Stressi, aivot ja itsesäätelyn kehittyminen

Eeva-Leena Kataja, Saara Nolvi, Linnea Karlsson ja Hasse Karlsson

Sopiva määrä stressiä on kehityksen kannalta tarpeen, mutta liiallisena se vaikuttaa vauvan ja lapsen aivoihin ja heikentää itsesäätelyn kehittymistä. Itsesäätelykyky taas on keskeinen terveyden ja hyvinvoinnin osatekijä ja aikuisiässä olennaisen tärkeää myös hyvänä vanhempana toimimisen kannalta. Liiallisen stressin ja heikosti kehittyvän itsesäätelyn kierteen katkaisemiseksi vanhemmuuden tuki pitäisi aloittaa varhain. Vanhempien kanssa työskenneltäessä on syytä kiinnittää huomiota koko perheen stressin vähentämiseen ja itsesäätelytaitojen vahvistamiseen.

15

Mitä stressi on?

Stressiä syntyy, kun jokin asia, kuten kuormittava elämäntapahtuma, uhkaa ihmisen tasapainotilaa ja haastaa voimavaroja. Stressireaktio on elimistön tarkoituksenmukainen vaste tällaisille ärsykkeille, koska se tehostaa elintoimintoja ja auttaa ihmistä selviytymään esimerkiksi uusista tilanteista. Sopiva määrä stressiä siis kuuluu elämään. Mikäli stressitila jatkuu pitkään tai on niin voimakas, että se ylittää yksilön stressinsäätelykapasiteetin, stressin vaikutukset voivat olla haitallisia. Toksisella stressillä tarkoitetaan voimakasta, toistuvaa tai pitkäkestoista stressireaktiota, jonka vaikutuksia ei pystytä puskuroimaan suojaavien tekijöiden avulla. Traumaattiset kokemukset (esimerkiksi pahoinpitely, seksuaalinen hyväksikäyttö) sisältyvät toksisen stressin käsitteeseen, samoin kuin ”lievempi” mutta pitkäkestoinen stressi (esimerkiksi köyhyys, perheen sisäiset ristiriidat tai se, että lapsen emotionaalisia tarpeita ei riittävästi huomioida).

Stressi lisää kortisolihormonin eritystä, ja siihen liittyy myös muita fysiologisia vaikutuksia, kuten immuunipuolustuksen muutoksia ja tulehdusreaktioiden voimistumista. Nämä stressireaktion fysiologiset vaikutukset voivat johtaa aivojen kehityksen ja toiminnan muutoksiin, joista osa voi olla pysyviä. Lasten ja nuorten aivot ovat voimakkaan muovautumisalttiutensa vuoksi aikuisten aivoja herkemmät toksisen stressin haitoille, mutta myös luultavasti toipuvat nopeammin, mikäli ympäristön olosuhteet palautuvat suotuisiksi tai jos stressin vaikutuksia puskuroivia tekijöitä on käytettävissä.

Toksisen stressin haitalliset vaikutukset kohdistuvat laajalti eri alueille aivoissa (Lehtola ym., 2016) ja vaikuttavat merkittävällä tavalla myös lapsen ruumiilliseen terveyteen (Oh ym., 2018). Näille vaikutuksille ovat alttiita esimerkiksi tunteiden ja niiden säätelyn kannalta merkittävät mantelitumake (amygdala), aivoturso (hippokampus) sekä otsalohkojen kuorikerrokset (prefrontaalikorteksi). Koska aivot kehittyvät pitkän ajan kuluessa ja edelliset kehitysvaiheet luovat pohjan seuraaville, voivat varhaisen toksisen stressin terveyshaitat heijastua aikuisikään asti. Toisaalta varhaisen stressialtistuksen vaikutuksia voidaan ainakin jonkin verran kompensoida ja ohjelmoitumista kääntää suotuisampaan suuntaan suojaavia tekijöitä vahvistamalla. Merkittävimpiä stressin haitoilta suojaavia ympäristötekijöitä ovat laadukkaat vuorovaikutussuhteet, mutta stressin vaikutuksia lievittävät myös säännöllinen ja ennakoitava arki, liikunta, hyvälaatuinen uni, monipuolinen ravinto sekä mielihyvää tuottavien asioiden tekeminen.

Vanhemmuus ja itsesäätely

Itsesäätely tarkoittaa tunteiden, tiedonkäsittelyn ja käyttäytymisen tahdonalaista säätelyä tilanteen vaatimusten tai tavoitteiden mukaan, ja sen merkitys korostuu etenkin stressitilanteissa. Aivojen otsalohkot ohjaavat itsesäätelyä – ne hillitsevät aivojen syvien, selviytymistä edistävien osien reaktiivisuutta ohjaamalla tarkkaavaisuutta olennaisiin asioihin, hillitsemällä impulsseja ja jakamalla tiedonkäsittelykapasiteettia. Otsalohkojen ja itsesäätelyn kehitys jatkuu jopa 25-vuotiaaksi asti. Huomionarvoista on, että itsesäätelykykyä on suhteellisen vaikea muuttaa aikuisuudessa, mutta sen kehitystä voidaan tukea lapsuudessa (Diamond, 2013; Diamond & Ling, 2016). Itsesäätelyn kehitystä ja toimintaa haittaavat sosiaaliset, emotionaaliset ja fyysiset ongelmat ja puutteet sekä arjen stressitekijät. Koska hyvä

16 Vauvatyö

itsesäätelykyky on yksi tärkeimmistä aikuisiän terveyden ja hyvinvoinnin osatekijöistä, sen kehityksen varhaiseen tukemiseen on mielekästä suunnata resursseja niin yksilön kuin yhteiskunnankin näkökulmasta.

Yksilöt eroavat itsesäätelykyvyssään. Perimä ohjaa itsesäätelyn kehitystä, mistä tyypillisinä esimerkkeinä ovat osin perinnölliset aivojen toiminnalliset poikkeavuudet, kuten päihde- ja tarkkaavaisuushäiriöt. Stressi, masennus ja ahdistus heikentävät otsalohkojen toimintaa, sillä stressitilanteissa toimintaa ohjaavat ensi sijassa syvällä aivoissa sijaitsevat osat, jotka vastaavat tunnereaktioista ja selviytymisestä. Itsesäätely kuitenkin kehittyy vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa (Bridgett, Burt, Edwards & Deater-Deckard, 2015). Lisäksi itsesäätelyn kehitys rakentuu aiemmin opittujen taitojen päälle. Jos aiempiin kehitysvaiheisiin on ajoittunut merkittäviä kehityksen kannalta haitallisia asioita, myöhemmin kehittyvät toiminnot eivät pääse rakentumaan vahvoiksi.

Vanhemmuus on lapsen ensimmäinen ja tärkein kehitysympäristö. Vanhemman on suunniteltava ja muokattava toimintaansa, vastattava riittävän oikein ja oikea-aikaisesti lapsen viesteihin, säädeltävä omia tunteitaan stressaavissa tilanteissa esimerkiksi lapsen käyttäytyessä haastavasti, ratkottava ongelmia ja tehtävä päätöksiä (Crandall, Deater-Deckard & Riley, 2015). Itsesäätelyn toimiessa vanhem-

Vanhemmuus on lapsen ensimmäinen ja tärkein kehitysympäristö.

pi pystyy olemaan herkkä lapsen viesteille ja tarpeille, vastaamaan niihin riittävän tarkasti ja siten turvaamaan lapsen terveen kehityksen. Heikko itsesäätely lisää todennäköisyyttä negatiiviselle vanhemmuudelle, ankarille ja tehottomille kasvatuskäytännöille, lapsen tarpeiden huomiotta jättämiselle sekä emotionaaliselle ja fyysiselle kaltoinkohtelulle.

Monilla itsesäätelyn ongelmista kärsivillä vanhemmilla on taustallaan toistuvia stressikokemuksia tai lapsuusiän traumaattisia kokemuksia, jotka vaikeuttavat heidän tunnesäätelyään ja toiminnanohjaustaan etenkin stressitilanteissa. Vanhemman heikko itsesäätely on puolestaan yhdistetty lapsen ja nuoren käyttäytymis- ja tunne-elämän ongelmiin sekä myöhempiin mielenterveyshäiriöihin – tämä heijastaa itsesäätelyongelmien ylisukupolvista siirtymistä. Onkin tärkeää ymmärtää, että vanhemmuus itsessään voi olla stressitekijä etenkin niille, joilla on jo ennestään vanhemmuuteen vaikuttavia riskitekijöitä (ks. taulukko tiedossa olevista riskitekijöistä).

Monella naisella raskausaika käynnistää ensimmäisen psyykkisen oireilun jakson tai uusii esimerkiksi nuoruudessa koetun masennusjakson, minkä vuoksi raskausajan voi nähdä erityisenä herkkyyskautena naisen elämässä.

Vanhemmuus alkaa jo raskausaikana, jolloin myös äidin aivojen itsesäätelyyn liittyvät alueet muovautuvat (Bakermans-Kranenburg, Lotz, Alyousefi-van Dijk & van IJzendoorn, 2019; Hoekzema ym., 2017). Aivojen suuri muovautuvuus vanhemmuuteen siirtymän aikana luo mahdollisuuden positiivisille, vanhemmuuden kannalta tärkeille muutoksille, mutta myös lisää mielenterveyden häiriöiden riskiä. Jopa joka seitsemäs raskaana oleva nainen kokee odotusaikana tavallisesta poikkeavaa stressiä, kuten päivittäisiä arkielämän merkittäviä huolia tai masennus- ja ahdistusoireita (Andersson, Sundström-Poromaa, Wulff, Åström & Bixo, 2006). Myös isien oireilu todennäköisesti heijastuu parisuhteeseen ja vanhemmuuteen (Korja ym., 2018). Monella naisella raskausaika käynnistää ensimmäisen psyykkisen oireilun jakson tai uusii esimerkiksi nuoruudessa koetun masennusjakson, minkä vuoksi raskausajan voi nähdä erityisenä herkkyyskautena naisen elämässä (Glynn, Howland & Fox, 2018). Raskausaikana käynnistyvä oireilu on usein merkittävä riskitekijä synnytyksen jälkeiselle oireilulle.

Vaikeudet siirtymässä vanhemmuuteen pitäisi nähdä kehityspsykopatologian viitekehyksessä: raskausajan merkittävät fysiologiset ja psykologiset muutokset voivat käynnistää negatiivisen kehityskulun, joka heijastelee vanhemman geneettistä riskiä, omia varhaisia elämänkokemuksia ja ajankohtaisia stressitekijöitä. Ne voivat yhdessä johtaa vanhemmuuteen liittyvään stressiin, psyykkiseen oireiluun, itsesäätelyn ja vanhemmuuden ongelmiin sekä lapsen kehityksen riskiin (Glynn ym., 2018).

Vanhemmuuden tuki pitäisi aloittaa varhain. Interventioiden sisällössä olisi vanhemmuustaitojen lisäksi tärkeää huomioida

17

Tiedossa olevia vanhemmuuden stressin ja itsesäätelyvaikeuksien riskitekijöitä:

nuori ikä

matala sosioekonominen asema ja merkittävät taloudelliset vaikeudet

arjen stressitekijöiden määrä raskausaikana

perhe- ja parisuhdeongelmat vähäinen sosiaalinen tuki

suunnittelematon raskaus

vanhemmaksi tulemiseen liittyvät ristiriitaiset tunteet

raskauteen tai synnytykseen liittyvät komplikaatiot aiempi mielialaoireilu tai psykiatrinen häiriö (etenkin raskaudenaikainen) traumaattiset lapsuuden kokemukset, fyysinen tai psyykkinen hyväksikäyttö ja kaltoinkohtelu* lapsen sairaus tai muu vaikeahoitoisuus (esim. univaikeudet, pitkittynyt itkuisuus).

* Traumaattiset elämänkokemukset ovat yleisiä kaikissa yhteiskuntaluokissa. Mitä useampi traumaattinen kokemus ihmisellä on taustallaan, sitä suurempi riski hänellä on aikuisiän itsesäätelyongelmiin sekä psyykkisiin ja somaattisiin sairauksiin.

18 Vauvatyö

itsesäätelyn näkökulma. Hyvätkään vanhemmuusinterventioiden sisällöt eivät yleisty vanhemman arkeen, mikäli hänellä on jatkuvaa stressiä ja siitä seuraavia tunne- ja käyttäytymisen säätelyn ongelmia. Interventioissa olisi tärkeää hyödyntää esimerkiksi kognitiivis-behavioraalisia menetelmiä, joiden avulla vanhempi tulisi tietoiseksi omista tavoistaan ajatella ja toimia sekä oppisi uusia toimintatapoja (Crandall ym., 2015). Vanhemman olisi myös tärkeää oppia itse keinoja vähentää stressiä arjessaan, ja tähän hän saattaa tarvita kotiin tuotuja hoitomalleja, terapiaa sekä yhteiskunnan taloudellista ja sosiaalista tukea.

Pienen lapsen stressi ja itsesäätelyn kehitys

Pienten lasten itsesäätelyyn vaikuttavat lapsen perinnölliset temperamenttipiirteet, jotka määrittävät hänen reagointitaipumuksiaan eri tilanteissa. Esimerkkejä temperamenttipiirteistä ovat negatiivinen emotionaalisuus, joka viittaa taipumukseen kokea kielteisiä tunteita, ja positiivinen emotionaalisuus, johon liittyy taipumus myönteisiin tunteisiin ja halu lähestyä uusia asioita ja tilanteita innokkaasti. Lapsen temperamenttipiirteet ovat näkyvillä jo vauvaiässä, kun taas edellä kuvattu otsalohkojen ohjaama tahdonalaisen säätelyn kyky kehittyy koko lapsuuden ja nuoruuden ajan ja vaikuttaa siihen, millaista käyttäytymistä ja tunteiden hallintaa lapselta voidaan kussakin iässä vaatia. Sekä lapsen reagointitaipumukset että opittu itsesäätelyn kyky – tunteiden säätely, toiminnanohjaus ja opitut mallit – vaikuttavat muun muassa lapsen sosiaalisiin suhteisiin, koulunkäyntiin ja aikuisilta saatuun palautteeseen. Voimakas negatiivinen emotionaalisuus ja heikko tahdonalainen itsesäätely ovat yhteydessä tunne- ja käytösoireiden riskiin lapsuudessa ja psykiatrisiin sairauksiin nuoruusiässä ja aikuisuudessa (De Pauw & Mervielde, 2010).

Lapsen varhaiset stressikokemukset ovat yhteydessä itsesäätelyn pulmiin kaikissa ikävaiheissa. Eniten näyttöä on varhaisten stressi- ja traumakokemusten, kuten ympäristön turvattomuuden, köyhyyden, ennakoimattomuuden, laiminlyönnin ja väkivallan yhteydestä itsesäätelyvaikeuksiin ja itsesäätelyn poikkeavaan kehityskaareen (Carvalho ym., 2016; Evans & Kim, 2013). Voimakkaalle stressille altistuneiden lasten itsesäätelyä kuvaa tyypillisesti voimistunut tunnereagointi, joka näkyy ahdistuneisuutena ja pelokkuutena tai aggressiivisuutena ja käytösoireina. Lisäksi varhainen stressi altistaa kiintymyssuhdehäiriöille, jotka taas näkyvät vaikeuksina muodostaa turvallisia ihmissuhteita. Toisaalta turvattomassa ympäristössä kasvaneiden lasten tahdonalainen itsesäätely voi myös kehittyä turvallisessa ympäristössä kasvaneita verrokkeja nopeammin (Callaghan & Tottenham, 2016), minkä on arveltu kompensoivan ahdistuneisuutta ja siten parantavan lapsen toimintakykyä ympäristössä, joka ei tarjoa riittävää turvaa. Tällainen normaalia nopeampi kehitys voi osaltaan myös altistaa mielenterveyden häiriöille; lapsi ikään kuin hyppää joidenkin tavanomaisten kehitysvaiheiden yli.

Toinen paljon tutkittu asia on äidin masennusoireiden yhteys lapsen voimakkaampaan negatiiviseen emotionaalisuuteen ja heikompaan itsesäätelyyn (Kingston & Tough, 2014). Masennusoireita kokevat äidit toimivat usein eri tavoin vuorovaikutuksessa lapsensa kanssa kuin psyykkisesti hyvinvoivat äidit, minkä on arveltu selittävän eroja myös lasten itsesäätelyssä. Ahdistusoireilla on mahdollisesti

19

samankaltainen yhteys lapsen itsesäätelykykyyn, mutta näyttö on joiltain osin ristiriitaista (Glasheen, Richardson & Fabio, 2010). Isien psyykkisen oireilun merkitys lasten kehityksessä on viime aikoina saanut aiempaa enemmän huomiota, ja sen vaikutukset ovat olleet samankaltaisia kuin äitejä koskevissa tutkimuksissa. Vanhempien oireilun vaikutusta välittävät myös muut perhesuhteet, kuten vanhempien parisuhteen laatu ja parisuhdetyytyväisyys ja ympäristöstä saatu sosiaalinen tuki.

Jo äidin raskaudenaikaisella stressillä on havaittu olevan itsenäisiä, joskin vähäisiä vaikutuksia lapsen itsesäätelyn kehitykseen. Raskaudenaikainen stressialtistus ennustaa voimakkaampaa temperamenttipohjaista negatiivista emotionaalisuutta ja heikompaa itsesäätelykykyä vauvaiässä (Korja, Nolvi, Grant & McMahon, 2017), heikompaa itsesäätelyä ja toiminnanohjausta varhais- ja keskilapsuudessa ja edelleen suurempaa riskiä oireilla psyykkisesti ja sairastua mielenterveyden häiriöön nuoruusiässä ja aikuisuudessa (Van den Bergh ym., 2017). Sillä, ovatko kyseessä äidin masennus- ja ahdistusoireet, stressiä aiheuttavat elämäntapahtumat vai esimerkiksi luonnonkatastrofeille altistuminen, ei ole systemaattisesti havaittu olevan erityistä merkitystä stressin vaikutuksen kannalta.

Äidin psyykkiseen oireiluun liittyy fysiologisia muutoksia äidissä ja istukassa, ja näiden muutosten ajatellaan altistavan sikiön sellaiselle biologiselle ympäristölle, joka muovaa aivojen kehitystä. Monet tutkimukset ovat osoittaneet yhteyksiä stressiin liittyvien biologisten muutosten (esim. äidin stressihormonien tai tulehdusproteiinien määrä, istukan läpäisevyys stressihormoneille) ja lapsen kehityksen välillä, joskin tutkimusnäyttö on ristiriitaista ja biologiset mekanismit tunnetaan toistaiseksi huonosti. On myös huomattava, että raskaudenaikaisten stressitekijöiden vaikutukset lapsen itsesäätelyyn ovat kaiken kaikkiaan melko vähäisiä eikä niiden perusteella pystytä ennustamaan kehitystä yksilötasolla. Ne voivat kuitenkin pitkällä aikavälillä ja yhdessä muiden riskitekijöiden kanssa olla osa jatkumoa, joka johtaa mielenterveyden kannalta epäsuotuisaan kehitykseen.

Viimeaikainen tutkimus on suuntautunut riskitekijöiden sijasta aiempaa enemmän siihen, mikä on vanhempien hyvinvoinnin ja voimavaratekijöiden merkitys lapsen kehityksen kannalta. Näyttää siltä, että äidin raskaudenaikainen myönteinen mielenterveys, kuten mielihyvä, tyytyväisyys, sosiaalinen hyvinvointi ja merkityksellisyyden kokemukset, selittää lapsen suotuisaa kehitystä äidin psyykkisistä oireista riippumatta ja myös suojaa lasta myöhemmiltä psykiatrisilta sairauksilta (Phua, Kee & Meaney, 2019). Lupaavat tulokset viittaavat siihen, että myönteisen mielenterveyden tukeminen oireiden ehkäisyn ohella saattaa olla tärkeää hoidettaessa perheitä, jotka ovat kohdanneet stressitekijöitä.

Verkkomateriaalia:

https://sites.utu.fi/finnbrain/oppaita-aiheesta-stressi-ja-aivot/ https://developingchild.harvard.edu/science/key-concepts/toxic-stress/ https://issuu.com/universityofjyvaskyla/docs/lapsen_aivojen_ja_tunnes__telyn_keh

20 Vauvatyö

Viimeaikainen tutkimus on suuntautunut riskitekijöiden sijasta aiempaa enemmän siihen, mikä on vanhempien hyvinvoinnin ja voimavaratekijöiden merkitys lapsen kehityksen kannalta.

Ydinasioita:

Sopiva määrä stressiä kuuluu elämään ja on tarpeellista kehityksen kannalta. Liiallinen ja pitkäkestoinen stressi voi olla haitallista lapsen aivojen kehitykselle. Varhaisella stressillä on laaja-alaisia vaikutuksia lapsen aivojen kehitykseen ja ruumiillisten ja psykiatristen sairauksien riskiin.

Riittävän hyvät itsesäätelytaidot ovat edellytys vanhempana toimimiselle. Voimakas stressi, myös varhain lapsuudessa koettu, heikentää aikuisen itsesäätelyä ja lisää riskiä vanhemmuuden ongelmiin. Raskausaika valmistelee tulevia vanhempia vanhemmuuteen ja on herkkyyskausi vanhemman mielenterveyden kannalta. Äidin raskausaikana ja lapsen syntymän jälkeen kokema stressi ja psyykkinen oireilu lisäävät lapsen itsesäätelyn vaikeuksien riskiä.

Lapsen itsesäätelyn vaikeudet taas ennustavat lapsen myöhempiä mielenterveyden haasteita. Stressiltä suojaavat ennakoitavat ihmissuhteet, säännölliset elämäntavat, uni, liikunta ja monipuolinen ravinto.

Lähteet

Andersson, L., Sundström-Poromaa, I., Wulff,

M., Åström, M., & Bixo, M. (2006). Depression and anxiety during pregnancy and six months postpartum: a follow-up study. Acta Obstetricia et Gynecologica Scandinavica, 85(8), 937–944. https://doi.org/10.1080/00016340600697652

Bakermans-Kranenburg, M. J., Lotz, A., Alyousefi-van Dijk, K., & van IJzendoorn, M. (2019).

Birth of a Father: Fathering in the First 1,000 Days. Child Development Perspectives, 13(4), 247–253. https://doi.org/10.1111/cdep.12347

Bridgett, D. J., Burt, N. M., Edwards, E. S., &

Deater-Deckard, K. (2015). Intergenerational transmission of self-regulation : A multidisciplinary review and integrative conceptual framework. Psychological Bulletin, 141(3), 602–654. https://doi.org/10.1037/a0038662

Callaghan, B. L., & Tottenham, N. (2016).

The Stress Acceleration Hypothesis: Effects of early-life adversity on emotion circuits and behavior. Current Opinion in Behavioral Sciences, 7, 76–81. https://doi.org/10.1016/j. cobeha.2015.11.018

Carvalho, J. C. N., Donat, J. C., Brunnet, A. E., Silva, T. G., Silva, G. R., & Kristensen, C. H.

(2016, June 1). Cognitive, Neurobiological and Psychopathological Alterations Associated with Child Maltreatment: A Review of Systematic Reviews. Child Indicators Research, Vol. 9, pp. 389–406. https://doi.org/10.1007/ s12187-015-9314-6

Crandall, A. A., Deater-Deckard, K., & Riley,

A. W. (2015). Maternal emotion and cognitive control capacities and parenting: A conceptual framework. Developmental Review, 36(June 2018), 105–126. https://doi.org/10.1016/j. dr.2015.01.004

De Pauw, S. S. W., & Mervielde, I. (2010).

Temperament, personality and developmental psychopathology: A review based on the conceptual dimensions underlying childhood traits. Child Psychiatry and Human Development, 41(3), 313–329. https://doi.org/10.1007/ s10578-009-0171-8

Diamond, A. (2013). Executive functions. Annual Review of Psychology, 64, 135–168. https://doi.org/10.1146/annurevpsych-113011-143750

Diamond, A., & Ling, D. S. (2016). Conclusions about interventions, programs, and approaches for improving executive functions that appear justified and those that, despite much hype, do not. Developmental Cognitive Neuroscience, 18, 34–48. https://doi. org/10.1016/j.dcn.2015.11.005

Evans, G. W., & Kim, P. (2013). Childhood Poverty, Chronic Stress, Self-Regulation, and Coping. Child Development Perspectives, 7(1), 43–48. https://doi.org/10.1111/cdep.12013

Glasheen, C., Richardson, G. A., & Fabio, A. (2010). A systematic review of the effects of postnatal maternal anxiety on children. Archives of Women’s Mental Health, 13(1), 61–74. https://doi.org/10.1007/s00737-009-0109-y

Glynn, L. M., Howland, M. A., & Fox, M.

(2018). Maternal programming: Application of a developmental psychopathology perspective. Development and Psychopathology, 30(3), 905–919. https://doi.org/10.1017/ s0954579418000524

21

Hoekzema, E., Barba-Müller, E., Pozzobon, C., Picado, M., Lucco, F., García-García, D., …

Vilarroya, O. (2017). Pregnancy leads to longlasting changes in human brain structure. Nature Neuroscience, 20(2), 287–296. https:// doi.org/10.1038/nn.4458

Kingston, D., & Tough, S. (2014). Prenatal and postnatal maternal mental health and schoolage child development: A systematic review. Maternal and Child Health Journal, 18(7), 1728–1741. https://doi.org/10.1007/s10995-013-1418-3

Korja, R., Nolvi, S., Grant, K. A., & McMahon,

C. (2017). The relations between maternal prenatal anxiety or stress and child’s early negative reactivity or self-regulation: A systematic review. Child Psychiatry & Human Development, 1–19. https://doi.org/10.1007/ s10578-017-0709-0

Korja, R., Nolvi, S., Kataja, E. L., Scheinin, N., Junttila, N., Lahtinen, H., … Karlsson, H.

(2018). The courses of maternal and paternal depressive and anxiety symptoms during the prenatal period in the finnbrain birth cohort study. PLoS ONE, 13(12). https://doi. org/10.1371/journal.pone.0207856

Lehtola, S., Tuulari, J. J., Karlsson, L., Parkkola, R., Karlsson, H., & Scheinin, N. M. (2016).

Miten varhainen stressi vaikuttaa aivojen kehitykseen? 1345–1351.

Oh, D.L., Jerman, P., Marquez, S.S, Koita, K., Purewal Boparai, S.K., Burke, H.N. Bucci, M.

(2018). Systematic review of pediatric health outcomes associated with childhood adversity. BMC Pediatr. doi: 10.1186/s12887-018-1037-7.

Phua, D. Y., Kee, M. Z. L., & Meaney, M. J. (2019). Positive Maternal Mental Health, Parenting and Child Development. Biological Psychiatry. https://doi.org/10.1016/j.biopsych.2019.09.028

Van den Bergh, B. R. H., van den Heuvel, M. I., Lahti, M., Braeken, M., de Rooij, S. R.,

Entringer, S., … Schwab, M. (2017). Prenatal developmental origins of behavior and mental health: The influence of maternal stress in pregnancy. Neuroscience & Biobehavioral Reviews. https://doi.org/10.1016/J.NEUBIOREV.2017.07.003