Kuvan ja sanan jaksollinen järjestelmä

Warren Publication Co.

Mämmilä-sarjan tarkasti oikein piirretty Volvo Amazon vaatii yleisöltä omaa muistoa Volvo Amazonista, palikka-auto olisi mikä tahansa auto.

Syventävä sarjakuvakurssi, 3. luku

Tarinan kuljetuksesta ja hahmoista. teksti Kivi Larmola s euraava episodi on aika rankkaa teoriaa. Sanottakoon asia siis suoraan, hyvä lukijani. Voit vapaasti olla eri mieltä ja keksit varmasti useita muita tapoja toteuttaa tarinan sisällön, mutta ihan haasteena haluaisin esittää joukon väitteitä, joiden punnitseminen toivottavasti vahvistaa sarjakuvakerrontaasi.

Tarinankerronta ei myöskään ole muuttumaton: sen jälkeen kun Aristoteles esitteli Runousoppinsa, johon perustuu osapuilleen kaikki julkaistut tarinat antiikin ajalta 1920-luvulle (sekä yhä edelleen, kuten esimerkiksi on nähtävissä useimmissa Hollywoodelokuvissa), on kuitenkin niin vahingossa kuin tahallaan tehty muunkinlaisia tarinoita.

Esimerkkinä mainittakoon montaasi, joka on liikkuvan kohteen kollaasia. Siinä vähintään kaksi rinnakkaista kuvaa muodostaa kolmannen. Montaasitekniikan keksijänä pidetään kuuluisaa venäläistä elokuvaohjaaja Sergei Eisensteiniä, mutta saksalainen Georg Büchner käytti sitä jo sata vuotta aikaisemmin näytelmässään Woyzeck. Silloin kukaan ei vain ymmärtänyt, mistä asiassa oli kyse – ei edes tekijä itse – ja näytelmä jäikin julkaisematta kun sen rakenne ei ollut tunnistettavissa. Lineaarisen ja montaasin ohella voi olla muitakin kerrontamuotoja, keksitkö itse uuden? Tarinan kertoja • Yksinkertaisimmin ilmaistuna tarina on se, mikä kerrotaan, ja päähenkilö on nivel, jonka ympäri tarina kiertyy. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että päähenkilön tarvitsee olla kertoja: olihan Holmesilla Watsoninsa ja Aku Ankan taskukirjoissa välinäytöksensä. Sen sijaan, että päähenkilö olisi automaattisesti kertoja, tärkeämpää on suhteuttaa kertoja tarinaansa. Jos kerronta vaatii sävyjä, joita on mahdotonta kuvitella päähenkilön suuhun, lienee syytä vaihtaa kertojaa.

Kertoja voi myös olla näkymätön ja kuva-alueen ulkopuolella. Kertojan ei myöskään tarvitse olla neutraali ja objektiivinen. Pulp-kirjailija Jim Thompson toi kovaksikeitettyyn jännärikirjallisuuteen poikkeavan tai suorastaan mielenvikaisen kertojan, jonka logiikka oli järjen puitteissa vain kertojalle itselleen.

Yksinkertaisimmillaan päähenkilö on tyhjä taulu, tabula rasa, johon yleisö voi sijoittaa omia piirteitään mahdollisimman yleisellä tasolla ja siten tehdä tarinasta henkilökohtaisen. Kutsutaan tätä vaikka

Kehystarinan kertojanääntä parhaimmillaan: Shokki-lehden Slemmy.

pa auteur-kerronnan (elokuvamaailmassa auteur tarkoittaa elokuvan henkilöimistä ohjaajaan sen kautta että ohjaaja täydentää kaikki osa-alueet omalla näkemyksellään ja omien kokemustensa kautta) erääksi muodoksi: lukijasta tulee tekijä kun kerrontaan jätetään aukkoja, jotka lukija täydentää omilla ajatuksillaan.

Jos lukijan panos halutaan maksimoida, tuodaan päähenkilön piirteet esille vasta ympäristön ja luonteikkaampien sivuhahmojen, esimerkiksi päähenkilön apurin eli sidekickin ja arkkivihollisen eli nemesiksen kautta tai tilanteissa, joissa päähenkilön on pakko tehdä ratkaisuja. Mitä enemmän henkilöillä on koko ajan näkyviä piirteitä, sitä vaikeampi niitä on yleisön omista kokemuksistaan täydentää. Tinttiä määrittävät ainoastaan oikeudenmukainen luonne ja Jaska Jokusta pessimismi, mutta muuten he ovat tyhjiä tauluja, joihin lukija voi vapaasti kuvitella muita ominaisuuksia. Ulkoisilla ominaisuuksilla, kuten Tintin otsatöyhdössä tai Jokusen otsan vieterillä, varmistetaan, että hahmot ovat tunnistettavia, mutta varsinaisen luonnehdinnan sijaan tunnistettavuus on tärkeämpää markkinoinnin ja jatkuvuuden luomisen näkökulmasta.

Hahmojen luominen • Henkilöiden on oltava selvästi erottuvia, mikäli samannäköisyyttä ei tarkoituksella haeta (Tupu, Hupu ja Lupu, Dupond ja Dupont). Yhdennäköisyydellä voidaan myös lisätä joukkokohtauksiin laumahenkeä. Esimerkiksi Hugo Prattin sotilaat muuttuvat hyökätessään yhdennäköiseksi massaksi vaikka pysähdyksissä jokainen on yksilö. Samalla tavalla Lone Wolf and the Cub -sarjassa pysähtynyt miekka on detaljintarkka, liikkuva miekka taas pelkkä roiske.

Marvel-oppaissa ja supersankariperinteessä sankarit ovat muita päätä pidempiä, luonnottoman venytettyjä, jämeräleukaisia ja usein puheissaan harkitsevia. Tämä voi olla ristiriidassa sen kanssa, että komea ja hyväksytty ei ehkä tunne samanlaista tarvetta todistaa jotain. Millainen ihminen oikeasti tekisi asioita, joita käsikirjoitus vaatii? Kokeile roolittaa tarina ystävilläsi ja tuttavillasi. Mieti, miten he käyttäytyisivät, ja sitten mieti, miltä he näyttävät vieraan ihmisen silmissä.

Tärkeää on myös miettiä, onko tarinassa mahdollista käyttää luontevasti monenlaisia hahmoja erilaisista kulttuureista. Voidaanko sukupuolinormit haastaa? Entä mikä on ikäjakauma? Näitä asioita kannattaa miettiä muutenkin kuin eri vähemmistöjä edustavien ”kiintiöhahmojen” kautta ja muistaa, ettei edes lastensarjakuvan lukija ehkä halua samaistua mahdollisimman itseään muistuttavaan omanikäiseen sankariin.

Nimien olisi hyvä erottua. Käytä eri aakkosia sekä pitkiä ja lyhyitä nimiä. Kulttuuripiireihin ja henkilön ominaisuuksiin liittyviä assosiaatioita voi viljellä kunhan ne sopivat kerrontatyyliin. Aivan kuten hahmogalleriassa on syytä hakea erilaisia selkeitä luonteenpiirteitä ja ehkä karrikoidakin niitä, on monimuotoisuus valttia kaikessa kerronnassa. Tunnistettavuus nopeuttaa lukemista ja nopea lukeminen edesauttaa keskittymistä. Sitten tarina tempaakin paremmin mukaansa. Onnea matkaan! •

Prattin sotilaat muuttuvat kasvottomiksi ja identtisiksi kun halutaan korostaa toiminnan kollektiivista luonnetta.