Sarjainfo #169, 4/2015 by Suomen sarjakuvaseura ry

N:O 169

Anna Sailamaa

8€ 4/2015

CHARLIE CHRISTENSEN

HANNU KESOLA HISTORIAA JA ARKEOLOGIAA SARJAKUVISSA

SARJAKUVIA TOISEUTTAMISESTA JA KOHTAAMISISTA

SARJAKUVAKESKUKSEN

kuulumisia

Suomen sarjakuvaseura julkaisi syksyllä kaksi ajankohtaisia aiheita kommentoivaa sarjakuvateosta. Nyt riittää! – Sarjakuvakulttuuri <3 monikulttuurisuus -niminen antologiapienlehti on sarjakuvantekijöiden reaktio kuluvana syksynä ihmisvastaisiksi teoiksi kärjistyneeseen rasismiin. Sarjakuvat kommentoivat, usein kärkevästikin ja monesti huumorin keinoin, niin äärioikeistoa kuin rakenteellista syrjintää. Mukana on myös omakohtaisia kokemuksia liittyen rasismiin ja

SARJAKUVAKESKUS Hämeentie 150, 00560 Helsinki kursseja – galleria – kahvio – sarjakuvakauppa AVOINNA ma-pe 10–18, la 12–16 info@sarjakuvakeskus.fi sarjakuvakeskus.fi facebook.com/sarjakuvakeskus instagram.com/sarjakuvakeskus twitter.com/comicscenter UUTISKIRJE Tilaa Sarjakuvakeskuksen uutiskirje (n. kerran kuussa) sähköpostiisi kirjoittamalla meille osoitteeseen info@sarjakuvakeskus.fi

POP-UP SARJAKUVAKESKUS @ Å-FEST Sarjakuvakeskus osallistuu Porvoon Å-fest-sarjakuvafestivaalille järjestämällä työpajoja, näyttelyitä ja tuomalla taiteilijavieraita Taidetehtaalle lauantaina 13.2.2016. Näyttelyissä nähdään mm. Luke Pearsonin Hilda-hahmo sekä antologia Mitä sä täällä teet – Tarinoita maahantulosta.

BLOGISSA

• Sarjakuvakeskuksen Hannele Linnan juhlissa! • We Do BD – nettisarjisfestari • Luke Pearsonin Hilda-sarjaan löytyy inspiraatiota Muumeista ja kansantaruista • Valokuvat vievät Disa Wallanderin sarjakuvaa uudelle tasolle

kulttuurien kohtaamiseen. Mukana on 35 Suomessa asuvaa sarjakuvantekijää. Lehden voi ostaa meiltä 5,00 € hintaan. Saksalaisen Paula Bullingin esikoisalbumi Aamuvirkkujen maassa kertoo itäisen Saksan turvapaikanhakijoista, heidän elämästään vastaanottokeskuksessa ja päivittäisistä kohtaamisista rasismin ja väkivallan kanssa. Teoksessa Bulling ystävystyy heidän kanssaan. Ilmestyessään Im Land der Frühaufsteher (Avant-Verlag, 2012) herätti suurta keskustelua kotimaassaan. Kirja on myynnissä 15,00 € hintaan. Bullingista ja kirjasta lisää sivulla 29. Molempien julkaisujen myyntituotot ohjataan Suomen Punaisen Ristin toimintaan turvapaikanhakijoiden hyväksi. Rasismin vastustaminen on lukuvuoden teemana myös opetuksessa.

SARJAKUVAKESKUKSEN KURSSEJA KEVÄÄLLÄ 2016 AIKUISILLE:

SARJAKUVAILMAISU 1 & 2 Sarjakuvailmaisu on pitkä, kolme lukukautta kestävä peruskurssi. Jatkuu Sarjakuvailmaisu 3 -jatkokurssilla. 14.1.–12.5. to klo 17–19 KUVITUKSEN PERUSKURSSI Perehdytään kuvituksen mahdollisuuksiin, erityisenä huomion kohteena kuvakirja. 11.1.–9.5. ma klo 17–19 KUVITUKSEN JATKOKURSSI Syvennetään aiemmin saatua kokemusta ja tutustutaan kirjan kuvituksen koko prosessiin. 12.1. – 3.5. ti klo 17–19 NEW! COMICS 101 Comics Center is organising its first comics course in English. 4/3–8/4 Fri 5PM–7PM UUTUUS! FEMINISTINEN SARJAKUVAKURSSI Feministisen sarjakuvatoiminnan järjestämällä kurssilla pohditaan tasa• Lasten reportterikurssilla syntyi sanomalehti • Venäläinen sarjakuva inspiroi Vuotalolla • “I don’t want to believe it” – suruuutisia Pariisista • Voiko sarjakuvalla vaikuttaa? Kuvia ja video Helsingin Kirjamessuilta

arvoa ja käsityksiä sukupuolesta. 15.4.–13.5. pe klo 17–19

LAPSILLE JA NUORILLE:

ILTAPÄIVÄKURSSIT Kursseilla käydään läpi sarjakuvanteon kaikki vaiheet itse tehden. Ryhmä 1: 10–15-v. ti 19.1.–10.5. klo 17–18.45 Ryhmä 2: 8–12-v. ke 20.1.–11.5. klo 15–16.45 Ryhmä 3: 7–12-v. ke 20.1.–11.5. klo 17–18.45 ANIMAATIOKURSSIT Käydään läpi animaation vaiheet ideoinnista käsikirjoitukseen ja toteutukseen. Perus: 7–12-v. to 21.1.–12.5. klo 17–19 Jatko: 8–12-v. to 21.1.–12.5. klo 15–16.45 KATUTAIDEPAJA Kurssilla tehdään omia tarroja, julisteita, pinssejä ja graffiteja eri tekniikoin. Ikäsuositus 10–15. 12.1.–10.5. ti klo 15–16.45 • Discovering Finnish comics – internship experience • Queer-normien jäljillä sarjakuvapajassa • Sarjakuvaseuran kokoelma muuttaa, mutta minne? • 3D-tulostaminen on uusi tapa luoda taidetta.

Kaikille lasten ja nuorten kursseille voi tulla mukaan myös kesken lukukauden. SARJAKUVAPISTEET MUUALLA JA AVOIMET TYÖPAJAT Lastenkursseja on myös Vuosaaren, Roihuvuoren, Espoon Tapiolan ja Vantaan Tikkurilan sarjakuvapisteissä! Lisäksi Kinaporin sarjakuvapisteessä Helsingin Sörnäisissä on ilmainen kurssi senioreille. Muista myös avoimet työpajat: nuortenpajat, croquis, perjantaipajat ja Lasten lauantai. Maanantain nuortenpajoihin tulossa teemapäiviä. Lisätietoa kursseista: sarjakuvakeskus.fi. Alennetut kurssimaksut opiskelijoille, työttömille ja Suomen sarjakuvaseuran jäsenille sekä lapsille 25 % sisarusalennus.

• Justin Wong käsittelee lapsen näkökulmaa aikuisten asioihin • Sarjakuvafestareilta: pienlehtikilpailu, valokuvia, dokkarivideo ja äänitteitä. sarjakuvakeskus.fi/blogi

sisällys © anna sailamaa

Kansi: Anna Sailamaa Sarjainfo – lehti sarjakuvista Vuoden 2015 numerot ilmestyvät huhtikuussa, heinäkuussa, lokakuussa ja tammikuussa (2016) ISSN 0356-4967 Päätoimittaja: Reetta Laitinen reetta.laitinen@sarjakuvaseura.fi

Toimitussihteeri: Aino Sutinen aino.sutinen@sarjakuvaseura.fi

Kuvatoimitus: Ville Manninen ville.manninen@sarjakuvaseura.fi Arvostelut: Ville Hänninen ville.hanninen@sarjakuvaseura.fi Uutiset: Sarjainfon toimitus sarjainfo@sarjakuvaseura.fi Taitto: Heidi Salminen heidi.salminen@sarjakuvaseura.fi Paino: Waasa Graphics, Vaasa Paperi: Edixion Kaikki Sarjainfossa julkaistavaksi tarkoitettu materiaali on lähetettävä Sarjainfon sähköpostiosoitteeseen. Sarjainfon kirjoittajat vastaavat itse mielipiteistään – ne eivät välttämättä edusta Suomen sarjakuvaseuran tai toimituskunnan kantaa. Avustajat: Mia Collan, Sanna Hukkanen, Tuuli Hypén, Ville Hänninen, Heikki Jokinen, Kaltsu Kallio, Vesa Kataisto, Mirja Kolttola, Verna Kuutti, Jussi Lahtonen, Merja Lundén, Onni Mustonen, Tuomas Myllylä, Juri Nummelin, Hannele Richert, Timo Ronkainen, Vesa Saarinen, Jaakko Seppänen, Mikael Sipilä, Henry Söderlund, Tuomas Tiainen, Jyrki Vainio, Reijo Valta. Ilmoitushinnat: 1/1 s 600 e, 1/2 s 360 e, 1/3 s 240 e, 1/4 s 240 e, banneri 180 e, pienlehtimainokset 20 e. Kaikkiin ilmoituksiin kuuluu myös bannerimainontaa verkossa. Materiaalitoimitukset: sarjainfo@sarjakuvaseura.fi Julkaisija: Suomen sarjakuvaseura ry Hämeentie 150, 00560 Helsinki Puh: (09) 685 6100. Tilaukset, osoitteenmuutokset ym: www.sarjakuvaseura.fi info@sarjakuvaseura.fi

2 Sarjakuvakeskuksen kuulumisia 4 Pääkirjoitus 5 Uutisruutu 15 Kysy! 19 Vieraskynä

jussi lahtonen

22 Kaksintaistelu

ilpo koskela ja aapo kukko

Keräilijän tunnustuksia

Ajan vangit

fanittamisen historia – don rosa

Anna Sailamaa:

Hannu Kesola:

Jaana Mellanen:

Justin Wong:

kirjat valmistuvat, prosessi pysyy

Marginaalista valtavirtaan Pääkaupunki pintaa syvemmältä Katsomisen taito

26 Sarjakuva muutoksen kourissa Pohjoismaissa 29 Paula Bulling:

ruutuja leireiltä

40 Arviot 48 Pienet lehdet 50 Vinjetisti

30 35

”Itkuvirret kielen kuolemašta ollah jo korvih šuaten!” Charlie Christensen:

50 Luonnoskirja 51 Dear Kaltsu

38 Necrocomicon-festivaali:

sinuhe ruotsalainen

tuomas myllylä

Rakentavaa provokaatiota Karvisen suojeluksessa

sarjainfo 4/2015 3

pääkirjoitus

Kiitos ja näkemiin Tämä on viimeinen pääkirjoitukseni Sarjainfon päätoimittajana. Neljä vuotta ja kuusitoista lehteä. Muutamia asioita olen oppinut lehden tekemisestä. Jutut eivät ikinä saavu ajallaan. Jostain löytyy kirjoitus- tai asiavirhe vaikka viisi ihmistä oikolukisi lehden. Aina tulee nekrologeja. Kvaakissa haukutaan kuitenkin. Ikinä ei ole varaa maksaa kenellekään. Silloin kun on, liittyy palkkionmaksuun aina jokin epäselvyys. Toisaalta taas olen oppinut, että lehti valmistuu aina, vaikka prosessi näyttäisi kuinka synkältä. Avustajat ovat aidosti kiinnostuneita asiasta ja yltävät uskomattomiin suorituksiin. Jokainen kansikuva on aina uusi Paras Kansi Ikinä. Ja ne lehteen jääneet virheetkään eivät enää vie yöunia, ainakaan useimmiten.

4 sarjainfo 4/2015

Hienointa lehden tekemisessä ovat olleet ihmiset. Niin sarjakuvataiteilijat, lukijat, sarjakuvaseuran aktiivit kuin kaikki muutkin satunnaiset kohtaamiset. Sarjakuva yhdistää joskus odottamattomillakin tavoilla. Hienoista ihmisistä korvaamattomimpia ovat olleet lehden avustajat ja toimituskunta. Kiitos ja anteeksi Aino, Heidi, Ville M., Ville H., Vesa, Jyrki, Kaltsu, Hannele, Merja, Tuomas, Miia, Matti, Verna, Onni, Heikki, Juri, Reijo ja kaikki muut vakituiset ja satunnaiset avustajat matkan varrella! Ilman teitä ei olisi syntynyt yhtään lehteä. Erityisesti minua ilahduttaa lehden jääminen hyviin käsiin. Sarjainfoa tehdään ja luetaan vuonna 2016. Ja siitä eteenpäin! Reetta Laitinen

uutisruutu

Sarjainfolle uusi päätoimittaja ja toimitussihteeri Teksti reetta laitinen

arjainfon tekijätiimi kokee muutoksia vuonna 2016. Päätoimittajaksi astuu lehden toimitussihteeri, 33-vuotias helsinkiläinen kirjoittaja ja sarjakuvapiirtäjä Aino Sutinen. Suomen sarjakuvaseurassa pian seitsemän vuotta työskennellyt Sutinen on opiskellut Sussexin yliopistossa Englannissa sosiologiaa ja kehitysmaatutkimusta. Häntä kiinnostavat sarjakuvailmaisun tutkimattomat taipaleet ja soveltava käyttö tiedonvälityksessä. – Alan osin unohdettukin historia, valtavirtaiset ja marginaaliset ilmiöt sekä nousevat nuoret tekijät ovat aiheita, joita seuraan, Sutinen kertoo. Uuden päätoimittajan myötä on Sarjainfolle tulossa taittouudistus. Myös osa palstoista ja juttuformaateista muuttuu. – Haluan antaa yhä enemmän tilaa esimerkiksi pitkille arvosteluille, syventäville taiteilijakuville, marginaalitaiteelle, sarjakuvailmiöille yllättävissä paikoissa sekä tekijöiden ja aiheiden monimuotoisuudelle. Paljon riippuu tietenkin avustajakunnasta. Lehteä tehdään edelleen suurelta osin vapaaehtoistyönä. Median murroksessakin Sutisella on vankka luottamus pienen kulttuurilehden tarpeellisuuteen.

– Uskon Sarjainfoon samalla tavalla kuin muutenkin printtimedian rooliin: se voi tarjota syventävää sisältöä jota voi lukea kaikessa rauhassa. Osaltaan se on myös ajankohtaisten ilmiöiden tallennusta ja historiankirjoitusta. Lehti kohottaa alan profiilia ja tarjoaa tietenkin lukuvinkkejä harrastajille. Vanhoja lehtiä eri vuosikymmeniltä selaillessa huomaan, että lehteä on kyllä aina tehty myös pilke silmäkulmassa. Se on hyvä traditio, josta en aio luopua. Lehteä vuodesta 2012 toimitussihteerinä avustanut Sutinen on työssä jo kaiken nähnyt ja kokenut. Unohtumattomin Sarjainfo-muisto on onneksi positiivinen. – Vanhojen päätoimittajien ja toimituskunnan jäsenten kokoontuminen 40-vuotisjuhlissa vuonna 2012 oli mukavaa. Näppärän tietotyön varjopuolena on, että suuri osa työstä tapahtuu digitaalisesti eikä ihmisiä aina ehdi tavata kasvotusten, Sutinen toteaa.

Sarjakuvan löytöretkeilijä Uutena toimitussihteerinä aloittaa lehteä jo muutamassa numerossa avustanut Onni Mustonen. 26-vuotias Mustonen on yleisen kirjallisuustieteen jatko-opiskelija ja intohimoinen sarjakuvien lukija.

– Tulin ensimmäisen kerran mukaan sarjakuvaseuran toimintaan viime vuoden keväällä, jolloin aloitin sarjakuvafestivaaleilla tuotantoharjoittelijana. Sittemmin viimeisen puolentoista vuoden aikana olen ollut mukana festivaaleilla, edustamassa seuraa kirjamessuilla sekä tietenkin osallistunut Sarjainfon tekemiseen, Mustonen kertoo. Sarjakuvan lukijana Mustonen arvelee olevansa ennakkoluuloton ja utelias. Hän haluaa löytää jatkuvasti uusia tekijöitä ja teoksia. Hän toivoo, että myös Sarjainfon lukijat intoutuisivat löytämään lehdestä koko sarjakuvan kirjon. Tulevalla toimitussihteerillä on ajatuksia lehden kehittämisen suhteen. – Haluan työlläni tarjota keskustelualustan, joka tuo yhteen tekijät, lukijat ja kriitikot. Unohtamatta tärkeintä: sarjakuvaa itseään. – Sarjainfo on aina tarjonnut mahdollisuuden keskustella ja puhua sarjakuvista analyyttisesti, kriittisesti ja sen arvoisella tavalla. Haluan ylläpitää tuota keskustelun tasoa vastaisuudessakin, sillä se on ainoa tapa pitää myös tulevaisuudessa sarjakuva elinvoimaisena taiteenlajina, Mustonen visioi. Toimituskunta ottaa vastaan lehteä koskevaa palautetta ja toiveita osoitteessa sarjainfo@sarjakuvaseura.fi. sarjainfo 4/2015 5

uutisruutu

Tulevan maaliskuun 16.–20. päivä järjestettävä Tampere Kuplii -sarjakuvafestivaali on jo lajissaan kymmenes. Tapahtuma on tunnettu muun muassa Sarjakuva-Finlandia -palkinnosta. Festivaalin teemana vuonna 2016 on ”uudet juuret”. Teeman kautta halutaan tarkastella erilaisten traditioiden, konventioiden ja juurien ilmenemistä uusilla tavoilla, uusissa ympäristöissä ja uusissa muodoissa. Kunniavieras ja festivaalitaiteilija on Viivistä ja Wagnerista parhaiten tunnettu Jussi ”Juba” Tuomola. Juhlavuoden kunniaksi festivaali muuttaa uusiin tiloihin Tampere-taloon. Tapahtumaan on jatkossakin vapaa pääsy. Lisätietoa: www.tamperekuplii.fi

Tom of Finlandin työt ja valokuvat haussa Helsingin Taidehallissa nähdään ensi keväänä laaja Tom of Finlandin henkilökuvaa täydentävä näyttely. Taidehalli on julkistanut joukkoistamiskutsun ja etsii lainaan yksityishenkilöiden hallussa mahdollisesti olevia unohdettuja töitä ja muuta materiaalia. Taidehalli on kiinnostunut Laaksosen varhaisajan töistä, sota-aikana tehdyistä piirroksista, graafisen suunnittelun töistä sekä Laaksosta ja hänen perhettään esittävistä valokuvista. Touko Laaksonen eli Tom of Finland (1920–1991) teki elämäntyönsä homoeroottisten kuvien piirtäjänä. Hänen kansainvälinen uransa noteerattiin kotimaassa laajemmin vasta aivan elämän loppuvuosina. Suomen sarjakuvaseura myönsi Laaksoselle Puupäähatun vuonna 1990, ensimmäisenä julkisena yhteisönä joka palkitsi taiteilijan. Vinkeistä pyydetään olemaan yhteydessä sähköpostitse osoitteeseen: tof@taidehalli.fi

Uskonnon pilkasta tuomio Libanonissa Libanonilainen vaihtoehtosarjakuvan julkaisu Samandal sai vuonna 2009 syytteen kristinuskon pilkasta, kun valtiolle oli tehty kantelu antologian kahdesta ruudusta. Nämä koskivat sananlaskujen kirjaimellisia kuvauksia sekä satiiria Jeesuksen aikaisen roomalaisen sotilaan elämästä, mutta kuvat oli kokonaan irrotettu yhteydestään. Vuosien odottelun jälkeen kollektiivi monen hämmästykseksi hävisi jutun viime vuonna ja sai sakkorangaistuksen, jonka maksamista varten käynnistettiin joukkorahoituskampanja.

6 sarjainfo 4/2015

Tampere Kuplii muuttaa Tampere-taloon Pelialalla matkaillaan televisiossa

Yleisradio tuottaa Miha Rinteen Matkailua pelialalla -sarjakuvaan pohjautuvan näytellyn komediasarjan. Humoristinen sarjakuva perustuu Rinteen kokemuksiin pelinkehittäjänä. Sovituksen ohjaa ja käsikirjoittaa Jarno Elonen ja mukaan tulee myös Rinteen tekemiä animaatioita ja grafiikoita. Näyttelijävalinnat julkistetaan ja ensimmäisen kauden kuvaukset käynnistyvät keväällä 2016.

Comiquizin voitto jälleen Suomeen Pohjoismaisen Comiquiz-sarjakuvatietokilpailun voittajaksi nousi toista kertaa suomalainen joukkue, helsinkiläinen Team Träskalle. Toinen ja kolmas sija menivät Ruotsiin, Stockholmslagetille ja kilpailun pitkänajan tilastojen kärjessä olevalle Seriefrämjandet Skånelle. Vuodesta 1985 järjestetyn visan voitti viime vuonna turkulainen Team Tursake ensimmäisenä suomalaisena joukkueena. Comiquiz-joukkueet koostuvat yleensä alan ammattilaisista, kuten kustantajista, graafikoista ja käsikirjoittajista, sekä pitkän linjan harrastajista. Kilpailussa kaikki apuvälineet ovat sallittuja, mukaan lukien lähdekirjallisuus, internet ja kolmansien osapuolien avustus. Tärkeintä on pysyä annetun ajan puitteissa (90 tai 120 minuuttia). Palkintona kilpailussa on pääasiassa kunnia.

Kirja propagandapiirtäjistä Sotavuosien propagandaan ja TK-toimintaan erikoistuneen tutkijan Helena Pilkkeen Suomi taisteli – piirretty sota (Readme.fi) ei keskity sarjakuviin vaan niin sanottuihin TK-piirtäjiin. Moni eturivin taiteilija (mm. Kari Suomalainen, Poika Vesanto ja Björn Landström) työskenteli jatkosodan aikana armeijan tiedotuskomppanioissa. Pilke on koonnut teokseen hieman yli 300 piirrosta ja kirjoittanut kuvien ja taiteilijoiden taustoista. © kari suomalainen

Porvoon Å-festin keskiössä pohjoismainen sarjakuva Järjestyksessään toinen, suomen- ja ruotsinkielinen sarjakuvafestivaali Å-fest järjestetään Porvoossa lauantaina 13.2.16. Porvoon sarjakuvayhdistyksen järjestämä tapahtuma tarjoaa näyttelyitä, myyntitapahtuman, työpajoja, haastatteluja, klubin ja brunssin. Festivaali levittäytyy kulttuuritalo Grandiin, Taidetehtaalle, Galleria Kreutziin sekä kirjastoon ja ravintoloihin. Pohjoismaiseen sarjakuvanäyttelyyn osallistuvat muun muassa Sofia Olsson, Kollbein Karlsson, Søren Mosdal, Frøydis Sollid Simonsen, Adam O, Ville Ranta ja Tommi Musturi. Muissa näyttelyissä on muun muassa Tiitu Takalo sekä feminististä sarjakuvaa. Paikalla on myös Sarjakuvakeskuksen pop-up-tapahtuma. Lisätietoa: www.å-fest.fi.

Sarjakuva-Kalevalalle palkinto Kalevalaseura palkitsi lokakuussa Kekrinpäivän tunnustuspalkinnoilla kulttuuriperinnön alalla ansioituneita tietäjiä ja taitajia yhteensä 10 000 euron palkinnoilla. Kuhmolainen, 25-vuotias sarjakuvantekijä Marko Raassina oli Perinteen taitajien ja tallentajien palkinnon vastaanottajien joukossa. Raassina on tehnyt Kalevalaan pohjautuvaa, samannimistä strippisarjaa, jonka Arktinen Banaani on julkaissut kirjamitassa. Kalevalaseura perustelee palkintoa muun muassa seuraavasti: – Verbaalisesti lahjakkaan Raassinan tekstiä lukee hymynkare huulilla, sillä hahmojen repliikeissä nykyaikainen lyhyen toteava arkipuhe sekoittuu hauskasti varhaisten runonlaulajien viljelemään ironiseen huumoriin. © Bukowskis

Ruotsalaiset voitokkaita pohjoismaisessa sarjakuvakilpailussa Vuoden 2015 pohjoismaisen sarjakuvakilpailun teemana oli ”Kauhu”. Kilpailuun osallistui 60 tekijää pohjoismaista ja Baltiasta. Kilpailusta on koostettu albumi, joka on saatavilla muun muassa Oulun Sarjakuvakeskuksesta. Voittajat 2015: 2500 €: Anders Vegh Blidlöv (Ruotsi) 1000 €: Ida Eva Neverdahl (Norja) 500 €: Yossra El Said & Amanda Casanellas (Ruotsi) Kunniamaininnat: Nicolas Križan (Ruotsi), Vesa Vitikainen & Katja Louhio (Suomi), Sofie Louise Dam (Tanska), Nelly Karlsson (Ruotsi) ja Mattias Elftrop (Ruotsi). Vuoden 2016 pohjoismaisessa sarjakuvakilpailussa teemana on ”seitsemäs taide”. Kilpailu on avoin kaikille pohjoismaisille ja baltialaisille, sekä näissä maissa asuville piirtäjille ja käsikirjoittajille. Kilpailutöistä kootaan suomenkielinen albumi, joka julkaistaan Oulun sarjakuvafestivaaleilla 2016. Voittajatyöt valitaan kansainvälisen ammattilaisraadin toimesta. Kilpailuun voi osallistua joko novellisarjakuvilla tai strippisarjakuvilla. Töiden tulee olla ennen julkaisemattomia, myös internetissä. Kilpailun deadline on 14.8.2016. Lisätietoa: Oulun Sarjakuvakeskus, www.oulucomics.com

Sammon salaisuuden originaalit myytiin Aku Ankka -piirtäjä Don Rosan Suomeen sijoittuvan ”Sammon salaisuus” -tarinan originaalit myytiin Bukowskin nettihuutokaupassa marraskuussa. Tarinan kaikki 34 sivua, sekä kaksi vaihtoehtoista sivun puolikasta, myytiin pakettina. Kohteen vasarahinnaksi tuli 23 000 euroa. Vasarahinnan päälle lisätään 22 % huutomaksu. Tarinan kokonaishinnaksi tuli näin ollen reilut 820 euroa per sivu. Se jäi arviona olleen 30 000 euron ”lähtöhinnan” alle. Sammon salaisuuden originaalit päätyivät Suomeen alun perin 2000-luvun alussa. Tällöin niihin myös lisättiin suomenkielinen, Jussi Karjalaisen tekemä tekstaus. Monien toiveena oli, että originaalit olisivat myös säilyneet Suomessa, tai ainakin yhtenä kokonaisuutena. Originaalit osti kuitenkin yksityinen saksalainen keräilijä ja osa sivuista on jo myyty eteenpäin toisille alan harrastajille.

Palkintoselkkaus Ranskassa Angoulêmen sarjakuvafestivaali julkisti vuoden alussa 30 sarjakuvataiteilijan listan arvostettua Grand Prix -elämäntyöpalkintoa varten. Useat alan kommentaattorit ja ryhmät kiinnittivät heti huomiota siihen, että listalla oli vain miehiä. Palkintoa vaadittiin boikottiin ja useat listan taiteilijoista ilmoittivat kieltäytyvänsä kunniasta, ellei naistekijöitä ole mukana. Festivaali sääti listausta paineen alla mutta heti perään ilmoitti luopuvansa koko listasta ja avaavansa palkinnon yleiselle vapaalle äänestykselle. sarjainfo 4/2015 7

uutisruutu

Kansanperinteen ja historian mörköjä © irisz simon

Irisz Simon kuollut 1990-luvulla lupaavan sarjakuvataiteilija-uran alulle saanut Irisz Simon kuoli 1. tammikuuta. Vuonna 1973 Siófokissa Unkarissa syntynyt Irisz herätti ensimmäisen kerran sarjakuvan harrastajien huomion Kemin sarjakuvakilpailussa 1992. Kilpailutyö ei pärjännyt, mutta Sarjakuvastin-koulutushanketta vetäneet Petri Kemppinen ja Harto Hänninen noteerasivat taiteilijan. Simon osallistuikin antologioihin Sarjakuvastin, Sarjakuvastin 4 ja Sarjakuvastin Special sekä useisiin sarjakuvanäyttelyihin. Kemin sarjakuvakilpailussa hänet palkittiin vuonna 1995, jolloin ilmestyi myös hänen esikoisalbuminsa, hervoton Nahka-Alma. Simon piirsi ja ideoi albumin ja teki käsikirjoituksen silloisen kumppaninsa Ville Pirisen kanssa. ”Kulmikas mutta dekoratiivinen ja jyrkän mustavalkoinen tyyli toi välillä mieleen linoleikkauksen tai puupiirroksen. Tarinoissa liikutaan absurdin huumorin ja suurrealistisen liioittelun vyöhykkeillä, eikä hyvän maun kanssa olla turhan tarkkoja”, Harto Hänninen luonnehtii Simonin sarjakuvia. 1990-luvun jälkipuoliskolla Simon (myöhemmin Id) soitti koskettimia yhden pitkäsoiton ja seiskatuumaisen julkaisseessa yhtyeessä The Deepspace Sexchange sekä lauloi ja soitti yhden seiskatuumaisen julkaisseessa Les Felinesz -yhtyeessä. Hän teki myös levynkansia. 2000-luvulla Simon muun muassa opiskeli taidekoulussa Imatralla, mutta piirsi vain omaksi ilokseen. Ville hänninen

Japanilainen mangapiirtäjä Shigeru Mizuki kuoli 30.11.2015. Vuonna 1922 syntynyt Mizuki oli tunnettu erityisesti 1960-luvulla ilmestyneestä kauhusarjakuvastaan GeGeGe no Kitarō. Japanilaisesta folkloresta ammentavan yōkaikauhusarjakuvagenren alalla Mizuki on nimetty yhdeksi japanilaisista mestareista. Hänen tuotantoonsa kuuluu myös paljon toiseen maailmansotaan sijoittuvia tarinoita, kuten mangaelämäkerta Adolf Hitleristä ja omaelämäkerrallisia kokemuksia. Papua-Uudessa-Guineassa taistellut Mizuki menetti sotavankina ollessaan vasemman kätensä. Tämä ei estänyt menestyksekästä ja pitkää piirtäjän uraa. Mizuki sai uransa aikana lukuisia palkintoja. Hänen tuotantoaan on ilmestynyt englanniksi ja teoksista on muokattu myös lukuisia animesovituksia. Mizukin tuotantoa ei ole suomennettu. Reetta Laitinen

Inhimillinen pilakuvittaja Pilapiirtäjä Terho Ovaska on kuollut. Ovaska (1940–2015) työskenteli pitkään mainosalalla ennen kuin toteutti haaveensa pilapiirtäjäksi ryhtymisestä. Ovaskan töistä tunnetuimpia on Näkövammaisten liiton Annansilmä-merkki. Ovaska piirsi Uuteen Suomeen 1980–1991 ja Helsingin sanomiin 1991–2005. Edeltäjäänsä Kari Suomalaista lempeämmällä Terholla oli tunnuksenaan baskeripäinen, tammenterhoa muistuttava kommentoijahahmo. Ovaskan piirroksia on julkaistu kokoelmateoksina Harhakuvia (1985), Näin on terhot maassa (1990), Viel on Suomi (1992) ja Parhaat Terhot (2005). Vesa Kataisto © terho ovaska

8 sarjainfo 4/2015

kotiisi

liittymällä

jäseneksi

o s o i t t e e ss a

s a r ja k u va s e u r a . f i

nuorten pajat maanantaisin sarjakuvakeskuksella

Sarjainfon saat

sarjakuvablogit.com ilmaise itseäsi

jäsenmaksu

/vuosi tai

A. Översta & Pentu aimosarjakuva.wordpress.com

(alle 18-vuotias)

n te eja s s a s l kur s s i j ö a sar my ass sa ol s i a p ta ja ril u .fi s k u k k ti kes a v aku j r sa

jä s e n e t uja a n tavat asema

kustannus

egmont

fantasiapelit

farbe, geezers kulkukatin poika miktor/vammalan

k i r ja pa i n o

jLaatua ala v a lapsille,

O tava n k i r j a k a u p pa ,

Pieni Leffakauppa, R o s e b u d , Sarjakuvakeskus,

Snow White,

Tempera ja Turun Sarjakuvakauppa.

Feministinen sarjakuvatoiminta

sarjakuvakeskus instagramissa

30 € 25 €

feministinensarjakuva.sarjakuvablogit.com

Hoi , sarjaku vantekijä tai pienku stanta ja! Mainosta tällä sivulla blogiasi, lehteäsi, albumiasi tai mitä mielitkään. Mainos maksaa 20 euroa ja sisältää bannerimainontaa myös verkossa. Tiedustelut: sarjainfo@sarjakuvaseura.fi Pienlehti-ilmoituksen koko: 64 x 51 mm

Kirjat valmistuvat, prosessi pysyy Anna Sailamaa ihmettelee lapsen maailmaa ja piirtää ilmeikkäitä käsiä. Teksti Hannele Richert

arjakuvataiteilija Anna Sailamaan elämä jakautuu kahdenlaisiin kausiin: niihin, jolloin hän tekee elääkseen pätkätöitä opettajana ja apurahan mahdollistamiin taiteellisen työskentelyn kausiin. Kahden eri maailman rinnakkaiselo näkyy Sailamaan olemuksessa: hän juttelee työstään erityisluokan opettajana ja yleisistä asioista sympaattiseen, välistä hassuun tapaansa. Kun puhe kääntyy sarjakuvien tekemiseen, hassuttelija näyttää lujan päättäväisen puolensa. Teosten takana on kirkas näkemys ja niiden tekijällä järkkymätön varmuus omasta suunnasta. Keskitytäänpä siis tähän jälkimmäiseen maailmaan ja annetaan taiteilijaminän puhua.

Pohjoinen Anna Sailamaa on julkaissut lukuisia huolellisesti mietittyjä omakustanteita sekä kolme sarjakuva-albumia Huuda Huuda- ja Asemakustantamoiden kautta. Hänen töitään on palkittu sarjakuvakilpailuissa Suomessa ja maailmalla. Hän on toiminut taidesarjakuvayhteisö Kutikutissa sen alkuajoilta lähtien ja on nykyisin osa Studio Panama-kollektiivia. Sailamaa on kotoisin Torniosta, missä hänen äitinsä ja mummonsa edelleen asuvat. Hän vastaa kysymyksiin kahvilassa Helsingin keskustassa. Onko pohjoisessa kasvaminen vaikuttanut sinuun jollakin erityisellä tavalla? – En juuri ajattele asiaa arjessa, olenhan asunut Helsingissä jo melkein 15 vuotta. Kyllä se sillä lailla vaikuttaa, että koti-ikävä iskee toisinaan vieläkin. Kaipaan sieltä ihmisiä ja kasvukotiani. Kaipaatko pohjoista olemisen tapaa, poikkeaako se täkäläisestä? – Kyllähän siellä puhutaan eri tavalla. Kuuntelen toisinaan Radio Perämerta ihan vain kuullakseni sikäläistä puhetta. Tykkään myös lukea pohjoisen alueen kirjailijoiden kirjoja. Toisaalta sitä Torniota, jossa elin oman lapsuuteni, ei taida enää olla. Siellä nyt kasvavat sukulaislapset elävät aika erilaista elämää. 10 sarjainfo 4/2015

Tietotekniikka on vallannut niin suuren osan kaikesta tekemisestä. Käyt Torniossa kuitenkin säännöllisesti? – Jouluisin ja kesäisin. Joskus jos on pidempi apurahakausi, teen siellä myös töitä. Onko siellä parempi työskentelyrauha? – No siellä on äiti ja mummo, että ehkä siellä on jopa enemmän häiriötekijöitä! Kesken työskentelyn joku saattaa kysellä, tehdäänkö jouluksi pipareita… ja pian on taas jotain muuta kysyttävää. Teen siellä luonnostelua ja käsikirjoitusta, paikalla ei ole silloin niin väliä.

Piikikkäiden tyttöjen pesä

Erityismummo ja sukupolvien kohtaaminen Sailamaa on kuvannut omaa perhettään myös Ollaan nätisti -esikoisjulkaisussa. Vuonna 2014 julkaistu kirja 80/35 jatkaa samaa aihepiiriä mutta poikkeaa sarjakuvateoksista tekniikallaan. Kirja on koottu Anna Sailamaan ja hänen äidinäitinsä kirjeenvaihdosta ja molempien ottamista valokuvista. Oliko kirjeenvaihto olemassa ennen kirjaa vai aloitteko pitää sitä varta vasten? – Pidimme tietysti yhteyttä aikaisemminkin, mutta tämä lähti liikkeelle aika vaikeassa

tilanteessa. Pappa oli kuollut ja mummo oli tietysti hyvin surullinen. Itse olin täällä Helsingissä mutta menin kesäksi Tornioon. Tuntui siltä, että mummon suru velloi paikallaan. Sitten sanoin mummolle, että nyt aletaan kirjoittaa kuulumisia ylös. Sinä kerrot, mitä sinulle kuuluu ja minä kerron mitä minulle kuuluu. Otetaan valokuvia kaikesta mitä meidän ympärillä on. Se oli aikamoista tappelua enkä oikein tiedä, mitä mummo ajat-

taustalle jylläämään, ja kirjat ovat sen ilmentymiä. Toteutat jotain jo olemassa olevaa? – Niin. Mietin aika usein, olisivatko työni erilaisia, jos saisin tehdä taidetta koko ajan. En tiedä siihen vastausta. Jokin tarina on jatkuvasti mielessä, mutta prosessit ovat pitkiä. Joskus voi olla hyväkin, ettei saa sitä ensimmäistä versiota ulos, ajatukset saattavat jalostua ajan myötä. Tekeminen tuottaa oivalluksia.

“Tuntui siltä, että mummon suru velloi paikallaan. Sitten sanoin mummolle, että nyt aletaan kirjoittaa kuulumisia ylös.” telee lopputuloksesta. Mutta otettujen kuvien joukossa oli ainakin pari, joiden ottamisesta mummo oli itsekin ihan tyytyväinen. – Erityislapsista puhutaan, mutta tämä mummo taitaa olla erityismummo, kaikki on hänelle vaikeaa. Mummo luki kyllä mielellään juttujani ja toisin päin. Hän ei halunnut kirjoittaa päiväkirjaa ja hänellä kesti aikaa tottua kirjaamaan ajatuksia ylös haluamallaan tavalla. Pystyin vain seuraamaan sivullisena mummon reaktioita, en voi tietää miten vaikeaa hänellä oli. Mutta kirjasta tuli ihan uudenlainen, en ole ennen tehnyt sellaista.

Kirjat kiteyttävät jylläävää prosessia Miten koet kehittyneesi tekijänä teosten myötä? – Sitäkin on vaikea sanoa itse. Mieluummin sanoisin, että kirjat valmistuvat, mutta itse ei tule koskaan valmiiksi. Prosessi jatkuu, se jää

– Kirjaprosessit käynnistyvät yleensä siten, että kirjoitan paljon apurahahakemusta varten. Se on sellaisten asioiden tiivistämistä ja esiin kaivamista, jotka pyörivät koko ajan mielessä muutenkin. Kertomusta varten niille täytyy vähitellen etsiä oikea muoto. Esimerkiksi nyt miettimäni tarinan päähenkilöt Pomera ja Hamuel ovat eläneet mielessäni pitkään. Pomera on tyttölapsi. Luulin ensin, että Hamuel on mies, mutta sitten tajusin hänen olevan nainen. Nyt en voisi kuvitella toisin. Miten prosessi etenee, jos työskentelet kokopäiväisesti? – Pakotan itseni luonnostelemaan. Inhoan sitä vaihetta! Sitä ja photoshoppausta. Kirjallista tekstiä on olemassa pätkinä. Tekstikatkelmissa ja luonnoksissa on toimintaa, tapahtumarunkoja. Esimerkiksi nyt tiedän, että tulevassa tarinassa Pomera seisoo pihalla lentokoneen lentäessä yli. Kun massaa eli tekstiä

▼

Syksyllä 2015 julkaistu albumi Mehiläispesä (Asema) on saanut erinomaiset arviot. Albumin kerronta on riisuttua ja siinä käytetään hyvin paljon lähikuvaa. Aikuisia ei kuvata ollenkaan, lapset ovat koko ajan fokuksessa. Samastutko lapsen näkökulmaan vai onko se ennemmin eksoottinen? – Kyllä se enemmän eksoottinen on. En ikinä keksisi puhua sellaisia kuin mitä lapset puhuvat spontaanisti. Nytkin kun katsoimme koululaisten kanssa videoita avaruudesta, kuva piti välillä pysäyttää, koska herkimmät reagoivat tietoon niin voimakkaasti: “Voiko tämä olla totta?! Pysäytä, pysäytä, tarvitsen halauksen!” Sellaista en keksisi itse. Kirjan lopussa on nuorista tytöistä otettu vanha valokuva. Tunnetko kuvan henkilöitä? – Se on isänäitini nuoruudessa otettu valokuva, isoäitini Lyyli Pekkala on kuvassa kolmas vasemmalta. Tykkään ajatella, että meissä on samaa näköä. Toki voi olla, että muutkin Lyylin jälkeläiset ajattelevat niin... – Lyyli tuli Karjalasta evakkona ja hän oli vahvasti uskonnollinen. Idea sisäoppilaitoksen kuvaamisesta lähti varmaankin siitä, kun kuuntelin kymmenen vuoden ajan isänäitini pakkomiellettä. Minun kuulemma piti mennä sisäoppilaitokseen, jossa minut opetettaisiin maalaamaan kuva, ja sitä samaa kuvaa maalaisin sitten elämäntehtävänäni uudestaan ja uudestaan. En koskaan ole ollut sisäoppilaitoksessa, mutta ehkä ajatus on jäänyt alitajuntaan, kun siitä on kuullut niin monen vuoden ajan nuoruudessaan. Nyt tietysti näen lapsia töissä ja koulumaailmahan on aika laitosmainen. Niin, koulussa lapset ovat loppujen lopuksi paljon keskenään ja hoitavat asioita ilman aikuisia. Kirjassa käytetään paljon lähikuvia, varsinkin käsiä kuvataan paljon läheltä. Kertoisitko siitä lisää? – Siihen ei ole yhtä syytä. Kädet ovat kauniita ja käsien piirtäminen on aika vaikeaa. Niitä pitää piirtää aika paljon, ennen kuin onnistuu tavoittamaan niiden ilmeen.

sarjainfo 4/2015 11

”Kun massaa eli tekstiä ja luonnoksia on tarpeeksi, veistän sitä kuin savea, tai ennemmin kuin marmoria.” © anna sailamaa

12 sarjainfo 4/2015

ja luonnoksia on tarpeeksi, veistän sitä kuin savea, tai ennemmin kuin marmoria. Työstän kokonaisuutta koko ajan kohti sirompaa ja viimeistellympää muotoa. Viimeisimmän kirjasi kustantaja kertoi, että kun hän ehdotti muutoksia Mehiläispesään, vastasit: “Se on just sellainen kuin sen pitääkin olla.” Sinulla on vahva oma näkemys? – Hehheh, en muista tuollaista. Olen ehkä miettinyt jotakin kohtaa pitkään, ja sitten jos joku tulee ehdottamaan siihen jotain muutosta, saatan sanoa aika kärkevästi. En muista, ettei lukija näe ajatushistoriaani.

– Myös Paimen (Huuda Huuda, 2011) muuttui matkan varrella melko paljon. Ensimmäisessä versiossa poika oli ihan pieni ja isä oli vielä mukana kuvioissa. Pojalla oli piha täynnä käpylehmiä, koska hän rakasti niitä. Pihalla oli nuotio, joka oli hiipumaisillaan. Poika näki, että tulessa oli henki, joka meinasi kuolla tuulenpuuskaan. Poika kävi hädissään herättelemässä isäänsäkin mutta tajusi sitten, että hengen voi pelastaa vain uhraamalla käpylehmät. Hurjaa. Kirjaan päätyneessä versiossa pojasta onkin kasvanut hiljainen nuorimies, joka työntää joutsenta lastenrattaissa ja josta ympäristön miehet tuntuvat olevan huolissaan. Edesmennyt isä on läsnä vain puheissa. – Siinä ei tosiaan ole enää käpylehmiä, vaan pojalle jostain syystä tärkeä joutsen. Se taitaa muuten olla pohjoinen asia, sielläpäin joutsenet ovat olleet tärkeä kevään ja syksyn, muutoksen merkki.

Ovien avaajat

▼

Olet kertonut haastattelussa, että huomasit haluavasi tehdä sarjakuvaa Taideteollisessa korkeakoulussa (nyk. Aalto-yliopisto) Matti Hagelbergin sarjakuvakurssilla. Onko sinulla ollut muita tärkeitä opettajia aikuisiällä? – On toki. TaiKin ajoilta ainakin maalauksen opettaja Kaari Martikainen opetti paljon ihmisen kohtaamisesta ja tekemisen merkityksestä. Elsa Hytti taas oli ristiriitainen hahmo ja herätti paljon keskustelua, mutta piti aina opiskelijoiden puolta. Teatterikorkeakoulun filosofi Miika Luodon luennoilla oli välillä suorastaan hurmoksellinen tunnelma, naiset lausuivat runoja. Silti asian opiskelu ei kärsinyt yhtään. TaiKin dramaturgi Tove Idström opetti englanninkielistä storytelling-kurssia. Hän on ollut dramaturgian kannalta tärkeä opettaja. Pidän taideteorian opiskelusta. Kun käydään käsitteitä läpi, se on kuin peliä: siinä saa olla salapoliisina, että miten näitä ja näitä asioita voi kuljettaa. Opiskelin vuoden verran myös kirjoittajille tarkoitetussa Kriittisessä korkeakoulussa. Olisin viihtynyt siellä toisenkin vuoden, jos ei tarvitsisi ajatella rahaa ja jos aikaa olisi loputtomasti. Uppoudun mielelläni oppimiseen, jos joku vain avaa oven. Opiskelit Kuvataideakatemiassakin? – Niin, taidegrafiikkaa. Vaikuttiko se tekniikkaasi? – Ei, en mennyt sinne hakemaan uutta piirtämisen tapaa vaan opiskelemaan kuvakerrontaa ja kerronnan rakenteita. Opettajat kyllä toivoivat, että olisin ryhtynyt tekemään “oikeata taidetta”. Mikä sitten on luottotekniikkasi? – Kyllä se tussi on. Joskus toivon, että olisi olemassa jokin nopeampi väline, mutta ei sellaista ole löytynyt. Kiasmassa oli esillä mielenkiintoisia rasvaliitutöitä. (Päin näköä -näyttelyssä 2012 nähtiin originaalit Sailamaan työstä Kairos, jossa kaksi lasta sukeltaa luonnonveteen.) – Niin, se olikin ihana tekniikka. Mutta se vasta olikin hidas ja työläs! Tein tussipiirrokset kuultopaperin nurjalle puolelle ja värityksen vahaliiduilla sille samalle puolelle. Vain kehys tuli näkyvissä olevalle puolelle. Kenet koet hengenheimolaiseksesi, onko sinulla taiteellisia esikuvia tai innoittajia?

sarjainfo 4/2015 13

”Opettajat toivoivat, että olisin ryhtynyt tekemään “oikeata taidetta”.”

– Ihailen kovasti Anders Nielsenin tapaa tehdä sarjakuvia. Anke Feuchtenberger on myös tärkeä. Pidän paljon naisohjaajien, -kuvaajien ja -kirjailijoiden töistä: Marguerite Duras, Virginia Woolf, Diane Arbus… En tiedä oliko se ensin tietoinen valinta tutustua nimenomaan naisten töihin, mutta monesti oman sukupuolen tekemä taide kolahtaa, vaikken itse määrittele itseäni taiteilijana sukupuoleni mukaan. Tai en tiedä, voihan olla että tekisin jotenkin enemmän ja parempaa taidetta, jos olisin mies! Hahhah! – Tiedostan kyllä sen, että olen etuoikeutettu kun saan elää tätä aikaa ja minulla on nämä mahdollisuudet. Henkilökohtaisella tasolla arvostan sitä, ettei minun ole pakko mennä naimisiin ja perustaa perhettä, vaan saan tehdä sitä mitä haluan.

Opettamisen maailma Vilkaistaan lopuksi sitä toistakin Sailamaan maailmaa eli opettamista. Olet opettanut paljon itse? – Valmistuin TaiKista kuvataideopettajaksi ja hiljattain tein työn ohessa erityisopettajan tutkinnon. Koska teen työtä pätkissä, olen opettanut kaikenlaisia ryhmiä. Ateneumissa tein oppaan hommia ja pidin pajoja, olen myös opettanut kuvataidekouluissa ja TaiKissakin värioppia. Millaista on opettaa aikuisille? – Kyllähän se aika erilaista on, toisinaan tuntuu puuduttavalta kun kukaan ei häikäisty, toisin kuin lapset. Joka tapauksessa opettaessa pääsee kurkistamaan mielenkiintoisiin maailmoihin, koska ihmiset ovat niin erilaisia. – Erityislasten kanssa pitää hyväksyä se, ettei mikään mene niin kuin suunnittelee. Pidän tärkeänä sitä, että osaan luopua tuntisuunnitelmasta ja pystyn innostumaan siitä mistä lapsetkin innostuvat. Kun jokin asia lähtee vetämään ja motivoi, oppiminen tapahtuu siinä samalla. Uskon hyvyyteen ja ihmisiä kohdatessani pyrin valitsemaan rakkaudellisen tien aina, kun se on mahdollista. Ja hyvin usein se on. ●

14 sarjainfo 4/2015

kysy!

KYSYMYS: Mikael Sipilä ● VASTAUS: Kaamos Andersson (Vesa Kataisto & Tuuli Hypén)

Kysy sarjakuvalla mitä tahansa – me vastaamme mitä vastaamme! Piirrä kysymyksesi kokoon 21 x 6 cm ja lähetä se osoitteeseen sarjainfo@sarjakuvaseura.fi. Mustavalkoiset kuvat 600 dpi (bitmap), värilliset 300 dpi. sarjainfo 4/2015 15

Marginaalista valtavirtaan Suomalainen sarjakuvakäsikirjoittaja Hannu Kesola on löytänyt yleisönsä ulkomailta. Teksti onni mustonen © Jaime Rodriguez

okialainen Hannu Kesola (s. 1984) voi kymmenen vuoden päästä hyvinkin olla kansainvälisesti tunnetuin suomalainen sarjakuvantekijä, mutta tällä hetkellä Suomessa monikaan ei ole kuullut hänestä. Kahden albumin lisäksi muutamia pienlehtiä ja joitakin huumoristrippejä julkaissut sarjakuvakäsikirjoittaja on onnistunut saamaan vahvasti populaarikulttuuriväritteisillä genresarjakuvillaan jalkansa myös brittiläisten ja yhdysvaltalaisten sarjakuvakustantajien ovenväliin. Kesolan oma sarjakuvaharrastus alkoi jo hänen nuoruudessaan. – Aloin lukea Aku Ankkoja opittuani lukemaan ja alaasteella löysin Marvel-lehdet, hän kertoo. Ensimmäiset omat sarjakuvansa Kesola julkaisi jo 1980-luvulla paikallislehdessä. 2000-luvun alussa hän alkoi tehdä supersankareista kertovia pienlehtiä, joiden hän itse toteaa olleen ”melko huonoja, mutta jostain pitää aloittaa”. Näitä lehtiä seurasi useamman vuoden tauko, kunnes 2012 ilmestyi Kesolan käsikirjoittama ja Jussi Piirosen kuvittama Yö huutaa armoa -albumi (Musta ritari). Yö huutaa armoa on tyyliltään italialaisiin giallo-kauhudekkareihin nojaava rikoskertomus länsi-italialaista kaupunkia riivaavasta sarjamurhaajasta ja etsivästä, joka yrittää ratkaista nuorten naisten kuolemantapauksia. Muun muassa Dario Argenton ja Mario Bavan 1960 ja -70-luvuilla Italian ulkopuolella tunnetuksi tekemä lajityyppi sai nimensä italialaisten dekkareiden keltaisista sivuista, joilla mielipuolet murhaajat raatelivat nuoria naisia pitkillä puukoilla. Yö huutaa armoa onkin psykoseksuaalisessa värittyneisyydessään tyylipuhdas giallo. ”Kulttuurin suurkuluttajaksi” itsensä tunnustava Kesola myöntää löytävänsä innoituksensa populaarikulttuurista. – Aloitettuani tein ensimmäiset 10 vuotta supersankarisarjakuvia ja kauhua, hän sanoo. – Nyt viime aikoina olen tehnyt rikosjuttuja ja kauhua sekä kirjoittanut ensimmäisen pidemmän sci-fi-jutun. – Pitkään olin eniten kiinnostunut supersankarisarjakuvista, mutta en ole enää moneen vuoteen voinut kuvitellakaan, että osaisin enää niitä oikein kirjoittaa, Kesola kertoo. – Rikossarjakuvat varmaan kiinnostavat, koska tykkään punoa monimutkaisempaa juonta. Kauhua olen tehnyt myös melkein aina. Cursed Land, kuvittanut Jaime Rodriguez. 16 sarjainfo 4/2015

Näyte Evil That Men Do -rikossarjakuvasta. Piirtänyt Daniel Dwyer.

Rautahevoset Populaarikulttuurin vaikutus näkyy myös Kesolan Suomessa tähän mennessä eniten mainetta keränneessä sarjakuva-albumissa. Crime Time -kustantamon vuonna 2014 sähköisenä julkaisema, Kesolan käsikirjoittama ja Ville Vainion kuvittama Iron Knights: Rautavala kertoo teksasilaisen moottoripyöräjengin verisestä taistelusta kilpailevaa prosenttijengiä, meksikolaista huumekartellia ja virkavaltaa vastaan. Kesola myöntää saaneensa innoituksen alun perin kalifornialaisen moottoripyöräjengin vaiheita seuraavasta Sons of Anarchy -televisiosarjasta (2008–2014). – Varmaan siitä se ajatus silloin lähti liikkeelle, mutta yritin tarkoituksella viedä sitä eri suuntaan, ettei ihan suoraan kopioksi syytetä, Kesola sanoo. Teksasilaisen moottoripyöräjengin väkivaltainen elämä ei kuitenkaan voisi olla kauempana suomalaisen sarjakuvantekijän ja peruskouluopettajan arjesta. Kesola toteaa, ettei häntä kiinnosta tehdä omaelämäkerrallista sarjakuvaa. – Ei minulla varmaan omassa elämässä tapahdu mitään sellaista, mistä voisin kirjoittaa tai piirtää, hän sanoo. Iron Knightsinkin hän kirjoitti ajamatta tai omistamatta ikinä moottoripyörää. Löytääkseen tuoreen tulokulman aiheeseen Kesola tutki moottoripyöräkulttuuria varmistaakseen, että ”faktat olisivat edes suurin piirtein kohdallaan”. Kesola joutui kohtaamaan markkinoiden rajat yrittäessään löytää julkaisijaa

ensiksi Yö huutaa armoa ja sittemmin Iron Knights -albumeille. Yö huutaa armoa -albumin julkaisi lopulta Musta ritari -kustantamo. Iron Knights sen sijaan löysi julkaisijan odottamattomammasta paikasta. Muun muassa Raid-kirjoistaan tunnetuksi tulleen Harri Nykäsen perustama dekkarikirjailijoiden osuuskunta Crime Time julkaisi Iron Knightsin.

Alun perin Kesolan seuraavan projektin piti olla kertomus maineikkaasta Amityvillen kummitustalosta. Iron Knights julkaistiin sähköisenä sarjakuvana Elisa kirjan kautta. Alun perin sarjakuva oli tarkoitus myös painaa paperiversiona, mutta julkaisijaa ei löytynyt ja sopimus jäi tekemättä. – Olihan se monta kuukautta Elisa kirjan myydyimpänä sarjakuva-albumina, Kesola kertoo. – Vielä yhdeksän kuukautta ilmestymisen jälkeenkin se kävi kärkipaikoilla, mutta tosiasiassa puhutaan melko vähäisistä lataajamääristä, muutamista kymmenistä kappaleista. Kesola myöntää prosessin olleen turhauttava. Kun kiinnostusta julkaisijoiden tai lukijoiden parista ei löytynyt, Kesola päätti kääntää katseensa ulkomaille.

Uusia haasteita Iron Knights oli alusta lähtien kansainvälinen projekti. Ville Vainion tueksi taidetta tekemään haettiin muun muassa Marvelsarjakuviakin tehneitä taiteilijoita kuten

kontakteja. Sekin aina helpottuu, kun on saanut jotain läpi. On aina helpompaa saada jotain uutta läpi. Iron Knightsin vaatimatonkin menestys auttoi Kesolaa saamaan kustantajien huomion. – Kun aloin kirjoittaa ja etsiä kustantamoita, mainitsin, että Iron Knights on ollut Suomen myydyin sähkösarjakuva monta kuukautta. Montako kappaletta albumi oli myynyt, sitä Kesola ei kertonut, mutta ”periaatteessa ihan totuudessa pysyttiin”. Iron Knightsia tärkeämpi taitepiste oli kuitenkin Steven Bagatzkyn kuvittama ja kuulussa Heavy Metal -lehdessä julkaistu ”The Last Laugh” -sarjakuva (Heavy Metal #247). Samassa numerossa julkaistiin muun muassa Enki Bilalin kertomus. – En minä enää oikeastaan puhu näistä Suomen jutuista mitään, kun minä otan kustantajiin yhteyttä, Kesola myöntää.

▼

Yksittäinen genre ei kuitenkaan ole Kesolalle itseisarvo. – Aina pitää kokeilla jotain uutta, ettei kyllästy. Se on hauskaa.

Kyle Hotz, Bob Hall ja sittemmin edesmennyt Herb Trimbe. – Ajattelin, että saisin vähän paremmin näkyvyyttä, jos kansitekijänä olisi joku ulkomainen. Aloin sähköpostilla ja Facebookin välityksellä kysellä, kuka lähtisi mukaan. Eiväthän siinä kaikki edes vastanneet, mutta aika hyvin ihmiset lähtivät mukaan. Kesola myöntää olleensa yllättynyt siitä, kuinka monet piirtäjistä olivat valmiita lähtemään mukaan projektiin. – Rahaa piti kaikille tarjota, mutta kaikki ymmärsivät, että markkinat Suomessa ovat pienet, joten kaikki suostuivat lähtemään mukaan paljon pienemmällä summalla kuin tavallisesti, hän kertoo. Originaaleista koottiin myös esimerkiksi Tampere Kuplii -festivaaleilla ja Helsingin Kirjasto 10:ssä esillä ollut näyttely. – Sinänsä rahaa siihen kyllä paloi, mutta saipahan taidetta omaan kotiin, sarjakuvataidetta keräävä Kesola toteaa. Iron Knightsin myötä Kesola sai myös kontakteja ulkomaisiin sarjakuvapiireihin. – Oli kiinnostavaa tavata näitä tyyppejä, jotka ovat alansa huipulla, hän sanoo. – Bob Hallit ja muut jaksoivat jutella alasta. Mukavia kontakteja löytyi. Kanavat ulkomaisiin kustantajiin löytyivät ennen kaikkea Facebookin ja internetfoorumien kautta. – Aika paljon on duunia saanut tehdä lähetellessä kustantamoille sähköpostia ja tarjotessa sarjoja. Sekin on melkein ollut täyspäiväistä työtä. Mutta kun sitäkin on vuoden tehnyt niin alkaa aika hyvin olla

sarjainfo 4/2015 17

Maailmanvalloitus ei kuitenkaan ole ollut yksinkertainen polku A:sta B:n kautta C:hen. Alun perin Kesolan seuraavan projektin piti olla kertomus maineikkaasta Amityvillen kummitustalosta, jossa Ronald DeFeo Jr. murhasi vuonna 1974 perheensä. Kuuluisuuteen talo nousi vuonna 1977, jolloin kirjailija Jay Anson julkaisi taloa riivaavista kummitteluista kertojan kirjan. Muutamaa vuotta myöhemmin kirja sovitettiin elokuvaksi Luojan tähden, paetkaa! (1979). Kesolan kirjoittaman ja Jaime Martinezin kuvittaman kertomuksen oli tarkoitus jatkaa Amityvillen saagaa, mutta matkan varrella projekti kohtasi vaikeuksia. – Meillä oli yksi kustantamo, joka olisi ollut ihan kiinnostunut, mutta jossain vaiheessa he alkoivat pelätä, että joku haastaa heidät oikeuteen, vaikka kaiken piti olla ihan kunnossa, kunhan ei vaan linkkaa suoraan Amityville-elokuviin tai väitettyihin tapahtumiin, Kesola kertoo.

➜

Alun perin sarjakuvan tarkoitus oli vain viitata 70-luvulla tapahtuneisiin murhiin ja punoa niiden pohjalta uusi tarina, mutta kustantamon peräännyttyä Kesola ja Martinez päättivät siirtää fokuksen täysin pois Amityvillestä. Sittemmin Cursed Landiksi nimensä vaihtaneen kauhusarjakuvan pitäisi löytyä kauppojen hyllyitä vuoden 2016 alkupuoliskolta. Toinen sarja oli jo löytänyt kustantajan yhdysvaltalaisen Dark Horse -kustannusyhtiön alamerkiltä, mutta viime hetkellä emoyhtiö päätti lopettaa koko linjan. Sen seurauksena myös Kesolan sarjakuva jäi vaille kustantajaa.

Pitkän matkan ensiaskeleet Suomijulkaisunsa jälkeen sekä Iron Knights ja Yö huutaa armoa ovat löytäneet kustantajat ulkomailta. Brittiläinen Short, Scary Tales Publications julkaisi Night Screams for Mercyn vuonna 2015 ja yhdysvaltalainen American Gothic Press

”Jenkeissä kukaan ei halua tehdä mitään ilmaiseksi.” julkaisee Iron Knightsin jatko-osat suoraan englannin kielellä. – Minulla oli kirjoitettuna jo pari jatkoosaa suomeksi, mutta aloin niitä jossain vaiheessa kirjoittaa uudelleen kansainväliseksi minisarjaksi, Kesola kertoo. Hän muokkaisi alun perin pidemmäksi albumiksi suunnitellun käsikirjoituksensa neljäksi 22-sivuiseksi lehdeksi, joka on yhdysvaltalainen sarjakuvalehtien standardi. Suurin kulttuurishokki oli kuitenkin se, että sarjakuvat ovat Yhdysvalloissa ja Britanniassa todellakin liiketoimi. – Suomessa sarjakuvat tehdään joko apurahojen avulla tai harrastusmielessä, mutta Jenkeissä kukaan ei halua tehdä mitään ilmaiseksi, hän sanoo. – Siellä kaikki haluavat rahaa vaikka tekisi jonkun kymmenen kappaletta myyvän pienlehden. Kesolalla on tällä hetkellä työn alla ”eri vaiheissa viisi tai kuusi minisarjaa”, jotka on tarkoitus julkaista suoraan englanninkielisille markkinoille. Matka tähän pisteeseen ei ole ollut suoraviivainen ja työsarkaa on vielä jäljellä. Verkostoituminen on kuitenkin helpottanut asioiden eteenpäin viemistä. – Jos sekä käsikirjoittaja että piirtäjä uskovat projektiin ja kumpikin on lahjakas – tai ainakin uskoo olevansa – niin kyllä sillä yleensä aika pitkälle pääsee. Jaksaa vaan puskea tarpeeksi ja käydä monta kymmentä kustantamoa läpi, jos ei ihan heti nappaa, Kesola toteaa. – Välillä tulee onnistumisia ja välillä pettymyksiä, mutta sitten taas jonon perälle ja lähdetään kiipeämään uudestaan. ● Tulevan Cursed Land -sarjakuvan kansitaidetta. Kuvittanut Jaime Rodriguez.

18 sarjainfo 4/2015

➜ vier

as k

ynä

Koko kansan sarjiksista keräilijöiden myyntivalteiksi teksti jussi lahtonen

arraskuun alussa pienlehtien Titanic oli törmätä myynnin maksimoinnin jäävuoreen, kun omistajaa vaihtanut Akateeminen kirjakauppa ilmoitti päätöksestään lopettaa pienlehtien myynti myymälöissään. Syntyneen kohun jälkeen päätös peruttiin ainakin pääkaupunkiseudun osalta, mutta väistöliike oli ja on silti vain yhden jäävuoren huippu. Isompi jääkausi on jo alkanut vuosia sitten kauppojen ja kioskien lehtivalikoimien yksipuolistumisella. Erityisesti tämä koskee sarjakuvalehtikulttuuria, jossa säännöllisesti ilmestyvien sarjakuvalehtien määrä on vähentynyt vuosikausia. Sekä tarjolla olevien lehtien valikoimat että kunnon valikoimaa tarjoavien myyntipisteiden määrät ovat vähentyneet huolestuttavasti ja kenties kohtalokkaasti. Tämä koskee eniten lapsia ja nuoria, joille tuskin enää muodostuu vastaavanlaista sarjakuvalehtien lukemisen perinnettä ja kulttuuria kuin mitä esimerkiksi vielä allekirjoittaneen aikoina. Silläkin uhalla, että ”kun minä olin nuori”ajattelu leimaisi minut jo kalkkikseksi, niin vaikkapa 1980-luvun puolivälissä joka lähikaupan ja -kioskin hyllyllä oli vino pino kuukausittain tai useammin ilmestyviä sarjakuvalehtiä, joita suurin osa koululaisista lueskeli. Uudet ja suhteellisen edulliset numerot eivät muodostaneet ongelmaa edes vähävaraisemman viikkorahoille. Vielä halvemmalla sarjiksia sai divareista, jotka tuolloin vielä elivät kukoistustaan. Olihan lehtien levikki monesti kymmeniä tuhansia per lehti. Monet, minä mukaan luettuna, viettivätkin aikoinaan tuntikausia divareissa siitä huolimatta, että sekin saattoi joskus olla hengenvaarallista. Turkulaisen divarinpitäjän murhaaman pikkupojan tapaus keväällä 1986 oli toki poikkeus siinä turvallisessa sarjakuvalehtien ja kirjojen aarreaitassa, jonka divarien kenttä muodosti. Aina on kuulunut soraääniä siitä, mikä kulloinkin kuuluu kulttuurin kaanoniin ja mikä on ”vain” viihdettä. Kaikki entisaikojen Mustikset, Buster-urheilulehtien sarjakuvapätkät tai supersankarilehtien takasivujen täytepätkät eivät ehkä olleet korkeakulttuurisinta taidetta, mutta laaja-alainen tarjonta takasi sen, että osa julkaistavasta aineistosta ehdottomasti oli ja on edelleen hyvin korkealaatuista. Lisäksi keskinkertaisempikin tavara synnytti monesti lukijoissaan kiinnostuksen sarjakuvien laaja-alaisempaan lukemiseen ja muunlaiseen sarjakuvataiteeseen tutustumi-

seen. Kun pohjat on luotu, on helpompi rakentaa laajempi sarjakuvakulttuuri, ja kun sellainen on olemassa, on helpompi saada lukijoita yhä laajemmalle sarjakuvan kentälle. Tällöin mahdollistuu myös se, että yhä useampi kotimainen sarjakuvantekijä voi saada elantonsa sarjakuvien tekemisestä muutenkin kuin huumoristrippien tekijänä. Yksi kerrallaan monet sarjakuvalehdet alkoivat kuitenkin voida huonosti, kutistua, kurtistua ja kuolla pois. Ajoittaiset antologiaformaatit tulivat ja menivät, sen jälkeen lähtivät Busterin, Hopeanuolen ja mustavalkoisen Conanin kaltaiset lehdet ja lopulta myös pitkään porskuttaneet supersankarilehdet päätyivät vasaran alle. Paradoksaalisesti supersankareista kertovat elokuvat ovat supersuosittuja, mutta elokuvien taustalla olevien sarjakuvalehtien suomenkielinen julkaisutoiminta on lähes loppunut. Ryhmä-X:n oma lehti on Suomessa lopetettu jo kahdesti, kolmatta kertaa sitä tuskin aletaan julkaista. Batmanin ja Teräsmiehen lehdet kuolivat ajat sitten, samoin monet Marvelin julkaisut, joista on tänä päivänä jäljellä enää Hämähäkkimies. Senkin vaikeuksista on jo uutisoitu lehden lukijapalstalla tänä vuonna. Symbolisesti yksi suurimpia sarjakuvalehtikuolemia oli ikiaikaiseksi luultu Mustanaamio, joka oli ilmestynyt vuodesta 1966. 1980-luvulla, sarjakuvalehtien kulta-ajalla, Mustiksen painos oli Suomessa yli satatuhatta kappaletta ja lehti työllisti suomalaisiakin sarjakuvan mestareita kuten Kari T. Leppästä. 2000-luvun puolivälin jälkeen painos oli enää vaivaiset 3000 kappaletta, ja kituva lehti koki armokuoleman vuoden 2010 jälkeen. Toki nykyäänkin julkaistaan vanhaa kunnon Aku Ankkaa sekä erilaisia mangapokkarisarjoja jotka elävät aikansa, mutta sarjakuvalehtien laajalevikkisimmän massakulttuurin aika on Suomessa ohi. Monia ennen sarjakuvalehtinä tulleita julkaisuja julkaistaan nykyisin kalliina kovakantisina albumeina, joilla on suppea painos ja jotka palvelevat lähinnä pienilukuisen, keski-ikäistyvän keräilijäjoukon tarpeita. Usean kympin hintaisten albumien hankkimiseen eivät riitä aina edes pienitulois-

ten aikuisten tulot, lasten ja nuorien tuloista puhumattakaan. Koska tuotteita ei ole edes myynnissä kuin netissä tai erittäin harvoissa myyntipisteissä, niillä ei ole myöskään sellaista näkyvyyttä, joka ylläpitäisi laajempaa tietoisuutta tai herättäisi uusien lukijasukupolvien kiinnostuksen. Harva ostaa noin kolmenkymmenen euron albumia spontaanisti. Tarjonta on kuihtunut, sen myötä myös sarjakuvalehtikulttuurin laaja-alaisuus on kuihtunut. Sarjakuvat elävät ja voivat melko hyvin netissä, mutta nettijulkaisut harvaa elättävät. Kovin monella sarjakuvantekijällä ei myöskään ole mahdollisuuksia saada edes omiaan takaisin albumijulkaisujen myynnillä, ellei sitten onnistu lyömään itseään läpi päivälehtien strippeihin. Onneksi ovat vielä sentään yleiset kirjastot, joiden käyttöön on kenellä tahansa varaa. Kirjaston käyttö on ainakin toistaiseksi taattu verovaroin, elleivät päättäjämme suuressa viisaudessaan tähän puutu. Kirjastojen hyllyissä on sekä aikuisten, lasten- että nuortenosastoilla tarjoilla laajasti sarjakuva-albumeja, myös hankalammin saatavia sekä kotimaisia sarjakuvan pienjulkaisuja. Moneen kirjastoon myös tilataan niitä sarjakuvalehtiä, joita vielä ilmestyy. Siltikään edes kirjastot eivät korvaa sitä vanhaa sarjakuva- ja lehtikiskakulttuuria, joka aikoinaan tavoitti satojatuhansia lukijoita joka kuukausi ja joka on inspiroinut monta nykyistä kotimaista sarjakuvataiteilijaa tarttumaan kynään. Avaamattomat albumit ja muut keräilijöiden myyntivaltit eivät sitä välttämättä tee. ● Kirjoittaja on erikoiskirjastovirkailija Turun kaupunginkirjastossa, kriitikko ja sarjakuvien lukija vuodesta 1983 alkaen. sarjainfo 4/2015 19

Pääkaupunki pintaa syvemmältä Jaana Mellasen sarjakuvat esittelevät arkeologin työtä ja elävöittävät menneiden aikojen Helsinkiä. teksti ja valokuva Mia Collan

uinka arkeologi päätyi piirtämään sarjakuvaa? – Aloimme sorvata asiakaslehteämme, kertoo Jaana Mellanen. – Olin toiminut piirtäjänä kaivauksilla jo jonkin aikaa. Mietin, kuinka tästä saisi kerrottua jotenkin selkeästi ja siitä lähti idea alkaa tehdä sarjakuvaa. Mellanen teki sarjakuvia Helsingin kaupunginmuseon asiakaslehteen, Sofiaan. Niistä pidettiin ja ne koottiin Mellasen ensimmäiseksi sarjakuva-albumiksi. Muutaman sarjakuvan hän teki vielä lisää, jotta kokonaisuudesta tulisi kattavampi. Helsinki Helsingin alla – Kaupunkiarkeologiaa sarjakuvina julkaistiin vuonna 2007, uusin albumi viime vuonna. Ennen Helsingin kaupunginmuseota Mellanen työskenteli Museovirastolla. Silloin hän oli usein mukana kivikautisilla kaivauksilla. Nyt hän on keskittynyt hieman uudempiin aikoihin. – Jotenkin tuo 1500–1600-luku on kovin kiinnostavaa aikaa, koska siltä ajalta on kirjallisiakin lähteitä. Siitä ei ole arkeologin näkökulmasta kovin kauan aikaa. Samoille ajanjaksoille sijoittuvat myös hänen 20 sarjainfo 4/2015

Vanhankaupungin kaivauksilta löytyi pala juomapikaria, joka on todennäköisesti tuotu Suomeen Saksasta.

sarjakuvansa. Uusin albumi, Helsinki ennen Helsinkiä - Vanhankaupungin arkeologiaa sarjakuvina käsittelee juuri tuota varhaista Helsinkiä, joka sijaitsi nykyisen Vanhankaupungin alueella. Aivan samoilla nurkilla sijaitsee nykyään myös Suomen sarjakuvaseuran toimisto.

Monitasoista infosarjakuvaa Mellasen sarjakuvat ovat monitasoisia. Niissä käsitellään nykyaikaa ja mennyttä. Sitä, miltä kaivaukset näyttävät ja miltä paikka on näyttänyt vuosisatoja aikaisemmin. Arkeologisen työn selittäminen on usein hankalaa. Ylhäältäpäin otetut kuvat kaivauksilta eivät ole kovin havainnollistavia menneistä ajoista. Sarjakuva on hyvä tapa kertoa monimutkaisesta asiasta. Teksti ja kuva toimivat yhdessä, täydentäen toisiaan. Sarjakuvissa kulkee usein ajallisesti kaksi tarinaa. Yhdellä aukeamalla arkeologit tutkivat vanhan maantuvan kaivon aiheuttamaa painaumaa nykypäivän Presidentinlinnan pihalla. Samalla aukeamalla on selitetty miten kaivo on palvellut aikojen saatossa ja kuinka nykyinen painauma on päässyt syntymään.

Toisessa tarinassa liikutaan Koskelan kylässä. Arkeologit ovat kaivauksilla töissä ja löytävät kauniin lasinpalasen. Samaan ympäristöön sijoitettu tarina kertoo, miten lasinpalanen on todennäköisesti ollut 1550-luvulla osa ehjää Saksasta tuotua juomapikaria. Mennyt ja nykyhetki nivoutuvat tarinoissa yhteen luoden tarinaan ajallista ulottuvuutta. Tämä saa lukijan huomaamaan, kuinka menneisyyden jäljet näkyvät tänäkin päivänä. Tarinat tuntuvat todellisemmilta. Ne eivät ole vain tarinoita jostain kaukaisesta menneisyydestä, joka ei meitä kosketa.

Visuaalinen maailma kuvissa – Kuvat tuovat esille sitä visuaalista ympäristöä, jossa entisajan ihmiset ovat olleet. Niissä näkyy esimerkiksi millaisia vaatteita ihmisillä on ollut tai miten he ovat asuneet.

”Harvoin löytyy kokonainen ehjä esine. Piirtäminen on se keino, jolla asetan arkeologiset löydökset johonkin kontekstiin.” Kaivauksilta löytyy monenlaisia esineitä ja asioita. Kaikki nämä taltioidaan piirtämällä. Sirpaleista hahmotellaan myös esine kokonaisuudessaan, mietitään millainen se todennäköisesti on ehjänä ollut. Sarjakuvan keinoin voidaan palata ajassa taaksepäin ja asettaa kaivauksilta löytyneet ruukun sirpaleet tarinaan ja siihen maailmaan, missä ne ovat olleet vielä ehjiä.

– Eniten löytyy astioiden sirpaleita tai muita palasia. Piirrän niitä hippusia ja paloja, mitä sieltä kuopista löytyy. Harvoin löytyy kokonainen ehjä esine. Piirtäminen on se keino, jolla asetan arkeologiset löydökset johonkin kontekstiin. Sarjakuvilla voi myös tuoda esille sellaisia asioita, joista ei ole jäänyt juuri mitään jälkeä arkeologille tutkittavaksi. Entisaikaan vaatteet kulutettiin loppuun. Ne saattoivat periytyä vanhemmilta lapsille, kunnes lopulta kuluivat käyttökelvottomiksi. Vaatteet ovat säilyneet meille kuitenkin maalauksissa. Vanhat muotokuvat ovatkin Mellasen mielestä erittäin mielenkiintoisia. – Vaatteet kertoivat ihmisen yhteiskunnallisen aseman. 1500- ja 1600-lukujen Helsingissä ei ollut juuri muuta, mikä heitä olisi erottanut toisistaan. Kaikki asuivat samanlaisissa pimeissä pirteissä. – Vaatteilla oli hirveän suuri merkitys tuolloin. Paljon suurempi kuin nykypäivänä. Se mikä erotti säädyt toisistaan, oli pukeutuminen.

Pilkuntarkkaa työtä Sarjakuvien tyyli muistuttaa arkeologisten löydösten piirtämisen tarkkuutta. Jokainen muoto ja yksityiskohta on kuvattu tarkkaan. Mellanen itse on ajatellut tyylin olevan peruja juuri hänen kaivauspiirtäjän ajoiltaan. – Kaivauksilla on tärkeää piirtää jokainen yksityiskohta tarkkaan. Esimerkiksi vanhan kellarin raunioiden jokaisen kiven täytyy löytyä kaivauskartasta oikean kokoisena. Sarjakuvien pohjana onkin käytetty välillä kaivauspiirroksia. Tietosivuilla on niitä myös muutama. Teokset kävisivät vaikka arkeologisesta opetusmateriaalista. Niissä on paljon informaatiota pakattuna tiiviiseen, mutta mielenkiintoiseen pakettiin. Mellanen on saanut luotua viihdyttävän teoksen, jossa käsitellään paljon asiaa helposti ymmärrettävässä muodossa. Taustatyötä tämän kaltaiset teokset ovat vaatineet paljon. Ennen sarjakuvan tekemistä Mellanen kerää asiasta paljon tietoa. Tieto on kuitenkin usein hajanaista. Loputon määrä pieniä asioita, joista jokaisella on oma tarina, mitä voisi lähteä tutkimaan. Sarjakuvaa varten joutuu rajaamaan aika paljon pois, jotta teoksesta ei tulisi sekava. Tarinakin muokkautuu matkan varrella. – Aika paljon pitää tehdä valintoja siitä, mitä ottaa mukaan loputtomasta informaatiomäärästä. Joutuu yksinkertaistamaan. Arkeologin työ on aika paljon pienten palasten löytämistä ja niiden yhdistämistä isompaan kokonaisuuteen. Menneisyys löytyy kaivauksilta pieninä murusina. Pitää nähdä aika iso urakka, että nämä ruukunpalaset tai kellarin kivet saadaan asianmukaisesti taltioitua ja niistä koottua jokin järkevä kokonaisuus. Pelkästään kellarin raunioiden esiin kaivaminen ei juuri kerro tarinaa kellarin käyttötarkoituksesta. Raunioista löytyneet esineet antavat osviittaa, mutta varmasti ei aina pystytä sanomaan, jos paikasta ei ole mitään kirjallista merkintää missään. Vanhankaupungin kirkon lähellä kaivettiin 1999 kevyen liikenteen väylän pohjaa. Työmaalta löydettiin luonnonkivistä tehty kellari. – Suunnittelin ensin, että olisin tehnyt sarjakuvaa tämän kellarin ympärille, mutta suunnitelmat muuttuivat. Sieltä ei löytynyt tarpeeksi tietoa sen käyttötarkoituksesta. – Löysimme kellarista tynnyrinkansia ja tuopinkappaleen. Tämä tietysti kertoo jo jotakin, mutta varmasti emme pystynyt päättelemään tilan käyttötarkoitusta. Tietynlainen palasten ja tiedon yhdisteleminen tulee Mellasen teoksissakin esille. Sarjakuvien lisäksi kansien välistä löytyy runsas joukko kuvia kaivauksista ja kaivausten arkeologisista löydöistä. Yhdessä sarjakuvien ja kaivauspiirrosten kanssa nämä antavat kattavan kuvan työstä.

Ympäristösarjakuva suunnitteilla

Arkeologit tutkimassa painaumaa Presidentinlinnan pihalla. Sarjakuva kertoo, miten kaivo on palvellut aikojen saatossa.

Tulevista arkeologiaan ja historiaan liittyvistä sarjakuvaprojekteista Mellanen ei tarkemmin vielä kerro. Suunnitelmatkin voivat vielä muuttua. Vaihtelun vuoksi ja omaksi virkistyksekseen ovat tällä hetkellä mietintämyssyssä luonto- ja ympäristöasiat, joista voisi ehkä tehdä sarjakuvaa. – Hengähdystauon jälkeen palaan varmasti tulevina vuosina vielä arkeologian ja historian ehtymättömän aarreaitan pariin. Uusia tuotoksia odotellessa historian havinaa kaipaavien lukijoiden kannattaa etsiä käsiinsä teokset Helsinki Helsingin alla ja Helsinki ennen Helsinkiä ja antautua arkeologisten kaivausten lumoavaan maailmaan. ● sarjainfo 4/2015 21

kaksintaistelu

Hyvin valmisteltu, puoliksi tehty Ilpo Koskela ja Aapo Kukko tekevät historiallisia sarjakuvia. Työ vaatii tarkkaa dokumentointia. Mutta onko uskollisuudella rajansa?   TEKSTI VILLE HÄNNINEN kuva

22 sarjainfo 4/2015

eette molemmat sarjakuvia, jotka sijoittuvat vuosikymmenten tai jopa satojen taakse. Millaista teidän mielestänne on toimiva historiallinen sarjakuva? IK: Tänä syksynä ilmestyneeseen Lusiaan loin muun muassa kohtauksia, joissa tehdään ruokaa, juodaan olutta, loitsutaan ja hoidetaan karjaa. Pyrin ylipäätään dokumentoimaan ajan oloja mahdollisimman tarkasti, sillä on merkitystä minulle. Historiallisessa sarjakuvassa on kuitenkin ihan erityisen tärkeää näyttää, mitä ihmiset tekivät ja miten he toimivat. Ei vain puhetta ja ajatuksia – tai hirsiseiniä. Toimivuus on vähän subjektiivinen kysymys. On lukijan valinta, pitääkö hän tarkasta tutkimustyöstä vai arvostaako fiilispohjalta tekemistä. Esimerkiksi Christophe Blainin Maalari ja merirosvo on hieno sarjakuva samalla lailla kuin Errol Flynnin elokuvat. Sarjakuvan laivat ovat kuitenkin vähän mistä sattuu, 1400–luvulta 1800-luvulle. Se ei haittaa, koska Blain kertoo kiinnostavasti.

AK: Miljöön ja ajankuvan luominen vaatii syventymistä. Luen usein hyvin paljon aiheen ympäriltä, romaaneja ja tietokirjoja. Sitten yritän unohtaa lukemani, ainakin niin ettei se vaikuttaisi liian suoraan. Luettuakin tärkeämpää on sivustakatsojan aseman rakentaminen tarinoihin. Ajattelen tapahtumat omalle kohdalle. Jos olisin hyödyntänyt uuteen kirjaani Riekaleisiin kaiken lukemani tai tietämäni, tarinoista olisi varmaan tullut moninverroin pidempiä. Tavoittelin kuitenkin ilmavuutta. Mieluummin turhasta riisuttu kymmenen kuin 50 sivun tarina. Toimii, ja jää mieleen paremmin.  IK: Minäkin säädän pikkuasiat kokonaisuuden mukaan, välillä suurpiirteisemmin. Totuutta tärkeämpää on uskottavuus. Sellaisella yksityiskohdalla ei ole väliä, jota lukija ei huomaa tai hoksaa vaatia. Usein riittää, että piirtää realistisella tyylillä tuntuman mukaan. Toisaalta joillekin ei riitä mikään. Irlantilaiseen piirsin Helsingin Suurkirkon ja Kauppatorin kolera-altaan vuoden 1933 asussa valokuvien pohjalta. Eikös tullut joku sanomaan, että ei ole oikeaa näköä. Kuuba-autenttisuuskommentteihin vastasin, että voidaan toki keskustella lisää, kun kaivan esiin paikan päällä ottamani valokuvat... AK: Uskottavuus on usein sitä, että tekee tarinan, jota kukaan ei ensin usko, mutta kerrottuna se toimiikin. (Kaputtin kirjoittajan Curzio) Malaparten, italialaisen kapteenin kokemukset Suomessa jatkosodan aikana olivat sellaisia, että ei niiden uskottavuutta © ilpo koskela

parane kyseenalaistaa, koska vähän fellinimäiset ja kulttuurieroista kielivät jutut menisivät pilalle.   IK: Tärkeintä on kumminkin sujuva tarinankerronta. Historia ei saa ottaa valtaansa. Niin käy helposti, koska asiat ovat mielenkiintoisia © aapo kukko ja nopeasti huomaa käyttäneensä monta päivää penkomiseen. Hauskaa siinä on, että tulee luettua paljon sellaisista asioista, joita ei muuten tulisi läpikäyneeksi eikä niitä ehkä sen jälkeen tarvitsekaan: esimerkiksi mittayksiköiden historiasta.   AK: Kaikki luettu vaikuttaa jotenkin ja ujuttautuu juttuihin. (Friedrich) Dürrenmatt kirjoitti Sveitsistä, mutta henkilökohtaiset tunnot sotavuosista olivat hyvin samanlaisia kuin monilla suomalaisilla. Yhden riekaleeni kuolemantuomittu lukee Arvo Turtiaista. Täytyykö kertoa, että juuri hänestä on kyse? Ei välttämättä. Toisessa riekaleessa on Tuntemattomasta sotilaasta muistuttava kohtaus, jossa kaksi kuolemaantuomittua kävelee lumipenkalla. Ei näitä ole tarpeen korostaa, taiteen tekeminen on joka tapauksessa tuhansien palojen kokoisen palapelin rakentamista. Sitä voi tehdä päässään, ja valmistelu viekin enemmän aikaa kuin itse piirtäminen.  IK: Monien kirjojen valmistuminen on vienyt vuosia, mutta joskus kokonaisuus tulee odottamattoman rivakasti. Lusia on nopeimmin syntynyt albumini. Siitä kun päätin alkaa tehdä tarinaa, kului 16 kuukautta ja kirja ilmestyi. Auttoi, kun sain taiteilija-apurahan ja pystyin keskittymään albumiin ja jättämään muut työt vähälle. Kun muutakin työtä tosiaan aina olisi, niin mistä saitte alkujaan päähänne ryhtyä tekemään sarjakuvia?  IK: Lapsuuteni kiintopisteitä olivat 1970-luvulla julkaistut seikkailusarjakuvat, jo silloin. Huumorisarjakuva ei kiinnostanut samalla lailla kuin Bruno Brazil, Blueberry ja myöhemmin Corto Maltese.   AK: Kun kymmenvuotiaana luin Corto Maltesea ja vanhoja Korkeajännityksiä, ne liikauttivat jotain minussa. Että mustaa ja valkoista voi käyttää näin. Hakeuduin sitten sukellusvenesarjakuvillani (U-255 – Sukellus pohjoisessa I–III, 2008–2011) osaksi sitä jatkumoa. U-225:n piti olla alun perin 30-sivuinen

Itkeä ma tahtoisin Mut itkeä en voi Miks oi kaiken valtias Mull´ elo surun toi? Surkia on aatoksein Jatkost´ oman elon Jos suurin synneist´ olis ei Veis kuoloin murheen, pelon.

lehti, mutta tuli kolme satasivuista kirjaa. Nyt pystyn siihen lyhyeen mittaan, mutta silloin kannatti harjoitella kerrontaa. Lusia ja Riekaleita muistuttavat siitä, että olette molemmat vakavamielisiä kertojia. Näitä ei kukaan kutsuisi sarjakuvamaisiksi.   AK: Huumori on vakava asia. Ihmisenä olen pelle ja hauskuutan väkeä pikkujouluhenkisissä tilanteissa, mutta sarjakuvia tehdessä minulla on erilainen viitta päälläni. Kompensoin muita tekemisiäni aika koruttomilla tarinoilla, joissa näkyy mikkoniskasmainen patetia, jopa paatos. Ehkä vanhempana käy toisinpäin, kuka tietää. Nyt olen kumminkin keskittynyt kertomaan esimerkiksi ihmisistä sodissa. Ja jos sotavuosien tapahtumista lukee, tuntuu siltä kuin palleaa lyötäisiin koko ajan tukeilla. Irvistys ja närästys ovat päällimmäisiä reaktioita, hassunhauskan huumorin repiminen on vaikeaa. No, on sarjakuvissani sentään absurdiutta.   IK: Tein Kuplaan 1980-luvulla ihan perinteistä ranskalaishenkistä pottunokkahuumoria, muun muassa aika itseironista Kapteeni Mahaa, mutta sitten se jäi Aleks Revel -tarinoiden ja muiden töiden myötä. Kyllä tarinoihin saa ujutettua huumoria paljonkin, mutta se on totta, että seikkailusarjakuvan lajityyppi, jota koen edustavani ja johon samastun, on lähtökohdiltaan erilainen. Komiikka ilmenee ennen kaikkea henkilöiden teoissa ja on usein aika hienovaraista. Realistinen tyyli edellyttää, että senkin on oltava uskottavaa. Ei ihminen voi muuttua aivan toiseksi. Pitkien tarinoiden ohessa olen tosin aina tehnyt tilaustöitä, jotka voivat olla hyvinkin humoristisia.   AK: Hauskaa puskee joka puolelta. Haraan vähän vastaan. Viihtymisen ja viihteen välillä on minusta sellainen ero, että todella hauska, viihdyttävä ja vaikuttava huumori voi olla kovinkin mustaa. Kipeää ja tökkivää. Kuinka omakohtainen historiallinen tarina sitten voi olla?   AK: Kun teen sarjakuvaa, valmistaudun siihen kuin elokuvaan tai näytelmään. Luen repliikkejä ääneen, maistelen niitä ja kehitän kieltä. Lauseiden alta löytyy aina jotain itse koettua ja ajateltua. Se on ihan olennaisen tärkeää.   IK: Vaikka miljöö ja yksityiskohdat olisivat tarkkoja, kirjassa on aina tekijän oma ääni mukana. Siksi teen sarjakuvia enkä tietokirjoja tai dokumenttielokuvia. ● sarjainfo 4/2015 23

Katsomisen taito

Helsingin sarjakuvafestivaaleilla vieraillut Justin Wong haluaa lukijan näkevän yhteiskunnan rumatkin puolet. Teksti onni mustonen valokuva mirja kolttola

ongkongilaisen sarjakuvataiteilija Justin Wongin (s. 1974) ruudut eivät näytä piirretyiltä. Tietokoneelle tuotetuista elementeistä kootut sivut ovat kuin kytkentäkaavioita jonkinlaiseen koneeseen, jonka osia ihmiset, huonekalut ja puhekuplat ovat. Alun perin Wong ei suunnitellut ryhtyvänsä sarjakuvataiteilijaksi. Vaikka hän on aina pitänyt sarjakuvista, hän lopetti niiden lukemisen pitkäksi aikaa ja keskittyi kuvataiteisiin ja graafiseen suunnit-

teluun. Hän myöntääkin pitkään ajatelleensa, että sarjakuvataide ”on naiivia”. Kiinassa Wong on tullut tunnetuksi Ming Pao -sanomalehdessä julkaistusta Gei Gei Gaak Gaak -sarjasta, jossa hän käsittelee modernin hongkongilaisen yhteiskunnan epäkohtia ja valuvirheitä. Sarjan nimi tulee kantoninkielisestä ilmaisusta, joka tarkoittaa ihmistä, joka valittaa sivulinjoilta yhteisön ongelmista. Alun perin kuvataiteita opiskellut Wong koki poliittisen heräämisensä vuonna 2003 ollessaan opiskelemassa Iso-Bri-

Näytteet kirjasta Hello World (Suomen sarjakuvaseura, 2015).

tanniassa. Hän oli kuunnellut radiosta reportaasia heinäkuun 1. päivän mielenosoituksista. Tuhannet ihmiset olivat kerääntyneet osoittamaan mieltään hallitusta vastaan sen epäonnistuttua muun muassa SARS-epidemian hoidossa. Hän valitsi sarjakuvan yhteiskunnallisen vaikuttamisen välineeksi, koska sarjakuva on läsnä ihmisten arjessa. – Ihmiset lukevat sanomalehtien sarjakuvasivuja, mutta monetkaan eivät tule taidegalleriaan, hän sanoo. Wongin aloittaessa Gei Gei Gaak Gaak -sarjansa hongkongilaisen poliittisen sarjakuvan traditio oli katkennut useiksi vuosiksi. Wongin nuoruudessa sarjakuvakenttää hallitsivat ikisuositut kung-fuseikkailusarjat ja lastensarjakuvat, mutta kantaaottavat sarjakuvat ja poliittiset pilapiirrokset olivat jääneet vanhojen mestareiden harteille. Tämä ei kuitenkaan ollut välttämättä huono asia. Wongin oma pitkä tauko sarjakuvista yhdistettynä uusien poliittisesti aktiivisten sarjakuvantekijöiden puutteeseen mahdollistivat lajityypin viemisen uuteen suuntaan. – Minulla ei ollut tradition taakkaa, Wong sanoo. Toisin kuin useimmat poliittiset pilapiirtäjät, Wong ei piirrä oikeita ihmisiä tai edes poliitikkoja. Hänen tietokoneella monistetut, piirteettömät ihmisensä eivät ole yksilöitä vaan osa laajempaa kokonaisuutta. Pelkistetty ja mekaaninen tyyli onkin omiaan kuvaamaan Hongkongia joka riisuu ihmiset yksilöllisyydestään ja tekee heistä toistensa valokopioita. – Yksilö ei ole tärkeä, Wong summaa tyylinsä. – Maailma on tärkeä.

Uudet reitit Wongin sarjakuva Lonely Planet (2010) siirtää huomionsa väkijoukosta yksilöön. Lonely Planet on kertomus vastikään työnsä menettäneestä nuorukaisesta. Oltuaan koko elämänsä samanlainen kuin muutkin – yksi Wongin monistetuista, tummaan pukuun ja valkoiseen paitaan puetuista hahmoista – hänen on löydettävä uudelleen itsensä ja paikkansa maailmassa. Lonely Planetissa on kohtaus, jossa teoksen päähenkilö kulkee Hongkongin kaduilla. Hän on kehittänyt aikansa 24 sarjainfo 4/2015 helloworld_content.indd 12

3.8.2015 12.21

ndd 1

kuluksi pelin, jossa hän tervehtii tuntemattomia vastaantulijoita. Jos muukalainen reagoi jotenkin hänen tervehdykseensä, mies kääntyy vasemmalle. Jos ei, hän ylittää tien. Muuten hän saa valita reittinsä sattumanvaraisesti. Sen sijaan, että Wong piirtäisi miehen matkan ja kohtaamiset, hän antaa lukijoille eteen kartan, johon päähenkilön reitti on piirretty. Wongin tausta graa-

aikaan häneltä pyydettiin uutta sarjaa lehteen Lonely Planetin loputtua. – Aivan kuten poliittisten sarjakuvien tapauksessa, tajusin, etteivät monetkaan tekijöistä olleet kiinnostuneet perheasioista, hän sanoo. Hello World ei kuitenkaan ole missään nimessä epäpoliittinen. Vellottuaan niin pitkään hongkongilaisen yhteiskunnan mädissä ja ikävissä puolissa Wongin oli

Hongkong riisuu ihmiset yksilöllisyydestään ja tekee heistä toistensa valokopioita. fisena suunnittelijana erottuu näissä sivuissa ja ruuduissa. Aivan kuten hänen päivästrippiensä tapauksessa, myös Lonely Planetin kuvat on koottu tietokoneella piirretyistä ja valmiiksi tallennetuista elementeistä, joita Wong on luonut valmiiksi ja tallentanut kovalevylleen.

Uusi maailma Idea Hello Worldiin (2011) syntyi Wongin tullessa isäksi. Hänelle oli luonnollista lähteä tutkimaan uutta elämäntilannettaan sarjakuvan muodossa. Samaan

vaikeaa kirjoittaa pojalleen. – Minä rakastan häntä, mutta maailma on niin paha, niin ruma, niin likainen, hän kertoo päätään puistellen. Lonely Planetin päähenkilön tarvitsi kartan hahmottaakseen maailmaa, joten Wong päätti antaa pojalleen ohjekirjan elämää varten. Yksi Hello Worldin keskeisistä teemoista on näkökulma. Wong leikittelee lapsen ja aikuisen näkökulman eroilla. Wong tekee lukijan tietoiseksi siitä, että tapahtumat nähdään toisen hahmon silmien kautta.

Lapsi piirtää itse päivänsä, hän ottaa valokuvia ja ratsastaa isänsä harteilla nähdäkseen maailman hänen silmiensä kautta kertomuksessa, jonka nimi on kuvaavasti ”Point of View” eli näkökulma. Wongin sarjakuvissa tärkeää ei ole pelkästään se, mitä ihminen näkee, vaan myös se, miten hän näkee. Lapsen lisäksi Wong opettaa myös lukijaa katsomaan. Wong itse tunnustaa amerikkalaisen sarjakuvantekijän Chris Waren innoituksekseen. Waren selkeä, ikonografinen tyyli leikittelee postmodernisti sarjakuvakerronnalla ja Wong hyödyntää samanlaisia keinoja kiinnittääkseen lukijan huomion niihin tapoihin, joilla sarjakuvaa luetaan. Nuolet ohjaavat lukijan katsetta sivujen poikki ja erilaiset kaaviot tiivistävät huomattavan määrän informaatiota pieneen tilaan, mutta muistuttavat lukijaa koko ajan siitä, että hän on lukija ja lukee sarjakuvaa. Vaikka ensivilkaisulla Hello World näyttää radikaalisti erilaiselta verrattuna Wongin muihin, poliittisesti värittyneisiin sarjakuvin, niillä kaikilla on pohjimmiltaan sama päämäärä. Ei ole sattumaa, että Suomen sarjakuvaseuran vuonna 2015 julkaiseman Hello Worldin painoksen ensimmäinen lause on ”Dad, I wanna change the world”. Kaikki Wongin teokset yrittävät opettaa lukijaa katsomaan ja näkemään. Lapsen on nähtävä, miten maailma toimii. Aikuisen on nähtävä, missä hän on kartalla. Kansalaisen on nähtävä, millainen valtio on. Katsominen on jo itsessään poliittinen ele. Yritys ymmärtää – tai edes päätös olla kääntämättä katsetta pois – on ensimmäinen askel kohti toimintaa. Tuntematonta vastaan ei voi kamppailla, joten ensiksi on vedettävä verho pois velhon edestä ja paljastettava mies koneen sisällä. Wongin sarjakuvat opettavat lukijoita katsomaan koneen sisälle ja rakentamaan sen uusiksi. Mitä tuo kone sitten tuottaa, onkin jo toinen kysymys. – Filosofia rakennetaan pienistä muutoksista, Wong sanoo. Opettamalla lapsi näkemään maailma uudella tavalla hän voi tehdä maailmasta paremman, koska hänen ei tarvitse tyytyä maailmaan sellaisena kun se on. Hän voi luoda maailman uudelleen omaksi kuvakseen – sellaiseksi, millaisena hän sen näkee. ●

3.8.2015 12.18

sarjainfo 4/2015 25

Sarjakuva muutoksen kourissa Pohjoismaissa Euroklassikoilla rakennetaan pohjaa uusille tekijöille. Teksti vesa kataisto

urooppalainen sarjakuvakustantaminen ja sarjakuvien myynti on uudistunut monin tavoin viime vuosina. Kivijalkakaupat valittavat myynnin heikkenemistä samalla kun kaventavat valikoimiaan, pitkään odotettu ja vahvasti markkinoitu e-kirja ei puolestaan ole lyönyt läpi läheskään ennakoidussa määrin. Tilanne on samankaltainen niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa. Vanhat, suuret kustantamot ovat väistymässä uusien tekijöiden tieltä. Painotekniikka on halventunut merkittävästi, kun taas toisaalta taloudellinen lama koettelee sarjakuvan ystävien ostovoimaa. Sarjakuvantutkija, kustantaja Thomas Karlsson kuvailee Ruotsin tilannetta seuraavasti:

26 sarjainfo 4/2015

– Kustannusmaailmassamme on tapahtunut melko dramaattisia muutoksia. Isot kustantamot ovat käyneet aremmiksi uusien, suurelle yleisölle tuntemattomien sarjakuvien julkaisemista kohtaan. Niinpä esimerkiksi Egmont ja Bonnier julkaisevat tuskin mitään uutta materiaalia albumeina. Sarjakuvalehtimarkkinoilla puo-

Karlssonin mukaan keskikokoiset kustantamot, kuten Cobolt, Placebo Press ja Mooz, korjaavat nyt satoa, kun ruotsalaiset sarjakuvamarkkinat alkavat painottua ranskalais-belgialaiseen sarjakuvatyyliin. Aiemmin hyvin suosittujen poliittisten ja feminististen sarjakuvien suosio on laantumassa Ruotsissa.

Vanhat, suuret kustantamot ovat väistymässä uusien tekijöiden tieltä. lestaan Egmont pitää tukevasti asemiaan, luottaen vahvoihin brändeihin, muun muassa Aku Ankkaan ja muutamiin klassikoihin, kuten 91:an (Mokkeri), Hälge, Mustanaamio ja niin edelleen.

– Liv Strömqvistin ja Nina Hemmingsonin teokset ovat edelleen erittäin suosittuja, muutoin avantgardististen ja/tai feminististen sarjojen myynti on laskussa. Naisten tekemien sarjakuvien määrä kai-

Klassikoille rakennettu perusta Tanskalaisen Forlaget Cobolt A/S:n tarina kuvastaa hyvin pohjoismaista nykytilannetta. Bonnier myi syksyllä 2007 Tanskankirjankustannusoikeutensa Egmontille. Kauppaan sisältyi merkittävä sarjakuvakustannusmerkki Carlsen Comics. EU:n

– He hyödyntävät pop-up -tilaisuuksia, kirjallisuustapahtumia, nettikauppoja kuten Adlibrista ja Bokusta sekä omia nettisivujaan. Lisäksi perinteiset kirjojen välittäjät, kuten Grand Ocean ja muut, ovat edelleen tärkeässä roolissa erityisesti keskikoon kustantajille, jotta nämä saavat teoksiaan esille pieniin, riippumattomiin kirjakauppoihin – niihin, jotka ovat vielä jäljellä. Isoista kirjakauppaketjuista on olemassa enää Akademibokhandeln, joka

”Massamarkkinoidut sarjakuvajulkaisut teini-ikäisille alkavat olla menneisyyttä.” kilpailulainsäädännön vuoksi Egmont ei voinut ottaa haltuunsa Carlsenin useiden merkittävien sarjakuvabrändien, kuten Tintin, oikeuksia. Näin sai alkunsa Cobolt (2008-), joka on menestyksekkäästi julkaissut Tanskassa eurooppalaisia klassikoita, kuten Strumffeja, Lucky Lukea sekä erityisen suosituksi osoittautunutta Valerian-kirjastoa. Keväällä 2014 Cobolt teki sopimuksen Cobolt Fölaget AB:n aloittamisesta Ruotsissa. Yhteistuotannoista vastaa Peter Sparring, jolla on itsellään pitkä työkokemus vuodesta 1979 alkaen mm. Semicille ja Egmontille sekä aiemmalle omalle yritykselleen, Pandora pressille. – Tanskan Cobolt on mukana kaikissa kustannuspäätöksissämme uusia kirjoja koskien. Heidän kokemuksensa Tanskan markkinoilta on erittäin hyödyllistä tietoa julkaisupäätöksiä tehdessämme. Toistaiseksi olemme julkaisseet ruotsiksi Pikoa ja Fantasioa, Franquinin Mustat sivut, Thorgal-kokoelman, Valeriania, Perkeroksen ja Tulevaisuuden arabin. Klassikot tulevat pysymään olennaisena osana julkaisuohjelmaamme, mutta mielestäni on tärkeää esitellä myös uusia käännöksiä niin Ranskasta kuin muistakin maista, linjaa Sparring. – Perinteiset sarjakuvalehdet ovat kärsineet jo useamman vuoden ajan. Epäilen, että vain pieni osa aikuisille suunnatuista nimikkeistä tulee säilymään. Hinnan ja sisältömäärän laatusuhde on huono, samoin sisällön taso aivan liian usein. Eli massamarkkinoidut sarjakuvajulkaisut teini-ikäisille alkavat olla menneisyyttä. Silti edelleen sarjakuvia kohtaan tunnetaan merkittävää kiinnostusta, mikä selittää uusien kustantamoiden lisääntymisen. Uusi ruotsalainen sarjakuvantekijäpolvi on osa selitystä, mutta myös käännösnimikkeiden määrä on kasvanut viime vuosina. Levitys taas on edelleen hankalaa, niin kuin se on aina ollut.

omistaa nettikirjakauppa Bokuksen, eli markkinat ovat erittäin polarisoituneet. Sparringin mukaan isojen kirjakauppaketjujen kanssa asioiminen on erittäin hankalaa. – Suurin osa kirjoistamme ei ikinä

tule olemaan niiden valikoimissa. Pääosa myynnistämme tapahtuu pienien kauppojen kautta, sarjakuvaan erikoistuneiden liikkeiden tai niiden kirjakauppojen, joissa on laaja sarjakuva-osasto. Plus tietenkin netin välityksellä. – Sarjakuvatapahtumien lisääntyminen olisi hyvä asia, joskin kustantajan voittoosuuden säilymiseksi niiden tulisi sijaita lähellä ”kotia”. Ne ovat joka tapauksessa paras tapa markkinoida, kohdata lukijat sekä fanit, tehdä heidät tietoiseksi mitä julkaisemme.

Media myötä- ja vastakarvassa Karlsson kehuu, että media kohtelee tällä hetkellä hyvin ruotsalaista sarjakuvaa. Isompien sanomalehtien kulttuurisivut tarjoavat palstatilaa julkaisuille, ja toimittajat seuraavat alaa asiantuntemuksella. – Tämä pätee erityisesti suosittuihin feministisiin sarjoihin, kuten Strömqvistin ja Hemmingsonin teoksiin, sekä aikuisille suunnattuihin sarjakuviin. Sarjakuvien markkinoinnissa taas perinteinen mainonta on siirtynyt nettiin, jossa netti-

▼

kesta julkaistuista sarjakuvasta on yhä merkittävän suuri, mutta myynti on pienentynyt.

Karlsson arvioi, että menestyneimmät keskikokoiset kustantajat ovat onnistuneet yhdistämään useampia jakelukanavia sarjakuviensa levittämiseen.

Ketjut kalisevat kalsasti

sarjainfo 4/2015 27

Oudot ja aavemaiset suomalaiset

mal Pressin. Uusien ruotsalaistekijöiden teosten ohella Optimal julkaisi myös tanskalaista ja norjalaista, mutta ennen kaikkea suomalaista sarjakuvaa. Kati Kovácsia, Ville Rantaa, Matti Hagelbergia, Tiitu Takaloa, Tommi Musturia, Ilpo Koskelaa ynnä muita. Valitettavasti Optimal joutui lopettamaan toimintansa 2013. Perkeros oli uusi pelinavaus, kun Cobolt

28 sarjainfo 4/2015

tarinaan upotettujen yksityiskohtien määrä. Siinä oli aidosti kansainvälinen tuntuma, vaikka tarina on juurrutettu selkeästi tunnistettavaan Tampereeseen, kaupunkiin jossa olen itse vieraillut usein liikematkoillani. Mahtava opus, odotan suurella mielenkiinnolla mitä JP ja KP tekevät Perkeros-bändin kanssa seuraavaksi.

”Tarvitaan vilkas kansallinen fanikunta ja hyvälaatuisia, älykkäitä sarjakuvia.” julkaisi JP Ahosen ja KP Alaren mörköoopperan sekä Tanskassa että Ruotsissa keväällä 2015. Peter Sparring hehkuttaa: – Huikaiseva taide sekä väritys nappasivat silmiini heti Perkeroksessa, kuin myös

Suomalaisen sarjakuvan näkyvyys Ruotsissa on ollut varsin hyvällä tolalla, kiitos Ingemar Bengtssonin luotsaaman Opti-

kaupat tekevät pääosan sarjakuvien promotoimisesta. Toinen positiivinen asia on, että sekä Adlibriksella että Bokuksella on oma ”kymmenen kärjessä” -listansa sarjakuville. Tämä on selvästi kasvattanut myyntiä. – Suuren yleisön sarjakuvatietoisuuden kasvattaminen on hyvin vaikea tehtävä. Ensinnäkin, mielestäni jokaisen maan tulee keksiä tähän oma ratkaisunsa, sillä joka maan sarjakuvakenttä on omanlaisensa. Yleisesti voi sanoa, että tietoisuus kasvaa useita tekijöitä yhdistämällä. Tarvitaan vilkas kansallinen fanikunta ja hyvälaatuisia, älykkäitä sarjakuvia. Tämä yleensä takaa median kiinnostumisen sarjakuvista. – Ruotsissa jopa SVT:n aamutelevisiossa käsitellään toisinaan sarjakuvia. Tämä on valtaisa markkinapaikka sarjakuvalle. Lisäksi tarvitaan hyvin organisoitu festivaali ja tapahtumia, joilla saavutetaan muitakin kuin sarjakuvauskossa jo olevia. Tässä mielessä Stockholm Internationella Seriefestival / SPX hieman ontuu. Se kaipaisi rinnalleen Comic Conin kaltaista toimintaa laajemman yleisön tavoittamiseksi. Sarjakuva kaipaa ja tarvitsee rinnalleen cosplayta ja scifiä lisätäkseen tietoisuutta itsestään. Uutta yleisöä tarvitaan jatkuvasti.

– Maailmalla on paljon hienoja opuksia, mutta julkaisupäätös riippuu monesta asiasta. Mukana on henkilökohtaista makua, mutta se ei itsessään ole päättävä tekijä. Työskentelin pitkään mangan parissa, ja tiedän että on olemassa mahtavia japanilaisia sarjakuvia jotka ansaitsisivat tulla julkaistuiksi Ruotsissa. En vain ole varma, olisiko niille tällä hetkellä markkinoita. Cobolt tulee seuraavaksi tuomaan uudelleen esiin hienoja seikkailusarjakuvaklassikoita kovakantisina kokoelmateoksina, kuten Charlierin ja Giraudin Blueberryn sekä Roger Leloupin Yoko Tsunon. Luvassa on myös 1950-luvun Tenavia, Kuvitettuja klassikoita sekä lisää Franquinia. Olemme myös tehneet päätöksen julkaista Lauri ja Jaakko Ahosen Pikku Närhen Tanskassa ja Ruotsissa. On mielenkiintoista nähdä, miten yleisö reagoi tähän outoon ja aavemaiseen tarinaan, Sparring esittelee. Thomas Karlsson puolestaan haluaa laajentaa ruotsalaisten tietoisuutta niistä sarjakuvan alueista, jotka jäävät valtavirran varjoon. – Olen vuodesta 1985 lähtien toiminut tavalla tai toisella kustantajana, alkujaan underground-pohjalta, sittemmin toimittajana, tutkijana sekä kriitikkona. Uusi kustantamoni tulee keskittymään portugalilaisten ja suomalaisten sarjakuvien julkaisemiseen. Tuleviin projekteihini kuuluu albumi portugalilaiselta Ricardo Cabralilta ja Ilpo Koskelalta. Oma suosikkini on Jacques Tardi, ja toivon että pääsen jonakin päivänä työskentelemään hänen kanssaan julkaisun tai näyttelyn kuratoimisen merkeissä. ● Tietoa Ruotsin sarjakuvamarkkinoista: www.ts.se

Ruutuja leireiltä Sarjakuva on Paula Bullingille aktivismia, mutta toisten puolesta puhuminen mietityttää. Teksti Mia Collan

aksalaisen Paula Bullingin esikoisteos käsittelee Saksan turvapaikanhakijoita, näiden elämää vastaanottokeskuksissa sekä päivittäin kohtaamaa rasismia ja väkivaltaa. Idea projektiin tuli, kun Bulling osallistui pakolaisaktivismiryhmän toimintaan. – Otin osaa The Voice -ryhmän toimintaan. Tutustuin siellä elokuvantekijään, Maman Salissou Oumarouhun ja kipinä projektiin syntyi silloin. Aamuvirkkujen maassa (Im Land der Frühaufsteher) julkaistiin suomeksi käännettynä Suomen sarjakuvaseuran toimesta. Bulling kokosi tietoa teosta varten viettämällä aikaa eri maiden pakolaisleireissä. – Vietin aikaa pakolaisleireissä ja juttelin ihmisille. Liityin myös No Lager Halle -aktivistiryhmään. Ryhmä on pitkään tehnyt töitä pakolaisten eteen. Vahva kertomus ottaa kantaa ajankohtaiseen aiheeseen. Teos on otettu hyvin vastaan. Tarina on näyttänyt toimivan sekä heille joilla ei ole asiasta ennestään paljon tietoa että heille, jotka ovat olleet aiheen kanssa jo tekemisissä, kertoo Bulling. Teos on kuitenkin herättänyt myös kiivasta keskustelua kotimaassaan. – Huomio loi myös paradoksaalisen tilanteen, jota oli välillä vaikea käsitellä. Yritän tuoda teoksessa esille valkoisten äänten ja näkökulmien ylivoimaisuuden asian parissa ja käytän itseäni hahmona tarinassa, jotta kävisi selväksi kuka asiasta puhuu. Avointa kritiikkiä on tullut siitä, että otan kantaa asiaan valkoisena naisena.

– Olen joutunut myös ohjeistamaan, kuinka kirjoittaa itseni, Maman Salissou Oumaroun ja Noel Kaboren yhteistyöstä, sillä ilmaisu on ollut stereotyyppien värittämää, tai oikeastaan rasistista.

Uusia näkökulmia sarjakuvan keinoin Sarjakuva on helposti lähestyttävä kanava ja toimii vaikeampienkin asioiden käsittelyyn. Bullingin mielestä on monia keinoja vaikuttaa ja saada muutosta aikaan. – Mikä vaan voi saada muutoksen aikaan maailmassa, kunhan se on rehellistä ja vie asian ytimeen, mutta sen pitää myös tavoittaa yleisönsä. Tilanne Saksassa on Suomen kaltainen. Myyntiluvut laskevat, vaikka arvostus tuntuu nousevan. – Sarjakuvat ovat hyvä tapa levittää tietoa, mutta meidän on ajateltava enemmän jakelua. Saksassa myyntiluvut laskevat, vaikka hyväksyntä sarjakuvia kohtaan vakavasti otettavana keskiluokan tiedotusvälineenä on kasvanut. Aamuvirkkujen maassa on tarina vastaanottokeskusten ihmisistä. Teoksessa Bulling esiintyy yhtenä hahmoista ja hän ystävystyy afrikkalaisten turvapaikanhakijoiden kanssa. Lukija pääsee seuraamaan hänen tekemisiään aiheen ympärillä. Teoksessa näkyy, että Bulling on päässyt lähelle tapahtumia. Tarina tuntuu omakohtaiselta, vaikka tekijä onkin seurannut toisten elämää. Tämä tarjoaa lukijalle myös mahdollisuuden päästä tarinan kautta lähelle vastaanottokeskuksia ja

ihmisten elämää siellä. Näkökulma on erilainen kuin uutisissa, joita saamme aiheen ympäriltä lukea. Piirustustyyli on vahva ja rosoinen. Harmaan sävyjä on paljon. Kuvat ovat täynnä yksityiskohtia ja ympäristöä on kuvailtu tarkkaan dokumentaarisella tyylillä. Bulling pohtii teoksessa, että onko oikein kertoa tarinaa toisten puolesta. Tarinassa saavat kuitenkin äänensä kuuluviin myös muut hahmot. Bullingin hahmo tuntuu enemmän tarkkailijalta, joka dokumentoi kokemaansa lukijalle. ● Bullingin teoksen myynnistä koituvat tuotot menevät lyhentämättömänä Suomen Punaiselle Ristille turvapaikanhakijoiden auttamiseen.

29 sarjainfo 4/2015

sarjainfo 4/2015 29

”Itkuvirret kielen kuolemašta ollah jo korvih šuaten!” Uhanalaiset karjala ja vepsä saivat uutta eloa kieliaktivistien sarjakuvissa. Teksti & valokuvat Sanna Hukkanen

atkustin Petroskoihin kesäkuussa 2014. Kerta oli ensimmäinen, vaikka välimatkaa kotikaupunkiini Joensuuhun on vain 350 kilometriä. Olin toki aikaisemmin kolunnut Venäjää Siperian perukoita myöten, mutta Karjalan tasavalta oli jäänyt minulle vieraaksi. Tämän matkan oli järjestänyt Pohjois-Karjalan sosiaaliturvayhdistys ja sen tarkoituksena oli kehittää yhteistyötä Suomen pohjoiskarjalaisten sekä Venäjän karjalantasavaltalaisten yhdistysten välille. Mukana oli erilaisten kansalaisjärjestöjen edustajia ja matkalle oli suunniteltu monenmoista ohjelmaa. Karjalan tasavallan pääkaupunki, 250 000 asukkaan Petroskoi tuntui minusta heti yllättävän kotoisalta. Yksi vierailukohteistamme oli Karjalan Rahvahan Liitto. KRL on Karjalan tasavallassa toimiva karjalan kielen ja kulttuurin säilyttämisen ja elvyttämisen puolesta toimiva yhdistys. Valtaosa uhanalaisen karjalan kielen puhujista asuu nykyisin Petroskoissa. Liiton puheenjohtaja Natalija Vorobei, karjalaisittain Natto Varpuni esitteli meille yhdistyksen toimintaa vienan murteella. Karjala oli hänen isovanhempiensa äidinkieli, mutta hän itse oli opiskellut sitä vasta aikuisiällä. 30 sarjainfo 4/2015

”Miula oli yliopissošša ylen nerokaš opaštaja”, hän kertoi. Karjalan kieli kolahti välittömästi! Ensimmäistä kertaa ymmärsin, kuinka lähellä vienan murre on omaa Pohjois-Karjalan murrettani ja syvä liikutus huljahteli rinnassani. Olin järjestänyt aikaisemmin sarjakuvatyöpajoja erilaisille vähemmistöryhmille, kuten maahanmuuttajille Joensuussa ja vammaisryhmille Tansaniassa.

livviin. Livvissä on huomattavasti enemmän slaavilaisvaikutusta lainasanojen ja liudennuksen muodossa. Kalevalan runojen alkuperäiskieli, vienan murre kuuluu varsinaiskarjalan murteisiin. Karjalan puhujia arvellaan olevan Karjalan tasavallassa noin 40 000. Suurin osa puhujista on vanhuksia. Opin myös, että suomen itämurteet pohjautuvat muinaiskarjalan kieleen, jota puhuttiin Laatokan

Karjalan kieli kolahti välittömästi! Työpajat liittyivät Maailman sarjakuvat -yhdistykseen, jonka toimintaan olin ajautunut mukaan kymmenisen vuotta takaperin. Pyörittelin vähemmistökieliasiaa mielessäni, ja paluumatkalla päätin ottaa yhteyttä Karjalan Rahvahan Liittoon ja tarjota heille yhteistyötä sarjakuvatyöpajan muodossa. ”Paššuau hyvin, myö vuotamma šilma!” minulle vastattiin.

Lokakuu 2014: Karjalan kieli haltuun Ilmoittauduin seuraavana syksynä karjalan kielikursseille avoimen yliopiston kautta. Karjalaa voi opiskella yliopistotasolla koko maailmassa vain Joensuussa ja Petroskoissa. Sivistyin: karjala jakautuu kahteen kirjakieleen, varsinaiskarjalaan ja

ympäristössä tuhat vuotta sitten. Ihmekös, että kieli tuntui mukavan tutulta! Nykyisen Suomen itärajan keksiminen ja jatkuva siirteleminen aiheutti muuttoliikkeitä, joiden seurauksena muodostui muun muassa karjalaisyhteisö Tveriin Moskovan suunnalle ja kiero savolaisheimo Savoon. Suomessa harva tietää, että kieli nimeltä karjala on edes olemassa. Karjalan kielen puhujia arvioidaan olevan Suomessakin jopa 5000, enimmäkseen evakkoja ja heidän jälkeläisiään. Karjalan kieleen ja kulttuuriin sukeltelun lomassa kirjoitin rahoitushakemuksia sarjakuvatyöpajaa varten, ja rahaa tulikin avokätisesti. Lopulta pystyin järjestämään kaksi työpajaa!

Ensimmäinen sarjakuvatyöpaja toteutui huhtikuussa 2015. Työpaja pidettiin Periodika-kustantamon tiloissa. Samassa rakennuksessa toimii myös karjalan- ja vepsänkielisten viikkolehtien toimitukset sekä monella kielellä ilmestyvä lastenlehti Kipinä.

petroskoilaisista päiväkodeista, joissa on karjalankielistä kielipesätoimintaa. Olimme sopineet, että pidän työpajan suomeksi; tarkemmin ottaen omalla murteellani, jota kaikki osallistujat ymmärsivät tarpeeksi hyvin. Työpajassa oli lämmin ja innokas tunnelma. Ohjaajana osallistujien aktiivisuus tuntui minusta todella rohkaisevalta. Olin varmaankin vetänyt edellisen sarjakuvatyöpajani tuppisuille suomalaisteineille. Osallistujat valitsivat työpajassa toteutettaville sarjakuville yhteisen teeman, ”Oma kieli”. Työpajan ohjelmaan kuului sarjakuvien työstämisen lisäksi sarjakuvan perusteiden opetusta, muutama piirustusharjoitus ja paljon keskustelua sarjakuvien aiheista. Sarjakuvat käsittelivät kielen välittymistä sukupolvelta toiselle, kokemuksia

”Sorry, šie et mahu, huoneh on jo täyši.” Työpajassa oli mukana karjalan- ja vepsänkielisiä toimittajia, päiväkotien työntekijöitä sekä suomen kielen opiskelijoita Petroskoin valtiollisesta yliopistosta. Osalla opiskelijoistakin oli vähemmistökielitausta. Päiväkotien työntekijät olivat

vähemmistönä elämisestä ja kielen vaikutusta omaan identiteettiin. Aiheiden henkilökohtaisuus näkyi sarjakuvien syvästi tunteellisissa tarinoissa. Osa sarjakuvista sopi sellaisinaan myös kielikurssien mainoksiksi. Yhteistyökumppanini oli hoitanut työpajan järjestelyt todella hyvin, tiloista ja tarjoiluista median paikalle kutsumiseen. Työpaja oli esillä karjalan- ja venäjänkielisissä uutisissa, Oma Mua- ja Karjalan Sanomat -viikkolehdissä ja siitä tehtiin juttu karjalankieliseen Taival-vuosikirjaan. Ensimmäisen työpajan sarjakuvat ovat tähän mennessä olleet esillä näyttelynä Periodikassa ja itämerensuomalaisten kielten laitoksella Petroskoin yliopistolla. Lisäksi niitä on levitetty lehtinä päiväkoteihin.

Lokakuu 2015: toinen työpaja Toisen työpajan alla lokakuussa 2015 sain viestin Natto Varpuselta: ”Ensimmäini työpaja mäni niin hyvin, jotta tällä kertua halukkahie on enämmän ta monella mie šanon, jotta sorry, šie et mahu, huoneh on jo täyši.” Värväsin apuohjaajaksi moskovalaisen tuttavani, kielitieteilijän ja sarjakuva-aktivistin Anna Voronkovan, jotta pystyimme ottamaan työpajaan muutaman osallistujan lisää. Voronkovalla oli myös henkilökohtainen kiinnostus työpajaa kohtaan, hän halusi hieroa tuttavuutta sekä Petroskoin sarjakuvatoimijoihin että vähemmistökieliaktivisteihin. Periodikan kokoushuoneessa oli tupaten täyttä. Osallistujat olivat eri ihmisiä kuin edellisellä kerralla, mutta samoilta aloilta; toimittajia, päiväkotien henkilökuntaa ja kielten opiskelijoita. He olivat kuulleet juttuja edellisestä työpajasta ja tulleet itse katsomaan, että mikä siinä sarjakuvassa oli niin ihmeellistä. Toisessa työpajassa muodostimme kolme ryhmää, jotka valitsivat kukin oman teemansa sarjakuvien kohderyhmien mukaan. Ensimmäinen ryhmä teki sarjakuvia lapsille, opiskelijoiden ryhmä nuorille, ja kolmas ryhmä kulttuurivalistussarjakuvia ummikoille. Työpajan lopuksi suunnittelimme yhdessä sarjakuvien käyttötarkoituksia ja julkaisukanavia. Toiveena oli saada sarjakuvat sekä vähemmistökieliä puhuvien että venäjänkielisten luettaviksi. Osallistujat olivat positiivisesti yllättyneitä pajassa opituista uusista taidoista ja ideoista, ja kaikki olivat kiinnostuneita jatkamaan sarjakuvien tekemistä tulevaisuudessakin. Syksyn työpajan jälkeen karjalankielinen viikkolehti Oma Mua sekä vepsänkielinen Kodima lupautuivat julkaisemaan työpajoissa tehtyjä sarjakuvia. Työpajaan osallistuneet Kodima-lehden toimittajat sanoivat olevansa halukkaita vetämään myös itse vepsänkielisiä sarjakuvatyöpajoja.

▼

Huhtikuu 2015: ensimmäinen työpaja

Sarjakuvatyöpaja saattoi Periodikan kokoushuoneen kaaokseen. sarjainfo 4/2015 31

Nykyisin venäläinen sarjakuvayleisö tuntee parhaiten amerikkalaiset supersankarihahmot, mutta onneksi paikallinen tuotantokin on kasvussa. Vepsän kieli nousikin pienuudestaan huolimatta sarjakuvissa esille yhtä voimakkaasti kuin karjala. Vepsää puhuu äidinkielenään vain 2000 henkilöä. Sarjakuvat tulevat olemaan esillä Suomessakin näyttelynä ja pienlehtenä. Työpajojen osallistujilla oli hyvin vähän aiempaa kokemusta sarjakuvista, eivätkä he tienneet etukäteen, mitä odottaa pajoilta. Monia huolestutti etukäteen oma piirustustaito. Työpajojen aikana he kuitenkin huomasivat, kuinka yksinkertaista sarjakuvien piirtäminen on, ja kuinka vaikuttava väline sarjakuva voi olla. Itse yllätyin siitä, että Venäjällä julkaistaan ja luetaan hyvin vähän sarjakuvia. Sanomalehdissä sarjakuvastripit loistavat poissaolollaan. Sarjakuvia onkin perinteisesti pidetty kapitalistien metkuina. Nykyisin venäläinen sarjakuvayleisö tuntee parhaiten amerikkalaiset supersankarihahmot, mutta onneksi paikallinen tuotantokin on kasvussa. Työpaja perustui suomalaisen Maailman sarjakuvat -yhdistyksen kehittämään ruohonjuurisarjakuvametodiin. Ruohonjuurisarjakuvat ovat järjestöaktivistien tai vähemmistöryhmien edustajien tekemiä sarjakuvia, joilla pyritään yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Tässä työpajassa sarjakuvia käytettiin kielen elvyttämisen ja säilyttämisen välineinä. Sarjakuva tuntuikin sopivan oivallisesti tähän tarkoitukseen, sillä se tarjoaa nykyaikaisen käyttöyhteyden uhanalaisille kielille, jotka ovat vaarassa jäädä ”mummojen kieliksi” ja lopulta kadota kokonaan. Natto Varpuni pohdiskelikin sarjakuvien teemoja näin: ”Miun mieleštä on hyvä piiruštua mitänih nykyaikaista tai sitä, mitä liittyy meijän arkielämäh. Ne itkuvirret kielen kuolemašta ollah jo korvih šuaten. Himottais näyttyä jotta karjalan kieltä käytetäh eri aloilla ta sillä vois paissa vaikka mistä teemasta.” Myös kielen ja kulttuurin välittäminen lapsille ja nuorille onnistuu parhaiten heitä kiinnostavilla välineillä, kuten sarjakuvalla. ● 32 sarjainfo 4/2015

Lokakuisen sarjakuvatyöpajan osallistujat esittelevät ylpeinä valmiita sarjakuviaan.

keräilijän tunnustuksia

Fanittamisen historia teksti jyrki vainio

ähetin elämäni ensimmäisen sähköpostin Don Rosalle. Tämä oli tulossa syksyllä 1995 ensimmäiselle Suomen vierailulleen ja samana vuonna sattui Suomeen saapumaan myös internet. Jos Carl Barks nousi aikoinaan esiin olemalla Ankka-sarjojen lukijoille “se hyvä piirtäjä”, niin minun huomioni oli Akkarissa jo parin vuoden ajan kiinnittänyt “se erilainen piirtäjä”. Don Rosan nimi oli mainittu Toimituksen oma nurkka -palstalla, mutta varsinaisia tekijätietoja ei tuolloin vielä tarinoiden yhteydessä julkaistu. Niinpä olin itse koostanut itselleni listan löytämistäni Rosan tarinoista. Lähetin listan Aku Ankan toimitukseen ja se julkaistiin ensin lehdessä ja sitten myös Kadonneen kirjaston vartijat -kirjassa. Pari tarinaa minulta oli mennyt ohi, mutta vastaavasti myös sitten julkaistuun versioon oli ilmestynyt lyöntivirheitä, joita minä en ollut tehnyt! Nillitystä toki,

kertaa Suomen vierailulle 1997. Sen ansiosta meidät kutsuttiin illastamaan hänen kanssaan. Minulle se olikin vähän hankalampi rasti, sillä olin tuolloin armeijassa, eikä iltalomapyyntöön aluksi suhtauduttu suopeasti. Lopulta esittelemäni Aku Ankka -lehden kutsukortti sulatti jopa majurinkin jäisen sydämen, tupakaverieni suureksi hämmästykseksi. Lomasta huolimatta matkaa oli silti sen verran yhdeksi illaksi, että päädyin lentämään Porista Helsinkiin. Kuka tiesi, että semmoinen reitti on edes olemassa? Todellista jet set -elämää sarjakuvafanina.

Omnicon 1976 Lokakuussa 2001 pääsin vierailemaan Rosan luona Kentuckyssa. Hän esitteli talonsa ja maineikkaan, museonormit täyttävän “sarjakuvaholvinsa”. Hienoja mielikuvia rapisti hieman, että käytännössä kyseessä oli varastohuone autotallin nurkassa.

Esittelemäni Aku Ankka -lehden kutsukortti sulatti jopa majurin jäisen sydämen. mutta Rosasta puhuttaessa ylilyötykin pedanttisuus tuntuu jotenkin sopivalta. Jo heti ensimmäisellä Suomen vierailulla Rosan signeerausjonot ulottuivat Vanhan ylioppilastalon päästä päähän. Tämä oli tietysti vasta esimakua tulevasta. Tekemäni bibliografian ansiosta pääsin kuitenkin juttelemaan Rosan kanssa sen verran, että hän ehti tekemään minulle paljon huolellisemman piirroksen kuin mihin hänellä on sen jälkeisillä Suomen käynneillä ollut aikaa. Tuolloin Rosa nimittäin otti käyttöön koko omintakeisen piirrostekniikkaansa: hän piirsi ensin insinöörin mallineella kolme päällekkäistä ympyrää ja luonnosteli sitten Roopen hahmon lyijykynällä tämän rungon päälle. Luonnoksen hän tussasi kalligrafiateräisellä täytekynällä. Roopen kakkulat piirrettiin myös tussausvaiheessa mallineella. Olen mahdollisesti kolmas suomalainen, joka otti Rosaan yhteyttä. Minua ennen ehti ainakin Mike Pohjola, koska häneltä minä sain yhteystiedot, mutta mahdollisesti myös Elli Kotovirta. Minut ja Ellin nimittäin Rosa mainitsi nimeltä tunteminaan suomalaisina tullessaan toista

Autotallin yläkerrassa oli Rosan työhuone. Sitä koristivat Rosan omat keräilykohteet. Huoneen toisella seinustalla oli piirtopöytä, toisella tv ja iso hylly vanhoja elokuvia laserlevyillä(!). Ympäri huonetta oli lasivitriinejä, jotka olivat tupaten täynnä pieniä Disney-figuureja. Tuntui, että jos vitriiniä vahingossa tönäisisi, pikku-ukot lähtisivät kaatumaan dominoina. Niinkin on käynyt, Rosa totesi. Hassuna kontrastina, mutta ehkä taiteilijaluonteelle tyypillisesti, yleisen tarkan järjestyksen rikkoi yksi asia: suhtautuminen omiin töihin. Rosan omat originaalisivut nimittäin lojuivat pinossa lattialla. Roopen elämä ja teot -sivut oli sentään laitettu erikseen omaan pahvilaatikkoon. Rosa kävi jo tässä vaiheessa taisteluaan Disneyn tuulimyllyjä vastaan ja hänen lausuntonsa työnantajastaan ja alasta yleensäkin olivat hyvin kitkeriä. Yhtenä myönnytyksenä hän oli siis kuitenkin saanut omat originaalinsa takaisin, vuosia ennen kuin niitä alettiin palauttaa muille Ankka-piirtäjille. Rosalla oli samaan aikaan muitakin vieraita, muutamia hänen vanhoja kave-

reitaan, joiden kanssa hän oli yhdessä järjestänyt science fiction- ja sarjakuvatapahtuman vuonna 1976. Nyt he viettivät tuon “Omniconin” 25-vuotisjuhlia. Vuotta nuorempana minä olin paikalla elävänä todisteena ajan kulumisesta. Conin tähtivieraana oli ollut Star Trekin McCoy, DeForest Kelley. Tämä oli vaatinut esiintymisestään palkkion ja kirjallisen sopimuksen. Oli tämä kuulemma vähän hämmästynyt, kuinka nuoria kavereita häntä oli tullut lentokentältä noutamaan. Käytännön pilana kaverukset olivat matkalla kaupunkiin pysähtyneet Kelleyn kanssa hampurilaispaikassa, jossa oli töissä heidän tuttavansa, joka tiedettiin kovaksi Star Trek -faniksi. Rosan nostalgisoidessa kavereidensa kanssa minä vietin iltapäivän lehteillen läpi hänen originaalejaan. Osoitin hänelle yhden suosikkipiirrokseni, ruudun tarinasta ”Cutty Sarkin cowboykapteeni”, jossa laivan kapteeni toteaa kivikasvoisena: “Itken. Itken kuin lapsi.” Tästä Rosa sai esimerkin osoittaa, kuinka paljon erilaisia metaviittauksia hänen tarinansa sisältävät ja kuinka niistä suurta osaa ei varmasti voi ymmärtää kukaan muu kuin hän itse. “Se on itse asiassa viittaus vanhaan Peter Sellers -komediaan Ketun hännillä! Siinä italialainen filmikriitikko huutaa haltioituneena: Itken, itken kuin lapsi!” Kentuckyn käynniltä en saanut mukaani piirrosta, mutta aamulla ennen kuin ehdin lähteä, rouva Rosa kolaroi pihassa muistoksi vuokra-autoni kanssa. ● sarjainfo 4/2015 33

ajan vangit Palstalla Ville Hänninen esittelee suomalaisia sarjakuvia.

Sinuhe Ruotsalainen Sinuhe Egyptiläisestä tai muistakaan Mika Waltarin romaaneista ei ole tehty sarjakuvaversioita Suomessa. Sen sijaan naapurimaamme kärkipiirtäjä Bovil nappasi aiheen tuoreeltaan.   Teksti Ville Hänninen

ika Waltari (1908–1979) oli kirjailijana monipuolinen eikä kaihtanut sen paremmin teatteria kuin elokuvaa ja sarjakuvaakaan. Waltarin Asmo Alholle Kiekuun ja Kaikuun tekemät riimit eivät aiheuttaneet minkäänlaista myötähäpeää. Toisenlaisissa olosuhteissa Waltari olisi saattanut käsikirjoittaa myös pitkiä sarjakuvatarinoita. Jää kuitenkin ikuiseksi arvoitukseksi, millaisia tarinoista olisi tullut. Sen sijaan enää ei ole mysteeri, millainen sarjakuva Waltarin tunnetuimmasta romaanista Sinuhe Egyptiläisestä olisi syntynyt. Harva tietää, että menestyskirjasta tehtiin sarjakuvaversio vuonna 1950, eikä sitä ole nähty suomalaisissa lehdissä 64 vuoteen. Sinuhen ilmestymisestä tuli tänä vuonna kuluneeksi 70 vuotta, joten Mika Waltari -seura julkaisi yksissä kansissa Sinuhe Egyptiläinen -sarjakuvan. Sen on piirtänyt ruotsalainen Bo Vilson (1910– 1949) alias Bovil. Vilson alkoi tehdä Sinuhe Egyptiläisen sarjakuvaversiota suosittuun Året Runt -lehteen kuolinvuonnaan eli melko tuoreeltaan maailmanmenestyksen ilmestymisen (suomeksi 1945, ruotsiksi 1946) jälkeen. Kirjailija Carl Wästfeltin käsikirjoittama sarja jäi kesken piirtäjän terveyden reistailtua ja lopulta kuoltua, vain 39 vuoden iässä. Sinuhea ehti ilmestyä Året Runtissa 35 sivua. Bovil oli kantaruotsalainen mutta kiinnostunut suomalaisen kulttuurin aikaansaannoksista. Sinuhen lisäksi hän teki sotavuosina 1942–1944 sarjakuvaversion Välskärin kertomuksista, Käbesonin eli Knut Bengtssonin käsikirjoitukseen. Bovil 34 sarjainfo 4/2015

hyödynsi klassikoita sarjakuvissaan laajemminkin, muun muassa Tuhannen ja yhden yön tarinoita, joka ilmestyi VeckoRevyssä vuosina 1944–1949. Bovilin ansioluettelo on virkavuosiin nähden pitkä. Tehdastyöstä taidekouluun ja lopulta mainospiirtäjäksi päätynyt Vilson teki kuvituksia, kirjankansia,

julisteita ja mainoksia. Lisäksi piirtimestä syntyi melkoinen määrä sarjakuvia, joissa näkyy vaikutteita esimerkiksi Prinssi Rohkean ja Flash Gordonin piirtäjältä Alex Raymondilta ja Tarzan-taiteilijalta Burne Hogarthilta. Bovilin ensimmäinen sarjakuva oli seikkailusarja Flygkamraten (1941), ja sen

jälkeen lehdissä julkaistiin seikkailusarjoja laajalla skaalalla, “Göingehövdingen” (1942), “Fältskärns Berättelser” i Levande Livet” (1942), ja “Harald Handfaste” (1946) muun muassa. Suomalaisista taiteilijoista Bovil vertautuu amerikkalaisine seikkailuvaikutteineen etenkin Ami Hauhioon. Sarjakuvan Suomen-versio ei kunnioita sarjakuva-alkuteosta kaikilta osin. Kuten Wästfeltin ja Bovilin Sinuhen julkaisija Mika Waltari -seura toteaa itsekin Jukka Parkkisen jälkisanoissa: ”Typografisesti suomalainen versio on kömpelön näköinen. Puhekuplien kaunis ja selkeä tekstaus on korvattu painokirjasimilla.” Koska uusintapainos on kuvattu vuoden 1951 Kansan kuvalehdistä, lopputulos on samalla lailla typistetty kuin 60 vuotta sittenkin. Ruotsissa julkaistiin 35 sivua, Suomessa kokonaisuus lyhennettiin 26 sivuun. Kontrafaktuaalisia ajatuksia se kuitenkin herättää. Miltä Elmer Diktoniuksen Janne Kuutio olisi näyttänyt, jos Tapio

Tapiovaara ei olisi tyytynyt vain kuvittamaan teosta vaan myös sarjakuvitellut sen? Mitä jos Olavi Paavolaisen hovigraafikko Aarne Nopsanen olisi piirtänyt Synkästä yksinpuhelusta sarjakuvaversion? Entä jos myöhemmät suunnitelmat Waltarin Komisario Palmusta sarjakuvana olisivat ottaneet tulta? ●

Rakentavaa provokaatiota Kolmenkymmenen vuoden jälkeen Aarne Ankka istuu yhä baarissa paasaamassa politiikkaa. Teksti jyrki vainio

– Olin näiden tyyppien ympäröimä. Yhteys ankkoihin tulee siitä, että he olivat Akun kaltaisia luusereita. Christensen sanoo, että Aarnen hahmo ei ole juuri muuttunut vuosien myötä, mutta maailma ympärillä sen sijaan on. Ja myös Christensen itse. – Jotkut lukijat ovat valittaneet, että en enää piirrä niin paljon kurvikkaita naisia, kuin aikoinaan. Mutta minulla on nyt perhe, joten minun on pitänyt kasvaa

”Sarja on ruvennut käsittelemään enemmän politiikkaa ja vähemmän krapulaa.”

▼

ähelle on joskus pitkä matka. Aarne Ankka on ollut Ruotsin suosituimpia sarjakuvia 80-luvulta lähtien, mutta vasta marraskuun 2015 Necrocomicon-tapahtuma Turussa sai piirtäjä Charlie Christensenin ensimmäistä kertaa Suomeen. Ei vain sarjakuvafestivaalien vieraaksi, vaan käymään maassa ylipäätään. Aarne Ankka alkoi vuonna 1983. Christensen (s. 1958) edusti Joakim Pirisen ohella Ruotsissa uutta ammattipiirtäjien sukupolvea, joka oli kasvanut sarjakuvien parissa ja halusi nyt itse tehdä niitä myös aikuisille lukijoille. Aarne ihannoi Evert Taubea ja Bellmania ja paasaa baareissa maailmassa ja päivän politiikassa näkemiään epäkohtia vastaan. Sekä kuolaa nuorten naisten perään. Christensen huomauttaa, että Aarnea ei koskaan tarkoitettu tekijän omakuvaksi. Sarja alkoi parodiana kulttuurialan vasemmistoboheemeista, jotka omasta mielestään olivat suuria neroja, mutta jotka eivät olleet saaneet tuotettua mitään väitteidensä tueksi.

sarjainfo 4/2015 35

aikuiseksi, hän naurahtaa. – Sarja on ruvennut käsittelemään enemmän politiikkaa ja vähemmän krapulaa. Christensen näkee sarjakuvan tehtävän journalistisena. Se vaatii asioihin perehtymistä. Sarja oli tauolla kymmenisen vuotta vuosituhannen vaihteessa. Christensenin mukaan, koska maailmassa oli tuolloin hitusen toivoa. Mutta kun George W. Bush johti länsimaat uuteen Irakin sotaan, Christensen koki, että Aarnen oli palattava. – Aarne on tyytyväisimmillään silloin, kun hänen asiansa ovat mahdollisimman kurjasti.

Euroopan ongelmat Vuonna 1988 Christensen muutti Espanjan Pamplonaan. Silloin se tuntui vielä olevan kaukana pohjolasta. Christensen muistelee, että kaupungissa oli tuolloin vain vähän ulkomaalaisia. Nyt tilanne on toinen. Euroopan ongelmista on tullut yhteisiä ja mantereen laajuisia. Samat kysymykset talouskriisistä, maahanmuuttajista ja äärioikeiston noususta puhuttavat yhtä lailla pohjoisessa kuin etelässä. Ennen joulukuisia vaaleja Christensen arvioi, että Espanjassa oli vallalla huonoin hallitus sitten Francon päivien. Mutta espanjalaisessa kulttuurissa on kuitenkin myös jotain, mistä ammentaa Aarneen. – Espanjassa keskustelut käydään aina julkisessa tilassa, baareissa ja ravintoloissa. Ihmiset kutsuvat harvoin ketään kotiinsa kylään. Yleisimmät keskustelunaiheet ovat urheilu ja ruoka, mutta heti kolmantena tulee politiikka. Christensen toteaa, että Espanjassa fasistiset elementit ovat yhteiskunnassa avoimemmin esillä kuin pohjoisessa, mutta että siihen liittyy myös ainakin yksi ero. Fasismi ei ole yhtä suoraviivaisesti yhteydessä rasismiin. – Se on sanottava, että Espanjassa ollaan vähemmän rasistisia. Ihmiset arvioidaan yksilöinä, eikä heidän etnisyytensä perusteella, Christensen toteaa. Ääriainesten liikehdintä, uusnatsit ja Ruotsidemokraatit saivat Christensenin tekemään uuteen albumiin Kansankodin pesänjakajat (Zum Teufel, 2015) pitemmän tarinan. Siinä pohditaan kahden filosofin, Martin Heideggerin ja Hannah Arendtin välistä suhdetta. Mitä yhteistä saattoi olla natsipuolueen jäsenenä olleella miehellä ja Adolf Eichmannin oikeudenkäynnin jälkeen 36 sarjainfo 4/2015

Charlie Christensen tutustui suomalaiseen juomakulttuuriin Turun Necrocomicontapahtumassa.

Aarnen provokaatioiden on tarkoitus saada aikaan keskustelua. pahuuden arkipäiväisyydestä kirjoittaneella naisella? Parhaillaan Christensen sanoo työstävänsä niin ikään pitkää tarinaa, reaktiona Charlie Hebdo -terroristi-iskulle. – Se oli piirtäjien syyskuun yhdestoista, Christensen kuittaa.

Ärsyttämisen rajat Christensen sanoo, että hänen päämääränään ei ole loukata ketään. Aarnen provokaatioiden on tarkoitus saada aikaan keskustelua. Jutut on kirjoitettu kohti tiettyä päämäärää, niiden on tarkoitus olla rakentavia. – Oikeastaan kannattaisin poliittisen korrektiuden arvoja, mutta kun niitä ajetaan niin tosikkomaisesti, Christensen valittelee. – Minä yritän olla samalla hauska. Christensen toteaa, että on hyväksyttävä, että tosiasiassa ilmaisunvapaudella on rajansa. Profeetan loukkaamisella voi olla vakavia seurauksia piirtäjälle. Samoin kuin Disneyn tekijänoikeuksilla, kuten Christensen sai 1980-luvulla havaita. – Israel ja palestiinalaiset on myös käytännössä suljettu aihe. Sanoo siitä mitä hyvänsä, niin aina joku loukkaantuu, Christensen pohtii. – Nämä ovat kaikki ulkoa asetettuja, taiteellista ilmaisua rajoittavia tekijöitä. Mutta ne ovat joka tapauksessa olemassa. Vaikka sarjakuvat ovat jo vuosia syntyneet Pamplonassa, Aarnen tapahtumapaikkana on silti pysynyt Tukholma. Kaupunki esiintyy sarjassa tunnistettavina katunäkyminä. Christensenillä on selkeä vastaus siihen, miksi hän on mielistynyt Tukholman kuvaamiseen, vaikka onkin jo pitkään asunut sieltä poissa. – Rakastan Tukholman rakennuksia, mutta inhoan sen ihmisiä. ● sarjainfo 4/2015 37

Karvisen suojeluksessa

Teksti Aino Sutinen Kuvat Henry Söderlund

Turun Necrocomicon julistaa ylpeästi olevansa Suomen pienin sarjakuvafestivaali. Rennonoloisen tapahtuman tulevaisuus on epävarma: löytyykö uusia järjestäjiä?

äivän mittaisen ja yhden baarin kokoisen minifestivaalin ohjelmisto lupailee mainiota viihdettä keskelle marraskuun sadepäivää. Kunniavieraiksi on saatu Kati Kovács ja Ruotsin Charlie Christensen, jonka Aarne Ankka: Kansankodin pesänjakajat -albumi on samalla julkaistu suomeksi. Tavanomaisempien tekijähaastattelujen, luentojen ja paneelien lisäksi ohjelmassa on muun muassa ”vanhojen Jallujen ja Karvisten lukemista”. Heti on selvää, että Necrocomicon ei ota tätä taiteenalaa turhan vakavasti. Minut on kutsuttu puhumaan ohjelmanumeroon “All femakko panel – naiset haukkuvat miesten tekemiä sarjakuvia”. Huomaan, että näin pienellä estradilla ja aikuisyleisön edessä on helppo päästellä höyryjä. Tapahtuma on nimittäin varsin vapaamielinen. Sen luonnetta kuvastavat vaikkapa palkinnot ja kilpailut, jotka edustavat jonkinlaista alan sisäpiirihuumoria, pikkutuhmaa parodiaa tai mielellään molempia. Vesa Kataisto -kiertopalkinto on nimetty Arktisen Banaanin kustannustoimittajan mukaan. Palkinto on jaettu erinäisille sarjakuvavaikuttajille vuodesta 2006 alkaen ja se on ”korkattu yhden tähden jallupullo, joka nautitaan ringissä Necro-baarin ulkopuolella”. Kullitati-piirroskilpailu näyttäisi olevan Helsingin sarjakuvafestivaaleilta tunnetun, lapsiyleisölle suunnatun Sarjakuvan Kylli-täti -kilpailun törkeyksiä lateleva pikkuserkku. Osallistujat kertovat jutustellen tarinaa, paikan retroteemaan sopivasti piirtoheitinkalvolle piirtäen. Tarinoissa muistellaan muun muassa viime vuoden Karvinen-nukketeatteriesitystä. Anna Nummi voittaa huutoäänestyksen korvat punoittamaan saavalla eroottisella saagallaan. Kolmannessa kilpailussa on haettu piirustuksia aikuisten värityskirjaan. Luonnollisesti anniskelualueella koko yleisö on täysikäistä. Epäilen, että turkulaisilla on aivan oma huumorinsa. Ainakin heillä on jonkinasteinen Karvis-obsessio. Jim Davisin luomasta, banaaliuteen asti kaupallistetusta irvikissasta on

38 sarjainfo 4/2015

tullut turkulaisen sarjakuvaskenen kestomaskotti. Täälläkin voi käydä puhdistautumassa Karvinen-pehmoleluilla täytetyssä kylpyammeessa. Missä muualla voitaisiin keksiä tällaista? Muutamassa pöydässä myydään uusia ja käytettyjä sarjakuvia, vaikka kovin monta myyntipistettä ei paikalle ole tilasyistä mahtunut. Viihdyttävän ohjelman ohessa rentoudutaan ja verkostoidutaan, sanalla sanoen juhlitaan. Tunnelma on ystävällinen ja tapahtuma olisi mainio paikka aloittaa turkulaiseen sarjakuvakulttuuriin tutustuminen. Lopuksi kuullaan live-musiikkia.

eihän tietty kukaan tullut – onneksi, ei me oltaisi ketään superstaraa oikeasti haluttukaan – mutta Mike Mignola vastasi kohteliaasti kieltäytyen, tyyliin että juuri nyt ei sovi aikatauluihin. Se herätti hilpeyttä. Myös sarjakuvakauppias ja kustantaja Petteri Oja on ollut järjestelyissä mukana alusta alkaen. – Kamat roudattiin autolla, jossa oli kesärenkaat, vaikka yön aikana oli tullut talvi ja tiet olivat umpijäässä. Ojassa käytiin vain kerran. S-Osis teki kaljanmyyntiennätyksen, vaikka aloittikin myymisen pari tuntia liian myöhään. Ujo Milla Paloniemi oli ekaa kertaa lavahaastattelussa. Napajalluakin juotiin lavalla. Ohjelmakartta oli niin tiivis, että sitä karsittiin lennossa päivän mittaan. Yksi järjestäjistä nuoli Veltto Virtasen jalkaa hänen soittaessaan lavalla. Eikä kaikkia anekdootteja viitsi edes kertoa... Sittemmin tapahtuma on pidetty joka vuosi eri ravintolassa. Vieraina on ollut värikäs kaarti kotimaisia tekijöitä ja esiintymässä vaihtoehtoisia muusikoita. Usein on painettu myös yhteinen pienlehti, Turun Sarjakuvakerhon vuosittaisen antologian lisäksi. Tämän vuoden tuottaja Maijastiina Vilenius on ollut mukana kaikissa Necrocomiconeissa, aivan ensimmäistä vuotta lukuun ottamatta. Hän muistelee parhaiten mieleen jääneitä ohjelmanumeroita, muun muassa sellaisia kuin Seksihullujen keikka (2007), traktaattikilpailu (2010), Esko Valtaojan maailmanloppuaiheinen luento (2012), Heikki Paakkasen miekkailuspektaakkeli (2014)… Ja näillä kaikilla ohjelmanumeroilla on jonkinlainen sarjakuvayhteys, vaikka ensi hätään ei ehkä siltä vaikuttaisi. No, onko turkulaisilla sitten oma huumori? – Turkulaisia on tavattu pilkata etenkin tamperelaisten taholta, niin sellainen tietty itseironia on kai syntynyt vähän siinä sivutuotteena, arvelee Vilenius. – Tapahtuman ohjelma on aina ollut kiva

”Eikä kaikkia anekdootteja viitsi edes kertoa...” Lunkein sarjakuvapäivä Vuonna 2006 festivaali perustettiin saatesanoilla ”underground-otteinen sarjakuvapäivä joka ei edes yritä olla skenen suurin ja kaunein, vaan lunkein.” Samana vuonna oli muutaman vuoden hiljaiselostaan herätetty eloon jo vuonna 1973 perustettu Turun Sarjakuvakerho. Kaupunkiin haluttiin oma, hauskanpitoon pikemmin kuin markkinamenoon keskittyvä tapahtuma ja sen nimeksi keksittiin Lovecraft-mukaelma. Yksi pääideoijista oli Vesa Saarinen, sittemmin Sarjainfon päätoimittajanakin toiminut viestinnän ammattilainen. – Mietittiin muistaakseni myös miten päästäisiin tapahtuman järjestelyissä riittävän helpolla: että olisi vain päivän mittainen tapahtuma, juomia saisi ostaa näppärästi samalta paikalta, tapahtumassa olisi riittävästi underground-kämäisyyttä ja niin edelleen, muistelee Saarinen. Budjettia ei tietenkään juuri ollut. – Ihan ekaan Necroon kysyttiin, ihan läpällä, isoa joukkoa kansainvälisiä kunniavieraita sillä periaatteella että ”tervetuloa, jos maksatte matkanne ja majoituksenne”. No

Tunnelmakuvissa ylhäältä Asko A. Alanen, Petteri Oja, Kris K, Maijastiina Vilenius, Tuuli Hypén ja Kati Kovács, Vesa Kataisto -palkinnon festivaalivapaaehtoistyöstä saanut Hanna Sirola ja Vesa Kataisto, Vesa Saarinen ja Anna Nummi, Reetta Laitinen.

sekoitus vakavaa ja veikeää, jälkimmäiseen painottuen, ja se tuo koko tapahtumaan mukavan stressittömän fiiliksen, joka kyllä välittyy, kuvailee Saarinen. – Ulkopuoliselle tapahtuma voi varmaan välillä näyttää vähän turhankin skeneilyltä sisäpiirihuumoreineen, mutta kyllä sellaisiakin, vähemmän ryppyotsaisia sarjakuvatapahtumia tarvitaan.

Seuraavaksi ruotsinlaivalla? Vilenius ja Oja ovat olleet avainasemassa viime vuosien tapahtumajärjestelyissä. Tämän vuoden jälkeen pariskunta on päättänyt vetäytyä vetovastuusta, mutta toivoo toisten jatkavan festivaalia muodossa tai toisessa.

– Tuntuu siltä, ettei enää pysty panemaan paremmaksi edellisistä Necroista, Vilenius kertoo. – Lisäksi molemmilla on motivaatio vähän hakusessa, kun ollaan niin pitkään oltu päävastuussa. Olisi kiva tulla välillä “valmiiseen pöytään”. – Necron yksi hyvistä puolista on ollut sen pienuus, ja se on nyt viime vuosina ollut muuttumaan päin, kun ohjelmistoon on tullut ihan vakavasti otettaviakin ohjelmanumeroita. Ollaankin vähän mietitty sitä, että jos Necroa halutaan jatkossa järjestää nimenomaan pienenä tapahtumana, se pitäisi viedä pois ydinmestoilta, esimerkiksi johonkin maalle tai ruotsinlaivalle.

– Toinen vaihtoehto on, että jos kerho haluaa järjestää jotain tapahtumaa jatkossakin, se voisi olla ennemmin kerhon muuta toimintaa tukeva tapahtuma. Necron alkuperäisistä järjestäjistä mukana ei oikein ole enää jengiä, niin tapahtuma voisi olla enemmän nykyisten aktiivien näköinen, eli ei ehkä nuhjuinen K-18-baaritapahtuma. Toivotaan, että järjestysintoa löytyy jatkossakin. Etelä-Suomenkin marraskuu on aivan liian synkkä lusittavaksi ilman pientä sarjakuvailoittelua. ● Turun Sarjakuvakerhon antologian teema vuodelle 2016 on ”koti-ikävä”. Kutsu on avoin kaikille piirtäjille. sarjainfo 4/2015 39

arviot

Eksoottista omaleimaisuutta 38 hengen voimin Kutikuti Tempura mutantur 10th anniversary book of Kutikuti Ensimmäinen huomio Kutikutin juhla-albumista on kirjan laadukas ulkoasu. Harvoinpa näkee näin komeita painovärejä sarjakuva-albumissa tai muussakaan suomalaisessa painotuotteessa. Teos onkin painettu Unkarissa. Vuosien taistelu halvalle sanomalehtipaperille rotaatiopainetun tabloidin ja sinnepäin menevien värien kanssa on ilmeisesti saanut toimituskunnan pelaamaan varman päälle. Kutikuti-kollektiivi aloitti työskentelyn samalla työhuoneella vuonna 2005. Tabloid-muotoista Kuti-lehteäkin on pyörinyt kaupunkien ilmaisjakelulehtipisteissä jo vuodesta 2006. Kymmenessä vuodessa kollektiivi on onnistunut juurruttamaan Suomeen eurooppalaistyylisen taidesarjakuvan. Työhuonekollektiivin kokoonpano on vuosien varrella vaihdellut. Muun muassa Tommi Musturi ja Pauliina Mäkelä ovat kuuluneet ydinryhmään alusta alkaen. Vuosien varrella työhuoneen ja lehden ympärille on muodostunut tietynlaista sarjakuvaa tekevien ihmisten joukko. Voisi puhua jopa koulukunnasta. Kutikutin tärkeimmät vaikutteet haetaan ulkomailta. Tekijät ovat onnistuneet säilyttämään silti jonkinlaisen suomalaisen eksoottisen omaleimaisuuden, joka on valttia varsinkin vientisarjakuvalle. Useat tekijöistä ovatkin näkyvämpiä muualla kuin kotimaassaan. Juhla-albumissa esiintyy 38 suomalaista Kutikuti-kollektiivin sarjakuvataiteilijaa. Kaikilla on käytettävissään yksi sivu. Valta-osa tekijöistä on urallaan jo ansioitunutta ja kokeneempaa. Taiteilijat ovat käyttäneet annetun sivunsa huolella. Osa tekee omalla, hyväksi havaitulla tyylillään mutta osa on pää40 sarjainfo 4/2015

tynyt villimpiinkin irtiottoihin. Joidenkin tarinoiden tuttujenkin tekijöiden nimet on pakko tarkistaa sisällysluettelosta, kun tyyliä ei tunnista ensi näkemältä. Osa tekijöistä huvittelee sarjakuvan rakennetta muuttamalla, toiset taas leikittelevät aivan uusilla kerrontamuodoilla. Monilla pääpaino on visuaalisissa kokeiluissa. Hannele Richert, Mikko Väyrynen, Heikki Rönkkö ja Terhi Ekebom esimerkiksi irrottelevat sarjakuvan lukutavan kanssa. Etenkin Rönkön kennoista rakentuva, moneen suuntaan luettava sarjakuva on visuaalisesti ja tarinallisestikin oivaltava. Perinteisen sarjakuvakerronnan voimaan luottavat muun muassa Reetta Niemensivu, Petteri Tikkanen ja Kari Sihvonen, tosin pienin kutivivahtein. Kovin monimutkaista juonikuviota ei yhdessä sivussa pysty tokikaan kehittelemään. Monet tarinat ovatkin pieniä, välähdyksenomaisia tunnelmapaloja ilman strippikaavasta tuttua banaalia loppunasautusta. Tempura mutanturissa on melko vähän varsinaisia helmiä, jotka jäisivät mielen sopukoihin kummittelemaan pitkäksi aikaa. Siinä mielessä antologia on tasainen. Rajattu yhden sivun muoto toimii myös tasa-arvoistavana tekijänä. Albumissa ei ole staroja. Tarinallisemman sarjakuvan ystävä jää lukukokemukselta kaipaamaan hieman enemmän muutakin kuin visuaalisia oivalluksia ja silmäkarkkia. Nykytaiteen, graafisen suunnittelun ja tämänhetkisen taidesarjakuvan ystäville Tempura mutantur tarjoilee kuitenkin nannaa. Taidekirjana albumi on ehdoton ostos hyllyyn, komea ja laadukas paketti suomalaisilta alan ammattitekijöiltä. Reetta Laitinen

Timo Ronkainen

man kautta kommentoivat myös sarjan luojat Albert Uderzo ja René Goscinny. Papyrus on vietävä tietäjien Carnotumin metsään, jotta suulliseen perimätietoon keskittynyt tietäjä Archeopterix voi sen tallentaa jälkipolvia varten. Latinalaisella Rooman kansalla on kirjallinen kulttuuri, gallialaiset luottavat vahvemmin suulliseen traditioon. Albumin lopussa on vielä kaunis kunnianosoitus sarjan alkuperäisille tekijöille ja suulliselle perinteensäilyttämiselle, puolen sivun loppukaneettina, heti perinteisen kyläjuhlan jälkeen. Sarjan uudet tekijät ovat selvästi suorastaan analysoineet Goscinnyn käsikirjoituksia, siinä määrin tarinan ja vitsien rakenne noudattaa klassisia Asterixkaavoja. Tarina tuntuu vilisevän pieniä kielivitsejä, joista monikaan ei oivallisesta käännöksestä huolimatta ole suomeksi kääntynyt. Sivulla 13 Polemix kehottaa osoittaen Caesarin käsikirjoitusta: “Se luku kertoo teistä. Katso hakemistoa.” Ja Obelix tuijottaa Polemixin sormea. “Index” on sekä “hakemisto” että “sormi”. “Kun viisas osoittaa kuuta, idiootti näkee vain hänen sormensa”, sanoo vanha sananlasku. Paras Asterix sitten Syvän kuilun, tästä on hyvä jatkaa. Timo Ronkainen

Merja Lundén (toim.) Viimeinen hetero Turun sarjakuvakerho Vuoden 2014 suuria puheenaiheita olivat tasa-arvoinen avioliittolaki ja ”homosaatio”, jonka avaamiseen Turun sarjakuvakerho ryhtyi 40 sarjakuvantekijän voimin. Aihe on yhä ajankohtainen: vaikka presidentti vahvisti sukupuolineutraalin avioliittolain helmikuussa ja sen on määrä tulla voimaan maaliskuussa 2017, on eduskunnan käsittelyyn tulossa myös lain kumoamista vaativa kansalaisaloite. Mitä homosaatio sitten on? Se on pilkkasana seksuaalisen tasavertaisuuden edistämiselle, mutta sana on toki kaapattu ironiseenkin käyttöön. Koska se on vapaa vakiintuneista, kahlitsevista merkityssisällöistä, on antologiakin moni-ilmeinen ja sisältö vaihtelee paitsi tyylilajeiltaan ja ilmaisutavoiltaan myös ideologisesti. Tea Tauriaisen nimitarina on makupala, herkullinen kuvaus dystopiasta, jossa heteroseksuaalisuus on

Jean-Yves Ferri ja Didier Conrad Asterix ja Caesarin papyrus Suom. Outi Walli Egmont Caesarin papyrus on toinen uusien tekijöiden Asterix-albumi. Parin vuoden takainen Asterix ja piktit oli vielä haparoiva yritelmä. Nyt kaksikko on alkanut päästä jyvälle siitä, miten kelpo Asterix-tarina rakennetaan. Caesar on juuri julkaisemaisillaan teoksensa Gallian sota, kun hänen kustannustoimittajansa ja neuvonantajansa ehdottaa viimeisen, varsin kiusallisen luvun poistamista. Se koskee Caesarin kohtaamia vaikeuksia Armoricassa, pienen gallialaiskylän asukkaiden kanssa. Caesar suostuu imagosyistä poistamaan kyseisen kappaleen kirjastaan. Mutta yksi kirjureista, Bigdata nimeltään, ei pidä salailusta ja pakenee luvun kopio mukanaan. Hän vuotaa sen vapaan tiedonvälityksen kannattajalle, gallialaiselle Polemixille. Tämä pakenee, minnekäs muualle kuin papyruksessa mainittujen “voittamattomien gallialaisten” luo. Kas kun yhdenkään hahmon nimi ei sattunut olemaan Vikilix. Albumi nojaa vahvasti siis nykypäivän ajankohtaisiin tapahtumiin tietovuotoineen ja salailuineen, ja Polemixin esikuva on selvästi Julian Assange. Eikä siinä mitään, omaa aikaansa antiikin maail-

Jacques Martin Alix peloton Suom. Sami Kesti Apollo Apollo on julkaissut historiallisen harvinaisuuden. Alix peloton on Jacques Martinin ensimmäinen Alixtarina. Se ilmestyi belgialaisessa Tintin-lehdessä jatkosarjana vuosina 1948–49. Tarina alkaa 53 eKr. parthialaisen Khorsabadin kaupungin porteilta. Roomaa hallitsi tuohon aikaan kolmen miehen, Caesarin, Pompeijuksen ja Crassuksen triumviraatti. Crassuksen armeija oli sotaretkellä Parthiassa. Alixin astuessa näyttämölle on tämä pelkkä Khorsabadin palatsiin orjaksi joutunut pelokas gallialainen nuorukainen, kaukana myöhempien albumien neuvokkaasta sankarista. Alix on vanhanaikaisten poikakirjojen tapaan eräänlainen kasvu- ja selviytymistarina. Ruipelomainen Alix joutuu jatkuvasti kiperiin paikkoihin, jotka tietysti karaisevat häntä. Heti alkuun Alix jätetään sidottuna ilmiliekeissä palavaan palatsiin. Hän saa tuta vallihaudan krokotiilit, susilauman hyökkäyksen, maanjäristyksen, hän kohtaa merirosvot, ottaa osaa kilpa-ajoihin, gladiaattoritaisteluihin… lopulta Alix päätyy roomalaisen ylimyksen Honorus Gallan adoptoimaksi ja kerää matkalla niin ystäviä kuin vihamiehiäkin, ja ystävystyypä vielä itsensä Caesarin kanssa. Tarina etenee vikkelästi tilanteesta toiseen, mutta onnistuu olemaan suhteellisen viihdyttävä ja kiinnostavakin. Piirroksellinen ote on tässä vielä hieman horjuvaa, joskin hyvin yksityiskohtaista. Historiallinen tarkkuuskin on vielä hakusessa. Martin piirsi esimerkiksi tari-

naansa Rodoksen kolossin täydessä loistossaan, vaikka se oli sortunut jo 220 luvulla eaa. Apollon julkaisema versio perustuu Castermanin vuonna 1973 julkaisemaan uusintapainokseen. Sen vuoksi tässä on uudelleen piirretty kansikuva ja sen sarjanumerointikin on 9. Väritys on myös uusittu ja selitystekstejäkin on hieman tiivistetty, mikä on voinut tehdä tarinan seuraamiselle vain hyvää.

sarjainfo 4/2015 41

naisen kirjan verran. Sanattomista ja tekstillisistä jaksoista vuorotellen koostuva kokonaisuus toimii mainiosti. Kehyskertomuksen sanaton kerronta on selkeästi ilmaistua muttei alleviivaavaa. Etenemisrytmi on oivallinen. Sanoitetuissa osioissa puhutaan omaa jassokieltä, joka kuplii assosiaatiosta toiseen kuin rakkolevä – uusia aloitteita on joka yksityiskohdassa. Asunnon kosteusongelmat ratkotaan kuivakkaalla proosalla, ja nestehukkainen puuro kiidätetään tiputukseen. Konsonantit pehmenevät, missä sattuu, ja sanamuodot vääntyvät jatkuvassa mielleyhtymien ilotulituksessa. Jasson hilpeän absurdille maailmalle rinnakkaisia voisivat olla Jim Woodringin Frank lemmikkeineen, Maria Björklundin Planeetta Z ja J. Tilsan sarjakuvat. Roikosen tajunnanvirrassa on vissi logiikka ja viitteitä otsikon lupaamaan kreikkalaiseen mytologiaan. Jassodysseia on hieno osoitus siitä, että Jasso on vuosikymmeniä seikkailleena edelleen täydessä terässä.  Hannele Richert

Jaakko Seppänen

Jii Roikonen Jassodysseia – Kissan harharetket Otava Jasso on Jii Roikosen (s.1970) mutkaton ja vähään tyytyväinen, psykedeelisehkössä maailmassa seikkaileva kissahahmo. Jo vuonna 1992 ilmestyneessä ensimmäisessä sarjakuvassa Jasson päämajaksi vakiintui kosteusongelmainen yksiö, jonka tärkein (välistä ainoa) kaluste on pohjaton jääkaappi. Seuraavana vuonna Jasso puhuvine häntineen alkoi ilmestyä Helsingin Sanomissa strippinä ja räjäytti nuorilta lukijoilta sekä sarjakuvatajunnan että tekstaustyylin. Jassodysseiassa kissan harharetkiä seurataan koko42 sarjainfo 4/2015

Chihoi ja Hung Hung Juna Suom. Kalle Hakkola ja Hannele Rickert Suomen sarjakuvaseura Olen usein kauhistuksella katsellut, kuinka ihmiset pakkautuvat metroihin ja juniin Kaukoidän metropoleissa. Ei ole yhtään tehnyt mieli olla osa tuollaista tungosta. Chihoin Juna kertoo, että noissa metropoleissakin jotkut kavahtavat ja väistävät tiiviitä, persoonattomia väkijoukkoja. Hongkongilainen Chihoi (s. 1977) oli yksi vuoden 2015 Helsingin sarjakuvafestivaalien teemamaavieraista. Suomen sarjakuvaseura kustansi tekijältä näytteeksi yhden sarjakuvanovellin. Chihoi rakentaa sarjakuvansa jo julkaistujen kaunokirjallisten teosten päälle. Lopputulos on – ainakin länsimaisittain – enemmän itsenäinen työ kuin kuvitettu versio alkuperäisestä kirjoituksesta. Jotta lukija saisi kuvan Chihoin työskentelytavasta, on suomennokseen liitetty hänelle aiheen antanut alkuperäinen Hung Hungin novelli Karuselli. Välikielen kautta tehty käännös tuntuu hieman kömpelöltä, mutta täyttää tarkoituksensa. Chihoin elävä lyijykynänjälki ei pyri realismiin, vaan tärkeintä on tunnetilojen välittäminen ja prosessien kuvaaminen. Henkilöt ovat karikatyyrejä, ja interiöörit on kuvattu vapaasti. Junassa rynnivä väkijoukko on vauhdikas käsistä

kiellettyä. Samaan teemaan palataan myöhemminkin, mutta onneksi aihetta on lähestytty muistakin kulmista. Suuri tekijämäärä näkyy positiivisesti: on arkipäiväisiä tarinoita, traagisia kertomuksia sekä ilakoivaa huumoria. Monissa tarinoissa kerrotaan salailusta, häpeästä ja vainosta, mutta myös ilosta ja helpotuksesta. Löydetään jopa myyttinen homorumpu, ja stereotypioille ja peloille irvaillaan monin tavoin. Taiteellinen taso vaihtelee. Koska antologiaan on valittu peräti 40 taiteilijaa, mukana on sekä kokeneita että aloittelevia. Se näkyy. Tekninen osaavuus ei kuitenkaan ole syy, minkä vuoksi kokoelma olisi kaivannut jyrkempää toimitustyötä ja tiukempaa seulaa, vaan ideologia. Osa töistä tuntuu olevan aivan väärässä antologiassa, ja koko antologian olemassaolon syy jää arveluttamaan. Esipuheen mukaan tarkoituksena on ollut koota tunteita ja ajatuksia härskisti ja sensuroimattomasti, mutta ehkä olisi ollut tarpeen myös ottaa kantaa.

ja päistä koostuva yhtenäinen olio. Juna, jossa päähenkilöt matkustavat, on metafora elämälle. ”Parin löytäminen junasta on naisille kaksi kertaa todennäköisempää kuin miehille”, kertoi tavaravaunussa kohdattu ihminen. Junat vaihtavat raiteita ja kytkeytyvät toisiinsa aina liikenteessä ollessaan. Veturin oletetaan olevan kaiken kärjessä, mutta kukaan matkustajista ei ole käynyt sitä itse varmistamassa. Paikoillaan pysyminen vaatii yhteistyötä. Chihoi johdattelee perustavanlaatuisten ontologisten kysymysten äärelle. Keskeistä on ”miten”-kysymys ja miten se esitetään. Reijo Valta

Mika Lietzén Kaksi ja puoli novellia Asema  Mika Lietzén on pedantti taituri, jonka piirrosjälki on kulunutta ilmaisua käyttääkseni “kansainvälistä tasoa”. Siksi virkistää nähdä Lietzéniltä vaihteeksi lennokkaampaa ilmaisua. Asema Kustannuksen 15-vuotisen taipaleen kunniaksi erikoispainoksena julkaistu Kaksi ja puoli novellia lupaa takakansitekstin mukaan viimeistelemättömiä sarjakuvia, mutta mistään hätäsektiosta ei ole kysymys. Kuvakerronta ja vähäeleinen tunnelman-

luonti toimivat ihailtavan varmasti, vaikka hahmolta saattaakin puuttua jossain ruudussa käsi. On pikemminkin kiehtovaa nähdä, miten Lietzén on hakenut ruutuihinsa toimivaa viivaa. Albumin ensimmäinen novelli, arjen keskelle hiipivän vaaran tunteella hienosti pelaava “Kolari” on ehdottomasti kokoelman ehjin kokonaisuus. Sarjakuva onnistuu aidosti koskettamaan, ja juuri helpotuksen hetkellä matto vedetään tyylikkäästi jalkojen alta pois. Tulee miellyttävästi mieleen Pieniä julmia tarinoita. Kahdessa seuraavassa novellissa Lietzén liikkuu kadun laitapuolille. “Ryöstössä” kahvilatyöntekijä kohtaa narkomaanin, puolikkaaksi jääneessä “Alkoholissa” seurataan ryyppyjengin arkea. Vaikka tarinankerronta on kummassakin novellissa jälleen kerran jouhevaa, vaivaa novelleja aavistuksenomainen siloisuus. Lietzén kuvaa erinomaisen osuvasti keskiluokan melankoliaa, mutta “Ryöstön” ja “Alkoholin” hahmoihin ei aivan ole saatu samaa elämän makua. Kiinnostavasti “Ryöstön” vanhoja elokuvia fanittava päähenkilö toteaa, että “todellisuus on tylsää”, mutta ihan tosilta eivät tunnu tämänkään satunnaisen kohtaamisen osapuolet. Mieleenpainuvinta novellissa on lopulta yöksi tyhjenevän kaupungin kuvaus, jonka Lietzén osaa loihtia hyvin yksinkertaisilla elementeillä. Soisin, että Lietzén jättäisi viimeisteltyihinkin teoksiinsa ripauksen Kahden ja puolen novellin ilmaisuvoimasta.

laulaja. Hän ei kuitenkaan saanut arvostusta yhteisössään, päin vastoin. Lusiaa syytettiin noituudesta, mikä ajoi hänet traagiseen tekoon. Koskela on rakentanut eri lähteiden pohjalta Lusian fiktiivisen tarinan. Historiallinen tarkkuus näkyy yksityiskohdissa. 1600-luvun talonpoikaiselämän kuvaus on eloisaa ja monipuolista. Dialogi on kuitenkin tarpeettoman jäykkää, ajankuvaksikin. Koskela on käyttänyt monessa albumissaan lisäväriä, mutta nyt hän panostaa mustan ja valkoisen kohtaamisiin. Jälki on paikoitellen komeaa: yhtä aikaa irtonaista ja tarkkaa. Ville Hänninen

Verna Kuutti

Palma & Iskariot: Luciferin Seitti – Manhattanin Harmageddon 1 Nastamuumio Jonkinlaisen vaihtoehtoisen maailman tai lähitulevaisuuden New Yorkin saastaisilla kaduilla ei ole turvallista. Helvetin kovaksi keitetyt poliisit Breit ja Clodsky saavat tehtäväkseen suojella Bill Hinkleytä. Tosin Bill tapetaan jo ensimmäisellä sivulla. Kyttäkaksikon tutkimukset etenevät huonosti, he luuhaavat sortuneiden talojen reunustamilla kaduilla, ampuvat välillä ja käyvät sitten kahvilla ja pullalla. Sitten käydään taas päämajassa ja rulla pyörähtää ympäri. Raporttien väsääminen jää suunnitelman asteelle. Omasta tehottomuudestaan he syyttävät resursseja, välineitä ja poliitikkoja. Albumin tekijä on useita Tintti-parodioita, liki-legendaarisia Hinttialbumeita tehnyt Henri

Timo Ronkainen

Tome & Janry Pikon ja Fantasion uudet seikkailut – Kuka pysäyttäisi Sinihapon Suom. Emilia Melasuo Egmont Tekijäkaksikko Tome & Janryn kolmas Piko ja Fantasio -albumi vuodelta 1985 ilmestyy jokseenkin harhaanjohtavasti “uudet seikkailut” -nimikkeen alla. Une aventure de Spirou et Fantasio par... -erikoisalbumien sarjassa oli tarkoitus julkaista eri tekijöiden uudenlaisia näkemyksiä sankarikaksikosta, yksittäisiä seikkailuja Tummanvihreä pikkolopojan tapaan. Nyt siihen on Suomessa otettu mukaan jo useita perussarjan vanhojakin tarinoita. Hallitsematon teknologia, robotiikka ja androidit ovat tämän albumin teemoina. Yksinäisen mekaniikkaan hurahtaneen aikamiespojan keksimä, seksikäs

Ilpo Koskela  Lusia  Like Kiinnostus 1600-luvun Ruotsia kohtaan (ja Suomea sen osana) on lisääntynyt viime vuosina, mikä on näkynyt niin Mirkka Lappalaisen tutkimuksissa kuin Mika Kaurismäen tuoreessa Tyttökuningas-elokuvassa. Se on ilmennyt myös siten, että Lusia Rusintyttärestä syntyi samanaikaisesti kaksi eri taideteosta. Noitana poltetun Lusian hahmo on kiehtonut niin, että hänestä tehtiin sekä ooppera että sarjakuva. Tekijät eivät tietäneet toisistaan, mikä kertoo aiheen suoranaisesta polttavuudesta. Juha T. Koskisen säveltämä ja Jorma Uotisen ohjaama Lusia Rusintytär -kamariooppera sai kantaesityksensä elokuussa. Sen teemat liittyvät pakanauskon väistymiseen kristinuskon tieltä ja yksittäisen ihmisen osaan ajan rattaissa. Utajärven kaupungille aiemmin Sankaritekoja Ahmaksella -sarjakuva-albumin piirtänyt Ilpo Koskela soutelee samoilla vesillä, mutta on luonut täysin itsenäisen ja tarkasti dokumentoidun tarinan. Lusia oli kansanparantaja ja kalevalainen runon-

Ruukki. Meno on Hinteistä tuttua laatua eli visvaa ja väkivaltaa ei säästellä. Piirrostyö on kuitenkin paljon huolitellumpaa, paikoin suorastaan oikein hyvää. Kovaksikeitettyjen poliisitarinoiden parodiointi ei tietenkään ole mitään uutta. Luciferin seitissä on koitettu lisätä kierroksia. Koko homma on kuin väkevällä hapolla käyvää Judge Dreddiä, johon on viskattu sekaan kourallinen MarcAntoine Mathieun Corentin Aqfaqia pölhötvistillä. “Breit - me elämme vaistojemme varassa kuin tiikerit!”. “Meillä ei ole varaa sääliin!”. “Tarina” ilmeisesti jatkuu, niin ainakin viimeisellä sivulla luvataan. Synkkää hauskaa.

sarjainfo 4/2015 43

Timo Ronkainen

Viivi Rintanen Mielisairaalan kesätyttö Suuri Kurpitsa Suuren Kurpitsan tuorein debytantti onnistuu yllättämään varomattoman lukijan. Viivi Rintasen Mielisairaalan kesätyttö on komeasti kerrottu sarjakuva ihmismielen toiminnasta. Teos on puolustuspuheenvuoro heille, jotka eivät kuulu normitettujen rajojen piiriin. Kuvataideopettajaopiskelija Vilma pääsee kesätöihin siivoojaksi mielisairaalaan. Tunnollinen, työnsä tinkimättömällä tarkkuudella tekevä Vilma yllättyy potilashuoneita puunatessaan ja sairaala-arkea havainnoidessaan, kuinka paljon yhteistä hänellä ja hoidokeilla oikeastaan onkaan. Kuka määrittelee normaalin? Onko normin mukaista ihmistä ylipäätään olemassa? Kuten mielisairaalakuvauksissa useimmiten, standardoituja käytäviä mittaileva hahmogalleria on

värikäs. Yksi on hoitojaksolla kaksisuuntaisen mielialahäiriön vuoksi, toinen saa masennukseensa sähköshokkihoitoa. Kolmas, selkänsä takana väijyviä tappajia pelkäävä, siirretään psykoosissa suljetulle osastolle. Hoitohenkilökunta on lähintä työtoveria lukuun ottamatta enemmän tai vähemmän etäistä. Hekään eivät aina uskalla kohdata potilasta ihmisenä. Kategorian teoksiin kuuluu yhteiskunnan säännöstöihin sopeutuvien kuvaaminen paljastavassa valossa. Tiukkapipoinen lääkäri ei vaikuta hoitolaisiaan terveemmältä, terve ei liioin ole laihduttamisesta alati puhuva uusioperhe. Joka kalorin, liikuntasuoritteen ja aamupainon tunnollisesti kirjaava iloton maanikko taas on, kuten arvasitte, tarinan päähenkilö. Omaelämäkerrallisen tarinan elementit tuntuvat koetuilta. Pieteetillä kuvatuissa ihmisvartaloissa on aistittavissa vankkaa omakohtaisuutta (rystyset ja jalkapöydät eivät ole koskaan olleet näin luisia eivätkä kaksikymppisen kasvot näin vanhat). Albumin intensiivisimmässä kohdassa lisätodisteeksi annetaan päiväkirjasivuja ja ammattikirjallisuudesta poimittu syömishäiriön tautiluokitus. Ne väkevöittävät kerrontaa entisestään. Mielisairaalan kesätyttö on kunnianhimoisen tekijän intensiivinen, ajatuksia herättävä teos. Se sijoittunee korkealle vuoden sarjakuvadebyyttiä tuumittaessa. Tuomas Tiainen

Pertti Jarla Jäätävä spede – Sarjakuvalliset muistelmat Like Kukaan ei kai luullut, että omaelämälliset sarjakuvat ovat sanasta sanaan totta? Pertti Jarla muistelee sarjakuvassaan sekalaisia, anekdoottimaisia episodeja elämänsä varrelta. Samalla hän avaa tarinankerronnan prosessia tunnustamalla, että on jälkikäteen muokannut ja keksinyt repliikkejä jotenkuten muistamiinsa tilanteisiin. Mukana on kyllä myös keksittyjä juttuja, ja miksipä ei. Fingerpori-stripin ja useimpien muiden töidensä pohjalta Jarla näyttäytyy ennen kaikkea humoristina. Sanoisin jopa, että ykkösluokan sellaisena. Siksi myönnän,

Aino Sutinen

Aapo Kukko Riekaleita Arktinen Banaani Historian tutkimus on oikeastaan riekaleita sekin. Näemme osan kuvasta ja usein vain sen osan, joka meille näytetään. Suomi toisessa maailmasodassa on siitä esimerkki. Tietomme ja ymmärryksemme sodista ovat kulkeneet

naisandroidi aiheuttaa Sieninevan kaduilla tuhoa ja kaaosta. Miessankarikaksikko yrittää saada tihutöitä tekevän, lähes tuhoutumattoman roboneitosen aisoihin. Mitähän siitäkin nyt sitten pitäisi ajatella? Sarjakuvan valmistumisen aikaan pinnalla olivat sellaiset elokuvat kuin Terminator ja Blade Runner, joissa molemmissa oli Sinihapon kaltaisia älykkäitä täysin ihmisen kaltaisia androideja. Ajankohtaisuus oli lähes synkronista. Kuka pysäyttäisi Sinihapon ensimmäinen jakso ilmestyi Spirou-lehdessä 18.10.1984 ja Terminaattorin USA:n ensi-ilta puolestaan oli 26. lokakuuta 1984. Kansikuva viittailee puolestaan Bondin suuntaan. Albumi ei ole ehkä Tomen (Philippe Vandevelde) ja Janryn (Jean-Richard Greuts) parhaimmistoa, mutta parivaljakko on silti tehnyt André Franquinin jälkeen ne parhaimmat Pikon ja Fantasion seikkailut.

että nauratti jo, kun olin kuullut kirjasta vasta pelkän nimen. Hauskuus on niin syvällä piirtäjän jokaisessa viivassa, että silmä etsii alun realistisemmistakin autourheiluosioista heti vitsejä ja hassuja ilmeitä. Seuraavaksi paljastuu, että Jarlan työstämä vakava autourheiluaiheinen sarjakuvaprojekti jumittaa. Taiteilija alkaa tilittää elämänsä tarinaa – räkä valuen, viinapullo kädessä, vessan lattialla. Taas naurattaa, ainakin kun ei itketä. Lyhyet tarinanpätkät huipentuvat tyypillisesti kepeään itseironiaan. Tässä ne tuovat mieleen nuorten omaelämäkerralliset sarjakuvablogit, joissa omaa sielua avataan vilpittömän oloisesti muttei ryppyotsaisesti. Tarinoiden Pertin kanssa matkataan lapsuuden ja nuoruuden kautta aikuisuuteen, maaseudulta kaupunkiin, tyypillisen suomalaisen muuttoliikkeen suuntaisesti (harva nuorenee ja vielä harvempi muuttaa maalle). Päähenkilölle sattuu ja tapahtuu, mutta hän ei hahmona pomppaa väkijoukosta sanottavasti esiin. Neutraalius lienee osaltaan tyylivalinta. Sivuhahmoissa on sitten värikkäämpiä tapauksia, eräässä tapauksessa jopa Pertin humalaisessa sivupersoonassa. Sinänsä onnistuneessa kirjassa on hieman kiirehtimisen makua: vaikuttaa siltä, että tarinat on piirretty spontaanisti toinen toisensa perään vailla syvempää käsikirjoittamista. Jutusteleva tyyli ja letkeä viiva luovat eläväisen tunnelman, mutta jonkinlainen kerronnallinen yhtenäistäminen olisi vielä selkeyttänyt albumia. Se jää myös hieman lyhyeksi, mutta lopussa lupaillaan varovasti jatkoa. Mainittakoon että kirjassa kerrotaan myös vastaus sarjakuvataiteilijoiden usein kuulemaan haastattelukysymykseen ”Mistä ideasi tulevat?”. Pertti Jarla läväyttää pöydälle kovakantisen idealuettelon, jonka Suomen sarjakuvaseura jakaa kaikille tekijöille vuosittain. Salaisuutemme siis paljastui!

Heikki Jokinen

Hergé Tintti: Musta saari ja Lohjennut korva Suom. Heikki Kaukoranta Otava Tinttien julkaisemisen suhteen Suomi kuuluu B-kategoriaan. Monet sarjakuvan ystävät ovat harmitelleet sitä, että tarjonta meille on ollut paljon niukempaa kuin esimerkiksi ruotsalaisille. Vuosikymmenten mittaan länsinaapurissa on saatu Tintin arkistosarja ja

pitkän matkan ajopuuteoriasta ja yhtenäisen kansan väitteestä, joiden varassa minun sukupolveni lähetettiin koulusta maailmaan. Viime vuosikymmenten aikana monia historiamme tyhjiä lehtiä on alettu täyttää: karkureiden teloitukset, poliittisten vankien kohtelu, sotaan kohdistunut vastarinta, huumeiden käyttö, sotavankileiriemme julmat olot, papiston rooli, juutalaisten sotavankien ja poliittisten upseerien luovuttaminen saksalaisille, seksuaaliset jännitteet rintamalla, sotilaiden psyykkiset pulmat... Kuten niin monesti muulloinkin, ensimmäiseksi asialla on taide. Sotiemme virallisia uskomuksia kyseenalaistivat esimerkiksi Henrik Tikkanen, Veijo Meri ja Pentti Haanpää. Väinö Linna taas halusi viedä – kuten hän itse sanoi – kunnian sodalta mutta antaa sen miehille, jotka sen ansaitsivat. Lisäksi virallisen totuuden haastoivat maan alta, vankiloista ja keskitysleireiltä selvinneet vasemmistokirjailijat kuten Arvo Turtiainen. Aapo Kukon (s. 1991) Riekaleita seuraa tämän taiteen jäljillä. Albumin kuusi lyhyttä kertomusta ovat välähdyksiä sodasta. Ne kertovat sodan vastustajan teloituksesta, toisen vangitsemisesta, huumeiden sekoittaman sotilaan kokemuksista tai homoseksuaalisuudesta rintamalla. Kukko ei väitä saati intä. Hän näyttää, kysymys ja vastaus jäävät lukijalle. Näin on hyvä, me olemme jo vuosikymmeniä saaneet liikaa pelkkiä vastauksia. Tarinoista ei synny yhteistä kerrontaa tai kuvaa. Ei sodassakaan ole yhtä tarinaa, sodan ensimmäinen uhri onkin totuus. Sen moninaisuuden korvaa virallinen versio totuudesta. Riekaleita on visuaalisesti pelkistetty, mustavalkoiset kuvat ovat vahvoja. Kerronta on pääosin toimivaa, vaikka jotkin siirtymät vaativat tarkkaa lukemista. Kukko etsii ansiokkaasti oman sukupolvensa kokemuksesta eri näkökohtia historiamme vaikeisiin vaiheisiin. Tämä itseymmärryksen päivitys on tehtävä aina uudelleen, vanhat totuudet eivät riitä. Tarinat vievät lukijan lähelle ihmisen tason kokemusta sodasta. Tässä ei liikutella rykmenttejä vaan ihmisten mieliä ja sydämiä. Sitä sota on, sitä rauha on.

Hergén Kootut teokset. Suomessa näitä ei ole julkaistu, täällä on saatu tyytyä suurelle yleisölle suunnattuihin albumeihin. Hergé (1907–1983) toivoi, että Tintin julkaisua ei jatkettaisi hänen jälkeensä. Tintti kumppaneineen on silti säilynyt lukijoiden suosikkina, albumeita on myyty enemmän tekijän kuoleman jälkeen kuin elinaikana. ”Uutta” tarjottavaa on kaivettu arkistoista ja vanhoista julkaisuista. Nyt siis 1930-luvulla tehdyt mustavalkeat pitkät albumit on saatavilla suomeksikin ”kansanpainoksina”. Aikaisemmin Hergén 1930-luvun jälkeä on nähty Tintti Neuvostojen maassa -albumissa. Lehtimies Tintin seikkailut -sarjassa julkaistut Lohjennut korva ja Musta saari vuosilta 1937 ja 1938 osoittavat taitojen kehittyneen jo myöhemmin tunnetulle tasolle. Ensimmäinen kustantajan määräämään standardimittaan ja väreihin tehty Tintti-seikkailu oli Salaperäinen tähti (1942). Mustavalkoisia, yli satasivuisia albumeja ilmestyi yhdeksän. Neuvostojen maata lukuun ottamatta Hergé muokkasi nämä albumit pääosin 1940-luvulla uuden standardin mukaisiksi. Tässä työssä tehdyt muutokset on tarkkaan dokumentoitu Benoît Peetersin ja Michael Farrin suomennetuissa Tintti-tietokirjoissa. Musta saari ja Lohjennut korva ovat juoneltaan ja kuvituksiltaan pääosin samanlaiset Mustan saaren salaisuuden ja Särkyneen korvan kanssa. Sivutaitolla on kuitenkin suuri merkitys tarinoiden rytmiin, ja mustavalkoisuus tuo ruutuihin enemmän tilaa kuin uskoisikaan. Muutamat pois jätetyt kohtaukset rikkovat tuttua ja urautunutta lukukokemusta. Heikki Kaukorannan suomennoksen vanhahtavat sadatukset tuovat mukavaa poikamaista henkeä. Ranskassa on menty vielä askel taaksepäin Tinttien historiassa. Casterman on aloittanut kirjasarjat siitä, millaisilta Tintit näyttivät ensimmäisissä julkaisupaikoissaan aikakauslehdissä tai studioilta lähtiessä. Ainakin Seitsemän kristallipalloa ja Auringon temppeli on saatavissa version d´originalena (nimellä La Malédiction de Rascar Capac).

Manga-sarja Valkoinen noita ei ole ensimmäinen Häyhästä tehty sarjakuva, mutta esittää nimihenkilöstään varsin omintakeisen tulkinnan. Mangaksi Valkoinen noita on geneerinen. Kerronta on sujuvaa, mutta toistaa monista muista sarjoista tuttuja henkilötyyppejä ja asetelmia. Suomalaiselle lukijalle tilanteesta tekee tietysti aivan erityisen se, että sarja on sijoitettu Suomeen, todellisiin historian tapahtumiin ja henkilöihin. Sen vuoksi lopputulos onkin hyvin herkullinen. Lukijan päässä sinkoilee hyvin ristiriitaisia ajatuksia, kun toiminta on toisaalta estetisoitu täysin viihteelliseksi, toisaalta taas väkivalta kuvataan verisenä ja rujona. Suomalaista ympäristöä on toisaalta kuvattu, lajityyppi huomioon ottaen, yllättävänkin hyvin ja toisaalta taas joissain asioissa mennään aivan villisti japanilaiseen suuntaan. Outo yhdistelmä pakottaa väkisinkin tarkastelemaan meille kulttuurisesti tuttuja asioita hieman uudesta suunnasta ja tuntuu siksi tervetulleelta tuuletukselta. Kansallismieliset öyhöttäjät ovat rakentaneet Häyhästä myyttistä sankaria – mutta eikö satoja ihmisiä surmannut ole väkisinkin jonkinasteinen sosiopaatti? Yllättävintä Valkoisessa noidassa on, kuinka hyvin se tyylittelynsä takana pystyy kuvaamaan suomalaisuutta sellaisella tavalla, joka vastaa myös meidän omia käsityksiämme. Häyhän sankaruuteen kuuluu vähäpuheinen jäyhyys, joka sivuuttaa kehut olankohautuksella. Ja tämäkin talvisota on kertomus taistelusta ylivoimaista vihollista vastaan, alueiden menettämisestä, mutta itsenäisenä säilymisestä. Jyrki Vainio

Reijo Valta

Naruki Nagakawa – Pairan Valkoinen noita: Talvisota Suom. Antti Kokkonen Punainen jättiläinen Simo Häyhä, tuo pohjoisen hankien jääsilmäinen, kaunis vaalea naissoturi. sarjainfo 4/2015 45

Roger Leloup Yoko Tsuno: Khanyn salaisuus Suom. Anssi Rauhala Egmont Kustannus Yli 40 vuotta sitten Ruudussa julkaistu Yoko Tsuno kiehtoi nuoren lukijan mielikuvitusta kertomalla vinealaisista, jotka olivat paenneet oman aurinkonsa räjähtämistä maapallolle. Uusi planeetta ei sopinut uudisasukkaille, joten heidät syväjäädytettiin luoliin syvälle maan alle. Ihmisen ilmestyminen mutkisti vinealaisten suunnitelmia. Ei olisi ollut eettisesti oikein tuhota toista rotua oman elintilan tieltä. Sittemmin Yoko Tsuno on seikkaillut ajassa ja avaruudessa lukuisissa paikoissa ison ystäväjoukkonsa kanssa. Maankuoressa uinuvien vinealaisten pariin ei ole juuri palattu, vaikka Khanysta ja Vinean aurinkokunnasta on tullut oleellinen osa tarinajatkumoa. Uudessa, tuoreeltaan suomennetussa 27. albumissa (20. suomennettu albumi) Khanyn salaisuus seikkailu alkaa maapallon uumeniin säilötystä olennosta. Yoko Tsunon luoja Roger Leloup (s. 1933) on ollut aina tunnettu taidokkaasta liikennevälineiden ja muiden koneiden suunnittelusta ja piirtämisestä. Khanyn salaisuus ei tee poikkeusta. Tekijän yli 80 vuoden ikä © jan andersson

46 sarjainfo 4/2015

ei näy piirrosjäljessä, eikä hänen ole tarvinnut – ainakaan albumin tietojen mukaan – tukeutua apupiirtäjiin. Tällä kertaa pääosassa ovat vinealaisten Marsin uumeniin rakentamat laitteet ja niitä hoitavat robotit. Koska sarjakuvan päähenkilö on japanilainen insinööri, on konetekniikan esittely luonteva osa lopputulosta. Leloupin luoma insinööri Tsuno on tunnettu myös korkeasta moraalistaan. Sitä koetellaan tässäkin tarinassa. Yoko Tsuno on vankkumaton. Vaikka tietoisen olennon alkuperä olisi kuinka epäilyttävä ja epäeettinen tahansa, sen ei pidä antaa vaikuttaa siihen, miten yksilöä kohdellaan. Kaikilla on oikeus tulla hyväksytyiksi ja rakastetuiksi. Reijo Valta

Jan Andersson ja Katja Kettu Peräkammarin poika Otava Kirjailija Katja Kettu (s.1978) on ollut viime aikoina ajankohtainen mainion, toiseen maailmansotaan sijoittuvan Kätilö-romaanin ja siitä tehdyn kehnohkon filmatisoinnin ansiosta. Jan Andersson (s.1973) puolestaan on animaattori ja taiteilija. Ketun uralla Peräkammarin poika on ensimmäinen sarjakuva-albumi, mutta hänelläkin on pitkä ura animaation parissa. Andersson ja Kettu kuuluvat samaan Animaatiokopla-ryhmään. Peräkammarin poika on siis tiimiltään vahvasti animaatiotaustainen. Tämä näkyy eniten ehkä pitkissä toimintakohtauksissa, jotka vievät laajasta albumista sivukaupalla tilaa. Peräkammarin pojan tarina on Ketun ja Anderssonin yhdessä kirjoittama. Se on kaikista fantasiaelementeistään huolimatta melko perin-

teinen ja tiivistettävissä albumin otsikkoon. Peräkammarin poika Jalmari asuu yhdessä sairaan äitinsä kanssa. Lukija ei äitiä näe, vain tämän ääni kaikuu talossa, joka onkin tarinan kolmas päähenkilö. Erilaisia haamuja, kuolemaa ja mätää pursuava koti edustaa Jalmarin psyko-fyysis-seksuaalisia kahleita. Uskaltaako poika viimeinkin aikuistua ja päästää irti? Peräkammarin poika on ammattitaitoisesti rakennettu ja toteutettu kertomus, mutta ei kanna aivan maaliin asti. Ketun muhevan rönsyävä dialogi istuisi ehkä luontevammin romaaniin, vaikka rikaskielisyys onkin valttia myös sarjakuvissa. Pitkät toimintafantasiakohtaukset ovat visuaalisesti kivoja mutta käyvät toistuessaan hieman puuduttaviksi. Loppuratkaisukaan ei tarjoa suuria oivalluksia vaan on arvattavissa jo tarinan alkumetreiltä asti. Anderssonin kuvitustyyli miellyttää kuitenkin silmää, ja albumin nostalgiavoittoinen värimaailma istuu tunnelmaan. Tekijäparin yhteistyökin vaikuttaa sujuvalta, joten toivottavasti Peräkammarin poika ei jää ainoaksi projektiksi. Nihkeästi kotimaista sarjakuvaa julkaisevalta Otavalta Peräkammarin poika on kyllä ennakkoluuloton ja virkistävä avaus sarjakuvapuolelle. Toivoa sopii, että kustannusohjelmaan otetaan vastaisuudessa lisääkin sarjakuvaromaaneja. Reetta Laitinen

Floyd Gottfredson ym. Vaarallinen Mikki Suom. Antti Hulkkonen  Sanoma Viime vuonna ilmestynyt jättikirja Mikin oma sanomalehti sai odotettua jatkoa, ja meno on nyt entistäkin hurjempaa. Kirjaan on pääosin koottu toisen maailmansodan aikana valmistuneita seikkailuja, joista osaa ei ole nähty suomeksi. Sota-aikana Mikki muun muassa käväisi Saksassa pistämässä kapuloita natsien rattaisiin, minkä vuoksi ne jätettiin meillä kokonaan näyttämättä. Siksi tämä kokoelma on edellistä herkullisempi meikäläisestä näkövinkkelistä, olihan Suomi jatkosodan aikana tiukasti natsi-Saksan kanssa im Bunde. Toki näkökulma sarjoissa on amerikkalainen. Saksan ja Japanin jatkuva sotaonni 1940-luvun alussa aiheutti Yhdysvalloissa huolta vihollisen agenteista ja sabotööreistä, jotka maahan soluttautuneina saattavat tehdä katalaa myyräntyötään. Länsirannikolla pelättiin japanilaisten maihinnousua ja idässä natsien sukellusveneitä. Tämä ilmapiiri näkyy tarinassa ”Natsisukellusvene”. Siinä bensiinisalakuljettajien toimia tutkiva Mikki huomaa, että joukkio on jotain vielä sitäkin pahempaa: he ovat järjestämässä natseille helppoa maihinnousua. ”Salainen tehtävä”-jaksossa Mikki saa tehtäväkseen testata Yhdysvaltain hallituksen uutta salaista “lepakko”-lentokonetta. Pahaksi onneksi natsivakooja von Kelm (von Weasel) apurinaan maanpetturi Musta Pekka kaappaa koneen ja Mikin sen mukana. Mikki ja ja kone kuljetetaan sukellusveneellä Saksaan. Paetessaan myöhemmin Saksasta Mikki pommittaa ”Lepakollaan” vielä muutamaa Saksan kaupunkia ja repäisee irti jopa Hitlerin Berchtesgardenin huvilan katon. Eihän tällaista olisi voitu Suomen päälehdessä julkaista. Hesarissa näytettiin sodan aikana jaksoja, jotka oli tehty ennen Yhdysvaltojen liittymistä sotaan,

koska julkaisuaikataulu laahasi jäljessä. Kun maailmansota päättyi, sotatarinoiden julkaisemisessa ei ollut järkeä. Poikkeuksena oli pian Pearl Harborin iskun jälkeen valmistunut jakso ”Working to Win” (joulukuu 1942), joka nähtiin Helsingin Sanomissa vasta sodan loputtua 1946. Yhtenä sota-ajan pääteemana Mikki-tarinoissa on näemmä toiminut maskuliinisuuden osoittaminen. Samaistumispintaa nuorille lukijoille antaa Mikin palava halu osallistua sotatoimiin täysipainoisesti, mikä oli varmasti problemaattista monille amerikkalaisille nuorukaisillekin. Mikki todetaan jatkuvasti joko liian pieneksi tai liian nuoreksi täyspalvelukseen. Lentokonetehtaan naisetkin suhtautuvat Mikkiin alentuvasti ja maskottimaisesti. Edellisestä Mikki-kirjasta poiketen sarjakuvat ovat nyt kronologisessa järjestyksessä, mikä on hyvä asia. Loppupuolella siirrytään näet sodan jälkeiseen aikaan ja kylmän sodan rintamille. Musta Pekka osaa taas yllättää. Timo Ronkainen

vänkohtaisia, ne ovat hyväntahtoisia huomioita tiukkojen tuomioiden sijaan. Kuvien havainnot ovat usein arkipäivää, eivät vain maan tai maailman politiikkaa, vaikka sitäkin sivutaan. Linja on jatkunut, tuoreimmatkin kuvat liikkuvat sulavasti arjen ja isojen asoiden välillä. Neljän kuvatekstin käyttö mahdollistaa tämän yhdistämisen jopa entistä paremmin. Samalla se lisää lukijan tulkinnanvapautta. Piirrosten tyyli on tasapainossa inhimillisen sisällön kanssa. Ihmishahmot ovat hyväntahtoisesti pelkistettyjä, karrikointi ei mene yli maalin. 1960-luvun piirrokset ovat tyylikkäitä. Niissä näkyvät ajan henki, sen aikainen piirrostekniikka tummennuksineen sekä Kätsyn sulava viiva. Panu Väänänen on kirjoittanut teokseen yleisluontoisen taiteilijaesittelyn. Sen mukaan Kätsy kutsuu piirroksiaan mielipidepiirroksiksi: ”Hän ei pilaile.” Kirja on hyvä johdanto Kätsyn uraan, mutta ei vielä tyhjentävä esitys. Teoksen nimi Suvaitsevaisuus on osuva, sana tiivistää Kätsyn kuvien keskeisen olemuksen. Heikki Jokinen

Brian K. Vaughan & Fiona Staples Saga – Toinen kirja Suom. Antti Koivumäki Like Myönnetään: en innostunut Saga-avaruusoopperan ensimmäisestä osasta. Huumoria, seksiä, väkivaltaa ja supersankarimenoa sekoitellut avaruussaagan avausosa tuntui tarinaltaan moneen kertaan kolutulta umpiamerikkalaiselta toimintatykittelyltä, jossa kaksi rakastavaista lapsineen pakenee palkkionmetsästäjiä ja hämmästelee avaruuden ihmeitä. Oli ufotissejä, verta, nokkelaa sanailua, menoa itseäni teini-ikäisempään makuun. Toisen osan luettuani otan vähän sanojani takaisin. Tarina

Hemmetin hemmetti.

Kätsy Suvaitsevaisuus Docendo Tieto on näinä median tuuliviirimäisen tempoilun aikoina hämmästyttävä: Kätsy on piirtänyt Ilta-Sanomiin yli 50 vuotta. Piirroksia on tänä aikana syntynyt yli 7 500. Uusia julkaistaan joka viikko. Tamperelaissyntyinen Kätsy eli Jarmo Koivunen (s. 1938) siirtyi mainostoimistosta vapaaksi piirtäjäksi vuonna 1965. Ilta-Sanomien lisäksi hänen piirroksiaan on nähty muun muassa Postin osoitteenmuutoskortissa sekä Väestöliiton esitteissä. Suvaitsevaisuus-kirjaan on koottu pilapiirroksia Kätsyn koko uralta. Nykyään hänen piirroksistaan tutut neljä vaihtoehtoista kuvatekstiä eivät ole aina olleet mukana. Aiemmat kuvat ovat perinteisen kaavan mukaisia ajankohtaiskuvia. Ilkeys ja raju pistävyys eivät ole Kätsyn lajeja. Vaikka varhaisemmat pilapiirrokset ovat usein päi-

paranee ja alkaa imeä käänteisiinsä, eivätkä humanistisemmat sävyt tunnu yhtä päälleliimatuilta kuin ensimetreillä. Avaruusoopperan luvut 7–12 sisältävä Saga – toinen kirja paitsi syventää ensimmäisessä kirjassa esiteltyjä henkilöhahmoja onnistuu myös tuomaan tarinaan traagisempia sävyjä, vaikka albumin pääpaino on yhä kevyessä toimintamenossa sekä käsikirjoittaja Brian K. Vaughanin scifi-idisten esittelyssä. Tissejä, sutkautteluja ja räiskintää unohtamatta. Ei käy kieltäminen, että Vaughanin cliffhangerista toiseen kulkeva scifieepos on ammattikäsikirjoittajan laatutyötä. Vaikka avaruussaagan toinenkin osa tuoksahtaa teinipojille suunnatulta rymistelyltä jättivauvoineen ja eeppisine kivespusseineen, luku luvulta ärsyyntyy vähemmän. Lopussa jo harmittaa, että tarina jatkuu vasta seuraavassa albumissa. Professionaalista priimaa on myös Fiona Staplesin kuvitus, joskin on se myös yllätyksetöntä. Staples ei revittele eikä kokeile vaan seuraa modernin angloamerikkalaisen supersankarisarjakuvan ilmaisupalettia, tiukasti Vaughanin tarinan ehdoilla. Liken julkaiseman kakkosalbumin painojälki sekä Antti Koivumäen suomennos ovat vailla suurempaa huomautettavaa. Siksi kotimaisen albumin soisi löytävän tiensä lukijoiden hyppysiin. Erityisesti nokkelasta toimintascifistä tykkääville teini-ikäisille sarjakuvafaneille Saga saattaisi kolahtaa kovaa. Vesa Saarinen

Klara, älä!

Poika kaipaa apua, Barr.

Hän ei selvästikään ajattele järkevästi.

sarjainfo 4/2015 47

pienet lehdet

Jännitystä ja sirkushuveja teksti merja lundén

Lähetä lehtesi tai nettisarjakuvasi URL osoitteeseen Merja Lundén / Sarjakuvakeskus, Hämeentie 150, 00560 Helsinki, tai ota yhteyttä merja.lunden@sarjakuvaseura.fi. Palautetta ja nettisarjisvinkkejä voi antaa myös twitterissä @meluaja. Olen päivisin kirjastonhoitaja ja öisin sarjakuva-aktiivi.

Tero Mäntylä Ensimmäinen talvi www.alainia.com Voimansa osittain menettänyt 17-vuotias henkien kanavoija asuu yksin keskellä talvista metsää. Vangitun arkkidruidin uskollinen seuraaja on tarkkaillut yksineläjää kauan ja hyökkää kimppuun uudenkuun aikaan kun nuori loitsija on heikoimmillaan. Näin alkaa Tero Mäntylän sarjakuva Ensimmäinen talvi. Fantasiaa, loitsuja, druideja ja demoneja sisältävä tarina tuntuu pitkältä esipuheelta ennen varsinaista seikkailua. Jatkoa lieneekin luvassa. Tämäntyyliset sarjakuvatarinat eivät lähtökohtaisesti ole koskaan minua juurikaan kiinnostaneet. Ilmiselvät heikkoudet ja vahvuudet pystyy silti näkemään. Mäntylän kuvitus on epätasaista, varsinkin ihmisten piirtämisessä on hakemista. Pelkodemoni ja metsät ovat pääsääntöisesti kuvattu hyvin. Kehotan Mäntylää hankkimaan myös oikolukijan ja kehittämään hahmoillensa paremman tyylin puhua itsekseen. Nyt puhekuplat leijuvat itsekseen missä sattuu. Muutenkin monologit 48 sarjainfo 4/2015

ovat epäuskottavia. Loitsuja sisältävässä maailmassa kaikki toki lienee mahdollista.   Milla Tuokkola ja Vilma Siiki Salapoliisi Sipuli (luku 1) @millaxt behance.net/vilmasiiki Salapoliisi Sipuli – kasvimaailman paras jepari! Milla Tuokkolan kirjoittama ja Vilma Siikin kuvittama Salapoliisi Sipuli (luku 1) on metka lapsille sopiva sarjakuva. Tekstit ovat lapsekkaita, mutta ehkä juuri siksi niin kovin hupaisia. Roistona on Siikli “Pottu” Juntunen, poliiseina tomaatteja ja sivullisina mansikkalapsi ja viinirypälevanhus: kaikki kuin tehtyjä animaatiota varten. Maailma tahtoo lisää Salapoliisi Sipulin seikkailuja! © vilma siiki

Reetta Laitinen Se hyödyllinen opas naiswäelle: kuinka mies isketään? reettalai@gmail.com Sarjainfon päätoimittajan paikalta väistyvä Reetta Laitinen teki pienlehden miesten iskemisestä Turun underground-sarjakuvafestivaaleille Necrocomiconiin marraskuussa 2015. Se hyödyllinen opas naiswäelle: Kuinka mies isketään? sai positiivisen vastaanoton enkä yhtään ihmettele. Itsekin tirskuin ääneen ohjeita lukiessani. Muutaman miehen muodostama raati myönsi, että jotkut ohjeet voivat toimiakin, ja olihan opas tehty joukkoistamisen voimalla. Huomaamaton oksentaminen kämmeneen ei välttämättä siis karkota miestä!

Laitinen ei ole ehtinyt viime vuosina tehdä kovin paljon sarjakuvia, mikä on menetys Suomen sarjakuvaskenelle. Älykästä ja hauskaa sarjakuvaa kun ei koskaan tehdä liikaa. Ehkä näemme lisää Laitisen kevyttä ja kertovaa viivaa, kun päätoimittajan raskas vastuu lankeaa uuden ihmisen harteille eikä aikatauluista myöhästeleviä avustajia tarvitse enää paimentaa.

sen toteaminen, ja varsinkin tarinan siihen lopettaminen, menee kliseen ja laiskan ulosannin puolelle. Tämä on harmillista, koska Lahti on onnistunut tuomaan jotain uutta tai ainakin vähemmän tuttua iänikuiseen kysymykseen onnellisuudesta. Miksi en osaa olla onnellinen? Miksi tuska ja kipu, ja niistä ylitse pääseminen tuottaa enemmän onnea kuin itse onni?

Sade Lahti Ihan mitä sä vaan haluat “Ootan sua mun viereen, ja pelkään, että sä tuut siihen - - .” Sade Lahden luoma henkilö mustavalkoisessa tarinassa Ihan mitä sä vaan haluat ei tiedä mitä itse haluaa. Lahti maalaa kuvan ihmisestä, joka haluaa miellyttää, mutta tietää silti lopulta satuttavansa toista. Kaiken aikaa tämä satuttaa itseäänkin. Epämääräiset toiveet elämältä yhdistettynä itseinhoon saa aikaan ihmisen, joka vihaa hyvää oloa eikä kestä pahaa oloa. Nuoren oloinen, mutta toisaalta eläneen näköinen nainen on pukeutunut nauruhymiöpaitaan samalla kun miettii omaa heikkouttaan. Toive jonkin tuntemisesta on yleismaailmallinen tunne. Niin yleinen, että

Henriikka Palva / rikkisu Eternally Yours (part 1) Tarina rakkaudesta, kostosta ja luottamuksesta. Vampyyri Ryuuichirou joutuu rakastettunsa pettämäksi. Vahva kirous taakkanaan Ryuuichirou jatkaa elämäänsä tuskallisten fyysisten kipujen kanssa. Unikin on vampyyrin hylännyt. Henriikka Palvan Eternally Yours (part 1) tuo silmiemme eteen taas tarinan vampyyrista, ihastumisesta ja rakkaudesta ryyditettynä mangasta tutuilla osasilla. Mutta ilokseni voin kertoa, että Palvan kuvitus ei ole sitä tavanomaisinta isosilmäistä Japanifanitusta huudahduksineen. Palvalla on kehittymistä ja oppimista vielä edessään, koska epätasaisuus vaivaa valitettavasti melkein joka

aukeamaa. Onneksi vastapainoksi jälki näyttää välillä myös vallan upealta. Varsinkin Ryuuichiroun tatuointiliikkeen henkilökunnassa on hieností tehtyjä hahmoja. Epäonnistunein hahmo kautta koko albumin on mielestäni päähenkilö. Kokonaisuus jää kuitenkin plussan puolelle. Antti Kosonen Monkey Business Kovaksikeitettyä suomenkielistä jeparisarjakuvaa ei liian usein lue. Onneksi apinatouhuilu ei tapahdu Suomessa, koska se olisi ollut liian epäuskottavaa. Nyt jo piti lukiessaan hieman nieleskellä. © anne muhonen

Antti Kosonen on luonut kaksi epämiellyttävää ja korruptoitunutta poliisia, jotka sekaantuvat outoon tapaukseen tultuaan ryöstetyksi. Derekin ja Higgsin Monkey Business alkaa kun heidän täytyy saada takaisin paketti, joka heiltä vietiin. Muuten ei hyvä heilu. Tarina on johdonmukainen väkivallassaan ja vastenmielisten henkilöiden esiin tuomisessaan. Ei tule mieleenkään ihmetellä missä ovat kaikki mukavat ihmiset. Kosonen on erittäin taitava piirtäjä. Vastaavan tasoisia piirtäjiä ei Suomessa paljon ole. Vaikutteita on saatu monipuolisesti eri kanavista, mutta tyyli on silti oma. Käsikirjoittamiseen Kosonen voisi harkita työparia. Välillä hieman häiritsi päähenkilöiden kovispuheen epäuskottavuus. Kaiken kaikkiaan silti asteikolla yhdestä viiteen sanon wau! Tiina Konttila ja Anne Muhonen Sirkus Rinkeli kuplii.blogspot.fi annemuhonen.com Anne Muhosen ihana kuvitus ja Tiina Konttilan hurmaava tarina ovat loistava pari teoksessa Sirkus Rinkeli. Hyväntuulinen sarjakuva kertoo sirkuksesta, sen kiinnostavista esiintyjistä ja kahden lapsen ystävyydestä. Sirkuksessa asuva Eppu ja paikallinen Aapo tutustuvat, ja Aapo pääsee näkemään sirkuselämää läheltä. Onpahan tarinaan saatu jännittäväkin osuus, kun sirkuksen uusinta esiintyjää Siiriä uhkaa vaara Harppuunamiehen muodossa! Muhonen on entistä taitavampi värienkäyttäjä ja muutenkin tuntuu siltä että hän on päässyt kerrankin esittämään taitojaan kunnolla ja laajalla skaalalla. Yksityiskohdista on mainittava esimerkiksi keltaisen käyttö tehovärinä muutamassa kohtauksessa, mikä on hengästyttävän hienoa. Henkilögalleria on kokonaisuudessaan hyvin onnistunut, mihin toki vaikuttaa Muhosen taitavuuden lisäksi Konttilan tarinankerrontalahjat. Nyt on onnistuttu hyvin! Sirkus Rinkelistä ei ole mitään pahaa sanottavaa, paitsi se että lisää pitää saada ja äkkiä!

sarjainfo 4/2015 49

vinjetisti

Autenttisuuden suhteen perfektionisti Teksti aino sutinen kuva sari sariola

Miten tämänkertaiset kuvitukset syntyivät? Ihan perinteisillä välineillä, kuten yleensäkin aina mun työt. Sivellin ja tussiterä ovat mulle se omin väline. Kai tuossa näkyy myös jotenkin mun tapa katsoa ihmistä. Kasvot ja etenkin silmät ovat tärkeitä.

ei Tuomas Myllylä, esittele itsesi! Pohjois-Pohjanmaalta lähtenyt, nyttemmin Turkuun kotiutunut sarjakuvataiteilija. Innokas historiaharrastaja, elokuvien suurkuluttaja ja ikuinen tarinankertoja. Realisti ja jollain omituisen itseironisella tavalla romantikkokin, tosin kaikki on marinoitu mustaakin mustemmalla huumorilla.

Sinut tunnetaan erityisesti historiallisten ja tieteistarinoiden tekijänä. Esimerkiksi viikinkiaikaan sijoittuvaan Pakanat-sarjaan odotamme päätösosaa. Kuinka tärkeää on autenttisuus ja miten teet tutkimustyötä sarjakuviasi varten? No autenttisuuden suhteen olen vähän perfektionisti. Omaan hyvin visuaalisen mielikuvituksen, ja mulle on ollut jotenkin aina tärkeää tietää, miltä historialliset asiat ovat todella näyttä-

luonnoskirja KATJA TUKIAINEN

neet. Paitsi vaatetuksen suhteen, niin myös tarve-esineet, satulat, laivat ja sen sellaiset pyrin kuvaamaan mahdollisimman uskottavasti. Tutkimustyö on puolestaan aika pitkälti sitä että luen aika laajasti vähän kaikkea historiaan liittyvää. Viimeksi olit mukana Petri Hiltusen toimittamassa Helkavirsiäantologiassa. Mitä jäi käteen tästä Eino Leinon runoja sarjakuvittavasta projektista? Runon työstäminen sarjakuvaksi oli mulle uutta, ja pienen pohdinnan jälkeen päätin etten tee mitään kuvitettua runoa, vaan sarjakuvan, joka perustuu runoon. Mielestäni valinta oli oikea ja onnistuin tavoittamaan Leinon tekstin tunnelman aika hyvin. Tämä oli myös ensimmäi-

nen kerta kun piirsin sarjakuvaa sillä ajatuksella että se myös väritetään. Kaikkiaan positiivinen kokemus. Mitä on tällä hetkellä työn alla? Pakanoiden kolmas ja viimeinen osa on nyt elämäntilanteiden vaihtuessa edennyt hitaanlaisesti, ja se on kiireisimpiä hankkeita juuri nyt. Sen lisäksi puolisoni Sarin kanssa työstämme parhaillaan steampunk/scifi-henkistä kauhusarjakuvaa nimeltä Blackmoor. Lopuksi anna vielä nettivinkki Sarjainfon lukijoille. No jos sosiaalisessa mediassa pyörii, niin kannattaa ottaa seurantaan Pakanoiden Facebooksivu.

Dear Kaltsu

ÂŠ kaltsu kallio

sarjainfo 4/2015â&#x20AC;&#x201A; 51

Suomen sarjakuvaseura Hämeentie 150 00560 Helsinki

NYT LÄHTI LAPASESTA!

Toimituskuluitta verkkokaupasta: www.arktinenbanaani.fi