Sarjainfo #181 4/2018

JYRKI NISSINEN kauhu • Norja • Lise myhre: Nemi

Sarjakuvakeskuksen kuulumisia Verkkosarjakuvan tekijän opas julkaistu

Making Money from Webcomics – An Illustrated Guide on ilmainen opas verkkosarjakuvan tekemiseen, markkinointiin ja monetisointiin.

Nimestään huolimatta opas käsittelee paljon muutakin kuin rahaa – muun muassa sosiaalisen median käyttöä, tapahtumia ja festivaaleja, verkostoitumista ja luovassa työssä jaksamista.

Kansainvälinen ryhmä verkkosarjakuvan tekijöitä vietti elokuussa residenssiä Koneen kartanossa ja tuotti yhteisvoimin noin satasivuisen englanninkielisen verkkooppaan, jonka Suomen sarjakuvaseura on nyt julkaissut Sarjakuvakeskuksen blogissa ja Issuussa. Aiheita käsitellään usein omien kokemusten ja huumorin kautta.

Tekijöinä ovat Alex Norris, David Daneman, Eelis Nilukka, Enzo, H-P Lehkonen, Jose Rojas, Laura Romagnoli, Megan McKay, Olivia Walch, Paju Ruotsalainen ja Sara Valta.

Lue opas osoitteessa sarjakuvakeskus.fi/blogi/1097-webcomics

Blogissa mm.

•

•

Mari Ahokoivu Oksi-sarjakuvaromaaninsa näyttelyssä: ”Urani vaativin työ” Sira Moksi: ”Piirroksiini on suhtauduttu rakkaudellisesti ja tappouhkauksin”

Tervetuloa kurssille! Suomen sarjakuvaseuran jäsenet, opiskelijat, työttömät ja eläkeläiset ovat oikeutettuja alennettuun kurssihintaan. Ilmoittautuminen verkkolomakkeella ja lisätietoa osoitteessa sarjakuvakeskus.fi/kurssit.

SARJAKUVAKESKUKSEN OPETUSPISTE AIKUISILLE: • Sarjakuvailmaisu 1 & 2 • Kuvituskurssi • American Comic Story course (uusi!)

• Metacognitive comics. – Exploring self-learning via comics (uusi!)

• Käsikirjoituspiiri sarjakuvakirjaa tekeville NUORILLE: • Nuorten sarjakuvakurssi ARABIAN SARJAKUVAPISTEET • Lasten sarjakuvakurssit (kaksi ryhmää) • Animaation peruskurssi • Animaation jatkokurssi VUOSAAREN SARJAKUVAPISTE • Lasten sarjakuva- ja animaatiokurssi TAPIOLAN SARJAKUVAPISTE • Lasten sarjakuvakurssi • Animaation peruskurssi KARAKALLION SARJAKUVAPISTE • Lasten sarjakuva- ja animaatiokurssi KINAPORIN SARJAKUVAPISTE • Seniorien sarjakuvakurssi MUISTA MYÖS AVOIMET TYÖPAJAT • Croquis, perjantaipajat, Lasten lauantai...

SARJAKUVAKESKUS kursseja • sarjakuvakauppa • galleria Porthaninkatu 9 (Kallio) 00530 Helsinki info@sarjakuvakeskus.fi

www.sarjakuvakeskus.fi Facebook: Sarjakuvakeskus Twitter: @comicscenter Instagram: @sarjakuvakeskus

Pääk irjoitus

Uudelle vuodelle TEKSTI

Aino Sutinen

AUKEAMAN KUVITUKSET

Antti Kurvinen

Olen nyt päätoimittanut Sarjainfoa kolme vuotta ja se on ollut antoisaa. Pyrimme lehdessä monipuolisuuteen ja -äänisyyteen sekä kirjoittamaan syventävästi aiheista jotka muissa medioissa jäävät helposti pienelle huomiolle. Pyrimme myÜs kartoittamaan alan historiaa, bongaamaan kiinnostavia uusia tekijÜitä ja arvioimaan uutuuksia monenlaisten alan tuntijoiden voimin.

Haasteina ovat olleet pienet resurssit ja kulttuurilehtiä yleisesti koskevat seikat, kuten kirjastojen ostotuen poisto. Uudelle vuodelle toivon sen paluuta.

Sarjakuva on taiteenlajina samalla sekä todella näkyvää että marginaalissa. Joskus se on hupaisienkin ennakkoluulojen kohteena, mikä tulee ilmi satunnaisissa kahvipÜytäkeskusteluissa ihmisten kanssa. Viime aikoina olen esimerkiksi todistanut epäilyä, ettei eräässä lukupiirissä voitaisi käsitellä sarjakuvateoksia, koska niistä olisi niin vähän puhuttavaa. En ole ihan samaa mieltä! Toisaalta Suomessa lähes kaikki lukevat jonkin verran sarjakuvia ja suosituimmat sarjat yhdistävät kansaa.

4

Sain ilokseni vierailla Norjassa Bergenin Raptus-festivaalilla (s. 54). Norjassa tehdään myÜs monipuolista sarjakuvaa, joista on muutamia vinkkejä tässä lehdessä (s. 50). Valtio myÜs tukee (fossiilisten polttoaineiden avustuksella) siellä kulttuuria ja kirjankustantajiakin avokätisesti. Yksi suomalaisen sarjakuva-alan viime vuosien tragedioista on kirjojen kustantamisen väheneminen kannattamattomana.

Muutama pienkustantaja on pistänyt pillit pussiin, tosin onneksi uusiakin kustantamoita on syntynyt.

KäännÜssarjakuvaa ilmestyy myÜs vähemmän. Kannattaisiko kirjojen kustantamista tukea?

Ensi numerossa on teemana nettisarjakuva ja keskitalven juhlien aikoihin aion tutustua itselleni uusiin verkossa ilmestyviin sarjoihin. Niitä lÜytää sarjakuvapiirtäjä Anni Keräsen aloittaman kätevän Twitter-kampanjan ansiosta esimerkiksi sieltä aihetunnisteella #sarjisämpäri. Ämpäreitä kaikille!

Sarjainfo elää avustajakaartistaan ja lehteen saa aina ehdottaa uusia juttuja ja aiheita. Haluaisitko Sinä kirjoittaa lehteen? Ota yhteyttä.

Sisältö

Tekijöiltä

Kansi: Jyrki Nissinen

2 6 14

Ville Hänninen, kriitikko-toimittaja, kirjailija: Päädyin Sarjainfon toimitussihteeriksi kesällä 1998.

Aloitin juhlanumerosta, lehden sadannesta. Ryhdyin myös toimittamaan lehden arvostelusivuja. Se on ollut kiinnostava näköalapaikka alaan koko laajuudessaan, kuten työni muutenkin. Meitä sarjakuviin erikoistuneita toimittajia ei ole monta, ja siihen liittyvä vastuu ja voimattomuuden tunne painaa ja ahdistaa vuosi vuodelta enemmän. Tuntuu, että pitäisi keskittyä paremmin.

Siksi jätän arvostelujen toimittamisen vähemmän naksuviin käsiin ja yritän paneutua siihen, mitä yhä rakastan, niin paljon että se tuntuu kiroukselta: kirjoittamiseen, penkomiseen ja asioihin vaikuttamiseen.

16 27 36 39 42 46 50 54 57

Sarjakuvakeskuksen kuulumisia Uutisruutu Vinjetisti: Antti Kurvinen

Jyrki Nissinen Kauhusarjakuvan historiaa, osa 1/3 Marie Severin Patrick Wirbeleit Festivaali: Bryssel Lise Myhre: Nemi Pohjoismaiset sarjakuvat osa 1/3: Norja Festivaali: Raptus, Bergen Kuvan ja sanan jaksollinen järjestelmä, osa 10: Maneerit

Atte Timonen, toimittaja-opiskelija-bloggari, itsensä ylityöllistävä moniosaaja: Lise Myhren tapaaminen todisti, että “meet your heroes” on todellakin sen arvoista. Vaikkakin haastattelun nauhoitus antoi minusta kuvan vain hihittävänä fanipoikana.

60 63 79

Ajan vangit: Erkki Tanttu – Rymy-Eetu Arviot Pienet lehdet

5

VILLE HÄNNINEN

Uutisruutu niin kuvallinen kuin sanallinenkin, lepää rautaisen taidon ja pohjatyön tukevalla perustalla”, säätiö perustelee palkintoa. Rannan viimeisin teos, Kuningas menettää päänsä, ilmestyi syksyllä 2018.

Pauli Kalliolle Skrew You -palkinto

Kati Rapialle sarjakuvan valtionpalkinto

Valtion taidetoimikunnat myönsivät taidetoimikuntien 50-vuotisjuhlassa 27.11. eri taidealojen valtionpalkinnot, kukin suuruudeltaan 14 000 euroa. Sarjakuvataiteen valtionpalkinnon sai kuvataiteilija, sarjakuvantekijä Kati Rapia (s. 1972), perusteluissa ”tinkimätön, persoonallinen ja omaääninen kertoja ja monen kuvallisen ilmaisutavan mestari”. Rapian viimeisin teos on kirjailija Juha Hurmeen kanssa luotu Pyrstötähti ja maailmanlopun meininki (Teos, 2018).

Tarmo Koivistolle Pro Finlandia

Tänä vuonna 70-vuotispäiviään viettänyt Tarmo Koivisto on yksi vuoden 2018 Pro Finlandia -mitalin saajista. Pro Finlandia on kirjailijoille ja taiteilijoille myönnettävä kunniamerkki. Aiempien saajien joukossa ovat mm. Tove Jansson (1976), Kari Suomalainen (1989), Mauri Kunnas (2002) ja Veikko Savolainen (2014).

Laajan ja komean uran tehnyt Koivisto tunnetaan parhaiten Mämmilä-sarjasta. Hän piirtää tällä hetkellä Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen Ajatushautomo-sarjaa ja Kansan Uutisten poliittisia pilapiirroksia.

WSOY:n kirjallisuussäätiön tunnustuspalkinto Ville Rannalle

WSOY:n kirjallisuussäätiö palkitsi oululaisen sarjakuvataiteilija Ville Rannan 12 000 euron tunnustuspalkinnolla. Ranta on kansainvälisesti arvostetuimpia suomalaisia sarjakuvantekijöitä, jonka ”kerronta,

6

Oulun sarjakuvaseura on myöntänyt Skrew You -palkinnon Pauli Kalliolle (s. 1960). Oulun sarjakuvafestivaaleilla marraskuussa myönnetty tunnustus annetaan pohjoissuomalaisen sarjakuvan hyväksi tehdystä työstä. Palkinto on saanut nimensä Oulun sarjakuvaseuran julkaisemasta Ruuvari-lehdestä.

Kallio uransa aikana ollut mukana perustamassa Suuri Kurpitsa -lehteä sekä samannimistä kustantamoa, jotka ovat olleet keskeisessä asemassa nostamassa esille uutta suomalaista sarjakuvaa. Lisäksi hän tullut tunnetuksi sarjakuvakäsikirjoittajana, joka on tehnyt yhteistyötä muun muassa Ville Pirisen, Christer Nuutisen ja Reetta Niemensivun kanssa.

Leena Romu väitteli Kati Kovácsin sarjakuvista

Leena Romu väitteli Tampereen yliopistolla lokakuussa Kati Kovácsin sarjakuvista. Romun väitöskirja Liiallisuutta, nurinkääntämistä ja rajojen rikkomista: Kati Kovácsin sarjakuvateokset Vihreä rapsodia, Katu selli ja Kuka pelkää Nenania Ahavia? kertomuksina ruumiillisuudesta tarkastelee sitä, miten Kovácsin teoksissa hyödynnetään sarjakuvakerronnan keinoja inhimillisten kokemusten ja tuntemusten kuvaamisessa. ”Tutkimuksen tarkoitus on huomioida, miten sarjakuvahahmojen ruumiillisuus rakentuu visuaalisuuden lisäksi kuvan ja sanan vuorovaikutuksessa ja sarjakuvaruutujen, -sivujen ja aukeamien tilassa”, kerrotaan Tampereen yliopiston verkkosivuilla. Arvio Romun väitöskirjasta tämän lehden sivulla 64.

Moisseisen lyhytanimaatio palkittiin SCIFF-festivaaleilla

Hanneriina Moisseisen ohjaama ja käsikirjoittama animaatioelokuva Kulkuri, joka rakasti kirjoja (2017) palkittiin parhaan kotimaisen animaatioelokuvan -palkinnolla Scandinavian International Film Festival -indie-elokuvafestivaaleilla Helsingissä.

Elokuva on talonpoikaistaustaisen kirjankerääjä Matti Pohdon (1817–1854) elämänkerta. Pohto keräsi kansalliskirjastoon tuhansia suomenkielisiä teoksia, jotka olivat tuhoutuneet Turun palossa. Moisseisen animaatio on nähtävissä Yle Areenassa.

KIMMO LUST

RAMI MARJAMÄKI

Fingerporia päin seiniä Tampereella

Tampereen Tesoman kaupunginosaan osoitteeseen Kohmankaari 2-6 toteutettiin syyskuussa osana valtakunnallista UPEA18-taidefestivaalia Fingerpori-muraalikokonaisuus, jossa Heimo Vesa seikkailee kolmen kerrostalon julkisivulla. Pertti Jarlan suunnitteleman teoksen on toteuttanut festivaalien maalausryhmä.

Apurahoja

Sarjakuvataiteilija Lauri Ahtinen on valittu Oulu2026-hankkeen luovaksi neuvonantajaksi. Yhteensä hankkeeseen osallistuu kaksikymmentä neuvonantajaa, jotka edustavat taiteen, tieteen ja kulttuurin eri aloja. Oulu2026-hankkeen tavoitteena on ideoida Oulun seudulle sopivia kaupunkikehittämisen teemoja. Ohjelman teemat julkaistaan helmikuussa 2019.

Alfred Kordelinin säätiö myönsi marraskuussa sarjakuvataiteen apurahoja Kaisa Lekalle (12 000 €), Kari Puikkoselle (8 000 €) ja työryhmälle Annukka Mäki järvi, Hanna-Reetta Schreck ja Iida Turpeinen (9 000 €).

Koneen Säätiö jakoi apurahoja seuraavasti: kaksivuotinen apuraha (57 600 €) Tommi Musturille Future-sarjaan ja yksivuotinen (28 800 €) Kimmo Lustille päihdeongelma-aiheisen Silmukka-sarjakuvan tekemiseen.

The Comics Journalin paluu

Aku Ankka -lehtiperhe uudistuu

Lauri Ahtinen mukana Oulu2026-hankkeessa

The Comics Journal – tuo Amerikan Sarjainfo, tekee paluun paperin ja painomusteen pariin. Edellisen kerran vuonna 2013 ilmestynyneen lehden numero 303 tulee ulos tammikuussa 2019 ja julkaisutahti tulee jatkossa olemaan kaksi numeroa vuodessa. Vetovastuun lehdestä ottavat RJ Casey ja Kristy Valenti.

Verkkolehti TCJ.com jatkaa entiseen malliin.

Paluunumerossa lehden perustaja ja pitkäaikainen päätoimittaja Gary Groth haastattelee etenkin lastenkirjoistaan tunnettua ranskalaista taiteilijaa Tomi Ungereriä.

Aku Ankka -sarjakuvissa nähdään ensi vuonna muutoksia. Roope-setä-lehden korvannut DuckTales lopetetaan. Numero 3/2019 jää lehden viimeiseksi. Lehti oli saanut nimensä Ankronikka-animaatiosarjan uudelta versiolta, jonka esimerkkiä seuraten DuckTaleslehdessä nähtiin sisarlehtiään seikkailullisempia ja vauhdikkaampia sarjoja.

Myös Aku Ankka Ekstran konseptia muokataan.

Lehden nimi muuttuu vuodenvaihteessa Aku Ankka Klassikoksi. Kuukausittain ilmestyvässä lehdessä noin puolet sarjakuvista ovat klassikkotarinoita, puolet monipuolisia nykyklassikoita. Kustantajan mukaan lehdellä on Barks-takuu, eli jokaisessa numerossa on mukana vähintään 10-sivuinen Barks-tarina. ”Paksu lehti mahdollistaa hyvin pitkien sarjojen julkaisemisen, mikä viikko-akkarissa on vähän haastavaa”, Aku Ankan päätoimittaja Aki Hyyppä kertoo.

7

In memoriam

m

Suurin showmies RAMI RAUTKORPI

© GAGE SKIDMORE

arvel Comicsin pitkäaikainen päätoimittaja ja kustantaja, sarjakuvakäsikirjoittaja Stan Lee kuoli 12.11.2018 Los Angelesissa 95-vuotiaana.

Lee nosti 1960-luvulla Marvelin amerikkalaisen sarjakuvan ykköskustantamoksi ja kehitti Marvelmenetelmän: kuvittaja piirtää kirjoittajan antaman juonikuvauksen pohjalta sarjakuvasivut, mitkä nähtyään kirjoittaja laatii tekstit. Näin Lee kirjoitti lukuisia lehtiä samanaikaisesti ja loi Jack Kirbyn ja Steve Ditkon kaltaisten piirtäjälegendojen kanssa hahmokaartin, joka tunnetaan sekä sarjakuvien sivuilta että valkokankailta.

8

Leellä oli paitsi tunnistettava, tuttavallinen tyyli kirjoittajana, myös vankka liikemiehen vaisto. Hän vaurastui markkinoimalla supersankareita suuren yleisön viihteeksi samalla kun hänen entiset yhteistyökumppaninsa hädin tuskin tienasivat elantonsa sarjakuvia tekemällä. Alan sisäpiirissä hän tulee aina olemaan kiistanalainen persoona, mutta fanit muistavat hänet elämää suurempana tarinoitsijana, joka halusi sekä viihdyttää että opettaa ikiaikaisia moraalisia periaatteita.

Stan Lee syntyi 28.12.1922 Stanley Martin Lieberinä. Hänen vanhempansa olivat Yhdysvaltoihin muuttaneita Romanian juutalaisia. Hän varttui köyhissä oloissa New Yorkin Washington Heightsissa ja Bronxissa ja tienasi rahaa teatterin paikannäyttäjänä, housutehtaan toimistoapulaisena ja kuolinilmoitusten kirjoittajana.

17-vuotiaana hän sai enonsa avulla paikan juoksupoikana Timely Comicsissa, jonka kustantaja Martin Goodman oli hänen serkkunsa aviomies. Leen esimies oli Joe Simon, joka loi samoihin aikoihin Kapteeni Amerikan Jack Kirbyn kanssa. Simonin ja Kirbyn siirryttyä National Comicsille Leestä tuli Timelyn väliaikainen päätoimittaja.

Leen ensimmäinen julkaistu teos oli kahden sivun proosatarina “Captain America Foils The Traitor’s Revenge!”, joka ilmestyi vuonna 1941 Captain America #3 -lehdessä. Hän päätti käyttää tarinan yhteydessä nimimerkkiä Stan Lee, koska haaveili kirjailijan urasta ja halusi pitää oikean nimensä erossa sarjakuvista.

Yhdysvaltojen liityttyä toiseen maailmansotaan Lee värväytyi armeijaan ja palveli viestijoukoissa.

Hän sai siirron koulutuselokuvadivisioonaan, jossa palveli moni muukin tuleva viihdemaailman legenda, kuten ohjaaja Frank Capra, sarjakuvapiirtäjä Charles Addams sekä lastenkirjailija Theodor “Dr. Seuss” Geisel.

Sodan jälkeen Lee jatkoi Timelyn päätoimittajana. Supersankarien suosion lasku johti Captain America -lehden lopettamiseen vuonna 1950. Vuonna 1951 Timelystä tuli Atlas Comics, jonka sarjakuvien aiheita olivat lännenseikkailut, rikos, romanssi sekä hirviöt.

•

Alkuperätarina Marvelin ja Stan Leen varsinainen alkuperätarina alkaa vuonna 1961 golfkentältä, jossa Martin Goodman on pelaamassa DC Comicsin kustantajan, Jack Liebowitzin kanssa. Liebowitz kehuskelee uuden supersankarilehtensä, Justice League of American menestyksellä. Toimistolle palattuaan Goodman sanoo Leelle: meilläkin pitää olla oma supersankariryhmä! Lee tuskailee asian kanssa, koska kokee etääntyvänsä oikeasta unelmastaan, suuren amerikkalaisen romaanin kirjoittamisesta, ja haluaa lopettaa sarjakuvahommat.

Leen vaimo, Joan, kehottaa häntä tekemään sellaisen sarjakuvan, jonka hän on itse aina halunnut tehdä. Lee keksii supersankariryhmän, joka on pikemminkin perhe. He tuntuvat inhimillisine heikkouksineen muita supersankareita aidommilta ja elävät siinä maailmassa, jonka lukijat näkevät ikkunoidensa ulkopuolella. Lee valitsee piirtäjäksi Jack Kirbyn, jolta hahmot saavat lopullisen muotonsa: Herra Fantastinen, Näkymätön Tyttö, Liekki ja Möykky – Ihmeneloset.

Kirbyn versio tapahtumista oli erilainen. Hän kertoi luoneensa hahmot ja juoni-ideat itse. Lee vain laati lopulliset tekstit hänen tarinoidensa pohjalta ja otti kunnian hänen työstään. Kitkasta huolimatta yhteistyö jatkui hedelmällisesti vuoteen 1970 asti, kun Kirby sai tarpeekseen petetyistä lupauksista ja siirtyi DC:lle.

Steve Ditkon kokemukset yhteistyöstä Leen kanssa olivat samankaltaiset. Ensimmäisen version Hämähäkkimiehestä kehitti Kirby, mutta Lee halusi kokeilla jotain erilaista. Hän antoi hahmoidean ja juonen Ditkolle, jonka tyyli poikkesi Kirbyn mahtipontisuudesta.

Hahmo osoittautui suurmenestykseksi ja sai oman nimikkolehtensä. Ditko otti yhä enemmän vastuuta juonesta, mutta Lee merkitsi hänet tekijätietoihin edelleen vain piirtäjänä. Ditko vaati saada kunnian myös juonien kirjoittamisesta, ja lopulta saikin, mutta oli jo menettänyt arvostuksensa Leetä kohtaan, eikä enää pystynyt jatkamaan yhteistyötä.

Vaikka Lee oli vastahakoinen myöntämään, että piirtäjät vastasivat pääosin juonien laatimisesta, tekijöiden nimien tuominen esille lehdissä ylipäänsä oli tuolloin poikkeuksellista. Lee keksi huomiota herättäviä liikanimiä sekä itselleen (Stan “The Man” Lee) että yhteistyökumppaneilleen (Jack “The King” Kirby). Lukijat eivät olleet enää vain hahmojen, vaan myös niiden tekijöiden faneja.

The Avengers #4, Stan Lee & Jack Kirby © Marvel Characters, Inc

Marvelin alkuaikoina syntyivät myös Muurahaismies, Hulk, Thor, Rautamies ja Ampiainen. Syväjäätynyt Kapteeni Amerikka tuotiin suoraan sodasta nykyaikaan, ja yhdessä näistä hahmoista tuli Kostajat. Yhtenäinen supersankariuniversumi ei ollut uusi keksintö, mutta Marvelin sarjakuvien numerosta ja nimikkeestä toiseen jatkuvat juonikuviot veivät sen uudelle tasolle.

•

Laajeneva universumi Marvelin sarjakuvissa näkyivät 60-luvun ilmiöt, avaruuden valloittamisesta kommunismin uhkaan ja opiskelijakulttuurista Vietnamin sotaan. Ryhmä-X on helppo nähdä kansalaisoikeustaistelun vertauskuvana, mutta Lee toi vähemmistöt supersankarisarjakuvien sivuille myös ilman kiertelyä. Musta Pantteri ja Haukka olivat ensimmäiset mustat supersankarit, ja Robbie Robertson edusti mustaa keskiluokkaa Hämähäkkimiehen seikkailuissa.

9

The Amazing Spider-Man #92, Stan Lee, Gil Kane & John Romita. © Marvel Characters, Inc

Lee myös uhmasi Comics Code Authoritya, kun terveys- ja koulutusministeriö pyysi häntä tekemään sarjakuvan huumeiden vaaroista. Sarjakuva-alan itsesensuuri oli aiemmin estänyt huumeiden käytön kuvaamisen, mutta Lee piti aihetta niin tärkeänä, että The Amazing Spider-Manin numerot 96–98 julkaistiin ilman Comics Coden leimaa kansissaan. Lee myös otti usein yhteiskunnalliset aiheet esille kaikissa Marvellehdissä julkaistuissa Stan’s Soapbox -kolumneissaan.

Monet muut lehdet siirtyivät toisille kirjoittajille, mutta Lee jatkoi Ihmenelosten ja Hämähäkkimiehen tekemistä vuosikymmenen ajan. Vuonna 1972 hän siirtyi kustantajan rooliin ja hänen huomionsa keskittyi yhä enemmän elokuva- ja tv-maailmaan. Lee myi Marvel-hahmojen oikeuksia monille eri studioille, mikä oli myöhemmin ongelma, kun ideaa yhtenäisestä Marvelin elokuvauniversumista alettiin kehitellä. Marvel-sankarien läpimurto valkokankaille antoi odottaa itseään, mutta Hämähäkkimies ja Hulk saivat suositut tv-sarjat 1970-luvun lopussa.

Pitkään 20th Century Foxilla kehitteillä ollut Ryhmä-X -elokuva valmistui vuonna 2000. Siitä alkoi nykyinen Marvel-elokuvien aalto, ja myös viimeinen vaihe Leen uralla sarjakuvien mainosmiehenä: lähes jokainen Marvel-hahmoon perustuva elokuva on sisältänyt pienen esiintymisen Leeltä, riippumat-

10

ta siitä, oliko hänellä mitään osuutta kyseisen hahmon luomiseen.

Lee kirjoitti edelleen sarjakuvia silloin tällöin ja yritti myös luoda uusia menestystarinoita POW! Entertainment ja Stan Lee Media -yrityksillään. Mikään muu Leen uralla ei ole kuitenkaan tullut lähellekään hänen Marvel-hahmojensa suosiota.

Lee oli Marvel Comicsin “hallituksen puheenjohtaja emeritus”, mistä hän sai miljoonan dollarin vuosipalkkaa. Lee vähätteli varakkuuttaan, mutta se silti teki hänestä houkuttelevan kohteen huijareille. Leen viimeistä elinvuotta leimasivat väitteet väärinkäytöksistä puolin ja toisin, eikä syytösten todenperäisyydestä ole vielä selvyyttä.

Lee oli naimisissa Joan Boocock Leen kanssa 70 vuotta, tämän kuolemaan saakka vuonna 2017. Heille syntyi kaksi tytärtä, Joan Celia “J. C.” sekä Jan, joka kuoli vain muutama päivä syntymänsä jälkeen. Leetä jää kaipaamaan tytär J. C.:n lisäksi nuorempi veli Larry Lieber.

Suomessa Leen käsikirjoittamia sarjakuvia on julkaistu erityisesti Ihmesarja-lehdissä vuosina 1967–70 ja Ihmesarja-pokkareissa vuosina 2002–08. Leen ja Ditkon luoma Hämähäkkimies on seikkaillut omassa suomenkielisessä lehdessään kuukausittain vuodesta 1980 lähtien.

Aku Ankan päätoimittaja ja suomentaja ONNI MUSTONEN

Aku Ankan entinen päätoimittaja Kirsti Toppari kuoli 1. marraskuuta 95-vuotiaana. Helsingissä 1923 syntynyt Toppari toimi lehden päätoimittajana vuosina 1978–88, minkä lisäksi hän suomensi myös useita Disneyn sarjakuvia ja kuvakirjoja. Uransa Sanomalla hän aloitti vuonna 1950 Nuorten posti -palstan toimittajana, minkä lisäksi hän toimitti yleisönosastoa kahdenkymmenen vuoden ajan.

Vuonna 2001 Toppari palkittiin yhdessä Kaija Hackzellin kanssa kultaisella Helsinki-mitalilla Helsingin Sanomissa julkaistusta ”Helsingin vanhoja kortteleita” -artikkelisarjasta, joka on koottu myös useammaksi kirjaksi. Topparin sisar oli runoilija Saima Harmaja (1913–37) ja Toppari nosti myös tämän työtä näkyväksi.

Haihatuksista elämäntyö VILLE HÄNNINEN

Joutsalainen Merja Metsänen kuoli aivosyöpään 21. marraskuuta. 65-vuotiaana menehtynyt Metsänen tunnetaan parhaiten joutsalaisen Haihatus-taiteilijaryhmän toiminnasta, johon kuului muun muassa omintakeisia näyttelyjä ja residenssi.

Haihatuksen toiminnanjohtaja oli paitsi kuvataiteilija myös kuvittaja, joka teki jonkin verran sarja- ja pilakuviksi laskettavia teoksia. Hän piirsi vuosien ajan Joutsan Seutu -lehteen. Vuonna 2002 Metsäseltä ilmestyi piirroskirja Puuttuva Napanuora. Kasvis & Lihis (Haihatus, 2004) oli Metsäsen ensimmäinen sarjakuvakirja, Riitta Uusitalon ja Kati Kovácsin hengessä. Sen jälkeen ilmestyivät vielä kuvitettu tietokirja Menevän miehen malli (2006) ja piirroskirja Naakankakkaa (2009).

Kasvis & Lihis kertoo kasvissyöjän ja lihansyöjän yhteiselosta, mutta ei kliseisen mies–nainen-asetelman kautta. Metsäsen herttaisessa joskin hiukan kömpelösti kerrotussa tarinassa vastatusten asettuvat taloon saapuva päättäväinen lihansyöjäkasvi ja kasvisyönnistään paitsi elämäntavan myös suoranaisen pakkomielteen kehittänyt nainen. Kirjasta ilmestyi sekä pieni värillinen että mustavalkoinen painos: ensin mainitun akvarelliväritys tukee tarinaa hienosti.

Kirjan julkistajaiset pidettiin Metsäselle ominaisesti poikkeavan kaavan mukaan: ”kasviksia ja lihaakin myyvässä” Joutsan K-Supermarketissa.

Ranskalaisen satiirin perinteessä ONNI MUSTONEN

Ranskalainen sarjakuvataiteilija ja pilapiirtäjä René Pétillon (s. 1945) kuoli syyskuussa sairastettuaan pitkään. Satiirista ja humoristista teoksistaan tunnetun Pétillonin ura sai alkunsa 1970-luvulla, jolloin hänen piirroksiaan julkaistiin Pilote-lehdessä. Myöhemmin Pétillonin pilapiirroksia julkaistiin muun muassa L’Écho des Savanes, Le Canard Enchaîné sekä Charlie Hebdo -lehdissä. Vuonna 1989 Pétillon palkittiin elämäntyöstään Grand Prix de la ville -palkinnolla Angoulêmen kansainvälisillä sarjakuvafestivaaleilla.

Sarjakuvapiireissä Pétillon tunnetaan erityisesti vuonna 1974 ensiesiintymisestä tehneestä yksityisetsivä Jack Palmerista. Hölmön yksityisetsivän seikkailut sivusivat usein ajankohtaisia ja poliittisia aiheita, kuten mediaa, mafiaa ja Korsikan itsenäisyyttä. Palmerin seikkailut jatkuivat aina vuoteen 2013 asti ja niiden pohjalta on tehty myös elokuva L’Enquête Corse, jossa Palmeria esitti Christian Clavier.

11

Pottunokkia kaikille mantereille VESA KATAISTO

Tanskalainen käyttösarjakuvan ammattilainen Werner "WOW" Wejp-Olsen (1938–2018) sai ensimmäisen piirroksensa julki Ekstra Bladetissa 1955 ja loi siitä lähtien sitkeästi uraa huumorikuvittajana.

Vuosien varrella WOW piirsi ja kirjoitti yli 20 eri sarjakuvaa. Ensimmäinen niistä oli Peter & Perle (1966), jota seurasivat muiden muassa H. C. Andersenin satutulkinnat, Felix-seikkailusarja jota hän jatkoi Jan Lööfin jälkeen (1972–79), Teräsmuori (Momsemor), käsikirjoituksia Aku Ankkaan, osin omaelämäkerrallinen koirasarjakuva Wowsekøbing ja käppähumoristinen Trendz eli Ajan sävel.

WOW:n suurimpia menestyksiä oli arvoitussarja Krimi-Quiz eli Tarkastaja Vaaran rikospähkinä, jossa perinteisen kaikkitietävä komisariohahmo yhtä klassisen höntin apurinsa kanssa ratkoo rikoksia syyllisen jättämien vihjeiden kautta.

Ehtiväinen WOW toimi pitkään myös Pressens Illustrations Bureaun eli PIB Copenhagenin (nyk. Pib Features) toimittajana. Tätä kautta Wejp-Olsen pääsi

tutustumaan suuren maailman eli Yhdysvaltain sarjakuvamarkkinoihin. WOW katseli Mort Walkerin kaltaisten maailmantähtien meininkiä ällistyneenä.

Aamupalaverissa tarjottiin pizzaa ja viskiä, iltoja vetettiin uima-allaspartyissä henkilökunnan pyöriessä ympärillä herkkutarjottimien kera.

WOW:n omat sarjat eivät Yhdysvalloissa erityisemmin menestyneet, mutta siitä huolimatta hän muutti Amerikkaan 1989, viettäen lopun elämäänsä pujotellen Kalifornian ja Kööpenhaminan välillä.

WOW:n piirrostyyliksi vakiintui Walkerin ja Dik Brownen inspiroima selkeä, oitis tunnistettava pottunokkatyyli. Hänen hahmonsa olivat useimmiten yleismaailmallisesti avautuvia stereotyyppejä.

Judge Dreddin puvustaja on poissa VESA KATAISTO

Rouhealla tyylillä örmyjä äijiä ja ronskeja naishahmoja sarjakuvittanut Carlos Ezquerra menehtyi lokakuussa. Ezquerra (1947–2018) aloitti uransa kotimaassaan Espanjassa piirtämällä westernejä ja sotasarjoja. Vuonna 1973 hänet värvättiin Isoon-Britanniaan piirtämään romanssisarjakuvia, mutta varsin pian aloitteleva sarjakuvatoimittaja sekä -käsikirjoittaja Pat Mills värväsi hänet Battle Picture Libraryn vakiopiirtäjäksi.

Sitä myöten tuhdilla viivalla piirtänyt Ezquerra päätyi 2000AD:n piireihin. Hänen ensimmäisiä töitään oli toteuttaa tulevaisuuden lainvalvojan hahmo.

Lopputuloksessa näkyvät Ezquerran molempien kotimaiden tuolloiset piirteet. Kotkakypärä muistona Francon fasistihallinnosta, kettingit sekä vetoketjut punkissa vellovasta Thatcherin Englannista. Judge Dredd oli syntynyt.

Dreddin keksijä, käsikirjoittaja John Wagner ei pitänyt ”espanjalaisesta piraattihahmosta”, mutta Pat Mills innostui.

Wagner lähti toviksi 2000AD:ltä tekijänoikeussyistä ja vei Ezquerran mukanaan luomaan toista äijähahmoa, mutanttimaailman palkkionmetsästä-

12

jä Strontium Dogia. Molemmat palasivat 2000AD:lle kun sopimukset oli saatu uudistettua. Ezquerra ja Wagner tekivät yhdessä kymmeniä ikimuistoisia Dredd-tarinoita. Ahkera Ezquerra jatkoi myös sotajuttujen, westernien, Strontium Dogin sekä Harry Harrisonin Ruostumattoman teräsrotan sarjakuvasovituksen parissa. Viime vuosina hänen tärkein yhteistyökumppaninsa oli Garth Ennis. Herrojen epäsovinnaiset ideat ja kuriton mielikuvitus pelasivat hyvin yhteen.

Periaatteen mies katosi viitan varjoihin VESA KATAISTO

Jokainen Batmania 1990-luvun alussa lukenut muistaa sarjojen villit kuvakulmat, ekspressionistiset hahmot, väkevät varjostukset sekä ennen muuta Lepakkomiehen absurdin eeppisissä mitoissa liehuneen viitan. Nämä olivat sarjakuvataiteilija Norman Keith Breyfoglen (1960–2018) tavaramerkkejä.

Luettuaan Neal Adamsin Batmania nuori Norm tiesi, mitä halusi tehdä elämässään. Toive toteutui kuuden vuoden ajaksi 1987–93, kun Breyfogle sekä käsikirjoittajat Alan Grant ja John Wagner pääsivät uudistamaan Batman-sarjakuvan Frank Millerin Yön ritarin sekä Tim Burtonin elokuvan jäljiltä.

Lukijat tykästyivät puolivakavaan Lepakkomieheen, joka ei ollut täysi fasisti mutta ei pellekään.

Sarja palasi alkuperäisille juurilleen, absurdeja käänteitä unohtamatta.

Kun seuraava uudistus oli edessä, Norm päätti kokeilla omia siipiään sarjakuvantekijänä. Hän ei kuitenkaan saanut todellista hittiä aikaiseksi, vaikka sekalaisia töitä riitti. Breyfogle ei luovuttanut. Vaikka tarjottu käsikirjoitus olisi ollut kuinka huono ja palkkio olematon, hän teki vastaan ottamansa työn loppuun aina yhtä huolella.

Vuonna 2004 hän oli jälleen päässyt työskentelemään Batmanin parissa, mutta sai hankalan tyypin maineen syyttämällå DC:tä ikäsyrjinnästä. Mainoksista taas rahaa tuli helposti, mutta ala tympäisi.

Breyfogle otti kaikki sarjakuvaurakat, mitä käsiinsä sai, ja kirjoitti ohessa romaania sekä tuhansia haikuja. Vasemmistohenkinen Norm oli aina valmis perusteelliseen keskusteluun ja väittelemiseen internetissä. Joulukuussa 2014 hän iski suuttuneena monitoria ja sai samantien aivohalvauksen, joka lamautti

Moskovan sarjakuvahippi AINO SUTINEN

Venäläinen sarjakuva-aktiivi Pavel ”Hihus” Suhih (1968–2018) menehtyi kesällä syöpään Israelissa.

Hän oli tuottelias sarjakuvataiteilija, animaattori ja Moskovan KomMissia-sarjakuvafestivaalin perustaja ja tuottaja.

Hän muun muassa luotsasi Afisha-sarjakuvalehteä, Kuolleen kalan ihmiset -nimistä sarjakuvataidekollektiivia sekä sosi-

hänen ruumiinsa vasemman puolen.

Sairaalalaskut söivät nopeasti säästöt, mutta fanit tulivat apuun sairaalalaskujen joukkorahoituksella.

Avustamaan tulivat myös amerikkalaisten sarjakuvantekijöiden tukijärjestö Hero Initiative sekä DC Comics, joka julkaisi kokoelmateoksen Breyfoglen Batmaneista ja lahjoitti tuoton potilaalle.

Syvästi liikuttunut Breyfogle manasi, ettei ollut liittynyt aikanaan Obamacare -järjestelmään eikä hankkinut vakuutusta, koska ”oli liian kiire juosta deadlinejen perässä”. Hän piti yhteyttä faneihinsa Facebookin välityksellä, lupasi opetella piirtämään oikealla kädellään ja palata ennalleen.

Niin hyvin ei käynyt, Breyfoglen sydän uupui lopullisesti 24. syyskuuta 2018.

aalisesti kantaaottavan sarjakuvan kansainvälistä Respect-projektia (ks. Tiitu Takalon artikkeli, Sarjainfo 1/2012).

Hihus halusi edistää sananvapautta ja vieraillessaan Sarjakuvakeskuksella Helsingissä 2012 hän kertoi ongelmista Venäjällä. Sarjakuvissa oli jouduttu muuttamaan muun muassa papistoon, presidentteihin, seksuaalivähemmistöihin ja väkivaltaan liittyviä kohtia sensuurin uhan vuoksi.

13

Vinjetisti

Tarinoita yhteiskunnan laitamilta TEKSTI

Aino Sutinen

AS: Hei Antti Kurvinen! Esittelisitkö itsesi.

AK: Mielummin en.

AS: Kuinka kauhuteemaiset kuvitukset syntyivät tähän lehteen?

AK: Jouduin kamalaan aivomyrskyyn ja ajauduin karille. Siellä oli sitten kaikenlaista.

AS: Reijo-kirjasi (Reijo – Säkit matkassa, 2014 ja Reijo – Kadonneet miehet, 2017) käsittelevät puliukkojen elämää riipaisevalla ja hauskalla tavalla. Miten nämä syntyivät, ja onko lisää Reijo-tarinoita tulossa?

AK: Asia johti toiseen ja olen aina miettinyt asunnottomia, kuinka heitä vältellään kuin lepraa. Reijolle saattaa tulla vielä mielenhäiriöitä.

AS: Olet myös julkaissut esimerkiksi pienen painoksen käsinsidotun Kapteeni Katkarapu -kirjan ja useita pienlehtiä. Kuulut myös Kutikuti-sarjakuva-

14

KUVITUS

Antti Kurvinen

kollektiiviin. Sarjakuvasi käsittelevät usein yhteiskunnan laitamien asukkeja, päihteidenkäyttäjiä, vankeja, erilaisia jöröjukkia, ihmisten sisäisiä riivaajia... raadollisten ympäristöjen ohessa niissä on myös runollisuutta. Mistä tarinasi lähtevät?

AK: Eivät ne erityisesti mistään tule tahi mihinkään johda. Ehkä ajattelen liikaa ja liian pitkälle asioita.

AS: Mitä sinulla on tällä hetkellä työn alla?

AK: Semmottii skeittauksesta kertova raamatullinen pienlehti.

Antti Kurvisen kuvituksia löytyy sivuilta 4-5, 15, 27 ja 42.

Wanhat lehdet

Uutispalsta, Sarjainfo 4/1988

ANTTI KURVINEN

Muualla sanottua

#sarjakuvablogit

Ugly Monsters on tuhma ja humoristinen homosarjakuva, jossa mörkökaverukset seikkailevat deittailun, bilettämisen, itsetutkiskelun ja kalsarimerkkien viitoittamassa maailmassa.

Sarjakuva ammentaa aiheita niin omastani kuin lähipiirinikin elämästäsekä kaikesta siitä, mitä satun näkemään tai kuulemaan kaupungilla liikkuessani.

Stripeissä leikitellään myös stereotypioilla.

Vaikka sarjakuva kuvaakin homoelämää, niin uskon, että siihen voivat samastua muutkin. Aiheissa liikutaan kuitenkin suht arkisten ja universaalien asioiden parissa.

Oikeassa elämässä ihmisiltä odotetaan iän ja aseman mukaan tietynlaista käytöstä. Mörköjen maailmassa näin ei ole, vaan he käyttäytyvät kuin parikymppiset, vaikka ikää on oikeasti enempi.

Tästä saakin hauskoja tilanteita sarjakuviin. Myös homous on edelleen ruma asia, jonkinlainen mörkö, vaikka nykyään ollaankin aika suvaitsevaisia ja tasa-arvoasioissakin on otettu isoja askelia.

Joakim Juvalénin Ugly Monsters -blogi: uglymonsters.sarjakuvablogit.com.

Blogissa esiintyy aiheita, jotka eivät sovi alaikäisille.

Oppitunnilla: "Mitä? Onko Tintistä tehty sarjakuva?" #opehommat #jonneteimuista #pitäisköollahuolissaan #sarjakuvat #elokuvat – Opettaja Timo Sipilä, @tsipilae Twitterissä 4.10.2018

Lisää blogeja osoitteessa sarjakuvablogit.com.

15

16

m

arraskuu upottaa maan harmaan sävyihin. Tapaan Sörnäisten Kurvissa Jyrki Nissisen. Kyselemme kuulumiset, astelemme rinnettä alas Suvilahteen päin, koukkaamme poikkikadulta pihaan ja ovesta sisään treenikämppäkompleksiin.

Seksihullujen, Kynsien ja muutaman muun yhtyeen treenis on vuorattu lattiasta kattoon kuvilla, tarroilla, VHS-kaseteilla, vahvistimilla ja soittimilla.

Tunnelma on päihdyttävä.

Kävin täällä viimeksi hieman yli vuosi sitten, kun järjestimme Jyrkin kanssa Kutiklubin Helsingin sarjakuvafestivaaleille. Jyrkin bändi Seksihullut soitti silloin hienon kymmenvuotiskeikan, mitä ennen nähtiin upeat Ghost World ja Myttys. Tapahtumarikas ilta, fyysinen ja yllättävä.

Nostelen jakkaralta roinan sivuun, käynnistän nauhurin. Jyrki laittaa soimaan Scott Joplinia, Perlenbacherit (5,4 %) avataan.

Tuomas: Lähdetäänkö liikkeelle uudesta kirjasta [Konkurssi taivaassa]? Miten tämä erilainen rakkaustarina syntyi?

Jyrki: Se lähti kahdelta suunnalta tulemaan. Alkuperäinen nimi oli ”Höyryjyrällä Golgatalle”. Idean sain Pihtiputaan Takkatuvalla, siellä on tietyömaa ja höyryjyriä parkissa. Piirsin niitä, ja syntyi dramaattinen kuva, jossa höyryjyrä ajaa ristin päältä. Näytin sitä Seksihullujen bassonsoittajalle Hillalle, joka sanoi just oikeaan kohtaan, että näyttää tosi hyvältä.

Siitä tuli pohja valettua tarinalle. Kaksi vuotta tein, eksistentialistinen teos, se on nyt tässä.

T: Mistä se kertoo?

J: Siitä, mitä tapahtuu siellä loppukliimaksissa, kuoleman jälkeisessä elämässä. Vanhoilla kunnon ajatuksilla mennään.

T: Aika isoja teemoja.

J: Tämän kohdalla oli perustavalaatuisia kysymyksiä. Pyörittelin niitä sitä mukaa kun sitä tein.

Lopputulos on, että ei ole mitään vastausta, sen kummempaa lopputulemaa.

T: Kerro noista hahmoista. Siellä on hauska leegio tyyppejä, Kissis, Joge ja muut.

J: Kissis kehittyi Borgtronista. Virpi, pitkänenäinen skinhead-nainen, kehittyi siitä, että olen aina tykännyt vanhasta englantilaisesta punkista ja oi!:sta ja siihen liittyvästä pukeutumisesta. Joge näyttää aika paljon Iggy Popilta, etenkin siinä varikolla ilman paitaa. Jari tuli Klamydian Veskusta, pallopäinen tyyppi, Klamydian Veskun suklaasilmät. Siitä oli aluksi tulossa tyhmempi hahmo, käsikassara Mäkille.

T: ”Too Slow”...

J: Mäkki on kaikista anarkistisin, kaikista mehukkain tyyppi, jota haluaisin jatkaa tämän alpparin ulkopuolellekin. Se kertoo vastuuttomasta hedonismista ja siitä, mitä hyvin moni ihminen nyt on. Tykkäsin myös piirtää näitä hahmoja. Tää on tosi piirretty alppari.

T: Syntyykö nää hahmot heti valmiiksi vai joudutko kehittelemään niitä?

J: Mäkki tuli kerralla valmiiks. On tämmöinen asia kuin ”paninaro”, liittyy tähän panini-ruokaan, italialainen 80-luvun lopun nuorisokulttuuri. Paninaroiksi sanottiin nuoria joutilaita tyyppejä, jotka pukeutuu vanhempiensa rahoilla parhaisiin vaatteisiin ja hengailee panini-grillien edustoilla. Pet Shop Boysilla on ”Paninaro”-niminen kappale. Voidaan kuunnella.

T: Kuunnellaan.

J: ”Paninaro, oo oo ooh!”

Jyrki laittaa Pet Shop Boysin ”Paninaron” soimaan. Kuuntelemme.

T: Upea alakulttuuri. Varmaan täydellisiä paniniasiantuntijoita, joilla on mielipiteitä asioista.

J: Se on tyhjäntoimittamisen ja sisällöttömyyden riemuvoitto! Mäkin hahmo tuli yhdellä iskulla. Paljon on myös Mäkin ja Virpin ideologioiden kohtaamista. Mäkki on obsessoitunut mäkkiruokaan, Virpi koittaa elää punkin moraalissa mukana. Tällaisia asioita itsekin miettii.

T: Punk oli musta hauska tangentti. Täällä ollaan kirjaimellisesti squatissa, jossa eräs Seksihullut-yhtye myös vilahtaa.

J: Me ollaan tehty näitä Keski-Euroopan kiertueita, joissa monesti päätyy soittamaan squatteihin.

Niissä on aina omat tavat. Kerran me ajettiin automyymälän ohi, jossa oli uusia Audeja. Sen vieressä samassa rakennuksessa pystyi tilaamaan kokonaisen

17

Sääntöjen mukaan ajavat kiinalaiset runkkarit häiritsevät Seksihullujen Keski-Euroopan kiertueen keikkapaikkasuunnistusta. Albumista Konkurssi taivaassa (2018).

sian vartaaseen. Ajattelin, että tässä on tämmöistä toimintaa, ja nyt me ajetaan 50 metriä, niin siellä on aivan erilaista.

T: Tää suunnistamiskohtaus vaikuttaa aika todelliselta.

J: Sitä se on. Istumista autossa kuunnellen sitä navigaattorin keskustelua. Halusin itselle piirtää muistiin ja lukijoillekin väläyttää, mitä kiertue-elämä voi olla. Se on tribuutti omalle itselle ja meidän pitkään jatkuneelle toiminnalle.

T: Onko tämä kirjan kuvaliite myös jostain teidän reissuilta?

J: Koitin valita sellaisia kuvia, jotka liittyy tähän isoon teemaan. Joissa on tämä olemassaolon kysymys. Jota on aika vaikea ajatella, koska tässä on kui-

18

tenkin huumorisarjakuva kyseessä. Mitä olemassaolo on. Halusin koota vuosien varrelta kuvia, joihin liittyy semmoiset hetket, joissa on miettinyt, että minkä takia täällä eletään.

T: ”Modern day homo”... Mitä Petteri [Oja, kirjan kustantaja] oli mieltä, kun on kuitenkin kiiltävää paperia ja väriliite?

J: Kai se oli ihan hyvää mieltä. Se viimeinen valokuva on otettu Keravan Planet Fun-Funissa. Siellä oli blue screen -mahdollisuus, jossa sai laittaa oman pään Terminator 2:n Arnold Schwarzeneggerin hahmon moottoripyöräkuvaan. Olin silloin nykyistäkin lyhyempi, jouduin nostamaan pään pieneen takakenoon. Löysin kuvan päivää ennen kuin laitoin kirjan painoon.

T: Mihin tää kirja sijoittuu sun tuotannossa? Tykkäätsä tästä?

J: Tykkään kyllä. Se on vielä niin tuore tapaus, ettei sitä osaa vielä sijoittaa mihinkään. Sieltä tulee vielä se työ silmille, se vaatii ehkä vielä vähän aikaa, ennen kuin sen pystyy ulkopuolisesti käsittelemään.

Mutta tykkään tosi paljon siitä, miltä se näyttää, tykkään silmäillä niitä ruutuja.

T: Tää on hirveän herkullinen, tätä on ihana selailla ja katsella kaikkea. Se, mikä siitä välittyy, on varmaan just se, että sulla on ollut kivaa. Miten tarkkaan muuten teet käsikirjoituksen?

J: Aika suurpiirteisesti. Välillä tulee tiukempaa kirjoitettua tekstiä, välillä löyhempää.

T: Dialogia?

J: Kyllä. Olen kyllä miettinyt, että vois alkaa pelkästään kirjoittamaan. Tekstiä on alkanut tulla aika paljon, mutta se on niin uusi juttu, ettei oikein osaa hahmottaa, mitä loppujen lopuksi haluaisi tehdä. Ehkä joku novellikokoelma voisi olla mahdollinen.

T: Kuinka valmiina sulla on tarinat mielessä?

J: Tämän kohdalla alku ja loppu oli selvät. Muuten tarinaa tuli sitä mukaa kun tein.

T: Ilmeisesti on irroitteluvaraa kuitenkin? Mua kammottaa ajatus, että on tosi valmis käsikirjoitus, puhekuplat ja tikku-ukot ja sitten vain piirretään se valmiiksi.

J: Se riippuu käyttötarkoituksesta. Jos on historiallinen sarjakuva, pitää olla enemmän tiedollista sisältöä. Tässä olen antanut itselle enemmän tilaa

fiilistelylle. Se voi olla lukijalle vaikea päästä sisälle. Jos se olisi jotakin asiaa ajava sarjakuva, voisi olla helpompaa. Mutta mua ei sinällään lukijat kiinnosta niin paljon. Tää oli tärkeä tehdä just näin.

T: Teit ensisijaisesti itselle?

J: No tämä oli kyllä tehty ensisijaisesti itselle.

Muuta on tulossa sitten kyllä muille. Koitan alkaa tekemään...

T: ...Saku Kärpästä? Tästä oli siinä [YLE:n toimittajan Olli] Kangassalon TV-pätkässä...

J: Joo, Saku Kärpästä. Haluan tarjota jotain selkeää ihmisille ja tehdä myös jotain uutta itselle. Fraasien pyörittely, mikä tässä Saku Kärpäsessä tulee olemaan, on tavallaan helppo pelto.

T: Siis jotain suomen kielen latteuksia?

J: ”Latteuksia” on nimenomaan oikea sana. Lukijan tietynlaista aliarviointia, että lukija voi kokea olevansa fiksumpi kuin sarjakuva. Se on Saku Kärpäsen tarkoitus, ja mun mielestä se on ihan hyvä. Se ei ole mitenkään taiteellisesti haastavaa vaan rehellisesti sellaista haaleeta vettä.

T: Oletko piirtänyt sitä jo vai onko se vasta suunnitteilla?

J: Monta juonta on ja hahmo on jo tehty, mutta ei ole vielä valmiita strippejä.

T: Siitä tulee ihan strippisarjakuva?

J: Joo, kaksi viiva kolme ruutua.

T: Olet sanonut, että se on tarkoitettu ”kaikille”, ja että haluat tehdä siitä ”miellyttävän näköisen”.

J: Jos saan tehtyä sellaisen helpon näköisen.

Helppous on Saku Kärpäsen perusidea.

T: Kyllähän sä osaat myös söpöjä hahmoja

Saku Kärpäsellä käy flaksi – tuplasti! Ennenjulkaisematon luonnos.

19

SPOILER ALERT: seesteiseltä vaikuttava pirtti pitääkin sisällään kauhupanoihin johtavan kurimuksen. Borgtron #7 (2008).

Hullula ilmestyi Raha-automaattiyhdistyksen Raymond-verkkolehdessä 2014–15.

piirtää, miellyttäviä. Ei ne kaikki oo näitä Klamydian Veskun...

J: Ei millään pahalla Klamydian Veskua kohtaan.

T: Ympyräparran ja keesin yhdistelmä on mun mielestä aina hieno.

J: Se on kyllä raju.

T: Vielä verkkopaita, musta.

J: Renksuhousut. Musta ja neonvihreä.

T: Mutta Saku Kärpänen voisi päästä sanomalehteen. Sanomalehtisarjakuvassahan pitää olla volyymiä, kymmenia ja kymmeniä strippejä.

J: Saku Kärpänen on helppoa, niitä kyllä saa tehtyä. Aion myös pitää sen sellaisena, ettei mene liikaa työtunteja yhteen strippiin. Saku Kärpänen voisi osua Kiroilevan siilin ja Masin välimaastoon.

T: Sehän voisi päästä syndikaattilevitykseen. Sa-

20

ku Kärpänen Etelä-Suomen Sanomissa ja Ilkassa.

J: Tein tässä myös rasistisen sarjakuvan. Se on kielellinen juttu, punchlaini. Se on suomen kielen erikoisominaisuus, ja ikävää, että siitä tuli tällainen rasistinen. Mutta: suomalainen professori on afrikkalaisen vaihto-oppilasryhmän kanssa eläintarhassa.

Afrikkalaiset ryntää tungoksessa apinahäkin edustalle. Vanha proffa jää jälkeen ja proffan kollega kysyy, että ”mitäs mietit?”. ”No samaa kuin aina ennenkin, afrikkalaiset on lähempänä apinoita mitä me.”

T: Tuo on pakko saada mukaan juttuun...

J: Joo, voi laittaa.

T: Ihan sivuhuomiona, olisi hirveän kiva saada kaikkea spesiaalia mukaan.

J: Kyllä kyllä. Ja listauksia, musiikkikappaleita, suosikkiravintolat...

T: Helvetin hyvä idea.

J: ...suosikkisarjat. Listat on kuin Saku Kärpänen, niitä on helppo lukea.

T: Listat on upeita! Katse hakeutuu listoihin, vaikka siinä on se leipäteksti vieressä, kaikki syvälliset asiat. ”TOP 5 ravintolat Hesassa, että jaa, mäkin käyn tuolla”.

J: Ne on mukavaa luettavaa. Loppujen lopuksi sarjakuvasta on aika vähän sanottavaa. Se on niin lähellä se tekeminen, että on aika vaikea alkaa mitään filo... filoso... filosofeeraamaan.

T: Siis esimerkiksi tämmöisiä [kuten Konkurssi taivaassa -kirjan lopussa oleva listaus sarjakuvan teon aikana kuunnellusta musiikista]. Näitä pitäisi olla joka paikassa, tyyliin ”tämän oluen pullottanut henkilö tätä olutta pullottaessaan kuunteli näitä kappaleita”.

Ja tässä listassa kiteytyy paljon. Sä varmaan kulutat paljon kulttuuria, ja omalla tavallasi sitten syleilet maailmaa suodattamalla kaiken sarjakuviisi.

J: Kyllä kyllä. Sen mitä se antaa, näytän näissä sarjakuvissa.

T: Onko sun lukijat samanlaisia kuin sinä? Että vaikkeivät kaikkia viitteitä tai bändinnimiä tietäisi, niin ymmärtävät tietyn mielenlaadun?

J: Oma sarjakuvallinen tuotanto on tarjolla, omaksuttavissa ja vastaanotettavana. Sen voi ottaa kokonaisuudessaan tai sitten se ei aukea ollenkaan.

Semmoinen mikä ärsyttää on kun puhutaan, että tämä on dadaa ja tajunnanvirtaa. Ihan ymmärrettävää, mutta jotenkin laiskan oloista kritiikkiä. Mutta ei voi myöskään syyttää, koska varmasti dadana se

näyttäytyy monelle.

T: Mutta mun mielestä jokainen osa on paikallaan, siinä maailmassa on sisäinen koheesio.

J: On, ja pyrin siihen, että se on aina selkeää, ettei ole väkkyräkaunokirjoitusta kirjoitettu spiraaliin. Pyrin sellaiseen vanhan Masin tyyppiseen ilmaisuun.

T: Teksti menee suoraan, kirjaimista saa selvää.

J: Koitan, ettei siinä ole sellaista naamiointia. ”Stand Proud & Tall!”

T: Oli Masista ja muusta puhetta. Onko sulla sarjakuvan tiimoilta jotain esikuvia tai inspiraation lähteitä?

J: Olin Pirkkalassa, Pirisen Ville järjesti tämmöisen Runoja ja ruutuja -tapahtuman. Ja mä tiesin, että siellä kysytään sarjakuvallisia vaikuttimia.

Oon tehnyt monta vuotta sarjakuvia ja tätä kysytään säännöllisesti. Nyt sitten mietin vähän, että mitähän ne siellä kysyy, ja että varmasti tulee tämä vaikutteet-kysymys.

Asiaa miettiessä selvisi itselle, että mulla ei ole mitään vaikutteita sarjakuvassa. Oon tottunut aina tekemään pienen listan sarjakuvista, joissa on mielenkiintoinen kulma, joita oon luetellut esikuvikseni, mutta mulle sarjakuva on aina ollut se, että saan kertoa näitä omia juttujani. Se on ollut ihan puhdas väline, ei ole ollut mitään sarjakuvan fanitusvaihetta. Tässä kypsässä 36 vuoden iässä voisin tunnustaa, että: ei ollut.

T: Mmh...

J: On tietysti paljon tekijöitä, joista tykkää. Esimerkiksi tämä, jota julkaistiin Nyt-liitteessä kuten Auttaja Haitakin, Onnela. Semmoinen perhe, jolla oli kaikki tosi hyvin aina.

T: Onnelan perhe.

Auttaja Hai auttoi hädässä olevia Borgtron-lehden lisäksi myös Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä.

21

Kosminen työtön ilmestyi Ylioppilaslehdessä 2016–2018.

J: Joo, siitä tykkäsin todella paljon. Ja sitten se Thee Ultra Bimboosin soittajan Love Kills. Ja sitten vanhan oman opettajan, Keijo Ahlqvistin, sarjakuvat. Vaikka ne on vähintäänkin kansanomaisen näköisiä, hänellä on informatiivinen sarjakuvan tekotapa. Reetta Laitinen tekee mun mielestä hyviä sarjakuvia, Sutis-Aino tekee hyviä sarjakuvia. Sinäkin teet hyviä sarjakuvia, Piris-Ville...

Tykkään selkeälinjaisesta sarjakuvasta ja että teksti on sopivan isolla. Ja Judge Dredd -sarjakuvista tykkään, ne on hyviä! Myös se elokuva, jossa käytetään Slow-Mo-huumetta, oli tosi hyvä.

T: ”Slow-Mo”...

J: Nyt se Stan Lee kuoli. Hämähäkkimiehestä koitin jossain vaiheessa tykätä, mutta ei se vaan koskaan ollut niin kiinnostava. Yksi, joka tällaisista sarjakuvista kiinnostaa, on Piris-Villen suosittelema Ego the Living Planet. Se on näitä Marvelin loputtomia spin-offeja, vähän sukua Stanislav Lemin Solarikselle. Galaksin peränurkilla on planeetta, jolla on oma tietoisuus ja naama. Se kiinnostaa visuaalisesti, planeetta, jolla on naama.

22

T: Onko se uusi vai vanhempi?

J: Se on vanha, jotain 70-luvun juttuja, 60-luvun.

T: Eli se on visuaalisesti kivan näköinen, toisin kuin uudemmat supersankarijutut, jotka on pelkkää fotariefektiä.

J: Se on vanhan koulun juttu. Ego the Living Planet. Solaris on yksi suosikki-scifi-kirjoistani, ja hyvä elokuva myös. Konkurssi taivaassa -sarjakuvassa ja Kehittymättömissä ufoissahan on tätä avaruustematiikkaa. Konkurssi taivaassa -alpparin teleportaatiokeskuksessa on sama logiikka kuin Solariksessa. Ja, vittu tiiätkö mitä! Nythän on tullut tähän aurinkokuntaan se puikulanmuotoinen kivi, jota epäillään ufoksi.

T: Se [tieteellinen artikkeli, jossa pohdittiin ensimmäisen Aurinkokuntaan tähteinvälisestä avaruudesta saapuneeksi havaitun kappaleen ’Oumuamuan mahdollisuutta olla vieras avaruusalus tai luotain] oli jossain tieteellisessä lehdessä, Sciencessa tai Naturessa.

J: Se oli ihan samannäköinen, kuin mitä olin piirtänyt! Mä olin taas oikeassa!

T: Minkälaiset asiat sua kiinnostaa tai miellyttää kulttuurissa ja taiteessa?

J: Ulkopuoliset hahmot, kuten Christa Päffgen eli Nico, se on meikän suurin sankari. Sitten Repo Man -elokuva, josta voi kirjoittaa meikän hautakiveen: ”Ordinary fucking people, I hate them!”. Näin sen teini-ikäisenä televisiosta, se oli tosi silmät avaava elokuva. Just se kohtaus, missä Harry Dean Stanton on kiskomassa spiidiä ja katselemassa, kun jotkut hinaa jotain autoa tai heittelee palloa. Se on niin kuvaava! Se elokuva on vaikuttanut omaan elämään ehkä vähän liiankin paljon. Se on ikään kuin manifesti siitä, miten ajattelen asioita. Houkutinlintuna on vielä punk-kulttuuriin sidottu musiikki.

T: Onko sulla jotain muita tällaisia käänteentekeviä kokemuksia?

J: Joan Jett & the Blackheartsin I Love Rock ‘n’ Roll iski tosi kovasti. Ja W.A.S.P:n Wild Child. Itellä ei ollut hevinuoruutta, mutta muistan tykänneeni tästä. Ja miten hieno on levyn nimi: Last Command. Se on kohtalokas! Asialleen omistautuminen parhaimmillaan, tämä on viimeinen komento, nyt soitetaan loppuelämä W.A.S.P:issa! Tähän kuollaan, mutta silti soitetaan! Koko levy ei ole niin hyvä, että siitä viitsii mihinkään rankata, mutta levyn nimi on tosi runollinen. Ja Leningrad Cowboys Go America oli hyvä. Tykkäsin myös paljon Total Balalaika Show -liveäänitteestä.

T: Ai saatana! Tupla-CD paksussa kotelossa.

J: Jos mennään vielä tylsemmille vesille, mitä Suomen valtio on tehnyt, niin Kiasman Kalervo Palsan näyttely sen aikaiselle itselleni. Käytiin Palsan mökilläkin Kittilässä ennen kuin se museoitiin. Se oli ikään kuin omakotitalojen takapihojen keskellä.

Koko Kittilässä ei ollut yhtään ketään. Mentiin armeijakaverin kanssa Palsan työhuoneeseen, Getsemaneen, jossa myöhemmin olen käynyt museoimisen jälkeen. Jos oon ajattelematon nykyisin, silloin olin vielä enemmän. Kiipesin vanhoja tikkaita pitkin vintille. Se oli täynnä paperia, sanomalehtiä, kirjeenvaihtoa. Onneksi en pöllinyt mitään, luin ja jätin sinne. Palsa on antautumisen myöhempi esikuva: nyt pitää tehdä tätä, jos kiinnostaa.

T: Palsa on aika väkevä. Oon itse nähnyt lapsena Jyväskylässä Palsan näyttelyn, johon vanhemmat eivät ensin meinanneet päästää. Se ehkä vinksautti jotain päässä.

J: Ja Palsa on taiteilija mutta myös sarjakuvantekijä. Sekin avasi itselle sitä, että näin on hienot tyypit tehneet.

T: Palsan sarjakuvat on hirveän hauskoja, parodisia.

J: On, on. Ne on myös herkkiä. Se perse-, paska-, kyrpämeininki ei ole sitä, mitä se on.

T: Niitä pitäisi julkaista uudelleen.

J: Petteri Oja Turun Sarjakuvakaupasta havitteli julkaisua. Maj-Lis Pitkänen on perinyt Palsan taiteellisen tuotannon ja lahjoittanut sen Kiasmalle. Jäämistö on Kiasman varastolla jossain Vantaalla. Niin pitkälle päästiin, että Petteri [1] halusi tutkia, mitä Palsalta voisi julkaista. Hän oli saanut sovittua Kiasmaan, ja Petteri tiesi, että oon Palsa-fani ja kysyi haluanko lähteä mukaan. Tottahan vitussa haluan.

Mennään Kiasmaan, pahvimukit kahvia käteen. Kohta ajaa rekka pihaan, josta tuodaan ulos rullakoita, joissa on pahvilaatikoita täynnä paperia. Availlaan laatikoita. Sieltä löytyy vaikka kuva

[1] Kyseessä oli tietokirjailija, toimittaja Ville Hänninen. Lisäksi todettakoon, että Maj-Lis Pitkänen on luovuttanut Palsan jäämistön hallinnoinnin Kuvastolle. Sarjakuvahanke kaatui Hännisen mukaan ”hitauteni lisäksi siihen, että Kuvasto hallinnoi, mikä teki hommasta törkeän hintaisen.”

23

Mustaksi tussattu sympaattinen huppupää kiittää pitsasta kutsumalla juhliin. Kirjasta Viihdealus DreamZone (2010).

Ärsyttävä olemus voi tuottaa hankaluuksia.

Albumista Kiimaiset maantiesuolan imeskelijät (2005).

24

ihmissudesta syömässä ihmistä, ja treenattuna sitä samaa kuvaa kahdeksantoista pahvilaatikkoa. Se on ollut työteliästä ja spartalaista tekemistä. Se siivu sarjakuvista, mitä on julkaistu, on ilmeisesti tosi pieni. Isoille kirjoille, definitive-kirjoille olisi käyttöä.

T: Complete Palsa. Mutta miten tässä projektissa kävi?

J: Siellä oli paljon kaikenlaista kiinnostavaa. Mutta sitten kävi niin, mikä on ihan ymmärrettävää, että Maj-Lis Pitkänen ei ollut myöntyväinen julkaisuun. Mutta toivottavasti aika kuluu. Näitä aiheita on [Konkurssi taivaassa -]sarjakuvassakin. Että mitä järkeä on pantata asioita. Niin pieni osa maapallolla eläneistä ja elämään tulevista ihmisistä tulee havaitsemaan Kalervo Palsan, tai mitä tahansa. Se on kauhistuttava mutta myös rauhoittava asia. Millään ei tavallaan ole mitään merkitystä, mutta silti ei halua tehdä itsemurhaa.

T: Jokin vain pitää täällä...

J: Ja mitä se on? Typerä eksintentiaalinen juttu, mutta se on klisee sen takia, koska se on totta.

T: Sulla on tässä nuorena 36-vuotiaana tullut tällaisia ajatuksia.

J: Sama se on ajatella ne nyt pois.

T: Otetaan tähän loppuun sun omien kirjojen arvostelu ja pieni luonnehdinta. Kiimaiset maantiesuolan imeskelijät?

J: Viisi tähteä. Tehty kuukaudessa, samassa huoneessa. Piirsin sellaisessa asennossa, että oikea käsi piirsi ja vasen tuki naamaa. Jossain vaiheessa alkoi tulla lihaskramppeja vasemman käden asennosta, ja vasen puoli ruumista puutui.

Olin ihan varma, että saan sydänkohtauksen, koska meillä on sydänvikaa suvussa. Että nyt mä kuolen, ja kohta saan vastauksen siihen, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Muistan ajatelleeni, että koskahan ymmärrys loppuu. Että nyt siirtyy seuraavalle levelille tämä homma. Mutta sitten tunto alkoi palautua.

Kiimaiset maantiesuolan imeskelijät on ensimmäinen lapsi, viisi tähteä.

T: Nuolee kuin eläin sipsiä.

J: Kokoelma Vainajan velat -lehdistä. Se on ollut tosi tykätty ja hyvin myynyt. Sillekin viisi tähteä. Se, kuka ne sarjakuvat on tehnyt, on ollut hyvin eri ihminen, mitä olen nyt. Että terveiset sillekin.

T: Kaikki vierailuni italialaisessa kodissa.

J: Jostain syystä tein toisella nimellä Vainajan velat -lehteä. Kolme tähteä. Se oli treenauksenomainen juttu. Vaikka itse, kun katson niitä sarjakuvia, ne on ihan samanlaisia. Hirveitä lukiolaispojan raapustuksia.

T: Yli 10 000 koiran koiranäyttely.

J: Viisi tähteä. Se on tosi henkilökohtainen alppari omasta vanhoillislestadiolaisuustripistä Limingan taidekoulussa. Kannessa Lukee ”omistettu Sallille”.

Salli on nyt Etelä-Ruotsissa maatalon emäntänä, eli ihan onnellinen loppu on molemmille tullut. Sarjakuvasta on tehty myös näyttämösovitus Jyväskylän ylioppilasteatteriin. Se oli ihan kelvollinen.

T: Auttaja Hai. J: Neljä tähteä, ja itselleni viisi tähteä, että jaksoin tehdä kantaaottavaa sarjakuvaa. Se tuli itsekseen siitä, mitä olin oppinut punklyriikasta, miten asioita ladataan lippaaseen ja paukutellaan. Myöhemmin vasta tajusin, miten iso juttu oli, että se pääsi hyvälevikkiseen lehteen. Hieno kokemus.

T: Viihdealus DreamZone.

J: Sillekin viisi tähteä, se on tosi tärkeä kirja itselle. Se on mennyt aiemmista kirjoista tykkäävien tyyppien ajattelumallien ulkopuolelle. Tykkään siitä, minkä näköinen se kirja on, raaka ja ihmisvihamielinen. Merkkiteos, mielestäni aliarvostettu. On tietoinen ratkaisu, ettei ole yhtä kokijaminää, että kaikki on vain inhottavia henkilöitä.

T: Tylsät ritarit.

J: Tosi hyvä pikkutarina, joka katsastelee onnistuneesti tätä suomalaista tylsyyttä. Harvinainen mitta myös itselle, puolipitkä. Viisi tähteä.

T: Jere ja Nemi seurustelee [Dead Genesis Split Series #1].

J: Neljä tähteä. Jatkaa Dreamzonen ihmisvihameininkiä. Jere-sarjakuva haluaa määritellä ihmistyypin, joka tässä tapauksessa on teinipoika. Sen hahmon tähtiinkirjoitettu seurustelukumppani on Nemi.

Nemi on ihan jees! Se on kuin Natsi-Saksa, periaatteessa kyseenalainen, mutta ne oli kuitenkin meidän puolella. Jere on jenkkiroskaa.

T: Kehittymättömät ufot.

J: Viisi tähteä. Voi olla raskas pala monelle, mutta saavutuksenomainen juttu itselle. Levy, jonka Westerlundin Janne teki, on erittäin hyvä. Jopa harmittaa, että se on jäänyt levyliitteen osaan, mutta se tullaan jossain vaiheessa löytämään. Aikaansaamisellakin on oma arvo.

Sarjakuvantekijä, kuvataiteilija, muusikko Syntynyt 1982 Vieremällä, asuu ja työskentelee Helsingissä Valmistunut Limingan taidekoulusta Yhtyeitä: mm. Seksihullut, Jumalan ruoska, Gunpowder Power and Gold, Laskettuaika Levynkansia: mm. Kakka-hätä 77, Moderni elämä, Seksihullut, Hot Visions, Pizzaloveres Sarjakuvajulkaisut Vainajan velat 1–3 (Munakustannus, 2001–02), Ensivierailuni italialaisessa kodissa (Munakustannus, 2001), Toinen vierailuni italialaisessa kodissa (Munakustannus, 2003), Kolmas vierailuni italialaisessa kodissa (Munakustannus, 2004), Kiimaiset maantiesuolan imeskelijät (Happy Horse Comics, 2005), Borgtron #1–#4 (Happy Horse Comics, Zum Teufel!, Lesot Lehdet, 2006– 18), Nuolee kuin eläin sipsiä (Zum Teufel!, 2007), Kaikki vierailuni italialaisessa kodissa (Zum Teufel!, 2008), Yli 10 000 koiran koiranäyttely (Zum Teufel!, 2008), Auttaja Hai (Zum Teufel!, 2009), Viihdealus DreamZone (Zum Teufel!, 2010), Dead Genesis Split Series #1 / ”Jere ja Nemi seikkailee” (Dead Genesis, 2012), Kehittymättömät ufot (Zum Teufel!, 2013), Borgtron – Kootut tarinat (Zum Teufel!, 2015), Müstilised (Lempo, 2016), Konkurssi taivaassa – ...se erilainen rakkaustarina (Zum Teufel!, 2018)

25

Silloin, kun tein tätä, asuin Kättärillä. En halua brassailla tämmöisillä jutuilla, mutta olin niin puhki silloin, kun tein viimeisiä sivuja. Kävin ostamassa aamulla kaljaa kaupasta, että sain juotua pienen nousuhumalan ja poltin pienet savut, että sain pienen puudutuksen. Jälkikäteen mietittynä olisin halunnut antaa itselleni vuoden lisää, että olisin saanut tehtyä siitä nätimmän näköisen. Mutta onhan se Suomen ja maailmankin mittakaavassa hieno kirja.

Ja siinä on vinyyli ja CD! T: Borgtron?

J: Sen tekemisen varmaan lopetan. En tiedä, pitäisikö tehdä niin kornisti, että lopettaa kahdenteenkymmenenteen numeroon vai tähän yhdeksänteentoista. Ei ole mitään kiirettä tehdä lisää, multa on vähän langan pää kadonnut. Se on hieno sarjakuva, jolla on uskollisia ystäviä ja haluan jättää sen hyvälle mallille. Viisi tähteä. Elämäntyö, minkäs sitä elämälleen antaa.

T: Konkurssi taivaassa.

J: Viisi tähteä. Tähänastisen tuotantoni iltatähti.

Kuolema-ajatus on sivuutettu, ja se näyttää tosi hyvältä. Veikkaan, että vuosien saatossa tarina tulee lunastamaan paikkansa. Ymmärrän kyllä, että se voi jäädä vähän etäiseksi, mutta veikkaan, että kun julkaisuhetkestä on tarpeeksi aikaa, tuolle kirjalle tulee ihan omat ystävänsä. Mä oon kyllä yksi niistä.

T: Hyvä. Kiitos.

J: Ei mittään, ei mittään. Ja listoja pittää tehä paljon.

•

26

Verta ja väristyksiä EC-kustantamon kauhusarjakuvat vakiinnuttivat monia lajityypin ominaispiirteitä ja muuttivat sarjakuvakenttää pysyvästi.

Kauhusarjakuvan historiaa, osa 1/3.

TEKSTI

Onni Mustonen

KUVITUS

Antti Kurvinen 27

k

aikilta kauhusarjakuvan harrastajilta on jossain vaiheessa kysytty, miksi he lukevat kauhua. Kysymys on asiallinen; kauhu herättää vahvoja tunteita, ja nuo tunteet ovat tarkoituksella epämiellyttäviä. Viittaahan sana ”kauhu” kaunotaiteen lajityypin lisäksi myös tunteeseen, jonka läheisimmät sukulaiset ovat pelko, inho ja ahdistus – tunteita, joita useimmat pyrkivät parhaansa mukaan välttelemään. Kaiken lisäksi kauhu pyrkii herättämään näitä tunteita esittämällä tarkoituksenmukaisesti kauhistuttavia asioita, kuten väkivaltaa, visvaa, biologisia abjektioita ja kammottavia hirviöitä.

Tämä artikkeli on ensimmäinen osa kolmiosaisesta sarjasta, joka sukellamme syvälle näihin aiheisiin. Tarkoituksenani ei ole kuitenkaan tehdä genren kattavaa historiikkia, vaikka parhaani mukaan tarkastelen kauhusarjakuvan erityispiirteitä historiallisessa ja kulttuurisessa viitekehyksessä. Tässä ensimmäisessä osassa huomio on 1940ja 50-lukujen taitteen kauhusarjakuvissa. Seuraavassa numerossa keskitymme Comics Code Authorityn aikakauden kauhusarjakuviin, jolloin hirviöt saivat supersankarimaisia piirteitä. Viimeisessä osassa estradille nousevat modernit kauhusarjakuvat.

Keskeinen kysymys seuraavien kuukausien aikana on, mikä tekee kauhusarjakuvasta ainutlaatuisen lajityypin, mikä sen rooli on ollut sarjakuvakulttuurissa, ja miten se on vuorostaan reagoinut ympärillään olevaan maailmaan. Erityisesti kaksi viimeistä kysymystä ovat kiinnostavia, koska kauhu on hyvin reaktiivinen lajityyppi, jolla on tapana käsitellä yhteisön kollektiivisia kipupisteitä. Se myös aiheuttaa voimakkaita reaktioita, minkä seurauksena sillä on ollut suuri merkitys sarjakuvakulttuurissa, vaikka se on usein jäänyt muiden populaarisarjakuvan lajityyppien varjoon.

Kauhusarjakuvista puhuessa kaksi nimeä on yli kaiken: legendaarinen Tales from the Crypt -lehti sekä sen kustantaja EC. Syystäkin. EC ei ehkä luonut lajityyppiä, mutta se vakiinnutti monia kauhusarjakuvan elementtejä, ja sen suosio takasi sen, että kauhusarjakuvien määrä markkinoilla kasvoi räjähdysmäisesti. Kustantamon nousu ja (t)uho heijastelevat

monia 1940- ja 50-luvun sarjakuvateollisuuden erityispiirteitä, ja lopulta sen kohtalo loi puitteet, jotka vaikuttivat siihen, millaista sarjakuvaa Yhdysvalloissa oli ylipäätään mahdollista julkaista monien vuosikymmenien ajan. Tästä syystä se tarjoaa myös meille täydellisen lähtökohdan, jonka kautta voimme tarkastella kauhusarjakuvan syntyä ja varhaista historiaa.

kauhulla on ollut suuri merkitys sarjakuvakulttuurissa, vaikka se on usein jäänyt muiden populaarisarjakuvan lajityyppien varjoon.

28

•

Kultainen aurinko laskee 1930–50-luvuista kuulee usein amerikkalaisen sarjakuvan yhteydessä käytettävän termiä ”kultakausi”. Erityisesti sitä käytetään supersankarisarjakuvista puhuttaessa, koska Teräsmies, Lepakkomies, Kapteeni Amerikka ja Ihmenainen (sekä useat jo unohtuneet viittasankarit) tekivät ensiesiintymisensä juuri tällöin. Supersankarit olivat vain kuitenkin pieni osa laajempaa ilmiötä.

Sarjakuvan kultakausi alkoi, kun ne siirtyivät sanomalehtien sivuilta omiin lehtiinsä, minkä seurauksena taidemuodon suosio kasvoi räjähdysmäisesti. Supersankarisarjakuvien ohella lehtihyllyt notkuivat huumori-, rikos-, romanssi-, tieteisfiktio-, sota-, seikkailu- ja lännensarjakuvista. Kun sarjakuva on tätä nykyä pääasiassa pienen piirin harrastus, on vaikeaa uskoa, että kultakauteen sarjakuva oli yksi tärkeimmistä populaarikulttuurin muodoista; televisio oli vasta kehitysasteella, elokuvat ja kirjat olivat kalliita ja radiota piti kuunnella olohuoneessa, kun taas sarjakuvalehdet olivat halpoja ja jokainen lapsi saattoi nauttia niistä ylhäisessä yksinäisyydessään.

Fiktion ohella markkinoilla oli tilaa myös opettavaisille sarjakuville, joissa käsiteltiin muun muassa luonnontieteitä, historiaa ja Raamatun kertomuksia.

Yksi tällaisia sarjakuvia julkaisseista kustantamoista oli Educational Comics, jonka William Gaines (1922–92) peri isältään vuonna 1947 tämän kuoltua veneilyonnettomuudessa.

Vaikka Williamin isä Max Gaines oli yksi sarjakuvalehden formaatin luoneista pioneereista, kemian opettajaksi opiskellut nuori William ei ollut kiinnostunut sarjakuvista. Äitinsä suostuttelemana hän otti EC:n johtaakseen, mutta firma oli taloudellisissa vaikeuksissa. Kuten Gaines totesi 1983 The Comics

William Gaines ja Al Feldstein.

Journalissa julkaistussa haastattelussa, ”kivat kirjat” eivät käyneet kaupaksi.

Gaines muutti yrityksen nimen muotoon Entertaining Comics ja yritti haalia uutta lukijakuntaa keskittymällä aikuisempaan makuun istuviin rikosja romanssisarjakuviin. Kupla oli silti puhjennut, ja toisen maailmansodan jälkeen sarjakuvamyynti oli selvässä laskussa. Edes sarjakuvateollisuuden selkärangan muodostaneet supersankarisarjakuvat eivät enää myyneet entiseen malliin.

Syitä sarjakuvan suosion vähenemiselle on useita, mutta yksi tärkeimmistä liittyy sotaa seuranneeseen ilmapiirimuutokseen. Usko totuuteen, oikeudenmukaisuuteen ja amerikkalaiseen elämäntapaan tulivat tarpeeseen toisen maailmansodan aikana, mutta toisin kuin supersankarisarjakuvissa, voitolla on hintansa. Uuteen seikkailuun siirtymisen sijaan toinen maailmansota oli jättänyt jälkeensä holokaustin, Hiroshiman ja Nagasakin sekä sadattuhannet fyysisesti ja henkisesti arpeutuneet veteraanit.

Itselleen tyypillisellä tavalla populaarikulttuuri alkoi heijastella vallitsevaa mielenmaisemaa; Hollywoodissa varjot muuttuivat synkemmiksi, sankarit kovemmaksi keitetyiksi ja naiset kohtalokkaammiksi. Myös sarjakuvien lukijat tuntuivat kaipaavan jotain uutta. Nuoret lukijat olivat kasvaneet liian suu-

riksi trikoihinsa, ja rintamalta palaneet sotilaat janosivat sarjakuviltaan aikuisempia aiheita.

Opportunistisena lajityyppinä kauhu oli valmis tarjoamaan verenhimoiselle yleisölle juuri sitä, mitä se halusi.

•

Verenperintö Kuten David Hadju on huomauttanut, 30-luvun sarjakuvantekijät olivat vaikutuksille altista sorttia, jotka lainasivat vapaamielisesti muista taiteenlajeista. Erityisesti pulp-lehdet ja kioskikirjallisuus olivat kultakauden sarjakuvantekijöille merkittävä inspiraation lähde. Naamioituneet oikeudenpuolustajat kuten The Shadow, Domino Lady ja The Spider innoittivat niin Will Eisneria tämän luodessa The Spiritiä kuin Lepakkomiehen luojaa Bob Kanea. Flash Gordon ja Buck Rogers taas lainasivat estetiikkansa tieteisfiktiolehtien kansista. Koska monissa pulp-lehdissä julkaistiin myös kauhutarinoita, ei ole yllättävää, että kauhuaiheita löytyi monista varhaisista sarjakuvista. Esimerkiksi Lepakkomies jahtasi jo lehtensä toisessa numerossa vampyyria läpi Itä-Euroopan, ja vuonna 1940 Dick Briefer teki New Yorkiin sijoittuvan sarjakuvajatko-osan Mary Shelleyn Frankenstein-romaanille (1818).

Ensimmäinen varsinainen kauhutarinoihin keskittynyt sarjakuvalehti Eerie ilmestyi kuitenkin

29

Eerie-lehden kansi muistuttaa monia EC:n lehtien kansia.

Samalla sen ns. ”weird menace”-kertomuksien innoittama kansi kavalsi kauhusarjakuvien velan kioskikirjallisuudelle.

vasta toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1947.

Lehti on merkityksellinen ennen kaikkea historiallisena kuriositeettina. Lehden sarjakuvat eivät olleet erityisen mieleenpainuvia, vaikka mukana oli mukana myös sellaisia lahjakkaita tekijöitä kuin Joe Kubert ja Fred Kida, jotka myöhemmin jatkoivat uraansa Marvelilla. Maineikkaampiin kauhusarjakuviin, kuten EC:n lehtiin tai Warrenin kaimaansa verrattuna Eerie on kuitenkin sisällöltään verrattain kesyä ja hampaatonta.

Erityisen mieleenpainuva ei myöskään ollut seuraavana vuonna ilmestynyt Adventures into the Unknown, jota pidetään yleisesti ensimmäisenä varsinaisena kauhusarjakuvalehtenä, koska Eerie jäi vain yhteen numeroon. Aivan kuten Eerie, myös Adventures into the Unknown nojasi vahvasti kauhukirjallisuuden perinteeseen: eräs lehdessä julkaistuista tarinoista oli sarjakuvasovitus Horace Walpolen Otranton linna -teoksesta (1764). On mahdotonta sanoa, oliko tämä tietoinen julistus B&I Publishingilta. Yhtä kaikki, aivan kuten Otranton linna on ensimmäinen moderni kauhuromaani, niin myös Adventures into the Unknown julisti uuden sarjakuvagenren syntyneen. Eikä aikaakaan, ennen kuin kauhusarjakuvan ensimmäinen suurmenestys kaivautuisi esille kryptastaan.

•

EC Crime Patrol #15 "Return from the Grave" (1949).

Käsikirjoitus ja piirros Al Feldstein, väritys Marie Severin.

Crypt-Keeperin ensiesiintyminen.

30

Krypta avautuu Samana vuonna kuin Adventures into the Unknow ilmestyi, sarjakuvapiirtäjä Al Feldstein (1925–2014) tarjosi töitään Gainesille. Eräänä iltana Gaines ja Feldstein sattuivat keskustelemaan kauhukuunnelmista, joita he olivat kuunnelleet lapsina. Feldstein ehdotti, että heidänkin pitäisi tehdä jotain samankaltaista.

Kauhusarjakuvat vaikuttivat Gainesin mielestä hyvältä tavalta välttää EC:n rikostarinoiden osakseen saamaa kritiikkiä – arvostelijoiden mukaan ne innoittivat nuorisoa rikollisuuteen. Yliluonnollinen kauhu oli kuitenkin turvallinen vaihtoehto, koska kuka nyt ottaisi tosissaan tarinat elävistä kuolleista ja kummituksista?

EC kastoi ensimmäisen kerran varpaansa kauhun synkkiin vesiin lokakuussa 1949, jolloin se julkaisi Crime Patrol -lehdessä ”Three Clues to TERROR” -sarjakuvan juuri sopivasti halloweeniksi. Vastaanotto oli tarpeeksi hyvä, jotta jo lehden seuraava numero saattoi mainostaa itseään kauhutarinoilla. ”Complete in this issue! An illustrated TERROR-TALE from THE CRYPT OF TERROR!”, luki Johnny Craigin

piirtämässä kannessa, joka leikitteli rikos- ja kauhuaiheiden kontrastilla ja rinnasti lierihattupäiset gangsterit mätäneviin zombeihin, kuin ennakoiden EC:n tulevaa mainetta.

Kyseisen numeron viimeinen tarina, Feldsteinin kirjoittaman ja piirtämä ”Return from the Grave” esitteli monet niistä elementeistä, jotka tulivat myöhemmin EC:n kauhusarjakuvien tunnusmerkeiksi.

Se oli mustan huumorin värittämä kertomus, jossa kaksi moraalitonta päähenkilöä murhaa liikekumppaninsa ja kärsii sen seurauksena kammottavan kohtalon.

Tarinassa on jopa mukana myös EC:n myöhemmistä sarjakuvista sekä Kauhua kryptasta -televisiosarjasta (1989–1996) tuttu, seremoniamestarina toimiva Crypt-Keeper, joka kommentoi hirtehisen humoristisesti sarjakuvan tapahtumia.

Crime Patrolin seuraavan vuoden helmikuun numerossa oli jo enemmän kauhu- kuin rikossarjakuvia. Se jäi myös lehden viimeiseksi, koska seuraavasta numerosta alkaen Crime Patrol alkoi ilmestyä nimellä The Crypt of Terror. Myös Crime Patrolin sisarlehden War Against Crimen sisältö muuttui samaan aikaan kauhupainotteiseksi, ja pian Gaines nimesi sen The Vault of Terroriksi, koska kauhusarjakuvat osoittautuivat menestyksekkäiksi.

Myös muut kustantajat huomasivat, että kauhulla oli kysyntää. Timely (josta tuli myöhemmin osa Marvelia) korvasi 40–50-lukujen taitteessa supersankarilehtensä kauhu- ja jännityssarjakuvilla. Vuonna 1949 Captain America Comics -lehdestä tuli Captain America’s Weird Tales ja Marvel Mystery Comics brändättiin uudelleen kauhuantologiaksi nimeltä Marvel Tales. Yhteensä Yhdysvaltojen markkinoilla oli samanaikaisesti 150 eri kauhusarjakuvanimikettä.

Kauhun historiaa EC teki kuusi kuukautta myöhemmin, kun The Crypt of Horror vaihtoi jälleen nimeään. Tällä kertaa siitä tuli Tales from the Crypt, ja sen myötä EC:stä tulisi osa kauhun kaanonia. Kun EC vielä muutti Gunfighter-lehden nimeksi The Haunt of Fear, oli kauhusarjakuvan epäpyhä kolminaisuus koossa.

•

Kunnon ällöjuttuja Max Gainesin merkitystä sarjakuvataiteelle ei pidä vähätellä, mutta, kuten Kevin McConnell on todennut, vasta William Gaines ymmärsi taidemuodon todellisen potentiaalin. Hän nimitti Feldsteinin kaikkien kauhulehtiensä päätoimittajaksi, ja he kirjoittivat tarinat yhdessä. Gaines luki kaikki käsiinsä saamansa pulp-lehdet ja kauhunovellikokoelmat. Niistä hän löysi tarinoiden aihioita, hahmoja, kuvia ja juonentynkiä, joista Feldstein työsti lopullisen käsikirjoituksen.

Samalla Gaines onnistui houkuttelemaan talliinsa lukuisia legendaarisia piirtäjiä, kuten Craigin, Wallace Woodin, Jack Davisin, Jack Kamenin ja Graham Ingelsin. Hän maksoi paremmin kuin muut kustantajat ja kannusti piirtäjiään tekemään sarjakuvia omalla tyylillään. He kirjoittivat tarinat niin, että ne nojasivat piirtäjien vahvuuksiin; ”Ghastly” Ingels osasi piirtää mätänevää lihaa ja luontoa, joten hänen tarinansa sijoittuivat usein rämeille tai homeisiin tyrmiin, joissa mätänevät ruumiit ja limaiset hirviöt vaanivat ihmisiä (”kunnon ällöjuttuja”).

Kamenin puhdas viiva taas sopi paremmin kylmänviileisiin murhiin, jotka tapahtuivat esikaupunkien siisteissä olohuoneissa. Jack Davis sen sijaan oli siviilissä hillitty ja vaatimaton mies. Hänen synkkä ja yksityiskohtaisuudessaan tukahduttavan ahdistava viivansa tavoitti EC:n hengen parhaiten kaikessa sen riemuisassa turmeluksessaan, mikä muutamaa vuotta myöhemmin nosti Davisin julkisuuden valokeilaan tavalla, joka kävi lauhkean Davisin luonnolle.

Tarinoidensa puolesta EC:n sarjakuvat seuraavat aina melko samankaltaista kaavaa. Useimmiten ne ovat kieroutuneita moraalinäytelmiä, joissa paheelliset päähenkilöt riistävät ja kiusaavat kanssaihmisiään. Tarinat päätyvät aina käänteeseen, jossa paha saa ironisella tavalla palkkansa; kalaretkistään valehdellut petollinen kosija ripustetaan seinälle, vaimonsa murhannut auervaara joutuu naimisiin elävän kuolleen kanssa, ihmissusi huomaakin saaliinsa olevan vampyyri, ja niin edelleen.

Vaikka kioskikirjallisuuden perinne oli yhä voimakkaasti läsnä EC:n sarjakuvissa (välillä turhan-

vanhojen linnojen ja maalaiskartanoiden sijaan ec toi kauhun lukijoiden arkeen, nukkumalähiöiden olohuoneisiin ja suurkaupunkien toimistotaloihin.

31

”Foul Play” The Haunt of Fear #19 (1953). Käsikirjoitus Al Feldstein, piirros Jack Davis, väritys Marie Severin.

Foul Play oli EC:n kohutuimpia sarjakuvia. “Olin pahoillani, että teimme sen”, Gaines totesi myöhemmin.

kin voimakkaasti, kuten Ray Bradbury huomasi törmätessään oman novellinsa plagiaattiin), Gaines ja Feldstein pyrkivät välttämään kaikista kuluneimpia goottilaisen kauhun kliseitä. Vanhojen linnojen ja maalaiskartanoiden sijaan EC toi kauhun lukijoiden arkeen, nukkumalähiöiden olohuoneisiin ja suurkaupunkien toimistotaloihin. Sarjakuvat myös ammensivat aiheensa amerikkalaisesta yhteiskunnan kipupisteistä. Monilla tavoin Tales from the Crypt olikin supersankarisarjakuvien pimeä kääntöpuoli. Siinä, missä Teräsmies edusti amerikkalaista elämäntapaa, EC:n kauhusarjakuvissa amerikkalaisen unelman tavoittelu johtaa aina painajaismaisiin lopputuloksiin.

Tarinoissa valtaapitävät ovat pikkumaisia tyranneja, jotka antavat alamaistensa kärsiä, liikemiehet keräävät varallisuutta kiusaamalla ja murhaamalla kilpailijoitaan, miehet ovat petollisia elostelijoita tai selkärangattomia vätyksiä, naiset pirttihirmuja tai

32

miestennielijöitä, lapset kiittämättömiä ahmatteja ja amerikkalaisen yhteiskunnan perusyksikkö eli perhe maanpäällinen helvetti, kamppailu jota käytiin kuolemaan asti. Eräässä EC:n kuuluisimmassa tarinassa, Jack Davisin kuvittamassa ”Foul Play”-sarjakuvassa, joka julkaistiin The Haunt of Fear -lehdessä, osansa saa myös baseball, tuo urheilulajeista amerikkalaisin.

EC:n kauhusarjakuvien maailma on läpeensä häijy, ja kaiken yllä leijuu vääjäämättömän tuhon tunne (Hadju tulkitsee tämän heijastelevan ydinsodan kauhuja, jotka realisoituivat 50-luvun alussa. Hänen mukaansa EC:n sarjakuvissa toistuva zombien hahmo tuo tarkoituksella mieleen Hiroshiman ja Nagasakin pommitusten uhrien kuumuuden kärventämät ruumiit ja sulavan lihan). Tämä nihilismi erottaa ne monista muista kauhukertomuksista. Kauhufiktiota tutkineen Noël Carrollin mukaan kauhutarinat ei ole pelkästään tarinoita kauhistuttavista asioista,

vaan myös kauhistuneista hahmoista, joiden reaktioita lukijan on tarkoitus peilata.

Tämä asetelma kuitenkin vaatii sitä, että hahmon ja hirviön välillä on oltava ristiriita; hirviö tunkeutuu päähenkilön arkeen järkyttäen tämän (ja välillisesti lukijan) käsitystä maailman järjestyksestä. EC:n sarjakuvissa päähenkilö on kuitenkin itse usein hirviömäinen; hän tekee pahoja asioita itsekkyydestä, ahneudesta tai himosta, eikä hänen kohtalonsa tunnu ”väärältä”, vaan tekstin sisäisen logiikan ja moraalin puitteissa loogiselta. Koska jokainen EC:n kauhukertomus vielä noudattelee melko pitkälti samaa kaavaa, tarinoiden jännitys ei myöskään synny siitä, että lukija toivoo sympaattisen hahmon selviävän koettelemuksistaan. (Se olisi turhaa, koska lukija tietää, ettei päähenkilöllä ole toivoa.) Sen sijaan tarinat nojaavat lopun juonenkäänteeseen eli twistiin, jossa tarinan asetelma käännetään groteskisti päälaelleen tai kärjistetään odottamattomalla tavalla. Lukija, joka tietää käänteen tulevan, voi vain jännittää, miten päähenkilö tuhoutuu jollain kammottavalla ja nokkelalla tavalla. Sinänsä sarjakuvien rakenne muistuttaakin enemmän vitsiä kuin kauhutarinaa alustuksineen, käänteineen ja huipennuksineen.

Vaikutelmaa vain vahvistaa se, että jos lukija johonkuhun samastuu, niin se on tarinoiden seremoniamestari. Jokaisella EC:n lehdellä oli omansa: Tales from the Cryptiä isännöi Crypt-Keeper, The Vault of Terroria Vault-Keeper ja The Haunt of Fearia Vanha noita, eli Old Witch. Luonteeltaan hahmot olivat kuitenkin samanlaisia. Kaikki kolme olivat ivallisia ja kommentoivat sarkastisesti tarinoiden tapahtumia mustalla huumorilla. Heidän läsnäolonsa suo tarinoille ironisen etäännyttävän vaikutelman, koska ne eivät ota tosissaan kauheimpiakaan tarinoita. Yhdessä Crypt-Keeperin kanssa lukijoiden on mahdollista nauraa päähenkilön kuolemaakin kamalammalle kohtalolle.

sivät esimerkiksi Warren-kustantamon Vampirella-, Creepy- ja Eerie-lehdet, jotka ovat myös suomalaisille lukijoille tuttuja. Elokuvan ja television puolella EC:lle ovat hattuaan nostaneet Tales from the Darkside (1984–1988) sekä Creepshow (1982), jonka käsikirjoittanut Stephen King on useaan otteeseen tunnustanut lukeneensa EC:n lehtiä lapsena. Tales from the Cryptin ja sen sisarjulkaisujen tarina jäi kuitenkin lyhyeksi.

Kauhutrendin myötä vanha keskustelu sarjakuvien vaikutuksesta alkoi kiihtyä. Kriitikoiden silmissä kauhusarjakuvat olivat täynnä inhottavaa kuvastoa, joka herätti heissä ikäviä tunteita.

Lisäksi sarjakuvat olivat aina olleet ongelmallinen taidemuoto moraalinvartioille, koska ne eivät olleet sosiaalisen kontrollin piirissä. Kuten mainitsin jo aikaisemmin, sarjakuvat olivat huomattavan halpaa viihdettä, ja yhden lehden saattoi pitkään ostaa kymmenellä sentillä. Lisäksi, toisin kuin Suomessa, Yhdysvalloissa ei ole tapana tilata sarjakuvalehtiä kotiin, joten vanhemmilla ei ollut juuri sanomista siihen, mitä lapset lukivat.

Makumääritelmien demokratisointi huolestuttaa aina eliittiä, joten sarjakuvat oli saatava hallintaan.

Kohu huipentui vuonna 1954, jolloin psykiatri Frederic Wertham julkaisi sarjakuvia käsittelevän kirjansa The Seduction of the Innocents. Se tarjosi täydellisen tekosyyn vaatia sarjakuvien sensuroimista.

Kirjassaan Wertham esittää, että sarjakuvat tuhoavat lasten lukutaidon ja siten rappeuttavat heidän henkisen kehityksensä johdattaen heidät rikollisuuden ja seksuaalisten perversioiden polulle. Wertham nostaa erityisesti EC:n kauhusarjakuvat esimerkeiksi poikkeuksellisen kammottavista sarjakuvista, yhtenä niistä ”Foul Play”.

Davis ahdistui tarinan saamasta huomiosta. ”Halusin haudata pääni. Toivoin, etten olisi tehnyt sitä”, hän sanoi. Gaines yritti vakuuttaa häntä siitä, että tarina oli vain vitsi, ja koko homma kaatuisi pian omaan mahdottomuuteensa. Huhtikuussa Gaines kuitenkin kutsuttiin todistamaan kongressin nuorisorikollisuutta tutkineet lautakunnan eteen.

Vaikka Gaines oli ylpeä isänsä saavutuksista ja siitä, mitä EC:stä oli hänen johdollaan tullut, hän uskoi, että sarjakuvien pääasiallinen tarkoitus oli viih-

sarjakuvien rakenne muistuttaakin enemmän vitsiä kuin kauhutarinaa alustuksineen, käänteineen ja huipennuksineen.

•

Nauloja arkkuun EC:n kauhusarjakuvien merkitystä on mahdotonta kiistää. Aivan kuten ne olivat lainanneet elementtejä kioskikirjallisuudesta, myöhemmin tulleet kauhusarjakuvat lainasivat elementtejä niistä. Samankaltaista rakennetta ja hirtehistä huumoria aina seremoniamestaria myöten hyödyn-

33

"Funereal Disease" The Vault of Horror #32 (1953).

Käsikirjoitus Bill Gaines ja Al Feldstein, piirros Graham Ingels, väritys Marie Severin.

Ingelsin taito piirtää visvaisia kauhistuksia teki hänestä yhden EC:n suosituimmista taiteilijoista.

Ingels erakoitui myöhemmin ja kieltäytyi olemasta missään tekemisissä sarjakuvien kanssa.

34

dyttää lukijoitaan. Sen suurempaa tarkoitusta niillä ei ollut, eivätkä ne ainakaan tekisi kenestäkään murhaajaa. Kun Gaines yritti televisiokameroiden edessä vakuuttaa lautakuntaa asiasta, eräs senaattoreista veti esille Crime SuspenStories -lehden numeron 22, jonka kannessa oli Johnny Craigin piirtämä kuva kirvesmurhaajasta, joka pitää uhrinsa irtopäätä kädessään. Kun senaattori kysyi, oliko lehden kansi Gainesin mielestä hyvän maun mukainen, Gaines sanoi sen olevan ”kauhusarjakuvalehden kanneksi”, ja kuvaili sitten, miten siirtämällä päätä vähän ylöspäin tynkä näkyisi paremmin ja jos uhrin suusta valuisi vielä vähän lisää verta, se voisi olla pahempikin.

sivät sanat ”horror” tai ”terror”, minkä Gaines tulkitsi suoraksi näpäytyksesi itseään kohtaan.

Tales from the Cryptin viimeinen numero ilmestyi helmikuussa 1955. The Vault of Horror ja The Haunt of Fear oli lopetettu jo edellisenä vuonna. Sen jälkeen Gaines päätti keskittää voimavaransa MAD-huumorilehteen, johon CCA:n säännöt eivät päteneet, koska se ilmestyi suurempikokoisena (taktiikka jota Warren myöhemmin hyödynsi omissa kauhulehdissä).

EC:n ympärillä sarjakuvateollisuus alkoi muuttua sen sopeutuessa CCA:han. Kauhulehdet väistyivät uuden supersankaribuumin tieltä, ja lehdet hakivat inspiraatiota atomiajan lupauksesta sen uhkakuvien sijaan – lihan rappeuttamisen sijaan ydinteknologia veisi ihmiskunnan tähtiin. Tätä sarjakuvan ”hopeakautta” tulivat määritelleeksi höpsö huumori, utopistiset tieteisfantasiat ja mielikuvituksen lento. Verellä mässäily, mätänevät ruumiit ja kyyninen huumori saivat jäädä menneisyyteen.

Mutta kuten kaikki kauhun harrastajat tietävät, hirviö ei pysy haudassaan, vaikka siihen iskisi miten monta vaarnaa tahansa. EC:n sarjakuvilla oli yhä lukijoitaan yhdysvaltalaisissa alakulttuureissa, ja vaikka kauhusarjakuvat sopeutuivat CCA:han nopeasti, tietyt asiat eivät muutu. Ihminen pelkää aina sitä, että pimeässä vaanii jotain, ja kun palaamme seuraavassa numerossa, aiheenamme on kaikki se, mikä tekee pimeästä pelottavan. Silloin käsittelemme hirviön hahmoa.

•

Gainesin lausunto herätti suunnatonta närkästystä, ja monet kansalliset lehdet uutisoivat siitä etusivullaan. Werthamin kirjan ja senaatin kuulemisen aiheuttaman kohun seurauksena Comics Magazine Association of America muodosti itsesensuurielimen, joka tuli tunnetuksi nimellä Comics Code Authority.

He loivat säännöstön, jota kustantajien oli noudatettava, jos he halusivat saada sarjakuvalehtensä yleisesti myyntiin. CCA kielsi muun muassa seksin, rikollisuuden positiivisen esittämisen sekä ”kauhistuttavat aiheet”. Säännöt kielsivät myös ”elävät kuolleet, kidutuksen, vampyyrit ja vampirismin, ghoulit, kannibaalit ja ihmissudet” sekä lehtien nimet, jotka sisäl-

Lähteet: DECKER, DWIGHT R. & GROTH, GARY (1983): “An Interview with William M. Gaines”.

The Comics Journal #81 (May 1983).

HADJU, DAVID (2008): The Ten-Cent Plague: The Great Comics Book Scare and How It Changed America.

HAUSER, RICH (1969): “Rich Hauser interview with William M. Gaines”. Spa Fon #5.

MANNINEN, PEKKA A. (1992): “Muovista gotiikkaa; kauhu sarjakuvissa ja muussa nuorisokulttuurissa”.

Haamulinnan perillisiä – Artikkeleita kauhufiktiosta 1760-luvulta 1990-luvulle.

WHITE, TED (2016): “Crime, Horror, Terror, Gore, Depravity, Disrespect for Established Authority – And Science Fiction, Too!: The Ups and Downs of EC Comics”. Voodoo Vengence, and Other Stories.

35

Hopeakauden värikäs ihmenainen

e

Marie Severin teki pitkän ja monipuolisen uran EC:llä ja Marvelilla.

TEKSTI

Vesa Kataisto

lokuussa kuollut Marie Severin (1929–2018) oli todellinen väriläiskä amerikkalaisen sarjakuvan valtavirrassa. Hän kehitti EC:n kauhu- ja scifisarjojen legendaarisen värikartan, kuin myös asetteli Marvelin yliolennot oikeisiin sävyihin. Mutta vaikka Severinin elämäntyöstä suurin osa laitetaan juuri värisuunnittelun piikkiin, hän teki käytännössä aivan kaikkea mitä sarjakuvataiteilijan on mahdollista tehdä.

Miehisellä alalla Severin ei halunnut erottua joukosta, mutta ei myöskään olla ”yksi jätkistä”, vaan

36

oma itsensä. Hän rakasti huumoria yhtä paljon kuin kauhujuttujakin, ja näiden sekoittaminen sujui Severiniltä luontevasti.

Severin syntyi perheeseen, jossa norjalaissukuinen isä toimi lehtikuvittajana ja myöhemmin vaatesuunnittelijana, samoin kuin äiti. Isoveli John Severin (1921–2012) valitsi myös piirtämisen ammatikseen jo varhain. Värisilmänsä Marie kertoi perineensä äidiltään. Kun Severinin perhe kävi kirkossa, nuoren Marien mielenkiinto nauliintui saarnan sijaan lasimaalauksiin. Hän seurasi lumoutuneena valon liikettä lasissa.

Katolisen tyttökoulun lisäksi Severinin opinnot rajoittuivat muutamaan taidekurssiin Pratt-instituutissa.

Vuonna 1949 John-veli oli liittynyt osaksi sarjakuvantekijöiden ryhmää, josta oli pian muodostuva Entertaining Comicsin legendaarinen toimituskunta. Parikymppinen Marie siirtyi lähes suoraan nunnien hoivasta keskelle joukkoa kauhu-, sota-, tieteisja huumoritarinoita tuottavaa nuorten miesten surutonta sakkia. Romanttisten hömppäsarjojen ja raamatullisten kuvakertomusten aika oli ohi, kun kustantaja William Gaines laittoi isänsä luoman Educational Comicsin uuteen uskoon.

taman vuoden ajan hän yritti ymmärtää talouselämää ja opettaa rutikuiville ekonomisteille, kuinka sarjakuvakerronta toimii. Hän teki opasvihkosia esimerkiksi shekkien käytöstä sekä varhaista TV-grafiikkaa. Televisio ja storyboardien teko olisi saattanut viedä hänet mukanaan, ellei Timelyn Atlas-alamerkki olisi muuttunut ripeästi kasvavaksi Marvel Comicsiksi.

Vuonna 1965 hänestä tuli osa Marvelin kiinteää toimituskuntaa, Stan Leen nimeämä ”Mirthful Marie”. Myöhemmin taloon tulleet oppivat pian, ettei ihmetalossa kukaan ollut mitään ennen kuin ”myhäilevä Marie” oli laittanut tulokkaan paikoilleen piirtämällä hänestä terävän karikatyyrin.

Esquire-lehti teki vuonna 1966 opiskelijanumeron, jossa tutkailtiin supersankarisarjakuvien vaikutusta yliopistojen kampuksella. Jack Kirby piirsi lehteen Marvelin oleellisimmat hahmot, mutta tuotantopäällikkö Sol Brodsky antoi Severinille tehtäväksi kuvittaa osion, jossa eri opiskelijatyypit esiteltiin supersankareina. Kun Marvelin kustantaja Martin Goodman ja Stan Lee näkivät Severinin piirrokset, he päättivät välittömästi siirtää hänet piirtäjien ja käsikirjoittajien joukkoon. Värittämisen valvonta jatkui edelleen, mutta nyt Severin pääsi ensi kertaa tekemään täysillä sarjakuvaa eikä vain toimimaan täydennyspiirtäjänä. Steve Ditko oli juuri lähtenyt talosta, joten Severin peri häneltä Doctor Strangen seikkailujen sarjakuvittamisen, osin myös käsikirjoittamisen.

"pelkäsin, että meidät tullaan hakemaan ja kätemme lyödään murskaksi.”

•

Käsityöläinen huolehti käsistään Ongelmia seurasi nopeasti, kun sodan karaisemien miesten suosimat, koko ajan karskimmiksi kehittyneet sarjakuvalukemistot päätyivät lasten ja nuorten käsiin, kasvattajien ja ammattihuolestujien kauhuksi. Värittämisen ohella Severin pystyi vaikuttamaan myös EC:n sarjojen sisältöön. Hän huomautti, mikäli naishahmoja käytettiin liian seksistisesti. Jos tarinaan sisältyi ylenpalttisen raakoja kuvia, Severin pehmensi niitä tummilla väreillä. Kerran piirtäjä ja tussaaja olivat tehneet jekun piirtämällä avaruusratsuolennolle ison peniksen. Väritysvaiheessa Severin hoksasi kuvassa olevan jotain hankaluuksia aiheuttavaa ja kysyi päätoimittajan mielipidettä. Korjauslakalle tuli käyttöä. Marie sai toimituksessa tittelin ”katolinen omatunto”.

Hän itse ei pitänyt nimikettä oikeutettuna. ”Tarvittaessa minä piirrän kovempaa kauhua kuin moni muu, mutta halusin välttää ikävyyksiä.

Pelkäsin, että meidät tullaan hakemaan ja kätemme lyödään murskaksi”, Severin muisteli haastattelussa vuonna 1976. Niin pahaksi tilanne ei mennyt, mutta Comics Coden astuttua voimaan EC:n lehdistä oli 1955 jäljellä enää MAD, ja sekin muuttui mustavalkoiseksi, jolloin värittäjälle ei ollut töitä.

•

Ihmesarjat pelastivat televisiolta Severin päätyi hetkeksi Stan Leen alaiseksi Timely Comicsiin, jälleen värittäjänä, mutta myös MAD-taustansa vuoksi. Huumorisarjat eivät Timelya pelastaneet, joten Marien seuraava työpaikka oli valtionpankki. Muu-

•

Stan oli tekijämies Severin muisteli Stan Leetä tiukkana mutta lähes joka kohdan taitavana toimittajana. ”Hän hoiti oikoluvun, tarkisti leiskat, hyväksyi tarinaideat, värit, kannet, mainokset, kaiken.

Hän pisti työni palasiksi ja kokosi uudelleen, naulitsi mutta opetti samalla.” Lee oli yhtä ylistävä Severiniä kohtaan. ”Hän hallitsee huumorin, kauhun, seikkailun – Marie piirsi mitä ikinä pyydettiin ja toteutti kaiken upeasti, hän on täysi ammattilainen!”

1970-luvulla Severin luonnosteli ja toisinaan myös tussasi Hulkia, Sub-Marineria, laati kansikuvia ja tarvittaessa myös paikkasi toisten töitä. Hän suunnitteli myös ensimmäiset Marvel-fanituotteet, esi-

37

•

Lukemalla oppii Marie Severin oli yksi vain noin puolesta tusinasta naistaiteilijasta, jotka tekivät päätyönsä amerikkalaisten sarjakuvien ”hopeakaudella”.

Hän oli hyvin kysytty ja suosittu puhuja sarjakuvatapahtumissa. Teräksisellä ammattilaisella oli selkeät mielipiteet. ”Isäni ja veljeni innoittivat minua piirtämään.

Niin myös klassiset satukuvittajat. Televisiota meillä ei ollut, luin paljon kaikkea mitä käsiini sain, kuten Edgar Rice Burroughsia ja kävin elokuvissa säännöllisesti. Opin kerronnan rytmittämistä ja tarinankerrontaa. Jokaisen sarjakuvia tekevän kannattaa lukea paljon. Tutkia kaikkea, mikä vähänkin kiinnostaa, sillä parhaat taiteilijat kykenevät sulauttamaan mitä vain. Mielikuvitusta pitää ruokkia jatkuvasti ja lukea vaikka mitä, turhiakin asioita, jos ne kiinnostavat. En piittaa hittojakaan tyypeistä, jotka väheksyvät sarjakuvia. Eivät sellaiset tiedä mistään mitään.

Sarjakuvantekijät ovat oppineet tärkeimmät asiat

"HOME TO STAY” WEIRD FANTASY #13

merkiksi T-paidat. Luovimmillaan ja vapautuneimmillaan hän oli tehdessään Marvelin omia pilalehtiä, kuten Not Brand Ecchiä ja Crazya. Hän pääsi työskentelemään myös veljensä Johnin kanssa Robert E. Howardin toisen barbaarisarjan, Kull the Conquerorin parissa. Piirrettyjä sivuja syntyi kaksi-kolme kappaletta päivässä, yhden lehden värittämiseen meni harvoin enempää kuin yksi työpäivä.

1980-luvulla Severinin vastuualueeseen kuului Star Comics, Marvelin lastenlinja, joka tuotti kirjoja ja oheistuotteita muun muassa tv-animaatioista.

1990-luvulla hän pääsi jälleen EC-sarjojen pariin, kun klassisten sarjojen uusintoja ryhdyttiin julkaisemaan lehtinä ja kokoelmateoksina. Severin korjaili ja väritti uudelleen vanhoja töitään. ”Värit ovat sarjakuvissa taustamusiikkia, ne pistävät puhkua kuviin.”

Severinin värit korostivat tai pehmensivät ruutujen tunnelmaa.

itse ja osaavat olla toisinaan melkoisia hönöjäkin.

Emme me sovi muottiin. Jotkut meistä elävät sarjakuvassa, asemoivat todellista maailmaa ruutuihin”, Severin paukutti.

Useasti palkittu Marie Severin nimitettiin vuonna 2001 Will Eisner Hall of Fameen. Hän työskenteli sarjakuvien ja niiden oheistuotteiden parissa vuoteen 2007 asti, jolloin vakava sydänkohtaus pakotti hänet vetäytymään eläkkeelle. ”Kai ne ainakin Marvelilla uskoivat minun osaavan jotain, kun pitivät hommissa 30 vuotta.”

Lähteet: DAVID ANTHONY KRAFT (1976): The Foom Interview: Marie Severin. Foom #16, 1976.

DEWEY CASSEL – AARON SULTAN (2012): Marie Severin: The Mirthful Mistress of Comics.

TwoMorrows Publishing 2012.

PIENLEHTEILIJÄ, BLOGGAAJA, PIENTAPAHTUMA! Mainosta Sarjainfossa 20 € hintaan.

Hintaan kuuluu myös verkkomainontaa joko Sarjakuvablogit.com- tai Kvaak.fi-sivustolla.

Lisätietoa: sarjainfo@sarjakuvaseura.fi.

38

Patrick Wirbeleit käsi kädessä Lootan kanssa Helsingissä Annantalolla elokuussa 2018.

Ehtymätön pahvilaatikko ja muita ihmeellisyyksiä

s

Patrick Wirbeleitin luomaa värikästä Kiste-lastensarjaa on nyt käännetty suomeksi.

TEKSTI JA VALOKUVA

aksalaisen lastensarjakuvan menetyksekäs Kiste-kirjasarja on käsikirjoittaja Patrick Wirbeleitin ja kuvittaja Uwe Heidshötterin yhteistyö. Kuvittaja oli estynyt tulemasta, mutta Wirbeleit pääsi vierailulle Helsingin sarjakuvafestivaaleille syyskuussa 2018. Helsingissä häntä odottivat uunituore suomennos sarjan ensimmäisestä osasta (Loota, Sarjakuvakeskus 2018, suomennos Saana Kaurala), kirjojen maailmaan perustunut näyttely sekä innokas lapsiyleisö Helsingin saksalaisesta koulusta.

•

Yhteistyön voima Kiste-kirjoja on ilmestynyt jo neljä osaa ja sarjaa on käännetty useammalle kielelle. Kirjojen päähenkilöt ovat noin kymmenvuotias Matias-poika (saksaksi Mattis) sekä taikuri Timoteus Pahkuraisen puhuva työkalulaatikko Loota,

Vilma Noitavainio jonka sisään mahtuu lukematon määrä työkaluja ja muuta rakentamisessa kätevää tarpeistoa. Lastenkirjojen kuvittajana ja käsikirjoittajana toiminut Wirbeleit hahmotteli tarinaa puhuvasta laatikosta jo vuosia sitten. Kustantamo Reprodukt halusi ehdottomasti julkaista jotakin Uwe Heidschötterin piirtämää, ja tarinaksi valikoitui Wirbeleitin sarjakuvakäsikirjoitus puhuvasta taikurin laatikosta. Patrick Wirbeleit kokee yhteistyön mielekkääksi.

– Uwe piirtää niin taitavasti, että tarina muuttui entistä paremmaksi. Hän saa ilmaistua hienovaraisilla eleillä enemmän asioita kuin mitä olen osannut mahduttaa käsikirjoitukseen. Uwe on myös erittäin taitava värittäjä.

Myös Kiste-kirjoissa yhteistyö on kantava teema.

Matias vaikuttuu Lootan yliluonnollisista kyvyistä,

39

Ei hän minua tarvinnut.

Mh.

”Was zur Hölle?!”

(Mitä Manalaa?) on Wirbeleitin käsikirjoittama ja kuvittama lastensarjakuva.

Rakennetaanko jotain?

Niin mitä?

Ihan sama, kunhan rakennetaan!

Loota (Kiste) julkaistiin suomeksi Wirbeleitin Helsingin-vierailun yhteydessä.

40 Loota_finnishedition.indd 18

6.8.2018 13.43

kun taas Loota itse haluaisi mieluummin tehdä asioita oikeasti, tylsän taikomisen sijaan. Impulsiivinen ja naiivi Loota ja astetta järkevämpi, mutta kuitenkin helposti innostuva Matias puuhaavat paljon rakentamiseen ja askarteluun liittyviä puuhia, kokevat taianomaisia seikkailuja ja elävät välissä melko tavallistakin elämää. Kisten ensimmäinen osa on myynyt Saksassa jo 12 000 kappaletta, vaikka ensipainos oli varovainen.

– Olen myöhemmin kuullut palautetta nimenomaan äideiltä, jotka ostavat Kiste-sarjaa vähän lukeville pojilleen. Sana on kulkenut suusta suuhun, että on olemassa tällainen erityisesti poikia kiinnostava, kiva sarjakuva, jossa ei myöskään ole kyse väkivallasta, räiskinnästä tai tavattomasta sähläyksestä.

Wirbeleit haluaa kirjoittaa pojille, koska viime vuosikymmenten lastenkirjallisuus on hänen mukaansa suosinut vahvoja tyttöhahmoja.

– Vanhemmasta lastenkirjallisuudesta naispuoliset esikuvat usein puuttuvat, mutta nykyään tilanne on toinen. Siksi haluan tehdä sarjakuvaa, joka innostaa pojat lukemaan. Tähän vaikuttivat suuresti myös oman poikani vaikeudet lukemaan oppimisessa ja haluni auttaa häntä.

Viidesluokkalaisten eläväinen ryhmä istui kuuntelemassa ja katselemassa esitystä silmin nähden kiinnostuneena. Oppilaat olivat valmistelleet kysymyksiä kirjailijatapaamiseen.

Esityksiä olisi hienoa nähdä jatkossa myös suomeksi: Keski-Euroopassa ja Yhdysvalloissa sarjakuvateosten luentaa tehdään myös aikuisyleisölle. Esitetty luenta tuo kirjan toisella tavalla esiin kuin henkilökohtainen lukukokemus.

Kylän ainoa taiteilija

• Ennen kuvitus- ja sarjaku-

vauraansa Patrick Wirbeleit piti ystävänsä kanssa taidegalleriaa Lüneburgissa. Perheellistymisen myötä hän muutti pikkukylään Hampurin lähistölle. Siellä hän asuu opettajavaimonsa ja kahden teini-ikäisen lapsensa kanssa.

– Siellä ei juuri taidetta arvosteta, ja 15-vuotias poikanikin haaveilee, että olisin mieluummin remonttireiskatyyppinen “oikea mies”, Wirbeleit nauraa.

– Yhteyden pitäminen muihin alalla työskenteleviin helpottaa oloa. Kuitenkin viihdyn kylässämme muuten hyvin.

Wirbeleit vaikuttaa kuitenkin lastensarjakuvan aseman edistämiseen myös olemalla aktiivisesti mukana Hampurin lastensarjakuvafestivaalien järjestämisessä. Vuoden 2018 festivaalit pidettiin merenkulkumuseon tiloissa, ja hän teki sinne viiden sivun sarjakuvan, jota lapset saivat kerätä museon eri huoneista seikkailullisen etsinnän merkeissä. Festivaaleilla myytiin sarjakuvia, pidettiin yleisölle sarjakuvasatutunteja ja työpajoja, haastateltiin tekijöitä sekä kuunneltiin musiikkiesityksiä. Tiloissa oli myös lastensarjakuvan näyttely.

Miksi Wirbeleit sitten valitsi ilmaisukeinokseen lastensarjakuvan?

– Kerron mielelläni tarinoita lapsille. Rakastin itse lapsena sarjakuvia. Ikävä kyllä Saksassa ei ollut silloin juuri lainkaan ajankohtaisia sarjakuvia lapsille – enkä oikein löytänyt sellaisia omille lapsillenikaan.

Siksi aloin tehdä sarjakuvia lapsille. En ota sarjakuvaa nykyään kovin vakavasti. Minulle sarjakuva on olemassa ensisijaisesti viihdytystarkoitukseen. Oikeastaan kerron tarinoita, joita olisin mieluusti itse lukenut lapsena.

“haluan tehdä sarjakuvaa, joka innostaa pojat lukemaan.”

•

Vierailulla omien luomusten uudessa kodissa Helsingin sarjakuvafestivaalien alla lastenkulttuurikeskus Annantalolla oli esillä Kiste-kirjojen maailmaan perustuva näyttely sekä siihen liittyviä työpajoja yleisölle ja koululaisryhmille. Myös Wirbeleit piti festivaalien aikana sarjakuvapajan yhdessä näyttelyn suomalaisvahvistuksen, sarjakuvataiteilija Karri Laitisen kanssa.

Miltä tuntui nähdä luomansa hahmot muiden jatkokehittelemänä näyttelyn muodossa?

– Olin oikein otettu ja iloinen näyttelystä. Tuntuu pelkästään hyvältä, että joku ottaa ideani omakseen ja vie sitä eteenpäin yllättävään suuntaan. Pidin myös näyttelyn työpajoissa käytetystä valokuvasarjakuvatekniikasta, joka oli minulle uusi.

Helsingin-vierailuun sisältyi myös Kiste-kirjan ensimmäisen osan luenta saksalaisen koulun oppilaille saksalaista kulttuuria edistävän Goethe-Institut Finnlandin tiloissa, Lootan julkistustilaisuudessa.

•

41

Festivaali

Bryssel – sarjakuva elämäntapana

b

Belgian sarjakuvahistoriaan voi tutustua Brysselin museoissa, Fête de la BD -festivaalilla ja kaupungin katukuvassa.

TEKSTI

Kivi Larmola

VALOKUVAT

Sanna Larmola

rysselin kaupungin tiedotustoimisto listaa kaupungin merkittävimmäksi nähtävyydeksi sarjakuvakulttuurin. Jo Zaventemin lentokentällä tulee vastaan Tintin kuuraketti. Sarjakuvaa on joka paikassa, kaupungin moneen kertaan kuvatuista kuuluisista sarjakuvamuraaleista ja vanhan kaupungin julkisivujen sarjaku-

42

KUVITUS

Antti Kurvinen

vateemoista aina ihmisten tapoihin ja ulkomuotoihin. Nämä kasvot, 1,2 miljoonaa brysseliläistä, ovat tuttuja sarjakuvien sivuilta.

Seuraavaksi huomaa, kuinka kaikki bussit, raitiovaunut, kaupat ja kadut kantavat nimissään ja osoitteissaan sarjakuvanystävälle tuttuja sanoja, ja kun pysähtyy katsomaan miekoin, peitsin ja hevosin ko-

ristettuja kuningaspatsaita, tajuaa kuinka nekin tuntee Hergén, Peyon ja Franquinin sarjakuvista.

Brysselin pormestari huomauttaakin minulle, että ”sarjakuvien myyntibulkki voi olla Ranskassa, mutta tekijät ovat edelleen belgialaisia, ja Brysselin kaupunki elää sarjakuvaa”.

•

Sarjakuvan historiasta Meille Belgian sarjakuvahistoria alkaa Hergéstä, mutta maa ei suinkaan ollut sarjakuvatyhjiö ennen vuotta 1920. Samat kaupalliset piirrostyylit kuin muissakin Euroopan maissa olivat tuttuja Belgiassa. Wallonian alueella ja Brysselissä oltiin myös alusta alkaen Ranskan markkinoiden parissa. Flaaminkielisillä alueilla sarjakuvan läpimurto oli hitaampaa; heillä oli Frans Masereelin puukaiverrukset ja George Van Raemdonck, jota hyvällä syyllä pidetään ensimmäisenä flaamilaisena sarjakuvantekijänä. Sosialisti Van Raemdonck kuoli 1943 hollantilaisten SSmiesten luoteihin.

Ranskankieliselle yleisölle belgisarjakuvan äärimmäinen klassikko Bécassine oli ilmestynyt jo vuodesta 1905 La Semaine de Suzette -tyttöjenlehdessä. 1920-luvulla kielimuuri alkoi murtua kiitos uusien, kaksikielisten nuortenlehtien (Images d’épinal / Mannekensbladen, Zonneland / Petits Belges), joissa kaikissa oli sarjakuvia. Suosituin ajan lehdistä oli katolisen Le Vingtième Sièclen nuortenliite Le Petit Vingtième, jossa Hergé vastasi usein niin sarjakuvista, kuvituksista kuin mainoksistakin.

Ranskan markkinoiden suurempi koko piti silti Belgiaa otteessaan. Kun Jacques Martin ryhtyi tekemään Alixia, nostettiin hänen ranskalainen syntyperänsä esiin, vaikka hän oli jo lapsena joutunut maastaan ensin natsien työleirille Saksaan ja sieltä Brysseliin, olihan Ranskassa kiintiö ranskalaisille taiteilijoille ja näiden ranskalaisille töille! Martin valitti myöhemmin, että olisi halunnut tehdä sankaristaan kreikkalaisen eikä gallialaista, mutta julkaisukiintiö pakotti.

Silti omaa ja erityistäkin sarjakuvaa on. Esimerkiksi jo mainittu Bécassine, sekä tekijöistä Marc Sleen, Willy Vandersteen ja tuoreimpana Pieter De Poortere eivät ymmärtääkseni ole nousseet suureen suosioon Ranskassa, vaikka kaikki ovat Belgiassa jo

instituutioita. Joka tapauksessa 1930-luvun mittaan lähes kaikki Belgian lehdet, jotka vain saattoivat kuvitella löytävänsä nuoria lukijoita, lisäsivät julkaisuunsa yhden tai useamman sivun sarjakuvaliitteen, ja näissä paino oli nimenomaan kotimaisella tuotannolla.

•

Sarjakuvataiteen keskus CBBD CBBD Centre Belge de la Bande Dessinée sijaitsee vastapäätä Marc Sleen -museota, josta ei nyt sen enempää. Maailmankuulun arkkitehti Victor Hortan vuonna 1905 kangastehtaan myymäläksi piirtämä CBBD on aitoa Art Nouveauta, ja vuodesta 2015 lähtien vaihtuvine, huolella mietittyine näyttelyineen kuuluu ainakin minulla lähes joka Brysselin-matkan ohjelmaan. Aula avautuu portaiksi. Vasemmalla on sarjakuvakauppa, jonka ikkunavitriineissä on keräilyesineitä ja näköispainoksia. Perällä on laaja sarjakuvakirjasto ja oikealla ”perinteinen” brysseliläinen olut- ja viiniravintola kiiltävine messinkihanoineen ja paikallisine ruokineen. Ravintolassa on tunnelmallista vaikka neuvotella sopimuksia.

Portaita ylös noustessa tulee vastaan ensin kohtelias lipunmyynti, josta kuitenkin pääsee ilman muuta maksamatta ohi kun on sarjakuva-ammattilainen.

Muistan, kuinka eräällä käynnillä itse museon johtaja oli tiskin takana ja toivotti tervetulleeksi sanoen: ”Juuri tällä hetkellä Teidän töitänne ei ole näytteillä, mutta ylimmässä kerroksessa on joitakin maanmiehenne Ville Rannan teoksia, tervetuloa!” Pisteet kotiin!

Museon suunnittelu alkoi 1980, taustavoiminaan mm. François Schuiten ja Bob de Moor. Alkuperäinen idea oli luoda Hergé-museo, mutta tämä kieltäytyi kunniasta ja vaati museon avaamista koko Belgian sarjakuvataiteelle. 1983 Belgian julkisten laitosten ministeriö osti rakennuksen ja vuonna 1989 kuningas Baudouin ja kuningatar Fabiola vihkivät sen käyttöön.

hergé vaati museon avaamista koko belgian sarjakuvataiteelle.

•

Cinquantenaire Cinquantenaire-museo sijaitsee samannimisessä puistossa ja kattaa useammankin museon kokoelmat. Se on valtava, ja eklektinen ja kuin luotu inspiroimaan, antamaan elementtejä tarinoille ja herättämään kysymyksiä. Museon valta-

43

viin siipiin voi pysähtyä rauhassa tutkimaan asioita, joita menneen ajan tutkijat ovat raahanneet näytille; kiinalaista neuvotteluvuodetta, merovingiläisiä hautoja ja Pääsiäissaaren jättiläispäätä.

Sarjakuvan harrastajalle Cinquantenaire on kuitenkin enemmän. Se on läpi 1900-luvun toiminut lähdekirjastona, innoittajana ja tutkimusretkien kohteena belgialais-ranskalaisille sarjakuvantekijöille.

Kätevästi Brysselin keskustassa se on metrolla, raitiovaunulla ja bussilla tavoitettavissa, tarvitsematta hakata viidakkoveitsellä tietä läpi aarniometsien.

Samoin kuin Carl Barks loi Ankka-tarinoitaan turvautuen massiiviseen National Geographic -lehtien kokoelmaansa, löysivät Hergé, E. P. Jacobs, Bob de Moor, Jacques Martin ja monet muut kaipaamansa paikallisvärin suoraan kotiovelta.

Cinquantenairessa on niin Särkyneen korvan Arumbaja-fetissi kuin Rascar Capacin muumio, Ottokarin valtikan sinetit ja syldavialaisen pergamen-

44

tin esikuva. Ja siellä on valtava Rooman pienoismalli – ilmeisesti sama, jota ovat käyttäneet mallinaan niin Jacques Martin kuin Albert Uderzo.

Monet maailman museoista pidättäytyvät jossakin teemassa, jota sitten laajennetaan syventävillä erillisnäyttelyillä. Cinquantenaire ei sorru tähän.

1800-luku oli amatööriarkeologien kulta-aikaa ja kaikenlainen mennyt sopi kokoiltavaksi. E. P. Jacobs on hieman kritisoiden ikuistanut erään museon lahjoittajista Le mystère de la Grande Pyramide -sarjakuvaansa amatööriarkeologi Grossgrabensteinin hahmossa. Ja kuten Grossgrabenstein, jonka nimikin vihjaa siihen, että se on voittaja joka jättää isoimman hautakiven jälkeensä, myös Cinquantenaire on koottu hilpeällä ”kaikki hieno kelpaa” -mentaliteetilla.

•

Marolles Belgialaiset, kuten ranskalaisetkin, rakastavat kirpputoreja. Lähes joka kaupunginosalla on omat vintinsiivouspäivänsä, jolloin kaikki mah-

dollinen roju asetetaan kadun varteen. Historia näkyy siinäkin, ettei kaikki vanha suinkaan ole antiikkia; esineet jotka suomalainen jobbari heti aamusta napsisi toisten pöydiltä ja laittaisi suuremmalla hinnalla omalleen, vaihtavat joskus omistajaa muutamalla lantilla vasta päivän lopussa.

Marolles on edelleen se ammattimaisten kauppiaiden valtava päivittäiskirpputori, jolta Tintti löytää kapteeniystävälleen laivan Yksisarvisen salaisuudessa. Torilta voi edelleen löytää aivan mitä tahansa miltä tahansa vuosisadalta, suurta tai pientä, ja sen laidalla voi istua aitobelgialaiseen tyyliin lasilliselle olutta ja lautaselliselle stompia – makkaraa ja juuresmuhennosta. Tietysti kaupungissa valmistetaan myös maailman hienoimmat oluet, joiden hiiva tulee kaupungin ilmasta jonkin tietyn korttelin alueella.

Käymisaika on jopa 9 vuotta, eikä pulloja pahimmillaan saa edes viedä panimosta ulos, ettei salaisuus paljastu. Mitä olisi Brysselissä käynti ilman pyhiinvaellusta La Fleur en Papier Doré -baariin, jossa Hergé ja René Magritte istuivat iltaisin väittelemässä taiteesta ja sarjakuvasta - oluen voimalla, tietenkin?

•

Fête de la BD -festivaali Parc de Bruxellesissa syyskuisin pidettävä kaupungin oma sarjakuvafestivaali Fête de la BD on ehdottomasti belgialainen, ja Ranska onkin ainakin festivaalin virallisissa papereissa pudotettu Kansainväliselle alueelle. Paikalle ovat tulleet niin koko perheet kuin joskus kolmekin polvea sukua nauttimaan leppeästä syyspäivästä ja katselemaan kohteliaasti pöydät läpi. Joka toisella vastaantulijalla on päässään hotellipoika Pikon punainen Spirou-lehden logolla varustettu pillerilakki tai kartongista taiteltu strumffinmyssy. Tungos ei ole kestämätön, vaan hyväntahtoiset ihmiset jonottavat rauhassa omistuspiirroksia, uudet ja käytetyt sarjakuvat vaihtavat omistajaa. Esiintymislavalla jatkuu loputon keskusteluohjelma sarjakuvan olemuksesta aivan kuin vain television kuoret puuttuisivat.

Keräilijöitä raskaine matkalaukkuineen on vähemmistö. Toki perinteeseen kuuluu yhyttää taiteilija ja dumpata tämän eteen koko kirjallinen tuotanto omistuspiirroksia varten, mutta enemmän on vanhempia, jotka hakevat itselleen jonkin oman lapsuutensa klassikon ja lapsille uutta luettavaa.

Festivaalin suosio on osa kansainvälistä liikettä sen korjaamiseksi, että Euroopan suurimmasta sarjakuvafestivaalista Angoulêmessa, Ranskassa on tullut yksinkertaisesti liian iso. Fokus siirtyy eri puolil-

le. Sarjakuva yhdistää. Eikä yhteiseen sarjakuvaan välttämättä suhtauduta liian vakavasti: Tähtien Sodan hahmot marssivat käytävää poseeraten vieraiden kanssa, Asterix-leirissä leikitään Caesarin pitoja ja festivaalisunnuntai huipentuu jättiläisilmapallojen paraatiin ja suureen Tintti-autoralliin.

•

Kustantajien erilaisuus Belgiassa sarjakuva on edelleen ”franco-belge” vaikka saattaakin olla että belgit viittaavat lähinnä julkaisukieleen, jonka ansiosta vähemmän mahtipontinen Belgia on saanut avainasemansa sarjakuvassa kun uusi eurooppalainen sarjakuva hakee kansainvälistä muotoaan. Toisin kuin Ranskassa, jossa kaikki tähtää kotimarkkinoille (ranskalaisethan eivät juurikaan edes lomaile ulkomailla), Belgiassa panostetaan parhaillaan muun muassa Yhdysvaltojen sähköisille nettimarkkinoille, joilla kuljetuskulut eivät ole ongelma. Belgialaiset kustannustoimittajat ovat tietoisia myös Aasian, Amerikan ja Euroopan kokonaismarkkinoista ja näkevät itsellään niissä mahdollisen roolin.

Kustantajia on helppo tavata Fête de la BD:ssä, festivaali järjestää ennakkoilmoittautuneille erillisiä ammattilaisten kohtaamisia, joissa pääsee juttuun toimijoiden kanssa. Parhaita ovat päivätapaamiset, joissa juodaan soodavettä ja katsellaan portfolioita ja kirjoja läpi. Vaikka hyvin harvoin käy, että ensitapaamisella joku idea ottaa tulta, on kuitenkin varmaa, että vuosi vuodelta neuvotteluasema paranee. Ja ehkä se oma työkin hioutuu todella suurten markkinoiden toimittajien kommenteista.

Ammattilaisille järjestetään myös suuria iltatapaamisia, joissa saa syödä ja juoda pidemmän kaavan kautta ja katsella Atomium-palkintogaalaa. Niissä ei portfolioita näe, mutta jos on onnistunut tutustumaan aiemmin johonkuhun alan toimijaan, voi tulla esitellyksi edelleen ja löytää sitä kautta mahdollisia yhteistyökumppaneita.

Kuten aina, paikalla on myös diplomaatteja ja poliitikkoja, jotka työnsä puolesta kuuntelevat mielellään mutta eivät kustanna mitään. Kannattaa varoa haaskaamasta heihin liikaa ruutia. Brysselin pormestari ei todellakaan halunnut ottaa yhtään kirjaani julkaistavaksi. Kaupungin omien asukkaiden teoksissa ja niiden näkyvyyden tukemisessa oli tarpeeksi työtä.

•

Seuraava Fête de la BD -festivaali 14.–16.9.2019 Brysselissä.

Lisätietoa: visit.brussels/fr/sites/comicsfestival

“Tee sarjakuvia itsellesi”

h

Valloittava goottityttö Nemi täytti viime vuonna 20 vuotta.

Sarjan teemoista on samalla tullut valtavirtaa.

TEKSTI

Atte Timonen

VALOKUVA

aastattelin Nemin luojaa Lise Myhreä 33.

Helsingin sarjakuvafestivaaleilla syyskuussa. 43-vuotias norjalainen Myhre on piirtänyt Nemiä vuodesta 1997 lähtien. Nemin arkiset tarinat käsittelevät hauskasti parisuhdetta, nörttiyttä ja yhteiskunnallisia teemoja.

Nemi on 21 vuoden aikana saavuttanut hurjan suosion, ja se ilmestyy pohjoismaissa noin 60 sanomalehdessä, muun muassa Ilta-Sanomissa ja Dagens Nyheterissä. Sitä on myös julkaistu Suomessa jo yli 30 albumin verran.

Atte Timonen: Hei, ja tervetuloa Helsinkiin!

Lise Myhre: Kiitos! Viime kerrasta onkin pitkä aika, viisitoista vuotta itse asiassa!

AT: Nemiä on nyt siis tullut yli 20 vuotta. Milloin aloit ensimmäisen kerran piirtää omia sarjakuvia?

LM: Rakastan piirtämistä ja lapsena saatoin kuluttaa tunteja vain istuen ja piirtäen. Rakastin myös tarinankerrontaa, ja olen löytänyt lapsena tekemiäni kuvakirjoja. Niissä ei ollut mitään järkeä! Sarjakuvia

46

Joonas Kohonen

aloin piirtää vasta lukiossa, mutta en silloinkaan paljoa. Vasta kun törmäsin [ruotsalaisen Charlie Christensenin] Aarne Ankkaan, tajusin että sarjakuvat voivat olla myös aikuisten juttu ja kokonainen maailma avautui minulle.

1990-luvulla aloin sitten piirtää, mutta siitä ei oikein tullut mitään. Olen iso elokuvafani, ja rakastin kirjoja ja sarjakuvia. Monien tarinoiden päähahmot olivat kuitenkin aina poikia tai miehiä, ja enempää ajattelematta minäkin kirjoitin sarjakuvia miehistä.

Tein surkeaa työtä, koska mitä minä tiedän miehenä olemisesta tai miesten perspektiivistä! Usko siinä oli mennä, mutta onneksi Nemi vain putkahti mieleeni ja asiat alkoivat loksahtaa paikoilleen.

AT: Mitä sarjakuvia, Aarnen lisäksi, luit lapsena ja nuorena?

LM: Luin paljon ruotsalaisia sarjakuvia, kuten Bamsea ja sen sellaista. 16-vuotiaana löysin Aarne Ankan, mutta opin kuitenkin 5-vuotiaana lukemaan Aku Ankan avulla, varsinkin Carl Barksin ankko-

jen kautta. Lehti ilmestyi joka tiistai ja kaikkihan sitä lukevat.

AT: Suomessa on sama homma! Päivä on vain eri, mutta Aku Ankka on yhä kaikille se yhteinen nimittäjä.

LM: Viimeksi kun olin Helsingissä, näin hirveästi ihmisiä jonottamassa jonnekin, korttelin ympäri.

Mietin, että onko siellä jonkin bändin keikka. He jonottivatkin Don Rosan signeerauksiin! Olen tavannut hänet parikin kertaa, ja hänen fanejaan ei muualla ole yhtä paljoa. Mies on rokkistara täällä!

Norjan kymmen goottia AT: Miten Nemi sitten syntyi?

LM: Far Side -sarjakuvalehdessä oli silloin vierailevan taiteilijan osasto, johon pystyi hakemaan paikkaa. Pääsin mukaan todella kokeellisilla jutuilla, sillä yritin kaikkea. Hiiriä, rottia – kaikki miehiä, eikä mikään oikein toiminut. Kustantaja kuitenkin odotti kokonaista sivua, ja aloin miettiä taas uutta materiaalia. Tämä oli se käännekohta: viisiruutuinen sarjakuva goottiskenestä Norjassa. Hyvin pienen yleisön juttua, koska Norjassa oli tuolloin ehkä noin kymmenen goottia.

Nemi oli osa tätä tarinaa, ja tajusin, että hänestä minä voin kirjoittaa. Tämä on samastuttavaa. Metallityyppien ja goottien piirtäminen on myös hauskaa, saa käyttää paljon mustetta! Mutta siitä se sitten lähti.

AT: Sanoit että hän samaistuttava. Kuinka paljon sinua on sitten Nemissä?

LM: Aika paljon, eikä vain Nemissä, vaan muissa hahmoissa myös. Kirjoittajana sitä vuodattaa itseään aina luomuksiinsa. Hän on monellakin tapaa hurjempi versio minusta, mutta meillä on paljon yhteistä. Nemi ei ole peilikuvani, mutta voisi helposti olla ystäväni! Bändit joista pidämme, poliittiset näkemykset... hänessä on paljon minua. Sama pätee myös hänen hieman neuroottisempaan ystäväänsä ja muihin hahmoihin!

AT: Oletko huomannut muutosta Nemissä tai muissa hahmoissa 20 vuoden varrella?

LM: Olen varma, että olen itse muuttunut paljon näiden vuosien aikana. Jos nyt istuisin alas ja alkaisin tehdä uutta sarjakuvaa, tekisin paljon hyvin eri

tavalla, koska olen oppinut sarjakuvan tekemisestä enemmän. Ensimmäiset strippini Far Sidessa olivat täynnä suunnattomia puhekuplia ja pikkuruisia piirroksia, koska minulla oli paljon sanottavaa, enkä osannut kiteyttää. En tiennyt, mitä tein, mutta se oli myös siunaus, sillä kokeilin kaikkea. Olin tosi henkilökohtainen ja itketin myös hahmojani, mikä oli ennen kuulumatonta huumorisarjakuvassa! Ja se toimi!

Mutta jos nyt tekisin, se olisi varmasti tosi ammattimaista ja kenties vähemmän autenttista. Anteeksi, menin sivuraiteille. Mikä kysymys olikaan?

AT: Nemistä oli hahmona puhe.

LM: Aivan, muutos!

Uskon, että hän on aika samanlainen, joskin olen itse hieman kasvanut aikuisemmaksi. Tämä on hankala kysymys, koska en juurikaan lue vanhoja sarjakuviani. En ikinä astu taaksepäin ja katso Nemiä kauempaa. En mieti, tykkäävätkö ihmiset, jos teen näin tai noin.

AT: Monet taiteilijat eivät pidä vanhojen töidensä katselemisesta, sillä kehityksen vuoksi he eivät enää pidä niistä.

LM: Totta! Alan ihan punastua kun mietin asiaa... se olisi hirveää!

“nemi ei ole peilikuvani, mutta voisi helposti olla ystäväni!“

•

Ruotsissa vaaleanpunaiseksi Nemissä näkyy jonkin verran lokalisaation vaikutuksia, kuten esimerkiksi Nemin ystävä Cyanin tapauksessa. Suomessa hänellä on lukuisia nimiä, muun muassa Sini, Anu ja Heidi. Myös jotain konteksteja ja kaupungin nimiä on lokalisoitu Suomeen sopivaksi.

LM: Jotain juttuja saa muuttaa, kuten että Oslo on Helsinki.

AT: Kuinka paljon sinulla on sanottavaa käännösten suhteen?

LM: Suurin osa kunnioittaa toiveitani, mutta toisissa maissa on ongelmia. Vuosien ajan Ruotsissa vaihdettiin kansien väritys, mikä ärsytti ihan helvetisti! Kulutin paljon aikaa suunnitellen oikeaa väripalettia, ja sitten ruotsalaiset värittivät sen pinkiksi. Se on outo ilmiö; he luulivat sen olevan varhaisteini-ikäisten tyttöjen sarjakuva, mitä se ei todellakaan ole! Norjassa lukijat ovat aina olleet sukupuolijakaumaltaan 50/50 ja suurin osa lukijoista on yli 20-vuotiaita.

47

NYT ON TIETEELLISESTI KUUNTELEPA TÄTÄ: SANOT ETTÄ HARRY ONKO SINUN AINA OLTAVA NIIN SUORA? TODISTETTU,ON AINA, ETTÄ POPULAARIPOTTER -FANIT OVAT KULTTUURIMIELTYMYKSET PARASTA OLLA ON TODELLA HYVIÄ IHMISIÄ!

KYLLÄ ON. PUHUKOOT KERTOVAT HENKILÖSTÄ REHELLINEN. TÄRKEÄÄ JUODA MUUT KAUNISTELLEN PALJON. PALJON, TOISILLEEN. EN KUN HALUA OLLA SAMANLAINEN. ULKONA ON NOIN

LÄMMIN.

© LISE MYHRE 2018 / NEMI.NO

IHMISET, JOTKA RAKASTAVAT TÄÄLLÄ KER- VIISAAN KUULOINEN VETTÄ.

POTTER-KIRJOJA, JAKAVAT TODENROTAAN MYÖS KYLLÄ TUTKIMUS. PIAN HE EI, OLET VÄÄRÄSSÄ.

HEI! EDUSTAMME KESKUSTAPUOLUETTA...

NIIN, MUTTA NÄKÖISESTI NIIDEN ARVOT ELI PALJON ERI VARMAAN TODISTAPISS OFF! KOHTELIAS VOI VAT, ETTÄ VESI ESIMERKIKSI SEN, ETTÄ TOISILLE FANITUSKOHSENTÄÄN PITÄÄ OLLA. OLLA HYVÄ RIIPPUMATTA ON MÄRKÄÄ?

TEIDEN FANIEN VÄLISISTÄ HEIDÄN ETNISESTÄ EROISTA. TAUSTASTAAN JA...

HEI! EDUSTAMME MUTTA KESKUSTAPUOLUETTA...

ONKO SINUN AINA OLTAVA NIIN SUORA? ON MIKSI? NIIN, ”HE MUTTA PYSTYVÄT PURKAMAAN PALJON KOSKA YMMÄRRÄTKÖ NYT, MIKSI TARINOITA JA MUISTOJA TSEMPPIÄTSEMPPIÄTSEMPPIÄ SADAN VUODEN PARASTA OLLA SETÄÄLLÄ ONNISTUU! ONNISTUUKO? PISS OFF! ELÄMÄÄN JÄÄNEET SANOTAAN, KOHTELIAS VOI AHDISTUSTA MUSIIKKIA KUUNTELEKYLLÄPYRITÄÄN ON. PUHUKOOT VAALIMAAN, MUTTA ISÄ SANOI AINA EI LISTA-ON KULUTTUA KAIKKI TÄMÄ REHELLINEN. MELKEIN! MELKEIN! ETTÄMUUT METALLIFANIEN MALLA. HEILLÄ ON VAHVA YHTEYS TARINAT OVAT SENTÄÄN OLLA. MINUSTA ON UNOHTUNUT, KAUNISTELLEN NE KATOAVAT NOPEASTI. POPPIHULLUTUKSILLE? MIELENTERVEYS ON MUIHIN FANEIHIN JA HESUJUA OVAT SANOI KNUT VÄÄRISTYNEITÄ.

SELEMPIOLI SARAH TOISILLEEN. EN HALUA EII! ÄLÄ OTA...

ONNISTUU...

KESKIMÄÄRÄISTÄ SOSIAALISESTI SOPEUTUVAISIA.” HAMSUN. TAI MUUTTAVAT CONNOR? OLLA SAMANLAINEN. HELKUTIN PELINI! PAREMPI. MUOTOA.

ÄÄÄH!

PAKKO

S ILTI

TARINOITA JA MUISTOJA ”NORMAALI” ON SUBJEKTIIVITÄTINI PYRITÄÄN VAALIMAAN, KATSO! ISÄNMIELESTÄ KANSSA MUTTA MIELESTÄ KAIKKI NEN ASIA.KÄVIMME NAAPURINI MAHTAVA PÄIVÄRETKI! NE KATOAVAT TALLINNASSA. OSTINJUTTELE HALPAANOPEASTI. EI-USKOVAISET KAIKKI, JOTKA EIVÄT SÄÄSTIN VARMASTI SAIPPUAA,URHEILUSTA, KARKKIA JA SUJUVASTI OUTOJA. AINAKIN KYMPIN! LAATIKOLLISEN LIMUA!TAI MUUTTAVAT OVAT OVAT OUTOJA. MUOTOA.

KATSO! ISÄN KANSSA AH!KÄVIMME SUDENNÄLKÄ!

TALLINNASSA. OSTIN HALPAA SAIPPUAA, KARKKIA JA LAATIKOLLISEN LIMUA! ODOTA

MAHTAVA PÄIVÄRETKI! SÄÄSTIN VARMASTI AINAKIN KYMPIN!

SADAN VUODEN ELÄMÄÄN JÄÄNEET MINUSTA KAIKKI BENSAAN OVAT OUTOJA. MEISTÄ LAIVALIPPUUN, JA KULUTTUA KAIKKI JA KÄYTIT EHKÄ 8 KERTAA NIIN TARINAT OVAT KAIKKI, JOTKA MINUSTA ON UNOHTUNUT, SYÖMISEEN? PALJON...

TOSI OUTOJA. VÄÄRISTYNEITÄ.

SANOI KNUT ET YMMÄRRÄ SE OLI SARAH EIVÄT LUE HM. CONNOR? HAMSUN.TALOUDENPIDOSTA KIRJOJA...

MITÄÄN.

JA KÄYTIT EHKÄ 8 KERTAA NIIN PALJON...

AAAH!

LAIVALIPPUUN, BENSAAN JA NYT EN VOI SYÖMISEEN? ET YMMÄRRÄ SYÖDÄ SITÄ!

TALOUDENPIDOSTA MITÄÄN. TÖNÄISY

48

RING, RING...

PUHELIN SOI. VARMAAN JOKU, JOLLE ET HALUA PUHUA.

ÄLÄ VASTAA! ANNA HÄNEN ODOTTAA! TUHLAAT JONKUN INHOAMASI TYYPIN AIKAA JUURI NYT! HAHHAA!

HÄN EI ANSAITSE PUHUA KANSSASI.

MIKSET VAIN JÄTTÄISI SITÄ ÄÄNETTÖMÄLLE?

SE ILAHDUTTAA MINUA.

Ruotsiksi ja englanniksi osaan bongata, jos muutoksia tehdään, mutta suomennosten kohdalla joudun vain luottamaan kääntäjiin. Olen sanonut, että bändinimien pysyvyys on aika tärkeää, sillä monet bändit ovat todella undergroundia ja se on hauskempaa lukijoille, jotka tunnistavat ne!

AT: Nemi onkin ollut niin sanotun “alakulttuurin” edustaja, joka fanitti aikoinaan vähän vähemmän tunnettuja juttuja. Nemi on nörtti, mutta nyt nörttiys on muotia ja metallikin on valtavirtaa. Näkyykö tämä kulttuurinen muutos sarjakuvassa tai hänen maailmassaan?

LM: En ole oikeastaan miettinyt tuota. Koulun kesken jättämisen parhaimpia puolia oli omasta seurasta päättäminen. Ei tarvinnut istua ihmisten kanssa, joista ei pidä. En ajautunut sarjakuvien tai tiettyjen elokuvien ääreen siksi, että ne olivat tuntemattomia, vaan koska pidin niistä. Olen kyllä huomannut muutoksen, ja nörttiys on valtavirtaa. Maailmani ei kuitenkaan ole muuttunut. Ehkä se on naivia, mutta en koe muuttuneeni. Sydämeni on yhä sydämeni.

AT: Nemi on myös ollut yhteiskuntakriittinen hahmo, joka on taistellut monien asioiden puolesta. Saavatko nämä tärkeät asiat mielestäsi huomiota sarjakuvan kautta?

LM: Toki! En sano, että “oh kun tällä minun teoksella oli nyt iso merkitys” vaan, että kun ihmiset lukevat sarjakuvia ja niiden kautta sanoo jotain, ei se nyt ainakaan pelkkää ajanhukkaa ole puhua tärkeistä asioista.

Tämä asia on ehkä muuttunut eniten vuosien varrella. Jutut, joista puhuin 20 vuotta sitten, olivat paljon ristiriitaisempia kuin nyt. En nykyään juurikaan puhu Nemissä homojen oikeuksista, koska onneksi maailma on mennyt niin paljon eteenpäin. Silloin sain kuitenkin kuulla paljon enemmän jutuista, jotka nykyään ovat ihan arkipäivää.

Taidetarvikeliike Tempera Uudenmaankatu 16 00120 Helsinki Avoinna ma-pe 9–18, la 10–16

•

Ehkä ei elokuvalle 20 vuotta on pitkä aika. Mikä on Nemin tulevaisuus? Onko se sarjakuvien sivuilla vai kenties muussa median muodossa? Sinulla on siinä kädessäsi Belzebubs – LM: Rakastan tätä sarjista!

AT: – joka on hyvä esimerkki sarjakuvasta, joka on näkynyt myös toisessa mediamuodossa. Nemielokuva? Nemi-TV-sarja?

LM: Ehkä elokuva. TV-sarjasta on ollut puhetta vuosien ajan, ja sanon aina ei. Tuotantoyhtiöt ja kanavat Ranskassa ja Norjassa ovat tehneet hyviä tarjouksia, mutta ei lopulta mitään mikä toimisi. En ole mikään maailman paras kirjoittaja, mutta kukaan muu ei voisi kirjoittaa Nemiä, ja en osaa itse kirjoittaa televisiota, joten se siitä! Enkä oikeastaan edes halua. Sarjakuvat ovat minun unelmatyöni.

Minulle sanotaan, että “sinun kannattaisi mennä Amerikkaan kirjoittamaan elokuvia tai televisiota”, mutta tämä on minun juttuni. Minä haluan tehdä sarjakuvia! Tätä parempaa ei ole. Sanon usein “ehkä” puheille televisiosta ja lopulta vetäydyin pois, sillä en tunne oloani mukavaksi. Pitkä vastaus, lyhyesti: EI! Tai en usko. Ehkä elokuva. Ehkä.

AT: Entäs pidemmän kaavan tarinat? Kokonainen pitkä Nemi-tarina.

LM: Pitkät Nemi-tarinat ovat suosikkejani! Ne tulevat aina joulun erikoisnumeroon. Niitä on kiva tehdä, ja lukijat rakastavat niitä, joten kyllä haluan tehdä niitä tulevaisuudessa enemmän.

AT: Mitä vinkkejä antaisit aloitteleville sarjakuvapiirtäjille, jotka tuskastelevat ideoineen?

LM: Tehkää sitä, mitä te haluatte. Olkaa oma itsenne. Piirrän Nemiä itselleni, ja se rakkaus näkyy siitä myös muille. Älä mieti mistä muut pitäisivät, sillä kaikkia ei kuitenkaan voi miellyttää. Mieti mistä itse pidät ja tee siitä sarjakuvaa.

•

Liikkeessä alennukset Suomen sarjakuvaseuran jäsenkortilla 10–20 % riippuen tuotteesta!

Myös verkkokauppa! tempera.com

FLU HARTBERG: FAGPRAT

Pohjoismaiset sarjakuvavinkit 1/3: Norja Tässä juttusarjassa julkaisemme pohjoismaisten sarjakuvalehtien vinkkejä kiinnostavista vuoden 2010 jälkeen julkaistuista teoksista.

Ensimmäisessä osassa Empirix.no-verkkolehden päätoimittaja Walter Wehus suosittelee norjalaista sarjakuvaa.

TEKSTI

Walter Wehus

Lars Fiske: Herr Mertz (No Comprendo Press, 2012)

Saatat tuntea Lars Fisken ja Steffen Kvernelandin ilmiömäisen elämäkertateoksen Edvard Munchista.

Mutta tiesitkö, että tämä Kurt Schwittersin elämäkerta ilmestyi samaan aikaan jatkosarjana Kanonlehdessä? Fiske kuvaa Saksan dadaisteja ja kollaasitaiteilija Schwittersin elämää lämmöllä ja huumorilla. Samalla hän käyttää itseään ja kollegaansa Kvernelandia luodakseen kontekstin laiminlyödyistä taiteilijoista nykyolosuhteissa.

Yksi Fisken vahvuuksia on omaksua käsittelemiensä taiteilijoiden tyyli. Herr Merz on sekoitus kollaaseja, konstruktivismia ja Fisken omaa kulmikasta, hyvin tunnistettavaa ilmaisua.

Kirja perustuu tarkasti alkuperäislähteisiin. Olisivatpa kaikki taiteilijaelämäkerrat yhtä viihdyttäviä ja informatiivisia kuin tämä!

50

KÄÄNNÖS

Vesa Kataisto

Øuvind Holen ja Mikael Noguchi: Drabant vol. 1–3 (Cappelen Damm, 2012–18) Yhdeksänkymmentäluvulla Oslossa oli nollatoleranssi tagien ja graffitien suhteen. Sen valvonta meni toisinaan absurdeihin mittoihin, kuten maalilla merkittyjen junien ja metrovaunujen poistamiseen liikenteestä. Mutta se muokkasi myös koko hiphopalakulttuurin kehitystä pääkaupungissa. Øyvind Holenia voi kutsua Norjan tärkeimmäksi hiphop-historioitsijaksi. Hän on journalisti ja useamman hip-hop -teoksen kirjoittaja. Yhdessä piirtäjä Mikael Noguchin kanssa hän on luonut uskottavimman mahdollisen sarjakuvan norjalaisesta nuorisosta.

Kolme Drabant -kirjaa seuraa Viktoria ja Fredrikia (alias ”Senc” ja ”Deks”) sekä Viktorin tyttöystävää Camillaa kolmikon etsiessä maalauskohteita Oslon

LARS FISKE: HERR MERTZ

ANNA FISKE: VASKEDAMEN

51

ØUVIND HOLEN JA MIKAEL NOGUCHI: DRABANT

52 109044_drabant vol3_cc18_r1.indd 70

29/06/2018 15.49

kaduilta. Samalla hahmot yrittävät löytää myös tarkoituksen elämälleen.

Kirjojen aikajana ulottuu vuodesta 1994 vuoteen 2000. Kuudessa vuodessa keskushenkilöille ja heidän lähipiirilleen tapahtuu paljon. Tarina on osin traaginen, osaksi humoristinen ja koko ajan realistinen.

Holen hallitsee osuvan dialogin ja Noguchin tyyli nojaa länsimaisesti raadeltuun versioon mangasta (vertaa Jamie ”Tank Girl” ja ”Gorillaz” Hewlettiin) sekä graffitien dynamiikkaan.

MAGNHILD WINSNES: HYSJ

voittanut kesän tunnelman niin tarkoin kuin Winsnes. Sattumoisin se muistuttaa kanadalaisten Jillian ja Mariko Tamakin This One Summeria, mutta Hysj seisoo tukevasti omilla jaoillaan.

Flu Hartberg: Fagprat (Cappelen Damm, 2010–17) Norja on sarjakuvastrippien luvattu maa. Meillä on jalkapallohullu pubinomistaja Pondus, gootti Nemi, Lounastauon toimistohuumoria ja Eonin poliittista pähkäilyä. Kaikki tutustumisen arvoisia, mutta nostaisin tässä esille Flu Hartbergin Fragpratin, jota pidän aivan erityisenä tapauksena.

Hartberg oli jäsen piirtäjäkollektiivi Dongeryssä, joka aikaansai vallankumouksen 2000-luvun norjalaisessa sarjakuvassa.

Fagprat (”Praataamista”) on epätavallinen strippisarja siksikin, että siinä on vain yksi pitkä ruutu.

Sarjan alkuvaiheessa perustilanne oli yleensä kolme–neljä tyyppiä pöydän ääressä keskustelemassa aiheesta, joka vääntyy absurdeihin mittoihin. Sarja erottui myös piirrostyylillään, joka näyttää saaneen vaikutteita MAD-piirtäjä Basil Wolvertonilta.

Anna Fiske: Vaskedamen (No Comprendo Press, 2015)

Magnhild Winsnes: Hysj (Aschehoug, 2017) Ystävykset Hanna ja Siv viettävät kesää leirintäalueella jossakin päin Norjaa. He tapaavat siellä joka vuosi, mutta tällä kertaa käy selväksi, että he alkavat kasvaa erilleen. Siv on alkanut kiinnostua pojista ja vanhempien tyttöjen tekemisistä, kun taas Hanna pitää edelleen intiaanileikeistä ja sotahuudoista. Ystävyyssuhde heilahtelee laidasta laitaan, mutta Hanna ei ole vielä valmis hallitsemaan kaikkia aikuistumisen mukanaan tuomia muutoksia.

Magnhild Winesesin esikoisalbumi Hysj on vakuuttavaa työtä niin muodon kuin sisällönkin puolesta. Sen kerronta ei noudattele perinteistä ruutujakoa, vaan pieniä ja isoja puhekuplia sijoitellaan kuvien sivuun.

Tuskin mikään muu norjalainen sarjakuva on ta-

Vaikka Anna Fiske on yksi harvoista norjalaisista lastensarjakuvien tekijöistä, joitakin hänen teoksiaan on vaikea luokitella millekään kohderyhmälle suunnatuksi. Vaskedamen on yksi niistä.

Viisivuotiaan Lotan kotona käy pyykkäri, vaikka perhe ei ole varakas. ”Äiti ja isä ovat niin uupuneita töistään ja kahden lapsen kasvatusongelmista”, Lotta pohtii. Pyykkäri Aina on vanha rouva, joka ei ole menettänyt lapsenmieltään. Hän vie Lotan retkille kohtaamaan uusia elämyksiä. Se sopii hyvin, sillä vanhempien aika kuluu riitelemiseen, samalla kun Lotta etsii paikkaansa maailmassa.

Fiske piirtää naivistisella tyylillä huolimatta siitä, onko sarja kohdistettu lapsille vai aikuisille. Tyyli on hyvin tunnistettava, ilmaisuvoimainen sekä värikäs.

Siihen on helppo tykästyä. Vaskedamen on erityisen liikuttava teos, kenties paras Anne Fisken tähänastisista sarjakuvista.

•

53

Festivaali

Seitsemän vuoren keskellä

n

Norjalainen Raptus-festivaali sai 90-luvulla inspiraationsa Kemin sarjakuvapäiviltä. Paikalle Bergeniin voi suunnata jo upeiden vuonomaisemien vuoksi.

TEKSTI JA KUVITUKSET

orjan suurin sarjakuvatapahtuma Raptus on kerännyt Norjan kakkoskaupungin Bergenin keskustakirjastoon kaikenlaista yli genrerajojen: norjalaisia huumorisarjoja, eurooppalaista nykysarjakuvaa, länkkäreitä, supersankareita, mangaa, cosplaytä, divareita, pienlehtiä, värikkäitä oheistuotteita, taidetarvikkeiden myyjiä...

Kansainvälisinä vieraina ovat muun muassa italialaiset Tex Willer -piirtäjä Laura Zuccheri, nuortensarjojen kuvittaja Paola Antista sekä muutamia supersankaripiirtäjiä, kuten espanjalaiset Pere Peréz ja Jesus Merino sekä brittiläinen Mike Collins.

Norjalaisissa sarjoissa näkyy huumoripainotus.

54

Aino Sutinen

Strippisarjoja on Norjassa monia, ja paikalla ovat muun muassa Nemin piirtäjä Lise Myhre, Jalmarin tekijä Nils Axle Kanten sekä Aamulehdessä ilmestyvän uudemman Bestikset-sarjan luoja Kenneth Larsen. Ensi vuodelle on jo buukattu norjalaisille Nemilehdestä tuttu, odotettu taiteilijavieras JP Ahonen.

Keskustelemme mukavan festivaalijohtaja Øyvind Naterstadin kanssa sarjakuva-alan haasteista eri maissa. Norjassa valtio tukee kirjojen kustantamista rahallisesti, mutta joitain maillemme yhteisiä haasteita löytyy. Mainituiksi tulevat kirjakauppojen hankintaketjut sekä strippisarjojen usein hieman konservatiivinen (tässä tapauksessa muutoshaluton)

lukijakunta ja julkaisijat. Kenneth Larsen on omaelämäkerrallisessa sarjassaan herättänyt viime aikoina keskustelua tulemalla kaapista.

Sproing-sarjakuvapalkinnot jaetaan tapahtuman illanvietossa ranskalaiselle Olivier Schwartzille sekä norjalaiselle Øyvind Sagåsenille.

Tapahtuma tuntuu sujuvan mukavasti, ja innokkaita nuoria vapaaehtoisia on suuri määrä mukana järjestelyissä. Festivaalilla on ollut haasteena sopivan tapahtumapaikan löytyminen, ja sitä on pidetty viime vuosina useissa eri paikoissa. Ongelma on tyypillinen tämän tyyppisille kulttuuritapahtumille, Helsingin sarjakuvafestivaaleilla on sama tilanne: keskeinen ja suuri tapahtumapaikka tulee helposti kalliiksi. Kirjasto on sarjakuvalle oikein sopiva paikka, vaikka tapahtuma tuntuukin samalla hieman hukkuvan taloon.

•

Norjalaisella sarjakuvalla meni lujaa Aiemmin Raptus on ollut vielä suurempi festivaali, viime vuosina se on kutistunut. Kyselin perspektiiviä tapahtuman historiaan sen perustajalta, Arild Wærnessilta.

AS: Hei Arild! Kertoisitko Sarjainfon lukijoille, kuka olet.

AW: Olen syntynyt Vossin vuoristo-/hiihtelyalueella vuonna 1952. Olen koko ikäni lukenut sarjakuvia sekä fantasia-, tieteis- ja toimintakirjallisuutta.

Pienenä 60-luvun alussa minulla oli alkuperäiset numerot Lepakkomies-, Superboy- ja Hämähäkkimieslehtiä! Olisinpa pitänyt ne...

Vuonna 1992 muutin Bergeniin ja perustin sarjakuvakaupan. Se kantoi vain reilun vuoden, mutta sain sarjakuva-alan kontakteja.

AS: Kuinka Raptus sai alkunsa?

AW: Norjan kulttuurineuvoston edustaja Tove Bakke oli käynyt Angoulêmen ja Kemin sarjakuvafestivaaleilla vuonna 1995. Hän näki, että norjalaiselle festivaalille oli tarvetta ja että Bergen olisi sille oikea paikka. Sattuman kaupalla kohtasimme ja hän kysyi, alkaisinko järjestää tapahtumaa. Vastasin kyllä. Vuonna 1995 perustin Bergenin sarjakuvakerhon ja ensimmäinen Raptus pidettiin vuoden 1996 keväällä.

Raptus-nimi anastettiin Disney-hahmo Raptus von Ruppilta (suom. Taavi Ankka). Norjaksi “raptus” tarkoittaa eräänlaista äärimmäistä, upeaa aistituntemusten räjähdystä. Johdin Raptusta (todella hyvien apurien kanssa) vuosina 1996–2004 ja 2010–13. 13 festivaalia. Hauskaa on ollut!

AS: Mikä on Raptuksen merkitys tämän päivän norjalaisella sarjakuvakentällä?

AW: Nämä ovat nyt sitten omia pohdintojani ja muistojani, joku muu voi olla eri mieltä.

Norjalaisen sarjakuvan ihmevuodet osuivat vuosille 1998–2004, jolloin tuli uusia julkaisijoita ja suosittuja tekijöitä, esimerkkeinä Frode “Pondus” Øverli ja Lise “Nemi” Myhre. Sarjakuva asemoitiin lujasti popkulttuurin kartalle, ja sarjakuvaan liittyvät uutiset näkyivät mediassa: sanomalehdissä, aikakauslehdissä, radiossa ja televisiossa. Raptus vaikutti tähän omalta osaltaan.

2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolivälissä tämä buumi hieman laantui, eikä media enää kiinnostunut kaikesta sarjakuvaan liittyvästä.

Julkkikset sekä bisnekseen ja myyntiin liittyvät uutiset kyllä kiinnostivat. Myös kiinnostus Raptukseen laantui siinä samassa.

Samaan aikaan jotkut “vaihtoehtoisen” sarjakuvan fanit ja tekijät olivat sitä mieltä, että Raptuksesta oli tullut turhan kaupallinen ja (heille) epäkiinnostava. He perustivat uuden festivaalin, Oslo Comics Expon. Nämä kaksi festivaalia ovat nyt toimineet rinnakkain yli kymmenen vuotta.

Kansallisena sarjakuvainstituutiona Raptus lienee nyt löytänyt sopivan kokonsa, vaikka se on kaukana hullujen “kultaisten vuosien” menosta. Media

55

Kenneth Larsonin Bestikset-strippisarja kuvaa Kennethin ja Marthe-ystävän elämää.

tuskin mainitsee sarjakuvaa, paitsi kun on kyse Frode Øverlin suurista rikkauksista.

Norjalaisten sarjakuvafestivaalien merkitys kovan linjan faneille, sarjakuvajulkaisijoille ja tekijöille on joka tapauksessa iso. Ihmiset kokoontuvat, tapaavat, juttelevat. Se on tärkeää.

AS: Mitä haluaisit kertoa “kultaisista vuosista”?

AW: Omalta kannaltani sellaisia olivat 1998–2004 sekä vuosi 2013, mahtavia festareita ja ohjelmistoja sekä nimekkäitä vieraita. Sain tavata upeita tekijöitä ja ystävystyä heidän kanssaan, tämä on varmasti monen festivaalijärjestäjän huippukokemuksia. Olen myös ollut onnekas kun olen saanut “löytää” ja tavata lupaavia nuoria taiteilijoita, joista monet ovat sittemmin tehneet hyvää uraa.

AS: Mitä pidit tämän vuoden Raptuksesta? Et ollut mukana järjestämässä tapahtumaa.

AW: On loistouutinen, että festivaali muutti pääkirjastoon. Muuten se jatkaa samaan tyyliin kuin viimeiset viisi vuotta, ja näin se jatkunee. Ei valtavan isoja tekijöitä tai uutisia, mutta samaa kuin ennenkin. Ja se on tietysti tyhjää parempi!

AS: Mitä mahdollisuuksia ja haasteita on norjalaisella sarjakuvalla tänä päivänä?

AW: Levityskanavat! Ihmiset eivät enää löydä sarjakuvia kirjakaupoista, ja lehtikioskien on kutistunut kovasti. Sarjakuvien myynti on jakautunut kahteen osastoon, joilla on vain vähän vuorovaikutusta – aikuisten sarjakuvaromaanit erikoiskaupoissa ja toisaalta suurelle yleisölle myytävät lasten muovipussitetut kirjaset, huumori-, Disney- ja toimintasarjakuvat (kuten esimerkiksi Tex Willer). Ajan merkki on se, että Mustanaamio-lehti, jota on myyty säännöllisesti 54 vuotta, lopettaa nyt joulukuussa.

•

56

Seuraava Raptus-festivaali pidetään Bergenissä syyskuussa 2019. Aino Sutisen piirretty matkareportaasi Raptuksesta on luettavissa Empirix-verkkolehden sivuilta englanninkielisenä: http://www.empirix.no/ aino-sutinen-drar-pa-raptus-2018.

Kuvan ja sanan jaksollinen järjestelmä

Agentti-Korkeajännitys 10/1976

Älä syö sitä keltaista lunta, siitä koirat ovat jo kulkeneet Vaikka sarjakuvan erityistä kieltä, keinoja ja kerrontaa ei opi kuin sarjakuvista, sarjakuvien aihe ja sisältö olisi silti hyvä hakea jostain muualta.

v

TEKSTI

Kivi Larmola

aaralliset maneerit, jotka tekevät kokonaisuudesta liian ennalta arvattavan, eivät rajoitu isoihin produktioihin, joissa alituinen huoli on, osaako yleisö ottaa teoksen omakseen. Maneereita löytyy lähes kaikesta sellaisesta tuotannosta, joka on syntynyt kohderyhmähakuisesti, koska koeteltu ja vakiintunut mekanismi väistämättä menettää kykynsä luoda jotain todella uutta. Toki muutenkin on mahdollista päätyä ruoppaamaan tuttua, mutaista kaivoa, toisintaa sataan kertaan luettua.

•

Sarjakuvan lajityypit ja niiden maneerit Sarjakuvan perinteet ovat itsestäänselvyyksiä. Niiden sekoittaminen sarjakuvan kieleen ja rakenteeseen ei

kuitenkaan ole välttämätöntä, vaikka onkin yleistä.

Huumorisarjakuva tunnistetaan karrikoiduista hahmoista. Haussa on vitsi ja rytmi, hahmot esitellään ominaisten, usein koomisten maneerien kautta ja loppu on yleensä hauska tai onnellinen. Lajityyppiin kuuluu välttää liian vakavia aiheita liian vakavasti käsiteltynä. Ehdottomasti tabuja ovat väkivallan pysyvät seuraamukset, yhdyntä ja rahvaanomaiset ilmaisut – tabujen rikkominen vie huumorisarjakuvan undergroundin puolelle.

Silloinkaan kun sarjakuva on näennäisesti harmitonta viihdettä, se ei kuitenkaan ole täysin epäpoliittista, koska kaikki yhteiskunnan kuvaaminen on yhteiskuntakritiikkiä – joko hyväksyvää tai kritisoivaa.

57

Claremont/Smith: X-Men From The Ashes

Supersankarisarjakuvissa on aina läsnä kaksi päällekkäistä juonilinjaa: supervoima josta on otettava myös vastuu, ja jokin henkilökohtainen draama tai dilemma jonka seurauksena sankari joutuu käymään lopullisen taistelun paitsi vihollisensa, myös itsensä kanssa. Vihollisen on paras olla vastaavilla supervoimilla varustettu nemesis; supersankari ei voi taistella esimerkiksi nälänhätää tai epätasa-arvoa vastaan ilman että luisutaan ulos genrestä.

Todellisia yhteiskunnallisia ongelmia sivutaan lähinnä sankarin henkilökohtaisina tragedioina tai traumoina. Silti todellisuus projisoituu: Hopeasurffarin draama, kun hän yrittää pelastaa meidän, oman aurinkokuntansa, kaikkinielevältä isännältään Galactukselta, on todellinen ja jossain muodossa kaikille tuttu valintaongelma.

•

Varokaa, aseeni on ladattu viihteellä Fantasiasarjakuva voi yhdistellä supersankarivoimia ja huumorin kerrontaa, mutta sen tulee olla luonteeltaan jollain tavalla eskapistinen, sijoittua aikaan ja paikkaan, joka ei ole lukijan ulottuvissa. Toki vaikeitakin asioita voi käsitellä fantasiaksi naamioituna, ja usein fantasia heijastaa todellisuutta tavalla, joka olisi realistisesti toteutettuna liian osoitteleva ja yksiulotteinen.

Realistinen sarjakuva saa mielellään käsitellä todellisia yhteiskunnallisia ongelmia – tosin mielellään

Monica Hellström: Ärligt talat

58

sellaisia, jotka on turvallisesti kadotettu historiaan tai normaalien kykyjen ulkopuolelle, kuten esimerkiksi yksin kokonaisen sodan tai globaalin huumekaupan selvittäminen. Realismi tarkoittaa tässä tapauksessa kuitenkin yleensä vain piirrosasua, joka on yhtä tarkkaan omien maneeriensa vanki kuin konsanaan huumorisarjakuva, ja ehkä sitä, että henkilöt voivat kuolla.

Esimerkiksi sotasarjakuvat ovat idealisointeja; kuka tahansa järjissään oleva tietää, että sellaista yhteisöllisyyttä ja stereotypioita ei voi olla, vaan että niitä käytetään kuvaamaan jotain, mikä ei luonnollisessa olomuodossaan taivu tarinaksi. Nostalgia onkin turvallista, koska siinä haikaillaan jonkin sellaisen perään, joka ei ole enää tavoitettavissa, tai idealisoidaan jotain, mitä ei koskaan todella ollut olemassakaan.

Omaelämäkerrallinen sarjakuva vaatii mahdollisimman arkisia ongelmia ja mikrokosmos-makrokosmos-tyyppistä projektiota. Kerrontatyyppiin yhdistetään myös usein se, että tarinoiden tulee olla pitkiä ja monipolvisia ja mielellään käsitellä jokin henkilökohtainen kasvukertomus alusta loppuun saakka.

Luonnosmainen piirrostyyli ja kerronnan näennäinenkin pelkistäminen ”dokumentaariseksi”, paikan päällä ja tunteella tehdyksi, lisäävät uskottavuutta.

Avant-garde, joka tarkoitti alun perin jotain uutta, on nykyään yleisnimi sarjakuvalle, joka yhdis-

telee muiden sarjakuvien tehokeinoja ja pyrkii rikkomaan niiden rajoja. Avant-gardeen kuuluu muun muassa metasarjakuvallisuus: tahallinen neljännen seinän rikkominen jossa henkilöt tietävät olevansa sarjakuvassa – keino, joka muuten on sallittua ainoastaan joissakin huumorisarjakuvan lajeissa.

•

Kyynäräkeppi ja puntari Edellä mainitut ovat vain yksi rautalangasta väännetty tapa jaotella sarjakuvaa. Muitakin on; esimerkiksi sarjakuvaa voi jaotella kohderyhmien mukaan. Vaikkapa mangaa jaotellaan kodomomuke (pikkulapset), shonen (pojat), shojo (tytöt), liikemiesten, jättiläisrobottien ja niin edespäin mangaan. Koska manga on niin suosittua lähes kaikkialla maailmassa, on mahdollista menestyä myös vähemmistökulttuuriyleisön parissa, esim yaoi- ja yurimangassa. Japanilaisen sarjakuvakerronnan maneerit ovat ilmeisempiä, koska myös kirjoitus on ikonipohjaista eikä ajatus kuvan käyttämisestä samaan aikaan ikonimerkkinä ole vaikea japanilaiselle yleisölle.

Sarjakuvaa voidaan myös jaotella sen mukaan, kuinka painopiste jakautuu tekstin ja kuvan kesken.

Kärjistetty esimerkki tästä ovat sarjakuva-adaptaatiot, joissa pyritään toisintamaan kirjallinen lähde-

teos kuvitettuna tekstistä tinkimättä. Tämä saattaa hauskimmillaan olla tahallista tekstillä irvailua ja kuivimmillaan Kuvitettujen klassikoiden kerrontaa, jossa sarjakuva on vain apuväline lähes lukutaidottoman sarjakuvayleisön johdattamiseksi maailmankirjallisuuden pariin. Ajatus yleisöstä, jonka älyn lahjat riittävät hädin tuskin hupaisien kuvien katseluun, on alentava ja todistetusti väärä, sillä ne jotka lukevat paljon sarjakuvaa, lukevat lähes aina paljon kaikkea muutakin.

•

Miten sitten löytää uusia aiheita? Haastamalla itsensä. Jättämällä kilvoittelu menestyneempien kollegojen kanssa. Kertomalla jotain, mikä on ainakin jollain tasolla omakohtaista ja itselle tärkeää. Etsimällä aiheet todellisuudesta ja havainnoimalla, miltä asiat näyttävät, sen sijaan että opettelisi, miten ne ikonisoidaan. Haastamalla draaman kaari ja kerronta – kuten olen aiemminkin sanonut, Aristoteleen Runousopissaan esittämät kaavat olivat ainoa hyväksytty muoto 1920-luvulle ja montaasin keksimiseen. On aivan mahdollista luoda taas jokin uusi yhtä toimiva tapa kertoa tarina.

Ei muuta kuin haastamaan!

•

Hunt Emerson/Samuel Taylor Coleridge: Vanhan merimiehen tarina

59

Ajan vangit

Tanttu teki määräaikaan asti Rymy-Eetu oli sarjakuvana parhaimmillaan toisen maailmansodan vuosina. Piirtäjä Erkki Tanttu jatkoi kuitenkin työtä 1970-luvulle asti.

m

TEKSTI

Ville Hänninen

oni sarja jatkaa yli parhaan myyntipäivänsä. Eltaantumista voi estellä hetken aikaa, mutta ennen pitkää käy niin kuin on määrä. Ensin taiteilija on rakentanut sarjalle sielun, sitten se hiipuu vähitellen pois tai muuttuu suoranaiseksi irvikuvaksi entisestä.

Pahimmillaan seuraavan sukupolven ”haluan vain piirtää” -taiteilijat jatkavat isän (henkisen tai fyysisen) työtä, eivätkä he voi koskaan saavuttaa alkuperäisen lumoa. Sarjakuvake, ei enempää. Koska olemme hyväntahtoisia ja kasvaneet sarjojen kanssa, saatamme kestää Charles M. Schulzin tapaiset tarinat, jossa kaikki kehkeytyy ensin kohti huippua ja hyvät vuodet todellakin kestävät miltei kymmeniä vuosia ja sen jälkeen hiipuu, hiipuu, hiipuu...kunnes tulee

60

lähtö saappaat jalassa.

Se on komeaa, koska Schulz ei kerännyt ympärilleen samanlaista klaania kuin Mort Walker, jonka jutut sitä paitsi karvistuivat paljon pahemmin ja varhemmin. Charles Bronson oli mies ja haulikko: Charles Schulz mies ja Rapidograph. Rapidograph, Caran D’Ache ja sen sellaiset olivat Erkki Tantunkin pyristelyn välineitä. Tuottelias taidegraafikko ja kirjankuvittaja (1913–1985) muistetaan useimmiten niistä töistä, joita hän itse piti vähäpätöisinä: sotienjälkeisistä sananparsikuvituksista ja jo 1920-luvulla alkaneesta Rymy-Eetu-sarjakuvasta.

Aika monen sanomalehtisarjakuvan tavoin Rymy-Eetu koki kaksi nousua. Ensimmäisen, alkuperäisen kultakauden Rymppäri oli suojeluskuntalai-

nen, ajan hengessä. Samaan aikaan kuului sekin, että sankari oli usein neuvokas paksukainen, oli herra sitten nimeltään Pulliainen, Kerhonen, Pätkä, Mikko Nykyaika tai Eetu.

Taiteilijan poika Juha Tanttu muistelee veljensä Markun kanssa tekemässään Isä piirtää -kirjassa (Otava,1990): ”Isä tuskailee. Tänään pitää saada Rymy-Eetuja Hakkapeliittaan. – – En ymmärrä miksi isä sadattelee, miksei hän pidä Rymy-Eetusta. Minusta Rymppäri on parasta mitä isä piirtää. Olen ylpeä kun kaverit ihailevat sarjakuvaa. Isä huokaisee kun saa muutaman sarjan valmiiksi ja sanoo että nyt ei taas muutamaan viikkoon tarvitse...”Sellainen kultakausi. Ei hietön eikä itseinhoton. ”Isä piirtää monta Rymy-Eetua vielä, vain lehdet vaihtuvat.”

Aluksi oli kirjallisuuslehti Nuori Voima, jossa sarja ensi kerran ilmestyi. Sitten tulivat Kansan Kuvalehti ja Suomen Kuvalehti, joita seurasi suojeluskuntien Hakkapeliitta. Siinä Rymy-Eetu koki toisenkin, todellisen kultakauden. Tuli sota. Tanttu pystyi rakentamaan Eetustaan suoranaisen supersankarin.

Ryssän kävi huonosti, mutta mikä parasta, poikkeustilanne innosti Tantun piirtämään koko joukon

upeita aikansa kuvia. Kun ajattelemme sarjakuvaa ja sotapropagandaa (milloinpa emme ajattelisi), mieleen tulee Suomessa ensimmäisenä Rymy-Eetu. Kun alkoi käydä selväksi, että Suomi häviää sodan (tulee urheasti toiseksi), Rymy-Eetunkin tyylilaji oli hyvän aikaa sitten muuttunut vähemmän uhoisaksi. Elokuussa 1944, pari viikkoa ennen Moskovan rauhansopimusta Eetu ampuu itseään vahingossa koipeen.

Sama mies, joka vielä äsken taivutti tankkeja!

Sotien jälkeen oli sopeuduttava. Tanttu löysi itselleen uusia tehtäviä, muun muassa merkittävänä kirjankansien suunnittelijana, mutta ei hän osannut Rymppäristä luopua. Väännettävä oli. Kyse oli tragediasta nimeltä lukijat. Isäni on kertonut, että ”Aleksanteri-pappa” vaati aina jouluksi uuden Rymy-Eetukokoelman. Hänen kaltaisiaan riitti sen verran, että Otava julkaisi uuden riimitetyn kokoelman niinkin pitkään kuin vuoteen 1968 asti.

Vanha vallattiin, mutta Tanttu jatkoi yhä. Selviytymistaistelu oli mennyt vereen.

Sotien jälkeen Hakkapeliitta loppui samalla kun suojeluskunnat, joten Rymppäri pelastautui Kansan Kuvalehteen. Kun lehti lopetettiin, Eetu hakeu-

61

tui päätoimittaja Ilmari Kohtamäen perässä Radiokuuntelijaan (sittemmin Radiokuuntelija-tv ja Antenni) vuosiksi 1955–1968.

Kun sekin lopetti, kujan päässä näkyi Käytännön Maamies. Sinne Tanttu piirsi sarjaa niin pitkään kuin pystyi ja hiipui sitten hämärään.

Tarinaa voi kai pitää surullisena, mutta elämähän on. Yhtä lailla se on aika komea työmiehen kaari. Sotien jälkeinen Rymy-Eetu ei aina ollut kovin hehkeä.

Jutut tuntuvat välillä nopeasti keksityiltä ja piirretyiltä, eikä viivakaan ole 1960-luvulla ihan entisensä.

Kokoelmien painojälki vaihtelee luvattoman paljon.

Vielä Rymy-Eetun Käsirysy (1949) ja Rymy-Eetun Paksupertta (1950) uhoavat kansissaan ja muutamalla sisäsivullakin ihan vanhaan malliin, vain vanjat puuttuvat. Myöhempien kokoelmakirjojen kansikuvat ovat parhaimmillaan suorastaan supisuomalaista poptaidetta.

Rymy-Eetun tärskäyksissä sankari näkee nyrkkeilyvastustajansa kahtena, hyvin tärisevin tuloksin.

Rymy-Eetussa ja rasvatussa salamassa puolestaan on selvä viittaus Iskevään salamaan eli aaltoon, jossa ensin Flash Gordonin (I.S.) tapaiset sarjat ja sitten sarjakuvalehdet veivät kotimaisilta sarjoilta lukijat. Salaman tuloksena Rymy-Eetu ja tämän tuttava herra Kuikkaneva lentävät taivaan tuuliin.

•

Harteill’ Eetun heiluu nakit.

Hallit, hurtat, piskit, rakit kilvan ajaa miestä takaa.

Eetu-poikaa armahtakaa!

62

Arviot�

toimittanut

Ville Hänninen

63

KATI KOVÁCS: KARU SELLI (1996)

LEENA ROMU: Liiallisuutta, nurinkääntämistä ja rajojen rikkomista – Kati Kovácsin sarjakuvateokset Vihreä rapsodia, Karu selli ja Kuka pelkää Nenian Ahnavia? kertomuksina ruumiillisuudesta • Acta Universitatis Tamperensis

”Ylenpalttisuus on kauneutta.”

–William Blake VILLE HÄNNINEN

Kun aloin lukea Sarjainfo-lehteä, pituuskasvuni ei ollut vielä lakannut. Lehdessä kerrottiin, että Mannisen Pekka tekee ensimmäistä suomalaista väitöskirjaa sarjakuvista.

Sitä odotettiin. Sitä odotettiin. Sitten se valmistui.

Sen jälkeen tuntui hyvin pitkään, että mitään ei tapahdu. Mannisen kasvatustieteisiin tekemä väitöskirja Vastarinnan välineistö: sarjakuvaharrastuksen merkityksiä (1995) sai paljon mediahuomiota mutta tipahti muuten melkoiseen tyhjyyteen. Alan tutkimus oli kansainvälisestikin lastenkengissä.

Juha Herkmanin oman aikansa tutkimusta yhteen koonnut teos Sarjakuvan kieli ja mieli (1998) syntyi aikana, jolloin alan tutkimuskäsitteistöä ja sarjakuviin erityisenä ilmaisumuotona keskittynyttä tutkimusta ei ollut senkään vertaa kuin nykyään: sen näkee. 20 vuodessa sarjakuvia ja nimenomaan niiden kerrontaa on tutkittu sen verran, että kulttuurintutkimukseen nojannut kirja on vanhentunut.

Sen voisi kenties päivittää nykytutkijoiden voimin 2000-luvulle.

Näiden pioneeriteosten lisäksi uraauurtaneet tietokirjat kuten Heikki Kaukorannan ja Jukka Kemppisen Sarjakuvat (1972), Heikki Jokisen

64

ja Kalervo Pulkkisen Suomalaisen sarjakuvan ensyklopedian (1996) ja Juhani Tolvasen Muumisisarukset (2000) ovat lisänneet yleistä tietoutta sarjakuvista ja siitä kirjoittamisen mahdollisuuksista. Kai Mikkosen akateemisempi Kuva ja sana: kuvan ja sanan vuorovaikutus kirjallisuudessa, kuvataiteessa ja ikonoteksteissä (2005) on laajentanut ajattelua perinteisen sarjakuvallisuuden ulkopuolelle.

Ala on hetkittäin näyttäytynyt sellaisena kuin se onkin: kiinnostavana sanan ja kuvan hybridien kenttänä tai rihmastona. Siksi ei ole ihme, että tutkimuksellinen kiinnostus on vihdoin tällä vuosituhannella alkanut viritä.

Väitöskirjoja on tullut lisää. Pia Toivosen sarjakuvien kääntämiseen liittyvä kielitieteellinen väitöskirja Serietidning på fyra språk (2001), Päivi Arffmanin kulttuurihistorian alalle tehty ”Comics go underground!”: underground-sarjakuva vastakulttuurina vuosien 1967–1974 Yhdysvalloissa ja Ralf Kaurasen Seriedebatt i 1950-talets Finland: en studie i barndom, media och reglering (2008) jäivät miltei huomiotta. Varsinkin Kaurasen kohdalla tämä on harmillista: sosiologinen tutkimus 1950-luvun suomalaisesta ”sarjakuvadebatista” hahmottaa ilmiötä hienosti aikaansa vasten.

Pitkään sarjakuvatutkimus eteni maassamme juuri näin: yksittäisten eri aloille tehtyjen väitöskirjojen ja tietysti gradujen kautta. Sen vuoksi itse sarjakuvaa, sen kerrontaa ja sarjakuvallisuutta tutkittiin suhteellisen vähän.

Viime vuosien laajemman rintaman kehityskulku useine väitöskirjoineen, laajempine tutkimushankkeineen ja -ryhmineen ja (lopulta) kirjallisuustieteen kenttään kytkeytymisineen on johtanut siihen, että sarjakuvatutkimuksesta voi viimein alkaa puhua aitona kollektiivisena, kollegiaalisena ja kansainvälisenä prosessina. Samalla ”sarjakuvakeskeinen” tutkimus on lisääntynyt, mistä esimerkkeinä käyköön Karin Kukkosen väitöskirja Fables-sarjakuvasta ja Katja Kontturin väitöskirja Don Rosan sarjakuvista. Kerronnallisuuden piirteitä ja tapoja tutkivaa narratologiaa on alettu käyttää yhä hioutuneemmin sarjakuvien tutkimukseen.

Tämä näkyy kauttaaltaan – ja positiivisesti – Leena Romun väitöskirjassa Liiallisuutta, nurinkääntämistä ja rajojen rikkomista: Kati Kovácsin sarjakuvateokset Vihreä rapsodia, Karu selli ja Kuka pelkää Nenian Ahnavia? kertomuksina ruumiillisuudesta. Lokakuussa hyväksytty kirjallisuustieteen alan väitöskirja Tampereen yliopistoon on ensimmäinen suomalaisen sarjakuvataiteilijan teoksiin keskittyvä tutkimusmonografia.

Romu on aikaisemmin tehnyt Kati Kovácsin tuotannosta myös gradunsa ja lisensiaatintyönsä.

Aineisto koostuu kolmesta pitkästä sarjakuvakertomuksesta: Vihreä rapsodia (1994), Karu selli (1996) ja Kuka pelkää Nenian Ahnavia? (2010).

Romu erittelee kuitenkin myös taustoja. Kovács aloitti sarjakuvien tekemisen jo 1980-luvulla ja on ollut mukana alan keskeisissä muutosprosesseissa (mm. naistaiteilijoiden määrän huomattava kasvu).

Hän on saanut urallaan useita tunnustuksia, viimeksi ensimmäisen sarjakuvataiteen valtionpalkinnon vuonna 2014.

Väitöskirjassa Romu analysoi Kovácsin kolmea teosta parin kiinnostavan lähtökohdan kautta. Ensinnäkin: miten sarjakuvan muodolliset ja rakenteelliset ominaisuudet vaikuttavat siihen, miten ruumiit ja ruumiillisuus esitetään. Lisäksi hän pohtii muun muassa kirjojen erityyppisiä metaforia ja tilankäyttöä.

Toiseksi: liiallisuus. Kun Vihreä rapsodia ilmestyi vuonna 1994, varsin toisenlaisena aikana, kriitikko kuvaili teoksen olevan liiallinen ja liian täynnä yksityiskohtia. Romu ottaa ”liiallisuuden” taiteilijan nimenomaiseksi tunnuspiirteeksi ja korostaa humorististen teosten käsittelevän vakavia aiheita, kuten seksuaalista väkivaltaa, sukupuolirooleja, seksuaalista suuntautumista, sukupuoli- ja ruumisnormeja sekä patriarkaalista suku-puolijärjestystä.

Hän kirjoittaa väitöskirjan tiivistelmässä: ”Taiteilijan teokset ovat liiallisia siinä merkityksessä, että ne ovat usein täynnä henkilöhahmoja, symboleja, metaforia ja kummallisia tapahtumia. Monet kriitikot ovat huomioineet, että taiteilija käyttää myös groteskia kuvastoa, jossa toistuvat ruumiin toimintojen ja erilaisten muodonmuutosten kuvaukset. Mihail Bahtinin mukaan karnevalistinen groteski rakentuu vastakohtana klassiselle estetiikalle, jossa ruumis mielletään eheäksi ja suljetuksi. Karnevalistinen groteski rakentuu rajojen rikkomiselle ja nurinkääntämisille juhlistamalla ruumiin toimintoja, joita yleensä pidetään sopimattomina tai hävettävinä. Tässä mielessä Kovácsin sarjakuvia voidaan pitää groteskeina, sillä niiden kuvasto hyödyntää usein liiallisuutta, nurinkääntämistä ja rajojen rikkomista.”

Romun väitöskirjassa näkyy sarjakuvatutkimuksen muutos nimenomaan kohti sarjakuvan tutkimusta. Hän käyttää narratologian peruskäsitteitä, mutta kiinnittää huomiota sarjakuvalle tyypillisiin kerrontakeinoihin. Niiden rinnalla on myös lajispesifin sarjakuvatutkimuksen teorioita, esimerkiksi tilallisuuden pohdintaa Thierry Groensteenilta.

Moni viime vuosien tutkimuksessa ilmennyt ajatus sarjakuvakerronnan toiminnasta tilassa tuntuu vastaavan vaikkapa omia lukukokemuksiani. Sarjakuvateos ei ole vain sanoja eikä vain kuvia, ei vain yksittäisiä ruutuja tai sivujakaan vaan nimenomaan tietyn rytmin ja dramaturgian mukaan rakennettu kokonaisuus. Moni asiayhteydestään irrotettu seikka palvelee kokonaisuutta, kun kirjan lukee tarkemmin.

Toivon Romun väitöskirjan johtavan sekä tarkempiin sarjakuvatulkintoihin että hiotumpaan sarjakuvakritiikkiin. Helppoa se ei tietenkään nykymaailmassa ole, mutta yrittää pitäisi.

romu ottaa ”liiallisuuden” kati kovácsin taiteen tunnuspiirteeksi.

65

TIMO RONKAINEN: Koipeliinista, Maronista ja Mytekistä sekä muista tunnetuista sarjakuvista • Helmivyö

Aukkoja katsellen HEIKKI JOKINEN

Sarjakuvan historia Suomessa on täynnä aukkoja, tutkimatonta on vielä paljon. Toimittaessani Kalervo Pulkkisen kanssa Suomalaisen sarjakuvan ensyklopediaa (1996) huomasimme tuntemamme historian puutteet erittäin selvästi. Alan perustutkimus, bibliografiat ja monografiat puuttuivat lähes kokonaan.

Varhaisempaan suomalaiseen sarjakuvaan kattavasti perehtyneitä ja siitä kirjoittaneita oli tuolloin oikeastaan vain Heikki Kaukoranta. Nyt tilanne on paljon parempi, kiitos monien sarjakuvaan perehtyneiden kirjoittajien. Silti jokainen ymmärrystämme menneestä täydentävä artikkeli ja kirja on tervetullut.

Timo Ronkaisen Koipeliinista, Maronista ja Mytekistä on kootaan pieni mutta sisällöltään kattava katsaus sarjakuvan nykyään vähemmän tunnettuun puoleen. Sen luvut painottuvat historian unhoon jääneisiin sarjakuvalehtiin.

Ronkainen hoitaa homman tyylikkäästi, vaikka kyse onkin yksittäisistä artikkeleista. Hän kertaa suomalaisten viihdesarjakuvien vaiheita, olkoon kyse sitten Heimosoturi Ismosta (1957), Buffalo Bill

66

-lehdestä (1951) tai Outsiderin tuotantoon tehdyistä sarjakuvista.

Leimallista varsinkin varhaisille hankkeille oli amatöörimäinen tuotanto, viihteellisyys sekä sarjakuvan vakiintumattomasta asemasta johtunut alisteisuus tekstille. Kotimaisten julkaisuiden lisäksi Ronkainen kirjoittaa kirjan 21 artikkelissa muun muassa romanttisen viihteen Vicky-lehdestä vuodelta 1963 tai Tähti-revyyn Elvis-numerosta (1962).

Jälkimmäisen kuvaus ”tämä on kenties maailman huonointa sarjakuvaa, nam!” tiivistää Ronkaisen tulokulman. Hän kirjoittaa sarjakuvasta lajina ja ilmiönä, ei arvioi vain huipputeoksia.

Kirjan pisin artikkeli käsittelee pätevästi suomalaisten sarjakuvalehtien historiaa 1940-luvulta tähän päivään. Se kattaa paitsi kotimaisten sarjakuvaa julkaisseet lehdet alkaen Piirtopaloista (1945) myös aikuislukijoille tarkoitetut uudemmat lehdet.

Useimmat artikkelit ovat aiemmin julkaistuja ja vaihtelevat lajiltaan sekä tyyliltään. Osassa on tehty hieman perustutkimusta, osa painottuu juonireferaatteihin.

Kirjoittajan oma ääni kuuluu selvästi teksteissä.

Hän ei hyljeksi kököintäkään tuotosta vaan näkee sen ominaispiirteet ja liittymisen sarjakuvan historiaan laajaan jatkumoon.

VILLE PIRINEN

HARRI RÖMPÖTTI: Kaiken maailman sarjakuvat • Suuri Kurpitsa

Neroja ja maestroja REIJO VALTA

Harri Römpötti on kirjoittanut sarjakuvista lehtiin kolmenkymmenen vuoden ajan. Vuosien varrella hän on haastatellut yhtä jos toista sarjakuvantekijää.

Nyt niitä on koottu kirjaksi. Kaiken maailman sarjakuvissa on yli 60 sarjakuvataiteilijan haastattelut.

Römpötti on tavannut ja haastatellut merkittävän joukon maailman sarjakuvantekijöitä. Esipuheessa hän valittelee, että kokonaisuus on miesvaltainen. Osin tämä johtuu sarjakuvakentästä. Vaikka Suomessa ala on ilahduttavasti naisistunut, samaa ei voi sanoa muusta maailmasta. Osin taustalla on median asenteet. Jos juttua ei ole saatu myytyä, se on jäänyt tekemättä. Aikoinaan Römpötti olisi mielellään kirjoittanut Claire Bretécheristä jutun, mutta sille ei löytynyt ostajaa.

Römpötti on koonnut tekemänsä haastattelut kansien väliin lähes sellaisinaan. Vain selkeät virheet on korjattu. Niinpä vanhemmista jutuista välittyy myös ajankuvaa ja alan termistön muuttuminen.

Römpötti on taustoittanut haastatteluja lyhyillä marginaaliin sijoitetuilla teksteillä ja kommentoi myös alan muutoksia. Sarjakuvapiirtäjä oli yleinen termi, kun Römpötti aloitti uransa, mutta sittemmin se on muuttunut sarjakuvantekijäksi tai sarjakuvataiteilijaksi. Vaatiihan sarjakuva muutakin kuin piirtämistä.

Joitakin tekijöitä Römpötti on haastatellut useamman kerran. Niinpä kirjassa on kaksi juttua muun muassa Enki Bilalista, Marjane Satrapista, Guy Delislestä ja Joann Sfarista. Art Spiegelmania ja ahkeraa Suomen-kävijää Don Rosaa Römpötti on jututtanut kolme kertaa. Haastatteluja on tehty ympäri maailman, useimmiten Angoulêmen ja Helsingin sarjakuvafestivaaleilla.

Kuten journalismiin kuuluu, ajankohtaiset aiheet korostuvat. Tekijän tuore albumi saa paljon tilaa, ja niiden taustoista paljastuu jotakin kiintoisaa.

Esimerkiksi Robert Crumbin Genesis sai vaikutteita Cecil B. DeMillen Kymmenen käskyä -elokuvan stillkuvista. Triviaakin on tarjolla: 1980-luvulla Hunt Emersonin kissan nimi oli Dogmatix.

Vaikka Kaiken maailman sarjakuvien taustalla on monia median ja maailman asettamia ehtoja, lopputulos on tekijänsä näköinen. Kirjalla on myös dokumentoiva merkitys. Römpötin suomalaisten dokumenttielokuvantekijöiden haastatteluista koostuva Sanokaa mitä näitte (Art House 2018) otti tekemisen dokumentoinnin päätavoitteekseen. Ulkomaisten sarjakuvantekijöiden suhteen tällainen tavoite olisi ollut lähes mahdoton.

Siksi nimessä on – ehkä pääministeri Juha Sipilään viittaava – ironinen sävy. ”Kaiken maailman” sarjakuvaneuvos on kirjoittanut lehtiin näkemyksiään. Asiantuntijalausunnot kannattaa aina ottaa huomioon.

67

VILLE RANTA: Kuningas menettää päänsä • WSOY

Vanitas vanitatum HEIKKI JOKINEN

Ei mikään ole maailmassa muuttumatonta, kirjoitti Bertolt Brecht. Tämän ymmärtää lopulta Ville Rannan uutuusteoksen kuningaskin, joka taistelee muutosta vastaan.

Linna on miehisen kulttuurin vertauskuva, jonka kasassa pitäminen muodostuu kuninkaan keskeiseksi työksi. Puitteet ovat rapistuneet tyhjäksi kulissiksi, ja vesi valuu katosta sisälle. Rannan Kuningas menettää päänsä on sarjakuvaksi piirretty moraliteettinäytelmä: raamit ovat keskiaikaa, sisältö tätä päivää. Tarinan kysymys on miehen rooli maailman muutoksissa. Ja löytyykö uutta roolia, jos usko entiseen häviää, tai se muuttuu muutoin mahdottomaksi?

Kuninkaalla on moni asia hukassa. Entinen vaimo on lohikäärme, joka tuo tyttäret viikonlopuksi.

He keskittyvät kuitenkin kuvien lataamiseen verkkoon. Nykyinen puoliso pukeutuu narriksi, eikä kuningas enää jaksa vierailla hänen vuoteessaan. Jotakin pitäisi vielä tehdä, kun puhtia vielä on jäljellä: vaikkapa miehisyyttä osoittava retki pastorin kanssa. Vain seksi voi olla elämässä pulma, ja kunhan se hoituu, elämä hymyilee, suoraviivainen pastori alleviivaa. Hän järjestää sitä kuninkaallekin, mutta tu-

68

houtuu aidossa metoo-hengessä.

Teoksen hahmot ja tapa kertoa tuovat mieleen commedia dell’arten, kuninkaassa on muistumia Pantalonesta tai Il Capitanosta ja narrissa tietysti Harlekiinista. Teos oli suunnattu alkujaan Ranskan markkinoille – perinne on siellä tutumpi kuin meillä. Tarinakin sisältää muistumia katuteatterin karnevalistisesta perinteestä. Ylevä ja makaaberi sekoittuvat pitkin matkaa toisiinsa. Rabelais lukisi tätä mielellään. Rannan huolettoman huolellinen piirros välittää tehokkaasti kerronnan ytimen. Perinteisen miehisyyden vankka linnoitus uskontokin on kuvassa mukana. Kuningas kysyy taivaalliselta ilmestykseltä, onko elämällä tarkoitusta.

Viesti taivaasta on selkeä: minkä kuningas uskoo olevan elämän tarkoitus, on vain hänen oma asiansa. ”Turha tulla sitä muilta ruikuttamaan – edes meiltä.”Neuvo niputtaa yhteen kirjan keskeisiä teemoja. Elämällä on – tai ainakin voi olla – tarkoitus, mutta se on itse oivallettava. Se ei löydy vuosisatoja vanhoista tavoista tai kulisseista, saati sitten ilmoituksena taivaasta.

Tähän mies on tullut. Elämä on rakennettava itse, omista ajatuksista ja nykyaikana toimivista käytännöistä. Silmät auki ja aivot avoimiksi. Muutoin voi menettää päänsä.

TIMO MÄKELÄ: Neiti Brander • Arktinen Banaani

Katoava kaupunki poseeraa AINO SUTINEN

Taidamme jakaa Timo “Timppa” Mäkelän kanssa rakkauden Helsinkiin ja sen historiaan.

Neiti Brander kertoo valokuvaaja Signe Branderista (1869–1942) ja tämän kenttätyöstä kaupungin tallentajana 1900-luvun alussa. Tuohon aikaan painavia kuvauslevyjä sai kuljettaa hevosvetoisilla vossikoilla.

Saman aikakauden Helsinki-maisemia Mäkelä on aiemmin kuvannut esimerkiksi Emilissä ja Sofissa (2005) ja Romeossa ja Juliassa (2013). Vanhoja valokuvia ja etenkin juuri Branderin ottamia on hyödynnetty referenssinä kaikissa kirjoissa.

Neiti Brander perustuu aiemmin Helsinki-infolehdessä julkaistuihin episodeihin. Sunnuntaisarjatyyppisiä jaksoja on uudelleensommiteltu ja tarinaa täydennetty puuttuvilta osin niin, että tuloksena on ehjä, jatkuvajuoninen kirja.

Kyseessä on puolifiktiivinen dramatisointi Branderin arjesta. Hänen elämästään ja todellisesta persoonasta ei ole säilynyt aivan tarkkaa tietoa, mutta kirjassa Brander on lujatahtoinen nuorehko nainen, joka löytää taitavasti oikeat sanat selvittämään hankalat tilanteet. Pelataan nokkelilla repliikeillä ja aforistisilla ajatuksilla.

Elämän perusasioita ja vanhenemistakin pohdi-

taan, hieman kuin Mäkelän aiemmassa Minun elämäni -sarjassa. Romanssia päähenkilö haluaa tietoisesti vältellä, ettei vain päätyisi naimisiin ja oman elämänsä sivuosan esittäjäksi. Hän haluaa jatkaa itsenäisessä ammatissaan. Valitettavasti työssä käyvä nainen joutui usein tekemään tällaisia päätöksiä.

Kirjan lopussa kerrataan faktoja Branderin elämästä ja urasta. Valokuvaajan elämänlanka päättyi lopulta traagiseen nälkäkuolemaan jatkosodan aikana.

Kirja innostaa katselemaan lisää Signe Branderin valokuvia kaupunginmuseon valokuvasivustolta. Mäkelän tarinassa Brander vähän uhmaakin työnantajaansa, muinaismuistolautakuntaa, joka on enimmäkseen kiinnostunut arkkitehtuurista. Brander haluaa sisällyttää kuviinsa komeiden rakennusten lisäksi kaupunkilaisia kaikista yhteiskuntaluokista. Hyvä niin!

Monet tuolloin kuvatuista taloista, niin kivilinnoista kuin kokonaisista puukaupunginosista, ovat nyt muinaismuisto vain. Nyt kun Helsingin kaupunkikuvaa taas myllätään, tallennustyötä osaa arvostaa.

On ilo katsella Mäkelän kaunista viivankäyttöä ja vesivärityötä. Pitkän linjan tekijä jatkaa komeaa uraansa häkellyttävällä julkaisutahdilla.

“Hymyä, pyykkärit! Maailma hymyilee teille.”

69

ARTO NYYSSÖNEN: Mamoud – Täällä Pohjantähden alla • Arktinen Banaani

Monen näköistä kansaa kuppiloissa AINO SUTINEN

Arto Nyyssösen Mamoud on aiemmin Etelä-Suomen Sanomissa ilmestynyt strippisarja, joka seuraa varsin sekalaista seurakuntaa: maahanmuuttajia, turvapaikanhakijoita, elämälleen suuntaa etsiviä kantasuomalaisia, romaneita, räyhäävää äärioikeistoa...

Surusilmäinen pizzeria-kebab-baariyrittäjä Mamoud toimii tarkkailevana päähenkilönä, joka ei itse ylly palopuheisiin. Hän hankkii elantonsa palveluammatissaan ja tarvittaessa antaa räyhääjälle kuukauden porttikiellon. Saattaa tosin käydä niinkin, että hän poliisit soittaessaan joutuu itse putkaan ihonvärinsä vuoksi.

On ilahduttavaa, ettei sarjakuvan maailma ole tavallisen valkoinen ja keskiluokkainen. On lähiököyhyyttä, joku pyrkii ponnistamaan parempaan, toinen on vain vaipunut tuijottamaan tuopinpohjaansa. Käydään te-toimistossa, haetaan turvapaikkaa, tehdään siivousalan töitä, perustetaan yrityksiä, lauletaan karaokea, elämä jatkuu. Yhteenotoilta ei vältytä.

Usein maahanmuuttajien kulttuurien ihmettely kääntyy ihmetykseksi kantaväestön kipukohtia, etenkin alkoholisekoilua kohtaan. Tätä käännettä jopa ryöstöviljellään monessa vitsissä. Samoin

70

monessa kohtaa paljastuu, että maahanmuuttajaksi oletettu henkilö onkin kotoisin vaikka niinkin kaukaa kuin Tohmajärveltä. Tällaisilla käänteillä paljastellaan sokeita pisteitä, ennakkoluuloja ja kaksinaismoralismia.

Strippien taso on melko epätasainen, kehnoimmillaan vitsit ontuvat kun taas parhaimmillaan osutaan kultasuoneen. Kenialainen turvapaikanhakija saa kuulla asiaansa käsittelevältä virkailijalta ihmettelyä – Unelmamatkat-esitteen mukaanhan Kenia on trooppisten rantojen ja elefanttisafarien kiva maa.

Suurliikemies valittelee kiertävän elämäntyylinsä raskautta – siis veroja kiertävän. Myös omiin automerkkivitseihinsä tikahtuva ja vähitellen elämänhallintaansa menettävä autokauppias on hervoton.

Piirrosten taso on kauttaaltaan laadukasta. Kirjaa varten strippejä on punottu yhtenäiseksi tarinaksi väliin piirretyillä siirtymäkohtauksilla, ja ratkaisu on ihan toimiva.

Varoituksen sana: yksittäiset vitsit saattavat loukata, aihepiiri on toki herkkä. Stereotyyppejä myös vahvistetaan, yhteiskunnallisesti heikommassa asemassakin olevien kansanryhmien kohdalla. Vähemmistöjen pukeutumisen kuvaamisessa on myös joitain epätarkkuuksia, mistä voisi päätellä, ettei jokainen kulttuuri ole piirtäjälle aivan tuttu.

Kehottaisin kuitenkin katsomaan sarjaa kokonaisuutena: ketään ei kohdella silkkihansikkain, mutta yleishenki on lämmin ja kehottaa rauhanomaiseen kanssaeloon.

TOMMI LIIMATTA: Roskislapsi • Like

Kipuiluja kahdessa sukupolvessa HANNELE RICHERT

Muusikon, kirjailijan ja sarjakuvantekijän Tommi Liimatan viides albumi Roskislapsi kertoo nimensä mukaisesti roskikseen heitetyn lapsen kasvutarinan. Kirjan tapahtumissa eletään 1970-luvun alkua Suomessa, ja ilmapiiri on monessa mielessä vanhoillinen.

Kehyskertomuksessa “Roskislapsen” äiti Virpi N. resitoi parikymmentä vuotta myöhemmin lapsen hylkäämiseen johtaneita kokemuksiaan. Posion tiukka uskonnollisuus on ristiriidassa nuorta Virpiä kiinnostavien sukupuoliasioiden kanssa.

Naiselle tämä johtaa kyseisissä ympyröissä helposti kohtalokkaisiin seurauksiin, ja pian Virpin puhtoinen viattomuus muuttuu paheksutuksi huonoksi naiseudeksi.

Paetessaan lestadiolaisyhteisön tuomiota Virpi päätyy “Merikaupunkiin”. Vaihtoehdot tuntuvat olevan vähissä, ja auttajiksi osuu pahimpia mahdollisia karaktäärejä: “kipuileva” keski-ikäinen autokuski, viinaanmenevä ja korruptoitunut synnytyslääkä-

ri sekä prostituutiolla itsensä elättävä vanha tuttu.

Virpin näkökulman rinnalla aletaan kertoa hänen ihmeen kaupalla elävänä selviävän Yannu-poikansa vaiheita. Yannun koettelemukset vasta alkavat roskiskuilusta selviämisen jälkeen ja hänestä kehittyy tiukoissa tilanteissa aikamoinen kovis.

Jännitettä rakennetaan antamalla henkilöiden lähetä toisiaan ja loitota toisistaan vuosien saatossa.

Hahmoissa ja kerronnassa on paljon tunnistettavaa ja jopa stereotyyppistä suomalaista meininkiä. Irwin Goodmanin tuotanto ei olisi lainkaan sopimaton lukemisen taustalle.

Menneen maailman fiilistelystä huolimatta teos on ajankohtainen, kun nykypoliitikot puhuvat ihmisroskista ja leikittelevät aborttikiellolla. Vienoista opettavaisuuden vivahteista (henkilöiden ratkaisuja selitetään kertojan kehityspsykologisilla huomautuksilla) huolimatta kirjan ansiot ovat taiteellisviihteelliset: kirjoittamisen tapa on kiinnostava, kuvat underground-letkeät ja lopussa kerronta siirtyy absurdin kautta hellyttävästi metatasolle.

Tommi Liimatta piirtää kuin viisitoistavuotias läksypöytänsä äärellä, mutta johdonmukaisesti ja ehjässä tarinamaailmassa.

71

KATI RAPIA JA JUHA HURME: Pyrstötähti ja maailmanlopun meininki • Teos

Pyrstötähti ihmiseksi TUOMAS TIAINEN

Eläköön luonnontiede, eläköön Sigfrid Aronius Forsius! Ettekö tiedä, kuka hän oli? Viisastuneena vastaan: ei enempää eikä vähempää kuin ensimmäinen suomalainen astronomi, syntynyt noin 1560.

Tähtitieteen lisäksi pappismiehen työ suuntautui muun muassa astrologiaan, ennustamiseen, mineralogiaan, almanakkojen tekoon ja runouteen. Aikansa tieteen yleismies lienee ollut myös melkoinen persoona. Tällaisen kuvan ainakin saa Kati Rapian ja Juha Hurmeen sarjakuvakirjasta Pyrstötähti ja maailmanlopun meininki.

Sarjakuvan Forsius on hengästyttävän energinen toimija, joka tarinan alussa saa johtaakseen pohjoisen Ruotsin perukoita kartoittavan retkikunnan. Kaarleherttuan mahtikäskyllä matkaan lähteneen seurueen oli määrä määrittää valtakunnan rajapyykit.

Matkan kärkeen Forsius julistaa ihastuttavalla asenteella matkakumppaneilleen Hieronymus von Birckholtzille ja Daniel Hjortille: ”Muistakaamme että maailma on luonteeltaan tehtävä. Ja meidät on luotu tämän tehtävän ratkaisijoiksi!”

72

Edessä aukeavat avoin Suomenniemi, koskematon hanki ja Ruijan road trip. Taipaleella tulee vastaan alkuasukkaita poromiehistä Pohjan akkaan.

Täysin ongelmitta ei reissu suju, kuten ei Forsiuksen elämä myöhemminkään. Turbulentti 1600-luku viskaa Forsiuksen milloin vankilaan, milloin papiksi Kemiöön. Asiaintilojen heittelyssä toimelias Forsius sihisee ja kihisee kuin sähikäinen.

Pyrstötähti ja maailmanlopun meininki on kaikin puolin riemastuttava teos. Erityisen ilahduttavaa on saada pitkä sarjakuvateos Kati Rapialta, jonka siveltimenjälkeä on aina ilo katsella. Lisäksi varsin tekstipainotteinen teos ilakoi ihan silkoilla sanoilla. Projektin alullepanijan, Finlandia-palkitussa Niemi-kirjassaan Forsiustakin käsitelleen Juha Hurmeen kynästä ovat lähtöisin kartoittajien reissua kommentoivan kuukkelin värssyt.

Rapia itse perehtyi tieteilijän Physica-teokseen ja tuomioistuimien pöytäkirjoihin ja, omien sanojensa mukaan, larppasi Forsiusta reissaamalla Jäämeren rannoille Forsiuksen retkikunnan jalanjäljissä.

Kaikesta henkii syvä innostus ja kiinnostus. Neljänsadan vuoden jälkeen Forsius on saanut tarinalleen juuri oikeat tulkitsijat.

JYRKI NISSINEN: Konkurssi taivaassa ...se erilainen rakkaustarina • Zum Teufel

Punk-lempeä höyryjyrärallissa VESA SAARINEN

Vieremäläislähtöinen monialataiteilija Jyrki Nissinen on kuulunut absurdinnaiivin sarjakuvaanarkian ykkösketjuun lähes parikymmentä vuotta.

Hänen parhaissa teoksissaan lihallinen piirrostyyli, naivistinen kielenkäyttö, oudot hahmot, kummat ideat ja arvaamaton tarinankuljetus yhdistyvät riemastuttavan omalaatuisiksi sarjakuvapaukauksiksi.

Konkurssi taivaassa tuo Nissisen ilmaisuun jotakin uutta, josta albumin alanimikin kertoo: erilaisen rakkaustarinan. Sen sisältö ja muoto ovat tuttua Nissistä: lemmenkipeä avaruusräppi-insinööridude ja hämyinen E.T.-pappi juonittelevat höyryjyrärallissa, jotta ex-kinkkusquattipunkkari ja mäkkiruokadiggari uudelleenlämpenisivät toisilleen.

Hyvällä tavalla hämmentävintä albumissa on sen positiivinen perusvärinä. Rakkaustarinan myötä Nissisen kerrontaan on ilmestynyt totuttua enemmän lempeyttä, ja onpa tarinassa onnellinen loppukin. Mistään taiteellisesta suunnanmuutoksesta ei kuitenkaan ole kyse, vaan Nissisen oman tyylipale-

tin entistä monipuolisemmasta, rohkeammastakin hyödyntämisestä.

Harmi vain, että mielenkiintoisista lähtökohdistaan huolimatta Konkurssi taivaassa -albumin tarina ei kanna aivan loppuun saakka.

Albumin ensimmäinen puolikas aina värikkääseen valokuvaliitteeseen saakka on ideoiltaan ja menoltaan takuukovaa tykitystä. Eritoten toisessa luvussa koettava Seksihullut-yhtyeen visiitti kinkku- ja Audi-talonvaltaukseen on sarjakuvaa huhhuh-nissisimmillään.

Kolmen ensimmäisen luvun jälkeen kuitenkin meno hyytyy. Albumin jälkipuolen höyryjyräralli tuntuu kovin hitaalta touhulta, eikä Nissisen idismyllystäkään löydy albumin alkupuolen veroisia koukkuja. Lopulta jälkifiilis hyvin alkaneesta albumista jää hieman latteaksi.

Vaikka Konkurssi taivaassa ei kanna koko mittaansa eikä yllä Nissisen pitkäksi kasvaneen julkaisuluettelon kirkkaimpaan kärkeen, on se silti varmaa tavaraa Nissisen tuotannon ystäville. Tekijän ilmaisuun rakkaustarina tuo uusia sävyjä, eikä ollenkaan haittaisi, jos jatkossakin Nissisen ilmaisuun ilmestyisi lisää lempeä.

73

JOUKO ALAPARTANEN

LAURI PITKÄNEN (TOIM.): Samuli Paulaharju: Tunturien yöpuolta • Salakirjat

Paulaharjun tarinoita sarjakuvina REIJO VALTA

Kansatieteilijä Samuli Paulaharjun ainoa kaunokirjallinen teos oli Tunturien yöpuolta (1934). Se perustui Ruijasta kerättyihin tarinoihin, joissa käsiteltiin yliluonnollisia ilmiöitä ja kokemuksia. Paulaharju muokkasi kuulemansa kauniiseen, murresanoja vilisevään kirjalliseen muotoon.

Kirja on laajimmalle levinnyt ja tekijän nykyään tunnetuin teos. Nyt, kiitos Lauri Pitkäsen, kertomukset ovat saatavilla myös kovakantisena ja nelivärisenä sarjakuvana.Pitkänen kuuli Paulaharjun tarinoista ensimmäisen kerran marraskuussa 2016 Lapin yliopiston luennolla. Tarinat vetosivat Pitkäseen niin, että hän etsi kirjan käsiinsä ja päätti tehdä siitä sarjakuvaversion. Aikaisemmin hän oli osallistunut Eino Leinon Helkavirsien sarjakuvaversion tekemiseen. Sitä kautta uuteen hankkeeseen tuli Petri Hiltunen. Muualta mukaan tarttuivat myös kuvataiteilija Jouko Alapartanen, nukentekijä Lea Kaulanen ja kuvittaja Elsa-Maria Kaulanen.

Lopulta kaksitoista Paulaharjun teokseen sisäl-

74

tyvästä viidestätoista tarinasta tuli kuvitetuksi. Alapartanen on kuvittanut tarinat perinteisen kuvakirjan tapaan, muut tekijät ovat käyttäneet sarjakuvailmaisua.Paulaharjun tarinoita voisi luonnehtia opettavaisiksi ja yhteisön moraalia ylläpitäviksi kauhutarinoiksi. Niitä voi hyvin kuvitella kerrotun pitkänä kaamosaikana nuotion äärellä. Tarinoissa elävät tunturien vanhan noidat ja Jäämeren viekottelevat asukkaat. Päähenkilön selviäminen hengissä on monelle tarinalle onnellinen loppu.

Kauhutarinoiden kuvallistaminen uskottavasti on usein hankala tehtävä. Elokuvissa parhaimpaan tulokseen päästään näyttämällä mahdollisimman vähän, jolloin katsojan mielikuvitus pääsee valloilleen. Sarjakuvassa esimerkiksi kirouksen painolasti tai piinaava ääni on jotenkin kuvitettava, jotta niiden olemassaolo välittyy lukijalle.

Pitkäsen ratkaisu on rikas värimaailma, joka heijastelee kaamoksen sävykkyyttä. Tästä syystä myös mustavalkoisen ilmaisun mestarina pidetyn Hiltusen sarjakuvat ovat väritettyjä, toinen tosin vain tussilla laveeraten. Pohjoisen yön kauhun ja taikauskon maailma on saanut uskottavan sarjakuvallisen version.

JOUKO NUORA: Espanjalainen saunaretki • PeneLopez

Rymyretkellä REIJO VALTA

Jouko Nuoran omaelämäkerrallinen Kultainen nuoruus -sarja on edennyt kolmanteen osaan. Nyt lennetään New Yorkin kautta Espanjaan testaamaan kuinka kauan Visa-kortilla riittää luottoa.

Edellisen albumin Kultainen nuoruus 2 lopussa 22-vuotias postinkantaja Jouko Nuora sai Visa-kortin. Nuora tarjoilee baarissa auliisti kierroksia ja suunnittelee matkaa New Yorkiin Suomessa vaihto-oppilaana olleen Brianin luokse. Espanjalainen saunaretki alkaa, kun suunnitelmat käyvät toteen.

Finnairin koneen peräosassa saa tupakoida, lennon hintaan kuuluu juomatarjoilu ja nousun ajaksi viereen istuu uhkea lentoemäntä. Asiat vaikuttavat olevan mallillaan.

Perillä New Yorkissa todellisuus on toinen. Brian asuu Long Islandilla keskiluokkaisessa lähiössä ja ei ole lainkaan kiinnostunut bilettämisestä. Koko Amerikka vaikuttaa typerältä, ja päähänpisto johdattaa Espanjaan. Marbellasta löytyy parikymppiselle nuorelle miehelle sopiva menomesta. Turha jäykkyys ei vaivaa menevän nuoren elämää kuin korkeintaan

siestan aikana. Avokätinen Jouko tunnetaan pian laajasti, ja taksikuskit tutustuttavat taiteilijanalun paikalliseen saunakulttuuriin. ”Miten mä annoin taksikuskin ajaa mut saunomaan keskellä päivää... Ilmankin on kauhea hiki”, ihmettelee Nuora. Espanjalainen sauna osoittautuu erilaiseksi palvelulaitokseksi kuin suomalainen. ”Kaikkea pitää kokeilla”, Nuora tuumii ja antautuu bordellien riemuihin.

Jouko Nuora rakentaa muistoistaan jäntevän kertomuksen. Muistelujen alkupuolella lukija jännittää, milloin Visan luottoraja ylittyy. Leveä elämä loppuu hieman ennen puolta väliä illallisella brasilialaisen amatsonin Noelin (artistinimeltään Ingrid) kanssa.

Muutamia sivuja myöhemmin kortti leikataan lopullisesti. Kun käytettävissä oleva raha vähenee, elämä Espanjassa muuttuu. Rahattomana maailmasta näyttäytyy esiin kokonaan toinen puoli. Suomen suurlähetystössä Madridissa ei ole kiinnostuttu Nuoran tilanteesta. Konsulikyytiä kotiin ei tuolloin eikä nytkään ole olemassa.

Nuoran muistelut (ja kyllä kaikki on totta, kuten muistutetaan) ovat mainiota ajankuvaa 1980-luvulta.

Piirrosjälki on luontevan tarkkaa ja aikarajauksella on saatu aikaan täysi tarinan kaari.

75

PATRICK WIRBELEIT & UWE HEIDSCHÖTTER: Loota • Suomentanut Saana Kaurala • Sarjakuvakeskus

Matias.

Kuinka osaat puhua?

Kiva tavata, Matias.

Sopiiko jäädä kylään?

Olin erään velhon työkalupakki.

Mutta et enää? ”Se puhuu ja rakentaa!”

Mikset?

Oliko OUTI IIVONEN velho ilkeä?

Omaperäistä, nimenomaan lapsille suunnattua sarjakuvaa ilmestyy suomen kielellä edelleen verrattain vähän. Siksi uudet tuttavuudet ovat aina tervetulleita. Patrick Wirbeleitin ja Uwe Heidschötterin yhteistyönä syntynyt Loota on suunnattu suurin piirtein ikäluokille kuudesta kymmeneen. Alun perin saksankielinen teos on kerännyt kiitosta ja se on Loota_finnishedition.indd 17 käännetty usealle kielelle.

Kirjan päähenkilö Matias löytää kotimatkallaan talonsa portinpielestä pahvilaatikon, jonka kokee täydelliseksi lisäksi jo pitkään rakentamaansa avaruusasemaan. Kun laatikko on saanut äidiltä hyväksynnän ja päätyy Matiaksen huoneeseen, paljastuukin, että se ei vain osaa puhua, mutta sisältää myös tyhjästä materialisoituvia työkaluja.

Loota paljastaa, että taikaominaisuudet ovat peräisin ajalta, jolloin se toimi erään velhon työkalupakkina. Laatikko kuitenkin kyllästyi, koska velho halusi aina käyttää taikuutta eikä varsinaista rakentamisen luovuutta. Matias on onneksi kiinnostunut rakentelusta ja nikkaroinnista, vaikka ei ihan lootan innos-

76

Ei. Ei suinkaan. tuksen perässä pysykään.

Ongelmia syntyy, kun MaMutta hän tiaksen vanhemmatkäytti kohtaavat puhuvan pahvilaatiaina kon ja jähmettyvät järkytyksestä aikuisten tapaan. taikuutta.

Loota on kohdannut Mitään reaktion aiemminkin ja osaa hänvelhon ei kertoa entisen omistajansa osaavan valmistaa rakentanut vihreää jauhetta, jolla vanhemmat saataisiin hereille. itse. metsän poikki velhon Ei muuta kuin matkaan mökille. Tässä vaiheessa sarjakuvan leppoisat rakentelutunnelmat vaihtuvat sateiseen metsään sekä eksymisen ja velhon talon aiheuttamaan jännitykseen.

6.8.2018 13.43 pelottavalVelho vaikuttaa alkuun jopa aavistuksen ta, mutta paljastuu kuitenkin jopa yllättävän lempeäksi sekä Matiasta että Lootaa kohtaan.

Albumi on jaettu kuuteen lyhyeen lukuun, joista kukin toimittaa temaattisesti omaa virkaansa ja kuljettaa tarinaa eteenpäin. Joissain ruuduissa toiminta tuntui ylimääräiseltä ja päälle liimatulta, mikä hieman rypistytti kulmia, mutta ei haitannut liiaksi. Albumin kuvitus on raikkaasti väritetty ja selkeä, vaikka se niin hyvässä kuin pahassakin muistutti minua lasten televisiopiirrossarjojen jäljestä. Lapselle Lootan lukeminen tarjonnee lukemisen riemua, pienen aavistuksen jännitystä sekä vain lapsille paljastuvaa taikuutta.

JUSSI WALTAMERI: Pieni hetki onnea • Suuri Kurpitsa

”Suuret asiat tapahtuvat nopeasti” OUTI IIVONEN

Jussi Waltameri on sarjakuva- ja animaatiotaiteilija, joka on aiemmin julkaissut kolme sarjakuvakirjaa: Kiinalaisen polkupyörän (2012) ja Juopon runoilijan olemattoman bussimatkan (2013) nimellä Jussi Kivelä ja Samalla kadulla kirkon ja tehtaan (2017) Waltamerenä.

Pieni hetki onnea muistuttaa viimevuotista Waltameri-debyyttiä sekä taiteeltaan että osin teemoiltaan.

Alkupuheessa tekijä kirjoittaa tehneensä kertomuksen elämästä, jonka on kokenut, ja miettineensä, voiko sellaisessa tilanteessa kokea suurinta mahdollista onnea, johon ajautuu ja jonka tietää johtavan tuhoon.

Kantavana teemana albumissa onkin hetkellisyys, klassinen perhosen siiven räpäytyksestä alkanut muutos maapallon tasapainossa sekä todellisuuden ja haaveiden sekoittuminen koherentiksi kokonaisuudeksi.

Teos alkaa, kun Waltameren oloinen Jussi alkaa kertoa tuntemattomalle naiselle tarinaa lapsuudestaan. Yksinäinen koulupoika ajautuu usein unelmoimaan. Hänen ainoa ystävänsä tarinan alussa on puhuva kissa Aulis Karpalomäki, joka tarjoaa kissamaista sarkasmia ja lakonisuutta vastapainoksi

Jussin haaveilulle.

Waltameri kuvaa pieniä hetkiä, jotka jäävät aikuisilta usein huomaamatta mutta voivat olla lapselle siihenastisen elämän kohokohtia. Kun Jussi tutustuu koulussa Ullaan, on ihmeellistä, että joku niin lähellä asuva voi tuntua niin tärkeältä. Uusi polkupyörä on juuri oikeaa merkkiä ja kauneinta, mitä ihmiskäsi on valmistanut.

Tarinassa esiintyy vain harvoja aikuisia ja heille on kehitettävä mielessä oma todellisuutensa, jotta heitä voi ymmärtää. Jussi näkee joka aamu puistossa koiraa ulkoiluttavan miehen ja tämän seurassa olevan naisen, joka paljastuu hänen kammoamakseen opettajaksi.

Pariskunta ja sen kohtaama tragedia elävät Jussin päässä omaa elämäänsä. Myöhemmin lukija ymmärtää Jussin ainoastaan rakentavan todellisuutta sellaiseksi, jonka voi oikeuttaa. Jussin virtsankarkailua hoitava lääkäri lausuu Jussista vastaanotolla ylisanoja, joiden merkitys häpeän vastapainona on helppo hyväksyä.

Waltameren vesivärikuvitus sekoittaa kiinnostavasti konkreettista ja abstraktia ja varjoa ja valoa.

Värejä on käytetty lähinnä nykyhetkeä kuvaavissa ruuduissa. Tunnetilat kuvastuvat aukeamilta välittömästi, ja piirrostyyli mukailee kauniisti lapsuuden ja hetkien häilyvyyttä.

77

GRZEGORZ ROSINSKI & JEAN VAN HAMME: Thorgal: Lumoojattaren kosto • Suomennos Saara Pääkkönen • WSOY

Viikinkisatuja TIMO RONKAINEN

Belgialainen Jean van Hamme on uuden eurooppalaisen valtavirtasarjakuvan menestyneimpiä käsikirjoittajia. Bisneskähmintäsarjaa Largo Winchia ja XIII-trillerisarjaa julkaistiin takavuosina suomeksikin, mutta valjulla menestyksellä.

Nyt WSOY uskaltautuu kokeilemaan van Hammen varhaisemmalla Thorgal-sarjalla. Viikinkimytologiaan löyhästi perustuva fantasiasarjakuva sai alkunsa vuonna 1977 Tintin-lehdessä. Sarjan piirtäjä on puolalaissyntyinen Grzegorz Rosinski, jolta on aiemmin suomennettu niin ikään van Hammen kanssa tehty Chinkel ja suuri voima, vanhatestamentillisia sävyjä tieteisfantasiaan sekoittava sarjakuvaromaani.

Van Hamme on teknisesti pätevä ja perinnetietoinen kirjoittaja. Kylmään ja karuun pohjolaan, viikinkien myyttisiin maisemiin sijoittuva Thorgal on vanhoista aineksista ja kliseistä koottu.

Kaikki on kuitenkin tehty taitavasti ja vetävästi. Viihdyttävään tarinointiin on napattu aineksia vanhoista saagoista, ihmesaduista, sankarieepoksista ja hiukan jopa pulpahtavista miekka ja magia -tarinoista.

Nimihenkilö on salaperäinen (kuinkas muuten) tummakulmainen skaldi Thorgal Ægirsson.

Vielä salaperäisempi velhonainen, suden kanssa vaeltava lumoojatar Slive pelastaa tämän hyiseltä kohtalolta heti tarinan alussa. Kumpikin halu-

78

aa kostaa yrmylle viikinkikuninkaalle Gandalfille.

Kyllä, Gandalfille. Hahmon nimi ei kuitenkaan todennäköisesti ole peräisin Tolkienilta. Nähtävästi van Hamme poimi sen Heimskringla-saagassa esiintyneeltä viikinkikuningas Gandálf Álfgeirssonilta.

Tarinoissa on romantiikkaa, maagisia esineitä, jättiläisiä, kääpiöitä, taikuutta ja mystiikkaa. Myöhemmissä albumeissa vähitellen paljastuva Thorgalin alkuperän salaisuus tuo mukaan vielä tieteistarinoiden aineksia.

Näin alkuvaiheissa juuri mikään ei vielä kieli, että Thorgal on ranskankielisen kielialueen menestyneimpiä sarjakuvia heti Tintin ja Asterixin jälkeen. Ensimmäisen kirjan kaksi tarinaa ovat melko tavanomaista, joskin taitavasti tehtyä historiallista seikkailua fantasiapainotuksin.

Rosinskin muuten hyvin realistisissa piirroksissa on toisinaan hiven Jean-Claude Mézières’n Valerianpiirrosten humoristisesti karrikoivaa otetta. Lumisia maisemia Rosinski kuvaa komeasti, Hermann Huppenin ja Deribin henkeen.

On oikeastaan ihmeellistä, että Thorgalia julkaistaan Suomessa kokoomana vasta nyt. Sitä julkaistiin Mustanaamio-lehden kakkossarjana jo 1990-luvulla.

Lumoojattaren koston seikkailut julkaistiin lehdessä vuonna 1995.

Julkaistavaa Thorgalissa kyllä riittää, sillä ensi vuonna ilmestyy sarjan 37. albumi. WSOY on vienyt Thorgalin rohkeasti myyntiin myös lehtipisteisiin.

Siellä ei olekaan nähty uusia sarjakuvallisia avauksia vähään aikaan.

Pienet lehdet

JANNE LUOKKANEN

Lähetä pienlehtesi tai omakustannealbumisi arvioitavaksi Sarjainfoon!

Osoite on Otso Höglund c/o Tilitoveri, Tammelan puistokatu 30–32 C 48, 33100 Tampere.

Vaihtoehtoisesti voit lähettää linkin nettisarjakuvaan osoitteeseen otso.hoglund@sarjakuvaseura.fi.

MAIJU ÄIKÄS

en itse linna tunnistettavine tiloineen ja ulkoisine piirteineen näyttäytyy ehkä monisyisimpänä ”hahmona” sen eri interiöörien, valaistusolosuhteiden ja yleiskuvien vaihtelevan käytön johdosta.

Ainakin tärkeimpien (ihmis-)hahmojen syventämiseksi olisi tekijä voinut käyttää enemmän lähikuvia tunteita ja tuntemuksia korostavista ilmeistä ja asennoista, mikä olisi luonut myös lisää samaistumispintaa lukijan suuntaan. Perspektiivit ja kuvakulmat on valjastettu lähes täysin tunnelman, toiminnan ja taistelun melskeen toki onnistuneeseen ja dynaamiseen esittämiseen, mutta niillä olisi yhtä hyvin voinut välittää myös henkilöiden kokemuksen laatua. Laajemman kokonaisuuden keskeisenä toimintajaksona tämä sarjakuva toimisi hyvinkin ansiokkaasti, jos sitä ennen ja ehkä myös jälkeen olisi osuuksia, joissa hahmojen sisäistä elämää, keskinäisiä suhteita ja jännitteitä yms. luodattaisiin jollakin tavalla.

Erik Tott ja viides torni Janne Luokkanen Rocken Moll rockenmoll.blogspot.com Janne Luokkanen luottaa dramaattiseen mustan pinnan runsaaseen käyttöön vaihtoehtohistoriallisessa fantasiatarinassaan, joka tarjoaa epäkonventionaalisen selityksen Olavinlinnan viidennen tornin tuhonneelle ruutiräjähdykselle. Muutama tumma ruutu on mennyt hieman tukkoon, mutta enimmäkseen kuvat palvelevat pätevästi tarinaa zombeja ja demoneita vastaan käydystä taistelusta. Juonenkuljetus tapahtuu kokonaan ilman tekstiä toiminnan kautta, mikä tietoisena ilmaisullisena ratkaisuna asettaa visuaaliselle kerronnalle haasteita, eikä se ole täysin ongelmatonta tämänkään sarjakuvan kohdalla.

Linnan uumenissa tapahtuvan yhteenoton osapuolten riveissä on suuri joukko henkilöhahmoja, joista suuri(n) osa jää kuitenkin sanattomiksi, persoonattomiksi statisteiksi tai tykinruoaksi. Yllättä-

Hoijakantie Maiju Äikäs surkea.sarjakuvablogit.com Moni uskoo joutuneensa kosketuksiin henkimaailman tai tuonpuoleisen kanssa, mutta näin runsaasta omakohtaisesta kyseiseen aihepiiriin liittyvästä materiaalista useimmat sarjakuvantekijät voinevat vain

79

AINUR ELMGREN

haaveilla. Äikäksen rento, valoisa ja ilmava piirrostyyli ei voisi olla enempää kontrastissa Hoijakantien esittämän tosielämän kummitustarinan kanssa. Välillä tämä vastakohtaisuus toimii, kun alleviivaamaton, taidokkaasti harmaan sävyjä hyödyntävä ilmaisu lisää kertomuksen uskottavuutta, toisinaan tyylin tietynlainen ”söpöys” hieman syö tapahtumien sisältämää dramatiikkaa.

Kerronta ei varsinaisesti noudattele draaman kaarta, vaan on kokoelma enemmän tai vähemmän irrallisia kohtauksia tarinan keskiössä olevan perheen lapsille ja heidän ystävilleen sattuneista oudoista tapauksista. Kokonaisuudelle, joka on sinänsä kaikin puolin onnistunut komeaa painojälkeä myöten, olisi voinut kuitenkin tehdä hyvää nivoa nämä pelkkiin selittämättömiin tapahtumiin keskittyvät palaset ajallisestikin yhteen muilla eri perheenjäsenten tavanomaisempaa elämää kuvaavilla jaksoilla, mikä olisi kenties lisännyt myös itse aaveeseen törmäämistä käsittelevien osuuksien tehoa.

Henkilöhahmot jäävät melko yksiulotteisiksi Äikäksen esittäessä heidät lähes yksinomaan vain suhteessa yliluonnollisiin sattumuksiin. Loppukohtaus, joka sivuuttaa perheen äidin paranormaalit kokemukset, on turhan töksähtävä. Moinen ratkaisu saa toivomaan kutkuttavalle, mielenkiintoiselle ja mielikuvitusta kiihottavalle tarinalle jatko-osaa, joka kartoittaisi saman aikaperiodin äidin näkökulmasta.

80

Goldenbird 5 Ainur Elmgren www.goldenbird.se Ginestran kaupunkivaltion sisäiset luokka- ja muut taistelut ja juonittelut sen kun kärjistyvät ja mutkistuvat jatkokertomuksen viidennessä osassa. Elmgrenin ammattilaistasoisen, hallitun ja melko perinteisen vanhan liiton angloamerikkalaisen koulukunnan tussipiirrosjäljen yksityiskohtien ja tarinan käänteiden suorastaan barokkimainen runsaus yltyy jo miltei hengästyttäväksi, mutta pysyy kuitenkin luettavuuden rajoissa.

Goldenbirdin maailmassa historiallinen tosipohjaisuus ja fantasia kohtaavat esimerkillisen tasapainoisesti ja nautittavasti tuoden mieleen Prattin tai Miyazakin teosten parhaimmiston. Tekijän on kuitenkin varottava, ettei homma lipeä lapasesta ja kuvien selkeys katoa osaamisella briljeeraavien detaljien kaaokseksi, tai punainen lanka huku sivupolkujen labyrinttiin, kuten G.R.R. Martinille on Tulen ja jään laulun juonimatriisien kanssa matkan varrella käynyt.

Rakkaudenpimennys Juulia Jurvanen: Rakkaudenpimennys on toden- ja elämänmakuinen, hyvin subjektiivinen kuvaus ”parisuhteesta, äitiydestä, jaksamisesta ja puolison sairastumisesta”, ku-

CATHARINA GRÖNDAHL

JUULIA JURVANEN

Let’s go camping Catharina Gröndahl 2018 catharinagrohndal.tumblr.com ten tekijä saatesanoissaan esittelee. Albumissa mennään siis melkoisen syviin vesiin ja välillä varsin ahdistaviinkin tunnelmiin, joita tekijä kuvaa osuvasti ja samaistuttavasti.

Tussi- ja akvarellitekniikoilla toteutetussa kuvakerronnassa on kauhutarinoiden ja film noir -elokuvien elementtejä seepian ja mustan sävyissä, joista muu värispektri – silloin kun sitä käytetään – erottuu alleviivaavan voimakkaana. Juulia Jurvasen piirrostyyli on ikään kuin hahmotelmanomaista, ohueen tussiviivaan saattaisi ajoittain kaivata enemmän vaihtelua.

Arkitodellisuuden asettamat rajoitukset ja tapahtumat lomittuvat sisäisen maailman rinnakkaisiin kehityskulkuihin todentuntuisesti ja saumattomasti Jurvasen kerronnassa. Huolimatta teoksen teemojen raskaudesta ja kuvailtujen tunteiden painostavuudesta loppu on varovaisen positiivinen ja katarttinen: tästäkin voi selvitä. Silti kyseessä ei ole sellainen sankari- tai ”feelgood”- selviytymistarina, joita saa iltapäivä- ja aikakauslehdistä lukea ad nauseam.

Gröndahl yhdistelee tussi- huopakynä- ja akvarellitekniikkaa enimmäkseen miellyttävän ilmavalla tyylillä englanninkielisessä, suurimmaksi osaksi mustavalkoisessa A5-koon julkaisussaan. Telttailutarinan varsinainen keskushahmo on näennäisen päähenkilön kissa, joka on esitetty varsin naturalistisesti, mutta silti ilmeikkäästi, mikä ei ole se helpoin tapa kuvata eläintä.

Alkuosan kerronta etenee kuvapainotteisesti, jälkimmäisessä osassa mennään enemmän tekstin varassa. Loppupuolella esiintyvä kolmas hahmo on kuvattu turhan toisteisesti yhdestä ja samasta kuvakulmasta kissaan ja sen omistajaan verrattuna. Ääriviivapiirroksena toteutettu kansi jää isokokoisesta tekstistään huolimatta visuaalisesti laimeahkoksi sävykkäämmin toteutettuun sisältöön verrattuna.

81

AHMA HOKKANEN & ONNI MUSTONEN

Vuoden 2018 neljäs numero ilmestyy joulukuussa.

Sarjainfo on Kultti ry:n jäsen.

Kiitos tuesta Opetus- ja kulttuuriministeriölle.

ISSN 0356-4967 Päätoimittaja: Aino Sutinen Toimitussihteeri: Onni Mustonen Ulkoasu ja kuvatoimitus: Ville Manninen Arvostelut: Ville Hänninen Pienlehdet: Otso Höglund Osoiterekisterivastaava: Aino Toiviainen-Koskinen Sähköpostit muotoa etunimi.sukunimi@sarjakuvaseura.fi Toimitus: sarjainfo@sarjakuvaseura.fi Sarjainfon kirjoittajat vastaavat itse mielipiteistään.

Ghost in the machine Ahma Hokkanen & Onni Mustonen hexwiller.wordpress.com/ Hokkasen ja Mustosen teos on englanninkielinen infosarjakuva, jonka yksi keskeinen teema on tietokonepelaaminen ja sen herättämät, usein epäluuloiset reaktiot. Tutkielma laajenee käsittelemään tietokonepelaamisen merkitystä ja sen kytkeytymistä muuhun kulttuuriympäristöön, lähestyen aihetta lähinnä sosiologis-semioottiselta kannalta analyyttisen pohdiskelevasti. Lisäksi siteerataan akateemikoita, taiteilijoita ja kirjailijoita, kuten William Gibsonia ja jopa Aleister Crowleytä. He ovat sivunneet tutkimuksissaan muita samantapaisia, omille aikakausilleen jollain tavalla vieraita tai uusia ilmiöitä ja niiden aiheuttamia moraalipaniikkeja.

Ghost in the machine on mielenkiintoinen ja sopivan tiivis läpileikkaus tutkimuksensa kohteesta, vaikkakin graafinen puoli on enemmän tekstin (usein oivaltavaa) kuvittamista kuin varsinaisesti visuaalisen ilmaisun tai esitetyn toiminnan kautta etenevää sarjakuvaa. Pehmeällä otteella piirretyt ja maalatut ruudut sekä murretut värit eivät ryöstä huomiota kirjoitetulta sisällöltä. Lähde- ja alaviiteosio julkaisun lopussa on myös lukemisen arvoinen.

Avustajat tässä numerossa: Outi Iivonen, Heikki Jokinen, Vesa Kataisto, Joonas Kohonen, Antti Kurvinen, Kivi Larmola, Sanna Larmola, Rami Rautkorpi, Hannele Richert, Timo Ronkainen, Tuomas Tiainen, Atte Timonen, Reijo Valta, Kati Vuopala, Walter Wehus Paino: Waasa Graphics, Vaasa Paperi: Edixion 100 g/m2 & 250 g/m2

Ilmoitushinnat: Koko sivu 450 €, vuodeksi 1500 € Puoli sivua (vaaka/pysty) 300 €, vuodeksi 1000 € Bannerimainos (144 x 38 mm) 150 €, vuodeksi 500 € 144 x 38 mm Pienlehti-ilmoitus (70 x 38 mm) 20 € Kaikkiin ilmoituksiin kuuluu myös bannerimainontaa verkossa.

Ilmoitushinnat vain verkossa: 1 vk 70 €, 1 kk 200 €. 3 kk 450 €.

Julkaisija: Suomen sarjakuvaseura ry Sarjakuvakeskus, Porthaninkatu 9, 00530 Helsinki

Suomen

sarjakuvaseura

J ä s e n e d u t

2 O 1 9 – 2 O 2 O

Asema Kustannus tarjoaa korttia näyttämällä Helsingin sarjakuvafestivaaleilla kolme albumia kahden hinnalla.

Otavan Kirjakauppa (Uudenmaankatu 10, Helsinki) antaa alennusta -30 % normaalihinnoista myymälässä.

Sarjakuvien erikoisliike Kulku-Katin Pojassa (Läntinen Brahenkatu 12, Helsinki) saat kortilla -10 % tuotteista.

Sarjakuvakeskuksen kursseista on jäsenille kurssikohtainen alennushinta.

SÄRÖ RY Sarjakuvaseuran jäsenenä voit hakea Särö-kulttuuriyhdistyksen ylläpitämään Oder-residenssiin Saksassa.

Taidetarvikeliike Tempera (Uudenmaankatu 16, Helsinki) tarjoaa alennuksia ostoksista liikkeessä: -10–15–20 % riippuen tuotteesta.

Turun Sarjakuvakauppa tarjoaa -10 % tuotteista Turun ja Helsingin myymälöissä sekä verkkokaupassa. Syötä ostoskorissa alennuskoodiksi SSS ja jäsenkorttisi numero yhteen kirjoitettuna.

Katso kaikki jäsenedut osoitteessa sarjakuvaseura.fi/jasenedut

lehtiarkisto 1972-2o14 Lue vanhoja Sarjainfoja Suomen sarjakuvaseuran sivuilta ja Issuu-tililtä.

Vuosien 1972– 2012 arkisto on osoitteessa sarjakuvaseura.fi ja 2013–14 lehdet osoitteessa issuu.com/sarjakuvakeskus.

Suomen sarjakuvaseura on sarjakuva-alan keskusjärjestö, joka on toiminut vuodesta 1971. Sarjainfo-lehti perustettiin vuonna 1972.

Liittymällä saat Sarjainfon kotiisi neljästi vuodessa sekä jäsenkortin etuineen.

Jäsenmaksu 3o €/vuosi, alle 18-vuotiailta 25 €

TILAA UUTISKIRJE Tilaa sähköpostiisi Suomen sarjakuvaseuran uutiskirje alan uutisista tai Sarjakuvakeskuksen uutiskirje tapahtumista. sarjakuvaseura.fi/fi/uutiskirjeet

Lisätiedot ja tilaukset: sarjakuvaseura.fi Suomen sarjakuvaseura somessa:

facebook.com/sarjakuvaseura twitter.com/sarjakuvaseura facebook.com/sarjainfo

Suomen sarjakuvaseura Porthaninkatu 9 00530 HELSINKI Irtonumero: 8 â‚ISSN 0356-4967

9

770356

00181

496000

TILAA TISKIN ALTA! rockenmoll@gmail.com, rockenmoll.blogspot.com