia luonnonkohteiden ja kirjoitusmerkkien välillä. Mikitan luonnehdinnan mukaan kuvakirjoituksen kieltä voi tanssia, hengittää ja jäljitellä visuaalisten muotojen kautta eikä se ole luonteeltaan yhtä eristävä kuin aakkoskirjoitus. Logografinen kirjoitus ei vedä terävää rajaa kielen ja kulttuurin tai luonnon ja kulttuurin välille.

Ihmisen kokemuksessa ja luonnollisessa kielessä kuva ja sana ovat yhtä, mutta aakkosto luo niiden välille kuilun. Kiinalaisessa kulttuurissa runous, kalligrafia ja maalaustaide esiintyvät usein yhdessä. Länsimaisessa kulttuurissa sen sijaan kirjoitus ja kuva pidettiin tiukasti erillään, kunnes vasta modernin taiteen tietyt suuntaukset ja sarjakuva toivat ne 1900-luvulla yhteen.

Kirjoituksen kannalta kaikkein innovatiivisin uuden ajan keksintö on hymiöt, joiden nopea leviäminen kertoo siitä, miten suuri tarve ihmisillä oli uudis-

32

taa aakkoskirjoitusta. Hymiöiden avulla voidaan ilmaista esimerkiksi ironiaa, mitä on hankala välittää aakkoskirjoituksen keinoin. Jäykkä aakkoskirjoitus ei kykene tallentamaan hyvin myöskään puhekielen leikillisyyttä, ambivalenttisuutta, eleitä, musikaalisuutta ja deiktisiä eli kontekstisidonnaisia elementtejä. Kaikki ajattelu ei ole kielellistä, ja täten kirjoitettu kieli ei välttämättä ole paras keino kuvaamaan tai välittämään ajatuksia tai tuntemuksia.

Yksityiskohta Justinianuksen koodeksista 1200-luvulta (koodeksi julkaistiin ensimmäistä kertaa vuonna 529).

Kirjapainotaitoa edeltäneen aikakauden käsikirjoitukset sisältävät runsaasti kuvia ja koristeellisuutta. Oppineet alkoivat tehdä omia merkintöjään käsikirjoituksiin 700-luvun lopulla.

•

#@&$!

Olisiko mahdollista luoda kirjoitus, jossa ”näkisimme” sanottujen sanojen sijasta ihmisen ajatukset? Voisiko sarjakuvalla olla mahdollisuuksia tämän tehtävän täyttämiseen? Ainakin sillä on eväitä aakkoskirjoitusta monipuolisempaan ilmaisuun.

Sarjakuvatutkija Neil Cohnin mukaan sarjakuvissa käytetyt kuvat muodostavat oman visuaalisen kielensä. Sarjakuva itsessään ei ole oma visuaalinen kielensä, vaan sarjakuvat kirjoitetaan omalla visuaalisella kielellään samoin kuin romaani kirjoitetaan jollakin konkreettisella kielellä. Toisen teoreetikon Scott McCloudin mielestä esimerkiksi Bayeux’n seinävaatetta, atsteekkien kuvakirjoitusta tai egyptiläisten maalauksia voi nimittää varhaisiksi sarjakuviksi.

Cohnin mukaan niitä ja muita vastaavia esimerkkejä ei kuitenkaan ole syytä nimittää sarjakuviksi, vaan visuaalisen kielen käyttämiseksi omassa historiallisessa ja kulttuurisessa kontekstissaan.

Sarjakuvan visuaaliseen sanastoon kuuluvat esimerkiksi pään päälle syttyvä lamppu ja silmien paikalle ilmestyvät sydämet tai dollarit. Näitä ”visuaalisia morfeemeja” on monesti verrattu kielen perusyksiköihin. Visuaalisten morfeemien konteksti ja sijainti voivat vaikuttaa tulkintaan – esimerkiksi aaltoviivat kahvikupin yllä merkitsevät kuumuutta, kun taas roskakorin yllä ne merkitsevät pahaa hajua.

Kuvallisten puhekuplien avulla voidaan joko näyttää, mitä hahmo sanoo ilman tarkkoja sanoja tai sitten sillä voidaan kertoa esimerkiksi hahmon mielialasta tai ajatuksista. Voisiko kuorsaavan henkilön puhekuplassa esiintyvää pölkkyä ja sahaa pitää visuaalisena onomatopoetiikkana?

Toisin kuin tavallisessa kirjoitetussa kielessä, sarjakuvissa välimerkkejä voidaan käyttää myös yksinään. Satunnaisia #@&$!-merkkejä käytetään kuvaamaan kiroilua, kun taas huutomerkki kuvaa yllättyneisyyttä tai tyrmistystä ja kysymysmerkki hämmästystä. Kolme pistettä puolestaan ilmaisee korostunutta hiljaisuutta.

Suurin osa sarjakuvista käyttää kuvien ohella kirjoitettua kieltä, mutta on olemassa myös sanattomia sarjakuvia, jotka kommunikoivat yksinomaan visuaalisella kielellä. Esimerkkinä voidaan maini-

ta La Feuille -lehden poliittisena piirtäjänä toiminut Frans Masereel, joka käsitteli sarjakuvissaan sosiaalisia epäkohtia. Toinen esimerkki on Hendrik Dorgathen, joka täyttää hahmojensa puhekuplat luovasti erilaisilla visuaalisilla sisällöillä.

Voisiko sarjakuvien visuaalinen kieli olla kaikkien ymmärtämää universaalikieltä, joka kykenee ylittämään luonnolliset kielet? Oikeasti täysin universaaleja symboleita tai ikoneita ei liene olemassakaan (edes kasvojen ilmeitä ei tulkita samalla tavalla kaikissa kulttuureissa), mutta teoriassa sarjakuvat voivat olla lähes universaalisti ymmärrettäviä ainakin silloin kun kommunikoidut sisällöt ovat riittävän yksinkertaisia.

Toisaalta sarjakuvan vakiintunut visuaalinen sanasto on kovin suppea ja kuvallisen informaation kasvaessa lukijalta vaaditaan enemmän tulkintakykyä. Kommunikaatio hankaloituu, mutta monitulkintaisuus voidaan nähdä myös rikkautena, kun taiteesta on kyse.

ihmisen kokemuksessa ja luonnollisessa kielessä kuva ja sana ovat yhtä, mutta aakkosto luo niiden välille kuilun.

•

Lähteitä: Beronä, David A. (2007): ”Pictures Speak in Comics Without Words”. Teoksessa The Language of Comics: Word and Image, toim. Robin Varnum & Christina T. Gibbons. Jackson: University Press of Mississippi.

Cohn, Neil (2012): “Comics, Linguistics, and Visual Language: The Past and Future of the Field”.

Teoksessa Linguistis and the Study of Comics, toim.

Frank Bramlett. New York: Palgrave Macmillan.

Cohn, Neil; Murthy, Beena & Foulsham, Tom (2016): ”Meaning Above the Head: Combinatorial Constraints on the Visual Vocabulary of Comics”.

Julkaistu Journal of Cognitive Psychology, vol. 28, nro. 5, s. 559–574.

Häkkinen, Kaisa (1994): Agricolasta nykykieleen: Suomen kirjakielen historia. Porvoo, Helsinki & Juva: WSOY. McCloud, Scott (1994): Understanding Comics: The Invisible Art. New York: Harper Prennial.

Valdur, Mikita (2016): Metsik lingvistika: Sosianaid kartulikummardajate külast. Lohkva: Välgi metsad.

33

Sarjiskauppamatkustajan kuolema

t

Yhdysvaltalaisten sarjakuvakauppojen nousut ja laskut ovat heijastelleet sarjakuvakentän muutoksia.

TEKSTI

Jelle Hugaerts

KÄÄNNÖS

Onni Mustonen

ässä kolmiosaisessa sarjassa Sarjainfo sukeltaa sarjakuvakauppojen maailmaan ja tarkastelee niiden asemaa sarjakuvakentällä – miten ne kehittyivät kirpputoripöydistä surrealistisiksi popkulttuurin näyteikkunoiksi ja kiehtovaa historiaa ja roolia, jota ne näyttelivät taidemuodon muotoutumisessa. Ensimmäisessä osassa tarkastelemme amerikkalaisten sarjakuvakauppojen historiaa aina 2000-luvun alkuun asti. Toinen osa keskittyy globalisaatioon ja modernien sarjakuvamarkkinoiden trendeihin. Kolmas valaisee suomalaista sarjakuvakauppakulttuuria ja sen taustoja.

Sarjakuvakaupat ovat kiehtoneet minua suuren

34

KUVITUS

Esko Heikkilä

osan aikuisikääni, ja erityisesti amerikkalaisilla sarjakuvakaupoilla on ollut erityinen paikka sydämessäni jo pidemmän aikaa. Alkusysäyksen sain Michael Deansin vuonna 2006 The Comics Journal -lehden 277. numerossa julkaistun artikkelin myötä. Jutun nimi oli osuvasti ”Suicide Club – How Creed and Stupidity Disembowled the American Comic-Book Industry in the 1990s”, eli ”Itsemurhaajien seura – Miten ahneus ja typeryys suolistivat amerikkalaisen sarjakuvateollisuuden 1990-luvulla”.

Nostan nyt esille joitakin tämän kulttuurihistoriikin merkittävimpiä osia ja tärkeimpiä hetkiä. Ensinnäkin on ymmärrettävä, että suurimman osan

1900-lukua käytännössä kaikki halveksivat sarjakuvia (tähän ryhmään kuului myös monia sarjakuvantekijöitä), pientä lukijajoukkoa lukuun ottamatta. Kun Roy Lichtenstein liitti osia sarjakuvista pop-taiteeseensa, hän kohteli aineistoaan roskana, johon hän oli sattumalta törmännyt ja joka siten oli vapaasti nostettavissa ”oikeaksi” taiteeksi. Yleisö ei nähnyt tässä mitään eettisesti epäilyttävää.

Jopa liiketoiminnan näkökulmasta sarjakuvat olivat enemmän häiriötekijä kuin rahantekijä, koska ne olivat halpoja ja voittomarginaalit siten kapeita. 50-luvulta 70-luvulle asti kauppojen omistajat eivät välittäneet sarjakuvasaldoistaan: jos heille toimitettiin läjä sarjakuvalehtiä, se oli ihan hyvä. Jos hän ei sillä viikolla saanut yhtään, ei hän valittanut aiheesta – saatikka sitten huolestunut siitä, ettei hänellä ollut uusinta Hämähäkkimiestä, vaan pelkkiä Lepakkomies-lehtiä.

•

Suoramarkkinoiden synty Jatkuvuuden puute tietenkin turhautti lukijoita, eikä kestänyt kauan kunnes kuluttajat, joilla oli käytössään mahdollisuus liikkua (yhdysvaltalaisille teineille tämä tarkoitti äidin autoa) ja halu hamstrata alkoivat käydä läpi päivittäistavarakauppoja ostaakseen kaikki liikenevät sarjakuvat. Näitä he myivät ystävilleen ja luokkatovereilleen. Tätä tapahtui ympäri maata ja prosessia kiihdytti mies nimeltään Phil Seuling.

Phil Seuling, nuori englanninopettaja ja viikonloppusarjakuvakauppias, sai loistavan idean. Hän otti suoraan yhteyttä suuriin sarjakuvakustantajiin, kuten DC, Marvel ja Archie ja pyysi heiltä suoraan sarjakuvia. Mikä tärkeintä, hän ehdotti tilaavansa sarjakuvat ilman palautusoikeutta, eli kaikki mitä hän tilasi, hän myös ostaisi. Tavallisesti kaupat vain tilasivat tietyn määrän sarjakuvia ja palauttivat myymättä jääneet numerot. Seulingin ehdotus oli vallankumouksellinen parannus kummallekin osapuolelle. Aikaisemmin, jopa parhaiten myyvien sarjakuvien tapauksessa, Marvel myi vain yhden kolmesta lehtipisteisiin toimitetuista sarjakuvista.

Yhdellä ehdotuksella Seuling tuli luoneeksi niin sanotun direct marketin, eli suoramarkkinat. Sen seurauksena sarjakuvakauppoja alkoi 70-luvun aikana ilmestyä kaikkialle ja 1981 Marvel julkaisi ensimmäisen pelkästään

sarjakuvakaupoille tarkoitetun lehden, The Dazzler nro. 1:n, joka myi 400 000 kappaletta. Se oli noin kaksi kertaa enemmän kuin muut lehdet siihen aikaan.

Vertailun vuoksi vuonna heinäkuun 2017 parhaiten myynyt Marvelin sarjakuva oli Peter Parker: Spectacular Spider-Man, joka myi 224 620 kappaletta – toiseksi parhaiten myynyt lehti vain puolet siitä.

•

Sarjakuvat piiloutuvat Sarjakuvakaupoista tuli eristäytyneitä saarekkeita ja se, mitä siellä tapahtui, oli vain harvojen omistautuneiden akolyyttien asia.

Sisäpiiri hallitsi Marvelin ja DC:n supersankariulottuvuuksien salat, ja ajan viettäminen myyntipöydän äärellä notkuen ja kiivaiden keskusteluiden käyminen erilaisista populaarikulttuurin ilmiöistä kuului oleellisena osana sarjakuvakaupassa käymisen kokemukseen. Kauppaan tuleminen oli valinta, vaikka vaikuttikin siltä että nauttiakseen siitä tarvitsee kutsun.

Sarjakuvakauppojen ympärille muodostui tiiviitä yhteisöjä ja ulkopuolisen maailman silmissä vaikutti siltä, että joku olisi asettanut valtavan lasikellon sarjakuvamaailman ylle ja antanut sen olla omillaan kuusi vuotta. Niin hauskaa kuin se olikin (ja yhä on), omavaraiset ja eristäytyneet elinympäristöt ovat myös alttiita viruksille ja äkillisille muutoksille. Joten, kun romahdus tapahtui 1987, myös viattomat sivustakatsojat joutuivat kärsimään.

Pari vuotta aikaisemmin 1984 Kevin Eastman ja Peter Laird julkaisivat omakustanteena mustavalkoisen Teenage Mutant Ninja Turtles -sarjakuvan, Frank Millerin Roninia ja Ryhmä X:n vakavuutta piikittelevän sarjan. Sarjan alkuperäinen painos oli 3000 kappaletta. Näinä sarjakuvakauppojen alkupäivinä kaupat himoitsivat uutta materiaalia (totta puhuakseni sarjoja oli ylipäätään vain vähän saatavilla), eivätkä ne tarjonneet tarpeeksi uutuuksia lukijoille. Yleisesti ottaen sarjakuvakauppojen omistajat olivat hyvin avoimia uutuuksille. Useimmat kaupat olivat ylpeitä siitä, että ne pystyivät tarjoamaan asiakkailleen kaikki markkinoilla olevat sarjat.

•

Ensimmäinen kupla Jonkin kosmisen sattuman myötä Teenage Mutant Ninja Turtlesista tuli mahdottoman suosittu, ja jokainen painos myytiin loppuun.

Menestys ei jäänyt huomaamatta, ja en-

35

net muistanevat, 1987 oli vuosi, jolloin Vartijat, Yön ritarin paluu ja Maus julkaistiin lyhyen ajan sisällä.

Nämä kolme ikonista sarjakuvaa ovat osa amerikkalaisen sarjakuvan kaanonia ja niiden julkaiseminen herätti valtamedian huomion. ”Sarjakuvat ovat viimein kasvaneet aikuisiksi!” (tai vastaavat otsikot) herättivät huomiota uudessa yleisössä, joka tarjosi tuoretta, paljon kaivattua verta kaupoille.

Luulisi, että kaupat olisivat oppineet läksynsä selvittyään kuplan puhkeamisesta vain juuri ja juuri, ja kiinnittäisivät vastaisuudessa enemmän huomiota tilauspolitiikkaansa. Mutta kuten tiedämme, ahneus on rajaton luonnonvara ja seitsemän vuotta myöhemmin tämä ikiaikainen totuus osoittautui jälleen todeksi.

•

Kevin Eastmanin ja Peter Lairdin Teenage Mutant Ninja Turtles oli 1980-luvun yllätyshitti.

nen pitkään markkinat täyttyivät nopeasti kokoon kyhätyistä, huonolaatuisista mustavalkosarjakuvista (olisiko joku kiinnostunut “Alaikäisistä radioaktiivista mustavyöhamstereista” tai ehkäpä “Esiteini-ikäisistä likageenisistä kung-fu-kenguruista”?).

Kuten Fantagraphics-kustantamon Gary Groth asian puki sanoiksi, ”lauma amatöörimäisiä, opportunistisia julkaisijoita täytti markkinat roskalla, jonka ottivat avokäsin vastaan levittäjät ja myyjät, jotka oletettavasti jonkinlaiset minimistandardit asettaessaan olisivat hylänneet ne suoralta kädeltä”. Kauppiaat ostivat tunnollisesti kaikki nämä sarjakuvat, mutta asiakkaita vitsi ei enää huvittanut, kun ne lopulta saapuivat varastoon. He etsivät jotain uutta ja myyjille oli jäänyt varasto täyteen kirjoja, joita kukaan ei halunnut. Monet kustantajat ja kaupat menivät konkurssiin.

Mutta vaikka kaupat saivat kolhun, kohtalo puuttui peliin. Kuten mo-

36

Kupla numero kaksi 90-luvun puolivälin kaaoksen siemenet löytyvät moderneista fanisuosikeista: lukijat alkoivat kiinnittää huomiota siihen, kuka oli sarjakuvan piirtäjä eivätkä he vain enää seuranneet sokeasti yhtä sarjaa tai sankaria. Todd McFarlanen piirtämät Hämähäkkimiehet myivät noin 40 prosenttia enemmän kuin muut Hämähäkkimiehen numerot. Kun sarjakuvapiirtäjät tulivat tästä tietoisiksi, oli vain luonnollista, että he alkoivat vaatia enemmän oikeuksia. Koska Marvel ja DC olivat pitkään sortaneet tekijöitä – erityisesti tekijänoikeuksien suhteen – ei vaatinut paljon, että supersankarisarjakuvien maailma joutui mullistuksen valtaan.

Joulukuussa 1991 Marvelin johtaja Terry Stewart tapasi monia yhtiönsä suosituimmista taiteilijoista.

Taiteilijoille pitäisi antaa omat, heidän itsensä omistamat sarjat tai he lähtisivät. Marvel kieltäytyi, taiteilijat lähtivät ja helmikuussa 1992 alan supertähdet McFarlane, Rob Liefeld, Jim Lee, Marc Silvestri, Eric Larsen ja Jim Valentino perustivat Image-kustantamon. Ensimmäinen Imagen sarjakuvista, Youngbloods, upposi yleisöön ja sitä seuranneet sarjat, kuten Spawn ja Wildcats, löysivät yleisönsä ja menestyivät todella hyvin.

Tähän epävakaaseen yhtälöön on vielä lisättävä Wizard-lehti, joka oli aikaisemmin keräilykortteihin, kuten Magic the Gathering, erikoistunut hintaopas. Comics Journal kuvailee Wizard-lehteä ”piripäiseksi Comics Buyer’s Guideksi”. Se kehotti aggressiivisesti lukijoita ostamaan ”kuumia”

sarjakuvia ”puhutuilta” taiteilijoilta, joiden sarjakuvat nousisivat arvossaan.

Kaksi jäljellä olevaa jättiläistä, DC ja Marvel, hävisivät uusille tulokkaille ja reagoivat samankaltaisilla myyntikikoilla, kuten erivärisillä kansilla, myydäkseen lukuisia kappaleita samaa numeroa samalle lukijalle. Lopullinen rimanalitus tapahtui, kun DC julkaisi ”Teräsmiehen kuolema” -saagan. Luonnollisesti, ennakkokohusta huolimatta Teräsmies selvisi ja palasi, mutta ainakin DC onnistui myymään pari miljoonaa kappaletta.

Valitettavasti Image ei ollut valmis käsittämättömän nopealle menestykselleen. Se kertoi uusista sarjoista, mutta ei onnistunut tekemään niitä. Numerot olivat jatkuvasti myöhässä, ja joskus lehti vain peruutettiin ilman selitystä. Samaan aikaan sarjakuvakauppiaiden oli yritettävä selvitä tässä kaaoksessa.

Tähän mennessä sarjakuvakaupat olivat kehittäneet toimivan systeemin, jossa uudet lehdet toimitettiin joka keskiviikko ja asiakkaat tiesivät etukäteen, mitä he ostavat ennen kauppaan astumista. Sarjakuvakauppiaat kehuskelivat sillä, miten tehokkaasti ja nopeasti he saivat tyhjennettyä varastonsa: kun lehdet saapuivat keskiviikkona, ne saatiin myytyä pois seuraavan viikon aikana. Hyvä kauppa sai myytyä noin 80 prosenttia kaikesta sisään tulleesta viikon sisään.

Varastot olivat pieniä ja esillä oli vain korkealaatuisia Vartijoiden näköispainoksia. Niitä oli kiva katsoa, mutta ne olivat liian kalliita ostettavaksi. Saadakseen myytyä varastonsa järjestään tyhjiksi, kaupat vaativat asiakkaitaan sitoutumaan ostamaan leh-

det jo etukäteen. Näiden ennakkotilausten perusteella kauppias sitten osti lehdet kustantajilta ja levittäjiltä. Tällainen järjestely on tehokas, mutta hidas, koska asiakkaan on tiedettävä, mitä hän haluaa ostaa jo kaksi kuukautta etukäteen. Kun Imagen kaltainen epäluotettava yritys astuu näyttämölle, eikä pysty pitämään kiinni julkaisuaikataulusta, järjestelmä joutuu epätasapainoon ja tilaa lehtiä aikaisemmin myytyjen lehtien perusteella.

Viimeinen naula arkkuun oli minisarja Deathmate, jolla oli lukuisia vaihtoehtoisia kansia, jotka houkuttelivat keräilijöitä ostamaan useamman kappaleen samaa lehteä. Vaikka sarja herätti aluksi huomiota, se julkaistiin monta kuukautta myöhässä ja hype oli kadonnut – jättäen myyjien käteen vain läjän sarjakuvia, joita kukaan ei halunnut.

Kupla oli jälleen puhjennut. Viimeisenä epätoivoisena yrityksenä Marvel yritti sivuuttaa sarjakuvakaupat kokonaan ja myydä sarjakuvia suoraan kuluttajille. Kun tämä epäonnistui, monet sarjakuvakaupat Yhdysvalloissa menivät nurin. Comics Journalin arvion mukaan 80- ja 90-lukujen taitteen 10 000 sarjakuvakaupasta oli vuosituhannen vaihteessa jäljellä vain 3000...

Se, mitä tapahtui 2000-luvun alussa (manga, sarjakuvaromaanit ja Amazon), ovat seuraavan artikkelin aiheita.

luulisi, että kaupat olisivat oppineet läksynsä selvittyään kuplan puhkeamisesta vain juuri ja juuri.

Taidetarvikeliike Tempera Uudenmaankatu 16 00120 Helsinki Avoinna ma-pe 9–18, la 10–16

•

Kirjoittaja piti aiemmin sarjakuvakauppaa Helsingissä.

Toinen osa Sarjainfossa 1/2018.

Liikkeessä alennukset Suomen sarjakuvaseuran jäsenkortilla 10–20 % riippuen tuotteesta!

Myös verkkokauppa! tempera.com 37

Festivaali

Pieni provokaatio

v

Pietarin sarjakuvanähtävyyksiin kuuluvat Boomfest-festivaali ja sarjakuvakirjasto.

TEKSTI

Aino Sutinen

enäjän ja Neuvostoliiton sarjakuvahistoria luverkosto halki laajan maan. on hieman sirpaleinen, eikä sarjakuva ole Boomfest lanseerattiin vuonna 2008, päänäytteaina ollut arvossaan ilmaisumuotona. Usein lynään Muumi-näyttely. sarjakuvaa pidetäänkin yleisesti teinien – Ensimmäinen festivaali oli aika kaoottinen. Piviihteenä. Vahvasta kuvitustaiteesta ponnistaa kui- dimme myös Osamu Tezukan Rikos ja rangaistus tenkin moderni ja kansainvälinen sarjakuvakulttuu- -näyttelyn Dostojevski-museossa – se oli pieni prori, joka vahvistuu jatkuvasti. Myös sarjakuvan ope- vokaatio, halusimme sarjakuvalle huomiota, kertoo tusta kehitetään.

Jakovlev.

Pietarin syyskuinen Boomfest on Venäjän euVallankäyttö on Venäjällä usein arvaamatonta, rooppalaisin sarjakuvafestivaali. Tapahtuman joh- ja tämän on saanut kokea myös Boomfest. Vuonna taja Dmitri Jakovlev seuraa eri maiden sarjakuva- 2016 kaupunki jätti yllättäen tukematta tapahtukenttiä tiiviisti ja matkustaa verkostoitumassa. Hän maa rahallisesti – tuntemattomasta syystä. Boompyörittää myös vaihtoehtoisempaa laatusarjakuvaa fest järjesti joukkorahoituskampanjan ja sai lopulta julkaisevaa Boomkniga-kustantamoa, jolla on jake- kaupungilta jälkikäteen puolet tuestaan. Tänä

38

Boomfestiin: Vuoden 2017 sarjakuvakilpailun aiheena oli “perheen arkistot”. Kaliningradilaiseen Anna Volovikin työ ”Jakov” (alla) kertoo Stalinin vainoista ja novosibirskiläisen Olga Posuhin tarina “Kaksi matkalaukkua” (vasemmalla) matkasta lastenkotiin, sekin 1930-luvulla.

vuonna kaupungin tukea ei taas tullut ollenkaan.

– Emme halua järjestää joukkorahoitusta joka vuosi, mutta jotkut ihmiset lähettivät meille silti rahaa.

Kaupungilla on kyllä rahoja muille projekteille, jostain syystä ei meille.

Jakovlev vihjaa, ettei haluakaan olla liian riippuvainen julkisesta tuesta tai joutua jatkuvasti lobbaamaan asiaansa kaupungin käytävillä. Hän viittaa esimerkiksi moskovalaiseen teatteriin, joka oli joutunut korruptiosyytteiden kohteeksi. Festivaalin kokoa pienennettiin tälle vuodelle, ja ainoat näyttelyt pidettiin Pietarin sarjakuvakirjaston tiloissa. Tukea on saatu muun muassa ulkomaisilta kulttuurikeskuksilta.

Olemme tavanneet Jakovlevin kanssa myös viime kesäkuussa Volgan mutkan kaupungissa Kazanissa, jossa oli kirjamessut ja reportaasisarjakuvan residenssi.

– Haluaisin kokeilla jotain uutta. Ehkä siirrän koko festivaalin ensi vuonna Kazaniin, Jakovlev väläyttää.

Boomfestin ohjelma sisältää vuosittain laadukkaita vieraita, näyttelyitä ja keskustelua. Tänä vuonna vahvistui pienlehtipuoli. Kirjoja on myynnissä, ja vaikka kotimainen tarjonta ei eurooppalaisittain ole suurta, Jakovlev kertoo, että independent-sarjakuvan markkinat ovat Venäjällä kasvussa.

Jakovlev on ollut myös mukana perustamassa ja pyörittämässä sarjakuvakirjastoa, joka avattiin 2012. Kirjasto on ostanut ja saanut lahjoituksina paljon erityisesti venäjän-, ranskan- ja englanninkielistä aineistoa. Miellyttävän kirjaston yhteydessä on galleria, jossa on kuvitus- ja sarjakuvanäyttelyitä ympäri vuoden.

Venäjältä löytyy myös moskovalainen KomMissia-sarjakuvafestivaali sekä lukuisia pop-kulttuurin coneja, joissa on esillä myös sarjakuvaa. Niis-

sä näkee enemmän elokuva-adaptaatioita ja supersankareita kuin Boomfestissä. Koska olemme juuri matkalla Murmanskin Polarconiin, maailman pohjoisimpaan coniin, pitämään Pop-up Sarjakuvakeskus -tapahtumaa, jää Boomfestin pääviikonloppu meiltä valitettavasti tänä vuonna väliin. Olen käynyt festivaalilla kahdesti aiemmin ja suosittelen vierailemaan – erityisesti visuaalisesti huolitellut gallerianäyttelyt ovat jääneet mieleen. Tänne on päästävä taas.

•

Pietarin sarjakuvakirjasto löytyy katuosoitteesta 7. Krasnoarmeiskaja 30.

Boomfestin verkkosivut ovat osoitteessa boomfest.ru.

Lue myös Severi Nygårdin matkaraportti Boomfestistä osoitteesta sarjakuvaseura.fi » Sarjainfo » Näyteartikkelit

39

Daria Komleva-Litvinova (Kazakstan): ”Diana”. Boomfestin Grand Prix -palkinnon voittaja vuodelta 2016, jolloin teemana oli reportaasi. Käännös venäjästä ja tekstaus: Aino Sutinen.

t

Tärkeintä on piirtäminen käsin

Pietarilainen Maša Bogatova pitää kotonaan taidestudiota ja työpajoja.

TEKSTI JA VALOKUVA

apasin Maša Bogatovan, 25-vuotiaan pietarilaisen sarjakuvataitelijan ja kuvittajan Pietarin sarjakuvakirjastolla. Ehdimme jutella hieman ennen kuin Bogatova lähti opettamaan sarjakuvantekoa.

Noora Vuorelainen: Kerro vähän itsestäsi. Miten sinusta tuli taiteilija?

Maša Bogatova: Olen syntynyt Pietarissa. Molemmat vanhempani ovat taiteilijoita, ja piirtäminen on ollut aina osa elämääni. Opiskelin taidetta taidekouluissa ja taideakatemiassa. Muutama vuosi sitten aloin suhtautua kuvittamiseen vakavammin ja pitää itseäni taiteilijana. Olin aina piirtänyt sarjakuvia huvikseni, mutta en ikinä uskonut että voisin oikeasti tehdä niitä työkseni.

NV: Miten urasi sarjakuvataiteilijana alkoi?

Noora Vuorelainen MB: Kaikki sai alkunsa kolme vuotta sitten, kun voitin Boomfest-festivaalilla kilpailun, jossa palkintona oli omien sarjakuvien julkaiseminen. Tuon jälkeen aloin saamaan yhteydenottoja ja kutsuja pitämään työpajoja ja luentoja sarjakuvien tekemisestä.

Tämä kaikki tuli minulle suurena yllätyksenä.

NV: Millainen on tavallinen työviikkosi?

MB: Työskentelen yrittäjänä ja pidän usein työpajoja sekä opetan sarjakuvia kotonani pienille ryhmille. Minut myös usein kutsutaan eri tapahtumiin luennoimaan ja pitämään työpajoja. On vaikea sanoa, kuinka paljon piirrän päivittäin, sillä teen sitä käytännössä jatkuvasti, ikään kuin taustalla.

NV: Sinulla on aika omintakeinen tyyli. Miten se löytyi?

MB: Olen aina piirtänyt käsin ja pitänyt tätä tär-

43

Maťa Bogatova vieraili Helsingissä vuonna 2015.

44

keänä, sillä näin viivasta tulee eloisa. Kulloinkin käyttämäni materiaali sanelee aika paljon tyyliä, joka muuttuu ja vaihteleekin runsaasti. Tärkeintä on piirtäminen käsin.

NV: Teet paljon muotokuvia ihmisistä. Mikä inspiroi sinua?

MB: Muotokuvat ovat tilaustöitä, ihmiset haluavat nähdä itsensä minun piirtämänäni. Yleisesti minua inspiroi 1900-luvun maalaustaide, esimerkiksi impressionismi. Tykkään myös sekoittaa eri materiaaleja.

•

Suunta on oikea NV: Minkälainen sarjakuvaskene Pietarissa on?

MB: Yleisesti sarjakuvan kenttä ei ole Venäjällä kovin iso, mutta koen, että ihmiset ovat alkaneet innostua sarjakuvasta taidemuotona viimeisen 5–10 vuoden aikana. 90-luvulla tehtiin venäläistä mangaa, mutta tällä hetkellä tekijöillä alkaa olla entistä enemmän omia tyylejä. Sanoisin, että suunta on oikea.

Omia pienlehtiä julkaistaan yhä enemmän ja rohkeammin. Usein pienlehdet ovat omaelämäkerrallisia, on kiinnostavaa tutustua tekijöihin paremmin ja lukea heidän elämästään. Käytän itsekin inspiraationa omia ja ystävieni kokemuksia.

NV: Onko Venäjällä mahdollista ansaita elantonsa sarjakuvilla?

MB: No, minä elätän itseni sarjakuvilla ja kuvituksilla, eli kyllä se on mahdollista. Toiveissani on kylläkin jättää kaupallisemmat työt hieman vähemmälle tulevaisuudessa. Kenttä on kuitenkin kasvamassa, mikä on hyvä asia.

NV: Mitä sinulla on työn alla tällä hetkellä, entä mitä suunnitelmia tulevaisuudelle?

MB: Olen työstänyt isoa, 250–300-sivuista sarjakuvakirjaa jo kolmen vuoden ajan. Pienemmät projektit ja tilaustyöt vievät aikaa tältä isolta projektilta, mutta toivon saavani sen pian valmiiksi. Tulevaisuudessa toivoisin, että saisin tehdä samoja töitä kuin nyt, mutta enemmän. Haluaisin myös vierailla ulkomailla erilaisilla sarjakuvafestivaaleilla.

NV: Julkaisit hiljattain kirjan nimeltä Habitus.

Mistä se kertoo?

MB: Habitus kertoo itsensä koirana näkevästä ty-

töstä. Kukaan muu ei näe tyttöä näin, mutta eräänä päivänä hän tapaa pojan, joka myös näkee hänet sellaisena kuin hän todella on.

NV: Suomen Pietarin instituutissa on tällä hetkellä esillä näyttelysi Helsinki, Mon Amour. Kertoisitko, miten sait idean Helsinki-aiheiseen sarjakuvaan?

MB: Kävin Helsingissä ensimmäistä kertaa kaksi vuotta sitten, kun minut kutsuttiin suomalais-venäläiselle viikolle pitämään sarjakuvatyöpajoja ja esittelemään töitäni. Vierailu oli niin vaikuttava, että halusin tehdä siitä matkasarjakuvan. Helsinki on puhdas ja siellä sekoittuvat kauniisti uusi ja vanha arkkitehtuuri sekä erilaiset tyylit.

NV: Osallistut tänä viikonloppuna Boomfest-sarjakuvafestivaaleille. Mitä kaikkea teet festivaaleilla?

MB: Minulla on myyntipöytä, ja pidän nuorille työpajan sarjakuvan perusteista. Osallistun myös keskusteluun Venäjän pienlehtikulttuurista.

NV: Kiitos paljon Maša, ja hyvää festivaaliviikonloppua!

•

45

Keräilijän tunnustuksia

k

Mustapartaisen miehen jäljillä TEKSTI

Jyrki Vainio

un muutin Helsinkiin, sattui silmääni puhelinluettelosta Matti Nuorteva. Ajattelin, että tuonhan täytyy olla Väinö Nuortevan, pakinoitsija Ollin poika.

Kasvoin Ollin pakinakirjojen parissa ja olin aina kiinnittänyt niissä huomiota tekstien ohella myös piirroksiin. Ollilla oli toistuvia vakihahmoja, tunnetuimpana niistä Mustapartainen mies, jotka esiintyivät piirroksissa sarjahahmojen kaltaisina.

Mustapartaisen miehen piirsi ensimmäisenä Topi Vikstedt, mutta paljon pitempään hahmoa jatkoi Erkki Koponen.

Olin ruvennut pohtimaan, mitä Koposen piirroksille oli mahtanut tapahtua. Hän kuvitti Ollin pakinoita Uuteen Suomeen vuosikymmenten ajan, joten sen täytyi tarkoittaa tuhansia kuvia. Ollin kirjakokoelmissa niistä on julkaistu vain murto-osa.

Oliko Koponen osannut säästää piirrokset itsellään? Vai olivatko piirrokset jääneet ajan tavan mu-

46

kaan julkaisijalle? Jos ne olivat jääneet Uuteen Suomeen, minne ne olivat joutuneet lehden mentyä konkurssiin?

•

Professorit muistelevat Mietin, kehtaisinko noin vain soittaa tälle Matti Nuortevalle. Hänenkin täytyy olla jo yli 80-vuotias, joten minua hiukan arvelutti. Olikohan hän vielä kunnossa?

Sain yllättäen vastauksen radiosta. Joulun tienoilla 2012 Matti Nuorteva oli siellä 84-vuotiaana emeritusprofessorina kertomassa uudesta kirjastaan, joka käsitteli meripihkaa.

Kuulosti vielä sen verran reippaalta, että rohkenin soittaa ja kysyä Koposen piirroksista. ”Jaa... minä en kyllä nyt oikein muista. Teidän täytyy kysyä minun veljeltäni.” Veli, Pekka Nuorteva, hänkin emeritusprofessori, oli vielä vanhempi, 86.

Molemmat professorit sitten puolisoineen joukolla muistelivat, että kyllä heillä oli lapsuudestaan

muistikuva, että Koposella oli piirrosarkisto kotonaan. He lähettivät minulle kopion Koposen kuolinilmoituksesta ja tämän tyttären nimen.

Nimi johti kuitenkin harhaan: sen perusteella vaikutti siltä, että kyseinen henkilö olisi kuollut.

Mutta kun Ville Hänninen ja Jussi Karjalainen kokosivat kesällä 2014 teostaan Sarjatulta, heille selvisi, että Koposen tytär oli yhä elossa. Professorit olivat muistaneet nimen väärin.

Taas uusi kahdeksankymppinen, jolle piti rohjeta soittaa. Lopulta sen tein.

Erkki Koponen (1899– 1996) oli mielenkiintoinen henkilö. Hän toimi Suomen taideakatemian rehtorina, Taide-lehden päätoimittajana ja oli aktiivinen monissa alan järjestöissä. Taidemaalarina hän maalasi abstrakteja geometrisiä töitä, maisemia ja muotokuvia. Mutta kaiken aikaa siinä sivussa hän jatkoi humorististen kuvitusten piirtämistä Ollin pakinoihin, neljänkymmenen vuoden ajan. Yllättäviä yhteyksiä korkean ja matalan kulttuurin välillä aikana, jolloin niiden ajattelisi olleen hyvin etäällä toisistaan.

Sain kuulla, että Koposen tyttären tytär on myös taidemaalari ja että tämä asuu yhä Koposen entisessä ateljeerakennuksessa. Rakennukseen kuulemma käytettiin samoja piirustuksia kuin Sam Vannin ateljeessa, ne vain käännettiin valopöydällä peilikuvaksi.

vulle asti. Nämä sananmukaisesti olivat ne piirrokset, mitkä hänelle itselleen olivat sattuneet vuosien mittaan jäämään.

Joukosta ei löytynyt sitä, mitä eniten toivoin, yhtään piirrosta Mustapartaisesta miehestä. Itse asiassa, en nähnyt yhtään piirrosta, jonka olisin tunnistanut Ollin kirjoista. Päättelin, että ehkä kirjoissa käytetyt kuvat olivat päätyneet Otavan arkistoihin.

Onnistuin kuitenkin löytämään yhden piirroksen toisesta Ollin usein toistuvasta aiheesta, pakinoista, joissa seikkailevat ”ystäväni ja huonetoverini Niemeläinen ja minä”. Löysin kuvan, jossa on Ollin minäkertojahahmo ja tämän tarinoissa esiintyvät naapurit, kamreeri Jakari rouvineen. Kuvassa ei ole päiväystä. Ohut paperi on leikattu puumerkin reunaa sivuten ja liimattu toiselle ohuelle paperille.

Aavistelen, että alkuperäinen vuosiluku on saksittu pois ja kuvaa on käytetty uudelleen. Tämän tapaista uusiokäyttöä näkyi aineistossa paljon. Kuvien osia oli leikattu pois, toisiin oli liimattu paloja lisää. Osa kuvista oli Erkki Tantun tapaan tussattu hennolle kuultopaperille, osa kirjelomakkeille.

Ollista kerrotaan yleisesti, että hän tuskaili tekstejään pitkään ja pusersi ne ulos vasta aivan viime tingassa, kun painokoneet jo odottivat. Tämä tarkoitti, että Koposen oli usein tehtävä piirros ennen kuin teksti oli valmis, joskus jo ennen kuin aihekaan oli selvillä.

Sain, pitkän jäljitykseni tuloksena, mukaani kokonaisen nipun Koposen piirroksia. Niiden yhtenä helmenä oli, kamreeri Jakari -kuvan ohella, piirros, joka esittää Ollia itseään kirjoittamassa, piippu suussa, kulmat kurtussa. Kuvan alareunaan on kirjoitettu – Koposen vaiko Ollin käsialalla? – ”kerrankin ajoissa”.

yllättäviä yhteyksiä korkean ja matalan kulttuurin välillä aikana, jolloin niiden ajattelisi olleen hyvin etäällä toisistaan.

•

Jäljellejääneet paperit Lopulta sain eteeni vuosien etsintäni kohteen.

Sain penkoa läpi pahvilaatikollisen Koposen piirroksia, niitä oli useampi sata. Valikoima oli samaan aikaan hyvin sattumanvarainen ja toisaalta sangen kattava.

Kuvat olivat aikamoista silppua sekä sisällöltään että kunnoltaan, mutta ajallisesti ne leikkasivat läpi Koposen koko uran, 30-luvun alusta 60-lu-

•

47

Kuvan ja sanan jaksollinen järjestelmä Haddockin laastari Tuhatkaunon tapauksessa sitoo tarinan matkustusosuuden yhdeksi kokonaisuudeksi.

Syventävä sarjakuvakurssi, 7. luku

k

Kun peili on rakennettu, se pitää rikkoa.

TEKSTI

Kivi Larmola

un henkilö hahmotetaan tekojensa eikä sanojensa kautta, ja tarinan henkilöiden toiminta rakennetaan sen kautta, miten he erilaisiin tilanteisiin ja toisiinsa reagoivat, ei ole yhdentekevää, millaista kerrontaa kunkin henkilön kohdalla käytetään. Henkilön luonnetta voidaan peilata sen kautta, miten hän käyttäytyy silloin, kun kukaan toinen tarinan hahmo ei häntä katsele.

Kun vuorovaikutusta henkilöiden välillä ei ole, on erinomainen mahdollisuus kokeilla, kuinka lähelle muita kerronnan lajityyppejä voidaan mennä; huumorisarjakuvan hahmo voi kokea aitoa surua rikkomatta silti sarjan uskottavuutta, seikkailusarjakuvan hahmo voi koheltaa täydessä slapstickissa.

Tintti-sarjakuvassa on varsinkin pitkissä lehtiversioissa slapstick-jaksoja, joilla kevennetään kerrontaa ja poiketaan välillä aivan toisen tyylilajin puitteissa.

Niillä myös muokataan kerrontaan käytettävää lu-

48

kijan subjektiivista aikaa, annetaan tilaa miettiä jo koettua tai käännetään huomio pois.

Tuoko toisen kerrontalajin puolelle poikkeaminen Tintteihin jotain sellaista, mitä niissä ei muuten voisi olla? Ainakin on varmaa, että Tintit aukeavat monenikäisille lukijoille monella eri tasolla, ja ehkä nuorimmat lukijat näkevät niissä jotain sellaista, mitä aikuinen lukija ei enää löydä. Kuitenkin, kun varsinainen sarjan oma kerronta lähtee taas liikkeelle, tulee ajankohtaiseksi palauttaa kerronta omien lainalaisuuksiensa puitteisiin. Jos näin ei tehdä, luodaan metasarjakuvaa, jossa sarjakuvan idiomien väliin rakennetaan ristiriitaa, joka tietysti on oma kerronnan muotonsa ja loppupeleissä oma genrensä, mutta vaatii lukijalta aina vähän enemmän.

•

Kuvan keinoin Lukijan toki voi totuttaa mihin vain.

Jo sarjakuvan alkuaikoina oli tavallista sekoittaa rea-

en hahmojen välillä voi käyttää nostamaan muista hahmoista ulottuvuuksia, joita heistä ei muuten saisi esille. Kuva voittaa aina tekstin sarjakuvassakin.

Jos ja kun halutaan välttää toistoa, niin hyvässä sarjakuvatekstissä on vain olennaiset avainsanat ja niin verbit ja adverbit (tekeminen) kuin adjektiivit (kuvaileminen) sijoitetaan piirtämällä kuvaan. Kuva tarjoaa lähes loputtomasti ulottuvuuksia, mikä on sekä hyvä asia että hankalaa, koska yleisölle pitäisi jättää omaakin täydennettävää. Todelliseksihan tarina muuttuu vasta kun lukija pääsee täyttämään aukot omilla henkilökohtaisilla muistoillaan. Tikku-ukko esittää ketä tahansa. Muotokuva taas vain kohdettaan.

•

Lev Kulesovin kuvaparit.

listisia hahmoja karikatyyreihin ja sama jatkuu esimeriksi JP Ahosen ja KP Alareen Perkeroksessa, jossa rumpali onkin karhu kaikkine karhun talviuniongelmineen ja basisti hieman takavuosien Olipa kerran ihminen -televisiosarjan vanhuksen oloinen ikieläjä. Samalla hahmot toimivat muistuttajina siitä, että tarinan vastauksia ei tarvitse hakea jäykästi formaatin sisältä, vaan ne voivat löytyä myös muista suunnista. Tällainen kerronnan rikkominen on onneksi sarjakuvassa mahdollista. Voi vain kuvitella, kuinka Agatha Christien dekkarien lukijat, jotka ovat tottuneet miettimään luonnonmyrkkyjä ja sanaristikoita, suuttuisivat, jos Neiti Marplen pihalle laskeutuisi UFO. Konteksti vaikuttaa aina. Montaasitekniikkaa viime vuosisadalla tutkinut elokuvaohjaaja Lev Kulesov esitteli kuuluisan kuvaparikokeensa, jossa saman ilmeettömän miehen viereen laitettiin toinen kuva, kuten esimerkiksi ruokaa, vainaja, nainen. Yleisö tulkitsi miehen ilmeessä nälkää, surua ja rakkautta. Ehkä vastaavanlaista kuvaparitusta eri tyylilajia edustavi-

Pelastakaa kissat! Henkilön hahmottaminen tekojen kautta on tehokkaimmillaan myös silloin, kun tekemiselle ei ole muuta motiivia kuin hahmon oma tahto. Valitun todellisuuden rikkominen tarpeettomalla mutta myönteisellä eleellä on eräs elokuvakerronnan vakiintuneista tavoista saada yleisö päähenkilön puolelle. Tämä tehdään usein heti tarinan alussa. Englanninkielisissä maissa tätä kutsutaan käsikirjoittaja Blake Snyderin luoman termin mukaan Save the Cat -momentiksi. Lyhyillä, tarinaan näennäisesti liittymättömillä kohtauksilla on muutenkin helppo esitellä hahmojen luonteita. Erittäin kunnianhimoista kerrontaa on, jos nämä näennäisen turhat kohtaukset saadaan seurauksina palautettua tarinaan loppupuolella, kenties jopa osaksi loppuratkaisua.

Vastaavasti yleisön sympatia saadaan tehokkaasti käännettyä pois henkilöstä laittamalla tämä käyttäytymään irrationaalisen ilkeästi. Näin juonenkuljetuksen katkaisemisen kerronnallinen vaikutus näkyy selvästi, sitä vahvemmin mitä ristiriitaisempi käänne on. Käänteen pitää kuitenkin pohjautua tekoon: pahakaan sana ei tarkoita mitään, jos sitä säestää rakastava ele.

•

Aikansa realistinen ja karikatyyri kohtaavat Will Eisnerin Spiritissä.

49

Miten sarjakuvilla voi (melkein) elää, osa 5

Brändäyshommissa Onneksi olkoon, olet julkaissut sarjakuvan! Nyt sitten markkinoimaan turuille ja toreille. Oma haasteensa on monien kirjakauppojen suppeneva valikoima.

v

TEKSTI

Vesa Kataisto

iime kerralla mainittu sarjakuvakirjan ulkoasun estetisointi on väline, jota tulee käyttää kohtuudella. Useimmat tekijät haluavat ensisijaisesti kertoa tarinoita teoksillaan, eivät luoda pelkkää esinettä, ”kahvipöytäkirjaa”, jonka tärkein tehtävä on esittää itseään kuin posliininen kissapatsas.

Eräs sarjakuvien markkinoinnin ongelma on se, että meiltä on pitkään puuttunut sarjakuvien lukukulttuuri. Monilla on korkeampi kynnys tarttua sarjakuvateokseen kuin samaan tarinaan romaanin tai elokuvan muodossa.

Kirjanlukupiirit eivät ole mikään uusi keksintö, samoin tekijävierailut kirjastoihin ja kirjakauppoi-

50

KUVITUS

Emilia Alm

hin. Ihmiset on syytä saada ymmärtämään, miksi kirja on tehty. Elävä piirtäminen on myös varsin hypnotisoivaa katsottavaa. Tietyt kuva-aiheet voi harjoitella valmiiksi, jolloin katsojille syntyy vaikutelma spontaanista luomiskyvystä.

•

Itsensä liottamisesta Joka tapauksessa tähän on tultu: parantaakseen oman teoksensa menekkiä tekijän on syytä osallistua sen markkinointiin. Tietyillä ehdoilla. Jos lupautuu johonkin tilaisuuteen, joka todennäköisesti pidetään kaukaisella paikkakunnalla, niin että vierailu matkustamisineen vie kokonaisen työpäivän, kannattaa sopia, miten vierailusta tiedotetaan.

Jälleen, itse voi tehdä paljon, mikäli tukena ei ole kustantamoa ja vaikka olisikin. Yhteydenotto eli tiedotteen lähettäminen paikallislehteen ja muihin paikallisiin medioihin, somea unohtamatta, tehostaa varmasti yleisön kiinnostusta. Satojen kilometrien matkaaminen parin tyypin ja koiran tapaamiseksi alkaa helposti jurppia. Samoin myyntitiliin lähetetyt kirjat, joista suurin osa palautetaan resuisessa paketissa myyntikelvottomiksi ruhjoutuneina.

Itsensä ja hahmojensa brändäämisessä ei ole rajoja, mutta huipulla ei myöskään ole paljon tilaa. Mielensäpahoittajan, Kiroilevan siilin tai Fingerporin kaltaisten kansallisten menestysten kehittely oheistuotteineen vie aikaa, sillä suuri yleisö on hyvin hidas liikkeissään. Työtä on tehty pitkään ennen kuin päästään palkoille. Eikä tämä ole mikään suomalaiskansallinen ilmiö, lisää tarinoita kirjailijan/sarjakuvantekijän uran ruusuista ja piikeistä voi lukea esimerkiksi Neil Gaimanin runsailta blogisivuilta. ”Ei ole väliä, mistä joku on kirjasi hankkinut, tärkeää on, että joku on joskus kyseisen kappaleen ostanut, lukenut ja nauttinut lukemastaan. Kaikkein tärkeintä on saada ihmiset lukemaan”, Gaiman tiivistää.

•

Aina vaan lujempaa?

Mutta entä kirjakaupat?

Vaikka Kirjakauppaliitto vakuuttaa myynnin jälleen kasvaneen, ja erityisesti kaunokirjallisuuden kohdalla, johon sivistyneemmät alan kauppiaat luokittelevat myös sarjakuvan, tilanne ei ole merkittävästi parantunut, mitä tulee myyjien sarjakuvasivistyneisyyteen. Lehti-arviotkaan eivät paljoa tunnu auttavan. Jos julkaisija tarjoaa tuotoksiaan kaupalle, tulee miettiä jokin varma täky. Muuten vastaus voi olla tyly – ”on meillä sarjakuvaa jo ennestään ihan tarpeeksi” – mikä tarkoittaa läjää Fingerporeja ja Disney-kirjoja kaupan peränurkassa.

Pehmoleluille, karkkihyllylle ja kukkaruukuille pitää saada tilaa!

Netistä voi lukea sarjakuvaa käytännössä rajattomasti, mutta niin kauan kuin enemmistö haluaa sarjiksensa parhaan mahdollisen käyttöliittymän kautta eli paperille painettuna, mahdollisuuksia hengissä pysymiseen on. Saattaa kuulostaa ikävän kaupalliselta, mutta omasta mielestäni jokaiseen sarjakuvajulkaisun tekoon tähtäävään kurssiin tulisi sisältyä myös osio teoksen markkinoinnista ja mahdollisista myyntikanavista.

•

Sarjakuvakulttuuria Helsingin sarjakuvafestivaaleilla syyskuussa 2017.

Suomi ja sarjakuva 100 vuotta 20 vuotta sitten tänään

s

Sarjakuvakulttuuri on muuttunut 1990-luvulta. Se on kehittynyt ja kansainvälistynyt, digitalisoitunutkin, mutta lieneekö pulskistunut?

TEKSTI

Vesa Kataisto

VALOKUVAT

Joonas Kohonen, Petteri Oja & Henry Söderlund

arjakuvan satavuotisjuhlan kunniaksi pidettiin Taideteollisuusmuseossa (nyk. Designmuseo) Myrsky ja mylväys -näyttely keväällä 1996. Näyttelyn järjestämiseen osallistunut Ilta-Sanomat julkaisi tuolloin tukevan liitteen sarjakuvan historiasta ja tulevaisuudesta.

Heikki Jokinen kirjoitti siihen kaukonäköisen artikkelin ”Sarjakuva vuonna 2017”, jossa pohditaan miltä sarjakuva näyttäisi Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuonna.

Jokinen osuu monessa kohdin oikeaan, asiat ovat yleisesti ottaen kehittyneet parempaan suuntaan. Tosin eivät aivan joka suhteessa. Jokisen mielestä vuonna 2017 ei olisi enää koko kansan sarjaku-

52

vaa, paitsi jotkut sanomalehtisarjakuvat joita lukevat kaikki. Hän uskoo sarjakuvanlukijoiden ryhmien eriytyvän esimerkiksi ”texwilleristeihin” ja taiteellisesti kokeilevien sarjakuvien ystäviin.

•

Pirstaleet tuovat onnea Jokisen ennustuksen mukaan sarjakuva on yleisesti arvostetumpaa, eikä sitä syytetä enää tyhmistyttäväksi tai lukutaitoa rappeuttavaksi. Tämä pitää paikkansa ainakin sikäli, että vuonna 2017 ilmestyvissä koulujen oppikirjoissa on mukana enemmän sarjakuvanäytteitä kuin koskaan aikaisemmin.

Paheksunnan kehitys on loogista, kaikki uudet välineet saavat ylleen epäilyksen varjon. Muinoin

pelkkä ”liiallinen” lukeminen oli epäilyttävää. Meidän aikanamme sarjakuvien jälkeen ovat tuomion saaneet elokuva ja tv-väkivalta, videot, hevimusiikki, videopelit, internet... kukin vuorollaan ja hämmästyttävän samankaltaisin sanoin.

Jokinen tuumii, että tietokoneet tulevat syömään sarjakuvilta lukijoilta, mikä pitää paikkansa. Hyvin suuri osa maailmassa julkaistusta sarjakuvasta on päätynyt nettiin. Suurin osa enemmän tai vähemmän laittomasti. Yli 20 vuodessa ei vieläkään ole keksitty toimivaa ansaintalogiikkaa, jolla myös sarjakuvien tekijät hyötyisivät nettiin ladatuista töistään.

Toki poikkeuksiakin on, kuten joukkorahoitusprojektit, joiden avulla netissä suosittu sarja on saatu toteutettua paperiversiona. Sarjakuvablogit ovat avanneet myös kanavan niille, jotka eivät välttämättä edes ole ajatelleet että heidän tunteitaan tulkkaavia kuvasarjoja julkaistaisiin painetussa muodossa. Sarjakuvista bloggaaminen sopii myös ”ennen oli paremmin” -sedille, märisemisen ohella nettiin on tallentunut runsaasti arvokasta historiatietoa.

ta) sarjakuvasivua. Netin tarjonnasta huolimatta enemmistö haluaa lukea sarjakuvansa paperilta, ja niinpä muun muassa klassikkosarjoista kootut juhlavat, kovakantiset teokset käyvät kaupaksi. Jokinen aavisti myös japanilaisen sarjakuvan ja animen vyöryn, merkit olivat toki jo tuolloin nähtävissä. Sittemmin virta on tasoittunut, ja sarjakuvan ikisuosikit pitävät pintansa uusien tarjokkaiden rinnalla.

Asterix ja Lucky Luke porskuttavat edelleen omassa luokassaan, mutta Aku Ankan levikki on pudonnut enemmän kuin Jokisen ”hieman”-arvio. ”Sarjakuvan tekemisellä on jo mahdollisuus elää” ja ”sarjakuva on 2017 julkisen vallan taidehierarkiassa samalla viivalla kuin muutkin taidelajit” olivat hieman liian optimistisia arvioita. Toisaalta suomalaisen sarjakuvan vienti sekä kansainvälinen arvostus on noussut nopeammin kuin olisi voinut vielä 1996 edes aavistaa.

Apurahojen, levikkituen ja määrärahojen osalta tilanne on toki merkittävästi parantunut. Sarjakuvien tekijöistä yhä suurempi osa on naisia nuorten miesten suunnatessa luovuutensa tietokoneisiin, ja tämän ansiosta uudet sarjakuvat rikkovat perinteisiä kaavoja sekä tekemisen tapoja, Jokinen hehkuttaa, eikä ollut väärässä.

Sarjakuva osaa taipua, mutta yleinen hyväksyntä, apurahajärjestelmä ja galleristien vaatimukset sekä mainoskäyttö tasapäistävät sarjakuvailmaisua ja tilaustyöt ”pulskistuttavat” tekijöitä, Jokinen epäili. ”Joku 1990-luvulla syntynyt piirtäjä haikailee aikoja jolloin sarjakuva oli vielä ala- ja vastakulttuuria, kun siinä oli lajina jotain kapinallista.”

Tämmöisiä tuskin kannattaa murehtia vielä seuraaviin 20 vuoteenkaan. Sarjakuvantekijät ovat nykyisin ”sarjakuvataiteilijoita”, mutta sama hapsenkakkiaisen leima niin sanotun vakavan taiteen maailmassa on ja pysyy. Sarjakuvan ymmärtäjiä ja faneja on vuosi vuodelta enemmän, mutta yleisen mielipiteen muutos kestää vielä useamman sukupolven ajan.

sarjakuvantekijät ovat nykyisin ”sarjakuvataiteilijoita”, mutta sama hapsenkakkiaisen leima niin sanotun vakavan taiteen maailmassa on ja pysyy.

•

Pulskistuva suomisarjakuva ”Kotimaisen sarjakuvan osuus on vuonna 2017 suurempi kuin nykyään.

Silloin meillä on joukko asemansa vakiinnuttaneita ja taitavia tekijöitä sekä monia keski-ikäisiä varoissaan olevia lukijoita”, Jokinen kirjoittaa.

Tämä pitää täysin paikkansa, kun katsoo sanomalehtien (toki vuoden 1996 jälkeen selvästi kuihtunut-

•

53

Ellinor Mend: Punikkityttö ja jääkäriupseeri (1920)

Sadan vuoden sarjakuvat, osa 1/2 Ylen aloittaessa Kirjojen Suomi -sarjansa nettifoorumi Kvaakin toimitus pohti samanlaisen listan tekemistä sarjakuvista. Se onnistui, kun mukaan otettiin sanoma- ja aikakauslehdissä julkaistut stripit.

h

TEKSTI

Reijo Valta

aimme erityisesti omaa aikaansa kuvastavia sarjoja. Listaamiseen osallistuivat Timo Ronkainen, Reima Mäkinen, Mika Myllynen, Vesa Kataisto, Sippo Mentunen, Tero Mielonen ja tämän lyhyen esittelyn kirjoittaja.

Suomen itsenäistyminen huomioitiin Helsingin Sanomien Viikon kuvissa 9.12.1917. ”Astui esiin pieni kansa, / piilostansa pimeästä, / katkas kahleet, uran aukas, / ladun laatuisamman tästä: / sijaan kotkan

54

kaksipäisen / sai leijonan itsenäisen” sanaili Veijo.

Viikon kuvissa summattiin kuvin ja riimein sunnuntaisin menneen viikon tapahtumat. Itsenäisyyden ja maailmansodan välirauhatoiveen kuvitti Rafael Rindell. Vuoden 1918 sarjakuva on Jalmari Finnen ja Ola Fogelbergin Janne Ankkanen. Ajankohtaisia poliittisia kuohuja kommentoinut sarjakuva loppui nopeasti tammikuussa 1918 sisällissodan alkaessa.

1920-luku on pilalehtien kulta-aikaa. Pilapiirroksiin

panosti erityisesti ruotsinkielinen Kerberos (1919), vasemmistolainen Kurikka pääsi vauhtiin 1921. Jatkuvia sarjakuvia lehdissä ei ollut, sarjakuva tehtiin silloin kun vitsi sitä vaati.

Poliittiset jakolinjat eivät vaikuttaneet sarjakuvien tai pilakuvien tekijöihin. Samojen tekijöiden kuvat kelpasivat laajasti lehtiin ja erilaisiin julkaisuihin.

20-luvun sarjakuvassa Veli Giovanni oli monessa mukana. Hänen toimittamansa oli muun muassa Kalle Viksari -kirjasarja (1924).

Suomen Kuvalehden viihdesivuilla oli useita Veli Giovannin kirjoittamia sarjakuvia. Aikansa tulkeiksi niistä nousivat Junnu (1927, useita piirtäjiä) ja Herra Kerho- Ami Hauhio: Maan mies Marsista (1940) nen (1933, Gösta Thilén). Junnu oli porvarillinen vastine Lyyli Takin ja Ola Fogelbergin Kuluttajain lehteen luomalle huumorin keinoin kuluttajia valistavalle Pekka Puupäälle (1926). Puupäästä kasvoi vuosien mittaan omanlaisensa ilmiö.

Poliittisten jakolinjojen yli katseli myös Ellinor Mend, jonka Punikkitytön ja jääkäriupseerin (1920) päähenkilöiden rakkaus yritti voittaa myös säätyrajat.

Tekovuonnaan sarjakuva jäi pöytälaatikkoon, mutta se julkaistiin kuitenkin myöhemmin. Sven Nyströmin Rufus Kratz och Bocken Sirkka Rapola-Kalijärvi ja Helga Sjöstedt (kuvittaja): Prinsessa Huimapään huviratsastus (1938) (1922) ja Pölhölän ja Pölhöläisen seikkailut (1928) pääsivät helpomNuoren kansakunnan sarjakuvat Syntyessään min julkisuuteen. Ajalle tyypillisempiä sarjakuvan keinoja käyttäviä kirjamuotoisia julkaisuja olivat Suomi oli konkreettisesti nuori kansakunta. VäesElin Munsterhjelm-Holmbergin ja Gustav Muns- töstä alle neljätoistavuotiaita oli 35 prosenttia ja täyterhjelmin variksenpojasta kertova Kvaakelikvaa pa- si-ikäisiä alle puolet kansasta. 1910-luvulla syntyhanteossa (1923) ja Arvid Lydeckenin ja Aleksander neen elinajanodote oli 43 vuotta. Lehtisarjakuvien Federleyn Lauluja ja kuvia, lapsille huvia (1929). Kou- aiheita oli siis luonteva hakea sen mukaan. Hjalmar lutuksen ja tiedon arvostus nuoressa Suomessa nä- Löfving teki Olli Pirteää (1930), Asmo Alho Kiekua kyi monina tietosanakirjahankkeina. Pienen tietosa- ja Kaikua (1934), Eeli Jaatinen Nuorenparin elämää (1934) ja Poika Vesanto Saku Sämpylää (1935). Akseli nakirjan mainosmieheksi pestattiin Topi Vikstedtin Halosen Herra Pulliainen (1931) oli suunnattu hieTohtori Tietovalta (1925).

•

55

Martta Wendelin: Kultaisen pikarin salaisuus (1937).

man vanhemmille. Pienille lapsille kerrottiin satuja: Martta Wendelin piirsi Kultaisen pikarin salaisuudesta (1937), Sirkka Rapola-Kalijärvi ja Helga Sjöstedt Prinsessa Huimapään huviratsastuksesta (1938) ja Raul Roine kirjoitti Antti Puuhaaran (1939) huimista seikkailuista. Nuori Suomi oli urheilun suurvalta. Näitä hetkiä kuvitti Arvo ”Tiikeri” Tigerstedt muun muassa Berliinin olympialaisista (1936).

Toisen maailmansodan syttyminen sai monet pakenemaan karua todellisuutta. Sarjakuva oli siihen hyvä väline ja Ami Hauhio lähetti Maan miehen Marsiin (1940). Jatkosodassa tarvittiin propagandaa, jota tuottivat Erkki Tantun myöhemminkin suosittu Rymy-Eetu (1941), Tor Fredriksonin Vapenbroder -lehdessä (1942), Egon Meurosen Syöksypommittajat (1943) ja Kalle Patoluodon ja Veikko Hannunniemen merimies Humu-Heikki (1945). Lapin sodan aikaan Ami Hauhio fantasioi tutummassa miljöössä kertoessaan Koltan perinnöstä (1944). Pekka Puupään tapaan sota-ajan elämää kommentoi Akseli Halosen jo 20-luvun lopulla aloittanut Sattuman Ville (1942).

Sotahistoria ja kansakunnan kohtalo olivat myöhemminkin sarjakuvien aiheina, esimerkiksi Lauri Pakkalan ja Urpo Mikkosen Heimosoturi Ismossa (1957) ja Egon Meurosen Välskärin kertomuksissa (1959).

Toisenlaista rohkeutta, mutta yhtä kaikki poikkeuksellista suomalaista, kuvasi Risto Mäkinen G. A. Wallinin elämäntarinassa Rohkea kuin leijona (1958).

56

Arvo ”Tiikeri” Tigerstedt piirsi Berliinin olympialaisista (1936).

Veikko "Joonas" Savolainen: Unto Uneksija.

•

Kansainvälisen tuotannon varjossa Jälleenrakennuksen aikaan kotimainen kulttuuri jäi kansainvälisen materiaalin jalkoihin. Ulkomailta tuotetun edullisesti saadun materiaalin turvin julkaistiin kuitenkin paljon sarjakuvalehtiä. Suomalaiset tekijätkin alkoivat pikku hiljaa kansainvälistyä Tove Janssonin Muumien (1947) vanavedessä. Will Martin (Martti Viitala) pääsi yhdeksi Buffalo Billin (1949) tekijäksi.

Vaikka kilpailu oli kovaa ja sarjakuvan arvostus pohjalukemissa, lastenlehdistä paikkansa löysivät Maija Karman Kaksoset (1950) ja Maire Tolosen Mari ja Kari (1954). Erikoisaikakauslehtien myötä syntyi tilausta oman alan asiantuntemukselle, esimerkiksi metsänhoitaja Aarno Liuksiala teki Metsälehteen Pöllisen möhläyksiä. Suositun sarjan parhaista koottiin albumi 1961. Televisio-ohjelmistoa esittelevässä Katso-lehdessä seikkaili Olavi Hurmerinnan Katsolan perhe (1963).

Suomen Kuvalehdessä jatkoi Asmo Alhon Matti Melkonen (1946). Lehdet panostivat pääasiassa pääkirjoitussivun pilakuviin, kuten Hufvudstadsbladet Henrik Tikkasen sarjakuvamaiseen Måndagsrutaniin (1948), Seura Jorma Tiittasen Titulointiin (1966)

ja Hymy Nurisalon ja Paavolan Puutaheinään (1965).

Päivän Uutisissa oli sentään Mauno Seppälän kotimainen seikkailusarja (1952) ja Helsingin Sanomissa Veikko Savolaisen Joonas (1964), joka tarttui myös arkoihin aiheisiin.

Säästöpankit julkaisivat kirjasina Raul Roineen ja Rudolf Koivun Kurrea ja Kirreä (1956) sekä Olavi Vikaisen Kiliä ja Possua (1960). Helluntailaisen saarnaajan Eino Ahosen Matti maailmalla sai kirjamuodon 1962. Osuuskuntalehdissä ilmestyi Hurmerinnan Jussi Saari (1955) ja Savolaisen Unto Uneksija (1966).

Kotimaisten vaihtoehtojen jäädessä vähiin, vuosien 1945–48 suuret ikäluokat saivat sarjakuvakasvatuksensa Aku Ankasta. Esimerkiksi Kalle-Kustaa Korkin ja Pekka Lipposen seikkailuja kuunneltiin radiosta ja luettiin lukemistolehdistä, mutta sarjakuvassa kaksikko ei lyönyt itseään läpi, vaikka Eki Korhonen (1953) parhaansa yrittikin.

Suurten ikäluokkien aikuistuessa asiat alkoivat muuttua yhä nopeammin. Kaikesta tästä ja sarjan toisen osan sarjakuvista tarkemmin Kvaakissa. Tervetuloa lukemaan ja kommentoimaan.

•

57

Ajan vangit

Veteraani poikkesi linjasta

s

Aleksander Federleyn Bilder och visor on jäänyt sivuun sekä suomalaisen sarjakuvan että kuvakirjan historiankirjoituksesta.

Se johtuu siitä, että teos on muotopuoli – eli mielenkiintoinen.

TEKSTI

Ville Hänninen

uomalaisen sarjakuvan historiasta on usein kirjoitettu ja sarjakuvaa lajinakin tarkasteltu varsin puhdasoppisesta näkökulmasta.

Poissulkevat määritykset ovat johtaneet ”esihistoriallisen sarjakuvan” tai ”esisarjakuvallisen ilmaisun” kaltaisiin käsitteisiin, jotka sisältävät sellaisen oletuksen, että sarjakuva lajina olisi jossain pisteessä saavuttanut täyden ja mahdollisesti varsin pysyvänkin olemuksensa.

Monet tekstipainotteiset sarjakuvat kuten Antti Puuhaara eivät ole oikein kelvanneet, koska ne ei-

58

vät juuri hyödynnä kuvaa vaan kerronta etenee latteahkon sähkösanomaproosan varassa. Moni taiteilija Mauri Kunnaksesta Sami Toivoseen ja Aino Havukaiseen käyttää runsaasti sarjakuvallista ilmaisua – mutta niputtuu kuitenkin lastenkirjailijaksi. Tiina Pystynen ja Jyrki Heikkinen tekevät röyhkeästi runoutta kuvilla ja kuvautta runoilla.

Moni nykysarjakuvan tekijä ei tunne sarjakuvan lajihistoriaa tai jalostusvaiheita erityisen hyvin, jos tuntee lainkaan. Sarjakuva on saanut vuosikymmenten työn ansiosta jonkinlaisen yleisesti hyväksytyn

historian ja kaanonin, mutta melkoinen osa taiteilijoista ei piittaa, vaan seuraa puuhastelua etäältä.

Heidän oma koulutustaustansa liittyy yleensä yhä enimmäkseen aivan muuhun kuin sarjakuviin, ja taiteellisia intohimoja nostattaa oma elin- ja virikeympäristö. Sen ansiosta merkittävä osa kiinnostavasta sarjakuvasta suhtautuu kuvilla kertomiseen vapaamielisesti, uuteen pyrkien.

Tässä mielessä tilanne on samantapainen kuin viime vuosisadan alussa. Sarjakuvajulkaisuja – millä tavalla tahansa laskien – ilmestyy toki valtavasti enemmän, mutta ilmaisu ei ollut jäykistynyt.

Myös 1920-luvulla haettiin sisällölle mielekkäitä muotoja.

Tuolloin lehdistö pilalehdistä monenkirjaviin yleisaikakauslehtiin oli tuoreen sarjakuvailmaisun pääasiallinen kanava.

Kurikan, Garmin ja Tuulispään rinnalla esimerkiksi Sirkka, Suomen Kuvalehti ja hiljalleen Helsingin Sanomatkin olivat tärkeitä suomalaisen pila- ja sarjakuvan kanavia.

Kirjamuotoiset sarjakuvajulkaisut olivat yhä ennen kaikkea kuriositeetteja ja sellaisenaan kiinnostavia. 1920-luvulta ponnahtaa esiin vain pari hassua suoraan sarjakuvakirjaksi tehtyä suomalaista tarinaa tai tarinasikermää.

Yksi niistä on Aleksander (Alex) Federleyn Bilder och visor.

Albert Gebhardin ohella varhaisen suomalaisen pilapiirrännän pioneereihin. Federley teki myös runsaasti lehti- ja kirjankuvituksia, muun muassa Zachris Topeliuksen Välskärin kertomuksiin.

Sarjakuvallista ilmaisua Federley käytti säästeliäästi. Lähinnä hän käytti toisinaan yhden pilakuvan sijasta parin kuvan sarjaa. Niinpä Federleyn nimeä ei esimerkiksi mainita Heikki Kaukorannan ja Jukka Kemppisen Sarjakuvat-kirjassa kuin kerran ja ohimennen, alan muita tietoteoksia listaavassa luettelossa.

Federley kuvitti kymmeniä kirjoja ja teki omissa nimissään aapisia ja laulukirjoja, mutta vasta vanhoilla päivillään häneltä syntyi ”eskapistinen” lastenkirja. Bilder och visor: små spånor och flisor (Bildkonst, 1929) on miehen ainoa ihka oma teos. Se ilmestyi suomeksi samana vuonna nimellä Lauluja ja kuvia: lapsille huvia. Kirjan julkaissut Kuvataide tunnetaan muun muassa nimimerkki Arvilyn (Arvid Lydecken) lastenkirjoista.

Federleyn kerronta on samanaikaisesti hyvin sarjakuvallista ja melkoisen lastenkirjamaista. Hän käyttää kuitenkin ruutuja ja on päätynyt numeroimaan jokaisen, jottei lukija harhautuisi erikoisen ratkaisun vuoksi. Yleensä numerot sijaitsevat kuvan sijaan vieressä olevissa tekstilaatikoissa, mikä korostaa tekstin ensisijaisuutta kuvaan nähden.

Sitä ei noista kuvista uskoisi. Aika ehkä vaati rautalangan vääntämistä nätiksi punokseksi lukijan silmien eteen, mutta se ei jäykistä kerrontaa. Federleyn pitkä kokemus näkyy hauskassa, kevyesti riimittelevässä satuilussa ja värikylläisissä, kauniisti sommitelluissa kuvissa. Sivunlaitojen koristeet, kunkin tekstin suuret alkukirjaimet ja jämäkkä punaisen värin käyttö tehostavat tarinaa.

merkittävä osa kiinnostavasta sarjakuvasta suhtautuu kuvilla kertomiseen vapaamielisesti, uuteen pyrkien.

Lauluja ja kuvia, lapsille huvia Federley (1864–1932) oli ennen kaikkea pila- ja karikatyyripiirtäjä, joka opiskeli alalle ensin Suomen Taideyhdistyksen piirrustuskoulussa Turussa 1885–88, jatkoi opintoja kolmen vuoden verran Helsingissä ja kävipä stipendiaattina Pariisissakin.

Federleyn piirroksia ilmestyi vuosisadan alun pilalehdissä poikkeuksellisen runsaasti, ja hän kuuluukin

•

•

59

Vastine

Kivikauden digisarjakuvan koko kuva

k

Digitaalisen sarjakuvan esihistoria kaipaa lisää penkomista, ja osa varhaisesta aineistosta on jo haihtunut bittiavaruuteen.

TEKSTI

Reima Mäkinen

KUVITUS

Esko Heikkilä

aipasin oikaisua muutamaan edellisen nu- nen mukaansa remediaatio tarkoittaa ”vanhan memeron "Digitaalisen sarjakuvan multimo- dian esittämistä uudessa mediassa uudella tavalla”. daaliset mahdollisuudet" -artikkelissa esi- Pohdittuani asiaa viikon päivät väite aukesi. Löysin tettyyn faktaan, mutta päätoimittaja suos- Wikipedia-artikkelin, jonka mukaan ensimmäiset tutteli minut kirjoittamaan vastineen. Shatter ei ni- verkon kautta jaetut sarjakuvat ajoittuvat 80-luvun mittäin ollut ensimmäinen ”digitaalinen sarjakuva” puoliväliin. (ks. Sarjainfo 2/17), mutta vuonna 1983 Sarjarissa ilVerkko ei kuitenkaan ole synonyymi internetille mestynyt ”Rock joka tiesi liikaa” saattoi olla. Tieto- eikä jakaminen esittämiselle. Niinpä sarjakuva rekonesarjakuvan tekemistä alettiin kokeilla Applen ja medioituikin internetiin vasta noin kymmenen vuotCommodoren laitteilla 80-luvun alussa. Shatter nä- ta myöhemmin, 1990-luvulla. Internet alkoi tuolloin ki päivänvalon Jon Sable, Freelance -lehdessä vuon- sulauttaa itseensä muita medioita (lehdet, radio, tena 1984. Seuraavana vuonna sarja sai nimikkolehden. levisio ja sarjakuva). Se ihme toimii http-protokolJokke Saharinen esittää, että ”sarjakuva reme- lan avulla. Ja toisin kuin tänään, ilman File Transfer dioitui internetiin jo 80-luvun puolivälissä”. Hä- -protokollan tuntemusta et alkuaikoina voinut jul-

60

Viikon Verkkosarjan englanninkielinen sivu näytti tältä 640 x 480 pikselin monitorissa.

kaista internetissä mitään. Tähän Kivi Larmolakin viittaa mainitessaan omassa artikkelissaan Mosaicselaimen. Monimutkainen tekniikka ja kehityksen aikataulu alkavat paljastua esimerkiksi tutustumalla Wikipedian ”Internet-protokollat”-sivuun.

•

Yksinäinen ruutu Tampereen taivaalla Mutta puhutaan silti hetki sähköisestä kivikaudesta, ajasta, jolloin tietokoneista sai irti vain digitaalista protoSuomen sarjakuvaseuran nettisivut avattiin 1994.

Uuden ”Kupla”-ulkoasun suunnitteli seuraavana vuonna Jenni Rope. Selain näytti parhaimmillaan 216 eri väriä.

sarjakuvaa. CompuServe oli suuryritys, jonka verkkoon tietokone otti yhteyden lankapuhelimella. Siellä kävijää odotti hänen tietokonemallilleen (esim.

Apple, Commodore 64, Amiga tai PC) räätälöity palvelu, joka koostui keskusteluista, peleistä ja tiedostokirjastosta. Ehkä ensimmäisinä sarjakuviaan johonkin tällaiseen tiedostokirjastoon latasivat Eric Millikin (Witches and Stitches, 1985) ja Joe Ekaitis (T.H.E. Fox, 1986).

Samaan aikaan Suomessa soiteltiin harrastepohjaisiin purkkeihin eli BBS-palveluihin. Samanaikaisia yhteyksiä oli parhaimmillaan muutama ja ainoa verkko korkeakoulujen ulkopuolella oli puhelinverkko. ”Digitaalinen julkaiseminen” ei kuitenkaan ollut aivan niin rajoittunutta kuin annan ymmärtää. Esimerkiksi tamperelainen Petri Tuomola ”julkaisi” oman sarjakuvaruutunsa eetterissä syksyllä 1985.

Mikrot ULAlla -radio-ohjelman toimittajanörttien ideana oli aloitusruudun avulla tehdä sarjakuva yhdessä kuuntelijoiden kanssa. Toista ruutua ei kuitenkaan koskaan lähetetty Radio 957:n antennista Tampereen taivaalle. Useimmat varhaiset digisarjakuvat ovat jo haihtuneet bittiavaruuteen. Oikeaan tunnelmaan voi kuitenkin päästä kuvaputkitelkkarin ja Teksti-TV:n grafiikan avulla.

61

Saharisen artikkelin kuvitus palauttaa mieleen nörttien sisäpiirihuumoria sisältäneen strippisarjan. Mutta miksi hän pitää vasta marraskuussa 1997 aloittanutta User Friendlyä niin verrattomana? Wikipedian ”History of webcomics” tai Shaenon Garrityn Comics Journaliin laatima asiantunteva artikkeli (löytyy verkosta) ei mainitse koko sarjaa.

Kirjoitin syksyllä 1995 internet-sarjakuvista sivun verran Aamulehteen, samaan tapaan kuin Rami Ahonen kuvaa niitä Sarjainfon 2/95 artikkelissaan. Etsin materiaalia muutaman päivän Tampereen yliopiston koneluokassa. Pommitin uutta nopeaksi kehuttua Altavista-hakukonetta. Kotikoneen linjoilla urakka olisi tullut kalliiksi ja vienyt liikaa aikaa.

Kolusin uutisryhmät ja kotisivujen listaukset ja löysinkin lopulta muutaman sarjakuvan. Useimmat niistä historia sittemmin unohti. 90-luvun puolivälin isot sarjakuvaportaalit suljettiin kukin vuorollaan.

Retkeni rakensi kuitenkin pohjaa sille, että saatoin muutaman vuoden ajan tuottaa sarjakuvia ammattimaisesti nettiin.

Toisen kerran yritin vastaavaa urakkaa – nettisarjakuviin perehtymistä – 2000-luvun alkupuolella opettaessani LAMKissa. Sarjakuvan erikoisopintoihin kuului digitaalisen sarjakuvan kurssi, johon sisältyi kaikki mahdollinen netistä romppujen kautta kännykkäsarjakuviin. Paisunut tarjonta peittosi ymmärrykseni, ja myöhemmin opin että se oli itse asiassa räjähtänyt jo 90-luvun puolivälissä.

tä kuitenkin on myös liikaa. Digitalisoituminen on tuonut mukanaan koko joukon uusia käsitteitä, jotka eivät ehdi edes kunnolla vakiintua, kun jo jokin toinen muotitermi korvaa ne. Tyypillisesti uusiosana syntyy erotukseksi vanhasta aina, kun markkinoille ilmestyy uusi laite tai palvelu. Saharisen kirjoitus on akateemisen maailman versio tästä.

Käsitteitä sotkevat muutkin kuin markkinamiehet, teemme sitä myös huviksemme. Tiedättehän: kiistelemme siitä, sanotaanko välipalkki, ruutuväli vai katuoja. Tai pähkäilemme, millä nimellä puhekuplan kärkeä ja kantaa pitäisi kutsua. Henkiin jäävät sattumanvaraisesti ne sanat ja sanonnat, joista tykätään. Sivumennen sanoen englannin motion comics tuskin näkee ensi vuosikymmentä.

Digisarjakuvassa ideat ja toteutukset ovat muuttuneet vain vähän sitten 90-luvun puolivälin, mutta niitä kuvaavat termit ovat luoneet nahkansa monta kertaa. Itse esimerkiksi julkaisin vuonna 1994 disketillä sarjakuvan, joka sivusi ajankohtaista asiaa, virtuaalilaseja. Silloin puhuttiin kyllä kypärästä, mutta yhtä kaikki lehdet täyttyivät VR-artikkeleista. Seuraavana vuonna aloin kokeilla sarjakuvissani hyperlinkkejä ja animaatiota. Matti Hagelberg taas höysti BEM-universumia audiolla ja laajensi sitä pelimuotoon.

Verkkosarjakuvista löytyy suomalainen artikkeli Wikipediasta. Se ei vastaa tarkkuudessa amerikkalaisten tekemää dokumentointia, mutta kertoo kuitenkin jotakin vanhoista ajoista. Nostalgian vallassa ajattelen, että olisi mukava, jos kivikauden digisarjakuvistamme olisi kirjattu enemmän faktoja muistiin. Mutta tarvitaanko suomalaisen digisarjakuvan historiankirjoitusta? Tiedettiinhän jo viime vuosituhannella, että tietokone on vain yksi väline muiden joukossa.

digitalisoituminen on tuonut mukanaan koko joukon uusia käsitteitä, jotka eivät ehdi edes kunnolla vakiintua, kun jo jokin toinen muotitermi korvaa ne.

•

Sanoittamisen vaikeus Sanotaan että jokainen elää omassa kuplassaan. Netin lukemisen suhteen tämä on ollut totta aina. Meillä voi olla omia nettisarjakuvasuosikkeja, mutta niiden lukijamäärien vertailu on todella vaikeaa. Internet syleilee maailmaa sellaisella voimalla, että se ylittää kevyesti kronikoitsijoiden kapasiteetin.

Teoreetikon ongelman kiteyttää latteus: sarjakuvan elinympäristö on laajentunut voimakkaasti viime vuosikymmeninä. Tätä vyyhteä Kivikin purki tekstissään. Lieneekö yllätys, mutta ensimmäisenä meiltä tuntuvat loppuvan sanat. Samaan aikaan nii-

62

•

Lisää aiheesta: widerscreen.fi – Rock joka tiesi liikaa YouTube – Mikrot ulalla kvaak.fi – Artikkelit – Pelattavat sarjakuvat

ArviotÆ

TOIMITTANUT

Ville Hänninen

63

EMMI VALVE: Armo · Asema

Armo antaa aikaa yksityiskohdille VERNA KUUTTI

Kun Emmi Valveen esikoisteos Sit kun sun naama räjähtää ilmestyi 2013, toivoin Sarjainfon kritiikissä saavani vielä joskus lukea tekijältä pitkän, yhtenäisen sarjakuvan. Valveen kertojaääni tuntui niin vahvalta ja hänen luomansa maailma niin valmiilta, että albumin novellit ja tuokiokuvat jättivät lukijalle loppuruudussa levottoman olon – joko näistä ihmisistä on luovuttava?

Neljä vuotta myöhemmin Valve vastaa haaveisiin ja tarjoilee sarjakuvaharrastajalle karkkipäivän 300-sivuisella Armolla. Odotuksia vakuuttavasta sarjakuvakerronnasta ja ilmeikkäästä piirrosjäljestä ei tarvinne enää lunastaa, sen verran laadukkaita ovat olleet Valveen lyhyemmät työt, esimerkiksi palkittu pienlehti Isän luo ja Girl Gang Bang Bang -tarinat.

Nyt kiinnostaa erityisesti, miten Valveen kerronta siirtyy sarjakuvaromaanin formaattiin. Ja hienostihan se siirtyy.

Armossa Valve katsoo jälleen itseään liki piinaavalla rehellisyydellä ja avoimuudella. Mielenterveysongelmien käsittely omaelämäkerrallisessa sarjakuvassa on rohkeaa ja tärkeää, mutta sisältää aina

64

riskin jumittua henkilökohtaisen taideterapian tai self help -latteuksien tasolle.

Valve väistää mielestäni karikot taitavasti – Armo ei anna tyhjentäviä vastauksia siihen, miksi päähenkilön mieli järkkyy tai alkaa lopulta parantua. Lukija ei saa esimerkiksi tietää hänen perhetaustastaan juuri mitään eikä pääse kyökkipsykologisoimaan.

Armon ytimessä on sen sijaan itseään vastaan kääntyneen mielen kuvaus. Nuo kuvat ovat vahvoja: mustaa limaa, kusta ja paskaa, ihon läpi työntyviä piikkikasveja, demoneja. Kliseisetkin pahan olon symbolit toimivat, koska niistä tulee saumaton osa Valveen omaleimaista kuvakerrontaa. Kuva pikku Emmistä tuijottamassa tätiä, jonka kasvot muuttuvat pimeydeksi, jää kummittelemaan mieleen pitkäksi aikaa.

•

Yksin demonien kanssa Vaikka ei olisi koskaan joutunut kokemaan mielenterveysogelmia, Armo antaa mahdollisuuden ymmärtää sairastuneen mielen logiikkaa sisältäpäin. Sanan ja kuvan liitto voi olla potilaskertomusta tehokkaampi: pelkästään Armon

epätodelliset, harmaaseen liudentuvat ja yli reunojen läikkyvät värit kertovat omalla kielellään päähenkilön todellisuudesta.

Pelkkää pahassa olossa vellomista Armo ei silti ole, vaan sarjakuvaromaani on myös arkinen kuvaus, miten mieleltään sairaalle ihmisille käy yhteiskunnassa, joka karsastaa poikkeavuutta ja pyrkii pitämään jäsenensä tuottavina. Omien demonien kanssa on sydäntä särkevän yksin, kun kukaan ei osaa tai ehkä lopulta haluakaan auttaa.

Armo sisältää raadollisia kohtauksia, joista puskaraiskaus on banaaliudessaan yksi järkyttävimpiä kuvauksia seksuaalisesta väkivallasta ikinä. Hirveydellä mässäilystä ei ole kuitenkaan kyse, vaan kerrontaa tasapainottaa Valveen kuiva huumori ja absurdin herkästi havaitseva silmä. Kauheimpinakin hetkinä mukana on usein tragikoominen elementti, joka muistuttaa, ettei mieleltään järkkynyt ihminen typisty koskaan täysin sairauteensa.

Armo on myös kuvaus siitä, kuinka ihminen tarinallistaa omaa sairauttaan ja tervehtymistään. On (onneksi) mahdotonta päästä takaisin siihen itseen, joka kärsii ahdistuksen kourissa, ja siksi Armo alkaakin kertojan tunnustuksella: “Toisaalta aikaa on nyt kulunut, enkä ole vieläkään varma kaikesta.”

Alun pohjustus aikuisesta, muistojensa pariin palaavasta Emmistä on kerronnallisesti perusteltu, mutta tuntuu muuhun sisältöön nähden hieman pliisulta aloitukselta sarjakuvalle. Hienon epilogin kaltainen, anekdoottimaisempi startti olisi ehkä tuonut lukijan saman tien sen äärelle, mistä on puhe.

Vaikka Armoa jaksottavat paluut kertojan nykyhetkeen ja päiväkirjamerkintöjä jäljittelevät sivut, on suurin osa teoksesta varsin suoraviivaista kerrontaa, jonka tulkitsen myös etenevän kronologisesti. Seuraamme kasvamista koulun outolinnusta kahviloita ja baareja kuluttavaksi taiteilijaksi, jonka arkea oireet alkavat yhä enemmän sävyttää. Jotenkin Emmi selviää, vaikka elämää hallitsevat maaninen elämäntapahtumien listaaminen, kotiin linnoittautuminen, harhat ja yölliset kauhukuvat. Käännekohta – murtuminen, jonka jälkeen Emmi päätyy laitoshoitoon – on osoitus siitä, kuinka taitavasti Valve hyödyntää sarjakuvakerrontaa. Mielen hajotessa jäljelle jäävät vain mustaan sekoittuvat värit ja yksi sana: “apua”.

•

Toiset potilaat ovat puuhatätejä inhimillisempiä Mielisairaalajakso on kenties Armon kiinnostavin jakso ja kaivattu hengähdystauko demonien ja va-

luvien seinien maailmasta. Myös kertojan ääni hälvenee hetkeksi – laitosmaailman kylmät lainalaisuudet saavat puhua omasta puolestaan.

Emmi saa lepoa, lääkitystä ja ravintoa, mutta todellisen auttamisen sijaan tarjolla on ehkä sittenkin vain valvontaa. Toiset potilaat ovat Armossa monesti laitoksen puuhatätejä ja sairaanhoitajia inhimillisempiä. Hoitojaksosta jää lopulta käteen kyyninen opetus: itse itsesi sinun on umpihangesta lapioitava.

Rautaisen mielisairaalakuvauksen jälkeen itse parantuminen tapahtuu sarjakuvassa melko epädramaattisesti, ehkä jopa töksähtäen. Aluksi olin sitä mieltä, että sarjakuvan loppuun saattamisessa oli kiireen tuntua, mutta pyörsin pääni – juuri tuollahan tavalla toipuminen tapahtuu. Sinnittelee jotenkin seuraavaan päivään, ja yhtäkkiä huomaakin olevansa niskan päällä.

Sarjakuva kaartuu kauniisti takaisin alun ironisesti esiteltyyn vesiteemaan, josta tulee metafora uudelle ymmärrykselle itsen suhteesta maailmaan.

Mitään yhtä vastausta Valve ei tyrkytä, mutta kyynisen mielisairaalakuvauksen jälkeen armo löytyy ehkä sitten oman paikkansa hahmottamisesta osaksi suurempaa kokonaisuutta.

Useamman lukukerran jälkeen Armo tuntuu teokselta, jossa on maltettu antaa aikaa ja tilaa yksityiskohdille. Ne kouraisevat ja tuntuvat todellisilta. Teini-Emmin söpö fuck-paita, joka päällään hän käy kysymässä töitä hautaustoimistosta. Mielenterveyspotilaan tekemä kömpelö pannunalunen. Odotushuoneen mummelin toppatakki ja pankkilogolla varustettu pipo.

Vaikka Valve sukeltaa syvälle päänsä sisään, teos on ankkuroitu vahvasti todelliseen, tarkasti havainnoituun ulkomaailmaan. Hyvä omaelämäkerrallinen sarjakuva pystyy tähän: katsomaan samaan aikaan lähelle ja kauas.

65

APILA PEPITA MIETTINEN (TOIM.): Rikkinäisen mielen kuvat · Suuri Kurpitsa

SIIRI VILJAKKA

Tabuihin kiinni REETTA LAITINEN

Mielenterveysongelmiin suhtaudutaan yhä monin tavoin tabuna. Hiljaisuuden ja ennakkoluulojen kulttuuria on lähtenyt murtamaan Rikkinäisen mielen kuvat -antologia, joka on osa vuonna 2015 alkanutta RIKKI-taideprojektia. Myös Emmi Valve käsittelee teemaa Armo-albumissaan.

Esipuheessaan Apila Pepita Miettinen kertoo, että taiteilijoita on kannustettu omaelämäkerrallisuuteen, samastuttavuuteen ja informatiivisuuteen.

Kaikki toteutuvat albumissa varsin hyvin.

Parinkymmenen tekijän joukko käsittelee mielenterveyttä omalta kantiltaan. Aiheiden vaihtelevuus pitää lukukokemuksen kiinnostavana ja tarjoaa samastumiskohteita ja vertaistukea. Masennus ei katso ikää eikä elämäntilannetta, mutta erityisen kuormittavat elämäntilanteet lisäävät ongelmien todennäköisyyttä eikä niihin ole yksiselitteisiä selviytymiskeinoja. Kaikki tarinat eivät lopu onnellisesti, mutta pieni toivonpilkahdus on tavoitettavissa synkimmistäkin.

Tekijäkaartissa on paljon nuoria piirtäjiä. He ovat tehneet tähän asti ovat tehneet lähinnä nettisarjakuvaa, blogeja ja pienlehtiä. Tekijöistä tunnetuimpia

66

lienevät Tiitu Takalo ja Wolf Kankare.

Heikkoja lenkkejä ei juuri ole. Ainoastaan loppuun sijoitetut tekstiosiot hieman rikkovat kokonaisuutta. Ne olisi ehkä voinut jättää omaan antologiaansa tai sijoittaa sarjakuvien väliin intensiivisen lukukokemuksen suvantopaikoiksi. Harmaasävyisten tarinoiden vastapainona hehkuvan kirkkaat värit pääsevät nelivärialbumissa oikeuksiinsa, ja moni taiteilija onkin hyödyntänyt niitä.

Punaisena lankana toimii henkilökohtaisuuden lisäksi yhteiskunnallisuus. Hoitoon pääsy on vaikeaa ja hoidon laatu heikkoa. Rikkinäiset ihmiset joutuvat taistelemaan avun saamiseksi, eivätkä kaikkien voimat riitä edes kamppailun aloittamiseen. Ammattilaisetkaan eivät aina osaa suhtautua: Eeli Laanisen sarjakuvaan on koottu karmiva kimara terapeuttien ja lääkäreiden suista tulleita sammakoita. Tiitu Takalon pitkä tarina kertoo viisivuotisesta kamppailusta hoitoon pääsemiseksi. Muitakin kokemuksia on: Kimmo Lustin synnytysmasennuskuvauksessa apu tulee viime hetkellä ja toimii.

Ajatukset ja oma pää ovat masentuneen ihmisen pahimmat viholliset. Katariinakombin sarjakuvassa ajatuksia verrataan paperitiikeriin. Ne näyttävät pelottavilta ja vaikuttavat todellisilta mutta eivät saa aikaan oikeaa tuhoa.

SUVI ERMILÄ: Hauho · Suuri Kurpitsa

Laumansa heiveröisin TUOMAS TIAINEN

Tietoni Hauhosta rajoittuvat Juice Leskisen samannimiseen kappaleeseen, jota en ole kuullut. Suvi Ermilän esikoissarjakuvan lukemisen jälkeen Hämeenlinnaan viime vuosikymmenen lopussa liittynyt kunta muistuttaa minua myös hampaat irvessä suoritetusta mökkeilystä ja perheyhteisön kipuilusta.

Tamperelainen Ermilä (s. 1985) on kertoman mukaan viettänyt lapsuutensa kesät Hauhon mökillä.

Tästä herää kysymys kirjan omaelämäkerrallisuuden asteesta. Tunnelma joka tapauksessa on todellinen ja koetun oloinen. Moni tunnistanee Hauhossa kuvattuja jännitteitä ja kommunikaatiovaikeuksia.

Autereinen kesä voi olla elämän ihaninta aikaa, mutta kanssaihmiset laimentavat olosuhteiden paratiisimaisuutta tai saavat kokemuksen tyystin myrkytettyä. Suku on pahin, ja sen mökillä kohtaamisia ei voi välttää.

Tapahtumien ajankohtaa ei mainita, mutta tarinan voisi muutamien vihjeiden – ja oletetun omaelämäkerrallisuuden – puolesta sijoittaa jonnekin 1990-luvun puolivälin tienoille. Merkitystä tällä ei tosi ole. Hauho velloo suloisessa ajattomuuden kuplassa, jollaisiin siunatut lapsuuden kesät on iäksi sine-

töity. Eivät toki aina täydellisinä, tässäkään tarinassa.

Päähenkilö Meri jää hiljaisuutensa ja syrjäänvetäytyvyytensä vuoksi muiden jalkoihin. Aikuiset perheenjäsenet ja sukulaiset puhuvat hänen ohitseen ja vähättelevät. Ainoat, jotka huomioivat hänet omana itsenään, ovat itsekin hieman sivussa. Heti kun kesävieraat astuvat autosta ulos, perheensisäiset ristiriidat alkavat purkautua ja kulminoituvat rumasti tarinan lopussa.

Tunnelma on kuin heinäkuista ukonilmaa odottaessa, hautova ja painostava. Tätä korostaa myös Merin verhoutuminen pelkkiin pikkuhousuihin. Vaatetus myös asettaa hänet selkeästi erilleen muista. Mökin lähellä on Haukisaari, jonne tulevia ravihevosia uitettiin kapean salmen yli kesäksi sosiaalistumaan ja selvittämään paikkansa laumassa. Se on ilmeinen vertauskuva vastarannalla tapahtuvalle raadolliselle prosessille.

Ermilän kuvitus on verrattoman notkeaa ja luontevaa, likipitäen täydellistä suomalaisen kesäluonnon kuvaukseen. Erityisen hyvin hän onnistuu järvimaisemissa. Olisi hienoa nähdä Ermilän taidetta väreissä, mutta väkevää se on harmaasävyisenäkin.

Suurella Kurpitsalla on ollut hyvä vainu löytää kyvykkäitä debytantteja. Vaisto ei petä tälläkään kertaa.

67

PEKKA LEHTOSAARI & HANNU LUKKARINEN: Raatteen tie • Otava

Daavidin haavat ja arvet REETTA LAITINEN

Suomussalmen taistelu (30.11.1939 – 8.1.1940) lienee monille suomalaisille talvisodan tutuimpia tapahtumia. Useimmat ovat kuulleet ainakin Raatteen tiestä, koska kyseessä oli varsinainen talvisodan ihme, pienten ja köykäisesti varustautuneiden suomalaisjoukkojen voitto huomattavasti suuremmista ja mahtavammista neuvostovoimista.

Sotasarjakuva jumittui Suomessa vuosikymmeniksi Korkeajännitykseen. Uuden sotahistorian myötä sarjakuvantekijät ovat innostuneet tuomaan aihepiirin lisää tasoja. Pekka Lehtosaaren ja Hannu Lukkarisen Raatteen tie on hieman lähempänä perinteistä sotasarjakuvaa kuin Hanneriina Moisseisen Kannas, mutta tuntuu silti tuoreelta.

Sarjakuva liikkuu monella eri tasolla. Yksi on maailmanpoliittinen: Stalinin, Kallion, Mannerheimin ja Rooseveltin kabineteissa. Koko maailman lehdistö käänsi hetkeksi katseensa ”Daavidin ja Goljatin taisteluun”.

Toinen on sodan ja rintaman todellisuus, pakkasen ja tulitaisteluiden helvetti. Raatteen tie koitui viimeiseksi määränpääksi sadoille suomalaisille ja tuhansille neuvostoliittolaisille sotilaille. Kesävaatteissa 34 asteen pakkasiin kuljetettujen ukrainalaisten sotilaiden kohtalo oli erityisen järkyttävä.

68

Henkilökohtaista tasoa edustavat suomussalmelaiset Taisto ja Rauha Juntunen ovat sinällään hieman turhia hahmoja, eikä heihin synny tunnesidettä. He ovat hieman elokuvamainen nuori keskivertopariskunta, jonka kautta tapahtumia voi tarkastella. Taisto päätyy rintamalle, ja Rauha ilmoittautuu lotaksi.

Hahmojen varsinainen taistelu alkaakin oikeastaan vasta lopussa, sodan jo päätyttyä. Innoittajana pitkien seurausten tarkasteluun ovat ilmeisesti olleet Ville Kivimäen rintamamiesten psykologiaa valaissut Murtuneet mielet ja tekijöiden omat kokemukset sodan arpeuttamasta isiensä sukupolvesta.

Raatteen tien yksityiskohdat ovat tarkkaan mietittyjä ja elävöittävät albumia. Pienet huomiot, kuten joidenkin ruumisarkkujen ”Älkää avatko” -varoitukset tai ”henkilökohtaiseen rangaistukseen” päätynyt vänrikki, joka laukaisee kiväärin isovarpaallaan, luovat synkkää dramatiikkaa.

Hannu Lukkarisen piirrokset sopivat saumattomasti elokuvakäsikirjoittajana paremmin tunnetun Lehtosaaren tekstiin. Lukkarisen vakiintunut tyyli on mustavalkoisen tyylikäs, dramaattinen ja lennokas. Erityisesti maisemakuvat loistavat, kun taas henkilöhahmoissa piirrokset vaikuttavat välillä etäännyttävästi. Muutamassa ruudussa viiva on pikselöitynyt.

Ilahduttavaa nähdä, että Otava jatkaa laadukkaan suomalaisen sarjakuvan kustantamista!

HEIKKI PAAKKANEN & TIMO J. TUIKKA: Suomi sata vuotta ja risat • Zum Teufel

Toisenlainen suurteos Suomesta VESA SAARINEN

Sotajankutusta. Juhlavuosisaludoa ja -suklaata. Suomi 100 -sukkia, sinivalkoisia Volkswagen-pakettiautoja, Sibeliusta. Suomen satavuotisen itsenäisyyden juhliminen on ollut sietämätöntä historiaan käpertymistä ja juhlatuotteilla rahastamista. Itsenäinen ja itsetuntoinen Suomi ansaitsisi pikemminkin tulevaisuuteen katsovia avauksia ja suomalaisuuden myyttien kyseenalaistamista.

Onneksi taiteilija Heikki Paakkasen Suomi sata vuotta ja risat -kirja on aivan muuta kuin hymistelyä.

Muodoltaan teos ei ole sarjakuva vaan kuvitettu pakina- tai esseekirja, jossa ”kuva ja teksti yhdistyvät lopultakin saumattomaksi kokonaisuudeksi”. Sikäli mainoslause on oikeassa, että Paakkasen teoksesta tulee nauttia myös kirjoituksin rikastettuna kuvateoksena suomalaisuudesta, Suomesta ja maan historiasta ihmisineen.

Paakkasen mustavalkovoimaisen kuvituksen rinnalla teoksessa kulkevat tohtori Timo J. Tuikan ja muiden kirjoittajien lyhyet tekstit, joissa Suomen historia yhtyy nykypäivään tuttujen ja tuntemat-

tomien faktojen sekä fiktion kautta. Välillä perussivistymättömän lukijan on mahdoton hahmottaa, missä menee toden ja tarun raja, mutta vähätpä siitä. Olennaista on ymmärtää, että Suomen kertomus on tarinaa: valikoima tosia ja taruja, joista paloja poimien rakentelemme identiteettejämme miten sattuu.

Tätä korostavat erityisesti Paakkasen piirroskuvat. Usein ne kuvittavat pintapuolisesti jonkin siihen liittyvässä tekstissä mainitun henkilön, tapahtuman tai asian, mutta yksityiskohtien kautta piirrokset vievät lukijan välillä kauas tekstin maisemista, unien, symbolien ja assosiaatioiden maailmaan. Yksityiskohtia kuvissa riittää, ja kirja onkin syytä nautiskella pieninä siivuina.

Suomi sata vuotta ja risat on komea kirja sekä ulkomuodoltaan että sisällöltään. Paakkasen taitava kuvitus toden totta yhdistyy tarttuvasti kirjoitettuihin teksteihin. Kirja lähestyy suomalaisuutta tervetulleesti: rehellisesti, häpeämättä, vakavasti, virnistäen, kiemurrellen, ylpeästi, käännellen.

Kansikuva sen tiivistää: Suomen joutsen painaa päänsä kultaiseen tai paskaiseen järveen. Vaan mitä pinnan alta, sateenkaaren päästä, Suomemme maasta löytää – siinä tämän juju.

69

NEIL GAIMAN & MARK BUCKINGHAM: Miracleman – Ihmeiden aika • Suomennos Jouko Ruokosenmäki • Like HEI, ISOISÄ.

HEI, HERRA WARHOL.

MUISTAT KAI, KUN PISTIT KUITUOPTISEN KAMERAN ÄITIIN. NÄIN SINUT SILLOIN ENSI KERTAA. ET OLE MUUTTUNUT.

MIKSI TULIT KATSOMAAN MINUA?

SINÄ.

OLET WINTER. SE VAUVA.

UTELIAISUUTTANI. TEIT MINUT. HALUSIT OMISTAA KEHONI. MIHIN EN OLISI MUUTEN SUOSTUNUT.

JUURI NIIN. HASSUA, ET OLE MUUTTUNUT.

OLEN KUOLLUT, WINTER. MUUTTUNUT?

ENTÄ ISÄSI?

NIIN?

MUUTIT YHDELLÄ SANALLA ISÄN

SINÄ OLET AINA

MICHAEL MORANIKSI. LYÖN VETOA, PELÄNNYT HEITÄ, EMIL. TAI AVRIL LEAR? MISSÄihminen ei Maailma valmis, taa SANA, raskaan ETTÄ SINULLA ON MYÖS JOKApyhiinvaelluksen Olympoksen huipulle JA SEN TAKIA OLET HE OVAT? MIKSEIVÄT HE

TULE JUTTELEMAAN TUOMAS TIAINEN KANSSANI?

MUUTTAA AVRILIN KUOLEVAISEKSI. avaruuden rajalle. ”GALATEA”? ”PROSERPINA”?

JOTAKIN SEN TAPAISTA.

HEILLE VAARAKSI.

Ihmeiden aika koostuu kahdeksasta erillisestä luLIIAN ÄLYKKÄITÄ.

Ajat ovat kovat, mutta supersankarisarjakuvan ysvusta.

Ne eivät muodosta ehyttä jatkumoa vaan ovat TAI PELOISSAAN. TAI MOLEMPIA. tävää sentään hemmotellaan kovakantisella toisen- selkeästi irrallisia. Gaimanin konsepti on muutenkin sa perään. Viimevuotiset Alan Mooren käsikirjoitta- erilainen. Kaikkivoipa Miracleman on paria lyhyttä mat Miraclemanit saavat jatkoa Sandmanin luojan esiintymistä lukuun ottamatta taustalla. Estradille Neil Gaimanin tarinoista. Miracleman – Ihmeiden astuvat edellisen kirjan sivuhahmot Miraclewoman, ajan tarinat Yhdysvalloissa lehtinä 1990-luvun alku- Miraclemanin tähtilapsi Winter ja rikollinen nero vuosina ja nyt ensi kertaa suomeksi.

Gargunza. Yllättäen myös Andy Warholilla, tai WarGaiman ei ollut helpon tehtävän äärellä vuonna holeilla, on mieleenpainuva rooli.

1986. Moore päätti oman osuutensa onnea tytisevään Toimintaa tarinoissa ei juuri ole. Sitä vastoin kukliimaksiin. Miracleman kumppaneineen hallinnoi kin luku on pieni tutkielma utopiassa elämisestä, kimaailmaa, jossa ei ole sotaa, nälänhätää tai puutetta. puilusta unelman äärellä. Uusi ja uljas ei välttämättä Kuinka jatkaa tarinaa, jos se on päättynyt? ole rumaa ja vaillinaista helpompi vaihtoehto ihmiLahjakas nuori käsikirjoittaja kykeni luomaan sen psyykelle, tuntuu Gaiman sanovan. Maailma voi hankalasta lähtökohdasta hyvää sarjakuvaa, joka tulla valmiiksi, ihminen ei. kylläkin eroaa Mooren luomuksesta aika lailla.

Gaiman valitsi kirjoittamiensa jaksojen piirtäMIKSI HEja monin tavoin perin JA SINULLA Maailma on siis pelastettu jäksi nuoren Mark Buckinghamin. Tämän ratkaiMINUA PELVOI OLLA MUITA MUTTA SINÄ KÄISIVÄT? SANOJA kummallinen, ei vähiten kaikkialla vallitsevan au-JA JUTTUJA. su kuvittaa jokainen ET tarina tyylillä korostaa MINUA eri PELKÄÄ, TURVAKEINOJA. PIKKU TYTTÖ? von vuoksi. Keskellä Kid Miraclemanin kammotta- jaksojen erillisyyttä. Buckingham käyttää kollaavasti murjomaa Lontoota kohoaa Miraclemanin luo- sitekniikkaa, lainailee sieltä täältä, piirtää liidulla ma jättimäinen pyramidi Olympos, uuden ajan nä-75 mustalle kartongille ja ylipäätään rikkoo kaavaa. kyvin symboli. Ihmiskunnalla on käytössä avaruus- Tulos on monipuolinen ja usein komea. Siitä sopiolentojen ylivertaista teknologiaa, ja läsnä olevat ju- nee kiittää myös värit kokoelmaan uusiksi laatinutmaluudetkin kuuntelevat, mikäli vain jaksaa suorit- ta D’Israelia.

70

BERLIAC: Kaikkimeni.exe • Suomennos Silja-Maaria Aronpuro • Asema

Kaikenlaista harmia TUOMAS TIAINEN

Argentiinalaistaiteilija Berliacin (s. 1982) Kaikkimeni.exe sisältää viisi lyhyttä kertomusta, jotka osoittavat gekigasta eli vakavaluontoisemmasta mangasta ammentavan tyylin kehittyneen huippuunsa. Kun väline on hallinnassa, on mahdollista leikitellä, alistaa totunnaisuudet luontevasti kerronnalle. Ote on täyteläisen suvereeni.

Parhaissa tarinoissa riittää pureksittavaa useiksi lukukerroiksi.

Kaikissa kokoelman novelleissa on jotain ihmisluonnetta kiteyttävää synkeyttä ja pikkumaisuutta, pieni hiertävä kivi. Ihminen on saamiensa syötteiden mukaan sokeasti toimiva yhteiskunnan pelimerkki ja taipuvainen kyynärpäätaktiikkaan ja hedonismiin.

Maapallon resurssit kuluttava itsekäs keskiluokka on suuri vankila, käyttäytymisnormien taivuttaminen raakaa nollasummapeliä.

Erilaisista sisaruksista kertova ”Kaavat”, kirjan kenties syvällisin tarina, muistuttaa lähisuhteiden epäoikeudenmukaisuudesta. Se olisi melkein kaunis,

ellei kuristaisi kurkkua siinä määrin kuin ihmisenä olemisesta jotain olennaista tavoittava teos parhaimmillaan voi tehdä.

Myös avaustarina ”En koskaan käynyt Meksikossa” sisältää monella tapaa tuskaisia tilanteita. Jo lähtökohta, lukioikäisten valmistujaismatka Cancuniin, pitää sisällään katastrofin ainekset. Tulos on kiusallinen ja hupaisa.

Heikoimmillaan juju perustuu halpaan vitsiin, kuten rottien juoksukilpailuista kertovassa tarinassa ”Iso rotta syö pikkurotan”. Ihan hauskaa, mutta melko yksioikoista. Kaikennielevää työkulttuuria karrikoiva ”Scapo” puolestaan sisältää tilkan silkkaa kauhua. Kauhua on myös ”Moriyaman koirassa”, jossa julkisten paikkojen pelosta kärsivä mangaka saa hoitoonsa kuolleen naapurin koiran. Häntä koipien välissä tuijottavasta eläimestä tulee ideoiden puutteesta kärsivän piirtäjän muusa, joka tietenkin vie uuden isäntänsä lopulta turmioon.

Berliacin sarjakuvista jää häiritsevä olo. Tuntemuksen toivottavuus riippunee lukijasta, itse nautin suuresti. Sillä onhan niin, että likaisen pelin tiedostaakseen on liattava hiukan itseäänkin.

71

RIAD SATTOUF: Tulevaisuuden arabi 3 – Lapsuus Lähi-idässä (1985–1987) • Suomennos Saara Pääkkönen • WSOY

Suurmiehen poika AINO SUTINEN

Ranskalais-syyrialainen Riad Sattouf jatkaa lapsuudestaan kertovaa, kansainväliseksi ilmiöksi noussutta sarjaa. Alun perin kolmiosaiseksi kaavailtu sarja jatkuu vielä ainakin kahden kirjan verran, huhujen mukaan jopa nykypäivään asti.

On vaikea uskoa, että taiteilijalla voi olla näin tarkka muisti. Mutta uskottava on – tai ainakin annettava tarinan viedä. Sattouf laskettelee tarkkoja kuvauksia tapahtumista, keskusteluista, ympäristöistä ja jopa (tai varsinkin) lapsena tuntemistaan tuoksuista. Anekdoottien kertojan taidoillaan hän epäilemättä saisi sarjakuvan aikaan tavanomaisemmastakin lapsuudesta. Sattouf on hauska ja tarkkanäköinen, säälimätönkin.

Lapsuus on tosin kaikkea muuta kuin tavanomainen. Isä vie perhettä autoritäärisestä arabimaasta toiseen. Syyriassa perhe ei suinkaan asu Damaskoksessa vaan isän pienen kotikylän perinteisessä yhteisössä. Lapsia kasvatetaan koulun alkeellisissa oloissa uskonnolla ja summittaisella väkivallalla. Onnekseen Riad on jo oppinut mielistelemään opettajaansa.

Perhettään pomotteleva isä kasvaa eräänlaiseksi keskushahmoksi, joka taiteilee psykologisestikin idän ja lännen välillä. Opiskelijana edistyksellisiä

72

ajatuksia viljellyt mies alkaa vaipua kohti perinteisen patriarkan roolia. Hän hassuttelee pojilleen mutta esittää seuraavassa hetkessä jyrkkiä ja keskenään ristiriitaisiakin mielipiteitä. Uskonnollisen paatoksellisuuden ja syyllisyyden puuskat valtaavat miehen, joka näennäisesti jo jätti uskonnon taakseen.

Pieni Riad palvoo isäänsä. Kerran hän tosin erehtyy julkisesti bussissa myöntämään, että pitää ehkä sittenkin enemmän äidistään.

Arabiaa taitamattoman ja kotiin sidotun, kuitenkin korkeakoulutetun äidin motiiveja jää miettimään. Äiti alkaakin leipääntyä osaansa ja myös masentua neljän seinän sisällä. Kirjan hahmona hän saa sympatiaa ja jää isää vaisummaksi. Sattouf on kertonut isänsä jo kuolleen ja että heillä oli myöhemmin huonot välit, mikä taitaa osaltaan vaikuttaa kuvauksen intensiteettiin. Tämä on myös kirja isäsuhteesta.

Kirja kuvaa suurempia teemoja, maskuliinisuuden kulttuuria, uskontoa, maan yhteiskunnallisia oloja ja korruptiota perheen kokemusten kautta. Ei tule tarvetta tukeutua pitkiin tekstipohjaisiin taustoituksiin. Kerronnan kepeä kulku ja huumori yhdistettynä raskaisiinkin aiheisiin lienee Tulevaisuuden arabin suosion salaisuus.

Saara Pääkkösen käännös on ensiluokkainen.

Lopuksi varoituksen sana: kirja sisältää juonipaljastuksia Conan – barbaari -elokuvasta!

DERIB, MAURICE ROSY JA MAURICE KORNBLUM: Attila • Suomennos Annukka Kolehmainen • Otava

Koiran virka: salainen agentti TIMO RONKAINEN

Vuosina 1975–79 ilmestynyt Non Stop ja sen edeltäjä Ruutu esittelivät suomalaisille klassisen ranskankielisen sarjakuvan koko laajuudessaan. Lukijat muistelevat sarjoja lämpimästi vieläkin.

Nyt Otava on lanseerannut tuttua tuotemerkkiä kantavan kirjasarjan nostalgikkojen iloksi. Ensimmäisenä julkaistaan yllättävän lyhyeksi jääneen Attila-albumisarjan kaikki jaksot.

Attila on Sveitsin armeijan kehittelemä salainen ase, koira-agentti, joka osaa puhua ja toimia kuin ihminen. Onpa vielä keskivertoa älykkäämpi ja kultivoituneempi.

Attila sai alkunsa Spiroun sivuilla vuonna 1967. Strumffeistaan tutun Peyon apulaisena toiminut nuori sveitsiläispiirtäjä Derib (Claude de Ribeaupierre) ja Maurice Rosy alkoivat kehitellä Attilaa vuoden 1966 loppupuolella.

Derib halusi tehdä lännensarjoja, mutta niitä oli jo kylliksi. Tarvittiin tuoreempaa. Agentit olivat päivän sana, ja piirtäjä halusi puhuvan koiran olevan sveitsiläinen. Se antoi Deribille mahdollisuuden piirtää kotoisia vuoristomaisemia.

Ikävästi ensimmäinen tarina Koiran virka jää

neljän seikkailun kokonaisuudesta selvästi parhaimmaksi. Siinä esitellään sarjan vakiohenkilöt, Attilan esimiehenä toimiva jäyhä eversti ja laiskanlupsakka rankkuri Ernest Bourillon.

Sarjan alku on lupaava ja antaa hyviä mahdollisuuksia jatkoa ajatellen, mutta muissa albumeissa salainen tiedustelutoiminta jää olemattomaksi, varsinkin kun näyttämölle tuodaan ärsyttävän lapsellinen pikkupoika Odeé (vanhassa suomennoksessa Casimir), jonka perintöä konnat kärkkyvät.

Kolmannen albumin Mysteeri Z14 myötä toiseksi käsikirjoittajaksi tuli Maurice Kornblum, joka alkoi vetää sarjaa aivan uuteen suuntaan. Neljännessä seikkailussa oli niin paljon tieteisseikkailun aineksia, että Derib kyllästyi ja jätti leikin sikseen. Samalla tarinajatkumo jää harmittavasti kesken.

Attilan loppumisen jälkeen Derib siirtyi vuonna 1973 Tintin-lehteen, jolle hän loi yhden tunnetuimmista lännensarjoistaan. Buddy Longwaysta kehkeytyi aikaa myöten sävykäs klassikko.

Rosy ja Kornblum ehtivät kirjoittaa vielä yhden albumin. Tarina jäi vuosiksi pöytälaatikkoon ennen kuin se kaivettiin 1980-luvulla naftaliinista. Sen piirsi nimimerkki Didgé, mutta jutusta on tässä kirjassa vain näyte. Kirjan alussa on mainio esittelyteksti, joka johdattaa Attilan tekemisen aikoihin.

73

PETRI HILTUNEN: Vala Auringolle & Aavetanssi – 20-vuotisjuhlapainos • Arktinen Banaani

Vala Hiltuselle ONNI MUSTONEN

Petri Hiltusen 30-vuotistaiteilijajuhlan kunniaksi Arktinen Banaani on koonnut samoihin koviin kansiin kaksi tekijänsä suosikkialbumia 1990-luvulta.

Vala Auringolle ja Aavetanssi kertovat tasankointiaanien kukoistuskaudesta ja tuhosta Juokseva mäyrä -nimisen Sioux-soturin näkökulmasta.

Vähintään Hiltusen toinen jalka seisoo vakaasti lännenelokuvien perinteessä, mutta samojen vanhojen populaarikulttuurin kliseiden toistamisen sijaan Hiltunen käyttää valkoisten parissa kasvaneen Juoksevan mäyrän ulkopuolista näkökulmaa purkaakseen Amerikan alkuperäiskansoihin liittyviä myyttejä ja harhaluuloja. Hiltunen ei pelkää lainata elementtejä romantisoiduista seikkailuelokuvista (Vala Auringolle -tarinan juoni tuo vahvasti mieleen Mies hevosena -elokuvan veristä aurinkotanssirituaalia myöten) pitääkseen tarinan kulun sujuvana ja mukaansatempaavana.

Sen rinnalle Hiltunen tuo aimo annoksen tutkimustietoa, joka juurruttaa kertomuksen todellisuuteen. Näin kirjallisuustieteilijän näkökulmasta läh-

74

deviittauksetkin on merkitty kiitettävän hyvin, ja juhlapainoksessa on mukana paljon historiallista aineistoa, kuten valokuvia. Hiltusen intohimo historiallista aineistoa kohtaan näkyy niin tarinassa (jossa esiintyy useita historiallisia hahmoja) kuin erityisesti tasankointiaanien varusteissa ja asuissa.

Viivan pikkutarkkuus onkin yllättäen juhlapainoksen suurin ongelma. Viivapiirrokset ovat ihailtavan yksityiskohtaisia isossa koossa, mutta menevät pienempinä välillä tukkoisiksi.

Kyse on kuitenkin pienestä varjosta, joka ei himmennä erinomaista kokonaisuutta. Tällaisten uusintapainosten kohdalla suurin kehu lienee todeta, että 20 vuodenkaan jälkeen Vala Auringolle ja Aavetanssi eivät ole menettäneet tehoaan. Juhlapainos ei ole vain nostalgista vellomista, vaan kummallakin sarjakuvalla on vielä jotain sanottavaa.

Osaltaan vaikutelma syntyy siitä, että rasismin, identiteetin ja väkivallan teemoihin pelotta tarttuva aikuisten seikkailusarjakuva on poikkeus suomalaisella sarjakuvakentällä. Siksi sarjakuvat tuntuvat yhtä tuoreilta kuin ilmestyessään. Vaikka Hiltunen kumartaa populaarikulttuurin traditiota kohti, on hän Suomessa ainoa laatuaan.

JUSSI WALTAMERI: Samalla kadulla kirkko ja tehdas • Suuri Kurpitsa

Haihtuvat hetket kuviksi REETTA LAITINEN

”Ikkunast näkyy kaupunki, kadut nousee mäkee, sitte ne laskee jyrkäst alas. Tulee kerrostaloi, kirkko ja tehas, kaikki samal kadul. Niitten takan näkyy meri.

Aamuauringon hehku hiipuu nopeest... valo muuttuu kovaks ja meri hohtaa ku peili.”

Samalla kadulla kirkko ja tehdas on Jussi Waltameren (s. 1961) ensimmäinen albumi ainakin tuolla nimellä. Kotkalaisen duunarin omaelämäkerrallinen teos on vähäeleisen runollinen ja tunnelmallinen kurkistus lyhyeen mutta merkittävään ajanjaksoon keski-ikäisen miehen elämässä.

Iäkkään äidin sairastuminen ja paheneva sairaalakierre johdattavat aikuisen pojan lapsuuden mielenmaisemiin. Elämä pysähtyy hetkeksi ja kiertyy sairaalan ympärille. Samalla on aikaa pohtia omaa itseä, lapsuutta, läheisiä ihmisiä ja elämää. Ympärillä kaikki muu jatkaa kulkuaan. ”Ja aika kävelee toises maailmas. Päivät on pilvenhattaroit.”

Waltameren akvarellipiirrokset vaikuttavat ehkä ensi katsomalta kömpelöiltä, mutta toimivat tarinan-

kuljetuksessa paremmin kuin viimeisen päälle hiottu yksityiskohtaisuus tai perinteinen terävä tussiviiva.

Viitteellisesti maalatut, impressionistiset kuvat vangitsevat haihtuvien hetkien tunnelman. Aamuauringon puna, ensilumen musta märkyys ja sairaalan kelmeät valot muuttuvat todellisiksi.

Kuvien rinnalla kulkee paikallisella murteella kerrottu teksti. Runollinen ilmaisu on soljuvaa, kuvat ja sanat pelaavat yhteen ja johdattavat tarinaa luontevasti eteenpäin. Ainoastaan jäykkä versaalikirjaiminen konefontti häiritsee hieman kokonaisvaikutelmaa. Ehkä käsin tekstaus olisi sopinut tunnelmaan paremmin.

Pojan ja äidin lisäksi kolmantena päähenkilönä albumissa on Kotka, mihin otsikkokin viittaa. Kaupunki on kuvattu samalla impressionistisella viitteellisyydellä kuin ihmisetkin. Se on sielun maiseman kaupunki, valoista, varjoista, muistoista ja ohikiitävistä häivähdyksistä koostuva.

Albumissa on murheen ja elämän katoavaisuuden tuntu, mutta kuitenkin valo pilkahtelee tummuuden läpi lohduttomissakin ruuduissa. Loppukin on valoisa, vaikkakin elämän realiteetit tunnustava.

75

KAROLIINA KORHONEN: Suomalaisten painajaisia 2 – Lisää vähäsanaista vertaistukea • Atena Kustannus

Hiljaisia nolostumisia MIIA VISTILÄ

Karoliina Korhosen yksikuvainen, alun perin englanninkielinen Finnish Nightmares -strippi syntyi vuonna 2015. Sosiaalisen median suosion myötä kuvat hiljaisesta suomalaismies Matista ovat kääntyneet myös suomen kielelle ja myyntilistojen kärjessä viihtyviksi kirjoiksi. Uusi teos, Suomalaisten painajaisia 2, on ensimmäisen osan tavoin pieni lahjakirjamainen kokoelma.

Tällä kertaa Matti viettää kesää, matkustaa, shoppailee ja pitää tietysti kahvitauon. Painajaismaista on yleensä toisten ihmisten kohtaaminen, välillä myös suomalainen sää. Arkiset huomiot ovat samalla kuvausta hiljaisuuden arvostuksen kulttuurista. Ne kuvaavat, miten suomalaiset pitävät välimatkaa muihin ihmisiin tavalla, joka voi näyttää ulospäin torjuvalta, muttei kuitenkaan ole välinpitämättömyyttä. Sanattomat kohteliaisuussäännöt pitää vain osata ja ymmärtää.

Huumori on pehmeää ja lempeää ja sopii hyvin monenlaisille yleisöille, joilla on jokin kytkös suomalaiseen kulttuuriin. Suomenkielisen version pää-

76

kohderyhmänä lienevät suomalaiset, jotka haluavat nauraa arkiselle itselleen ja meille kovin kiusalliselle ja vaikealle sosiaalisuudelle. Tämä lienee sarjakuvan suosion syynä Suomessa. Lukijasta riippuu, kokeeko Matin humoristisena liioitteluna vai nappiin osuvana kuvauksena.

Suomalaiseen kulttuuriin vasta tutustuville huomioista saattaa irrota paitsi hämmentyneet naurut, myös syvempää ymmärrystä hiljaisuuden taakse kätkeytyvästä kohteliaisuudesta. Tai vain selitys sille, miksi ihmisiin on vaikea saada kontaktia.

Korhonen on ammatiltaan graafinen suunnittelija, ja ammattitaito näkyy. Pallopäinen Matin hahmo, lähtökohdiltaan stereotyyppinen sarjakuvastrippien standardimies, on kuvattu muutamalla viivalla, mutta tarvittaessa ilmeikkäästi. Parhaimmillaan piirrostyyli on kuvissa, joissa on Matin lisäksi muitakin hahmoja tai samalla pelkistetyllä tyylillä kuvattua taustaa. Tekstaus on helppolukuista ja tehty kevyellä, sopivasti käsin kirjoitettua muistuttavalla fontilla. Visuaalisesti strippi heijastaa vahvasti ideaalia hyvästä suomalaisesta suunnittelusta: omaperäistä mutta minimalistista ja sellaisena kaunista ja tarkoituksenmukaista.

ALEX ALICE: Siegfried 1 • Suomennos Anssi Rauhala • Zoom Teufel

Alkusoitto ONNI MUSTONEN

Siegfriedin tai Sigurdin tarinaa on kerrottu yli tuhannen vuoden ajan. Ensimmäinen versio nähtin noin 900-luvulla kallioon kaiverretuilla riimuilla.

Tunnetuin on varmasti Richard Wagnerin eeppinen Niebelundin sormus -oopperatetralogia, joka on myös Alex Alicen Siegfried-sarjakuvan selkein inspiraation lähde.

Alicen sarjakuva ei kuitenkaan noudata yksi yhteen Wagnerin oopperan tapahtumia. Aivan kuten Wagner lainasi elementtejä lähes kaikista Siegfriedin versioista, myös Alice tekee tarinasta omansa. Tässä mielessä Alicen Siegfried asettuukin saumattomaksi jatkoksi suullisen tarinankerronnan perinnettä. Siegfriedin, lohikäärme Fafnirin ja valkyria Brunhilden saagasta ei ole olemassa oikeita versioita, vain myytin uudelleentulkintoja, jotka tarinankertoja itsessään saa kertoa parhaaksi näkemällään tavalla.

Tuskin on sattumaa, että albumin ensisivuilla Alice kiittää ”elokuvatyöryhmää, joka osasi auttaa Siegfriedin kasvussa”, sillä tarina rullaa kuin filmi projektorissa. Alice osaa kertoa kuvilla, ja kohtauk-

set kärjistyvät usein henkeäsalpaavan näyttäviin ruutuihin. Ne rytmittävät kerrontaa ja tuovat tarinaan iskevyyttä.

Tuttu myytti on myös Siegfriedin suurin ongelma, mikä ei ole varsinaisesti taiteilijan syytä. Kuten Joseph Campbell on huomauttanut, kyse on länsimaisesta perustarinasta. Siegfriedin jälkeläisiin kuuluvat niin Luke Skywalker kuin Frodo Reppuli.

Sormusten herra -viittaukset menevät tietenkin vielä syvemmälle. J. R. R. Tolkien lainasi monia elementtejä Völsung-saagasta (ja kirjoitti myös oman, postuumisti julkaistun versionsa Siegfriedin myytistä). Nyt Alice vuorostaan lainaa takaisin monia elementtejä Tolkienilta kertoakseen oman versionsa Siegfriedistä. Tarina mahtisormuksesta ja sankarista, joka surmaa lohikäärmeen, on kerrottu niin usein, että Siegfried-sarjakuva ei tunnu kovinkaan omaperäiseltä.

On kuitenkin syytä muistaa, että Siegfried on ensimmäinen osa kolmiosaista sarjaa. Albumi on vasta alkusoitto. Ehkä myöhemmin tänä ja ensi vuonna ilmestyvät osat tuovat jotain uutta Siegfriedin legendaan. Kynänjäljen sujuvuus saa ainakin minut toivomaan niin.

77

Pienet lehdet

tilla ja arveluttavalla, mikä ei kuitenkaan ole itsetarkoituksellista, vaan tulosta tekijän heittäytymisestä ja sanomisen pakosta. Sarjamurhaajat, päihteidenkäyttäjät, kieroutuneet poliitikot ja muut ihmiselämän kääntöpuolen ilmentymät rinnastuvat esillepanossa, joka on toisinaan muodoltaan mutta etenkin sisällöltään kollaasimainen. Yksi jatkuvajuoninen (jos oikein ymmärsin), kerronnaltaan ja piirrostyyliltään perinteisempi sarjakuva – ”Pontikka Mersu” – on pätkitty useaksi episodiksi muun materiaalin sekaan. Tämä(kin) ratkaisu vaikuttaa harkitulta ja toimii yllättävän hyvin, ehkä juuri siksi, että muutoin materiaali hyökkäisi samalla volyymillä silmille koko ajan ja siten menettäisi tehoaan. Hauska Luke on paljon enemmän kuin yksittäisten osiensa summa.

LAURI MÄKIMURTO

Lähetä pienlehtesi tai omakustannealbumisi arvioitavaksi Sarjainfoon!

Osoite on Otso Höglund c/o Tilitoveri, Tammelan puistokatu 30–32 C 48, 33100 Tampere.

Vaihtoehtoisesti voit lähettää linkin nettisarjakuvaan osoitteeseen otso.hoglund@sarjakuvaseura.fi.

Hauska Luke 1 Lauri Mäkimurto

78

EMMI VALVE

Se syvällä psyyken mustan umpilammen uumenissa pulppuava lähde, josta Kalervo Palsa symboliikkansa ammensi, ei näytä olevan vielä tyhjiin pumpattu. Myös Teemu Mäen yhteiskunnallis-poliittiset piirrokset ja maalaukset tuntuvat häilyvän jossain Mäkimurron muun muassa akvarellia, lyijykynä- ja tussitekniikkaa sekä muista painotuotteista leikeltyjä ja liimailtuja kuvia ja tekstejä sekoittelevan keitoksen taustalla. Hauska Luke hakee vertailukohtansa oikeastaan ennemminkin maalaustaiteen viimeisten sadan vuoden eräistä suuntauksista kuin sarjakuvan traditiosta ja kaanonista.

Tekijä on lähettänyt tuotostensa ideointivaiheessa yliminän ja mielensä sensuroivan kerroksen pitkälle lomalle, lukijaa hakataan naamaan lötkyvillä sukuelimillä ja kaikenlaisella muullakin epäkorrek-

Girl Gang Bang Bang – Vieras Emmi Valve Ms. Mandarin & miehet – 3 tarinaa deittailusta Aino Sutinen Dead Genesis Split Series Emmi Valveen Girl Gang Bang Bang -sarjan lempeän vieraantuneesti haahuilevat henkilöt tuntuvat angloamerikkalaisesta indie-elokuvasta tai

Aino Sutisen Stella Mandarin on samaan aikaan tutunoloinen ja arvoituksellinen persoona, jonka deitit eivät ehkä ole sieltä aivan tavanomaisimmasta päästä. Avarakatseisena hän seurustelee vaikka ilmatäytteisen nuken tai chätbotin kanssa ja suhtautuu useimmiten stoalaisen tyynesti myös vastoinkäymisiin romantiikan saralla.

Nämä humoristiset pikku sarjakuvanovellit, joiden huumori ei ole alleviivaavaa tai osoittelevaa, vaan enemmänkin älyllistä ja myhäilevää, sisältävät kuitenkin syvempää monitasoisuutta ja kriittisyyttä ihmissuhteiden ja tiettyjen soidinmenojen asetelmallisuutta kohtaan, kuten myös odotusten sekä käyttäytymistapojen ja -mallien ristiriitaisuuden kuvausta. Visuaalinen esitys on Sutisen matkasarjakuvista tuttua, selkeää kädenjälkeä. Tekijä on lisäksi kokeillut piirroksen ja valokuvan yhdistelmää esimerkiksi taustoissa ihan onnistuneesti. Tarkkasilmäinen lukija voi bongata muutamia visuaalisia viitjuliste- .ja maalaustaiteen klassikoihin sekä 3.tauksia rti cial intelligence Boats for hire erääseen toiseen sarjakuvaan.

HANNA-PIRITA LEHKONEN

AINO SUTINEN

Terrence Malickin draamasta karanneilta roolihahmoilta, jotka ovat halunneet paeta filmin päätösosuuden traagista käännettä, koettaen jatkaa viipyilevää ja rauhallista, mutta loppua enteilevää kohtausta loputtomiin. Siksi he ovat jääneet irralleen kaikesta, tavanomaisen aika- ja paikkakäsityksen ulkopuolelle, lavasteena toimineeseen taloon asumaan.

Tunnelmassa on siis kiehtovaa outoutta, jota tekijän tussipiirrostyyli korostaa. “Vieras” on sinänsä pienimuotoinen kertomus väärinymmärryksestä ja ystävyydestä ja sitä voisi luonnehtia melkeinpä ns. ”hyvänmielen tarinaksi”.

Short Gay Stories Hanna-Pirita Lehkonen Pirtsakasti värjätty, kompositionkin osalta puoleensavetävä kansi herättää kiinnostuksen, eikä sisältökään petä. Tekijä kuvaa yllättävän kepeästi ja huumorilla asioita, joita on kohtuullisen vaikea kuvata kepeästi ja huumorilla, onnistuen siinä. Hetkittäin kerronta toki myös vakavoituu aihepiiriensä äärelle. Viiva on selkeää ja tasaista, värillisissä sarjakuvissa käytetty spektri on kirkas. Yllättävän onnistunut ja mukava oivallus on useiden sarjakuvien loppuun piirretty ruutu, johon tekijä on piirtänyt itsensä kommentoimassa kyseistä tarinaa, etenkin kun Lehkonen ei näissä kommenteissa selitä puhki vaan kertoo relevanttia lisätietoa kertomuksen taustaan tai tekotilanteeseen liittyen.

Jälkisanoissa Lehkonen mainitsee, että nämä sarjakuvat ovat tarina itsensä löytämisestä. Lehkonen myös sivuaa yhteiskunnallisia aiheita törmätessään epäkohtiin, mutta ei ole mitenkään paasaava tai puuduttava silloinkaan. Harvoin tällaista kehityskertomusta on kuvattu näin totaalisen vailla angstia ja rypemistä.

79

ANNIKA HOKKANEN

Seksi on Itä-Tuiran yksisarvisessa melko keskeinen elementti, ja jonkun Marvel-tyylisen piirtäjän käsittelyssä toteutus olisi voinut lähestyä pornografiaa, mutta Paldaniuksen selkeät ja tilannetajuiset tussipiirrokset korostavat henkilöhahmojen ilmeikkyyttä.

Himon ohella myös muut tunteet välittyvät näistä ruuduista lukijalle.

ROOSA PALDANIUS

Liha Onni Mustonen ja Annika Hokkanen Pihvikauppiaan moraalista dilemmaa ruotivassa sarjakuvanovellissa edetään arkipäiväisten kohtausten kautta tyylittelemään kauhu- ja kostotarinoiden perusmalleja. Sinänsä juoni ei ole niitä kaikkein omaperäisimpiä. Toisaalta Onni Mustonen on kuitenkin saanut ympättyä vanhaan kaavaan persoonallista näkökulmaa.

Originaaleissa käytetyn paperin pintarakenne tulee Annika Hokkasen puuväri- ja/tai akvarellikynänjäljen alta kauniisti näkyville myös laadukkaassa painotuotteessa. Liha ja veri ovat korostetun punaista, mutta ruutujaot sekä vähäeleiset kuvakulmat ja -kompositiot luovat jopa seesteisyyttä lähentelevän tunnelman sisällön dramatiikan ja splatter-elementtien vastapainoksi.

Tarinan voi helposti nähdä kannanottona kasvissyönnin puolesta, muttei kantaaottavuus ole päälle liimattua tai pakotettua, joskin lukijaa hieman johdattelevaa.

Itä-Tuiran yksisarvinen Roosa Paldanius ja Niko-Petteri Niva

80

Saatanan perkeleet Sokea piste Hans Nissen Hans Nissen on eräs näistä vanhan liiton taitajista, jotka kykenevät suvereeniin graafiseen ja kerronnalliseen ilmaisuun lähes millaisella tyylillä tahansa. Sympaattisesti Jack T. Chickin uskonnollisten sarjakuvatraktaattien formaattiin tehty Saatanan perkeleet on pintatasolla osoittelematonta arkihuumoria tarjoileva pienimuotoinen sarjakuva, jonka rengasmainen juoni kuitenkin muodostaa eräänlaisen Möbiuksen stripin (huom. tässä ei viitata Moebiuksen sarjakuviin). Selkeälinjainen, korostetun kaksiulotteinen perspektiivi tuo mieleen monet lastenanimaatiot.

HANS NISSEN

Herttainen, jollain tavalla pullantuoksuinen kolmen sukupuolen eroottinen rakkaustarina. Itä-Tuiran yksisarvinen on eräänlainen fantasia siitä, miten näiden asioiden kuuluisi mennä, jos ihmisillä ei olisi kaikenlaisia ennakkoluuloja, takakireitä jäkityksiä ja kiveen hakattuja, pelkojen ylläpitämiä kaavoja siitä, miten ihmissuhteet ”toimivat”. Henkilöt keskustelevat mieltymyksistään ja toiveistaan rehellisesti ja menevät sitten sänkyyn toteuttamaan niitä parhaansa mukaan. Näinhän aikuisten ihmisten kai kuuluisikin toimia, eikö?

Nivan ja Paldaniuksen yhteistyö toimii ainakin tuloksesta päätellen, joten toivottavasti tiimi tekee tulevaisuudessa lisää näin onnistuneita projekteja.

vaikeammin lähestyttävä näistä kahdesta, mutta jää mieleen omaleimaisempana ja mieleenpainuvampana teoksena.

HANS NISSEN

TV:n Parhaat – Tähtisarjat 1 Timo Ronkainen

Sokea piste edustaa sitten aivan toisentyyppistä, mutta yhtä lailla kunnianhimoista omia polkujaan tallaavaa Nisseniä, jolla ei ole yleensäkään tapana mennä sieltä missä aita on matalin. Julkaisua on oikeastaan vaikea edes mieltää sarjakuvaksi. Kuvat koostuvat pelkistä ruutuvihkon mustatuista ruuduista, eivätkä aukeaisi ilman lakonisen toteavaa tekstiä lähisukulaisen etenevästä sairaudesta. Visuaalisen alan ihmiselle minimalistinen teos näyttäytyy milteipä kauhukertomuksena. Sokea piste on

Timo Ronkainen on pitkän linjan sarjakuvataiteilija, joka on vuosien mittaan hionut käyttämänsä perinteisen, lukijaystävällisen sarjakuvatyylin päätyyn asti. Carl Barksilta saadut vaikutteet ovat myös Aku Ankka -entusiastina tunnetun tekijän jäljessä selkeimmin havaittavissa, mutta viimeisen aukeaman sanomalehtistrippipastisseista näkee, että tarvittaessa häneltä taittuu monenlaista muutakin pensseliotetta, ainakin niin kauan kuin pysytään traditionaalisissa ilmaisutavoissa.

Sisältöpuoli vaihtelee myrkkymäisen tyrkkymäisestä slapstick-viihteestä ja melko yksinkertaisista huumoripläjäyksistä vakavampaan pohdintaan, joissa kuitenkin on aina myös huumoriaspektinsa.

Riemastuttavimpia oivalluksia ilmaislehtien hupiosioita parodioivan ”Itä-Mäkkylän Iltapäivälehti Viihde Sivun” dada-absurdiuteen asti menevien strippien ohella on TV-sketsimäinen ”Das Fotobooth”, jossa Hitler käyttää passikuva-automaattia. Hulvattomasti irrotellessaan Ronkainen on parhaimmillaan. Sarjakuvanovellissa ”Vox Populism eli Tenho Saavalaisen seikkailut politiikassa” voi – joitakin pottunokkaisia henkilöhahmoja lukuun ottamatta – havaita heijastuksia Tarmo Koiviston

TIMO RONKAINEN

81

Mämmilä- ja Tämä kaupunki -sarjojen miljöökuvauksesta sekä niiden teemoista, eli pienen ihmisen pyristelystä politiikan ja talouden virtausten heiteltävänä. Pakollinen loppukäänne on tosin hiukan kliseemäinen.

Sekä tunnustukseksi että kritiikiksi voi todeta, että Ronkainen kykenee vääntämään tyylipuhtaan sarjakuvan rautaisella ammattitaidolla mistä tahansa aiheesta tai ideasta, ja että niin hän myös usein tekee.

•

Vuoden 2017 numerot ilmestyvät huhtikuussa, kesäkuussa, lokakuussa ja joulukuussa.

Sarjainfo on Kultti ry:n jäsen.

Kiitos tuesta Opetus- ja kulttuuriministeriölle.

ISSN 0356-4967 Päätoimittaja: Aino Sutinen Toimitussihteeri: Onni Mustonen Ulkoasu ja kuvatoimitus: Ville Manninen Arvostelut: Ville Hänninen Osoiterekisterivastaava: Pauli Ruonala Sähköpostit muotoa etunimi.sukunimi@sarjakuvaseura.fi Toimitus: sarjainfo@sarjakuvaseura.fi Sarjainfon kirjoittajat vastaavat itse mielipiteistään.

Avustajat tässä numerossa: Emilia Alm, Esko Heikkilä, Jelle Hugaerts, Juliana Hyrri, Otso Höglund, Reima Mäkinen, Vesa Kataisto, Joonas Kohonen, Timo Kokkila, Katja Kontturi, Verna Kuutti, Jarmo Laakso, Reetta Laitinen, Kivi Larmola, Severi Nygård, Petteri Oja, Viivi Rintanen, Timo Ronkainen, Vesa Saarinen, Henry Söderlund, Tuomas Tiainen, Reijo Valta, Jyrki Vainio, Janne Viitala, Miia Vistilä, Kati Vuopala, Noora Vuorelainen, Anssi Ylirönni Paino: Waasa Graphics, Vaasa Paperi: Edixion 100 g/m2 & 250 g/m2

Pienlehteilijä, bloggaaja, pientapahtuma!

Mainosta Sarjainfossa 20 € hintaan.

Hintaan kuuluu myös verkkomainontaa joko Sarjakuvablogit.com- tai Kvaak.fi-sivustolla.

Lisätietoa: sarjainfo@sarjakuvaseura.fi.

Ilmoitushinnat: Koko sivu 450 €, vuodeksi 1500 € Puoli sivua (vaaka/pysty) 300 €, vuodeksi 1000 € Bannerimainos (144 x 38 mm) 150 €, vuodeksi 500 € 144 x 38 mm Pienlehti-ilmoitus (70 x 38 mm) 20 € Kaikkiin ilmoituksiin kuuluu myös bannerimainontaa verkossa.

Ilmoitushinnat vain verkossa: 1 vk 70 €, 1 kk 200 €. 3 kk 450 €.

Julkaisija: Suomen sarjakuvaseura ry Sarjakuvakeskus, Porthaninkatu 9, 00530 Helsinki

Suomen

sarjakuvaseura

J ä s e n e d u t Asema Kustannus tarjoaa korttia näyttämällä Helsingin sarjakuvafestivaaleilla kolme albumia kahden hinnalla.

Fantasiapelit -ketjun liikkeet tarjoavat -10 % sarjakuvista jäsenkorttia näyttämällä myymälöissä.

Taidetarvikeliike Farbe Kaapelitehtaalla (Tallberginkatu 1 C 2.krs, Helsinki) -20 % normaalihinnoista.

Geezers the Shop (Pengerkatu 22, Helsinki) tarjoaa alennuksia ostoksista liikkeessä: 10 % alennuksen tusseista ja kirjallisuudesta sekä 5 % alennuksen spraymaaleista.

Jalava tarjoaa 10 % alennuksen kirjoistaan myymälässä ja verkkokaupassa. Verkkokaupassa alennuksen saa koodilla SKSEURA. Laatua lapsille tarjoaa verkkokaupassaan 20 % alennuksen koodilla “sarjakuvaseuran jäsen.”

MISTER EASY BUSINESS (MEB), helsinkiläinen digipaino tarjoaa -15 % alennuksen verkkokaupassa (meb.fi) sekä jäsenkorttia näyttämällä myymälässä -10 % alennuksen. Käytä verkossa koodia COMIC. Otavan Kirjakauppa (Uudenmaankatu 10, Helsinki) antaa alennusta -30 % normaalihinnoista myymälässä.

2 0 1 7 – 2 0 1 8 Pieni Leffakauppa (Vaasankatu 27, Helsinki) tarjoaa -10 % tuotteista myymälässä.

Sarjakuvien erikoisliike Kulku-Katin Pojassa (Läntinen Brahenkatu 12, Helsinki) saat kortilla -10 % tuotteista.

Kirjakauppaketju Rosebud tarjoaa alennusta -10 % kirjakaupoissa sekä verkkokaupassa.

Sarjakuvakeskuksen kursseista on jäsenille kurssikohtainen alennushinta sekä kirjakaupan uusista kirjoista -10 %.

Taidetarvikeliike Snow White (Hämeentie 2 M, Helsinki), -15 % taidetarvikkeista (ei kehyksistä tai kehystyksestä).

Taidetarvikeliike Tempera (Uudenmaankatu 16, Helsinki) tarjoaa alennuksia ostoksista liikkeessä: -10–15–20 % riippuen tuotteesta.

Turun Sarjakuvakauppa tarjoaa -10 % tuotteista Turun ja Helsingin myymälöissä sekä verkkokaupassa.

Syötä ostoskorissa alennuskoodiksi SSS ja jäsenkorttisi numero yhteen kirjoitettuna.

Helsingin sarjakuvafestivaalien 2017 T–paita Festivaalipaita Hanneriina Moisseisen kuvituksella, valkoinen painatus harmaalla pohjalla.

Tavallisessa mallissa (unisex) pohjaväri heather grey (kuva alla) ja ladyfit-mallissa dark grey (kuva yllä). 100% puuvillaa.

Tavallinen malli S–L tai ladyfit XS–XL.

25€

Kysy lisätietoja ja tilaa: info@sarjakuvaseura.fi

Suomen sarjakuvaseura on sarjakuva-alan keskusjärjestö, joka on toiminut vuodesta 1971. Sarjainfo-lehti perustettiin vuonna 1972.

Liittymällä saat Sarjainfon kotiisi neljästi vuodessa sekä jäsenkortin etuineen.

Jäsenmaksu 30 €/vuosi, alle 18-vuotiailta 25 €

SARJAKUVABLOGIT.COM Sarjakuvaseuran jäsenet saavat jäsenetuna halutessaan perustaa blogin Sarjakuvablogit.com-sivustolle.

Lue suomalaisia sarjakuvablogeja!

Lisätiedot ja tilaukset: sarjakuvaseura.fi Suomen sarjakuvaseura somessa:

facebook.com/sarjakuvaseura twitter.com/sarjakuvaseura facebook.com/sarjainfo

Suomen sarjakuvaseura Porthaninkatu 9 00530 HELSINKI Irtonumero: 8 â‚ISSN 0356-4967

9 770356

496000

00176