Rintamamiesperheiden arkea

Rintamiesasutus toi uusia asukkaita Mellunkylään 1940–1950-luvuilla. Bredbackan tilasta lohkaistuille tonteille kasvoi omaleimainen yhteisö, jonka maansaajista monet olivat sotainvalideja.

BrecBacKan tilalle perustetun rintamamieskylän rakentaminen alkoi keväällä 1946. Valter Suonio myi 38 asuintilaa, jotka lohkottiin hänen omistamastaan tilasta vuoden 1945 maanhankintalain nojalla perheellisten sotainvalidien, sotaleskien ja rintamamiesten omakotipalstoja varten. Uutta kylää kutsuttiin Bredbackan omakotialueeksi, Omakotialueeksi, Osuuskassakyläksi, mutta myös Invalidi- ja Rintamamieskyläksi.

Kylän alue koostui kahdeksasta hehtaarista metsän reunassa olevaa savista ja ohdakkeista peltoa. Tontit olivat yleensä pitkiä ja melko kapeita. Talot sijoitettiin tavallisimmin kadun reunaan, niin että kadun puolelle jäi pieni puutarha-alue. Tontin takaosaan mahtui kasvimaa,

Bredbackan tilasta erotettujen rintamamiestonttien sijainti.

Kuva: Kylämme. Rintamamieskylä Bredbackan mailla. jonka tuotannon toivottiin helpottavan sodan jälkeistä elintarvikepulaa. Hakostaron-, Rikalan- ja Jäämäentiet tehtiin yhtä aikaa talojen kanssa.

Talot olivat pääosin puisia puolitoistakerroksisia Iso-Tupa -tyyppitaloja, joissa oli asuinkerros, ullakko ja kellari. Noin 60 neliömetrin asuinkerroksessa oli kaksi huonetta ja keittiö. Ullakolla oli rintamamiestalojen tapaan tilaa kahdelle lisähuoneelle. Rakentamista vaikeutti tarvikepula. Kaikkein vaikeinta oli saada ikkunalaseja. Lisäksi rakennustarvikkeet olivat usein huonoja, kuten kattohuopa. Lindforsien täytyi uusia katto jo muutaman vuoden kuluttua rakentamisesta.

Kotieläimiä oli aluksi lähes jokaisessa taloudessa. Monella perheellä oli kanoja, joita hoidettiin ulkorakennuksessa tai kellarissa. Kananmunia vietiin torille, Karlssonin kauppaan tai myytiin suoraan kotoa. Joillakin perheillä oli ankkoja, kalkkunoita ja kaneja. Sikaa, lampaita ja jopa vuohiakin pidettiin. Kolmessa taloudessa oli hevonen ja Westerlundeilla hoidettiin myös lehmiä. Kun elintarvikkeita alkoi tulla kauppoihin runsaammin, niin eläintenpidosta luovuttiin.

Kunnallistekniikkaa ei ollut Taloja lämmitettiin aluksi puilla, jotka ostettiin yleensä puutavaraliikkeistä. Lähin niistä, Suomenlahden Puu sijaitsi Muinaistutkijantien ja Humikkalantien kulmassa. Käyttöveden saanti oli vaikeaa. Kaivoja ei ollut tai ne olivat niukkavetisiä. Kaupunki toi vettä tynnyreihin, mutta seisoneen veden käyttö ruokavetenä oli vastenmielistä. Viemäreitä ei ollut, vaan likavedet kannettiin ulos. Vuonna 1955 osa kyläläisistä rakensi yhteisviemärin. Se alitti Hakostarontien ja jatkui Jäämäentielle, jolla viemärilinja päätyi tonttien takana olevaan ojaan. Viemäröinti toimi sinänsä hyvin ja mahdollisti sisävessojen rakentamisen. Loppupäässä olivat saostuskaivot, joten viemärivesi ei juossut sellaisenaan ojaan.

Kaupungin vesi- ja viemärilinja valmistui vuonna 1968 Hakostarontielle. Muu osa ky-

Rintamamieskylän lapset kävivät pääsin Mellunkylän suomenkielistä kansakoulu. Ruotsinkielinen koulu sijaitsi Vuosaaressa.

Kuva on vuodelta 1965. Uusi koulu valmistui 1970-luvulla. Kuva: Constantin Grünberg / Helsingin kaupunginmuseo

lästä jäi kunnallisen vesi- ja viemärilinjan ulkopuolelle. Putkilinjasto täydentyi vuosina 1975–76.

Sähköt Invalidikylään saatiin Vesalassa Aarteenetsijäntiellä asuneen insinööri Heimbürgerin johdolla. Hän sai hankittua sähköpylväät ja kuparilankaa, ja asennukset teki Paganuksen sähköliike. Heimbürger sai samalla itse sähköt edullisemmin, kun muuntaja sijaitsi Jäämäentien päässä.

Invalidikylän yrittäjiä Puutarhuri Olof Westerlund ja hänen vaimonsa Anita, o.s. Bremer perheineen muutti Hakostarontien päähän lähistöltä Vallmon tilalta. Westerlundit viljelivät avomaalla perunaa, porkkanaa, hernettä ja kaalia. Kasvihuoneissa kasvoi aluksi tomaatteja ja kurkkuja, myöhemmin persiljaa, kukkia ja jopa viinirypäleitä. Westerlundien tytär, Kristina Saarija muisteli 1990-luvulla, kuinka työlästä kasvihuoneiden lämmitys oli alkuvuosina: ”Jokaisessa kasvihuoneessa oli kolme kaminaa. Talvella ne piti täyttää joka kolmas tunti, myös yöllä. Ei olisi talvipakkasella tarvittu kuin puoli tuntia tai tunti, niin kaikki olisi ollut mennyttä. Myöhemmin siirryttiin koksi- ja vesikiertolämmitykseen. Silloin ei tarvinnut sytyttää niin montaa kaminaa. Kun sitten saatiin öljylämmitys, tuli myös hälytyslaite makuuhuoneeseen. Nyt isä sai nukkua yönsä rauhassa. ”

Oskar Panell perusti tontilleen kanalan, jossa oli 200 kanaa. Panellit myivät munia sekä Karlssonin kauppaan että suoraan kotoa. Panelleilla oli myös alkuvuosina sauna, jonne tultiin kauempaakin saunomaan. Viikossa oli

Kun Mannerheim kävi Invalidikylässä

Alli Ruuth muisteli 1990-luvulla marsalkka C. G. Mannerheimin vierailua adjutanttinsa kanssa alkukesästä 1947. Komealla mustalla autolla paikalle saapunut Mannerheim kyseli, kuka on Invalidikylän vaikeimmin haavoittunut. Molemmat jalkansa, toisen polven yläpuolelta, toisen polven alapuolelta menettänyt Vilho Ruuth oli paikalla. Mannerheim keskusteli hänen kanssaan ensin ulkona. Marsalkka lähti myös sisälle ja viipyi Alli Ruuthin mukaan melkein tunnin. ”Mannerheim kyseli, missä joukko-osastossa mieheni oli ja muistaako tämä hänen puheensa. Mies sanoi muistavansa: Herra marsalkka, te sanoitte, pysytään omilla rajoilla, ei mennä yli. Se oli liikuttava tilanne. Mannerheim kyseli vielä kaikenlaista miehen voinnista ja kaikesta. Jäi mielikuva, että hän oli hyvin sympaattinen ihminen. Hän oli jo iäkäs, tullut juuri Sveitsistä ja ymmärsi luultavasti paljon paremmin kuin osataan ajatellakaan näitä vammaisia.” (…) Miehen työtoverit pitivät Mannerheimin tapausta sellaisena kunniana, ettei marsalkan kättä puristaneen olisi enää tarvinnut työssä käydä. Näin he ajattelivat, vaikka marsalkan käynnistä ei ollut markankaan hyötyä. Hän ei tuonut eikä vienyt mitään. Halusi vain muistaa vammaisia henkilökohtaisesti ja osoittaa kunnioitustaan.”

omat maksulliset miesten, naisten ja perheitten saunapäivät. Panellin kellarissa toimi myös vuoteen 1973 saakka puoliautomaattinen muovipuristamo. Teräsmuoteilla tehtiin eri kokoisia ryijyn lastoja, polkupyörän kädensijoja mm. armeijalle, ompelurasioita, paperiveitsiä ja peilinkehyksiä. Naulakallion vastaanottokodin paikalla toimi Gustafssonin kettufarmi. Lähinaapureita kiusasivat kettutarhasta lähtenyt haju ja siellä viihtyneet kärpäset. Suomenlahden Puu oli piensaha, joka tuotti puutavaraa lähiseudun tarpeisiin. Sahauksen ylijäämät tekivät kauppansa polttopuina.

Porvoontietä kaupunkiin Ensimmäisinä vuosina Invalidikylän asukkaat joutuivat kävelemään linja-autolle Porvoontien varteen (nykyinen Itäväylä) joko Kallvikin risteykseen Naulakalliontietä tai Lindin kaupalle peltojen halki kulkevaa polkua. Liikennöinti kylälle alkoi syksyllä 1948. Päätepysäkki sijaitsi Muinaistutkijantien ja Hakostarontien kulmassa. Huonokuntoiset menivät kuitenkin usein rikki, joten vuoroja jäi väliin ja matka keskeytyi usein.

Sittemmin kaupungin bussit alkoivat ajaa Vartiokylään Lindin kaupalle, josta oli käveltävä loppumatka. Bussi 41 päätepysäkin siirryttyä Kallvikin risteykseen kävelymatkaa kertyi noin 1,5 kilometriä. Myöhemmin Tammelundin liikenne ja Liikenne Oy hoitivat liikennettä 1980-luvulle saakka. Metron valmistuttua Helsingin kaupunki otti liityntäliikenteen haltuunsa.

Invalidikylän teitä ei aurattu alkuvuosina järjestelmällisesti, vaan kukin talo huolehti omasta osuudestaan. Kun Jäämäentiellä asunut Lindberg tarvitsi autonsa ja vuorotyönsä vuoksi aurattuja teitä, hän järjesti aurauksen. Teiden aukaiseminen oli kuitenkin hankalaa, koska kaikki kyläläiset eivät halunneet maksaa siitä, vaan käskivät nostaa auran ylös tonttinsa kohdalla. Auraus ja muukin teiden vaatima huolto saatiin kuntoon vasta sitten, kun kylälle perustettiin tiehoitokunta vuonna 1959.

Invalidinkylän uusi asemakaava vahvistettiin 22.1.1982, jota ennen alue oli rakennuskiellossa. Alueen asukkaat ottivat kantaa alkuperäistä kaavaehdotusta vastaan, sillä Hakostarontien ja Humikkalantien väliin oli määrä rakentaa korkeita kerrostaloja ja kevyen liikenteen väylä keskelle puutarhuri Westerlundin tonttia. Lähes kaikki kyläläiset allekirjoittivat kaavaa vastustavan kirjelmän. Alueelle rakennettiinkin pienkerrostaloja ja tarpeeton kevyenliikenteen väylä jäi tekemättä. Suuria tontteja on sittemmin jaettu ja alueelle on noussut runsaasti uutta asutusta. •

Lähde: Kylämme. Rintamamieskylä Bredbackan mailla. Helsinki 1994.

Mellunkylänpuro

Mellunkylänpuro alkaa Jakomäen kupeesta Slåttmossenilta. Puro virtaa Rajakylän kautta ja Vesalan halki ja edelleen Länsimäentien vieritse Itäväylälle, jonka jälkeen se laskee Vartiokylänlahden pohjukkaan. Pituudeltaan 5,5-kilometrinen puro on Helsingin pisimpiä.

Mellunkylänpuro on harvassa paikassa enää luonnontilainen. Puroa on ruopattu, perattu ja sen uomaa on monin paikoin siirretty. Sen varrelle on tehty erilaisia rakennelmia, joista komein on ehkä Aarteenetsijäntien ja Länsimäentien välillä sijaitsevan Vesalankosken ympärille rakennettu Aarrepuisto. Länsimäentien ja Untamalantien risteyksen lähelle on ruopattu tulva-allas, jossa sorsat viihtyvät. Toinen pienempi allas on lähellä Itäväylää.

Purossa on ollut ennenkin erilaisia rakennelmia. Muinaistutkijantien sillan kohdalla oli palokaivo. Puroon oli kaivettu syvennys, josta paloautot saivat tarvittaessa vettä. Samanlainen kaivo oli Vesalassa Aarteenetsijäntien ja Tuukkalantien risteyksen lähellä. Puron yläjuoksulla taisi olla pari muutakin palokaivoa. Rekitien kääntöpaikan lähellä purossa oli pato ja lampi, josta agronom Suonio otti vettä viljelmilleen. Suonio omisti suuret maa-alueet Mellunkylässä. Patorakennelman betoninen raunio on vieläkin nähtävissä purossa.

Muistelen kaiholla puroa 1950-luvun lähes koskemattomassa muodossaan. Syvällä virtaava Vesalankoski oli tuolloin pikkupojan silmissä melkein kuin Coloradon kanjoni. Samanlainen kanjoni oli puron sivuhaarassa Untamalantien ja Humikkalantien risteyksen lähellä.

Puron vesi oli 1950-luvulla puhdasta. Einari Lindberg rakensi Jäämäentie 24:n kohdalla olevan tonttinsa perukoille puroon padon, jossa lapset saattoivat pulikoida. Myöhemmin vesi likaantui pahoin, kun moni puronvarren kiinteistönomistaja laski jätevetensä puroon. Kylällemme tuli kaupungin viemäri vasta 1970-luvun puolivälissä. Vesi on taas puhdistunut ja puroon on istutettu taimenia. Purossa oli pieniä ”skidareita” 1950-luvulla.

Runsaslumisten talvien jälkeen puron vesi oli korkealla ja saattoi paikoin tulvia yli äyräidensä. Kuivina kesinä purossa on vähän vettä. Kerran puro näytti voimansa. Vuonna 1998 heinäkuun toisena päivänä Sipoosta ulottui Itä-Helsinkiin kapea sadepilvi, josta tuli tunnin ja kolme varttia vettä ja rakeita kirjaimellisesti kaatamalla.

Vettä tuli niin paljon, että sadevesiviemärien kapasiteetti ei riittänyt ja kaduilla olevat sadevesikaivot muuttuivat suihkulähteiksi. Mellunkylänpuro paisui paikoin 20 metriä leveäksi vuolaaksi virraksi, joka vei mennessään kaksi siltaa, Rekitien vanhan sillan ja sen vieressä olevan kevyen liikenteen väylän sillan.

Eero Hiltunen