Feministinen sarjakuvaresidenssi

Piirtämistä, tekstiharjoituksia ja kevätaurinkoa

teksti Miia Vistilä kuva Taina Hakala

aurinko paistaa kesäisesti uimarannalle, kun kävelen Helsingin Lauttasaaressa kohti Villa Salinia. Sata vuotta vanhassa rantahuvilassa on alkamassa pääkaupunkiseudun kolmas feministinen sarjakuvaresidenssi. Tänä vuonna aiheena on omaelämäkerrallinen ja dokumentaarinen sarjakuva. Viime vuonna käsiteltiin feminististä aktivismia.

Vuorossa on neljä päivää työpajoja, piirustus- ja kerrontaharjoituksia, esitelmiä ja vapaata hengailua. Suurin osa tulijoista on Suomesta ja Ruotsista. Ohjelma on englanniksi, mutta käytämme eri kieliä tilanteen mukaan. Vapaata aikaa on varattu myös pelkkään oleiluun ja ihmisiin tutustumiseen. Jos sosiaalisuudesta ei välitä, voi myös vetäytyä yläkerran makuuhuoneisiin nukkumaan tai lähteä ulos kävelylle. – Tykkään saattaa ihmisiä yhteen. Halusin järjestää tapahtuman, joka olisi avoin erilaisille ihmisille, niin ammattilaisille kuin niillekin, jotka vasta ovat kiinnostuneita sarjakuvien tekemisestä. Halusin myös, että mukaan voi tulla, vaikka ei voisikaan osallistua kaikkeen. Ja halusin pitää tapahtuman ilmaisena osallistujille, jotta rahan vähyyskään ei olisi esteenä, residenssin tuottaja ja ohjaaja Taina Hakala kertoo tapahtuman jälkeen.

Residenssin suunnittelu alkoi jo vuotta aiemmin. – Mietin ihan aluksi residenssin teemaa ja harjoituksia. Kun viime vuonna oli yhteisöllistä aktivismia, tänä vuonna halusin kääntyä sisäänpäin ja tutkailla omaelämäkerrallista ja dokumentaarista sarjakuvaa, hän sanoo

– Teetin harjoituksia, joita olin ohjannut tai tehnyt itse aiemmin.

Residenssissä muun muassa suunniteltiin oma hahmo esimerkin pohjalta, piirrettiin nopeita croquis-luonnoksia mallista, tehtiin erilaisia teksti- ja kuvakäsikirjoittamisen harjoituksia sekä kokeiltiin eri välineitä.

Mukana oli myös kuvakerronnan klassikko eli perinteinen rakettitehtävä. Siinä kuvataan puhekupFeministisen sarjakuvatoiminnan aktiivi, taiteilija Taina Hakala kertoo, kuinka sarjakuvaresidenssi järjestetään.

lattomilla ruuduilla astronautin matka avaruuteen, toiselle planeetalle ja takaisin kotiplaneetalle, jossa odottaakin yllätys. Rakettiharjoituksessa harjoitellaan kuvakerrontaa, sanojen käyttäminen on kielletty. Ryhmät piirtävät oman osansa tarinasta postit-lapuille. Sitten toiset yrittävät tulkita piirrokset ja kuvien toimivuudesta keskustellaan. rohkaiseva. Samoin nopea vastaaminen ilmoittautumisiin, ulkomaisten vieraiden saapumisten vastaanoton säätäminen ja niin eteenpäin piti ehtiä tehdä ajallaan tiettyyn aikaan vuodesta.

– Parasta onkin järjestää porukalla, niin että tehtäviä voidaan jakaa. Niin ei tarvitse huolehtia, että miten käy jos sairastuu, kertoo Hakala.

Järjestelytyötä • Kun se, mitä halutaan järjestää, on selvillä, alkaa apurahojen haku.

– Apurahoja tulee hakuun ympäri vuoden, joten vuosi on ideaali aika järjestää tapahtumaa.

Apurahojen hakemiseen kuluu paljon työtunteja, mutta samalla niiden kirjoittaminen selkiyttää, mitä ollaan tekemässä ja kenelle. Eri tahoilta voi hakea tukea vähän eri asioihin ja apurahan myöntäjien preferenssien selvittämiseenkin menee aikaa. Feministinen sarjakuvaresidenssi sai tänä vuonna tukea Suomalais-ruotsalaiselta kulttuurisäätiöltä ja Sarjakuvantekijät ry:ltä.

– Rahaa kului esimerkiksi matkakuluihin, välineisiin ja kokin palkkaan. Budjetoin ja maksoin myös itselleni palkkaa tapahtuman järjestämisestä. Halusin myös tarjota osallistujille kunnon välineet, jotta kaikilla olisi kerrankin mahdollisuudet sellaisiin.

Kaikesta ei tarvitse maksaa. Tapahtumia järjestäessä kannattaa kartoittaa yleishyödylliset toimijat, jotka tarjoavat esimerkiksi tilojaan käyttöön.

– Residenssin paikan saimme käyttöömme sitä vastaan, että järjestämme Naisunionilla myöhemmin sarjakuva-aiheista ohjelmaa, suomalais-ruotsalaisen lukuesityksen Helsingin sarjakuvafestivaalien aikaan, Hakala kertoo.

Mitä enemmän järjestämisessä on eri tahoja mukana, sitä enemmän aikaa kuluu viestintään.

– Tänä vuonna järjestin residenssin yksin. Itse tekemisessä on se hyvä puoli, että voi tehdä päätökset nopeasti itse, aikaa kuluu vähemmän ihmisten kanssa sopimiseen.

Silti viestintä vie aikaa. – Apurahahakemusten lisäksi esimerkiksi asioiden ilmaiseminen vieraalla kielellä tavallisessakin sähköpostien vaihdossa vaati miettimistä, kun halusin että kommunikaation sävy on positiivinen ja Verkostoitumista ja stressinhallintaa • Koskaan kaikki ei toteudu juuri sellaisena kuin suunnitellaan.

– Harjoituksia jäi tekemättä paljon siihen verrattuna mitä suunnittelin, mutta halusin jättää myös tyhjää aikaa. Jos olisi ollut enemmän rahaa, olisin palkannut tulkin, piirustusmallin ja vierailevia opettajia. Nyt vedin harjoitukset itse ja toimin itse myös croquismallina.

Palautteissa kiiteltiin erityisen paljon tapahtuman hyvää ilmapiiriä.

– Kiinnitin erityistä huomiota siihen, että jokainen tuntisi olonsa kotoisaksi ja tervetulleeksi ja kokisi voivansa olla oma itsensä. Jo heti alussa on tärkeää huomioida ja tervehtiä kaikkia. Se on pieni asia, mutta helpottaa kaikkea kommunikaatiota myöhemmin. Eikä verkostoitumistapahtuman tarvitse olla mitään suurta ja ihmeellistä.

– Aloitin tapahtumien järjestämisen organisoimalla Sanna Ala-Ojalan kanssa hänen aloittaman Arabian sarjismutsien eli sarjakuvia tekevien äitien kokoontumisia kaupunginosani asukastalolle. Silloinkin oli tärkeää saattaa yhteen ihmiset, joilla ei ehkä ole muuten kovin helposti mahdollista päästä tapaamaan samoista asioista kiinnostuneita. Tavoitteeni tapahtumille eivät siis ole muuttuneet – vaikka puitteet ovatkin.

Isommista järjestelyistä kiinnostuneille Hakalalla on kaksi tärkeää stressinhallintaneuvoa.

– Tee aikataulu. Varsinkin pitkän ajan projekteissa on tärkeää tietää milloin mitäkin tulee hoitaa ja kuka sen hoitaa, koska kaikkea ei voi muistaa. Ja jos joku asia vaikuttaa vaikealta, älä siirrä sitä sivuun, vaan ala heti etsiä siihen ratkaisua. Näin ratkaisukin alkaa vähitellen hahmottua, eikä stressi pääse kasautumaan. • ”kiinnitin erityistä huomiota siihen, että jokainen tuntisi olonsa kotoisaksi ja tervetulleeksi ja kokisi voivansa olla oma itsensä.”

Amerikan historia CMYK

Helsingin sarjakuvafestivaaleilla vieraillut Ed Piskor jatkaa

yhdysvaltalainen sarjakuvataiteilija Ed Piskor (s. 1982) tietää mitä hän tekee. Hänellä on suunnitelma: ensimmäinen askel sen toteutumiseen oli alkaa tehdä sarjakuvia. Toinen oli tulla siinä tarpeeksi hyväksi, jotta ihmiset alkavat kiinnittää häneen huomiota. Jossain vaiheessa, kunhan hän olisi tarpeeksi tunnettu, tarpeeksi hyvä, tarpeeksi uskottava, rap-yhtye Public Enemy ottaisi häneen yhteyttä ja pyytäisi työskentelemään kanssaan. Hän suunnittelisi heille albuminkannen tai kiertuejulisteen.

Albuminkansi jäi tekemättä, mutta kesällä 2016 japanilainen leluvalmistaja julkaisi Piskorin suunnittelemat Public Enemy -toimintafiguurit.

Ennen tätä hän oli jo ehtinyt tehdä yhteistyötä muun muassa legendaarisen amerikkalaisen sarjakuvakäsikirjoittaja Harvey Pekarin kanssa. Piskorin ensimmäinen julkaistu sarjakuva oli osa Pekarin American Splendor -sarjaa, jota olivat aikaisemmin kuvittaneet muun muassa Robert Crumb. Myöhemmin yhteistyö Pekarin kanssa jatkui The Beats: A Graphic History -beat-sukupolven historiikin (2010) myötä. Piskor itse on valmis myöntämään, etteivät beatrunoilijat olleet aiheena varsinaisesti lähellä hänen sydäntään, ja samaan aikaan hän kirjoitti ja piirsi hakkerikulttuurista kertovaa Wizzywig-kirjaa. Mutta yhtä kaikki yhteistyö Pekarin kanssa oli tärkeä osa hänen suunnitelmaansa ja herätti huomiota lukijoiden parissa. Kaksi vuotta myöhemmin pyörä pyörähtäisi kuitenkin vielä kerran suuremmalle vaihteelle ja vuonna 2012 Hip Hop Family Treen ensimmäiset kaksi sivua julkaistiin. sarjakuvan ja hip hopin pitkää yhteistä historiaa. teksti Onni Mustonen valokuvat Henry Söderlund

Katujen supersankarit • Vuonna 1982 syntynyt Piskor löysi jo nuorena rap-musiikin ja supersankarisarjakuvat, joita kumpaakin hän kulutti lähes uskonnollisesti, kunnes niistä tiivistyi hänen uransa kaksoispohjantähti, jonka kiertoradalle hänen taiteensa sittemmin vakiintui.

Hip hopin ja sarjakuvan kytkökset kiehtoivat Piskoria jo ennen kuin hän alkoi suunnitella Hip Hop Family Tree -sarjaa. Rap-kulttuuri on aina ollut kiinnostunut sarjakuvista. Useimmiten sarjakuvat olivat halvin mahdollinen kulttuurituote. Aivan kuten c-kasetit myöhemmin, halpoja sarjakuvalehtiä oli helppo saada käsiin ja jakaa ystäville. Samalla sarjakuvat tarjosivat eskapismin mahdollisuuden.

– Yksinhuoltajavanhempien kasvattamat, kaupungin vuokrakasarmeissa kasvaneet lapset halusivat kuvitella mahtavan, suojelevan toisen version itsestään, Kung fu -elokuvien ja Marvelin supersankarisarjakuvien kuvastoa lyriikoissaan ja levyjensä kansitaiteessa hyödyntävän Wu-Tang Clanin perustajajäsen Robert Diggs on todennut. – He lukivat supersankarisarjakuvia ja halusivat löytää supersankarin sisältään.

Varhaisten supersankareiden syntytarinoissa on paljon yhteistä myöhempien kanssa. Diggs varttui Brooklynissä 1970-luvulla ja Jerry Siegel ja Joe Shuster varttuivat 1920- ja 30-lukujen taitteessa Clevelandissä, Ohiossa. Hekin olivat amerikkalaisen yhteiskunnan paarioita, itäeurooppalaisten juutalaisten maahanmuuttajien lapsia, jotka olivat amerikkalaisen jalkapallon tai baseballin sijaan kiinnostuneita tieteiskirjallisuudesta ja sarjakuvista. Hekin kuvittelivat, miten ylenkatsotulla ja näennäisesti heikoilla ihmisillä saattoi olla salainen identiteetti, joka pystyi panemaan kampoihin kiusaajille ja sortajille.

Siegel ja Shuster tekivät sarjakuvia rakkaudessa epäonnisesta, silmälasipäisestä lehtimiehestä, joka oli todellisuudessa väkivahva supersankari vieraalta planeetalta. Diggs sen sijaan loi RZA:n, rap-muusikon.

Hip hopin ja sarjakuvien visuaalinen maailma sekoittui jo varhain. 1970- ja 80-luvuilla supersankarisarjakuvissa alkoi esiintyä yhä enemmän mustia supersankareita, kuten Heroes for Hire -sarjan Luke Cage. Tämä tarjosi köyhille mustille nuorille esikuvia, mutta samalla sarjakuvalehtien kirkas värimaailma oli helppo lainata ja toisintaa graffiteina metrovaunujen ja hylättyjen talojen kyljissä.

Muusikot myös lainasivat supersankareiden mahtailevaa pukeutumistyyliä.

– Televisiossa näkyi räppäreiden keikkoja ja he eivät pukeutuneet niin kuin normaalit ihmiset pukeutuvat, Piskor kertoo. – Mutta minä itse asiassa näin asuinalueellani ihmisiä, jotka pukeutuvat kuten he – kuten räppärit tai supersankarit – ja ihmiset tunsivat vetoa heitä kohtaan ja lopulta paljastui, että nämä ihmiset olivat huumekauppiaita, joilla oli varaa kalliisiin vaatteisiin ja koruihin. Minun asuinalueellani he olivat kuin supersankareita. Heillä oli rahaa ja valtaa ja he näyttivät sen. Kaikki halusivat olla kuin he. Kukaan ei halunnut olla poliisi, koska poliisi pilasi kaiken kivan ja ampui mustia ihmisiä.

– Köyhillä asuinalueilla näkökulma on kuningas, Piskor huomauttaakin ja sama totuus löytyy myös laajemmin hip hop -kulttuurista. – Ei kukaan halua mennä katsomaan Andre Youngin keikkaa. Ihmiset menevät katsomaan Dr. Dretä. Piskorin töissä hip hop -artisteja ja -tuottajia kuvataan kuin supersankareita, jollaisina nuori Piskor artistit näkikin. Eräässä Hip Hop Family Treen osassa hän kuvailee, miten rap-yhtyeet muistuttivat Ryhmä X:n kaltaisia supersankariryhmiä, ja onkin vain sopivaa, että Piskorin kynästä nämä samaiset muusikot piirtyivät ikuisessa liikkeessä ja elämää suurempina. Heidän eleensä ja asentonsa ovat kuin suoraan

Piskorin suunnittelemat Public Enemy -toimintafiguurit. Kuvan luovuttanut käyttöön Presspop inc.

1970-luvun sarjakuvista. Rikollisten mukiloimisen sijaan nämä sankarit vain miksaavat ja skrätsäävät, mutta aivan kuten supersankareiden dynaaminen elekieli viestii vauhdista ja vaarasta, Piskorin piirrosjälki tekee musiikista elähdyttävää ja väkivaltaista. On sama, iskeekö vasten kasvoja nyrkki vai biitti.

Kuvan säveltäminen • Piskor tunnustautuu sarjakuvanörtiksi ja kymmenien tuhansien sarjakuvalehtien kokoelma erottuu yhä hänen työnjäljessään. Hip Hop Family Treelle tyypillinen, ruskeaan taipuva värimaailma löysi innoituksensa 1970-luvulla julkaistujen sarjakuvalehtien sivuilta, jotka 2000-luvulle tultaessa olivat jo ehtineet kellastua. Vintage-henkisen värityksensä hän löysi myös noilta samoilta sivuilta. – Kun minä tarvitsen punaista, minä etsin kokoelmastani Teräsmies-lehden. Sitten minä otan ruudun, jossa on iso kuva Teräsmiehen viitasta. Kopion sen nimenomaisen sävyn ja käytän sitä omassa sarjakuvassani, Piskor kertoo. – Tämä on minun versioni sämpläämisestä. Minä käytän niitä samoja värejä, joita amerikkalainen sarjakuvateollisuus käytti ensimmäiset sata vuotta.

Sämplätessä muusikko ottaa jakson yhdestä kappaleesta ja käyttää sitä toisessa. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että Piskor itse syyttää sitä, että tekijänoikeudet tekivät sämpläämisen mahdottomaksi, hip hopin kultakauden kuolemasta.

Piskor on tuonut myös muita kerronnallisia välineitä musiikista sarjakuvaan. Vaikka Piskorin sarjakuvat ovatkin useimpien muiden sarjakuvien tavoin äänettömiä, on niissä oma rytminsä, joka taipuu hyvin musiikin ja sen kuuntelemisen kuvaamiseen. – Sarjakuvalla on luontainen rytminsä, joka syntyy ruutujen kokoa varioimalla, Piskor kertoo. – Sivulla on kolme samankokoista ruutua – pum pum pum – ja sitten pidempi, joka on kuin pidempi nuotti. Voi olla, ettemme me lukijoina tajua tekevämme niin, mutta alitajuisesti me luomme hetkiä ajassa. Taiteilijana minä voin kasata näitä hetkiä, voin pysäyttää lukijan yhteen hetkeen, aivan kuten muusikkokin. Piskor ei kuitenkaan kuuntele musiikkia työskennellessään. – Minä tarvitsen hiljaisuutta kirjoittaessani. Minä tarvitsen hiljaisuutta luonnostellessani. Vaikka nimenomaan juuri silloin sarjakuvan rytmi luodaan, hän sanoo. – Piirtäessäni minä voin sitten vaikka pitää Netflixiä päällä ja vilkaista sitä aika ajoin ja tussatessani voisin vaikka polkea viiniä.

Muistitietohistoriaa • Ensisilmäyksellä saattaa vaikuttaa erikoiselta – tai peräti aavistuksen arveluttavalta – että hip hopin historian tulkiksi on valikoitunut Marvelin supersankarisarjakuvia fanittava valkoinen sarjakuvataiteilijalla. Piskor itse on

tietoinen siitä, että hiphopin juuret ovat syvällä yhdysvaltojen mustan väestön historiassa ja kulttuurissa, mutta kulttuurin varastaminen ei ole silti häntä huolestuttanut.

– Ainoat, jotka ovat valittaneet minulle tavastani esittää rapkulttuuri tai mustien kulttuuri, ovat olleet valkoiset liberaalit, hän sanoo ja kohauttaa harteitaan.

– Kun minulta kysytään tuota asiaa, minun on myönnettävä, että OK. En minä pysty puolustelemaan itseäni. Minä olen valkoinen. ”Anteeksi”. Mutta minä teen sarjakuvia asioista, jotka kiinnostavat minua ja asioista, joita minä rakastan. Asioista, joista minä tiedän paljon. En minä lopeta, tapahtui mitä hyvänsä, hän sanoo. – Minä olen taiteilija, eikä taiteen tekemisessä ole kyse laatikoiden ruksimisesta tai siitä, että huolehtii siitä, mikä saattaa loukata jotakuta.

– Minulle on tärkeää, että ne rap-muusikot, joita minä ihailen, pitävät siitä mitä minä teen, hän on todennut. – Jos joku ei pidä minun töistäni, turha minun on yrittää vakuuttaa häntä.

Piskor tuntuukin välttävän tavanomaisten psykopatologisten taiteilijaelämänkertojen sudenkuopat keskittymällä ennen kaikkea siihen, miltä musiikki tuntuu. Hänen huomionsa ei juurikaan kiinnity taiteilijoiden yksityiselämään, vaan ennen kaikkea siihen, miltä he näyttävät lavan edustalta katsottuna. Hip Hop Family Tree ei ole elämäkerta, se on kulttuurihistoriaa.

Rakkaus aiheeseen on saanut hänet kohtelemaan sitä sen ansaitsemalla arvokkuudella. – Minä kohtelen aineistoa hellyydellä. Minä kohtelen aineistoa rehellisyydellä. Tätä ei ole suunniteltu rahan lypsämiseen. Tätä ei ole tarkoitettu loukkaamaan. Tämä on historiaa. Tämä on amerikkalaista historiaa.

Vastaanotto hip hop -maailmassa on ollut pääasiassa positiivista – Muualta olen saanut lähes yksinomaan ylistävää palautetta, Piskor toteaa. – Ajoittain joku saattaa soittaa ja sanoa, että ”en ikinä pitäisi Niken kenkiä. Pidän vain Puman kenkiä”, vaikka olin piirtänyt tämän kyseisen henkilön Niken kengissä. – Kerran tosin piirsin yhden tyypin polttamassa crack-kokaiinia ja hän otti minuun yhteyttä ja sanoi, ”etten minä ole ikinä polttanut crackiä” ja blaa blaa blaa. Eikä Yhdysvalloissa tietenkään saa sanoa sanomalehdessä tai journalistisessa kontekstissa, että joku käyttää huumeita, ellei se ole todistettu fakta. Minä olin kuitenkin käyttänyt lähteenä videohaastattelua, jossa hän itse sanoi polttaneensa crackiä ja minä lähetin videon hänelle. ”Hei, minä vain kirjoitan tässä siitä, mitä sinä olit sanonut” ja hän siihen ”joo joo, mutta älä piirrä sitä niin dramaattisesti”, Piskor kertoo. – Silloin minä ymmärsin, mistä asiassa oli kyse. Minä olin nolannut hänet, mistä olen pahoillani, mutta minun on pidettävä sarjakuva autenttisena. Ei sille mitään voi.

Tutkimustyössään Piskor hyödyntää alkuperäisiä lähteitä, televisio- ja sanomalehtihaastatteluita ja -artikkeleita sekä tuhansia ja tuhansia aiheesta kirjoitettuja kirjoja. – Tavallaan minä kerään hip hop -kulttuurin hyväksyttyä historiaa yhteen paikkaan. hip hop family tree ei ole elämäkerta, se on kulttuurihistoriaa.

Ed Piskor Helsingin sarjakuvafestivaaleilla.

Hyväksytyllä historialla Piskor tarkoittaa eräänlaista aineistojen ristipaineessa tiivistynyttä konsensusta – tai tuota ristipainetta itseään.

– Esimerkiksi lukuisat räppärit ja DJ:t väittävät olevansa ensimmäisiä muusikoita, jotka keksivät tämän tai tuon, mutta kun kysytään sadalta ihmiseltä, niin jokainen on jotain mieltä, Piskor sanoo. – Hip Hop Family Treen ensimmäisessä osassa on kolme ihmistä, jotka väittivät keksineensä hip hopin, enkä minä ollut siellä. Siispä minä otin heidät kaikki mukaan.

Ratkaisu osoittautui viisaaksi. Yksi hahmoista, joille Piskor salli kunnian hip hopin keksimisestä, oli nimeltään DJ Hollywood, joka on jäänyt myöhemmin unholaan. – Se, että hän oli mukana, ansaitsi projektille huomattavan määrän uskottavuutta, sillä ihmiset olivat ”hitto, kaikki unohtavat Dj Hollyoodin, kukaan ei muista DJ Hollywoodia”, mutta minä muistin, joten ihmiset ymmärsivät, että tuo poika tekee kotiläksynsä.

Aikakauden loppu • Hip Hop Family Tree koostuu tällä hetkellä neljästä kokoelmateoksesta, joista viimeisin julkaistiin tänä vuonna. Ajallisesti ne kattavat vuodet 1970–1985 ja jatkoa on luvassa. Piskor onkin itse hyväksynyt, että sarja tulee olemaan hänen elämäntyönsä ja jokin jonka pariin hän tulee aina palaamaan muiden projektien lomassa.

Projekti alkoi orgaanisesti Piskorin omista kiinnostuksen aiheista. Kun hän alkoi hahmotella ensimmäisiä sivuja, hän teki huomattavan määrän tutkimustyötä ensimmäistä osaa varten.

– Tutkiessani aihetta ja kuunnellessani musiikkia aloin löytää kaikkea muuta – informaatiota ja anekdootteja – ja keräsin ne sivuun, koska tiesin, että tuostakin tulee strippi, hän sanoo. – Sitten kun minä pääsin siihen, löysin jotain uutta ja sain idun seuraavan strippiin ja niin edelleen ja niin edelleen.

– Tästä tuli itsekseen kasvava juttu. Koska kyse on historiasta, asioilla oli jo oma kulkunsa, joten yksi juttu johti toiseen.

Seuraavaksi sarjassa eteen on tulossa hip hopin kultakauden loppu. Elokuussa 1987 DJ nimeltään Scott Le Rock ammuttiin Bronxissa ja hänen kuolemansa oli ensimmäinen väkivaltainen kuolemantapaus hip hop -kulttuurin piirissä.

– Le Rockin kuolema oli vedenjakaja, koska – noh – se oli väkivaltainen ja pian sen jälkeen yhtyeet kuten N.W.A. ilmaantuivat ja toivat mukanaan väkivaltaan suuntautuneen rapin ja asekulttuurin, Piskor kertoo. Piskor on todennut, että hänen hip hop -harrastuksensa päättyy 1990-luvun alkuun, mutta aineiston hän silti uskoo riittävän. – Neljäs kirja päättyy vuoden 1985 alkuun, mutta sinä vuonna tapahtuu niin paljon, että viides kirja saattaa sijoittua pelkästään vuoteen 1985. Asioita alkaa vain tapahtua niin paljon, että pystyn tekemään kymmenen tai kaksikymmentä kirjaa.

Vaikka Piskorin omalla harrastuneisuudella saattaakin olla viimeinen käyttöpäivä, hip hop ja sarjakuvat jatkavat yhteistä kulkuaan. Piskorissa kumpikin taidemuoto vain niveltyi poikkeuksellisella tavalla. Tai ehkä kenenkään ei pitäisi olla yllättynyt, syntyihän hän samana vuonna kuin Public Enemy perustettiin. •