Arviot

Sankari omassa liemessään

tuomas tiainen

Iisalmelainen Petteri Tikkanen alias Black Peider on nallekarhun näköinen, kokoinen ja kenties tuntuinenkin paradoksi Suomen sarjakuvakentällä. Yhtäällä Tikkanen luo herkkiä ja hallittuja sarjakuvateoksia, kuten Sarjakuva-Finlandian saaneen Eeron (2010) ja sitä seuranneet nuoren miehen kasvua kuvanneet pienieleiset albumit. Toisaalla hän esiintyy virttyneisiin trikoisiin sonnustautuvana vapaapainija Black Peiderina, soittaa hikisiä keikkoja ja on sarjakuvadokumentaation mukaan sekä alati auliiden bändäreiden ahdistama että suvereenisti kaikkivoipa.

Kumpaakin edellämainittua maailmaan mahtuu. Black Peiderin edesottamuksista olemme saaneet lukea albumeista Black Peider (2008) ja Ura (2012). Ensin mainittu on kerrassaan mainio painotuote: ylilyövän tyylikkäisiin kansiin pakattu kooste luonnosmaisia ja herkullisen härskejä sarjakuvia. Ura puolestaan toimi paljoon ehtineen painijan välitilinpäätöksenä paketoimalla yksiin kansiin sarjakuvia, valokuvia, julisteita ja muistoja vuosien varrelta. Rumba-rocklehti on lisäksi julkaissut Black Peiderin strippejä ja reportaaseja vuodesta 2011 lähtien. Niitä nähdään kosolti myös Itse-kirjassa.

Black Peider onkin mainio raportoija. Hän jos kuka saa liven tuntumaan liveltä ja hien haisemaan hieltä myös paperille painettuna. Mitä seikkaperäisemmin Tikkanen aiheeseen paneutuu, sitä syvemmälle viedään myös lukijaa. Kirjan loppuun järkevästi sijoitetut pitkät Black Peider Awards -koosteet vuosilta 2012–14 kertaavat kotimaisen musiikkielämän kunkin vuoden sykähdyttävimpiä hetkiä. Sopii toivoa, että poukkoilevan polveilevat ja ylenmääräisesti mutta aivan ansiosta hehkuttavat gaalalähetykset, jatkuvat tulevinakin vuosina.

Alkuvoimaisuuden nimeen vannovan Peiderin valinnoista ei voi valittaa, sillä alkuvoimaisuuden voisi juuri hänen sanoa tuntevan. Enkä tarkoita vain kyvykkyyttä tunnistaa raakaa voimaa. Asiantuntijuutta on havaita myös pienieleisyys ja herkkyys,

tuntea suoraan sielusta nouseva taiteilijuus. Jukan & Jytämimmien ja Pertti Kurikan nimipäivien ohella Peider nostaakin palkinnoille esimerkiksi Tiiu Helinän elektrofolkin sekä Laura Moision, jonka ”Spiraali”-kappaleen soidessa autoradiossa Tikkasen oli parkkeerattava tien sivuun ja kuunneltava laulu loppuun. Kuinka moni meistä tekee niin?

Kokoelma-albumin pääosassa on musiikki, mutta välillä Tikkanen ehtii käsitellä esimerkiksi päänsärkyä ja atooppista ihoa. Muutamat sarjakuvantekoon liittyvät sivut ovat orpoja mausteita rockia henkivässä kirjassa. Kuvituksen ja sarjakuvan opettajana Tikkasella olisi takuulla substanssia esimerkiksi täysiverisen sarjakuvaoppaan tekemiseen – mikä vinkiksi kustantajille todettakoon. Toki Black Peiderkin piirtää, mutta tyytyy esittelemään erilaisten kynien viivaa ja erimuotoisia sarjakuvaruutuja. Aihevalikoimaltaan kirja on musiikkipainotuksesta huolimatta raikkaan oloinen ja monipuolinen. Itse sisältää ilahduttavan määrän myös todellisten artefaktien esittelyitä. Esineiden, tässä tapauksessa levyjen ja mielenkiintoisten instrumenttien, arvostajana nautin tästä syvästi. Jon Spencer Blues Explosion -kokoelmaansa Tikkanen esittelee levy levyltä yhtyeestä kertoessaan. 12 tuuman magneettilevylle ääntä tallentava Assmann-sanelin vaikuttaa liian upealta ollakseen totta (mutta totta se on!). Pesäpallomailasta valmistettavaksi aiottu kitara jää luonnoksen asteelle, vanhasta ensiapulaatikosta valmistettu soitin tehtiin oikeasti. Sarjakuvajulkaisuista Tikkanen ei syystä tai toisesta kerro, vaikka seuraa kenttää sisältä käsin (kenties liiankin likeltä?).

Parasta Itse-kokoelmateoksessa on Tikkasen vilpittömyys. Alati uutta koettavaa etsivä Black Peider innostuu levyistä ja keikoista suorastaan kadehdittavalla intensiteetillä. Ihailu lähentelee suoranaista fanitusta. Se on virkistävää, onhan ihailija omien sanojensa mukaan ylipainoinen nelikymppinen heteromies. Kriitikkopainotuksista välittämättä Peider muistelee lämmöllä jopa Bitch Alertin Heinietä, joka olikin toki asiallinen murisija yhtyeensä haukotuttavasta rrrrankkuudesta huolimatta. Myös koko kansan iskelmätähtien Suvi Teräsniskan ja Anne Mattilan palkitsemiset avartavat pakettia rock-uskottavuutta vähentämättä.

Ja mitä tekee musiikin ystävä saadessaan tietää Jukan & Jytämimmien lopettamisesta? Tietenkin tilaa yhtyeen nettikaupasta kasan pukimia ja muita tykötarpeita – ja nostaa rokettitrion keikalla laulu- ja kitarasolistin harteilleen patsastelemaan, vaikka viime kerralla vastaavan toimenpiteen vuoksi mykistyi kitara. Onnistunut keikka-akrobatia kirvoittaa painijan silmäkulmaan paljonpuhuvan kyyneleen.

Kirjan kylkiäisenä tulee Singer-SongfighterCD, ensimmäinen varsinainen Black Peider -äänite. Yhteistyössä Humu Recordsin kanssa julkaistun levyn sisältöä on aiemmin kuultu vain rajoitetusti levinneillä kaseteilla viitisen vuotta sitten. Puolen tunnin mittaan mahtuu puolentoistakymmentä lyhyehköä rykäisyä ja puhe.

Artisti itse haaveilee vinyyliversion painattamisesta, mutta ounastelee 300 kappaleen minimimäärästä kahden kolmanneksen jäävän nurkkiin lojumaan. Musiikki kyllä kuuluu laserformaatissakin, mutta aidoimmillaan se on toki esiintymistilanteessa. Ja niitä seurannee, mikäli reikiintynyt esiintymisasu vain kestää. • alati uutta koettavaa etsivä black peider innostuu levyistä ja keikoista suorastaan kadehdittavalla intensiteetillä.

Erinomainen esikoinen pohjoismaisen nykydekkarin hengessä

vesa saarinen

Helsinkiläistyneen Ossi Hiekkalan esikoisalbumia on jouduttu odottelemaan rikollisen pitkään. Harvoin odotus on palkittu näin ruhtinaallisesti. Kuvittajana ja kansitaiteilijana marinoituneen Hiekkalan Nimettömien hautojen maa nostaa Hiekkalan kotimaisen sarjakuvakerronnan raskaaseen sarjaan. Nimettömien hautojen maa on kolmen sarjakuvanovellin kokoelma noir-henkistä rikoskerrontaa. Novellit solahtavat pohjoismaiseen nykydekkaritraditioon – joskin sillä poikkeuksella, että ne ovat laatutavaraa. Synkän sinisävyisissä novelleissa pikkunilkit jakavat ja kokevat kovia kohtaloita. Esimerkiksi albumin avausnovellissa seurataan kodin, virkavallan ja rikollisporukan välillä taiteilevan Jarmon luiskahtelua kusisesta paikasta yhä kusisempaan.

Vaikka Hiekkala ei tarjoa henkilöhahmoilleen lohtua, koko albumia kannattelee hirtehinen ironia. Se ei tee lukukokemuksesta raskasta eikä karnevalisoi tarinoita tai henkilöhahmoja karikatyyreiksi, mikä on synti, johon nykydekkaristit toisinaan lankeavat. Ironisen synkeyden sävy toimii, ja siksi Hiekka

lan novellit käyvät – määritelmän mitä positiivisimmassa merkityksessä – kelpo dekkariviihteestä.

Sarjakuvaa Hiekkala tekee paitsi ammattikuvittajan myös sarjakuvatraditionsa tuntevan taiteilijan itsevarmuudella. Tyyli pokkaa angloamerikkalaisen indie-sarjakuvan kuten esimerkiksi Daniel Clowesin suuntaan. Kerronnan tunnelmassa ja henkilöhahmoissa on puolestaan jotakin samaa kuin Arto Salmisen romaanien surkuhupaisuudessa. Yksityiskohtien hinkkaajillekin Hiekkalan albumi on herkkua: automallit ovat tunnistettavissa, arkkitehtuuri tuntuu tutulta ja huoneiden sisustukset ovat täynnä bongailtavaa. Pikkunilkitkin istuvat tietysti pinnatuoleilla.

Aivan mainion albumin pahin kauneusvirhe on kansi. Se on sinänsä taitavaa työtä, mutta antaa ymmärtää sisällön olevan kauhuleffamaisempi kuin onkaan. Tarinat edustavat pikemminkin erittäin onnistunutta pohjoismaista dekkarikerrontaa, jonka toivoisi löytävän lukijoita niin laatusarjakuvan ystävistä kuin sarjakuvakerrontaa vähemmän tuntevista dekkariharrastajista.

Siksi: tee kulttuuriteko. Anna vaikka isänpäivälahjaksi dekkarin ystävälle ilkkaremeksen tai reijomäen sijasta laatuluettavaa. Anna Nimettömien hautojen maa.

Fantasiaa, sopivasti toisin kertoen

miia vistilä

Lilja on nuori voro-oppilas, joka haluaa edetä varkaiden killassa vaativampiin tehtäviin. Kun killan johtaja pitäisikin tytön mieluummin siivoamassa, tämä ottaa ohjat omiin käsiinsä, karkaa mestariltaan ja päätyy etsimään myyttistä kolmen kuninkaan aarretta.

Janne Kukkosen lähes 300-sivuinen sarjakuvaromaani on vaikuttava kokonaisuus. Lajityypin kliseet on käännetty ympäri lämpimällä huumorilla ja maailman yksityiskohdat mietitty tarkkaan. Viittauksia löytyy klassikkosarjakuviin fantasiagenren ulkopuolel-takin.

Keskiajan julmilla puolilla ei mässäillä, vaikka niistä voi ruutujen välistä päätelläkin ja taistelujakin riittää. Keksityn mytologian ja uskonnollisuuden tarkastelu on oma ilonsa sellaisesta pitäville.

Lapsille satu toimii sopivan jännittävänä seikkailuna. Lukijan on helppo uskoa, että taitava Lilja pärjää, vaikka olisi välillä tiukassakin paikassa. Kun tyttöjä on seikkailujen päähenkilöinä yleensäkin vähemmän, on tällainen rohkea sankaritar oleellinen esikuva sekä lukijoille että tarinoiden kertojille. Muita naishahmoja ei tarinassa juurikaan esiinny, vaan maailma on genrelle tyypillisesti sukupuolitettu ja seikkaileminen miesten työtä.

Aikuislukija nauttii huumorin monista tasoista. Genren konventioiden toisintoistamisen ohella ilahduttaa hahmojen syvä inhimillisyys. Lyhyilläkin dialogeilla ja mannereurooppalaisittain pelkistetyllä piirrosjäljellä avataan monia erilaisia persoonallisuuksia, päämääriä ja tunnetiloja. Kieli on herkullista, niin kuin tekijän äidinkielellä kirjoitetussa tarinassa parhaimmillaan.

Kuvakulmien ja perspektiivien valinnat luovat lennokkaan liikkeen ja tilan tunnun. Mahdollinen esikuva Thieves & Kings tulee varsinkin alusta mieleen, mutta kerronnallisesti Vorossa ollaan jo vahvemmilla.

Harmaasävyinen kuvitus ei tee oikeutta varsinkaan taustojen yksityiskohdille. Kun miljööt on mietitty tarkkaan ja kuvattu taidolla, väritys tekisi niistä vieläkin upeampia.

Ihminen poikkeusoloissa

tuomas tiainen

Emmanuel Moynot on sovittanut Irène Némirovskyn kuulun romaanin sarjakuvaksi. Tarina on vaiheikas. Venäjän vallankumouksen vuoksi Kiovasta Pariisiin emigroituneen juutalaisperheen tytär Irène loi kirjailijan uran uudessa kotimaassaan. Esikoinen David Golder (1929) ja sitä seuranneet teokset piirsivät tarkkaa kuvaa barbariaa kohti marssineesta Euroopasta. Lopulta Vichyn hallituksen juutalaislait tekivät työstä mahdotonta.

Némirovsky pakeni miehensä ja kahden pienen tyttärensä kanssa pieneen ranskalaiskylään, jossa hän kirjoitti pieneen vihkoon sodan etenemisestä kertoneet romaanit Myrsky kesäkuussa ja Dolce. Viisiosaiseksi suunniteltu Ranskalainen sarja jäi kesken, kun santarmit pidättivät kirjailijan heinäkuussa 1942. Nèmirovsky kuoli pilkkukuumeeseen Auschwitzissa kuukautta myöhemmin. Hänen puolisonsa murhattiin samalla leirillä pian tämän jälkeen.

Ennen internoimistaan perheen isä oli kehottanut vanhempaa tytärtään pitämään huolta matkalaukusta, jossa äidin muistivihkoa säilytettiin. Tyttäret pelastuivat saksalaisen upseerin kieltäydyttyä toimittamasta juutalaisperheen lapsia leirille. Totuus vih

kosta selvisi tyttärille vasta 1980-luvun lopulla, mutta Ranskalaisen sarjan julkaisua saatiin odottaa vuoteen 2004.

Moynot’n sovitus sarjan ensimmäisestä romaanista seuraa sodan alkuvaiheen tapahtumia useiden henkilöhahmojen silmin. Péricandin perhe on yhtä monijäseninen kuin vakavarainenkin. Gabriel Corte on itseriittoinen kirjailija, Charlie Langelet harmaantunut nautiskelija ja Michaudin pariskunta töissä pankinjohtaja Corbinin konttorissa, vain muutamia mainitakseni. Laaja hahmogalleria on teoksen suurimpia vahvuuksia.

Kun natsit saapuvat Pariisin porteille, kukin pakenee miten taitaa, mutta tien päällä on tungosta. Elintason säilyttäminen osoittautuu hankalaksi jopa eliitille, ja ruoan lisäksi pulaa on säällisistä yösijoista ja polttoaineesta. Puute johtaa rumiin taisteluihin, mutta Moynot ei kuitenkaan alleviivaa moraalin pettämistä. Opportunistien ylle lankeaa hiljainen häpeä.

Itse sotatoimia ei kuvata kovinkaan paljon. Konflikti vain väikkyy taustalla ihmisen raiteiltaan suistavana voimana.

Pitkän uran tehneen Moynot’n viiva on ranskalaisen eloisaa. ”Tietokone-efektimainen” harmaasävyväritys särähtää kuitenkin silmiini.

Sankarit elävät marginaalissa

reetta laitinen

Kati Kovácsin sarjakuvien ystävät eivät pety taiteilijan uuteenkaan teokseen. Kamileen labyrintin visuaalinen ilme on jo ensimmäisestä albumista, Vihreästä rapsodiasta (1994) tuttua mustavalkoista tussiterätyyliä, jossa on jo lähes nostalginen tunnelma.

Myös tarinasta on tunnistettavissa paljon Kovácsille ominaisia elementtejä. Tuttujen ainesosien yhdistelmästä syntyy kuitenkin jokaisessa albumissa aivan uudenlainen keitos. Kovácsin tuotannosta Kamileen labyrintti muistuttaa kenties eniten Josef Vimmatun tarinaa (2004). Kummassakin on pääosassa jollain tavalla elämässään vammautunut ihminen, jonka suhteet perheenjäseniinsä ovat ongelmalliset.

Oikeastaan kaikki Kovácsin tarinoiden sankarit ovat jonkinlaisia yhteiskunnan marginaalissa eläviä poikkeustapauksia. Näennäisestä altavastaajuudestaan huolimatta nämä hahmot eivät kuitenkaan ole ikinä kärsiviä uhreja. He ovat voimakasluontoisia yksilöitä, jotka säätävät itse kohtaloaan, vaikka se kulkisikin erilaisia polkuja kuin ne, jotka yhteiskunta on valmiiksi viitoittanut.

Myös lapsena sairauden myötä kuuroutunut Kamilee on nuori, reipas nainen, joka ottaa ohjat omiin käsiinsä eikä surkuttele itseään. 16-vuotias Kamilee asuu ukkinsa kanssa ja työskentelee tämän lintukaupassa. Kamileen suhde vanhempiinsa on vaikea. Isä kärsii ihoa suomuttavasta sairaudesta ja äiti on alkoholisoitunut. Kamileen tarina alkaa hänen kuuroutumisestaan, mutta lähtee jäljittämään pian lintukaupan asiakkaiden salaisuuksia. Nuoruudenrakkauttaan kaipaavan rouva Flooran ja naapurin eristäytyneen poikamiehen Rubenin kohtalot liittyvät jollain tavalla toisiinsa. Lopulta kaikki langanpätkät ovat kiertyneet toistensa ympärille. Loppuratkaisussa ne solmitaan yhteen ehkä hieman turhankin hätäisesti.

Tarinan puitteet ovat tummasävyiset, mutta Kovács käsittelee aihetta tälläkin kertaa lempeän ja välillä absurdin huumorin kautta. Ilkeä Kovács ei ole edes kaikkein vastenmielisimpiä hahmojaan kohtaan, eikä anna heille käydä liian huonosti.

Raivokkaan rehellisiä osumia

vesa saarinen

Julkisen sarjakuvapäiväkirjan tekijältä vaaditaan kovaa kanttia. Päiväkirjailija asettaa itsensä näyteikkunaan, jossa sekä taiteilijaa että hänen tekemisiään riepotellaan rankastikin. Samalla joutuu tasapainoilemaan monilla rajapinnoilla: mitä haluaa ja mitä saa kertoa? Mikä on kiinnostavaa? Miten taiteilla elämä sarjakuvaksi?

Suurelle yleisölle Kiroileva siili -hittisarjakuvasta tuttu Milla Paloniemi on paitsi sarjakuvan, kuvataiteen ja musiikinkin kentillä liikkuva taiteilija myös suomalaisen sarjakuvabloggaamisen ja sarjakuvapäiväkirjan pitämisen veteraani. En vaan osaa! -sarjakuvablogia (norpatti.sarjakuvablogit.com) Paloniemi on julkaissut vuodesta 2008 lähtien. Blogin tavallisimpana tyylilajina on rehellinen päiväkirjakerronta Paloniemen elämästä iloineen ja murheineen. 112 osumaa on kokoelma Paloniemen tuoreempia sarjakuvapäiväkirjamerkintöjä. Mukana on paitsi blogissa julkaistuja merkintöjä myös aiemmin julkaisemattomia sivuja – sellaisiakin, joiden julkaisemista Paloniemi lienee pohtinut pitkään.

Albumi on mainio osoitus Paloniemen taidosta vaihtaa sarjakuvakerronnan sävyjä. Samalla kun tunteet ja tapahtumat vaihtelevat muuttuvat myös kerronnan tyylit ja sävyt. Sivua kääntäessään ei

tiedä, onko seuraavalla aukeamalla luonnosmaista lyijykynäkerrontaa, maalauksellista melankoliaa vai jotakin aivan muuta. Vaihtelevuus on albumin vahvuus.

Toinen albumin vahvuus on sen raivokas rehellisyys. Albumin päiväkirjamerkintöjen kantavana teemana on tunteiden leimu. Päiväkirjan päähenkilö lipuu parisuhteensa päätyttyä ihastuksesta toiseen, elää hetkiä jääräpäisen täysillä ja käy säikähdyttävän lähellä kuolemaa. Vastaavaa avoimuutta ei suomalaisessa sarjakuvassa usein näe.

Rehellisyyteen ja henkilökohtaisuuteen toisaalta liittyvät albumin ongelmatkin. Koska Paloniemi ymmärrettävästi välttää paljastamasta tiettyjen henkilöiden nimiä tai kasvoja, ihmiset ja tapahtumat puuroutuvat välillä. Merkintöjen tiukempi karsiminen olisi terävöittänyt albumia.

Toinen albumin ongelma liittyy sen vahvuuteen eli rehelliseen henkilökohtaisuuteen. Päiväkirja on niin lähellä tekijäänsä, että ulkopuolisena albumin lukijana väistämättä miettii, mitä se antaa. Toki albumissa on koko joukko tarkkoja oivalluksia elämästä ja tunteista, mutta pääosin 112 osumaa on niin henkilökohtaista kronikointia, että välillä sarjakuvan sisään on vaikea päästä.

Monipuolisen sarjakuvataiteilijan avoin päiväkirja antanee eniten lukijalle, joka on seurannut Paloniemen sarjakuvablogia tai tuntee edes etäisesti henkilön sarjakuvan takana.

Jumissa ahdistuksessa

miia vistilä

Mielenterveys on yleinen aihe nuorten suomalaisten tekemissä sarjakuvissa. Näitä sarjakuvia julkaistaan usein ensin blogeissa tai muuten sosiaalisessa mediassa. Näin Ahistunu pupukin on löytänyt lukijakuntansa jo ennen albumin ilmestymistä. Elämältä piilopaikan sain -albumi on lempeä kokoelma strippejä arjesta ahdistuksen kanssa. Albumin esipuheessa tehdään selväksi, että piirtäjä-käsikirjoittaja Kris Keränen ja sarjakuvahahmo Pupu ovat kaksi eri asiaa.

Pupu on nuori henkilö, jonka pitäisi löytää töitä ja päättää tulevaisuudestaan. Hän haluaisi kuitenkin usein vain nukkua – ja välillä saada haleja ja huomiota, mutta samalla ajatuskin sosiaalisuudesta ahdistaa.

Pupu ei selittele, vaan näyttää, millaista on, kun kaikki ahdistaa. Asioiden tekeminen ahdistaa, ihmisten tapaaminen ahdistaa, yksinolo ahdistaa, köyhyys ahdistaa, työnhaku ahdistaa, tulevaisuus ahdistaa ja meneillään olevasta päivästäkin on vaikea selvitä. Eksistentiaalikriisikin kalvaa. Miksi olen olemassa? Ja miksi tuntuu, etten osaa mitään.

Sarjakuvissa ei mennä ahdistuksen taustoihin raha- ja tulevaisuushuolia lukuun ottamatta. Useimmissa stripeissä ahdistus on vain sitä itseään, selittämätöntä ja sellaisena elämää hallitsevaa. Juuri tämä selittämättömyys on albumin rankinta antia. Rankasta aiheesta huolimatta Ahistunu pupu on yleisolemukseltaan yllättävän kepeä albumi. Huumori on useimmiten lämmintä ja pehmeää. Aivan kuin sen avulla haluttaisiin kertoa ahdistusta kokemattomille ”älkää huolestuko, ei tämä tämän pahempaa ole, hupaisaahan oikeastaan” ja samalla tarjota saman kokeneille samaistuttava turvapaikka, jonne käpertyä.

Pelkistettyjä piirroksia ja eloisaa tekstausta on kevyt lukea. Albumilla on tärkeä paikkansa mielenterveysteemojen valtavirtaistamisessa. Lyhyt kokoelma kiertää aihetta monipuolisesti. Sarjakuvan avulla ahdistuksen arki aukeaa niillekin, joille vastaavat kokemukset eivät ole omasta elämästä tuttuja.

ADHD-Sheikin pinkit seikkailut

reijo valta

Marko Turusen ADHD-Sheikki perustuu tosikertomuksiin. Sarjakuvataiteilija on haastatellut peitenimen takana olevaa, omasta halustaan nimettömäksi jäävää miestä. Hänen tarinansa ovat saaneet Turusen tyylin mukaisen sarjakuvamuodon.

ADHD-sheikin toinen osa keskittyy kertojan naissuhteisiin ja niistä syntyneisiin lapsiin. Mimmikapasiteetti on ADHD-Sheikille tärkeää. Pidempien suhteiden sijaan hän on suosinut lyhyitä, koska siten on päässyt nopeammin “panemaan jotain muuta”. Naisilla on usein suuret tai uskomattoman suuret tissit. Naimisiin ADHD-Sheikki ei ole suostunut, vaikka ottajia olisi ollut. Toiset ovat houkutelleet häntä hyvällä ja toiset uhkaamalla pahalla. Kertomusten mukaan lapsia on siunaantunut kolme. Aloite on tullut yksinomaan naisilta.

ADHD-Sheikin tapa kertoa elämästään on hyvin tyypillinen, tuttu satunnaisten kapakkatuttujen kertomuksista. Oikeastaan se on vain tapa kertoa. Turunen toistaa sen uskollisesti, mutta tulee samalla luoneeksi jotakin uutta.

Mikäli lukija haluaa ADHD-Sheikille äänen, sen voi napata You Tubeen ladatuista videoista. Yksi niistä on otsikoltaan ”Naiset on helppoja”.

Finninaamasta kertovaan tarinaan Turunen on pyytänyt Tea Tauriaista piirtämään viiden sivun jakson, joka antaa äänen vastapuolelle, ahdistellulle naiselle. ADHD-Sheikki kuittaa sen valheena: ”Osa lehtijutusta oli valetta. En lyönyt sitä naista eikä minulla ollut kirvestä.”

Nais- ja lapsijutut ovat lyhyitä, usein vain parin sivun mittaisia. Teoksen lopettavaan, merkitykselliseen ”Kuoli saatana” -tarinaan riittää kaksi ruutua. Toisen osan pisimmässä tarinassa on pitkä salaperäisille jatkoille vievä alustus. Kerronnan rempseys ei peitä sitä, että osa asioista on ollut vaikeita. Mutta ADHD-Sheikki ei ilmeisesti tahdo niitä käsiteltävän vakavasti tai vakavina.

Kaksivärinen painatus sopii sarjakuvalle hyvin. Toinen osa korostaa kirjan teemaa ja kulkee Tauriaisen osuutta lukuunottamatta pinkin eri sävyissä. Turunen on kaavaillut ADHD-Sheikin seikkailuja neliosaiseksi kirjasarjaksi. Sarjakuvia voi seurata myös netissä maksumuurin takana. Vuositilauksen tehnyt saa myös painetun kirjan. Kolmannen kauden aloitti tarina ”Tuliaisia Vietnamista”.

Hyvät, pahat ja rumat pyhät

vesa kataisto

Ilmestyessään ensi kertaa 1990-luvun lopulla Preacher oli erilainen hittisarjakuva. Käsikirjoittaja Garth Ennis ja piirtäjä Steve Dillon tuntuivat yrittävän ylittää jokaisessa uudessa numerossa edellisen törkeydet ja nyhtää vielä isomman pyhän lampaan paljaaksi. Preacher oli ilkeä pyhäkoulukiusaaja hyvällä asialla.

Vajaassa parissakymmenessä vuodessa se on säilyttänyt suurimman osan tuoreesta härskiydestään, kiitos hyvin rakennettujen henkilöhahmojen ja tilanteiden. Välillä päätarina huojahti sivupoluille, mutta ei vielä tässä sarjan kolmannessa koosteessa. Kirja alkaa kahdella oheistarinalla, joilla selvitetään parin keskeisen hahmon taustoja. ”Pysäyttämättömän Tappajien pyhimyksen” syntykertomus on yhdistelmä Clint Eastwoodin Armotonta ja nihkeintä italowesterniä. Kaikkensa menettänyt kostaja saa Helvetin jäätymään, ei kumarra ketään ja tykittelee lännen pikkukaupungin surkeat asukit, niin konnat kuin lapsetkin, lihamurekkeeksi ennen kuin pääsee viettämään hetken lepoa.

”Cassidy – verta ja viskiä” on puolestaan räkäinen pastissi Anne Ricen hienostelevista vampyyriromaaneista. Viinaanmenevä irkkuvampyyri kohtaa New Orleansin dandyverenlatkija Eccariuksen, joka pompottaa omaa goottifanikerhoaan.

Nämä ”Enfants du Sangin” haihattelijat palaavat mukaan päätarinaan, jossa Cassidy, pakkoleipäpappi Jesse Custer ja hänen tyly tyttöystävänsä Tulip pähkäilevät keskinäisiä suhteitaan. Custeria kiinnostaa eniten oma kohtalonsa ja kuka on sen hänelle määrännyt.

Taustalla vilkkuu Ennisin ja Dillonin kehittämien friikkien ohella myös todellisen elämän julkimoita, kuten Jessen henkiopas John Wayne ja nuorena kuollut koomikko Bill Hicks. Preacher on hieman jähmeästi piirretty kaasuttelu halki länsimaiden rappion ja järjestäytyneiden uskontojen, erityisesti Katolisen kirkon oppien ruumiinavaus. Estottoman poikamaista ja räävitöntä, kaiken kaikkiaan saatanallisen viihdyttävää sarjakuvaa. Kiitokset myös suomentaja Antti Koivumäelle, joka on malttanut pitää kielen posken sisäpuolella.

Kielen vääntelyä

heikki jokinen

Kieli on mukava väline. Sillä voi leikkiä, ja sitä voi väännellä. Se on usein hauskaakin. Mutta rajansa kaikella.

Oululaisen Veli-Matti Uralin (s. 1991) esikoisalbumi Keijo Teuras perustuu suomen kielen kaksoismerkityksiin. Mafiapomo antaa Keijolle käskyn. Hänen on saatava yksi heittämään veivinsä, leikattava toisen kurkku ja hoitamaan yksi jos toinenkin päiviltä. Siinä saavat sitten vihannekset kyytiä ja gangsteri ajetaan pois tyttöystävänsä Päivin luota.

Kaava voisi toimia tiettyyn rajaan asti, mutta 64-sivuisen kirjan mittaa se ei kanna. Toistuessaan melko yksinkertainen asetelma alkaa puistattaa.

Albumin loppupuolella tarinaan alkaa ilmaantua muitakin, tervetulleita piirteitä. Mekaaninen sa

nojen kaksoismerkityksillä leikittely saa rinnalleen hiukan muitakin sävyjä. Muutama strippi ottaa mukaan presidentti Vladimir Putinin, jonka tekoja kommentoidaan.

Mielenkiintoisempi on joissakin stripeissä esiin vilahtava Pomon ja Keijon suhde. He ovat isä ja poika. Suomeen Sisiliasta emigroitunut isä on olevinaan kova mafioso, ja Keijo on olevinaan hänen leivissään oleva tappaja. Kumpikaan ei onnistu missään, ja suhteeseen ilmestyy jo alitajunnan kerrosten sävyjä.

Suurimman osan albumista täyttävillä sanavitseillä Keijo Teuras ei pyrähdä lentoon. Mikäli kerronta ohjautuisi hieman enemmän hahmojen suhteisiin ja tuntoihin, tarina saattaisi toimia.

Albumi koostuu yksittäisistä kahden rivin stripeistä. Piirros on kehittynyt sarjan edetessä, ja yksityiskohtien kuvauksen vähetessä se muuttuu vähitellen melko luettavaksi.

Nykyvanhemman työkalupakki

tuomas tiainen

Kanadalais-ranskalainen Guy Delisle on sekä eksoottisissa maissa asunut nykysarjakuvahuippu että kahden lapsen isä. Sujuvalukuisista mutta informatiivisista sarjakuvareportaaseistaan tunnetun Delislen teokset ovat käsitelleet elämää Kiinassa, Pohjois-Koreassa, Myanmarissa ja Israelissa. Kansalaisjärjestön riveissä työskentelevää vaimoaan kentälle ja sen reunamille seurannut animaattori ja sarjakuvapiirtäjä käytti aikansa hyväkseen ja työsti komennuksista sarjakuvia. Jossain vaiheessa pariskunnan aika on riittänyt myös lasten hankkimiseen. Jälkikasvun hoitaminen toi reportaaseihin oman inhorealismilisänsä.

Nyt Delisle purkaa isyyden kokemuksia pieneen kirjaseen. Huonon isän opas on kivasti käteen sopiva laitos parahultaisen lämpöisiä sattumuksia lapsiperheen arjesta. Kirjan nimen mukaisesti albumiin on koottu tilanteita, joista vanhempi ei ei välttämättä ole ylpeä. Ei isä-Delisle mikään hirviö ole, mutta pitkähermoisemmankin kasvattajan uraan mahtuu väistämättä tilanteita, joita ei jälkikäteen tule muistelleeksi esimerkillisinä. Kiristyksen, uhkailun ja lahjonnan lisäksi keinovalikoimaan voi lisätä valehtelun, pelottelun ja sarkasmin. Sivuoireena saattaa seurata syyllisyys.

Kerronnan ammattilaisena Delisle osaa asiansa. Lyhyet episodit on rytmitetty hyvin ja lukeminen on luontevaa. Opettajuudesta ei niin vain pääsekään eroon, joten tässäkin kuvien ja sanojen suhteen varsin kitsaassa albumissa pääsemme nauttimaan opeDelislen luennoista. Perheenisä kouluttaa lapsiaan elävöittämisen saloihin näyttämällä, kuinka animoida mahassa itävä, suun kautta valoon kasvava aprikoosipuu.

Pienen tyttärensä piirrosta suomiva Delisle vaikuttaisi sen sijaan suoltavan fiktiivisiä moitteita, jyrkkä paasaus ei tunnu järin uskottavalta. Animaattori menee lisäksi omaan vipuunsa kuvatessaan luentoa kuuntelevan lapsen sivusta toiseen tismalleen samassa asennossa. Muutama vaihtoehto-Alice auttaisi staattisuuteen.

Kokonaisuus on lämminhenkinen ja kaikkinensa kiva, mutta lopulta aika nopeaan unohdettava. Se on eittämättä välityö, mutta auttaa pahimpaan Delisle-hätään. Minne perhe mahtaa seuraavaksi matkustaa?

Kasari ei ollut bling-bling

antti vainio

Jouko Nuoran omaelämäkerrallisen Kultaisen nuoruuden toinen osa käynnistyy vuoden 1983 syksystä. Jouko on 19-vuotias nuori taitelija, täynnä virtaa mutta rahaton: ”Mikään ei ollut ilmaista paitsi asfaltti ja katuoja.”

Mahtavaa! Me, jotka oikeasti muistamme 1980-luvun Helsingin, tiedämme, että se ei ollut bling-blingiä. Kaupunki oli paska, ja ”kasarissa” parasta on, että se on ohi, mennyt & förbi.

Jo pelkästään ajankuvan vuoksi Kultainen nuoruus on lukemisen arvoinen. Ohi vilahtavat sellaiset maailman mittakaavassa yhdentekevät, mutta stadilaisille merkittävät ilmiöt kuin yökahvilat, Rambo 2 (ikihuonoudessaan unohtumaton, katsottiin se alaikäisinä lonkerokassillisen kanssa), Backstage, Stadin punk-skene, ekat reissut mantereelle... vain joitakin mainitakseni.

Nuora uhraa aika paljon sivuja ajan poliisien töykeydelle, mutta se on perusteltua. Harva nykyisistä systeeminvastustajistakaan ymmärtää, kuinka tylyjä poliisit saattoivat tuolloin olla. Ja tietenkään taiteilija ei olisi oma itsensä, jollei albumi olisi täynnä alastomia naisia, seksiä ja huumeita. Ennen aidsia touhu oli jokseenkin railakasta, kun seurauksena oli ikävimmillään kutiseva pippeli ja nöyryytys

kuppaklinikalla.

Kaikki hyvin tähän asti, mutta sitten se ongelma: Kultainen nuoruus 2 on pirun vaikeasti lähestyttävä albumi, koska jo alku on niin tukkoinen, vaikka sen pitäisi temmata mukaan ja koukuttaa tarinaan. Sivut ovat täynnä tekstimassaa ja ruutujen logiikka on välillä hyvinkin hämärä. Nuora on aina ollut underground-mies, mutta hetkittäin sivut muistuttavat S. Clay Wilsonia, jonka sarjakuvista kukaan tuntemani ei ole ymmärtänyt mitään.

Tämä toimii kylläkin mainiosti silloin, kun Nuora kuvailee psykoosiaan tai fiilistelee lempimusiikkinsa kanssa. Esimerkiksi ylistys Tom Waitsille on hieno.

Taiteilija tekee sivunsa fiiliksellä ja hyvä niin. Joskus vähemmän on kumminkin enemmän. Minulle olisi riittänyt neljännes siitä diibadaabasta rakkauden olemuksesta. Samalla sivuista olisi tullut helpommin luettavia.

Piirtäjänä Nuora on toki loistava perinteinen pipertäjä. Osa sivuista näyttää todella hienoilta. Omaelämäkertasarjakuvien lajityypissä tämä miellyttää erityisen paljon, koska turhan moni kuvittelee omaa elämäänsä niin mielenkiintoiseksi, että kaikki haluavat lukea siitä, vaikka tarina olisi kuvitettu tikkuukoilla. Nuoran elämä sen sijaan on ollut aidosti mielenkiintoinen ja hän piirtää sen hillittömän yksityiskohtaisesti. Hetkittäin liiankin.

Suomipoika viimeisellä rannalla

tuomas tiainen

Suomen parhaan yhtyeen Radiopuhelinten keulakuvana tunnettu Jyrki A. Mäki on piirtänyt viime vuosina ahkerasti. Musta lipas on Mäen kolmas albumi viidessä vuodessa. Tällä kertaa Mäen sankari Valtte Railo, ryypystä toiseen ajautuva jokamiesluokan sankari, seikkailee eksoottisen Bogawondan diktatuurin hämärillä kujilla. Jos edellinen Kiskoja (2014) oli suljetussa paikassa tapahtuva (suomalaisen) mielen luotaus, Musta lipas avartuu laajemmas. Mäki tukeutuu eurooppalaiseen seikkailusarjakuvaperinteeseen. Paikoin Musta lipas muistuttaa esimerkiksi Tintin seikkailuja, tai ainakin nuhjuisempaa meikämukaelmaa klassisesta belgilukemistosta. Hämärät basaarit, takapajuiset hirmuvallat ja kirkassilmäiset vallankumoukselliset ovat kuin suoraan mestari Hergén työkalupakista. Mäen piirrostyyli ei sentään ole ranskalais–belgialaisen selkeää vaan kosolti suttuisempaa. Yhtä kaikki, tarinassa on verratonta imua.

Alussa porottaa aurinko Valtte Railon ajelehtiessa kumiveneellä autiosaaren rantaan. Pusikosta löytyy parroittunut mykkä, jolle Railo päättää iltanuotiolla kertoa tarinansa. Casablancaan passittomaksi päätynyt suomalainen tempaistaan mukaan juoneen, jonka tarkoituksena on syöstä piskuisen Bogawondan saarivaltion tyranni vallasta. Fetsipäinen muukalainen, jolla on sattumoisin hallussaan Railon kadonnut passi, kertoo piilotetusta lippaasta. Lippaaseen on suljettu kadonneen ranskalaisjournalistin keräämää todistusaineistoa Bogawondan hallinnon julmuuksista. Julki tulleessaan tiedot voisivat edesauttaa suljetun valtion demokratisoitumista.

Helpommin sanottu kuin tehty. Valtte Railo löytää itsensä Banaaniranta-saarelta, jonka edustalla olevalle luodolle lipas on piilotettu. Bogawondan ainoaksi ulkomaalaisille avoimeksi osaksi Banaaniranta kuhisee laumoittain poliiseja, ja turistiksi naamioituneen Railon olo kääntyy pian tukalaksi.

Seuraa takaa-ajoja, kuolemanvaaroja sekä useita ryyppyjä paikallista yrttiviinaa ja useampi keuhkollinen väkevää bogawondalaista sikarinsavua. Tarinasta ei puutu äkkinäisiä käänteitä, mutta toimintaa rauhoitetaan verkkaisemmilla episodeilla.

Valtte Railon kolmas seikkailu on kaikin muodoin oivallinen sarjakuva. Päähenkilö on juuri sellainen rakastettava renttu, joka ajautuu seikkailuihin tuosta vain. Tällä tahdilla niitä voi hyvinkin tulla vielä useita lisää, onhan meillä ilonamme työteliäs elämäkerturi. Mutta kuka tekisi sarjakuvan J. A. Mäen rikkaasta elämästä?

Tuhannen markan seteli

aino sutinen

Anders Chydenius (1729–1803) oli kokkolalainen valistusajattelija, klassisen liberalismin edistäjä ja pappi, häkellyttävän monen muun asian ohella. Hän ajoi Ruotsin valtiopäivillä uskonnon- ja sananvapautta, sillä seurauksella, että ennakkosensuuri lakkautettiin ja vapaa lehdistö ja tiedonvälitys saattoi syntyä. Maailman etujoukkoa tällä saralla siis.

Mikään historiaan unohdettu hahmo Chydenius ei ole ja hänet on ikuistettu esimerkiksi vanhaan seteliin. Mutta kuinka elää hänen henkinen perintönsä? Kysymys vaivaa sarjakuvan tekijöitä.

Edelleenkään sana ei ole kaikkialla vapaa, kuten teoksessa muistutetaan. Saavutetuista eduista pitää usein taistella. Vapaus tuo vastuuta – edistys ja demokratia vaativat ihmisiltä ajattelun kykyä ja sivistystä. Sananvapaus ei merkitse, että mitä tahansa kannattaa töräyttää, eikä demokratia tarkoita vaalilipukkeen pudottamista kerran neljässä vuodessa.

Demokratian ulkoiset puitteet saattavat olla kunnossa, mutta turhan moni on samalla roskalehdistön höynäytettävissä. Ainakin tämäntyyppisiä teemoja nousee esiin erityisesti kirjan kuvapuolella. Rasismi on myös yksi ajankohtainen teema.

Lauri Tuomi-Nikulan käsikirjoittamassa ja Siiri Viljakan piirtämässä Viimeisessä puheessa Chydenius kiipeää haudastaan nykyaikaan, huolestuneena aikamme moraalisesta tilasta. Hän pyytää meitä pyyhkimään pölyt omista teoksistaan ja tuntee vainajaksi yllättävän hyvin myös sosiaalisen median ja muut ajan ilmiöt. Dialogi syntyy tämän papan ja nuoren diginatiivin Iriksen välille. Iris kyseenalaistaa myös Chydeniuksen ajaman vapaakaupan seurausten siunauksellisuutta.

Internet nousee dialogin lopussa eräänlaiseksi tiedonvälityksen pelastajaksi. Jaetaan Chydeniuksen perintö kaikelle kansalle, koko maailmalle! Näinkö väline on pelkästään vapauttaja? Kuka omistaa sosiaalisten medioiden datan ja millaisilla markkinalogiikoilla ne toimivat? Sarjakuva herättää monia jatkokysymyksiä, kuten oikein onkin.

Kuvitus nojaa erityisesti mukavan kouriintuntuvasti ja ilmeikkäästi käsin piirrettyihin ja väritettyihin joukkokohtauksiin ja kollaaseihin. Suurten puheiden ohella matkataan ympäri maailman varsin dramaattisiinkin näkyihin. Kirjassa saarnataan paljon sormi pystyssä, mutta se sananvapauden etujoukoille sallittakoon.

Välillä puhekuplien monisanainen asia vaatii keskittymistä ja sen selkeyttämiseen olisi voinut käyttää apuna myös asioita tarkemmin jäsentävää kuvitusta.

Tanssiva suomalainen

ville hänninen

Christer Nuutisen Doolbyland tuntui Rumba-lehdessä hiukan väliinputoajalta. Vuosina 2005–2011 ilmestynyt sarja ei perustunut voimakkaaseen päähenkilöön (Black Peider) tai niiden kavalkadiin (Kramppeja ja nyrjähdyksiä) muttei myöskään esitellyt pop-maailman ikoneita erikoisissa tilanteissa (Jarkko Vehniäisen Suosikkiin tekemät sarja- ja pilakuvat) saati pannut heitä vääntelemään estottomasti suomen kieltä (Nyrok City).

Kuten niin usein, lehtisarjakuva näyttää piirteensä kunnolla vasta kokoelmassa. Kirjasta puuttuu lehden muu visuaalinen ja kirjallinen aines: on vain itse sarjakuva. Se auttaa keskittymään. Maailmasta saa myös paremmin kiinni, kun sarjoja saa luettavakseen kerralla useamman.

Doolbyland on ennen kaikkea yksityiskohtien, värien ja tyylien sarjakuva. Tarinaa sarjassa ei usein ollut edes nimeksi. Sen sijaan kerronta on ihastuttavan eklektistä niin yksittäisissä stripeissä kuin kokonaisuuden tasollakin.

Varsinkin Doolbylandin alkuvaiheessa Nuutinen haki sarjan ilmettä kuumeisesti, pysähtymättä mihinkään mieleiseen. Välillä oli ruutujako, välillä piirtäjä tyytyi yksittäiseen tunnelmakuvaan. Välillä pari väriä riitti, välillä oli ihan välttämätöntä käyttää paletin joka nappia.

Kokoelman tasolla Nuutisen kokonaisidea erottuu. Hän on tahtonut kuvata musiikin maailmaa kaikkinensa, värejä ja tyylejä, sävyjä ja hetkiä. Persoonallisuuksiin asti taiteilija ei kummemmin kajoa, mutta Nuutisen intohimo välittyy. Hän kuvittaa rytmimusiikin olemusta ja suoranaista magiaa.

”Polveileva maisema voi kätkeä yllätyksen jo seuraavan kumpareen taa”, pohtii hippimies sieni kädessään ja tietysti ruudun voi nähdä avaimena paitsi Nuutisen sarjaan myös hänen koko tuotantoonsa. Nuutinen alkoi kesken Doolbylandin – vuonna 2008 – piirtää jälleen Kramppeja ja nyrjähdyksiä. Välissä kuluneet vuodet ja miksei Doolbylandkin ovat tuoneet hänen tyyliinsä raikkauden lisäksi ammattitaitoa.

Kummassakin 2000-luvun sarjakuvassa näkyy sama piirre, joka on ohjannut Nuutista (s. 1971) niin 1990-luvun Muusa-lehdissä kuin yhteen albumiin jääneessä Luonnonhistoriaa-tarinassa: villi kokeilunhalu. Runopoika numero yksi pitää kiinni sävellajeistaan, mutta vaihtaa soitinta ja heittäytyy villeihin rytmisessioihin ihan milloin huvittaa.

"Eikä näillä leveysasteilla pelkästään nappuloita näpräten lämpimänä pysy!" "Pitää tanssia kanssa!"

slik

slik

kla

Koirahulluuden korkea veisu

otto sinisalo

Yoshihiro Takahashi ei kenties ole maailman mittakaavassa merkittävä mangaka, mutta vuonna 1953 syntyneellä piirtäjäveteraanilla on Suomessa vankkumaton fanikuntansa. Suomessa kulttisuosion saanut Hopeanuoli-sarja on omalaatuinen yhdistelmä poikain toimintamangaa ja Ruohometsän kansa -henkistä eläinfantasiaa. Tarinoissa ihmisten maailma jää alisteiseksi koirien ja muiden luonnonkappaleiden monimutkaisille sukukronikoille ja valtataisteluille. Puhuvat koirat eivät kuitenkaan tarkoita harmitonta faabelia, vaan Takahashi kanavoi tarinoihinsa paitsi luonnon kauneutta, myös sen väkivaltaisuutta. Irtoraajat lentelevät ja veri roiskuu kun elukat ottavat mittaa toisistaan.

Vuonna 2014 alkanut Akame-sarja ei jää edeltäjiensä varjoon brutaaliudessa. Feodaaliaikaan sijoittuva tarina kertoo Hopeanuolesta tutun Akame-koiran esivanhemmista. Luontoa ja eläimiä kuvataan Takahashin faneille tutulla pieteetillä ja rakkaudella. Sarjan ensimmäisessä osassa naapurimaiden armeijat uhkaavat Igan maata ja tietysti Igassa kasvatettavil

la ninjakoirilla on ratkaiseva rooli yhteenotossa.

Jos ”ninjakoira” kuulostaa älyttömältä, ei hätää: se on juuri sitä itseään. Hurtat eivät ole mitä tahansa sertinpurijoita vaan kantavat selässään miekkoja ja tosipaikan tullen paloittelevat vihollisrakit kilon paloiksi hampaissaan roikkuvalla katanalla.

Maalaisjärjellä voisi ajatella koiran suosivan taistelussa miekan sijaan esimerkiksi hampaitaan. On kuitenkin myönnettävä, että taistelukohtaukset on kuvitettu rakkaudella ja riisuvat järjettömyydessään aseista. Myös miekkailevien koirien kontrasti sinänsä hyvin hahmoteltuun feodaaliseen konfliktiin on hulppea.

Akame onkin todellinen koirafanien sarjakuva. Siinä koirat ovat paitsi isäntiään etevämpiä, myös niin tärkeitä isännilleen että kaikki muu on toissijaista. Sotaherran ensimmäinen huolenaihe näyttää olevan pelastaa koiranpennut lähestyvän armeijan edestä siinä missä ihmislapset laitetaan aseisiin. Eräs päähenkilöistä taas muistelee kuollessaan lähinnä koiriaan – vaikka tämän oma poika on paikalla! Suomalaisen sarjakuvan lentävää lausetta mukaillen: ”Koirat on vaan niin ihania, että niitä on pakko vähän lyödä miekalla!”