Päivänne ovat luetut

Yksityisen terveydenhuollon sydän sykkii edelleen, vaikka muuta ennustettiin. Mehiläinen

Kansanterveyslaki on toistaiseksi suurin järjestelmäuudistus suomalaisessa terveydenhuollossa. Se hidasti yksityisten terveyspalveluiden kasvuvauhtia, koska pääsy julkisiin palveluihin parantui. Ennustettiin jopa yksityisten terveyspalveluiden kuolemaa.

Vuonna 1972 voimaan tullut kansanterveyslaki oli käänteentekevä järjestelmäuudistus suomalaisessa terveydenhuollossa. Perusterveydenhuolto siirtyi kuntien vastuulle ja terveyskeskusverkoston rakentaminen käynnistyi.

Terveyskeskuksiin alettiin koota hajallaan olleita terveyspalveluita. Kunnanlääkärijärjestelmä purettiin. Ensimmäisten kymmenen vuoden aikana terveyskeskusten henkilöstömäärä yli kolminkertaistui. Uudistuksen kustannukset jaettiin kuntien ja valtion kesken.

Uudistus söi elintilaa yksityisiltä terveyspalveluilta, kun julkisten palveluiden saatavuus parantui. Yksityisten toimijoiden määrä kuitenkin jatkoi kasvuaan ja kilpailua syntyi aiempaa enemmän erikoislääkäreiden palveluissa. Tämä vaati enemmän investointeja, mikä nosti yritysten kustannuksia ja heikensi niiden taloutta.

LÄÄKÄRIKESKUKSEEN VAI ALKOON?

Kansanterveyslaki tuli voimaan asteittain siten, että suuret kaupungit tulivat sen piiriin viimeisinä. Kun yksityisiä palveluita oli tarjolla enemmän juuri näissä kaupungeissa, kansanterveyslaki ei niissä puraissut heti yksityistä terveydenhuoltoa. ”Yksityislääkäritoiminnalla oli itse asiassa vielä 1970-alkupuolella aivan hirvittävä tilaus”, kertoo tamperelaista Tampereen Lääkärikeskusta, sittemmin Koskiklinikkaa pitkään johtanut Timo Soini. ”Meidän kaikkien aikojen potilaskäyntiennätyksemme oli vuonna 1974. Ilman ajanvarausta toimineella yleislääkärien poliklinikalla kävi silloin 94 000 asiakasta ja ajanvaraukseen perustuvilla lääkäreiden yksityisvastaanotoilla 35 000 – 40 000 asiakasta”, Soini muistelee. ”Meillä oli yksinkertainen lupaus: kaikki pääsevät lääkäriin samana päivänä. Se tarkoitti, että henkilökunnan kanssa piti tehdä erityisjärjestelyitä. Työpäivä oli kahdeksan tuntia, mutta saimme henkilökunnan sitoutumaan siihen, että kun ovi pannaan viideltä kiinni, he ovat töissä niin kauan, että viimeinenkin potilas on hoidettu”, Soini kertoo.

Koskiklinikan suosio näkyi jopa katukuvassa. Jonoa alkoi muodostua jo aamuvarhain, ja pahimpina pakkaspäivinä piti käydä päästämässä ihmisiä lämmittelemään porraskäytävään jo ennen klinikan avaamista. Samassa talossa oli kulman takana Alkon myymälä ja päivisin kadulla oli kaksi jonoa: toinen Alkoon ja toinen lääkärikeskukseen.

LÄÄKÄREIDEN KIINNOSTUS YRITTÄMISEEN VÄHENI

Kansanterveyslaki arvelutti monia yksityislääkäritoimintaa harkinneita, mutta ei kaikkia. Yksi heistä on lääkintöneuvos Sakari Alhopuro, joka perusti Turkuun Puutarhakadun Lääkäriaseman vuonna 1973. Nimi muuttui myöhemmin Pulssiksi. ”Lääkärikeskuksen perustamishankettamme epäiltiin yleisesti kannattamattomaksi. Osa lääkäreistä oli kyllä kiinnostunut pitämään vastaanottoa, jos vain asiakkaita olisi, mutta osakkaaksi lähteminen ei kiinnostanut”, Alhopuro muistelee.

Monet viranomaiset odottivat yksityisen lääkäritoiminnan loppua 1970-luvulla. Turku oli silloin hyvin vasemmistolainen kaupunki ja kaupungin terveyslautakunta yritti estää Alhopuron hankkeen. ”Lääninlääkäri sanoi minulle, että turhaan sinä Sakari tämmöisiä katiskoita perustat. Kun kansanterveyslaki tulee voimaan koko maassa, tällaisilla ei ole mitään tekoa sen jälkeen”, Alhopuro kertoo.

Timo Soini puolestaan muistaa sosiaali- ja terveysministeriön kansliapäällikön vierailun Lääkärikeskusten Yhdistyksen (LKY) laivaseminaarissa 1970-luvun loppupuolella. Kansliapäällikön viesti osanottajille oli tämä: ”Päivänne ovat luetut. Varautukaa panemaan luukkunne kiinni, kun kansanterveyslaki etenee suuriin asutuskeskuksiin.”