Pikajalka 24

Vanhatvelot.org 1

1/2013 5€

Pikajalka 24

Polkupyörä sodassa

Pikajalka 24

2

Pääkirjoitus

Polkupyörä on rock!

P

olkupyörä toimi uuden teknologian ja uuden sotastrategisen ajattelun airuena 1900-luvun taitteessa. Mielenkiintoisen näkökulman saa lukemalla lehden kahta sotapolkupyöräjuttua rinnakkain. Toisaalta Etelä-Afrikassa 1899–1902 käydyn toisen buurisodan ja toisaalta suomalaisen sotaväen näkökulmasta. Buurit kävivät jo tuolloin modernia sissisotaa kevyiden pyöräjoukkojen avulla. Suomeen perustettiin 20-luvun alussa polkupyöräjoukkoja Saksan kautta tulleen mallin mukaan.

Suomalainen näkökulma perustui saksalaistyyliseen keskusjohtoiseen ideaan joukkojen liikuttelusta, eteläafrikkalainen itsenäisiin pikku osastoihin, commandoihin. Buurit pitivät polkupyöräkommandojensa avulla pintansa lähes kymmenkertaista brittiarmeijaa vastaan, kunnes viimein nujerrettiin totalitaarisen sodan keinoin laittamalla koko kansa keskitysleireihin, jottei buurien pyöräilevillä sotilailla ollut paikkaa minne vetäytyä huoltamaan itseään ja pyöriään. Suomessa pyörät nähtiin ensin vain keinona liikuttaa suuria joukkoja huonojakin teitä pitkin ilman jalkaisin liikkuvan joukon hitautta tai massiivista maastoautokolonnaa. Käytännössä tuolloin siis korvaamaan puuttuvaa moottoroitua kalustoa.

Vallanpitäjillä on aina ollut, ja on yhä, ambivalentti asenne polkupyöriä kohtaan. Suomen sodanjohto nimitti polkupyörillä liikkuvan joukon valiojoukoksi, jääkäreiksi, jotka osoittivat jatkosodassa kykynsä, mutta siitä huolimatta esikunta yritti niitä lakkauttaa: ”Polkupyöräjoukoista kehittyi armeijan teräsnyrkki. Divisioonien kevyet osastot lopetettiin vuonna 1942. Tarve oli kuitenkin niin selvä, että divisioonat perustivat omia vastaavia jääkäri- ja polkupyöräkomppanioita.” Näistä muodostui ”kommandojoukkoja”, joiden rooli oli sodan lopun liikkuvissa taisteluissa keskeinen.”

Lievä anarkia on seurannut polkupyörää ja pyöräilyä koko sen historian ajan. Vallasväen kaksijakoinen suhtautuminen polkupyöriin ja pyöräilyyn näkyy vieläkin. Lait ja liikennesuunnitelmat laaditaan nöyrryyttämään pyörällä kulkevia, mutta todellisuuden edessä sekä lakeja, että liikennesuunnitelmia joudutaan jälkeen päin pyörtämään oudoin keinoin: Pyöräilykypärän käyttö on lain mukaan pakollista, mutta siitä ei rangaista, jalkakäytävällä ei saa pyöräillä, mutta ainakin Tampereella se vuoroin kielletään, vuoroin määrätään pakolliseksi. Delftin yliopistossa pyöräilystä innostunut professori ei saanut lupaa pitää luentoja polkupyörän mekaniikasta. Hän piti niitä kuitenkin innokkaille opiskelijoille salaa, mutta paljastui, kun luentosalin ovet eivät mahtuneet väenpaljouden takia kiinni.

Tämän jälkeen luentoja saikin pitää myös virallisesti.

Pyöräilyä toisaalta paheksutaan ja yritetään työntää muottiin, mihin se ei sovi. Toisaalta sillä on korvaamattomia ominaisuuksia, joita tarvitaan, ja ainakin juhlapuheissa sitä yritetään edistää. Polkupyörä on demokraattinen väline, joka siirtää valtaa alemmas hallinnon ulottumattomiin, kuten esim. blues- ja rockmusiikki -ainakin ennen. Onkohan pyöräilylle käymässä samoin, kuin kapinana ja anarkiana alkaneelle rockmusiikille; kesyyntyy ja popularisoituu yleiseksi bisneksen välineeksi. - Toivottavasti.

Jori Montonen, päätoimittaja P. S. Tänä vuonna Pikajalkaa ilmestyy neljä numeroa. Lehtien sivumäärä vähän pienennee,

mutta juttujen laatu vain entisestään paranee. Lehdet pyritään laatimaan teemoittain.

Käsissäsi olevassa, vuoden 2013 ensimmäisessä, numerossa keskitytään polkupyörän käyttöön sotajoukkojen liikkumisvälineenä.

3

Pikajalka 24

Pikajalka 1/2013 3 Pääkirjoitus 5 Pakinaa 6 Summaries 7 Keskustelua 8 Puolustusvoimain keihäänkärki

Martti Piltz on selvittänyt polkupyörien käyttöä Suomen puolustusvoimissa. Pyörä lisäsi joukkojen liikkuvuutta tuntuvasti ennen moottoriajoneuvojen yleistymistä.

14

Erkin velot

Matti Jokinen kertoo Erkin pyöräharrastuksesta. Miehet ovat kuusankoskelaisia herrasmiehiä, joille pyöräkulttuurin säilyttäminen on elämäntehtävä.

18

Pyörät buurisodassa

Risto Alanko jatkaa laajaa artikkelisarjaansa polkupyörästä sotatantereilla. Buurisodassa pyöräilijät pääsivät tositoimiin sotatantereilla.

24 Pinnojen välejä 25 Luettua, kevään kalenteri 26 Pyöräpajalta 27 Huoneentaulu

Köyhän on pakko olla kekseliäs. Polkupyörän nopeus ei enää riittänyt 1950-luvulla jääkärijoukoille. Kuljetusvälinevarikko kehitti ja rakensi jääkäripataljoonien kuorma-autoihin kuljetustelineet polkupyörille. Vauhti parani maantiellä, mutta suoja verrattuna suurvalta-armeijoiden panssaroituihin kuljetusajoneuvoihin oli heikko. Viritelmää ei pidetty täysin onnistuneena. SA kuva. Martti Piltzin jutun kuvitusta.

PIKAJALKA on pyörävanhusten äänenkannattaja, joka ilmestyy v. 2013 alkaen neljästi vuodessa.

ISSN 1457-5566 13. vuosikerta nro 24 JULKAISIJA: Vanhat Velot ry INTERNET: www.vanhatvelot.org PANKKIYHTEYS: FI3180001670851881. Seuran jäseneksi voi liittyä maksamalla jäsenmaksu 20 euroa seuran tilille. Muista merkitä nimesi ja osoitteesi tilillepanokorttiin. Jäsenmaksu sisältää Pikajalan tilausmaksun.

PAINOS: 300 kpl PAINOPAIKKA: Keuruskopio, Keuruu IRTONUMERO: 5 euroa esim. Mobiliasta ja Vehoniemeltä.

Kirjastoille ja järjestöille tilattuna 15 e/v. Jäsenille lisänumerot 4 e.

PÄÄTOIMITTAJA: Jori Montonen Kulmakatu 29, 33 500 Tampere jori.montonen@tut.fi, Puh. 0400 965049 TOIMITUSSIHTEERI: Marko Eriksson ULKOASU: Markku Lahtinen TOIMITUSKUNTA: Risto Lehto, Mikko Råberg (talous) LEHTI ILMESTYY SEURAAVAN KERRAN: 2/2013 toukokuu, aineiston jättö 10.4.2013 3/2013 syyskuu, aineiston jättö 10.8.2013 MATERIAALIN TOIMITUS: Lähetä julkaistavaksi tarkoitettu materiaali osoitteeseen markkuwlahtinen (at) gmail.com. Sähköinen materiaali mieluiten .rtf ja .doc (teksti) ja kuvat aina erikseen .jpg (kuvat) muodoissa.

Lehti ei vastaa yksittäisten kirjoittajien näkemyksistä.

ILMOITUKSET: Pikkuilmoitukset maksuttomia jäsenille. Takasivu 130 e, muut ilmoitukset sopimuksen mukaan.

KANSI: Kevyen osaston luutnantti johtaa joukkoaan Palolammella lokakuussa 1941. Ilmeisesti reippaasti askeltavalla luutnantilla on käytössään oma siviilimallinen pyöränsä, mikä sinänsä ei ole poikkeuksellista nuorelle reservinupseerille. SA-kuva

Pikajalka 24

4

Pakina Kansalaiskeskustelu on vilkasta. Nyt ovat suosiossa kulkuvälineet. Helsingissä kiistellään siitä, aiheuttavatko pyörätiet slummiutumista, ja muualla kiistellään, voiko hevosta käyttää muuhun kuin ratsastukseen. Vanha velo pohdiskelee, onko vanhojen pyörien keruu kuninkaallinen harrastus vai köyhien huvitus.

*

Hevoset ainakin ovat olleet siniveristen huvi. Eikö vain hevosilla olekin paljon yhtäläisyyttä pyöriin. Ensimmäisiä pyöriä, draisiineja, kutsuttiin Englannissa hobby horse’iksi, ja usein niiden keulat muotoiltiin hevosenpäiksi. Vähän niin kuin meillä tehtiin lasten keinuihin hevosenpäät ja nimitettiin niitä keinuhevosiksi.

Hevosella ja pyörällä ajamiseen liittyy toinenkin yhtäläisyys: satula.

Satula on tärkein ajajan ja kulkupelin liittymäkohdista. Huonon satulan vuoksi pyöräilijä saattaa kieltäytyä koko ajamisesta niin kuin hevonen kieltäytyy hypyistä huonon ratsastajan vuoksi. Herra Brooks, joka on rakentanut satuloita 150 vuotta, valmisti hevosensatuloita ennen kuin päätyi pyöränsatulabisnekseen. Brooksin satula siirretään uuteen pyörään, kun vanha väsyy.

Hevosilla ja pyörillä liikkumisesta seurasi niillä kilpaileminen. Ei vain kilpailu siitä kenellä on komein tai kallein, vaan siitä kuka on niiden päällä nopein. Pyörä on kuin huoleton hevonen, ei syö kauraa ja liikkuu kapeallakin polulla. Pyörä on nopeampi kuin hevonen, kaupungissa se on jopa nopeampi kuin auto.

*

On hevosella ja pyörällä erojakin.

Hevosenkengät ovat onnea tuottavista välineistä suosituimpia jäniksenkäpälien ohella. Mikä pyöränosa kävisi tähän tarpeeseen? Ei ainakaan rengas, joka aivan liian usein päästää ilmat pois alapuolelta niin ettei kulkemisesta tule enää mitään. Ehkä kilikello?

Pimpelipom!

Toinen myyttinen kohta hevosessa on pää. Kummisedässä hevosenpäällä tehtiin vastahakoiselle tarjous, josta ei voinut kieltäytyä. Ja Peltirummussa hevosenpäällä pyydystettiin ankeriaita, mutta heikkohermoisia siitä kertominen etoo, joten jätetään kuvailematta, montako kalaa yhdellä vedolla sai.

5

Pikajalka 24

Hevosensulkia Mitä kulkupeliä me joutuisimme syömään, jollei hevosta olisi keksitty?

Polkupyörässä ja autossa ei ole paljon nautittavaa. Hevonen on sikäli eettistä purtavaa, että sitä ei ole kasvatettu ahtaassa karsinassa eikä sen suuhun ole kaadettu rehua kurkun täydeltä.

Hevonen on saanut runsaasti liikuntaa ja se on viettänyt onnellisen elämän väljällä laitumella, ihan kuin pyörä kaduilla tai maastossa.

Kansalaiskeskustelu on paljastanut, että hevosenliha on herkkua ja että suurin osa lihansyöjistä olisi valmis sillä herkuttelemaan. Sama tuntuu olevan tilanne pyöräilynkin suhteen. Mahdollisuus pyöräillä saa yhä useammat siirtymään haaruvälikoneen ohjaimiin. Muutamat koirat räksyttävät pyöräilyn paapomisesta, mutta pyöräkaravaani kulkee komeasti.

Hevosmiehet, vähän niin kuin autoilijatkin, joutuvat käyttämään tulojansa paitsi kalliiseen kulkupeliin, myös rehuun, löpöön, pesuun ja harjaukseen, rengastukseen ja kengitykseen. Pyöräilijät pääsevät oikeastaan aika vähällä. Siksipä heillä rahaa riittää myös joutavanpäiväiseen huvitteluun, elokuvissa käyntiin, kahviloissa istuskeluun, ja huoletipa saavat he lenkkinsä päätteeksi syödä leivokset

ilman että lökä laskeutuu persausta levittämään.

Teksti Ketjupolttaja * Aina siitä lähtien kun Marx-veljekset Piirros antautuivat vaudevillen vietäviksi Sanni Lahtinen hevosensulat ovat olleet kerääjien havittelemia aarteita. Ihan niin kuin hienoimmat pyöränosatkin, ja vanhat polkupyörät. Vanhojen pyörien kauneus on lumoavaa. Niiden liittyvä yksinkertainen mekaniikka on kaunista ja ymmärrettävää. Yksinkertaisuutta on helppo rakastaa, ja keräilijäthän rakastavat kerättäviään.

Polkupyöräily voi olla kuninkaallinen harrastus, niin kuin ratsastuskin.

Kaikista kuninkaallisista innokkaimmat pyöräilijät ovat istuneet Hollannin valtaistuimella silloin kun ovat laskeutuneet satulaltaan. Vanhan velon ei tarvitse olla kuin sen verran kuningas, että saa pyöränraatonsa katon alle, tilaa korjaukseen ja huoltoon ja päänsä päälle kirkkaan taivaan, jonka alla ajaa kohti auringonlaskua. * Niin missäkö hevosessa niitä sulkia on? No Pegasoksessa, runoratsussa.

Runoilijat ovat harvassa, senpä takia hevosensulatkin ovat keräilijöiden aarteita. Mikä on vanhan velon aarre?

Summaries Translation Tiina Alestalo BICYCLE AS THE SPEARHEAD OF FINNISH MILITARY After gaining independence from Russia, Finland restored in 1918 military service, which had not been effective for 14 years. Martti Piltz, expert in the Mobilia Museum, explains on pp 8 - 13 how Finland turned to Germany, France, and England for a new model on military service.

Germany, where bicycle companies had been set up after 1906, served as an influence for the Finnish bicycle troops. Consequently in 1920 the Finnish army had a bicycle company in the Jäger Brigade and two bicycle squadrons in the Cavalry Regiment. A thousand bicycles had been acquired for this purpose from abroad. Bicycles, for their mobility, were considered comparable with the cavalry, and the bicycle troops carried a cavalry rifle.

In the 1920’s, the aim of the armed forces was to secure peace, which according to the war doctrine required firepower and mobility. The bicycle was agile and riding a common skill, so training was very straightforward.

Yet a military threat was lurking in the south-east, in the direction of the Karelian Isthmus, where also the bicycle troops were directed: in Terijoki, Raivola, and Mikkeli. Few soldiers were provided with bicycles in the beginning, but as early as in 1924 each man in the troops had a bicycle at his disposal. Finland’s target was to set up six bicycle battalions whose trained crew would be constantly ready for battle. In 1932 the share of bicycle troops was 4 per cent of the wartime military forces (cf. infantry 52 % and artillery 12 %).

A simple, sturdy basic model supplemented for military use was chosen as the war bicycle by the Finnish army. The bicycles continued to be procured from Germany who boasted a standard war bicycle, the Truppenfahrrad. In 1934 Finland had 6300 military bicycles. From then on started also the procurement of Finnish bicycles, mostly models of the Pyrkijä brand.

In the Winter War, during 1939 - 1940, 27 regiments with a bicycle division were employed. Battalions had a bicycle troop. Additionally, four specific bicycle battalions and a cavalry brigade were raised. The navy had eight bicycle companies.

Supplying the troops in the Winter War required about 17 000 bicycles, while there were some 7300 bicycles in actual use. The share of stock versus bicycles needed at the front was approximately the same as for skis. A reservist was required to bring his own skis but no bicycle. The need for bicycles was filled by new procurements and by redeeming from new recruits.

In sum, there were 600 000 bicycles in Finland before the Winter War out of which 10 000 were redeemed to military use.

With regard to infantry and cavalry, bicycle troops proceeded with double or even triple speed, comparable to trucks used at the time. Experiences from the bicycle troops in the Winter War were positive though bicycles were used to a lesser degree because of snow.

In the Continuation War, during 1941 - 1944, 16 divisions were raised, each with a light infantry brigade. In three companies the bicycle had replaced horses. The number of bicycles in the divisions grew from about one thousand to 2746, and the number of motor vehicles from 120 to 470.

When the horses of the service corps were replaced by cars, the armed forces started moving faster, too. The troops proved their ability in the summer of 1941 when the frontline proceeded about 180 kilometers in two weeks on bicycles.

Brisk young men who had demonstrated their military skill were chosen to bicycle troops on a voluntary basis, and they were exceptionally well armed. The role of these commando units was significant in the swift battles fought at the end of the war.

The need for military bicycles had increased to about 70 000 units, and they were now procured from the homeland and from Sweden. The army had a priority and its orders consumed the whole capacity of homeland factories. The production target of some 80 000 bicycles a year remained a far cry because of materials shorta-

ge. A crucial scarce commodity were bicycle tires. They were manufactured from recycled rubber, while genuine raw materials were used for truck tires.

Bicycle procurement was peanuts in comparison with the rest of the war industry. What’s more, after the war 40 000 bicycles, most of them used, were sold to civilians from army storage.

In the 1950’s bicycles were considered an old-fashioned but inexpensive means of adding mobility. The infantry company had only nine bicycles. The infantry could be given bicycles for transfer marches, but thanks to their off-road movability, the army didn’t want to give up horses. Again in the 1970’s, each infantry man had a bicycle.

Because of the expansion of military threats, bicycles were abolished from wartime military use. Before the full termination of procurements, the bicycle brand changed from Tunturi to Helkama’s Jääkäri (Jäger). The industrial repair of bicycles in the transportation depot ended in 1991.

In the garrisons there are still plenty of bicycles; their purpose is to speed up marches to action areas.

Present-day fighters are so well taken care of that in 2010 conscripts were provided with bicycle helmets.

Risto Alanko continues with his series on the international development of military bicycles. On pages 18 - 23 he engages in the use of bicycles in the Boer War.

Smartly thought

Risto Lehto continues his series of cycling jokes on p 24.

Jukka and Pasi had agreed to meet at the Vilkkilä crossroads to go and see girls. Jukka arrived at the meeting spot late, his nose bloody, the elbow broken out with an asphalt-rash, and a trouser-leg torn.

He explained, somewhat stumbling, the reason for his appearance: “I stopped by in the bottle-o. Was about to hang my liquor bag on the handlebar, but then I thought: were I to fall, the bottle might get broken. So I poured the bottle down my throat. And I sure did the right thing, because on may way here I fell four times.”

Pikajalka 24

6

Keskustelua

Letkupyörä Risto Heinonen Loimaalta innostui Pikajalassa taannoin julkaistusta palokunnan pyörän kuvasta niin, että päätti rakentaa itselleen samanmoisen.

Letku ja punaväri tekevät kyllä heti selväksi sen, mistä on kyse. Kypärä päässä ja kirves tarakalla tällä on päässyt palopaikalle yhtä hurjaa kyytiä kuin hevosella.

Millaisiahan muita malleja palokunnilla on ollut?

Tietoja, muisteluksia ja arvailuja ja arvailuja otetaan vastaan.

Tiilikainen Risto Lehto löysi kuvan Aunuksen radion ohjelmapäällikkö Pekka Tiilikaisesta ”Tiltun pyörän” äärellä Äänislinnassa. Kumista on ollut pulaa, mutta talvella hanget ovat pehmeät.

Kuva virittelee hyvin tämän numeron aihepiiriin.

Kustom Kulture 16 - 17.2.2013 järjestettiin Helsingin Ruoholahden Merikaapelihallissa Kus-

tom Kulture -tapahtuma. Tapahtumassa oli laaja kirjo rakennettuja autoja, moottoripyöriä ja, mikä ilahduttavinta, polkupyöriä, sekä runsain määrin kädentaitajia, kuten esim. maalareita.

Kustompyörien rakentelu Suomessa on laadukasta ja monipuolista. Tyylejä on paljon ja taidokkaita teoksia oli myös Helsingin näyttelyssä runsain määrin.

Tämä rakentelun taso tuli eteen kun alkoi keskustelu näyttelyn parhaasta pyörästä. Koska tyylejä on monia, niitä on aikea vertailla, on hienoja maalauksia, hienoa muotoilua, taidokasta viimeistelyä, hienoja osia yms. Niinpä palkintoraati päätyikin jakamaan palkinnon cooleimmalle eli viileimmälle luomukselle, joka tällä kertaa tuli Ruotsista. Freddyboy, joka oli rakentanut tämän vahvasti perinteitä kunnioittavan laitteen, onkin yksi kustompyörärakentamisen pioneereja Ruotsissa. Pyörän straippaukset muuten viimeisteltiin näyttelyä edeltävänä yönä hotellihuoneessa!

Maininnan arvoinen pyörä näin Vanhojen Velojen näkökulmasta on mielestäni Robin Backmanin rakentama ns. speedway-mallinen nuortenpyörä.

Alkuperäistä säilyttäen, upealla maalauksella viimeistelty laite on varmasti monen nuoremman pyöräharrastajan mieleen.

- MR

7

Pikajalka 24

Jatkosodan hyökkäysvaihe päättyi joulukuussa 1941. Polkupyöräjoukot olivat edenneet armeijan kärkenä satoja kilometrejä. Lumessa ja pakkasessakin polkupyörä paransi joukkojen liikkuvuutta. Polkupyöräjoukkoja 12.12.1941 Lumbusissa Itä-Karjalassa. SA

Pikajalka 24

8

Teksti Martti Piltz Kuvat SA-kuva ja Sotamuseo

Polkupyörät puolustusvoimain keihäänkärkenä

I

tsenäisen Suomen sotalaitos syntyi, kun vuoden 1878 asevelvollisuuslaki saatettiin uudelleen voimaan 18.2.1918. Lakia sovelsivat sekä punaiset että valkoiset. Päällystö oli venäläisiä, saksalaisia, ruotsalaisia tai puna-, palo-, järjestys- ja suojeluskuntien ja Saksan kouluttamia suomalaisia.

Ulkovaltojen pyrkimykset pyörittivät uutta valtiota, jolloin vaikutteita tuli myös Ranskasta ja Englannista.1 Sotaopit tulivat myös ulkomailta.

Suomen Suuriruhtinaskunta oli ollut vuodesta 1904 ilman omaa sotaväkeä. Sotilaallinen perinne ja taito olivat kateissa.

Pyöräilijäeskadroona

Suojeluskunnissa oli pieniä polkupyöräosastoja, mutta polkupyörät ja -joukot tulivat ensisijaisesti saksalaisvaikutteina. Siellä ensimmäinen polkupyöräkomppania oli perustettu vuonna 1906.2 Yhdysvalloissa oli perustettu sotilaspolkupyöräosasto vuonna 1897. Joukon johtaja, luutnantti James A. Moss totesi, että marssilla pitkäksi venyvää joukkoa piti johtaa kuin ratsuväkeä. Hän huomasi myös, että jarrut, joita ei sen ajan pyörissä ollut, olivat melko välttämättömät.3 Ensimmäinen sotaväen polkupyöräosasto oli tiettävästi perustettu Englannissa vuonna 1888.

Polkupyöriä oli ollut sotilastehtävissä aikaisemminkin.4 Ensimmäiset Suomen armeijan määrävahvuudet julkistettiin maaliskuussa 1919. Niissä mainitaan pyöräilijäeskadroona.5 Armeijan kokoonpanossa vuonna 1920 oli yksi polkupyöräkomppania Jääkäriprikaatissa 6 ja kaksi polkupyöräeskadroonaa Ratsurykmenteissä.7 Pyöriä oli hankittu 1000 kappaletta, kaikki ulkomailta.8 Pyöräilijäjoukkojen rinnastaminen ja liittäminen ratsuväkeen perustui niiden hyvään liikkuvuuteen ”kevyenä joukkona”; myös aseistuksena niillä oli ratsuväen kivääri.

9

Pikajalka 24

Polkupyöräpataljoonat suojajoukot

Tarton rauhassa puolustuslaitos siirtyi rauhan kannalle. Keskeinen tarve oli joukoilla, joilla voitiin suojata kenttäarmeijan liikekannallepano ja keskitysmarssit.

Klassisen sotaopin mukaisesti tarvittiin tulta ja liikettä.

Tehokkaimmin liike oli saavutettavissa polkupyöräjoukoilla.9 Erityisen tärkeää oli koulutuksen yksinkertaisuus, polkupyörällä ajaminen oli kansalaistaito!

Puolustussuunnittelun lähtökohtana oli sotilaallisen uhkan kanavoituminen Karjalan Kannakselle ja Laatokan pohjoisrannalle, mutta myös Ahvenmaan puolustus oli tärkeä.

Vuoden 1921 alussa perustettiin Viipuriin I Polkupyöräpataljoona ja aiemmin mainitut polkupyöräkomppania ja -eskadroonat koottiin III Polkupyöräpataljoonaksi. 10 Jo kevättalvella 1921 organisaatio ja nimet muutettiin. Polkupyöräpataljoona 2 (PPP 2) perustettiin Raivolaan sekä hajotetut ja uudestaan kootut PPP 1 Terijoen Kellomäkeen ja PPP 3 Mikkeliin. Jatkuvat organisaatiomuutokset kuvaavat Puolustuslaitoksen kehittämisen vaikeutta ja vakiintumattomuutta.11 Polkupyöräjoukkojenkaan perustaminen ei ollut aivan yksinkertaista. Tiettävästi PPP 1:n miehistölle oli vuonna 1922 vain viisi saksalaisten jäämistöstä saatua polkupyörää ja vasta vuonna 1924 pyöriä riitti jokaiselle miehelle.

Suunnitelmissa oli perustaa suojajoukkoihin kuusi polkupyöräpataljoonaa.12 Joukkojen järjestelyissä

syntyi vuonna 1930 Vuoksen Jääkäripataljoona, neljäs polkupyöräpataljoona, joka sijoitettiin Sakkolan Kiviniemeen.13 Polkupyöräpataljoonat (paitsi PPP 3) olivat tulevassa toimintaympäristössä rajan pinnassa. Ne pidettiin jatkuvasti keskittämisvalmiudessa, miehistö muodostettiin riittävän koulutustason saavuttaneista varusmiehistä ja ne koulutettiin suojajoukkotehtävään.

Saksassa ja Ranskassa pidettiin tarpeellisena tiellä ja maastossa nopeasti liikkuvaa tiedustelujoukkoa, joka kykeni esimerkiksi maahanlaskujen torjuntaan.14 Suomessa tämä ajatus toteutettiin liittämällä vuonna 1931 divisiooniin kevyt osasto, jossa oli polkupyöräkomppania ja ratsueskadroona. Vuoden 1932 laskelmissa polkupyöräjoukkojen osuus oli 4 prosenttia (vrt. jalkaväki 52 % ja tykistö 12 %) sodan ajan puolustusvoimista.15

Valiojoukoksi

Valiojoukkojen nimittämisellä jääkäreiksi oli pitkät perinteet jo Ruotsin vallan ajoilta. Suomen armeijasta se oli katoamassa. Kadettikunta esitti presidentti P.E. Svinhufvudille, että nimettäisiin perinnejoukko Preussin Kuninkaallisen 27. Jääkäripataljoonan muistoksi.

Kenraali Mannerheim Puolustusneuvoston puheenjohtaja esitti lausunnossaan, että nimi sopisi polkupyöräpataljoonille. Vuonna 1936 Polkupyöräpataljoonat muutettiin Jääkäripataljooniksi 1-4.16

Polkupyöräpataljoona 1:n kasarmialue alkoi rakentua vuosina 1924-1925 ja valmistui vuonna 1928 Terijoen aseman seudulle. Hirsikasarmit siirrettiin Inon linnakkeesta. Pataljoonan kulkuvartio lähtee vuonna 1930 kasarmialueen päävartiolta.

Pyörät ovat melko pelkistettyä mallia, vaikka niissä onkin tyylikäs työkalukotelo ja ohjaustangossa on kiinnitysraudat ja –hihnat. Pentti Haanpää suoritti varusmiespalveluksensa PPP 4:ssä melko samankaltaisessa varuskunnassa Raudun Kiviniemessä ja kirjoitti kokemuksistaan legendaksi tulleen kirjan Kenttä ja kasarmi. Sotamuseo Pikajalka 24

10

Itärajan varuskuntiin sijoitetut suojajoukot olivat sotaväen parhaiten varustettuja ja koulutettuja joukkoja, joita pidettiin jatkuvasti taistelukelpoisina. Vuoksen Jääkäripataljoonan (PPP 4, vuodesta 1936 JP 4) joukkoja harjoituksissa 1930-luvulla.

Pyöriin on tullut jo tavaratelineet taakse ja ohjaustankoon. Kuva Sotamuseo

Sotilaspyörä

Jo vuonna 1894 lukuisat maat olivat kehittäneet erityisen sotilaspyörän, joka muistutti siviilin ”turvallisuuspyöriä”, mutta oli jämerämpää tekoa. Sotaväki kehitteli perinteiseen tapaan omia malleja. Ratsuväen ”husaarihenki” johti laitteisiin, joissa pyörän liikkeeseen yhdistettiin asevaikutus. Keihään, miekan ja ampuma-aseen käsittely ajaessa osoittautui hankalaksi.17 Erikoismallista armeijapyöristä pitkäikäisimmäksi on osoittautunut taittopyörä, joka kehitettiin ennen 1900-luvun alkua. Aluksi ideana oli mahdollisuus taistella ja marssia pyörä selässä, myöhemmin 1930-luvulta nykypäiviin lähinnä laskuvarjojoukkojen käyttötarve.18 Suomessa sotilaspolkupyöräksi valikoitui yksinkertainen tukeva peruspyörä, jota oli täydennetty käyttöönsä. Hankinnat tehtiin Saksasta, joten siellä vuonna 1935 vakioidun ”sotilaspolkupyörän”, Truppenfahrrad, Tr Fa, edeltäjät saattoivat olla esikuvina.19 Vuonna 1934 pyöriä oli 6300 ja sen jälkeen pyöriä alettiin hankkia myös kotimaasta, lähinnä Pyrkijöitä.

Koeponnistus

Talvisodan liikekannallepanossa perustettiin 10 divisioonaa, joissa oli kevyt osasto, rykmenttejä perustettiin 27, joissa polkupyöräosasto. Pataljoonissa oli polkupyöräjoukkue. Lisäksi perustettiin 1.–4.

Prikaatit, ja neljä polkupyöräpataljoonaa (PPP 5–8.) ja Ratsuväkiprikaati.20 Merivoimiin perustettiin 11

Pikajalka 24

kahdeksan polkupyöräkomppaniaa.21 Joukkojen varustaminen vaati noin 17 000 polkupyörää. Liikekannallepanovarastoissa oli noin 7300 pyörää.

Varastotilanne suhteessa tarpeeseen oli suunnilleen sama kuin suksissakin.22 Liikekannallepanossa reserviläinen oli velvoitettu tuomaan sukset, mutta ei polkupyörää. Pyörätarve pyrittiin tyydyttämään paikallishankinnoilla ja lunastamalla palvelukseen kutsuttavilta.23 Suomessa oli ennen talvisotaa noin 600 000 polkupyörää,24 joista otettiin noin 10 000 pyörää sotilaskäyttöön. Liikekannallepanossa perustettiin Kuormastovälinevarikko, joka vastasi hevosajoneuvoista, suksista, ahkioista ja polkupyörien korjauksista sekä varastoinnista.25

Kevyt nyrkki

Jääkäripataljoonassa oli noin 900 miestä, 50 moottoriajoneuvoa ja 165 ratsu- ja vetohevosta. Varusmiesmiehistön sekä suhteellisesti hyvän koulutuksen ja varustuksen takia niiden taisteluarvo oli korkea.

Sodan alussa niillä oli suojajoukkotehtävä. Sodan jatkuessa niitä ja osittain Polkupyöräpataljoonia sekä divisioonien puitteissa kevyitä osastoja siirrettiin kohteisiin, joissa joko piti hyökätä tai paikata pettävää puolusta.26 Suomi ei ollut ainut maa, joka luotti polkupyöräjoukkoihin. Niitä käytettiin esimerkiksi Saksassa toisen maailmansodan alussa runsaasti.27 Jalka- ja ratsuväkeen verrattuna polkupyöräjoukkojen

marssinopeus oli kaksin- tai jopa kolminkertainen. Se vastasi lähes aikansa kuorma-autokolonnan vauhtia.28 Talvisodan kokemukset polkupyöräjoukoista olivat myönteisiä, vaikka pyörien käyttö jäi melko vähäiseksi lumen ja sotatoimien hitauden takia. Siviilistä otettujen pyörien heikko laatu oli yllätys. 29

Teräsnyrkiksi

Jatkosotaan armeijaa suurennettiin, joukkoja koottiin iskukykyisiksi yhtymiksi ja liikkuvuutta olennaisesti lisättiin. Liikekannallepanossa perustettiin 16 divisioonaa, joista jokaisessa kevyt osasto. Niissä oli kolme jääkärikomppaniaa eli polkupyörä oli syrjäyttänyt hevosen. Divisioonissa polkupyörien määrä kasvoi noin tuhannesta 2746:een ja moottoriajoneuvojen määrä kasvoi 120:stä 470:een. Pääesikunnan käyttöön perustettiin lisäksi kolme itsenäisiin ja nopeisiin tehtäviin tarkoitettua prikaatia: 1. ja 2. Jääkäriprikaati sekä Ratsuväkiprikaati. Vuoden 1941 alussa 2.–4.

Jääkäripataljoonat oli koottu Jääkäriprikaatiksi, johon kuului myös Panssaripataljoona. Jääkärit ajoivat polkupyörillä, mutta huolto-, tuki- ja komento-osat liikkuivat autoilla.30 Kun huollon hevoset korvattiin autoilla, muuttui käsitys sotaväen liikkumisnopeudesta. Rajavartiolaitos perusti lisäksi 24 rajajääkärikomppaniaa.31 Ne liitettiin myöhemmin kahdeksaksi rajajääkäripataljoonaksi, joista Rajajääkäripataljoonat 4, 7 ja 8 koottiin kesällä 1944 Rajajääkäriprikaatiksi.32 Jääkärijoukot näyttivät suorituskykynsä kesällä 1941.33 Suomalainen ”salamasota” eteni polkupyörillä kahdessa viikossa noin 180 kilometriä, 30 kilometriä yli ”vanhan rajan”, josta sitten myöhemmin jatkettiin vielä 100 kilometriä Syvärille.

1. Jääkäriprikaatista muodostettiin syksyllä 1942 Panssariprikaatin kanssa jatkosodan ainut suomalainen panssariyhtymä, Panssaridivisioona. Polkupyöräjoukoista kehittyi armeijan teräsnyrkki. Divisioonien kevyet osastot lopetettiin vuonna 1942. Tarve oli kuitenkin niin selvä, että divisioonat perustivat omia vastaavia jääkäri- ja polkupyöräkomppanioita.34 Niihin valittiin vapaaehtoisia nuoria, hyväkuntoisia ja sotataitoa osoittaneita miehiä, jotka aseistettiin poikkeuksellisen hyvin. Näiden ”kommandojoukkojen” rooli oli sodan lopun liikkuvissa taisteluissa keskeinen.35 Polkupyöräkalustoa myös tuhoutui. Sotakirjallisuudessa sotilaiden suhtautuminen näihin tappioihin näyttää varsin lakoniselta. Tyypillisesti harmitellaan päällystön ”sotahulluutta” ja arvostelukyvyttömyyttä, joista seurauksena on tappioita.36 Harvoja huolestuneita kommentointeja on presidentti Mauno Koiviston muistikuva kesällä 1944 pyörästään 1.

Divisioonan Jääkärikomppaniassa, ”Osasto Törnissä”: Marssilla vastaiskuun rengas alkoi vuotaa. Se huolestutti soturia, mutta tilanteen rauhoituttua rengas

olikin kunnossa. Vuosikymmeniä myöhemmin selvisi, että komppanian asealiupseeri oli korjannut sen taistelun aikana.37 Jatkosodan lopussa polkupyöräjoukot, erityisesti jääkärit, saivat usein tehtäviä, joissa vaadittiin poikkeuksellista suorituskykyä. Nämä joukot komennettiin myös Lapin sotaan.

Jatkosodan polkupyöräkaluston hankinta ja ylläpito

Jatkosodan alussa polkupyörätarve oli noin 70 000 pyörää. Jo talvisodan aikana aloitettiin pyörien hankinta kotimaasta ja Ruotsista. Armeijalla oli etusija ja sen tilaukset täyttivät kotimaan tehtaiden koko kapasiteetin. Tavoitteena oli noin 80 000 pyörän vuosituotanto, mutta sitä lähellekään ei päästy, kun raaka-aineista oli pula. Keskeinen niukka hyödyke olivat polkupyörän renkaat. Ne valmistettiin kierrätyskumista, koska aidot raaka-aineet käytettiin kuorma-auton renkaisiin.

Kumiteollisuuden ylläpito oli huollolle välttämätön edellytys.38 Suomen Gummitehdas Oy Nokialla toimi koko sodan ajan. Tuotanto vähentyi käytännössä joka vuosi.39 Sotilaspyörän laatuvaatimuksia alettiin määritellä syksyllä 1940 ja keväällä 1942 vahvistettiin laatustandardi. Lujuudet määriteltiin Pyrkijän vakiopyörän mukaan. Sotatalouden hankinnoista noin 8 prosenttia eli saman verran kuin maavoimien aseisiin ja varusteisiin, käytettiin kuljetusalan hankintoihin.

Niistä tärkeimpiä olivat kuorma-autot. Tässä suhteessa polkupyörien hankinta oli nappikauppaa.40 Sodan jälkeen armeijan varastosta myytiin siviiliin noin 40 000 pyörää, joista suurin osa käytettyjä.41 Suomalaisen sotilaan parhaat apuvälineet sodassa olivat Suomi-konepistooli ja puukko, mutta myös lämmitettävä teltta, hevonen, sukset ja polkupyörä.42

Jokaisen soturin kaveri

Toisen maailman sodan päätyttyä Suomen sotavarustetilanne oli määrällisesti suuri; 531 000 sotilaan varusteet Pariisin rauhansopimuksen (1947) sallimalle enimmäisvahvuudelle 41 900 miestä oli paljon.

Aseistusta ja myös sotavarusteteollisuutta rajoitettiin jyrkästi. Välillisesti YYA-sopimus säilytti kaluston käytössä ja osa siitä oli käytössä 1970-luvulle saakka.43 Perustavana ohjeena suomalaisen taktiikan kehittämiselle sotien 1939–1944 jälkeen pidetään Upseerin käsikirjaa vuosilta 1950 ja 1953. Siinä määriteltiin maanpuolustuksen perustaksi totaalinen ja alueellinen puolustus.

Käsikirja perustui uusista käsitteistä huolimatta jatkosodan jäykkään asemapuolustukseen, jota edustivat myös Kenttäohjesääntö vuodelta 1954 ja Jalkaväen taisteluohjesääntö II vuodelta 1955.44 Polkupyörien laajasta käytöstä oli keskusteltu jo 1940-luvun puolella, mutta resurssit eivät riittäneet Pikajalka 24

12

siihen.45 Niitä pidettiin vanhanaikaisina kuljetuspanssareihin verrattuna, mutta ne olivat ainut keino parantaa joukkojen liikkuvuutta.46 Vuoden 1952 organisaatiouudistuksen jälkeen jääkärit liikkuivat edelleen pyörillä, mutta jalkaväkikomppaniassa oli vain 9 polkupyörää.47 Vuonna 1963 annetun ohjeen mukaan jalkaväkijoukoille voitiin antaa siirtomarsseille polkupyörät. Kuormastohevosista ei haluttu kokonaan luopua niiden hyvän maastoliikkuvuuden takia.

Vuoden 1968 taisteluohjesäännössä jääkärijoukkojen liikkuvuus perustui polkupyörään, traktoreihin ja autoportaaseen. Myös jalkaväkijoukoille voitiin antaa siirtymiseen polkupyöriä.48 Tilannetta pidettiin tyydyttävä, koska oletettiin, että vihollinen pystyisi valtaamaan päätiet ja puolustus liikkuisi maastossa tai heikkotasoisilla teillä. Ruotsissakaan ei ollut maataloustraktoreita erikoisempia laitteita. Uusi näkemys alueellisesta maanpuolustuksesta edellytti kuitenkin itsenäisesti toimintaan pystyviä joukkoja ja panssaroituja valtakunnallisia yhtymiä, joissa pyöräilevät jääkärit olivat liian suojattomia.49 Vuoden 1977 jalkaväen taisteluohjesäännössä jalkaväkijoukoille annettiin polkupyörät. Polkupyörästä oli kehittynyt jokaisen taistelijan varuste.

Pysyykö polkupyörällä sodan vauhdissa?

Jo 1940-luvun lopussa tiedettiin, ettei polkupyörän liikkuvuus ja suoja riitä taistelukentällä. Polkupyörällä pystyttiin kuitenkin luomaan uskottava maanpuolustus, jonka voimia eivät Neuvostoliitto tai länsimaat halunneet kokeilla. Sotilaallisten uhkakuvien kehittyessä ja uuden kaluston mahdollistaessa polkupyörät jäivät pois sodanajan organisaatiosta. Ennen kuin hankinnat kokonaan loppuivat, pyörien merkki muuttui Tunturista Helkaman Jääkäriin. Kuljetusvarikolla polkupyörien teollinen korjaaminen päättyi vuonna 1991.

Ensimmäisenä Panssariprikaatin jääkäripataljoonat saivat panssaroidut kuljetusajoneuvot 1970-luvulta alkaen. Jääkäriprikaatit on varustettu 1990-luvulla kuljetuspanssareilla tai Lapissa tela-ajoneuvoilla. Jalkaväen taisteluohjesääntö 1995 ei enää tunne edes hakusanana polkupyörää.50 Kuitenkin Joukkueen Oppaassa 1999 esimerkkinä mainitaan, että jääkärijoukkueen M 91 -varustuksessa on yksi polkupyörä.51 Varuskuntakäytössä polkupyöriä on vielä runsaasti käytössä, missä niillä on perinteinen tehtävä, nopeuttaa marssia toiminta-alueelle. Nykyajan taistelijoista pidetään niin hyvää huolta, että vuonna 2010 pyöräileville varusmiehille hankittiin polkupyöräkypärät.

Lähteitä: Alanko, Risto, (1) 2012, Luutnantti Moss ja mustat pyöräilijät,

13

Pikajalka 24

Pikajalka 22/2012 Alanko, Risto, (2) 2011, Ratsuvoimat pyörillä, Pikajalka 21/2011 Alm, Olli, 2005, Liperin miehet talvisodassa, pro gradu-tutkielma Joensuun yliopistossa Fröberg, Henry, 2007, Polkupyöräjoukkojen käyttöajatus Suomessa vuosina 1945-1975, Kandidaatintutkielma, Maanpuolustuskork eakoulu, Helsinki Hinrichsen, Horst, 2010, Radfahrschwadronen, Eggolsheim, Germany Huhtala. P., 1941, Upseeri, Porvoo Jouko, Petteri, 2006, Periaatteista toteutukseen, Alueellisen puolustusjärjestelmän kehittäminen, Kylkirauta 3/2006, ss. 4-7 Jouko, Petteri, 2010, Suomalainen prikaati, Tiede ja Ase 68, 2010, ss. 127-147, Helsinki Kanninen, Ermei, 1994, Suomen puolustus, Keuruu Kosonen, Matti, Pohjonen, Juha, 1994, Isänmaan portinvartijat, Keuruu Kronlund, Jarl (toim.), 1988, Suomen Puolustuslaitos 1918-1939, Porvoo Kuva, Heikki, 1988, Kaksipyöräisten vuosisata, Jyväskylä Lehti, T. Olavi, Pihko, Esko, 2002, Jääkärit eteen, Raahe Palosuo, Markku, 2010, Räjähtävää tyhjyyttä, Tiede ja ase 68, ss. 197-214, Helsinki Talvisodan historia I, 1978, Porvoo Jalkaväen taisteluohjesääntö (JVO) 1995, 1996, Jyväskylä Jatkosodan historia I, 1988, Porvoo Jatkosodan historia 6, 1994, Porvoo Joukkueen opas (Jopas) 1999, 2000, Helsinki Putkonen, Tapio, 1994, Tie Ihantalan tulimyrskyyn, Rajajääkäripataljoona 2 jatkosodassa, Jyväskylä Rauck, Max, J.B., Volke, Gert, Paturi, Felix R., 1979, Mit dem Rad durch zwei Jahrhunderte, Aarau, Schweiz Raunio, Ari, 2005, Sodan taisteluja 2, Jatkosota, Porvoo Rönnqvist, Lars, Vuorenmaa, Anssi, 1993, Törnin jääkärit, Juva Wahlstein, Markus, 1999, Divisioonien jääkäri- ja polkupyöräkomppanioiden käyttö jatkosodassa. Kadettitutkielma, Maanpuolustuskorkeakoulu, Helsinki Wahlstein, Markus, 2010, Divisioonan kevyt osasto - sotiemme historiassa muiden varjoon jäänyt joukko, Kylkirauta 3/2010, ss. 38-41 Yrjänen, Kimmo, 2001, Divisioonan kevyen osaston synty ja kehitys Suomen puolustusvoimissa 1920-luvulta talvisotaan. EUK-tutkielma,

Maanpuolustuskorkeakoulu, Helsinki Lähdeviitteet…

1 Kronlund, ss. 15-21 2 Hinrichsen, s. 7 3 Alanko (1), Pikajalka 22, ss. 21, 22 4 Rauck & Co, ss. 88, 89 5 Kronlund, s. 154 6 Kronlund, s. 154 7 Kronlund, s. 162 8 Kronlund, s. 79 9 Kronlund, s. 161 10 Kronlund, s. 162 11 Kronlund, s. 429 12 Kronlund, s. 162 13 Kronlund, s. 307 14 Wahlstein (2010), ss. 38, 39 ja Yrjänen, ss. 14, 21 15 Kronlund, s. 389 16 Talvisodan historia I, ss.50-54, Rönnquist & Vuorenmaa, s. 21 17 Alanko (2), Pikajalka 21, ss. 17-21 18 Rauck & Co, ss. 90-95 19 Hinrichsen, ss. 9-18 20 Sodan taisteluja 2, ss. 21, 44 ja Kronlund, ss. 480, 481. Talvisodan divisioonassa oli noin 14 900 miestä, jatkosodan divisioonassa 15 400 miestä. Rykmentissä oli 2 954 miestä.

Jääkäri- ja jalkaväkipataljoonissa oli noin 900 ja komppaniassa noin 190 miestä. Prikaati on divisioonaa pienempi yhtymä, johon kuuluu aselajijoukkoja (tykistöä, pioneereja…). Molemmat pystyvät itsenäisiin sotatoimiin.

21 Talvisodan historia I, ss. 165-168 ja Kronlund, s. 479 22 Jatkosodan historia I, s. 160 23 Jatkosodan historia I, s. 105 24 Kuva, s. 152 25 Talvisodan historia I, s. 181 26 Esimerkiksi Olli Almin tutkielma Liperin ratsumiehet talvisodassa.

27 Hinrichsen, s. 11 28 Huhtala, (1941), ss. 110-114 29 Jatkosodan historia I, ss. 46-50 30 Sodan taisteluja 2, ss. 21, 44.

31 Jatkosodan historia I, ss. 84-87 32 Kosonen & Pohjonen, ss. 301-303 33 Lehti & Pihko, ss. 103, 106, 107 34 Wahlstein (2010), ss. 40, 42 35 Wahlsten (1999), ss. 2, 6, 32, 42 36 Esimerkiksi Putkonen, ss. 196,197 ja Rönnqvist & Vuorenmaa, ss. 77, 78, 85 37 Rönnquist & Vuorenmaa, s. 220 38 Jatkosodan historia 6, s. 323 39 Kuva, ss. 157-159 40 Jatkosodan historia 6, ss. 312, 316 41 Kuva, ss. 157- 159 42 Kanninen, Ermei, 1994, s. 17 43 Kanninen, Ermei, 1994, ss. 40, 41 44 Palosuo, s 155 45 Fröberg, ss. 1, 20 46 Kanninen, ss.18-23, Fröberg, s. 20, Palosuo, ss. 152,153 47 Fröberg, ss. 1, 2 48 Fröberg, s. 8 49 Jouko (2010), ss. 131-140 50 Jalkaväen taisteluohjesääntö (JVO) 1995, ss. 237-241 51 Joukkueen opas (Jopas) 1999, s.

197

ERKIN VELOT Erkki on pienen ikänsä, 62 vuotta, pyöriä korjaillut, kymmenisen vuotta siten hän innostui näitä iäkkäämpiä jalkarattaita entraamaan. Vanhoina yksilöinä Erkki pitää noin 50 vuotta ja sitä iäkkäämpiä veloja, ei enää 1970-lukulaisia, joiden laatu ei kestä vertailua entisaikojen työhön nähden. Erkillä on omissa ja lainatuissa tiloissa parisenkymmentä pyörää itsellä jäljellä. Matti Metsälä Elimäeltä on ystävällisesti antanut näyttelytilaa noin kymmenelle pyörälle omasta yrityshallistaan, joka sijaitsee kutostien varrella, Mökki-kahvion kohdalla. Joitakin pyöriä on myyty sopivan asiantuntijaostajan sattuessa paikalle.

Taannoinen juttu paikallislehti Kouvolan Sanomissa toi pientä julkisuutta paikkakunnalla, jolloin jotkut osasivat käyttää Erkkiä, jotta saisivat perintökalleutensa jälleen ajokuntoon. Jutun ansiosta Erkki sai myös yllättäen neljä pyörää yhdellä kertaa itselleen.

Korialla sijaitsevasta Lehtisen puutavaraliikkeestä otettiin yhteyttä ja tarjottiin suvun omistamia, liikkeen tiloissa olevia pyöriä. Pyörät olivat olosuhteisiin nähden kohtuullisessa kunnossa: kaksi Drottia, yksi Skandia ja yksi Cresto-merkkinen polkupyörä. Pyörät oli tuotu polkemalla Viipurista, kun sodan käänteet vaativat Viipurista lähtöä. Vanhin näistä oli saksalainen Skandia noin vuodelta 1918.

Muiden romut ovat aarteita

Erkin hankkimat pyöräaihiot ovat yleensä lähiseudulta kotoisin, joku aina tietää jonkun, jolla mahdollisesti on ”raato” tai mahdollisesti paremminkin säilynyt kappale ylisillään. Erkki on oppinut, ettei kannata yleensä mitään aarretta odottaa, vaikka pyörän omistajan kertomuksesta voisi sellaisen käsityksen saadakin. Monen mielestä jo 1980-luvun alusta oleva pyörä lähentelee jo antiikkiarvoa. Usein kuitenkin jo melko huonokuntoiseksikin päässyt, ulkon säilytetty vaikkapa 1930-luvun aihio saa Erkin käsittelyn jälkeen uuden ilmeen, jota on vaikea uskoa samaksi hylätyksi masiinaksi, josta työstäminen alkoi.

Pyöristä käydään tekniikka läpi, runko ja soveltuvat osat hiekkapuhalletaan tai muuten pohjustetaan ja maalataan ja koristellaan. Melko usein joitain osia puuttuu, niitä saadaan verkkohuutokaupoista Suomesta ja Ruotsista ja pitämällä silmät auki liikkuessa. Nykytekniikka mahdollistaa myös erilaisten Pikajalka 24

14

Teksti ja kuvat Matti Jokinen

Terveisiä Kouvolasta, tarkemmin sanottuna Kuusankoskelta. Vähemmän on täällä päin näitä ikäpyörien harrastelijoita, ei ainakaan juttuja ole medioissa näkynyt. Ystävääni Muurosen Erkkiä voi huoletta sellaiseksi luonnehtia. On sen verran kokemusta polkupyörien rassaamisesta hankkinut, että kannattanee juttu hänestä vääntää tällaiseen laatulehteen.

liimattujen runkomerkkien tekemisen itse. Huono, jo kulunut merkki kuvataan, kuva käsitellään kuvankäsittelyohjelmalla ”uudeksi merkiksi” ja tulostetaan kotitulostimella erikoispaperille eräänlaiseksi vesisiirtokuvaksi, josta lakkauksen jälkeen tulee ”aito merkki”.

Erkin pyörät ovat lähinnä suomalaisia ja ruotsalaisia, joitakin poikkeuksia kuitenkin on. Vanhin hallussa oleva on noin vuodelta 1900 oleva The Fowler -merkkinen naistenpyörä, jonka historia liittyy Kuusankoskeen. Erkki osti pyörän Laitisen pariskunnan pihahuutokaupasta toissa kesänä. Laitisten tietämyksen mukaan Kymintehtaalta eräs Holmbergin poika lähti Amerikkaan 1900-luvun alussa ja myöhemmin hänen veljensä lähti perään jenkkeihin. Pois he tulivat vuonna 1908 ja toivat tullessaan kyseisen pyörän, joka annettiin lahjaksi Aino Elina Lauriselle .

Pyörä oli hyvässä kunnossa, lähes ajokunnossa. Ei muuta viallista kuin takavanne, joka on puinen, kuten etuvannekin, puisia ovat myös lokasuojat. Takavanne oli kiero ja lenksutti pahasti, ehkä tämän takia pyörä oli ollut ajamatta viitisenkymmentä vuotta ja täten pelastunut. Takavannetta pidettiin kymmenen kuukautta kahden teräsvanteen välissä puristuksessa, välillä kostuttaen ja höyryttäen ja hyvähän siitä tuli, pyörästä puuttuu vielä jarru, siis kumia tassulla painava etujarru. Mainittakoon vielä, että pyörän 15

Pikajalka 24

Vanhin hallussa oleva on noin vuodelta 1900 oleva The Fowler -merkkinen naistenpyörä, jonka historia liittyy Kuusankoskeen. Erkki osti pyörän Laitisen pariskunnan pihahuutokaupasta toissa kesänä. Laitisten tietämyksen mukaan Kymintehtaalta eräs Holmbergin poika lähti Amerikkaan 1900-luvun alussa ja myöhemmin hänen veljensä lähti perään jenkkeihin. Pois he tulivat vuonna 1908 ja toivat tullessaan kyseisen pyörän, joka annettiin lahjaksi Aino Elina Lauriselle, kuvassa keskellä, kuva noin v. 1910.

etunapana on New Departure ja takana napana on vähän harvinaisempi Eadie Coaster.

Toinen pyöräharvinaisuus on saksalainen, lähes satavuotias Bismarck-merkkinen ajopeli, siinä on erikoisuutena kaksivaihteinen vaihdelaatikko. On Crescentiä, Monarkia, Tunturia, Hermestä ja monia suomalaisia paikallisia kotiseutumerkkejä, joita on saatu pelastettua lopulliselta korroosiolta.

Erkki on myös vakavasti harkinnut alkavansa osaaikabiologiksi, sillä niin valtava on hyönteisten, etenkin hämähäkkien määrä avatuissa pyöränrungoissa ja satuloissa, että taitava hyönteistutkija saattaisi löytää kokonaan uuden tieteelle tuntemattoman lajin alta aikayksikön niitä tutkimalla. Eräskin oli keskiöstä syönyt rasvat pois – ei kai löytäyt ulospääsyä tai piti sitten pesää siellä ja oli lihonut tolkuttomaksi palleroksi.

Kerran eräs iäkkäämpi leskirouva Kotkasta oli soittanut Erkille aiemmin kuvaillun lehtijutun jälkeen, että hänellä olisi vanha neljäkymmentäluvun pyörä haettavaksi. Erkki lähti matkaan, pyörä oli hyväkuntoinen ja Erkki kysyi, mitä rouva velottaisi siitä. Rouva vastasi että hänelle riittäisi, kun saisi istua vähän aikaa tangolla nuoruutta muistellen. Erkillä ei heti leikannut, ja hän sanoi: ”sehän on naisten pyörä”, johon rouva vaan hymyili...tosin ilmoitti pienen paussin jälkeen, että kyllä se oli vitsiksi tarkoitettu.

Drott on ykkönen

Erkki on luonteeltaan sosiaalinen huumorimies, polkupyörien hankintaa on huomattavasti edistänyt hänen laaja tuttavapiirinsä ja supliikkikykynsä.

Seuraavassa Erkki kertoo vielä omin sanoin harrastuksestaan: Pikajalka 24

16

Toinen pyöräharvinaisuus on saksalainen, lähes satavuotias Bismarck-merkkinen ajopeli, jossa on kaksivaiheteinen vaihdelaatikko. Kuva ylhäälllä.

”Isänmaallista päivää. Polkupyöränosia on hyllyt ja nurkat täynnä. En ole hävittänyt juuri mitään vähänkään käyttökelpoista vanhaa pois. Tää vanhojen pyörien homma perustuu hyviin ”miljoonalaatikoihin” nimittäin. Olen juuri saanut Felix Special -pyörän valmiiksi. No tää on nuorempaa sodan jälkeistä mallia, noin 1948. Olen mies, joka vannoo yhden merkin nimeen ja se merkki on Drott, paras pyörä, jota koskaan on valmistettu, muista ei voi puhua samalla viikollakaan. Vasta sitten tulevat Hermes, Crescent ja muut.

Drott oli aikakautensa kallein pyörä, mitä rahalla sai. Minulla on niitä kaksi kappaletta ja molemmat siistissä kunnossa olevia 1920-luvun miesten malleja.

Tallini varaosien ja hilpehöörien paljoudesta vaimoni Tarja on sanonut, että jollei noi rojut lähe täst huushollista, niin hän lähtee. Mie olen jo etukäteen 17

Pikajalka 24

kiittänyt yhteisistä vuosista (40 vuotta avioliitossa).

Mut vielä se tos pyörii, totean silmää vinkaten.

Minun setäni Heikki Muuronen käy säännöllisesti minua katsomassa. Olen nimennyt hänet pajani työnjohtajaksi ja tarkastajaksi. Heikki on vanhan liiton miehiä, kunto on rautaa. Setä liikkuu vielä omalla autolla. Perkele, se ukko on kävelevä tarina – aitta, tuon ikäisellä miehellä on valtavasti hyviä muistoja 1930-luvulta ja sen aikaisista pyöristä. Useat ovat ne kerrat, kun pyörän taas valmistuttua on Heikki todennut, että perkele Erkki myö se taas tehtii ja nythän pyörä on taas kun ”soipanen metso” tai ” nythän pyörä pelaa taas kuin Pieksamäen likan pillu”.

Nyt taidan laittaa kioskin kiinne, eiks ole jo kahvin ja laulun aika! Olen armoitettu karaoke-mies ja minulla on kotonakin laitteet sitä varten. ” Valssi soi, mieleen toi ajan sen entisen.”

Pikajalka 24

18

Teksti Risto Alanko

Pyöräilijät sotivat ensimmäisen kerran – aavikoilla ja kiskoilla Danie Theron pyörineen, rungossa Mauser-kivääri. Tavallisiin vaatteisiin tuo sotilaallisuutta konekiväärien myötä muotiin tullut patruunavyö.

19

Pikajalka 24

B

ritannia oli jo kauan hallinnut Afrikan eteläistä kärkeä ”Kapin koloniasta” käsin tungettuaan edelliset asukkaat, hollantilaisperäiset buurit kauemmaksi sisämaahan. Nämä olivat ensimmäisen buurisodan jälkeen (1881–1882) asettuneet itsenäisiin Oranjen vapaavaltion ja Transvaalin valtioihin. Kolmannen buurialueen, Natalin, britit olivat jo vallanneet.

Kapmaassa aivan etelässä asui myös paljon buureja omissa yhteisöissään.

Buurien alueilta sittemmin löytyneiden kulta- ja timanttiesiintymien perässä maahan tulvi väkeä Britannian imperiumin eri osista. Yhteentörmäys britten ja buurien välillä oli väistämätön, buurialueet eväsivät maahantulijoilta asumisoikeudet ja kansalaisuuden. Tämä antoi briteille erinomaisen tilaisuuden tuottaa maahan sotaväkeä suojelemaan kansalaisiaan. Toinen buurisota käytiin 1899–1902.

Sota oli ensimmäinen nykyaikaisen teknologian sota, sen aikana opittiin monenlaista uutta ja myös hylkäämään vanhoja oppeja, jotka olivat syvään juurtuneet ammattiupseerien päähän. Höyryveturi, panssarijuna, savuton ruuti, konekivääri, piikkilanka, tähystysilmapallo, puhelin ja sähkölennätin olivat hienoa uutta sotatekniikkaa – samoin oli polkupyöräkin. Surullisen kuuluisat termit tulivat käyttöön: ampumahauta, poltetun maan taktiikka ja keskitysleiri.

Jo ennen sotaa oli polkupyörä saapunut maahan voimalla. Australian jälkeen Etelä-Afrikka oli suurin amerikkalaisten ja englantilaisten pyörien tuoja, Kapmaassa oli jo omaakin valmistusta. Pyöriä oli pelkästään Johannesburgin kaupungissa n. 9000 kpl vuonna 1899. Etelä-Afrikan amatöörikilpapyöräilyliitto oli perustettu jo vuonna 1892. Kaupungeissa

Buurien kommando pyörineen.

oli voimassa nopeusrajoitus ja pyöräilijöitä kiellettiin ajamasta jalkakäytävillä. Osa kaupunkien kaduista ja pääteistä oli päällystettyjä. Kokemusta pyörän käytöstä laajalla maaseudulla sekä tunnettuja paikallisia kilpapyöräilijöitä oli tulevan sodan molemmilla puolilla.

Brittien ja buurien ajatus sodasta oli aivan erilainen. Britit yrittivät valloittaa maan väellä ja voimalla käyttäen järjestäytynyttä armeijaa, ratsuväen ja jalkaväen yhteistoimintaa.

Buurien idea oli toinen: koko maa oli organisoitunut armeijaksi, vähän samaan tapaan kuin Sveitsi, mutta buurien sotavoima oli sissiarmeija. Käytäntö oli opeteltu jo paljon aikaisemmin afrikkalaisia heimoja vastaan käydyissä taisteluissa ja edellisessä sodassa brittejä vastaan. Jokainen mies toi sotaretkille mukanaan oman tutun metsästyskiväärinsä, kotoiset maan sävyiset vaatteensa, muonansa ja koetellun sitkeän hevosensa sekä myös polkupyörän. Ampumatarkkuutta koeteltiin kyläjuhlien yhteydessä ampumakilpailuissa ja metsästys toi tärkeää ruuan lisää. Hajallaan sijaitsevilta maatiloilta miehet kokoontuivat ”kommandoksi” (tästä on peräisin brittienkin käyttöön ottama nimitys), joka valitsi itselleen johtajat ja lähti suorittamaan tehtäväänsä. Maakunnittain toimintaa järjesti yksi ”kommandant”, muita upseereja ei ollut, ei arvomerkkejä eikä univormujakaan.

Kommando ei tehnyt rintamahyökkäyksiä eikä ratsurynnäköitä. Miehet osasivat maastoutua ja tehdä väijytyksiä. Kun vastustaja alkoi järjestäytyä vastaiskuun, alueen hyvin tuntevat buurit vetäytyivät, hajaantuivat ja ratsastivat tiehensä. Taistelutehtävissä käytettiin hevosia, tiedustelu- ja hävitysretkillä polkupyöriä.

Väijytyskahakoissa alunperin punaisiin kiiltävänappisiin univormuihin ja valkoisiin tropiikkikypäriin puettu brittiarmeija totesi nopeasti maastoutumisen arvon. Brittien perinteisten khaki-väristen

Brittien paikallisesti värvätyn “Rand Cyclists”- joukon miehiä, sekalainen valikoima pyöriä ja varusteita.

kamppeiden sävy onkin eteläisen Afrikan aavikoiden perua.

Heti ensimmäisistä yhteenotoista alkaen pyöräilijöille tuli tärkeä rooli lähetteinä, molemmilla puolilla.

Rintamaa ei ollut ja yhteyttä pidettiin partioiden ja kaukaisten tukikohtien välillä. Siviiliväestön joukossa liikkuvat pyöräilijät kuljettivat sanomia usein pyörän runkoputkiin piilotettuna ja pääsivät vastapuolen partioiden käsistä huomaamatta. Lähetit ajoivat usein öisin. Toiminta oli niin tunnettua, että se pääsi brittilehdistön pyörämainoksiin asti.

Tunnetuinta buurien puolen pyöräyksikköä, 108miehistä Wielrijders Rapportgangers Corpsia, johti lakimies ja tunnettu kilpapyöräilijä Danie Theron.

Hän kokosi miehiä mm. lehti-ilmoituksilla! Joukkoon kuului mm. Transvaalin pyöräilymestari J. P. Jooste. Joukko partioi tiedustelemassa, välitti tietoja hajanaisten kommandojen välillä ja teki myös paljon itsenäisiä operaatioita tuhoten siltoja ja rautateitä sekä järjestäen väijytysiskuja kuormastoja vastaan.

Theron itse sai surmansa syksyllä 1900 kohdattuaan yksinäisellä tiedusteluretkellä brittien ratsuosaston, jonka tukena olikin yllättäen tykistöä.

Aluksi britit jäivät alakynteen ja menettivät otteen laajaan maaseutuun. Buurit piirittivät useita kaupunkeja, mm. Mafekingiä, jonka 217 päivää kestänyttä puolustusta johti partioliikkeen perustajana myöhemmin tunnettu Robert Baden-Powell.

Sodan kehittyessä britit oppivat nopeasti, että polkupyörä antoi vastustajalle tärkeän edun. Pyörä oli äänetön ja vaati vähän huoltoa. Pyörästä jäi kyllä maastoon jälki, mutta paljon heikompi kuin hevosesta. Suurenkaan joukon liikkuminen ei nostattanut pölypilveä, josta ratsuväen liikkeet havaitsi jo kaukaa.

Pyöriä oli paljon siviileillä, joiden joukkoon yksinäiset tiedustelijat ja lähetit sopeutuivat huomaamatta.

Niinpä päätettiin sotalailla takavarikoida polkupyörät ”epäluotettavilta” Kapmaan alueilta. Niitä kertyikin tuhansia. Monissa kaupungeissa oli pyöPikajalka 24

20

Uutta tekniikkaa: brittien viestimies vetää puhelinjohtoa pyörällä.

rien rekisteröinti pakollista, ajokielto kaupungin ulkopuolelle tai valottomalla pyörällä pimeällä, jopa täyskielto pyöräilylle.

Pyöräilijöiden armeija – ainakin osittain

Tilannetta pelastamaan koottava brittien siirtoarmeija joutui sodan alkuvaiheessa kovan eteen. Englannista lähetetty sotaväki menetti tuhansia hevosia jo ennen maahan saapumista, ne kestivät huonosti pitkiä laivamatkoja. Hait seurasivat laivoja, suurin yhdeltä laivalta hävitetty määrä oli 219 hevosta. Perille päästyä oli rehun ja veden järjestäminen karussa maassa vaikea tehtävä, joskus hevosia jouduttiin lopettamaan joukoittain huollon puutteessa. Huoltoyhteydet olivat pitkiä ja vedenottopaikat harvassa. Alueen paremmin tuntevat buurit ilmestyivät ja katosivat miten tahtoivat, he tunsivat vesipaikat ja kaukaiset laitumet.

Polkupyörien käyttöön oli kyllä jo varauduttu armeijaa koottaessa. Kapmaan siirtokunnan johto oli jo kuukausia ennen yhteenottojen alkua tehnyt selvitystä teiden päällysteistä ja ajokunnosta. Tärkein hyvän pyöräreitin kriteeri oli: pääseekö läpi pyörältä nousematta.

Yksiköiden luetteloista ei selviä, paljonko armeijalla kaikkiaan oli pyörämiehiä. Monien jalkaväkiosastojen yhteyteen oli perustettu läheteiksi pyöräjoukkue, tavallisesti 30–80 miestä. Yli 100 miehen osastoja oli vain muutama. Yhden arvion mukaan 3% armeijasta liikkui pyörillä, se tarkoittaisi n. 13 000 miestä lähes puolen miljoonan miehen kokonaismäärästä. Arviointi on vaikeaa, sillä moni pyöräosastoksi nimetty ei todellisuudessa ollutkaan kokonaan pyörillä varustettu. Vastaavasti oli monia jalkaväen ja tykistön ”tavallisia” osastoja, jotka kuitenkin liikkuivat vasta maassa hankituilla tai takavarikoiduilla pyörillä. Tämän todistavat monet säilyneet valokuvatkin.

Suurin varsinainen pyöräyksikkö oli 1000-miehinen CIV, City Imperial Volunteers, lontoolaisia vapaaehtoisia. Tämän ja muidenkin vastaavien osas21

Pikajalka 24

tojen tärkein tehtävä oli yhteydenpito yhdellä tiellä pitkäksi venyvän kolonnan eri osien välillä ja myös tiedustelu sen edellä. Jalan marssivan osaston rinnalla edestakaisin ajelu oli lastenleikkiä.

Taistelun alkaessa laajaksi leviävällä rintamalla lähetit kuitenkin joutuivat maastoon ja kivikkoisilla poluilla ajaminen ei ollutkaan enää helppoa. Jopa 80–100 km päivämatkat olivat aivan tavallisia. Alkuasukkaiden polut ja rautateiden varsien huoltopolut olivat usein parhaat reitit. Piikkiset kasvit, mm. mimosat, tuottivat paljon harmia ja paksuimmat renkaat olivat kysyttyjä.

Näinkin varhain oli CIV:n pyörissä matkamittarit, joiden lukemat eivät useinkaan miellyttäneet epätarkkoihin karttoihin sokeasti uskovia komentajia.

Muutamissa tapauksissa miehet ja hevoset ajettiin aivan näännyksiin uskottua kauempana oleviin tavoitteisiin pyrittäessä.

Varsinaisiin taisteluihin suoraan ajosta pyöräosastot joutuivat varsin harvoin, mutta nopeilla siirtymillä ja huomaamattomalla liikkumisella onnistuttiin järjestämään väijytyksiä ja nopeita vastaiskuja buurien kommandoja vastaan. Buurit laskivat välimatkoja ja varoaikoja jalkaväen ja ratsuväen liikkumisnopeuksien mukaan; pyörillä liikkuvat brittien iskuosastot pääsivät yllättämään heidät. Yksittäiset pyöräilijät joutuivat kyllä väijytyksiin ja usein pelastautuivat polkemalla karkuun minkä pääsivät. Nopeasti liikkuva pyörälähetti oli vaikea maali hyvillekin ampujille.

Puskapyöräilijät

Paljon joukkoja koottiin myös siirtomaista, varsinkin Australiasta. Komentajat uskoivat ”takamaiden” ratsumiesten pärjäävän hyvin autioilla seuduilla, samoin kutsuttiin pyöräilijöitä ratsuväen polkupyöräjoukkueisiin. Maasto jonka he kohtasivat Afrikassa, ei oikeastaan poikennut kotimaasta, kuumaa, kuivaa, kivistä ja piikkistä.

Australialaisen “puskapyörän” kyydissä oli koko omaisuus.

Jalkamiehellä oli vain peitekäärö ”Matilda”, mutta pyörälle mahtui muutakin.Satulan paikka verrattuna ”satulaputken” linjaan on aika erikoinen, kuormalle on tehty rungossa tilaa.

Australiassa olikin runsaasti kokemusta polkupyöristä. 1890-luvulla maassa oli runsaasti vakiintuneita ”puskapyöräilijöitä” ja kaupungeissa oli jo liikenneruuhkiakin. Läntisessä Australiassa ajoivat postinkantajat jatkuvasti kaukaisten kaivoskaupunkien välillä ja harvaan asutulla maaseudulla (bush, puskassa) pyöräpolkuja oli tuhansia maileja.

Australian itäisellä rannikkoalueella oli muodostunut kokonainen vaeltavien maatyöläisten kansankerros. Tuhannet ihmiset kiertelivät maaseudun tiloilla sokeriruo’on korjuun, lampaiden keritsemisen ja muiden kausitöiden perässä pitkiä matkoja läpi autioiden seutujen. Maanteitä ei ollut, jalkaisin ja pyörällä pääsi polkuja, joiden varteen piti usein yöpyä. Suurin osa näistä vaeltajista liikkui polkupyörillä ja heillä oli mukanaan koko omaisuutensa. Pyöriä saapui maahan lähinnä Englannista ja Dunlop toimitti Australiaa varten erikseen valmistettuja kasvien piikkejä kestäviä Thorn Proof -renkaita.

Tunnetuin buurisodan australialaisista pyöräsotureista oli Arthur Richardson, joka oli mm. ajanut Australian keskiosan vedettömän Nullarborin autiomaan poikki, 2800 km 31 päivässä.

Kokeneet australialaiset olivatkin lähinnä huvittuneita tavatessaan Afrikassa englantilaisia joukkoja, joilla oli tavallisia lokasuojilla ja jarruilla varustettuja raskaita katupyöriä. Puskapyörät olivat paljon kevyempiä ja helpompia huoltaa, ilman turhia osia.

Pyöräkalustoa oli englantilaisilla kuitenkin monenlaista. Myöhemmin tunnettu Dursley-Pedersen toimitti omia ”riippumattosatulalla” varustettuja pyöriään, osan vieläpä kokoontaittuvalla rungolla.

Pedersen-pyörää arvostettiin mukavana ajettavana kivikkoisilla seuduilla. Taitettava Pedersen soveltuikin erinomaisesti maastoon, vaikeimmissa paikoissa pyörän ottaminen kantoon ja matkan jatkaminen jalkamarssina kävi äkkiä. Pyörä oli myös kevyt kantaa, yhden lähteen mukaan vain 15 paunaa eli n. 7 kg, mitä voi kyllä epäillä sen aikaisesta laitteesta. Runko oli koottu ohuista putkista ristikkorakenteena ja vanteet olivat puuta, mutta silti... mainosta kuitenkin.

Dursley-Pedersen sotapyörän taittomalli. Sotilaskäyttöön tarjotuissa pyörissä oli yleensä kivääriteline etuhaarukassa tai rungossa. Tällä soturilla on Lee-Metford-kivääri, oikein kaksinkertainen patruunavyö ja muutenkin buurisodan ajan univormu sivulta taitettua hattua myöten. Erään lähteen mukaan kuvassa poseeraa Mikael Pedersen itse, eli tämä olisikin mainoskuva.

Monissa ajan valokuvissa briteillä ja myös buureilla on kilpapyörän tuntuisia, käyrätankoisia, kiinteävetoisia ja jarruttomia ”club racereita”. Kevyet pyörämallit jaettiin hitaampien joukkojen edellä liikkuville tiedusteluosastoille.

Polkupyörät nousevat kiskoille

Brittiarmeija valtasi vähitellen buurien kaupungit ja tukeutui edetessään rautateihin. Syntyi uusi ase, panssarijuna. Jokaisen aseman, huoltopisteen ja sillan lähelle piti perustaa varustettu tukikohta sissien iskujen varalta. Näin kehittyi blockhouse -järjestelmä: alunperin rautateiden vesisäiliöiksi aiotuista aaltopeltilieriöistä koottiin hiekkasäkeillä ja tiilillä vuorattuja puolustustorneja tärkeisiin kohteisiin, lopulta yli 8000 kappaletta laajan maan rautateiden varsille.

Tornit olivat tavallisesti näkö­etäisyydellä toisistaan ja niiden ympäristöön viritettiin piikkilankaa ja ansalankoja. Ajan mittaan piikkilanka-aitoja vedettiin rautateiden ympäristöön kilometrien päähän estämään maastossa ratsain liikkuvien buurien toimia.

Höyryjunan savun ja metelin erottaa kilometrien päästä, eivätkä kyydissä olijat kuule veturin melun yli mitään ympäristöstään. Junat olivat varsin haavoittuvia yksiköitä, koska sissiosastot rikkoivat ratoja ja asensivat kiskojen alle räjähdyspanoksia junia odottamaan. Niinpä etsittiin keinoa, miten voitaisiin pitää yhteyttä tornitukikohtien välillä ja partioida pitkiä rataosuuksia ääneti ja nopeasti. Kapkaupungissa Springbuk-merkillä polkupyöriä valmistanut Donald Menzies & Co -pyörätehdas alkoi kokeilla rautatiepyöriä.

Ensimmäinen koemalli tehtiin yhdistämällä kaksi neljän miehen poljettavaa pitkää runkoa kahdeksan miehen nelipyöräiseksi resiinaksi. Vanteisin lisättiin teräslevystä sivulaipat, joiden avulla pyörä pysyi tukevasti kiskoilla ohjaamatta. Samalla saatiin vanteille lisäjäykkyyttä. Alunperin pyörässä oli umpikumirenkaat, koska rautatiekiskot saattoivat olla päivisin polttavan kuumia ja pelättiin ilmarenkaiden räjähtävän.

Kääntyvää etuhaarukkaa ei tarvittu, se olisi tuottanut Pikajalka 24

22

23

Rautatiepyörien protoversiot koeajossa.

Rautatiepartiot potretissa Pretorian ratapihalla.

vain ongelmia rautatien vaihteissa. Kuitenkin kaikilla polkijoilla oli tukenaan ohjaustanko. Sotilaat tietysti huomasivat heti että ohjaaminen oli tarpeetonta ja kaikki miehet pystyisivät ampumaan kiväärillä vauhdissa resiinan päältä.

Ajokunnossa tämä 3-metrinen hirviö painoi 120 kiloa, kumpaakin takapyörää polki siis 4 miestä, tandemeista tutun ketjuvälityksen kautta. Välityssuhde oli 84 tuumaa, jarruja ei ollut ja ketjuveto oli kiinteä ilman vapaanapoja. Tämä ensimmäinen koepyörä pääsi kokeissa vain n. 30 km/h vauhtiin, joten oli pakko vaihtaa alle ilmarenkaat. Myös teräslevykiekkoja kokeiltiin, mutta hylättiin sietämättömän melun takia, vaikka huippunopeus olikin hivenen parempi kuin ilmarenkailla.

Vaikka välitys oli raskas, se ei haitannut rautatien hyvin loivissa nousuissa. Lähdössä ja pienillä nopeuksilla kulkuvastus oli pieni ja pyörä kiihtyi helposti.

Varsin pian huomattiin kiinteästä vedosta olevan muutakin hyötyä. Vaikka pyörän voi nostaa pois radalta ja kääntääkin varsin kätevästi, oli nopeampi jarruttaa taaksepäin pidättäen polkimista ja sitten peruuttaa kääntämättä, takaperin polkien.

Menzies siirtyi sitten tuotantoversioihin, jotka koottiin normaalin polkupyörien runkotuotannon tyyliin, juotetuin liitoksin polkupyöräputkesta.

Rungot olivat täysin jäykkiä ilman mitään haarukoita. Sekä 8- että 2-paikkaisia resiinoita tehtiin, määristä ei ole tarkkaa tietoa. 2-paikkaisia on tehty ehkä parikymmentä, niitä jaettiin mm. panssarijuniin tiedustelijoille. Muutamat ”kaksikot” varustettiin upouudella Maxim-konekiväärillä, niillä partioitiin Kapkaupungin lähistön rataosuuksilla.

Kokeissa kaksimiehinen versio saavutti kahden kokeneen kilpapyöräilijän (Don Menzies itse ja Kapkaupungin mestari J.G. Rose) voimin 30 mph eli n. 48 km/h nopeuden, todellinen matkanopeus molemmilla malleilla oli luokkaa 30 km/h. Khakin väriseksi maalattuna ja samoin armeijan kamppeisiin pukeutuneiden polkijoiden voimin ne olivat karussa

autiomaassa melkein huomaamattomia ja äänettömiä kulkuvälineitä.

Pikajalka 24

Kuka voitti?

Lähes 500 000 britin ja lopultakin vain n. 65 000 miehen buuriarmeijan välisen sodan lopullisia voittajia olivat piikkilanka ja nälkä. Britit onnistuivat lannistamaan tavoittamattoman sissiarmeijan tuhoamalla kaikki buurien tukikohdiksi kelpaavat maatilat ja siirtämällä kaikki asukkaat keskitysleireille, jopa osittain maasta poiskin. Tässä operaatiossa kuoli paljon vangittuja siviilejä ruoan niukkuuden takia.

Poltetun maan taktiikka muutti monet maatilat lopullisesti elinkelvottomiksi, joten sodan jälkeen vapautetuilla buureilla ei enää ollut paluuta entisille asuinsijoilleen.

Maa lohkottiin yli 5000 km mittaisella piikkilanka-aitaverkostolla kaistoiksi, joilla järjestettiin säännöllisiä ”ajojahteja” ja sissit saatiin lopuksi saarretuksi osasto kerrallaan. Viimeiset kommandot antautuivat 1902 ja maa järjestettiin lopulta osaksi brittien imperiumia, Etelä-Afrikan tasavallaksi.

Polkupyörä oli osoittanut mahdollisuutensa sotatoimissa, vaikka taistelu pyörän selässä olikin jo ideana hylätty. Siirtymillä ja väijytyksien valmistelussa se oli parhaimmillaan. Pyörä oli tavallaan voittanut pysyvän paikan armeijassa, vaikka sotilaat eivät olleet hevosiaan hylänneetkään. Taktiikassa oli saatu tärkeää kokemusta ja kaikkien maiden armeijat alkovat varustaa polkupyöräjoukkoja.

Lähteet: J.Fitzpatrick: The Bicycle in Wartime, Brassey’s Inc 1998. ISBN 1-57488-157-4.

M.Caidin, J.Barbree: Bicycles in War. Hawthorn Books Inc 1974.

ISBN 0-8015-0614-X http://history-net.com/Start/Boer_War/Danie_Theron/danie_ theron.html www.pedersen-bike.dk/history.htm

Pinnojen välejä Koonnut Risto Lehto

Viisaasti ajateltu

Jukka ja Pasi olivat sopineet, että lähdetään porukalla naapurikylän tyttöjä morjestamaan ja että tavataan Vilkkilän tienhaarassa.

Jukka tuli sovitulle paikalle aikalailla myöhässä nenä verillä, kyynärpää asfaltti-ihottumalla ja toinen housunpuntti revenneenä. Hän selitti hiukan sammaltaen syytä ulkomuotoonsa. ”Poikkesin pitkäripasessa. Meinasin ripustaa pöyttispullokassini polkupyöräni ohjaustankoon, mutta sitten ajattelin, että jos sattuisin kaatumaan, niin pullo voisi mennä rikki. Joten hurautin pullon varmuuden vuoksi kurkkuuni. Ja olikin hyvä, että join sen, sillä tänne tullessani kaaduin ihan neljä kertaa.”.

Armo kävi oikeudessa

pakko myöntää hyötyajoneuvon arvo.

Tosin vaimoa pyöräni vieläkin vähän närästää, jos yhdessä menemme pyörillä kylälle.

Hänen ympärilleen ei kuulemma kerry niin paljon väkeä, kuin minun ja isopyöräiseni.

Niin metsä vastaa jne.

Tampereen Hämeenkadulla polkupyöräilijä meinasi törmätä jalkakäytävällä astelevaan maalaismieheen. Tosi kohteliaanan miehenä jalankulkija pyyteli anteeksi, että hän silla lailla tonttuili tien tukkona. Tähän tositamperelainen karjui ”Jahas perkele!

Siinä oli taas yks jehu, joka panee meikäläisiä halvalla. Varo, etten aja päälles!”

Avuliaisuutta

Tehtaalla oli toimistopuolella töissä Leinosen Liisa. Nuori ja kivan näköinen likka. Hän osti uuden polkupyörän, mutta pettyi sen satulaan. Huoltomiesten kuullen hän valitti, miten uudenaikaiset satulat ovat niin kamalan pienen kokoisia.

Painuvat vaikka mihin. Pari päivää myöhemmin Liisan lähtiessä töistä tilanne oli hoidettu. Korjaamon pojat olivat vaihtaneet pienen satulan tilalle hevosvetoisen niittokoneen metallisen istuimen.

Ikkunat ja nurkantakuset olivat täynnä uteliaita naamoja. Pettymys oli suuri, kun neito ei suostunut edes kokeilemaan parempaa satulaa. Huusi vain.

Konstaapeli Jokisella ei kirjoitustaito ollut kaikkein vahvimpia osaamisen alueita.

Pysäyttäessään kerran valoitta ajavan polkupyöräilevän miehen Kuninkaankadulla Jokinen sanoi tuimalla äänellä vetäessään sakkolomakevihkoa taskustaan ”Tästä seuraa vallankin näin keskellä vilkasliikenteistä katua ankara sakko. Nimi!”. ”Roulf Blomgren”, kuului vastaus. ”No olkoon nyt tämän kerran”, sanoi Jokinen pistäen lomakkeet taskuunsa. ”Ensi kerralla sakko on sitten kyllä vielä ankarampi.”

Hyötyajoneuvo

Kuulun siihen velolaisporukkaan joka 2006 rakenteli itselleen isopyöräiset replikat.

Vaimo aluksi mutisi jotain vanhan miehen hassutuksista ja turhakekulkuneuvosta.

Kun hän erään kerran pyysi minua käymään apteekkiasiallaan meiltä parin kilometrin päässä sijaitsevassa Kangasalan keskustassa, tein matkan silloin vielä uudella isopyöräiselläni. Sen jälkeen sille oli ylemmältäkin taholta Pikajalka 24

24

Luettua Terapiamatka halki tuulen ja tuiskun

Matti Rämö jaksaa vuodesta toiseen tehdä pitkiä pyöräretkiä eksoottisiin paikkoihin. Juonta enempää paljastamatta voinee todeta, että Rämö pitää Islannin-matkaansa kaikkein hienoimpana pyöräretkenään. Siitä huolimatta, että Islannin kesä on kylmä, tiet huonot, ylämäet raskaita ja vastatuulta valtaosa matkasta. Siitä huolimatta, että edellisillä matkoillaan Rämö on ajanut Saharan lämmössä, Intian tungoksessa, Mekongin silloilla ja Petsamon jängällä.

Jo ensipolkaisusta lähtien Rämö tuntee olevansa yhtä Islannin maiseman kanssa. Laava, tuhka ja jää tekevät näkymistä karuja ja niukkasävyisiä. Yksikään puu ei peitä maisemaa, ja kuulakkaalla ilmalla katse tavoittaa 50 kilometrin päässä siintävät tulivuoret yhtä tarkasti kuin kaupungissa vastapäisen talon ikkunaverhojen kahahduksen.

Maantieteilijänä Rämöä innostavat maankamaran liikkeet, kuumaa vettä syöksevät geysirit ja pulppuavat savihaudat. Hän kertoo kiinnostavasti, kuinka 1700-luvun lopun tulivuorenpurkauksesta ja rikkipäästöistä ai-

heutui seurannaisvaikutuksineen noin kuuden miljoonan ihmisen kuolema.

Islannissa kulkija tuntee olevansa mukana luonnonhistorian näyttämöllä.

Yhtä lailla innostava on Islannin luonto ja sen eläimet. Kasvillisuus on niukkaa, mutta linnusto eksoottinen.

Saaren länsipuolen kirjavanokkaisten lunnien pesimäluonto on lähes yhtä houkutteleva retkikohde kuin pohjoisrannan valaan bongauspaikka. Ryhävalaiden puuskutus veneen vierellä panee toimittajan kyynelehtimään onnesta.

Pyöräilijän Islannin tiet ja korkeuserot saisivat hikoamaan, ellei muutamassa asteessa pysyvä heinäkuun lämpö hytisyttäisi. Mäkien lisäksi vastatuuli on riesana. Rämö todistaa, että sitä on monin verroin enemmän kuin myötätuulta. Vuonoa kierrettäessä myötätuuleen ajaa myötärannan kolmessa vartissa, mutta vastarannan vastatuulen voittaminen kestää ainakin neljä tuntia.

Islanti on hyvin harvaan asuttu.

Kaksi kolmasosaa asukkaista asuu Reykjavikin seudulla. Muualla kylät ovat pahaisia taloryhmiä, joista ei juuri huoltamoa kummempaa palvelua löydy. Rämö saakin tyytyä syö-

Käsityön museo, Jyväskylä

Pyörällä päästään -näyttelyssä kurvataan tyylikkäästi polkupyörien maailmaan.

Mitä ovat chopperit ja lowriderit? Oleellisena osana näyttelyä ovat tämän päivän itse rakennetut polkupyörät, niiden tekijät sekä viimeisimmät villitykset polkupyörien kustomoinnin maailmasta. Esillä on myös nostalgisia polkupyöriä uusilta suomalaisilta valmistajilta. Samalla esittellään polkupyöräilyn historiaa yli sadan vuoden ajalta 1800-luvun lopun korkeapyöräisestä velocipedistä nykyaikaiseen sähköavusteiseen pyörään. Näyttely on auki toukokuun loppuun.

Mobilia, Kangasala

Kahdella pyörällä -näyttely kertoo polkupyöristä, mopoista ja moottoripyöristä ja esittelee ennen kaikkea kaksipyöräisten arkikäyttöä Suomessa, mutta toki näyttelyssä sivutaan myös muita kaksipyöräisiin liittyviä aihepiirejä, kuten kilpakäyttöä, poliisimoottoripyöriä sekä armeijan pyöriä. Näyttely on auki vuoden loppuun.

Keskustori, Tampere

Valtakunnallinen pyöräilyviikko avataan Tampereen Keskustorilla, Laikun lavalla, lauantaina 11.5.2013. Toivomme, että kaikki kynnelle kykenevät Vanhat Velot esiintyvät edukseen näyttävästi pynttäytyneenä.

Automuseo, Vaasa

Vaasassa järjestetään 25.5.2013 Retrokilpurit 2013 -ajo. Mieluiten ajoon osallistutaan yli 25 vuotta vanhalla kilpa- tai retkipyörällä, mutta muutkin pelit käyvät. Ajoon pukeudutaan vanhaan tyyliin tai ajoneuvon aikaan sopivalla tyylillä. Herrasmiesmäinen/-naismainen pukeutuminen plussaa. Tarkempaa tietoa ja ohjetta sivuilta www.retrokilpurit.fi.

25

Pikajalka 24

Matti Rämö, Tuulen tiellä laavakenttien poikki, Helsinki 2013 mään lähes koko matkan manteleita ja kuivattua turskaa. Matkan varrella kohtaa pyöräturisteja harva se päivä, toisilla mukana koko perhe, toiset yksikseen. Kaikkien mielestä luonnon jylhyys voittaa monin verroin matkan tekemisen vaivat.

Neljässä viikossa Rämö kiersi Islannin vastapäivään, 2500 kilometriä.

Maisemien lumoa eivät sanat eivätkä kuvatkaan riitä kertomaan, se pitää päästä itse kokemaan.

- ML

Kevään kalenteri

Pyöräpajalta

Ostetaan ja myydään

HALUAISIN ostaa Pikajalan numerot 1/2001 ja 1/2002, ei tarvitse olla priimakuntoista, mutta kunhan kaikki sivut ovat tallella. Lisäksi kiinnostaisi American Crescentin etumerkki aivan 1900-luvun alusta. Tämä on siis eri Crescent kuin mitä yleensä puheissa on: svenssoneilla samantapainen “kuumerkki” oli myöhemmin kanssa niiteillä kiinni sivuista, mutta viimeistään 1930-merkki oli jo pienempikin, eikä siksikään istuisi mulla olevaan runkoon.

Yhteystiedot: 040 5150567 tai marko.eriksson@kolumbus.fi.

POLKUPYÖRIEN uusia osia n. vv.

1930 – 1980. Hameverkkoja, lasisia kissansilmiä, napoja etu- ja taka-, kampia, rattaita, ketjuja, polkimien kumeja, keskiön osia, etuhaarukan osia, etuhaarukoita, ohjaustangon kannatinputkia, suoria, mutkallisia ja joutsenkaulallisia, kädensijoja, puisia, pakeliittisia, kumisia ja muovisia, lyhtyjä, dynamoita, merkkejä, vanteita, pinnoja, lokasuojia, pakettitelineitä, ketjusuojia, antiikkinapojen käytettyjä osia, käytettyjä satuloita, satulankanntinputkia, työkalulaatikoita ym. ym.

Ajamaton Hermes-pyörä 28” mies-

ten n. v. 1950, uusia runkoja, miesten ja naisten pyöriä, nuorisopyöriä, tavarapyöriä 2- ja 3-pyöräisiä, korjausteline, rihtauspukki. Hannu Mattila puh.

(09) 4209080 tai 045 1235648 RO M P E TO R I TA PA H T U M A 15.6.3013 Ylistaron Alapään nuorisoseuralla Viime vuonna pohdimme jonkinlaisen kylätapahtuman järjestämistä nuorisoseurallemme. Päädyimme nykyään suosittuun rompetori- peräkonttikirppis tapahtuman järjestämiseen. Lisämausteena pidimme huutokaupan jossa myytiin nuorisoseuralle lahjoitettua tavaraa, tai sitten pienellä provikalla arvokkaampaa tavaraa omistajan lukuun, periaatteella hyllyt syyniin tavarat myyntiin. Rahallinen tulos ei ollut suuren suuri mutta rompetori- ja kirppismyyjiä, sekä yleisöä saapui tapahtumaan sen verran joten järjestelytoimikunta totesi, että jatkoa seuraa.

Tämänvuotisen tapahtuman teemoiksi päätimme ottaa vanhat polkupyörät ja karbiidilamput. Tämä päätös syntyi ennen kuin kukaan meistä tiesi Vanhat Velot ry:n olemassaolosta yhtään mitään. Syy polkupyörien valintaan perustui siihen harhaluuloon ettei kukaan ole tällaista keksinyt.

On auto- traktori- mopo- moottoripyörä- maamoottori- puimakoneym. tapahtumaa. Mutta ei vanhoja polkupyöriä esittelevää tapahtumaa.

No sittemmin on selvinnyt ettemme ole ensimmäinen ja ainoa tässäkään asiassa.

Siitä ei masennuttu vaan päätettiin jatkaa valitulla tiellä. Tavoitteemme on, että saisimme muutaman kunnostetun vanhan polkupyörän esille ja nähtäville tapahtumaan, vielä jos olisi joku joka kertoisi tästä harrastuksesta ja pyörien kunnostamisesta. Vanhoja ajokuntoisia tai pelkkiä varaosapyöriä ja pyörien osia pyritään saamaan näytille ja myyntiin rompetorille ja / tai huutokauppaan.

Karbiidilampun toimintaperiaatteen esittely ja sytyttäminen päätettiin ottaa myös ohjelmaan. Niitä ei meillä ole montaa tiedossa, mutta sen verran että esittely ja näytös pystytään järjestämään. Jos yleisöllä on omia lamppuja niin ehkä niistäkin pystytään jotain kertomaan.

Yhteistyöterveisin Veikko Punkari puh. 0500 - 269160, veikko. punkari@netikka.fi; Vanhojen Velojen jäsen jo lähes kuukauden. www.ylistaronalapaanns.com

ROMPETORI Ylistaron Alapään nuorisoseuralla, Alapääntie 327 Ylistaro (Seinäjoki) 15.06.2013 klo 10.00 - 17.00.

Huutokauppa, rompetori-, peräkonttikirppis- ja myyntipöytäpaikat tiedustelut Veikko Punkari 0500-269160 Teemana vanhat polkupyörät ja karbiidilyhdyt.

Toivotaan Vanhoista Veloista apua. Muutama kunnostettu pyörä ja harrastuksen esittely.

Pikajalka 24

26

Huoneentaulu

Teksti Markku Lahtinen Virve Lilja: Vastarannan kiiski. Pehmeäpohja ja Cine collée, Helsingistä kotoisin oleva taidegraafikko Virve Lilja (s. 1968) on asettunut asumaan Kangasalle, jossa nykyään asuu runsaasti isopyöräisillä ajavia.

Lilja on opiskellut Kankaanpään taidekoulussa ja keskittynyt työssään erityisesti metalligrafiikan eri menetelmiin. Lilja toimii aktiivisesti Tampereen Taiteilijaseuran Mältinrannan grafiikan pajassa.

Liljan työt ovat usein värikkäitä, monien eri grafiikan tekniikoiden yhdistelmiä. Hän käyttää vartalopainantaa, telausta, lyöntimetalleja ja collagrafiaa perinteisiin etsaukseen ja akvatintaan yhdistettynä. Hän tekee niin suuri- kuin pienimuotoistakin grafiikkaa. Liljan töitä on useissa julkisissa kokoelmissa.

Vastarannan kiiskessä on havaittavissa staattisuuden ja dynamiikan vastakohtaisuutta. Yleensä dynaamisena kuvattava polkupyörä, tässä arkkityyppinen isopyöräinen, edustaa staattisuutta, kun taas ajajaksi tulkittava hahmo on dynaaminen. Ajaja on kuvattu niin lennokkaalla pensselinvedolla, että jopa sen laji on vaikeasti tunnistettavissa. Yhtäältä se näyttää hevosen päällä taiteilevalta telinevoimistelijalta, toisaalta se voi olla myös loikkaava jänis tai hyökkäävä susi.

Onko pyörä väline vai saalis?

Virve Lilja kuvaa itse työtään seuraavasti: “Joskus eteenpäin meno vaatii erityistä asennetta, uusia kuvakulmia ja taipumista uusiin asentoihin.”.

Ne, jotka ovat isopyöräisellä ajaneet, tunnistavat varmaan itsensä kuvauksesta. Ne, jotka eivät mieli sankariksi, eivät kykene isopyöräisen selkään.

Eivät myöskään ne, jotka eivät ole valmiita asettamaan itseään alttiiksi kunnian menetykselle.

Ehkä vauhdikas kuva innostaa fikseillä ajamaan tottunutta nuorta polvea kokeilemaan isopyöräisen taipumista taitoajoon, pyöräpooloon tai balettiin. Millään pyörällä ei voi haus-

27

Pikajalka 24

kuuttaa katsojia niin kuin isopyöräisen päällä temppuilemalla, sitä tämä teos pyrkii vakuuttamaan.

Vastarannan kiiski on tehty ”myrkyttömän” grafiikan pohjustusaineella, joka toimii sekä pehmeäpohjana että kovapohjana, ja laveerauskin on-

nistuu jotenkuten.

Liljan tuotannossa on toinenkin pyöräilyaiheinen työ, Hymykuoppaisella tiellä. jossa pikku-Veera ajaa kolmipyöräisellä, kultaisten hymyjen keskellä.

Pikajalka 24

28