4 minute read
Semiammattilainen –Aku Ankan taskukirjat
Kirjoittajan taskukirjat väliaikaissijoitettuna ”lukunurkkaan” 2010-luvun alussa. Mukana kuvassa myös flyeri- ja pääsylippukokoelma.
Semiammattilainen
Aku Ankan taskukirja solahtaa hyllyyn ja tarjoaa
lukemista keskipitkälle automatkalle.
olen aina keräillyt jotain: postimerkkejä, tarroja, limsapullon etikettejä ja pullonkorkkeja. Tärkeimpänä kohteena ovat kuitenkin olleet Disneyn sarjakuvat. En ole pitkään aikaan ollut aktiiviankkalukija, mutta olen itsepäisesti odottanut, että kiinnostus vielä palaisi. Olen viidentoista vuoden ajan raahannut reilun 150 Aku Ankan taskukirjan kokoelmaa vinttikomerosta toiseen. Nyt kun olen vihdoin luopumassa niistä, lienee tilinteon hetki.
Vanhempani tilasivat vuonna 1986 Aku Ankka -lehden ilmeisesti lukemisen opettelun tueksi. Samaan syssyyn tilattiin keltaisia kansioita, joihin lehdet kerättiin isoiksi kirjoiksi. Kansioiden mekanismi oli karmea: selkämyksen sisällä oli metallisia pinnoja, joihin lehti pujotettiin keskiaukeaman kohdalta. Kesti kauan oppia tekemään tämä niin, että lehden ylä- ja alaosa eivät rispaantuneet mutkalle. Hyllyssä puolitäysi, muodoltaan epämääräinen kansio taisteli esteettistä silmääni vastaan. Edes täytenä kansiot eivät olleet mukavasti tiiliskiven muotoisia, vaan vähän epämääräisiä suunnikkaita, selästään leveämpiä. Se, että tilaukseni alkoi kesken vuoden, aiheutti ongelmia: yhden vuoden julkaisut eivät sijoittuneet siististi kahteen kansioon vaan jakautuivat kolmeen, joista kahdessa oli vielä lisäksi vierekkäisten vuosien sarjakuvia.
Näistä harmillisista lähtökohdista huolimatta ihastuin sisältöön siinä määrin, että aloin keräillä kutakuinkin valikoimattomasti kaikkea suomenkielistä Disney-sarjakuvaa.
Disneyn julkaisupolitiikassa varjeltiin Suomesteksti ja valokuva Ville Salervo
sa pitkään perinnettä, jossa piirtäjien ja kirjoittajien nimiä ei julkaistu, ja vain Walt Disney mainittiin harhaanjohtavasti tarinan otsikon yhteydessä. Tämä tuki kehittelemääni filosofiaa, jossa yksittäiset tarinat ja hahmot olivat osa ”suuren suunnitelman” myötä kehittynyttä Ankkalinnan maailmaa, ja ettei sen erillisiä osasia sopinut arvostella erikseen. Joko jokainen sen osanen toimi – tai sitten ei yksikään.
Taskukirjojen sisältö perustui melko pitkään jaotteluun, jossa vuorotellen ilmestyi Aku Ankka -taskari ja Mikki Hiiri -taskari. Itse tykkäsin tietysti Aku Ankasta enemmän. Paljon hoetun mantran mukaan suomalaiset samastuvat paremmin epätäydelliseen Akuun kuin nuhteettomaan, kaikkitietävään Mikkiin. Ainakin omalla kohdallani tämä näkemys piti paikkansa. Akua ympäröivät mielenkiintoisemmat hahmot: Roope-setä, Pelle Peloton ja samastuttavat veljenpojat. Mikki-tarinoista pidin oikeastaan vain Mustakaavun tai Eka Vekaran ollessa mukana kuvioissa. Al Taliaferron taide auttoi myös jaksamaan. Vaikka tietyt lainalaisuudet pätivät koko Ankkalinna-universumissa, on sen maailma toki oikeasti monitahoisempi ja kehittynyt orgaanisemmin. Tekijöitä tiettävästi kehotettiin pysyttelemään tietyissä kulttuurillisissa kehyksissä, mutta eri kirjoittajien ja piirtäjien välillä oli havaittavissa myös vivahde-eroja. Niiden huomaaminen harmitti, koska se rikkoi johdonmukaisuuden illuusion.
Asetin itselleni sääntöjä, kuten etten saisi hyppiä Giuseppe Peregon piirtämien karmeiden esinäytösten enkä Sepe Susien tai Mummo Ankka -tarinoiden yli. Koska Aku-tarinat olivat lukuhetkien suola, sai kavereilta lainata vain Mikki-painotuksella koottuja julkaisuja. Koin suuria tunnontuskia joka kerta kun kärsimättömyyttäni rikoin sääntöjä.
Vaikka pyrin tasa-arvoiseen julkaisujen haalimiseen, muodostui Aku Ankan taskukirjoista ehdoton keräilyharrastukseni kulmakivi ja kuninkuuslaji. Uudet numerot haalittiin R-kioskeilta, samoin kuin satunnaiset uusintajulkaisut vanhoista numeroista. Pääosin metsästin sarjakuvia kuitenkin divareista. Taskarin ylivoimaisuus keräilykohteena perustui sisällön lisäksi itse formaattiin. Aku Ankka -lehdet olivat liian ohuita lipareita sellaisenaan ja ne piti siksi saada kokoelmiksi kansioihin. Pokkarikokoiset Roope-setä-lehdet olivat formaatiltaan miellyttävämpiä, mutta yhä vähän littanoita. Taskukirja sen sijaan oli riittävän paksu, mutta kuitenkin kompakti muodoltaan ja sisälsi riittävästi lukemista keskipitkälle automatkalle. Se mahtui povariin, oli erinomainen kärpäslätkä ja pysyi Lundia-hyllyssä pystyssä vailla tukea. keräilijä pentti hauhialan kokoelma ja pieteetti herättivät ihailunsekaista kunnioitusta – miehellä oli uunissakin disney-tavaraa!
Ensimmäinen taskarini, numero 10: Roope näkee punaista. Tiettävästi toinen vain kahdesta valkokantisesta Aku Ankan taskukirjasta, ja pelkistyneisyydessään ehkä myös kaunein.
Jos nyt tekisin sarjakuvan, olisi tavoitteeni saada sen mitaksi 256 sivua. Ainoa vähän ärsyttävä seikka nuoruuteni taskareissa oli säästösyistä johtunut tapa painaa joka toinen aukeama mustavalkoisena.
Harrastustani rahoittivat vanhempani ja toisinaan tätini Ruut, joka Helsingissä vieraillessani ystävällisesti kiikutti minua ympäri kaupunkia täydentämässä kokoelmaani. Fennicalla ja Good Fellowsissa pelottivat sekä yrmeä henkilökunta että aikuiset asiakkaat (kotipuolessa vain lapset pläräsivät sarjakuvia). Vanhempani eivät olleet ikinä erityisen varoissaan, mutta asiaa auttoi se, että olin vaatimaton muiden tarpeideni suhteen. Kieltäydyin kategorisesti uusien vaatteiden ja urheiluvälineiden hankinnasta ja annoin äidin leikata hiukseni. Lapsuuteni prioriteeteissa irtokarkit ja sarjakuvat taisivat mennä kaiken muun ohi.
Oikeista keräilijöistä poiketen en juurikaan välittänyt lehtien kunnosta tai painoksen numerosta, niin kauan kuin lehdet olivat jokseenkin koossa ja kaikki sivut tallella. Käsittelin niitä itsekin suhteellisen huolimattomasti ja taskarit saivat maata kokonaisen päivän nurmikolla riippumaton vieressä. Sisälle ne haettiin vasta sateen yllättäessä. Joidenkin divareiden leväperäinen suhtautuminen harmitti silti. Hinta saattoi olla kirjoitettuna punaisella tussilla koko kannen kokoisin kirjaimin. TV:ssä nähty keräilijä Pentti Hauhialan kokoelma ja pieteetti herättivät ihailunsekaista kunnioitusta – miehellä oli uunissakin Disney-tavaraa! Äitini katsoi epäuskoisesti kun kerroin tavoittelevani samaa.
Keräily päättyi lopulta tarjonnan laajuuteen ja yleiseen tarinoiden tason laskuun. Tajusin myös, ettei rajallinen maksukykyni käynyt yhteen kompletismin kanssa. Lisäksi katseeni alkoi divareissa kohdistua yhä enemmän tiedelehtiin, veekasi-autolehtiin ja Alibeihin (toisten ihmisten ahdinko tuntui hetken aikaa ihan käyvältä viihteeltä).
Kun äskettäin kaivoin taskukirjat taas esiin, monia Carl Barksin sarjoja ja muutamia satunnaisia (sittemmin Romano Scarpan piirtämiksi paljastuneita) nostalgisia tarinoita lukuun ottamatta ne eivät enää herättäneet suuria intohimoja. Barksit olen sittemmin hankkinut kokoelmana, ja ne pysyvät hyllyssä vastakin. Muutaman suosikkitaskarin silti säästin, tunnesyistä pääasiassa. Loput löysivät hyvällä tahdilla uuden kodin (tai vinttikomeron) Rikhardinkadun kirjaston lahjoitushyllyn kautta. •
