Miten sarjakuvilla voi (melkein) elää, osa 2

Myy itsesi.

kun olet aikasi piirtänyt, piirtänyt, piirtänyt, lukenut muutakin kuin nettiä ja sitten opiskellut sarjakuvantekoa niin paljon, että tiedät Pekka Puupään kengännumeron, Aku Ankan kotiosoitteen ja taidesarjakuvissa käytettävät päävärit, voit alkaa yrittää yhden yön menestyjäksi. Muista, että tuo yö voi kestää kymmenenkin vuotta.

Ammatikseen piirtävien suomalaisten sarjakuvantekijöiden joukossa on autonasentajia, luokanopettajia, lähetyssaarnaajia, maatalouslomittajia sekä somistajia. Useimmiten he ovat kuitenkin graafiteksti Vesa Kataisto kuvitus Evangelos Androutsopoulos

sen alan osaajia, kuten graafisia suunnittelijoita sekä pelien ja animaatioiden tekijöitä. Jossain vaiheessa heillä on loksahtanut ja sarjakuva on noussut mielessä kaiken muun yläpuolelle.

Sarjakuvantekijälle tai -taiteilijalle – miten vain – on eduksi hankkia mahdollisimman paljon tietoa. Pelkkä piirtämistaito on etu, mutta se ei vielä yksin riitä. Myös kirjoittaminen ja hahmojen luominen vaativat opettelua. Näytteleminen ja roolipelaaminen ovat hyvää harjoitusta. Nanna-sarjakuvastaan tunnettu Tuuli Hypén toteaa, että kun on tarpeeksi luonut hahmoja peleihin, on paljon helpompi kehittää tyyppejä vaikkapa mainossarjakuvaa varten. Pääasia, että tekijä tietää hahmostaan enemmän kuin lukija, vaikka sen kaikkia piirteitä ei tarvitse koskaan tuoda sarjassa esille.

Jos piirtäminen ei luonnistu haluamallasi tavalla, opettele käsikirjoittamaan. Hyvistä kirjoittajista on paljon suurempi pula kuin osaavista piirtäjistä. Näin on asia niin meillä kuin maailmallakin. Tunne itsesi ja kerro se muillekin • Tämän kaiken jälkeen olemme vaiheessa yksi. Sinun pitää käyttää itsetuntoasi ja saada piirroksesi kaupaksi. Olet voinut testata osaamistasi ja ideoidesi vetovoimaa julkaisemalla nettisarjakuvia. Hyvässä lykyssä saat kootuksi niin suuren ihailijajoukon, että näitä kiinnostaa katsoa sarjakuvasi jatko-osat ja peräti maksaa niistä, kenties myös ostaa sarjasi kirjana, joka on toteutettu joukkorahoituksen kautta. Jos kotimaassa ei tärppää, mikään ei estä hakeutumista ulkomaille.

Ennätysajassa Stand Still, Stay Silent -sarjalleen rahoituksen kerännyt, palkittu Minna Sundberg on menestynein suomalainen tekijä nettimaailmassa, ja lisää tulee. Äskettäin edesmennyt Jukka Murtosaari oli yksi piirtäjäpioneereistamme, joka ei koskenut tietokoneisiin, mutta ei myöskään arkaillut tarjota töitään esimerkiksi Disneyn sarjakuvalisenssin omistavalle yhtiölle. Hän onnistui hankkeessaan. Turkulainen Jussi Piironen sarjakuvittaa parhaillaan Joe R. Lansdalen Hap ja Leonard -dekkareita. Ja niin edelleen. Ainoa, joka estää tarjoamasta kykyjään ”korkeammalle taholle”, olet sinä itse.

Pöytälaatikko kainaloon ja menoksi! • Edelleen aloittelevista tekijöistä suurin osa kokoaa pöytälaatikoista siihenastisen tuotantonsa, siitä näytekansion ja lähtee maailmalle tarjoamaan osaamistaan. Paikallisesta lehdestä kannattaa aloittaa, vaikka säästökuurien ja leikkausten vuoksi juuri sarja- ja pilakuvien kaltainen eli ekstraa maksava materiaali on saanut lähteä sivuilta. Mainostoimistotkin ovat nihkeitä uusille tekijöille, sillä vanhoja ammattilaisia on ”vapautettu” paljon vapaille markkinoille taloustilanteen vuoksi.

Mutta älä anna periksi! Liian moni hyvä piirtäjä ja ideoija jättäytyvät varjoihin samaan aikaan kun taidoiltaan keskinkertaisempi, mutta sutjakkasanainen sekä rohkea tekijä, on jo saanut kenkänsä ja jalkansa kokonaan porstuan puolelle.

Kokoa parhaat palat tuotannostasi nettisivuillesi ja opiskele vaikka kieliä odotellessasi seuraavaa sopivaa saumaa. Aiemmin ei kukaan tullut hakemaan kotoa maailmanmarkkinoille, mutta nykyisenä some-aikana se on toki helpompaa.

Digitaalipainaminenkaan ei enää ole kirosana. Laske lanttisi ja kokoa omakustanne. Se on paras mahdollinen käyntikortti ja oman julkaisun avulla pystyt myös keräämään rohkeutta. Varmasti muutkin kuin äitisi ja tätisi haluavat ostaa ”Laservelhon seikkailut cyberhelvetissä”, kunhan vain heille tarjotaan kyseistä julkaisua järkihintaan. Älä painata liian suurta painosta äläkä liian kalliilla! Ota tarkkaan selvää valitsemasi painon osaamisesta ja vältä kiusausta sortua rahaa vaativaan kikkailuun, vaikka toki kultafoliointi ja lakkaus toisivatkin näyttävyyttä lehdellesi. Painosmäärän määräät sinä, mutta muista että jo sadankin kappaleen myyminen kysyy kestävyyttä ja hermoja. • aiemmin ei kukaan tullut hakemaan kotoa maailmanmarkkinoille, mutta nykyisenä someaikana se on toki helpompaa.

Kansakunnan synty sarjakuvina

Tauno Kuosan ja Eeli Jaatisen Suomen historia kuvina (1957) oli

siihen asti juhlavin maassamme julkaistu sarjakuvateos.

teksti Ville Hänninen s uomalainen sarjakuva ja nationalismi kulkivat käsi kädessä itsenäisen valtion varhaisvaiheissa. Se ei johdu niinkään taiteilijoiden erityisestä isänmaallisuudesta vaan lehtisarjakuvan luonteesta. Sarjakuva imee itseensä ajan henkeä, ja se hakeutui varsinkin 1920–30-luvuilla topeliaanis-suojeluskuntalaisiin sfääreihin.

Asiaankuuluvasti yksi maamme kiinnostavimmista sarjakuvaa ja kuvituksia sisältäneistä julkaisuista oli Hakkapeliitta. Lehdessä julkaistiin niin Erkki Tantun Rymy-Eetua kuin Sven Nyströmin Pölhölää ja Pöhköläistä, molemmat isänmaan asialla. Hakkapeliittaa päätoimitti alkuvaiheessa Aarno Karimo, jonka Kumpujen yöstä -kirjasarja (1929–1932) kuvitti historiaa jopa aikaan nähden erityisen sinivalkoisella värikynällä.

Karimon teos oli faktan ja fiktion hurmahenkinen seos. Samoihin aikoihin myös historiantutkimus oli nationalistisen värittynyttä. Jalmari Jaakkola pyrki teoksissaan osoittamaan, että Suomi oli kokonaisuutena olemassa jo keskiajalla. Toisin sanoen meille keksittiin menneisyys. Näkemyksistä alettiin perääntyä vasta toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä, tilalle tuli talvisotamytologia.

Moskovan välirauhan 1944 jälkeen arvot eivät tietenkään muuttuneet hetkessä. Ne oli kuitenkin pidettävä vakan alla, ja ehkä aika oli muutenkin muuttunut. Jälleenrakentamisen aikana kaivattiin vakautta, ei kapinointia. Niinpä Karimo päätyi vanhoilla päivillään tekemään suhteellisen maltillista Kuva-Kalevalaa. Saman ajan tuote on myös Eeli Jaatisen Suomen historia kuvina (1957). Jaatisen (1905–1970) taiteellinen ura tunnetaan heikosti hänen tuotteliaisuuteensa nähden. Suomen taideyhdistyksen piirustuskoulussa 1920–21 ja sen jälkeen maalausta Eero Järnefeltin johdolla opiskellut Jaatinen heittäytyi kuvien tekoon heti teini-iällä. Hän osallistui ensimmäiseen taidenäyttelyynsä 16-vuotiaana, mutta elätti itsensä maalausten sijaan piirroksilla.

Jaatisen uran huippu tuntuu ainakin jälkikäteen tarkastellen olleen 1930–40-luvuilla, jolloin hän teki monipuolisesti satoja kirjankansia, kuvitti lehtiä ja teki jonkin verran sarjakuviakin, varsinkin nuo

rena. Hänen tyylinsä erottaa myös monista ajan mainoksista.

Pila- ja sarjakuvapiirtäjäksi Jaatinen oli vähän jäykkä. Hän avusti useita pilajulkaisuja kuten Joulukärpästä, Velikultaa ja Tuulispäätä. Seura-lehteen ja moniin lukemistolehtiin syntyi lyhytikäisiä sarjakuvia ja kuvituksia. Sarjakuvat olivat useimmiten aiheeltaan historiallisia.

Jaatisen jäyhän toiminnallinen sarjakuvatyyli saavutti kerronnallisen huippunsa teoksessa Suomen historia kuvina (1957). Komea sidottu kovakantinen teos juhlisti Suomen 40-vuotista itsenäisyyttä. Se on ruuduin kerrottu ja sivukompositiot mitä perinteisintä sarjakuvaa, ladotut tekstit kuvien alla. Sanaa – tai sen viisikymmenlukulaista vastinetta ”kuvasarjaa” – ei kuitenkaan mainittu teoksen esipuheessa, sillä lajia aliarvostettiin ja sitä pidettiin lähinnä lastenviihteenä.

Sarjakuvan käsikirjoituksen teki Uuden Suomen toimittaja ja entinen sotilas, ”maisteri Tauno Kuosa”. Kirja syntyi Jaatisen aloitteesta hänen tärkeimmälle työnantajalleen WSOY:lle, joka paneutui julkaisuun. Ennen Suomen historiaa kuvina yhtäkään sarjakuvaa ei ollut julkaistu meillä niin ylellisissä puitteissa.

Jos teos olisi julkaistu 1930-luvulla, se olisi varmaankin ollut provokatiivisempi ja hurraaoikeistolaisempi. 1950-luvun liennytyshakuisessa ilmapiirissä itsenäisyyttä juhlittiin kyllä, mutta suhteellisen maltillisessa hengessä. Niinpä sarjakuvasta puuttui Suur-Suomi-henkisyys ja kaikkein karkein hurmehellojen esittely.

Puitteet olivat silti suurelliset. Tarina eteni kivikaudelta Helsingin olympialaisiin, joihin siihenastinen kansallinen kehitys kulminoitui. Kuosa hyödynsi käsikirjoituksessa viisi vuotta aiemmin kirjoittamaansa, Henrik Tikkasen kuvittamaa Jokamiehen Suomen historiaa. Jaatisen piirrokset perustuivat mielikuvituksen lisäksi aiempiin kuvateoksiin ja arkistovalokuviin. Kuvat ovat jäykkiä, mutta tekevät tehtävänsä. Kirja löytyi monista kodeista 1950-luvun lopussa, mutta ei saanut jatkoa tai samanhenkisiä jatkajia. •

”Laji on vasta nuori”

Rami Rautkorpi ja Hanna-Pirita Lehkonen tulivat sarjakuvapiirtäjiksi faneina. Heidän harrastuksensa alkoi supersankareista, eikä into ole loppunut vieläkään. Nyt se kohdistuu supersankarisarjakuvien lisäksi keskeisten hahmojen ja tarinoiden pohjalta tehtyihin elokuviin.

teksti Ville Hänninen

kuvitus Evan Androutsopoulos

Ville Hänninen: Miten päädyitte lukemaan supersankarisarjakuvia? Rami Rautkorpi: Aloin fanittaa supersankareita 1990-luvun alussa. 1990-luvulla supersankarielokuvista liikkui lähinnä kuumia huhuja, Batmaneja lukuun ottamatta. James Cameronin piti ohjata elokuva Hämähäkkimiehestä ja Ryhmä-X:stä. Arnold Schwarzeneggerin piti näytellä Kolossia. Ei noista mitään tullut.

Vuosikymmentä myöhemmin huomasin olevani paratiisissa. Pitkän odottamisen ja pettymysten jälkeen tehtiin lopulta suuren budjetin supersankarielokuvia! Ja monet niistä hyviä! Tämän takia pidän omalla tavallani lähes kaikista uusista elokuvista. Suuria pettymyksiä ei enää joudu kokemaan. Hanna-Pirita Lehkonen: Minä olin 11-vuotias lukiessani ekan Ryhmä-X-lehden, josta pidin valtavasti. Valehtelin ostavani sen veljelleni. Samalla veruk-

Hanna-Pirita Lehkosen nettisarjasta Immortal Nerd.

keella lehti myös tilattiin meille. Silloin supersankarilehtien lukeminen vaati vähän vastakarvaan tulkitsemista ja mielikuvitusta, vaikka Ryhmä-X:ssä olikin vahvoja naishahmoja. Hämähäkkimies ei säväyttänyt yhtään. Pidän oikeastaan nykyisistä Marvel-lehdistä enemmän: uusi Iron Man on musta ja Ms. Marvel muslimiteinityttö.

Ensimmäinen oma sarjakuvani oli Ryhmä-X-henkinen tarina. Kysyin koulukavereilta, millaisia cooleja mutantteja he olisivat. Kaikille paitsi yhdelle piti selittää, mikä mutantti on, mutta vastauksia tuli silti. VH: Mitä mieltä sitten olitte X-Men-elokuvista, joista ensimmäinen tuli vuonna 2000? RR: Edellisistä hyvistä Batman-elokuvista ja mistään hyvistä supersankarielokuvista oli kulunut aikaa. Ensimmäinen, Bryan Singerin ohjaama X-Men oli sarjakuville uskollinen ja toimi hienosti mutanttien keskitysleiri -metaforineen. Puvustus oli tosin kovin Matrix-henkinen, mutta keltaisiin asusteisiin ei uskallettu lähteä. Koin silti, että minua sarjakuvien lukijana arvostettiin, toisin kuin Batman ja Robin -elokuvassa. H-P: Olin lukiossa. Minulle Marvel oli silloinkin tärkeä, ei Batman, joten X-Menit vaikuttivat paljon. Värjäsin jopa tukkaani samanlaisen valkoisen raidan kuin Roguella. RR: Sen jälkeen elokuvat ovat menneet laadullisesti vuoristorataa, mutta perusideaan on koko ajan uskottu. VH: Näkyvätkö supersankarielokuvat omissa sarjakuvissanne? H-P: Aloitin sarjakuvien piirtämisen tosiaan lapsena supersankareista ja myöhemminkin olen tehnyt niihin liittyviä parodioita. Sarjakuvani käsittelevät usein sukupuolirooleja ja feministisiä kysymyksiä, ja mikä tahansa laji sopii siihen. Piirrän korealaiselle Webtoonsille kännykältä luettavaa sarjakuvaa kymmenen sivua viikossa. Siinä on pahis nimeltä Trash Lord ja hyvis nimeltään Queen of Clean eli en ole mennyt ”juurilta” kovin kauas. RR: Minä en parodioi mitään vaan otan lajin hyvin vakavasti. Omissa sarjakuvissani kuten Otto Sinisalon käsikirjoittamassa Fasilitaattorissa keskityn etenkin toiminnallisiin kohtauksiin. Ajattelen elokuvallisesti. Sarjakuvissa on minusta muutenkin siirrytty entistä elokuvallisempaan kerrontaan. Ikävä kyllä fiiliksen perässä juokseminen uhkaa kadottaa tarinan, jos sellaista oikein onkaan. H-P: Perinteinen parinkymmenen sivun supersankarisarjakuvalehti on sellainen, että siinä ei varsinkaan nykyään tapahdu mitään. Pari toimintakohtausta, ja siinä se. Tarina ei etene. VH: X-Men ja Sam Raimin Hämähäkkimies (2002) aloittivat supersankarielokuvabuumin, joka ei ole 15

Rami Rautkorven ja Otto Sinisalon Fasilitaattori – Maailmankaikkeuden vaarallisin mies (2011).

vuodessa laskenut kuin hetkittäin. Tällä hetkellä erilaisia tuotantoja on tekeillä enemmän kuin koskaan. Riittääkö niille yleisöä ja onko laatuun luottamista? RR: Varsinainen supersankarielokuvien kulta-aika alkoi vasta noiden jälkeen. Viime vuosikymmen kului lajin mahdollisuuksia haeskellessa. Välillä onnistui hyvin, välillä ei niinkään. Zack Snyderin Watchmen oli erinomainen, kun taas Frank Millerin Spiritistä puuttui ohjaajan näkemys. Sin City oli saanut hänet uskomaan itseään sellaiseksi.

Mielestäni supersankarisarjakuville on selvä markkinarako. Uusia isoja elokuvasarjoja tulee ylipäänsä vähän. Kostajien jälkeen suurin sarja kaupallisesti on Fast & Furious. Supersankarielokuvissa marssijärjestys on tällä hetkellä aika selvä: DC on tylsä, Marvel svengaa paremmin Deadpoolin, Guardians of the Galaxyn ja muiden ansiosta. H-P: DC:llä oli kova yritys Suicide Squadin kanssa. Kun ensin näin elokuvan, haukuin ihan pystyyn, mutta oli siinä muutama hyvä juttu. RR: Hyvät jutut tulivat käsikirjoituksen visioista. Valkokankaalla tulos ei ollut kauhean onnistunut. Käsikirjoittaja-ohjaajan näkemysten ei annettu toteutua, vaan sorruttiin kompromisseihin. Leikkaus oli kehno. DC-el okuvia leimaa epäonnistumisen pelko. Kaikesta koneistomaisuudestaan huolimatta Marvel antaa tehdä monenlaisia elokuvia. Odotan esimerkiksi Guardians of the Galaxy 2:lta paljon. VH: Mitä supersankarielokuvista puuttuu tällä hetkellä? H-P: Kaipaan niitä uusia hahmoja. Nyt tehdään vain klassisia supersankareita, jotka on luotu vuosikymmeniä sitten. Studiot eivät luota siihen, että uudet hahmot kuten nykyinen Ms. Marvel keräisivät katsojia, mutta ehkä kannattaisi uskoa. Uusi naispuolinen Rautamies kuulostaa jo ajatuksena mahtavalta. RR: Just tuli uutinen, että hän on nimeltään Ironheart! H-P: Catwoman ja Elektra vakiinnuttivat viime vuosikymmenellä sen näkemyksen, että supersankarielokuva ei voi menestyä, jos nainen on sen pääosassa. Että nainen ei myy. Sen takia Joss Whedon ei saanut Wonder Woman -käsikirjoitustaan etenemään. Mutta luulen, että se on käsikirjoituksen lisäksi näyttelijöistä ja markkinoinnista kiinni: Black Widow -elokuva Scarlett Johanssonin esittämänä voisi hyvinkin menestyä. Nuo eivät vain olleet kovin hyviä elokuvia. RR: Patty Jenkins tekee Wonder Woman -elokuvaa ensi vuodeksi, se voi olla kiinnostava. Muutenkin uudet tulkinnat kiinnostavat minua. Nyt siihen olisi mahdollisuus. Monen supersankarielokuvan ongelma on keskittyminen syntytarinoihin. Hämähäkkimiehen tapaisissa sarjoissa se on jo kerrottu moneen kertaan, mikä on hassua. Tuntuu, että Ihmenelosia ja Hämähäkkimiehiä tehdään vain, koska elokuvaoikeudet pitää hyödyntää jotenkin.

Kaipaan jotain isompaa visiota, mitä tahansa, kuten Christopher Nolanilla ja Bryan Singerillä oli. Uskon, että niitä myös löytyy. Laji on vasta nuori. Moni elokuva on jo koetellut rajoja, ja kuka tietää, miltä esimerkiksi tuleva Dr. Strange -elokuva näyttää. •