Pelaaja #268, huhtikuu 2025

268 // Huhtikuu 2025 // 12,90 €

Metal Gear Solid: The Board Game Toimiiko hiippailu lautapelinä?

Yhteistyöpelaamisen mestariteos Arvostelussa upea Split Fiction

Assassin's Creed Shadows Suursarjan kohuosa yllättää

Japanilainen roolipeli...

Ranskasta?!

Testissä omaleimainen Clair Obscur: Expedition 33

Suuri Suomi-numero // Housemarque 30 vuotta // Stratogun // Finnish Cottage Simulator Bionic Bay // Without a Dawn // The Last Caretaker // Wreckfest 2 // FBC: Firebreak

PELAAJA-LEHTI PL 1378, 00101 HELSINKI toimitus@pelaaja.fi pelaaja.fi TOIMITUS Päätoimittaja Ville Arvekari Toimituspäällikkö Anna-Liisa Koskinen ULKOASU Art Director Lasse Erkola Graafikko Minna Erkola

Kiitos pelaajille A

ivan ensimmäinen Pelaajan numero ilmestyi lokakuussa 2002, ja se oli kovan työn tulosta. Lehden perustajajäseniltä vuosia myöhemmin kuulemani mantra tuntui olevan, että mitäpä sitä asunnolla teki, kun säästöt saattoi pistää omaan firmaan. Siitä kiitos heille! Ajatuksena oli jakaa omaa peli-innostusta omilla ehdoilla ja tyylillä, ja inspiraatioina toimivat ison maailman suurten ja syväluotaavien pelilehtien ohella lifestyle-lehdet. Olivathan videopelit ja pelaaminen tälle porukalle todellinen elämäntapa!

2000-luvun taitteessa elettiinkin videopelaamisen nousukautta, kun 3d-pelit muovasivat pienten piirien harrastusta osaksi katu-uskottavaa valtavirtaa. Ne olivat erilaisia aikoja ne. Tuolloin olin itsekin vain tuiki tavallinen lukija, jolle lehden sisällöstä ja tekemisestä paistoi läpi suoranainen rakkaus videopelejä kohtaan. Itse pelien kupeessa syvennyttiin ilmiöihin ja pelialaan intohimolla ja fiiliksellä, mikä puhutteli numero toisensa jälkeen aina vain asiantuntevammalla otteella. En suinkaan ollut yksin havaintoni kanssa, sillä lehti vakiinnutti vuosi vuodelta asemaansa kotimaisessa mediakentässä.

Pelaajan vahvuuksia on aina ollut, että se on tekijöidensä näköinen pelilehti. Ja tekijöitähän riittää! On kuitenkin mahdotonta kiittää nimeltä aivan kaikkia ihmisiä ja tahoja, jotka ovat kantaneet oman kortensa kekoon, mutta päälle kahteen vuosikymmeneen mahtuu useampikin aikakausi.

Thomas Puhan päätoimittajuuden alla 2002-2011 lehti löysi konsolivetoisen äänensä lisäksi yleisen energisyytensä ja uskottavuutensa, jotka muistetaan yhä maailmalla asti. Miika Huttusen päätoimittajakaudella 2011-2019 lehteä kasvatettiin entistä kattavammaksi käsittelemällä pelaamista alustasta riippumatta, ja Miikan asiantuntevalla otteella Pelaaja vakiinnutti aseman-

sa myös pc-pelaajien keskuudessa. Tämän alkuperäisen voimakaksikon vahvalla työmoraalilla rakennettu perintö loi lehdelle uskottavat standardit, joita olemme pyrkineet ylläpitämään näihin päiviin asti.

Lehden parissa kasvanut Johanna Puustinen (nyk. Teelahti) toi omalla päätoimittajakaudellaan 20192022 lehteen enemmän nuoremman sukupolven ääntä ja näkemystä. Oman vivahteensa aikakauteen toi vuosikymmenen alun haasteet pandemioineen ja uusine työtapoineen, mikä toisaalta toi pelien käsittelyyn Johannan suuresti arvostamaa luovuutta. Omalta osalta olen Pelaaja-urani varrella päässyt työskentelemään läheisesti jokaisen edeltäjäni alaisuudessa, ja toivon jokaiselta tarttuneen jotakin mukaan omalle vahtivuorolleni. Olen melko tyytyväinen, että olemme viime vuosina onnistuneet erityisesti tuomaan esiin pelintekijöitä – varsinkin kotimaisia pelintekijöitä. Kun ymmärtää ihmisiä pelien takana, ymmärtää myös, miksi pelit ovat sellaisia kuin ne ovat.

Muutosten tuulia on myös ilmassa näin alkuvuodesta 2025. Nyt huhtikuussa tulee kuluneeksi tasan kolme vuotta, kun vastaanotin Pelaaja-lehden päätoimittajuuden suuresti arvostamieni kollegojeni jalanjäljissä.

Huhtikuun myötä kunniatehtävä myös päättyy. Tämän numeron myötä Pelaaja-lehden tilaajaliiketoiminta siirtyy lehteä alusta asti kustantaneelta H-Town Oy:ltä eteenpäin Fokus Media Finland Oy:lle, jonka Pelit-lehti palvelee ensi numerosta alkaen myös Pelaaja-lehden tilaajia ja lukijoita. Kiitän täten omalta osalta lukemattomista yhteisistä vuosista kaikkia tekijöitä, avustajia, yhteistyökumppaneita ja ennen kaikkea rakkaita lukijoita.

TEKIJÄT 2002–2025 Thomas Puha, Miika Huttunen, Lassi Kurkijärvi, Vesa-Ville Välimäki, Harro Grönberg, Janne Pyykkönen, Lasse Erkola, Kalle Kinnunen, Aki Järvinen, Elias Poutanen, Jarno Hakulinen, Sam Kennedy, Jukka O. Kauppinen, Tuomas Nurmela, Kevin Deselms, Sami Rouhiainen, Douglas C. Perry, Colin Williamson, George Roush, Bo Marttila, Harri Manninen, Erica Christensen, Levi Buchanan, Wes Ehrlichman, Otto Ruokonen, Tuukka Tiensuu, Miikka Lehtonen, Harri Hinkkanen, Jarkko Koskinen, Max Kobayashi, Niklas Söderman, Brandon Justice, Petri Hannini, Eveliina Mikki, Cameron Davis, Antti Mutta, Hannes Tenhovuori, Sami Paju, Marian Cruz, Ravi Hiranad, Whip Reed, Petteri Moisio, Andrew Pfister, Petri Hänninen, Anton Krylov, Jaakko Maaniemi, Ossi Saarinen, Ilkka Luokkamäki, Otto Turunen, David Smith, Timo Repo, Matti Rämö, Anoop Gantayat, Tero Lehtiniemi, Toni Ruuska, Mikko Rautalahti, Kalle Kaivola, Satu Heliö, Kari Salminen, Seppo K. Niiranen, Suvi Pietikäinen, Kyuu Eturautti, Marika Hakkarainen, Jari Paananen, Pär Villner, Riku Ahonen, Jarkko Fräntilä, Leena Viitanen, Petri Räsänen, Jussi Malinen, Anssi Mattila, Reetu Kurkijärvi, Christophe Kagotani, Juha Wakonen, Simon Elo, Eemeli Rekunen, Sanna Korpi-Filppula, Svetlana Myllär, Jiri Kupiainen, Tommi Nieminen, Saara Kunnaala, Jaakko Luomanen, Katriina Puputti, Janne Kaitila, Simone Crosignani, Minna Erkola, Minna Etsalo, Matias Kainulainen, Ville Arvekari, Sonja Ängeslevä, Santtu Hirvonen, Johannes Valkola, Heikki Takala, Niko Metsälä, Jyri Paavilainen, Ryan Winterhalter, Vinski Nordstöm, Tuuli Saarinen, Daniel Robson, Tomi Tuominen, Jukka Moilanen, Antti Peltomäki, Lea-Linnea Körkkö, Joni Hartikainen, Sami Viljanto, Antti Peltonen, Aki Nuopponen, Tero Lääkkö, Esa Mäkijärvi, Timo Rüppell, Teemu Toivanen, Marcello Cangialosi, Valtteri Hyttinen, Raakel Aaltonen, Paavo Niskala, Craig Lupienski, Panu Saarenoja, Kalle Heino, Juuso Janhunen, Panu Alku, Daniela Wnuk, Jason Ward, Aleksi Kauhanen, Tommi Lauslehto, Henrik Savonen, Andrei Turró, Jenni Ahlapuro, Mats Kyyrö, Ida Suominen, Johanna Teelahti, A-P. Kuutila, Arto Kekkonen, Markus Heino, Aake Kinnunen, Erol Tekkanat, Sophia Dunkley, Jaakko Herranen, Joonas Pikkarainen, Teemu Rahikka, Joonatan Itkonen, Miika Auvinen, Petri Pohjonen, Jani Vaalima, Antti Voutilainen, Teo Scheepstra, Niklas Tirkkonen, Tarja Porkka-Kontturi, Onni Ratala, Aki Parhamaa, Heikki Mustonen, Anna-Liisa Koskinen, Sauli Partanen, Mikael Miilumäki, Ira Hurskainen ja Lasse Lehtonen.

ASIAKASPALVELU, TILAUKSET JA OSOITTEENMUUTOKSET Puhelin: 03-42465361 asiakaspalvelu@pelaaja.fi HUOM! Muistathan ilmoittaa asiakaspalveluun osoitteenmuutoksestasi. Väestörekisteriin ilmoitettu uusi osoitteesi ei päivity automaattisesti asiakasrekisteriimme.

ILMOITUKSET JA MYYNTI Petteri Moisio petteri.moisio@h-town.fi KUSTANTAJA H-Town Oy PL 1378, 00101 HELSINKI Toimitusjohtaja Petteri Moisio Art Director Lasse Erkola PAINO Printall Lehteen liittyvät tekijänoikeudet ja muut oikeudet kuuluvat H-Town Oy:lle tai muille oikeudenhaltijoille. Kirjoituksia ja kuvia saa lainata lehdestä vain toimituksen luvalla. H-Town Oy ei takaa lehdessä julkaistun aineiston virheettömyyttä eikä vastaa esiintyneistä virheistä.

Aineiston lähettäjä vastaa siitä, että aineisto on lain ja hyvän tavan mukaista eikä sen julkaiseminen loukkaa kolmansia osapuolia tai näiden tekijänoikeuksia tai muita oikeuksia. H-Town Oy:llä on korvauksetta oikeus toimituksellisesti käsitellä ja jakelutavasta riippumatta osin tai kokonaan julkaista lehteen lähetettyä aineistoa.

H-Town Oy ei vastaa tilaamattoman aineiston säilyttämisestä eikä palauttamisesta.

All rights reserved. All trademarks and copyrights recognized.

ISSN 1459-2096

Ville Arvekari // päätoimittaja

pelaaja.fi // 3

Pelaajan maailma

Tekijöiden kuulumiset Ville Arvekari Päätoimittaja

Janne Pyykkönen Kulttuuritoimittaja

Lasse Erkola Art Director

Minna Erkola Graafikko

V

ideopelilehdet ovat lapsesta asti olleet se eniten omalta tuntuva ikkuna pelitiedon maailmaan.

Rakastan kokonaisuuksia, jotka parhaassa tapauksessa sivistävät lukijoita isojen aiheiden lomassa jutuilla, joihin ei puhtaasti algoritmein räätälöidyissä kanavissa välttämättä törmäisi. Toivottavasti myös tämä numero on sellainen kokonaisuus, jonka puitteissa joku löytää uusia ja innostavia asioita.

O

n vain yksi tapa, jolla haluaisin päättää pitkän Pelaaja-taipaleen. Se on kotimaiseen pelintekemiseen sukeltava iso juttukokonaisuus, sillä vuosien varrella kotimaisten tekijöiden kanssa puhumisesta on tullut yhä tärkeämpää ja tärkeämpää. Ja sellainen tuli tehtyä tähän numeroon, joten ei voi olla muuta kuin tyytyväinen! Pelaaminen tietysti jatkuu tästä eteenpäinkin.

Sehän on elämäntapa.

E

npä olisi uskonut, että aikoinaan kavereiden kanssa aloitettu lehtiprojekti olisi poikinut liki 23 vuoden uran. Olenkin ainoa Pelaajan parissa työskennellyt henkilö, joka on ollut mukana yhtäjaksoisesti lehden alusta loppuun saakka. Eka salil vika salil. Kiitos Pelaaja, kiitos lukijat.

Kuvassa babyface Lasse Akihabarassa Thomas Puhan kanssa vuonna 2002, muutama päivä ensimmäisen Pelaajan valmistumisen jälkeen.

M

iten sitä voisi tiivistää 16 vuotta näin pieneen tilaan? Pelaaja on ollut minulle elämä. Se on ystävät, rakas harrastus, koko työura ja jopa avioliitto. Lämpimästi mieleen jää erityisesti joulukalenterikommellukset sekä Pelaajacast Side Quest ja sen ihanat tukijat. Työkaverien lisäksi ikävä jää teitä lukijoita. Te jos ketkä mahdollistitte elämäni. Tämä etappi ehkä loppuu, mutta pelaaminen jatkuu. ”See you later, darling.”

Panu Saarenoja Avustaja

Markus Heino Avustaja

Miikka Lehtonen Avustaja

Jason Ward Avustaja

N

K

O

K

elisentoista vuotta Pelaaja-lehden parissa työskentelyä on vienyt minut moneen paikkaan; viimeisimpänä saksalaiseen vuoristoon katsomaan seuraavaa Doom-peliä.

Tuntuukin edelleen melko villiltä, että sattumalta 11-vuotiaana ensimmäistä kertaa silmiini osuneesta lehdestä muodostui näinkin mittava osa elämääni. Peleistä puhuminen on ollut minulle toki aina tärkeää ja sellaisena se pysyy myös tulevaisuudessa.

4 // pelaaja.fi

esän häämöttäessä, pysähdyin miettimään mitä lomalla haluaisi tehdä. Ensin avautui pelien backlog, jota selailin turhautumisen sijaan innokkaasti pitkästä aikaa. Pelaaminen, peleistä keskusteleminen ja niistä kirjoittaminen ovat niitä harvoja nautintoja, joihin olen löytänyt aikaa melko tasaisesti viimeiset reilut 30 vuotta.

Kiitokset kaikille jotka ovat olleet mukana ja raapustuksiani lukeneet. Videopeleistä jauhetaan jatkossakin!

lin Pelaajan lukija jo pitkään ennen kuin pääsin mukaan tekemään lehteä. Pidin suuresti siitä, miten Pelaaja ei pelännyt teettää syvemmälle meneviä juttuja aiheesta jos toisestakin, aidosti innostuneesta perspektiivistä. ”Rakkaudesta videopeleihin”, kuten sanonta kuuluu. Kiitos kaikille kuluneista vuosista ja nähdään seuraavassa kentässä.

ahteentoista avustajavuoteen mahtuu paljon. Olen kirjoittanut huikeista ja hirveistä peleistä, vieraillut monessa maassa ja pelistudiossa, käynyt kiintoisia keskusteluja näkemyksellisten tekijöiden kanssa – ja olen luultavasti kasvattanut tukun harmaita hiuksia toimituksen kollektiiviseen kuontaloon väistellen deadlineja. Muutoksen tuska kertoo siitä, että jotain korvaamatonta jää taakse. Kiitos, Pelaaja-lehti, että olit.

KIITOS Kiitos, kun kerroit uutisia ja jaoit videopelien ilosanomaa 22 vuoden ajan!

Sisältö 3_Pääkirjoitus 4_Toimituksen kuulumiset 6_Sisällysluettelo 8_Uutiset 9_Tulipa sanottua 10_Hyvät, pahat ja rumat 12_Doom: The Dark Ages

14_Clair Obscur: Expedition 33 16_Housemarque 30 vuotta 20_The Last Caretaker 24_FBC: Firebreak 28_Stratogun 30_Without a Dawn 32_Bionic Bay

34_Finnish Cottage Simulator 36_Wreckfest 2 37_Tuhat sanaa 38_Pintaraapaisut 40_Metal Gear Solid: The Board Game

// Pelaaja 268 // Huhtikuu

42_Roolipelaaja 44_Bittipoppia 46_Kolumni: Lataustauko 48_Kolumni: Pyykkönen 2.0 50_Aiemmin arvosteltua 64_Pikselipölyä 66_Retrokelaaja

ei ole kesympi keski12 Doom ajalla. Rip and tear!

Arvostelut 52_Split Fiction 54_Assassin’s Creed Shadows 56_Suikoden I&II HD Remaster: Gate Rune and Dunan Unification Wars 6 // pelaaja.fi

57_Xenoblade Chronicles X: Definitive Edition 58_PGA Tour 2K25 59_Arco 60_Keep Driving

61_Lost Records 62_Atelier Yumia: The Alchemist of Memories & the Envisioned Land

Firebreak on Remedyn 24 FBC: loikka moninpeleihin.

lupaava Clair 14 Ennakossa Obscur: Expedition 33.

saunoo ja kaljoittelee 34 Seppo kesämökkisimulaattorissa.

Split Fiction yhtä hyvä 52 Onko kuin edeltäjä It Takes Two?

Metal Gear Solid 40 Taipuuko lautapeliksi? Snaaaake!

onnea 30-vuotiaalle 16 Paljon Housemarquelle!

kohuttu ja monesti 54 Arvostelussa lykätty Assassin’s Creed Shadows.

robotti 20 Kotimainen pelastaa ihmiskunnan.

30

pelaaja.fi // 7

Pelaajan maailma // Uutiset

Koonnut: Janne Pyykkönen

Once Upon a Puppet

Shelf Heroes

Lost Rift

Future Games Show Spring Showcase 2025 – esillä vuoden uudet indiepelit Uutinen NÄKYVYYTTÄÄN KASVATTANEESSA NETTITAPAHTUMASSA JULKISTETTIIN EPÄVIRALLISTA JURASSIC PARKIA, PAINKILLERIN PALUU JA JOPA MAANVILJELYÄ ZOMBIEN VALTAAMASSA ROOMASSA.

A

iemmin vuoden uutuuspelit esiteltiin lähes yksinomaan jokakesäisessä E3-tapahtumassa. Kun pandemia iski ja E3 näivettyi pois, syntyi tarve uusille julkistuskanaville. Sellaiseksi on kasvanut 2020 aloittanut nettitapahtuma Future Games Show, jonka järjestäjiä ovat GamesRadar ja sen omistaja, brittiläinen kustantaja Future. FGS on kasvanut vuosi vuodelta, ja maaliskuun lopussa nähtiin liki kolmetuntinen ohjelma täynnä trailereita ja pelijulkistuksia. AAA-uutuuksien sijasta tarjolla oli indiepelejä indiestudioilta. Tarjontaa oli niin rutkasti, että tässä käsittelemme vain kiinnostavimpia nostoja.

People Can Fly, studio Bulletstormin takana, tuo tänä vuonna early access -varhaistestiin pelin nimeltä Lost Rift. Se on ensimmäisen persoonan selviämisräiskintä, jossa on enintään viiden pelaajan

Romestead

8 // pelaaja.fi

yhteispeliä ja taistelua muita pelaajia vastaan. Haaksirikkoutuneet yrittävät elää saaristossa ja keräillä resursseja itselleen, ja peli näyttää erehdyttävästi moninpelattavalta Far Crylta selviämismausteilla.

Sama People Can Fly julkaisi 2004 Doom-tyylisen räiskinnän nimeltä Painkiller, ja nyt sille on luvattu jatkoa. Julkaisija on 3D Realms, mutta peliä tekee People Can Flyn sijasta toinen puolalaisfirma, Anshar Studios. Painkiller on luvattu kesäksi pc:lle, PS5:lle ja Xbox Series -konsoleille. Trendikkäästi mukana on moninpeli ja neljä erilaista pelattavaa hahmoa.

Pelottelun ystäville saapuu tänä vuonna I Hate This Place, joka perustuu Image Comicsin julkaisemaan samannimiseen sarjakuvaan. Ylhäältä kuvatussa ja miellyttävän värikkäässä pelissä sarjakuvataiteilija Elena joutuu kohtaamaan kaikki mahdolliset

keksimänsä kauhut syrjäisellä maatilalla. Asialla on melko tuntematon Rock Square Thunder -studio, mutta luottoa luo se, että julkaisijaksi on ryhtynyt kehutun Silent Hill 2 -uusinnan tehnyt Bloober Team.

Miksei Jurassic Park -leffoista tehdä ikinä kunnon lisenssipeliä, jossa paettaisiin rexiä ja raptoreita? Samaa ihmettelevät ilmeisesti Deathground-pelin tekijät, sillä juuri julkistettu seikkailu on käytännössä puhdasta Jurassic Parkia ilman lisenssiä. Ennalta purkitetun tarinan sijasta Deathgroundissa on kauhutunnelmaisia tehtäviä, joissa pelaajat yrittävät selvitä yksin tai ryhmässä heitä metsästävien dinojen keskellä. Asialla on brittiläinen indiestudio Gun Jam. Once Upon a Puppet -pelissä kaikenkattavana teemana on nukketeatteri. Ihmissankari Nieve ja maaginen nukke Drev seikkailevat teatterivaltakunnassa ja yrittävät päästä kellarista parrasvaloihin. Nukkeseikkailu saapuu pc:lle, PlayStation 5:lle, Xbox Series -konsoleille ja Switchille jo huhtikuun 23. päivä, ja peliin luvataan nukkemekaniikasta ponnistavaa erikoista liikkumista sekä luovaa ongelmanratkontaa. Asialla on indiestudio Flatter Than Earth, jossa on nuoremman polven devaajien lisäksi Ubisoftin ja Blizzardin veteraaneja.

Nightdive Studiosin System Shock oli todella taitavasti tehty uusintaversio avaruuskauhun klassikosta. Seuraavaksi tulossa on 25-vuotisjuhlan kunniaksi tehty remasterointi vuoden 1999 jatko-osasta System Shock 2, joka on myös alansa klassikko. Tällä kertaa kyse ei ole täydestä ohjauksen ja pelimekaniikan uusinnasta vaan suoraviivaisesta grafiikan siloittelusta nykypäivän tarkkuuksille. Tarvetta täydelle remontille on vähemmän, sillä kakkos-Shock oli jo aikanaan paljon modernimmalta tuntuva peli. Uusi traileri esitteli selkeästi grafiikan parantelua ja kertoi, että uusinta saapuu pc:lle ja konsoleille jo 26. kesäkuuta.

Julkaisupäivän sai edellisessä FGS:ssä esitelty Chains of Freedom, jossa on tarkoitus yhdistää XCOM-pelien taktikointia S.T.A.L.K.E.R.-tunnelmiin.

Peli saapuu 15. huhtikuuta pc:lle, PlayStation 5:lle ja Xbox Series -laitteille, ja sijoittuu kuvitteelliseen Itä-Euroopan valtioon, joka alistaa kansalaisiaan dystooppisissa tunnelmissa. Pelaaja ei kuitenkaan ohjaa vapaustaistelijoita vaan eliittisotilaita, jotka yrittävät selvittää valtiota uhkaavaa salaliittoa. Peliin luvataan kiinnostavan taistelun lisäksi petoksia ja eettisiä pohdintoja.

Todella kahjoa moninpelitaistelua tarjoaa Neighbors: Suburban Warfare, jossa pelaajat taistelevat naapureitaan vastaan idyllisen lähiön hallinnasta. Pelattavuuteen kuuluu talojen linnoittamista, Yksin kotona -henkistä ansoittelua ja naapurien kurmottamista monenlaisilla arkisilla esineillä. Plants vs Zombies- ja Team Fortress 2 -estetiikkaa ja huumoria sisältävä peli aloitti jo suljetun moninpelibetan Steamissä, ja se avautuu varhaisjulkaisuvaiheeseen 17. huhtikuuta.

Industria 2 on peli ihmisille, jotka kaipaavat lisää Half-Lifea. Eurooppalaisen indietalo Bleakmillin Industria oli vuoden 2021 seikkailu, jossa nähtiin dystopiaa ja robotteja kylmän sodan Berliinin vaihtoehtotodellisuudessa. Ensimmäinen Industria oli neljän tunnin kestollaan minikokoinen esiosa ja kelpo peli, joka ei saanut lainkaan tarpeeksi suurta yleisöä. Kakkososa näyttää huomattavasti paremmalta, ja luvassa on ensimmäisen persoonan räiskettä, mekaanista kehokauhua ja yhteistä taivallusta Alyx-henkisen apuhahmon kera. Pelissä on myös selkeitä vaikutteita Simon Stålenhagin tieteistaidekirjoista.

Romestead saattaa kiinnostaa niitä, jotka toivoivat, että Stardew Valley olisi myös taistelua sisältävä roolipeli. Peli sijoittuu vaihtoehtoiseen maailmaan, jossa Rooman valtakunta on kaatunut zombivitsaukseen. Pelaaja perustaa kyläksi kasvavan farmin ja lähtee taistelemaan mörköjä vastaan luolastoihin. Taide on ehtaa Stardew-tyyliä, mutta vaikutteiksi on listattu myös Valheim, Zeldat sekä Terraria. Seikkailla voi yksin tai enintään 8 pelaajan moninpelinä. Pelin takana on Beartwigs-tiimi, joka perustettiin Ruotsin Linköpingin yliopiston pelijameissa. Julkaisupäivää ei ole vielä.

Shelf Heroes tekee Toy Story -elokuvien tyylisestä leluseikkailuista roguelite-räiskintää. Pahat le-

Neighbors: Suburban Warfare

WILL: Follow the Light

Industria 2

Deathground

OFGS on kasvanut vuosi vuodelta, ja maaliskuun lopussa nähtiin liki kolmetuntinen ohjelma täynnä trailereita ja pelijulkistuksia.” lut ovat vallanneet talon, ja koska niistä ei selvitä puhumalla, pelaajat räiskivät ne palasiksi joko yksin tai neljän pelaajan moninpelinä. Omat pelihahmot ovat toimintafiguureja, jotka kasataan erilaisista leluraajoista ja aseista, ja taistelukentät ovat kodin eri huoneita, joita katsellaan lelujen näkökulmasta. Shelf Heroesille ei saatu vielä ilmestymispäivää.

Keskiaikaista sotaa rakastavien pelaajien suosikki on ollut jo muutaman vuoden Mount & Blade 2: Bannerlord, jossa pelaaja johtaa palkkasoturiarmeijaa, juonittelee keskiaikaisten aatelisten leivissä ja pääsee itsekin miekkailemaan. Peliin julkistettiin ensimmäinen laajennus nimeltä War Sails. Siinä mukaan tulevat seilaaminen, meritaistelu ja upouusi vii-

kinkityylinen pelattava kansa. Pakettiin luvataan 18 erilaista laivatyyppiä, dynaaminen vesi ja sää sekä historiallisesti autenttista merisotaa. War Sails seilaa Steamiin 17. kesäkuuta.

Huomattavasti seesteisempää purjehdusta tarjoaa WILL: Follow the Light. Se on tarinavetoinen ensimmäisen persoonan seikkailu, jossa pelaaja on nykyaikainen majakanvartija. Peliin luvataan nättejä Unreal 5 -maisemia ja tunnelmallista matkustelua.

Päähenkilön on lähdettävä syrjäiseltä työpaikaltaan ja matkustettava jalan, jahdilla ja koiravaljakolla kotikaupunkiinsa, jossa on tapahtunut jotain kamalaa.

Majakkatarina saapuu pc:lle, PS5:lle ja Xbox Series -konsoleille tämän vuoden aikana.

Torilla tavataan -menoa ja kotimaista pelintekemistä FGS:ssä edusti useampikin peli. Uuden pelitrailerin sai Remedyn moninpeliräiskintä FBC: Firebreak, ja jututimme sitä ennen Remedyn pelintekijöitä haastattelussa, jonka löydät sivulta 24. Channel 37:n merellisestä robottiseikkailusta The Last Caretaker saatiin myös 10 minuuttia varsinaista pelikuvaa, ja pelin taustoihin voi tutustua sivulla 20.

TULIPA SANOTTUA ” voinut tappaa sieluani työskennelläkseni ”En ympäristössä, jonka arvoja en hyväksynyt.”

PlatinumGamesilta 2023 eronnyt pelilegenda Hideki Kamiya kertoi haastattelussa lähdöstään suorin sanoin.

Kamiyan mukaan Platinum valui jatkuvasti kohti kehitystyyliä, jossa ei välitetä tekijöiden yksilöllisyydestä.

pelaaja.fi // 9

Pelaajan maailma // Hyvät, pahat ja rumat – äärimmäisen vakavia uutisia

Äänet

Pelintekemisessä ”tekoäly” uhkaa eniten ääninäyttelijöitä,

sillä pelipomot korvaisivat mielellään näyttelijät geneerisillä mutta palkattomilla roboteilla. Mikä pahempaa, jotkut yrittävät kloonata oikeiden näyttelijöiden ääniä. Mutta ääninäyttelijät tekevät asialle jotain. Ammattiliitto SAG-AFTRA on edelleen lakossa ja yrittää saada AI-kikkailua aisoihin sopimuksilla. Joukko tunnettuja peliääniä on myös muodostanut Pixel Pack -kollektiivin, jonka on tarkoitus taistella pelinäyttelyn rapautumista vastaan. Joukkoon kuuluvat kuuluvat Neil Newbon, Ben Starr, Matt Mercer, Melina Juergens ja useimmat muut nimekkäät pelitähdet Suomen Sami Järveä myöten. Toivottavasti ponnistelut saavat jotain aikaan. Onko liikaa pyydetty, että pelejä tekisivät taiteilijat ja ihmiset eivätkä Hinnat alkaen -algoritmit?

HYVÄT

Zenitön

Onko ääninäyttelijöillä oikeasti syytä huoleen? No katsotaanpa: Genshin Impact -pelistä tuttu Hoyo antoi juuri kenkää parille ääninäyttelijälle juuri lakon ja tekoälyhuolien takia. Showtaro Morikubo poistettiin Genshinin Japani-versiosta ja kaupan päälle vielä Hoyon Arknights-pelistä, ja Emeri Chase sai kenkään Zenless Zone Zeron Soldier 11 -pestistä. Suoraselkäisenä yhtiönä Hoyo ei edes kertonut heille asiasta, vaan tieto saapui näyttelijöille samaan aikaan kuin pelaajillekin uuden päivityksen myötä.

PAHAT

Teko-Aloy

Horizon Zero Dawn on PlayStationin tie-

teistarina, jossa moraaliton yhtiö tuhoaa maailman tekoälyn väärinkäytöllä. Käy siis täysin järkeen, että juuri Sony työstää kulissien takana parhaillaan tekoälyä, jolla voitaisiin korvata ääninäyttelijät. Nettiin vuoti video, jossa ylemmän tason Sony-insinööri keskustelee tekoälyäänellä puhuvan Horizon-sankari Aloyn kanssa ja kehaisee, että tämä on vain alkua! Aloyn näyttelijä Ashly Burch kertoi, että Guerrilla oli ottanut häneen yhteyttä ja kertonut, ettei tästä tarvitse huolehtia. Ei tietenkään.

Eihän Ted Faron roboteistakaan tarvinnut huolehtia.

Lainataanpa kuitenkin Burchia itseään: ”Minua huolestuttaa. En huolehdi erityisesti Guerrillan tai Horizonin tai näyttelijänsuoritukseni tai edes oman urani takia.

Huolehdin pelinäyttelemisestä taidemuotona.”

RUMAT

kaisija Take Two ja Rockstar Games halusivat jostain syystä ennen sen saapumista kuitenkin muistuttaa, millaisia kepuleita niiden johdossa heiluu. Maaliskuun alussa saatiin Grand Theft Auto V Enhanced, joka on käytännössä sama vanha GTA V parannetulla valaistuksella. Rahastukselta haiskahtava julkaisu on myös teknisesti ongelmainen tapaus, ja lukemattomat pelaajat ovat joutuneet taistelemaan Rockstarin asiakaspalvelun kanssa vain saadakseen GTA Online -hahmonsa siirrettyä Enhanced-versioon. Enhanced on myös karu muistutus tosiasiasta, että GTA-yksinpeli on näille pelitaloille nykyään pakkopullaa, jolla pelaajat saadaa houkuteltua Onlinen rahastuskoneistoon. Se asettaa kutososan odotukset erilaisiin raameihin, vai mitä?

10 // pelaaja.fi

Disco Elysiumin julkaisija ZA/UM aikoo tehdä pelistä mobiiliversion, jonka on tarkoitus ”valloittaa TikTok-yleisö nopeilla väläyksillä tarinaa, taidetta ja ääntä, luoden aivan uuden koukuttavan viihdemuodon.” Disco Elysium, 2000-luvun syvällisin ja tarinavetoisin roolipeli täynnä pitkiä keskusteluja, on siis tarkoitus pilkkoa silpuksi, jotta sen voisi kuluttaa 30 sekunnin pätkissä.

Eikä unohdeta sitä, että ZA/UMia vetävät sijoittajat potkivat jo firmasta pois kaikki alkuperäisen pelin avaindevaajat. Nyt nämä toisten luovalla työllä elävät korppikotkat aikovat silpoa klassikon ja kasata sen haaskasta Skibidi Elysiumin. Tämä on tragikomediaa helvetistä. Lainataan siis alkuperäistä peliä: ”The mask of humanity falls from capital.

It has to take it off to kill everyone – everything you love, all the love and tenderness in the world.”

Tiktokausti

Parantelu

GTA VI on taatusti vuoden odotetun peli. Jul-

NYT KAUPOISSA!

HERÄÄ VALITSEMASI PELIN MAAILMASSA! Lisää ripaus leikkisyyttä aamuihisi Nintendo Sound Clock: Alarmo -kellolla.

Tämä interaktiivinen herätyskello tunnistaa liikkeesi noustessasi ylös sängystä ja soittaa ääniä, jotka saavat sinut tuntemaan siltä kuin heräisit pelimaailmassa!

© Nintendo

Pelaajan maailma // Doom: The Dark Ages Kehittäjät tiedostavat Doomin viehättävän taitotasoltaan useanlaisia pelaajia.

Useiden valmiiden vaikeustasovaihtojen lomassa pelistä löytyykin runsas määrä säätimiä, joilla vaikeustasoa voi hioa yksityiskohtaisemmin niin helpommaksi kuin aina vain haastavammaksikin.

Doom: The Dark Ages – kilpi käteen ja takaisin demonijahtiin Testissä LEGENDAARINEN RÄISKINTÄPELISARJA JATKAA KEHITTYMISTÄ ESIOSALLA, JOSSA EI ENÄÄ NIIN HYPELLÄ TAI VÄISTELLÄ, VAAN PUSKETAAN VERI ROISKUEN DEMONEISTA SUORAAN LÄPI.

V

uoden 2016 Doom on edelleen yksi positiivisimpia kohtaamiani peliyllätyksiä. Pitkän horros- ja itsetutkiskeluvaiheen jälkeen id Softwaren legendaarinen räiskintäpelisarja teki sen tiimoilta paluun polttavalla itsevarmuudella, joka rakennettiin niin sarjan alkuperäisille osille uskollisen mutta samalla tyydyttävän modernin pelisuunnittelun varaan. Taustatarina oli sekin täydellinen lisä sekä kaikella puupäisyydellään että oleellisesti myös maltisella kerronnallaan.

Peliä seuranneen Doom Eternalin kanssa idillä olikin edessään melkoinen haaste luoda varteenotettava jatkaja kauniin hallitulle uudelleenlämmittelylleen. Jatko-osa osoittautui edelleen kyllä mainioksi räiskintäpeliksi, mutta laajempi mekaaninen pohja ja aina vain painotetummin kerrottu tarina eivät vetäneet tasapainollaan edeltäjälleen vertoja. Pohtia

saattoikin, että oliko modernista Doom-mallista puristettu jo kaikki paras mehu irti, mutta niin Bethesdalla kuin kehittäjien keskuudessa näyttäisi olevan yhä vakaata uskoa, että kolmas peli on ollut perusteltua tehdä.

Doom: The Dark Ages toimii esiosana uusimpien Doom-räiskintöjen tarinalle ja käsitteleekin tapahtumiltaan aikaa, jolloin tätä nykyä Doom Slayer -nimellä tunnettu päähenkilömme toimi vielä myyttisten jumalten ja kuninkaiden hallitsemana kävelevänä joukkotuhoaseena. Maa ja Mars jäävät tapahtumapaikkoina näin siis yhä vahvemmin sivuosaan ja keskiössä nähdään aina vain enemmän Quake-räiskinnät mieleen tuovaa teknokeskiajaksi kuvailtua asetelmaa.

Tarinaa The Dark Ages kuljettaa ainakin ensihetkillään hyvin samaan malliin Eternalin kanssa.

Varsin vauhdikkaaksi ja tekniseksi äityneen Eternalin jälkeen The Dark Ages lyö tietoisesti jarrua erityisesti toimintansa akrobaattisuuden suhteen.”

12 // pelaaja.fi

Välipätkät tykkäävät siis antaa ruutuaikaa lukuisille eri Doom Slayerin ympärillä juoniville hahmoille, joiden käsittelyssä piisaa kyllä edelleen pöhköä energiaa, mutta joihin peli suhtautuu myös himpun verran vakavammin kuin itse toivoisin. Tietenkin The Dark Agesinkin tapauksessa tarina on edelleen olemassa ensisijaisesti toimintaa rytmittävänä tukielementtinä, ja onneksi varsinaisen räiskimisen osalta id Softwarella on ollut intoa ja rohkeutta kokeilla sarjassaan taas jotain hieman erilaista.

Varsin vauhdikkaaksi ja tekniseksi äityneen Eternalin jälkeen The Dark Ages lyö tietoisesti jarrua erityisesti toimintansa akrobaattisuuden suhteen.

Väistökyvystä ei ainakaan tähän asti nähdyssä materiaalissa ole ollut tietoakaan ja ylipäätänsä Doom Slayerin raskaat saappaat pysyvät tällä kertaa pääosan ajasta visusti maassa. Uutena oleellisena leluna sankari luottaakin monien tuliaseiden rinnalla nyt sahanterillä varustettuun kilpeensä, josta on onnistuttu saamaan tosin kaikkea muuta kuin vain passiivinen puolustautumisväline.

Kilpi tarjoaa totta kai keinon torjua luotettavasti vihollishyökkäyksiä, mutta ennen kaikkea se on

herkästi se, kuinka peli ajoi vähän turhankin innokkaasti käyttämään tiettyjä aseita ja tekniikoita tiettyjä vihollisia vastaan. The Dark Agesissa asespesifiset vihollisheikkoudet näyttävät jääneen melkeinpä jopa kokonaan sivuun, antaen pelaajille enemmän mahdollisuuksia kehitellä omia itselle mieluisia taistelumänöövereitä. Pelkkä yksittäisen aseen käyttö ei vieläkään ole toki rohkaistavaa ihan jo ammushallinnoinnin johdosta, mutta ovatpa aseet edelleen sen verran erilaisia käyttää, että niiden tarjoamilla mahdollisuuksilla haluaa koko ajan leikitellä taistellessa.

Lähitaistelemista on sitäkin korostettu muutamilla tuoreilla lyöntiaseilla, mikä varmistaa Doom Slayerien purevan iskukyvyn kaikilta etäisyyksiltä.

rakennettu tarjoamaan mahdollisuuksia aggressiivisten hyökkäyksien tekemiseen. Kilpensä varassa Doom Slayer pystyy niin kimmottamaan tiettyjä vihollishyökkäyksiä takaisin lähettäjälleen kuin myös taivaltamaan silmänräpäyksessä pidempiäkin etäisyyksiä ryntäyksellä, joka iskee heikommat vastustajaryhmät kanveesiin kertalaakista. Kapteeni Amerikka -tyyppinen kilpiheitto luonnistuu sekin, mikä kaataa välittömästi heikompia demoniryhmiä, rikkoo ampumisen voimin kuumennettavissa olevia vihollispanssareita ja altistaa isompiin vihollisiin jumiutuessaan nämä suuremmalla vahingolle.

Räiskiessä ei todellakaan pääse syntymään siis oloa, että pelaajalla olisi välttämättä vähemmän tekemistä taisteluissa kuin aiemmin. Vihollismassojen hallinnointi erilaisilla kilpitempuilla vaikuttaisi itse asiassa rohkaisevan pelaamaan taas jopa astetta fiilisvetoisemmin. Doom Eternalissa kritiikkiä herätti

Toiminnan tuoreutta vaaliakseen id Software on lähtenyt panostamaan tällä kertaa muutenkin enemmän vaihteluun. Odottaa sopii aina välillä esimerkiksi pilvenpiirtäjän kokoisen mechan ohjaamista, mikä ainakin ennakkoversiossa tarjosi tilaisuuden hengähtää hieman hidastempoisemman voimafantasian merkeissä. Robottien keskeisimmät taidot ovat reaktiovetoinen väistely ja hitaat lyönnit, joskin aina välillä niiden kanssa pelaaminen eskaloituu massiivisen konekiväärinkin kanssa heilumiseen.

Doom Slayerin tueksi rientää aina silloin tällöin myös ratsastettavissa oleva lohikäärme, joka tuo mukanaan peliin sekä estelentelyä että hieman vaihtelevampaa räiskintätoimintaa. Parhaimmillaan se on omiaan lisäämään pelikenttiin hurmaavaa skaalan tunnetta. Ennakkoversiossa esille nostettiin kohtaus, jossa Doom Slayer hyökkäsi valtaisaan lento-aluksien suojelemaan linnakkeeseen. Sen portit aukesivat tuhoamalla ensin lohikäärmeen avulla lentoaluksia suojaavat kilvet ulkoa päin, minkä jälkeen Doom Slayer jalkautui murskaamaan aluksen sisältä perinteisemmän räiskinnän merkeissä.

Hieman hämmentävästi ainakin ennakkoversiossa lohikäärmeellä pelaaminen ei tosin tuntunut aivan yhtä hiotulta kuin pelin muu toiminta. Lohikäärmeen erikoisuuksiin lukeutuu sen kyky voimis-

taa itseään tarkkaan ajoitettujen väistöjen kautta, mutta monesta yrityksestä huolimatta en onnistunut koko ennakkotestiaikanani oppimaan, miten minun piti tarkalleen väistää tehostuksen saadakseni. Väistämistä hankaloitti myös vihollistykkien outo tapa ampua todella epämääräisesti paikkoihin, joissa lohikäärmeeni ei aina edes ollut. Kyseessä saattoi olla puhtaasti vielä viimeisiä hiomistöitä odottava kohtaus, mutta sen puutteet pistivät erityisesti silmään muuten näpsäkältä vaikuttaneen toiminnan rinnalla.

Kenties silti merkittävimpänä muutoksena Doom: The Dark Ages esittelee sarjalle ominaisten labyrinttimaisien kenttiensä rinnalle alueita, jotka on suunniteltu vapaampaa tutkiskelua silmällä pitäen. Miksikään avoimen maailman peliksi The Dark Agesia ei voi sanoa, mutta uusien hiekkalaatikkomaisempien alueiden myötä pelaajalle heitetään kerralla useita tavoitteita, joita tämä voi jahdata haluamassaan järjestyksessä. Tavoitteet tuovat mukanaan useita eri pelillisiä tilanteita aina suoraviivaisemmista viholliskohtaamisista vastustajien moraalin tuhoamiseen keskittyviin yhteenottoihin kuin kepeisiin ympäristöpulmiinkin. Alueet tapaavat olla kyllästettyjä myös lukuisilla vapaaehtoisilla löydöillä, jotka tarjoavat niin ylimääräisiä haasteita selätettäväksi kuin tietysti lisäresursseja Doom Slayerin kykyjen tehostamiseksi.

Uutena Doom-pelinä The Dark Ages on edelleen selvää sukua kahdelle edelliselle id Softwaren kehittämälle pelille, mutta osin juuri siksi, että se ei suostu vain makaamaan laakereillaan. Sen mekaaniset uudistukset pohjaavat edelleen vuoden 2016 uudelleenlämmittelyn tekemälle esityölle avaten sille silti samalla oman eriävän janan Doom-pelien sukupuussa. Varta vasten Doom Eternalin lentävyyteen ihastuneille se ei välttämättä ole siis se toivotuin jatko-osa. Menevästä ja oivaltavasta ensimmäisen persoonan räiskinnästä nauttivana oma Doom-into on saatu silti ainakin taas syttymään.

Doom: The Dark Ages ilmestyy pc:lle, PS5:lle ja Panu Saarenoja Xbox Seriesille 15. toukokuuta.

Osa vihollishyökkäyksistä näkyy ruudulla nyt aina vain korostetumpana, mikä helpottaa niiden torjumista ja tuo etäisesti mieleen klassiset luotihelvettiräiskinnät.

pelaaja.fi // 13

Pelaajan maailma // Clair Obscur: Expedition 33

Clair Obscur: Expedition 33 – vähän pahempi kolmenkympin kriisi Ensitesti RANSKALAISEN KEHITYSTIIMIN ESIKOISPELI ON HERÄTTÄNYT ENNAKKOON SEN VERRAN KIINNOSTUSTA, ETTÄ SIITÄ OLLAAN JO TEKEMÄSSÄ ELOKUVAA. MUTTA ONKO HYPETYKSEEN AIHETTA?

C

lair Obscur: Expedition 33:n kehittäjiltä ja julkaisijalta ei ainakaan puutu kunnianhimoa, se täytyy todeta. Entisten Ubisoft-kehittäjien uuden studion esikoispeli ei ole vielä edes ilmestynyt, mutta pelin nettisivut ovat täynnä ohjeita cosplay-asusteiden tekemistä varten ja siihen pohjautuva elokuvakin on jo työn alla.

Pääsimme tutustumaan nyt huhtikuussa julkaistavan pelin ennakkoversioon, josta riitti pelattavaa muutamaksi tunniksi. Pelaamisen jälkeen en ehkä ymmärrä, mikä sai elokuvaväen innostumaan ideasta näin paljon, mutta sen cosplay-puolen pystyn kyllä tajuamaan. Pelin visuaalinen ilme kun on sangen iskevä ja tulee varmasti innostamaan cosplay-kansaa.

Ehkä elokuvankin ymmärtäisi paremmin, jos testiversio olisi avannut koko pelin tarinaa vähän enemmän. Nyt taustatarina oltiin tiivistetty parin minuutin mittaiseen videoon, joka selitti ehkä ne aivan perusteet. Belle époque -henkisen kaupungin rannikolla törröttää pahanenteinen linnakesaari, jonka kyljessä paistaa kivitalon kokoinen numero 34. Se ei suinkaan ole paikan osoite, vaan synkkä muistutus.

Kun kaupungin asukkaat täyttävät 34 vuotta, saarella asustava yliluonnollinen olento muuttaa heidät tuhkaksi. Asukkaat eivät suinkaan ole tyytyneet kohtaloonsa, vaan monet 33-vuotiaat käyttävät viimeisen elinvuotensa yrittäessään hyökätä saarelle ja pistää lopun touhulle.

Aiemmat yritykset ovat epäonnistuneet, mutta ehkä tällä kertaa menisi paremmin, sillä tästä viimeisimmästä retkikunnasta tehtiin pelikin.

kykunnossaan yhteenotot nimittäin turhauttavat ja hämmentävät suunnilleen yhtä paljon kuin ilahduttavatkin.

Testiversio sisälsi kolme hahmoa oletettavasti suuremmasta lopullisesta valikoimasta, ja kaikilla hahmoilla on hyvin erilaiset pelityylit. Yksi on mekaanisella kädellä varustettu soturi, joka lataa käpälään sähkövirtaa heikommilla hyökkäyksillä ennen kuin purkaa latauksen tuhoisalla erikoishyökkäyksellä.

Maagi taas pystyy upottamaan vihollisiin erilaisia elementaalikipinöitä, jotka taas vuorostaan tehostavat muita loitsuja. Kolmikon viimeistelee miekkailija, jonka eri liikkeet on sidottu miekkailuasentoihin, eli ne vaihtelevat asennosta toiseen. Kaikissa hahmoissa tuntuukin olevan sen verran syvyyttä, että jo pelkästään niiden pelimekaniikkojen opettelu ja hiominen ovat hauskaa puuhaa.

Taistelujärjestelmää maustetaan myös mukavalla ja monipuolisella kustomoinnilla. Kokemusta-

esineen, jolla tämä parantaa itseään imemällä palavilta vihollisilta kestopisteitä, saa helposti luotua itseään ruokkivan parannusmoottorin, joka pitää ryhmän tankin helposti toimintakunnossa pahoissakin paikoissa.

Muun taistelujärjestelmän tavoin tässäkin ominaisuudessa tuntuu riittävän syvyyttä, joka kutkuttaa minun virittelystä pitäviä ADHD-aivojani juuri oikealla tavalla. Toivonkin siis hartaasti, että testiversiossa nähty tuunailu on vain alkua ja lopullinen peli ottaa mekanismista kaiken irti.

Tämä kuulostaa todennäköisesti hyvältä, joten missä ovat ne ongelmat? Eräs keskeisimmistä on myös taistelusysteemin selkäranka. Paper Mario -pelien tyyliin pelaajan täytyy tehostaa omia hyökkäyksiään naputtelemalla hyökkäysanimaatioiden aikana oikeita nappeja, sekä väistellä tai torjua vihollisten iskuja oikea-aikaisilla painalluksilla. Näiden torjuntojen ja väistöjen ajoitukset olivat testiversiossa äärimmäisen tiukkoja, ja vihollisten hyökkäysanimaatiot vuorostaan täynnä ajoitusta häiritseviä viivästyksiä ja harhautuksia. Kun pieleen mennyt väistö tai torjunta usein tarkoitti kerrasta kellistynyttä hahmoa, pelikokemus muovautuu turhauttavaksi. Tässä riittää siis vielä hienosäädettävää.

Hyvä uutinen on toki se, että pelin ongelmat tuntuvat olevan säädeltäviä juttuja. Perusteet ovat kunnossa ja mekanismit tuntuvat sekä hyvin suunnitelluilta että toisiaan kiehtovasti tukevilta. Tilanne olisi paljon huonompi, jos pelaaminen ei vain perustasolla tuntuisi hauskalta. Siinä kohtaa asialle olisi paha tehdä mitään, mutta nyt kehittäjät voivat helposti ratkoa ongelmakohtia säätelemällä vaikkapa torjuntojen aikaikkunoita.

Miinuspuolella taas on aika. Clair Obscur: Expedition 33 ilmestyy jo huhtikuun lopussa, joten kirjoitushetkellä kehitysaikaa on jäljellä enää reilu kuukausi. Toivonkin siis hartaasti, että tiimi saa tässä lyhyessä ajassa hieman viimeisteltyä ongelmakohtia ja parannettua pelin suorituskykyä. Niin hyvältä kuin Expedition 33 näyttääkin, testiversio vielä töksähteli ja pätki muskelikoneella aivan liikaa.

Koska testiversio sisälsi vain kapean ja suurelta osin kontekstista irroitetun pätkän pelistä, on tietenkin aivan liian aikaista sanoa mitään lopullista, mutta tämän sanon: ongelmista huolimatta pelissä on sitä jotain. Iskevä tyyli, oivaltava ja lennokas maailma, potentiaalisesti syvällinen ja monipuolinen taistelujärjestelmä sekä persoonallinen hahmovalikoima voivat olla todellisen huippupelin aineksia.

Nyt vain sormet ristiin ja toivomaan, että loppukuusta sellainen myös paukahtaa ulos paketista.

Clair Obscur: Expedition 33 ilmestyy 24. huhtikuuta pc:lle, PlayStation 5:lle ja Xbox Series -konsoleille.

Miikka Lehtonen

Iskevän taidetyylin ja lennokkaan menon ohella kehitystiimi on ennakkoon hehkuttanut pelin taistelujärjestelmää, eikä suotta.”

Clair Obscur: Expedition 33 on ranskalainen peli, mutta sen inspiraatiot ovat kauempana idässä.

Kehitystiimi kun halusi tehdä AAA-budjetilla varustetun perinteisen JRPG:n. Unreal Engine 5:n varassa pyörivä peli näyttääkin siltä, että sen taidesuuntauksen tekemiseen on käytetty paljon rahaa ja aikaa.

Saarilinnake ei sisällä mitään tylsiä, harmaita käytäviä, vaan unenomaisen maailman, jossa seikkailijamme voivat yllättäen päätyä vaikka maan pinnalla sijaitsevaan valtameren pohjaan, tai astua mystisen kartanon ovesta toiseen ulottuvuuteen. Hahmojen omat tarinat tuntuvat myös olevan täynnä mysteereitä ja painokasta historiaa, johon testiversion jokuset tunnit ehtivät lähinnä vain viittailemaan. Kokonaisuus jätti kuitenkin ainakin minulle halun tietää lisää, joten toistaiseksi näyttää hyvältä. Toivottavasti lopullinen peli pystyy ottamaan herkullisesta lähtötilanteesta kaiken irti!

Iskevän taidetyylin ja lennokkaan menon ohella kehitystiimi on ennakkoon hehkuttanut pelin taistelujärjestelmää, eikä suotta. Aluksi hyvin perinteiseltä vuoropohjaiselta JRPG-taistelulta vaikuttava systeemi sisältää paljon tuoreita ja veikeitä ideoita, jotka kuitenkin kaipaavat vielä jatkokehittelyä. Ny-

14 // pelaaja.fi

sojen karttuessa hahmot tietenkin voivat poimia kykyjä hahmokohtaisista kykypuista, joissa on erilaisia pelityylejä painottavia haaroja. Tämän lisäksi asevalikoima tuntuu olevan mukavan laaja, eivätkä aseet ole vain parempia tai huonompia versioita toisistaan, vaan ne soveltuvat jälleen eri tilanteisiin ja erilaisiin pelityyleihin.

Homman kruunu on kuitenkin se, miten myös hahmoja voi muokata aika perustavalla tavalla. Saarelta löytyy maagisia tuunakkeita, jotka eivät sinänsä tee paljon mitään, mutta kun niitä pudottelee jokaiselta hahmolta löytyviin laatikoihin, ne muokkaavat näiden perustoiminnallisuuksia moninaisilla tavoilla. Tuunakkeita jaellaan runsain mitoin, joten ideana tuntuu selvästi olevan, että pelaajat pystyvät rakentamaan niistä tilanteen vaatimia ja hyvin tehokkaita yhdistelmiä. Jos yhdelle hahmolle antaa vaikka tuunakkeen, jonka avulla tämän perushyökkäykset sytyttävät viholliset palamaan, ja toiselle hahmolle

pelaaja.fi // 15

Pelaajan maailma // Housemarque 30 vuotta

Sonyn pelistudioihin nykyään kuuluva Housemarque on asettunut hiljattain uusiin uljaisiin toimitiloihin.

Demoskenestä pelimaailman huipulle – Housemarque 30 vuotta Katsaus MILTÄ TUNTUU LIITTYÄ SONYN HUIPPUSTUDIOIDEN JOUKKOON? MITEN SÄILYTETÄÄN OMINTAKEINEN TYYLI JA KULTTUURI, KUN YHTIÖN TÄYTYY KASVAA VALTAVAA VAUHTIA? TARVITSEEKO PELINTEKEMINEN INTOHIMOA JA KRIISEJÄ? HOUSEMARQUE-VETERAANIT SAMI HAKALA JA HENRI MARKUS JAKAVAT MIETTEITÄ, JOITA PELEISTÄ JA NIIDEN TEKEMISESTÄ KIINNOSTUNEIDEN KANNATTAISI KUUNNELLA.

H

einäkuussa 1995 alkoi yksi Suomen pelialan historian tärkeimmistä taipaleista, kun Bloodhouse- ja Terramarque-studioiden yhdistyessä syntyi pelitalo nimeltä Housemarque. Se on monin tavoin ainutlaatuinen tapaus. Studion johdossa ovat edelleen perustajajäsenet, toimitusjohtaja Ilari Kuittinen ja luova johtaja Harri Tikkanen, joten visio ei ole koskaan vesittynyt.

Housen historiasta tiedetään enemmän kuin mistään muusta kotimaisesta pelitalosta, sillä se on aina ollut avoin ja suorapuheinen. Pelialalla on perinteisesti lakaistu kaikki harmillinen PR-puheilla maton alle, mutta Housemarque on puhunut peittelemättä alan haasteista. Nex Machina -pelin tuotannosta tehtiin jopa kiehtova dokumenttielokuva The Name of the Game. Ehkä siksi studiota on katseltu turhankin helposti vaikeuksien kautta. Peliala on kaikille vaikea.

Turhan harvat ovat siitä uskaltaneet puhua.

Studion laajaan tuotantoon kuuluu joukko kulttiklassikoita, kuten Supreme Snowboarding (1999), Super Stardust HD (2007), Resogun (2013), Nex Machina (2017). Uuden ajan merkkipaalu on viimeisin peli, vuoden 2021 Returnal. PS5-toiminnan

16 // pelaaja.fi

pohjana olivat taas Housemarquen tekninen taituruus ja sulavan pelattavuuden painotus, mutta kolikkopelien sijasta peli näytti PlayStationin suurilta kolmannen persoonan seikkailuilta. Kameran hyppy avasi suuremman yleisön silmät Housemarquepelattavuuden hienouksille, joten Returnal kääri ansaitusti palkintoja ja ylistystä.

Koska Housen pitkää historiaa on käsitelty Pelaajassakin useaan kertaan (pidempään kirjassa PlayStation-kansa), katsomme 30-vuotisjuhlan alla viimeisintä 10 vuotta. Returnalin ohessa uuden ajan tärkein hetki on liittyminen PlayStation-studioiden perheeseen. Sony osti Housemarquen itselleen 2021 hieman Returnalin julkaisun jälkeen. Se ei tullut järkytyksenä alaa seuranneille. House on ollut Sonyn luottostudioita jo PS3-ajoista.

Housemarquen uuteen toimitilaan astuessa tuntee todella olevansa aivan eri studiossa. Hulppeasta aulasta ei pääse edes katsomaan kulkukorteilla lukittuja devaustiloja, joissa tehdään Sarospeliä PS5:lle. Kellarista paljastuu podcast-studio, pieni elokuvateatteri ja oleilutila, jossa juttelemaan

istahtavat varatoimitusjohtaja Sami ”Haxu” Hakala, vanhempi pelisuunnittelija Henri Markus sekä brändijohtaja Mikael Haveri. Luksustunnelma ja turvatoimet ovat selkeästi osa Sony-muutosta.

Onko tämä vielä sama House kuin ennen? Hakalalla on selkeä vastaus.

– Meitä oli 36, kun minä tulin mukaan. Nyt meitä on 124. Pelkästään skaala ja ihmisten määrä muuttavat yritystä. Ei me olla sama firma, Hakala sanoo.

Hakala vertaa vanhaa Housemarqueta merirosvolaivaan.

– Riitti, että teki hyvää työtä, sillä meritokratia oli vahva. On se nytkin, mutta silloin ei ollut sääntöjä eikä esihenkilöitä. Olin ensimmäinen tuottaja, joka firmaan palkattiin. Kaikki tekivät kaikkea. Ilarin ja talouspäällikkö Pauluksen kanssa hoidettiin firmaa, vietiin roskat ja tilattiin kahvimaito, kun neuvoteltiin julkaisijoiden kanssa. Nyt ovat asiat vähän toisin, Hakala nauraa.

Uudet luksustilat eivät ole leveilyä. Isolla firmalla on erilaiset vaatimukset kuin pikkustudiolla jo lainsäädännön takia.

– Kun ihmisiä tulee isoon firmaan pelialalla, heillä on odotuksia. Sonyn studioihin liittyessä tuli

Sony-hommaa, sääntöjä ja prosesseja. On kulkukortteja kaulassa. Emme ole sama firma, mutta sisällä olemme edelleen merirosvolaiva. Ja on meillä omapäinen maine, joka näkyy peleissäkin. Ei Returnalin kaltaista ollut kukaan tehnyt. Ei arcade kuollutkaan. Me huijasimme, Hakala hymyilee.

Muutama kuukausi Hakalan jälkeen studioon liittyi Henri Markus. Kun tapasin hänet ensi kertaa, Markus oli Resogunin testaaja. Nyt hän on vanhempi pelisuunnittelija ydinpelattavuudesta vastaavassa tiimissä ja erikoisalanaan 3C-suunnittelu. Lyhenne tulee sanoista Character, Controls, Camera, ja Markus kumppaneineen vastaa käytännössä siitä, miten sulavasti pelaajan hahmo tottelee ohjausta. Se on Returnalissakin pelikokemuksen tärkein osa. Markus tarttuu Hakalan laivavertaukseen.

– Ryöstelyä on yllättävän vähän, mutta tämä tuntuu merirosvolaivalla seilaamiselta, kun tietää miten hauraan asian kanssa ollaan tekemisissä. Yritämme tuoda arcade-tyyliä isommille markkinoille ja se on myös Sonyn mandaatti meidän suuntaamme.

Sonyn pelitarjonnan värittäminen yllättävämmäksi ja riskialttiimmaksi yleisön silmissä saattaa olla bisnestavoite, mutta Markus sanoo, että pelisuunnittelijoille se on miekka ja kilpi.

– Sillä tavalla suunnittelemme ja siihen nojaamme, kun suuntaa kyseenalaistetaan. Devaaminen on sitä, että pitää luottaa siihen, mitä olet sanomassa.

Pitää myös luottaa siihen, että kun joku sanoo vastaan, se tulee oikeasta paikasta, Markus pohtii.

Housemarquelle Sonyyn liittyminen antaa turvaa. Itsenäisenä studiona on pakko kiertää julkaisijoiden luona myymässä uusia projekteja. Jos niitä ei hyväksytä, katastrofi voi olla lähellä. Sellainen pakottaa lyhytjänteiseen toimintaan.

– On ollut tiukkoja tilanteita. Välillä oli YT:t käynnissä. Sitten tehtiin diili ja taas jatkettiin pari vuotta.

Nyt nautitaan ison globaalin firman muskeleista. Tulevaisuus jatkuu pidemmälle ja voidaan henkilöstön kyvykkyyttä suunnitella kauemmas, koska tiedetään, mitä tehdään seuraavaksi. Mikään ei pysähtynyt, vaan saatiin lisää propelleja, Hakala sanoo.

House ei ole siis sama vanha House, mutta miltä se näyttää pelintekijän näkökulmasta? Markus sanoo, ettei Housen ydintehtävä ole vaihtunut lainkaan.

– Valtavasti on muuttunut se, miten täällä kohdataan ja organisoidutaan. Ruohonjuuritasolla tiedetään silti, missä vastaus on: responsiivisuus ja pelimekaanisuus ensin. Returnalissa käytämme ainutlaatuista pelimekaanista ääntämme nostamaan narratiivia, ja ne elementit taas nostavat sitä ääntä pelattavuuden puolella.

Juuri tuon ainutlaatuisen äänen säilyttäminen on suurin haaste. Studiossa on vielä väkeä, jotka ovat olleet siellä 15 tai 20 vuotta. Mutta studio kasvoi ensin Returnalilla ja kasvaa nyt vielä Saros-pelin tuotannossa. Seuraavaksi pitäisi parantaa entisestään Returnalista ja tehdä asioita, joita ei siinä saatu tehtyä. Sellaisia ongelmia ratkotaan monien uusien tulokkaiden kanssa. Returnalin aikana tiimissä oli 80 ihmistä, mutta nyt on heitä on yli 120.

– Olemme Sonylla, koska Returnalilla pystyimme todistamaan, että arcade ja meidän tyylimme toimivat, kun kamera siirretään pelaajan taakse. On kuitenkin yllättävän pitkä matka töiden aloittamisesta siihen, että on omaksunut historiamme ja pystyy katsomaan Returnalia oikealla tavalla sekä puskemaan siitä eteenpäin. On aivan sama, kuinka hyvä historia studiolla on, jos ei ole ihmisiä kouluttamassa

Emme ole sama firma, mutta sisällä olemme edelleen merirosvolaiva.

Ja on meillä omapäinen maine, joka näkyy peleissäkin.” – Sami Hakala

pelaaja.fi // 17

Pelaajan maailma // Housemarque 30 vuotta

On älyttömän haurasta hommaa olla isojen pelistudoiden leikkikentällä kamera selän takana ja sanoa, että me oikeasti ansaitsemme olla täällä,” – Henri Markus

tulokkaita. Aika äkkiä meidän ”niche direction” lakkaa olemasta ja alkaa kuulostaa asialta, joka ei ole välttämättä toimiva tai myyvä, Markus pohtii.

Studio- ja yhtiökulttuurit tai ajattelutavat eivät siis suinkaan siirry eteenpäin automaattisesti. Niitä ei voi kirjata paperille ja antaa tulokkaan käteen. Ne ovat hauraita asioita, joita pitää vaalia. Markus puntaroi pelintekemistä työnä, josta pitää saada elinkelpoista palkkaa ja intohimona, jossa pitää panna itsensä likoon. Menestys tuo painetta.

– Siitä ei ikinä puhuta, kun skaalataan ja rekrytään. Ei voi antaa tulokkaalle mielikuvaa ja painetta, että täällä painetaan ylitöitä ja vedetään itsensä piippuun. Sitä ei todellakaan tarvitse tehdä. Mutta työstä pitää osata välittää rakentavasti, ja se on vaikein läksy. Kukaan ei ole täällä vain nostamassa palkkaa. On älyttömän haurasta hommaa olla isojen pelistudioiden leikkikentällä kamera selän takana ja sanoa, että me oikeasti ansaitsemme olla täällä, Markus miettii.

Peleistä aidosti välittämistä on monesti käytetty loputtoman ylityön eli crunchin tekosyynä. Sosiaalisessa mediassakin näkee helposti mielipiteitä, että jos pelintekijä ei crunchaa täysillä, häneltä puuttuu ”intohimo”. Brändijohtaja Haverilla on siihen ytimekäs vastaus.

– Ihmiset tekevät yleensä paremmin työtä, jos eivät ole burnoutissa.

Hakala muotoilee mielipiteensä asiasta hienovaraisesti taidehistorian kautta.

– Taiteilija oli ruhtinaan hyvän tahdon kohteena rahoitettu ja siksi aina valmiina viihdyttämään. Ja ihmiset sanovat paljon netissä. Vanhempana herrasmiehenä ajattelen, että netti on väline, jolla mielipiteensä voi sanoa, Hakala kuittaa.

Kaikista kolmesta lähimpänä ongelmaa on palavalla intohimolla pelintekemiseen suhtautuva suunnittelija Markus.

– Kyllä, olen kärsivä taiteilija, mutta haluan kärsiä oikeista syistä, kuten ongelmien intohimoisesta ratkomisesta. Sitä kehittäminen on, ja on pakko rakastaa ratkomista, koska ongelmia on aina. Siitä saa dopamiinit, joilla jatketaan eteenpäin. Pidän etuoikeutena olla alalla, josta välitän niin paljon, että se aiheuttaa monimutkaisia tunteita. Sen kanssa ei vain saa jäädä istumaan eikä kyynistyä eikä myrkyttää naapurin tai omaa kaivoa, Markus sanoo.

Ikuisesti jatkova ylityö ei ole oikea ja hyväksyttävä syy pelitaiteilijan kärsimykselle.

– Returnalissa piti crunchata, koska ei tiedetty, mikä hypoteesi oli oikea. Nyt läksy on opittu ja on tuotantorakenne, joka auttaa pääsemään siihen tavoitteeseen. Se ei vain onnistu niin, että on absoluuttisesti kahdeksasta neljään. Minä en pysty siihen, koska haluan saada välillä asiat vain valmiiksi.

Mutta ei tarvitse odottaa sitä keneltäkään työkaverilta, Markus sanoo.

Haastattelun aikana nousee monta kertaa esiin toistuvia teemoja, kuten pelialan henkinen kasvu ja pelintekijän hyvä olo, joka nousee kaaoksen sijasta järjestyksestä. Sami Hakala kuvailee sitä, kuinka Housemarque on kasvanut pelialan mukana. Kun yhtiö aloitti, ei ollut malleja tai käytäntöjä.

– On tärkeää, että alana kypsytään pois siitä, että aina pitää muka mennä hirveän kriisin kautta, jotta voidaan tehdä hyviä pelejä. Ennen ei ollut osaamista järjestää työtä ja olosuhteita niin, ettei isoja kriisejä syntynyt. Pieniä kriisejähän on aina, koska tämä on tosi vaikeaa työtä. Vuosi- ja kuukau-

18 // pelaaja.fi

sitolkulla crunchaus on tullut tämän alan nuoruudesta, Hakala miettii.

Aina kriisejä ei voi hallita. Henri Markus painottaa, että pelintekemisessä ongelmien ratkaisu on tiimityötä. Siksi Returnalin tuotannossa iskenyt pandemia ja sen aiheuttama eristäytyminen iskivät niin armottomasti.

– Luovassa työssä pitää kohdata toisia ja olla innostuneita toisten ideoista, joten Returnalin niputtaminen ei olisi kaivannut pandemiaa. Parin vuoden päästä voin ehkä nauraa sille. Liian aikaista, Markus pudistaa päätään.

Pitkän linjan Housemarque-fani saattaa huolestua siitä, että osana Sonya toimiminen asettaisi studiolle henkiset rajat tai tekisi siitä laimeamman.

Voisihan isoon julkaisijaan liittymistä verrata punkbändin ja valtavan levy-yhtiön kohtaamiseen. Henri Markus näkee hyötyjä juuri pelintekijänä.

– Kaaokselle pitää asettaa raamit. Lempparisanontani edellisen pelin ohjaajalta Harry Krugerilta on ”know your limits and know your freedoms”. Se pätee designissa ja henkilökohtaisessa turvallisen tilan määrittelyssä. Tietää mihin uskaltaa ja voi ryhtyä, ja peilaa sitä mahdollisesti neuroepätyypillisiin työtovereihin. Ei sellaista olisi osattu ennen ajatella, Markus sanoo.

Kun pelintekijä ratkoo loputtomia ongelmia, työympäristön on oltava ongelman sijasta tukipilari.

Merirosvolaivakin seilaa paremmin, kun miehistö on terve. Modernissa Housemarquessa puhutaan esimerkiksi rupattelukielenä englantia, koska 40 prosenttia työntekijöistä on ulkomailta, ja heidän tulee tuntea kuuluvansa joukkoon.

– Ala on keskinmäärin todella neuroepätyypillinen. Meitä on niin moneen junaan, laivaan ja asemalle, ja kaikkia yhdistää vain pelien tekeminen. Uusi House on turvallisempi ympäristö olla epätyypillinen, koska säännöt ovat kaikille samat ja läpinäyvät.

On tukirakenteita, työterveydenhuoltoa ja hyvät esihenkilörakenteeet. Voi mennä puhumaan, jos pitää purkaa sydäntä, Markus sanoo.

Hakalan mielestä uuden ajan Housen menestyksen salaisuus on myös jatkuva halu oppia.

– Juuri ennen Sony-ostosta alettiin ajaa firman sisäistä viestiä, että oppiva organisaatio 2000-luvulta on palannut. Päätehtävä on tehdä pelejä eikä muuta, mutta opetellaan tekemään parempia pelejä ja pelejä paremmin. Nyt on saatu läpi ajatus, että on OK kokeilla ja epäonnistua.

Ainoa asia, josta täällä saa toruja on se, ettei yritä mitään, Hakala sanoo.

Markus, joka kuvailee Hakalaa ”henkilökohtaisen kasvun toteemieläimeksi”, on täysin samaa mieltä.

– Tämä on niin iteratiivista hommaa, että voittaja on se, joka epäonnistuu nopeimmin, kunhan yrittäminen ei lopu. Joskus sen takia kärsii, mutta hitto se tuntuu hyvältä, kun osuu maaliin ja palikat menevät paikalleen pään sisällä, Markus sanoo.

Hyvä oppitunti on uuden ajan Housen tunnetuin kompastuminen, Stormdivers. Siitä piti tulla battle royale -tyylinen moninpeli, mutta projekti meni puihin. Peruspelattavuus toimi, mutta rahoituksen puute myöhästytti pelin, eikä se ehtinyt trendin aallonharjalle. House olisi mielellään ollut kuitenkin liikkeellä jo aikaisemmin.

– Stormdivers ei ollut edes eka sellainen proto.

Sitä ennen Killing Games oli samanlainen konsepti.

Kuka tietää mitä olisi voinut käydä, jos Stormdivers olisi saatu lentoon, Hakala sanoo.

Olemme edustamassa suomalaisina PlayStationin studioiden kollektiivissa, jossa ovat maailman parasta laatua tuottavat ja palkitut firmat.” – Mikael Haveri

Super Stardust 96

Returnal

Ilman Stormdiversia ei olisi kuitenkaan Returnalia. House alkoi kokeilla Unreal Engineä Matterfall-pelissä, kun oman pelimoottorin ja työkalujen käyttö alkoi käydä liian hitaaksi ja kalliiksi. Se vaikeuttaa rekrytointiakin. Kun Stormdivers kaatui, tiimi hyökkäsi tekemään sisältöä Unrealilla tehtyyn Returnaliin.

– Stormdivers oli vilpitön yritys tehdä hyvä peli, battle royalea arcade edellä. Ei saatu todistettua sitä yleisölle, mutta ilman Stormdiversin oppeja Returnalia ei olisi ikinä saatu maaliin, Markus sanoo.

Nyt House on ohittanut nämä vaikeudet, mutta Sony-kaupan myötä rima on entistä korkeammalla, Haveri sanoo.

– Aiemmin olimme Suomi-skenessä ei niin tuottavana firmana. Nykyään olemme edustamassa suomalaisina PlayStationin studioiden kollektiivissa, jossa ovat maailman parasta laatua tuottavat ja palkitut firmat. Nyt voimme näyttää, miten teemme hommia osana sitä, ja siinä voi oppiakin, Haveri sanoo.

Hakalaa ilahduttaa se, kuinka tarkkaan juuri vanhat House-fanit ovat katsoneet ja kommentoineet studion ensi vuodelle kaavaillun Saros-pelin julkistustraileria.

– Monella alan firmalla ei ehdi kasvaa fanikuntaa. Tehdään pari peliä ja ollaan kanttuvei. Meillä on 30 vuotta, ja ekat fanit ovat isovanhempia. Monelle sukupolvelle on tarjoiltu hyviä pelikokemuksia, joten saa olla ylpeä, Hakala sanoo.

Henri Markus on tiennyt kauan tahtovansa pelintekijäksi. Hänen ensimmäinen konsolinsa oli alkuperäinen pleikkari ja ensimmäinen peli isoveljen tahtoman ammuskelun sijasta Crash Bandicoot.

Housemarquen Sony-jäsenyys on siksi näytön paikka.

– Olen tiennyt 7-vuotiaasta asti, että teen pelejä. Maailmassa on vain kourallinen ihmisiä, jotka pääsevät kokemaan ne tunteet, kun se saamarin savotta on valmis ja kiitos seisoo lopussa. Oli elämäni hienompia päiviä nähdä Housemarquen logo Naughty Dogin ja Sony Santa Monican rinnalla. Tiimillä on nyt kova halu näyttää Sonylle, että tämä oli oikea valinta heille.

Seuraavasta projektista, PS5:n Saros-pelistä, ei vielä puhuta virallisesti sanaakaan. Silti Markus voi myhäillä.

– Saroksesta mitään sanomatta ja siihen mitenkään liittymättä meillä on ihan hemmetin siisti työkalu. Pääsin esittelemään sitä Naughty Dogin uuden pelin ohjaajille livenä Google Meetissä. Ja siinä idolieni päät räjähtelivät, koska heillä ei ollut vastaavaa.

Janne Pyykkönen pelaaja.fi // 19

Pelaajan maailma // The Last Caretaker

Ihmiskunnan rippeiden kohtalo on pelaajan ohjastaman ja sympaattiselta näyttävän robotin harteilla.

The Last Caretaker – robotti hoivaa ihmiskunnan rippeitä Ennakko MAAILMA ON HUKKUNUT, MUTTA SYMPAATTINEN KONE ETSII UUTTA ALKUA MEREN AALLOILLA. KIEHTOVAN UUTUUDEN TAKANA OVAT TRIALS-SARJAN LUOVA MOOTTORI ANTTI ILVESSUO JA REDLYNX-VETERAANIEN STUDIO.

M

aailmanlopussa on jotain pelottavan kiehtovaa, joten sivilisaation loppu on jo lukemattomien pelien lähtöpiste. Helsinkiläisen Channel37:n debyyttipelissä The Last Caretaker loppu on kuitenkin jo tullut ja mennyt. Autiosta laitoksesta heräävälle robotille se ei ole kriisi, jonka läpi taistellaan. Se on faktaa ja historiaa. Tämä viimeinen kaitsija voi kuitenkin lähettää ihmiskunnan säilötyt kipinät tähtiin raketin nokassa.

The Last Caretaker julkistettiin äskettäin trailerin kera, ja videolla näkyvä pelattavuus herätti arvailuja pelin luonteesta. Onko kyseessä todellakin survival crafting -genren peli eli selviämisrakentelu, jollaisia riittää nykyään enemmän kuin tarpeeksi?

Suosiossaan kaavamaiseksi käyneen lajityypin nimi herättää välittömästi mielikuvia kokemuksesta, jossa hakataan puita, kyhätään karuja majoja ja syödään

20 // pelaaja.fi

marjoja nälkäkuoleman rajalla. Vierailu Channel37:n toimitiloissa paljasti nopeasti, että The Last Caretaker on jotain paljon kiinnostavampaa ja kunnianhimoisempaa.

Seikkailu alkaa, kun pelaajan ohjaama robotti herää autioituneesta laitoksesta. Ympärillä on roskia, betoniseiniä ja virran puutteessa uinuvia koneita.

Koska pelaaja itsekin on kone, yksi peliä kantavista mekaniikoista on sähkövirta. Jotta alun huoneista pääsisi ulos, on opeteltava vetämään paksuja sähkökaapeleita laitteiden välillä. Letkun voi tökätä robotin mahaankin latausta varten. Marjojen sijasta pelissä syödään energiaa, ja pelkästään se erottaa tämän perustason selviämisestä.

– Robotti tarvitsee vain virtaa, joten riittää, jos on aurinkopaneeleita tai akkuja. Tai voi muuntaa öl-

jyä petroliksi ja panna sitä generaattoriin, jolloin ei tarvitse aurinkoakaan, kertoo peliä esittelevä Antti Ilvessuo.

Energian kuljettamisen järjestelmät on mietitty tarkkaan. Kaapeleiden liitoksista voi valita, mihin suuntaan virta kulkee. Laitteissa on useampia liittimiä, joten ne voi ketjuttaa monimutkaisiksi rakennelmiksi. Monissa peleissä sähköjohtojen vetämistä ei tarvitse juuri miettiä, sillä ne piirretään kulkemaan vaikka seinien läpi. The Last Caretakerissa johdot ovat fyysisiä esineitä, jotka kiertyvät muiden objektien ympäri ja saattavat katkeilla. Periaatteessa virtaa voi kuljettaa myös robotin sisäisessä akussa, vaikka siihen ei mahdu paljon ytyä.

Robotin rungon kuntoa huolletaan magneettisella ferrofluid-nesteellä, ja tähän teknologiaan on kirjoitettu Ilvessuon mukaan paljon taustatarinaa. It-

Pelialueet ovat varsin tunnelmallisia, ja osasta niistä huokuu uhkaavuuttakin.

Kun lähdettiin Ubisoft RedLynxiltä, jäi fiilis, että pelejä voisi vielä tehdä. Kolme ja puoli vuotta sitten perustettiin firma.” – Antti Ilvessuo se asiassa kaikki yksityiskohdat vaikuttavat pitkälle mietityiltä heti alusta asti. Se sopii Ilvessuon tyyliin, ja hän onkin tuttu ja kiinnostava nimi kotimaista pelihistoriaa tunteville. Ilvessuo oli luovana johtajana RedLynxillä, ja siellä vietetyn 20-vuotisen uran aikana hän luotsasi kansainväliseksi hitiksi nousseita Trials-moottoripyöräilyjä.

Moottoripyöräilyn seasta kumpusi kotimaisen peliteollisuuden kansantarinoita, kuten tieto painimatosta, jolla Ilvessuo selätteli kollegoitaan ja pahaa-aavistamattomia vierailijoita. Juttelin vuosia sitten hänen kanssaan pitkään Trialsiin kätketyistä ”pääsiäismunista” eli salaisuuksista, joiden lopulliseen selviämiseen on tarkoitus mennä sata vuotta.

Silloin syntyi mielikuva ihmisestä, joka miettii asiat pitkälle yksityiskohtia myöten.

Channel37:ssä Ilvessuo on yksi perustajista.

Nelihenkisenä aloittaneessa studiossa on nyt kahdeksan ihmistä. Peli näyttää kuitenkin isommalta, kun tiimin koko antaisi olettaa, ja mukana onkin paljon osaamista ja kokemusta. Studiossa on ollut alusta asti mukana muitakin RedLynx-veteraaneja.

– Kun on tehty pelejä 25 vuotta, kyllä se näkyy.

Kun lähdettiin Ubisoft RedLynxiltä, jäi fiilis, että pelejä voisi vielä tehdä. Kolme ja puoli vuotta sitten perustettiin firma. Siinä olivat Vesa Halonen ja Sami Saarinen. Miika Aulio tuli toimariksi, Ilvessuo kertoo.

The Last Caretakeria enemmän esitellessä pitkälle mietityn pelin vaikutelma korostuu jatkuvasti. Ilvessuo johdattaa robottia rakennuksessa, joka paljastuu laivatelakaksi. Teknologia on uskottavaa.

Kaikkialla lojuu pelihahmolta näyttäviä robotinjämiä.

Asioita ei väännetä rautalangasta, vaan pelaajan on

tajuttava perusasiat itse. Niihin kuuluu kierrättäminen. Kaikki esineet ovat liikuteltavia ja fysiikkamoottorin armoilla. Ne voi tunkea kierrätyslaitteseen, joka jauhaa ne muoviksi, metalliksi tai muiksi raaka-aineiksi.

Ilvessuo osoittelee rakennelman seiniä ja johdattaa robotin seinien ilmastointiputkiin seinien väliin.

– Tämä on iso juttu pelissä. Jos näkee rakennelmissa jotain, joka saa miettimään, että siellä on jotain, niin siellä on jotain. Pitää vain hokstata, että miten sinne pääsee, Ilvessuo kertoo.

Koko rakennelma paljastuu laivahangaariksi, jossa odottaa robotin ikioma laiva. Se on The Last Caretakerissa sekä koti että liikkuva tukikohta. Jotta laivan saa liikkeelle, on ensin opeteltava syöttämään dieseliä sen moottoriin. Sisällä odottavat rakennustilaa sisältävä ruuma sekä diesel- ja sähkömoottorit.

pelaaja.fi // 21

Pelaajan maailma // The Last Caretaker Ohjaamossa on simulaattorimaisen uskottava kojelauta mittareineen.

– Diesel on yksi pelin resursseista. Muita ovat esimerkiksi sähkö, metaani, happi, vesi ja puhdistettu vesi. Niitä on vaikka kuinka paljon, Ilvessuo listaa.

Kun hangaarin ovet avautuvat ja laiva on lastattu, pelaaja voi seilata aavalle ulapalle. Merestä törröttää lohduttoman yksinäisen näköisiä rakennelmia, jotka ovat jääneet pinnalle sivilisaation kadotessa aaltojen alle. Pelaajan robotilla on suurempi tehtävä. Ihmiskunnan jäänteitä elää avaruudessa, mutta lisääntyminen ei jostain syystä onnistu. Siksi robotti kaivaa holvista alkioita ja kasvattaa ne erityisen laitoksen tankeissa ihmisiksi. Täysissä sielun ja ruumiin voimissa olevat ihmiset lähetetään lopulta avaruuteen raketilla. Laukaisualustakin on tietenkin korjattava. Eikä polttoainetta ole ilman tuotantokoneistoa.

Tärkein yksittäinen elementti on tietenkin vesi, jonka aalloilla matkataan laitoksesta toiseen. Peliin luvataan dynaamista säätä, myrskyjä ja laivan parantelua. Pinnan alla on uponneita raunioita, joihin voi sukeltaa. Robotti ei tietenkään tarvitse happea, mutta rakennetta pitää vahvistaa paineensietoa varten. Ilvessuon visioissa The Last Caretakeriin mahtuu rauhallista seilausta, eikä pakottavaa kiirettä ole.

– Testaajat ovat saattaneet viettää ekassa hangaarissa viisi ja seuraavassa viisitoista tuntia vain rakentelemalla. Ensimmäisessä ei taistella, toisessa vähäsen. Välillä voi käydä sukeltamassa. Veneessä on kalastusverkkokin, jolla voi naarata kamaa, Ilvessuo kertoo.

Aluksi pelissä ei ollut moottorilla toimivaa mo-

Aseet soveltuvat luonnollisestikin toimintaan, mutta osan käyttöä on harkittava resurssitilanteiden mukaisesti.

22 // pelaaja.fi

dernia laivaa. Liikkuminen tapahtui purjeiden ja tuulen voimalla.

– Aluksi oli ajatus vedestä elementtinä ja se, että pelissä seilataan eri paikkoihin. Siitä tehtiin prototyyppi ja todettiin, että voidaan tehdä hyvä juttu.

Supercell näki sen ja rahoitti tämän pc-pelistudion, koska he näkivät, että meillä on kokemusta ja järkevä visio. Vähän se siitä sitten muuttui. Purjehtiminen tuntuu hienolta, mutta ei toimi pelissä, koska vastatuuleen seilaaminen on sikarasittavaa.

Konsepti kehittyi ja muotoutui hiljalleen, mutta seilaaminen pysyi. Mukaan tuli robottihahmo.

– Ihminen oli päähahmona jossain vaiheessa.

Sitten tehtiin yhteistyötä Dean Evansin kanssa, joka teki aikanaan Trials of the Blood Dragonia. Hänen kanssaan mietittiin, miten pelimaailmasta voisi tehdä yhtenäisemmän. Sieltä tuli robotti ja ihmisten lähettäminen avaruuteen. Kun se idea tuli, kaikki oli selkeää, ja sen päälle on rakennettu, Ilvessuo sanoo.

Meri kiehtoo monia pelintekijöitä ja monia meistä pelaajista. Onko Ilvessuo meri-ihmisiä?

– En. Minulla on saunalautta, joka kelluu, ja siinä kaikki. Meressä innostaa tutkimusmatkailu, ja se on sama meressä ja avaruudessa eikä liity purjehtimiseen sinänsä. Kun tehtiin Trialsia, kaikki kysyivät, että ajatko moottoripyörällä. Ei se kiinnosta yhtään!

On peli ja fysiikka, ja ne ovat tärkeämpiä juttuja kuin se, onko kyse seilaamisesta.

The Last Caretaker ei ole kuitenkaan vain rakentelua, kierrätystä ja rauhallista seilaamista, sillä mukana on myös taistelua. Öisin merestä nousee hohtavia kasvustoja, jotka uhkaavat kuoriutua, ja eri

rakennelmia asuttavat erilaiset viholliset. Niihin kuuluvat pallomaiset vartijarobotit, lentävät droonit sekä oudot limamuodostelmat, jotka lotkahtelevat uhkaavasti kohti pelaajaa.

– Saattaa tuntua, että koko hommassa on jotain pikkaisen pielessä. Jos tämä olisi oikeasti toimiva avaruusohjelma, ei vastassa olisi vihollisia, Ilvessuo vihjaa.

Robotti voi rakentaa erilaisia aseita, joista jotkut ovat perinteisempiä tuliaseita. Kiinnostavammalta näyttävät aseet, jotka ovat suoraan kiinni pelin resurssijärjestelmässä. Sähköpyssyt voi kytkeä letkulla akkuihin ja liekinheittimet bensasäiliöihin. Silloin niissä on enemmän ammuksia ja tehoa. Vihollisia voi manipuloida myös valolla. Oudommat olennot saattavat karsastaa valoa tai pimeyttä, joten turvaa voi hakea rakentamalla valonheittimiä.

Ilvessuo esittelee lopuksi ihmiskunnan jäänteitä säilövää valtavaa holvia ja kasvatustankkeja, joissa alkiot muutetaan biomassan avulla ihmisiksi.

Fyysinen ravinto ei kuitenkaan riitä, sillä ilman muita ihmisiä kasvava ruumis on tyhjä taulu. Jokainen avaruuteen lähetettävä tarvitsee muistoja, joita saa hankittua vain tutkimalla menneen maailman raunioita. Aivoihin syötettävät muistot rakentavat taitoja ja persoonaa tehtäviin, jota avaruudessa tarvitaan.

Tulevaan lääkäriin voi syöttää empatiakykyjä kasvattavia ajatuksia.

Ihmisten rakentaminen on tieteisideana kiehtova, mutta se tuo peliin myös hyvän syyn tutkia raunioita ja saada tunneyhteyttä pelin maailmaan. The Last Caretakerilla on näin kaksi puolta, mekaaninen ja inhimillinen. Kun kysyn, mitä kiinnostavaa Ilvessuo näkee peleissä toistuvassa maailmanlopun teemassa, vastaus on yllättävä.

– Miten niin maailmanlopussa? Ei maailma lop-

punut. Asenne on tässä erilainen. Tapahtunut on tapahtunut, ja pelaaja tekee tehtäväänsä. Tämä ei ole maailmanloppu kuin 1980-luvun ydinsotafilmeissä.

Meillä on robotti pitämässä huolta lapsista, ja se on tärkeä näkökulmanvaihdos, Ilvessuo selittää.

Ennakkoversiossa on vaikuttavaa realismin tunnetta, mikä syntyy pienistä yksityiskohdista. Tieteisteknologiaa riittää, mutta se on hillityn maanläheistä. Rakennelmat ovat brutalistisia betonitorneja.

Kaikkeen on syy. Ilvessuo vilauttaa valtavaa tekstitiedostoa, johon on listattu tuhoon johtaneet tapahtumat ja pelin teknologioita kehittäneet yritykset.

– Joka ruuvilla on oltava valmistaja, ja sen ruuvin pään designilla on oltava syy. Silloin tämä on tehty oikein. Pelaaja tajuaa pelimaailman, koska

Joka ruuvilla on oltava valmistaja, ja sen ruuvin pään designilla on oltava syy.

Silloin tämä on tehty oikein.”

– Antti Ilvessuo

kaikki liittyy kaikkeen. On mietitty jopa miten maali pysyy puhtaana ja hyvänä näissä rakennuksissa, Ilvessuo nauraa.

The Last Caretaker saapuu Steamiin ensin early access -varhaisjulkaisuna, jonka on tarkoitus tapahtua puolen vuoden päästä. Sitä ennen kannattaa käydä lisäämässä peli kauppapaikan toivelistalle, sillä listan takana pyörivä algoritmi on tänä päivänä elintärkeä mille tahansa pc-pelille. Ilvessuo painottaa useaan otteeseen, ettei varhaisjulkaisu tarkoita tässä tapauksessa puolikuntoisena julkaistua peliä.

– Sanomme rehellisesti, että tämä on early access, mutta ei mitään bugitestausta. Early access on muuttunut. Pelin pitää nyt olla heti hyvä ja viimeistelty, ja kaiken pitää toimia. Ei saa olla virheitä, pelin pitää pyöriä kaikilla koneilla ja mukana olevan sisällön pitää olla viimeisteltyä. Se on finalisoitu tuote. Myöhemmin tulee lisää sisältöä, jos early access menee hyvin, Ilvessuo painottaa useaan otteeseen.

Jo ennen varhaisjulkaisua peli näyttää jo kiinnostavalta ja todella mietityn oloiselta. Fysiikat ja teknologia tekevät pelistä kouriintuntuvan oloisen, sillä kaikki mahdollinen tieto on siivottu pois ruudulla leijuvista käyttöliittymistä ja siirretty pelimaailman teknologiaan samassa hengessä kuin vaikkapa Dead Spacessa.

Tunnelman, maailmanlopun, vesiteeman ja oudon tekniikan puolesta peli tuo mieleeni vahvasti myös SOMA-kauhupelin. Ero on siinä, että ruotsalaisessa mestariteoksessa nähtiin eksistentiaalista kauhua ja nihilismiä, mutta The Last Caretakerissa on laineilla kimaltelevaa auringonpaistetta ja tuhon keskeltä nousevaa optimismia. Mutta onko mukana salaisuuksia, joita Ilvessuo sujautteli Trialsiin?

– Tämä koko hommahan on salaisuuksia. Ensimmäinen kerros on se, kuka on tämän projektin takana.

Janne Pyykkönen Ja sen alla on lisää kerroksia.

pelaaja.fi // 23

Pelaajan maailma // FBC: Firebreak

FBC: Firebreak – Remedy tahtoo edelleen vain itsensä näköisiä pelejä Ennakko KESÄLLÄ ILMESTYVÄ MONINPELIRÄISKINTÄ ON UUSI ASKEL REMEDY-STUDIOLLE. TARKOITUS ON YHDISTÄÄ YHTEISTYÖN ILO LUOVAAN HULLUUTEEN, JOTA NÄKEE VAIN ESPOOLAISSTUDION PELEISSÄ.

R

emedy-versumissa yliluonnollinen pahuus on duunarin arkea. Alan Wakesta ja Controlista alkunsa saanut mytologia kasvaa tänä kesänä uudella pelillä, joka on monella tavoin aivan uusi askel Remedylle. Espoolaisstudio on erikoistunut suurellisiin ja kolmannen persoonan kameraa käyttäviin yksinpeleihin, joiden pääosassa on aina dramaattinen yksinäinen susi. Controlin tarinaa jatkava FBC: Firebreak on kaiken sen vastapainoksi arkisuutta korostava keskikokoisen budjetin moninpeli ja ensimmäisen persoonan räiskintä, jossa kauhuja kohtaavat kasvottomat työläiset. Se on kuin Remedy-projekti peilimaailmasta.

Firebreak on myös Remedyn ensimmäinen kunnon askel omien peliensä itsenäiseen julkaisemiseen. Death Rallyn iOS-uusinta vuonna 2011 ei paini samassa sarjassa. Firebreak julkistettiin viime vuonna trailerin kera, mutta silloin saatiin vain hämärä käsitys Left 4 Dead -henkisestä pelistä. Pääsimme näkemään kunnon viipaleen pelistä maaliskuun alussa, jolloin ensivaikutelmat vahvistuivat osin. Yksityiskohtien myötä projekti alkoi kuitenkin näyttää sitäkin paljon kiinnostavammalta.

Peli on jopa yllättävän suoraa jatkoa vuoden 2019 Controlille. Meemivirus Hiss saastutti siinä The Oldest Housen eli Vanhimman talon, jenkkilää paranormaaleilta vaaroilta varjelevan FBC-viraston päämajan. Sankarimme Jesse Faden sulki kosmisen korvamadon tien maailmaamme, mutta karanteenitilaan lukittu talo pursuaa edelleen Hiss-riivattuja zombeja ja rytinän ohessa vapautuneita outoja voimia. Viraston väellä alkaa kuuden vuoden jälkeen olla eväät ja sukatkin jo kortilla. Vapaaehtoisten sankarien Firebreak-osasto yrittää pitää tilanteen aisoissa suorittamalla tehtäviä, joissa yhdistyvät toimistosiivoojien ja Seal Team 6:n työkuvat. Huoltakaa ja tuhotkaa!

Vaikka Firebreak kuulostaa aiemman kuvailun perusteella Remedyn tyypillisten pelien antimateriavastakohdalle, ei tämä ole mikään sohaisu pimeään.

Pelin ohjaaja Mike Kayatta kertoo, että projektilla on neljä pilaria. Ensimmäinen niistä on ”vain Controlissa”.

– Etsin peleistä odottamatonta. Control on luonteeltaan niin outo ja yllättävä, että se oli täydellinen lähtökohta. Alusta asti olemme kysyneet itseltämme yhä uudestaan samoja kysymyksiä. Voisiko tämä tapahtua vain Controlissa? Onko tämä jotain, jota vain Remedy voisi tehdä?

Pelistä haluttiin myös helposti avautuva kokemus, joka sopisi monenlaisen pelaajan rytmiin. Siitä ei tahdottu tehdä palvelupeliä, joka mankuisi päivittäin huomiota sisältöpasseineen.

– Emme halua antaa kenellekään ylimääräistä päivätyötä. Halusimme mahdollisimman vähän esteitä pelin käynnistämisen ja kaverien kanssa ammuskelun väliin. Siihen kuuluu välianimaatioiden ja pakollisten tutoriaalien poistamista, Kayatta kertoo.

Kolmas pilari on yhteistyön voima. Studio ha-

24 // pelaaja.fi

Sähköaseella viholliset saa hytkymään paikallaan, mikä helpottaa kaverien tähtäilyä. Kun ei ole supervoimia, pitää tyytyä yhteistyön voimaan.

lusi varmistaa, että pelaaminen edistäisi kolmihenkisen Firebreak-tiimin tavoitteita luonnolliselta tuntuvilla tavoilla.

– Yksittäisen pelaajan on tunnettava itsensä voimakkaaksi, mutta yhteistyön on oltava mielekästä. Eikä toisen pelaajan huonojen päätösten tai trollauksen pidä pilata peli-iltaa.

Viimeinen peruskivi on uudelleenpelattavuus, joka ei saa perustua lisätarinohin ja pelipäivityksiin.

– Kasvatamme peliä ehdottomasti ajan kanssa, mutta tavoitteemme on nyt luoda todella koukuttavaa pelattavuutta ja järjestelmien hallitsema leikkikenttä, jossa voi luoda ainutlaatuisia hetkiä, maalailee Kayatta.

Pelin rakenne kuulostaa olevan tuttu monista yhteispeliräiskinnöistä, kuten Left 4 Deadistä tai Vermintide-sarjasta. Pelaamisen perusyksikkö on työurakka. Joka tehtävällä tämä ”job” vaikuttaa sii-

Etsin peleistä odottamatonta. Control on luonteeltaan niin outo ja yllättävä, että se oli täydellinen lähtökohta. ” – Mike Kayatta hen, mikä on tehtävän päätavoite ja minkälaisia erikoisuuksia siellä kohdataan. Esitteillä on vain yksi duuneista, Paper Chase. Siinä toimistotiloissa monistuu parvi keltaisia muistilappuja, jotka uhmaavat ahmaista kaiken. Sellaisia uhkia kutsutaan pelissä nimellä kriisi.

Pelaajien on tuhottava valtava määrä lappuja Hiss-zombien lahtaamisen ohessa. Ne tarraavat seiniin, lattiaan ja kattoon sekä muodostavat paperisia vihollisia tai jopa valtavan pomon. Ne voivat myös

kuorruttaa pelaajan näkökentän. Kaikissa työtehtävissä tavoitteet eivät ole suinkaan samanlaisia tuhoamisretkiä.

– Emme aio puhua muista työkeikoista vielä, mutta näytimmehän trailerissa jo kuvaa, jossa pelaajat ampuvat kuvottavia iilimatoja ja keräilevät niistä helmiä, joita liikutellaan ympäriinsä kärryillä. Tavoitteissa on vaihtelua. Toisinaan se on kiinni kriisistä, mutta ei aina, Kayatta sanoo.

Tehtävän haastavuutta ja palkintoja hallitaan kahdella eri mittarilla. Ensimmäinen on Threat Level, joka määrittää taistelun vaikeuden sekä vihollisten laadun ja määrän. Kayatta kertoo, että niitä on yhteensä neljä.

– Halusin varmistaa, että suurimmalle osalle pelaajista ykköstaso tuntuu liian helpolta ja nelostaso liian vaikealta. Liian vaikeaa on tosin vaikea tehdä, sillä jotkut pelaajat läpäisevät sen joka tapauksessa. Odotamme useimpien pelaavan tasoilla kaksi

pelaaja.fi // 25

Pelaajan maailma // FBC: Firebreak

Haluamme pitää pelaajakunnan yhtenäisenä. Niinpä kaikki pelattavuuteen liittyvä julkaisun jälkeinen sisältö on ilmaista kaikille pelaajille.” – Julius Fondem

ja kolme. Kakkonen on hieman tämän tyylin pelien keskiarvoa helpompi ja kolmonen hieman vaikeampi.

Tarkoitus on panostaa hauskuuteen eikä tunteeseen, että voi luoja, tästä ei ikinä selviä. Olemme paljon lähempänä Left 4 Deadiä kuin GTFO:ta, mutta jos haluat erittäin vaikean kokemuksen, niin saamasi pitää.

Yhdessä uhkatason kanssa toimii toinen haastesäädin nimeltä Clearance Level. Se kertoo, onko yhden duunin piirissä läpäistävä yksi, kaksi vai kolme kenttää. Jos lupatason vääntää sitäkin ylemmäs, mukaan alkaa tulla kaaosta ja tuskaa lisääviä satunnaismekanismeja, kuten kirottuja esineitä.

Kun tuskan määrä ja pituus on määritelty, pelaajat valitsevat varusteet ennen tehtävälle lähtöä.

Hahmoluokkien sijasta tarjolla on kriisipakkauksia, jotka määrittävät yleisen pelityylin. Kayattan ja kumppanien esittelemää pelikuvaa toljottamalla voi bongata ainakin Splash Kitin, joka perustuu vesitykin käyttöön ja tulipalojen sammuttamiseen. Sähköinsinöörille on tarjolla Jump Kit ja insinööreille rikkinäisten koneiden korjaukseen tehty Fix Kit ison jakarin kera. Mukaan mahtuu kranaatteja ja kakkosaseita, jotka näkyvät olevan normaaleja mutta museoikäisiä lyijyruiskuja. Se sopii jo Controlissa tehtyyn sääntöön, että moderni ja kehittynyt laitteisto hajoaa Vanhimmassa talossa, joten FBC:n on luotettava vanhan ajan välineistöön.

Vanhin talo näyttää ihastuttavan tutulta Controliin hurahtaneille pelaajille, mutta Paper Chase -duunin erikoisolosuhteiden takia pintoja peittää keltaisten post it -lappujen pöheikkö. Tekijät antavat pelikuvan puhua puolestaan, ja esittelystä voi bongailla kiinnostavia yksityiskohtia. Insinöörisetin avulla voi esmerkiksi rakentaa toimistotuolin pohjalle kyhättyjä automaattitykkejä.

Eniten kiehtovat yksityiskohdat, jotka kielivät Kayattan listaamista kysymyksistä. Onko tämä Remedyä? Onko tämä Controlia? Sitä itseään on ainakin paranormaalista säästöpossusta rakennettu lyömäase. Vihollisen otsaan kolahtaessaan se hajoaa sirpaleiksi ja synnytää tappavan rahamyrskyn, kunnes kultapossu ehtii kokoamaan itsensä. Jos tätä luovaa hulluutta riittää tarpeeksi, Firebreak nousee taatusti Left 4 Deadin jalanjäljissä tehtyjen pelien massasta.

Kayattan vihjailema järjestelmävetoisuus näkyy esimerkiksi siinä, että vesitykin kastelemat viholliset ovat herkempiä sähkötykin vaikutukselle. Se on aika normiikamaa, mutta Remedy lupailee, että luvassa on kiinnostavampia systeemejä.

Remedyn yhteisövastaava Julius Fondem kertoo FBC-tehtävien perustuvan riskinhallintaan.

Kokemuspisteitä uralle saattaa sataa laariin, vaikka Helldiverien tavoin uhrattavaksi määritelty agentti pääsisi hengestään. Palkintoja ja varusteita avaavat valuutat on kuitenkin raahattava ulos kentistä, joten on pakko pysyä hengissä loppuun saakka.

– Tavoitteissa ei voi epäonnistua, mutta mitä pidempään niiden tekemisessä kestää, sitä enemmän Hissiä saapuu paikalle ja koko joukkue kuolee kentäl26 // pelaaja.fi

le. Mitä pidempään rahaa etsii, sitä vaikeammaksi peli ja hengissä pakeneminen käyvät, Fondem selittää.

Valuutalla avautuu pelattavuutta muuntavia Perk-erikoiskykyjä. Osa hutiin menneistä kuulista saattaa sellaisen avulla palata lippaaseen, tai pelaajalle avautuu mahdollisuus sammuttaa palava pelihahmo paikallaan hyppimällä. Mitä enemmän kriisipakkauksiin kertyy kokemusta, sitä enemmän kykyjä voi valita käyttöön, ja oikean valikoiman rakentamisesta on tehty tavallista kiinnostavampaa.

– Yhden Perkin varustamalla aukeaa sen normaali vaikutus. Jos käyttöön ottaa kaksi samaa Perkiä yhtä aikaa, saa tehokkaamman version. Kolmella samalla Perkillä vaikutus ulottuu läheisiin ryhmän jäseniin, Fondem valaisee.

Alkuvaiheissa pelaaja vahvistuu saadessaan parempia varusteita, mutta pitkällä tähtäimellä juuri Perkeillä saadan vaihtelua peliin.

– Koska Perkien vaikutukset voi jakaa toisille pelaajille, voi kuvitella, että pitkällä tähtäimellä tehokkaammat tiimit voivat rakentaa niistä meta-settejä, Kayatta maalailee.

Vaikka studio on jo useaan otteeseen sanonut, ettei Firebreakistä tahdota huomionkipeää palvelupeliä, Remedyllä on toki jo suunnitelmia julkaisun jälkeisiin päivityksiin.

– Haluamme pitää pelaajakunnan yhtenäisenä.

Niinpä kaikki pelattavuuteen liittyvä julkaisun jälkeinen sisältö on ilmaista kaikille pelaajille. Tuemme peliä myös maksullisilla kosmeettisilla esineillä, mutta puhumme tästä lisää myöhemmin, Fondem lupaa.

Remedyn peleihin hullaantuneet fanit ovat uskollisia vuodesta toiseen, mutta studiolla on ollut vaikeuksia tavoittaa massayleisöä. Katkerat Steamhimofanit kritisoivat Epicin rahoittamaa Alan Wake 2:ta siitä, että peli oli saatavilla pc:llä vain Epicin omassa kaupassa. Firebreak on Controlin tavoin myös Steamissä, ja muutenkin se vaikuttaa projektilta, jolla on tarkoitus tuoda Alan Waken ja Controlin yhteinen outo maailma isommille massoille.

Peli on heti julkaisussaan pelattavana Game Passja PlayStaton Plus -tilaajille.

Control ja Alan Wake 2 olivat melkoisia myös melkoisia grafiikkahirmuja, ja erityisesti jälkimmäisellä on ollut taipumusta huudattaa näytönohjaimien tuulettimia. Alan Wake 2:n hitaassa kauhussa alhainen ruudunpäivitys ei haittaa niin paljoa, mutta FPS-pelissä asia on toisin. Vaikka pelaaja voi ottaa tälläkin kertaa kaiken irti Northlight-pelimoottorin graafisista herkuista, lupaa Remedyn tiedotusjohtaja Thomas Puha, että peli pyörii paljon sujuvammin.

– Emme anna pc:n minimivaatimuksia vielä.

Mutta toisin kuin aiemmissa peleissä, olemme alusta asti panostaneet siihen, että Firebreak pyörisi laajemmalla konekannalla. Minimivaatimusten on tarkoitus olla matalammat kuin tavallisesti, Puha sanoo.

Kolminpelinä Firebreak vaatii joka kerran tiimin, eikä jokaisella pelaajalla ole mahdollisuutta haalia joka pelikerralle mukaan tosielämän kavereita. Miten Remedy on panostanut satunnaisryhmissä pelaamiseen? Kayatta sanoo pelaavansa normaalisti monin-

pelejä usein juuri tuntemattomien kanssa, ja Remedyn tiimi ottaa tämän kysymyksen vakavasti.

– Kaikki alkaa griefauksen ja trollauksen mahdollisuuksien poistamisesta. Toisiin pelaajiin voi esimeriksi tehdä vahinkoa, mutta tasapainotamme sen niin, että se voi aiheuttaa ongelmia vain harvoissa tilanteissa. Ja niissä tilanteissa on enemmän vahingoista nousevaa huumoria eikä pelaajia aktiivisesti ampumassa toisiaan.

Kayattan toinen esimerkki koskee työkalujen käyttöä. Pelaaja voi korjailla kaikenlaisia laitteita paljain käsin, mutta se on hidasta, ja sössimisen palkkana ovat esimerkiksi sähköiskut. Toinen pelaaja voi hypätä siihen väliin ja todeta, että hänellä on kan-

Paper Chase -kriisin pomo saa epäilemään, että joku Remedyn devaaja on tosielämässä saanut tarpeekseen keltaisista muistilapuista.

nossa tehtävään sopiva työkalu.

– Hän voi käyttää työkaluaan, ja se automaattisesti vie loppuun ensimmäisen pelaajan aloittaman prosessin, joten kaikki hyötyvät. Tämä on pikku esimerkki suunnittelufilosofiastamme, Kayatta selittää.

Kayattan mukaan tällaisen yhteispelin kolmas tukijalka on se, että kaikki hyötyvät yhteisesti onnistumisista.

– Puhuimme siitä, kuinka pelaajat voivat tasapainotella riskiä palkkioiden ja hengissä pakenemisen välillä. Jos vain minä pakenen, palkkio monistetaan kaikille ryhmän eläville tai kuolleille jäsenille.

Trollitoiminnan lisäksi varmistimme siis, ettei siitä voi olla mekaanista hyötyä. Rakastan positiivisia pelikokemuksia antavia pelejä, ja Sea of Thievesin ja Deep Rock Galacticin kaltaiset pelit tekevät sen loistavasti. Kaikki niissä on suunniteltu tukemaan ryhmään kuulumisen tunnetta. Ja minä haluan tavoittaa sen tunteen, vaikka se onkin todella vaikeaa.

FBC: Firebreak julkaistaan tulevan kesän aikana pc:lle, PlayStation 5:lle ja Xbox Series -konsoleille.

Janne Pyykkönen

pelaaja.fi // 27

Pelaajan maailma // The Last Caretaker

Tarinapeleistä arcade-tykitykseen – haastattelussa Stratogunin tekijä Juho Kuorikoski Ennakko KOTIMAAN TOIMELIAIMPIIN INDIEKEHITTÄJIIN KUULUVA KUORIKOSKI TEKEE SUOMI-KLASSIKKO SUPER STARDUST HD:TA KUNNIOITTAVAA RETRORÄISKETTÄ. DEMO ILMESTYI STEAM NEXT FESTISSÄ.

H

elmikuun lopun Steam Next Fest -tapahtumasta on tullut todella kätevä tapa löytää tulevia indiehelmiä. Viikon kestävä katsaus nojaa vahvasti demoihin, joten pelaajien ei tarvitse luottaa vain tekijöiden puheisiin. Tällä kertaa sinne ilmestyi Stratogun, Juho Kuorikosken seuraava peli. Demo onkin oiva tapa mainostaa puhtaaseen pelattavuuteen nojaavaa kokemusta. Pelin täysjulkaisu on tähdätty toiseen neljännekseen eli huhtikuun ja kesäkuun välille.

Stratogun on retrohenkinen kahden tikun arcade-lentely, jossa avaruusalus pyörii planeetan ympäri ja tykittelee palasiksi kiertoradalla pyöriviä vihol-

28 // pelaaja.fi

lisia ja asteroideja. Esikuvaa ei tarvitse hakea kaukaa, sillä sehän on Housemarquen klassikko Super Stardust HD (2007). Stratogunin yleisilme on sitäkin retrompi, sillä peli nojaa kirkkaisiin väreihin ja vanhan ajan vektorigrafiikasta muistuttavaan viivapiirtoon.

Demon perusteella Stratogunissa onkin aidosti koukuttavaa pelattavuutta vanhan ajan malliin.

Klooniksikaan sitä ei voi syyttää, sillä ohjaustyyliä ei ole suunniteltu yksi yhteen Super Stardust HD:n kanssa, ja ylimääräisenä haasteena on pääaseen ylikuumeneminen. Jos pelaaja posottaa tulitusnappi pohjassa, tykki saattaa lähteä hetken tauolle juuri, kun naamalle on pyörähtämässä parikymmentä mu-

rikkaa. Eikä tässä tarvitse uskoa minun sanaani, sillä Next Fest -demoa voi käydä testaamassa edelleen ilmaiseksi.

Kuorikoskesta on kasvanut pelottavan tehokas yhden miehen pelipaja, sillä edelliset pelit Local News with Cliff Rockslide ja Hyperdrive Inn tulivat kesällä 2023 ja syksyllä 2024. Ne ovat kuitenkin tarinavetoisia pelejä, ja sanattomaan ammuskeluun perustuva Stratogun tuntuu monin tavoin niiden vastakohdalta. Mistä kumpusi hyppäys arcade-toimintaan?

Miten ihmeessä päädyit tekemään shmup-genren peliä? Kun kuulin tästä ensi kertaa, arvelin Stratogunia rentouttavaksi välityöksi enkä ”oikeaksi” peliprojektiksi.

– Hyperdrive Innin debuggauksen rinnalle oli pakko saada tekemistä, jossa ei ole pulmia eikä tarinaa.

Olen ihmetellyt jo vuosia, miksei kukaan ole kloonannut Super Stardust HD:n kiertorataräimettä, joten ajattelin kokeilla, miten se onnistuisi. Ja pelin juurethan ovat Hyperdrive Innissä. Yhdessä kentässä Star Trek -kapteenit kinastelevat Starbust-pelikaapin ympärillä piste-ennätyksistä. Siinä kaapissa on tosi simppeli versio Stratogunista.

Mitä mielestäsi pitää olla tämän lajityypin pelissä, jotta se olisi hyvä? Ja mikä on tärkein viestisi Stratogunin mahdollisille pelaajille? Mitä pelisi tuo genreen?

– Stratogun on helvetin nopeatempoinen kiertorataräiskintä, joka on vaikea, mutta ei koskaan epäreilu.

Se on paluu kasarin kolikkopeliluoliin moderneilla mausteilla.

Minkälainen tausta sinulla on tässä genressä? Asteroidsit ja Super Stardustit on varmaan pelattu?

Super Stardust HD on PS3:n paras peli, ja pelaan sitä vieläkin tasaisin väliajoin. Ykkösenä ovat tiukat kontrollit, sitten tulee vaikea mutta reilu vaikeusaste.” – Juho Kuorikoski

– Stratogun on ensimmäinen tällainen peli, jota olen edes yrittänyt koodailla. Olen pelannut toki Stardustini ja Geometry Warsini, joten osaan tunnistaa, mikä tekee hyvän shooterin. Super Stardust HD on PS3:n paras peli, ja pelaan sitä vieläkin tasaisin väliajoin.

Ykkösenä ovat tiukat kontrollit, sitten tulee vaikea mutta reilu vaikeusaste.

Minkälaista on lähteä seikkailupelien taustalla tekemään peliä, joka toimii puhtaalla pelattavuudella? Aiempi tuotantosi on hyvin narratiivivetoista, mutta nyt on oleellista miettiä aseiden kantamaa, aluksen kääntösädettä ja vihollisten syntymätahtia.

– Kyllä Stratogunin tekeminen on aivan erilaista kuin seikkailupelin. Naksuseikkailussa koko pelirunko on käsin väännetty labrahiirisokkelo, jossa jokainen nyanssi dialogista lähtien on käsin väännetty. Näiden asioiden suhdetta kokonaisuuteen pitää jatkuvasti punnita.

Stratogunissa tekeminen on aivan toisenlaista, kun oikeastaan matematiikka ja sen tasapainotus ovat kaikkein tärkeintä. Isoin haaste oli ilman muuta oikean tasapainon löytäminen. Kuinka paljon vahinkoa aseet tekevät? Kuinka nopeasti vihollisia syntyy? Miten levelöinti vaikuttaa omaan tehokkuuteen?

Kuinka nopeasti uutta kamaa pelaaja saa avata, jotta haaste säilyy, eikä peli muutu missään vaiheessa liian helpoksi?

Keskeisenä juttuna halusin pitää pelin koko ajan aivan vain aavistuksen liian vaikeana, jotta pelaaja joutuisi koko ajan operoimaan omien taitojensa äärirajoilla. Kun sitten pääsee etenemään, se palkitsee.

jo vähän itsekin hengähtää ja todeta, että taitaa tämä olla ihan hyvä peli!

kahden tikun ammuskeluista, enkä halunnut joka kohdassa kloonata muita.

Kävin juuri Super Stardust HD:n tekijästudio Housemarquella. Mikael Haveri lähetti morjestuksen kyljessä sieltä terveisiä, että Stratogunin oikean tikun käyttö tuntuu kummalliselta vanhaan tyyliin verrattuna. Ei pysty pelaamaan! Sinun pitäisi tehdä vaihtoehtoinen ohjausmalli.

Bongasin somesta, että rakensit kotiisi Stratogunkolikkopelikaapin. Miten ihmeessä päädyit kyhäämään sellaisen, ja minkälainen projekti se oli?

– En muuten ole tekemässä. Ne on nuo vanhat ukot niin osaamattomia. Joutaa opetella! 10tonsin jäbät valittivat samaa, ja asiasta on tosiaan tullut jonkin verran jupinaa. Ohjauksen uusiminen vaatisi koko asesysteemin koodaamisen uusiksi, ja tämä on ihan tiedostettu juttu. Peli eroaa tältä osin perinteisistä

– Koska kyseessä on arcade-peli, sitä pitäisi pystyä pelaamaan myös oikealla raudalla. Olen rakentanut emulaattorikaapin joitakin vuosia sitten ja olen jo pitkään halunnut tehdä toisen. Stratogunin devauksen myötä sain ajatuksen, että tätä peliä olisi tosi siistiä pelata oikealla raudalla. Rakentelin sitten kaapin, ja sillä pääsee kyllä tosi autenttisiin tiloihin. Peli tosin on ihan helvetin vaikea joystickeilla!

Janne Pyykkönen

Miten kunnianhimoinen olet Stratogunin täysversion sisällön määrän, kenttien ja erilaisten vihollisten suhteen?

– Tavoitteena on ollut tehdä moderni kolikkopeli.

Johtoajatuksena oli, että millaista pelimekaniikka olisi, jos Super Stardust HD:lle tehtäisiin jatko-osa nyt. Tämän perusteella lisäsin pelirunkoon kevyitä roguelite-vaikutteita ja levelöintijärjestelmän. Expa avaa uutta kamaa, joka taas mahdollistaa pelaamisen pidemmälle.

Ja tietty kansainväliset pistetilastot ovat siellä ruokkimassa kilpailuhenkeä. Koen onnistuneeni siinä, että peliin tulee nopeasti ”vielä yksi rundi” -koukku. Se on mielestäni aina merkki hyvästä pelistä.

Näkyvyys on nykyään indiepelien tekemisen iso haaste. Kuinks paljon Steam Next Festiin osallistumisesta ja demon tekemisestä on ollut hyötyä?

Onko tullut hyödyllistä palautetta?

– VR-tilaa on kehuttu tosi paljon, ja kyllä Next Fest vakuutti siitä, että oikeilla jäljillä ollaan. Pelaajat ovat löytäneet keskeiset jutut, joista jo mainitsin. Nyt voi

pelaaja.fi // 29

Pelaajan maailma // Without a Dawn

Without a Dawn – kotimainen visual novel ainutlaatuisella grafiikalla Ennakko SOOLOKEHITTÄJÄ JESSE MAKKONEN KOKEILEE SEURAAVASSA PELISSÄÄN VÄLKKYVISTÄ NUMEROISTA TEHTYÄ TAIDETTA.

K

otimaisen indieskenen sankaripuurtajiin kuuluu Jesse Makkonen, Makkonen, joka on julkaissut omalaatuisia soolopelejä jo kymmenen vuoden ajan. Hänen tuotantoaan ovat Silence of the Sleep (2014), Distraint (2015), Distraint 2 (2018) ja Heal (2020). Edellinen peli Afterdream (2023) nappasi Finnish Game Awards-gaalassa W Love Games Excellence Award -palkinnon. Nyt Makkonen on julkistanut uusimman pelinsä Without a Dawn, Dawn, joka ilmestyy Steamiin 19. toukokuuta. Konsoliversiot on suunniteltu myöhemmäksi.

Without a Dawn on Makkosen tuttuun tapaan psykologista kauhutunnelmointia. Genrenä on nyt kuitenkin visual novel, ja tavaramerkiksi muodostuneen sivultakuvatun pikseligrafiikan tilalla on todella erikoista taidetta, joka muodostuu ympäriinsä värähtelevistä numeroista.

– Varhaisessa kehitysvaiheessa päädyin testailemaan asioita, joita graffan kanssa voisi tehdä esimerkiksi erilaisilla sharedereilla. Koko peli toimii kolmen värin paletilla, ja jossain vaiheessa testailua homma klikkasi. Kutsun tätä nimellä pseudo-ASCII, koska se ei ole puhdasta ASCII-taidetta, vaan yhdistelmä pikselitaidetta, shaderia ja tekstuuria eli tässä tapauksessa vaihtuvia numeroita, Makkonen kertoo.

30 // pelaaja.fi

Konepellin alla hyrrää siis aitoa pikselitaidetta, eikä numeroissa ole sen takia esimerkiksi kätkettyjä viestejä.

– Asetuksista voi vaihtaa eri tekstuureihin tai laittaa teksturoinnin pois päältä, jolloin pelin puhdas pikselitaide näyttäytyy. Alkuun uuden tyylin luominen ja toteuttaminen oli hidasta, kun ei tiennyt sudenkuoppia. Vaikka tyyli on minimalistinen, sen takana on valtava määrä työtunteja.

Ehkä hulluin idea oli luoda tuki ulkoiselle ääninäyttelylle.” – Jesse Makkonen Pelissä on mukana myös todella erikoisia ominaisuuksia, jotka on tähdätty pelaajayhteisön innokkaamman tee se itse -osaston iloksi. Mukana on suoraan tuki fanikäännöksille, vaihdettaville väripaleteille ja jopa pelaajien omalle ääninäyttelylle.

– Peli toimii vain kolmella värillä, joten miksi en antaisi käyttäjien luoda omia paletteja? Koska moni käyttäjä on kääntänyt aikaisempia pelejäni, ajattelin luoda järjestelmän, joka pystyy lukemaan fanilokali-

saatiot suoraan pelin kansiosta. Ehkä hulluin idea oli luoda tuki ulkoiselle ääninäyttelylle. Pelissähän ei ole virallista ääninäyttelyä. Tämä oli suhteellisen helppo toteuttaa, joten riskinä tämä oli ehdottomasti ottamisen arvoinen, Makkonen sanoo.

Soolodevaajana pitkään taistellut Makkonen on jo konkari, joka tuntee pelialan nykytilanteen haasteet. Uskollisen faniyleisön luominen ja vaaliminen on elintärkeä osa näkyvyyttä ja markkinointia. Afterdream oli arvostelumenestys ja palkittu peli, mutta se ei takaa myyntejä.

– Toimeentulo pelejä tekemällä on vaikeutunut todella paljon viimeisen kymmenen vuoden aikana.

Kilpailu on järjettömän kovaa ja vain hyvin pieni osa peleistä on kannattavia. Sitäkin pienempi osa vie leijonanosan kaikesta myynnistä. Odottaisin, että tilanne paranee jossain vaiheessa. Jos tällä ei saa leipää pöytään, se karsii tekijöitä. Silloin pelejä julkaistaan vähemmän, joten näkyvyyttä on herkemmin saatavilla. Markkinoinnin tarve on yhden miehen bändille jo melkoinen vuori kiivettäväksi. Yhteisön merkitys on kasvanut järkyttävän suureksi, ja ilman yhteisöä on äärettömän vaikea myydä peliään, Makkonen pohtii.

Mutta mitä Without a Dawnilta voidaan odottaa juonen osalta? Makkonen ei halua paljastaa ennakkoon paljoa. Kauhupeliksi hän ei sitä luokittele, mutta jo synkkyyttä voi odottaa aiempien pelien valossa.

– Kuvailisin sitä itsetutkiskeluna, joka sisältää psykologian ja filosofian kädenvääntöä. Peli heijastelee maailmanmenoa viime vuosien ajalta, vaikkakaan ei suoraan tai konkreettisesti. Parempi että peliin menee tietämättä enempää ja mielellään illalla hämärässä, kuulokkeet korvilla.

Janne Pyykkönen

Pelaajan maailma // Bionic Bay

Bionic Bay – seikkailu täynnä mielikuvituksen juhlaa Testissä KOTIMAISEN MUREENAN JA TAIWANILAISEN PSHYCOFLOW’N YHTEISPROJEKTI ON PIENEN LYKKÄYKSEN JÄLKEEN ILMESTYMÄSSÄ PIAN. NAPPASIMME HURMAAVALTA VAIKUTTAVAN TASOLOIKAN ENNAKKOTESTIIN.

B

ionic Bay on kuin aikakoneeseen astuisi parhaimmalla mahdollisella tavalla. Vanhan koulukunnan pelaajat tunnistavat hetkessä sen vaikutteet, jotka ulottuvat pelaamisen alkuaikoihin.

Sen kaukaisia sukulaisia ovat teokset kuin Another World ja tämän henkinen jatko-osa Heart of Darkness. Mukaan on sekoitettu tunnelmaa Half-Lifesta ja Super Meat Boyn anarkistista huumoria. Visuaalinen anti kumartaa syvään Moebiuksen sarjakuville ja Jean Pierre Jeunetin päiväunille.

Heikommissa käsissä sopasta tulisi sekasotku,

32 // pelaaja.fi

joka korkeintaan ajaisi takaisin alkuperäisten pelien lähteille. Sen sijaan nokkelien pelimekaniikkojen, hirtehisen huumorin ja häikäisevän kauniin ulkoasun ansiosta Bionic Bay ei tyydy pelkkään imitointiin. Se nousee esikuviensa tasolle omalla tyylillään, joka yhtä aikaa nostaa hymyn huulille ja saa hihkumaan kauhusta.

Lähtökohta on minimalistinen ja tehokas. Jossain tunkkaisessa bunkkerissa joukko tiedemiehiä tekee juuri sitä, mitä heidän kaltaiset tyypit tekevät näin hämärissä puitteissa. Luonnollisesti koko homma menee puihin ja porukan ainoa selviytyjä löytää itsensä helvetin ja romuttamon sekoituksen näköisestä joutomaasta. Nimetön insinööri pistää jalkaa toisen eteen ja lähtee etsimään pakoreittiä. Hetkessä käy kuitenkin selväksi, ettei tästä paikasta selvitä noin vain, eikä ainakaan samanlaisena tyyppinä, joka tänne saapui. Tiede puree takaisin ja sankarimme koko kropasta tulee kuminen törmäysnukke, jota edes kovakaan käsittely ei hidasta.

Tästä eteenpäin tarina etenee mykkäelokuvan lailla. Muiden tiedemiesten ruumiit antavat vihjei-

Jos yhteen soppaan mahtuisi annos Another Worldia, Tomb Raideria ja hitunen Bellevillen kolmoset -elokuvaa, niin se näyttäisi ja maistuisi aika paljon Bionic Baylta.”

tä siitä, mitä täällä on tapahtunut, mutta sekin jää yleensä tulkinnan rajamaille. Lopputulos ei kuitenkaan turhauta. Mysteeri on osa Bionic Bayn viehätystä. Kuten parhaissa seikkailutarinoissa käy, jahka uuteen todellisuuteen tottuu, sen uumenista alkaa löytää uusia mahdollisuuksia elää.

Ennakkoon testattavassa pc-versiossa päästiin käsiksi kymmeneen ensimmäiseen kenttään, jotka tutustuttavat pelin tärkeimpään mekaniikkaan, eli paikan vaihtamiseen. Sen idea on yksinkertainen.

Irrallista esinettä lyömällä aktivoidaan kaukosäädin, joka muistaa tämän paikan ja koon. Nappia painamalla valittu esine ja pelaaja vaihtavat paikkaa silmänräpäyksessä. Esineen pitää mahtua siirrettävään tilaan ja kaukosäätimellä on rajoitettu etäisyys, jotka rajoittavat pähkähullumpia ideoita. Muuten lähestymistapa pelin lukemattomiin esteisiin on vapaa.

Tietokonetta edes vähänkään käyttäneet tunnistavat perusidean hetkessä: mitä jos oikeassa maailmassa voisi käyttää copy/paste -funktiota mihin tahansa?

Yksinkertainen on kaunista. Kontrollit on hiottu millintarkaksi eikä kestä aikaakaan, kun esineiden paikkojen vaihtamisesta tulee hetkessä kuin tanssia.

Kuolema toki korjaa uhkarohkeat jatkuvalla syötöllä, mutta nopeat latausajat ja tarkoituksellinen kokeilullisuus antavat vapauden yrittää toinen toistaan pöhkömpiä ideoita. Hahmo osaa hyppiä ja pyöriä.

Ilo löytyykin siitä, kun tajuaa miten näitä liikkeitä voikaan yhdistellä uuden kumisen kehon myötä.

Sankari hytkyy kuin autokaupan tuuliviiri maskotti, eikä naurulle näy loppua vaikka kuinka monta kertaa hahmo lentää pärstä edellä alamäkeen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että Bionic Bay olisi suunniteltu turhauttamaan. Kentät ovat täynnä yllättäviä suvantoja, mutta niihin kaatuminen on aina oma moka.

Testiversion kenttäsuunnittelu on pelimekaniikkojen tapaan tehokasta, yllättävää ja petollisen nokkelaa. Matkanteko etenee teemoittain niin maan alla kuin jossain, mikä näyttää ulkoilmalta. Helvetilliset visiot ovat kuitenkin niin tehokkaita, ettei lokaatiosta koskaan voi olla täysin varma. Pikselitaide kertoo vain sen, mikä on oleellista. Kaikki muu on tehokeinoa, joka tukee yksinäisen ja pienen ihmisen taivalta ympäristössä, jossa mikä tahansa voi koitua kohtaloksi. Kaunis äänimaailma erottaa maailmat toisistaan tehokkaasti vetämättä kuitenkaan itseensä turhaa huomiota. Niiden tärkeyden huomaa vasta sitten, kun niitä ei enää kuule. Kokonaisuus on hillitty ja viehättävä.

Vaarat opitaan kantapään kautta. Liian korkealta tippuminen taittaa niskat. Raskaat esineet musertavat painonsa alle. Laserit tekevät tiedemiehestä sushia. Välillä oma nokkeluus kostautuu ja ratkaisu

kirjaimellisesti räjähtää käsiin. Ensimmäinen pelikerta on harjoittelua, vasta sen jälkeen alkaa iloittelu, kun tajuaa miten nopeasti kentät voi lopulta juosta läpi. Bionic Bay tarjoaa yksinpelin ohella mahdollisuuden kisata muita epäonnisia vastaan, jolloin pelaaja näkee muiden matkalaisten haamut kenttiä ratkoessaan. Se sopii hienosti hirtehishuumorin sävyttämään menoon, kun näkee miten huonosti toiselle käy oman rallin aikana.

Bionic Bay on kolmihenkisen tiimin käsialaa. Sen pääsuunnittelijana häärii alan kotimainen konkari Juhana Myllys. Suomalainen huumori paistaa minimalismista läpi. Tai ehkä kyseessä on vain oivallisesti käytetty Kulešov-efekti, jossa katsoja itse luo sisällön katsomalleen asialle. Mykän insinöörin toilailuja katsellessa ei voi olla kuulematta ärräpäitä ja perkelettä jokaisen tunaroinnin ohella. Teekkari on kuitenkin kansainvälinen stereotyyppi. Sille naureskelu ei katso rajoja.

Oli selitys mikä tahansa, Bionic Bayn hienostuneet yksityiskohdat tuovat mieleen Sylvain Chometin dialogittomat animaatiot. Jos yhteen soppaan mahtuisi annos Another Worldia, Tomb Raideria ja hitunen Bellevillen kolmoset -elokuvaa, niin se näyttäisi ja maistuisi aika paljon Bionic Baylta. Ainakin alkutaipaleen sisältävän testiversion perusteella kokonaisuus on osoitus siitä, että onnistunut peli ei välttämättä vaadi jättimäistä budjettia tai spektaakkelia ollakseen vaikuttava. Pelkistettynä katseltuna Bionic Bay on yksinkertainen tasohyppely. Sellainen, jota on nähty konsolien alkuajoista asti.

Samalla se on osoitus siitä, miten ajattomia nämä rakenteet ovat ja miten paljon niistä voi vielä saada irti. Tähän asti koetun perusteella Bionic Bay on kekseliäs tavalla, joka valaa uskoa peliteollisuuden kykyyn luoda vanhasta uutta. Se on vauhdikas ja hävyttömän oivaltava sekoitus lajityyppejä ja tyylilajeja. Fanit tunnistavat sen heti omakseen. Uudet tulokkaat löytävät siitä portin uusin maailmoihin. Eikä kukaan pysty pelaamaan sitä hymyilemättä.

Bionic Bay ilmestyy pc:lle ja PS5:lle jo 17. huhtikuuta, jolloin selviää kauttaaltaan, onko torille Joonatan Itkonen asiaa. pelaaja.fi // 33

Pelaajan maailma // Finnish Cottage Simulator

Mökkipeli muistuttaa oivasti takatalven harmauden keskellä, miltä Suomessa näyttää vain muutaman kuukauden päästä.

Finnish Cottage Simulator – Seppo suomikulttuurin lähettiläänä Testissä MÖKKISIMU ON SEKOITUS TAUKKIHUUMORIA JA YLLÄTTÄVÄN USKOTTAVAA SUOMI-MILJÖÖTÄ.

V

oiko digitaalisesta mökkielämästä saada jotain irti, vaikka mikään peli ei pysty välittämään metsän hajua tai saunan lämpöä?

Yllättävän monet uskovat niin, joten indiehitti My Summer Carin vanavedessä Steamiin on alkanut ilmestyä useampia mökkielämästä ammentavia pelejä. Pihalla on jo vitsiräiskintä Finnish Cabin Mayhem - Mökkimähinä, ja keväälle on luvattu kauhupeli Finnish Cottage 8.

Yksi ylitse muiden on yllätyshitiksi ja ilmiöksi kasvanut Finnish Cottage Simulator, jossa mökki ei ole vain tapahtumapaikka vaan kaikenkattava teema.

Pelin takana olevat Veeti Kurkela, Patrick Kurola ja Juha Palo-oja tekevät projektia opiskelujen ohella, joten odotin melko pienimuotoista ja karun näköistä kokemusta. Steamin ”elämäsimulaattorien” kanssa on saanut pettyä monesti, sillä ne nojaavat monesti kertakäyttöiseen meemiarvoon. Kunnianhimoa projektissa on kuitenkin yllättävän paljon.

Pelaaja on Seppo, kesämökille lähtenyt patu, jonka kesäsuunnitelmat voi paljastaa avaamalla heti kättelyssä auton takaluukun. Paksi on lastattu kep-

34 // pelaaja.fi

panakoreilla, tupakalla, makkaralla ja kossulla. Kiinteää evästä on nesteeseen nähden sen verran vähän, että reissu kyläkauppaan tai naapuriin on pian edessä. Sitä ennen voi vaikka lämmitellä saunaa, istuskella laiturilla tai keitellä kahvit.

Unrealilla pyörivä peli tekee heti aluksi vaikutuksen autenttisella ilmeellään. Sepon mökki, vaja ja sauna ovat kaikki uskottavilla yksityiskohdilla täytettyjä lukaaleja. Mutta ei siinä kaikki, sillä Seppo voi hypätä pappatunturin selkään tai veneen kyytiin ja lähteä tutkimaan Mankilajärven ympäristöä vapaasti. Luonto

näyttää juuri sellaiselta kuin pitää ja korvesta paljastuu yllättävän monta vierailtavaa paikkaa. Joissakin on jopa hahmoja, joilta voi saada halonhakkuun tai nurmenleikkuun kaltaisia tehtäviä.

En ole oikeastaan kohderyhmää, sillä olen ehtinyt leipiintyä liki kaikkien Suomi-simulaattorien suosimaan huumorityyliin, jossa viihdettä vedellään kännäilystä, kiroilusta ja hölmöilystä. Sille on kuitenkin selkeästi tilausta, ja toisaalta tätä voi pitää jatkumona vanhojen kotimaisten shareware-pelien tyylille tai Uuno Turhapuro muuttaa maalle -meiningille. Sitä etsivät eivät varmasti pety varsinkaan moninpelissä, jossa klooni-Sepot voivat temmeltää duudsonmaisesti yhdessä.

Varhaisjulkaistussa huumorisimulaattorissa on tietenkin teknistä säätämistä. Ohjaus on koulukuntaa, joka saa pelaajan tuntemaan itsensä ihmistä matkivaksi avaruusmuukalaiseksi. Yksinkertaiset asiat muuttuvat haasteiksi käyttiksen puolesta.

Bugejakin tietysti riittää, mutta ne ovat pikkuruisen puoleisia, eivätkä mitään pelinpysäyttäjiä.

Kyseessä ei ole kuitenkaan pelkkä vitsi tai helppo rahastus, vaan panostus näkyy. Finnish Cottage Simulator yllätti minut pienistä yksityiskohdista kumpuavalla uskottavuudella. Suomalainen kesämaisema näyttää jetsulleen siltä kuin sen pitää, ja simuloitua aktiviteettia on paljon enemmän kuin osaisi edes toivoa. Tuntui pelottavan tyydyttävältä keitellä Sepolle kahvit samalla moccamasterilla, joka on omassa keittiössäni. Enkä edes osaa selittää, miltä tuntuu lämmittää digitaalista saunaa, kun ympäristö tuntuu häiritsevän aidolta. Seppo tuntuu myös toimivan mökkikulttuurin lähettiläänä ulkomaisille Steam-pelaajille, joten kaikki ei ole vain kiinni tuttuuden tunteesta.

Early Access -kehitystä on suunniteltu ensi vuoteen asti, ja peliin on luvattu talvitila, kunnon tarina ja lisätekemistä. Ostaisin samalla sekunnilla myös moninpeli-DLC:n, jossa päästäisiin Seppo-kloonien sijasta kokemaan vaikkapa mökkeilevän perheen arkea. Se on tietysti hölmön epärealistinen toive pienen tiimin projektille, mutta jokin tässä pelissä saa minut toivomaan, että se yltäisi aiottuakin korkeampiin sfääreihin.

Janne Pyykkönen

Tuntui pelottavan tyydyttävältä keitellä Sepolle kahvit samalla moccamasterilla, joka on omassa keittiössäni.

Enkä edes osaa selittää, miltä tuntuu lämmittää digitaalista saunaa, kun ympäristö tuntuu häiritsevän aidolta.”

pelaaja.fi // 35

Pelaajan maailma // Wreckfest 2

Wreckfest 2 – Perinteikkään pellinruttaajan paluu Testissä SUOSITUN WRECKFEST-ROMUALLIN JATKO-OSA ON JO TÄÄLLÄ, MUTTA VALMISTA PELIÄ ODOTTAVIEN KANNATTAA TUTUSTUA VARHAISJULKAISUVERSIOON TUKEMISMIELESSÄ.

B

ugbear Entertainmentia voi jo hyvällä syyllä kutsua perinteikkääksi suomalaiseksi pelistudioksi. Helsinkiläisstudio tuli tutuksi 2000-luvun alussa autopelaajille mainioilla Rally Trophy- ja FlatOut-pelisarjoillaan. Vaikka Bugbear ei olekaan yltänyt kaupallisessa menestyksessä esimerkiksi Remedyn ja Housemarquen kaltaiselle tasolle, on studio onnistunut selviytymään tuulisella pelialalla jo kunnioitettavaan 25 vuoden ikään.

Vielä toistakymmentä vuotta sitten Bugbearin tilanne näytti heikolta. Studio oli ajatunut taloudellisiin vaikeuksiin, mutta onnistui kuitenkin luovimaan pelialan murroksessa hyödyntämällä entisestään yleistyvää pelimyynnin digitalisoitumista. Tuolloin vielä Next Car Game -työnimellä tunnettu romurallipeli saavutti myyntimenestystä varhaisversiona, joka oli lähinnä raakilemainen ennakkomaistiainen tulevasta.

Ennakkomaistiaisesta kasvoi lopulta vuonna 2018 virallisesti julkaistu Wreckfest. Wreckfestin vauhdikas rallimeininki ja erityisesti näyttävä fysiikkamallinnus keräsivät kiitosta arvioissa, ja tiettävästi peli menestyi kelvollisesti myös kaupallisesti. Nyt on tullut jatko-osan aika, mutta miten Bugbearin tunnuksenomainen romuralli toimii vuonna 2025?

Edeltäjänsä tavoin myös Wreckfest 2 on tuotu markkinoille kesken kehityksen. Varhaisjulkaisu ei ole ihan Next Car Gamen kaltainen teknologiademo, vaan kyseessä on selvästi valmiimpi pohja uudelle pelille.

Wreckfest 2 rakentuu vahvasti tuttujen elementtien varaan. Luvassa on siis Bugbearin lennokasta rallimeininkiä yhdistettynä vaikuttavaan fysiikkasimulaatioon. Tuttua, muttei suinkaan turvallista. Peltiä rutataan ja virtuaalikuskien nikamia käy sääliksi.

36 // pelaaja.fi

Vaikka Wreckfest 2 on varhaisjulkaisuna valmiimpi kuin Wreckfestin ensimmäiset versiot aikanaan, on kyseessä vielä hyvin, hyvin keskeneräinen julkaisu. Ensimmäinen julkaisu nimittäin tarjoaa toistaiseksi neljä autoa, joilla voi kolistella kolmella kartalla botteja tai verkkopelaajia vastaan. Pelin kartatkin ovat osin päivitettyjä versioita Wreckfestin radoista, eli aidosti uutta sisältöä on tosiaan vielä niukasti. Kehittäjät toki tiedostavat asian ja kehottavatkin avoimesti valmista peliä kaipaavia odottamaan suosiolla varsinaista julkaisua.

Varhaisjulkaisulta ei tietenkään voi odottaa viimeisteltyä julkaisua, mikä näkyy myös verkkopelissä. Moninpeli onkin vielä tässä vaiheessa siinä määrin buginen kokemus, että pelaajan kannattaa varautua kaatuiluun ja muutenkin takkuilevaan kokemukseen tai tyytyä huristelemaan botteja vastaan.

Radalla Wreckfest 2 alkaa kuitenkin lunastaa lupauksiaan keskeneräisyydestään huolimatta. Kyseessä on selkeä tekninen harppaus Wreckfestistä. Vuosien takaa tuttu Savolainen Sorakuoppa on visuaalisten päivitysten ansiosta selvästi näyttävämpi ja fysiikkamallinnus on saanut jälleen uusia ulottuvuuksia.

Mikä tärkeintä, Wreckfest 2:n pelaaminen on jo nykyisessä muodossaan hauskaa. Painopiste on nimenomaan vauhdikkaassa pellinrutistamisessa, vaikka avustukset pois kytkemällä pelin ajomalli tuntuu selvästi simulaatiohenkiseltä.

Varhaisjulkaisun pelimuodot tarjoavat tässä vaiheessa perinteistä kilpa-ajoa tai kilpakumppanien tuhoamiseen keskittyvää romurallia. Pelissä voi tässä vaiheessa ajaa vain yksittäisiä kisoja, mutta lopullisen pelin luvataan sisältävän koko joukon erilaisia

pelimuotoja, turnauksia, uratilan sekä kehitysvaihtoehtoja tarjoavan moninpelin.

Neljännesvuosisadan ikäinen Bugbear tietää selvästi omat vahvuutensa. Tässä vaiheessa on mahdotonta sanoa, kuinka paljon uutta Wreckfest 2 lopulta tarjoaa. Lajityypissä ei kuitenkaan ole juurikaan kilpailua ja yli seitsemän vuoden tauon jälkeen lisää samaa paremmassa muodossa ei välttämättä ole huono asia.

Studion varoitukset sisällön köykäisyydestä kannattaa tässä vaiheessa ottaa vakavasti, eikä Wreckfest 2:lta kannata vielä odottaa tuntikausien edestä pelattavaa. Varhaisjulkaisun perusteella romurallin ystävillä on kuitenkin lupa odottaa paljon Jukka Moilanen lopulliselta julkaisulta.

Tässä vaiheessa on mahdotonta sanoa, kuinka paljon uutta Wreckfest 2 lopulta tarjoaa.”

1000 SANAA // Control

Pelaajan maailma // Pintaraapaisut

Death Stranding 2: On the Beach

Gladio Mori

Autogun Heroes Supercharged

Tekijä: Kojima Productions Julkaisija: Sony Interactive Entertainment Alusta: PS5 Julkaisu: 26.6.

Tekijä: Plebeian Studio Julkaisija: Bonus Stage Publishing Alusta: Win Julkaisu: Myynnissä (varhaisjulkaisu)

Tekijä: Nitro Games Julkaisija: Nitro Games Alusta: Win Julkaisu: Ei tiedossa

Death Stranding 2:n traileria odotettiin kuin kuuta nousevaa, eikä Hideo Kojima pettänyt. Sarjan ensimmäinen peli oli eksentrinen tapaus, mutta kakkonen näkyy olevan puhdasta, suodattamatonta Kojimaa. AAA-pelit saattavat yleisesti ottaen muuttua yhä turvallisemmiksi ja riskittömämmiksi, mutta se ei selkeästi päde tähän peliin. Tärkeintä tietoa trailerissa oli tietenkin ilmestymisaika. Kesäkuun loppuun ei ole onneksi enää kauaa.

Steamin varhaistestissä on pyörinyt marraskuusta asti kotimainen gladiaattorimoninpeli. Törmäysnukeilta näyttävät matalapolygoniset hahmot teurastavat toisiaan roomalaisella areenalla. Erikoisuutena on mahdollisuus rakentaa kokonaisia iskusarjoja liike-editorissa. Elämämittareita ei ole, vaan kuolo on seurausta verisuonten katkeilusta tai sisäelinten reikiintymisestä. Gladio Mori jatkaa realismin tunteeseen panostavalla linjalla, joka on ihastuttanut meitä Bushido Bladen ajoista asti.

Suomalaisella Nitro Gamesilla on kiehtova historia.

Pc-puolella aloitellut yhtiö (muun muassa East India Company) siirtyi myöhemmin mobiilipeleihin. Se tekniikka on selkeästi hallussa, sillä Nitro teki Warframen mobiiliversion! 2023 syntyi kehuttu mobiilitoiminta, Autogun Heroes. Sen sankarit tuodaan pc:lle retrohtavassa Superchargedissa, jossa yhdistyvät kaksiulotteinen tasoloikka ja luotihelvetiltä vivahtava luotimyrsky, johon syyllisiä ovat sekä sankarit että vihut.

The Sinking City 2

The Mound: Omen of Cthulhu

Cthulhu: The Cosmic Abyss

Tekijä: Frogwares Julkaisija: Frogwares Alusta: Win, PS5, XSX/S Julkaisu: Ei tiedossa

Tekijä: ACE TEAM Julkaisija: Nacon Alusta: Win, PS5, XSX/S Julkaisu: 2025

Tekijä: Big Bad Wolf Julkaisija: Nacon Alusta: Win, PS5, XSX/S Julkaisu: 2026

Ukrainalaisen Frogwaresin Sinking Cityssä yhdistyivät veneily, kovaksikeitetty etsivätoiminta ja H.P. Lovecraftin Cthulhu-kauhut. Kakkososan kehitykseen haettiin lisäbudjettia joukkorahoituskampanjalla. Peli vain muuttaa suuntaa radikaalisti. Kevyesti toiminnalla maustetusta tutkimustyöstä vaihdetaan selviämiskauhuun ja taistelupainotukseen. Kysyntää sille riittää, sillä Kickstarter-kamppis meni läpi nelinkertaisesti jo kauan ennen loppuaan.

Cthulhu onkin selkeästi trendikäs aihe, sillä juuri julkistettiin kaksi muutakin lonkeroveikon ympärillä pyörivää kauhupeliä. The Mound on Cthulhu-mytologinen näkemys Left 4 Dead- ja Vermintide-tyylisestä yhteistyövetoisesta moninpelistä. Konkistadorit vaeltavat viidakkoon muinaisten aarteiden perässä, mutta kullan hintana ovat kauhu ja kuolema. Yhteistyö on vaikeaa, sillä kun pelihahmojen otsalla alkaa vanne kiristyä, todellisuus korvautuu hallusinaatioilla. Älä ammu toveria!

Naconin toinen Cthulhu-uutuus on The Moundin vastineeksi scifiä. Pelaaja on Noah, joka työskentelee syvänmerensukeltajana vuoden 2053 megakorporaatiolle. Olisi varmasti kiva löytää öljyä, mutta sen sijaan pimeydestä paljastuu uinuva rauniokaupunki R’lyeh.

Pelissä puidaan eristäytymisen vaikutuksia, sillä Noahilla on seuranaan vain jutusteleva tekoäly. Tekijästudio näytti Vampire: The Masquerade Swansongilla, että se osaa tehdä kauhua, tunnelmaa ja hienoja maisemia.

Last Drop Tekijä: Lohkare Games Oy Julkaisija: Lohkare Games Oy Alusta: Win Julkaisu: 2025

Varhaisjulkaisutestiin lähtee piakkoin 1990-luvun Suomeen sijoittuva avoimen maailman seikkailu, jossa kommelluksesta toiseen kompastelevat sankari Seppo sekä kaverit Kuikka ja Rahikainen. Kännäys ja hölmöily ovat inspiroineet kotimaan musiikkia, leffoja ja teatteria aina, joten miksei se näkyisi peleissäkin? Ennakkomateriaalin perusteella Last Drop näkyy vastaavan kiehtovaan kysymykseen: Miltä näyttäisi kaikesta glamourista riisuttu arkisuomen GTA?

38 // pelaaja.fi

Silent Hill f Tekijä: Neobards Entertainment Limited Julkaisija: Konami Alusta: Win, PS5, XSX/S Julkaisu: Ei tiedossa

Silent Hillin 2:n mahtavasta remasteroinnista on hyvä jatkaa lupaavaan Silent Hill f:ään. Silent Hill on hengeltään perijapanilainen sarja, mutta tarinat tapahtuvat lännessä. Poikkeuksena f sijoittuu japanilaiseen pikkukaupunkiin 60-luvulla. Kannattaa ehdottomasti katsoa uusi traileri, joka tuo mieleen Fatal Frame- ja Forbidden Siren -sarjat. Ja nehän ovat molemmat inspiroituneet aikanaan Silent Hillistä. Ytimessä on ajatus, että kun jokin on liian kaunista, siitä tulee häiritsevää.

Powerwash Simulator 2 Tekijä: Futurlabs Julkaisija: Square Enix Alusta: Win, PS5, XSX/S Julkaisu: 2025

Tietäjät tietävät, että painepesu on zen-henkisten rentoutumispelien kärkeä.

Jatko-osa paljastui juuri, ja se on tulossa jo tänä vuonna! Uusina ominaisuuksina tulevat kaksinpeli (verkossa tai samalla sohvalla) ja paranneltava tukikohta eli pesufirman konttori. Julkaisija Square Enix on havahtunut sarjan lisäsisältöpotentiaaliin.

Aiemmin ykkösosaan saatiin esimerkiksi Warhammer- ja Tomb Raider -pestävää, ja maaliskuun alussa tuli mainio paketti, jossa suhistellaan Wallace & Gromit -kenttiä.

pelaaja.fi // 39

Pelaajan maailma // Metal Gear Solid: The Board Game

Hiiviskelyä pahvilaatikossa – testissä Metal Gear Solid -lautapeli Tavaraa LAUTASOVITUS VIE METAL GEAR -FANIT TAKAISIN SHADOW MOSES -SAARELLE. LÄHDEMATERIAALILLE USKOLLINEN LAUTAPELI ON TEHTY HIIVISKELYSTÄ, POMOTAISTOISTA JA CODEC-KESKUSTELUISTA.

V

uoden 2025 alkuun saatiin lautapelisovitus kenttä kentältä pelin juonta seuraavassa järjestykvuoden 1998 Metal Gear Solid -hiiviskesessä, ja kamppis toimii samalla pelin tutoriaalina. lyklassikosta, eikä se ole ihan mikä tahansa Tarjolla on myös irtonaisia VR Mission -tehtäviä, joita perusrahastus. Pahvinen MGS panostaa nimittäin voi pelata missä tahansa järjestyksessä. uskottavuuteen sekä alkuperäisen pelin mekaniikkoVaikka pelaajia on periaatteessa enintään neljä, jen jäljittelyyn. Mukana ovat jopa Codec-keskustelut! on hyvä tiedostaa, että kaiken pohjana on yksinäiFormaattina on teemaa painottava yhteistyönen hiiviskelijä Snake. Kamppiksen kaksi ensimpeli, jota voi pelata vaikka yksin, jos kaveripiiristä ei mäistä skenaariota ovat täysin yksinpeliä, ja ne löydy muita Metal Gear- tai lautapelifaneja. on tarkoitettu pelimekaniikan opetteluun.

Paketissa on kaksi paksua lehdykkää Kaksinpeliin pääsee, kun Snake törtäynnä peliskenaarioita. Ensimmäimää Meryliin, ja myöhemmin munen on tarinakampanja, joka sikaan tulevat Otacon ja kyborgimuloi Solid Snaken alkuperäistä ninja. Tämä ratkaisu viestii siitä, matkaa Shadow Moses -saarelettä lautapeliä suunnitellessa la. Se on tarkoitettu pelattavaksi on menty uskottavuus edellä ––––––––––––––––––––––– jopa silloin, kun normipelissä

Metal Gear Solid: The Board Game

Suunnittelija: Emerson Matsuuchi Arvioitu peliaika: 60-90 minuuttia Pelaajia: 1–4 Hinta: Noin 110 €

vedettäisiin mutkia suoriksi.

Sama vaikutelma vahvistuu ensimmäisiä karttoja kasaillessa.

Meriteitse alueelle soluttautuva Snake aloittaa seikkailunsa maanalaiselta rahtausalueelta, josta pitäisi päästä hissiin. Lauta näyttää alkuperäisen pelikentän yksi yhteen -toisinnolta, ja vartijat partioivat samanlaisia reittejä. Ja kuten arvata saattaa, tässä ja useimmissa kentissä on tarkoitus hiiviskellä ja pysyä huomaamatta mahdollisimman pitkään.

40 // pelaaja.fi

Snake voi käyttää jokaisella vuorollaan neljä eri toimintoa, joihin kuuluu hiiviskelyä, syöksähtelyä, lähitaistoja ja jopa ruumiiden liikuttelua. Niitä kaikkia tarvitaan. Perusvartijat liikkuvat kentällä noudattaen tiukasti rajattuja sääntöjä, joilla määritetään kulkusuunta ja näkökenttä. Täysin ennalta-arvattavaa se ei ole, sillä vauhti saattaa vaihdella, ja pahikset voivat kääntyä eri suuntiin risteyksissä tekoälyä säätelevän korttivalikoiman mukaan. Näin siis siihen asti, kunnes tulee kömmähdys.

Vartijoiden perustila on partointi, mutta jos Snake aiheuttaa melua tai kuvaussuuntaa vaihtelevat valvontakamerat näkevät vilahduksen kolkatusta vartijasta, lähin tyyppi saapuu seuraamaan tilannetta tutkimusmoodissa. Jos Snake aiheuttaa oikean hälytyksen esimerkiksi ampumalla tai joutumalla jonkun suoraan näkökenttään, koko vyöhykkeen vartijat saavat hepulin. Hälytystilassa ne hakeutuvat suorinta reittiä kohti Snakea ja ampuvat heti pystyessään.

Silloin on henki höllässä, jos Snake ei onnistu karistamaan tyyppejä ja rauhoittamaan tilannetta. Kuulostaako tasan samalta kuin videopeli? Niin se onkin.

Parin tehtävän jälkeen Meryl liittyy mukaan ja kaksinpeli aukeaa. Silloin saadaan vihiä myös siitä, että tehtävissä on erilaisia voittotavoitteita. Samassa kentässä voi yrittää hiiviskellä pikana hissiin tai yksinkertaisesti tappaa tarpeeksi suuren joukon var-

Uskottavuus ei ole kiinni yksinomaan tyylissä ja taiteessa, vaan se on osa pelimekaniikkaa.”

tijoita kaksikon ristitulessa. Kyseinen kenttä opettaa todella tehokkaasti, kuinka pelin jänskät näkölinjasäännöt toimivat.

Todella ainutlaatuista on pelin Codec-painotus. Snaken yltiödramaattiset radiokeskustelut ovat oleellinen osa Metal Gearin charmia, ja lautapeli on rakennettu sen varaan faneja ajatellen. Manuska selittää jopa osan säännöistä Codec-dialogin kautta, ja kaikkien tärkeiden kohtausten alkuperäinen dialogi on painettu näille sivuille. Niinpä tosifanit voivat pelin lomassa toistaa klassiset kohtaukset lähes repliikki repliikiltä kuin Rocky Horror -fanikatselmuksissa.

Tällainen ei ole mitenkään tarpeellista pelimekaniikan kannalta, mutta uskottavuuden ja tunnelman suhteen se on elintärkeää. Siitä näkee, että lautapeli on faneilta faneille.

Koko Shadow Moses -tarinaa ei pelitestissä ehtinyt nähdä, ja pomotaistoista koettiin vain ensimmäinen, vanha kunnon Revolver Ocelot. Se oli sekä pelille uskollinen että mekaanisesti hilpeä tapaus.

Snake ja Meryl pomppivat areenalla, jonka keskellä riutuu panttivanki. Ocelot tykittelee pelaajia oman satunnaisesti kasatun tekoälypakkansa ohjaamana.

Pomo tekee omalla vuorollaan toimintoja ja reagoi joka kerran ottaessaan osumaa. Jos pelaajat eivät ole varovaisia, hän tappaa vääjäämättä panttivangin.

Voittoon päästäkseen pelaajien täytyy pompotella pomon välillään ja varmistaa, ettei hän pääse lataamaan revolveriaan rauhassa. Eleganttia suunnittelua!

Monesti kampanjapohjaisissa peleissä on hurjasti kirjanpitoa tapahtumista, mutta Metal Gear Solid hoitaa tämänkin elegantisti. Tehtävistä saa esineitä, jotka ovat joko vakiokamaa tai palkkoita vaihtoehtoisista tavoitteista. Myös VR-tehtävistä voi käydä hakemassa lisäherkkuja, jos tarvitsee lisäapua. Esinekortit säilötään muistikorttia matkivaan

Memory Boxiin, ja pelaajat voivat jakaa sieltä pyssyjä, kranatteja ja eväitä tarpeen mukaan joka kentän alussa. Kamat palaavat tallennuslootaan kentän lopussa. Helppoa!

Testatun kampanjamateriaalin perusteella MGS-lautapeli tuntuu todella kivalta tapaukselta.

Uskottavuus ei ole kiinni yksinomaan tyylissä ja taiteessa, vaan se on osa pelimekaniikkaa. Olemme testanneet toimituksessa monia laadukkaita pahvisovituksia videopeleistä, ja Metal Gear Solid tuntuu olevan paljon lähempänä alkuperäispelin kokemusta kuin vaikka Fallout-, Dark Souls- ja Horizon-lautailut.

Kun säännöt ovat hallussa, peli myös soljuu vauhdikkaasti. Kerrankin arviot 30, 45, tai 60 minuutin kentistä pitävät paikkansa, eikä minuuttimääriä tarvitse kertoa kahdella. On kuitenkin hyvä tajuta, että siihen pisteeseen pääsemiseen kuluu ainakin pari tuntia, ja ensimmäinen pelisessio voi olla tuskaista ähertämistä. Vaikka mukana olisi useampia pelaajia, alun pari sooloskenaariota on pakko pelata, koska ne opettavat mekaniikat järkevän kokoisissa kentissä.

Vaikeustason ja opettelun kannalta Metal Gear Solid tuntuu myös todella etupainotteiselta. Sääntökirjassa on sivukaupalla perusmekaniikkaa, joka täytyy kahlata läpi rivi riviltä, jotta Snake pääsee pois edes ekalta alueelta. Pitää tajuta toimintojen tehokas käyttö ja erityisesti vartijoiden tekoäly perussääntöineen sekä poikkeuksineen, muutoin peli ei yksinkertaisesti ala toimia. Kun perusteet ovat hallussa, seikkailu etenee suorastaan pelottavalla vauhdilla.

Mainioiden sääntöjen takia tästä voi nauttia ummikkokin, joten sarjan kovimman linjan fanit voivat nyt esitellä lempparipelinsä hienoutta kavereilleen aivan Janne Pyykkönen uudella tavalla.

Metal Gear -fanin näkökulma Lautapeliummikkona Metal Gear Solid oli minulle eräänlainen ahaa-elämys. Rakkaasta aihepiiristä huolimatta en erityisemmin uskonut, että innostuisin pelistä sen suuremmin. Toisin kuitenkin kävi, sillä Emerson Matsuuchin tekemä sovitus tuntuu alkupään tehtävien perusteella hiiviskelyn ja pomotaistelujen osalta varsin uskolliselta ja mainiolta tapaukselta, jossa on hauska bongailla suoraan PlayStation-pelistä napattuja piirteitä.

Pelottavan kokoinen peliaatikko sekä itseäni järkyttänyt nappula-, pelilauta- ja korttimäärä vieroksuttivat alkuun, mutta ne kävivät vähitellen järkeen Jannen rauhallisen ja kärsivällisen opastuksen ansiosta. Koska monet piirteet olivat minulle melko uusia ja vaativat videopelivastinetta enemmän syventymistä, en välttämättä olisi omin nokkineni peliin uskaltanut loikata.

Metal Gear Solid kuitenkin opettaa pelaajaansa pelaamaan peliä mukavalla tahdilla ja sopivasti asioita yksi kerrallaan painottaen, ja pystyipä hetkittäisissä epäselvissä tilanteissa toisinaan hyödyntämään jopa varsinaisesta pelisarjasta kertynyttä tietotaitoa. Se tuntui mukavalta piirteeltä, mikä toi lainalaisuuksien oppimiseen jopa oivaltamisen riemua. Tässä mielessä voinkin suositella lautapeliä kaikille siitä vähänkään kiinnostuneille sarjan faneille.

Ville Arvekari

pelaaja.fi // 41

ROOLIPELAAJA //

Katsauksia pöytäroolipelien moderniin tilanteeseen

Praedor – sarjakuva ja roolipeli erottamattomasti yhdessä PETRI HILTUSEN FANTASIASARJAKUVISTA KEHITTYI KOTIMAISEN ROOLIPELISKENEN KIEHTOVIN KLASSIKKO.

T

ässä numerossa käsitellään paljon suomalaista pelintekemistä, joten on myös pakko ottaa käsittelyyn kotimaisen roolipelaamisen kulttiklassikko Praedor, joka on todennäköisesti myös maailman uskollisin pelisovitus. Praedorissa kaksi taidemuotoa, sarjakuva ja roolipelit, jakavat nimittäin symbioosissa vaikutteita toisilleen. Jos Praedor pitäisi myydä pelejä rakastavalle ihmiselle täysin puskista ja ilman ennakkotietoja, väittäisin sitä Suomen Witcheriksi. Praedor vain syntyi jo kauan ennen kuin täällä edes kuultiin Sapkowskin tarinoista. Mutta samasta maaperästä ne nousevat.

Törmäsin itse Praedoriin taannoin Tähtivaeltaja-lehdessä, mutta tarinoita julkaistiin aluksi kotimaisessa Conan-sarjakuvalehdessä ja roolipelilehti Magusissa. Nuori sarjakuvantekijä Petri Hiltunen yhdisti niissä vanhan ajan miekka ja magia -tyylin tarinoita fantasian kliseiden purkamiseen ja muuntamiseen. Olin luullut jenkeistä tänne tuotuja Conan-sarjiksia kovaksi kamaksi, mutta Praedorissa oli vielä astetta terävämpi särmä. En edes tajunnut nuorempana, että se oli peräisin Hiltuseen vaikuttaneista italowesterneistä. Sankarien lakoninen vähäpuheisuus tuntuu myös jotenkin erityisen suomalaiselta. Tyyli kolisi kovaa joka tapauksessa.

Praedorista oli pakko tulla roolipeli, sillä sitä ei vain julkaistu ropelehdessä, vaan jo tarinoissa näkyi klassisen Dungeons & Dragonsin vaikutteita. Praedor on Jaconian maailman ammattinimike, joka tarkoittaa raunioissa aarteen toivossa pyörivää seikkailijaa. Sehän on roolipelisankarin vanhin arkkityyppi, joka revittiin dunkkuun taas suoraan Conanin, Elricin ja Lankhmar-konnien kaltaisten antisankarien retkiltä. Jaconia on kuitenkin ainutlaatuinen fantasiamaailmojen joukossa. Se ei ole satumaa, jonka keskellä on pari luolastoa. Sen sijaan luolasto on kaikkialla.

Jaconia on sivilisaation viimeinen saareke maailmanlopun keskellä. Ympärillä on kaatunut Borvaria, velhokuninkainen muinainen ja kenties loputon megakaupunki täynnä mutantteja, demoneja ja tomuisia torneja. Velhojen vanha loitsu pitää Jaconiaa elinkelpoisena, joten se on fantasiamaailma mikrokosmoksena. Siellä on vanhoja ja perinteikkäitä kaupunkivaltioita, metsiä, peltoja ja jokia ja vuoristokin. Mutta jos

42 // pelaaja.fi

menee mihin tahansa ilmansuuntaan tarpeeksi kauas, Borvaria odottaa Suden erämaaksi kutsutun lohduttoman joutomaan takana.

Ville Vuorela Burger Gamesilta kehitti Praedor-roolipelin jo aivan 2000-luvun alussa, ja se on kehittynyt ja laajentunut tasaista tahtia vuosikymmenien aikana. Nykyinen laitos ilmestyi 2020, ja peruspaketti koostuu Seikkailijan kirjasta ja Pelinjohtajan kirjasta, joiden kovien kansien kuvitus on komeaa katseltavaa. Tarjolla on myös läjä lisäkirjoja, kuten valmisseikkailuja sisältävä Tarinoiden kirja. Suosikkini on Kavala kirja, joka monipuolistaa hahmonluontia rutkasti.

Vuorela on Praedor-fani henkeen ja vereen. Se näkyy pelissä, jonka tärkeimmät vahvuudet ovat vanhan koulukunnan tyyli, uskottavuus, Jaconian maailma sekä tietysti Hiltusen taide. Sarjakuvantekijä on ollut mukana luomuksensa pelillistämisessä, ja ehkä siksi Jaconia tuntuu niin aidolta ja yksityiskohtaiselta paikalta.

Peli on niin uskollinen sovitus, että kun nyt kuvailen sitä tässä, kaikki sama pätee alkuteoksiinkin. Praedorit ovat antisankareina aina vähän retkuja ja epätäydellisiä. Silti he eivät ole nihilistisiä edgelordeja, vaan tarinoiden praedoreilla on lopulta sydän paikallaan. Valitettavasti Borvaria on koville kova. Niinpä kaikenlaiset henkiset ongelmat ja heikkoudet ovat elintärkeä osa peliä ja hahmoja. Praedorit ovat yhteiskunnan ulkopuolisia hylkiöitä, joten jo sarjakuvissa he voivat osoitella sormella sivistyneen maailman ummehtuneita ennakkoluuloja ja korruptiota. Se on selkeää Conan-perimää.

Kaikkia naruja vetelevät velhot ovat vastakohtana mystisiä, etäisiä ja mahdottomia ymmärtää, eikä sellaista voi pelata. Taikuus on pelottavaa, salaperäistä, eikä helppoihin lokeroihin määriteltyä insinööriloitsintaa. Väkivaltaa ei ole aivan koko ajan, eikä sillä tarvitse mässäillä.

Mutta kun mättö tulee kuvaan, se on todella tappavaa. Seikkailuja ei ole vaikea keksiä, sillä jos

Jos Praedor pitäisi myydä pelejä rakastavalle ihmisille täysin puskista ja ilman ennakkotietoja, väittäisin sitä Suomen Witcheriksi.” mitään muuta ei tule mieleen, pelinjohtajan tarvitsee suunnitella vain seuraava retki raunioihin.

Erityisesti lisäkirjojen avulla pelissä onnistuu silti paljon monipuolisempikin seikkaileminen.

Uudempiin roolipeleihin tottuneelle pelaajalle Praedorin järjestelmä saattaa vaatia vähän opettelua, vaikka se onkin sujuva. Hahmoluokkia ei ole, ja hahmoja määrittävät taidot, mutta pelin jänskä tapa käyttää kykynoppia ei ole tyypillinen nykypeleille. Taistelusäännöissä on myös häivähdyksiä klassisista peleistä. Runequest-henkiset osumapaikat kertovat osuuko isku jalkaan vai kenties otsaan. Rolemasterista muistuttaa syvien haavojen mekaniikka. Sen ansiosta osumat katkovat sormia tai tappavat jopa kertalaakista. Praedorin taistelussa on kouriintuntuvuutta. Abstraktien osumapisteiden sijasta katsellaan “veripisteitä”. Ei tarvitse kehitellä iskujen kuvailua omassa päässä, sillä säännöt kertovat suoraan, että nyt tuli säilää rintaan ja reikä keuhkoon. Painu kuukauden sairaslomalle, jos edes elät!

Alkoikovatko tämän kuvailun jälkeen kiinnostaa Praedor ja sen merkitys Suomen fantasiakirjallisuuteen sekä peleihin? Materiaali ei rajoitu sarjakuviin ja pelikirjoihin, sillä innokas Praedor-fanikunta on kynäillyt jopa romaaneja.

Onneksi on olemassa yksi todella suoraviivainen menolippu Jaconiaan. Praedor-sarjikset on nimittäin koottu jyhkeään yli 400-sivuiseen jättialbumiin, jonka nimi on yksinkertaisesti Praedor.

Kansien välissä ovat kaikki oleelliset tarinat, historiaa, taustoja ja jopa tarinoiden vanhempia versioita.

Kun jättiopus on hankittu tai lainattu kirjastosta, lukaise ensimmäiseksi suosikkitarinani Kuninkaan lapset. Se on suoraviivainen seikkailutarina, joka selittää täydellisesti praedorien elämäntavan ja tiivistää ohessa tärkeän siivun Jaconian historiaa. Se on kuin tarinamuotoinen tutoriaali Praedorin pelaamiselle, joten pelaajat ja pelinjohtaja ovat välittömästi samalla henkisellä sivulla.

Suosittelen Praedoria sekä sarjiksena että roolipelinä kaikille synkeämmästä fantasiasta tykkääville. Ihmeellisintä on, ettei Praedorista ole syntynyt tietokonepeliä, vaikka sovitusmateriaalina se olisi liki täydellistä. Ehkei aika ollut kypsä, mutta nythän Steamissä jylläävät henkiset sukulaiset, kuten sarjakuvatyyliä hyödyntävä Darkest Dungeon. Jos digipeli ikinä tehdään, toivonkin että se on tinkimätön indiejulkaisu, jonka grafiikka on mustavalkoista ja tyylitelty näyttämään täsmälleen Hiltusen sarjakuvilta.

Janne Pyykkönen

pelaaja.fi // 43

BITTIPOPPIA //

Lasse Lehtonen sukeltaa pelimusiikkiin ja sen kehittymiseen.

Dance Aerobics (NES)

8-bittisiä unelmia musiikkipeleistä

R

umpujen pauketta, kitaran räminää, koskettimien kolinaa, vinyylin vingutusta ja sujuvia tanssiliikkeitä. Musiikkipelit antavat pelaajalle loputtomia mahdollisuuksia kokea jotain sellaista, johon lähes mikään muu genre ei pysty. Ne imaisevat pelaajan liikkumaan, kuuntelemaan ja jammaamaan musiikin rytmin mukana.

Musiikkipelien historiaa penkomalla kuitenkin huomaa, että häkellyttävän monet pelien peruspalikat on lyöty asemiinsa ajat sitten. Musiikkipeleissä on aina yritetty iskeä nappeja oikeassa rytmissä käsin tai jaloin, soitettu säveliä ohjeiden mukaisesti ja etsitty uusia soundeja.

Valinnanvaraahan musiikkipeleissä on nykyään loputtomasti, ja uusia innovaatioita pukkaa ulos edelleen jatkuvasti varsinkin maissa, joissa arcade-kulttuuri on voimissaan. Mutta mistä musiikkipelit ovat saaneet alkunsa?

Jos jokin on 80-lukulaista niin Dance Aerobicsin (1987) aerobic-studio, jonka trikoisiin pukeutuneen vetäjän taustalla nousevat komeat pilvenpiirtäjät. Valmentaja astelee pikseligrafiikassa Twister-maton tyyppisellä alustalla, ja pelaajan tulee seurata tämän esimerkkiä omalla

44 // pelaaja.fi

Power Padillaan. Hetkinen – siis millä? Power Pad ei varmasti ole nykyään kovin monelle tuttu, sillä se oli yksi monista 8-bittiselle Nintendolle kehitetyistä erikoisohjaimista. Kyseessä on eräänlainen ohjausmatto, jolla pelaaja astelee, joten sitä voi pitää nykyisten tanssimattojen ja myöhemmin kehitettyjen tanssipelihittien kuten Dance Dance Revolutionin suunnannäyttäjänä.

1980–90-lukujen vaihteessa Power Pad tunnettiin tosin ehkä parhaiten urheilupeleistä.

Jopa suomalaisen television klassikko-ohjelma Speden Speleissä oli oma kilpailuosuutensa 8-bittisen Nintendon urheilupelin Athletic World (1987) estejuoksulle, jossa pelaajat tömistelevät matolla tasajalkaa ja hyppäävät esteen tullessa vastaan ruudulla. Ohjaimen ja pelin ketterään kommunikaatioon ei aina voinut täysin luottaa, mutta jotain ainutlaatuista se kuitenkin loi: liikuntamuodon, joka ei voisi koskaan toteutua vain käsiohjaimen nappeja rämpyttämällä.

Dance Aerobicsin ensimmäiset hidasliikkeiset harjoitteet hieman kömpelöllä ohjaimella eivät ehkä vielä saa hikeä nousemaan pintaan, mutta tasojen edistyessä pelaaja joutuu kuitenkin pomppimaan, istumaan oikeassa asennossa tehden liikkeitä käsillä kummallekin puolelle ke-

hoaan ja taipumaan erilaisiin asentoihin. Mutta ennen kaikkea Dance Aerobics tuli asettaneeksi uuden standardin, jota päästiin seuraamaan kymmenisen vuotta myöhemmin tanssimattojen ja rytmipelien valloittaessa kunnolla markkinoita.

On harmi, että todella moni 8-bittisen Nintendon innovaatioista ei koskaan rantautunut Japanista Yhdysvaltoihin, saati Eurooppaan saakka. Esimerkiksi enemmän tallennustilaa ja yhden äänikanavan lisää tarjonnut Famicom Disk Sys-

Power Pad, eli Family Fun Fitness Euroopassa (NES)

Karaoke Studio (NES)

tem -diskettilaite venytti kekseliäästi konsolin tavallisia käyttömahdollisuuksia. Monia sittemmin hieman riisutumpana versiona Euroopassakin julkaistuja isoja seikkailuja, kuten Metroidia (1986) tai Legend of Zeldaa (1986), ei ehkä olisi uskallettu alun perin kuvitellakaan ilman laajempaa tallennusmahdollisuutta.

Myös moni uudenlainen pelikonsepti jäi rantautumatta tänne kokonaan. Yksi näistä olivat karaokepelit. Tilannetta tosin ehkä selittää se, että 1980-luvun Japanissa elettiin karaokebuumia, jollaista muualla maailmassa ei nähty.

Noihin aikoihin keksittiin niin sanotut karaoketalot, yksityisiä karaokehuoneita laulajille tarjoavat viihdekeskukset, joita Japanin suurkaupungeissa on nykyäänkin joka kadunkulmassa.

Mutta oli kokeiluja yksityisen karaoken suuntaan myös aivan toisella areenalla, 8-bittisellä Nintendolla. 1980-luvun lopulla nimittäin syntyivät karaokesimulaattorit, joiden mukana tuli konsoliin liitettävä mikrofoni. Tämä keksintö ulotti karaokeharrastuksen myös perheen pienimpiin, sillä esimerkiksi Famicom Karaoke Studiota (1987) markkinoitiin etenkin lapsille.

Mutta osasivat aikuisetkin. Varsinaisia karaokepelejäkin omalaatuisempi ilmestys on länsimaissa parhaiten elokuvistaan tunnetun tv-hahmo Takeshi Kitanon suunnitteleman Ta-

Doremikko (NES)

”1980-luvun Japanissa elettiin karaokebuumia, jollaista muualla maailmassa ei nähty.” keshi’s Challange (1986) -pelin karaokebaari.

Kyseisellä tasolla pelaaja on päätynyt baariin, jossa hänen on laulettava mikrofoniin mahdollisimman taitavasti. Tätä osuutta pelistä pidettiin niin hauskana, että siitä tehtiin myös markkinointivaltti televisiomainoksissa.

Verrattuna myöhempiin karaokepeleihin yhdelle 8-bittisen Nintendon kasetille mahtuu tietysti aika rajallisesti biisejä. Lisäksi taustat tulevat äänipiiristä, jolla on hankalaa jäljitellä oikeita bändisoittimia. Nykytermein taustat luokiteltaisiin varmaankin chiptuneksi. Tämä on kuitenkin sivuseikka. Dance Aerobicsin tanssimaton tavoin Nintendon karaokesovellukset tarjosivat mallin tuleville peleille, kuten sittemmin markkinat valloittaneelle Sing Starille.

2000-luvulla yleistyivät tanssimattojen ja mikrofonien lisäksi sellaiset musiikkipelit, joissa ohjaimena on esimerkiksi rumpu, kitara tai koskettimet. Näihin 8-bittinen Nintendo ei sentään varmaan taipunut? Mutta kylläpä taipui, sillä edes soitinten maailma ei ollut Nintendon tavoittamattomissa. Esimerkit soitinohjaimia hyödyntävistä peleistä tosin ovat hyvin harvassa, ja rumpuja ja kitaraa ei tiettävästi päästy koskaan ohjainporttiin kytkemään. Pianon koskettimisto sen sijaan kehitettiin jo 8-bittiselle Nintendolle.

Konamin julkaisema Doremikko (1987) on tästä hyvä esimerkki. Sen mukana tuli 36-koskettiminen keyboard – siis aika laaja peliohjain huomioiden, että 8-bittisen Nintendon omassa ohjaimessa on vain neljä nappia ja ristiohjain.

Doremikko on hieman kuin karaokea soittimella, sillä pelaaja pääsee siinä soittamaan koskettimilla taustan päälle Konamin pelitunnareita ja muita

tuttuja sävelmiä näytön ohjeiden mukaan. Doremikko antaa kuitenkin myös tehdä omaa musiikkia eli taipuu 8-bittiseksi äänitys- ja miksausstudioksi. Pelaaminen yhdistyy hauskasti musisoimiseen. Kukaties jokunen pianistikin on päässyt uransa alkuun juuri tätä kautta.

Hieman samankaltainen idea syntyi vähän myöhemmin myös Yhdysvalloissa. Vuonna 1990 maailmalle laskettu Software Toolworksin The Miracle Piano Teaching System sovitettiin usealle alustalle, myös 8-bittiselle Nintendolle. Nimensä mukaisesti laite tähtäsi pianonsoiton opettamiseen pelien avulla. Satoja dollareita maksava kosketinsyntetisaattori toimi myös itsenäisenä soittimena, mutta pelikonsoliin yhdistettynä sillä pääsi muun muassa tekemään sormiharjoituksia ja tekemään muuten puuduttavista harjoitteista hauskempia Robo Manin kaltaisten musiikillisten tasohyppelyiden avulla.

On itse asiassa tavallaan ihme, ettei tällaista pelillisyyttä ole omaksuttu soitinpedagogiikkaan laajemmin tänäkään päivänä. Ehkä Konamin ja Software Toolworksin esimerkkeihin palataan vielä musiikinopetuksessa joskus tulevaisuudessa.

Sille ei tietysti voi mitään, että nykypäivän näkökulmasta 8-bittisen Nintendon musiikkipelit tuntuvat väistämättä hieman jäykiltä. Erikoisohjaimet eivät aina reagoi pelaajan komentoihin toivotulla tavalla ja nopeudella, ja pidemmän päälle jopa 8-bittisiä soundeja arvostavankin pelaajan näkökulmasta karaokessa ja muissa peleissä saattaa alkaa ennen pitkää kaivata hieman monipuolisempaa äänivalikoimaa.

Tämä on kuitenkin makuasia. Itse en voi kun hämmästellä, miten monipuoliseen rytmiseen ja melodiseen käyttöön 8-bittiset musiikkipelit erikoisohjaimineen taipuivat jo 1980-luvulla.

Nämä varhaiset keksinnöt saavat kunnioittamaan perintöä, jonka myötä teknologisesti monipuolisemmille laitteille alettiin valmistaa musiikkipelejä vuosia myöhemmin.

pelaaja.fi // 45

LATAUSTAUKO //

Toimituksen jäsenet ja avustajat pohtivat kolumnissa pelimaailman tapahtumia ja ilmiöitä.

Uhkapeli vai uhka pelille?

Tämä peli opettaa – kuvien, informaation ja pelaamisen kautta – taitoja ja tietoja, joita käytetään pokerissa.” Tällaisilla alkusanoilla ikärajaluokittelija Pegi käräytti Balatron ulos koko perheen pelipöydästä, suoraan K18-nurkkaan. Loppusilauksena Pegi pamautti vielä harvakseltaan käyttämänsä uhkapelileiman Balatron otsaan. Siitä jäi melkoinen mustelma.

Tapaus on saanut runsaasti huomiota pelaajien, median ja vaikuttajien tuomariliitolta.

Puhtaan voiton sijaan Pegin tyrmäysliikettä on tutkittu sääntökirjat sauhuten. Jonkinlaista tasapeliä muistuttava kompromissi saatiin juuri helmi-maaliskuussa, kun kiivaan väittelyn tuloksena Balatron ikärajaluokitus ja -kuvailu vedettiin uusiksi. Nyt korttipeli on K12, mutta varoitus uhkapeleistä jäi paikalleen.

Balatron tapaus on niin erikoinen, että se laittaa jopa ikärajaluokittelijan omat säännöt uusiksi. Pegi teki vuonna 2020 linjauksen, jonka mukaan uhkapelileiman saava peli on aina automaattisesti K18. Balatron uusi ikärajaluokitus on ollut siis mahdoton viimeiset viisi vuotta, joten Pegi tiedotti uusivansa uhkapelien tulkintaa.

Käytännössä ”uusiminen” on paluuta vanhaan, eli tästedes uhkapelileimalla saa jälleen koristella muitakin kuin K18-pelejä.

Sääntöveivaus on diplomaattista joustoa, joka ei ratkaise perusongelmaa. Siinä missä väkivaltaan viittaava nyrkkisymboli on selkeä, uh-

46 // pelaaja.fi

kapelien noppakuvake on monitulkintainen. Uhkapelileima tarkoittaa, Pegin oman määritelmän mukaan, että sen saanut yksilö opettaa uhkapelaamista tai kannustaa siihen. Koska Balatron uudessa sisältökuvauksessa mainitaan, että se ei kannusta uhkapelaamiseen, opettaminen on ainoa jäljelle jäävä oikeutus merkinnälle.

Tilanteessa ei ole mitään järkeä. Tiedän, mistä kirjoitan, sillä olen pelannut pokerin lukuisia muotoja (suosikkina omaha) yli kymmenen

”Kiivaan väittelyn tuloksena Balatron ikärajaluokitus ja -kuvailu vedettiin uusiksi.” vuotta niin kuppiloissa kuin nettipöydissä. Jotta Balatro kelpaisi uhkapelaamisen opettajaksi, tulisi sen opeilla pärjätä aidossa pokeripelissä. Tämä on mahdotonta.

Balatro ei kelpaa opettajaksi, koska sen maailma on matikkahupailua, jossa samaan korttipakkaan mahtuvat pokerikorttien lisäksi niin tarot-luennat kuin älyvapaat hedelmäaiheet.

Olisihan se kiva kävellä oikeaan kasinopöytään, mäjäyttää kypsä banaani tiskiin ja kahmia kolminkertaiset voitot, mutta tällä taitaa saada ainoastaan kolminkertaisen porttikiellon. Lisäksi ”voitot” ovat Balatrossa ihan samaa leikkirahaa kuin Monopolissa.

Muiden sääntöjen osalta perinteisiä pokeri-

käsiä ei käytetä Balatrossa perinteisesti, vaan ne ovat ensiaskel kohti mitä erikoisimpia sääntöjä.

Ei ole uhkapeliä, jossa numerokorttien 2, 3, 5 ja 8 hamstraaminen Fibonacci-bonuksen toivossa kelpaa strategiaksi. Toisin on Balatrossa. Epäsuhtaa pokeriin kuvaa osuvasti myös se, että pokeria pelataan tyypillisesti 52 kortin pakalla, mutta Balatrossa jo pelkkien jokerien määrä on 150.

Nettikasinoiden, arpajaislaatikoiden ja mikromaksujen kultakautena tulee pohtia, miltä näyttävät uhkapelaamisen uudet muodot ja miten nämä tulisi huomioida ikärajoissa. 2020-luvun alussa näytti jopa hetkellisesti siltä, että Pegi yrittää vastata tähän tarpeeseen K18-uhkapelileiman pelotteella, mutta totuus on toinen. Vastuu ongelmallisten uhkapelien tunnistamisesta jää kuluttajalle.

Kyseenalaisilla tapauksilla, etenkin urheilupeleissä, ei ole ollut vuosiin mitään hätää. Kritiikin kohteeksi joutunut Pegi on nähtävästi myös valmis veivaamaan sääntöjään kummallisella K12-uhkapelimerkinnällä, joka ei kuitenkaan helpota uhkapelien tunnistamista. Noppaleimaa isketään pöytään ilman minkäänlaista strategiaa, josko nyt tuurilla osuisi oikeaan. Se onkin sopivasti varmin tapa hävitä pokerissa.

Onni Ratala haaveilee ikärajaluokittelijasta, jonka leimakortit olisivat tavallisten pelien sijaan uhka uhkapeleille.

KAIKKI ELOKUVISTA episodi.fi

SEURAA:

PYYKKÖNEN 2.0 //

Janne Pyykkönen on toimittaja, joka ottaa pelit aivan liian vakavasti.

Uudet kymmenen kaskya os joskus eteen tulisi niin hullu tilanne, että Pelaaja-lehden tekeminen loppuisi, minkälaisen perinnön haluaisin jättää lukijoille? En kai nyt sentään moosesmaista kivitauluihin hakattujen käskyjen kokoelmaa, jossa kerrottaisiin vain OIKEITA MIELIPITEITÄ pelaamisesta ja pelialan tilasta. Sehän olisi itsekeskeistä ja suuruudenhullua. Hah hah!

kasky 1

kasky 4

kasky 7

Osta suomalaisia pelejä. Suomi on pieni maa. Meitä on lykästänyt peliteollisuudessa, sillä tänne kasvoi aikanaan teknistä taituruutta edistänyt demoskene, josta nousee tänäkin päivänä taitavan pelintekemisen perintö.

Meillä oli myös Nokia, jonka pelipuhelimesta ei tullut totta, mutta firman panostus koulutti sukupolvellisen pelintekijöitä. Nyt meillä on luonnottoman elinvoimainen peliskene, jota kannattaa tukea.

Pelaaminen on parempaa kuin koskaan. Olen ollut himopelaaja 1980-luvulta asti. Se tarkoittaa, että vaaleanpunaiset nostalgialasit meinaavat valahtaa silmille jatkuvasti.

Toki Amiga-aika ja varhaiset pc-vuodet olivat huikeita, ja Dreamcast oli paras. Silti on pakko myöntää, että nykyään minua kiinnostavia pelejä ilmestyy tyypillisen kuukauden aikana yhtä paljon kuin ennen tuli vuodessa. Ikinä ei tarvitse enää pelata mitään vain paremman puutteessa.

Kokeile pöytäroolipelejä edes kerran elämässä. Se on luonnollinen jatke digipeliharrastukselle, jos tarinavetoiset seikkailut, roolipelit tai yhteistyöpelaaminen kiinnostavat millään tavalla.

kasky 5

kasky 8

Mikään peli ei ole korvaamaton. Mitä enemmän alalla näkee esimerkiksi peliyhtiöiden moraalitonta käytöstä, sitä helpompi on tehdä henkilökohtaisia ostamattajättämispäätöksiä. Monet lieveilmöistä ovat syntyneet pelaajien piittaamattomuuden takia. Valitamme ääänekkäästi epäkohdista, mutta kun odotettu messiaspeli ilmestyy, kolikko kilahtaa joka tapauksessa pelialan Weyland-Yutanin kirstuun. Niin ei tarvitse olla. Pelejä tulee enemmän kuin koskaan, backlogit ovat valtavia ja netti on väärällään mahtavia ilmaispelejä. Voisin pelata seuraavat 20 vuotta 18 tuntia päivässä ostamatta mitään uutta.

Seuraa minua Blueskyssa.

Tai älä seuraa, jos et halua lisää tilitystä. Kuka tietää, mitä tulevaisuudessa odottaa, mutta lopetan peleistä höpisemistä tuskin täysin.

Twitter-tili ei enää päivity, koska Elmoa ei kestä selvin päin.

kasky 2 Osta indietä. Kyrsivätkö pelien kaavamainen luonne, riskinoton vähyys, pelaajien aliarviointi, karsea mikromaksurahastus ja naurettavat kampanjat ennakkotilaajien maksimoinniksi? Ei niistä tarvitse kärsiä. Kaikki nuo ongelmat koskevat ennen kaikkea AAA-skeneä. Indiepuolella pelaaminen on halvempaa, kiinnostavampaa ja kokeilevampaa.

kasky 3 Wishlist on yliherra. Jos suomalaisia pelejä ja indie-proggiksia pitää kerran tukea, niin siihen on keino, joka ei edes maksa mitään.

AAA:n ulkopuolella Steamin kaikkitietävä algoritmi määrittää sen, mikä peli menestyy ja mikä ei. Aivotonta terminaattoria kiinnostaa ennen julkaisua yksinomaan se, kuinka paljon väki wishlistaa tulevia pelejä. Käy nakuttamassa kaikki vähänkin kiinnostavampi tavara listallesi, vaikka et ikinä aikoisi ostaa niitä. Ei elämästä ja kuolemasta päättävän robottiyliherran tarvitse tietää motiivejasi.

kasky 6 Älä jämähdä. Jutustelin tätä numeroa varten Henri-nimisen kaverin kanssa. Hän muistutti, että ihminen alkaa kalkkiutumaan henkisesti 30 ikävuoden jälkeen. Sitä vastaan voi taistella tietoisesti pitämällä mielen avoimena.

Moderni peliala rohkaisee kuitenkin sitoutumaan yhteen ainoaan peliin. Destinyt, Fortnitet ja yleensäkin kaikki palvelupelit yrittävät koukuttaa meidät päivittäisellä pakkopullalla. Haluatko havahtua 10 vuoden päästä siihen, että sinusta on tullut ihminen, joka osaa pelata ja arvostaa enää yhtä peliä tai genreä? On sekin sallittua, mutta silloin jää näkemättä suurin osa pelien tarjoamista riemuista.

kasky 9 Läpäise Disco Elysium.

Se on 2000-luvun paras peli, ja Kim Kitsuragi on pelien paras sivuhahmo koskaan.

kasky 10 Rakasta pelaamista ja ota pelit aivan liian vakavasti.

Bonuskasky 1 1 ( Vain kausipassin tilaajille! ) Älä pelaa Dead by Daylightia. Se ei tee kenellekään hyvää.

48 // pelaaja.fi

INTOHIMONA

MUSIIKKI soundi.fi

SEURAA:

Aiemmin arvosteltua Avowed

Aiemmin arvosteltua -listaus koostaa yhteen edellisten numeroiden arvostelusatoa. Näin pysyt kärryillä myös edelliskuukausien mahdollisista arvosteluhiteistä.

Pelaajan jo ilmestyneet numerot saatavilla digitaalisesti osoitteesta issuu.com/pelaaja !

8/10

I Am Future: Cozy Apocalypse Survival

6/10

Monster Hunter Wilds

8/10

Void Crew

7/10

Like a Dragon: Pirate Yakuza in Hawaii

8/10

S.T.A.L.K.E.R. 2: Heart of Chornobyl

Somber Echoes

6/10

Indiana Jones and the Great Circle

Gimmick 2!

8/10

Slitterhead

5/10

Eternal Strands

7/10

Tetris Forever

7/10

Exogate Initiative

6/10

Lorelei and the Laser Eyes

9/10

Ninja Gaiden 2 Black

7/10

UFO 50

9/10

Synduality: Echo of Ada

4/10

Batman: Arkham Shadow

8/10

Two Point Museum

8/10

Hyperdrive Inn

5/10

Sniper Elite: Resistance

7/10

Fairy Tail 2

6/10

Ambulance Life: A Paramedic Simulator

3/10

Rise of the Golden Idol

7/10

Tales of Graces f Remastered

8/10

Fantasian: Neo Dimension

7/10

Sid Meier’s Civilization VII

9/10

Metro Awakening

6/10

Infinity Nikki

8/10

Metal Slug Tactics

6/10

Dynasty Warriors: Origins

7/10

Planet Coaster 2

5/10

Donkey Kong Country Returns HD

8/10

Empire of the Ants

4/10

Pelaajan

valinta

Kingdom Come: Deliverance II

8/10 Pelaajan

valinta

9/10

9/10

Alaloth: Champions of The Four Kingdoms

7/10

Marvel Rivals

3/10

Ravenswatch

6/10

Mighty Morphin’ Power Rangers: Rita’s Rewind

6/10

Farming Simulator 25

6/10

Pelaajan

valinta

Poimintoja viime kuukausilta

Monster Hunter Wilds

Kingdom Come: Deliverance II

Avowed

Tekijä: Capcom Julkaisija: Capcom Alusta: PS5 (testattu), XSX/S, Win Ikäraja: 16

Tekijä: Warhorse Studios Julkaisija: Deep Silver Alusta: PS5 (testattu), XSX/S, Win Ikäraja: 18

Tekijä: Obsidian Entertainment Julkaisija: Xbox Game Studios Alusta: Win (testattu), XSX/S Ikäraja: 16

M

E

A

onella tapaa Monster Hunter Wilds on jälleen edistysaskel Capcomin hirviönmetsästyssarjalle. Monster Hunter Worldin jälkeen otteissa on nähtävissä silti varovaisuutta ja itsevarmuuden puutetta kehittäjien kamppaillessa sen kanssa, mitä sarjan klassisesta kitkasta sopii vielä suoraviivaistaa ja mitkä piirteet ovat tärkeä osa sen identiteettiä. Oleellisesti Wildsin tarjoama varsinainen metsästystoiminta on yhä silti parasta genressään. Panu Saarenoja

50 // pelaaja.fi

n muista kokeneeni yhtä vahvaa paikalla olemisen tunnetta sitten viidennen Grand Theft Auton. Tässä on peli, joka ei myötäile, hännystele tai aseta pelaajaa jalustalle – etenkään sellaista, joka hakee lyhyen aikavälin dopamiiniannostelua. Kingdom Come: Deliverance II on hitaasti ja omilla ehdoillaan avautuva roolipeli, jonka tärkein hahmo on pieteetillä rakennettu maailma. Jos sen syvyyksiin haluaa uppoutua, sieltä ei enää halua poistua. Jason Ward

vowed on miellyttävä lisä Obsidianin hyvien roolipelien katalogiin ja Pillars-sarjaan, vaikkei se yllä Deadfiren klassikkotasolle. Se on miellyttävällä tavalla konstailematon vanhanaikainen fantasiamättö, jota kannattelevat persoonallinen tarina, uskottavat haasteet ja luita rytisyttävä miekkailu. Pelissä on hyvällä tavalla samanlaista tiiviin tekemisen tunnetta kuin PS3:n ja Xbox 360:n aikakauden AA-seikkailuissa.

Janne Pyykkönen

Arvostelut Arvostelut 52_Split Fiction 54_Assassin’s Creed Shadows 56_Suikoden I&II HD Remaster: Gate Rune and Dunan Unification Wars

57_Xenoblade Chronicles X: Definitive Edition 58_PGA Tour 2K25 60_Keep Driving

61_Lost Records 62_Atelier Yumia: The Alchemist of Memories & the Envisioned Land

Split Fiction

Ei edes naurata

Pölyyntyy pelihyllyyn

Keskinkertainen

Takuuvarmaa viihdettä

Arki ja tunnit katoavat

Kelvoton

Paremman puutteessa

Pelaamisen arvoinen

Tästä pitäisi ottaa mallia

Pelien virstanpylväs

Pelaajan

valinta

Huomionarvoiset pelit saavat arvostetun Pelaajan valinta -leiman.

Varo tätä peliä! Huonojen pelien paljastaja Pac-Man nielee pommit puolestasi.

pelaaja.fi // 51

Arvostelut

SPLIT FICTION Yhdessä yötä vasten Tekijä: Hazelight Julkaisija: EA Alusta: PS5 (testattu), XSX/S, Win Ikäraja: 16

S

plit Fictionin luoneen Hazelightin edellinen peli, It Takes Two, on mielestäni yksi kaikkien aikojen parhaita pelejä. Se oli ensimmäinen jaettu pelikokemuksemme puolisoni kanssa ja jotain sellaista, mitä vuosienkin jälkeen usein muistelemme ilolla. Kerron tämän siksi, jotta ymmärrätte, minkälaiset odotukset tekijöiden uutukaiseen kohdistuivat taloudessamme.

Ydinosiltaan Split Fiction tapailee It Takes Twon askelmerkkejä uskollisesti. Kyseessä on kahden pe-

laajan yhteistyöhön keskittyvä toimintapainotteinen seikkailu, jossa toiminnan muoto, kummankin hahmon käytössä olevat apuvälineet sekä etenemiseen tarvittavan yhteistyön pääpiirteet vaihtuvat tasaisen hengästyttävällä välityksellä.

Peliä tähdittävät Zoe ja Mio, kaksi kirjailijanalkua, jotka saapuvat Rader-yrityksen kutsumana allekirjoittamaan kustannussopimukset. Käy kuitenkin ilmi, että sopimusten sijaan kaksikkoa ollaan sullomassa laitteeseen, joka kirjaimellisesti imee ideat luovien ihmisten päästä ja viipaloi ne helposti tuotteistettavaan muotoon. Tässä kohdin tekoälyn noususta hermoilevat luovan työn ammattilaiset saattavat tuntea kylmän henkäyksen ihollaan.

Pienen haaverin saattelemana kaksikko päätyy yhteiseen ideakuplaan, jossa molempien tarinat ja mielikuvituksen tuotteet yhdistyvät. Zoe on fan-

Pelaajan

valinta

Split Fictionia voi pelata sekä vierekkäin että verkon yli. Ruutu pysyy joka tapauksessa jaettuna kahtia, sillä usein on tärkeää voida nähdä mitä toisella pelaajalla on meneillään.

52 // pelaaja.fi

tasiasta syttyvä ikuinen optimisti ja Mio puolestaan scifistä ammentava kyynikko. Liitoksistaan prakailevan idealaitteen syövereissä kaksikon tarinat ja mielenmaisemat luovat perustan pelin maailmalle.

Varsinaisen pelaamisen puitteissa tämä tarkoittaa sitä, että välillä sompaillaan värikkäissä fantasiamaailmoissa lohikäärmeiden selässä ja tovia myöhemmin kaahataan sata lasissa Cyberpunkin henkeä tapailevan dystooppisen kaupunkimiljöön läpi – ja sen jälkeen luvassa on taas jotain aivan muuta. It Takes Twon tavoin Split Fiction sisältää ideoita, oivalluksia, pelimekaniikkoja ja genrepoimintoja usean pelin edestä.

Tahti on Hazelightin aiempia pelejä tiiviimpi, mutta kolikon kääntöpuolena toiminnallisia osasia on hienosäädetty lähes joka osa-alueella. Niin hahmojen ohjattavuuden, kameran kuin pelimekaanisten yksityiskohtien saralla on tehty valtava urakka juuri detailitason viilausten saralla. Lopputulemana on pelillinen kokonaisuus, joka tuntuu jopa kiihkeimpinä hetkinään hallittavalta ja ymmärrettävältä.

Pelin hilpeimpiä osioita ovat päätarinasta irralliset välietapit, jotka edustavat päähenkilöiden puolivalmiita tarinaideoita. Näissä päästään irrottelemaan paikoin todella pähkähulluissa ympäristöissä. En halua paljastaa liikaa, mutta miltä kuulostaisi vaikkapa SSX-tyylinen kilpa-ajo futuristisilla lumilaudoilla tai hitusen painajaismaisista synttäriherkuista koostuvan kentän ylittäminen pomppuherkkinä poskihampaina?

Siinä missä Hazelightin aiemmissa peleissä tarinan yhteyteen on nivottu vino pino erilaisia alipelejä, Split Fictionissa oheistekeminen leivotaan luontevammaksi osaksi kokonaisuutta. Sivutehtävillä on myös narratiivista painoarvoa, sillä ne valaisevat päähenkilöiden alitajuntaa ja persoonallisuuksia varsin nokkelalla tavalla.

Zoe ja Mio eivät ole hahmoina aivan yhtä terävällä kynällä hahmoteltu kaksikko kuin vaikkapa It

Kaverille kanssa – alustasta riippumatta Hazelight on ollut yllättävä ja ilahduttava poikkeus pelialalle iskostuneisiin kaupallisiin käytäntöihin linjanvedossaan, että firman yhteispelit vaativat vain yhden ostotapahtuman. Toisin sanoen vain yhden pelaajan tarvitsee omistaa peli ja toinen pelaaja pääsee mukaan karkeloihin niin kutsutun kaveripassin avulla.

Split Fiction jatkaa perinnettä, mutta yhdellä määräävällä parannuksella: Hazelightin aiempia tuotoksia pystyi pelaamaan vain samalla alustalla, mutta nyt jaettu ilo onnistuu myös alustarajojen yli. Toisin sanoen jos yksi ostaa pelin Pleikkarille ja mukaan mielivä kaveri omistaa vain pc:n tai Xboxin, tämä ei ole enää este yhdessä pelaamiselle. Loistavaa!

Takes Twota tähdittävä aviopari, mutta kontekstin huomioiden laveampi pensseli on perusteltu ratkaisu. Jokainen pelin kenttä ja sivutehtävä on osa jomman kumman persoonallisuutta, eli Split Fiction varsin kirjaimellisesti levittää päähenkilöidensä sielunelämän osaksi pelaajien kohtaamia ympäristöjä ja pelillisiä koitoksia.

Laajemmin tarkasteltuna Split Fiction on kirkassilmäinen rakkauskirje luovuudelle, mutta myös kannanotto kyynistä innovaation tuotteistamista vastaan. Luovuudesta elämäniloa ammentavien päähenkilöiden mittelö ideoita varastavaa teollista konetta ja sen korporaatiomyrkkyä sylkevää herraa vastaan sisältää raskaita teemoja, mutta tekijöille ominaiseen tapaan vakavia asioita käsitellään sydämellisesti ja pilke silmäkulmassa.

Henkilökohtaisesti koen myös tärkeäksi mainita, että Split Fiction on ensimmäinen peli sitten Death Strandingin, joka aiheutti allekirjoittaneelle niin sanotun sipuliefektin – meni tunteisiin ja lujaa.

Kaikista teknologisista ja tuotannollisista edistysaskeleista huolimatta pelit harvoin tavoittavat tunnekartaston herkimpiä veresliha-alueita, mutta Split Fictionin loppusuoralla tapahtuvan käänteen äärellä oli mahdotonta pidätellä tunteita. Se on mielestäni hieno ja merkittävä asia, etenkin ilmiön harvinaislaatuisuuden valossa.

Suurin suru pelaajalle koittaa kuitenkin lopputekstien kohdalla, sillä suoraan sanoen olisin tälläkin hetkellä mielummin pelaamassa lisää Split Fictionia kuin kirjoittamassa siitä. En kerta kaikkiaan käsitä saati osaa pukea riittävän ylistäviksi sanoiksi sitä, kuinka paljon raakaa luovuutta ja rautaista toteutusta Split Fiction sisältää yhden yksittäisen pelin kansissa.

Hazelight on jälleen luonut mestarillisen, mielikuvituksellisuutta joka huokosestaan uhkuvan kokemuksen, jollaista yksikään muu studio ei uskoakseni kykenisi tarjoamaan. Taas kerran hämmentävintä on se, kuinka hiottuja, sulavalinjaisia ja viimeisteltyjä pelejä tekijät osaavat puristaa kaoottisesta luovuuden keitoksestaan. Seuraavaa lusikallista odotellessa.

Jason Ward Maagisen vetovoimainen kahden pelaajan seikkailu, jonka ei haluaisi ikinä päättyvän.

Valitettava tosiasia on se, että kuvat eivät tee oikeutta Split Fictionille. Tämä läpikotaisen riemastuttava audiovisuaalinen hullunmylly on koettava omin aistein.

”En kerta kaikkiaan käsitä saati osaa pukea riittävän ylistäviksi sanoiksi sitä, kuinka paljon raakaa luovuutta ja rautaista toteutusta Split Fiction sisältää.”

Apukättä voi etsiä Discordista Kaksinpeli kun on, Split Fictionista ei ole juurikaan iloa ilman pelikaveria. Mikäli lähipiiristä ei löydy toista Split Fictionista innostuvaa pelaajaa, kannattaa suunnata Hazelightin viralliselle Discord-palvelimelle etsimään pelikaveria: discord.gg/hazelight.

pelaaja.fi // 53

Arvostelut

Japani on massiivinen ja monimuotoinen pelialue, jota tutkitaan hieman eri tavoin kuin aiemmin. Hahmot eivät esimerkiksi voi kiivetä aivan jokaisessa ryteikössä, joten etenemisreitin löytäminen vaatii hieman enemmän tarkkaavaisuutta.

ASSASSIN’S CREED SHADOWS Japani kutsuu Tekijä: Ubisoft Quebec Julkaisija: Ubisoft Alusta: Win (testattu), PS5, XSX/S Ikäraja: 18

M

inulla on eräs valtava ongelma Assassin’s Creed Shadowsin kanssa. En nimittäin tohdi lopettaa sen pelaamista, sillä se on kerrassaan riemukasta. Olen pitkän linjan Assassin’s Creed -fanina odottanut sarjan seuraavaa suurpeliä kuin kuuta nousevaa, enkä joutunut pettymään.

Assassin’s Creed Shadows on yksi sarjan parhaista peleistä ja sekoittelee juuri sopivissa määrin uutta ja vanhaa.

Shadows kertoo tarinan Naoesta, nuoresta ninjasta, joka sotkeutuu massiiviseen koko Japanin laajuiseen salaliittoon isänsä menehdyttyä. Shadows kertoo myös tarinan Yasukesta, afrikkalaisesta miehestä, joka saapui maahan orjana, mutta kouluttautui sittemmin arvostetuksi samuraiksi. Hahmojen matkat nivoutuvat nopeasti toisiinsa ja parivaljakko lyö hynttyyt yhteen korruption kitkemiseksi.

Peliä voi pelata kummalla tahansa hahmolla ja niitä voi vaihtaa lennosta. Naoe on perinteisempi Assassin’s Creed -hahmo hiippailua korostavalla

54 // pelaaja.fi

pelityylillään, kun Yasuke taas muistuttaa enemmän Valhalla-pelin Eivoria brutaalilla voimallaan ja terävillä taistelutaidoillaan. Osa pelin tehtävistä on lukittu vain tietylle hahmolle, mutta valtaosan sisällöstä voi nauttia oman hahmomaun mukaan. Pelaan itse useimmiten Naoella, sillä seikkaileminen, hiiviskely ja kiipeily luonnistuvat huomattavasti ketterämmin pienikokoisemmalla ja sulavaliikkeisemmällä hahmolla.

Kummallakin hahmolla on omat kykypuut, mutta pisteet ansaitaan jaetusti. Jos Yasukella pelatessa siis onnistuu saamaan päivityspisteen, saa sellaisen myös Naoelle ja toisin päin. Kummankin kykypuissa on kuutta erilaista kategoriaa, joista karkeasti puolet parantavat yleisempää osaamista ja puolet aseiden käsittelyä. Asevalikoima on laaja ja tarjolla on monenmoista terää aina tanto-tikareista vanhoihin kunnon katanoihin. Lisäksi käytössä on jousipyssy sekä hauleja sylkevä tussari, joskin nämä kaksi on varattu vain Yasuken käyttöön. Naoen pidemmän kantaman vaihtoehdot rajoittuvat kunai-teriin, jotka eivät ehkä tuota yhtä rajua vahinkoa, mutta osoittautuvat usein varsin hyödyllisiksi kapistuksiksi.

Avoimen maailman kartta on henkeäsalpaavan yksityiskohtainen ja näyttävästi rakennettu. Japani elää ja hengittää, kun vaihtuvat vuodenajat muotoilevat maata ihailtavan autenttisesti. Vuodenaikojen vaihtelu vaikuttaa suoraan myös pelimekaniikkoihin, sillä kylmät kelit saavat muun muassa vesistöt jäätymään. Vuodenajat ovat myös suoraan liitännäisiä pelin tiedustelumekaniikkaan ja pelin ydinporukan tukikohdan päivittämiseen.

Tiedostelumekaniikka on yksi pelin tervetulleimmista uudistuksista, sillä se vaikuttaa suoraan pelin seikkailullisuuteen. Kaikkia tietoja ja tehtävien tai kohteiden sijainteja ei enää kerro-

Hiiviskely on kenties sarjan monipuolisinta ja sujuvinta. Katoille voi kiivetä heittokoukulla, kun taas ruohikoissa voi nyt myös jopa ryömiä.

ta suoraan, vaan ne tulee etsiä kartalta ja maailmasta itse, tai laittaa tiedustelijat töihin. Tiedustelijoita on rajattu määrä ja ne täyttyvät aina vuodenajan vaihtuessa, ellei niihin osta täydennyksiä. Tiedustelijat voivat myös ryövätä resursseja vihollislinnakkeista, joskin resurssien käyttökohde, tukikohta, tuntuu lähinnä sivuajatukselta isossa kuvassa.

Shadows ymmärtää olevansa Assassin’s Creed -peli ja pistää paljon peliin salamurhapuolella. Sen sijaan, että kohteina olisi vain temppeliherroja, kuhisee murhalistalla jokaisen alueen omia sivupahiksia.

Lopullinen kohteiden määrä huitelee varmaan miltei sadassa listittävässä. Naoella kohteiden listalta raksiminen on aika miellyttävää sivupuuhaa ja muistuttaa elävästi sarjan aiemmista peleistä.

Tekemistä riittää myös salamurhaamisen kylkeen, sillä peli on kerrassaan massiivinen. Japani on täynnä apua kaipaavia ihmisiä ja näyttäviä maisemia, joissa voi meditoida tai harjoittaa taistelutaitojaan. Temppeleissä voi käydä rukoilemassa ja Yasuke voi osallistua vaikkapa hevoskilpailuihin.

Lisäksi sivuaktiviteetteihin kuuluu muutamat kevyet parkour-radat, jotka ovat suora silmänisku sarjan historialle. Tekemisen määrä on aivan järjetön, mutta kaikki aktiviteetit ovat mahdutettu peliin niin taitavasti, ettei niistä tule ähkyä.

Tarinankerronnallisesti Assassin’s Creed Shadows jatkaa äärimmäisen vahvalla linjalla. Aidosti tunteikas narratiivi on täynnä juonenkäänteitä, politikointia ja petoksia. Erinäisiin osasiin jaetun päätarinan temppeliherrajahti on toteutettu paremmin kuin Valhallassa, jossa jokainen maanosa tuntui turhankin työläältä kokemukselta. Nyt tarjolla on kevennetympää ja suoraviivaisempaa tehtävää ja entistäkin vahvempaa kerrontaa, jonka empaattisia puolia korostaa pelin upea graafinen ulkoasu.

Shadows on yksi kauneimmista pelaamistani peleistä. Kehuin jo aiemmin tässä arvostelussa sen

”Shadows ymmärtää olevansa Assassin’s Creed -peli ja pistää paljon peliin salamurhapuolella.” eloisaa maailmaa, mutta koen tarpeelliseksi vielä hehkuttaa, kuinka rehellisen aidolta arvostelukappaleena toimineen pc-version ympäristöt oikeasti tuntuvat. En ole koskaan tuntenut pelatessani tällaista immersiota. Hahmomallit näyttävät pääosin aika hyvältä, erityisesti välinäytöksien aikana. Pelatessa hahmojen kasvot voisivat olla hieman skarpimmat, mutta toisaalta valtaosa ajasta tuijotellaan joka tapauksessa pelihahmon selkää, jonka ulkoasun päässee valitsemaan itse.

Erilaisia asuvaihtoehtoja on naurettavan monia. Puvut ja panssarit vaikuttavat suoraan hahmojen asustukseen, mutta halutessaan statistiikaltaan paremman kankaan saa näyttämään miltä tahansa omistamaltaan hunnulta, joka on tietenkin tarinallisestikin mahdollista, sillä onhan Assassin’s Creed oikeasti vain simulaatio. Siitä päästäänkin erääseen aika polttavaan aiheeseen – nykypäivän tarinankerrontaan, joka on ollut osa pelisarjaa jo aivan sen alusta alkaen. Todettakoon, etten ole henkilökohtaisesti ollut koskaan kovin liekeissä sarjan modernista puolesta, mutta sillekin löytyy ystävänsä, eli nyt tehdyt

ratkaisut tulevat epäilemättä jakamaan mielipiteitä.

Shadows ja sarjan tulevat pelit ulkoistavat nykypäivän kerronnan täysin pääpelin ulkopuolelle osaksi pelisarjan uutta Animus Hub -alustaa, joka tekee nyt debyyttinsä ja kattaa kaikki sarjan roolipeliaikakauden osat. Kerronta tapahtuu tekstipätkien ja välinäytösvideoiden kautta ja sitä pääsee edistämään keräilemällä pääpelissä Animus-pisteitä. Se on toisin sanoen täysin yhdentekevää, ja on ilmiselvää, ettei tekijöillä ole kovinkaan suurta panosta siinä kiinni.

Mielestäni ratkaisu on rohkea ja arvostan sitä, että nykypäivän jo pitkään levällään ollut kerronta on ulkoistettu viimein historiallisten seikkailuiden ulkopuolelle. Oma korteni on joka tapauksessa historiapuolen keossa, joten minulle on oikeastaan aivan sama, mitä Animus Hubissa tullaan tulevaisuudessa tekemään. Pidän sitä jo nyt ulkopelillisenä käynnistysohjelmana, enkä siten juurikaan ota sen tilaa huomioon Shadowsista puhuessani.

Kokonaisuudessaan Assassin’s Creed Shadows nousee omissa laskuissani sarjan kärkikahinoihin ja taitaa jopa olla listallani ykkössijalla. Arvostan sen roolipelimäisyyttä ja immersiivisyyttä, mutta myös sen tapaa katsoa hetkittäin taaksepäin.

Todettakoon myös, että peli on ehdottomasti kaikkien aikojen hiotuin Assassin’s Creed, sillä en ole koko peliaikanani törmännyt yhteenkään bugiin ja minä pelasin valtaosan pelistä ennen sen Day One -patchia. Konsoleilla ongelmia on ilmeisesti ollut jossain määrin, mutta tietokoneella olen nauttinut jouhevasta ja tyylipuhtaasta modernista Assassin’s Creedistä täysin siemauksin. Ja nyt taidan ottaa vielä pienen menolipun Japaniin, sillä paljon on vielä nähtävänä ja tehtävänä! Niklas Tirkkonen Assassin’s Creed Shadows on äärimmäisen immersiivinen ja viimeistely pelikokemus, jonka pariin haluaa palata uudelleen ja uudelleen.

pelaaja.fi // 55

Arvostelut

SUIKODEN I & II HD REMASTER: GATE RUNE AND DUNCAN UNIFICATION WARS Konamin aarrearkulla Tekijä: Konami Digital Entertainment Julkaisija: Konami Alusta: PS5 (testattu PS5 Pro), XSX/S, Switch Ikäraja: 12

P

elijulkaisijoiden dinosaurusluokkaan kuuluva Konami päätti yllättää ja tuulettaa arkistojaan aina PS1-ajoilta saakka. Japanilaisten roolipelien raskaaseen sarjaan lukeutuvat Suikoden ja Suikoden II julkaistiin alun perin PlayStationille 90-luvulla ja menestystä tuli erityisesti julkaisijansa kotimaisilla markkinoilla. Peleistä nähtiin myös pahasti flopannut remasterointi PSP:llä 2000-luvun puolivälissä. Suikoden I & II HD Remaster: Gate Rune and Dunan Unification Wars -projektiakin lykättiin jo pariin otteeseen ennen tämänkeväistä julkaisua, mutta nyt tähdet ja koodirivit tuntuvat olevan oikeassa asennossa varsin mukiinmenevään uudelleenlämmittelyyn.

Ensimmäiset kaksi Suikodenia tarjoavat katsauksen sotaisaan ja jakautuneeseen maailmaan, jonka teemat ja läsnä olevat kauhukuvat puhuttelevat edelleen vuonna 2025. Politiikan ja sotimisen lisäksi tarinoiden hahmot ovat keskivertoa JRPG:tä onnistuneempia, ja kun Suikodenien alkuperäisen julkaisuajan ottaa huomioon, kliseisiinsä tarttuvan peligenren suurimmat kompastuskivet onnistutaan välttämään edelleen.

Suikodenien maailmassa henkilökohtaiset tarinat, suuret päätökset ja moraaliset valinnat kulkevat sankareiden kanssa koitoksesta toiseen. Suuria uhrauksia tehdään, mutta niiden merkitystä ei hehkuteta pelaajalle liiaksi. Kolhut ja koettelemukset kyllä tuntuvat ilman

56 // pelaaja.fi

suurta elehdintääkin, joka on erittäin selkeä osoitus molempien remasteroitujen tarinoiden vahvuudesta.

Tarinansa puolesta Suikodenien lähtökohta on klassinen. Ensimmäisessä osassa rämäpäinen kapinallisten joukkio kasaa ensin rivinsä sodan runtelemilta tienoilta, nivoutuu yhteen tiiviiksi yksiköksi, kasvattaa kannatustaan, rakentaa komean tukikohdan ja lopulta kaataa kansaansa sortavan pahan imperiumin.

Jatko-osa seuraa ensimmäistä yhtä lailla tiiviinä toisintona kahden valtakunnan valtataistelusta, jossa pahuus ja hyvyys kyseenalaistetaan sodan muuttaessa mustavalkoiset valinnat harmaan eri sävyiksi.

Alkuperäinen Suikoden herätti huomiota aikanaan yli sadalla nimetyllä ja tarinalle enemmän tai vähemmän keskeisellä hahmollaan. Päähenkilöitä, liittolaisia, vihollisia ja neutraaleja tahoja on runsaasti, ja hahmot ovat kukin pääsääntöisesti rakkaudella rakennettuja kokonaisuuksia, joita nähdään pelisarjan myöhemmissä osissa.

heidän eleistään ja puheistaan, mikä tuo vaihtelua ruutupohjaisella taistelukentällä marssimiseen.

Varsinaisista remasteroinnin antamista lisistä onkin sitten huonompia uutisia. Alkuperäisien julkaisujen jälkeisiä parannuksia on turha hakea, mitä tulee vaikkapa alkuperäisen pelin Sega Saturn -versioon. Lisäksi terävämmäksi skaalatun, mutta auttamattoman vanhentuneeseen rakenteeseen perustuva ulkoasu aiheuttaa turhan usein ongelmia etenkin käyttöliittymän kanssa. Peleissä on täysin hölmöjä perittyjä ongelmia, jotka koskevat niin taistelunopeuden säätöä, joka pitää tehdä joka mittelössä uudelleen, kuin varusteiden ja esineiden käsittelyn kivikautisia logiikoita. Konami ei ole korjannut pelin lukuisia pieniä rosoja, vaan tässäkin luotetaan nostalgian voimaan. Vaihtoehtoina ovat laiskuus tai välinpitämättömyys, jolloin mahdollisuus pelien aitoon paranteluun on turhan tuttuun tapaan hukattu. Markus Heino Kaksi ensimmäistä Suikodenia on entisöity

Pelisarjalle tunnusomaiset taistelut suori-

arvokkaasti, laadukkaasti ja yllätyksettömästi

tetaan pääosin isommissa ryhmäkeskeisissä kahakoissa, joissa hahmot voivat myös menehtyä ja olla lopullisesti pois kuvioista. Hahmot voivat olla puolustuskannalla, hyökätä aseillaan tai käyttää erikoiskykyjä, jotka luovat peliin sen aidon taktisen elementin. Tietyt hahmot taistelevat erittäin hyvin yhdessä, joten oman sotajoukon kokoamiseen ei kannata lähteä vain pärstäkertoimen perusteella. Kahakoiden lisäksi käydään kahdenkeskisiä duel-taisteluita, joissa vastustajan pääilkimyksiä kuritetaan kivi-sakset-paperi -logiikkaa noudattaen. Näissä tapauksissa vihollisten liikkeet ovat pääteltävissä

uuden sukupolven nautittavaksi.

XENOBLADE CHRONICLES X: DEFINITIVE EDITION Viimeistä helmeä pelastamassa Tekijä: Monolith Soft Julkaisija: Nintendo Alusta: Switch Ikäraja: 12

U

seampi alkujaan Wii U:lle tehty Nintendopeli on saanut tasaisen varmasti uuden ansaitun elämän Switchillä. Pitkään näytti siltä, että yksi saattaisi silti jäädä joukosta pois: Monolith Softin Xenoblade Chronicles X, jossa japanilaisroolipelisarja otti kokeilullisen sivuaskeleen. Sen erikoisuuksien kerrottiin tekevän kääntämisestä liian työlään hankkeen, jotta sen voisi vapauttaa vanhoista Wii U -kahleistaan.

Tuoreempien Xenoblade Chronicles 2:n ja 3:n menestys on kuitenkin rohkaissut isosti niin Nintendoa kuin Monolith Softia, sillä Xenoblade Chronicles X: Definitive Edition tuo sarjan poikkeuksellisimman osan vihdoin myös Switchin pelitarjontaan. Täysin suoraviivaisesta käännöksestä ei ole edes kyse, sillä tuore lisänimi ei ole vain sanahelinää, vaan mukaan on ujutettu kevyitä visuaalisia ehostuksia, muutamia järjestelmämuutoksia ja tuoretta sisältöä.

Kymmenen vuotta alkuperäisen julkaisunsa jälkeen Xenoblade Chronicles X on melkeinpä jopa erikoisempi peli kuin aikoinaan. Sittemmin ilmestyneiden numeroitujen Xenoblade-jatko-osien myötä sarjalle on rakentunut identiteetti kohtalaisen tarina- ja hahmovetoisina suurseikkailuina, kun taas X:n pelaaminen muistuttaa enemmän vapaamuotoisempaa tutkimusmatkailua. Pelin mittava maailma on periaatteessa kokonaan kartoitettavissa jo alusta alkaen, ja myös päähenkilö luodaan itse yksinkertaisella hahmoeditorilla. Muukalaisplaneetalle haaksirikkoutuvasta ihmissiirtokunnasta kertova tarina on kyllä läsnä, mutta sekin on rakennettu etenemään vahvasti hahmojen kerryttämien kokemustasojen ja niistä avautuvien erilaisten tehtävätavoitteiden varassa.

Tyyliero jakoi jo aikoinaan mielipiteitä, sillä se jättää paljon pelaajan oman uteliaisuuden ja tekemisen halun varaan. Omalla kohdalla tämä tekee X:stä edelleen nimenomaan suosikkini kaikista Xenoblade-peleistä, sillä Monolith Softin tapa luoda mahtipontisia ja harhailuun houkuttelevia pelialueita sopii parhaiten osaksi vapaampaa formaattia. Definitive Edition vieläpä suoraviivaistaa pelaamista, sillä se karsii alkuperäisen version turhankin sakeasta järjestelmäviidakosta pois muutamia raskaampia kerroksia, kuten niin sanotut Blade-tasot. Tämä antaa pelaajille luontevammin mahdollisuuksia valita, millaisia tehtäväkokonaisuuksia he haluavat milloinkin jahdata ilman helposti keinotekoisilta tuntuvien ylimääräisten vaatimusrajoitusten kanssa kikkailua.

Täysin kaikkea vanhaa kankeutta ei silti ole saatu siivottua pois. Esimerkiksi joidenkin sivutehtävien hyväksyminen on edelleen ylimääräisen pikkutyön takana, sillä pelaaja joutuu usein pyörimään pöhkösti ympäriinsä varsinkin ihmiskunnan tukikohtakaupunkina toimivassa New Los Angelesissa. Kepeämmästä tarinavetoisuudesta huolimatta dialogia tavataan lapata pelaajan niskaan välillä myös sen verran epätasapainoisella rytmityksellä ja kankealla esitystavalla, että tekstiseinämiin törmääminen voi tuntua etenemisen kannalta välillä melkein jopa fyysiseltä kolahdukselta.

”Tuore lisänimi ei ole vain sanahelinää, vaan mukaan on ujutettu kevyitä visuaalisia ehostuksia, muutamia järjestelmämuutoksia ja tuoretta sisältöä.”

Xenoblade Chronicles X ei ole viilattunakaan siis peli, johon kannattaa välttämättä sukeltaa täysin sokkona. Jos suuren maailman vähittäinen valloittaminen alueita kartoittamalla ja omaa hahmokööriä voimistamalla kuitenkin puhuttaa, pelillä on vauhtiin päästessään tarjottavana vetovoimaista ja hauskan menevää tutkimusmatkailua. Vanhemmasta pohjatekniikasta huolimatta sen osin automatisoitu reaaliaikainen taistelujärjestelmä pärjää yhä myös vertailussa sarjan tuoreempienkin osien kanssa. Vanhoille konkareille tarjolla on tarinasisällön myötä myös muutamia kokemusta raikastavia yllätyksiä, vaikkei niitä aivan ensimetreiltä asti päästäkään heti kohtaamaan. Panu Saarenoja Kadotukselta vihdoin pelastettu roolipeliklassikko hurmaa yhä erikoisuudellaan, vaikka ikä myös näkyy.

pelaaja.fi // 57

Arvostelut

”Niin miellyttävää kuin itse golfaaminen PGA Tour 2K25:ssa onkin, sen isoin vetonaula – uratila – jättää kylmäksi.”

PGA TOUR 2K25

vitys saattaa ajoittain hieman töksähdellä, kun peli hakee tai lähettää jotain dataa verkkoon – ja ilman verkkoa PGA Tourissa ei voi tehdä juuri mitään.

Uratila, hahmon kustomointi ynnä muu ovat kaikki verkkoyhteyden takana. Audiopuolikaan ei jää erityisemmin mieleen, sillä selostus on unista ja musiikit mitäänsanomattomia.

Hole-in-one vai jumiin vesiesteeseen?

Tekijä: HB Studios Julkaisija: 2K Games Alusta: PS5 (testattu), XSX/S, Win Ikäraja: 3

N

Isoin ongelma ovat silti kirkkaasti pelin sisäi-

iin kutsuttujen marginaaliurheilulajien – kuten vaikkapa golfin – videopelisimulaatiot voivat parhaimmillaan olla tehokkaita porttihuumeita kyseisten lajien maailmaan myös tosielämän puolella. Jos videopeli onnistuu viihdyttämään ja samalla opettamaan lajin saloja, voi pelaajasta saada uuden katsojan tai harrastajan. PGA Tour 2K25 aloittaa tällä saralla vahvasti. Melkein jo innostuin golfista. Melkein. Suhteellisen vakuuttavaa työtä viheriöllä tekevä golf-simulaatio kompastuu 2K:n urheilupelejä laajemminkin vaivanneeseen ongelmaan, mikro-ostoksiin.

Itse golfaaminen on tehty onnistuneesti, ja yleisellä tasolla allekirjoittanutta tylsistyttävä laji tuntuikin yhtäkkiä jännittävältä. Onnistunut draivi, joka lennättää pallon aivan reiän läheisyyteen tuntuu mahtavalta. Pallo käyttäytyy eri radoilla eri tavoin ja täten uratilassa myös varsinaisia turnauksia edeltävät harjoitustapahtumat on järkevää pelata läpi. Kun radan tuntee etukäteen, on menestys turnauksessa varmempaa. Lyönnit uudella EvoSwing-ohjauksella ovat sopivan haastavia ja tuntuu, että omalla tekemisellä on oikeasti vaikutusta lopputulokseen. Pallon lentorataan ja vauhtiin voi vaikuttaa sillä, miten oikeaa tattia liikuttaa.

Koko homma on myös todella kustomoitavissa. Vaikeustasoa voi muokata erikseen eri osa-alueille niin simuloidessa kuin itse turnauksiakin pelatessa. Jos jokin tietty asia tuntuu liian helpolta tai vaikealta, voi kyseistä puolta helposti säätää. Valikot tuntuvat luontevilta ja haluamaansa 58 // pelaaja.fi

paikkaan pääsee suhteellisen nopeasti. Junnaamiseen ei tarvitse pahemmin käyttää aikaa.

Teknisellä puolella PGA Tour 2K25 ei kukoista, muttei jälki surkeaakaan ole. Mukana on liuta oikeiden golfaajien virtuaaliversioita, jotka muistuttavat esikuviaan, tosin esimerkiksi NBA 2K:n tasoisesta fotorealismista ei voida puhua. Viheriöt ja niiden ympäristöt näyttävät ihan kivoilta, mutta esimerkiksi karkea heinikko ei ole erityisen nättiä. Ruudunpäi-

set mikro-ostokset. Uratila on periaatetasolla kiinnostava. Luodaan oma golfaaja, jota lähdetään viemään huipulle. Ulkonäköä saa muokata mieleisekseen ja sponsorisopimuksen myötä voi tällä puolella saadakin uutta vaatetusta ilman sen kummempaa virtuaalivaluutan käyttöä.

Asian laita on kuitenkin toinen hahmon golftaitojen kehittämisessä. Se on nimittäin puuduttavan hidasta. Jos tekee mieli parempia varusteita, pitää olla 2K:n omaa VC-valuuttaa. Jos haluat, että golffarisi puttitaidot ovat paremmat, pitää käyttää VC-valuuttaa. Yksi ainut piste lisää johonkin kategoriaan maksaa niin paljon, että puhtaasti pelaamalla jouduin sen eteen huhkimaan reilun tunnin. Jos mielii supertähtien tasolle, tunteja kertyy melko paljon.

Onnistumisia ei palkita sillä, että pelihahmo oikeasti kehittyisi ja golfaaminen sujuisi paremmin. Se on varsin kurjaa. Uratilassa kerätään myös seuraajia vastaamalla toimittajien ja kilpakumppaneiden viesteihin ja kysymyksiin, mutta varsinaista tarkoitusta seuraajien keräämisellä ei tunnu olevan.

Niin miellyttävää kuin itse golfaaminen PGA Tour 2K25:ssa onkin, sen isoin vetonaula – uratila – jättää kylmäksi. Jos verkkopelaaminen kiinnostaa tai golf lajina kiehtoo, tämä kannattaa silti hankkia, koska viheriöllä peli loistaa. Teo Scheepstra Erinomainen golf-simulaatio kompastuu ahneeseen mikroostosten viljelyyn.

ARCO Kosto vie ja laama tuo

Tekijä: Franek, Max Cahill, Bibiki, Fáyer Julkaisija: Panic Alusta: Switch, Win (testattu), Mac Ikäraja: 16

M

ahtipontisuus tapaa viehättää meitä viihdemuodosta toiseen, mutta aina kun jotain vaikuttavaa onnistutaan tekemään minimalistisin ottein, tapaa kokemus jäädä jämptimmin omaan mieleeni. Pienen indiekehitystiimin käsissä syntynyt Arco on ollut yksi viimeisimpiä osoituksia tästä. Vaatimattomista lähtökohdista ponnistava kevytroolipeli onnistuu kertomaan vähäeleisyyden kautta samanaikaisesti näet niin hauskan, kauniin kuin masentavankin fantasiatarinan mesoamerikkalaisista alkuperäiskansoista ja heidän maailmansa korruptoivista meren takaa saapuneista ”tulokkaista”.

Arcon tarina koetaan useammastakin näkökulmasta läpi viiden eri näytöksen, jotka nojaavat kaikki samoihin simppeleihin pohjarakenteisiin. Kussakin näytöksessä pelattavissa oleva pieni pikselihahmo vaeltaa läpi rajattujen mutta kauniiden pikselimaisemien, joissa tätä odottavat erilaiset matkantekoon vaikuttavat erikoistapahtumat. Terävä käsikirjoitus ja kehittäjien tarkka ymmärrys omien järjestelmiensä mahdollisuuksista onnistuvat tekemään kustakin näytöksestä selvästi omanlaisensa kokonaisuuden.

Tämä saa pelaajan alati jännittämään, mitä mikäkin askel pelimaailmassa mahtaakaan tuoda mukanaan.

Käsikirjoituksen itsevarmuus ja tyyli hurmaavat jo varhaisessa vaiheessa. Tekstivetoisuus muodostaa ison osan kerronnasta, sillä myös keskustelujen ulkopuolella asioita kuvaillaan paljon simppeleiden tekstilaatikoiden kautta. Arcon pelaaminen ei muistuta silti kirjan lukemista. Pelin kyky välittää tietoa tiiviillä sekä terhakkaalla rytmillä pitää asiat hyvin liikkeellä, mikä toimii myös oivana tukielementtinä niin sen hölmölle huumorintajulle kuin raskaammillekin aiheille. On ylipäätänsä huikeaa, miten Arcon tarina tasapainoilee tunnelmansa eri ääripäillä. Dialogissa viljellään pelotta esimerkiksi teksimuotoisia hymiöitä ja kasuaalia kiroilemista tavalla, joka voisi helposti äityä todella noloksi, mutta pienten pikselihahmojen voimin jopa pöhkömpi rupattelu toimii ällistyttävän luonnollisesti.

Muutoinkin pelaajaa osallistetaan miellyttävissä määrin mukaan tekstivetoiseen etenemiseen. Keskustelut ja pelimaailman yksityiskohtien tutkiskelu pitävät sisällään kevyitä valintoja, jotka eivät suoranaisesti muuta missään vaiheessa ydintarinan suuntaa, mutta muovaavat sen vivahteita vaikuttamalla esimerkiksi pelaajan resursseihin, kokemuspisteisiin tai ihan jopa elinvoimaan. Oleellinen elementti päätöksissä on hahmojen karuimmista valinnoista ja epäonnistumisista kumpuava katumus.

Arcon vuoropohjaista komentelua ja reaaliajassa tapahtuvia toimintoja yhdistelevä taistelujärjestelmä on varsin kiinnostava. Kukin pelattava hahmo taistelee osaamisensa mukaisesti miellyttävän uniikilla tavalla, jota pääsee muokkaamaan vielä muutamiin eri suuntiin kokemuspisteillä täyttyvällä kykypuulla. Hahmoille kertyvän katumuksen myötä tarinan tapahtumat heijastuvat jännittävästi

”Fiksu suunnittelu sekä intohimo omaa tekemistä kohtaan paistavat voimalla läpi Arcon kaikista osa-alueista.”

kamppailuissa, sillä mitä enemmän kyseenalaisia päätöksiä pelaaja on tehnyt, sitä kiivaammin taistelutantereet täyttyvät ylimääräisiä vaaratilanteita mukanaan tuovista kummituksista. Ne kuvastavat asianmukaisen stressaavalla tavalla hahmojen rapistuvaa mielenmaisemaa.

Fiksu suunnittelu sekä intohimo omaa tekemistä kohtaan paistavat voimalla läpi Arcon kaikista osa-alueista. Kehitystiimin pieni koko tulee pelissä ilmi melkeinpä vain hyvänä asiana, sillä merkittävien rajojen sisällä työskentely on ajanut kehittäjät ottamaan lähes kaiken irti sen pienistä ideoista. Aivan täydelliseksi kokonaisuutta ei ole saatu, sillä aina välillä tarkkuutta vaativien taistelukomentojen kanssa on helppo tehdä turhauttavia vahinkopainalluksia.

Kyseisetkin tilanteet unohtuvat onneksi heti matkan jatkuessa. Pieneksi kymmentuntiseksi roolipeliksi Arco onkin pippurisempi tapaus kuin monet sitä suuremmat viihdeteokset. Panu Saarenoja Upean itsevarmasti kerrottu mesoamerikkalainen seikkailu herättää taidokkaasti niin iloa kuin ahdistusta.

pelaaja.fi // 59

Arvostelut

KEEP DRIVING Rennosti kohti horisonttia Tekijä: YCJY Games Julkaisija: YCJY Games Alusta: Win Ikäraja: –

K

oronapandemia jätti meihin kaikkiin omat erityiset jälkensä, mutta osaltaan se saattoi opettaa nauttimaan myös uusista asioista.

Sulkujen avauduttua löysin itse rakkauden road trip -matkailua kohtaan. Mahdollisuus siihen, että otan vain suunnan johonkin satojen kilometrien päässä olevaan tuntemattomaan kohteeseen ja ihmettelen matkan varrella kaikkea uutta ja vähänkään huomiotaherättävää, on nykyisin minulle yksi virkistävimpiä keinoja irtautua normiarjesta.

Vastaavanlaista rakkautta matkailua kohtaan vaikuttaisi löytyvän myös göteborgilaisen YCJY Gamesin riveistä, sillä indiestudion viimeisin peli Keep Driving on kaikin puolin rakennettu maantiematkailun ilojen ja outouksien varaan. Oleellisesti se tekee tämän sivuuttamalla ajopelien genren tyystin ja keskittymällä road trip -ajelun aina vain tärkeimpiin yksityiskohtiin eli suunnitteluun, hallinnointiin ja fiilistelyyn.

Asetelmaksi Keep Drivingille on valikoitu kaukainen menneisyys eli 2000-luvun alku, jolloin elämänsä alussa oleva nuorukainen lähtee ensimmäisellä omalla autonrämällään matkalle kohti maan toisella laidalla järjestettäviä festareita. Se, millaista reittiä perille päästään, on pelaajasta itsestään kiinni, mitä nyt päätöksentekoa väritetään totta kai monenlaisilla satunnaistapahtumilla ja niihin kytköksissä olevilla palkinnoilla. Vähitellen selväksi myös käy, että festareille pääseminen on vain yksi useista päätepisteistä, jonka vapaa nuorukainen voi matkallaan kohdata.

Rakenteiltaan Keep Drivingia on helppo verrata moniin nykyisiin niin sanottuihin roguelike-peleihin, sillä satunnaisuuden ohella peli on tarkoitettu pelattavaksi moneen otteeseen uudelleen niin matkanteon pysäyttävien epäonnistumisten kuin onnistumistenkin jälkeen. Pelaaminen on kuitenkin selvästi vähemmän suoriutumiskeskeistä kuin vastaavissa peleissä.

Resurssien, kuten oman hahmon energisyyden, auton kunnon ja bensan määrän, hallinnointi on kyllä Keep Drivingissakin tärkeää. Liikenneruuhkien, tiellä lepäävien lehmien ja autossa surisevien ampiaisten kaltaiset vaarat laittavat pelaajan päätökset ja pelihahmolle haalitut kyvyt toistuvasti koetukselle ikään kuin vuoropohjaisina taistelutilanteina. Sen sijaan kuitenkin, että kukaan heiluttaisi kohtaamisissa miekkaa tai heittäisi loitsuja, on onnistuminen kiinni enemmänkin kuskin taidosta ottaa stressaavissa tilanteissa rennosti ja siitä, sattuuko hansikaslokerosta löytymään milloinkin tupakkaa ja jesaria ajelua tukemaan.

Oleellista paikasta toiseen liikkumisessa on juurikin silti nauttia ja hengittää sisään varsinaista matkantekoa. Ajeleminen ei esimerkiksi koostu vain eteen tulevista erilaisista liikennetilanteista, vaan luvassa on paljon odottelua, jonka aikana on mahdollista popittaa mainiota varastoon kertyvää indiemusiikkia, nauttia tyylikkäistä ja luonnollisesti vaihtuvista pikselimaisemista sekä kuunnella kyytiin poimittujen liftareiden horinoita. Vaikka mukaan voi ajoittain tarttua myös muutamia aikarajoitteisia

60 // pelaaja.fi

”Rennohko mutta silti yhä tuntuvasti erilaisia hallinnointitilanteita korostava ote tekeekin Keep Drivingista erityislaatuisen elämysmatkan.”

hanttihommia rahan tienaamiseksi, ei pelatessa koskaan silti tunnu, että minnekään olisi tolkuton kiire. Se on jopa oleellinen osa pelin paikoin haikeaakin kokonaisteemaa, sillä Keep Driving tykkää alati muistutella pelaajalle juuri nuorena olemisesta ja siihen kuuluvasta harhailusta.

Rennohko mutta silti yhä tuntuvasti erilaisia hallinnointitilanteita korostava ote tekeekin Keep Drivingista erityislaatuisen elämysmatkan. On selvää, että sen innoittajina ovat toimineet muutamat takavuosien hittipelit aina historiallisesta The Oregon Trailista avaruuslentelypeli FTL:ään. Aina silloin tällöin on hauska laittaa ihan vain musa-cd pyörimään ja katsoa, mihin käytetty sedan ja kori kaljaa mahtavatkaan minut tällä kertaa viedä. Panu Saarenoja Road trip -ajelu kääntyy videopeliksi tyylikkäällä otteella, jossa matka on todellakin päämäärää merkittävämpi.

LOST RECORDS: BLOOM & RAGE – TAPE 1: BLOOM Kasvukipuja unohduksen reunalla Tekijä: Don’t Nod Montreal Julkaisija: Don’t Nod Alusta: PS5 (testattu), XSX/S, Win Ikäraja: 18

A

lkuperäinen Life is Strange yhdisteli yliluonnollisia elementtejä nuoruusvuosien tuntemuksiin tarinan ja mekaniikan keinoin. Se kasvoi nopeasti pelisarjaksi ja jopa genreksi, jossa nähtiin pitkästä aikaa muunlaista kerrontaa Quantic Dreamin kankeiden scifistelyjen tasapainoksi. Nyt sarjan luonut Don’t Nod on jälleen itse asialla uuden sarjan myötä.

Lost Records: Bloom & Rage on kahdessa osassa julkaistava kertomus, jota kuljetetaan nyt kahdessa ajassa. Kesä 1995 on tapahtumien pääpiste, jolloin 16-vuotiaat tytöt mekastavat pienen michiganilaiskaupungin kesässä voimiensa edestä.

Pelihahmo Swann Holloway täyttää klassisen kömpelön nörtin roolia suorine ja epäsuorine popviittauksineen. Sattumien kautta lähes kaveriton Swann törmää Noran, Katin ja Autumnin muodostamaan kaveriporukkaan ja trio kaappaa tulokkaan nopeasti neljänneksi pyöräksi. Samalla Noran ja Autumnin autotallipunkkiduo laajenee Bloom & Rage -bändiksi.

Nora on huomiohakuinen punkkari, jolle on melko tärkeää, että hänen järjestelmänvastustuk-

sensa tulee myös nähdyksi. Autumn on itsevarma, mutta myös itsetietoinen, sillä hän huomioi myös ihonväriinsä kohdistuvat odotukset. Kat on maatilan pikkusisar, jolla on valtava määrä tukahdutettua raivoa kilttinä tyttönä kohtelemisesta.

Nykyajassa, vuonna 2022 pandemian höllätessä, tapahtuva osuus lähtee liikkeelle, kun Bloom & Ragelle osoitettu paketti saapuu Autumnin kuistille. Naiset eivät ole pitäneet yhteyttä 27 vuoteen ”niin kuin sovittiin”, mutta tyhjästä saapunut paketti saa jäsenet kerääntymään tuppukylään tauon jälkeen. Kannattaako vanhoja muistella, jos ne on vannonut unohtavansa?

Kesään 1995 mahtuu paljon. Swann kuvaa lähes kaiken tapahtuneen videokameralla. Kuvaamisesta sekä editoinnista on tehty hauskahko mekaniikka, jolla minuutin lyhytelokuvat kertovat paikoista, asioista ja hahmoista lisää. On hylättyä piilopirttiä, mystisiä kokemuksia aamuyössä, uimista ja paljon puhetta pojista, tytöistä, kehoista, tulevaisuudesta ja popkulttuurista. Jossain kaukana pikkukaupungin ulkopuolella on menossa riot grrl -punkliike, bändeistä oikeat Sleater-Kinney ja Bikini Kill ovat elämää suurempia nimiä. Opiskelemaankin pitäisi varmaan lähteä.

Hahmot myös kommentoivat nykyajasta vanhoja asioita ja tekoja, kuten Katin isosiskon kutsumista lutkaksi, joka ei enää istu 2020-luvun henkeen slut-shamingin määrittelyn jälkeen. Pelissä on selvä sateenkaarirakkausvire, vaikka asiaa kommentoidaankin nykyajasta käsin uskaliaaksi, sillä edes Ellen DeGeneresin kuuluisaa tv-suudelmaa ei ole vielä tapahtunut 1995.

Peligenren puolipakollinen yliluonnollinen elementti hiipii kuitenkin jossain vaiheessa paikalle ja outouttaa asioita. Lopulta nykyajassa naiset saavat realistisen kankeat kuulumisten päivittämiset suoritettua ja pystyvät yhdessä tuumin muistamaan, että

mitä ihmettä 1995 oikein tapahtui, joka ajoi heidät niin kauas toisistaan. Tarinan jarruttelu puhumalla ”siitä jutusta, josta ei puhuta” pyörii ärsyttävän rajalla.

Tarinamekaanisesti Lost Record: Bloom & Rage koittaa tarjota vapaammat kehykset kuin paikoin melko tarkasti rajattu Life is Strange. Keskustelujen voi antaa soljua omalla painollaan, tai niihin voi sanoa jotain väliin, mutta saumakohdat ovat useimmiten kankeita tai hahmot puhuvat päällekkäin. Videonauhasiirtymillä loikitaan välillä ajankohdasta toiseen parin lauseen ajaksi, mikä on tarpeettoman raskasta jopa tekstuureja latailevan pelimoottorin mielestä. Kamerakulmissa ja leikkauksissa näkyy muutenkin viimeistelemättömyys.

Tape 1: Bloom -osion lopuksi peli antaa tutun koosteen tehdyistä valinnoista, jolloin kerrotaan myös muita mahdollisuuksia asioiden kulkemiselle.

On pieniä ja suuria asioita, mutta mielenkiintoisesti myös Swannin ystävyyssuhteet Katin, Noran ja Autumnin kanssa ovat yksilölliset, eli toista läpipeluuta voi koittaa panostamalla lemppariinsa. Tape 2: Rage on ilmainen lisäpäivitys huhtikuun aikana.

Aake Kinnunen Kokeilevampi näkemys perhosefektipelistä teiniteemoilla, mutta ansaitsisi hiontakierroksen mekaanisesti ja teknisesti. Genren ystäville.

pelaaja.fi // 61

Arvostelut

ATELIER YUMIA: THE ALCHEMIST OF MEMORIES & THE ENVISIONED LAND Uusi, uljas ateljee Tekijä: Koei Tecmo Games Julkaisija: Koei Tecmo Games Alusta: PS5 (testattu), PS4, Switch, XSX/S, XOne, Win Ikäraja: 12

A

telier-sarja on aivan viime vuosiin asti nauttinut lähinnä pienen yleisön kulttisuosiosta, vaikka se on ollut olemassa jo 90-luvulta lähtien. Tilanne alkoi muuttua ainakin aavistuksen verran muutaman vuoden takaisen Atelier Ryza -trilogian ansiosta. Sarjan uusin osa, Atelier Yumia: The Alchemist of Memories & the Envisioned Land, jättää edellisten pelien hahmot ja maailman taakseen, ja aloittaa kokonaan uuden alasarjan. Samalla se myös pistää monia sarjan perinteitä täysremonttiin.

Atelierit ovat lähes poikkeuksetta olleet nuorten tyttöjen kasvukertomuksia kevyellä tarinalla, minkä vuoksi uusimman pelin tuore fokus tulee yllätyksenä.

Päähahmo Yumia on jo parikymppinen, ja juonella on aiempaa suurempi rooli. Yumia on retkikunnan jäsen, joka lähtee tutkimaan vuosisatoja sitten autioitunutta Aladissin mannerta. Alkemia on jotenkin kytköksissä Aladissin tuhoon, ja Yumian tehtävä alkemistina on selvittää asian todellinen laita.

Paper Chase -kriisin pomo saa epäilemään, että joku Remedyn devaaja on tosielämässä saanut tarpeekseen keltaisista muistilapuista.

Sarjan vanhan koulukunnan fanit ovat tarinan fokuksen muutoksesta luultavasti närkästyneitä, mutta suunta toimii ihan hyvin. Tarina ei itsessään ole kovin ihmeellinen, mutta tarpeeksi mielenkiintoinen ja sisältää ihan pätevääkin pohdiskelua suuren voiman käytön eettisyydestä. Hahmopuoli on myös mukiinmenevässä kunnossa. Epävarma Yumia on ihastuttava ja sympaattinen päähahmo, ja hänen mukaansa lyöttäytyvät liittolaiset varsin mielenkiintoista porukkaa. Olkoonkin, etteivät nämä ole persooniltaan niin räiskyviä kuin jotkin sarjan parhaista sivuhahmoista.

Ryzat kokeilivat jo avoimempaa maailmaa, ja Atelier Yumia on sitä tyylipuhtaasti. Aladiss on täysin vapaasti koluttavissa, ja kartta on täynnä erilaisia ikoneja tutkittavaksi niin hyvässä kuin pahassa. Ihmeteltävää ja tehtävää riittää, mutta suurin osa siitä tuntuu suorastaan puurtamiselta, jonka tekeminen ei ole palkitsevaa. Sivutehtävätkin tuntuvat oudon tylsiltä ottaen huomioon, että itse hahmot ovat ihan kiinnostavia.

Taistelut jatkavat reaaliaikaisella, nopeatempoisella linjalla. Parin aiemman pelin tavoin vain yhtä hahmoa voi itse ohjastaa kerrallaan, ja tekoäly huolehtii lopuista. Rivissä seisomisen sijaan hahmot ovat tällä kertaa vapaita liikkumaan taistelukentillä, mikä onkin varsin tarpeellista, sillä vihollisen erikoisiskuja voi väistellä liikkumalla pois näiden tieltä.

Sarjan varsinainen suola, eli alkemiajärjestelmä on aina pistetty uusiksi jokaisessa uudessa alisarjassa, eikä Yumia ole poikkeus. Systeemissä aktivoidaan kerätyillä materiaaleilla luotavan esineen ytimiä, mikä puolestaan lisää esineen tehokkuutta.

Kokonaisuus on tällä kertaa koko sarjan yksinkertaisimpia, eikä se välttämättä ole hyvä asia. Aiemmissa peleissä omia esineitä on luotu vapaasti halutuilla ominaisuuksilla, mikä on sallinut todella villien yhdistelmien luonnin. Yumiassa ominaisuudet ovat ennal62 // pelaaja.fi

”Sarjan varsinainen suola, eli alkemiajärjestelmä on aina pistetty uusiksi jokaisessa uudessa alisarjassa, eikä Yumia ole poikkeus.”

ta määrättyjä, ja ainoastaan niiden tehoa voi nostaa.

Omissa puitteissaan alkemiajärjestelmässä on kyllä riittävissä määrin syvyyttä, mutta jotain tärkeää tuntuu silti kadonneen pelin fokuksen siirryttyä enemmän seikkailemista painottavaksi.

Uutena ominaisuutena omaa ateljeeta pystyy nyt muokkaamaan vapaasti erilaisilla tapeteilla, esineillä ynnä muulla tavaralla. Tyylikkään tukikohdan tekemisestä jopa palkitaan väliaikaisilla ominaisuusbonuksilla, joten yllättävän monipuolista piirrettä kannattaa ehdottomasti hyödyntää jokaisessa mahdollisessa käänteessä.

Kokonaisuutena Atelier Yumia: The Alchemist of Memories & the Envisioned Land on pätevä, muttei aivan sitä edeltäneen Ryza-trilogian tasoa. Seik-

kailu tuntuu paikoin hieman tympeältä ikonien metsästykseltä, ja alkemiasysteemi on turhankin virtaviivaistettu. Sarjan uudesta tarinapainotteisemmasta fokuksesta voi olla montaa mieltä, eikä peli ole missään nimessä huono, mutta ainakin sarjan parissa pidempään viihtyneen silmin jotain vain tuntuu puuttuvan. Seikkailu tuntuu kyllä Atelierilta, mutta vain paikoitellen. Sarjan uusia pelaajia tämä ei haitanne, mutta veteraaneja odottaa aikamoinen kulttuurishokki. Petri Pohjonen

Atelier-sarjan painopiste muuttuu pääasiassa onnistuneesti, mutta matkalle mahtuu myös selkeitä kompasteluja.

NAPPAA MANGAUUTUUDET MUKAAN LEHTIPISTEISTÄ, SARJISKAUPOISTA TAI ANIME SHOPISTA, JOSTA LÖYDÄT MYÖS KAIKKI AIEMMAT OSAT.

BODY HORRORIN NYKYKLASSIKKO VIIMEIN SUOMEKSI!

PARASYTE 1

NYT KAUPOISSA!

ORANGE 6 NYT KAUPOISSA!

K-ON! 3 NYT KAUPOISSA!

DAA! DAA! DAA! 2 11.4.2025

NAVI LUNA 7 NYT KAUPOISSA!

CHI’S SWEET HOME 1 11.4.2025

VANITAKSEN KIRJA 9 NYT KAUPOISSA!

OSA 2 ILMESTYY 2.5.

MUISTA PITÄÄ LEHTIHYLLYJÄ SILMÄLLÄ !

TILAA KOKONAISIA SARJOJA JÄRKIHINTAAN! ANIMESHOP.FI

BIT.LY/KOKOSARJA

PIKSELIPÖLYÄ //

Löytöjä pelihistorian tomuisista arkistoista

Metal Gear: Ghost Babel Taskukokoinen hiiviskelyhelmi

A

iheeseen vihkiytymättömän silmin hiiviskelypelien pioneerisarja Metal Gear saattaa tuntua pelottavalta ja koukeroiselta.

On kaksiulotteisia osia, kolmiulotteisia osia, korttivetoisia taktiikkapelejä, interaktiivisia sarjakuvia ja tuoreimpana jopa ihka aitoa lautapeliä. Oman kynnyksensä ummikoille muodostaa sekin, ettei kaikkia julkaistuja pelejä edes lasketa osaksi sarjan virallista tarinakaanonia, vaikka tekijälistauksessa komeilisi sarjan luoneen Hideo Kojiman nimi. Pelialan rokkitähden maineesta nauttivan kehittäjälegendan nimeä onkin vuosien saatossa pidetty laadun takeena, joten miestä on ympätty vähintään tuottajan asemaan jokaisessa Metal Gearilta vähänkään haiskahtavassa projektissa. Kojima on kuitenkin kertonut laskevansa vain itse käsikirjoittamansa ja ohjaamansa pelit osaksi virallista kokonaisuutta, minkä takia myös osa fanikunnasta tapaa ylenkatsoa sarjan sivuosia.

Mutta mitäpä jos kertoisin, ettei yksi sarjan parhaista ja viehättävimmistä osista ole erityisen Kojima-vetoinen?

Eletään vuotta 2000, jolloin PlayStationin alkuperäinen Metal Gear Solid oli jo yllättänyt koko pelaavan kansakunnan takavasemmalta teknisellä taituruudellaan, tunnelmallisella toimintahiippailullaan ja elokuvamaisella tarinankerronnallaan. Ihmetykset ja kummastukset olivatkin suuria, kun Solid Snaken seuraava seikkailu ei ollutkaan vielä Metal Gear Solid 2 vaan pikkuruiselta ja vaatimattomalta näyttävä Game Boy Color -seikkailu Metal Gear: Ghost Babel,

64 // pelaaja.fi

lä haettiin tyyliä tulevia osia varten.

Sivutiimin ponnistelut siirtää Metal Gear Solidin henki ja ydinpiirteet pikkuriikkiseen ruutuun tuottivat tulosta tavalla, joka tuntuu vielä nykypäivänäkin kunnioitettavalta ja suorastaan hämmästyttävältä. Metal Gear -sarjan pohja oli tässä vaiheessa toki vahvasti kaksiulotteisessa MSX- ja NES-aikakaudessa, mutta Ghost Babel onnistui rutistamaan monimutkaisen kaavan niitäkin rajoittuneemmalle alustalle ja lisäämään mukaan jopa kolmiulotteisen Pleikkari-pelin piirteitä.

Alustarajoituksista huolimatta Metal Gear: Tekijä: Konami Computer Entertainment Japan, Tose Julkaisija: Konami

Julkaisu: 2000

Alusta: Game Boy Color

joka sai lännessä PlayStation-pelin tavoin nimekseen Metal Gear Solid.

Solid. Sarjan julkaisijana toimivan Konamin Euroopan haara olikin toivonut Pleikkarihittiä Nintendon tuolloiselle käsikonsolille, ja kierrätyksen sijaan Japanissa päätettiin lähteä rakentamaan täysin uutta hiiviskelytrilleriä.

Suunnittelun ja ohjauksen osalta Ghost Babelin vetovastuu meni Japanissa ainoastaan julkaistun Policenautsin (1994) PlayStation-käännöksen apuohjaajana toimineelle Shinta Nojirille, Nojirille, kun taas tarinapuolesta vastasi myös varsinaisen trilogian tukikirjoittajana toiminut Tomokazu Fukushima.

Fukushima.

Ghost Babel oli myös Solid Solid-sarjan -sarjan tulevan luottosäveltäjä Norihiko Hibinon ensimmäinen peliprojekti, jossa Game Boy Colorin rajoittuneella äänipirillä vie-

Ghost Babel on sarjan muiden osien tapaan varsin tarinavetoinen hiiviskelytrilleri. Se sijoittuu noin vuoteen 2002, eli alkuperäisen Metal Gear -pelin ja Outer Heavenin sotilastukikohdan tuhosta on kulunut seitsemisen vuotta. Eläköitynyt Solid Snake värvätään kotimökistään uudelle soluttautumistehtävälle, kun kenraali Augustine Eguabonin johtama separatistijoukko Gindra Liberation Front kaappaa Outer Heavenin raunioille rakennetun Galuaden linnoituksen ja sen uumenissa olevan Metal Gear -superaseen uusimman prototyypin. Oman lusikkansa selkkaukseen tuo kaappauksessa avittanut erikoisjoukko Black Chamber, jonka jäsenet Black Arts Viper, Slasher Hawk, Marionette Owl ja Pyro Bison istuvat mainiosti sarjan luonteeseen sekä toimivat erikoistaitoineen sopivan monipuolisina ja persoonallisina pomotaisteluhahmoina.

Taustajoukkoina toimivat Codec-radion kautta vanhat tutut eversti Campbell ja Mei Ling uusine

Hälytyksen pärähtäessä käyntiin viholliset suorastaan säntäilevät ruudulla, mikä on varsin vakuuttavaa PS1-isoveljen melko hidasliikkeisiin vartijoihin verrattuna.”

CIA-tukijoukkoineen, kun taas kentällä apuna toimii vihollisväreihin naamioitunut Delta-joukkojen Chris Jenner. Kaikki hahmot saavat sopivissa määrin ruutuaikaa joko tiiviissä Codec-keskusteluissa ja erittäin yksinkertaisesti animoiduissa välinäytöksissä, jotka ylläpitävät PlayStation-isoveljen henkeä yllä riittävissä määrin. Fukushiman käsikirjoitus ja hahmot henkivät erityisesti alkupään Metal Gear -pelien astetta maanläheisempää otetta, minkä ansiosta tiivis tarina ja ytimekkäänä pysyvät keskustelut herättävät tehokkaasti kiinnostuksen hahmoihin ja käänteisiin.

Sen huomioiden onkin tavallaan sääli, että Ghost Babelin tarina ei ole osa sarjan virallista tarinakaanonia. Tämä on toisaalta ymmärrettävää, sillä kyseessä on eräänlainen vaihtoehtoinen jatko-osa MSX:n ihka ensimmäiselle kaksiulotteiselle Metal Gearille (1987), (1987), minkä myötä pelissä ei tiedosteta lainkaan edes Metal Gear 2: Solid Snakea (1990), joka tarinallisesti olisi pitänyt tapahtua jokunen vuosi ennen Ghost Babelia.

Babelia. Tässä mielessä se on samassa veneessä kuin Metal Gearin parjatun Nintendo Entertainment System -käännöksen vähintäänkin yhtä parjattu epävirallinen jatko-osa, Snake’s Revenge (1990).

(1990).

Erotuksena toki, että Ghost Babel on pelillisesti mainio ja vieläpä reilulla tavalla suunniteltu 2d-hiiviskely.

Galuaden linnoitukseen soluttaudutaan muiden 2d-osien tapaan yläkuvakulman voimin, ja Game Boy Colorin 160x144 pikselin kokoisella ruudulla tallustelee vain muutamasta hassusta pikselistä koostuva Solid Snake. Siitä huolimatta ketjupolttavassa hiiviskelymestarissa ja alueita partioivissa vartijoissa on hämmästyttävän paljon ilmeikkyyttä selkeiden animaatioiden ja erilaisten varustusten ansiosta. Pitääpä Snaken löytää pelin alkupuoliskolla

naamioitunut kersantti Jenner tunnistamalla tämä poninhännän ja lippalakin värin perusteella!

Vapaasti kahdeksaan suuntaan liikkuvien hahmojen liikkeet ja katselusuunnat ovat hahmotettavissa hämmentävän hyvin, ja Snake pystyy nojaamaan PS1-pelin hengessä seiniin nähdäkseen pidemmälle ja koputtelemaan erilaisia pintoja luodakseen harhautusääniä. Onpa sarjan ikoninen Soliton-tutkakin saatu ahdettua yläkulmaan kertomaan ruudun ulkopuolisesta liikehdinnästä. Kaikki tämä takaa, että monipuolinen hiiviskely ja viholliskatseiden välttely sujuu ilman suurempia kompasteluja. Aseiden ja tarvikkeiden vaihtelu on kieltämättä aavistuksen kömpelöä rajoittuneen näppäinmäärän takia, mutta tämä on huomioitu pelitilanteiden suunnittelussa ja peli ylipäätään pysähtyy paikoilleen valikoimaa selaillessa.

Taskukonsolin ruudulle mahtuu kerrallaan kolmisen vihollista, mikä riittää tekemään hiiviskelystä jännittävää ja pakottaa pysymään sopivissa määrin varpaillaan. Hälytyksen pärähtäessä käyntiin viholliset suorastaan säntäilevät ruudulla, mikä on varsin vakuuttavaa PS1-isoveljen melko hidasliikkeisiin vartijoihin verrattuna. Pakoon pötkiminen tai vihollisten nujertaminen on tarkoituksenmukaisesti haastavaa puuhaa, muttei koskaan turhauttavan epäreilua, kuten Snake’s Revengen varoittavassa esimerkissä.

Galuaden linnoitus maisemineen on ennen kaikkea yllättävän vaihteleva kokonaisuus, missä auttaa varsin huolellinen ja muita osia kieltämättä sokkeloisempi kenttäsuunnittelu. Rakenne kuitenkin pysyy selkeänä, sillä Ghost Babel on muista aikakauden Metal Gear -peleistä poiketen rakennettu kenttäpohjaiseksi, eli toisin sanoen pelin jokainen osio sijoittuu omalle alueelleen. Etenemisessä hyödynnetään

kiitettävissä määrin matkan varrella löytyviä erikoisvarusteita, kuten infrapunalaseja ja miinaharavaa.

Onpa soluttautumisteknologian terävimpään keihäänkärkeen kuuluvien pahvilaatikoidenkin ympärille rakennettu oma kokonainen etenemispulmansa.

Kenttä ei toki ole aivan kaikkien mieleen, mutta se osoittaa pikkuruisen Game Boy Color -pelin taipuvan vaihtelun nimissä piristävän moneen muottiin.

Tasapaino erilaisten pelitilanteiden välille on saatu kohdilleen, eikä aseidenkaan käytössä jää mitään arvailujen varaan. Tämä on hyvä uutinen etenkin pomotaisteluissa, jotka rakentuvat suurimmilta osin Black Chamber -erikoissotilaiden erikoiskykyjen ympärille. Slasher Hawk esimerkiksi turvautuu jättimäiseen bumerangiin, kun taas Black Arts Viper on ansojen mestari. Kahinoinnissa on mukavissa määrin vaihtelua, sillä kukin yhteenotto sujuu sujuvammin eri ase- ja tarvikevalikoimilla, mutta taittuvat useampiin erilaisiin lähestymistapoihin. Onpa mukana myös omissa kirjoissani 2d-osien paras – ellei jopa koko sarjan paras – yhteenotto kävelevän Metal Gear -maailmaloppukoneen kanssa, sillä vekottimen Gander-mallissa on useampi mieleenpainuva vaihe ja taustalla soi äärimmäisen päräyttävä taustamusiikki.

Pelinä Ghost Babel on jälleen kerran vahva todistus siitä, että tekniset rajoitukset voivat johtaa mielenkiintoisiin ja toimiviin ratkaisuihin yhtä lailla kuin nykylaitteiden vapautta tuovat hirmutehot. Ennen kaikkea se myös osoittaa, että varovaista paluuta tekevä Metal Gear -sarja voi toimia ilman Konamin riveistä jo aikaa sitten poistunutta Hideo Kojimaa. Se toki vaatii, että avainpaikoille löytyy Shinta Nojirin ja Tomokazu Fukushiman tavoin sarjaa toden teolla ymmärtäviä kehittäjiä. Ville Arvekari

pelaaja.fi // 65

RETROKELAAJA //

Jukka O. Kauppinen puntarointi videopelien suunnittelua ja tekniikan muuttumista vuosikymmenten mittaan

”Suomalaisen Almost Human -indiestudion Dungeon Master -uusiointi Legend of Grimrock kierrätti taidokkaasti legendaarisen pelin aineksia, mutta modernisti, nykytietokoneilla.”

The Legend of Grimrock (2012)

Luolaromppauksen lumo M

ikä siellä luolastojen syvyyksissä viehättää? Siinäpä hyvä kysymys. Miksi ihmiset väen väkisin haluavat sukeltaa aina vain syvemmälle pimeisiin tunneleihin, joissa odottaa hirviöitä ja ansoja? Eikö olisi vain helpompaa istuskella oman tönön kuistilla ja siemailla havuteetä?

Uusretro on mielenkiintoinen termi ja ilmiö.

Vaikka retroa nykyään arvostetaankin, niin uusretroilu ei osu aina maaliinsa. Siitä saimme vahvaa todistusta hieman yli vuosikymmen sitten, kun luolaromppausten eli dungeon crawlerien perintö nousi uudelleen tapetille.

Luolaromppaukset olivat suuressa huudossa tietokonepelaamisen alkuaikoina. Luolastoja oli helppo toteuttaa muka-3D:nä, kun pelaaja tai pelaajan ryhmä matkasi luolastossa askel ja ruutu kerrallaan. Genren tunnetuin klassikko oli Dungeon Master (1987/1988, Atari ST/ Amiga), jonka puhdasveristä ”alas, syvemmälle, kultaa” -kokemusta monikaan ei ole kyennyt toistamaan yhtä taidokkaasti, mutta sen esi-isä oli ensimmäinen Wizardry-sarjan peli, Proving Grounds of the Mad Overlord (1981, Apple II).

Samaa kuvakulmaa ja dungeonismia on toki nähty muissakin peleissä. Eye of the Beholder, Might & Magic, Bard’s Tale ja jopa Ultimat tarjosivat vastaavaa naamaperspektiiviseikkailua luolastoissa, mutta ne olivat silti monimutkaisempia roolipelejä, joiden pääpaino ei ollut luolasukelta-

66 // pelaaja.fi

misessa. Todellinen romppaus antaa huutia kerronnalle, pääpaino on kevyissä pulmissa, taisteluissa ja vaaran tunteessa.

Olikin huikeaa nähdä, miten genre nousi taannoin uuteen, joskin hetkelliseen kukoistukseen. Suomalaisen Almost Human -indiestudion Dungeon Master -uusiointi Legend of Grimrock kierrätti taidokkaasti legendaarisen pelin aineksia, mutta modernisti, nykytietokoneilla. Sehän toimi. Myynnit olivat pikkupoppoon nichepeliksi tähtitieteelliset, yli 900 000 kappaletta jatko-osan julkaisuun mennessä. Se myös valittiin vuoden 2012 kotimaiseksi peliksi Finnish Game Awards -tapahtumassa ja poimittiin Suomen pelimuseon pysyvään näyttelyyn.

Tähdet hymyilivät, mikä herätti kiinnostusta muuallakin. Muutamassa vuodessa markkinoille vyörähti kasoittain eri tavoin toteutettuja luolaromppauksia, joista yksikään ei onnistunut tois-

Dungeon Master (1987)

tamaan Grimrockin menestystä.

Pieleen meni jopa Ubisoftilta, jolla oli sentään hallussaan klassisen Might & Magic -sarjan oikeudet. Vuonna 2014 julkaistu Might & Magix X: Legacy kaivoi syvältä genren ja oman perimänsä dna:sta, mutta ei onnistunut vakuuttamaan. Jotain jäi puuttumaan. Ehkä Grimrock oli jo täyttänyt täydellisesti retroseikkailijoiden tarpeet? Ehkä Legacy oli liian siloiteltu? Ehkä Ubisoft ja Uplay olivat joillekin liian kaupallinen yhdistelmä?

Kenties pienen suomalaisen studion moderni uusretroinen tulkinta (ja sen jatko-osa) 25 vuoden takaisesta pelistä oli jotenkin aito ja puhdas. Ehkä ajoitus oli hyvä. Ehkä tekijöillä oli älyttömän hyvä munkki. Ehkä peli vain oli niin hyvä.

Ehkä siitä huokui rakkaus genreen. Se menestyi, koska se puhutteli rehellisyydellään. Samalla se siltasi hienosti vuosikymmenten kuilun ja todisti, että hyvä pelisuunnittelu toimii vuosituhannesta toiseen.

Sitä todistaa myös genren synnyttäneen luolaromppauksen, Wizardryn, viime vuonna ilmestynyt remasterointi. 42 vuotta vanhaa Apple II -koodia pyörittänyt tuoreutus genren esi-isästä vei minutkin mukanaan, koko luolaston alimpaan kerrokseen saakka. Kaiken lisäksi se voitti Grammy-palkinnon vuoden parhaasta videopelimusiikista.

Taidankin nyt pelata Grimrockia. Ehkä uusretrossa vara vanhaa parempi!

PAL.VKO 2025-19

608935-2504

12,90 €

25004

6

414886

089358

ELÄMÄ ON RASKASTA

inferno.fi SEURAA: