Sarjainfo #180 3/2018

TOMMI MUSTURI VIKTORIA LOMASKO • ALTAN • SARJAKUVA-TV

Sarjakuvakeskuksen kuulumisia

Puhuva Loota vie seikkailuihin uutuussarjakuvassa

Loota_finnishedition.indd 37

MARI AHOKOIVU

Pysy piilossa, kunnes aikuisia ei enää näy missään.

6.8.2018 13.44

Galleria Sarjakuvakeskus

Galleriassa kuukausittain vaihtuvia sarjakuvanäyttelyitä.

Sarjakuvakeskus julkaisi elokuussa saksalaisen Lootalastensarjakuvakirjan suomeksi Saana Kauralan kääntämänä.

Lokakuu: Sira Moksin poliittisia pilapiirroksia Marraskuu: Mari Ahokoivu – Oksi

Kiste-sarja on syntynyt Patrick Wirbeleitin ja Uwe Heidschötterin yhteistyönä. Sen keskeisiä aiheita ovat askartelu ja rakentaminen sekä ennen kaikkea ystävyys.

Sarjakuva- ja kuvituskursseja kaikenikäisille

Matias on rakentelija ja keksijä. Eräänä päivänä hän löytää kotiin pyöräillessään portinpielestä tyhjän pahvilaatikon ja ottaa sen mukaansa rakentamisleikkejä varten.

Yllättäen laatikko paljastuu kuitenkin Loota-nimiseksi velhon apulaiseksi. Puhuva Loota sisältää rajattomasti työkaluja ja sillä on erikoinen vaikutus aikuisiin. Matias pääsee Lootan mukana nokkeluutta ja rohkeutta vaativiin seikkailuihin.

Suomen sarjakuvaseuran jäsenet, opiskelijat, työttömät ja eläkeläiset ovat oikeutettuja alennettuun kurssihintaan. Seuraaville kursseille voi mahtua vielä nyt syksyllä, ja keväällä alkavat uudet kurssit.

• Comics and journalism short course (in English) 24.10.–21.11.

• Lasten ja nuorten sarjakuvakursseja ympäri pääkaupunkiseudun • Seniorien ilmainen kurssi Kinaporissa • Lisää lyhytkursseja tulossa!

Sarjaa on tähän mennessä ilmestynyt saksaksi neljä nidettä ja se on käännetty myös espanjaksi ja englanniksi.

ISBN 978-952-5972-24-5, Kovakantinen, nelivärinen, 80 sivua, 170 x 230 mm. Ovh 14,00 €.

Yhteistyössä Goethe-Institut Finnland.

Tietoa kaikista kursseista ja ilmoittautumiset: sarjakuvakeskus.fi/kurssit Muista myös avoimet työpajat: croquis, perjantaipajat, Lasten lauantai...

SARJAKUVAKESKUS kursseja • sarjakuvakauppa • galleria Porthaninkatu 9 (Kallio) 00530 Helsinki info@sarjakuvakeskus.fi

www.sarjakuvakeskus.fi Facebook: Sarjakuvakeskus Twitter: @comicscenter Instagram: @sarjakuvakeskus

Pääk irjoitus

Hankalasti kategorisoitava, villi ja vapaa TEKSTI

Aino Sutinen

AUKEAMAN KUVITUKSET

Sira Moksi

Brittiläisen Nick Drnason sarjakuvaromaani Sabrina pääsi heinäkuussa ehdolle nimekkään Man Booker -kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Kirja ostettiin heti loppuun. Oivallista näkyvyyttä sarjakuvalle, eikÜ! Mitä ajatella siitä että sarjakuva on kirjallisuuspalkintoehdokkaana? Onko tämä automaattisesti arvonnosto? Tulisiko näin olla laajemminkin?

Sarjakuvatoimittaja Harri RÜmpÜtti kirjoittaa Helsingin Sanomissa (4.8.2018) vahvasti sitä vastaan, että sarjakuvan voisi muitta mutkitta nähdä kirjallisuutena. Se on oma taiteenlajinsa ja kertoo tarinoita omilla lainalaisuuksillaan. Asia on hieman mutkikas, mutta onhan se näin: sarjakuvatarinaa ei voi tuosta noin lähteä vertailemaan tekstien kanssa. Onko kirjallisuusraadilla varmasti valmiuksia sarjakuvan lukemiseen? Mitä jos kirja voittaa, eikä jää kuriositeetiksi? Ja onko tekstivetoinen tarina enemmän kirjallisuutta kuin jokin toinen – voisiko vaikkapa sanaton sarjakuva voittaa, kunhan on kirjan kansien välissä?

Sarjakuvan määritelmistä ja sen arvostuksesta on kirjoitettu paljon, eikä vähiten Sarjainfossa. Kuvan ja sanan ristisiitoksena sarjakuva on perinteisesti ollut pieni muotopuoli, sellaisena vähän marginaaliin solahtava. Toisaalta nykyisessä visuaalisessa kulttuurissa kuva ja sana tuntuvat taas lähentyvän, muuallakin. Ja sarjakuva voi olla kirja, lehden strippi, kuva internetissä, juliste, seinämaalaus, lasiesine...

4

Olemassaolevina suurkategorioina meillä on toisaalla teksti ja toisaalla sana. Sarjakuva sitten luovii tässä tilanteiden mukaan, jos omaa lokeroa ei ole. Sitä voidaan vaikkapa luoda osana taideopintoja ja tutkia kirjallisuuden laitoksella. Alalla pyritään edelleen vakiinnuttamaan Suomeen omia asiantuntemuksen lokeroita muun muassa opinnoissa, tutkimuksessa ja taiteen rahoituksessa.

Varmasti voi ajatella, että palkintoihin liittyvä kategorisointi ja vertailu on hankalaa laajemminkin, ei ole täydellisiä ratkaisuja. Sarjakuva-Finlandia on tarpeellinen palkinto joka nostaa laadukkaita kotimaisia sarjakuvia, mutta tÜrmäyttää sitten hyvinkin erityyppisiä teoksia kilpailemaan keskenään.

Viime Sarjakuva-Finlandian voittivat Kaisa ja Christoffer Leka kokeellisella, postikorteista koostuvalla teoksellaan Imperfect. Mainitsen asian tässä nyt, koska asia jäi epähuomiossa mainitsematta viime uutispalstalla, ja moka on omani. Pahoittelut!

Tähtitieteilijä Esko Valtaoja muuten korosti palkintoperusteluissaan juuri tämän kirjan vaikeasti kategorisoitavaa luonnetta, muoto on tehnyt siitä hänelle kiinnostavan: “[Imperfect on] hyvin kaukana perinteisestä sarjakuvasta, [...] kirja, joka on yhtä outo ja vaikeasti määriteltävä kokonaisuus kuin elämä itse.â€?

Sisältö

Tekijöiltä

Kansi: Tommi Musturi

2 4 6 10

Sarjakuvakeskuksen kuulumisia Pääkirjoitus & Tekijöiltä Uutisruutu Vinjetisti: Sira Moksi

Ville Ropponen, kirjailija-toimittaja, kriitikko: Sännöllisesti toistuvin kausin unohdun ahmimaan vain sarjakuvia, tätä uusvanhaa tulevaisuuden taidemuotoa, jossa kuva ja sana tanssivat poski poskea vasten. Kirjoitan sarjakuvakritiikkiä ja nyt myös käännän graafista reportaasia..

12 23 26

Tommi Musturi Vieraskynä: Ville Pirinen Sarjakuvakauppojen historia, osa 3/3: Supersankarielokuvat

Minttu Heimovala, kulttuurituottaja: Työharjoittelu Sarjakuvakeskuksella toi paljon.

Sarjakuvien maailma on minulle uutta, joten oli mahtavaa sukeltaa hienojen tarinoiden ja piirrosten maailmaan!

30 34 36 40 44 51 54 56 58 60 61 79

Francesco Tullio Altan Sarjakuvapedagogiikka Suomalais-ugrilainen sarjakuva Viktoria Lomasko Sarjakuva: Viktoria Lomasko Sarjakuva-TV & Sarjakuvapoliisit Kuvan ja sanan jaksollinen järjestelmä Ajan vangit: Herra Kerhonen Keski-Suomen sarjakuvaseura Niksi-info: Juha-Matti Kinnunen Arviot Pienet lehdet

5

Uutisruutu Toimittaja Harri Römpötin vuosien varrella tekemiä taiteilijahaastatteluita on koottu Kaiken maailman sarjakuvat -kirjaksi (Suuri Kurpitsa). Kirjassa on artikkeleita yli 60 sarjakuvantekijästä Römpötin 30-vuotisen uran ajoilta, muun muassa Robert Crumbista, Will Eisnerista, Ralf Königistä ja Marjane Satrapista.

Tietokirjailija Juri Nummelinin uusi kirja Sarjakuvan lyhyt historia (Avain) ilmestyy lokakuussa. Yleiskatsaus esittelee koko taiteenlajin historian aina 1700-luvulta nykypäivään.

Suomalaiselle sarjakuvalle on omistettu oma lukunsa.

Timo Ronkaisen, tämän vuoden uuden sarjakuvaneuvoksen Kirjoituksia Koipeliinista, Maaronista ja Mytekistä sekä muista tunnetuista sarjakuvista (Helmivyö) kokoaa yhteen esseitä, kolumneja ja arvosteluja vuosien varrelta. Kirjoitukset käsittelevät kotija ulkomaista sarjakuvaa 1940-luvun Piirtopaloista 2010-luvun lopun Läskimoosekseen. Ronkaiselta ilmestyi aiemmin tänä vuonna myös kirjoituskokoelma Carl Barks – Ankkamestarin salaisuus (Zum Teufel).

Sarjakuvataiteilija ja -neuvos Ilpo Koskelan Uusi sarjakuvantekijän oppikirja (Arktinen Banaani) on opas tekijöille ja päivittää vuosina 2010 ja 2016 julkaistuja aiempia versioita. Mukana on myös suomalaisia sarjakuvataiteilijoita kertomassa työskentelytavoistaan. Teos on samalla Koskelan 60-vuotisjuhlakirja.

ROSI KÄMPE

Useita kotimaisia tietokirjoja

Rosi Kämpe piirtää supersankarisarjakuvia Marvelille

Helsinkiläinen Rosi Kämpe palkattiin ensimmäisenä suomalaisena piirtämään supersankarisarjakuvaa amerikkalaiselle Marvel-sarjakuvakustantamolle. Kämpe piirtää tällä hetkellä Spider-Gwen-nimisestä hahmosta kertovaa Spider-Gwen: Ghost Spider -sarjakuvaa, jota käsikirjoittaa yhdysvaltalainen Seanan McGuire. Sarja ilmestyy lokakuussa. Kämpe on aikaisemmin tehnyt Marvelille myös kaksi yksittäistä tarinaa, joista toinen nivoutui suurempaan Civil War 2 -tarinakokonaisuuteen ja toinen kertoi Ryhmä-X-supersankaritiimistä.

Nyt työn alla oleva Spider-Gwen kääntää supersankarisarjakuvien perinteiset sukupuoliroolit päälleen ja nostaa päähenkilökseen Hämähäkkimiehen 1970-luvulla kuolleen tyttöystävän. Tarina on vaihtoehtoinen versio Hämähäkkimiehen saagasta, joka pohtii mitä olisikaan tapahtunut, jos radioaktiivinen hämähäkki olisikin purrut Peter Parkerin sijaan Gwen Stacyä.

SARJAKUVASEURAN VUOSIKOKOUS 21.11.

Suomen sarjakuvaseuran vuosikokous pidetään keskiviikkona 21. marraskuuta 2018 klo 18 Sarjakuvakeskuksella (Porthaninkatu 9, 00530 Helsinki).

Kokouksessa käsitellään sääntömääräiset asiat eli vuoden 2019 toimintasuunnitelma ja talousarvio sekä valitaan puheenjohtaja ja hallitus vuodelle 2019.

Lisäksi käsitellään muita ajankohtaisia asioita ja otetaan vastaan ideoita seuran toimintaan. Tervetuloa!

6

JOONAS KOHONEN

Oulussa juhlitaan marraskuun lopulla

Helsingin sarjakuvafestivaalit onnistui hienosti

Helsingin sarjakuvafestivaalit vietti toista vuottaan Suvilahdessa. Arvioiden mukaan tapahtuma toi paikalle noin 10 000 henkeä, näyttelyt ja oheistapahtumat mukaanlukien. Suomen sarjakuvaseura ottaa tapahtumasta vastaan palautetta ja toiveita jatkolle osoitteessa info@sarjakuvaseura.fi.

Ensi vuoden tapahtuma pidetään edelleen Suvilahdessa, päivämäärät ovat 31.8.–1.9.2019. Teemoista tiedotetaan tarkemmin myöhemmin. » sarjakuvafestivaalit.fi

Suomen pienin sarjakuvafestivaali Suomen Turussa

Perinteikkään punkhenkinen Necrocomicon-sarjakuvafestivaali järjestetään feminismiteemaisena ravintola Proffan Kellarissa lauantaina 17.11.2018.

Necrocomicon on ilmaistapahtuma, tapahtumapaikalle vaaditaan 18 vuoden ikä. Ohjelmassa on muun muassa sarjakuvamyyntiä, iloista lavaohjelmaa ja vapaata seurustelua. » www.necrocomicon.fi

Vuosiapurahoja

Taiteen edistämiskeskus julkisti syyskuussa vuosiapurahojen saajat. Sarjakuvataiteelle myönnettiin neljän apurahavuoden verran: yksivuotisen saivat Kati Kovács, Aapo Kukko, Emmi Valve ja Karstein Volle. Onnea!

Oulun sarjakuvafestivaalin tapahtuman pääpaikkoina ovat 23.–25.11.2018 Oulun kaupunginkirjaston pääkirjasto, Sarjasto ja Oulun Sarjakuvakeskus / Valve.

Vieraina tapahtumassa ovat muun muassa Mari Ahokoivu, Lauri Ahtinen, Cara Bean (Yhdysvallat), Ingrid Brubaker (Norja) ja Ville Ranta.

Ohjelmistossa nähdään muun muassa valo taidetta, Sarjakuvakeidas, kursseja ja Sprinttistrippi-kilpailu. » www.oulucomics.com

Kemin sarjakuvakeskus pulassa

Kemin sarjakuvakeskus ei saanut kaupungilta lisärahoitusta loppuvuodelle ja uhkana on koko toiminnan tyrehtyminen. Nykyisellään muun muassa näyttelyitä sekä lasten ja nuorten sarjakuvakilpailua järjestävä sarjakuvakeskus on osa Kemin perinteistä sarjakuvakaupungin roolia ja on työllistänyt kaksi ihmistä. Kaupunki selvittää toiminnan uudelleenorganisoimista.

Lisää pohjoismaista sarjakuva(tutkimus)yhteistyötä

Turun yliopiston tohtorikoulutettavat Anna Vuorinne ja Laura Antola koordinoivat vuosina 2019–21 pohjoismaista ja balttilaista sarjakuvatutkimusta yhdistävää verkostoa. Comics and Society -nimisessä opintopiirissä käsitellään tulevan kolmen vuoden aikana sarjakuvien ja yhteiskunnan suhdetta monesta eri näkökulmasta. Seminaarien teemoiksi on suunniteltu esimerkiksi feminismiä, inhimillisten ja ei-inhimillisten toimijoiden oikeuksia sekä yhteisöjä ja yhteisöllisyyttä.

Opintopiirin suuri visio on saattaa taiteilijat, tutkijat ja muut alan toimijat yhteen, jotta kaikki voisivat oppia toisiltaan lisää. Osallistuminen ei edellytä akateemisuutta. Ensimmäinen seminaari järjestetään alkuvuodesta 2019 Århusin yliopistossa Tanskassa. » www.comicsandsociety.wordpress.com

Voi ei! Oikaisu

Viime numeron jutussa Ilta-Sanomien Kuukauden kotimainen -julkaisusarjasta kirjoitettiin Katariina ja Ilkka Lapin Näin se menis -strippisarjasta. Sarjan oikea nimi on Mistä toi on?

7

© MARVEL CHARACTERS, INC.

(THE AMAZING SPIDER-MAN #33)

In memoriam

Mies naamion takana RAMI RAUTKORPI

Sarjakuvapiirtäjä Steve Ditko löydettiin kuolleena asunnostaan New Yorkissa 29.6.2018. Hänet muistetaan erityisesti suosituimmista luomuksistaan kuten Hämähäkkimiehestä ja Tohtori Oudosta sekä kompromisseja ja julkisuutta kaihtavasta luonteestaan.

Hän oli kuollessaan 90-vuotias.

Ditko syntyi Pennsylvanian Johnstownissa 2.11.1927. Piirtäjän uransa hän aloitti sotilaslehdessä toisen maailmansodan jälkeisessä Saksassa. Palveluksesta vapauduttuaan hän opiskeli kuvitusta New Yorkissa Batman-piirtäjä Jerry Robinsonin johdolla ja sai paikan Jack Kirbyn ja Joe Simonin, Kapteeni Amerikan luojien, studiosta.

Vuonna 1956 Ditko ryhtyi työskentelemään Atlas Comicsille, josta tuli myöhemmin Marvel Comics.

Hän teki usein yhteistyötä päätoimittaja Stan Leen kanssa, mikä johti Hämähäkkimiehen ensiesiintymiseen Amazing Fantasy -lehden viimeiseksi jääneessä numerossa 15 vuonna 1962. Lee antoi idean Hämähäkkimiehestä ensin Jack Kirbyn kehiteltäväksi, mutta hylkäsi hänen ehdotuksensa, minkä jälkeen Ditko sai tilaisuutensa.

Leen tapoihin kuului antaa piirtäjille tarinaidea suullisesti ja kirjoittaa dialogi lopulliset sarjakuvasivut nähtyään. Ennen pitkää Ditko ryhtyi kehittämään juonikuvioita itsenäisesti ja miehet lakkasivat kokonaan puhumasta toisilleen. Todettuaan yhteis-

8

työn jatkamisen mahdottomaksi Ditko lopetti Hämähäkkimiehen tekemisen vuonna 1966.

Ditkon maailmankatsomus pohjautui Ayn Randin objektivismiin. Mustavalkoinen jako oikeaan ja väärään ohjasi hänen henkilökohtaisia valintojaan ja ilmeni hänen sarjakuvissaan, kuten Mr. A sekä sen Comics Coden sääntöihin sovitetussa versiossa The Question. Hän antoi teostensa puhua puolestaan ja suhtautui tiedotusvälineiden ja fanien yhteydenottoihin torjuvasti, mistä hänelle syntyi erakon maine.

Tohtori Outo syntyi Ditkon omasta ideasta hänen tehdessään Hämähäkkimiestä. Hänen vähemmän tunnettuja hahmojaan ovat Hawk & Dove, Kapteeni Atomi ja vasta viime vuosina suosioon noussut Squirrel Girl.

Ditko ei tiettävästi ikinä ollut naimisissa, eikä hänellä ollut lapsia. Hänen pitkäaikaisin yhteistyökumppaninsa oli kirjoittaja ja kustannustoimittaja Robin Snyder, jonka kanssa hän ehti työskennellä 30 vuotta. Ditko teki viimeiseen asti sarjakuvia, joiden levityksen Snyder järjesti joukkorahoitusalusta Kickstarterin avulla.

Ditkon sarjakuvista on suomennettu vain kourallinen. Vuosina 1968–70 hänen Hämähäkkimiestarinoitaan julkaistiin Ihmesarjoissa ja vuonna 1975 Kostajat-lehdessä julkaistiin Tohtori Oudon alkuperätarina.

Mestari lähti hommansa tehtyään VESA KATAISTO

Dynaamisen kuvakerronnan mestari, kunnioitettu sarjakuvaveteraani Russ Heath on kuollut. Heath (1926–2018) aloitti ammattilaispiirtäjän työt 16-vuotiaana, ja ehti piirtää tuhansia sivuja kuudenkymmenen vuoden mittaiseksi yltäneellä urallaan. Esimerkiksi villiä länttä, Flash Gordonia, Mad-parodioita, kauhua EC-sarjoista Creepyyn (Shokki) ja Little Annie Fannya.

Kaikkein tunnetuin hän oli sotasarjakuvistaan.

Tarvittaessa eli aina kuin mahdollista, Heath ryhtyi pikkutarkaksi, hankki referensseiksi erilaisia sotilasunivormuja ja muita armeijatarvikkeita sekä rakensi pienoismalleja. Piirrokset olivat niin realistisia ja tehokkaita, että monet piirtäjät käyttivät malleinaan ennemmin Heathin töitä kuin esimerkiksi valokuvia.

Elintavoiltaan Heath oli vaatimaton, hän viihtyi yhtä hyvin pienessä studiokopperossa kuin Playboy-kartanossakin. Pääasia, että sai piirtää.

Hän oli luotettava ja aikatauluista kiinni pitävä, edullinen täysammattilainen, joka myi teoksensa kertakorvauksilla.

Mutta tyylitaituruus ei itsessään riittänyt. Vanhuuden vaivat ja niiden aiheuttamat pakolliset tauot töistä söivät nopeasti Heathin säästöt. Hän joutui

Tieteiskirjallisuuden hurtti harlekiini VESA KATAISTO

Visionäärinen kirjailija Harlan Ellison kuoli kesäkuun lopussa. Ellison (1934–2018) oli loppuun asti aktiivinen toimija, joka puolusti väkevästi tekijänoikeuksia, erityisesti omiaan. Ellison tunnettiin varsinkin scifi-novelleistaan sekä käsikirjoituksista televisiosarjoihin, kuten Twilight Zoneen, Star Trekiin ja Äärirajoilla (Outer Limits) –sarjaan. Ellison arvosti sarjakuvia ja niiden tekijöitä suuresti, ja ihailu oli molemminpuolista. Hänen ensimmäinen julkaistu tekstinsä oli 13-vuotiaana lähetetty lukijakirje Real Fact Comics –lehteen. Siitä lähtien Ellison kirjoitti säännöllisesti lukijapalstoille. Originaaleja sarjakuvakäsikirjoituksia hän teki suhteellisen vähän, kuten muutaman HULK-tarinan, Kostajia sekä joitakin Batman-seikkailuja.

elämään sosiaaliturvan varassa. Ironista, että Roy Lichtenstein oli tehnyt miljoonia dollareita muokkaamalla muiden muassa Heathin sarjojen ruutuja ”pop-taiteellisiksi” tauluiksi. Alkuperäisten sarjojen tekijät eivät saaneet niistä mitään.

Heathin viimeisten vuosien avuksi tuli sarjakuvaveteraanien tueksi perustettu The Hero Initiative –yhdistys, kustantajien ja sarjakuvakauppiaiden muodostama organisaatio. Sen avulla Heath ja hänen kohtalotoverinsa ovat saaneet nauttia ihmisarvoisesta vanhuudesta.

Äänekäs Ellison ei sanojaan suitsinut. Vuonna 1979 Ellison ruoti sarjakuvamaailmaa Gary Grothin haastattelussa Comics Journalissa. Hän ylisti käsikirjoittaja Michael Fleisheriä ”saatanan hulluksi”.

Fleisher ei tulkinnut Ellisonin sanoja kehumiseksi.

Sen sijaan hän haastoi Ellisonin, Grothin ja kustantamo Fantagraphicsin solvauksesta sekä uransa tärvelemisestä kahden miljoonan dollarin korvausvastuuseen. Syyte raukesi, mutta juttu tuli maksamaan kymmeniä tuhansia dollareita niin Ellisonille kuin Fantagraphicsille.

Välit Grothin kanssa olivat tämän jälkeen jäiset. Ellison jatkoi raivoisalla linjallaan, saaden korvauksia mm. James Cameronilta, joka meni möläyttämään napanneensa Terminaattoriin (1984) ideoita Ellisonin kirjoittamista Äärirajoilla-sarjan jaksoista. ”Hän olisi saanut ne ilmaiseksi jos olisi vain pyytänyt”, sanoi Ellison. ”Ärsyttävä loinen”, luonnehti Cameron Ellisonia.

9

Vinjetisti

Suorasanainen pilapiirtäjä TEKSTI

Aino Sutinen

Aino Sutinen: Hei Sira Moksi! Esittelisitkö itsesi?

Sira Moksi: Moi, olen ihminen ja kansalaisaktivisti.

AS: Kuinka tämänkertaiset kuvitukset syntyivät?

SM: Ottamalla kynän käteen ja antamalla intuition virrata.

AS: Olet tunnettu muun muassa vahvasti kantaaottavista poliittisista pilapiirroksistasi. Mistä nämä ovat saaneet alkunsa ja kuinka ne syntyvät?

SM: Vuonna 2015 Jyväskylässä natsit hakkasivat ihmisiä kadulla ja kaupassa. Silloin sitä suuremmaksi uutisaiheeksi nousi kaljakellunta. Se muutti kaiken.

AS: Kuinka töihisi on suhtauduttu?

SM: Intohimoisesti. Rakkaudellisesti ja tappouhkauksin. Pelolla.

Oulun media jätti miltei kokonaan uutisoimatta Sarjisgalleriassa pitämäni näyttelyn. Kaupunkihan

10

on sentäs sarjakuvakaupunki, ja näyttelyssä käytiin erittäin vilkkaasti. Synnyinkaupunkini Jämsän Kivipankkigalleriaan kuviani ei edes huolita.

Joudun useasti bannatuksi somessa kuvieni vuoksi ja sekin on yksi syy, miksi niiden julkaiseminen eri foorumeissa olisi tärkeää. Sain taas bannin Facebookissa ja tämä alkaa jo vaikuttaa kuvien tekemiseen, ja omaan yritykseeni tehdä nimeä.

Moni ihminen myös kokee, että sanoitan heidän henkilökohtaisia ajatuksiaan ja tuntojaan, mikä on omasta mielestäni tärkeintä. Ihmisten resonaation kautta kuvat saavat lihat luittensa ylle.

AS: Mitä sinulla on tällä hetkellä työn alla?

SM: Kuvallinen reagointi kaiken muun elämän touhun ohella. Taisteleminen pienen ihmisen puolesta, kansamme kahtiajakautumista vastaan. Mietin myös mahdollisesti Jämsän 1918 tapahtumien kuvittamista.

Isoin haaveeni on saada poliittisia piirroksiani laajempaan näkyvyyteen.

Sira Moksin kuvituksia on sivuilla 4–5, 11, 25 ja 26.

Hänen poliittisia pilapiirroksiaan on lokakuussa esillä Galleria Sarjakuvakeskuksen näyttelyssä Helsingissä.

Wanhat lehdet

Uutispalsta, Sarjainfo 3/1988

Muualla sanottua

#sarjakuvablogit

Helsingin sarjakuvafestivaaleilla 1.9. kruunattiin Vuoden sarjakuvablogiksi Jenna Oldénin blogi Jelden.

23-vuotias tamperelainen Oldén on blogannut jo vuodesta 2008. Hänen sarjakuviensa ja kuvitustensa visuaalinen monimuotoisuus jaksaa yllättää.

Oldén yhdistelee erilaisia tyylejä raikkaaseen omaelämäkerrallisuuteen. Käsitellään esimerkiksi parisuhdetta, työttömyyttä, yhteiskuntaa ja sukupuoli-identiteettiä.

Sarjakuvaneuvos Timo Ronkainen perustelee raadissa: ”Varma, mutta rento viiva. Tyylikkään rosoisen graafinen ote, tekijä kokeilee ja leikittelee herkullisesti erilaisilla tyyleillä ja tekniikoilla. Ilo silmälle. Pidempiäkin pätkiä lukisi mieluusti.”

Voittaja sai 200 euron lahjakortin, jonka lahjoitti taiteilijan tavaratalo Tempera.

Jelden-blogi: fjelden.sarjakuvablogit.com.

Blogissa saattaa esiintyä aiheita, jotka eivät sovi alaikäisille.

Lisää blogeja osoittessa sarjakuvablogit.com.

”Toisin kuin kuvatekstissä tiistaina 19. kesäkuuta sivulla B 21 luki, sarjakuvahahmo Corto Maltese ei ole ammatiltaan laivaston kapteeni. Hän on laivaton kapteeni.”

– Oikaisu Helsingin Sanomissa 20.6.2018

11

Future (2018): kaikkivoivan Future Inc.:in työntekijät tutkivat avaruuden käymättömiä korpimaita.

Paluu tulevaisuuteen

p

Tommi Musturin uutuusteokset heijastelevat tekijänsä kaksikymmentävuotista uraa.

TEKSTI

Onni Mustonen

elkästään katsomalla Tommi Musturin (s. 1975) Tampereella olevan työhuoneen työpöytää on selvää, ettei Musturi ei pelkää kaaosta. Työpöydälle on levitetty kyniä, siveltimiä, luonnoslehtiöitä, saksia, viivaimia, vesivärinappeja, paksuja tusseja, harppeja, maalipurkkeja, kahdeksanbittinen Commodore 64 -tietokone... Välineitä useamman eri taiteilijan tarpeisiin.

Tämän ei pitäisi olla yllätys sarjakuvalukijoille, jotka viimeisen 20 vuoden aikana ovat seuranneet Musturin uraa. Palkitessaan Musturin vuonna 2011 Puupäähatulla Suomen sarjakuvaseura kuvaili häntä todelliseksi taituriksi, joka ”muuntaa ilmaisuaan kunkin tarinan mukaan”. Näihin tarinoihin kuuluvat muun muassa Samuel-hahmosta kertovat Samuelin

12

VALOKUVAT

Joonas Kohonen

matkassa (Huuda Huuda, 2009) ja Suurin piirtein Samuel -teokset (Boing Being, 2016) sekä Toivon kirja (Like, 2015) – puhumattakaan lukuisista muista lyhyemmistä kertomuksista. Lisäksi Musturi on vaikuttanut muilla tavoin aktiivisesti Suomen sarjakuvakentällä. Hän on muun muassa toimittanut Glömp-antologiaa ja ollut mukana muun muassa perustamassa Kutikuti-sarjakuvakollektiivia sekä Huuda Huuda -kustantamoa.

Tänä kesänä ja syksynä Musturilta ilmestyy kaksi teosta, lehtimuotoinen Future-sarja sekä Mielen antologia (Zum Teufel). Future tutkii ihmiskunnan mahdollisia tulevaisuuksia ja Mielen antologia on nimensä mukaisesti kokoelmateos, joka kerää samojen kansien väliin 37 Musturin sarjakuvanovellia vuosilta

13

Spontaaneja installaatioita Fumetto-festivaaleilta Sveitsistä (2011) sekä Venetsian arkkitehtuuribiennaalista (2010).

1997–2017. Vaikka kumpikin teoksista on itsenäinen kokonaisuutensa, toimivat ne myös monin ja yllättävin tavoin rinnakkain. Tyyli ja aika ovat keskeisiä teemoja molemmissa sarjakuvissa.

•

Uran kaari Ajatus Mielen antologiasta syntyi viime vuonna, kun ulkomaiset kustantajat lähestyivät Musturia ja alkoivat kysellä mahdollisista tulevista projekteista.

– Sattumalta tuli kuluneeksi 20 vuotta ensimmäisistä jutuista, jotka halusin mukaan antologiaan, Musturi kertoo. – Edellisen kirjan ilmestymisestä oli myös kaksi vuotta ja seuraavan kirjan ilmestymiseen menee vielä pari vuotta, joten ajattelin, että tässä välissä voisi ilmestyä jotain.

– Käytin viime vuonna nelisen kuukautta kirjan toimittamiseen ja työstämiseen. Aika paljon tekstasin uudelleen juttuja. Väritin uudelleen sarjoja. Piirsin uudelleen juttuja. Aika paljon sellaista työstöä, jota kukaan ei huomaa, Musturi sanoo.

Uransa aikana Musturi ei ole pelännyt kokeil-

14

la sarjakuvakerronnan rajoja. Hänen tuotannolleen onkin tyypillistä ennakkoluuloton kokeilu niin muodon, sisällön kuin tyylin suhteen. Tämä näkyy myös Mielen antologiaan kootuissa tarinoista.

– Päädyin kokoamaan Mielen antologian itse, koska halusin tehdä kirjasta jonkun sortin kokonaisuuden, vaikka se on sisällöitään tällainen sillisalaatti.

Työskentely Mielen antologian parissa tarjosi Musturille kuitenkin mahdollisuuden tarkastella oman uransa kaarta, vaikka se tuntui projektia käynnistäessä hirvittävältä.

– Alkuaikoina sarjakuvillani oli tarkoituksellisen naiivi lähestymistapa ympäröivään maailmaan.

Jossain vaiheessa sitten on tullut tämmöinen vähän anarkistinen ja irvaileva lähestymistapa, lähes metasarjakuvamainen ote, jossa käytetään pottunokkaja mainstream-sarjakuvan keinoja, Musturi pohtii. – Mutta eksistentiaalisiahan ne pääosin ovat.

Kun sarjakuvat asettuivat samojen kansien väliin, alkoivat tietyt teemat ja aiheet toistua. – Minulla on esimerkiksi harvoin montaa henkilöä sarjassa. Usein

Monien Musturin sarjakuvien tapaan Pienoismallin (2000) päähenkilÜ on yhteiskunnasta vieraantunut mies.

15

Vastarannalla-sarjakuvasta (2002) kuvattiin myÜs lyhytelokuva, jonka nauhat ovat kuitenkin tekijänsä mukaan mystisesti kadonneet.

16

niissä on vain yksi tyyppi – usein mieshahmo – joka harvoin puhuu mitään tai sitten käy jonkinlaista monologia itsensä kanssa.

Liian yksityiskohtaista ”Tommi Musturin suurta yhtenäisteoriaa” taiteilija ei kuitenkaan itse halua Mielen antologian pohjalta koostaa. – Ehkä tarkempi ruotiminen on parempi jättää muille.

•

Tyylien kirjo Verrattain luonnollisesti Mielen antologian erilaisten tarinoiden keskeltä keskeiseksi teemaksi nousi ”tyyli”.

Tyylin kysymyksiä käsittelee myös Musturin antologiaan kirjoittama uusi artikkeli. Aihe onkin tärkeä Musturille, joka on taiteessaan hyödyntänyt lukuisia erilaisia tyylejä.

Sateenkaarenkirjavan Samuelin sanatonta kerrontaa ja Toivon kirjan lempeän unenomaista ”arjen ylistystä” vuoron perään lukiessa on välillä vaikeaa uskoa, että molemmat kirjat ovat samalta tekijältä.

Myös Mielen antologia tarjoaa lukijalle yllätyksen lähes jok’ikinen kerta tämän kääntäessä sivua; yhden tarinan rosoinen viiva vaihtuu seuraavassa lähes matemaattisen luotisuoraan ja kirkas väripaletti himmenee monokromiseen.

– Monia ihmisiä varmaan kummastuttaa se, että minä käytän monia erilaisia tyylejä, Musturi huomauttaakin. Hänen mukaansa lukijat kuitenkin tunnistavat, milloin kyse on hänen teoksistaan.

– Olen itse mieltänyt, että tekijän identiteetti ei ole tyylissä. Identiteetti tulee enemmän sisällöstä; ”Mitä sä edustat?” ”Mikä sun arvomaailmasi on?” Se minua enemmän itseäni tässä kirjassa kiinnostaa.

Artikkelissaan Musturi käsittelee tyyliä nimenomaan tekijän työkaluna.

– Minä näen tyylin ennen kaikkea kapitalistisena juttuna, Musturi toteaa. – Se on sellainen kääre, jolla myydään jotain asiaa muille. Olen tiedostanut sen pitkään, mutta siksi olenkin käyttänyt erilaisia tyylejä työssäni eri tavoin; suuntaan sisältöä niiden kautta eri suuntiin.

syntynyt.

– Minulla on ollut ”Mielen antologia” -nimi paperilla jo pitkään, Musturi kertoo. – Minun oli tarkoitus tehdä sen pohjalta kokonaan uusi kirja, joka olisi ollut tällainen yhden hahmon tekemä antologia. Siinä olisi ollut hyvin paljon erilaisia tyylejä, kaikkia uusia juttuja, jollain tavalla toisiinsa liittyviä.

Tämän vuonna 2010 paperille kirjoitetun idean pohjalta Musturi lähti harjoitustyönä tekemään Vihreä lanka -lehdessä julkaistua Ötzi-sarjakuvaa, joka koottiin vuonna 2014 Ötzi – Viidakon kuningas -albumiksi (Huuda Huuda). – [Ötzissä] yritin yhdistellä yhden sarjan sisällä erilaisia tyylejä ja sarjakuvakerrontaa sarjakuvallisista virheistä, kuten liiallisesta tekstistä, slapstickiin ja runollisempaan ilmaisuun ja katsoin, että miten näitä saa yhdistettyä. Saako siitä kokonaisuutta tehtyä?

– Ötziä oli tosi hauska tehdä, ja tajusin, että siinä minulla oli idea, jota voisi lähteä jatkokehittelemään, Musturi sanoo. – Mutta minä en päätynyt tekemään sitä Mielen antologiaa, vaan päädyin tekemään Futurea, [jossa] on paljon erilaisia tapahtumaketjuja ja aikatasoja. Se lähestymistapa sopi siihen paljon paremmin.

valtavirtasarjakuvan selkeä viitekehys toimii musturille kokeellisuuden näyttämönä.

•

Jäämies tulee Mielen antologian ja Futuren kytköksistä kaikista yllättävin on samalla kaikista vanhin. Se syntyi jo ennen kuin kumpikaan teoksista oli

•

Future Legend Future on pitkä projekti; sen juuret ovat kahdeksan vuoden takaisissa ajatuksissa ja loppu häämöttää vielä hamassa tulevaisuudessa. Taustatyön Futuren lopulliselle versiolle Musturi aloitti jo vuonna 2012. Silloin hän alkoi kerätä ”aineistoa, visioita, kuvia”, jotka myöhemmin kristallisoituivat Futureksi. Käsikirjoitus sarjalle valmistui kaksi vuotta sitten ja piirtämisen Musturi aloitti viime vuonna.

– Futuren tapahtumat sijoittuvat moniin aikatasoihin ja siinä on kuus-seitsemän päätarinajuonta, joita seurataan numerosta toiseen. Pääjuonien rinnalla on paljon kaikkea muuta, kuten strippejä, uutiskuvia ja sivujuonteita, Musturi kuvailee.

Osa sarjoista sijoittuu tulevaisuuteen, osa nykyisyyteen ja osa menneisyyteen. Yksi kertoo muovipussimaisen avaruusaluksen matkasta ja toinen pariskunnasta, jonka elämä on vapaa kaikista vastoinkäymisistä, kolmas taikurista ja neljäs maailmasta, jossa taide on julistettu laittomaksi... Lisäksi sarja-

17

Murha-Mikkissä (2017) valtavirtasarjakuvan konventioiden ja makaaberin aiheen kontrasti ravistelevat lukijaa.

18

Toivon kirjan (2015) päähenkilön unet ja unelmat ovat usein populaari- ja sarjakuvakulttuurin innoittamia. "Episodin tarina viittauksena tekijän taisteluun Toivon kirjan parissa".

kuvien ohessa lehdissä esiintyy myös tulevaisuuden lukijoita puhutteleva luurankomainen ”Tommi Musturi” sekä lehden tekoa ohjaava tekoäly IDA, jolle lukijat niin nykyisyydestä kuin tulevaisuudesta voivat lähettää kysymyksiä ja palautetta. Siis ”aikamoinen soppa”, kuten tekijä itse lehteä kuvailee.

Futuren kaksi ensimmäistä numeroa löytyvät jo hyvin varustelluista sarjakuvakaupoista, mutta kymmenosaiseksi suunnitellun sarjan myöhempiä numeroita pitää vielä odottaa. Näin suuren projektin kasassa pitäminen on vaatinut Musturilta huomattavan määrän sekä etukäteen tapahtunutta valmistelua että joustavuutta. Tarinan suuren kaaren hän kertoo tietävänsä jo, mutta yksityiskohdat voivat vielä elää.

– Olen huomannut hyväksi toimintatavaksi isoissa kokonaisuuksissa sen, etten lähde tekemään koko juttua lineaarisesti valmiiksi, vaan kirjoitan sen ensiksi vain raffisti läpi, Musturi kertoo. – Muutamissa kohdissa saattaa olla jo dialogi valmiina, mutta kun siirryn tekemään jotain jaksoa, otan sen kohdan käsikirjoitusta työpöydälle kuitenkin taas käsittelyyn.

– Mutta kun olen tehnyt sen rungon jo valmiiksi, se tarkoittaa sitä, että olen jo jollain tavalla sisäistänyt tarinan. Se on minun päässäni, ja pystyn koko ajan yhdistämään palasia ja lisäämään asioita.

•

Valtavirrassa Vaikka Future on selkeä kokonaisuus, jonka osat keskustelevat ja harmonisoivat toistensa kanssa, Musturi on tyylilleen uskollisesti toteuttanut jokaisen sarjan täysin oman näköisenään.

Sarjan kokeellisuus voi kuitenkin tulla yllätyksenä sokkona lehteen tarttuvalle lukijalle. Ainakin ensimmäisen kahden numeron formaatti ja kansikuvat kirkkaine väreineen assosioituvat monen lukijan mielessä ennen kaikkea amerikkalaiseen supersankarisarjakuvaan. Valtavirran kanssa flirttailu oli Musturilta tietoinen valinta.

– Chris Ware on joskus Jimmy Corriganista puhuessaan sanonut piirtävänsä mainstreamisti kokeilevaa sisältöä. Pääosassa tuotantoani on vähän sama ajatus, Musturi kertoo.

Vaikka Samuel ja Toivon kirja ovat sisällöltään taidesarjakuvaa, niiden piirrostyyli tuo ennemmin mieleen perinteisemmän sarjakuvan puhtaine ääriviivoineen ja väripintoineen sekä selkeine hahmoineen. Musturin mukaan tämä erotti ne muista taidesarjakuvista, jotka tietyt piirit määrittelivät pääasiassa ”huonosti piirretyksi” tai ”sivellinroiskinnaksi”.

– Palasin niistä rosoisemmista tyylikokeiluista hieman takaisinpäin ja mietin, mitä olen tekemässä. Lopputulema oli sitten tällainen hybridi, mis-

19

sä mainstream-tyylejä hyödynnetään salakavalasti taiteelliseen tarkoitukseen, hankalien asioiden viestimiseen.

Valtavirtasarjakuvan selkeä viitekehys toimii Musturille kokeellisuuden näyttämönä.

– Molemmissa näissä sarjoissa itse ideat ja ajatukset, ja sitä myötä sisältö ei liity millään tavalla mainstreamiin, Musturi sanoo. – Perusajatuksena tässä on tietenkin se, että minä houkuttelen avoimesta ovesta sisään viattoman lukijan, joka päätyykin sitten vähän erilaisten asioiden äärelle.

– Futuressa se korostuu sitten ihan omalla tavallaan, koska käytän hyvin paljon erilaisia tyylejä.

Veikkaan, että kaikkien näiden tyylien keskellä lukija kokee nähneensä jotain tällaista ennenkin. Hänelle tulee nostalginen ajatus jostain kuvasta ja tyylistä. Minua kiinnostaa se välähdys, joka tapahtuu lukijassa, kun sisältö onkin täysin erilaista kuin se, mitä tyyli olisi normaalisti tarjoillut.

Tällainen tyylien moninaisuus on kuitenkin mahdollista ainoastaan harjoittelun kautta. – Tässä on sellaisia piirrostyylejä, joita en ole ikinä käyttänyt, joten jouduin suoranaisesti opettelemaan asioita, Musturi kertoo. – Aloittaessani minulla oli päässäni joitain ihan selkeitä visioita joistain tyyleistä, mutta lopputulema ei välttämättä näytä yhtään siltä, miltä minä alun perin ajattelin.

Futuren sarjoista Musturi nostaa itse esimerkiksi taikuri Tristramista kertovan sarjakuvan. Sarjan nimihenkilö on taikuri, joka pystyy tekemään mitä vain lavalla, mutta on siviilielämässään ”ihan täysi tohelo ja katastrofi, sosiaalisesti kykenemätön olemaan kenenkään kanssa”.

– Tristramin piti olla tosi rentoa, vähäviivaista sivellintyöskentelyä vähän ranskalaisen koulukunnan mukaan, mutta ei se näytä yhtään siltä, miltä minä alun perin ajattelin.

Musturille tämä on kuitenkin voimavara. Aivan

kuten tarinan suurten kaarien yhteen kokoaminen, myös harjoittelu suo Musturille rakenteet joiden puitteissa toimia. – Treenin ja näiden päässäni olevien ennakkokuvien kautta syntyi ihan uusia, toimivia tyylejä, ja siinä vaiheessa, kun aloin tekemään Futurea, olin jo ottanut ne haltuun. On jännää, kun pystyn koko ajan muuttamaan tekemisiäni, enkä jämähdä yhteen välineeseen.

Tämä koskee tietenkin myös konkreettisia työkaluja. – Osa [Futuren tarinoista] on tehty isoiksi, lähes A1-kokoisiksi, osa tosi pieniksi, jopa A7-kokoisiksi.

Tarkoituksella käytän eri kokoja, eri välineitä ja eri materiaaleja saadakseni eri tyylejä aikaan.

Futuren tarinoiden joukosta löytyy myös yksi, joka on erityisen läheinen Musturille itselleen. Futuren toisessa numerossa lukijat pääsevät tutustumaan kuvitteelliseen fantasiamaailmaan nimeltä Centra, missä kaikki on hyvin. – Tämä pohjautuu minun uniini, joita näin silloin tällöin kymmenkunta vuotta. Niissä minä menin tällaiseen paikkaan, Musturi paljastaa. – Minä en tiennyt paikan nimeä pitkään aikaan, mutta ne olivat parhaita näkemiäni unia.

Infosarjakuvaksi puettu Ötzi-strippi (2014) kommentoi Sotšin kesäolympialaisia.

20

•

Ikkunat auki maailmalle Yle Areenasta edelleen löytyvässä Sarjakuvaelämää-dokumenttisarjassa katsojat pääsevät seuraamaan Musturia Yhdysvalloissa järjestettävään Small Press Expo -tapahtumaan. Musturi onkin tullut tunnetuksi yhtenä kansainvälisesti näkyvimpinä suomalaisena sarjakuvataiteilijana, jonka teoksia on julkaistu suomen lisäksi kahdeksalla eri kielellä. Englanniksi hänen teoksiaan on julkaissut arvostettu Fantagraphics-sarjakuvakustantamo.

Musturi on alusta lähtien tiedostanut kansainvälisyyden merkityksen. – Se on varmaan lähtenyt siitä, että sukupolveni tekijät ovat nykysarjakuvan puolella reissanneet alusta lähtien. Sitä kautta sitten on kertynyt tuttuja piireistä, Musturi kertoo.

Tommi Musturi

Hän myös nostaa esille Helsingin sarjakuvafestivaalit, jotka ovat olleet tärkeässä roolissa suomalaisen sarjakuvakentän kansainvälisyydelle. – Sitä kautta on tullut synergiaa; ihmiset tulevat Suomeen, ja minä käyn vuorostani jossain.

Musturi kertoo, että kansainvälisten kustantajien kiinnostus hänen töitään kohtaan on toki tullut osittain luonnostaan sarjakuvien takia, mutta hän on myös tehnyt tietoisesti työtä hartiavoimin asian eteen.

Lentokilometrejä onkin kertynyt vuosien varrella.

– Tänä vuonna reissaamista tulee vähän vähemmän, mutta olenhan minä käynyt yli 70 festarilla ulkomailla. Kyllä siitä jotain jälkiä jää. Jos laskisin matkalaukussa ulkomailleni promootio- ja myyntitarkoituksessa kantamieni kirjojen määrän, niin kyllä tuhansista kirjoista puhutaan, Musturi laskee.

Näkyvyyden ja arvostuksen lisäksi myös kansainvälinen myynti on Musturille tärkeää.

– Suomalaisen sarjakuvan myyntiluvuthan ovat tietysti mitä ne ovat, ja sitä on aina hallinnut sanomalehtisarjakuva, jota minä olen tehnyt hyvin vähän, Musturi sanoo. – Alkaessani tehdä Toivon kirjaa ja kun sanoin itseni irti päiväduuneista, tiedostin että minun pitää löytää kustantaja monesta maasta. Tiesin, että leipäni koostuu pienistä virroista, jotka toivon mukaan kasvavat sitä mukaan kun kirjoja tekee enemmän.

Toivon kirja oli hänen ensimmäinen kansainvälinen projektinsa. – Painoin ensimmäisen näistä viidestä opuksesta itse englanniksi ja lähetin sen varmaan sataan eri kustantamoon ympäri maailmaa. Se oli sellainen valmis paketti, josta näki että ”tällainen tämä nyt on ja tältä se näyttää”.

Vaikka Musturi julkaisee itse lehteä, Futuren kansainvälinen myynti noudattaa samanlaista kaavaa.

– Minä lähetin, olisiko se ollut 50 kauppaan eri puolilla maailmaa näytekappaleita ja hyvin yksinkertaiset tilausohjeet. Sen seurauksena noin puolet kaupoista ylipäätään tilasi kirjoja.

Musturin mukaan tämä on poikkeuksellista, koska tyypillisempää on, että teoksia tilaa 1–5 kauppaa.

Yksi syy menestykselle lienee se, että Future on kevyt ja pieni lehti.

– Jos olisin tehnyt ison kirjan, yli puoli kiloa painavan Samuelin, niin ei sitä olisi kukaan tilannut, kiitos Suomen Postin hinnoittelun, Musturi kertoo. Lähetyskustannukset olivatkin yksi niistä syistä, jotka Musturin mukaan johtivat Huuda Huuda -kustantamon toiminnan lopettamiseen ja saattavat pidem-

Sarjakuvataiteilija, graafinen suunnittelija, kuvittaja.

Syntynyt v. 1975 Ruovedellä, asuu Tampereella.

Palkittiin Suomen sarjakuvaseuran Puupäähatulla elämäntyöstä vuonna 2011. Muita palkintoja mm. Kalle Kaiharin kulttuuripalkinto (2012) ja Grafian Kultahuippu (2017).

Vuonna 2005 perustetun Kutikutinykysarjakuvakollektiivin perustajajäseniä.

Toimittanut Glömp-antologiaa 1997–2009.

Oma Huuda Huuda -kustantamo toimi 2006–17.

Teoksia mm.

Samuelin matkassa (Huuda Huuda, 2009) Beating (Huuda Huuda & La 5e Couche, 2013) Ötzi (Huuda Huuda, 2014) Snake in the Nose (kuš!, 2015) Toivon kirja (Like, 2015) Suurin piirtein Samuel (Boing Being, 2016) Mielen antologia (Zum Teufel, 2018) Future (Boing Being, 2018–) Kirjoja julkaistu myös Ranskassa, Saksassa, Portugalissa, Espanjassa, Italiassa, Tanskassa, Norjassa, Ruotsissa, Puolassa, Belgiassa, Brasiliassa ja Yhdysvalloissa.

21

Suurin piirtein Samuel (2016) pyrkii kirjaimellisesti ulos sarjakuvan perinteisistä kerrontatavoista.

mällä aikavälillä myös tehdä peruuttamatonta tuhoa suomalaiselle sarjakuvalle.

Musturi haluaakin nostaa esille sen, miten tärkeää vuorovaikutus maailman kanssa on suomalaiselle sarjakuvateollisuudelle. Ajatus kentän avaamisesta maailmalle olikin oman kustantamon perustamisen takana vuonna 2005.

– Mietimme, ettei tällainen aktiivinen mutta pieni kenttä kuin suomalainen sarjakuva elä itsestään. On oleellista, että siihen tulee vaikutteita muualta, ja ihmiset näkevät sarjakuvan uusia tuulia.

Aika näyttää · Futuren kahden ensimmäisen numeron myötä tulevaisuus on jo täällä ja muut osat ilmestyvät muutaman numeron vuositahdilla tästä eteenpäin. Tulevaisuutta riittää siis vielä.

– Ajoittain se aiheuttaa pakokauhua ja paniikkihäiriöitä, kun tajuaa, mihin soppaan itsensä on laittanut. Oma luonteenlaatu ei anna perääntyä vaikka tajuaa, että on viisikymppinen kun se on valmis. Tukka lähtenyt ja silmäpussit roikkuvat entistä alempa-

22

na, Musturi naurahtaa. – Toisaalta olen tosi innoissani Futuresta, koska siinä minä olen luonut viitekehyksen, joka mahdollistaa lähes kaiken. Voin muuttaa tekotapoja, eikä minun tarvitse piirtää seuraavaa viittä vuotta tismalleen samalla tapaa. Se tekee sitä paljon mielekkäämpää.

– Ongelma on siinä, että se on hyvin hidasta. Haluaisin edetä paljon nopeammin.

Suurin piirtein Samuel ja Toivon kirja ovat kuitenkin valaneet Musturille uskoa siihen, että projekti valmistuu aikaa myöten. – Tiedän, että edessä on tosi iso vuori työtä, mutta teen pienen määrän siitä joka päivä ja jossain vaiheessa tajuan, että ”jaaha, tää on nyt valmis”.

– Tietenkin megalomania voi olla jonkinlainen sairaus, mutta kyllä minä tykkään tuollaisista isoista, vaikka fragmentaarisista sarjakuvista, Musturi toteaa lopuksi. – Ehkä sitä ei voi ilmaista itseään tarpeeksi nasevasti, vaan tarvitsen jonkun ison viitekehyksen johon voin roiskaista ja katsoa, mitä tulee.

•

Vieraskynä

p

Takapuoli ruvella Juku-Juku-Maahan TEKSTI

Ville Pirinen

KUVITUS

opeda, Kummeli, Tappara ja Ilves, mustamakkara, Juti & rillaus, 2000-luvun teinimeikkirokkarit. Näistä asioista moni vääntää yhä vaihtelevantasoisia vitsejä kun Tampere tulee puheeksi. Kyä nääs nääs nääs on meinaan juntti meno nääs siä! Ö! Ö! Ö!

Asuttuani Tampereella nyt 14 vuotta tunnistan em. asioiden olemassaolon, mutta ne määrittävät kaupunkikokemustani yhä mikroskooppisen vähän.

Ehkä siksi, että Tampere on aikoinaan luikerrellut elämääni aivan muita reittejä. Lapsuudesta on jokunen Särkänniemi-muisto, kuten useilla Kekkoslovakian lapsilla. Pelotti helvetisti vuoristoradassa, hyl-

Ville Pirinen & Sira Moksi

keet söivät ämpäritolkulla silakkaa. Tarkistin juuri Googlesta, että akvaariossa aikanaan hengaili ja/ tai hengailutettiin hylkeitä. Kuka nyt lapsuusmuistoihinsa luottaisi? Hiukan myöhemmin, Pahkasika-huumorilehden ja etenkin sen sarjakuvalehtenä aloittaneen Tapiirin räjäyttäessä pienen pääni osasin yhdistää toiminnan hatarasti Tampereeseen. Isoveljeni lienee esitellyt, että mistä päin maailmaa Pahkasian huumorikasetti oli meille kotiin postitettu. En ainakaan nopealla googlauksella löytänyt keskusteluamme Köyhien radio -kasetin äärellä, joten mennään nyt hataran muistikuvan varassa. Ei tiedä Veijo Googleakaan ihan kaikkea.

23

Horina sikseen, sillä varsinaisen merkityssisällön nuorissa itäsuomalaisissa aivoissani Tampere sai 1990-luvun alussa. Tampereelta löytyivät Suuri Kurpitsa, Sarjari ja Kukunor. Kaikki sarjakuvasidonnaisia toimijoita, joiden voin nyt jälkityperästi todeta määritelleen oman elämäni suunnan. Niin sanotun vaihtoehtosarjakuvan maailma löytyi lähes kolmekymmentä vuotta sitten Tampereelta, eikä ollut yhtään nääs nääs nääs juntti meno siinä maailmassa. Päinvastoin, tutuksi tuli laaja otos koti- ja ulkomaisia KOVAN LINJAN sarjakuvaTAITEILIJOITA, vaikkei taideaspektia korostettu. Kyseessä oli kiehtovan, itselle sopivan epävirallisen ”underground-pöhinän” löytyminen. Tällaistakin maailmassa on, ainakin Tampereella!

En varmasti ole ainoa ”sukupolveni” tekijä, jonka silmäkulmissa kimmeltävät nostalgiset kyyneleet Tampereen Kukunoriin suuntautuneita pyhiinvaelluksia muistellessa. Saati ainoa, jonka nuoruuden sarjakuvasyntejä on painettu lehtimuotoisen Suuren Kurpitsan tai Sarjarin sivuille. Tai ainoa, jonka nämä innoituksen lähteet ovat johtaneet rimpuilemaan elämänpolulle, jossa sarjakuvien lukeminen ja tekeminen on ollut kyseenalaistamattoman tärkeä ja järkevä asia. Minulle Tampere on siis ikuisesti sarjakuvakaupunki. Ja nimenomaan omaehtoisen, aikuisille suunnatun, kunnianhimoisen sarjakuvan kaupunki.

nen, printtien teippaaminen seiniin pop-up -tapahtumissa, sarjakuvadokumenttinäytökset, tekijöiden kohtaaminen työhuoneilla, kaikki jutut, joissa konkreettisesti näkee sitä taidetta, jonka puolestapuhujana on määrä toimia. Jutut, joissa kotimaista nykysarjakuvaa pyöritellään näytöillä, käsissä, seinäkkeillä tai työmaa-aidoissa tekevät selväksi sen, ettei työ jää ainakaan siitä kiinni, etteikö innostavaa, kiinnostavaa ja laadukasta kotimaista nykysarjakuvaa olisi tarjolla. Sitä on itse asiassa hämmentävän runsaasti, hämmentävän laajalla tyylikirjolla, ja hämmentävän moni sen tekijöistä asuu ja työskentelee Tampereella.

Nimilistauksessa ei ole järkeä, koska merkkimäärä on rajallinen, ja ”tamperelaisuus” ei ole määräävin piirre edes niiden tekijöiden kohdalla, jotka ammentavat teoksiinsa paikallishistoriaa tai sijoittavat tarinansa tunnistettaviin tamperelaisiin maisemiin. Yleisinhimilliset ja -epäinhimilliset kysymykset eivät ole kaupunkisidonnaisia.

Silti, uskokaa kun sanon: Tampere on justiinsa leso sarjiskaupunki. Kaupunki, jossa tätä itselleni rakasta taidemuotoa lähestytään monesta kulmasta. Painosmääriltään keskikokoisia, mutta sisällöiltään jättimäisiä kustantajia, reteää festivaalitoimintaa Finlandioineen, käheää Muumimuseota, asiantuntevaa kirjastoväkeä, asiallisen sarjakuvavalikoiman kivijalkaliikkeitä, akateemista tutkimusta, sarjakuvan arvon näkeviä kaupungin kulttuuripalveluja, zineveijareita, kiinnostavia gallerioita, yllättäviä internet-menestyksiä, sarjakuvia rokkipaikkojen seinillä ja ratikkaremonttiaidoissa, ja ennen kaikkea relevantteja wakawanhoja ja upouusia tekijöitä duunailemassa relevantteja asioita.

Millenniumin tienoilta tähän hetkeen aikamatkustava kulttuurijournalisti sanoisi rempseästi, että ”tamperelaisella sarjakuvalla MENEE LUJAA”. Aikamatkaajaa kehotettaisiin kohteliaasti pitämään leipäläpi ummessa ja lueteltaisiin kylmiä faktoja siitä, millaista jallitusta toimeentulon ja taiteen tekemisen yhdistäminen Tampereella(kin) vaatii. Taiteilijoiden viime vuosina äkillisesti kurjistunut työhuonetilanne, yleinen kulttuurista ja sivistyksestä säästäminen ja lyhytnäköiset koulutuslinjaukset koskevat myös Tamperetta.

uskokaa kun sanon: tampere on justiinsa leso sarjiskaupunki.

•

Läänintaiteilija ilman lääniä Suora leikkaus nykyisyyteen.

Elämänmittaisella sarjakuvapolulla rimpuilu on johtanut tilanteeseen, jossa saan järjestellä sarjakuvataiteeseen liittyviä systeemejä Tampereelta käsin Taiteen edistämiskeskuksen määräaikaisesti palkkaamana läänintaiteilijana. Läänintaiteilija on lievästi hämäävä termi, koska läänejä ei enää ole, ja oma taiteilu työajalla on kiellettyä. Tarkoitus on järjestellä systeemejä muille taiteilijoille sekä tehdä heidän olemassaoloaan & nerokkaita juttujaan näkyväksi.

Järjesteltäviä systeemejä riittää moneksi, mutta mieluisimpia ovat systeemit, joissa ollaan tekemisissä taiteellisen sisällön kanssa. Tekijähaastattelut, näyttelyjärjestelyt, julkisista teoksista neuvottelemi-

24

Strategisissa puheissa elävä & houkutteleva kaupunkikulttuuri nähdään aina olennaisena vetovoimatekijänä. Olen samaa mieltä ja innostun jatkuvasti tamperelaisen DIY-kaupunkikulttuurin äärellä. Kulttuurivetovoima tarvitsee kuitenkin tekijänsä, ja kaupungin on oltava hyvä asuinpaikka myös taiteilijoille. Se vaatii puheiden lisäksi strategisia tekoja.

Kaupunkipoliittinen horina on about yhtä siistä kuin lapsuushorina, joten jätän sen nyt sikseen.

Sen sijaan hauska muisto alkukesästä Tampereen kulttuuritalo Laikulla esillä olleesta Kuvat puhuvat -nykysarjakuvanäyttelystä. Todistin hetkeä, jossa paikallinen henkilö käänsi amerikkalaiselle näyttelyvieraalle juttua Lauri Mäkimurron teoskokonaisuudesta. Sarjakuvassa eräältä hahmolta on skeittionnettomuudessa ”iho rullaantunut koko perseestä” ja tyyppi voivottelee kohtaloaan ”Voi ei! Huomenna pitäs lähteä Juku-Juku-Maahan!”

Siinä riitti kulttuuriviittauksissa avaamista, ja oltiin mitä nerokkaimmalla tavalla omaehtoisen, aikuisille suunnatun ja kunnianhimoisen tamperelaisen sarjakuvataiteen äärellä!

•

Kirjoittaja on Pirkanmaan sarjakuvataiteen läänintaiteilija.

Trikootrendi valkokankaalla Miten nykyiseen supersankarielokuvien buumiin päädyttiin ja mikä on sen vaikutus sarjakuva-alaan? Amerikkalaisten sarjakuvakauppojen historiasta kertova sarja tulee päätösosaansa 3/3.

j

TEKSTI

Jelle Hugaerts

KÄÄNNÖS

Onni Mustonen

os joku olisi vuosituhannen vaihteessa kertonut minulle, että Ihmenaisesta kertova elokuva tuo kassaan 800 miljoonaa dollaria, olisin nauranut koko ajatukselle. Vielä uskomattomammalta olisi tuntunut se, että vuosi Wonder Womanin (2017) jälkeen Jack Kirbyn ja Stan Leen 60-luvulla luomasta puolituntemattomasta Mustasta Pantterista olisi tehty elokuva, saati että sen lipunmyynti ylittäisi miljardin dollarin.

Näin kuitenkin kävi, eikä kukaan pitänyt sitä edes outona. Viimeisen 15 vuoden aikana supersankarielokuvien suosio on kasvanut räjähdysmäisesti. Ilmiö heijastelee kiinnostavalla tavalla sarjakuvateollisuuden liikkeitä ja herättää myös kysymyksiä sarjakuva-

26

KUVITUS

Sira Moksi

taiteen tulevaisuudesta. Supersankarisarjakuvat ovat aina keskeisesti vaikuttaneet myös sarjakuvakauppojen kohtaloon.

•

Järistyksiä levityskanavissa Populaarikulttuurin harrastajien keskuudessa käydään ”akateemista” keskustelua siitä, oliko Blade (1998) vai X-Men (2000) ”juuri se” elokuva, joka käynnisti tämänhetkisen supersankarielokuvabuumin. Mielestäni tällä ei ole juuri väliä. Kiinnostavampaa on tarkastella niitä historiallisia ja kaupallisia tekijöitä, jotka ovat muokanneet prosessia. Palataan joulukuuhun 1996, jolloin Marvel hakeutui velkasaneeraukseen.

Marvelin ongelmat olivat alkaneet vuosikym-

menen alussa. Suurimmat nimet kuten Todd McFarlane ja Rob Liefeld olivat eronneet firmasta tyytymättöminä ja perustaneet oman Image-kustantamonsa. Lehtien myyntiluvut kääntyivät laskuun.

Paniikissa Marvel alkoi etsiä uusia tapoja tienata ja he laajensivat tuoteperhettään sarjakuvista myös CD-ROMeihin, Marvel-teemaisiin ravintoloihin ja uusiin keräilykortteihin. Tällä kaikella oli jopa nimi: ”Marvelution”.

Marvel yritti kaikkensa ja päätti sivuuttaa vanhat levittäjät ja myydä itse omia sarjakuviaan suoraan kauppoihin.

Vuonna 1994 Marvel osti Heroes World -levitysyhtiön. Pitkään Marvel oli suhtautunut lehtiensä levittäjiin verrattain joustavasti: yrityksen tarvitsi vain tilata kuukausittain uusi erä lehtiä ja kirjoittaa 3000 dollarin shekki.

Marvel suostui tällöin myymään 50 % alennuksella.

Heroes Worldin monopolin myötä kaikki kuitenkin muuttui, sarjakuvakauppojen oli ostettava suoraan ainoalta levittäjältä. Luonnollisesti DC toisena suurena supersankarikustantamona päätti vastata haasteeseen ja pian levittäjä nimeltä Diamond sai yksinoikeuden DC:n sarjakuviin, kuten Teräsmies, Lepakkomies ja Ihmenainen.

Aikaisemmin lukuisat pienet yritykset olivat hoitaneet lehtien myymisen sarjakuvakaupoille, mutta muutosten myötä monet pienemmistä levittäjistä jäivät nuolemaan näppejään. Monet menivät konkurssiin eivätkä pystyneet maksamaan velkojaan sarjakuvakaupoille. Shokkiaalto kulki koko verkoston lävitse, sarjakuvakaupat ja levittäjät kaatuivat dominoiden tavoin yksi toisensa jälkeen.

Samaan aikaan Marvel ja Heroes World osoittautuivat auttamattoman kyvyttömiksi vastaamaan levityspuolesta: kun asiakaskunta oli nyt muuttunut sadoista levittäjistä tuhansiksi sarjakuvakaupoiksi, logistiikkapuoli alkoi takkuilla. Lukuisat pienet levittäjät myös haastoivat Heroes Worldin ja Marvelin oikeuteen monopolin luomisesta. Hölmöt CD-ROMit ja teemaravintolat vielä osoittautuivat täydellisen epäonnistuneiksi ideoiksi.

Vuonna 1996 Marvel alkoi hukkua velkoihinsa, eikä se voinut muuta kuin viimeisenä vetonaan julistaa yrityssaneerauksen.

•

Oikeuksien nappikaupasta supermenestykseen Selvitäkseen Marvel päätti myydä suositumpien hahmojensa elokuvaoikeudet. Samalla se tuli tietämättään muuttaneeksi koko supersankarielokuvien tulevaisuuden ja samalla elokuva- ja sarjakuvateollisuuden. Vallitseva viisaus Marvelilla oli, ettei ketään kiinnosta nähdä elokuvia heidän hahmoistaan. ”Myydään oikeudet vain pois, niin saamme edes vähän rahaa”.

On muistettava, että vuonna 1996 ainoastaan Lepakkomies ja Teräsmies olivat esiintyneet valkokankaalla, eikä Marvelin hahmoista löytynyt vastaavaa amerikkalaisen populaarikulttuurin jättiläistä. Kaiken lisäksi näistäkin hahmoista kertovat elokuvat olivat vain vaivoin päässeet omilleen. Vastikään julkaistun Batman and Robin -elokuvan (1996) pääosassa oli ollut George Clooney, mutta sen vastaanotto oli ollut niin kehno, että Lepakkomies-elokuvien tekeminen oli päätetty toistaiseksi lopettaa. Suurella yleisöllä ei tuntunut olevan halua nähdä viittasankareiden seikkailuja. Mitä mahdollisuuksia Marvelin tuntemattomimmilla hahmoilla olisi siis voinut edes olla?

Marvel löysi hahmoilleen ostajia useista eri studioista: esimerkiksi Hämähäkkimies ja tämän rosvo- ja apurijoukko myytiin Sony Pictures -studiolle, Fox/20th Century ostivat Ryhmä-X:n ja Hulk päätyi Universalille. Tuntemattomillekin hahmoille löytyi ottajansa. New Line Cinema vuokrasi Marv Wolfmanin ja Gene Colanin luoman vampyyrimetsästäjä Bladen oikeudet Marvelilta käytännössä vain muutamalla pennillä ja ajatteli, että ”miksipäs emme tekisi siitä elokuvaa”. Pääosaan palkattiin Wesley Snipes (Joka 90-luvulla oli vielä tuottoisa ja tunnettu elokuvatähti) ja elokuva ilmestyi kaksi vuotta myöhemmin.

Kas kummaa, Blade olikin menestys, joka nousi pian pienoisen klassikon asemaan. Marvel ei tietenkään ollut iloinen, koska elokuvan 70 miljoonan dollarin lipputuloista he saivat ainoastaan 25 000 dollaria.

Itse en laskisi Bladea supersankarielokuvien joukkoon, eikä se mielestäni hedelmöittänyt maaperää tuleville supersankarielokuville. Ensinnäkin Blade ei ole supersankari (hänellä ei ole supervoimia) ja

kas kummaa, blade olikin menestys. oikeudet halvalla pois myynyt marvel ei ollut iloinen.

27

toiseksi Bladen menestys perustui onnekkaisiin sattumiin: se on yhdistelmä toiminta- ja vampyyrielokuvia ja se ilmestyi vain vähän Brad Pittin ja Tom Cruisen tähdittämän Veren vankien (1994) ja television Buffy Vampyyrintappajan (1996–2003) ensi-illan jälkeen, juuri kun kumpikin genre oli suosituimmillaan. Mutta Bladen suosion seurauksena muut studiot tajusivat, että vastikään ostetuissa Marvel-hahmoissa saattoi olla potentiaalia. Samalla Marvel katkeruudessaan päätti olla päästämättä hahmojensa oikeuksia vastaisuudessa käsistään.

vain kaarti kakkoskastin sankareita, kuten Kapteeni Amerikka, Kostajat, Muurahaismies, Musta Pantteri... Silloin oli vaikea uskoa, että yrityksestä tulisi mitään, mutta uhkapeli kannatti.

Ykköskilpailija DC (tai ennemmin sen emoyhtiö Time Warner) päätti vastata Marvelin haasteeseen ja ottaa osaa supersankarielokuvabisnekseen. Christopher Nolanin ohjaama Batman Begins (2005) tarjosi DC:lle heti erävoiton. Kriitikot ja yleisö rakastivat elokuvaa, ja vuoteen 2008 mennessä supersankarielokuvat olivat vakiinnuttaneet asemansa elokuva-

X-Men (2000) ja Batman Begins (2005).

X-Men sen sijaan vakuutti studiot lopullisesti siitä, että supersankarielokuvat saattoivat menestyä. Kriitikot pitivät elokuvasta (tai ainakaan eivät lytänneet sitä), ja se oli taloudellinen menestys. X-Menissä Fox oli löytänyt oman rahasamponsa ja sarjan seuraavat osat tekivät kaikki edeltäjäänsä parempaa tiliä. Näistä lipputuloista Marvel ei saanut pennin hyrrää.

Pian X-Menin jälkeen ilmestyi Sam Raimin ohjaama Hämähäkkimies-elokuva jatko-osineen, ja vaikka tässä vaiheessa supersankarielokuvat olivat vielä harvinaisia, suuri yleisö alkoi hiljalleen hyväksyä niiden olemassaolon.

Vuonna 2004 Marvel kyllästyi katselemaan sivusta, kuinka muut tahkosivat rahaa heidän hahmoillaan ja ajatuksillaan (joista tosin monet Marvel oli itsekin vienyt niiden alkuperäisiltä luojilta tarjoamatta kunnollisista korvausta). Se päätti kokeilla onneaan vielä kerran ja haki 500 miljoonan dollarin lainan ajatuksenaan luoda oma elokuvastudio, joka keskittyisi tekemään pelkästään Marvelin sarjakuviin perustuvia supersankarielokuvia. Koska he olivat kahdeksan vuotta aikaisemmin myyneet oikeudet tunnetuimpiin hahmoihinsa, heillä oli jäljellä

28

teattereiden ohjelmistossa. Iron Manin ja Yön ritarin menestykset osoittivat, että trendissä oli kyse jostain suuremmasta, eikä ilmiö ole vieläkään osoittanut hidastumisen merkkejä. Vuoden 2018 loppupuolelle tultaessa Marvelin elokuvauniversumin arvioidaan olevan elokuvahistorian menestyksekkäin sarja.

•

Isolla kankaalla ja ruudussa Sisällöltään supersankarielokuvat voidaan jakaa kahteen kategoriaan: yhtäällä ovat verrattain yksinkertaiset hyvävastaan-paha-tarinat, joissa vaakalaudalla on maailmankaikkeuden kohtalo, ja toisaalla kieli poskessa kerrotut komediat, jotka kuitenkin sisältävät oman osansa toimintaa (Guardians of the Galaxy (2014), Ant Man 2015)...).

Tästä näkökulmasta katsottuna ei yllätä, että Vartijoiden elokuvasovitus ei menestynyt lippuluukuilla.

Elokuva hävitti alkuperäiseteoksen sarjakuvahistoriaa käsittelevän metatason ja jätti jälkeensä vain rikostarinan, jonka hahmot olivat moraalisesti arveluttavia (joku Rorschach ei takuuvarmasti enää saisi jalansijaa tämän päivän sankarielokuvissa). Supersankarielokuvana se oli kaukana odotetusta.

Samankaltaisuudestaan huolimatta supersankarielokuvat kukoistavat. Miksi? Kenties odotuksemme elokuvia kohtaan ovat muuttuneet. Television laatusarjojen myötä draaman käsite on muuttunut.

Keskeinen vertauskuva ei ole enää puolitoistatuntinen elokuva, vaan Netflix- tai HBO-sarja, joka on kerronnaltaan hitaampi ja tarinan kaareltaan pidempi.

Kun kunnianhimoinen laatudraama on näin siirtynyt olohuoneisiin, elokuvateattereihin jäivät enää koko perheen animaatiot ja tietokone-efekteillä täytetyt toimintatykitykset.

Tästä syystä onkin kiinnostavaa, että supersankarit ovat yhä useammin ja useammin löytäneet tiensä myös televisioihin. Netflix erityisesti on panostanut sarjakuvasisältöön ja palkannut skottilaisen sarjakuvakäsikirjoittaja Mark Millarin tuottamaan itselleen sisältöä. Tietenkin myös sarjakuvia on sovitettu televisiosarjoiksi (Walking Dead on tästä hyvä esimerkki), mutta supersankarit ovat pitkälti pidättäytyneet elokuvien piirissä.

Muutoksen tuulia on kuitenkin ilmassa: HBO on tekemässä Vartijoista televisiosarjaa (hyi kauheaa) ja sarjat, kuten seitsemänteen tuotantokauteensa ennättänyt Arrow, ovat löytäneet yleisönsä myös televisioruuduilla.

kivijalkamyymälöiden ja pikkupuotien asema muuttui yhä ahtaammaksi korkeampien vuokrien ja nettikauppojen puristuksessa, tämä oli käytännössä ihme. Supersankaribuumin ohella mikään muu ei selitä tätä kehityskulkua.

Kentän teknologiakammo on osaltaan edesauttanut kauppoja. Uudet lukijat haluavat tutustua sarjakuviin, mutta niille ei ole vielä tarjolla Spotify'n tai Netflixin kaltaista kätevää digitaalista jakelukanavaa. Toki yritystä on ollut: DC on esimerkiksi lanseerannut oman lukupalvelunsa mobiililaitteille, mutta sarjakuvat edustavat vain pientä osaa sen tarjonnasta. Lisäksi saatavilla on vain DC:n omia sarjakuvia, joten Marvelia sieltä ei löydy – saatikka sitten (luoja paratkoon) vaihtoehtotai taidesarjakuvia.

Joten tutustuakseen sarjakuviin, uuden harrastajan (uskokaa pois, sellaisiakin on) on yhä uskaltauduttava sarjakuvakauppaan tai tilattava netistä. Kaupoilla on kuitenkin etulyöntiasema: kun tätä nykyään keski-ikäiset sarjakuvaharrastajat ovat viimein tajunneet, ettei heidän hienoista keräilykappaleista koostuva kokoelmansa tule ikinä olemaan omaisuuksien arvoinen, he konmarittavat sarjakuvansa juuri kivijalkakauppoihin. Sarjakuvakauppiaat huomasivat yllättäen asetelman olevan tismalleen päinvastainen kuin 90-luvun pahimpina ruuhkavuosina: sarjakuvia on saatavilla halvalla, ja harrastajat, jotka jaksavat etsiytyä sisään kauppaan, voivat ostaa halvalla monia erilaisia lehtiä ja kirjoja.

Toinen vaihtoehto pienille ja yksityisille sarjakuvakaupoille, jotka haluavat selviytyä vastaisuudessakin, on keskittyä myymään supersankarileluja aikuisille. Hollantilainen Popcult-ketju on esimerkki tällaisesta: sarjakuvalehdet ja -romaanit on piilotettu jonnekin taakse, tai sitten ne ovat esillä puhtaasti esteettisistä syistä.

Kaikesta huolimatta ilmassa on selviä merkkejä siitä, että uudet lukijat ovat löytäneet tiensä sarjakuvataiteen pariin, vaikka kamppailu vapaa-ajasta on tällä hetkellä äärimmäisen kiivas. Oli supersankarigenrestä mitä mieltä hyvänsä, on meidän sarjakuvaharrastajien kuitenkin nostettava sille hattua.

supersankarielokuvat voidaan jakaa hyvävastaan-paha-tarinoihin ja kieli poskessa kerrottuihin komedioihin.

•

Paluu kivijalkaan Miten kiinnostus sarjakuvia kohtaan ja tietoisuus niistä ovat sitten vaikuttaneet alan markkinoihin? Yhden esimerkin muutoksesta (parempaan tai huonompaan, sen saa lukija itse päättää) voi nähdä käydessä San Diegossa vuosittain järjestettävillä suurilla Comic Con -messuilla, jotka ovat muuttuneet yhä enemmän mediatapahtumaksi.

Fokus on siirtynyt yhä enemmän pois sarjakuvista, kohti oheistuotteita. Ammattilaisille SDCC on mahdollisuus myydä uuden supersankarin idea Hollywood-tuottajille, kävijöille se tarjoaa mahdollisuuden tavata toisia faneja.

Yleisesti ottaen supersankarielokuvilla on kuitenkin ollut positiivinen vaikutus sarjakuvateollisuuteen. Vuonna 2016 sarjakuvakauppojen määrä Yhdysvalloissa kasvoi 1,5 prosentilla, mikä tarkoitti noin 80 uutta kauppaa. Kun samaan aikaan muiden

•

29

Altan: jäätävän huumorin lämmin mestari Maestro vieraili Helsingin sarjakuvafestivaaleilla. Samppanjan ja kehnon kahvin nauttimisen välissä hän kertoi myös mille ei enää voikaan nauraa.

t

TEKSTI

Iida Simes

VALOKUVA

aiteilija Francesco Tullio Altan ihmetteli tanssivia pareja helsinkiläisessä, alunperin työväen keskuudessa suositussa ja sangen perinteikkäässä ravintolassa. Koko seurue oli vuoronperään valistanut, että V. I. Leninkin kävi täällä Juttutuvassa.

Ravitsemusliikkeessä sattui olemaan tangoilta, ja Vallilan Tango -bändi tarjosi parastaan. Altan ja hänen rouvansa Mara nauttivat illallista, sen enempää musiikki kuin toisiinsa törmäilevät tanssiparitkaan eivät häirinneet liikaa. Tilanteeseen hiipinyt absur-

30

Henry Söderlund

dius sai Altanin hymyilemään. “Tämähän näyttää kivalta!”

Silti ennen kuin kukaan sarjisseurueesta ehti erehtyä hakemaan artistia tanssimaan, tämä oli pujahtanut terassille polttelemaan pikkusikaria.

Helsingin sarjakuvafestivaalit olivat juuri päättyneet, ja vaikka moni suomalainen alan harrastaja näytti loppukaronkan aikaan antaneen kaikkensa ruutujen taiteelle ja etenkin oheisohjelmille, rento ja iloinen Altan vaikutti siltä, ettei uupumus ollut iskenyt.

Maestro oli Suomessa ensimmäistä kertaa. Tuliko vierailulla esiin mitään yllättävää?

– En olisi uskonut, että niin monet Suomessakin tietävät Adan ja ovat niin innostuneita, taiteilija iloitsi. – Ihmiset jonottivat signeerauksia. Se oli mahtavaa.

•

Pako Venetsiasta Rioon Francesco Tullio Altan syntyi vuonna 1942 Pohjois-Italiassa, pienessä Trevison kaupungissa hieman Venetsiasta pohjoiseen.

Altanin syntymän ja varhaislapsuuden aikaan aluetta moukaroi toinen maailmansota: Lähellä Trevisoa sijaitsi yksi Italian keskistysleireistä, ja vuonna 1944 liittoutuneet pommittivat kaupunkia.

Altan opiskeli Venetsian yliopistossa arkkitehtuuria, mutta ajautui opinnoissaan sivuteille, koska häntä kiehtoivat työt journalismin, elokuvan ja television parissa. Kuitenkaan elokuvaohjaajaksi Altanilla ei koskaan ollut pyrkimystä eikä edes halua ryhtyä.

– En osaa sanoa ihmisille ”ei”, hän tunnusti. Ohjaaminen vaatisi tiukkaa auktoriteettia, eikä hänellä, leppoisalla ja rauhallisella miehellä, sitä mielestään ole.

Kolmekymppisenä Altan päätti tutustua EteläAmerikkaan ja 1970-luvulla hän matkusti Brasiliaan “koska niin monet muutkin italialaiset tekivät niin”.

Samoihin aikoihin hän alkoi yhä enemmän innostua piirtämisestä, sekä sarjakuvista että pilapiirroksista. Altan vietti Rio de Janeirossa viisi vuotta, ja siellä syntyivät muun muassa Pimpa ja Colombo eli Kolumbus -sarjakuvat.

Pimpaa hän piirtää edelleenkin. Sankari on punatäpläinen, iloinen koira, joka rakastaa seikkailuja ja monenlaisia asioita mistä ihmislapsetkin tykkäävät: Pimpa on aina valmis leikkiin ja jätskin syöntiin. Sen sijaan pinaattia, minestronea ja nukkumaanmenoa hauva inhoaa. Pimpan läheisin elämäkumppani on isäntä Armando, joka raivostuttaa pikkukoiraa kertomalla tälle, että pinaattia ja minestronea voi syödä ja jopa rakastaa. Paras kaveri on sinitäpläinen kissanaapuri Rosita.

Pimpaa Altan alkoi aikoinaan piirtää suosittuun italialaiseen Linus-lastenlehteen. Se on saanut nimensä Tenavien Linus-hahmolta, joka Suomessa tunnetaan riepuaan rakastavana Eppuna.

Altanin aikuisempien sarjisten huumoriin sekoittui paljon itseironiaa ja italialaisittain katsoen jopa epäisänmaallista huumoria: Colombo eli Kolumbus on typerys ja sangen vastenmielinen antisankari.

Tämä oli täysin vastoin italialaista maailmankatsomusta, jonka mukaan saapasmaan löytöretkeilijät ovat olleet koko läntisen ja kristillisen maailman peruspilareita.

Altanin luomista pilahahmoista aikoinaan ajankohtaisin oli Cipputi, rennonletkeä metallityömies ja – 1970-luvun ajan hengen mukaisesti – kommunisti.

•

Fasismi tunkeutui kaikkialle, myös sarjakuviin Natsi-Saksan ja Benito Mussolinin hallinnon kukistuttua Italia etsi, kuten koko läntinen Eurooppa, tietään kohti rauhanomaista vaurastumista.

1970-luvun Italia oli Altanin mielestä ankea maa.

31

32

Poliittinen kuohunta ja mafian riehunta sekoittivat kansakuntaa. Yksi syy piirtää pilapiirroksia ja huumorisarjakuvia oli nostattaa iloa ja lämpöä kansaan, joka ei ollut päässyt unohtamaan toisen maailmansodan ja fasismin kauhuja. Niinpä maailmansota näkyi Altaninkin töissä. Ada viidakossa -teoksessa jopa Hitler on tarinaa eteenpäinvieviä henkilöitä.

Saksaa terrorisoi Punainen armeijakunta, joka tunnettiin myös Baader-Meinhof-liikkeenä. Se innoitti Italiassa Punaiset prikaatit -ryhmää attentaatteihin ja murhiin.

Tunnetuin terroriteko oli pääministeri Aldo Moron sieppaus ja murha vuonna 1978. Äärioikeisto ei tuolloin myöskään vaiennut, vaan tappoi kymmeniä ihmisiä vielä vuonna 1980.

Keskellä näitä poliittisia myllerryksiä Altan käsikirjoitti ja piirsi Suomessakin tunnetut Ada viidakossa ja Macao -sarjakuvat. (Jälkimmäinen ilmestynee Suomessa joskus vielä albumina, mutta toistaiseksi se on julkaistu vain Tapiiri-lehdessä 1980-luvulla.)

kään selviytymiseen, on varastaa Adan suvun perintö. Tietenkään perintöä eivät tavoittele vain ahneet sukulaiset, vaan monenlaiset 1940-luvun film noir -henkiset onnenonkijat.

Sotien rikoksista kertovan Kolmas mies -elokuvan (1949) ohjannut britti Carol Reed ja leffan päätähti Orson Welles olisivat epäilemättä rakastaneet Adan henkilökaartin ahneutta avaavaa kuivaa huumoria ja sarkasmia!

– Kaikki hahmoni ovat likaisia, sanoi Altan irvistäen.

Tämä likaisuus on hyvin seksuaalissävytteistä, jopa pornahtavaa.

Ja hauskaa.

Kiltimpää likaa ovat Altanin kuvissa kömpivät ötökät. Altanin mukaan ne kertovat, että “maailma ei koskaan ole puhdas” ja samalla poistavat taiteilijan “tyhjän paperin kammoa”.

Illallisen lopuksi Altan kävi mietteliääksi.

– Ajat ovat muuttuneet. En tiedä voisinko piirtää [Ada viidakossa -sarjakuvaa] näinä aikoina. Asiat, jotka joskus tajuttiin hauskoiksi, eivät enää ole hauskoja lainkaan.

Kuten natsit?

– Kuten natsit. Me voimme nauraa sota-aikojen natseille, mutta emme näille nykyisille.

Juuri ennen lähtöään kotiin Italiaan, Altan vakuutti vierailun olleen menestys. Taiteilija ei ollut suostunut ottamaan taksirahaa matkustaakseen hotellilta kentälle. – Te olette olleet niin vieraanvaraisia, hän oli sanonut festivaalin järjestäjille.

– Vähintä, mitä me voimme tehdä, on maksaa edes tämä taksi.

”me voimme nauraa sota-aikojen natseille, mutta emme näille nykyisille.”

•

Ihanan likaiset englantilaiset! – Vietin viisi kuukautta Englannissa, koska minua oli aina kiehtonut englantilainen kulttuuri, kertoi Altan Ada viidakossa -teoksen taustoista. Adan tarinassa onkin kosolti kulttuuria, josta ammentaa. Teos pilailee köyhtyvän englantilaisen yläluokan kustannuksella aikana, jolloin maailmanvalloitukset ja siirtomaat pantiin uudelleen jakoon.

Adan serkku Nancy on omaa hyötyään tavoitteleva ääliö, jolle kovassa ja kalliissa maailmassa varmasti ainoa tie, ei vain menestykseen vaan pelk-

•

Bois-Mauryn Tornit 3

Maggy Garrisson 2

Ritari Aymar saattaa pyhiinvaeltajapariskuntaa kohti Santiago de Compostelaa.

Toisaalla rosvojoukko suunnittelee luostarin aarteiden ryöstämistä.

Ei ole hassumpaa onnistua nappaamaan 15 000 £. Mutta nyt on oltava varovainen, kätkettävä rahat ja jatkettava arkea niin kuin ennenkin.

Kovakantinen 48 s, 4v

Kovakantinen 48 s, 4v

© Strip Art Features, 2018 all rights reserved.

© 2018 Dupuis, by Trondheim, Oiry, all rights reserved.

33

Kansikuvia on kertynyt eri sarjakuvapajoista. Reten Jeslietta (1999) yhdisti Ilomantsin paikallishistoriaa ja dokumentaarista sarjakuvaa. Vekara-Varkaussarjakuvaspesiaali kokosi sarjakuvatyöpajan tuotoksia.

Toimin työpajan vetäjänä vuosina 2002 ja 2009–2013.

Cumux Comix vol. 1 (2004) kokosi Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulussa vetämieni sarjakuvakurssien satoa. Tohma-Comix (2017) oli Tohmajärven kirjaston Sarjakuva must go on -projektin oppilastöistä koostettu, värisivuja sisältävä sarjakuvajulkaisu.

Ajatuskuplia sarjakuvapedagogiikasta Sarjakuvaopetuksessa korostuu hiljainen tieto. Opettaja voi myös auttaa karsimaan oppijan tarinasta rönsyjä ja keskittymään oleelliseen.

o

TEKSTI

Jokke Saharinen

len toiminut sarjakuva- ja kuvataideopettajana lähes 30 vuotta. Aloitin opetustoiminnan 1990-luvun alussa opiskellessani Imatran taideoppilaitoksessa. Vedin sarjakuvakursseja ja -luentoja Imatran kaupunginkirjastolla. Myöhemmin täydensin kuvataiteilijan ammattikuvaani opiskelemalla opettajaksi.

Sittemmin olen pitänyt runsaasti kuvataide- ja sarjakuvakursseja sekä sarjakuvaluentoja ja -vinkkauksia Pohjois-Karjalassa. Niitä on ollut lapsille ja aikuisille kansalais- ja ammattiopistossa, ammattikorkeakoulussa, yliopistolla, kirjastoissa, peruskouluissa ja lukioissa. Olen tehnyt myös kaksi sarjakuvaaiheista pro gradua Itä-Suomen yliopistossa, joista viimeisin on viime vuonna valmistunut Kokemuksellinen oppiminen, asiantuntijuus ja hiljainen tieto – Sarja-

34

kuvaopettajan ammatillinen kehittyminen.

Pohdin kirjoitelmassani sarjakuvaopetusta ja sen keinoja. Aihe on tärkeä, koska monet sarjakuvantekijät harjoittavat myös opetustoimintaa.

Sarjakuvaopettamisen keskeisin osa-alue on lähiopetus, koska valtaosa sarjakuvaopettamisesta tapahtuu luokkahuoneessa vuorovaikutuksessa oppijan ja opettajan välillä.

Sarjakuvapedagogiikasta on niukasti tietoa saatavilla, joten sarjakuvaopettajuudessa korostuu henkilökohtaisen opetuskokemuksen kautta tuotettu hiljainen tieto. Se on kokemuksen kautta syntyvää merkityksellistä tietoa, jota on vaikea kielellisesti kuvata, esittää tai tunnistaa ja joka on vahvasti sidoksissa opettajan persoonallisuuteen, opetustaitoihin, professioon ja erityisosaamiseen.

Sarjakuvaopetuksen tekee haastavaksi se, että sarjakuva on varsin kompleksinen itseilmaisun ja kerronnan väline. Sarjakuvantekijän on osattava piirtämisen lisäksi myös kertoa tarina ja vieläpä sarjakuvan keinoilla.

Erottamalla tarinan käsikirjoittamisen ja sarjakuvaksi piirtämisen omiksi oppimistilanteikseen, oppijan on helpompaa keskittyä olennaiseen. Sarjakuvan työstämisen voi aloittaa myös omien hahmojen suunnittelusta, koska tarina saattaa syntyä helpommin niiden ympärille.

sarjakuvaa voisi hyödyntää monipuolisemmin peruskoulun kuvataidetta ja äidinkieltä yhdistävänä linkkinä.

Tarinankerronnan haasteita Sarjakuvaprosessi alkaa aina tarinasta, koska se määrää, mitä sarjakuvassa tapahtuu. Tarinan keksiminen ja käsikirjoituksen työstäminen ovat paitsi haastavimmat, myös tärkeimmät vaiheet sarjakuvan tekemisessä, koska ilman tarinaa ei sarjakuvaa olisi lainkaan olemassa.

Tarinan lähtökohtia voi etsiä oppijan omasta kokemuspiiristä, tai sijoittaa sen oppijalle tuttuun ympäristöön. Mielikuvitusmaailman luomisessa vaaditaan opettajalta vahvaa ohjauksellista otetta, ettei tarina lähtisi rönsyilemään liikaa.

Sarjakuvakäsikirjoituksen valmistuttua tarina jaetaan sarjakuvasivuihin, -ruutuihin, puhe- ja ajatuskupliin sekä tekstilaatikoihin. Samalla päätetään kupliin ja laatikoihin tuleva dialogi sekä se, mitä sivuilla ja ruuduissa tapahtuu. Olisi myös hyvä pohtia sivuja täyttäviä ruuturivejä, ruutujen muotoja ja kuvarajauksia.

Lopuksi sarjakuvat tekstataan ja mahdollisesti tussataan sekä väritetään. Jos resurssit riittävät, niin aikaan saadut sarjakuvat voidaan koota omaksi sarjakuvajulkaisukseen.

Opettajan on olennaista ruokkia oppijoiden innostusta ja antaa heidän piirtää tyylillä, jonka he parhaiten osaavat ja tuntevat omakseen. Piirtämään opitaan vain piirtämällä.

Opettajan on muistutettava oppijoitaan siitä, että sarjakuvia tehdään aina muiden luettavaksi. Sarjakuvan on oltava helppoa ja sujuvaa luettavaa. Tästä syystä on kiinnitettävä erityistä huomioita sarjakuvan lukusuuntaan. Vaikka siihen liittyvät säännöt

•

ovatkin yksinkertaisia, ne ovat sarjakuvan lukukokemuksen kannalta merkittäviä tekijöitä.

Olennaista on myös sarjakuvakerronnan kuvan ja tekstin toisiaan täydentävä, vuorovaikutteinen idea. Se unohtuu välillä kokeneemmiltakin tekijöiltä, saati sitten ensimmäisiä sarjakuviaan piirtäviltä aloittelijoilta.

Sarjakuvaopetuksessa on tärkeintä se, että sarjakuvakerronnan keinoja kokeillaan, niitä harjoitellaan ja opiskelun ohessa luetaan mitä erilaisimpia sarjakuvia.

Olen viime aikoina toiminut lasten ryhmien kanssa vaiheistamalla sarjakuvan tekemisen kolmeen erilliseen toimintapisteeseen. Siinä lapset valitsevat aluksi hahmo- ja tarinapisteiden väliltä sen mukaisesti, missä järjestyksessä sarjakuvan työstäminen halutaan aloittaa.

Suoriuduttuaan ensimmäisen kahden toimintapisteen tehtävänannoista lapsi siirtyy sarjakuvapisteeseen, jossa haasteena ovat tarinan sivu- ja ruutujako sekä puhekuplien ja tekstilaatikoiden sisällöt, kunnes päästään itse sarjakuvan piirtämiseen.

Toimintapistetyöskentelyn ideana on antaa lapsille konkreettisempi kuva sarjakuvan tekemisen vaiheista ja mahdollisuuksista. Lisäksi tehtäväkentän vaiheistaminen helpottaa suurien ryhmien ohjaamista ja hallintaa.

•

Sarjakuvapedagogiikan mahdollisuuksia Sarjakuvaan sisältyviä tekstin ja kuvan ulottuvuuksia voisi yrittää hyödyntää monipuolisemmin peruskoulun kuvataidetta ja äidinkieltä yhdistävänä linkkinä. Sarjakuva olisi myös oivallinen keino nuorten kuvalukutaidon syventämiseen.

Sarjakuva voisi toimia myös väylänä kansalliseepokseemme tutustumisessa, eikä sarjakuvaromaanien nostaminen kirjojen rinnalle äidinkielen lukutehtäviksi olisi yhtään hassumpi ajatus.

Sillä, lukeeko nuori kirjoja vai sarjakuvia, ei liene enää väliä. Tärkeintä on se, että nuoret lukevat.

•

Kirjoittaja on joensuulainen kuva- ja sarjakuvataiteilija, kuvataideopettaja ja sarjakuvakriitikko.

35

Ryhmäkuva sarjakuvatyöpajan jälkeen Luutsan vatjalaiskylässä heinäkuussa 2018.

А тон кортат эрзякс? Puhutko sinä ersää?

s

Ruohonjuurisarjakuvan metodia käytetään nyt uhanalaisten suomalais-ugrilaisten kielten puolustajien kulttuurityöhön.

Tarinoissa näkyvät aktivismi, historia, perinteet ja nykyaika.

TEKSTI

Aino Sutinen

VALOKUVA

anna Hukkanen on joensuulainen sarjakuva- ja kuvataiteilija, joka on viime aikoina julkaissut muun muassa puihin liittyvää mytologiaa käsittelevän Metsänpeitto-kirjan yhdessä antropologi Inkeri Aulan kanssa. Taiteellisen työnsä ohessa hän on opettanut paljon sarjakuvapajoissa, joissa ovat painottuneet kohtaaminen ja monikulttuurisuus. Anna Voronkova on moskovalainen sarjakuva-aktiivi, joka on opiskellut suomea yliopistossa ja puhuu kieltä sujuvasti. Hän on toiminut muun muassa moskovalaisen KomMissia-sarjakuvafestivaalin joukoissa ja tuottanut yhteiskunnallista sarjakuvaa julkaisevaa Respect-projektia. Yhteiskunnallinen sarjakuva on Venäjällä melko harvinaista, ja käytännössä ilmaisunvapaus taiteessa voi olla rajattua.

Yhdessä naiset ovat kiertäneet Venäjää, Viroa ja Suomeakin pitämässä Elävä kieli -yhteisötaideprojektinsa sarjakuvapajoja ja näyttelyitä suomalais-ugrilaisten vähemmistökielten kielityön tueksi. Taustalla on joensuulainen osuuskunta Myötävoima.

36

Sanna Hukkanen

•

Kielet pulassa Historiallisesti nykyisen Venäjän alueella on vallinnut valtava kielten määrä, mutta nyt käytännössä kaikkien vähemmistökielten tilanne on tiukka. Venäjän kieli jyrää julkisessa toiminnassa, kouluissa, julkaisuissa, tieteessä ja kulttuurissa. Ongelma on tuttu jo Neuvostoliiton ajoilta ja linkittyy nykypäivänä vahvasti isovenäläiseen nationalismiin. Keskushallinnon suhtautumisesta kertoo muun muassa vuonna 2017 säädetty uusi kielilaki, joka kieltää muiden kielten kuin venäjän pakollisen opetuksen kouluissa. Valtaosalla vähemmistökielistä ei tosin tällaista perusopetuksen asemaa ole ollut alun perinkään.

– Suomalais-ugrilaisista kielistä kai vain udmurtti ja komisyrjääni ovat niin isoja ryhmiä, että niillä on ollut sellainen virallinen asema tasavalloissaan, että niitä on aiemmin opetettu pakollisina aineina Komin ja Udmurtian kouluissa, kertoo Sanna Hukkanen.

Sarjakuvapajoissa on käytetty Maailman sarjakuvat ry:n kehittämää ruohonjuurisarjakuvan metodia.

Valmiin neliruutuisen kaavan päälle on helppo läh-

teä työstämään sarjakuvaa itselle tärkeistä omakohtaisista tai yhteiskunnallisista aiheista, eikä kokemattomuus ole este. Ruohonjuurisarjakuvan metodia on hiottu vuosia kehitysmaissa, mutta myös yhä useammin Suomessa ja lähialueilla pidetyissä pajoissa. Ruohonjuurisarjakuvasta on helppo suurentaa mustavalkoisia julisteita ja pitää näyttelyitä. Metodin käytöstä on julkaistu oppaita, nyt jopa karjalan kielelle käännettynä.

– Olemme pitäneet pajoja vuodesta 2015 alkaen Udmurtiassa, Komi-Permjakissa, Hanti-Mansiassa,

Mari Elissä, Komin tasavallassa, Tverissä, Karjalassa, Komin tasavallassa, Kuolan niemimaalla, Mordvassa, Vatjassa sekä Suomessa karjalaisille ja Eestissä setukaisille. Ideana on, että osallistujat piirtävät itselleen merkityksellisistä aiheista, teemana oma kieli, Hukkanen kuvailee.

Kieliäkin on jo kertynyt kunnioitettava määrä: udmurtti, mari, hanti, mansi, ersä, moksha, karjala, vepsä, vatja, inkeroinen, kiltinän saami, komisyrjääni, komipermjakki, karjala (Suomessa) ja seto (Virossa).

Maria Jermakova & Jekaterina Porseva, Kudymkar, Venäjä (2016): “Sukupolvien kieli” (komipermjakiksi/ venäjäksi/englanniksi).

1. Tyttöseni, vaapukkaiseni! (komiksi) / Mummo, älä puhu komia, se ei ole muodikasta! (venäjäksi) 2. 10 vuoden kuluttua... / Terve! (komiksi) / Yyh! Taas tuo inhottava kieli! (venäjäksi) 3. 20 vuotta myöhemmin... / Nyt riittää tsättäily!

Nukkumaan! / Jätä minut rauhaan!

4. 30 vuoden kuluttua... / Tyttöseni, vaapukkaiseni! (venäjäksi) / Älä puhu venäjää, se ei ole muodikasta! (englanniksi)

37

•

Shamaaneja pajassa Elävä kieli -projekti sai alkunsa Hukkasen omalla Petroskoin matkalla vuonna 2014.

– Tapasin karjalankielisiä aktivisteja, jotka puhuivat murheissaan siitä, kuinka kieli katoaa eikä välity nuoremmille sukupolville. Miulle ja mukanani olleelle ystävälle ja yhteisöpedagogille Katri Silvoselle tuli sellainen tunne, että sarjakuva voisi sopia heille välineeksi. Karjalan kieli tuntui ihanan tutulta, kun omat isovanhempani puhuvat voimakasta PohjoisKarjalan murretta.

– Osallistujat ovat olleet opettajia, toimittajia, opiskelijoita, kulttuurityöntekijöitä ja muun muassa shamaaneja!

Sarjakuvien teemoja ovat olleet paikallinen historia, kansanperinne, mytologia sekä kielten nykypäivänä kohtaamat haasteet ja piirtäjien henkilökohtainen suru oma kielen katoamisesta. Sarjoista on koostettu kiertäviä näyttelyitä ja työn alla on kirja.

– Haluaisin, että Moskovan ja Pietarin yliopistojen suomen, unkarin ja eestin kielten opettajat ja opiskelijat näkisivät näyttelymme, Anna Voronkova miettii.

– Itse kun opiskelin suomen kieltä Lomonosovin yliopiston suomi-ugrilaisella laitoksella, kuvittelin että kaikki Venäjällä asuvat suomi-ugrilaiset ovat jo kuolleet.

– Kokemuksemme mukaan sarjakuvat kiinnostavat kaikenikäisiä, kertoo Sanna Hukkanen. – Erityisesti Venäjällä niissä on jotain uutuudenhohtoakin, kun sarjista on pidetty perinteisesti länsimaisena hapatuksena, eikä sarjakuva näy esimerkiksi lehdissä.

Kohderyhmää lukijoina ovat vähemmistökansojen edustajat, lasten vanhemmat jotka ovat vastuussa kielen välittämisestä sekä valtaväestö, joka on usein tietämätöntä. Sarjakuvia on julkaistu paikallisissa lehdissä ja näyttelyä pyydetty erilaisiin kulttuuritapahtumiin. Ne kiinnostavat myös kieltentutkijoita ja yliopistoja. Anna Voronkova kuvaa, että parasta on kun pajojen osallistujat itse aktiivisesti julkaisevat materiaalista esimerkiksi postikortteja ja oppimateriaalia.

•

Kaupunki ja maaseutu Kysyn, millaista Venäjällä on työskennellä kansalais- ja järjestötoiminnan parissa.

– Pääasiassa hirveän helppoa, sanoo Hukkanen.

– Ihmiset innostuvat asiasta ja järjestävät kaiken moitteettomasti, useimmiten on hyvät tilat, osallistujat ja media paikalla, itse tarvitsee vain ilmestyä

38

paikalle. Osa näistä porukoista on myös jatkanut sarjakuvatyöpajojen järjestämistä itsenäisesti. Miusta on ollut myös ihanaa, miten lämpimästi meidät otetaan kaikkialla vastaan. Se, että on kiinnostunut toisten katoavasta kielestä on jotenkin niin henkilökohtaista, että tulee kohdelluksi tavallaan yhteisön jäsenenä eikä ulkopuolisena.

Entä onko vastaan tullut yllätyksiä?

– Joskus on käynyt niin, että työpajan järjestäjä on ymmärtänyt jotain väärin ja osallistujiksi onkin otettu lapsia. Projektimme on kuitenkin suunnattu aikuisille kieliaktivisteille.

– Ja yksi “yllätys”, jonka havaitsimme vahingossa aika alkuvaiheessa projektia oli, että osallistujat tekevät todella erilaisia sarjakuvia kaupungissa ja maaseudulla. Alkuperäinen ajatuksemme oli haalia osallistujat alueiden pääkaupunkeihin työpajoihin, kunnes pidimme työpajan Kudymkarissa, Komipermjakissa. Kudymkar on myös tavallaan pääkaupunki, mutta hyvin pieni. Kaupungeissa on nuoria osallistujia, joita kiinnostavat kielen nykysovellutukset, kuten esimerkiksi käyttö netissä ja erilaisissa laitteissa. He eivät välttämättä hallitse omaa kieltään kovin hyvin.

– Kun suuntasimme pikkukyliin maalle, huomasimme että osallistujat ovat vanhempia ja puhuvat oikeasti kieltään, ja heidän sarjakuvissa heijastuvat lähihistoria ja muisti, perinteet ja edelleen hengissä olevat luonnonuskonnot ja perinteet. Molemmat näkökulmat ovat kiinnostavia!

Kielimuureja ylitetään luovasti.

– Mie puhun suomea ja Anna kääntää venäjäksi silloin kun se on tarpeen. Ajatuksena on myös, että osallistujista on hauskaa kuulla sukulaiskieltä. Virossa taidettiin pitää englanniksi ne pajat, Karjalassa suomeksi, karjalaksikin on yritetty panostaa.

Osallistujilla ei yleensä ole suuremmin aiempaa kokemusta sarjakuvista tai kuvittamisesta, tarina on tärkein. Eroja on kuitenkin esimerkiksi kehitysmaiden pajoihin.

– Kyllä Venäjällä piirretään vaikkapa koulussa, niin jälki on paljon laadukkaampaa kuin vaikka Tansaniassa, missä monet osallistujat eivät olleet koulua nähneetkään. Piirtäjämme ovat innostuneet sarjakuvasta kovin, kun ymmärtävät sen mahdollisuudet. Sanommekin aina työpajoissa, että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, ja se yhdistettynä omaan kieleen ja henkilökohtaisesti tärkeisiin tarinoihin on dynamiittia!

•

Valentina Tarlina, Kazym, Hanti-Mansia, Venäjä (2017): “Edistys” (hantiksi).

1. Ennen muinoin 2. Kolhoosiaikoina / Navetta / Kauppa 3. Nykyisin 4. Mitä meille jäi? / Nakit / Kompotti / Makkara / Säilykkeet

39

”Ruohonjuuriprotestit 2015–16” -reportaasista Moskovasta ja Himikistä. Kuvatekstien käännökset: Ville Ropponen.

Pinnanalaisen Venäjän kronikoitsija Venäläinen sarjakuva on useimmille uusi tuttavuus. Maan sarjakuvahistoria on pirstaleinen, ja vielä nykyäänkin kenttä hakee ilmettään. Juuri nyt yksi kiinnostavimmista graafisen reportaasin tekijöistä tulee Venäjältä.

v

TEKSTI

Ville Ropponen

iktoria Lomaskon (s.1978) teos The Other Russias julkaistiin keväällä 2017 Yhdysvalloissa ja Britanniassa. Tänä syksynä teos ilmestyy suomeksi nimellä Toiset Venäjät (Into Kustannus).

Toiset Venäjät luo kuvaa piiloon painetusta Venäjästä tavanomaisten uutiskuvien ulkopuolella.

Lomasko luotaa marginaaliin sysättyjä yhteiskuntaryhmiä sekä kansalaisaktivismia yhä autoritaarisemmaksi käyvän keskusvallan oloissa.

Lomasko jatkaa tavallaan pitkää perinnettä.

Tsaarinvallan loppuvuosina ja neuvostoaikoina Venäjällä tehtiin paljon piirrettyä reportaasia, erityi-

40

sesti sotien tapahtumista, kuten Leningradin piirityksestä, ja vankileireiltä. Neuvostoliiton romahdettua traditio kuitenkin katkesi pariksikymmeneksi vuodeksi.

Graafinen reportaasi liittyy osaltaan myös yleismaailmalliseen dokumentaarisen ja ”sosiaalisesti sitoutuneen” taiteen noususuuntaan.

Lomasko jatkaa toistakin perinnettä, neuvostoajoilta tuttua tamizdatia (”siellä julkaisua”). Hän yritti kyllä tarjota teosta julkaistavaksi myös Venäjällä, mutta väsyi lopulta kustantamoiden kieltoihin tai huomiotta jättämiseen.

Toiset Venäjät jakautuu kahteen, kronologisessa

järjestyksessä olevaan osaan: Näkymätön ja Vihainen.

Osastot kuvastavat yhtäältä ulkomaailmalle ja omille vallanpitäjille näkymätöntä Venäjän kansaa ja toisaalta herännyttä raivoa, josta kumpuaa vastarintaa.

Teoksen eri aiheita yhdistää toisiinsa tekijän hahmo.

•

Liukuma kapitalistiseen diktatuurin Hienovaraisin vedoin Lomasko on tiivistänyt kohtaamiset ihmisten kanssa ja todelliset, uutismediaakin kiinnostaneet tapahtumat. Tyylillisesti teos rakentuu ketjutetuista henkilöiden muotokuvista ja tuokiokuvista, sekä välillä pitkistäkin tekstiosuuksista. Kuvia täydentävät harvakseltaan iskevät, dokumentaariset repliikkikuplat.

Tuokiokuvat ovat samaan aikaan välittömiä ja pitkälle hiottuja. Lomasko on sanonut, että hänelle on ehdottoman tärkeää piirtää kuvien luonnokset suoraan tapahtumapaikalla.

Tärkeää on piirtämisen rytmi ja improvisaatio. Kameraa hän ei käytä apuna.

Erityisesti osa henkilökuvista saa arkkityyppistä merkitystä. Ne tuntuvat edustavan laajempia kehityskulkuja, vaikka perustuvat sinänsä todellisiin henkilöihin. Kirjan 13 luvusta muodostuu lopulta panoraama kokonaisesta aikakaudesta 2000- ja 2010-luvuilla, jolloin Venäjä upposi jälleen autoritaariseen hallintoon, tällä kertaa kapitalistiseen diktatuuriin.

agentteihin, natsiskineistä yksityisiin vartijoihin, Ukrainan sodan veteraaneista ortodoksiaktivisteihin. Ilmauksensa saa myös hallinnon viljalti käyttämä propaganda ja sen kielenkäytön erityisyydet.

Lomasko on käsitellyt yhteiskunnallisia aiheita jo aiemmassa sarjakuvassaan Zapretnoje isskustvo (Boomkniga, 2011) eli ”Kielletty taide”. Teos pureutuu kahta taiteilijaa vastaan vuonna 2006 nostettuun oikeusjuttuun ja huomioi ortodoksikirkon vallan kasvun sekä nationalististen ja konservatiivisten mielialojen nousun Venäjällä.

Taiteen uusi sensuuri on teoksen kantava teema.

Suomessa kuulee joskus väitteitä, joiden mukaan venäläiset ovat nöyrää kansaa, joka vain alistuu autoritaarisille johtajille – tai pikemminkin ei edes voi elää ilman heitä. Lomaskon töiden perusteella ei vaikuta lainkaan tältä.

Reportaaseissaan hän kuvaa myös sitä kuinka toisenlaisen yhteiskunnan mahdollisuus, sen versot, syntyvät kansalaisliikkeiden sisällä kamppailusta, keskinäisestä tuesta, periksiantamattomuudesta ja rohkeudesta. Näissä voimaantumisen kuvauksissa on eräänlaista optimismia.

lomaskolle on tärkeää piirtää suoraan tapahtumapaikalla.

•

Toisenlainen yhteiskunta Lomasko kuvaa yhteiskunnan valtavirrasta ulos sysättyjä ryhmiä: nuorisorikollisvankeja, syrjäseutujen naisia, kyläkoulua kaukana kaikesta, keskiaasialaisia orjatyössä Moskovassa, seksityöläisten arkea. Lisäksi hän piirtää ”vastarinnan kronikkaa”, joka on kirjan yhden luvun nimikin. Venäjää 2011–12 järisyttäneistä mielenosoituksista vaalivilppiä ja Putinin uudelleenvalintaa vastaan siirrytään Pussy Riotin oikeudenkäyntiin ja muihin näytösoikeudenkäynteihin. Omat lukunsa saavat homoseksuaalien ja homofobien suhteet sekä viime vuosien protestiliikkeet asuinalueidensa puistoja puolustavista asukasaktivisteista lakkoileviin rekkakuskeihin.

Lomasko rakentaa näkymän myös kansalaisliikehdinnän vastapuolelle, raskaasti aseistetusta mellakkapoliisista Sisäministeriön e-keskuksen

•

Kirjallisia rinnakkaisvirtauksia Lomaskon töillä tuntuu olevan tiettyä sukulaisuutta venäläisen nykykirjallisuuden ”uuden realismin” koulukunnan kanssa. Yhtenä tärkeimmistä ”uusista realisteista” on pidetty Roman Sentšiniä. Siperialaissyntyisen Sentšinin proosa luotaa eleettömän realistisesti tai naturalistisesti usein Venäjän syrjäseutujen tai syrjäytettyjen ihmisryhmien elämää.

Esimerkiksi Sentšiniltä suomennettu romaani Jeltyševit (2015) kuvaa säälimättä erään perheen rappiota Siperian takamailla. Koulutettu ja ”neuvostokeskiluokkaan” kuulunut perhe vajoaa kovan kapitalismin nollasummapelissä ja onnettomien sattumien kautta maaseudulle, keräilytalouteen ja raakalaisuuteen.

Sentšiniä on usein verrattu neuvostoaikaiseen niin sanottuun maaseuturealistien koulukuntaan, erityisesti Valentin Rasputiniin, ja Sentšin on itsekin puhunut yhteydestä.

Lomaskoa on silti turha verrata pohjimmiltaan konservatiivisiin maaseuturealisteihin, vaikka hä-

41

”Päivät joina rekkoja ei ajeta: 20.2.–”. ”Ruohonjuuriprotestit 2015–16” -reportaasista Moskovasta ja Himikistä.

”Moskova vapaaksi mutiaisista!”. ”Vastarinnan kronikka” -reportaasista Moskovasta (2012).

nen töissään on samaa ”pienen ihmisen” onnettomuuksien myötäelämistä. Sentšiniin verrattuna Lomasko on avoimemmin poliittinen: hänen sympatiansa on selvästi vallanpitäjien kriitikkojen puolella, vaikka mistään tendenssistä ei voikaan puhua, ja Lomaskon sarjakuvissa tarkastellaan kriittisesti myös Venäjän oppositiota.

•

Entisen Neuvostoliiton näköaloja – Teoksen The Other Russias ilmestyttyä ulkomailla Venäjällä ei ole reagoitu mitenkään, selittää sähköpostitse Mosko-

42

vasta tavoitettu Viktoria Lomasko.

The Other Russias -teosta ollaan englannin lisäksi kääntämässä nyt useille eurooppalaisille kielille.

Lomasko sanoo yrittäneensä tarjota kirjaansa myyntiin ”yhteen Moskovan edistyksellisimmistä kirjakaupoista”, mutta tulleensa torjutuksi.

– Kieltävässä vastauksessaan kauppa vetosi ”sensuurin näkökulmaan”, sanoo Lomasko.

Tällä hetkellä taiteilija piirtää valmiiksi seuraavaa kirjaansa, joka perustuu matkoihin entisiin neuvostotasavaltoihin Kirgisiaan, Pohjois-Kaukasiaan,

”Riivaajat kauhistuvat meidän ilmestymisestämme tänne.” ”Rukous yleiskaavaa vastaan” -reportaasista Moskovasta (2009–10).

Georgiaan ja Armeniaan. Joitakin osia sarjasta on jo ilmestynyt lehdissä ja internetissä.

Lomaskosta on ollut kiinnostavaa matkustaa entisiin neuvostotasavaltoihin nyt, kun niitä vielä yhdistää jokin Venäjään. Hän sanoo haluavansa tallentaa sitä prosessia, jossa neuvostoaika vähitellen väistyy ja sen tilalle tulee jokin toinen, uusi aika.

– Lisäksi suunnittelen omaelämäkerrallista sarjakuvaa, joka sijoittuu kotikaupunkiini Serpuhoviin, joka sijaitsee Moskovan lähellä.

Juuri nyt Lomasko on hyvin kiinnostunut maalaamaan freskoja, monumentaalisia maalauksia. Hänet on kiinnitetty useamman freskon maalaamiseen eri Euroopan maissa.

– Freskot ovat minulle syväjäädytettyä runoutta, Lomasko tunnelmoi.

Sarjakuvan kyltymättömänä kerskakuluttajana on silti toivottava, että freskojen lisäksi Lomaskolle jää myös jatkossa aikaa pureutua graafisten reportaasien taikapiiriin.

•

43

Viktoria Lomasko: Mahatškala, ote graafisesta reportaasista ”Matka Dagestaniin”.

Käännös englannista ja osin venäjästä sekä tekstaus: Aino Sutinen.

Mahatškala on Dagestanin pääkaupunki ja Dagestan on tasavalta Pohjois-Kaukasiassa Etelä-Venäjällä.

Yritin piirtää ihmisiä ja seurustella heidän kanssaan toreilla. ”Mikä on etnisyytesi?” on kysymys, johon ihmiset mielellään vastaavat Mahatškalassa. Yli 30 etnistä ryhmää elää Dagestanissa rauhanomaisesti.

Kun piirsin erään miehen ja annoin kuvan hänelle, hän tuli puolen tunnin kuluttua takaisin piirros kädessään.

– Katsoin tarkemmin ja huomasin että piirsit nenästäni liian suuren, hän sanoi.

Toinen piirrosmalli, hunajaa myyvä nainen, kieltäytyi myös ottamasta muotokuvaansa.

– Kaikki sanovat, että minulla on suora kreikkalainen nenä. Mutta sinä olet piirtänyt minulle roomalaisen nenän, hän selitti.

44

Naiset olivat pyytäneet minua piirtämään tämän naisen poikansa kassa. Ohikulkenut vanhus huomautti selkäni takana, että islam kieltää kuvien tekemisen ihmisistä.

Opiskelijat Jemal-korkeakoulusta, jossa luennoin, kertoivat tapauksista joissa ihmiset ovat tulleet opiskelemaan taidetta, mutta kieltäytyneet uskonnollisista syistä piirtämästä ihmismallista.

– Jotkut ”peitetyt” tytöt tuhoavat ihmismallista tehdyt piirrokset kritiikinannon jälkeen. He haluavat vain suunnitella vaatteita, opiskelijat sanoivat. ”Peitetyt” viittaa naisiin ja tyttöihin, jotka käyttävät hijabia.

Taidekoulussa ei ole alastomuutta.

– Yhtenä vuonna luonnostelimme miehen ilman paitaa, opiskelijat muistelivat. – Mutta sekin tapahtui suljettujen ovien takana. Malli ei halunnut kenenkään tietävän että hän poseerasi.

Kävin tämän keskustelun opiskelijan kanssa, joka tuli luennolleni yhteiskunnallisesti kantaaottavasta taiteesta.

47

– Mitä nainen voi Dagestanissa tehdä? Saida kysyi.

– Islam sanoo, ettei nainen saa tanssia tai laulaa.

Ystävykset Saida ja Raisat tulevat Kizilyurtin kaupungista. He vuokraavat yhdessä asuntoa Mahatškalassa. Heidän perheensä antavat mutkattomasti tyttöjen asua suuressa kaupungissa opiskelemassa taidetta, ja Saidan äiti jopa auttaa töiden ripustamisessa kritiikinantojen aikaan.

– Lapsena näin uskonnollisen perheen tytön valkoiseen pukeutuneena ja huivi päässään. Se oli kaunista.

Silloin pyysin äitiä ostamaan minulle huivin. Kun luin Koraania, tajusin että pidin huivia itseäni varten. Kuka tahansa voi lähestyä ”peittämätöntä” tyttöä ja pyytää hänen numeroaan. Itse tunnen oloni mukavaksi hijabissa, tunikassa ja farkuissa, Saida sanoi.

48

– Haluaisin käyttää huivia, mutta vanhempani luulisivat, että wahhabistit ovat värvänneet minut. Tuttuni aviomies meni heidän riveihinsä, ja he lähtivät lapsineen Syyriaan. He ovat vakuuttuneita siitä, että jos he kuolevat siellä, pääsevät suoraan paratiisiin. Jotkut tytöt ottavat huivinsa pois kun lähtevät kotoaan, ja sitten on niitä, jotka pukevat huivin kun vanhempien silmä välttää, kertoi Madina, toinen opiskelija.

Uman äiti on musiikinopettaja ja isä taiteilija.

– Kun sanoin että haluan opiskelemaan taidetta, isä lähti pois huoneesta vaitonaisena. Sitten hän tuli takaisin luonnoslehtiön kanssa.

”Nopeasti” tarkoittaa ennen 20 vuoden ikää. Dagestanissa on tärkeää, että aviomies voi helposti kouluttaa vaimon omiin tarpeisiinsa.

Mahatškalassa on monia naisia, joiden ulkomuoto on erityisen seksuaalinen.

Yritin saada tapaamisen joidenkin näiden ”pommien” kanssa (paikallinen muodikkaiden naisten alakulttuuri, heillä on pitkät mustat hiukset ja paksunnetut huulet), ja pääsin tapaamaan mallia.

Vaikka hän oli vielä nuori, malli oli jo ollut naimisissa, kotiväkivallan uhrina, ja eronnut.

En kerro tässä hänen nimeään, sillä tällaiset mallit ovat Dagestanissa harvassa.

– On suuri riski työskennellä mallina. En kulje ulkona kadulla, hän sanoi.

50

Sarjakuvapoliisien matkassa partioimassa Sarjakuvatelevisio tekee kulttuuritekoja tallentamalla alan keskusteluita ja tapahtumia videoille ja podcasteille.

TEKSTI

Minttu Heimovala

KUVITUS

Sarjakuvapoliisit

51

y

Videolla “Autiosaaren sarjakuvat” Retsi ja Tertsi menevät “autiosaarelle” ja juttelevat siitä, mitkä kolme sarjakuvaa ottavat mukaansa. Raymond Macherotin Chaminou–Kattagenten on yksi Tertsin valinnoista.

outube-videoiden ja podcastien suosio Suomessa on kasvussa, mutta tehdäänkö niitä sarjakuvista? Lähdin selvittämään asiaa. Tapasin Retsin ja Tertsin, jotka ylläpitävät Sarjakuvapoliisit-blogia ja vuonna 2016 aloitettua Sarjakuvatelevisio-YouTube-kanavaa.

Kanavalta löytyy muun muassa haastatteluja ja dokumentointia sarjakuvatapahtumista.

Mielenkiintoisia ovat myös videot, joilla kaksikko keskustelee keskenään sarjakuvasuosikeistaan.

Retsi ja Tertsi julkaisevat videomateriaalia tasaiseen tahtiin. Tässä haastattelussa he halusivat esiintyä nimimerkeillään. Tapahtumavideoita on tehty muun muassa Angoulêmen sarjakuvafestivaaleilta Ranskasta, Tampere Kupliista ja Porvoon Åfestistä. Lisäksi on haastateltu tunnettuja sarjakuvataiteilijoita, joista mainittakoon Mauri Kunnas, Veikko ”Joonas” Savolainen ja JP Ahonen. Kanavan sisältö on monipuolista ja suositeltavaa kaikille sarjakuvafaneille.

•

Tärkeintä on tekeminen Minttu Heimovala: Mistä idea Sarjakuvatelevisioon tuli?

Retsi: Kuuntelen paljon videoita piirtäessäni.

Harmitti, kun ei ollut mitään sarjakuviin liittyvää sisältöä. Lähdin miettimään, miten sellaista sisältöä voisi tehdä. En kuitenkaan halunnut tehdä tätä yksin ja Tertsin idea kanavasta oli hyvä. Minulla oli myös halu nostaa omia suosikkeja esiin – paljon hyviä sar-

52

jakuvia jää ihan katveeseen. Eihän näitä medioita niin hirveästi ole – Sarjainfon lisäksi.

MH: Seuraatteko aktiivisesti podcasteja tai tubekanavia?

Tertsi: En oikeastaan. Kuuntelen Areenasta vanhoja kuunnelmia, jos ne voi laskea, mutta podcasteja en seuraa. Sarjakuvaan liittyen olen katsonut YouTubesta lähinnä ranskalaisten piirtäjien haastatteluja.

R: Olen seurannut kuntosaliaiheisia tubekanavia, sillä se on toinen harrastukseni. Tuo tube-maailma on äkkiseltään hyvin outo tämän ikäiselle ihmiselle.

Itsensä kuvaamiseen oli ensin valtava kynnys, ja kameralle höpöttäminen tuntui hölmöltä.

MH: Miten haluatte kehittää Sarjakuvatelevisiota tulevaisuudessa?

T: Teen tätä ihan harrastuksena. Kehittäminen tuntuu aivan liian vakavalta. Kanava kehittyy omaa tahtiaan tai sitten ei. Me pyrimme tekemään mahdollisimman hyvää materiaalia ja tärkeintä on ollut ylipäätään julkaista sisältöä.

R: Kolmiosainen sarjamme Hergén Sinisestä Lootuksesta on ollut ehkä kunnianhimoisin juttu, mitä me olemme tehneet Sarjakuvatelevision puitteissa.

Sellaisia olisi mukava tehdä lisää. Alussa meillä oli toiveena muiden ihmisten saaminen mukaan tekemään sisältöä. Edelleen tämä on kuitenkin kahden miehen show. Jos siis jotakuta kiinnostaa tulla mukaan, niin ottakaa ihmeessä yhteyttä.

•

Väline tilanteen mukaan MH: Missä vaiheessa podcastit tulivat mukaan?

T: Teimme niitä heti alusta lähtien. Halusimme pitää yllä tietynlaista julkaisutahtia ja podcastit olivat kevyempiä tehdä, ilman kuvaa.

R: Radio välineenä on TV:tä parempi, jos haluaa puhua asiaa. Videossa taas pystyy välittämään tunnelmia ja esittelemään tekijöitä persooniensa kautta.

MH: Teettekö podcastit ja videohaastattelut erikseen? Kuinka päätätte kumpaa mediaa käytätte?

R: Podcast sopi esimerkiksi Mannisen Pekan haastatteluun paremmin, juttelimme pari tuntia. Joihinkin juttuihin podcastmuoto sopii paremmin kuin video.

T: Videossa on se hyvä puoli, että sarjakuvan voi näyttää.

R: Noiden kuvien käytössä tulee aina tekijänoikeudet vastaan. On suunnattoman työlästä lätkiä niitä copyright-merkkejä ja tekijänoikeustekstejä sinne, koska kuitenkin haluaa kunnioittaa tekijänoikeuksia. Kovin isoja pätkiä ei voi sarjakuvastakaan näyttää. Se on oikeastaan tehosteena mukana.

MH: Oletteko päässeet haastattelemaan joitain suuria sarjakuvantekijöitä?

R: Olin muutaman vuoden haaveillut Joonaksen kuvaamisesta ja dokumentoinnista. Se toteutui täpärästi, ja ehdimme haastatella häntä ennen hänen poismenoaan. Tarmo Koivisto oli toinen suurempi juttu.

Tuollaiset tunnettujen tekijöiden haastattelut vievät paljon aikaa taustatyön kanssa, sillä perehdymme ennen haastattelua heidän tuotantoonsa. Ennen Joonaksen ja Koiviston haastatteluja luimme kaiken heidän tuotantonsa mitä löysimme – ja sitä on paljon.

MH: Minkä takia Suomen YouTube-sukupolvi ei ole tehnyt paljon sarjakuvaan liittyvää sisältöä?

T: Suomen YouTube-sukupolvi ei varmaan lue sarjakuvia. Tai siitä voi olla vaikea tehdä sisältöä.

Varsinkin jos ei ole tietoinen sarjakuvan teoriasta, voi puuttua käsitteet, joilla puhua.

MH: Mitä Suomen sarjakuvaskeneen tarvittaisiin? Mitä täällä ei ole?

T: Kotimaista sarjakuvaa julkaiseva lehti, sellainen Aku Ankan tyyppinen tai vastaava jatkuvasti ilmestyvä lehti. Yksi toive on myös ollut, että kun on kaikenmaailman runoraatia ja muuta televisiossa niin voisi olla joku vaikka varttitunnin ohjelma, joka käsittelisi sarjakuvaa. Esiteltäisiin vaikka sarjakuvauutuuksia.

R: Olisi hienoa, että olisi lehti, joka maksaisi tekijöilleen. Se on kuitenkin aika mahdoton idea. Kyllä tämä aika lohduttomalta näyttää, sikäli että kun ei tule nuoria lukijapolvia.

Me olemme molemmat tällaisia vähän jöröjä vanhoja setiä, niin suhtaudumme sarjakuvaan vakavasti!

T: Tässä pitää tehdä, mikä itsestä on mukavaa.

Teemme ihan mitä huvittaa. Oli se merkityksellistä tai ei.

R: Hyviä ideoita on paljon, plus sitten kyllähän meiltä toivotaankin jotain. Kvaakissa on toivoskeltu kaikenlaista.

”joonaksen haastattelu toteutui täpärästi ennen hänen poismenoaan.”

•

Sarjakuvatelevision löytää YouTubesta ja Sarjakuvapoliisit osoitteesta sarjakuvapoliisit.wordpress.com.

Haastattelun jälkeen Retsi ja Tertsi ovat myös löytäneet muutaman muun suomalaisen sarjakuvavloggaajan.

Helsingin sarjakuvafestivaaleilla mm. juteltiin kävijöiden kanssa. Tarmo Koivistoa käytiin tapaamassa työhuoneella.

53

Kuvan ja sanan jaksollinen järjestelmä

Thimble Theater, E.C.Segar, 1937, kiteyttää olennaisen.

Syventävä sarjakuvakurssi, 9. luku

o

Kuka minä oikein olen ja miksi teen tätä?

TEKSTI

Kivi Larmola

n sanottu, että taidemuodon itsensä kehittäminen vaatii, että irtaudutaan maneereista ja pyritään ensi sijassa kehittämään itseä, omaa osaamista ja ymmärrystä niin, että jokaisen uuden haasteen edessä pystytään alusta alkaen miettimään tarvittava ratkaisu ilman patenttikikkoja. Silloin jokainen uusi teos on haaste, josta pitää löytää sen ominaisin sielu ja kunnioittaa sitä, ulkoisista piirteistä välittämättä.

•

Miksi itse päädyin sarjakuvantekijäksi? Muistan lapsuudestani suhteellisen yhdentekevän kuvakirjan, jossa oli yksi suunnattoman pelottava kuva. Piilotin kirjan maton alle ja kaivoin sen yhä uudestaan esille pelästyäkseni taas. Alle kouluikäisenä onnistuin piirtämään haukottelevan jäniksen, ja haukotus tarttui minuunkin: piirsin kuvan yhä uudestaan haukotellakseni joka kerta niin että leukaperät natisivat.

Sarjakuva oli peili, joka summasi kaiken mikä minua kiinnosti, ja maailma kaikkine kokemuksineen oli lähde, jota piti opetella heijastamaan.

En silti kokenut itseäni taiteilijaksi, enkä koe aina vieläkään. Ajattelin, että taiteilija nostaa jalustalle itsensä, mutta minua kiinnostaa ihmeellisen sarjaku-

54

van välineen opettaminen uusiin temppuihin, harjoittaa se kertomaan se, minkä halusin kertoa. Joskus eksyin matkalla, joskus sorruin maneereihin, joskus taas se, mitä tein, aukesi vain itselleni siinä hetkessä, tunteena ilman kuvaa ja sanaa.

•

Kuinka seurata tähteään Tekemisen motiivi vaikuttaa koko sarjakuvaan. Se sisältää itsessään sisäisen vastakkainasettelun mekanismin. Kapeaalaisuus saa tekijän ottamaan itsensä vakavasti, ja liian vakavasti itsensä ottava sarjakuva on kuollut sarjakuva.

Sarjakuvan jako taidesarjakuvaan ja käyttösarjakuvaan on sekin keinotekoinen ja pinnallinen. Jos jakoa lähdetään hakemaan esteettisin perustein, joko piirrostyyli tai raha mittarina, ollaan epäoikeudenmukaisia sekä hyvän että huonon työn suhteen.

Eikä sarjakuvaa silti voi jättää harrastamisenkaan varaan. Teatteritaiteen suurimman uudistajan Konstantin Stanislavskin kantava oivallus oli, että vaikka amatöörityö toki kehittää tekijöitä siinä kuin ammattimaisempikin toiminta ja auttaa näitä löytämään tekijän itsestään, itse taidemuotoa se ei voi kehittää. Silloin kun halutaan luoda ja jalostaa taidetta

itseään, tekemisen pitää olla ammattimaista.

Mitä sitten on sarjakuvataide, jota halutaan kehittää? Se ei varmastikaan ole uusia karvisia, uusia batmaneja, uusia daredevilejä tai uusia tinttejä? Se ei varmaan myöskään ole sitä, että omaksutaan populaarikulttuurista elementtejä vain, koska ne vaikuttavat tuoreilta. Sellainen on yhtä pinnallista kuin kiinalaisen ravintolan ruokalistasta kopioidut tatuoinnit tai aasialaiset muotivaatteet, joissa on satunnaisia englannin sanoja.

Sarjakuva on dramaturgiaa ja kuljetusta. Se on sommittelun taitoa kulloisenkin välineen ehdoilla. Se on rytmiikkaa ja niin ruudut kuin niiden hahmot voidaan kirjoittaa nuoteiksi, jos niin halutaan. Se on runoutta, varsinkin kun dialogi pitää kiteyttää pariin oikein valittuun sanaan, oikealla rytmillä ja lausuttavaksi. Se on piirustus- ja maalaustaitoa, tietenkin. Ja se on loppumaton silpputiedon ja trivian kirpputoripöytä kaikkea sellaista, mikä pitää pakosta saada tarinaan mukaan, jotta se herättäisi lukijan luottamuksen kerrontaan, ja aktivoisi lukijan omat kokemukset täydentämään kokonaisuuden todeksi.

puun moneen kertaan, sairastanut työuupumuksen ja joutunut kysymään, oliko tämä se elämä jonka vuoksi kannatti uhrata terveys, ihmissuhteet, eläke-edut ja sosiaaliturva? Ja sitten löytänyt itsestään vielä kipinän, ja alkanut tehdä työtään uusin voimin koska suurempi voima puhaltaa hengen ruumiiseen, tietää että nyt on jotain todellista, pakollista sanottavaa, sellaista kuin Will Eisnerin Talo Bronxissa, Art Spiegelmanin Maus, Howard Crusen Stuck Rubber Baby, Joe Kubertin Faksi Sarajevosta ...tai Harri Pystysen Ihan kiva elämä tai Kalervo Palsan Eläkeläinen muistelee!

Jotain mikä on tärkeää saada ulos työn itsensä vuoksi, ennen kuin on aika kuolla.

Tai onko piirros kenties riitti? Uskonnollinen toimitus työn itsensä vuoksi, kuten Läjä Äijälän tai Nalle Virolaisen teokset? Tai elämänsä kriisejä purkavan tekijän omaelämäkerrallinen tilitys, jossa paine saada asiat mittakaavaan ja purettaviksi on niin valtava, ettei piirrosasullakaan ole enää väliä, jos on koskaan ollutkaan? Omatoimileikkaus, jossa sisältä kaivetaan kasvain ulos, ja nostetaan se valoon, jossa se kuihtuu, lasketaan Alien vapaaksi maailmaan. Kuten Franquinin Mustat sivut.

Miten tällaista työtä voi mitata valmiissa sivuissa ja niihin käytetyssä ajassa, kun yksikin sivu on määrättömän arvokas, ja aikaa on kulunut koko siihenastinen elämä, jotta saadaan se kondensoitu, kristalloitunut, tosi, sydänveren makuinen jälki maailman suureen arkkiin? Niitä voi mitata vain sen mukaan, miten ne edistävät taidetta itseään, tapoja esittää ja luoda todellisuutta.

Sitähän se kaikki on.

sarjakuva oli peili, joka summasi kaiken mikä minua kiinnosti, ja maailma kaikkine kokemuksineen oli lähde, jota piti opetella heijastamaan.

•

Helvetin monet piirit On valtava ero siinä, onko piirtäjä tekemässä ensimmäisiä sarjakuviaan ja onnistumisen mittarina se, että lopputulos on melkein kuin jonkun esikuvan jonain päivänä tekemä jokin.

Siinä ei ole mitään hävettävää. Se on oikein hyvä lähtökohta. Monet teknisesti siedettävät piirtäjät, joiden töitä julkaistaan, ovat rakentaneet sellaisen fanittamisen varaan koko uransa.

Vai onko piirtäjä kenties jo piirtänyt itsensä lop-

Taidetarvikeliike Tempera Uudenmaankatu 16 00120 Helsinki Avoinna ma-pe 9–18, la 10–16

•

Liikkeessä alennukset Suomen sarjakuvaseuran jäsenkortilla 10–20 % riippuen tuotteesta!

Myös verkkokauppa! tempera.com 55

Ajan vangit

Eläinsarjakuvistaan parhaiten tunnettu Olavi Vikainen oli yksi Herra Kerhosta Gösta Thilénin jälkeen piirtäneistä taiteilijoista.

n

Herra Kerhosen uudet tulemiset Mitä elämän jälkeen? Lisää samaa, mutta huonommin.

TEKSTI

Ville Hänninen

ykyäänkin jotkut veisaavat virttä sarjakuvan kehnosta arvostuksesta. Esimerkkejä päinvastaisesta ei kuitenkaan tarvitse etsiä kaukaa. Sarjakuvakirjoja ilmestyy viime vuosien pienestä laskusta huolimatta enemmän kuin koskaan, taiteilijat saavat työhönsä paremmin apurahoja kuin ennen, ja Olli Kangassalon ohjaama neliosainen dokumenttisarja Sarjakuvaelämää havahdutti monet huomaamaan lajin taiteellisen nykytilan.

Itkusävelmä on vanha, ja siksi se osataan nykyään niin hyvin. Aikoinaan kaikenlaista käyttökuvaa paheksuttiin sen oletetun halpahintaisuuden vuoksi.

Moni sarjakuva- ja pilapiirtäjä teki töitä ennen kaikkea rahasta ja elätteli unelmia kokopäiväisestä urasta kuvataiteilijana. Erkki Koposen ja Egon Meurosen kohdalla haave toteutuikin.

Kun edes piirtäjät itse eivät aina arvostaneet tekemisiään, monenlaisia väärinkäytöksiä tapahtui.

56

Tuulispää-pilalehden (1903–57) päätoimittaja Onni Tuisku muistetaan legendaarisen huonona maksajana, joka tiesi ehkä liiankin hyvin Jalmari Ruokokosken ja kumppanien rahantarpeen.

Lehtityö oli usein anonyymiä: kuvittajien tai piirtäjien nimiä ei mainittu. Myös tekijänoikeuksiin suhtauduttiin nykyistä leväperäisemmin – tai kustantajan eduksi, mikäli tarve vaati.

Kansainvälisesti tunnetuin varhainen tapaus on Yellow Kid. Aikoinaan ”ensimmäiseksi sarjakuvaksi” julistetun sarjan piirtäjä Richard Outcault siirtyi Joseph Pulitzerin omistamasta New York World -sanomalehdestä kilpailijan William Randolph Hearstin New York Journaliin, joten Pulitzer palkkasi George Luksin jatkamaan samaa sarjaa Worldissä. Kissalan poikien eri versiot (Katzenjammer Kids, Captain And the Kids) kilpailivat samoista syistä keskenään jopa vuosikymmenten ajan.

Satu Jaatisen historiikki Logo isommalla! Grafia

1933–2018 tarjoaa uutta tietoa yhdestä suomalaisen sarjakuvan varhaisista tekijänoikeuskiistoista. Kirjoitin Sarjainfon Veli Giovanni -teemanumeroon (3/2008), miten Piirtäjäliitto (myöhemmin Grafia) paheksui vuoden 1937 kannanotossaan Uutta Suomea, joka julkaisi Herra Kerhosta ilman piirtäjän nimeä. Lehti oli nimennyt sarjan tekijäksi vain Veli Giovannin (H. J. Viherjuuri), vaikka ”Kerhos-tyypin on keksinyt manan maille mennyt piirtäjähumoristi Thilén”.

Jaatinen on kaivanut Grafian arkistoja ja paljastaa, että asiaa on käsitelty ensi kerran jo 1934. Piirtäjä Gösta Thilén oli kuollut saman vuoden kesänä. Edellisenä vuonna perustetun Piirtäjäliiton kokouksessa selvisi, että Suomen Kuvalehti oli sopinut jo valmiiden sarjakuvien julkaisusta, mutta Thilénin leski oli esittänyt toiveen, että sarja loppuisi siihen.

Herra Kerhonen oli ollut hetken ajan suosittu.

Sarjasta tehtiin kokoelmakirja 1933 (uusintapainos 2011), siitä järjestettiin lukijakilpailuja ja saipa hahmo oman Arabian valmistaman säästölippaankin. Koska Veli Giovanni oli käsikirjoittanut sarjaa Thilénin kanssa ja toimitti lehden ajanvietesivuja, sarjaa päätettiin jatkaa harvakseltaan uudella piirtäjällä.

Päätoimittaja L. M. Viherjuuri (Veli Giovannin veli) ei reagoinut saamiinsa valituksiin. Piirtäjäliitto koitti vedota tekijänoikeuslakiin, mutta sekään ei auttanut.

Kun Veli Giovanni siirtyi Suomen Kuvalehdestä Uuteen Suomeen, hän vei Herra Kerhosen mukanaan toimittamaansa sunnuntailiitteeseen ja se alkoi taas ilmestyä säännöllisesti. Sarjaa nähtiin satunnaisesti myös Kalle Viksareissa ja Joulukärpäsissä, jotka olivat Veli Giovannin toimittamia vuosijulkaisuja.

Sarjaa piirsivät Thilénin jälkeen Poika Vesanto, Asmo Alho ja Olavi Vikainen. Kaikkien suoritus oli virkamiesmäinen ja ideat sarjoihin ”usein ulkomaisista lehdistä lainatut”, kuten Grafian vuoden 1937 kirjelmässä sanottiin.

Jää ikuiseksi mysteeriksi, mikä Veli Giovannin osuus alkuperäisiin sarjakuviin oli ja minkä verran hän käsikirjoitti käsikirjoittamikseen nimettyjä sarjakuvia. Riippunee sarjasta. Eri julkaisujen ja lehtien toimittajana hänen merkityksensä alalle on kuitenkin kiistaton.

•

Satu Jaatinen: Logo isommalla! Grafia 1933–2018 (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura).

Reklaamipiirtäjä Gösta Thilén piirsi Herra Kerhosta vuosina 1930–1934.

57

58

Untitled-1 1

7.8.2018 1.57.43

.57.43

Sarjakuva: Avi Heikkinen

59

KESS Sivu 1 - Avi Heikkinen - Sarjainfo.indd 1

7.8.2018 2.02.20

Niksi-info

Haluatko tarjota Sarjainfolle niksiä? Kirjoita meille sarjainfo@sarjakuvaseura.fi.

Stomppi on yksinkertaisuudessaan paperista kääritty tiivis puikko jolla levitetään, pehmennetään tai häivytetään lyijykynän jälkeä.

Se on kuulunut tärkeimpiin työvälineisiini ensimmäisestä pyyhkäisystä lähtien, sormella hinkkaaminen loppui kuin seinään.

Lyijykynäpiirros

stompin käyttöä kannattaa testata eri paperilaaduilla, omaan tekniikkaani sopii parhaiten hieman kiiltäväpintainen kopiopaperi.

Suosittelen hankkimaan paketin jossa on kokoelma erikokoisia stomppeja, halkaisijaltaan muutamasta millistä senttiin.

IG & Facebook: The art of Juha-Matti Kinnunen

60

Stompattu versio

Arviot�

toimittanut

Ville Hänninen

61

MARI AHOKOIVU: Oksi • Asema

Oksi, metsänvartija HEIKKI JOKINEN

Karhu on Ison karhun tähtikuvion alla elävien pohjoisten kansojen perinteen ja taruston keskeisiä hahmoja, Suomessakin. Aikoinaan karhua pidettiin metsän valtiaana, ja sen syntyyn sekä elämään liittyi useita myyttejä, uskomuksia ja rituaaleja.

Karhua piti kunnioittaa ja sen kaatamiseen liittyivät omat rituaalinsa. Elias Lönnrot kirjoitti muistiin muun muassa 584-säkeisen runon, jossa metsästäjä lepyttelee kaatamaansa karhua.

Karhulla on monta nimeä. Professori Juha Pentikäinen kirjasi niitä useita kymmeniä teoksessaan Karhun kannoilla. Yksi näistä nimistä on oksi.

Oksi on myös Mari Ahokoivun yli 370-sivuisen sarjakuvanteoksen nimi. Ahokoivukin (s. 1984) liik-

62

kuu metsässä ja karhun kannoilla. Hän luo kuitenkin oman maailmansa, vaikka tarinassa on monia yhtymäkohtia omaan perinteeseemme.

Kirja aukeaa kansanrunoudestamme löytyvällä laululla karhun synnystä, ja Ahokoivun sanaton prologi kuvaa tämän revontulista laskeutuvana tulena. Kalevalan ensimmäisen runon hengessä luomisen kätilönä on sotka, sorea lintu.

Tarinan keskeiset hahmot ovat karhuemo Umi, hänen outo, Parka-nimeä kantava poikasensa, revontulten takana asuva jumaluus Emuu sekä jätti Mana varjoarmeijoineen.

Kerronta kiertyy monien eri jännitteiden ympärille. Niistä keskeisin liittyy äitien ja tytärten välil-

le. Emuu haluaa Umin takaisen luokseen taivaisiin, ja Parka kaipaa turhaan maan päällä hyväksyntää emoltaan Umilta.

•

Moneen suuntaan aukeava teos Teemat ovat ikivanhoja ja aina ajankohtaisia: vanhempien ja lasten suhde, hylkäämisen ja hyväksymisen tunteet, erilaisuuden kokeminen. Jokaisen meistä on elettävä läpi samat peruskokemukset ja -tunnot.

Kovasydäminen Emuu muotoili ylhäällä taivaassa pienen Parka-lapsen aseeksi tytärtään kohtaan, jotta saisi tämän palaamaan luokseen takaisin metsästä. Emuu jopa käynnistää Umin lasten kuolemaan johtavan tapahtumaketjun. Ehkä hän jopa toivoi sitä, jotta Umi palaisi hänen luokseen. Mutta lopuksi Emuun voittanut Parka saa uuden, ansaitun nimen: Oksi, metsänvartija.

Oksi aukeaa moneen suuntaan. Kansanperinne luo taustaa, ihmisen elämän ankarat peruskokemukset ovat tarinan pohja ja fantasiatarinat ovat pikanttina lisänä. Manan hahmo ja yliluonnollisen täyttämä metsä tuovat mieleen japanilaisen animaation mestarin Hayao Miyazakin.

Antiikin mytologiakin linkittyy tarinaan. Parka on kuin titaani Prometheus, joka varasti jumalilta ihmisille tulen. Paralta sen saavat jätti Manan luomat varjot, nuo kaiken tuhoavat laumasielut. Olemmeko me ihmiset metsään eksynyttä varjojen kansaa, Ahokoivu tuntuu kysyvän.

Mukaan mahtuu omintakeista huumoria. Kun Emuu saapuu maan päälle, se lentää avaruusaluksella ja pukeutuu kosmonautin pukuun. Samalla flirtti tieteistarinoiden suuntaan keventää tarinan mytologista painoa.

Kirjan sivujen alalaidassa kulkee Silja-Maaria Aronpuron englanninkielinen käännös.

•

Kuvan ja sanan liitto Teoksen teemat kuulostavat raskailta. Oksi ei teoksena sitä kuitenkaan ole, päinvastoin. Sen ytimiin asti ulottuva sarjakuvamaisuus, kuvan ja sanan saumaton liitto kerronnassa tekee kokonaisuudesta paitsi vaikuttavan myös luettavan.

Ahokoivu osaa sarjakuvalla kertomisen. Jo hänen aiemmat teoksensa ovat olleet taitavia, Oksissa kerronta on hiottu vieläkin hienommaksi.

Kuvien perusväri on harmaa eri sävyissään mustaan asti. Laveeraamalla tehdyt taustat antavat kuville elämän ja tunnelman.

Laveeraus herättää henkiin tarinan eri hahmotkin. He ovat koko ajan muuttuvia ja erilaisia, kuten me kaikki olemme joka päivä erilaisia.

Muut värit limittyvät ajoittain kerrontaan, tuovat sopivan harvoin käytettyinä tarvittavaa uutta tehoa.

Sotkan laulu on keltaista, tulikin. Punainen on lihan, veren ja saalistuksen väri. Emuu näkyy revontulten takaa.

Kirjassa on mittava määrä kuvia, mutta ne eivät toista itseään. Oksista voisi poimia lähes minkä tahansa kuvan ja kehystää sen seinälleen.

Vaikuttavista ja pysähdyttävistäkin kuvista huolimatta Ahokoivu hallitsee sarjakuvan kerronnan tärkeimmän elementin, ajan. Sarjakuva tapahtuu ja etenee aina ajassa. Oksi on selkeä narratiivi, ja kerronta etenee sujuvasti ruudusta toiseen.

Hahmot on kuvattu erityisen taidokkaasti. Katsokaa tarkasti vaikka karhuemo Umia. Se on itsessään vain tumma ja pyöreä karhu, mutta Ahokoivu sisällyttää siihen ruudusta toiseen paljon vaihtelevia tuntoja ja elämää.

Oksi on tarina, jonka voi kertoa vain sarjakuvana.

Ilman kuvaa tarina olisi ontto ja mahdoton, ilman sanaa se pysähtyisi.

63

ALTAN: Ada viidakossa • Suomennos Heikki Kaukoranta • Asema Kustannus, Zum Teufel & Täysi Käsi

Kamala ihmisluonto TUOMAS TIAINEN

Käännössarjakuvan tila on ollut viime vuosina heikko. Jokainen laatukirja on tarpeen. Kaupallisten realiteettien puristuksessa pienet suuret kustantamot tekevät-sen-itse – ja yhdessä! Toisin sanoen, sarjakuvakustantajat Asema, Zum Teufel ja Täysi Käsi ovat yhdistäneet Altanin Adaa viidakossa varten voimansa ja julkaisseet teoksen kolmeen pekkaan.

On jännittävää, että punk-pienäänitteiltä tuttu julkaisutapa on löytänyt muotonsa sarjakuvan kustantamiseen. Näin saatetaan saada ilmoille mitä herkullisimpia kulttuurituotteita, joiden tekeminen yksin ei olisi kustannustehokasta tai muutoin järkevää.

Mutta näin se käy. Edellä mainittu kova kolmikko on näet tarttunut varsinaiseen helmeen. 1970-luvun lopulta peräisin oleva, italialaisen Francesco Tullio Altanin (s. 1942) Ada viidakossa on ihastuttavan kyyninen klassikko.

Kaikkea mahdollista umpimielisyyttä pilkkaava

64

satiiri on aiemmin julkaistu suomeksi jatkokertomuksena Tapiiri-lehdessä 1980-luvulla, minkä varttuneemmat asianharrastajat saattavat vielä muistaa.

Uusi, komea nide uponnee siis kohtalaisen vastaanottavaiseen maaperään ja toisaalta esittelee Adan uusillekin lukijoille. Ajoituskin on täydellinen, kun pitkän linjan taiteilija Altan saatiin vieraaksi Helsingin sarjakuvafestivaaleille.

•

Satiiri ahneesta ihmisestä luokkayhteiskunnassa Eletään toisen maailmansodan aikaa. Orpo Ada Frowz on brittiläisessä sisäoppilaitoksessa majaileva nuori teräväkielinen neiti, joka saa kuulla äveriään setänsä menehtyvän pian. Kuolinvuoteellaan setä ilmoittaa yllättäen testamenttaavansa leijonanosan omaisuudestaan Percy-pojalleen jä jättävänsä Adan niljakkaan Nancy-serkun perinnöttömäksi. Kukaan ei tosin ole ennen kuullutkaan Percystä, sillä setä nakkasi tämän kaksikymmentä vuotta sitten ilmalaivasta viidakkoon.

Neuvokas Ada päättää lähteä etsimään Percyä.

Tarkoituksena on yhdistää huvi ja hyöty menemällä serkun kanssa naimisiin. Mukana seuraa Adan tuimakatseinen, kulturelli ja avoimesti mamsellia työnantajaansa halveksiva espanjalainen kamarineito Carmen. Luihu Nancy-serkku hiippailee perässä pahat mielessä, kumppaninaan hämäräpuuhiin rekrytoimansa serbialaistaksikuski Pílič.

Verraton ensemble paisuu, kun mustan Afrikan höyryävissä viidakoissa kohdataan sekoilun ja seikkailun ohessa uusia tuttavuuksia.

Double Pint Collins on urkuja soittava brittimajuri, norsunluuhun mielistynyt Rudi von Grudi majurin sveitsiläinen kumppani.

Ja koska maailma on sodassa, marssii pöheikössä tietenkin liuta natseja. Oman lusikkansa soppaan tunkee myös itse Adolf Hitler. Jokaisen, siis jokaisen, moraali venyy ja paukkuu tarpeen tullen, jos äkkinäisistä manöövereistä vain suinkin on jonkinlaista hyötyä.

Sarjakuva on hauska, vaikkei kukaan hahmoista varsinaisesti vitsailekaan. Kommunikointikeinona näyttää olevan lähes yksinomaan pilkka ja iva.

Itse juoni ei ole erityisen mieleenpainuva, mutta se on sivuseikka. Tasamittaisiin lukuihin jaettu Ada viidakossa on ennen muuta satiirinen teos, joka sivaltaa terävällä pilkallaan esimerkiksi ihmisen pohjatonta ahneutta ja menneen maailman jäykkää luokkayhteiskuntaa.

Näkisin mielelläni myös povekkaiden naishahmojen ja tummaihoisten kuvauksen kommentoivan aikansa elänyttä tunkkaista naiskuvaa ja umpimielistä rasismia, mutten voi olla huomauttamatta jatkuvan tissienvilauttelun ja niiden satunnaisen puristelun tuntuvan näinä päivinä hieman kiusalliselta. Valkoiset miehet taakkoineen on piirretty rumiksi ruttunaamoiksi lerppamulkkunenineen, mikä on aivan oikein ja sitä paitsi hyvin hauskaa.

•

Yksityiskohtien voimaa Altan käyttää kynäänsä verrattoman joustavasti. Tasaohut viiva myötäilee notkeasti kurveja ja poimuja ja piirtää sivut

täyteen. Tunnelma on välillä ehkä hieman täyteen ahdettu, mutta maksimaalisuus toisaalta soveltuu Adan säpisevään menoon kuin sapfinen rakkaus sisäoppilaitokseen.

Pieni hengähdystauko silloin tällöin tekisi terää, mutta näinkin on hyvä. Ikonoklasti ei tilaa tarvitse.

Tyhjyys, tuo kammottava tyhjyys, on täytettävä. Ruutujen alinen katuojakaan ei voi olla lörpöttelemättä. Joskus kertoja kuvailee yllä olevia tapahtumia tai tarjoaa ääniefektin, usein pistelee herkullisen ilkeästi. Erikseen mainittakoon joka nurkasta esiin punkeavat hyönteiset ja muu pikkuväki.

Kritiikin alkuun viitaten on pakko hekumoida yhteistyön merkityksestä. Sen lisäksi että kustantajina toimivat aiemmin mainitut tahot, huomioni kiinnittyy tasokkaaseen käännökseen ja tekstaukseen.

Suomennos on konkarin Heikki Kaukorannan.

Hän käänsi Adan viidakossa jo Tapiiriin, silloin ranskankielisestä käännöksestä. Nyt Kaukoranta on suomentanut suoraan italialaisesta alkutekstistä. Ada soljuukin suomeksi hienosti.

Kirjan on tekstannut maamme tekstaajien ykkösnyrkkiin kuuluva Ilkka U. Pesämaa. Ulkoasusta vastannut Ville Ranta on loihtinut kirjaan asiaankuuluvan hehkuvan kannen. Sarjakuvapuuhari Vesa Kataisto on kirjoittanut Altanin uraa selvittävän asiapitoisen tausta-artikkelin.

Suuret määrät pila- ja sarjakuvia elämänsä aikana tehtaillut Altan tunnetaan kotimaassaan etenkin täplikkäästä Pimpa-koirasta ja suorapuheisesta metallimiehestä Cipputista. Ensinmainittu hahmo edustaa Altanin tuotannon lapsille suunnattua puolta. Toisaalta Altan on säälimätön kuvainraastaja, joka on sarjakuvissaan repinyt jalustalta kotimaansa suurmiehistä niin Kristoffer Kolumbuksen, Casanovan kuin Franciscus Assisilaisen.

Adan tarina jatkui vuonna 1984 julkaistussa albumissa Macao, joka ilmestyi suomeksi niin ikään Tapiirissa. Senkään kokoaminen suomeksi yksiin kansiin ei olisi väärin.

65

TOMMI MUSTURI: Mielen antologia – valikoidut novellit 1997–2017 • Zum Teufel

Tinkimätöntä monimuotoisuutta VESA SAARINEN

Puupäähatullakin palkittu Tommi Musturi on omistanut Mielen antologia -sarjakuvakokoelmansa periksiantamattomuudelle. Osuvasti ja sopivasti, sillä juuri periksiantamattomuudesta on ollut kyse Musturin omassa taiteessa ja kunnianhimoisessa kustannustoiminnassa. Kummankaan ytimessä ei ole koskaan ollut kaupallisuuden maksimointi, vaan tinkimätön taiteellinen visio.

Tinkimätön on myös Mielen antologia -kokoelma.

Se kerää yhteen Musturin valikoimia lyhyitä tarinoita kahden viimeisen vuosikymmenen ajalta. Valtaosa on aiemmin julkaistu sarjakuva-antologioissa ympäri maailmaa, jokunen myös Imagen ja Vihreän Langan tapaisissa julkaisuissa. Tarinat Musturi esittelee lyhyesti mutta sen verran kattavasti, että lukija pystyy ymmärtämään kunkin teoksen viitekehystä.

Musturi hyödyntää taitavasti visuaalisen ilmaisun erilaisia keinoja. Hänen taiteensa perustana on erilaisten tyylikeinojen ja toteutustapojen hui-

66

ma monimuotoisuus, ja niitä Mielen antologia esittelee laidasta laitaan. Kokonaisuudessa sekoittuvat sulavasti niin kokeellisempi ilotulitus kuin ”tavanomaisempi” sarjakuvakerronta; värimaailmojen ja visioiden villi karuselli täynnä kaikkea. Helpolla lukija ei pääse, mutta teosta ei olekaan tarkoitettu pikasilmäilijöille.

Mielen antologian päättää taiteenlajille epätyypillisesti essee tyylistä ja sen merkityksestä.

Kiinnostavassa tekstissä Musturi avaa omaa näkökulmaansa taiteeseen. Rohkenen sen tässä lyhentää ja latistaa ajatukseen tarkoituksesta ja sisällöstä ennen muotoa ja tyyliä.

Musturin sarjakuva- ja kuvataide on anteeksipyytämättömän rohkeaa, mutta valitettavan monelle ehkä myös kaikessa kirjavuudessaan ”vaikeaa”. Näin ajatteleville lukijoille Mielen antologiaa voi erityisesti suositella. Se on erinomainen portti paitsi Musturin sarjakuvatuotantoon myös siihen, mitä kaikkea sarjakuvailmaisun keinoin voi kertoa.

Musturin taiteen vanhoille ystäville kokoelma on laatupaketti visuaalista ilotulitusta ja pohtimaan pakottavia teemoja.

MARKO TURUNEN: ADHD-Sheikki 4 – Itsemurhabileet • Zum Teufel

Sheikin sairaskertomus TUOMAS TIAINEN

Niinhän siinä kävi, että Marko Turunen johdatti lukijansa harhaan. Kolme ensimmäistä kirjaa ADHDSheikin tarinasta osoittautuvat sarjan viimeisessa osassa skitsofreniaksi. Samalla kertomuksen sävy synkkenee huomattavasti, joskin Sheikin kohellus on kautta linjan tuntunut perin juurin kylmäävältä.

ADHD-Sheikin neljännessä ja viimeisessä osassa Itsemurhabileet ääneen pääsevät tuttavat ja perheenjäsenet. Näkökulman laajenemista alleviivaa kirjan edellisiä osia suurempi koko.

Asiapitoisena johdantona toimii tietäjän tai munkin kaapuun verhoutuneen tohtorihahmon kuvaus skitsofrenian taudinkuvasta ja ilmiön laajemmistakin ulottuvuuksista. Skitsofreenikkojen itsemurhariski on huomattavan suuri, ja moni kärsii lisäksi päihderiippuvuudesta ja syrjinnästä. Kolmasosa suomalaisista ei haluaisi skitsofreenikkoa naapurikseen.

Edellisten ADHD-Sheikki-kirjojen ylikierroksille viritetty vino hauskuus on poissa, tilalla on tra-

gediaa. Murhe ja huoli saavat syvän yhteiskunnallisen taustan, mikä tekee neljännestä osasta erityisen tenhoavan. Kuinka me – sinä, minä, yhteiskunta – suhtaudumme mieleltään järkkyneisiin?

Turunen tekee oman osansa toimiessaan välittäjänä. Hän antaa mielenterveysongelmaisen kertoa tarinansa itse. Sheikin lennokkaiden tekstiviestien ja fantasiamaisen kuvituksen ristiriita on totuuden paljastuttua absurdi ja surullinen.

Pandakarhuksi piirretyn äidin kertomana paljastuu, että Sheikin skitsofrenia puhkesi mahdollisesti armeijassa. Diagnoosin hän sai vasta vuosia myöhemmin. Sitä ennen masennukseen tarkoitettu lääkitys sysäsi hänet mahdollisesti vain entistä holtittomampaan lentoon. Menossa hajoavat niin isän uusi auto kuin pikkuveljen kesätyörahoillaan ostama pommittajatakkikin.

Kuinka paljon murhetta ja pahaa oloa olisi käypä hoito saattanut estää? Humaaneimmin asian kiteyttää puukkoa kantava hahmo kirjan alkupuolella. ”Mielen järkkyminen ei tarkoita, että olisi vähempiarvoinen tai paha”, hän kertoo Turusen Alien-hahmolle ja jatkaa: ”Sairaskin voi elää hyvän elämän.”

67

JP AHONEN: Belzebubs • Kumiorava

Hymyilyä heimolle maailmanluokan otteella VESA SAARINEN

Välillä lähtee kunnolla lapasesta. JP Ahonen aloitti black metal -verkkosarjakuva Belzebubsin pienenä välituuletteluna erinomaisen Perkeros-albumin (2013) jälkeen.

Viimeisen vuoden aikana välityö on kasvanut sarjakuvahitiksi, jolla on satojatuhansia ystäviä ympäri maailmaa. Samalla Belzebubs on laajentunut monimedialliseksi taideprojektiksi: Belzebubs-animaatiomusiikkivideo julkaistiin kesällä. Sarjakuvabändin debyyttialbumi julkaistaan kansainvälisesti ensi vuonna.

Menestys ei ole tullut ansiotta, sillä Belzebubs on omalaatuinen, valloittava sarjakuva. Haparoivan black metal -yhtyeen kommelluksista sekä söpön bläkkisperheen arjesta kertova Belzebubs-kirja on yhdistelmä lempeäntummaa huumoria sekä monista menestysverkkosarjakuvista tuttuja ihmissuhdekiemuroita.

Metallikliseiden parodiaa sarjakuva ei ole, vaan lajityypin tuntevan tekijän hymyilyä heimolleen. Samalla se on myös genresarjakuvaa, jota voi sujuvasti lukea, vaikka metallimaailma ei olisi lukijalle tuttu.

Loppukesästä julkaistu kokoelmakirja kerää yh-

68

teen verkossa julkaistuja sarjakuvia vuodesta 2016 aina viime kuukausiin saakka. Se osoittaa hyvin, miksi Belzebubs on ollut niin valtava hitti.

Ensiksi, Belzebubs on erinomaisesti käsikirjoitettu sarjakuva. Ahonen yhdistää taitavasti sekä irtovitsejä että pidempiä ihmissuhde- ja bändidraaman kaaria. Sarjakuvassa yhdistyvät onnistuneesti vanha ja uusi: tarinan ihmissuhdekuviot eivät sinänsä ole yllättäviä, mutta hahmot ja miljöö tuovat tapahtumiin omalaatuisia sävyjä.

Toiseksi, Ahosen piirrosjälkeä, sommittelua ja sivunmittaisten tarinoiden kuljetusta on ilo katsella.

Belzebubs on sarjakuvana rosoisempi ja rennompi kuin esimerkiksi Perkeros, mutta yhtä lailla teknisesti taidokas suoritus. Verkkosarjakuvien monimuotoisessa maailmassa Ahosen kädenjälki, rytmitaju sekä kokemus erottuvat eduikseen. Tekijän rakkaus lajityyppiin välittyy tyylistä ja tunnelmasta, pienimpiä yksityiskohtia myöten.

Belzebubs on yksi suurimmista ja iloisesti yllättävimmistä suomalaisista sarjakuvahiteistä hetkeen.

Eikä ihme: se on taitavasti tehty, pirullisen hyväntuulinen ja omalaatuinen sarjakuva, joka on onnistunut luomaan ympärilleen kansainvälistä yhteisöllisyyttä. Kirjan lukeminen on kuin Immortalin keikkaa katselisi: synkältä voi näyttää, mutta silti vaan hymyilyttää.

MIKA LIETZÉN: Minä olen saari • Asema

Saari ajan rajalla TUOMAS TIAINEN

Mika Lietzénillä on tapana piirtää kirjojensa kansiin lukijaa tuijottavia hahmoja. Tällä kertaa silmiin katsoo kulahtaneen videokasettikääreen oloisiin kansiin verhotun jännärin päähenkilö. Tuotteliaan turkulaisen Minä olen saari asettuu rikos- ja kauhutarinoiden sankkaan joukkoon. Ajallisesti tiiviin ja luonnonestein rajattuun paikkaan sijoittuvan kertomuksen juuret kurkottavat tuhansien vuosien taakse pakanalliseen historiaan.

Saari länsirannikolla on nähnyt parempiakin aikoja. Menestynyt yhteisö on kuihtunut, suurin osa asukkaista muuttanut mantereelle ja tehtaiden koneet raahattu Kiinaan. Jäljelle jääneet viettävät joutoaikansa kaljaa ryystäen, elantoa mitenkuten repien ja muuten vain päivästä toiseen ajelehtien. Päähenkilö, yksin saaren pimeitä teitä ajeleva nuori mies, tuntuu kiinnittyvän elämään ainoastaan vuosimallin 1971 Dodge Challengerin vuoksi. Henkilöhahmot ajautuvat karien sivu tai karikoita päin kuin virran vieminä.

Lietzén nakkelee lukijalle pieniä vihjeitä saaren menneisyydestä, muttei selittele. Tunnelma on apea

ja jännittynyt. Saaren kauhu ei ole käsin kosketeltavaa eikä edes järin yliluonnollisen oloista. Syvemmin kammottaa yhteiskunnallinen viesti: epätoivo näkyy epätoivoisina tekoina.

Saarta asuttavat nappisilmäiset hahmot ovat tutun inhimillisiä ja piirros luontevaa. Sivusuunnittelun suhteen Lietzén on mestarillinen. Ruudut elävät dynaamisina läpi tarinan, hahmot vuotavat yli, näkökulmat vaihtelevat.

Jokin kuvallisessa ilmaisussa kuitenkin hiertää.

Syy löytyy työpöydältä, Lietzén vaihtoi joitain kirjoja sitten siveltimet digipensseleihin eikä vielä tavoita nykyaikaisin työkaluin vanhemman tuotantonsa notkeutta. Viiva on usein turhan tasapaksu ja lattea, sanalla sanoen digitaalinen.

Taiteilija tekee, kuten taiteilija tekee, mutta varhaisempien kirjojen rakastettava herkkyys on osin poissa.

Lietzén julkaisi Minä olen saaren varhaisen version kaksi vuotta sitten luonnoksenomaisena omakustanteena. Sen sivuista osa on päätynyt nyt julkaistuun versioon sellaisenaan, osa piirretty puhtaaksi ja joitain karsittu. Hämmentävä sarjakuvateko alleviivaa saarelaisten elämänratoja. Ollaan eksyksissä, mutta kun on tehtävä mitä on tehtävä, toimitaan.

69

EMMI VALVE: Girl Gang Bang Bang – Ei kenenkään tyttöjä • Zum Teufel

Boheemien naisten kommuuni MIIA VISTILÄ

Emmi Valveen Girl Gang Bang Bang – Ei kenenkään tyttöjä on kirpeä komedia vanhemmuudesta, ystävyydestä ja arjen ongelmien ratkomisesta.

Fanny, Frida ja Pixie sekä Fannyn lapsi Pluto asuvat pienessä puutalossa metsän laidalla. Fannyllä on yhteishuoltajuus, Pluton isä asuu uuden vaimonsa kanssa läheisessä sirkuksessa. Naisten talolla vierailee myös muuta sirkuksen väkeä.

Jengiliiveihin pukeutuva naiskolmikko elää boheemia arkea. He pyydystävät itse ruokansa, pitävät juhlia ja rakentavat esimerkiksi jumalkoneen ja puuhun talon. Aina arki ei suju aivan parhaalla mahdollisella tavalla, pyykit jäävät kuukausiksi narulle tai Pluton luokkaretken varainkeruujuhla unohtuu.

Vaan ei hätää! Kyvykkäiltä naisilta eivät keinot lopu, ja hankaliinkin tilanteisiin löytyy aina jollei täydellisen toimivia niin ainakin luovia ja asioita eteenpäin vieviä ratkaisuja. Kaikesta paistaa luottamus itseen ja elämään ja siihen, että asiat aina lopulta järjestyvät. Ja niinhän ne järjestyvätkin.

Ystäviä autetaan, minkä pystytään. Vaikka naiset pitävät yhtä erilaisuuksienkin yli, ystävyyttä ei idea-

70

lisoida. Sarjassa on myös havainnollistavia opetuksia kommunikaation tärkeydestä.

Rakkaus on sekä vapaata että ainakin jossain määrin vastuullista, vaikkei se aina helppoa olisikaan. Seksuaalisuuteen ja sen moninaisuuteen suhtaudutaan luonnollisena osana elämää. Satiiripinnan alla Girl Gang Bang Bang kertoo epätäydellisyyden armeliaisuudesta ja ihmisten oikeudesta omanlaiseensa elämään.

Visuaalisesti sarja ottaa vaikutteita vanhoista pin up -kuvista, tukat ja kengät viittaavat 1960- ja 1970-luvuille. Albumissa on koko ajan kesä, ja naisten asuina ovat lyhyet hameet (tai shortsit, joskus myös pelkät alushousut) ja avokaulaiset topit. Ja ne jengiliivit. Niukastakin vaatetuksesta käy ilmi, että jokaisella on oma tyylinsä. Kaikki ovat myös eri kokoisia.

Piirrosjälki on taidokasta ja persoonallista. Tussi ja akvarelli ovat eloisa yhdistelmä, ja ruuduissa on tilaa yksityiskohdille. Tekstauksen eri tyylit toimivat hyvin kuvaamassa eri tavoin sanottuja asioita.

Girl Gang Bang Bangia on julkaistu lehdissä Suomessa ja muualla Euroopassa. Kun tällaista itsenäisten naisten arjesta nousevaa huumoria tehdään kovin vähän, sarjalle toivoisi suurempiakin areenoja.

Ainesta olisi vaikka pitkään animaatiosarjaan.

LAURI AHTINEN: Elias • S&S

Otsikosta todelliseksi REETTA LAITINEN

Lauri Ahtisen edellinen sarjakuvateos Homepäiväkirja oli omaelämäkerrallinen kuvaus hometalon ostamisesta. Elias on fiktiivinen, mutta todellisiin kokemuksiin pohjautuva kertomus afganistanilaisesta turvanpaikanhakijasta.

Sarjakuva on luonnollisesti erittäin ajankohtainen. Pakolaiskriisi, turvapaikanhakijoiden palautukset konfliktialueille, rasismi, sota ja Välimereen hukkuvat ihmiset ovat hallinneet lehtien otsikoita ja poliittista keskustelua viime vuodet.

Albumin päähenkilö Elias on afganistanilaiseen hazara-vähemmistöön kuuluva nuorukainen. Shiialaiset hazarat ovat syrjittyjä kotimaassaan, ja talebanien aikana heitä vainottiin ja surmattiin järjestelmällisesti. Suurelle yleisölle hazarat lienevät tuttuja ainakin afganistanilais-yhdysvaltalaisen menestyskirjailijan Khaled Hosseinin Leijapoika-romaanista ja siihen pohjautuvasta elokuvasta.

Ahtinen käy läpi Afganistanin historiaa ja nykytilannetta lyhyesti mutta tarkoituksenmukaisesti.

Maahanmuuttajien valmistavan luokan opettajana toimiva Ahtinen on haastatellut kirjaa varten useita turvapaikanhakijoita ja alan asiantuntijoita. Taustatyö tuntuukin huolellisesti tehdyltä ja uskottavalta.

Eliaksen mennyttä elämää Afganistanissa kerrataan vain häivähtävissä muistikuvissa. Sarjakuvan tapahtumat sijoittuvat enimmäkseen Suomeen ja Eliaksen pään sisälle.

Uskottavuudesta voi olla monta mieltä, mutta Ahtinen on tavoittanut kiitettävästi Eliaksen kokeman vierauden ja irrallisuuden tunteen. Mustavalkojälki muistuttaa talvisen loskaisesta Suomesta. Tiukasta realismista etäännyttävät sekä Ahtisen omaleimainen kuvitus- ja kerrontatyyli että fantasiajaksot puhuvine karhuineen. ”Tämä on vähän Coelhoa,” ironisoi Ahtinen karhun suulla, tarjotessaan toivoa toivottomalle.

Elias ei tuo varsinaisesti mitään uutta näkökulmaa turvapaikanhakijoiden tilanteeseen, mutta on silti tarpeellinen ja koskettava kertomus. Elias, kuten tuhannet muut turvapaikanhakijat, jäävät Suomessa vieraiksi, satunnaisiksi ohikulkijoiksi, jotka jatkavat matkaansa tuntemattomiin tulevaisuuksiin.

71

RALF KÖNIG: Pornojuttu • Suomennos Hannu Tervaharju • Like

Kaitafilmeistä X-Tubeen REIJO VALTA

Saksalaisen Ralf Königin sarjakuvat löivät 1990-luvulla läpi Suomessa. Silloin hänen tuotantoaan julkaistiin usean albumin vuositahtia. Nyttemmin tahti on hiipunut. Edellisestä suomennoksesta on vierähtänyt jo kymmenen vuotta, vaikka König on tänä aikana julkaissut kokoomateosten lisäksi uusia sarjakuvakirjoja. Kesällä julkaistu Pornojuttu on katsaus pornon kehitykseen viimeisen viidenkymmenen vuoden ajalta Schlüterin suvun kolmen sukupolven miesten kautta.

König on nostanut teoksensa motoksi Philip Rot28 hin (1933–2018) ajatuksen siitä, että ”seksuaalista tasa-arvoisuutta ole”. Tarinan pääjuonessa, Eberhard König ei porno.indd 28 Schlüterin pornohistoriassa, tämä ajatus ei nouse keskeisenä esille, vaan hänen heteroparisuhteen kuvauksessaan. Königille tyypillisesti Eberhardille olisi ollut tarjolla kunnioittava ja tasa-arvoinen parisuhde miehen kanssa, mutta hän ei edes havainnut tällaista mahdollisuutta. Eberhard valitsi mieluimmin keskustelemattoman heterosuhteen – ja pornon.

Pornojutussa käydään mainiosti läpi tallennefor-

72

maattien muutokset kaitafilmistä internettiin. VHSkauden poikamiehenä Eberhard ja hänen ystävänsä Fritte osallistuivat jopa bukkake-filmin kuvauksiin.

Frittelle se avasi uuden maailman, mutta Eberhardin johti myöhemmin parisuhdeongelmiin. Jakke Jäyhä -aiheinen tatuointi genitaalialueella paljasti Sophievaimolle naamioituneen pornostatistin oikean henkilöllisyyden. Albumiin sisältyvät pornokuvaukset on tehnyt Nicholas Mahler. Tyylin vaihtelu istuu hyvin kokonaisuuteen.

Philip Rothin Portnoyn taudin (1969) ja kaitafilmien ajoista on tultu pitkä matka eteenpäin ainakin teknisesti. Eberhard Schlüterin ei tarvitse pitää monologia psykoanalyytikon sohvalla ollakseen kustannuskelpoista luettavaa.

Mutta onko pornon alateksteissä tai ”normaa22.5.2018 18:50:22 leissa” heteroparisuhteissa tapahtunut muutoksia?

Toivottavasti. König tuntuu kuitenkin olevan pessimistinen sen suhteen. Sen, minkä Eberhard varhaismurrosikäisenä oppi isänsä yöpöydän saloista, tuntuu välittyvän hänen pojalleen Linukselle ilman isän DVD-levyjä. Kuten Rothilla, Königillä ote on lähinnä humoristinen, mutta taustalla on kulttuurimme traagisia piirteitä.

NOAH VAN SCIVER: Fante Bukowski • Suomennos Seppo Lahtinen • Sammakko

Nuori nero REETTA LAITINEN

Kelly Perkinsillä on ongelma. Hän haluaisi olla 60-lukulainen kirjailija, viinaan ja naisiin menevä boheemi nero. Fante Bukowski -nimen itselleen ottanut 23-vuotias nuorukainen asuu rähjäisessä hotellissa ja yrittää kirjoittaa menestysromaaniaan vanhalla kirjoituskoneella. Menneen maailman kirjailijalarpissaan hän onnistuu kuitenkin vain imitoimaan ontosti esikuviensa, legendaaristen beat-runoilijoiden John Fanten ja Charles Bukowskin elämää.

Noah Van Sciverin (s. 1984) luoma hahmo on todellisuudessa lähempänä esimerkiksi Girls-tv-sarjan päähenkilöä Hannahia kuin Bukowskia. Kumpikin on vanhempiensa rahoilla elävä ja kirjailijanurasta haaveileva parikymppinen, joka ei täysin tai ollenkaan istu ikätovereidensa maailmaan. Ikäistään reippaasti vanhemmalta näyttävä Fante Bukowski paljastaa todellisen ikänsä satunnaisesti, muun muassa näyttelijä Emma Stonesta haaveillessaan.

2000-luku ei kohtele suopeasti nuoria, romanttisen kärsiviä taiteilijaneroja, etenkään jos näiltä tyystin puuttuu vaadittu nerokkuus. Aika ei tosin ole armollinen vanhemmankaan polven kulttuuriväelle, joka yrittää roikkua menneessä tai kuvitellussa loistokkuudessa. Väärinymmärrettyjä kirjailijoita on jokainen räkäläbaari ja ilmaisen punaviinin kulttuuriiltama väärällään.

Fante Bukowski on miellyttävän perinteinen, underground-juuriinsa tukeutuva lukusarjakuva. Noah Van Sciverin hahmot ovat sympaattisella tavalla vastenmielisiä tai hukassa elämässään. Fante Bukowski on antisankari, johon kaikki kirjailijuutta haaveiden tasolla joskus elätelleet tai renttuklassikkonsa lukeneet voivat samastua.

Sammakon julkaisema suomenkielinen laitos on mukava yllätys käännössarjakuvan valikoimassa.

Käsintekstaus olisi toki parantanut ulkoasua, ja muutama pieni kömpelyys on Seppo Lahtisen suomennokseenkin päätynyt. Toivottavasti Fante Bukowski kuitenkin tavoittaa suomalaisen lukijakunnan.

73

WILL, DINEUR & ROSY: Tim ja Tom • Suomennos Annukka Kolehmainen • Otava

Viinaa ja vakoilua TIMO RONKAINEN

Fernand Dineur’n luoma Tim ja Tom on klassisen belgialaisen sarjakuvan, jollei aivan kaikkein kirkkainta kärkeä, niin kuitenkin kelpoa viihdettä. Se edustaa Spirou-lehden ympärille syntyneen Charleroin koulukunnan tuotantoa.

Tim ja Tom alkoi Spirou-lehdessä vuonna 1938, samaan aikaan kuin Piko ja Fantasio, jonka köyhän miehen versiona sarjakuvaa helposti pitääkin. Molemmissa humoristisissa seikkailusarjakuvissa ystävykset joutuvat ratkomaan outoja rikostapauksia.

Meillä parivaljakon seikkailuja on nähty katkonaisesti, ensin Semicin Trumf -albumisarjassa 1970-luvun alussa ja hieman myöhemmin Ruutu- ja Non Stop -lehdissä. 2000-luvun alussa Egmont julkaisi kuusi albumia.

Ensimmäinen tarina on kahta muuta seikkailua melkoisesti vanhempi. Se on sarjan tunnetuimman piirtäjän Willin eli Willy Maltaiten kolmas Tim ja Tom -tarina Spirousta vuosilta 1950–51.

Dineur’n kirjoittaman tarinan johdannossa Tom aikoo tulla kunnon etsiväksi tutkimalla tarmokkaasti salapoliisiromaaneita ja -oppaita. Tim ei lämpene ylikierroksilla käyvän ystävänsä suunnitelmille vaan haluaisi maaseudun rauhaan. Belgian ja Ranskan rajan lähettyviltä löytyy mukava pikkukylän vuokrahuvila.

No, tietenkin Villa Virkistyksessä käy kum-

74

mia. Huvila osoittautuu alkoholisalakuljettajien lymypaikaksi.

Tarinaa olisi ollut hyvä taustoittaa suomalaiselle nykylukijalle. Belgiassa oli pitkään voimassa osittainen kieltolaki. Jollain tasolla se oli olemassa vuoteen 1984 saakka. Väkeviä viinoja ei saanut myydä lainkaan ravintoloissa ja baareissa, alkoholimyymälöistäkin sai kerralla ainoastaan kaksi litran pulloa.

Anniskeluravintolat saivat tyytyä myymään olutta.

Kieltolaki johti salakuljetusrinkien syntymiseen ja aivan kirjaimellisesti maanalaisiin tislaamoihin.

Luultavasti salakuljettajat käyttivät jopa samantyyppisiä kikkoja kuin tarinan konnat.

Seikkailu kärsii hiukan huonosta rytmityksestä ja pienistä epäloogisuuksista. Pienen maalaiskylän elämää on kylläkin kuvattu niin lupsakasti, että tarinan parissa viihtyy.

Kaksi muuta tarinaa, “Vihreä ihmeaine” ja “Kumia kantapäissä”, ovat 1960-luvun lopulta. Molemmat henkivät kylmää sotaa, vakoilua, agenttiseikkailua ja hiukkasen aikansa kukkaismenoakin. Rytmitys on kohdillaan, ja tarina kulkee kuin itsestään.

Tim ja Tom ei koreile sivutaitollaan tai muillakaan sarjakuvallisilla kommervenkeillä. Vakiomuotoiseen 12-ruudukon taittopohjaan perustuva sommittelu ja lähes jatkuva kokokuvan käyttö antaa staattisen ja monotonisen vaikutelman, mutta kuvien sisäinen dynamiikka puhuttelee.

Kokoelmassa on napakka kertaus sarjakuvan julkaisuhistoriasta.

MICHAEL GOODWIN & DAN E. BURR: Economix – Sarjakuva siitä kuinka talous toimii (ja ei toimi) • Suomennos Päivi Antila • Kampus Kustannus

Taloustiedettä sarjakuvin REETTA LAITINEN

Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunnan alaisuudessa toimiva pienkustantamo Kampus Kustannus on tarttunut yllättävään urakkaan ja suomentanut amerikkalaisen bestseller-järkäleen. Economix on asiantunteva ja kattava taloushistoriallinen katsaus, joka sopii alan akateemiseksi oppikirjaksikin, jos kurssin vetäjä ei säikähdä sarjakuvamuotoa.

Kirjoittaja Michael Goodwin käy läpi taloushistorian tärkeimmät tapahtumat ja teoreetikot keskiajalta vuoteen 2011 asti. Kansantajuistetulle taloustieteelle on ollut tilausta vuoden 2008 asuntokuplan ja talouskriisin jälkeen. Ha-Joon Changin Taloustiede – käyttäjän opas (suom. 2015) esittelee samoja perusasioita kuin Economix. Big Short -elokuva (2015) käsitteli nimenomaan vuoden 2008 romahdusta ja siihen johtaneita syitä. Naomi Klein taas on pureutunut kirjoissaan Yhdysvaltain harjoittamaan tuhokapitalismiin.

Economixin pääpaino on länsimaisessa taloushistoriassa ja sen merkkipaaluissa ja -henkilöissä. Eniten huomiota saa luonnollisesti Yhdysvallat.

Länsikeskeisyys voi tuntua ylimieliseltä, mutta Wall

Streetin valta-asema finanssimarkkinoilla on edelleen kiistaton.

Adam Smith näkymättömine käsineen on yksi siteeratuimpia taloustieteilijöitä – ja myös yksi väärinymmärrettyimpiä. Goodwin osoittaa häntä kohtaan ymmärrystä, mutta tiedostaa samalla Smithin teorioiden ongelmakohdat ja vaikeuden yhdistää 1700-luvun näkemyksiä nykypäivän käsistä karanneeseen finanssimaailmaan. Muidenkin vanhan ajan taloustieteilijöiden ajatuksista Goodwin löytää paljon hyvää ja tietenkin myös kritisoitavaa.

Nykyaikainen, 1970-luvulta Chicagon yliopistosta poikinut uusliberalistinen vapaiden markkinoiden tuhokapitalismi saa sen sijaan vahvan tuomion. Goodwin ei itse kannata tiukkoja talousteorioita vaan katsoo valtioiden omiin tarpeisiinsa muokkaaman sekatalouden olevan toimivin talouden muoto. Hän kiinnittää huomiota myös talouskasvun varjopuoliin, kuten sotateollisuuteen, saasteisiin ja ilmastonmuutokseen.

Dan E. Burrin kuvakerronta sopii sujuvasti havainnollistamaan tekstiä. Kauheasti sarjakuvallista lisäarvoa tai oivalluksia se ei useimmiten tarjoa. Tosin pelkkä aihekin tarjoaa lukijalle sulateltavaa lähes 300 sivun verran, ja sarjakuvamuoto tekee ymmärtämisen helpommaksi.

75

WOLF KANKARE: Subdimensionaalinen portti • Suuri Kurpitsa

Sietämättömän suurista tunteista MIIA VISTILÄ

Wolf Kankareen kolmas sarjakuva-albumi Subdimensionaalinen portti on väkevä tunnekuvaus homoseksuaalisuudesta, yksinäisyydestä ja yksipuolisen rakastumisen tuskasta.

Päähenkilö Eeli lukee päiväkirjaansa ja kertaa rakastumistensa historiaa varhaisteini-iästä aikuisuuteen. Eeli pitää itseään pidemmistä, vaaleatukkaisista pojista, jotka valitettavasti pitävät enemmän tytöistä. Tapauksia yhdistää paitsi kohteiden ulkonäkö ja tunteiden yksipuolisuus, myös suurten tunteiden torjuntaa seuraava lamaannuttava häpeä.

Keskiössä ovat näennäisen pienet arkiset tapahtumat, joilla on kuitenkin suuria emotionaalisia merkityksiä. Tarina muistuttaa arkirealistisuudessaan Kankareen esikoista Miska Pähkinää (Suuri Kurpitsa, 2013), mutta on synkempi ja keskittyy vahvemmin päähenkilön tunteiden kuvaukseen. Albumin nimeen sisältyvää metaforaa kaiken muuttavasta portista käytetään säästeliäästi.

Romanttisen kiinnostuksen paljastuminen kietoutuu torjuntaan ja häpeään lapsuudesta alkaen, kun koulukaverit saavat tietää ensirakkaudesta ja levittä-

76

vät asian koko luokalle. Aikuisena kohdatut torjunnat ovat hienovaraisempia ja kiinnostusta ei edes välttämättä ilmaista. Eri aikakaudet erotellaan toisistaan värimaailmoilla. Väritys muuttuu viileämmäksi siinä kun päähenkilö yksinäisemmäksi ja ahdistuneemmaksi.

Vaikka Eelillä on varsinkin nuorena sosiaalista elämää, ystävyyssuhteiden kuvaus vain vahvistaa päähenkilön eksistentiaalista yksinäisyyttä. Kenellekään ei voi kertoa, mitä todella tuntee. Eeli sekä riutuu rakkaudessa että pelkää paljastuvansa. Hän yrittää luoda yhteyksiä tunteidensa kohteisiin.

Synkkää salaisuutta, homoseksuaalisuutta, ei mainita albumissa nimeltä eikä Eeli pohdiskele identiteettiään tai etsi kaltaistaan seuraa. Sisäistetty homofobia nousee teemaksi ruutujen välistä.

Avoimeksi jää, kuinka paljon Eelin rakkausahdistus liittyy siihen ja kuinka paljon torjunnan kokemuksiin, joita kohdataan seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta.

Vaikka lukijalle näytetään läheltä päähenkilön suuria tunteita, hän jää persoonana etäiseksi. Kankare ei kerro, kuinka Eeli viettää päivänsä tai millaisista asioista muuten pitää.

Visuaalisesti teos on varmaa jälkeä ja rikotusta rakenteestaan huolimatta erittäin sujuvaa, rytmikästä kerrontaa.

PAULI KALLIO & PENTTI OTSAMO: Huuhkajia ja Helmareita – Suomen Palloliitto 111 vuotta • Suuri Kurpitsa

Se pyörii TUOMAS TIAINEN

Kenelle soitetaan, kun tarvitaan jalkapalloaiheista sarjakuvaa? Pauli Kalliolle ja Pentti Otsamolle tietenkin. Syy on ilmiselvä, kaksikon FC Palloseura on Suomen paras jalkapallosarjakuva. Vuosia sitten junnuiän ohittanut FC Palloseura porskuttaa yhä vain.

Tutut kasvot vierailevat Kallion ja Otsamon komeassa uutuuskirjassa Huuhkajia ja Helmareita. Suomen Palloliiton 111-vuotista toimintaa juhlistava teos kertaa suomalaisen jalkapallon lähihistorian olennaisia tapahtumia unohtamatta ruohonjuuritason toimintaa. Miesten ja naisten maajoukkueilta nimensä plokanneen kirjan sivuilla palloilee koko jalkapalloileva kansa: nuorisomaajoukkueet, Veikkausliiga, alasarjat, juniorit, futsal, ja niin edelleen. Edustettuna on koko pyöreän pelivälineen perässä kirmaava kansalaisten kirjo.

Huuhkajien ja Helmareiden lyhyet sarjakuvatarinat soljuvat tutun luontevasti. Ensimmäiseksi merkkihetkeksi on itseoikeutetusti valittu EM-karsintaottelu Suomi–Belgia kesäkuulta 2007. Tuolloin Helsingin Olympiastadionilla liiteli huuhkaja keskeyttäen pelin ja valloittaen kannattajien sydämet. Bubiksi ristitty lintu antoi nimen myös miesten maajoukkueelle. Oi!

Joskus elämä käsikirjoittaa tarinoita, joita edes ammattimainen käsikirjoittaja tuskin uskaltaisi keksiä.

13 Kirjan sivuilla esiintyy tuttuja nimiä Jari Litmasesta Tinja-Riikka Korpelaan. Otsamo kuvittaa niin fiktiiviset kuin todellisetkin henkilöt pettämättömällä taidolla. Pehmein siveltimenvedoin toteutetut karikatyyrit hehkuvat lihaa ja hikeä. Olipa kyse FC Palloseuran alasarjatappiosta tai Suomen maajoukkueen ihmehetkestä, tunne välittyy.

Sanon suoraan: rakastan Kallion ja Otsamon jalkapallosarjakuvia. Ne syventävät meidän vain arvokisoista nauttivien neljännesfanien elämyksiä. Pallo on pyöreä, kuten tiedetään – ja Kallio ja Otsamo näyttävät, mitä se tarkoittaa.

Liekö huono vai hyvä merkki kun sarjakuvan fiktio vuotaa omaan elämään? Tätä kirjoittaessa näet tiedetään, että Suomi on juuri ottanut Teemu Pukin komean yksilösuorituksen turvin voiton Unkarista uuden Kansojen liigan avausottelussa. Olen varma, että Kulmala ja kumppanit ovat olleet Tampereella kannustamassa. Uskon, että saamme lukea tästä iloisesta jalkapallotapahtumasta vielä heidänkin versionsa. Kuinka mahtavat kyseiset elämäntapafutaajat innostua sitten, kun Suomi pääsee ensi kertaa arvokisoihin? Koska kyllähän Kallion siihen saakka on jalkapallosta kirjoitettava.

77

JARI PELTONEN: Kylmälän murhat 2 – Kyläkauppias katoaa • Otava

Kylmälässä tapahtuu taas REIJO VALTA

Jari Peltosen Kylmälän murhat -sarjan ensimmäinen albumi oli pari vuotta sitten odottamaton tulokas suomalaiseen sarjakuvakenttään. Nelivärinen, pienelle paikkakunnalle sijoittuva, kotikutoisen oloinen murhamysteeri ei istu 2010-luvun trendeihin vaan on pikemminkin tuulahdus jostakin takavuosikymmeniltä. Kerronta muistuttaa lähinnä Yleisradion televisioon tuottamia maalaiskomedioita.

Tapahtumat sijoittuvat tekijän kesämökkikylään Kylmälään Kirkkonummella. Kylällä sijaitsee vielä ainakin kauppa, baari ja motelli. Kaikkien ulkoasu on 1950-luvulta tai vanhemmalta ajalta.

Ensimmäisessä osassa ratkottiin sokean ranskalaisen hierojan kuolemaa. Toisen osan mysteeri on kyläkauppiaan kylmävarastoon päätynyt terveystarkastaja Kaarina Kankaan kalmo. Kauppias itse on teillä tietymättömillä, joten villit huhut leviävät tehokkaasti kylässä.

Usein on ihmetelty, miten television Midsomerin murhissa maaseudun kreivikunnassa riittää väkeä

78

murhattavaksi. Peltonen on ratkaissut Kylmälän murhissa ongelman tuomalla henkirikosten uhrit ulkopuolisesta maailmasta.

Maalaispoliisit Väinö ja Calle ratkovat mysteeriä.

Pääroolissa on Väinö, Calle ja muut poliisit jäävät statistien osaan. Uhrille tehdään ruumiinavaus, mutta muutoin luotetaan pääosin perinteiseen poliisityöhön eli ihmisten jututtamiseen. Tiedonmuruja kertyy leppoisaan tahtiin, kunnes lopussa juttu saadaan paketoitua sujuvasti ilman suurempia selittelyjä.

Kylmälän murhien henkilögalleria perustuu osin oikeisiin ihmisiin. Esimerkiksi kyläkauppias Jontella on esikuvana oikea kauppias Kylmälästä. Sinänsä tämä ei tuo lisäarvoa kerrontaan, se on lähinnä tekijän kädenojennus tutuille kyläläisille. Hahmot ovat vahvasti karikatyrisoituja, kuten maalaiskomedioissa yleensäkin. Oikeasta elämästä sarjakuvaan on kulkenut ajatus siitä, että pienilläkin paikkakunnilla asuvilla ihmisillä on yhteyksiä kaikkialle maailmaan.

Mainosalalla aikaisemmin työskennellyt Peltonen löytänyt Kylmälästä itselleen elämänsä idyllin ja tahtoo kertoa siitä leppoisien pottunokkien avulla.

Vielä Kylmälässä tapahtuu ainakin yksi murha, tekijä on suunnitellut kirjasarjasta kolmiosaista.

Pienet lehdet

Lähetä pienlehtesi tai omakustannealbumisi arvioitavaksi Sarjainfoon!

Osoite on Otso Höglund c/o Tilitoveri, Tammelan puistokatu 30–32 C 48, 33100 Tampere.

Vaihtoehtoisesti voit lähettää linkin nettisarjakuvaan osoitteeseen otso.hoglund@sarjakuvaseura.fi.

Hei! Helsingin Sarjakuvafestivaalin pienlehtisatoa on jonossa palstalle sen verran iso pino, että vain murtoosan kritiikit mahtuivat tähän numeroon.

Tulevissa numeroissa sitten lisää.

Mäyrän oppitunnit Nikke Lindholm Mäyrä on luonnossakin ärhäkkä eläin, eikä kaupunkiympäristöön siirtyminen ole ainakaan vähentänyt Nikke Lindholmin piirtämän yksilön aggressiivisuutta. Kovaksikeitettyjen dekkarien antisankarihahmojen sanailusta ammentavaa verbaalista hauskuutta viljellään arveluttavien väkivallantekojen ohessa, silmämunat ja päät irtoilevat erilaisten luonnottomien kuolintapojen roiskuttaessa verta

HAAMU LEHTO

Molempien antologioiden kansipiirrokset (Max Sarin, #3 ja Eveliina Lakso, #4) ovat lukemaan houkuttelevia ja kompositioltaan onnistuneita. Yllättävän monessa sarjakuvassa on lähtökohtana vastakkainasettelu ja taistelu. Maagikot kaksintaistelevat kuin villissä lännessä ikään ja myöskin rakkauden kohteen saavuttaminen näyttäytyy usein kilpakosijoiden välisenä mittelönä. Pekka Isometsä onnistuu kääntämään tämän lähtökohdan hauskaksi ja yllätykselliseksi loppuratkaisuksi vanhoille Suomi-filmeille kunniaa tekevässä, elokuvan storyboardia muistuttavassa ruutukoossa etenevässä romanssitarinassaan, jonka kehittelyvaihe on kuitenkin turhan pitkä.

Antologioiden sarjakuvissa on useita erittäin hyvin ja myös persoonallisilla tyyleillä ja tekniikoilla toteutettuja sarjakuvia kuten vaikkapa Arvon ”Competition”, Henri Eskelisen ”Pulun viemää” sekä Suvi Kyyrön ja Haamu Lehdon työt. Nekin silti kärsivät juonten yksioikoisuudesta ja lievästä yllätyksettömyydestä.

Edellä mainittu Isometsä ja Katri Joensuu onnistuvat perinteisessä mielessä parhaiten käsikirjoituspuolella: heidän sarjakuvissaan on selkeä loppukäänne, eikä niissä yritetä käytettävissä olleeseen aikaan ynnä muihin resursseihin nähden liikaa, tai jätetä tapahtumien kehittelyä kesken. Tosin toteutuksen tiivistäminen olisi saattanut tuottaa vielä paremman lopputuloksen.

NIKKE LINDHOLM

Magia Sarjakuvakeskuksen perjantaipajan julkaisu #3 Romanssi Sarjakuvakeskuksen perjantaipajan julkaisu #4

79

OULA "ONSKU" OJANEN

JON K

pitkin ruutuja. Piirrostyyli on tarpeen mukaan yksityiskohtaista, muttei kovin viimeistellyn näköistä ja sinänsä selkeä viiva näyttää siltä, että käytössä on ollut korkeintaan kahta eri huopakynänpaksuutta. Kuvataiteellisen virtuositeetin esittely tuskin on ollut tekijällä lähtökohtanakaan tässä melko epäkorrektissa verioperetissa, jonka juoni on kuitenkin monipolvinen ja dialogi näppärää ja viihdyttävää.

Kokoelma on täysin englanninkielinen, tosin mukana on myös hyvin vähätekstisiä tai sanattomia sarjakuvia ja piirroksia vuosilta 2014–17. Jon K:n viiva on yhtä eloisaa kuin väritys, ja silmiä hivelevät kuvat varastavatkin välillä pääosan sisällöltä, joka käsittelee esim. yhteiskunnan painostavuutta, suhtautumista muunsukupuolisuuteen, depressiota ja kepeimmillään vaikka ...viiksien trendikkyyttä?

Baarilandia #2 Oula ”Onsku” Ojanen Lukijan ihmiskäsitys murenee edelleen samassa tahdissa kuin karaokenvetäjänä toimivan keskushahmon. Omakohtaisesti koetun tuntu on vahva näissä stripeissä, joissa toinen toistaan viinanhuuruisem-

80

EMMA VOUTILAINEN: THE RELUCTANT TRAVELER

Melancholic monsters – just a collection of short comics Jon K

mat, ilmeikkäästi piirretyt asiakkaat kiusaavat baarityöntekijää. Jos Ojasen aiemmat sarjakuvat samasta aihealueesta miellyttivät niin Baarilandia #2:ta voi suositella, laatu kestää tämänkin kokoelman verran.

Piirrostyylikin on hioutunut selkeämmäksi.

van kehon muutoksia. Koko itsestäänselvyytenä pitämämme biologinen konsepti saa sen myötä omituisia piirteitä. Näin lukijakin joutuu lähestymään aihepiiriä uudesta näkökulmasta. Kuvailmaisu on hallitun minimalistista, mutta silti eloisaa ja viivankäyttö selkeälinjaisuudessaan silmää miellyttävää.

The reluctant traveler – matkapäiväkirja (2018) Pregnancy is fucking weird (2017) Emma Voutilainen kuulemma.sarjakuvablogit.com @sketchesemma Emma Voutilainen on taitava tekijä, jolta luonnistuvat monet erilaiset tekniikat ja tyylit. Bostonin matkapäiväkirja The reluctant traveler on ilmeisen nopeasti toteutettu referointi parin viikon vierailusta Yhdysvalloissa kesällä 2018 ja sikäläisen sekä Euroopan poliittisen tilanteen herättämistä ajatuksista.

Sarjakuvassa referoidaan paljon keskusteluja, joita tekijä kävi tapaamiensa amerikkalaisten kanssa.

Vaikeatkin aiheet tulevat tällaisen inhimillisen näkökulman kautta helpommin lähestyttäviksi ja ymmärrettäviksi. Presidentinvaaleissa 2016 äänestäneistä bostonilaisista vain noin seitsemäsosa kannatti Trumpia, eikä tässä sarjakuvassakaan esiintyviltä paikallisilta – lievästi sanottuna – juuri näytä löytyvän ymmärrystä liittovaltion nykyistä päämiestä ja hänen hallitustaan kohtaan. Monista puheenvuoroista käy ilmi hämmennys, ahdistus ja turhautuminen, mutta joidenkin kohdalla myös uudenlaisen aktiivisuuden ja poliittisuuden herääminen. Toiset epäilevät, onko kantansa julkituomisella, passiivisella vastarinnalla tai rauhanomaisilla mielenosoituksilla ylipäätään vaikutusta.

Yksipuolisuudestaan huolimatta The reluctant traveler on mielenkiintoinen vilkaisu Yhdysvaltain tämänhetkiseen yhteiskunnalliseen ilmapiiriin. Kuvailmaisu on selkeää, tussikynän viiva lennokasta ja varmaotteista, mutta hieman tasapaksua, mikä tosin selittynee sillä, että vaikutelmat on ollut syytä merkitä nopeasti muistiin helppokäyttöisellä välineellä.

Lehden taitossa on hiukan toivomisen varaa; joillakin sivuilla marginaalia ei ole ja ruutujen reunoja on jo alkanut jäädä pois paperiarkilta, onneksi ei aivan niin paljoa, että se haittaisi luettavuutta. Keskustelut Bostonissa on esitetty englanniksi, mutta muuten julkaisun teksti on suomea.

Voutilaisen toinen teos, kokonaan englanninkielinen pieni liuskalehti Pregnancy is fucking weird luotaa hämmentyneen huumorin kautta raskaana ole-

PIENLEHTEILIJÄ, BLOGGAAJA, PIENTAPAHTUMA! Mainosta Sarjainfossa 20 € hintaan.

Hintaan kuuluu myös verkkomainontaa joko Sarjakuvablogit.com- tai Kvaak.fi-sivustolla.

Lisätietoa: sarjainfo@sarjakuvaseura.fi.

81

Vuoden 2018 neljäs numero ilmestyy joulukuussa.

Sarjainfo on Kultti ry:n jäsen.

Kiitos tuesta Opetus- ja kulttuuriministeriölle.

ISSN 0356-4967 Päätoimittaja: Aino Sutinen Toimitussihteeri: Onni Mustonen Ulkoasu ja kuvatoimitus: Ville Manninen Arvostelut: Ville Hänninen Pienlehdet: Otso Höglund Osoiterekisterivastaava: Aino Toiviainen-Koskinen Sähköpostit muotoa etunimi.sukunimi@sarjakuvaseura.fi Toimitus: sarjainfo@sarjakuvaseura.fi JENNI VÄLIKANGAS

Sarjainfon kirjoittajat vastaavat itse mielipiteistään.

Koijaiset Jenni Välikangas @hyreena Aivan upealla piirros- ja akvarellitekniikalla toteutetussa tarinassa Ilmarin humalaiset nettitreffit saavat odottamattoman käänteen. Tämän tapaista ikiaikaisen luonnonmystiikan sekoittamista nykyaikaisen teknologian ja kommunikaatiovälineiden maailmaan, jossa protagonisti seikkailee päihteen tai päihteiden vaikutuksen alaisena, näki säännöllisesti 1960–70 -lukujen kauhu-, scifi- ja fantasiasarjakuvissa, mutta Välikankaalla on kuitenkin omanlaisensa tuore ote vanhoihin teemoihin.

Käsikirjoitus, ruutujako ja kuvakompositiot ovat loppuun asti mietittyjä, useat kuvat ovat jo sellaisenaan itsenäisiä taideteoksia. Sarjakuvanovellin yllätyksellistä loppukäännettä ei ennalta voi arvata, mutta kerronta etenee sitä kohti kuitenkin melko suoraviivaisesti – jokin pieni ylimääräinen mutka matkassa olisi lisännyt kierroksia sinänsä toimivaan juonenkuljetukseen, vaikka lyhyehköön kertomukseen ei useaa sivupolkua tietenkään mahdu.

Henkilöhahmot ovat lihallisen todentuntuisia, mutta päähenkilöä lukuun ottamatta heidän motivaationsa jäävät hämärän peittoon, jos nyt myyttisten olentojen motiivien perään voi edes kysellä.

Avustajat tässä numerossa: Avi Heikkinen, Minttu Heimovala, Jelle Hugaerts, Sanna Hukkanen, Heikki Jokinen, Vesa Kataisto, Juha-Matti Kinnunen, Joonas Kohonen, Reetta Laitinen, Kivi Larmola, Sira Moksi, Ville Pirinen, Rami Rautkorpi, Timo Ronkainen, Ville Ropponen, Vesa Saarinen, Jokke Saharinen, Henry Söderlund, Iida Siimes, Tuomas Tiainen, Reijo Valta, Miia Vistilä, Kati Vuopala.

Paino: Waasa Graphics, Vaasa Paperi: Edixion 100 g/m2 & 250 g/m2

Ilmoitushinnat: Koko sivu 450 €, vuodeksi 1500 € Puoli sivua (vaaka/pysty) 300 €, vuodeksi 1000 € Bannerimainos (144 x 38 mm) 150 €, vuodeksi 500 € 144 x 38 mm Pienlehti-ilmoitus (70 x 38 mm) 20 € Kaikkiin ilmoituksiin kuuluu myös bannerimainontaa verkossa.

Ilmoitushinnat vain verkossa: 1 vk 70 €, 1 kk 200 €. 3 kk 450 €.

Julkaisija: Suomen sarjakuvaseura ry Sarjakuvakeskus, Porthaninkatu 9, 00530 Helsinki

Suomen

sarjakuvaseura

J ä s e n e d u t Asema Kustannus tarjoaa korttia näyttämällä Helsingin sarjakuvafestivaaleilla kolme albumia kahden hinnalla.

Fantasiapelit -ketjun liikkeet tarjoavat -10 % sarjakuvista jäsenkorttia näyttämällä myymälöissä.

Taidetarvikeliike Farbe Kaapelitehtaalla (Tallberginkatu 1 C 2.krs, Helsinki) -20 % normaalihinnoista.

Geezers the Shop (Pengerkatu 22, Helsinki) tarjoaa alennuksia ostoksista liikkeessä: 10 % alennuksen tusseista ja kirjallisuudesta sekä 5 % alennuksen spraymaaleista.

Jalava tarjoaa 10 % alennuksen kirjoistaan myymälässä ja verkkokaupassa. Verkkokaupassa alennuksen saa koodilla SKSEURA. Laatua lapsille tarjoaa verkkokaupassaan 20 % alennuksen koodilla “sarjakuvaseuran jäsen.”

MISTER EASY BUSINESS (MEB), helsinkiläinen digipaino tarjoaa -15 % alennuksen verkkokaupassa (meb.fi) sekä jäsenkorttia näyttämällä myymälässä -10 % alennuksen. Käytä verkossa koodia COMIC. Otavan Kirjakauppa (Uudenmaankatu 10, Helsinki) antaa alennusta -30 % normaalihinnoista myymälässä.

2 0 1 7 – 2 0 1 8 Pieni Leffakauppa (Vaasankatu 27, Helsinki) tarjoaa -10 % tuotteista myymälässä.

Sarjakuvien erikoisliike Kulku-Katin Pojassa (Läntinen Brahenkatu 12, Helsinki) saat kortilla -10 % tuotteista.

Kirjakauppaketju Rosebud tarjoaa alennusta -10 % kirjakaupoissa sekä verkkokaupassa.

Sarjakuvakeskuksen kursseista on jäsenille kurssikohtainen alennushinta sekä kirjakaupan uusista kirjoista -10 %.

Taidetarvikeliike Snow White (Hämeentie 2 M, Helsinki), -15 % taidetarvikkeista (ei kehyksistä tai kehystyksestä).

Taidetarvikeliike Tempera (Uudenmaankatu 16, Helsinki) tarjoaa alennuksia ostoksista liikkeessä: -10–15–20 % riippuen tuotteesta.

Turun Sarjakuvakauppa tarjoaa -10 % tuotteista Turun ja Helsingin myymälöissä sekä verkkokaupassa.

Syötä ostoskorissa alennuskoodiksi SSS ja jäsenkorttisi numero yhteen kirjoitettuna.

festivaalipaiDAT 2018 Helsingin sarjakuvafestivaalien 2018 t-paidat ostettiin lähes tulkoon käsistä festivaaliviikonloppuna. Naisten mallin paitaa on vielä muutamia saatavilla.

Kokotiedustelut ja tilaukset: info@sarjakuvaseura.fi

20€ + postikulut 2,50€

Suomen sarjakuvaseura on sarjakuva-alan keskusjärjestö, joka on toiminut vuodesta 1971. Sarjainfo-lehti perustettiin vuonna 1972.

Liittymällä saat Sarjainfon kotiisi neljästi vuodessa sekä jäsenkortin etuineen.

Jäsenmaksu 30 €/vuosi, alle 18-vuotiailta 25 €

TILAA UUTISKIRJE Tilaa sähköpostiisi Suomen sarjakuvaseuran uutiskirje alan uutisista tai Sarjakuvakeskuksen uutiskirje tapahtumista. sarjakuvaseura.fi/fi/uutiskirjeet

Lisätiedot ja tilaukset: sarjakuvaseura.fi Suomen sarjakuvaseura somessa:

facebook.com/sarjakuvaseura twitter.com/sarjakuvaseura facebook.com/sarjainfo

Suomen sarjakuvaseura Porthaninkatu 9 00530 HELSINKI Irtonumero: 8 € ISSN 0356-4967

9

770356

00180

496000

Maailma ei ole valmis. Tarvitaan enemmän kirjoja.

25€

15€

15€

25€

20€

24€

Yli tuhannen sarjakuvan ja 4000 DVD:n valikoima.

Rosebud Citycenter Asematunnelissa Rosebudin muut upeat kirjakaupat: as e oma kir akauppa Rosebud i i • Kaisa alo • Kaapeli kauppa Rosebud Tiedekulma • Rosebud Kuopio • www.rosebud.fi a uu e a aas Rosebud Ka arii a ka u