Kuvan ja sanan jaksollinen järjestelmä
Mämmilä-sarjan tarkasti oikein piirretty Volvo Amazon vaatii yleisöltä omaa muistoa Volvo Amazonista, palikka-auto olisi mikä tahansa auto.
Warren Publication Co.
Syventävä sarjakuvakurssi, 3. luku
s
Tarinan kuljetuksesta ja hahmoista. teksti
Kivi Larmola
euraava episodi on aika rankkaa teoriaa. Sanottakoon asia siis suoraan, hyvä lukijani. Voit vapaasti olla eri mieltä ja keksit varmasti useita muita tapoja toteuttaa tarinan sisällön, mutta ihan haasteena haluaisin esittää joukon väitteitä, joiden punnitseminen toivottavasti vahvistaa sarjakuvakerrontaasi. Tarinankerronta ei myöskään ole muuttumaton: sen jälkeen kun Aristoteles esitteli Runousoppinsa, johon perustuu osapuilleen kaikki julkaistut tarinat antiikin ajalta 1920-luvulle (sekä yhä edelleen, kuten esimerkiksi on nähtävissä useimmissa Hollywoodelokuvissa), on kuitenkin niin vahingossa kuin tahallaan tehty muunkinlaisia tarinoita. Esimerkkinä mainittakoon montaasi, joka on liikkuvan kohteen kollaasia. Siinä vähintään kaksi rinnakkaista kuvaa muodostaa kolmannen. Montaasitekniikan keksijänä pidetään kuuluisaa venäläistä elokuvaohjaaja Sergei Eisensteiniä, mutta saksalainen Georg Büchner käytti sitä jo sata vuotta aikaisemmin näytelmässään Woyzeck. Silloin kukaan ei vain ymmärtänyt, mistä asiassa oli kyse – ei edes tekijä itse – ja näytelmä jäikin julkaisematta kun sen rakenne ei ollut tunnistettavissa. Lineaarisen ja
52
montaasin ohella voi olla muitakin kerrontamuotoja, keksitkö itse uuden?
•
Tarinan kertoja Yksinkertaisimmin ilmaistuna tarina on se, mikä kerrotaan, ja päähenkilö on nivel, jonka ympäri tarina kiertyy. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että päähenkilön tarvitsee olla kertoja: olihan Holmesilla Watsoninsa ja Aku Ankan taskukirjoissa välinäytöksensä. Sen sijaan, että päähenkilö olisi automaattisesti kertoja, tärkeämpää on suhteuttaa kertoja tarinaansa. Jos kerronta vaatii sävyjä, joita on mahdotonta kuvitella päähenkilön suuhun, lienee syytä vaihtaa kertojaa. Kertoja voi myös olla näkymätön ja kuva-alueen ulkopuolella. Kertojan ei myöskään tarvitse olla neutraali ja objektiivinen. Pulp-kirjailija Jim Thompson toi kovaksikeitettyyn jännärikirjallisuuteen poikkeavan tai suorastaan mielenvikaisen kertojan, jonka logiikka oli järjen puitteissa vain kertojalle itselleen. Yksinkertaisimmillaan päähenkilö on tyhjä taulu, tabula rasa, johon yleisö voi sijoittaa omia piirteitään mahdollisimman yleisellä tasolla ja siten tehdä tarinasta henkilökohtaisen. Kutsutaan tätä vaikka-
