Sotavuodet Mellunkylässä

Pääkaupungin läheisyys vaikutti sotavuosina mellunkyläläisten elämään. Ensimmäisen maailmansodan aikana rakennetut luolat otettiin sotatarviketuotantoon. Jatkosodan aikana Kivikossa sijainnut tutka oli tärkeä lenkki pääkaupungin ilmapuolustuksessa. Venäläiset sotavangit nostivat turvetta ja tekivät maatöitä.

Ammusten sorvausta Mellunkylässä talvisodan aikana. SA-kuva

talvisodan aiKana mellunKylään tuli väkeä pakoon pommituksia. Hataratkin mökit tuntuivat turvallisemmilta kuin pääkaupungin kerrostalot. Ihmiset joutuivat silti viettämään lukuisia öitä Vallikallion pommisuojassa. Viittapolulla tuhoutui talo viereen osuneesta pommista, kun räjähdyksen aiheuttama paineaalto hajotti rakennuksen. Sisällä olleet asukkaat selvisivät vähäisin vammoin.

Ensimmäisen maailmansodan aikana rakennetuista varastoluolista osa kunnostettiin sotateollisuuden käyttöön talvisodan alla. Ritvalantien eteläpuolella sijaitseva luola oli vuosina 1939–1940 Hietalahden telakan ja 1941–1944 Ford Oy:n käytössä. Naulakallion luolaa käytti talvisodan aikana Kone ja Silta Oy. Naulakalliossa sijaitsi myös väestönsuojelun ensiapuasema. Kotikonnuntie 3:n itäpuolisessa luolassa toimi vuonna 1939–1940 Kone ja Silta Oy:n ammussorvaamo. Kontulankaari 8–12:n länsipuolinen luola oli myös käytössä.

Kotikonnuntie 3:n takana sijaitsevalla kalliolle oli jatkosodan aikana sijoitettu kevyt ilmantorjuntatykki. Mellunkylän pojat nimesivät paikan ”IT-kallioksi”. Valojuova-ammukset piirtyivät komeina pimeälle taivaalle, kun tykki ampui neuvostokoneita. Myös Naulakalliolle ja Kivikon pohjoispäähän Vesalan ja Jakomäen tuntumaan oli tuotu ilmantorjuntatykit.

Helsinki joutui helmikuussa 1944 Neuvostoliiton ilmavoimien kovien pommitusten kohteeksi. Malmin lentokentän lähelle nykyiseen Kivikon ulkoilupuistoon sijoitettu tutka auttoi osaltaan hyökkäysten torjunnassa. Helsingin ja koko Suomen ilmapuolustuksen suorituskykyä paransivat jatkosodan loppuvaiheessa Saksasta hankitut tutkat.

Pääkaupungin ilmatorjuntaa tehostivat vuoden 1943 aikana kaksi Freyailmavalvontatutkaa ja neljä ilmantorjunnan Würtzburg-tulenjohtotutkaa. Freya sai peitenimen ”Raija” ja Würtzburg nimettiin ”Irjaksi”. ”Raija I” sijoitettiin Kivikkoon silloiseen Helsingin maalaiskuntaan nykyisen Helsingin korkeimmalle luonnolliselle huipulle keväällä 1943. Toinen samanlainen tutka (Raija II) asennettiin Kuninkaansaareen. Tutkalaite oli kuusi metriä leveä ja viitisen metriä korkea. Kivikkoon pystytetty ”Raija” aloitti toimintansa virallisesti 27. huhtikuuta 1943.

Kokeiluvaiheessa 23. huhtikuuta tutka havaitsi kohteen Suomenlahdelta. Lentomestari Oiva Tuominen nousi

Kivikossa sijainnut Raija-tutka. Kuva teoksesta Lappi & Peitsara 2012.

Suuri osa sotatarvikkeita valmistaneita työntekijöistä oli naisia myös Mellunky-

lässä. SA-kuva ilmaan Messerschmitt-koneella ja ampui alas Pe-2 -koneen. Ensimmäinen pudotus lisäsi luottamusta uuden laitteen tehoon. ”Raijan” avulla neuvostokoneet voitiin havaita jopa 150 kilometrin päästä. Käytännössä havaintoetäisyys oli yleensä 80 kilometriä, eikä tähänkään aina päästy. Kivikon ”Raijan” suorituskyky heikentyi muun muassa varaosien puutteen vuoksi. Sillä pystyttiin kuitenkin havaitsemaan hyvissä oloissa Lahden 104 kilometrin päässä sijaitsevat radiomastot.

Tutkahenkilöstönä toimi Saksassa koulutuksensa saaneita suomalaissotilaita, muita ilmavalvontaan komennettuja sotilaita sekä myös lottia. Tutkien käyttöä oli rajoitettava radioputkien säästämiseksi. Tutka käynnistettiin vasta kun ilmavalvontakeskus oli antanut saamiensa kaukoviestien perusteella etsintämääräyksen. Käynnistäminen vei aikaa, mikä heikensi valvontatehoa. Ihanteellisessa tapauksessa niitä olisi pitänyt käyttää koko ajan.

Helmikuun 1944 suurpommitusten aikaan Raijat olivat tyydyttävässä toimintakunnossa ja kykenivät toimittamaan osoittamaan maaleja Irjaluotaimille. Jokaisella Helsingissä toimineella ilmantorjuntapatteristolla oli käytössään ”Irja”-tutka. Niiden antamien tietojen perusteella pääkaupungin ilmatorjunta kykeni ampumaan tehokasta sulkutulta, joka karkotti valtaosan neuvostokoneista Helsingin yltä.

Tutka tarvitsi toimiakseen sähköä, jota tuotettiin aluksi aggregaatilla. Mäelle vedettiin suurjännitelinja toukokuussa 1943. Se vaurioitui Helsingin pommituksissa 16–17.2.1944. Linja saatiin korjattua vasta 20. helmikuuta, kun Malmin sähkölaitoksen asentaja korjasi linjan yhdessä tutkan miehistön kanssa.

Kivikosta oli myös puhelinyhteys Malmille, jonne oli sijoitettu Messerschmitt-lentue. Ihannetilanteessa Raijoista toinen paikansi omien koneiden sijainnin ja toinen seurasi viholliskoneita. Kivikon Raija oli kahdesta Helsingin tutkasta toimintavarmuudeltaan heikompi. Saksalaisten asiantuntijoiden mielestä se oli sijoitettu liian korkealla paikalle. Suomalaisten mielestä väite ei pitänyt paikkaansa, eikä tutkaa siirretty.

Raija lopetti mittaamisen Kivikossa 18.9.1944, kun Neuvostoliiton johtama liittoutuneiden valvontakomissio otti Malmin kentän käyttöönsä. Tutka purettiin ja siirrettiin Hämeenlinnaan. Se oli ollut käytössä 1995 tuntia.

Jatkosodan aikana venäläisiä sotavankeja oli töissä Mellunkylässä. Jusleniuksen tilalla kaksi vankia teki maatöitä. Käytännön syistä isäntäväki ja vangit söivät samassa pöydässä, mikä ei ollut sallittua. Tarkastajat tulivat yllättäen käymään ruoka-aikana, jolloin vangit hyppäsivät avoimesta keittiön ikkunasta ulos. He menivät nopeasti ulkorakennukseen, johon heidät oli majoitettu. Isäntä sai moitteita puuttuvasta ikkunaristikosta. Paavo Vakkalan mukaan sotavangit saivat tehtäväkseen laittaa ristikot, jotka he naureskellen väsäsivät rautalangoista.

Nykyisestä Kelkkapuistosta Kurkimäen ohi Malmin ampumaradalle ulottuneelta suolta sotavangit nostivat turvetta kuokilla polttoaineeksi. Turve vietiin jalostettavaksi Saseka Oy:n tehtaille Vuosaareen. Börje Nyman on muistel-

Kivikkoon haudattujen neuvostosotilaiden muistomerkki. Paaden pystytti vuonna 1946 Suomi-Neuvostoliitto-Seura. Teksti kuuluu suomeksi: tähän on haudattu 34 neuvostosotilasta. Muistomerkkiin on lisätty myöhemmin alaosaan kiinnitetty laatta, johon on kirjoitettu 29 vainajan nimet. Viisi on jäänyt selvittämättä. Nimetyistä soti-

laista 21 kuoli vuonna 1941, 7 vuonna 1942 ja 1 vuonna 1944. Kuva: Jouko Kokkonen

lut 2000-luvun alussa, että turvetta nostettiin muun muassa Kontulan muistokiven eteläpuolelta: ”Nämä ottopaikat olivat todella syviä. Ei uskoisi nykymaisemaa katsoessa, että mitään suota on ollutkaan.”

Aluetta sanottiin Arvisen suoksi turvetta nostaneen Sasekan omistajan mukaan. Suo jäi Kontulan talojen, Kelkkapuiston täyttömäen ja Kurkimäen asuinalueen alle. Vankien asuntolana oli Mellunkylän ruotsinkielisen väestön rakentama seurantalo, Bygdehemmet. Paavo Vakkalan mieleen on jäänyt iltaisin töiden päätyttyä työmaalta kaikunut yhteislaulu, joka kuului kauaksi. Osa lähiseudun asukkaista valitti metelistä.

Sotavankeja oli töissä muutamia kymmeniä. He palasivat Neuvostoliittoon jatkosodan päätyttyä. ”Rauhan tultua nämäkin hommat loppuivat. Eräänä päivänä kävellessäni pitkin Linnanherrantietä kuulin äänekästä venäläistä laulua. Hetken kuluttua kuorma-auto hurahti ohitseni. Lavalla oli täysi lasti venäläisiä, iloisesti huiskuttavia ja laulavia nuoria miehiä. Heidän ilmeistään saattoi päätellä, että heidän sotansa oli ohi. Ja, että he olivat menossa rauhan töihin kotimaahansa, Neuvostoliittoon”, muisteli Paavo Vakkala 2000-luvun alussa.

Kontulaan sijoitetuista vangeista kuoli ainakin 21. Heidät ja 13 muuta venäläissotilasta haudattiin Kivikkoon. Suomi–Neuvostoliitto Seura pystytti vuonna 1946 vangeille muistomerkin. Neuvostoliiton ja Venäjän suurlähetystö ovat vuosittain laskeneet seppeleen voitonpäivänä 9. toukokuuta. •

Lähde: Ahti Lappi & Perttu Peitsara. Salainen ase ilmapuolustuksessa. Tutka toisessa maailmansodassa. Ilmatorjuntasäätiö 2012.