Sarjainfo #194, 1-2/2022

JANNE KUKKONEN

SAMI KIVELÄ • RIAD SATTOUF • JENNA OLDÉN • RIINA TANSKANEN

AJANKOHTAISET KUULUMISET

Jäsenedut 2o22–2O23

Asema Kustannus tarjoaa seuran jäsenkorttia näyttämällä Helsingin sarjakuvafestivaaleilla kolme albumia kahden hinnalla.

Otavan Kirjakauppa (Uudenmaankatu 10, Helsinki) antaa alennusta -30 % normaalihinnoista myymälässä.

Sarjakuvien erikoisliike Kulku-Katin Pojassa (Läntinen Brahenkatu 12, Helsinki) saat kortilla -10 % tuotteista.

Kirjakauppaketju Rosebud tarjoaa alennusta -10% kirjakaupoissa sekä verkkokaupassa.

Sarjakuvakeskuksen kursseista on jäsenille kurssikohtainen alennushinta.

SÄRÖ RY Sarjakuvaseuran jäsenenä voit hakea Särökulttuuriyhdistyksen ylläpitämään Oder-residenssiin Saksassa.

Avoimet työpajat

Taidetarvikeliike Snow White (Hämeentie 2 M, Helsinki), -15 % taidetarvikkeista (ei kehyksistä tai kehystyksestä).

Croquis-piirustuspajat: Keskiviikkoisin klo 19–20, Kulttuurikeskus Caisassa Vehnä-tilassa. Seuraa tiedotusta Facebookissa: facebook.com/SarjakuvakeskusCroquis

Taidetarvikeliike Tempera (Uudenmaankatu 16, Helsinki) tarjoaa alennuksia ostoksista liikkeessä: -10–15–20 % riippuen tuotteesta.

Turun Sarjakuvakauppa tarjoaa -10 % tuotteista Turun ja Oulun myymälöissä sekä verkkokaupassa. Syötä alennuskoodiksi SSS ja jäsenkorttisi numero yhteen kirjoitettuna.

Perjantaipajat Sarjakuvakeskuksella: Perjantaisin klo 15–18

Lasten lauantai -työpajat

SARJAKUVABLOGIT.COM Suomen sarjakuvaseuran ylläpitämälle blogisivulle voi seuran jäsenenä luoda oman sarjakuvablogin.

Sarjakuvakeskuksella: Animaatiotyöpaja, 23.4. klo 12–15 Karttatyöpaja, 28.5. klo 12–15

Seuran toiminta

Lue lisää maksuttomista työpajoistamme: www.sarjakuvakeskus. /kurssit/ avoimet-tyopajat

Sarjakuvakeskus palveluksessanne

Seuran tarkoitus on lisätä sarjakuvan arvostusta, tuntemusta ja asemaa. Toimintoja ovat muun muassa Sarjainfo-lehti, vuosittain jaettava Puupäähattu-palkinto sekä Helsingin sarjakuvafestivaalit syyskuussa. Toukokuussa 2008 perustettiin Helsinkiin Sarjakuvakeskus, jossa on monipuolista sarjakuvaopetusta ja seuran toimisto.

Toteutamme tilauksesta koulutuksia, kursseja ja työpajoja kouluille, yhteisöille, organisaatioille ja yrityksille. Kysy lisää ja tilaa työpaja: opetus@sarjakuvakeskus.

Ajankohtaiset kurssit

LEHTIARKISTO 1972–2o18

Viikonlopputyöpajat sarjakuvaa tekevälle: Sarjakuvamatka

Risogra a Diy-taidegra ikka

Lasten ja nuorten päiväleirit kesäkuussa:

Lasten sarjisleiri

Nuorten mangaleiri

Lasten sarjis- ja animaatioleiri

Tiedotamme syksyn kursseista toukokuussa!

Lue vanhoja Sarjainfoja ilmaiseksi. Vuosien 1972–2012 arkisto on osoitteessa sarjakuvaseura.fi ja vuosien 2013–18 lehdet osoitteessa issuu.com/ sarjakuvakeskus.

Liittymällä seuran jäseneksi saat Sarjainfon kotiisi neljästi vuodessa sekä jäsenkortin etuineen. Jäsenmaksu vuodelle 2o22 35 €/vuosi, alle 18-vuotiailta 3o € Lisätiedot ja tilaukset: sarjakuvaseura.fi

Tilaa sarjakuva-alan uutiset

Suomen sarjakuvaseura somessa: facebook.com/sarjakuvaseura twitter.com/sarjakuvaseura facebook.com/sarjainfo

Saat Sarjakuvakeskuksen ajankohtaiset tapahtumat ja sarjakuva-alan uutiset tilaamalla Suomen sarjakuvaseuran uutiskirjeen sähköpostiisi: sarjakuvaseura. / /uutiskirjeet

Kuva: Anna Neva

AJANKOHTAISET KUULUMISET

Avoimet työpajat

Croquis-piirustuspajat: Keskiviikkoisin klo 19–20, Kulttuurikeskus Caisassa Vehnä-tilassa. Seuraa tiedotusta Facebookissa: facebook.com/SarjakuvakeskusCroquis

Perjantaipajat Sarjakuvakeskuksella: Perjantaisin klo 15–18

Lasten lauantai -työpajat

Sarjakuvakeskuksella:

Animaatiotyöpaja, 23.4. klo 12–15 Karttatyöpaja, 28.5. klo 12–15

Lue lisää maksuttomista työpajoistamme: www.sarjakuvakeskus. /kurssit/ avoimet-tyopajat

Ajankohtaiset kurssit

Viikonlopputyöpajat sarjakuvaa tekevälle: Sarjakuvamatka

Risogra a Diy-taidegra ikka

Lasten ja nuorten päiväleirit kesäkuussa: Lasten sarjisleiri

Nuorten mangaleiri

Lasten sarjis- ja animaatioleiri

Tiedotamme syksyn kursseista toukokuussa!

Sarjakuvakeskus palveluksessanne

Toteutamme tilauksesta koulutuksia, kursseja ja työpajoja kouluille, yhteisöille, organisaatioille ja yrityksille.

Kysy lisää ja tilaa työpaja: opetus@sarjakuvakeskus.

Tilaa sarjakuva-alan uutiset

Saat Sarjakuvakeskuksen ajankohtaiset tapahtumat ja sarjakuva-alan uutiset tilaamalla Suomen sarjakuvaseuran uutiskirjeen sähköpostiisi: sarjakuvaseura. / /uutiskirjeet

Kuva: Anna Neva

Kansi: Janne Kukkonen

2 Sarjakuvakeskuksen kuulumisia

6 Uutisruutu

12 Janne Kukkonen

22 Jenna Oldén ja Riina Tanskanen

28 Sami Kivelä

34 Riad Sattouf

38 Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga

43 Martin Rowson

46 Lakes International Comic Art Festival

48 Norjan pilapiirrokset

52 Naji al-Ali

56 Sarjakuva ja siirtolaisuus

60 Sarjakuva: Warda Ahmed

64 Hayfaa Chalabi

68 Ajan vangit: Hele Malisto

70 Syventävä sarjakuvakurssi, 19. luku: Tekstin muotoilu

73 Vuoden 2021 parhaat sarjakuvat

78 Arviot

107 Pienet lehdet

Ilmestyy neljä kertaa vuodessa.

Sarjainfo on Kultti ry:n jäsen.

ISSN 0356-4967

Toimitus, osoitteenmuutokset, kirja-arviot: sarjainfo@sarjakuvaseura.fi

Päätoimittaja: Aino Sutinen

Toimitussihteeri: Onni Mustonen

Ulkoasu ja kuvatoimitus: Ville Manninen

Pienlehdet: Otso Höglund

Sähköpostit muotoa etunimi.sukunimi@sarjakuvaseura.fi.

Avustajat tässä numerossa:

Pii Anttonen, Ahma Hokkanen, Juha Hurme, Ville Hänninen, Heikki Jokinen, Vesa Kataisto, Pinja Kuusela, Reetta Laitinen, Kivi Larmola, Titta Lindström, Tero Mielonen, Anna Neva, Anssi Rauhala, Hannele Richert, Iida Simes, Henry Söderlund, Aasa Timonen, Reijo Valta, Miia Vistilä ja JP Väisänen. Sarjainfon kirjoittajat vastaavat itse mielipiteistään.

Paino: Waasa Graphics, Vaasa

Paperi: Edixion 100 g/m2 & 250 g/m2

YMPÄRISTÖMERKKI

MILJÖMÄRKT

Ilmoitushinnat:

Koko sivu 450 €, vuodeksi 1500 €

Puoli sivua (vaaka/pysty) 300 €, vuodeksi 1000 €

Bannerimainos (144 x 38 mm) 150 €, vuodeksi 500 € 144 x 38 mm

Pienlehti-ilmoitus (70 x 38 mm) 20 €

Kaikkiin ilmoituksiin kuuluu myös bannerimainontaa verkossa. Ilmoitushinnat vain verkossa: 1 vk 70 €, 1 kk 200 €. 3 kk 450 €

Julkaisija: Suomen sarjakuvaseura ry info@sarjakuvaseura.fi

Painotuotteet 4041 0822

Aasa Timonen, opiskelija, bloggari, freelance-toimittaja:

Kirjoitin tähän numeroon Janne Kukkosen haastattelun. Olin tietämättäni Kukkosen fani jo ennen Voron lukemista, sillä hän ohjasi veljensä Sampan kanssa CMX-yhtyeen musiikkivideon Punainen Komentaja (2007), joka on yksi suosikkejani. Kuulin Kukkosen osallisuudesta vasta A.W. Yrjänän puhuessa siitä jakaessaan Sarjakuva-Finlandian ensimmäisestä Voro-albumista. Tässä maassa piirit ovat todellakin pienet.

Tero Mielonen, tutkija, sarjakuvaharrastaja:

Sanovat, että eihän se ole mikään oikea harrastus, jos siihen ei mene kaikki aika ja rahat. Sarjakuvien kohdalla tuo toteutuu minulla. Lukemisen ja keräilyn lisäksi olen päätynyt käsikirjoittajaksi, järjestämään joukkorahoituskampanjoita sarjakuvien suomentamiseksi ja nyt vielä Sarjainfon avustajaksi. Näinköhän tässä tulee vielä joku päivä opeteltua piirtämään.

TEKSTI Aino Sutinen

Olemme aiemmin sarjakuvaseuralla tehneet erilaisia kiinnostavia yhteistyöprojekteja venäläisten kulttuuritoimijoiden kanssa. Vuosien varrella on kuitenkin tapahtunut kummia. Toisinaan potentiaaliset yhteistyötahot, kuten tavallinen nuorisotalo tai yksittäinen feministinen kulttuuriaktivisti, onkin paikallisen työnsä vuoksi leimattu Venäjällä “ulkomaisiksi agenteiksi”. Heidän toimintansa, ja kansainvälinen yhteistyö, on muuttunut mahdottomaksi. Kyse on tietenkin kansalaisyhteiskunnan ja sananvapauden nujertamisesta.

Nyt Venäjä-yhteistyötä ei ole tiedossa, vaan kaikki on sumeaa ja toisin. Pidemmän päälle kulttuuriäänet ovat kuitenkin tärkeitä, ja ne voivat olla muutoksen airuita. Mitä tehdä?

Pieni muisto: vuonna 2011 olin Moskovassa KomMissia-sarjakuvafestivaaleilla, jossa oli paneeli poliittisista pilapiirroksista. Ranskalaiset vieraat kertoivat presidentti Sarkozyyn kohdistuvista räväköistä piirroksista, kun yleisöstä tuli kysymys: miten presidenttinne siis antaa tällaiseen luvan? Kysymys on tietysti absurdi, tai sen pitäisi olla.

50 vuotta täyttävä Sarjainfo ilmestyy nyt yhden kerran poikkeuksellisesti tuplanumerona sarjakuvaseuran vuoden 2022 talousongelmien vuoksi. Voit auttaa seuraa esimerkiksi joukkorahoituksella (kulttuurilahja. ), josta on enemmän lehden viimeisellä aukeamalla.

HARRI K O KKOLA

Suvi Ermilälle

Sarjakuva-Finlandia

Kirjailija Virpi Hämeen-Anttila valitsi tamperelaisen Sarjakuva-Finlandia-tunnustuspalkinnon saajaksi Suvi Ermilän Vastaanottokeskuksen (Suuri Kurpitsa). Hämeen-Anttila perusteli valintaa muun muassa näin: “Visuaalinen ilme oli hämmästyttävästi yhtä verbaalisen kanssa. Kokonaisuus on syvän surumielinen, harmaa, hapuileva, jotakin sinne päin, aivan kuin tarinassa esiintyvien vastaanottokeskuksen ohjaajien hyvää tarkoittavat mutta puolitiehen jäävät tavat ottaa kontaktia ihmisiin, jotka on revitty pois juuriltaan ja istutettu pimeään, autioon ja hiljaiseen suomalaiseen maisemaan.”

Kärkikymmenikköön kuuluivat myös seuraavat teokset: Matti Hagelberg: Läskimooses, Susanna Kesänen: Ja 10 muuta jota en muista, Mitja Mikael

Malin: Kivet, kannot, tähdet, kuuta, J. Oldén: Chaos Void, Ville Ranta: Kuinka valloitin Ranskan, Jarkko

Räihä: Pekurinen , Tiia Salmelin : Unten kaupunki – Kuolleet puutarhat 1, Tiitu Takalo: Rakkaus on köyhän rikkaus ja Riina Tanskanen: Tympeät tytöt –Aikuistumisriittejä

Maaseudun Tulevaisuudessa kotimaisia strippejä

Tampere Kuplii -tapahtumassa jaettiin myös Sarjakuvantekijät ry:n Vuoden sarjakuvateko -palkinto. Maaseudun Tulevaisuus -lehti sai sen kotimaisen sanomalehtisarjakuvan julkaisemisesta.

Perusteluista: “Suomalaiset sanomalehdet julkaisevat runsaasti kotimaista sarjakuvaa, ja siten myös pitävät sitä suuren yleisön luettavana. Siinä sivussa ne ovat myös mahdollistaneet toimeentulon ainakin muutamille sarjakuvantekijöille. Maaseudun

Tulevaisuus -lehti on kärjessä kotimaisten sarjakuvien määrässä, sillä siinä ilmestyy niitä kahdeksan kappaletta kolme kertaa viikossa.”

Tällä hetkellä lehdessä ilmestyvät Pöyrööt (Liisa ja Arttu Seppälä), Venetsijärvi (Jukka Tilsa), Kamala luonto (Marja Lappalainen ja Jarkko Vehniäinen), Musta hevonen (Samuli Lintula), Fingerpori (Pertti Jarla), Väinö (Pasi Rahikainen), Viivi & Wagner (Juba Tuomola) ja Kalkkaro (Petri Hiltunen).

Emmi Valveelle erikoispalkinto Ranskassa

Emmi Valveen Armo (La Grâce, ranskantaneet Hind Bendaace ja Kirsi Kinnunen, Çà et là 2021) sai vuoden 2022 Artémisia-raadilta tuomariston erikoispalkinnon.

Valveen kustantaja Çà et là on todennut, että Ranskassa ”on harvoin nähty omaelämäkerrallista teosta, jossa tekijä paljastaa itsensä näin täysin ja kaunistelemattomasti. Lukijat eivät selviä tästä kirjasta ehjin nahoin.”

Hagelbergin ja Kovácsin teoksista kauneimmat kirjat

Suomen kirjataiteen komitea on valinnut vuoden 2021 kauneimmat kirjat. Vuoden kaunein kirja on Matti Hagelbergin Läskimooses (Asema Kustannus).

“Railakas liukuvärein ja yllättävin typogra oin suunniteltu laatikko sulkee sisäänsä mustavalkoisen kosmisen maailmankaikkeuden.”

Kauneimmaksi sarjakuvaksi valittiin Kati Kovácsin Eläimelliset aakkoset (WSOY). “Hersyvän railakas aapinen aikuisille hihityttää ja punastuttaa yhtä aikaa. Kirjan ulkoasu materiaaleineen puhuu samaa ihon alle menevää suoruutta.”

Vuoden graafikoksi

Kaisa ja Christoffer Leka

Esimerkiksi tyylikkäistä matkasarjakuvakirjoistaan tunnetut Kaisa ja Christo er Leka on yhteisesti palkittu Gra an Vuoden graa kko -tunnustuksella.

“Lekat elävät todeksi visuaalista maailmaansa, joka näyttäytyy mm. palkituissa omakustanteissa.”

Vuoden Graafikko - palkintonäyttely pidetään Designmuseon Galleriassa Helsingissä 8.4.–29.5.2022.

Mikael Ahlströmille

Salli-palkinto

Salli-palkintoa jakaa Helsingin Seudun Journalistit ry, ja yksi kolmesta vuoden palkinnonsaajasta oli WSOY:n toimituspäällikkö ja kustannustoimittaja

Mikael Ahlström. Hän sai tunnustuksen “taidokkaasta ja omistautuneesta työstään käännöskirjallisuuden hyväksi”.

WSOY tunnetaan nykyään sekä suomalaisen laatusarjakuvan että ranskalaisen uuden aallon sarjakuvan julkaisijana.

Sarjakuvafestarit

Porissa ja Helsingissä

Porin sarjakuvafestivaalit järjestetään taas 22.–23.4.2022 Porin pääkirjastolla. Järjestäjinä toimivat Porin sarjakuvayhteisö, Porin kaupunginkirjasto, OK sarjakuva -osuuskunta, Musta Ritari kustannus ja Sotakirjasto.net. Vieraina ovat muun muassa Petri Hiltunen, Tuuli Hypén, Sunna Kitti, Tuomas Myllylä, Sari Sariola, Kari Sihvonen ja Jiipu Uusitalo

Suomen sarjakuvaseuran järjestämä Helsingin sarjakuvafestivaalit palaa Suvilahden Kattilahalliin, ja tapahtuma pidetään siellä 10.–11.9.2022. Festivaalien virallinen taiteilija on Jiipu Uusitalo.

Festivaalien perusrahoitus puuttuu tänä vuonna, ja tapahtuman onnistumista voi tällä hetkellä auttaa joukkorahoituskampanjalla osoitteessa kulttuurilahja. , tai esimerkiksi ryhtymällä vapaaehtoiseksi.

» porinsarjakuvafestivaalit.wordpress.com

» sarjakuvafestivaalit.fi

Kemin sarjakuvakeskus muutti

Kemin Sarjakuvakeskus on muuttanut alkukeväästä Kemin Jalokivigalleriasta Kemin kulttuurikeskuksen tiloihin, entiseen kirjaston lehtilukusaliin. Paikalliset sarjakuva-aktiivit ovat muun muassa rakentaneet paikalle näyttelyn.

Pahaa Nemiä ken pelkäisi?

Norrköpings Tidningarnas Media -konsernin lehdet lopettivat norjalaisen Lise Myhren Nemi-sarjan julkaisemisen Ruotsissa. Syynä oli Nemi-strippi, jossa on suden kuva ja teksti: ”Vaikka suurimmat petoeläimemme ovat punaisella listalla, niiden metsästäminen on sallittua luvan kanssa. Susi on vakavasti uhanalainen. Silti sen luvallinen metsästys on sallittua.” NTM Groupin mukaan ”sarjakuvasivu ei ole mielipiteitä varten”. Nemissä on monta kertaa aiemmin käsitelty keskustelua herättäviä aiheita, kuten luonnonsuojelua ja feminismiä, mutta susikannanotto oli liikaa.

Nälkäsarjakuvataiteilijat Ranskassa

Koronapandemia ei haitannut Ranskan sarjakuvamarkkinoita. Suuret kustantajat ilmoittavat olevansa erittäin tyytyväisiä vuoden 2021 tulokseen. Kustantajien, kirjatukkujen ja kauppiaiden liikevaihto kasvoi 67 prosenttia. Varsinkin manga jyräsi, se kattaa noin 60 prosenttia sarjakuvien kokonaismyynneistä. Myös perinteiset brändit jatkavat menestystään. Uusinta Asterix ja aarnikotka -albumia myytiin 1,5 miljoonaa kappaletta, saman verran kuin sarjan edellistä, Veringetorixin tytärtä. Tuore hittitulokas listoilla on Mr. Tanin (Antoine Dole) ja Diane Le Feyerin Mortelle Adèle, ilkeä pieni punatukkainen koulutyttö.

Uuden polven tekijöiden kannalta paras keikka on silti päästä jatkamaan lapsuuden suosikkisarjoja. Esimerkiksi Niilo Pielisestä, Lucky Lukesta ja Corto Maltesesta tehdään jatkuvasti uusia albumeita. Samaan aikaan pienituloiset sarjakuvien tekijät, varsinkin käsikirjoittajat protestoivat. Ranskassa on yli 1500 ammattimaista sarjakuvantekijää, joista suurin osa yksityisyrittäjiä.

Massakustantajat lanaavat pienet ja keskisuuretkin julkaisut kirjapinojen alle. Ranskan valtio ei ole lähtenyt tukemaan pienkustantamoita toisin kuin esimerkiksi Italiassa, ja sarjakuvantekijöiden kulttuurinen asema on heikko. Käännösteokset (varsinkin manga) valtaavat markkinat. Ratkaisuksi on esitetty elokuvien yhteydessä käytettyä mallia. Tuontielokuvista peritään erillistä veroa, jonka tuotto sijoitetaan ranskalaisten elokuvien tuotantoon.

Apurahoja eri myöntäjiltä

Suomen Kulttuurirahasto myönsi sarjakuva- ja valokuvataiteilija Kati Rapialle 26 000 euroa kaksivuotisen apurahan ensimmäisen vuoden apurahana. Myös Heikki Rönkkö, Tuomas Tiainen ja Petteri Tikkanen saivat yksivuotista taiteilija-apurahaa vastaavan summan sarjakuvakirjojen tekemiseen ja Suvi Ermilä puolivuotista vastaavan 13 000 euroa. Taike puolestaan antoi kohdeapurahoja. Sarja kuvahankkeisiin sen saivat Warda Ahmed (7 000  € ), Taina Hakala (6 000  € ), Matti-Pekka Heikura (4 000 €), Kristian Huitula (4 000  € ), Tuuli Hypén ja Tuomas Myllylä (6 000 €), Petri Hänninen (6 000 €), Anna Härmälä (6 000  € ), Joakim Juvelén (2 500  € ), David Kerr (8 000  € ), Sunna Kitti (8 000  € ), Ilpo Koskela (8 000 €), Mika Lietzén (10 000 €), Sami Makkonen (6 000 €), Hans Nissen (6 000 €), NikoPetteri Niva (4 000 €), Hannele Richert (5 000 €) ja Mikko Väyrynen (7 000 €).

Sarjakuvantekijät jakoi Tampere Kuplii - tapahtumassa Pätkä - apurahan seuraaville henkilöille: JP Ahonen (3 000  € ), Petri Hiltunen (3 000  € ), Tuuli Hypén ja Tuomas Myllylä (3 000 €), Ivanda Jansone (3 000 €), Cristina Jylänki (3 000 €), Eva Kajander (2 000 €, Pauli Kallio (3 000 € ), Reetta Kallio (3 000 €), Iida Kiela (3 000 €), Janne Kukkonen (3 000 €), Reetta Laitinen (1 000 €), Sami Makkonen (3 000 €), Jesse Matilainen (3 000 €), Eeva Meltio (3 000 €), Hannele Richert (2 000 €), Johanna Rojola (3 000 €), Jouko Ruokosenmäki (3 000 €), Sari Sariola (3 000 €) ja Siiri Viljakka (3 000 €).

Lisäksi Turun kaupunki myönsi Anton Lipastille 2 000 ja Siiri Viljakalle 6 000 euron työskentelyapurahat.

Nörttikulttuurin kuningatar

Skandinaavisella mangatyylillä tehdystä Oblivion High -sarjasta tunnettu Nina von Rüdiger on kuollut. Rüdiger (1969–2022) tunsi tarkoin niin suomalaisen kuin japanilaisenkin kansanperinteen. Yhtä perin pohjainen oli hänen tietämyksensä nörttikulttuurin alalla.

Rüdigerin esikoisteos Vesi oli mustaa perustui J.L. Runebergin Näkki-runoon. Petollinen seireeni oli siirtynyt manga-asuun ja nykyajan Suomeen. Rüdiger ja käsikirjoittaja Karim Muammar laativat teoksen Infamy - nimimerkillä. Sen suomensi Johanna Koljonen, ja teos aloitti Koljosen yhteistyön Rüdigerin kanssa. Näin syntyi sarja Oblivion High, kertomus monikulttuurisesta

ruotsalaislukiosta, jossa oppilaiden elämää hämmentävät Näkin lisäksi muut satuhahmot. Ms. Mandu -tekijänimellä julkaistu Oblivion High ei kuitenkaan kohonnut riittävän suosituksi, joten viisiosaiseksi aiottu sarja supistui kolmeen kirjaan.

Tämä ei hidastanut Rüdigeria, jota kiinnosti kaikki mediaan liittyvä, radiotyö, televisio ja mainokset. Netin keskusteluryhmissä hän luovi sujuvasti kuin Näkki vedessä. Nimimerkki Rama osoitti tietonsa esimerkiksi animesta ja toimintaelokuvista sekä auttoi mielellään kaikissa sarjakuviin liittyvissä kysymyksissä. Hänen viimeisiä graa sia töitään oli Magdalena Hain Royaumen aikakirjat -fantasiaromaanien ulkoasun suunnittelu.

Kun palkalliset piirroshommat kävivät vähiin, Rüdiger kouluttautui sairaanhoitajaksi. Nina oli avoin ja valoisa ihminen, jolla oli laaja ystäväpiiri. Surulla on monta jakajaa.

Ruma on rakkautta

Yhteiskuntakriitikko Tapani Rytöhonka on kuollut nopeasti edenneeseen syöpään. Rytöhongan (1964–2022) ensimmäisiä julkaistuja piirroksia nähtiin kuopiolaisessa koululehti Minnan Kantissa. Tämän jälkeen hän ryhtyi Sex Pistols-yhtyen innoittamana aikansa näköisen punk-julkaisu Törkyn toimittajaksi. Sittemmin Rytöhongasta tuli Pahkasian pitkäaikainen avustaja, ja hänen sarjojaan nähtiin läpi koko uransa varsinkin pienjulkaisuissa.

Oulun sarjakuvaseuran Kuplassa esittäytyi tekijälle tunnusomainen hahmo, kyyninen Aloysius Kolli. Tuolloin Rytöhongan piirrostyyli oli vielä Ruutu-lehden innoittamaa ja Jacovitti-vaikutteista, kehittyen edelleen muistuttamaan viime vuosisadan alun kuvittajien jälkeä sekä Erkki Tantun piirroksia. Selkeä viiva säilyi tarinoiden muuttuessa yhä kitkerämmiksi.

Musiikki oli piirtämisen ohella hänelle tärkeää. Rytöhonka kasvoi perheessä, jossa musiikki

oli läsnä päivittäin. Omien bändiviritelmien ohella Rytöhonka kirjoitti musiikkipalstaa Viikko savolehteen vuosina 1979–83. Tämän jälkeen hän piirsi ja kirjoitti Rumbaan ja jatkoi siitä Soundiin asetuttuaan Tampereelle 1988.

Rytöhonka mielsi itsensä nimenomaan kuvataiteilijaksi, jolla ei ollut suhdetta mihinkään muuhun kulttuuriin kuin taiteeseen sinänsä. Kirjoittamista hän piti tapana, jolla oli helppoa saada mielipiteitään julki. Rytöhonka valmistui yhteiskuntatieteiden maisteriksi Tampereen yliopiston politiikan tutkimuksen laitokselta.

Esikoiskokoelma Onnen pipanoita (Suuri Kurpitsa 1994) on kooste Rytöhongan piirtäjänuran tuotteliaimman kauden tarinoista. Esiin astuu uusi alter ego, muhkea juoppo ja maisteri Agaton Muna, ”kuspeä”. Munan hahmo hallitsi hänen sarjakuvatuotantonsa loppuvaihetta, kuten albumia Minerva, Minerva! (Suuri Kurpitsa 1998), sekä omakustanne Haistakaa Vittu Comicseista koottua teosta Olin keskiikäinen ihmissusi! (Suuri Kurpitsa ja Zum Teufel 2007). Agaton, jolle lähin on tytär Rusina ja loput omaiset viranomaisia, esiintyy myös netistä löytyvässä ”Pitkäaikaistyöttömän oppaassa”.

Pitkäaikaistyöttömän opasta julkaistiin

Megafoni-verkkolehdessä vuonna 2007.

Harva osaa piirtää rumaa niin kauniisti kuin Rytöhonka. Hänen sarjakuvissaan tunnettiin erityistä rakkautta hulluja, syrjäytyneitä, narkomaaneja ja alkoholisteja kohtaan. Samalla satiirin alta hehkui viha kohti valtiota, joka arvottaa asukkaansa näiden taloudellisen tuottavuusarvon mukaan.

Vilkkaiden nuoruusvuosien jälkeen raitistuneen ja aina siististi pukeutuneen Rytöhongan sisällä kipunoi boschilainen helvetti. Töittensä suhteen hän oli tinkimätön ja ihmissuhteissaan ankara. Myötätuntoakin hänellä oli, Rytöhonka toimi vapaaehtoisena tukihenkilönä Tampereen kaupungin päihdehoidon yksikössä ja avusti Amnesty Internationalia sekä Friends of the Children of Haitijärjestöä.

Rytöhonka kirjoitti artikkeleita varsinkin sosiaalipolitiikasta ja katolilaisena otti kantaa kirkkonsa politiikkaan. Laaja lukeneisuus näkyy kirjoituksissa, joita on julkaistu esimerkiksi Vartija-verkkolehdessä. Varsinaisten sarjakuvien sijaan hän piirsi viimeisinä vuosinaan kuvakertomuksia, kuten Maamme-sarjaa ja Kuolema seikkailee -tilannekuvia.

Muita riveistä poistuneita tekijöitä

Ensimmäisten Piirtäjäpäivien (1979) vieraana oli Guy Mouminoux, alias Guy Sajer eli Dimitri (1927–2022). Hän oli tuottelias sarjakuvantekijä, mutta meillä parhaiten tunnettu muistelmateoksestaan Unohdettu sotilas (suom. 1977). Mouminoux värvättiin Saksan Wehrmachtiin 16-vuotiaana ja lähetettiin taistelemaan itärintamalle. Sodan jälkeen hän loi laajan sarjakuvatuotannon, jonka aiheet vaihtelivat huumorista ja lastensarjoista korkeajännityksiin, lopulta realistisiin sotatarinoihin.

Toimittaja ja rikoskirjailija Jarkko Sipilä (1964–2022) teki Jouni Mölsän ja Samuli ”Samson” Lintulan kanssa rauhanturvaajien korkeajännityksen (“Aavikon leijonat”) ja vaaran vuosien korkeajännityksen (“1961 – Saalistajat noottikriisin varjossa”).

Gérald Forton (1931–2022) piirsi realistisella tyylillä useita seikkailuja, kuten Bob Moranen jakson “Ritarin miekka”, joka ilmestyi meillä Nastasarjoissa. Myöhemmin Forton teki Marvel-sarjoja yhtiön Ranskan julkaisuihin ennen muuttoaan Amerikkaan. Siellä Forton työskenteli DC Comicsille kunnes siirtyi animaatioihin. Hän oli yksi Toy Storyn (1995) storyboard-piirtäjistä.

Sarjakuvahistorioitsija ja käsikirjoittaja Ron Goulartille (1933–2022) on kreditoitu yli 500 romaania, joukossa suomeksikin julkaistuja Mustanaamioja Flash Gordon-kirjoja. Gil Kanen kanssa Goulart loi sanomalehtisci n Star Hawks (1977–81), joka pääsi tuotantoon Star Warsin ansiosta. Goulartin teoksista sarjakuvan kannalta merkittävimpiä ovat esimerkiksi Comic Book Culture ja Great History of Comic Books

Mainostaiteilija ja 2000AD-artisti Garry Leach (1954–2022) piirsi muun muassa Dan Darea ja Judge Dreddiä. Hänen tunnetuin työnsä on Alan Mooren kanssa henkiin herätetty Marvel/Miracleman, jonka ensimmäiset jaksot Leach piirsi Warrior-lehteen.

Pienen voron pitkä matka

Janne Kukkosen Voro-sarja nousi suureen suosioon nopeasti. Kolmiosaista fantasiatarinaa on käännetty myös useille eurooppalaisille kielille.

TEKSTI Aasa Timonen VALO KUVA T Henry Söderlund

Vanhan kaupungin yössä ei liiku juuri ketään.

Suuressa tornissa vanha mies katselee kaihoisasti edesmenneen vaimonsa uurnaa menetyksen painon levätessä raskaasti tämän harteilla. Mutta vainajat eivät saa uinua rauhassa, sillä varjoissa juoksee pieni hahmo. Pian on arvokas uurna pihistetty ja jäljellä on vain sekasortoa. Voro nimeltä Lilja on iskenyt jälleen.

Janne Kukkosen fantasiatrilogia Voro alkoi 2016, ja kolmas ja toistaiseksi viimeinen osa Voron seikkailussa julkaistiin 2021.

Voron alku oli vahva. Kukkosen voitti SarjakuvaFinlandian vuonna 2017 esikoisteoksellaan, sarjan ensimmäisellä osalla Voro– Kolmen kuninkaan hauta.

Kukkoselle tämä tuli isona yllätyksenä.

– Tunne oli melko epärealistinen. Oma elämä oli muutenkin hieman myllerryksessä, ja sitten tuollainen pommi pudotetaan varoittamatta syliin, kertoo Kukkonen.

Voitto kuitenkin auttoi selvittämään tulevaisuuden näkymiä.

– Siihen aikaan oli jo jotain pieniä suunnitelmia Voron jatkon suhteen, mutta Sarjakuva-Finlandian myötä suunnitelmat konkretisoituivat. Paineita ei niinkään tullut, muuten kuin aikataulun suhteen. Jatko-osa pitäisi saada ulos vielä, kun minut muistetaan.

Rovaniemellä vuonna 1983 syntynyt Kukkonen on lukenut sarjakuvia pienestä pitäen. Ensimmäiset sarjakuvat olivat samoja kuin lukemattomilla

Voro: Kolmen kuninkaan aarre (Like, 2016)

muillakin suomalaisilla, Karvinen ja Aku Ankka. Tosin Kukkonen myös paranteli niitä oman kynän kautta.

– Kakarana piirtelin ruutuihin omat puhekuplat ja lisäsin omat vitsini, mutta koska en osannut kirjoittaa, niiden sisältö on mysteeri vielä tänäkin päivänä, toteaa Kukkonen. Lapsuuden sarjakuvien jälkeen oli kuvitus yhä ensisijaista puhekuplien sisältöön verrattuna.

– Karvisen ja Aku Ankan jälkeen käteen tarttuivat luonnollisesti Myrkky ja Lobo. Myrkyn aikuisten jutut menivät vähän yli hilseen, mutta lehdessä oli loistavia piirtäjiä ja mielikuvituksellisia parodioita tunnetuista hahmoista, joita kopioin omiin piirroksiin.

– Simon Bisleyn kynäilemä Lobo teki vaikutuksen kuvituksillaan ja holtittomalla väkivallallaan. Sen kautta päädyinkin supersankarisarjisten, kuten Hämähäkkimiehen ja Spawnin pariin. Tuossa iässä sarjisten teksteillä ei ollut läheskään yhtä suurta vaikutusta kuin piirroksilla, joten tarinoiden juonet jäivät toissijaisiksi.

Tältä ajalta on myös jäänyt tekijöitä ja teoksia, jotka ovat vaikuttaneet Kukkosen myöhempään uraan sarjakuvien parissa.

tai piirtäjänä. Se oli kaunis unelma, jota en jahdannut kovin aktiivisesti.

Tämä kuitenkin muuttui, kun Voro – Kolmen kuninkaan aarre voitti Sarjakuva-Finlandian.

Muinainen tarina kertoo Kolmen kuninkaan aarteesta, suurista rikkauksista, jotka on lukittu maan poveen. Kolmen kuninkaan avaimet tarvitaan holvin avaamiseen, kukin niistä on piilossa toinen toistaan vaarallisemmassa paikassa. Liljan tehtävä on pihistää nämä avaimet, jos hän haluaa nähdä vapauden päivät.

”voro oli alun perin japaniin sijoittuvaa hiiviskelyä ninjoineen ja samuraineen, mutta heilahti lopulta keskiaikaiseen eurooppaan.”

– Suurimman vaikutuksen taisivat tehdä Sergio Aragonésin MAD-lehteen tehdyt stripit ja Urho Epäonnensoturi. Yritin epätoivoisesti saada aikaan samanlaista ilistä miljoonine yksityiskohtineen, mutta taidot eivät riittäneet. Toinen mieleen jäänyt sarjis on Frank Millerin Ronin. Siinä jopa tarina oli mieleeni.

Kukkosen ensimmäinen loppuun asti tehty sarjakuva syntyi 1995. Tämä ei kuitenkaan ikinä nähnyt päivänvaloa.

– Sankari oli Barral-niminen sammakkosoturi, joka oli sekoitus Battletoads-pelin hahmoja ja Maxxanimaatiosarjan päähenkilöä. Juoni oli jotain kyberpunkkia.

Kukkoselle ei sarjakuvataitelijan pesti kuulostanut vielä tuolloin mahdolliselta.

– Sarjakuvataiteilijan työ oli kyllä haaveena, mutta ei ikinä mitenkään vakavasti otettava tulevaisuudennäkymä, koska en uskonut taitoihin kirjoittajana

Liljan synty • Inspiraatio Voroon löytyy Kukkosen nuoruudesta ja varsinkin videopeleistä. Samanlaista rakennetta on nähtävissä varsinkin ensimmäisessä Voron seikkailussa. – Voron juuret voi varmaan vetää jonnekin 90-luvun puoliväliin asti, kun altistuin The Legend of Zelda -peleille. Ocarina of Time -pelissä ollut lyhyt hiiviskelytehtävä, jossa nuori Link välttelee vartijoita pensaslabyrintissa, jäi kumisemaan takaraivooni. Kun

Thief: The Dark Project ilmestyi 1998, se oli menoa voroilun maailmaan.

Thief: The Dark Project kertoo orpona kasvaneesta varkaasta pseudokeskiaikaisessa kaupunkiympäristössä. Kesti kuitenkin reilut kymmenen vuotta, ennen kuin ideat konkretisoituivat sarjakuvaksi. Tarina muuttui myös paljon prosessin aikana.

– Voro oli alun perin Japaniin sijoittuvaa hiiviskelyä ninjoineen ja samuraineen, mutta heilahti lopulta keskiaikaiseen Eurooppaan. Tarinan tunnelma oli jotenkin ällöttävän pirteä ja värikäs, joten sekin hivuttautui ajan mittaan synkempään suuntaan, kertoo Kukkonen.

– Juonellisesti tarina ei paljoa muuttunut, koska sitä ei paljoa ollut edes suunniteltu siltä osalta. Käsikirjoituksen tein kokonaan uusiksi vasta vuonna 2014, kun keskityin piirtämisen sijaan kirjoittamiseen. Pääpiirteittäin se on kuitenkin pysynyt samana alusta loppuun asti.

Päähenkilö Lilja kuitenkin muuttui luomisprosessin aikana paljon, ennen kuin saavutti nykyisen olomuotonsa.

– Päähenkilö oli aluksi mies, mutta vaihtui sittemmin nuoreksi naiseksi. Sankarin nimi oli aluksi Kyoko, sitten Shawnda, mutta päätyi lopulta hieman helpommin lausuttavaksi Liljaksi. Hänen ikänsä putosi koko ajan nuoremmaksi ja nuoremmaksi sitä mukaa, kun ideoin juonta valmiimmaksi. Nuoren sankarin ansiosta tarina ei mennyt ikinä liian ryppyotsaiseksi ja itseään liian tosissaan ottavaksi paatokseksi, vaan säilyttäisi kepeän tunnelman, vaikka teemat olivatkin synkkiä.

Tämä letkeyden ja synkkien teemojen dikotomia on iso osa Voroa. Pintapuolisesti Voro saattaa näyttää lasten sarjakuvalta, mutta kun tarinaa alkaa lukea, toivottavat politiikka, sodat, eriarvoisuus ja yleinen väkivalta lukijan tervetulleeksi synkempään maailmaan. Kukkosen mukaan tämä juontaa juurensa hänen omiin mieltymyksiinsä tarinoiden suhteen.

yksi lemppareitani, mutta Mount & Blade ja Kingdom Come: Deliverance toimivat inspiraationa realistisemman maailmansa ansiosta.

Fantasiakirjallisuus ei ole ollut Kukkoselle kovinkaan merkittävää - yhtä isoa poikkeusta lukuun ottamatta tietysti.

– Voro on luonnollisesti repäisty suoraan J. R. R. Tolkienin Hobitista.

Sarjakuvien puolella ei fantasia ole kuitenkaan iskenyt Kukkoseen merkittävästi.

“voron kaikki työvaiheet olivat tuskaa ja ahdistusta, mutta niistähän se taide kumpuaa.”

– Pyrin kirjoittamaan tarinani sellaisiksi, joita itse tykkään lukea. Päällisin puolin viihdyttävää seikkailua, toimintaa ja letkautuksia, mutta pinnan alla luikertelee jotain vähän synkempää ja vakavampaa. Tavoitteena on ollut tarjota luettavaa nuorille lukijoille, jotka haluavat vain vauhdikasta toimintaa ja seikkailua, sekä varttuneemmille lukijoille, jotka haluavat loso sta ja puhuttelevampaa sisältöä sieltä rivien välistä. Ihmisyyden paheet ja heikkoudet, ahneus ja vallanhimo sekä uskonnon väärinkäyttö ovat trilogian oikeat pääpahikset.

Voro edustaa fantasiagenreä, ja tavallisten sotilaiden ja kuninkaiden joukossa voikin nähdä eläviä kuolleita, jättiläisiä ja välinpitämättömiä jumalia. Genre ei kuitenkaan ole Kukkoselle kovin tärkeä.

– En ole mikään kauhea fantasian ystävä, koska siinä genressä mennään helposti vähän yli. Lord of the Rings -elokuvatrilogia teki suuren vaikutuksen, kun ne tulivat teattereihin, ja Game of Thrones oli ihanan inhorealistinen visiitti fantasian maailmaan. Kukkonen kuitenkin nauttii genrestä erityisesti videopelien puolella. Ocarina of Timen ja Thief: The Dark Projectin jälkeen sieltä löytyi lisää innoittajia.

– Elder Scrolls - sarja on aina ollut

– Ehkä hieman outoa, mutta fantasia ei ole ikinä ollut kovin lähellä sydäntä sarjakuvien puolella. Siinä visuaaliset valinnat ovat itselleni se tärkein pointti, ja heti perässä tulee tarina. Enkä ole vielä löytänyt sellaista fantasiasarjakuvaa, missä molemmat osuisivat napakymppiin. Urho Epäonnensoturi pääsi lähelle, ja muut kirjahyllystä löytyvät ovat enemmän itämaista fantasiaa, kuten Stan Sakain Usagi Yojimbo ja Serge Bosmansin Kogaratsu. Kentaro Miuran Berserkiä olen myös yrittänyt aloitella, mutta niitä ei ole omaksi asti vielä päätynyt.

Genre ktio on silti Kukkoselle hyvin tärkeä ja mielenkiintoinen aihealue sen mahdollisuuksien tähden.

– Fantasiassa kiehtoo ehkä eniten se, kuinka sen maailma on täysin irrottautunut, mutta silti jotenkin myös kiinni tässä todellisuudessa. Tekijällä on vapaat kädet tehdä maailmasta millaisen haluaa, eivätkä siellä päde samat rajoitukset ja säännöt kuin tässä päivässä. Silti siellä ovat samat tunarit säheltämässä. Samasta syystä muut sydäntäni lähellä olevat genret ovat postapokalyptinen lähitulevaisuus –tai menneisyys – ja sci jossain kaukaisessa tulevaisuudessa. Ne eivät ole tätä päivää, mutta kuitenkin kiinni siinä.

Piru on nyt merrassa. Liljan tekojen ansiosta on koko hänen tuntemansa maailma vaarassa. Paloheimon jumala Ithiel kulkee maan päällä, Tulikiven armeija seuraa tämän jokaista käskyä, ja ystäviä on vaikea erottaa vihollisista. Kaikki tämä pienestä pihistyksestä?

Näyte väritetystä ranskankielisestä Voro-käännöksestä Voro, l'armée de la pierre de feu (Casterman, 2020), käännös Kirsi Kinnunen.

Paisuva tarinan kaari • Kolmen kuninkaan aarteen menestyksen jälkeen vuonna 2019 ilmestyi trilogian toinen osa, Tulikiven armeija. Tämän piti alun perin olla myös tarinan viimeinen osa.

– Voron alkuperäinen tarina oli kaksiosainen, mutta koska siitä puuttuivat kaikki tarinankerronnalliset ytimet ja teemat, se piti kirjoittaa kokonaan uusiksi. Tämän myötä piti myös tahdittaa tapahtumat ja twistit uusiksi, ja tarina paisui kolmiosaiseksi. Alun perin Tulikiven armeija oli vain luvun mittainen sivuseikkailu, mutta siitä kehkeytyi kokonainen kirja, joka kuljetti suurempaa juonta eteenpäin.

– Voron trilogia on aika lailla vahingossa loksahtanut monomyytin kaavaan, joka vain todistaa sen toimivuuden.

Voro on kasvanut tarinan myötä myös sivumäärissä. Kolmas osa, Jumalten hauta, on 462-sivuinen järkäle, reilut 150 sivua paksumpi kuin sarjan ensimmäinen osa.

– Alkuperäinen suunnitelma oli kertoa tarina trilogiana, mutta kolmannen kirjan sivumäärän paisuessa kävi kyllä mielessä, että sen voisi jakaa kahtia, mutta tarinallisesti se ei olisi ollut kovin toimiva ratkaisu. Sivumäärä paisui noinkin massiiviseksi, koska kaikki matkan varrella istutetut juonet piti vihdoin saada päätökseensä.

Paksuudesta huolimatta kaikki ei mahtunut mukaan.

– Hyvinkin paljon piti jättää pois. Esimerkiksi Varkaiden killan toiminta ja hierarkia jäi vain pieneksi maistiaiseksi, sekä Liljan lukuisat murtokeikat, joiden kautta maailmaa olisi rakennettu jäivät pois suuremman juonen ottaessa ohjat. Yksi romanttinen sivujuonikin leikattiin kokonaan pois Liljan iän takia, eikä se olisi tuonut tarinaan muutenkaan mitään merkityksellistä. Ehkä näihin tarinoihin päästään, kun Lilja ikääntyy.

Tyypillinen työpäivä • Voron trilogia syntyi käytännössä seitsemän vuoden sisällä. Kukkonen kertoi tarkemmin työprosessistaan tänä aikana.

– Teen työt pääsääntöisesti kotona. Työhuone olisi kätevä, mutta todennäköisesti päätyisin asumaan sinne, koska päivät ovat niin pitkiä.

– Tavallinen työpäivä alkaa kello 7.00 ja aamukahvin jälkeen luonnostellaan aukeama. Lounaan

ja kahvin jälkeen kello 12 alkaa kyseisen aukeaman puhtaaksi piirtäminen. Kello 16 sivut skannataan ja käsitellään tietokoneella loppuun. Yleensä klo 21 sivut ovat puhekuplia vaille valmiit.

– Ääniefektit, dialogi ja puhekuplat lisätään sivuille viikon päätteeksi, jolloin saadaan kymmenen sivua valmista materiaalia kasaan per viikko. Viikonloput onnistuin pitämään suurilta osin vapaata.

Väliviikkoina Kukkonen koitti keskittyä kaikkeen muuhun kuin Voroon

– Vapaa-aika Voron parissa työskentelyn aikana meni yleensä huoltohommissa, eli ylläpidin kämppäni elinkelvollisena siivoamalla ja kokkailemalla. Ruumiillinen rappeutuminen piirtopöydän äärellä pysyi loitolla, kun muisti käydä pyöräilemässä tai muutenkin vähän kuntoilemassa. Henkistä puolta huolsin pääasiassa videopeleillä, joihin pääsin pakoon todellisuutta edes hetkeksi.

Viikon mittaiset lomat työskentelyn lomassa auttoivat pitämään motivaatiota yllä hyvin, kertoo Kukkonen. Sarjakuvat olivat kuitenkin mielessä koko ajan.

– Tauotus oli sinänsä onnistunutta, koska parin päivän lomailun jälkeen oli taas innoissaan, kun pääsi maanantaina takaisin töiden pariin. Silloin kun en työstä sarjakuvia valmiiksi, mietin mitä sarjakuvaa voisi tehdä seuraavaksi. Voi kuulostaa surulliselta, mutta osa aivokapasiteetista on työmoodissa koko ajan, eikä se edes haittaa, koska tämä on aika helvetin kivaa työtä. Miksi tätä muuten tekisi?

Ankara työtahti näkyi myös työstä saatavassa nautinnossa - tai osittain sen puutteessa.

– Voron kaikki työvaiheet olivat tuskaa ja ahdistusta, mutta niistähän se taide kumpuaa. Nautinnollisinta oli tuijottaa tekstiä, jota oli hinkattu kuukausien ajan ja todeta, että tämähän toimii. Piirtäminen oli myös mukavaa, koska siinä vaiheessa se raskain nostelu oli jo tehty ja sai vain ilistellä, kertoo Kukkonen.

– Työtahtini on aika epämiellyttävä, mutta palkitseva. Viikkojen kuluessa valmiiden sivujenkin määrä kasvoi tasaiseen tahtiin, mutta muutaman kuukauden välein piti ottaa viikko vapaata, jotta voi vain puhallella ja muistaa että muutakin elämää on olemassa. Pandemian aikana se ei paljoa auttanut, kun mihinkään ei päässyt tuulettumaan.

Joonas Tolvasen kirjoittaman Punanaamioiden kirous -kirjan kuvitusta (2022).

Ithiel on voitettu, mutta rauha ei ole palannut maahan. Itsekkäät ihmiset jatkavat ahneuden tiellään, mutta Liljaa ei moinen enää kiinnosta. Vanhan mentorinsa Seamusin kanssa he suuntaavat nyt kohti uusia kuningaskuntia jättäen vanhan elämän taakseen, ainakin hetkeksi aikaa. Tulevaisuus on nyt tärkeämpää.

Muuta kohti • Kukkonen ei sulje pois mahdollisuutta, että hän palaisi takaisin Voron maailmaan. Fantasia saa kuitenkin tältä erältä riittää hetkeksi.

– Paljon jäi kertomatta, ja Voron maailmalla pystyisi makustelemaan toisenkin trilogian verran, mutta tällä hetkellä tankki on fantasian suhteen ajettu tyhjäksi. Trilogian tekeminen oli itselleni suuri opetus sarjakuvanteosta ja etenkin käsikirjoittamisesta, ja koska en ole täysin pettynyt aikaansaannokseeni, voin tähän maailmaan palata ihan mielelläni.

Tulevista projekteista Kukkonen ei osaa sanoa vielä paljoa, mutta ideoita on olemassa erilaisiin tarinoihin.

– Tällä hetkellä työn alla on muutamakin käsikirjoitus, joita työstän hiljalleen eteenpäin. Fantasia saa nyt olla rauhassa, joten keskityn maailmanloppuun tai sen uudestisyntymään kaukaisessa kosmoksessa.

Liljan seikkailut kuitenkin jatkuvat ulkomailla. Vuonna 2019 yhdysvaltalainen kustantamo First Second julkaisi englanninkielisen käännöksen Vorosta nimellä Lily The Thief. Tämä versio oli myös väreissä. Samana vuonna belgialainen kustantamo Casterman julkaisi ranskankielisen käännöksen Voro: Le Secret Des Trois Rois. Toinen näistä otti tuulta alleen.

– Prosessi oli melko suorasukainen kaikkien käännösten kanssa. Tehtiin kustannussopimus, kääntäjä käänsi teoksen ja minä hyväksyin ensivedoksen. Lilyn matkat Amerikassa kuitenkin tyssäsivät ensimmäisen kirjan seikkailuihin, koska kustantaja puski teosta lapsille, mikä järkytti tunnetusti herkän kansan. Ranskassa Voron koko trilogia on menestynyt hyvin ja sitä on kaupattu oikealle yleisölle myös sisältönsä eikä pelkän ulkoasun voimin.

Mahdammeko mekin saada nauttia Voron tarinoista tulevaisuudessa muunakin kuin mustavalkoisena? – Värillisestä versiosta on ollut puhetta myös kotimaisena julkaisuna, mutta mitään konkreettista ei ole vielä tapahtunut. Uskoisin, että sekin päivä vielä koittaa. •

Janne Kukkonen

Syntynyt 1983 Rovaniemellä, asuu Turussa

Sarjakuvantekijä, kuvittaja

Koulutukselta animaatio-ohjaaja, Turun ammattikorkeakoulu, Taideakatemia 2011

Voro: Kolmen kuninkaan aarre (Like, 2016)

Voro 2: Tulikiven Armeija (Like, 2019)

Voro 3: Jumalten hauta (Like, 2021)

Voro-sarjaa on käännetty englanniksi, ranskaksi, italiaksi, venäjäksi ja tšekiksi.

Jademiekan arvoitus (käsikirjoitus Joonas Tolvanen, kuvitus Janne Kukkonen, 2020)

Tulossa: Punanaamioiden kirous (käsikirjoitus Joonas Tolvanen, kuvitus Janne Kukkonen, 2022)

Vasemmalla Oldénin, oikealla Tanskasen sarjakuvasta.

Pimppiä vilauttava enkeli ja palavia poliisiautoja

Jenna Oldénin ja Riina Tanskasen esikoisteokset haistattavat patriarkaatille pitkät.

TEKSTI Ahma Hokkanen KUVAT Henry Söderlund

marraskuussa järjestettyjen Helsingin sarjakuvafestivaalien jälkeinen viikko on lähtenyt käyntiin unisesti. Kolmen ihmisen hektisten festariaikataulujen yhteensovittaminen osoittautui hankalaksi, joten olen sopinut tapaavani esikoisalbuminsa julkaisseet taiteilijat

Jenna Oldénin ja Riina Tanskasen Zoomissa. Oldénin albumi, Chaos Void, esittelee lukijalleen nimensä mukaisesti kaaoksen estetiikkaa. Albumin on julkaissut Täys Käsi. Tanskasen esikoisteos, Into

Kustannuksen julkaisema Tympeät tytöt, on saanut alkunsa Instagramissa esseemäisten tekstien ja kuvien muodossa.

Saatuani videopuhelun äänet toimimaan (ja ohjattuani pahvisuikeron kanssa sekoilevan kissani jatkamaan tärkeitä puuhiaan muualla) pyydän taiteilijoita esittelemään itsensä.

Riina Tanskanen: Minä oon Riina Tanskanen, asun Tampereella ja teen Tympeitä tyttöjä.

Kuvailisin itseäni monitaiteilijaksi ja

yhteiskunnalliseksi ajattelijaksi. Tym peät tytöt -taideprojekti on kuva taidetta, sarjakuvaa ja essee mäistä proosaa. Yritän saa da tällä omalla pienellä ef fortillani jotain muutosta ja lempeyttä aikaiseksi tähän maailmaan. Juon paljon kahvia ja rakastan iltapäiväkahvi ja -pulla - konseptia. Lisäksi luen paljon kirjoja ja virkkaan.

Jenna Oldén: Mä oon Jen na Oldén ja asun myös Tam pereella. Meillä on kaksi kissaa: Pörrö Söpöläinen ja Bad Ass Toni.

Tykkään juoda Mega Force juomaa. Maailmassa TOP 3 lempijut tuihin kuuluu piirtäminen ja kirjottaminen, ja siksi teen sarjakuvia.

Ahma Hokkanen: Teiltä on ilmestynyt esikoisalbumit. Mikä ilis?

JO: Chaos Void tuli ulos jo toukokuussa, mikä oli vähän omituista aikaa, kun siinä ei siinä kohtaa ei ollut mitään fyysisiä festareita, joissa promota. Nyt tässä syksyllä se on vasta ottanut vähän enemmän tuulta alleen. Tulihan se vähän yllätyksenä! Ajattelin, että laitan nyt tästä tän ensimmäisen albumin ja kun se on mun eka albumi, niin enhän mä voi olla mitenkään vielä kauhean hyvä tai kiinnostava. Mutta kyllä se nyt on kuitenkin otettu vastaan tosi isosti!

Aloitin nyt syksyllä koulun ja suunnittelin jättäväni sarjishommat vähän pienem mälle voluumille, mutta nythän niitä on ollut enemmän kuin ikinä. Nyt on kaikki yhtä ai kaa päällä!

RT: No miun albumi tuli elokuun alussa, ja mulla oli samaan aikaan taide näyttely, missä esiteltiin kirjan originaalisivuja. Se oli aika vauhdikas al ku. Ensimmäiset kuukau det ja oikeastaan koko syk sy pyöri aika lailla pelkästään kirjan ja sen julkaisun ympäril lä. Se sai myös tosi ison ja tosi in nostavan vastaanoton!

Muuten oonkin sitten koittanut virkata ja jotenkin maadoittua, että pysyy pää kasassa kaiken sen kanssa. Aikaisemmin taiteen tekeminen on tarkoittanut sitä, että puuhastelen täällä meidän makkarissa päivät pitkät yksinään työpöydän ääressä. Vaikka somen kautta tietenkin on ollut yhteydessä ihmisiin, niin se ei kuitenkaan ole samanlaista. Siinä on kuitenkin vaan pieni osa miusta esillä ja yhteyksissä. Nyt se muuttaa muotoaan ja saa uusia tasoja tän julkisuuden myötä. Siinä on ehkä vähän ollut nieleskelemistä. Mutta ehkä se on väistämätön tekijä, ettei se alun kuherrusaika kestä ikuisesti.

JO: Oletko sä, Riina, tehnyt aikaisemmin omakustanteita tai mitään vastaavaa?

RT: En! Oon enemmänkin ajatellut olevani kirjottaja ja kuvataiteen tekijä. Olenkin vähän yllättynyt, että päädyin sarjakuvien pariin.

JO: Mulla on sama kokemus siitä, että olen tottunut työskentelemään itsekseen työpöydän ääressä. Mä oon tehnyt useita pienempiä julkaisuja aiemmin, ja siinä on tullut sellainen pieni sykäys aina, kun julkaistaan ja ollaan kontaktissa muihin ihmisiin tapahtumissa ja sen semmoista. Mutta siis onhan tää nyt ihan eri mittakaavassa, kun on toi albumi.

Jotain, mitä tahansa • Miten olette alun perin päätynyt sarjakuvan pariin?

Me on molemmat varmaan vaan päädytty tähän, koska tykkäämme kuvista ja teksteistä. Lapsena tykkäsin piirtää ja myös kirjoittaa heti, kun opin lukemaan ja kirjoittamaan. Mua on aina kannustettu siihen tosi paljon, ja on tuntunut täysin luonnolliselta yhdistää ne kaksi asiaa. Sehän on sitten jo sarjakuvaa, koska sarjakuvahan voi olla

Jenna Oldén

Riina Tanskanen

periaatteessa mitä tahansa.

Aloitin sarjakuvabloggaamisen joskus ala-asteella. Mä innostuin siitä ihan hirveästi ja sitten aloin vaan duunaamaan sarjiksia ihan helvetisti. Sille tielle jäin.

RT: Minusta tuntuu, että olen tullut tähän juttuun vähän myöhemmin. Toki olen aina ollut kiinnostunut sarjakuvasta, lukenut sarjakuvia ja ylipäätään kaikenlaista kirjallisuutta. Olen siis myös kirjallisuustieteen kandi, ja kohta jatkan maisteriopintoihin.

Luin joskus yläasteikäisenä [Art Spiegelmanin] Mausin, ja se oli musta aivan häkellyttävän hieno. Sitten ahmin paljon kaikkea historiallisia ja elämäkerrallisia sarjiksia. Joskus yliopistoaikoina löysin Ulla Donnerin ja Liv Strömquistin. Varsinkin Livin myötä oon tajunnut, että sarjis voi olla mitä tahansa. Jotenkin huomasin, että miehän olen koko elämäni piirtänyt ja kirjottanut, ja mun piirustustyyli on tämmöinen – niin kuin Tympeät tytöt on – sarjismainen ja graa nen. Se mukautui aika helposti ja luontevasti sarjakuvaksi.

Mie en oo ennen Tympeitä tyttöjä varsinaisesti ajatellut tekeväni sarjakuvaa. Eikä Tympeät tytöt aluksi edes ollut sitä, eikä ne nytkään ole pelkästään sitä. Ne voi olla vähän kaikkea, ja siksi puhun siitä monitaiteesta. On ollut tosi ihanaa löytää se oma

tapa tehdä sarjakuvaa!

JO: Joo mä tykkään siitä, että tavallaan vastustat sarjakuvan määrittelyä, ja tahdot itse määritellä sen myös vähän siihen ulkopuolelle!

AH: Vaikka teidän ilmaisunne ovat hyvinkin erilaista, niin löysin teoksista paljon yhtymäkohtia. Molempien keskeisenä teemana toimivat ulkopuolelta tulevat paineet.

JO: Joo niin mäkin oon ymmärtänyt! En ole vielä ehtinyt, Riina, lukea Tympeät tytöt -albumia, mutta aion etsiskellä sen käsiini, kunhan vaan ehdin. Mutta joo, meidän yhteiskunnalliset systeemimme on kyllä aika samalla akselilla!

RT: Minäkään en itseasiassa ole vielä lukenut siun kirjaa, heh. Mutta kyllä selkeästi tuntuu olevan samanlaisia havaintoja yhteiskunnasta, ja ajatus siitä, että näistä yhteiskunnan käsittämättömistä tavoista voisi oppia pois. Toki se on melko ymmärrettävääkin, koska ollaan saman ikäisiä. Varmasti siellä on tosi paljon yhtymäkohtia. Samanlaisia havaintoja ja samaa tarinaa vähän eri tavoin kerrottuna.

Se vaan kertoo siitä, että nämä ei ole mitään yksittäistapauksia, joita me käsittelemme. Monet ihmiset ovat huomanneet nämä, haluavat puhua niistä omalla äänellään ja päästä irti siitä.

Naurava vallankumous • Miellättekö te sarjakuvaanne tai teoksianne aktivismiksi? Onko sarjakuva hyvä vaikuttamisen keino?

JO: En suoranaisesti miellä omaa taidettani aktivismiksi, vaikka siinä käsitelläänkin aktivismissa usein keskeisiä teemoja. Vaikka ilmaisutyyli onkin samanlaista kuin usein aktivismissa, tarkoituksenani ei ole suoraan välittää informaatiota, vaan ennemminkin saada aikaan tunteita.

Tuon ihmisille kuvia, lauseita ja lyriikkaa, ja siitä jokainen saa rakentaa omia ajatuksiaan niiden ympärille. Tietysti siis tarkoituksenani on jollain tavalla vaikuttaa lukijaan, mutta en mä sanoisi sen olevan aktivismia.

RT: En myöskään pidä omaa tekemistäni aktivismina, vaikka se onkin avoimen poliittista ja yhteiskunnallista. Toki se sisältää sellaisia piirteitä, joita voi pitää aktivismina. Sen lisäksi, että haluan itse oppia pois näistä tämän maailman älyttömyyksistä, haluan auttaa muita tunnistamaan niitä. Vaikka se on yksi syy, miksi lähdin tekemään Tympeitä Tyttöjä, minulla oli päällimmäisenä tarve saada itselleni jokin tapa selvitä ja olla tässä älyttömässä maailmassa. Eli tämä on oikeastaan lohtuprojekti, vaikka siinä onkin mukana myös poliittisia vaikutteita.

JO: Minusta on kauniisti sanottu, että se on sulle tapa selviytyä ja olla olemassa. Siihen kyllä pystyn samaistumaan. Myös siihen, että oma sarjakuvan tekeminen on avoimen poliittista! En peittele sitä yhtään. Minunkin sarjakuvassani on täysin selkeitä väitelauseita siitä, miten kapitalismi pitäisi laittaa paskaksi. Vaikka mun pyrkimys ei olekaan tehdä asioista helposti ymmärrettäviä, niin en kyllä salaile myöskään mitään.

AH: Mistä sarjakuvan voima teidän mielestänne tulee?

RT: Sarjakuva on muotona niin todella uidi. Minua kiinnostaa outoudella ja naurattavuudella ja ilottelulla vaikuttaminen ja miten sarjakuvassa on mahdollisuuksia semmoiseen nauravaan vallankumoukseen. Isojakin yhteiskunnallisia asioita voidaan käsitellä lempeällä tavalla ja tehdä ne samalla totaalisen naurettavaksi tuomalla niiden yhteyteen jotain aivan älyttömiä elementtejä. Tuossa miun teoksessakin on se pieni enkeli, jonka pointti on siinä, että se vilauttelee pimpsaa ja tietää kaikki tilastokeskuksen faktat. On ihanaa, miten suuri voima naurulla ja karnevaalilla ja outoudella ja ilottelulla voi olla. Totta kai sitä on mahdollista tehdä muussakin taiteessa,

mutta erityisesti sarjakuva tarjoaa sille mielestäni ihan loistavat mahdollisuudet!

JO: Mä tykkään tuosta ajatuksesta, että sarjakuva on outoa, ja se outous on todella väkevää. Sillä voi tehdä niin paljon kaikkea erilaista ja sekoilla ihan vapaasti. Sarjakuva on mulle ilmaisumuotona se, missä pääsen revittelemään kaikista kovinta vauhtia. Ja se on parasta!

Musta on hauska kontrasti, että jos sulla, Riina, on semmoista lempeää ja ilottelevaa vallankumouksen tunnelmaa, niin mun lähestymistapa on tosi jyrkkä. En kauheasti vitsaile.

RT: Totta! Mun teoksissa keskiössä on se, miten tyttöyden kautta maailma näyttäytyy kaikessa kauneudessaan ja karuudessaan. Mutta kun sitä estetiikkaa tarkastelee, niin se on kyllä lempeä ja hakee lohtua ja turvaa semmoisesta 2000-luvun tyttöjenhuoneestetiikasta.

JO: Joo, se on tosi kaunista ja viehättävää! •

Sarjakuvaa maailmalle

Sami Kivelällä on monipuolinen ura toimintasarjakuvan parissa.

TEKSTI Tero Mielonen

suomalaiset tekevät nykyisin sarjakuvaa laajemmalla rintamalla kuin koskaan aiemmin. Siitä huolimatta sarjakuvalla itsensä elättävien määrä on meillä surullisen pieni. Vielä harvalukuisammaksi tekijäjoukko käy, kun katsotaan ketkä hankkivat elantonsa tekemällä sarjakuvia suoraan kansainvälisille markkinoille, kuten Yhdysvaltoihin. Yksi tällainen tekijä on Sami Kivelä (s. 1979), joka iloksemme innostui kertomaan oman uransa taustoista.

Tero Mielonen: Moi, Sami! Aloitetaanpa ihan alusta. Milloin innostuit sarjakuvista ja missä vaiheessa tiesit haluavasi tehdä niitä työksesi?

Sami Kivelä: Moi Tero! En osaa sanoa tarkasti, milloin varsinaisesti innostuin sarjakuvista, mutta ne ovat aina kuuluneet jollain tavalla elämääni. Luin jo pienenä Mustanaamiota ja Tarzania Aku Ankan lisäksi. Sarjakuvien tekemisestä kiinnostuin lapsuudenystäväni Jussin kautta joskus ala-asteen kolmannen luokan aikoihin.

Luulen, että Todd McFarlanen Spawn-lehden ja muiden Image-kustantamon julkaisujen saapuminen Suomeen sekä tutustuminen Jean Giraud’n töihin vaikuttivat siihen, että ryhdyin ajattelemaan sarjakuvien tekemistä mahdollisena ammattina. Tietenkin myös Kari Leppäsen nimen näkyminen

Näyte sarjasta Everfrost (Black Mask Studios, 2021). Käsikirjoitus Ryan K Lindsay, väritys Tríona Farrell.

Mustanaamio-lehden sivuilla loi toivoa sille, että suomalainenkin voisi piirtää sarjakuvia työkseen.

Kun työskentelin graa kkona ja kuvittajana, työkaverini Tomi tiedusteli, olisinko kiinnostunut piirtämään hänen kirjoittamansa tarinan, ja siitä kaikki sitten lähti.

Olen sarjakuvien tekijänä itseoppinut. Lukion jälkeen lähdin opiskelemaan animaatioalaa. Se ei ollut intohimoni, mutta jotain oli keksittävä. Kun aloitin sarjakuvien piirtämisen tosissani, hankin sarjakuvaoppaiden lisäksi paljon kirjoja ja videoita muun muassa anatomiasta ja perspektiivistä, koska olen halunnut oppia mahdollisimman paljon näistä aiheista ja kehittyä tekijänä.

TM: Teetkö nykyisin pelkästään sarjakuvia vai muitakin kuvitustöitä?

SK: Aiemmin tein muitakin kuvitustöitä, esimerkiksi levynkansitaidetta eri bändeille, mutta viime vuodet olen keskittynyt pääasiassa sarjakuviin. Saatan edelleen tehdä satunnaisesti ja aikataulujen salliessa

muitakin kuvituksia, mutta harvakseltaan. Viimeisin taitaa olla Stumptown-aiheinen promopiirros ABC Studiosille, joka oli aloittamassa kyseiseen sarjakuvaan perustuvan TV-sarjan mainostamisen sosiaalisessa mediassa.

Varsinaisten sarjakuvasivujen lisäksi teen melko usein myös kannet niihin sarjakuviin, joissa olen piirtäjänä. Ennen tein paljon kansia myös muiden tekijöiden lehtiin, mutta viime aikoina aika ei ole riittänyt sellaiseen.

TM: Kuulostaa niin sanotusti positiiviselta ongelmalta, jos töitä on tarjolla enemmän kuin ennättää tehdä. Ymmärtääkseni piirrät edelleen perinteisesti paperille. Millaisia työvaiheita sinulla on? Eikö digiaikaan siirtyminen jo houkuta?

SK: Vaikka piirrän pääasiassa perinteisesti, oikeastaan jokainen tekemäni sivu sisältää nykyään digitaalisen vaiheen. Tapanani on tehdä sivusommitelmat noin A5-kokoisina, kaksi yhdelle A4-paperille. Sitten skannaan sivut koneelle, ja välillä saatan piirtää lisää tai korjailla jotain osaa digitaalisesti ennen kuin tulostan sommitelman suurennettuna lopulliselle, isommalle piirrospaperille. Ja tämän printin sitten tussaan milloin milläkin välineillä valmiiksi. Oma digitaalinen työskentelyni on lähinnä kuitenkin kuvien värittämistä ja tussattujen sivujen puhdistamista. Olen huomannut, että itselleni tietokoneen tuoma mahdollisuus zoomailla ja siten korjailla jokainen pienikin virhe johtaa siihen, että käytän aivan liikaa aikaa jokaisen pienen yksityiskohdan viilaamiseen. Tiedän, että zoomaustoiminnon voi säätää niin, ettei pääse turhan lähelle, mutta minulla se ei vain toimi. Ja koska melko tiukat deadlinet kuuluvat työnkuvaan, ainakin toistaiseksi perinteinen tyyli pienellä digilisällä sopii minulle parhaiten.

TM: Tuosta viilaamisesta tulee mieleen vanha vitsi. Mistä taiteilija tietää teoksen olevan valmis? Siitä, että deadline on saavutettu.

SK: Niinhän se taitaa olla. Onneksi on joku, joka asettaa deadlinet, hah.

Näyte sarjasta Undone by Blood or The Other Side of Eden (AfterShock Comics, 2021).

Käsikirjoitus Lonnie Nadler & Zac Thompson, väritys Jason Wordie.

Sarjasta suunnitellaan myös TV-sarjaa.

Pitkiä päiviä • Mites päädyit pyrkimään juuri Yhdysvaltojen markkinoille? Ja miten onnistuit siinä? Harva suomalainen on niille markkinoille päässyt, joten kiinnostaisi kuulla miten paljon työtä ja tuuria vaati päästä työskentelemään Dark Horselle, AfterShockille ja muille suomalaisillekin tutuille kustantamoille?

SK: Koska olen aina lukenut paljon eurooppalaisia ja amerikkalaisia sarjakuvia, tuntui luonnolliselta lähteä etsimään mahdollisuuksia ulkomailta. Kielitaito ei riittänyt Ranskan tai Italian markkinoille, joten Yhdysvallat vaikutti oikealta suunnalta.

Urani on koostunut pikkuhiljaa pohjalta ylöspäin kapuamisesta ja välillä takaisin pohjalle putoamisesta, mutta olen aina jaksanut kiivetä uudelleen ylöspäin ja jatkaa yrittämistä. Kai tuuriakin on ollut

mukana muutama kourallinen. Ja tietenkin se on vaatinut paljon pitkiä päiviä – ja vaatii yhä.

TM: Eli menestystä ei ole sielläkään tarjolla ilman kovaa työtä. Millaisia vinkkejä sinulla on Amerikan markkinoille halaville? Miten esimerkiksi kannattaa yrittää verkostoitua? Entä onko agentti tarpeen?

SK: Jokaisen tekijän polku on aina vähän erilainen, mutta nykyään internetin ansiosta on entistä helpompaa julkaista omia sarjakuvia koko maailmalle ja sitä kautta saada niitä oikeiden henkilöiden nähtäväksi. Tämän vuoksi itsensä promoamisen pitäisi onnistua melko helposti, joten joko nettisarjakuvan tai portfoliosivun luominen on hyvä tapa aloittaa. Itse en ole aktiivinen sosiaalisen median käyttäjä, mutta saan usein yhteydenottoja suoraan Twitterin kautta, vaikka sähköpostiosoitteeni on julkisesti

Näyte sarjasta Beautiful Canvas (BOOM! Studios, 2017). Käsikirjoitus Ryan K Lindsay, väritys Tríona Farrell.

näkyvillä blogissani. Eli työnäytteiden lisäksi jonkinlainen tavoitettavuus varmasti helpottaa asioita.

Silloin kun itse aloittelin, loin ensimmäiset kontaktini sarjakuvafoorumeilla, joiden toiminta taitaa nykyään olla kokonaan hiipunut. Olen myös käynyt sarjakuvafestivaaleilla, esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Italiassa. Tuonkaltaisissa tapahtumissa verkostoituminen on varmasti helpointa, mutta itselleni niistä on jäänyt käteen lähinnä hyviä ja mielenkiintoisia kokemuksia ja muistoja, ei niinkään kontakteja.

En sanoisi, että agentti on välttämätön, mutta kyllähän sellainen voi helpottaa uusien projektien saamisessa sekä sopimusten neuvottelemisessa. Itselläni ei ole koskaan ollut agenttia, mutta olen sellaista joskus harkinnut.

osuudestani, eli mustavalkoisten sivujen tekemisestä.

TM: Oho! Tuolla tahdilla tietää kyllä töitä tehneensä.

Amerikan raitilla • Asut Suomessa, mutta suurin osa sarjakuvistasi sijoittuu Yhdysvaltoihin. Miten pidät huolen, että miljööt näyttävät uskottavilta?

“yleisenä vinkkinä sanoisin, että ‘tee mitä lupaat ’. se pätee kaikkeen.”

Yleisenä vinkkinä sanoisin, että ”tee mitä lupaat”. Se pätee kaikkeen. Kun osoittaa olevansa sanojensa mittainen ja luottamuksen arvoinen, sana kiirii usein eteenpäin.

TM: Tuo on erinomainen vinkki alalle kuin alalle.

Sarjakuvissasi on usein käsikirjoittaja. Miten päädyit työskentelemään juuri heidän kanssaan? Miten yhteistyö käytännössä toimii?

SK: Piirrän tosiaan pääasiassa muiden kirjoittamia tarinoita. Moni kirjoittajista on ottanut minuun itse yhteyttä nähtyään aiempia töitäni, ja joskus taas minua on suositeltu tai ehdotettu heille.

Lähes aina kaikki kommunikointi tapahtuu sähköpostin välityksellä, ja silloin ei tarvitse murehtia aikaeroista. Esimerkiksi pitkäaikainen yhteistyökumppanini ja kirjoittajaystäväni Ryan K. Lindsay asuu Australiassa, minä Suomessa ja kustantaja Yhdysvalloissa. Lisäksi asioiden tarkistaminen on helpompaa, kun voi palata kirjoitettuun tekstiin eikä tarvitse miettiä, mitä on sovittu puhelimessa tai vaikkapa Zoomissa. Projektista riippuen olen joko suoraan yhteydessä muuhun tekijätiimiin, tai vaihtoehtoisesti kommunikointi tapahtuu kustannustoimittajan välityksellä.

TM: Mites piirtämisen aikataulut? Ovatko ne tiukkoja?

SK: Aikataulut ovat melko usein tiukkoja. Yleensä yhden 20–26-sivuisen lehden tekoon on varattu aikaa sellaiset 3–6 viikkoa. Ja puhun siis omasta

SK: Käytän yleensä melko paljon aikaa lähdemateriaalin keräämiseen ja tutkimiseen. Miljöiden selvittely onnistuu nykyään aika mukavasti Googlen avulla. En pyri koskaan fotorealistiseen jälkeen, vaan tavoitteeni on tehdä kaikesta tietyllä tavalla pelkistettyä, mutta tunnistettavaa. Tunnettujen maamerkkien lisäksi piirrän paljon rakennuksia, jotka saattavat olla niin sanotusti omasta päästä keksittyjä, mutta tyylillisesti työn alla olevaan miljööseen sopivia. Olen myös piirtänyt useita eri aikakausiin sijoittuvia tarinoita, joten taustoihin on auttamatta täytynyt käyttää mielikuvitusta, koska lähdemateriaalia ei ole ollut kovin paljon saatavilla.

TM: Vaikea enää edes kuvitella, miten työlästä tiedonhankinta oli ennen internettiä. Sitä aikaa ei varmaan moni kaipaa. Tussaat omat sivusi, mutta onko se miten yleistä Amerikassa? Yleinen mielikuva on, että siellä on prosessi huippuunsa hiottu ja jokainen työvaihe on jaettu eri henkilölle?

SK: Kun aloitin työskentelyn Amerikan markkinoille, luulin itsekin, että kaikki tehdään niin, että yksi piirtää lyijykynällä, toinen tussaa ja kolmas värittää, koska monesti amerikkalaisissa lehdissä luki niin ja kaikki löytämäni portfoliota koskevat ohjeet tuntuivat antavan saman kuvan.

Sanoisin, että omien sivujen tussaaminen on nykyään yleisempää kuin se, että projektissa olisi erillinen tussaaja. Mutta toki sellaisiakin tekijätiimejä löytyy. Ja sitten on niitä piirtäjiä, jotka myös värittävät itse omat työnsä.

TM: Saakos sitten kysyä talouspuolesta? Eli maksetaanko sarjakuvien tekemisestä siellä hyvin? Olen ymmärtänyt, että ainakin sarjakuvakirjojen tekijöiden joukossa on tyytymättömyyttä tuottojen jakautumisen suhteen. Eli vaikka kirjat myyvät hyvin, se ei näy tekijöiden palkkapussissa.

SK: Sarjakuvien tekemisestä maksetaan melko vaihtelevasti. Toiset kustantajat maksavat isomman

Näyte sarjasta Abbott (Black Mask Studios, 2018). Käsikirjoitus Saladin Ahmed, väritys Jason Wordie, tekstaus Jim Campbell.

palkkion ja toisilla muut edut, kuten rojaltit, saattavat olla parempia. Mutta sanoisin, että työmäärään nähden sarjakuvista maksetaan hyvin vain isoille nimille. Me muut yritämme tulla toimeen pienemmillä tuloilla, kuten suurin osa ihmisistä kaikilla muillakin aloilla.

TM: Vaikeaa siis on Amerikassakaan työtä tekemällä rikastua. Entä miten menee omistusoikeuksien kanssa? Omistatteko oikeudet tekemiinne sarjoihin, vai kuuluvatko ne kustantajille?

SK: Tämä riippuu aina projektista ja sopimuksesta. Kun kyseessä on kirjoittajan (tai kirjoittajien) kanssa yhdessä luotu idea, suurin osa omistusoikeuksista kuuluu meille tekijöille.

TM: Se kuulostaa hyvältä. Eihän sitä koskaan tiedä, mistä sarjakuvasta seuraava suoratoistopalveluiden menestyssarja tehdään. Millaisten sarjojen parissa työskentelet tällä hetkellä?

SK: Tätä haastattelua tehdessä työpöydälläni on Cullen Bunnin ja Heath Amodion kirjoittaman The Heathens -nimisen viisiosaisen minisarjan neljäs numero. Sen julkaisijana on AfterShock Comics, jolle olen aiemmin piirtänyt kaksi Undone by Blood -sarjaa.

The Heathens on yliluonnollinen seikkailusarja, jossa joukko historian julmimpia sarjamurhaajia on päässyt pakenemaan helvetistä maan päälle ja heidän peräänsä lähetetään entisiä rikollisia kuten Billy the Kid, Ching Shih ja Bumpy Johnsson. Eli aikamoista menoa ja mäiskettä on luvassa!

TM: Tuohan kuulostaa erittäin lupaavalta! Laitanpa hankintalistalle samoin tein. Entä millaisen teoksen haluaisit vielä tehdä? Olisitko kiinnostunut myös kirjoittamaan sen?

SK: Olen jo pitkään miettinyt, että haluaisin tehdä tulevaisuudessa jotain täysin erilaisella piirrostyylillä kuin mitä olen viime vuosina käyttänyt. Tosin en vielä tiedä, mikä tämä tyyli olisi.

Vaikka minulla on useitakin ideoita mielessäni, itse tarinoiden kirjoittaminen ei tällä hetkellä kiinnosta.

Ja haluaisin ehdottomasti tehdä lisää Deer Editoria Ryanin kanssa. Bucky on mielestäni paras hahmo, jonka parissa olen työskennellyt.

TM: Jäämme siis mielenkiinnolla odottamaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Kiitos haastattelusta, Sami!

SK: Kiitos Tero! •

Syntynyt 1979 Harjavallassa, asuu Helsingissä

Sarjakuvapiirtäjä

Sarjakuvajulkaisuja:

Lordi: Verenjano (Arktinen Banaani, 2007)

Lordi: Verensininen (Arktinen Banaani, 2008)

Hit List #1–#5* (Zenescope Entertainment, 2013–2014)

Grimm Fairy Tales: Inferno: Age of Darkness (Zenescope Entertainment, 2014)

Deer Editor (Kickstarter/Four Colour Ray Gun, 2014)

Grimm Fairy Tales: Realm War: Age of Darkness #1–#12* (Zenescope Entertainment, 2014–2015)

Chum #1–#3* (ComixTribe, 2016)

Deer Editor: Fearless

(Kickstarter/Four Colour Ray Gun, 2016)

Deer Editor: Hack

(Kickstarter/Four Color Ray Gun, 2016)

Beautiful Canvas #1–#4* (Black Mask Studios, 2017)

Abbott #1–#5* (Boom! Studios, 2018)

Machine Gun Wizards #1–#4* (Dark Horse Comics, 2019)

Undone by Blood or The Shadow of The Wanted Man #1–#5* (AfterShock Comics, 2020)

Abbott: 1973 #1–#5* (Boom! Studios, 2021)

Undone by Blood or The Other Side of Eden #1–#4* (AfterShock Comics, 2021)

Everfrost #1–#4* (Black Mask Studios, 2021)

The Heathens #1–#5* (AfterShock Comics, 2021–2022)

* Julkaistu/julkaistaan myös kokoelmana

Riad Sattoufin monet tulevaisuudet

Ranskalainen taiteilija seuraa päähenkilöidensä kasvamista ja kehittymistä. Hän tarkkailee maailmaa ruudun ulkopuolelta – silloinkin kun hän on itse päähenkilö.

TEKSTI Iida Simes

kaikkia projektejani yhdistää se, että olen hullu ja hallitsen kaiken alusta loppuun: tarinan kirjoittamisen, kuvakäsikirjoituksen, piirtämisen, värittämisen ja taiton, kertoo tuottelias sarjakuvataiteilija Riad Sattouf sähköpostitse.

Hän voisi lisätä listalle myös kustantamisen, sillä hän on ryhtynyt itse kustantamaan uutuussarjaansa Le Jeune acteur – Aventures de Vincent Lacoste au

Cinema, eli “Nuori näyttelijä – Vincent Lacosten seikkailut elokuvissa”.

Suomessa Sattouf tunnetaan parhaiten Tulevaisuuden arabi -sarjastaan. Kaikki tähän mennessä ilmestyneet viisi osaa on julkaistu WSOY:n kustantamina ja Saara Pääkkösen suomentamina.

Intiimiä jakamista Tulevaisuuden arabi -sarja alkoi kevyenä kertomuksena kulttuurieroista. Varsinainen tarina alkaa vuodesta 1978, jolloin Riad

Sattouf syntyy, mutta se selittää myös äidin ja isän rakkaustarinan alun. Myöhemmin juuri nämä alun onnen hetket palautuvat mieleen, kun alkaa ihmetellä, miten ihmeessä Sattoun järkevän tuntuinen ranskalaisäiti on voinut päätyä yhteen Lähi-idän kuumakallen kanssa.

Isälle perhe-elämä edustaa ennen kaikkea jonkinlaisen mystisen kunnian säilyttämistä ja uskonnollispoliittista yhteiskunnan rakentamista eikä suinkaan turvallista, rakastavaa ja rentoa yhdessäoloa. Isä ei myöskään kykene huolehtimaan perheestään, vaan häneltä puuttuu ymmärrys käytännön realiteeteista.

Tulevaisuuden arabi -sarjan teokset kertovat villejä yksityiskohtia arabilasten kasvatuksesta. Väkivalta on alati läsnä: koulussa opettaja lyö ja näyttää nauttivan siitä. Lapset tappelevat toisiaan vastaan. Aviorikoksesta syytetyn naisen tappavat oman kylän miehet, ja tästäkin veriteosta moni siihen syyllistynyt on ylpeä.

Riad Sattou n kotona väkivalta ei ilmene fyysisenä, vaan se on jatkuvaa painostusta, jota isä kohdistaa äitiin. Tämän takia Tulevaisuuden arabi -kirjat muuttuvat etenkin kolmannesta osasta lähtien jännityskertomuksiksi, ja tarina saa uusia kierroksia edetessään. Neljäs ja viides osa loppuvat aivan karmeisiin cli angereihin... Arabisarjan väritys vaihtuu jaksojen tapahtumapaikan mukaan. Keltainen kuvaa Libyaa auringon ja hiekan takia. Ranskan sininen muistut taa merestä, joka on Sattou molan lähellä. Syyria on vaaleanpunainen, niin kuin sen maape rä. Maiden symbolisten pää värien lisäksi hän käyttää vain maiden lippujen vä rejä.

Sattoufille piirtämi nen on tuonut vapautusta angsteista:

– Olen elänyt monta vuotta nämä tarinat pääs säni! Niiden laskeminen pa perille oli erittäin mukavaa, kun pystyi jakamaan ne mui den kanssa intiimimmällä tavalla.

Ennen, kun kerroin näitä juttuja ystävilleni, he eivät ymmärtäneet, mistä puhuin. Sitten kun he lukivat kirjojani, he kaikki sanoivat minulle, “uskomatonta, emme ymmärtäneet sitä ollenkaan, kun kerroit meille”. Sarjakuva on erittäin voimakas ilmaisuväline, joka voi välittää paljon tunteita.

Vaikka Sattouf asuu ja työskentelee Ranskassa, lapsuus arabimaissa on jättänyt häneen jälkensä. Hän osaa myös kaivata alueelta jotain:

– Sitä outoa tunnetta, joka on läsnä kaikkialla, ilmassa, maassa, valossa ja jopa hajuissa... Tunnetta siitä, että on paikassa, jossa ihmiskunta heräsi tuhansia vuosia sitten.

Esterin ja Vincentin oppivuodet • Vaikka arabisarjan myöstä Sattouf teki kansainvälisen läpimurron, Ranskassa hän on tunnetumpi Les Cahiers d’Esther eli “Estherin muistikirjat” -albumien ja Canal+-kanavalla esitettyjen animaatioelokuvien ansiosta.

Sattouf on kertonut tekevänsä sarjakuvia vain todellisista henkilöistä. Esther on hänen ystäviensä lapsi, jonka elämää hän on seurannut pikkutytöstä lähtien. Hän väittää piirtävänsä Esther-kirjoja niin kauan, että saa tytön varttumaan sarjassa 18-vuotiaaksi – viimeisimmässä tämä on 16-vuotias.

Esther on kipakka tyttö, jonka silmin nähdään aikuisten maailma. Kyse ei ole lastensarjakuvasta eikä mistään pikkutyttöjen sien avaamisesta, vaan aikuisten maailman kyseenalaistamisesta. Ranskalaisessa sarja kuvassa moisella on vankat perinteet 1950-luvulta, jolloin Goscinny ja Sempé tekivät Nikke (Le petit Nicolas) -sarjaa.

Sattoufin työkentelytahti on kova:

– Piirrän yhden sivun Estheriä viikossa. Se on vähän kuin urheilua: satoi tai paistoi, minulla on sivu tekemistä! Lopuksi

OLIVIE R MARTY

Artikkelin kirjoittaja kuvasi Esther-hahmon Angoulêmen sarjakuvafestivaaleilla maaliskuussa 2022.

kasassa on 52 sivua ja kirja, joka edustaa vuotta. – Tulevaisuuden arabin ja Nuoren näyttelijän kirjoittaminen on monimutkaisempaa. Ne vievät enemmän aikaa. Niihin teen kuvakäsikirjoituksen tarinan alusta loppuun ennen kuin alan piirtää musteella. Nuoren näyttelijän, Vincent Lacosten, tarina alkaa juuri Ranskassa ilmestyneessä teoksessa vuodesta 2008. Ensin kertojana on Francois Tru autin Antoine Doinel -elokuvasarjaa rakastava Sattouf, joka sinisen sävyisissä ruuduissa alkaa valmistella oman elokuvansa tekemistä. Les Beaux gosses (“Kauniit kakarat”) -kasvutarina on valmiina, mutta näyttelijät puuttuvat.

Pian kerronta muljahtaa kokonaan toiselle tasolle, kun päähenkilöksi vaihtuu ranskalainen poika Pariisin reunamilta. Tony Montanaa, Al Pacinon esittämää Scarface-hahmoa (Brian De Palma, 1983), ihaileva 15-vuotias Vincent päättää koettaa onneaan ja

pyrkiä elokuvaan. Ennen kun sankari pääsee pussailemaan, on itkettävä monet itkut kameran edessä. Nuoren näyttelijän tarina ei kerro itse elokuvasta, joten lukijaa ei haittaa, vaikkei olisi sitä nähnyt. Se kertoo elokuvan tekemisestä ja elokuvan tekijöiden suuresta perheestä. Sattouf vaatii nuorta Vincentiä ymmärtämään, että vaikka hän onkin pääosan esittäjä, hän ei saa aloittaa työpäiväänsä tervehtimättä ensin joka ikistä elokuvatiimin jäsentä.

Tarinan lopussa ollaan Cannesin elokuvajuhlilla. Juhlahumu ja sen huipentumat yllättävät kaikki, Sattou nkin.

Vaikka Sattouf tekee auteurina prosessit itse alusta loppuun, ja siitäkin huolimatta, että hän painottaa kirjojensa perustuvan tositapahtumiin, taiteen taikuudella on osansa: – En minä todellakaan päätä näistä projekteista. Kirjat tekevät itse itsensä.•

Alan Quatermain (vas.) Kuningas Salomonin kaivoksesta, Mina Murray Draculasta, herra Hyde ja tohtori

Jekyll saman nimisestä teoksesta, kapteeni Nemo Sukelluslaivalla maailman ympäri -kirjasta sekä näkymätön mies Griffin Näkymättömästä miehestä. Takanaan viittauksia viktoriaanan ystäville.

Älä pelkää; huvimme lopuss’ on nyt

Kahden vuosikymmenen jälkeen League of Extraodinary

Gentlemen – Tempest tuo päätökseen sekä Kerrassaan merkillisten herrasmiesten saagan sekä tekijöidensä vaiheikkaat urat.

TEKSTI Onni Mustonen

alan Moore itse antoi parhaan kuvauksen

Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liigasta todetessaan sen olevan ”viktoriaanisen ajan oikeudenpuolustajat”. Tai ainakin tuo kuvaus kattoi sarjan ensimmäiset osat, jotka ilmestyivät vuosituhannen vaihteessa.

Mooren käsikirjoittama ja muun muassa 2000 AD:n Nemesis The Warlockista tunnetun Kevin O’Neillin kuvittama Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga kertoo supersankarijoukosta, joka koostuu viktoriaanisen ajan seikkailukertomusten hahmoista kuten tohtori Jekyllistä /

herra Hydestä, näkymättömästä miehestä ja kapteeni Nemosta. Varsinaisen koherentin tai syvällisen tarinan sijaan sarjakuva onkin eräänlainen leikki niin tekijöille ja lukijoille: tekijöiden on saatava mahdollisimman monta erilaista elementtiä napsahtamaan yhteen, aivan kuin he kokoaisivat palapeliä poimimalla paloja eri laatikoista. Lukijan tehtävänä on vuorostaan tunnistaa hahmot ja viittaukset, ymmärtää miten tarina vuorollaan noudattaa alkuperäisen kaavaa ja vuorollaan eroaa siitä.

Tässä mielessä Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga istuu hyvin Mooren tuotantoon. Viiltäjä-Jackistä kertonut Helvetistä loi vastaavanlaisen palapelin historiallisista faktoista, juoruista ja kummitusjutuista, kun taas Saga of Swamp Thing kokosi yhteen DC-kustantamon okkultistiset hahmot eri lehdistä. Jopa Vartijat on tällainen kokeilu yrittää risteyttää yhteen kaksi erilaista olentoa. Sen sijaan, että se tarkastelisi, miten kaksi ristiriitaista hahmoa reagoi toisiinsa, se tutkii, mitä 1900-luvun historialle olisi tapahtunut, jos supersankareita olisi ollut oikeasti olemassa. Herrasmiesliiga vie kuitenkin lähestymistavan sen loogiseen lakipisteeseen: jok’ikinen hahmo jopa vuorosanattomia statisteja myöten on lainattu toisilta tekijöiltä.

jok’ikinen hahmo on lainattu toisilta tekijöiltä

.

Haluan elämänne tarun kuulla; se korvaan eriskummaisena soinee • Kirjallisuus, josta Herrasmiesliigan kaksi ensimmäistä osaa lainaavat hahmonsa ja ammentavat innoituksensa, on verrattain yhtenäinen. Jekyll ja Hyde, näkymätön mies, Dracula ja Sherlock Holmes ovat kaikki lähtöisin brittiläisestä populaarikirjallisuudesta. Sarjan kolmas osa, vuonna 2007 ilmestynyt The League of Extraordinary Gentlemen –Black Dossier vuorostaan johdatti päähenkilömme, Draculastakin tutun Mina Murrayn ja H. Ridder Haggardin tutkimusmatkailijan Allan Quatermainin uudelle vuosisadalle ja läväytti samalla ktion ovet apposen avoimiksi.

”Jälkeenpäin katsottuna Black Dossier osoittautui erinomaiseksi siirtymäksi kahden ensimmäisen kirjan ja rajattomien tulevaisuudensuunnitelmiemme välillä. Kun aloitimme Herrasmiesliigan, se oli pelkästään ’viktoriaanisen ajan oikeuden puolustajat’, mutta numeron tai kahden päästä tajusimme, että tämähän on erinomainen mahdollisuus kartoittaa kaikkea ktiota”, Moore kertoi Comic Book Resourcen haastattelussa 2007.

Riippunee paljon lukijasta, missä määrin tällainen leikki lipsahtaa intellektuellin itsetyydytyksen puolelle, mutta kuten Brian Nicholson The Comics Journalisissa 2019 ilmestyneessä artikkelissaan huomauttaa, 1800-luvulle sijoittunut ja vuosisadan kirjallisuudesta inspiraationsa hakeneessa sarjan ensimmäisessä osassa intertekstuaalinen lähestymistapa oli perusteltu. Nicholsonin mukaan Moore ja O’Neill hahmottavat viktoriaanisen ajan seikkailulukemiston, penny dreadful -lehdyköiden ja muun aikakauden populaarikulttuurin ennakoivan 1900-luvun alun pulp-kirjallisuutta, joka vuorostaan ennakoi moderneja supersankarisarjakuvia. Herrasmiesliigan jaettu maailmaa siis eräällä tavalla loso sesti peilaa taannehtien Marvelin ja DC:n vastaavia jaettuja universumeita.

Mutta jos leikki vielä kahden ensimmäisen osan aikana pysyy niin loso sesti ja narratologisesti koossa, kolmanteen mennessä pakka alkaa hajota.

Koska Black Dossierin tarina sijoittui vuoteen 1958, Moore ja O’Neill ammensivat yhä enenevissä määrin hahmokaartinsa elokuvista ja televisiosta. Tarinassa alkoi myös yhä enemmän esiintyä amerikkalaisia hahmoja sekä elementtejä, joita he ammensivat myös muista lajityypeistä.

Tästä seurasi kaksi ongelmaa: ensimmäinen ja vähäisempi oli käytännön ongelma, joka kumpusi siitä, että viittauksen kohteena olevat teokset olivat uudempia. Bram Stokerin ja Arthur Conan Doylen kuolemasta on kulunut niin kauan, että heidän teostensa tekijänoikeudet ovat rauenneet, mutta mitä tehdä esimerkiksi erään rasistisen ja misogyynisen vakoojan kanssa, joka nauttii martininsa ravistettuna, ei sekoitettuna? Suuyritykset, jotka pitävät Bondin kaltaisten hahmojen oikeuksia kynsissään, puolustavat niitä verenhimoisesti.

Moore ja O’Neill ratkaisivat tekijänoikeuden ongelman viittaamalla vain kainosti tai parodioimalla rankasti, ujuttamalla tarpeen vaatiessa kirjoitusvirheitä nimiin tai roolittamalla samaan osaan jonkun toisen hahmon, joka on jo rauennut lainopillisista

Mina löytää näkymättömän miehen piileskelemässä useista viktoriaanisen ajan pornografisista kirjoista tutun Rosa Cooten tyttökoulusta.

kahleistaan. Näin Emma Knightista tuli Emma Night ja epäilyttävästi Harry Potter -kirjojen (hänestä vielä pian lisää) pimeyden lordi Voldemortista W. Somerset Maughanin vuonna 1908 ilmestyneestä The Magician -romaanista tuttu okkultisti Oliver Haddo.

Toinen ja isompi ongelma on sovittaa nämä, noh, kaikki kertomukset yhteen edes jonkinlaiseksi koherentiksi kokonaisuudeksi.

Pää pystyss’ aika kulkee taakkoinensa • Black Dossierin jatko-osa seurasi muutaman vuoden päästä. League of Extraordinary Gentlemen – Century 1910 ilmestyi 2009 ja aloitti uuden trilogian, johon kuuluivat myös Century 1968 (2011) ja Century 2009 (2012). Nimensä mukaisesti Century-trilogia kartoittaa herrasmiesliigan (johon tässä vaiheessa kuuluvat enää Mina Murray, Quatermain sekä Virginia Wool n Orlando) läpi 1900-luvun, ja yrittää vastata kysymykseen, mikä on herrasmiesliigan rooli tällä uudella ja pelottavalla ”vesimiehen ajalla”.

Jos Black Dossieria edeltävien Herrasmiesliigasarjakuvien loso nen ohjenuora oli kartoittaa niitä eri kytkentöjä, joita viktoriaanisen ajan populaarikirjallisuudella oli toistensa sekä niistä innoituksensa hakeneiden teosten välillä, Century-trilogia tutkii, miten ktio niveltyy yhteen todellisen historian kanssa. Enemmän kuin ensimmäiset kolme osaa,

Century on kiinnostunut siitä, miten erilaiset ktiiviset tapahtumat olisivat saattaneet muuttaa historiaa. Sijoittamalla sarjakuvan kolmeen, selvästi erilaiseen historialliseen ajanjaksoon, Century tekee nämä muutokset selviksi.

Moore itse nostaa esimerkiksi kylmän sodan aikaiset avaruusohjelmat: ”Britannialla ei 50-luvulla ollut avaruusohjelmaa”, hän kuvailee. ”Mutta meidän ktiivisessä maailmassamme se olisi alkanut [Wellsin Ensimmäiset ihmiset kuussa -romaanin] professori Cavilin matkasta kuuhun 1901. Joten, jos teknologia oli jo olemassa 1901, voidaan olettaa, että se olisi kehittynyt, ja 1958 mennessä Birminghamin ulkopuolella olisi saattanut olla olemassa avaruussatama.”

Century keskittyy myös aiempia osia enemmän roolittamaan ktiivisiä hahmoja todellisiksi historiallisiksi henkilöiksi; Viiltäjä-Jackistä Puukko-Mackie, Alfred Hitleristä Chaplinin Diktaattorin Adenoid Hynkel, Aleister Campbellistä televisiosarja Politiikan nappulan Malcom Tucker, ja niin edelleen... Näin tunnistusleikki saa uuden ulottuvuuden, kun lukijan pitää tunnistaa viittauksen lisäksi hahmon vastinpari tai jopa useampi. Vitsinä onkin katsoa, miten kaikki nuo erilliset hahmot eri tarinoista saadaan kanonisoitua yhteen ja samaan kvasihistorialliseen jatkumoon.

Centuryn jälkeen Herrasmiesliigan saaga jatkui Nemo-trilogialla. Heart of Ice (2013), The Roses of Berlin (2014) ja River of Ghosts (2015) kertovat alkuperäisessä Kerrassaan merkillisten herrasmiestenliigassa (sekä tietenkin Jules Vernen kirjoissa) esiintyneen kapteeni Nemon tyttären Jannin seikkailuista. Centuryn tavoin Nemo-trilogia seuraa päähenkilöitään 1900-luvun lävitse kolmella eri vuosikymmenellä, tässä tapauksessa 30-luvun Antarktikselta 40-luvun Berliiniin ja 70-luvun Amazonin sademetsään. Kuten sarjan rakennekin jo kavaltanee, Centuryn tavoin Nemo-trilogian keskeinen temaattinen ydin on aika ja historia, mutta ennen kaikkea historian painolasti.

Sarjan päähenkilö Janni joutuu jatkuvasti taistelemaan nimeään ja sen mukanaan tuomia odotuksia vastaan. Onko hänen seurattava maineikkaan isänsä jalanjäljissä vai voiko hän luoda oman kohtalonsa? Yritys löytää oma paikkansa maailmassa asettaa hänet lähes puolen vuosisadan pituiseen verikostojen kierteeseen kuolemattoman kuningatar Ayeshan kanssa.

Ei liene sattumaa, että Ayesha on peräisin saman kirjailijan kynästä kuin Allan Quatermain. Ayesha sekä vanhempi vanhempi kapteeni Nemo edustavat 1800-lukua, joka kummituksen tavoin vainoaa ktiivisiä perillisiään uudella vuosisadalla. Vuoronperään Janni joutuu kohtamaan viktoriaanisen ajan populaarikulttuurin lapset. Heart of Ice asettaa Janni Nemon vastakkain H.P. Lovecraftin ja muiden 30-luvun pulp-kirjailijoiden kuvitelmia, kun taas The Roses of Berlinissä hän joutuu soluttautumaan kommandoelokuvien hengessä toisen maailmansodan aikaiseen Berliiniin, joka on suoraan revitty Fritz Langin ja Robert Wienen ekspressionistista painajaisista. Sarjan viimeisessä osassa kohtaamme peräti sademetsän keskellä piiloutuneen natsijoukon, joka pyrkii kloonaamaan Ayeshan ja Hynkelin noustakseen takaisin menneeseen kukoistukseensa.

Miten vuosisata sitten päättyy? Nemo tiedepiraatteineen surmaa Ayeshan ennen kuin itsekin kuolee vanhuuttaan. Centuryn puolella Quatermain vajoaa yhä syvemmälle oopiumaddiktioonsa, Mina suljetaan hullujenhuoneelle ja Orlando värväytyy armeijaan, missä hänen verenhimonsa ottaa yhä väkevämmän vallan hänestä. Samalla kun viktoriaanisen ajan sankarit ovat syvimmässä alennustilassaan, läpi 1900-luvun siinnyt pahuus alkaa ottaa muotoaan.

Kapinaan tuulet nostin, vihan raivoon • Alan Moore ei ole ikinä piilotellut halveksuntaansa sarjakuvateollisuutta kohtaan. Useassa haastattelussa hän on syyttänyt DC:tä Vartijoiden ja V niin kuin verikoston oikeuksien varastamisesta, eikä hän ole antanut siunausta yhdellekään sarjakuvansa elokuvasovituksista vaan vaatinut, että hänen nimensä poistetaan niistä jokaisesta. Black Dossieria tehdessä DC osti Wildstormin, joka oli julkaissut Herrasmiesliigan kaksi ensimmäistä osaa. Kyseisen albumin julkaisua sekä Herrasmiesliigan ja V niin kuin verikoston -elokuvasovituksia koskevat ongelmat ajoivat lopullisesti kiilan Mooren ja O’Neillin sekä amerikkalaisen viihdekoneiston väliin.

Centuryssä kulttuuriteollisuus ruumiillistuu lopulta Harry Potterina, vulgaarina taikalapsena, joka oksentaa tulta ja ampuu salamoita kikkelinsä kärjestä. Hän on pimeiden ja okkultististen salaliittojen luoma antikristus, jonka on tarkoitus tuoda mukanaan maailmanloppu. Jos mahdollista, The League of Extraordinary Gentelemen: Tempest on vielä sapekkaampi.

Alan Mooren nimi monien silmissä yhdistyy väkevästi hänen supersankarisarjakuviensa kansa, koska niillä hän loi maineensa. Kirjoittihan hän esimerkiksi Vartijat, joka kuuluisasti on ainoa sarjakuvateos New Time-lehden 100 parhaan romaanin listalla.

Kloonisupersankarit täyttävät maailman.

Mina Murray, Orlando sekä 60-luvun The Avengers televisiosarjastakin tuttu Emma Peel (tai tekijänoikeudellisista syistä Emma Night) vankeina Nemon saarella. Heitä vartioi varhainen strippisarjakuvankari Hugo Hercules.

Moore itse on myöhemmin pitkälti halveksunut lajityyppiä ja erityisesti oheisteollisuutta, joka on siinnyt hänen teostensa ympärille jatko- ja esiosineen ja sovituksineen sekä halpoine kopioineen. Voimme vain kuvitella hänen inhoaan, supersankareiden paisuessa uuden vuosituhannen hallitsevaksi kulttuurigenreksi.

Jos Herrasmiesliiga on (kuten tässä artikkelissa olen ehdottanut) eräänlainen performatiivinen populaarikulttuurin kulttuurihistoria, ei liene siis ihme, että supersankarit ovat nykypäivään sijoittuvan Tempestin keskiössä. Kuten aiemmissa sarjakuvissa, myös Tempestissä esiintyvät supersankarit ovat lainattu muista teoksista. Teräsmiehen, Lepakkomiehen tai Ihmenaisen sijaan ne ovat kuitenkin hahmoja kuten Ms. Astro, Zodiac tai The Flash Avenger, brittiläisiä kopioita amerikkalaisista sankareista – ja mitä tärkeintä, sankareita joiden tekijänoikeudet ovat rauenneet.

Tempestissä supersankarit eivät ole sankareita. Ne ovat surkeita imitaatioita ja eksplisiittisiä yrityksiä luoda uudelleen viktoriaanisen ajan herrasmiesliiga. Maailman pelastamisen sijaan ne vain aktiivisimmillaan poseeraavat ja huseeraavat, mutta useimmat ovat jo tosin vaonneet geriatriseen koomaan ja toistelevat dementoituneita omia tunnuslauseitaan. Toisaalta heitä vastassaan on kokonainen armeija jamesbondeja (edellisen 007 vanhennuttua ulos roolistaan salainen palvelu on vain korvannut hänet uudella). He vuorostaan kirjaimellisesti laukaisevat ydinpommin liekehtivään maailmaan, jossa unelmat ja mielikuvitus asuvat.

Kulttuuriteollisuuden tuhovoiman tekee kauhistuttavan selväksi jokaisen numeron aloittava esipuhe, jossa tekijät esittelevät brittiläisiä sarjakuvantekijöitä, jotka jäivät koneiston hampaisiin. Vain paneutuneimmat sarjakuvahistorioitsijat tunnistanevat heidän nimensä, mutta se lienee tekijöiden tarkoitus. Leo Baxendale, Frank Bellamy, Marie Duval, Ken Reid, Dennis McLoughlin ja Ron Turner olisivat ansainneet enemmän mainetta ja kunniaa, mutta heidät kaikki heitettiin syrjään ja annettiin kuolla pennittöminä ja tuntemattomina.

Tempest lainaa nimensä Shakespearen viimeisestä näytelmästä, ja tätä kirjoittaessa sekä Moore että O’Neill ovat ilmoittaneet sen jäävän uransa viimeiseksi sarjakuvateokseksi. Sarjakuvaa lukiessa on helppo ymmärtää miksi. Vaikka Tempestissä kulminoituu 20 vuoden pituinen mielikuvituksen ja ktion ylistys, se ei ole lohdullinen kertomus. Lopuksi velho Prospero, jonka O’Neill on piirtänyt erehdyttävästi Mooren itsensä näköiseksi, tuhoaa maailman vapauttamalla kaikki mielikuvitusolennot ihmiskunnan kimppuun ja räjäyttämällä planeetan. Mutta, kuten albumin viimeinen puhekupla toteaa, ”ei se voi pahemmaksikaan mennä”.

Shakespeare-sitaattien suomennos Paavo Cajander.

Daily Mirror, 2021.

Tunaroivat turkiskupit

Martin Rowsonin groteski satiiri ei jätä ketään kylmäksi.

TEKSTI JA VALOKUVA Reetta Laitinen

martin Rowson (s. 1959) on englantilainen pilapiirtäjä, sarjakuvapiirtäjä ja runoilija – ja erinomainen viihdyttäjä. Lakes International Comic Art Festival Kendalin kaupungissa Englannin järviseudulla lokakuussa 2021 tarjosi Rowsonin yhden miehen show’lle näkyvyyttä ohjelmistossa ja retrospektiivisessä näyttelyssä. Festivaalilavalla Rowson kertoi urastaan ja pohti kollegojensa kanssa pilapiirroksia paneelikeskustelussa.

Brexit- ja pandemia-ajan Britanniassa on ronskille pilanteolle tilausta.

– Rakastan ihmisten naurattamista, se saa heidät tuntemaan olonsa paremmaksi.

Visuaalisen alan multitaskaaja • Rowson aloitti taiteellisen uransa jo koululaisena piirtämällä julisteita väittelykilpailuja varten. Koulun jälkeen hän opiskeli Cambridgessä englanninkielistä kirjallisuutta. Vuodesta 1982 lähtien hän on toiminut täysipäiväisenä pilapiirtäjänä. Rowsonin töitä ovat julkaisseet useat maan suurimmat sanomalehdet, kuten The Guardian, Daily Mirror, The Times ja Daily Express. Lisäksi Rowson on julkaissut lukuisia kirjoja ja sarjakuvaromaaneja, kuten sarjakuvasovitukset Tristram Shandysta ja Kommunistisesta manifestista. Aloittelevaa pilapiirtäjää hän neuvoo olemaan töiden suhteen luova, aktiivinen ja monipuolinen.

– Printtimedia ei ole kuollut. Kirjakaupassa on seinällinen täynnä painotuotteita, jotka ovat täynnä marginaalisia kiinnostavia aiheita ja kaipaavat visuaalisuutta. Olen piirtänyt urani aikana useisiin lehtiin, vaikka en tunne niiden aloja. Esimerkiksi taloudesta en edelleenkään tiedä mitään, vaikka avustin Financial Timesia.

Ajankohtaisista aiheista ammentavan pilapiirtäjän työ on epätasaista – joskus mitään ei tapahdu uutisissa, joskus tapahtuu koko ajan. Rowson näkee pilapiirrokset tärkeinä uutisten rinnalla ja vastapainona. Pilakuvan prosessi on journalistiseen tekstiin verrattuna kovin erilainen niin piirtäjällä kuin kuvan lukijallakin.

– Hyvä journalismi on faktoja, ja faktat ovat selkeän ajattelun vihollinen.

– Mitä tapahtuu aivoissa, kun ihminen lukee ja tulkitsee piirrosta? Sille ei ole sanaa missään kielessä. Kokemus on visuaalinen, ei sanallistettu.

– Kuvia risteilee päässäni jatkuvasti, ja yhdistelen niitä. Pilapiirtäjän työ on kuin pyörällä ajoa – sitä vain tekee, mutta ei voi ajatella miten sen tekee, sillä muuten kaatuu.

Loukkauksen lahja • Brittiläinen pilapiirrostraditio eroaa joissakin määrin amerikkalaisesta. Rapakon takana harrastetaan syndikoituja kuvia, jotka ilmestyvät useissa eri lehdissä. Britanniassa piirtäjillä

The Observer, 1996.

puolestaan on omat lehdet, jotka ovat poliittisesti jakautuneet. Rowson on matkustanut laajasti ympäri maailmaa ja tutustunut kaikkialla myös paikallisiin pilapiirroskulttuureihin.

– Jokaisessa maassa on pilapiirtäjiä, jopa pahimmissakin diktatuureissa. Ainoastaan talibaneilla ei ollut – ainakaan ensimmäisellä kaudella 1990-luvulla ääri-islamistien kuvakiellon takia.

Internet on muuttanut ratkaisevasti pilapiirroskulttuuria ja pilapiirtäjän työtä. Rowsonin kuvat alkoivat ilmestyä netissä vuonna 2004.

– Guardian laittoi ne sinne. Valitettavasti he laittoivat kuitenkin mukaan myös sähköpostiosoitteeni. Aloin välittömästi saada lukijapalautetta – tyyliin fuck up you asshole! Olen sittemmin tottunut kaikkeen, jopa tappouhkauksiin. Kunhan eivät tule kotiini uhkaamaan perhettäni.

– Pilakuvat eivät ole kiistanalaisia. Ongelma on, että ihmiset jakavat niitä somessa lukematta. Usein he jakavat vain muiden ihmisten reaktiot.

– Ihmisillä on ristiriita päässään sananvapaudesta. He haluavat samanaikaisesti voida sanoa mitä huvittaa, mutta eivät halua kuitenkaan itse ikinä pahoittaa mieltään muiden sanomisista. Mutta ihmisten pitää saada loukata ja loukkaantua! Haluan lahjoittaa loukkauksen lahjan ihmisille.

Sosiaalisen median Rowson näkee pohjimmiltaan samanlaisena vallankumouksena kuin

kirjapainon keksimisen, joka johti sotiin ja uskonpuhdistukseen sekä muihin levottomuuksiin pariksi sadaksi vuodeksi.

Ei silmillä, vaan sydämellä • Rowson karrikoi kohteensa ronskeilla otteilla ja paksuilla väripensseleillä. Hän ei tyydy pelkkään tunnistettavaan ulkonäköön. Tutut poliitikot ovat irronneet näköisyydestä ja muuttuneet groteskeiksi symboleiksi.

– Sielun vangitseminen karikatyyrissä on haastavaa. Näköisyys ei ole tärkeää, vaan se, miltä se tuntuu. Pitää näyttää enemmän kohteeltaan kuin kohde itse näyttää.

Joskus pienetkin yksityiskohdat ratkaisevat.

– Theresa May oli vaikea piirtää. Sitten siirsin silmiä hieman alemmaksi.

Rowson on keksinyt uransa varrella myös omia symboleitaan, kuten useissa, etenkin Brexit-aiheisissa kuvissa seikkailevat turkiskupit.

– Lukijat tajusivat heti juonen. Fur cup äännetään kuten fuck up, hieman ranskalaisittain. Samanlainen sanaleikki oli eräässä kuvassa fair co n dye (fuck o and die).

Vallanpitäjät ja auktoriteetit eivät ole suhtautuneet Rowsonin kohteena olemiseen aina lämpimästi.

– Trump ja Boris Johnson ovat herkkänahkaisia psykopaattisia narsisteja, he vihaavat pilakuvia! Bidenia en ole vielä paljon piirtänyt.

– Olympiakomitea uhkasi vetää oikeuteen kaikki, jotka käyttävät olympiarenkaita ilman lupaa. Joten tietenkin piirsin ne. Kuvassa sika paskoo viidestä olympiarenkaan näköisestä persereiästä.

– En hyökkää niitä ihmisiä kohtaan, joilla on vähemmän valtaa kuin minulla. Minulla on päässäni rajoja. Mutta toisin kuin esimerkiksi etnisyys, on uskonto mielipide, jota voi satirisoida.

– Charlie Hebdon jälkeen halusin piirtää Guardianiin Muhammedin “Not in my name” -paidassa. Lehdessä miettivät asiaa, eivätkä onneksi antaneet lupaa. Tein sitten paremman.

Laajan visuaalisen tuotannon vastapainoksi Martin Rowson kirjoittaa myös runoja. Korona -aikaan hän kirjoitti puolen vuoden aikana joka päivä yhden runon, jotka hän julkaisi myöhemmin kokoelmana. Pandemian aikana hän löysi myös Bob Rossin maalausvideot, joita pääsi parodioimaan Ross-peruukissa Kendalin sarjakuvafestivaalin ohjelmanumerossa.

Mutta mikä lopulta on pilapiirtäjän rooli yhteiskunnassa? Martin Rowson ei osaa sanoa, tarjoaako hän julkiseen keskusteluun mitään.

– Haluan naurattaa ja saada ajattelemaan. •

Journalistisen kulttuurin edistämissäätiö JOKES on tukenut Sarjainfon pilapiirrosaiheista artikkelisarjaa. » martinrowson.com

Rowsonin näyttely LICAFissa.

Sarjakuvia pandemia-aaltojen välissä

Lakes International Comic Art Festival on sekä kodikkaan sympaattinen että taiteellisesti kunnianhimoinen festivaali.

Yksi vuoden 2021 teemoista oli maailman muuttuminen.

TEKSTI Reetta Laitinen

englannin järviseudulla Kendalissa järjestettävä Lakes International Comic Art Festival (Licaf) osui lokakuussa 2021 saumaan, jossa Britannian koronarajoituksista oli luovuttu eikä omikron-variantti vielä ollut lähtenyt maailmanvalloitukselleen. Suurin osa kävijöistä noudatti silti vielä kiltisti maskisuosituksia – ainakin iltabileisiin asti.

Lica n painopisteenä on nimenomaan comic art Se tarkoittaa tässä yhteydessä sarjakuvaromaaneja, pien- ja omakustanneväkeä, näyttelyitä, poikkitaiteellisia lavanumeroita ja laajan skaalan ulkomaisia vieraita. Taide-sana ei näyttänyt brittejä pelottavan, ja yleisö koostui kaikenikäisistä sarjakuvan ystävistä lähiseudulta ja kauempaa. Kahvilassa viereeni sohvalle istahtanut eläkeikäinen naispariskunta kertoi käyvänsä festivaalilla joka vuosi – tosin sarjakuvahankintojen määrä tuntui aiheuttavan pientä neuvottelua perheessä. Ystävällisten ja kohteliaiden brittien taitoihin kuuluu saada vieraat tuntemaan olonsa kotoisaksi, mikä näkyi myös festivaalitunnelmassa.

Tarinoita kuulumisesta ja kuulumattomuudesta • Laadukkaisiin sarjakuvaromaaneihin ja uusien tekijöiden löytämiseen 2010-luvulta alkaen panostanut indiekustantamo Myriad Editions on useiden viime aikojen kiinnostavimpien julkaisujen takana. Tuoreissa sarjakuvaromaaneissa kuuluvat eri kulttuuritaustaisten tekijöiden äänet.

Sabba Khanin esikoisteos The Roles We Play on omaelämäkerrallinen ja hyvin henkilökohtainen kertomus naiseksi kasvamisesta toisen polven siirtolaistaustaisena brittinä. Khanin vanhemmat muuttivat Englantiin 1970-luvulla Pakistanin Kashmirista, jossa valtava pato hukutti alleen kokonaisia kyliä ja tuhosi viljelykset ja ikiaikaiset elinkeinot. Arkkitehdiksi opiskelleen Khanin teos käsittelee siirtolaisuutta, luokkaa, vanhempien historiaa, omaa roolia perhe- ja sukuyhteisössä, uskontoa, Intian jakoa ja kuulumisen sekä kuulumattomuuden tunteita.

Ylisukupolviset traumat kulkevat mielen ja kehon muistissa.

Florian Grossetin The Chagos Betrayal käsittelee samanlaista lähihistorian kipupisteitä kuin Khanin teos. Intian valtameren Chagossaarten alkuperäiset asukkaat pakkosiirrettiin 1960- ja 70-luvuilla Mauritiukselle Britannian vuokrattua saaret sotilastukikohdaksi. Grossetin sarjakuvaromaani kertoo saarten pakkotyhjentämisestä ja saarelaisten tähän päivään asti jatkuneesta kamppailusta paluun puolesta. Kirjailijalla ei ole Chagossaarilla juuria, mutta hän järkyttyi jo lapsena nähdessään slummeissa asuvia saarelaisia. Hän halusi kertoa heidän tarinansa maailmalle.

Pakkomuutosta, luokasta, kulttuurista, kuulumisesta ja kuulumattomuudesta kertoo myös Carol Isaacsin The Wolf of Baghdad. Isaacsin irakinjuutalaisen perheen tarina asettuu osaksi maailmanhistoriaa. Juutalaiset olivat vanha osa Irakia ja Bagdadin juutalaisyhteisö muodosti ennen toista maailmansotaa jopa kolmanneksen kaupungin väestöstä. Yhteisö kuitenkin hajotettiin eikä siitä ole jäljellä enää mitään.

Isaacs piirtää perheensä läpinäkyvinä haamuina, sillä hänen tätinsä sanoi joskus, että vaikka he palaisivat Bagdadiin, he olisivat siellä haamuja. Isaacs mainitsee inspiraatiokseen myös suomalaisen ”kaukokaipuu”-sanan, jonka hän tulkitsee tarkoittavan koti-ikävöintiä paikkaan, jossa ei ole koskaan ollut.

Matka mielen sisällä • Suomessa terveyssarjakuvaksi käännetty graphic medicine on ollut pinnalla myös englanninkielisessä sarjakuvamaailmassa. Zara Slatteryn Coma on niin ikään Myriad Editionsin tuoreita julkaisuja.

Zlattery sairastui 42-vuotiaana nekrotisoivaan faskiittiin, eli niin kutsutun lihansyöjäbakteerin aiheuttamaan hengenvaaralliseen tulehdukseen. Häneltä jouduttiin amputoimaan toinen jalka ja hän

oli sairaalassa koomassa 15 päivää. Coma pohjautuu puoliksi Zlatteryn aviomiehen pitämään päiväkirjaan ja puoliksi hänen omiin muistoihinsa kooman aikana uneksimistaan asioista. Zlattery on myöhemmin tulkinnut, että kooman aikana hänen ruumiinsa tiesi, mitä sille tapahtui, mutta mieli ei.

Zlatteryn koomamatka on kuin laskeutuminen myyttiseen tuonpuoleiseen, jossa häntä piinaavat symboliset hirviöhahmot sekä jatkuva huoli omista lapsista. Samaan aikaan todellisessa maailmassa aviomies yrittää pitää huolta perheen lapsista ja valmistautua jättämään kuoleman rajalla häilyvälle puolisolleen jäähyväisiä.

Koomaunet Zlattery on maalannut hehkuvilla väreillä, kun taas valvemaailma on hahmoteltu rosoisin harmaasävyin.

Muutosta kohti • Maailman ja ilmaston muutos olivat vahvasti läsnä Kendalissa. Muutamat sarjakuvataiteilijat olivat ehtineet saada valmiiksi ja myyntiin omia pandemiasarjakuviaan. Maailman sulkeutuessa sarjakuvaväki leipoi, murehti ja eristäytyi niin Brexit-Britanniassa kuin Suomessakin. Suuren historiallisen käänteen arkinen tapahtumattomuus on ikuistettu sympaattisiin strippeihin esimerkiksi Rachael Smithin Quarantine Comix – A Memoir of Life in Lockdown -sarjakuvassa.

Kriisistä toiseen tarpovaa 2020-lukua tarkasteltiin huolestuneina, mutta ei kuitenkaan toivoa vailla. ”Sarjakuvat voivat muuttaa maailmaa” oli yksi festivaalin teemoista, joka näkyi muun muassa ilmastonmuutosta käsittelevässä, Glasgow’n ilmastokokousta varten kootussa 10 Years to Save the World -näyttelyssä ja antologiassa. Ohjelmistossa puitiin myös poliittisia sarjakuvia ja pilapiirroksia. Vuoden 2022 puolella valitettavan ajankohtaiseksi on osoittautunut journalistista sarjakuvaa tekevän Darryl Cunninghamin uutuusteos Putin’s Russia: The Rise of a Dictator – Myriadin julkaisuja tämäkin.

Cunningham on yhtenä taiteilijana myös Suomen Britannian ja Irlannin kulttuuri-instituutin julkaisemassa An Equal Future – Inspiring Social Innovations from Finland, Ireland and the UK -kirjassa, jossa esitellään perustulon, ystävätoiminnan tai nuorisolle töitä löytävän sovelluksen kaltaisia sosiaalisia innovaatioita. Teoksen kaksi muuta taiteilijaa ovat PJ Holden ja festivaalin kutsuvieraanakin ollut suomalainen Maria Björklund •

Rachael Smith: Quarantine Comix –A Memoir of Life in Lockdown (Icon Books, 2021)

Seuraava Lakes International Comic Art Festival järjestetään 14.–16.10.2022 » comicartfestival.com

Morten Mørland, The Sunday Times 27.3.2022

Katastrofit tuovat leipää pilapiirtäjille

Norjassa on taiteellisesti monipuolinen ja hyvin

järjestäytynyt yhteiskunnallisten pilapiirrosten kulttuuri.

Alan vaikeudet ovat silti samoja kuin muuallakin.

TEKSTI Vesa Kataisto

norjalaisen ja suomalaisen pilapiirroksen historia on melko samankaltainen. Alan varhaiset tekijät hakivat oppia esimerkiksi Ranskasta ja Saksasta, ennen kuin amerikkalainen tyyli nousi hallitsevaksi. Aihepiirit ovat toki erilaisia, ja norjalaiset pilapiirrokset ovat usein abstraktimmin hahmoteltuja kuin meillä.

Historiallisista piirtäjistä kuuluisimpia on Olaf Gulbransson (1873–1958), hyvin värikäs persoona, jonka töistä suuri osa julkaistiin Saksassa. Hänen natsien myötäilyään ei muistella hyvällä, mutta Gulbranssonin elämä oli kokonaistaideteos, jonka Lars Fiske ja Ste en Kverneland muokkasivat sarjakuvaromaaniksi Olaf G. (2004).

Kaikki eivät alistuneet tanssimaan valloittajien pillin mukaan. Ragnvald Blix (1882–1958) piirsi Gulbranssonin tapaan saksalaiseen pilalehti Simplicissimukseen, mutta Hitlerin tultua valtaan Blix käänsi kynänsä tätä vastaan. Norjan valloitusaikana 1942–44 hän työskenteli Ruotsissa ja piirsi nimimerkillä Stig Höök niin väkeviä anti-natsipiirroksia, että niiden pelättiin vaarantavan Ruotsin puolueettomuuden.

Modernin norjalaisen pilapiirtämisen elävä legenda on Finn Gra (s. 1938), jonka ura ammattilaisena alkoi jo vuonna 1960. Saksalaissyntyinen Gra seuraa edelleen aktiivisesti maailman tilaa ja piirtää mielipiteensä Dagbladetiin kumartelematta

Näytteet Olaf Gulbranssonilta (1909), Finn Graffilta (2022) ja Ragnvald "Stig Höök" Blixiltä (1944).

– Jag är Quisling! – Och namnet? (Göteborgs Handels & Sjöfartstidning, 1944). Stig Höökin kuvassa Norjan natsimiehityksen nukkehallituksen johtaja Vidkun Quisling tulee tapaamaan Hitleriä.

Siri Dokkenin taidonnäyte ilmastonmuutoksesta (2018).

Myös Suomessa pysyvästi asuva norjalainen Karstein Volle on pilapiirtäjä. Tällä hetkellä hän piirtää muun muassa Voimaan. Bergens Tidende -lehden pilapiirros marraskuulta 2021 kommentoi norjalaista au pair -systeemiä, joka mahdollistaa ihmiskauppaa.

kenellekään. Kohuja on syntynyt, mutta Gra a ei ole koskaan sensuroitu.

Monissa liemissä keitetty, runsaasti koti- ja ulkomailla palkittu Gra on visuaalinen anarkisti. Hän pahoittelee vain sitä, että piirroksensa ovat kaikkine viittauksineen monille lukijoille liian vaikeasti avautuvia, ”yrityksiä satiiriksi”. Gra on Norjan ainoa pilapiirtäjä, joka on saanut töitään näytteille kansallisgalleriaan.

Piirtämällä rakennettu talo • Pitkän linjan arvostettu tekijä on myös Siri Dokken (s. 1966), joka Dagsavisenin piirrosten ohella on tehnyt myös kuvituksia, lastenkirjoja, juhlarahoja, lavasteita teatteriproduktioihin ja suunnitellut animaatiohahmoja. Dokken aloitti uransa sarjakuvapiirtäjänä, mutta tilaisuuden tullen siirtyi poliittisiin pilapiirroksiin, alalle jossa naistekijöitä on edelleen hyvin vähän.

Norjan Tegnerforbundetissa (1916-) on noin 600 jäsentä, ja se on maan vanhin kuvataideorganisaatio.

TF järjestää piirrosnäyttely Tegnetriennalea ja julkaisee Numer-lehteä, joka ilmestyy kolmesti vuodessa. Lehden nettisivu päivittyy myös säännöllisesti uutisilla ja artikkeleilla.

Alan aktiivisuutta voi tutkia Avistegneres Husissa, jonka viimeisimpään lehtipiirtäjien vuosinäyttelyyn osallistui 42 tekijää. Idyllisessä Drøbakin pikkukaupungissa sijaitseva Avistegneres Hus on omistettu visuaaliselle taiteelle. Sen teemanäyttelyissä esitellään pilapiirrosten ohella muun muassa julisteita, teatteripiirroksia ja sarjakuvia. Galleriassa on säännöllisesti esillä niin historiallisia kuin nykyaikaisiakin teoksia. Talossa on myös kiinteä graa kkohumoristi Fredrik Stabelin (1914–2001) töiden näyttely.

Suomen Gra aa vastaava järjestö on visuaalisen viestinnän yhdistys Gra ll (perustettu 1991), jossa on 1400 jäsentä. Gra ll huolehtii jäsentensä edunvalvonnasta, järjestää vuosittain Visuelt-kilpailua sekä valitsee vuoden kauneimmat kirjat.

Piirtäjien ongelmat Norjassa ovat yleismaailmallista tyyppiä. Lehtien määrä vähenee, palkkiot polkevat paikoillaan, eikä esimerkiksi eläkkeelle jäävien tekijöiden tilalle oteta uusia. Vaikka kulttuuriin suunnatut määrärahat ovat aivan eri luokkaa kuin

Suomessa, paikkoja uusille piirtäjille avautuu harvoin.

Pilapiirros on kuitenkin lehtien näkökulmasta rahanmenoa, potentiaalinen mainospaikka ja näin ollen helppo supistaa pois, kun julkaisun taloutta saneerataan. Mielipidepiirtäjiä auttaa internet, josta tosin harvoin irtoaa muuta palkkiota kuin näkyvyyttä.

Lontoon norjalainen ääni • Sodista ja muista katastrofeista on harvoin iloa kenellekään. Poikkeuksena ovat pilapiirtäjät, joiden työtä helpottaa asioiden polarisoituminen. Harmaa alue väistyy, ja ääripäät nousevat päivänvaloon. Viimeistään Ukrainan sodan myötä kansainväliseen valokeilaan noussut Morten Mørland on norjalainen, Lontoossa asuva taiteilija, joka on toiminut The Timesin poliittisena pilapiirtäjänä vuodesta 2002 lähtien.

Mørlandin (s. 1979) kuvissa animaatiomainen tyyli yhdistyy klassiseen pilapiirrosilmaisuun, ja hän tekeekin myös animoituja versioita aiheistaan nettiin. Pilapiirrokset hän toteuttaa perinteisellä tekniikalla paperille, tussilla ja vesivärein.

Journalismia ja graa sta suunnittelua opiskellut Mørland kertoo pyrkivänsä kertomaan pelkillä kuvilla mahdollisimman paljon ja supistamaan tekstin määrän mahdollisimman vähiin. Kliseitä hän ei pelkää, vaan kertoo arvostavansa niitä välineinä. Ongelmana on sama, mikä vaivaa kaikkia ajankohtaispiirtäjiä: samat aiheet tulevat eteen vuosi toisensa jälkeen.

Poliitikkojen vaihtuessa kestää aikansa luoda uusi karikatyyri. Pitää tutkia ja oppia, miten henkilö toimii, jotta hänestä voi tehdä uskottavan kuvan. Trump oli helppo, mutta Biden vielä suhteellisen särmätön. Hahmon luonteen löytymiseen menee noin vuosi.

”Jos peruskliseeseen saa väännettyä uuden kierteen, se nopeuttaa viestin perillemenoa”, Mørland on todennut.

”Liian nokkelaksi ei pidä heittäytyä, koska silloin lukija ei ymmärrä kuvaa, vaan ohittaa sen. Yksinkertaistaminen on tärkeää.” •

» Numermagasin.no

» mia.no/avistegnere

» grafill.no

Journalistisen kulttuurin edistämissäätiö JOKES on tukenut Sarjainfon pilapiirrosaiheista artikkelisarjaa.

Tikku-ukosta kaikkien omakuva

Palestiinalaisen pilapiirtäjä Naji al-Alin (1938–1987) murha ei koskaan ratkennut. Hänen haikea Handala-hahmonsa on palestiinalaiselle yhteisölle merkityksellinen myös nykyajassa.

TEKSTI JP Väisänen

pilapiirtäjät, toimittajat ja ihmisoikeusaktivistit koettelevat usein mielipiteillään sananvapauden rajoja. Usein juuri ihmisoikeudet ja sananvapaus tulevat esille ja kärjistyvät poliittisissa ja kantaa-ottavissa kuvissa.

Taiteilijoilla on lupa testata, mikä milloinkin on sopivaa. Usein taiteilijat maksavat hengellään tästä oikeudesta.

Suomalaisessa viimeaikaisessa keskustelussa vihapuhe, rasismi ja ihmisviha nousevat säännöllisin väliajoin esille. Ei vain siksi, että hyvä yhteiskunta käy keskustelua, vaan myös siksi, että viharikokset ovat kärjistyneet. Viharikosten määrää on seurattu nykyisessä laajuudessaan Poliisiammattikorkeakoulussa vuodesta 2008 lähtien.

Palestiinasta. Taiteilija kertoo Handala-hahmon olevan omakuva hänestä itsestään – juuri sen ikäisenä kuin hän itse oli joutuessaan lähtemään kotoa.

Nora Sayyadin valokuvat ovat feministisiä ja niihin liittyy usein isompi tarina, kuten esimerkiksi äitien ja tyttärien suhde tai vaikka neuroerityisyys.

ihmiset kokevat, että

handala on helposti lähestyttävä symboli.

Naji al-Ali on kertonut, että Handalan kuva on ikonin tapaan suojellut häntä itseään romahdukselta, tuonut voimaa, kun elämä on ollut vaikeaa ja auttanut, kun on ahdistanut. Handala on ollut kompassi, jonka nuoli on sitkeästi osoittanut kohti Palestiinaa. Palestiina on pakolaisille koti, jonne halutaan palata. Handala on myös symboli oikeutetulle taistelulle itsenäisestä Palestiinan valtiosta ja pakolaisten paluusta kotiin.

Kaksi palestiinalaista aktivistia • Nora Sayyad elää ja työskentelee Helsingissä. Sayyad on taiteilija ja aktivisti. Sayyadilla on henkilökohtainen suhde vaikuttamiseen, Palestiinaan ja kaikkia palestiinalaisia yhdistävään kuvaan, piirrettyyn poikahahmo Handalaan.

Naji al-Ali (1938–1987), Handala-hahmon piirtäjä, on yksi tunnetuimmista palestiinalaisista poliittisen pilakuvan tekijöistä. Taiteilija kuoli 50-vuotiaana Lontoossa, kun tuntemattomat hyökkääjät ampuivat hänet kuwaitilaisen al-Qabas-sanomalehden toimiston ulkopuolella 22.7.1987. Ketään ei ole tuomittu alAlin murhasta.

Sayyad ja al-Ali ovat molemmat rohkeita ja palestiinalaisia. Taiteilijoiden esimerkit voivat saada muutkin ymmärtämään, mitä toiseus, miehitys ja sorto tarkoittavat.

Pilapiirtäjä Naji al-Ali joutui jo kymmenvuoden ikäisenä lähtemään Israelin miehittämästä

Ihmiset kokevat, että Handala on helposti lähestyttävä symboli. Hahmo on paljasjalkainen lapsi. Ihmiset eri puolilla maailmaa ovat kokeneet kuvan omakseen ja tuntevat, että Handala edustaa oikeudenmukaista taistelua ja tietoisuutta Palestiinasta laajemminkin.

Naji al-Alin kriittiset ja mustavalkoiset noin 40 000 piirustusta pilkkaavat poliitikkoja ja johtajia. Taiteilija arvostelee satiirisilla kuvillaan voimakkaasti Israelin Palestiinan miehityksen julmuutta, alueen hallintojen vihamielisyyttä ja korruptiota. Palestiinan kansan kärsimykset näkyvät Naji al-Alin kuvissa.

Handala Lontoon metrossa • Naji al-Ali ja myös Marjane Satrapi ovat Nora Sayyadin suosikkeja. Nora Sayyadille iranilaistaustaisen Marjane Satrapin Persepolis-sarjakuvateos on ollut läheinen ja vähintään yhtä rakas kuin Naji al-Alin kuvat. Persepolis on uskomattoman hieno. Se kertoo

Kiitos kuvista Naji al-Alin pojalle, Khaidille. Vuosiluvut eivät ole toimituksen tiedossa, mutta aiheet ovat melko iättömiä.

Marjane Satrapin oman kasvutarinan Iranissa 1979 islamilaisen vallankumouksen aikoihin. Ihailin päähenkilön Marjin kapinallista asennetta ja kykyä havainnoida mitä syvällisempiä asioita ympäristössään.

Nora Sayyad omistaa Handala-korun, ja vaatekaapista löytyy valkoinen t-paita, jossa on Handalan kuva. Sayyad on kohdannut Handalan myös Lontoon metrossa.

Huomasin Handala-tatuoinnin erään ihmisen kädessä Lontoon metrossa. En muista, olinko se minä, joka aloitti keskustelun, mutta tästä kohtaamisesta tuli kahden palestiinalaisen kesken hyvin pitkä ja merkityksellinen. Se oli ensimmäisiä kertoja, kun ymmärsin, kuinka paljon ylpeyttä me palestiinalaiset kannamme omasta identiteetistä kaikista vaikeuksista huolimatta. Ja huolimatta siitäkin, että palestiinalaisuus on usein ollut asia, mitä ulkopuoliset tahot ovat yrittäneet häivyttää pois, kertoo Sayyad.

Al-Alin teokset ovat vahvoja sekä poliittiselta sisällöltään että visuaalisesti.

Naji al-Alin elämäntarina on ainutlaatuinen. Kaikissa Naji al-Alin satiirisissa ja kantaaottavissa teoksissa Handala katsoo tätä maailmaa ja sen

surkeita tapahtumia, joskus osallistuu tapahtumiin. Sayyadin mukaan olisi hyvä ymmärtää, että kun puhutaan Palestiinasta, puhumme ihmisoikeuksista. Kaikki palestiinalainen taide ei toki ole poliittista, mutta on kieltämättä selvää, että diaspora ja palestiinalaisuus näkyvät ja kuuluvat monesti taiteessa. Mutta kuuluu ja näkyy se myös täällä feministisessä taiteessa. Taiteella on aina ilmaistu todellisuutta ja maailmaa, etenkin aikoina, jolloin se on muutoin ollut lähes mahdotonta. Naji al-Alin työt ilmaisivat mielipiteitä oikeudenmukaisuudesta, korruptiosta ja demokratian puutteesta sekä ihmisoikeuksien rikkomisesta.

– Molemmat, vasemmiston ja oikeiston mediatalot ovat julkaisseet al-Alin piirroksia. Moni arabimaailmassa kokee, että al-Alin kuvat toimivat eräänlaisina kompasseina, oli kyseessä sitten poliittinen muutos tai kysymys ilmastosta. Al-Alin työt paljastavat totuuden ja osoittavat kohti Palestiinaa, sanoo Sayyad.

Nora Sayyadille Handala kuvastaa totuutta. Handala on pieni köyhä poika, jolla ei ole paljoa muuta kuin totuus. Handala on symboli pakolaislapsille ympäri maailmaa. •

Esimerkkejä taiteen ja tieteen

yhteistyöstä

Koneen Säätiön tukema Sarjakuva ja siirtolaisuus -hanke on tuottanut tutkimusta, julkaisuja, artikkeleita, käännössarjakuvia ja uutta sarjakuvaa. Suunnitellun konferenssin söi pandemia.

TEKSTI Hannele Richert

kolmen sarjakuvataiteilijan ja neljän sarjakuvatutkijan hankeryhmä toimi Sarjakuva ja siirtolaisuus (Comics and Migration) -otsikolla vuosina 2018–2021. Itse päädyin mukaan toimitettuani vuonna 2016 julkaistun antologian Mitä sä täällä teet – Tarinoita maahantulosta. Koneen Säätiö rahoitti alun perin kolmivuotista hanketta, jonka aikatauluja siirreltiin elämän- ja maailmantilanteiden myötä väljemmiksi. Noiden

vuosien aikana tapahtui paljon: seminaareja, koulutuksia, yhteisiä luku- ja käännössessioita, festivaaleja ja julkaisuja. Osa suunnitelmista ei ehtinyt toteutua hankkeen aikana, tai ne muuttivat muotoaan. Kysyin entisiltä hanketovereilta, mitä heille on tästä yhteisestä ajasta mieleen. Mukana olin siis minä eli Hannele Richert sekä Warda Ahmed, Ralf Kauranen, Olli Löytty, Aura Nikkilä, Johanna Rojola ja Anna Vuorinne.

Hannele Richert: Hankkeen johtaja Ralf Kauranen, otit ensimmäisen kerran minuun yhteyttä vuonna 2016. Mikä innoitti suunnittelemaan kokonaista hanketta siirtolaisuusaiheesta?

Ralf Kauranen: Taustalla oli tietenkin ajankohtainen maailmantilanne eli niin sanottu pakolaiskriisi, jolla viitattiin turvapaikanhakijoiden määrän kasvuun Euroopassa vuonna 2015. Tämä sai selvästi aikaan myös liikehdintää sarjakuvakentällä sekä Suomessa että muualla, paitsi aihetta käsittelevien sarjakuvien muodossa myös poliittisena toimintana, esimerkiksi varainkeruuna Punaiselle Ristille. Tällainen sarjakuvakentän aktiivisuus kiinnitti huomioni ja tuntui, että ilmiötä voisi yrittää tutkia laajemminkin.

kuin etnogra oistakin.

HR: Mikä meni odotusten mukaisesti, mikä niitä vastaan?

“siirtolaisuutta kuvaavissa sarjakuvissa ammennetaan niin journalismista kuin etnografioistakin.”

RK: Suurin ikävä yllätys oli tietenkin koronapandemia. Esimerkkinä mainittakoon, että juuri kun olimme monen ihmisen vaivalla saaneet kaikki järjestelyt valmiiksi Turussa järjestettävää kansainvälistä sarjakuvaa ja siirtolaisuutta pohtivaa konferenssia varten, olikin peruttava koko homma. Muutenkin korona vei toiminnasta sen sosiaalista puolta, paitsi kokoontumista hankeporukan kanssa niin myös tapaamista tutkimusyhteisön muiden jäsenten kanssa. Se varmasti söi ihmisten energiaa ja työniloa paljon enemmän kuin mitä silloin edes tajusi.

HR: Mitä kukin odotti hankkeelta, kun se alkoi tammikuussa 2018?

Warda Ahmed: Vuodesta 2018 on sen verran aikaa, etten enää muista mitä odotin. Mulla taisi kuitenkin olla suureelliset suunnitelmat, että tekisin kunnon sukututkimusta ja ehkä menisin jopa näkemään isän serkkuja Tansaniaan.

Aura Nikkilä: Vaikka meillä oli rahoitushakuja varten kirjoitettu hankesuunnitelma olemassa, niin oikeastaan en ihan tiennyt mitä odottaa. Tiedettä ja taidetta yhdistävä hanke oli ihan uusi juttu itselleni. Oma roolini hankkeessa oli sinänsä ihan selkeä, sillä tarkoituksena oli, että teen pääsääntöisesti omaa väitöskirjatutkimustani.

Johanna Rojola: Kun hanke alkoi, olin aika vaikeassa tilanteessa, toipumassa loppuunpalamisesta. Oli todella arvokasta jatkaa töiden tekemistä näin mukavalla ja lempeällä porukalla, ei olisi voinut paremmin käydä.

Olli Löytty: Halusin tietysti oppia lisää sarjakuvasta ja sen tutkimisesta, mutta myös tutustua mukavaan porukkaan. Kirjallisuudentutkijana halusin laventaa lukutaitoani visuaaliseen suuntaan ja tietysti myös katsoa siirtolaisuutta uusin silmin. Iso oivallus minulle on ollut se, että juuri sarjakuvassa kauno- ja tietokirjallisuus, omakohtainen ja tutkittu, sekoittuvat usein hienoilla ja kiehtovilla tavoilla. Tämä näkyy erityisesti siirtolaisuutta kuvaavissa sarjakuvissa, joissa ammennetaan niin journalismista

AN: Alusta asti hankkeen tapaamisissa oli mun mielestä jotenkin erityisen kiva meininki.

Ajoittain tuntui, että dialogi sarjakuvataiteen ja -tutkimuksen (samoin kuin taiteilijoiden ja tutkijoiden) välillä oli hieman hakusessa, mutta näin jälkikäteen voisi todeta, että juuri tuon dialogin ja sen ajoittaisten kitkojen takia me kaikki opimme havainnoimaan sarjakuvaa ja siirtolaisuutta uudenlaisista näkökulmista.

Itsellä aikataulumuutoksia aiheutti hankkeen aikana syntynyt vauva. Olin kyllä ensimmäisenä pandemiakeväänä erityisen kiitollinen hankkeen olemassaolosta, kun pystyi viettämään vapaamuotoisia Zoom-hetkiä hankeporukalla ja purkamaan ahdistusta sillä tavalla.

JR: Oma roolini oli olla mukana osin Maailman sarjakuvat ry:n edustajana mutta päädyinkin tekemään kaikenlaista. Se oli hankkeessa erityisen mukavaa – kaikki tekivät kaikenlaista ja tuntuu että opimme yhdessä vaikka ja mitä. Kollektiivinen työskentely titteleihin katsomatta paransi ryhmähenkeä entisestään. Oli myös todella tärkeää, että tapasimme alusta saakka säännöllisesti: tutustuimme kunnolla, tartuimme kaikenlaisiin mahdollisuuksiin joita eteen tuli ja teimme isoja ja pieniä juttuja yhdessä monenlaisissa kokoonpanoissa.

OL: Sattuneesta syystä Turkuun suunniteltu konferenssi peruuntui – mikä tietysti harmitti – mutta sen sijalle saatiin kuitenkin (tekeillä oleva)

englanninkielinen tutkimuskirja, joka tulee vaikuttamaan aiheesta käytävään akateemiseen keskusteluun.

WA: Se, kuinka moneen erilaiseen sarjakuvaan tutustuin, oli hankkeessa hienoa, ja myös sarjakuvatutkijoiden tekstien lukeminen oli antoisaa. Ainakin minä kerrytin paljon ymmärrystä sarjakuvan tutkimuksesta hankeen tutkijoilta. Oma tekeminen meni odotuksia vastaan siinä mielessä, että tein vähän eri sarjakuvia kuin alun perin mietin. Minulla siis oli mielessä eheä sukusaagatyyppinen kokonaisuus. Nyt kun katson mitä olen tehnyt, niin nämä ovatkin aika sillisalaattia.

Sarjakuvatutkimus vakiinnuttaa asemaansa • Mitä pidät näin jälkikäteen hankkeen tärkeimpänä saavutuksena tai toteutuneena tehtävänä?

RK: Tutkija kun olen, niin pidän tärkeimpinä saavutuksina tehtyjä tutkimuksia, jotka osin vielä odottavat julkaisua. Me hankkeen tutkijajäsenet olemme toimittaneet englanninkielisen artikkelikokoelman, jossa kirjoittajat tarkastelevat siirtolaisuudesta ja pakolaisuudesta kertovaa sarjakuvaa hyvin monipuolisesti. Ja alkuperäiseen kiinnostukseen liittyen noissa tutkimuksissa ei ainoastaan lähilueta sarjakuvien tarinoita, vaan sarjakuva kytketään yhteiskunnalliseen yhteyteensä.

Tietenkin odotan innolla myös hankkeen tuloksena syntyvää kahta väitöskirjaa, Anna Vuorinteen kirjallisuustieteellistä tutkimusta siirtolaisuuskuvauksista saksalaisessa nykysarjakuvassa ja Aura Nikkilän taidehistorian tutkimusta valokuvien käytöstä pakolaisuutta ja siirtolaisuutta käsittelevässä sarjakuvassa. Sarjakuvatutkimuksen väitöskirjat ovat Suomessa kuitenkin aika harvinaista herkkua.

Tutkimustoiminnan lisäksi on mainittava pari muuta aikaansaannosta. Oli todella mukava päästä toimittamaan Kuti-lehden siirtolaisuusaiheista teemanumeroa, jota tehtiin koko hankeporukan voimin. Olen myös hyvin tyytyväinen sarjakuvien julkaisemiseen hankkeen kotisivuilla. Esimerkiksi Lindsay Pollockin syyrialaisia pakolaisia käsittelevän pienen sarjakuvatrilogian suomentamista pidän arvokkaana.

Olen iloinen myös siitä, että hankkeemme teki yhteistyötä Maailman sarjakuvat ry:n kanssa ja oli mukana järjestämässä muutamaa sarjakuvatyöpajaa. Sekin työ keskeytyi hieman koronan myötä.

JR: Tein hankkeen aikana muutamia konferenssi-

matkoja. Kävin Brightonissa Comics medicine -konferenssissa tutustumassa sarjakuvan soveltavaan käyttöön. Nordic Summer University järjesti kesäyliopiston Viron Roostassa ja siellä oli sarjakuvaa tutkiva piiri myös. Juuri ennen koronaa oli vielä Tukholmassa huikea Comics & Feminism -seminaari. Kahdessa viimemainitussa sain ihan puheenvuoronkin läpi. Oli avartavaa päästä tutustumaan tutkijan työhön ensin tällä tavalla vähän takaoven kautta, tuli sellainen olo että kas, minullakin voisi olla sanottavaa ja tietoa. Se ehkä vaikutti haluuni hakeutua jatko-opintoihin hankkeen jälkeen, tiedonhalu syttyi uudestaan. Opiskelen parhaillaan Taiteen maisterin tutkintoa Taideyliopistolla Praxis-ohjelmassa. Olemme siellä jatkaneet keskustelua muun muassa antirasismista ja dekolonialismista, olen päässyt uppoutumaan aiheisiin entistä syvemmin.

Päädyimme Sanna Hukkasen kanssa päivittämään Maailman sarjakuvien työpajanvetäjäkoulutusta. Tavoitteena oli uudistaa sinänsä toimivaa konseptia, jossa järjestöaktiiveille opetetaan ruohonjuurisarjakuvan tekemistä ja samalla itse ruohonjuurisarjakuvan opettamista. Ehdimme pitää uudesta kurssikonseptista ensimmäisen osion ennen kuin koronasulku iski. Toisen osan oli tarkoitus

Kuvassa työryhmän jäsenet Anna Vuorinne, Olli Löytty, Ralf Kauranen, Johanna Rojola, Warda Ahmed, Hannele Richert ja Aura Nikkilä.

koostua osallistujien sidosryhmilleen pitämistä kursseista, joissa minä tai Sanna olisimme olleet mentoreina, mutta koronan takia ne jäivät pitämättä.

Olemme silti saaneet palautetta että osa osallistujista on käyttänyt ruohonjuurisarjakuvaa työssään vaikkapa suomen kielen opettamisessa tai nuorten kanssa. Seuraavaksi kurssimateriaalista voisi tehdä käännöksiä eri kielille ja löytää sopiva jakelutapa jolla sen saisi laajasti saataville. Maailman sarjakuvat ry:n voimavarat on suunnattu tällä hetkellä toisenlaisiin asioihin.

WA: Hankkeen saavutuksia omalla kohdallani on se, että sain kerättyä aineistoa moneen tulevaan sarjakuvaan, joita en ehtinyt piirtämään hankkeen aikana. Aion siis jatkaa diasporan kysymyksiä myös tulevaisuudessa ja koota albumia näistä sarjakuvista. Hanke toi minusta Suomeen sarjakuvasta kirjoittamiseen uudenlaista koheesiota. Onnistunutta on ollut myös Comics and Migration -sivustolle kertyneiden käännettyjen sarjakuvien määrä. Itselleni ne muutamat tutkimusseminaarimatkat, joilla kävin hankkeen tiimoilta, Oxfordin yliopiston Comics & Travel Conference ja Tukholman Comics and Feminism, loivat uusia yhteyksiä, joita ei oli tullut sarjakuvafestivaaleilla vastaan.

AN: Mä olen ihan suunnattoman ylpeä toimittamastamme Kuti-lehden erikoisnumerosta, siitä tuli mun mielestä todella upea. Myös tutkijajäsenten kanssa toimitettu tieteellinen artikkelikokoelma on ollut iso ponnistus, ja kunhan se joskus vielä pääsee painoon asti, niin siinäkin on julkaisu, jota ei todellakaan tarvitse hävetä.

Ylipäätään on oltu hankkeen kanssa monella tavalla ajan hermoilla, sillä hankevuosien aikana julkaistiin kiihtyvällä tahdilla siirtolaisuusaiheista sarjakuvaa ja sitä on alettu myös tutkia yhä enemmän. OL: Saavutuksia mitattaessa tarkastellaan usein numeroita ja vastaavia mittayksiköitä. Aivan liian vähän kiinnitetään huomiota yhteistyön laadullisiin, mukanaolijoita voimaannuttaviin käytän töihin. Mielestäni hankkeemme merkittävin toteutunut tehtävä oli kaikinpuolinen hyvä, toinen toisiamme kannustava meininki. Siitä on hyvä jatkaa eteenpäin. •

Sarjakuvia, tietoa ja artikkeleita hankkeelta: » www.migrationcomics.fi

Kuti-lehdet verkossa: » issuu.com/kutikuti

Warda Ahmed haastatteli serkkuaan Hodania sarjakuvaa varten (2019).

Warda Ahmedin ja Jade Lönnqvistin sarjakuva (2021).

“Sarjakuvaromaani on hieno formaatti, koska sen sisällä on mahdollista käyttää useita erilaisia tyylejä: hyvin monimutkaisia kuvia, isoja, selkeitä kuvituksia sekä esimerkiksi näyttökaappauksia sisältäviä sivuja. Siinä voi hyödyntää useita kuvittamisen kerrostumia.”

”Sarjakuva on todistamisväline”

Kuvittaja Hayfaa Chalabi vastustaa stereotypioita sarjakuvalla.

TEKSTI JA KÄÄNNÖS Hannele Richert

hayfaa Chalabi on hiljattain alankomaalaistunut kuvittaja ja kuvataiteilija. Tukholmassa asuessaan hän valmistui visuaalisen viestinnän linjalta Konstfackin taideteollisesta korkeakoulusta. Hänen lopputyönsä oli pakolaisuutta tarkkasilmäisesti erittelevä sarjakuvateos Refugees Welcome?

Kirjoitus on muokattu lyhennelmä Ralf Kaurasen tekemästä haastattelusta keväältä 2020. Haastattelun voi lukea kokonaisuudessaan englanninkielisenä sivustolta Sarjakuva ja siirtolaisuus / Comics and Migration. Chalabin teos on luettavissa hänen verkkosivuillaan.

Olen Hayfaa, kuvittaja • Maisterintutkielmani on sarjakuvaromaani pakolaistilanteesta Ruotsissa. Keskityn siinä pakolaisiin kohdistuviin poliittisiin tunteisiin. Olen tutkinut apatiaa ja myös vihan, empatian ja pelon tunteita sekä sitä, miten nämä ilmenevät ruotsalaisessa politiikassa ja poliittisessa keskustelussa. Tarkastelen maahanmuuttoinstituution tapaa puhua pakolaisille, itsekin pakolaisena. Ongelmalliset tavat puhua pakolaisista ja katsoa meitä toistuvat myös taideyhteisöjen ja muiden sellaisten tahojen toiminnassa, jotka periaatteessa ovat puolellamme. Itsenäiselle pakolaisnarratiiville ei tunnu Ruotsissa olevan tilaa, ja maahanmuuttoinstituutiot ovat

jopa kieltäneet sen ilmaisemista.

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun tein sarjakuvaromaania. Formaatti osoittautui sopivaksi, koska tarvitsin kuvakerronnan oheen paljon tekstiä. Näkökulma on Ruotsissa uusi, ja halusin sisällyttää mukaan paljon argumentatiivista tekstiä, jotta myös kohderyhmän ei-pakolaiset lukijat ymmärtäisivät, mistä puhutaan.

Taustatyötä tehdessäni löysin paljon esikuvia. Etenkin ruotsalainen Liv Strömquist on uudistanut vankkaan tutkimukseen perustuvaa sarjakuvaa. Minun on muuten ollut vaikea pysyä sarjakuvista kärryillä, ne tuntuvat kovin mustavalkoisilta ja raskailta. Pidän väristä, tilasta ja leikillisyydestä, vaikka käsiteltävä aihe olisi rankka. Strömquist ja saksalaisamerikkalainen Nora Krug ovat onnistuneesti rikkoneet sarjakuvan visuaalista normia.

sankarin statusta vaikean aiheen käsittelystä, kun käsittelytapa ei tue itse asiaa mitenkään. Kun kuvaan itseäni osana aihetta, en ole vain Hayfaa, vaan yleisempi pakolaishahmo.

“sorto on niin kerroksittaista, että siitä on vaikea tehdä vain yhtä kuvaa. “

Pakolaisuuden prosessi on minulla edelleen kesken, ja käsittelen asiaa työskennellessäni koko ajan. Moni samassa asemassa oleva on jo niin väsynyt aiheeseen, ettei jaksa puhua siitä, vaan haluaisi jo elämässä eteenpäin. Mutta tälle on tarvetta. Minua haastateltiin ruotsalaisella radiokanavalla arabiaksi, ja toimittaja pyysi, etten odottaisi kummempaa palautetta, sillä kuulijat olisivat jo kanssani samassa veneessä. Mutta kun haastattelu julkaistiin iltakuudelta, seuraavana aamuna yhdeksältä toimitus tulvi piirroksilla kuvitettuja palautteita. Tällainen edustaminen voi toimia tarpeellisen keskustelun aloittajana.

Henkilökohtaisen ja yleisen hankalasta suhteesta • Suhtaudun kriittisesti joidenkin taiteilijoiden tapaan näkyä töissään. Tietysti henkilökohtainen on poliittista ja omaelämäkerrallinen voi toimia yleisesti. Kuitenkin, kun kyse on pakolaistilanteen kaltaisesta aiheesta, joka koskettaa Ruotsissa noin miljoonaa ihmistä, en voi esittää rajatusti vain henkilökohtaista tarinaani. Mi nun on esiinnyttävä siinä pako laisena, sillä tarinan maailma koskee pakolaisuutta. Osa taiteilijoista asettaa itsensä valokeilaan aiheen sijaan. Esimerkiksi kun Ai Weiwei esittää itsensä pakolaislapsi Alan Kurdina, mitä lisäarvoa hän tuo Alan Kurdin, maailmaa ravistelleen kuvan käsittee seen? Pitäisikö kuvan kosket taa enemmän, kun siinä on Ai Weiwei? Hän ei ole lapsi eikä pa kolainen, hän ei ole haavoittuvainen.

Se ei edesauta pakolaisaiheen käsittelyä eikä anna meille mitään uutta. On ongelmallista odottaa

Ennen projektin aloittamista ajattelin kohdistavani sen nuorelle lukijalle, joka on juuri pääsemässä äänestysikään ja on siksi kiinnostunut yhteiskunnallisista aiheista. Koin tällaisen uudenlaisen narratiivin tärkeänä heitä ajatellen. Maahanmuutto on useiden puolueiden asialistalla, ja niitä myös äänestetään paljon juuri sen kysymyksen pohjalta. Teoksessani on mukana todellisia poliittisia videoita ja keskustelutyylejä.

Ruotsalaisessa Galago-lehdessä julkaistiin kuvituksiani Irakin sodasta ja kuluttamisesta. Silloin kiinnostukseni sarjakuvaan heräsi.

Joskus yksittäinen kuva on hankala, jos aihe käsittelee aikaa. Monissa aiheissa aika on tärkeä tekijä, myös alistamisessa on kyse ajasta. Sorto on niin kerroksittaista, että siitä on vaikea tehdä vain yhtä kuvaa. Haluan myös antaa lukijalle aikaa sisäistää, mitä tapahtuu, nähdä alistamisen kehittyminen, ja tässä intensiivinen kuvasarja toimi hyvin.

“Tutkimisen lisäksi sain nauttia tutkimuksen piirtämisestä, kuten tässä toisiaan pelkääviä ryhmiä esittävässä kuvituksessa. Sitä tekee runsaasti tutkimusta, ja sitten koko integraation ongelma tulee näytetyksi kuvalla jossa ihmiset ovat kuplissaan eivätkä kohtaa.”

Pakolaisuuden stereotyypeistä • Olen hyödyntänyt paljon tutkimusta kirjassani. Tuon esiin kolme pakolaisuuteen liitettyä stereotypiaa. Ensimmäinen on pakolainen rikollisena, toinen on elintasopakolaisen käsite eli joku, joka tulee viemään rahojasi, ja kolmas on pakolainen esineellistettynä, romantisoituna fetissinä. Nämä ovat kaikki väärin.

Pakolaisista puhuminen “siirtolaisina” on kyseenalaista, koska siirtolaisiksi määritellään vaikkapa keski-ikäinen ruotsalainen pariskunta, hyvin työllistynyt ja varoissaan, ja he päättävät muuttaa Espanjaan tylsyyttä pakoon. Pakolainen taas pakenee kuolemaa, eikä hänellä ole mahdollisuutta palata. Esitin tutkimuksista löytämiäni stereotyyppejä, joita hyödynnetään poliittisessa keskustelussa, jossa pakolainen häiritsee kohdemaan rauhaa ja vakautta. Tästä päädyin tutkimaan tunteiden ja psykologian teoriaa. Viittaan paljon Sara Ahmedin teksteihin, joissa hän erittelee poliittisia tunteita (kuten kirjassa The Cultural Politics of Emotions). Aloin ajatella pelkoa, joka jakaa ihmisryhmät erilleen ja synnyttää kansallismielisen vihan kautta rakkautta omaan kotimaahan: “Rakastan maatani; siksi vihaan sinua

pakolaisena”. Viha esitetään rakkautena, rakkauden suojakuori oikeuttaa sen. Kaksi ihmisryhmää alkaa pelätä toisiaan, ja kansallismieliset puolueet hyödyntävät tätä pelkoa.

Koska kulttuurimme on visuaalinen, siinä on visuaalisia normeja koskien esimerkiksi ihmisten ulkonäköä ja sitä, miten heistä pitäisi puhua. Kandintutkielmanikin käsitteli stereotypioita, ja huomasin sitä tehdessäni luovani niitä myös itse. Minusta tämä on hyvin kiinnostavaa. Monesti stereotypioita vastustaessaan voi päätyä tuottamaan lisää stereotypioita. Pyrin olemaan mekanismista tietoinen ja tuomaan sen esiin myös sarjakuvakirjassani. Normit liittyvät eri asemiin yhteiskunnallisissa valtarakenteissa.

Sarjakuva on todistamisväline, sen avulla voi sanoa, että vaikka toiseutat minut ja hiljennät minut, olen silti tässä ja silti äänekäs. Kuvat ja teksti vastustavat alistamisen historiaan perustuvia instituutioita ja Ai Weiwein kaltaisia taiteilijoita, jotka yrittävät todistaa meidän puolestamme. Tämä on minun historiaani, joten minun näkökulmaani siitä tulisi kuunnella. •

Unohdettu Hele Malisto

Hele Malisto oli varhaisen suomalaisen antologian

Kalle Viksarin yksi harvoista naispiirtäjistä.

TEKSTI Ville Hänninen

veli Giovannin Kalle Viksari on erikoinen tapaus. Se oli ensimmäinen säännöllisesti, vuosittain ilmestynyt kotimainen sarjakuvajulkaisu. Otavan reklaamipäällikkö Veli Giovanni alias H. J. Viherjuuri toimitti julkaisua 25 vuoden ajan, 1924–49.

Veli Giovannin osuus nimiinsä laitetuissa sarjakuvissa lienee vaihdellut idean antamisesta tarkempaan käsikirjoittamiseen. Veli Giovanni ennen kaikkea antoi eri taiteilijoille työmahdollisuuksia. Kalle

Viksari oli vain yksi monista hänen toimittamistaan julkaisuista.

Aluksi Kalle Viksarin kaikki lyhyet tarinat piirsi Otavalle runsaasti työskennellyt Alexander Tawitz Kun nuori Poika Vesanto muutti Tampereelta pääkaupunkiin, hänestä tuli välittömästi Veli Giovannin luottotaiteilija, ja Kalle Viksarikin täyttyi Vesannon notkeasta viivasta. Etenkin monet kannet ovat upeita.

Kalle Viksarissa julkaistiin 1930-luvun lopulla

Veli Giovannin suosituimpia sarjakuvia, kuten Junnua. Värikäs lehti sai Vesannon tueksi Arnold Tilgmannin, Asmo Alhon ja Seppo Launiksen tapaisia taitavia pelkistäjiä. Piirtäjäkaarti ja tyylilaji tuntuivat vakiintuneen.

Jatkosota aiheutti muutoksen • Toisen maailmansodan aikaan Veli Giovanni ei ollut enää nuori mies, joten hän toimi kotirintamalla. Samalla syntyi ajanvietettä entiseen malliin. Monet taiteilijat päätyivät kuitenkin rintamalle tai tk-piirtäjäksi kuten Vesanto.

Kalle Viksarin kohdalla tapahtui sama kuin yhteiskunnassa muutenkin: naiset työllistyivät uusiin tehtäviin. Tässä tapauksessa saivat jatkosodan vuosina keikkaa reklaamijohtajalta.

Veli Giovannin luottonimeksi nousi Helena ”Hele” Malisto (1919–1981). Muita Kalle Viksarin yksittäisiä tarinoita piirtäneitä naistaiteilijoita olivat muun muassa Maire Valtonen ja Rauha Nuolivaara-Manninen

Malisto pääsi tekemään keskimittaisen kuvittajan uran poikkeusolosuhteiden sysäämänä. Sarjakuvia hän piirsi vuodesta 1941 yhdeksään Kalle Viksariin, Veli Giovannin kuolemaan asti, ja teki muutaman kokooman kannetkin. Veli Giovannin hahmoista hän piirsi esimerkiksi tarinat ”Kalle Viksarin mehuauto maatti” ja ”Kalle Viksari keksii venemoottorin”. Luonteikkaampaa jälkeä syntyi Marjatta-sarjakuviin, jotka hän on saattanut kirjoittaa itse.

Lisäksi Malisto teki melko paljon kuvituksia. Lehtien kansia syntyi ainakin Viikkosanomiin ja Seuraan. Lastenkirjakuvituksia syntyi ainakin toistakymmentä, muun muassa Atte Ennalan Silkkitikkaat ja muita satuja , Eila Kantolan Jääprinsessa, Kaarina Tuomiston Suvinen satumaa ja Erkki Vuorelan Lumottu vuori

Malisto kehittyi kuvittajana monipuoliseksi ja osasi muunnella tyyliään aiheen mukaiseksi. Kenties parhaimmillaan hän oli Maija Suovan Joka naisen niksikirjan (WSOY, 1951) pelkistetyissä mutta eloisissa kuvissa. Samassa hengessä syntyi runsaasti kuvituksia myös kotitalous-, käsityö- ja nuottikirjoihin. Käytöksen kultaisen kirjan kaltaisista teoksesta, samoin kuin oppikirjoista, otettiin vuosikaudet uusintapainoksia.

Kuvittajan uran lisäksi Malisto, nyt Mannio, työskenteli arkkitehtinä. Me betonin ystävät tunnemme hänet pikkujulkaisusta Väribetoniako maisemaan? (Sementtiyhdistys, 1962). Kaksi uraa yhdistyi onnistuneissa ja täysin unohdetuissa kuvituksissa ja tyylikkäässä typogra assa Aili-Salli AhdeKjäldmanin persoonalliseen muistelmakirjaan Kotini vuosisadan lopun Helsingissä (WSOY, 1964).

Kuolema lopetti Kalle Viksarin • Viimeinen Kalle Viksari ilmestyi Veli Giovannin kuoltua, vuonna 1950. Irmeli Viherjuuri jatkoi miehensä viitoittamaa linjaa, mutta hoksasi pyytää mukaan muitakin naispiirtäjiä. Julkaisussa oli lyhyt tarina juuri taideteollisen keskuskoulun käyneeltä Marjatta Rislakilta (myöhemmin Manner-Rislakki).

Suoranainen helmi on kauniisti väritetty, tunnelmallinen satusarjakuva ”Pähkylätyttö ja tuulenpoika”. Sen piirsi Erika Ender, joka teki myös lastenkirjat Mummon vihannestarha, Lumottu lentokone ja Tie onnenmaahan. ”Pähkylätyttö ja tuulenpoika” tuo tunnelmiltaan mieleen Rudolf Koivun ja Raul Roineen sarjakuvat, mutta kerronnan iloa on mukana enemmän. Vaihtoehtoisessa todellisuudessa Ender olisi tehnyt pitkän sarjakuvakirjan, ja se olisi noussut kotimaiseksi klassikoksi. •

Syventävä sarjakuvakurssi, 19. luku: Kun kaikki on jo sanottu

Sarjakuva on ensisijaisesti visuaalinen kerrontamuoto.

Sarjakuvaa on mahdollista tehdä ilman tekstiä.

Silloinkin kun teksti on paikalla, se muodostaa osan graafista kokonaisuutta, eikä ole samantekevää, miten teksti on muotoiltu.

TEKSTI Kivi Larmola

jokainen kirjain, jokainen rivi välistyksineen, ja kaikki tekstin sisällä tapahtuvat astevaihtelut ovat osa kokonaisilmettä.

Vaikka sarjakuvassa ei käytettäisi sanoja, kuva itsessään on kirjaimen alkumuoto. Kirjaimet ovat syntyneet piktogrammeista, joilla kuvattiin puhutun kielen äänteitä. Ja tavallaan piirrokset ovat edelleen piktogrammeja. Kertovathan ne samoista asioista kuin tekstikin, parhaassa tapauksessa paremmin, jos ”yksi kuva vastaa tuhatta sanaa” kuten sanotaan. Saman asian esittäminen sekä kuvassa että tekstissä onkin tautologiaa, turhaa toistoa. Jos ja kun sama, juonenkuljetuksen kannalta olennainen asia pitää kertoa useampaan kertaan, kerrottakoon

se vähän kunnianhimoisemmin eri tavoin.

Käsikirjoittajan rooli sarjakuvakerronnassa on korostunut sitä mukaa, kun sarjakuvan on ollut välttämätöntä todistaa arvonsa ”yhdeksäntenä taiteena” (toki sarjakuva voisi olla vaikka ”ensimmäinen taide”, onhan se luolamaalausten suora perillinen ja siis vanhempi kuin kirjoitus tai maalaustaide). Hyvä käsikirjoittaminen ei kuitenkaan tarkoita kirjallisia kliseitä ja ylen runsasta sanankäyttöä, joilla usein luodaan illuusio laadukkaasta tarinasta, tilanteessa jossa kuvan muoto ei kehity.

Ann Nocentin ja Frank Millerin käsikirjoitukset syntyivät vastapainoksi tilanteelle, jossa How To Draw Comics The Marvel Way (Stan Lee ja John

Jopa ladottu teksti kuvan alla voi olla osa tyylikästä kerrontaa. (Kyle Baker: Why I Hate Saturn)

Buscema) ja Disney Animation – The Illusion Of Life (Frank Thomas ja Ollie Johnston ) olivat muuttuneet sellaisiksi Raamatuiksi, että se ilon ja älyn hölkkä, jota ne kuvasivat, muuttui väärän tulkinnan kautta kaavojen opetteluksi.

Todella hyvää käsikirjoitusta ei tunnista mistään yksittäisestä ulkoisesta piirteestä. Se on hyvää kuvan sommittelua ja leikkausta, symboliikkaa, käsitteiden rinnastamista niin että syntyy montaasi, joka nähdään ilman, että sitä on erikseen näytetty. Se on omien vahvuuksien tunnistamista ja niiden hyödyntämistä loppuun saakka sekä omien heikkouksien hyväksymistä ja sivuuttamista tarpeettomina. Se on joka kerta myös henkilökohtainen kasvukertomus, kuten kirjoitettava tarina on hahmojensa kasvukertomus.

Tiiviys ja suunta • 25 vuotta sitten lähdin suomentamaan Aku Ankka -lehteä ja Aku Ankan taskukirjoja. Taskarien kuplat olivat usein ahtaita, parille kolmikirjaimiselle sanalle mitoitettuja. Minun piti luoda uusiksi omiin sarjakuviini kehittämäni runollinen tyyli, keksiä yksittäisiä ja lyhyempiä sanoja. Tarkka kääntäjä pystyy suomentamaan englannista täsmälleen samaan merkkimäärään, mutta suomen sanat ovat pidempiä. Eikä nuorille ja kokemattomille lukijoille tarkoitettua tekstiä oikein saisi tavuttaakaan.

Muutenkin sarjakuvassa on hyvä viimeiseen asti välttää tavuttamista, koska se katkaisee rytmin, joka on tarinankerronnan elinehto. Kuten kuvaa kuljetetaan lukijan silmää varovasti ohjaten läpi sivun ja aukeaman, pitää sanat hahmottaa ja nielaista kokonaisina. Sivusommittelussa mietinkin kahta ”linjaa”: Desmond Morrisin kirjasta Manwatching opin, että katse kohdistuu useimmin silmiin, ja silmistä myös näemme reaktion itseemme: laajentuvat pupillit kertovat, että meidät hyväksytään, supistuvat taas sen, ettei myönteistä yhteyttä synny. Siispä pyrin aina rakentamaan aukeaman niin, että reitti kuplasta kuplaan on yhtenäinen, samoin reitti silmistä silmiin. Kun vielä varmistetaan, että katse ohjataan kuin kierivä ipperin kuula takaisin aukeamalle, eikä koskaan laidalta ulos, on tehty jo paljon lukijan pitämiseksi tarinan otteessa. Taskukirjojen lyhyet kuplat vaikuttivat omiinkin sarjoihini. Hain käännettävistä sivuista pieniä eleitä ja ilmeitä, joiden avulla voisin jättää kirjoittamatta sanat, joille ei olisi tilaa. Lausuin repliikkejä ääneen, kunnes ne vastasivat suun liikkeitä kuvassa.

Joskus voisi sanoa, että liiallisella sanatulvalla vain viivytetään lukijaa pääsemästä tarinassa eteenpäin. Erityisesti tämä korostuu, kun ruudun hetki on silmänräpäys ja puhetta on minuuttitolkulla. (Jacques Martin: Alix)

Onomatopoeettinen ilmaisu voi olla yksinkertaisesti tapa välttyä piirtämästä kaikkea mikä kuvaan kuuluisi, samalla kun lukijan mielikuvitusta ohjataan kuvittelemaan ääntä pään sisällä. (Jean Graton: Mic Vaillant)

Suhtaudun edelleen varauksella piirtäjiin, jotka jättävät hahmojen suut kiinni. Siinä jää niin paljon kuvan kerrontaa käyttämättä. Ehkä vähemmän arveluttava on italialaisen elokuvan kulta-ajan tapa luottaa dubbaukseen niin, että näyttelijöiden annettiin luetella vaikkapa numeroita, kunhan suu heiluu, ja keksiä dialogi myöhemmin.

Myös Stan Lee hioo dialogin valmiiden kuvien päälle vastaamaan sitä, mihin piirtäjä on päätynyt, ja tavallaan kaikki tämä onkin sitä, mikä on suomentajan työ sarjakuvassa, mikä erottaa sarjakuvakäännöksen muusta kirjallisuudesta.

Tavoittelemme tyhjyyttä • Miten sitten opetella tunnistamaan se, mikä kuvassa on olennaista ja muun kerronnan osana hyödynnettävää? Kun päätin karsia onomatopoeettiset ilmaisut, esimerkiksi äänitehosteet, minimiin, katsoin vuosien ajan elokuvia ilman ääntä, nähdäkseni miten kuvanrakennuksessa ilmenee se, minkä olemme tottuneet kuulemaan tehosteraidalta. Totesin, että suuri osa niistä sarjakuvan vakiintuneista kliseistä, joita olemme tottuneet kantamaan mukana, on mukana vain tottumuksen voimasta, aivan kuten pallosta heijastuu ikkunan neljä neliötä myös ulkoilmassa. Myöhemmin kuulin, että ohjaaja Steven Soderbergh käyttää kuvanrakennuksen ja valaisun opetuksessa mustavalkoista mykkäversiota ensimmäisestä Indiana Jones -elokuvasta, varustettuna geneerisellä musiikilla muista elokuvista. •

Angloamerikkalaisessa sarjakuvassa monisanaisuus on valitettavan usein laadun merkki, jolla kerrotaan ostajalle, että tekijä osaisi kirjoittaa vaikka proosaa jos haluaisi. (Milton Caniff: Terry and the Pirates)

Joissain kielissä kirjoitusmerkit ovat säilyttäneet piktogrammiluonteensa osana kuvaa luontevammin kuin toisissa. (Osamu Tezuka: Tezuka Osamu)

Vuoden 2021 parhaat sarjakuvat

Sarjakuva-alan aktiivit asettivat viime vuoden julkaisut järjestykseen.

TEKSTI Kari Heikonen

sarjainfon perinteinen vuosiäänestys porskuttaa vaikka väkisin vielä toisellakin vuosikymmenellään. Alun perin Kriitikon valinnaksi asemoitu yhteissuosikkilistaus on kaukaa viisaasti laajentanut äänestysoikeutta varsinaisten journalistien hupenevista riveistä monenlaisten muidenkin sarjakuva-aktivistien suuntaan. Tänä vuonna kutsun saivat muutamat uudetkin sarjakuvakerhojen vetäjät, festivaalijärjestäjät, sarjakuvaopettajat ja sarjakuvakauppiaat. Pääkriteerinä oli, että innostusta uusienkin julkaisujen lukemiseen saattoi kuvitella riittävän.

Pikakutsuttuja oli tällä kertaa yli 70, joista 27 ehti, jaksoi ja suostui lähettämään suosikkilistansa. Kotimaiseen sarjaan osallistui 27 äänestäjää, ja käännösteoksia katsoi lukeneensa kylliksi hieman vähemmän eli 24 alan harrastajaa. Etenkin kotimaisten julkaisujen vuotta pidettiin yleisesti korkeatasoisena viiden oman suosikin ylikin, ja ääniä sai peräti 33 eri sarjakuvaa. Käännösteosten kokonaismäärä jäi 20 mainintaan.

Lopputuloksiin olivat tällä kertaa vaikuttamassa Juhani Gradistanac, Kalle Hakkola, Kari Heikonen,

Pasi Heikura, Jukka Heiskanen, Renni Honkanen, Ville Hänninen, Toni Jerrman, Heikki Jokinen, Matti Karjalainen, Vesa Kataisto, Kyösti Koskela, Eero Laitila, Reetta Laitinen, Katariina Lappi, Sippo Mentunen, Tero Mielonen, Juha Mäkinen, Hans Nissen, Kalervo Pulkkinen, Leena Romu, Harri Römpötti, Jokke Saharinen, Nike Sarapohja, Aino Sutinen, Reijo Valta ja Vesa Vitikainen. Suurimmat ennakkosuosikit pitivät pintansa molemmissa sarjoissa. Matti Hagelbergin massiivinen Läskimooses-paketti sai kuitenkin tiukan vastuksen Ville Rannan Ranskan valloitukselta ja tehoduo Tietäväinen/Küttnerin Nooa-tulkinnalta.

Käännöspuolella tehtiin suoranaista historiaa, kun heti ensimmäinen joukkorahoitusjulkaisu Suomen käännössarjakuvahistoriassa eli Will Eisnerin viimeinen palanen New York -trilogiaa vei voiton – ja kenties osoitti enemmänkin tietä tarjontaongelmien ratkaisumalleille tulevaisuudessa? Kvaakfoorumin aktiivit voivat onnitella itseäänkin rohkeasta liikekannallepanosta. Muutoin käännösvuosi oli Derf Backder n juhlaa: molemmat julkaistut teokset ylsivät mitalipallille.

MATTI HAGELBERG

1

MATTI HAGELBERG:

Kotimaiset

Läskimooses (66 PISTETTÄ)

“Raamatulliset mitat saavuttanut maailmanselitys, jonka kerronnan monitasoisuus on omaa luokkaansa. Pyörryttävä ja vangitseva kokonaisuus!”

– Katariina Lappi

“Läskimooses on metafyysinen sukellus todellisuuden ytimeen, uhkarohkea trippi salatun tiedon lähteille. Se tursuaa ja pursuaa sanoja, visioita, kuvioita ja geometrisia muotoja. Mukana on hypnoottisia kuvakavalkadeja ja suurten mytologioiden helinää. Ainutlaatuinen instant-klassikko.”

– Toni Jerrman

"Kirjoiksi koottuna ei enää korostukaan luennan sirpaleisuus vaan eheys. Hagelbergin postmodernin tuotannon huipentuma."

–Ville Hänninen

2

VILLE RANTA: Kuinka valloitin Ranskan (58)

”Ajoittain jopa vaivaannuttavan rehellinen kuvaus siitä, miten minuuttasärkevän tärkeältä menestys tuntuu ja miten vähän taidemaailma siitä välittää.”

–Katariina Lappi

”Koskettavan vereslihainen kuvaus kaiken nielevästä pakkomielteestä. Taiteilijan menestymisen tarpeesta ja hylkäysten synnyttämästä tuskasta.”

– Toni Jerrman

suomalaispelaajia, jotka pelaavat oikeasti kansainvälisellä huipputasolla.”

–Juha Mäkinen

4

TIITU TAKALO:

Rakkaus on köyhän rikkaus (32)

”Vahvaa ja herkkää, niin kuvassa kuin sanassa.”

– Kalervo Pulkkinen

”Mahtava kokoelma töitä yhdeltä Suomen parhaimmista sarjakuvantekijöistä. Yleensä ylimääräinen teksti sarjakuvien seurana häiritsee, mutta tässä tekijän kommentit vain paransivat kokonaisuutta.”

–Katariina Lappi

”Ehkä parasta Ville Rantaa.”

–Jokke Saharinen

3

VILLE TIETÄVÄINEN & IIRO KÜTTNER: Harvennus (49)

”Kiinnostava näkemys raamatullisesta aiheesta, vahva ajassa liikkuva kerronta ja myös kiinnostava loppuratkaisu.”

– Renni Honkanen

”Tulkinta Nooan tarinasta on nokkeluudessaan viihdyttävä ja huomattavasti uskottavampi kuin perinteinen tulkinta.”

– Tero Mielonen

”Sarjakuvan pelikentillä Tietäväinen on niitä harvoja

5

MARKO TURUNEN:

Kotolan mies ja Loinen (25)

”Realismi ei sisälly suotta surrealismiin ainakaan Marko Turusen sarjakuvissa. Päältä päin ne näyttävät eläinhahmojen, avaruusolentojen ja muiden kummajaisten kansoittamalta fantasialta, mutta ne kertovat yleensä tositapahtumia Turusen henkilöhistoriasta. Uusimman kirjan osat virittävät jännitteen kahden aikakauden välille. Satakunta vuotta sitten riistokapitalismia suitsittiin edes jotenkin tasapuoliseksi ja inhimilliseksi. Viime vuosikymmeninä kapitalismi on taas katkonut kahleitaan ja temmeltää villinä romahduksesta toiseen.”

–Harri Römpötti

"Sarjakuva, johon on piirretty Kotkan kaupungintalo ja Kouvolan keskuskirkko, ei voi olla läpeensä paska. Tämä on läpeensä paras."

–Ville Hänninen

PENTTI OTSAMO:

5

Välittäjä – Kauppa-Lopo kaukana, kaukana Kuopiosta (25) ”Aivan fantastinen yhdistelmä Minna Canthia ja Valeriania. Hyvät tarinat toimivat yli sadan vuoden iästään huolimatta, ja toimivat vielä yli 100 vuoden päästäkin.”

– Vesa Kataisto

"Otsamon tapa sijoittaa Canthin "Kauppa-Lopo" kaukaiseen tulevaisuuteen ja avaruuteen eikä alkuteoksen Jyväskylään tekee siitä ajattoman. Mézièresmainen miljöö havahduttaa tarinan yksityiskohtiin voimakkaammin kuin mihin perusnaturalismi olisi kyennyt."

– Ville Hänninen

7

JOUKO RUOKOSENMÄKI:

Viime vuonna Frankfurtissa (21) ”Marginaalinen sarjakuva sarjakuvien maailmasta sarjakuvien rakastajille. Ei tämä ketään muita edes yritä puhutella, mutta me kohderyhmäläiset kyllä tiedämme tismalleen, mitä Jouko Ruokosenmäki kirjallaan tarkoittaa. Silmänisku parhaasta päästä.”

– Eero Laitila

RIINA TANSKANEN:

Tympeät tytöt – aikuistumisriittejä (13)

”Sisältönsä puolesta kyseessä lienee vuoden tärkein

kotimainen sarjakuvakirja. Tympeät tytöt on aiheellista luettavaa myös monille miehille.”

– Jokke Saharinen

”Myyntihitti, kuka olisi arvannut?”

–Nike Sarapohja

9

JANNE KUKKONEN: Voro 3 – Jumalten hauta (12)

”Kukkonen vie Liljan seikkailut päätökseen taidokkaasti ja kunnialla.”

–Tero Mielonen

10

ANNE MUHONEN:

Älä unohda minua (8)

”Yksinkertaisista asioista rakentuu koskettava tarina, kerronnan minimaalisuutta mutta silti syvää kokemista.”

–Renni Honkanen

10

TUULI HYPÉN & TUOMAS MYLLYLÄ: Kuoleman pidot (8)

”Veijarifantasia lumoaa niin yllättävyydellään kuin perinteikkyydellä.”

–Sippo Mentunen

”Riemastuttavaa ja absurdia fantasiaseikkailua omaperäisillä hahmoilla.”

–Juhani Gradistanac

10

MIKA LIETZEN: Taipumaton Tanner (8)

Käännökset

1

WILL EISNER: Dropsie Avenue – Katu Bronxissa (65 PISTETTÄ)

”Tarinan muodostama elämänkohtaloiden kudelma on yhä edelleen sykähdyttävää luettavaa. Lisäksi kokonaisuus on niin taidokkaasti piirrettyä ja kerrottua sarjakuvaa, ettei sitä äkkinäinen oikein osaa edes ihmetellä. Tämäkin sarjakuva olisi jäänyt julkaisematta ilman joukkorahoitusta, sillä käännössarjakuvia julkaistaan suomeksi hämmästyttävän vähän.”

– Jokke Saharinen

”Jos ei hetkeen lue Eisneria, pääsee aina yllättymään uudestaan siitä, miten suvereeni sarjakuvakertoja hän on. Dropsie Avenue on mestarin vuosikymmenten aikana hioutuneen tyylin hieno ilmentymä. Vuosisata elämää kirjan kansissa, ajaton mestariteos meille onnekkaille.”

– Eero Laitila

”Trilogia täydentyy vihdoin. Vain sarjakuvan keinoin voi esittää yhden kaupunginosan nousun ja tuhon, ja uuden nousun, näin elävästi ja vakuuttavasti.”

– Vesa Kataisto

"Eisnerin kääntämättä jäänyt sarjakuvakirja ei lukeudu hänen aivan parhaisiinsa, mutta täydentää kuvaa yhtenä merkittävistä New York-kertojista."

– Ville Hänninen

2

DERF BACKDERF:

Ystäväni Dahmer (57)

”Backderf on onnistunut tekemään riipaisevan tarinan karmaisevan sarjamurhaajan taustoista niin vetäväksi, ettei kirjaa malta laskea käsistään.”

– Tero Mielonen

”Kauhusarjakuvaa ei ole helppo tehdä tietoisestikaan, mutta Ystäväni Dahmer onnistuu karmimaan olematta kauhusarjakuva. Ei unohdu lukijaltaan koskaan. ”

– Eero Laitila

"Erikoinen konsepti: sivullinen seuraa sarjamurhaajan syntyä. Nautin tarinasta, vaikken Derfin piirrostyylistä."

– Ville Hänninen

3

DERF BACKDERF: Kent State –neljä kuollutta Ohiossa (44)

”Backderf onnistuu sujahtamaan traagisten tapahtumien keskelle ja kuvaamaan kaaosta tavallisten nuorten silmin. Todistusvoimainen kokemus tulee liki lukijaa ja osuu täysillä tunnereseptoreihin.”

–Toni Jerrman

”Hienoa, että tällaista historiallista reportaasisarjakuvaa yhä julkaistaan. Paikoitellen raskasta, mutta täyttä asiaa. Ja tässähän oppikin jotain!”

–Renni Honkanen

WILL EISNER

4

RIAD SATTOUF:

Tulevaisuuden arabi 5Lapsuus Lähi-idässä (1992–1994) (38)

”Pettävän yksinkertaisella viivalla piirrettyä syväluotausta kulttuurierojen vaikeuksista.”

– Katariina Lappi

”Sattoufin tarina jaksaa kiehtoa vielä viidennessäkin kirjassa, sillä se on kehittynyt eri kulttuurien ihmettelystä piinaavaksi perhedraamaksi.”

–Tero Mielonen

8 ERI TEKIJÖITÄ:

Bubble – venäläistä nykysarjakuvaa (11)

”Vähemmän tunnettua aluetta kartalle.”

–Kalervo Pulkkinen

”Ihan vaan koska on jotain muuta kuin perusjenkit, eurot tai japanilaiset.”

– Sippo Mentunen

5

STAN SAKAI:

Usagi Yojimbo 2Ärjyvän lohikäärmeen salaliitto (37)

”Niin sydämellä tehty sarjakuva, että sen edessä mieli ja sydän ylevöityvät. Samuraijäniksen edesottamuksia lukee hartaudella, ei hirteydellä.”

– Eero Laitila

”Sakain samuraisaaga vain paranee edetessään.”

–Tero Mielonen

6

LIV STRÖMQUIST:

Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan (26)

”Taattua laatua.”

– Nike Sarapohja

”Pinnoja hieman laskee lisääntynyt opinnäytetyömäisyys verrattuna moneen aiempaan täysosumaan Liviltä, mutta onneksi satiirikin paukkuu yhä.”

– Kari Heikonen

7

KIYOHIKO AZUMA:

Yotsuba&! Nro 15 (12)

”Yotsuban arkiset seikkailut tuovat tälläkin kertaa hymyn huulille ja onnellisen fiiliksen.”

– Tero Mielonen

”Tapahtumat ovat pieniä, mutta viisivuotiaan päähenkilön innostus välittyy ihmeen hersyvästi aikuislukijallekin.”

–Kari Heikonen

9 FRANQUIN:

Heiska ja Heta – pelkkää pilaa (10)

”Klassikkojen klassikko.”

– Kalervo Pulkkinen

”Ei ehkä sitä kaikkein tiukinta sarjakuvaa mestarilta, mutta ihan sama, Franquin on nero.”

–Katariina Lappi

9

NANNA JOHANSSON:

Vitsaa säästämättä (10)

”Hyvällä huumorilla ja ilman liiallista saarnausta käsitellään vahvoja aiheita. Mukavan kevyt ote.”

–Renni Honkanen

11

JEAN-MICHEL CHARLIER & VICTOR HUBINON:

Punaparta - Mustan haukan loppu (9) ”Todistaa että perinteinen seikkailusarjakuva on edelleen viihdyttävä ja toimiva konsepti.” – Renni Honkanen

11

PETER SNEJBJERG:

Marlene (9)

”Yllättävä suomennos, varmasti jakaa mielipiteitä.”

–Vesa Vitikainen

Taiteen avaruus

JUHA HURME

Läskimooseksen pakkauslaatikko on sarjakuvamaisen kirjava, mutta sen sisällä seisoo kolme hillityn vaaleansinistä, jykevän tasapaksua nidettä. Niiden ulkoasusta tulee kauempaa katsottuna mieleen yliopiston muinaiset tentit, mutta lähemmin tarkastellen löytyy kullattuja, hauskoja detaljeja.

Sekä boksi että sen sisältämät kolme osaa vahvistavat auktoriteetin: tohtori Matti Hagelberg. Ei siis Matti Hagelberg, vaan Tohtori Matti Hagelberg. Tohtori viittaa attribuuttina ainakin kahteen suuntaan: toisaalta oppineisuuteen ja asiantuntijuuteen, toisaalta vinksahtaneisuuteen, hulluun tieteilijään, tiedon yöpuolen kulkijaan.

Tutustuminen laatikolliseen Tohtori Hagelbergin priimatavaraa vahvistaa molemmat tulkinnat.

Sen verran olen lukenut taustoista, että Läskimooses lähti hyvällä tavalla sarjakuvataiteilija Hagel bergin lapasesta, teos alkoi kirjoittaa itse itseään (tiedän tunteen) ja muutamasta vihkosesta ja parista sadasta sivusta paisui 1500 sivun vyöry.

Perustasoltaan tämä monumentti on kertomus kahden keski-ikäisen miesoletetun syvällisestä ystävyydestä, joka kaiken kestää ja kärsii. Heitä yhdistää siteistä vahvin, harras usko vaihtoehtoiseen todellisuuteen, joka piilee virallisten näennäistotuuksien eli kusetuksen alla.

”Adorno Naulastus kirjoitti kirjan, jonka minä luin, jonka minä menetin, jota minä en löytänyt uudelleen. Ja kun en löytänyt kirjaa uudelleen, niin halusin kirjoittaa sen niin kuin sen vielä muistin, silloin kun se oli tuoreessa muistissani. Ja kun aloin kirjoittaa sitä niin kuin sen muistin, niin silloin pääsin käsiksi siihen tietoon, joka oli tieto Läskimooseksesta. Ja se oli ihme. Mutta se oli aivan luonnollista. Se oli luonnollinen ihme. Se tieto, joka oli tieto Läskimooseksesta, oli samalla tieto Ohtosta ja Fu-maailmasta, koska ne ovat aina yhdessä ja Maa on siinä neljäntenä. Niiden kohtalot ovat toisiinsa sidotut ja ne selittävät toinen toisensa.”

Tästä on kysymys suursarjakuvassa Läskimooses ’Minä’ on keski - ikäinen kirjapainoalalta irtisanoutunut henkilö, joka kertoo ainoalle ystävälleen, työttömälle Kaleville, entiselle merimiehelle, alusta

alkaen ja loppuun edeten, mistä kaikessa on kyse. Ja kaikessahan on kyse mustan planeetan, Läskimooseksen, ja kristallisoituneen hyveen, kirkkaan Ohton kosmisesta dialektiikasta.

Minämiestä ei koskaan näytetä, toistuvissa istunnoissa lukija näkee vain Kalevin minämiehen katseen kohteena. Lukija joutuu asettumaan siis kaikkien salaliittoteorioiden isoäidin laatijan positioon. Hah, mainiota. Tai siis, lukija? Lukeminen on riittämätön verbi tällaisen muodon suhteen, jossa kuvat ja kuviot kertovat myös omaa, itsenäistä tarinaansa.

Tarvitaan uudisverbiä. En lukenut Läskimoosesta, vaan lukatselin sen huolella, joskin koukuttuneena ahmien, sivu sivulta.

90 % Hagelbergin supersarjakuvasta on taitavin sekatekniikoin esitettyä minämiehen visiota varsin kansoitetun avaruuden kosmisesta evoluutiosta ja sivilisaatioiden historiasta. 10 % on Kalevin ja minämiehen keskinäistä sekoilua, riippuvuutta ja takkuilevaa yhteistyötä.

Suomaalaiset ovat onneksi Ohtovoiman valittu kansa, ja Adorno Naulastus, Läskimooseksen totuuden löytäjä, kansan alkuisän Äijö Naulon jälkeläinen noin 50:nnessä sukupolvessa. Tämä rauta-ajalta 1900-luvulle etenevä sukuluettelo luonnollisesti esitetään. Adorno Naulastus meni vuotamaan ydintietonsa petollisen presidentti Kekkosen johtamalle eliitille ja joutui pitkällisen vainon jälkeen pakenemaan Pilailupuodin apinapuvussa Korkeasaaren apinahäkkiin.

Uusi eepos • ”Ne, jotka sanovat, että Läskimooseksesta kirjoittaminen on helppoa, eivät ole koskaan kirjoittaneet Läskimooseksesta. He eivät ole koskaan kirjoittaneet Läskimooseksesta, eikä heidän varmasti kannata yrittääkään. Läskimooseksesta kirjoittaminen vaatii kirjoittajalta paljon ja se vaatii paneutumista. Se vaatii uhrauksia ja paneutumista ja se vaatii mukavuuksista luopumista.”

Näin huokaa minämies Kaleville, mutta huokauksen takana lienee kuultavissa myös Toh tori Matti Hagelbergin ellei peräti sarjakuvataiteilija

Hagelbergin tunnustus. Suuri vaivannäkö kuitenkin kannatti. Läskimooses-eepos on häkellyttävä ja ehtymättömän oloinen kulttuurinen aarreaitta.

Kun kuljin noin sivulla 300, kirosin että kohtalon vihaiset voimat häiritsivät joulurauhaani tällaisella vaikeasti sulatettavalla möykyllä, sivulla 600 olin lujasti koukussa ja kun suljin sivun 1488, manasin, että nytkö se jo loppui.

Lujien universumin aasinsiltojen kautta kerrotut, Marsiin sijoitetut Elias Lönnrotin muotoilemat ydinkertomukset itämerensuomalaisen runouden aineksista ovat hieno esimerkki Hagelbergin taidosta sekoittaa kulttuurin korttipakkaa.

Jos pahin painajaiseni toteutuisi ja heräisin joku aamu lukion äidinkielenopettajana, niin yrittäisin Läskimooseksen vipuvoimalla usuttaa niskuroivan nuorison Kalevalan kimppuun.

Agricolan raamatunkäännöstä mukailevin vanhatestamentallisin sanankääntein etenevä pyhä kirjoitus näyttää naiselle naisen paikan aivan yhtä tylysti kuin parodioimansa ”aidot” pyhät, patriarkaaliset tekstit. Onneksi Kalevin frendin Masan puolison, kuvataiteilija Anna Miilustan anarkistiset tempaukset pääkaupunkiseudulla tasapainottavat tilannetta.

Kun Läskimooses on (ehkä) nielaissut maapallon, ja minämies sekä Kalevi pakenevat jäänmurtaja Urholla sortuvasta Suomaasta ja liekehtivästä pääkaupungista kohti hukuttavia meriä Korkeasaarelta napatussa apinalastissa (onko Adorno Naulastus mukana?), lukatselijalle jää nippu irtolehtiä kouraansa pyhistä kirjoituksista. Niiden seassa on täydellisyyttä hipova uustulkinta Tiernapojista esimerkkinä tavasta, jolla suomaalaiset ovat säilyttäneet muinaista tietoa salaisin keinoin. Tosiasiallisesti Tiernapojat on ”heikosti naamioitu Läskimooseksen saapumuksen ilmoitus”. Tietenkin.

Hagelbergin Läskimooses on arvotavaraa, jonka sijoitan kirjahyllyyni Jorge Luis Borgesin koottujen teosten ja Suomen Kansan Vanhojen Runojen osan XV väliin. Pahaa pelkään, että se vaatii vielä useita lukatseluita.

Olen ehkä ymmärtänyt kaiken väärin.

Kontrastit käyvät kokonaisuudesta

VILLE HÄNNINEN

Kotolan miehen ja Loisen puolessavälissä tapahtuu Marko Turusen (s. 1973) parikymmenvuotisen uran yllättävin siirtymä. Hänen aiemmat teoksensa ovat järjestään kuvanneet sisäisiä tuntoja voimakkaan outoutetussa mutta silti intimiteetin sallivassa muodossa.

Milloin kyse ei ole ollut sisäisten mielenmaisemien luotaamisesta, toiminnan perusyksikkönä on ollut parisuhde tai laajimmillaan suku. Tositapahtumia Turunen on piirtänyt aina, vaikkei ihan siltä tunnu. Kyse on taiteen peruspiirteestä näyttää enemmän kuin silmillemme näkyy.

Uransa alkuvaiheessa Turusen lakoninen, lähes uutismaisen toteava ja välillä vähän elotonkin kieli sai kontrastinsa voimakkaista, epätodellisen tuntuisista väreistä ja henkilöiden esittämisestä supersankareina tai vähintään kirjaimellisina alienhahmoina, muukalaisina. Vähitellen kerronta on

ottanut yhä yllättävämpiä suuntia, mikä on rikastanut kielenkäyttöäkin. Ufoja Lahdessa (Daada 2008–10, kokoelmana 2015) yhdisti mystisen raportointiperinteen sarjakuvalehtien traditioon. ADHD-sheikin münchhausenilaiset seikkailut alkoivat komediana mutta saavuttivat viimeistään neljännessä osassa traagiset skitsofrenian kuvauksen sfäärit.

1 + 1 = 3 • Kaikkeen on siis saanut tottua. Silti Kotolan mies ja Loinen yllättää pahanpäiväisesti. Se on kuin elokuvateatterien kultakauden double bill: kaksi toisinsa liittymätöntä mutta kuitenkin käytännössä kytkeytyvää tarinaa samalla hinnalla. Toinen kuvaa tätä päivää, toinen yli sadan vuoden takaista.

Luen ratkaisun näkemykseksi historian luonteesta. Liittyy ja ei liity. On aivan tätä päivää ja on kaukana kuin satu tai sukuhistoria. Valinta on sinun.

Totta kai ”Kotolan miehessä” kuvattu arki 2020-luvun Kotkassa on tyystin erilaista kuin sataa vuotta aiemman Suomen raaka, lähes epätodellisen tuntuinen luokkasota-asetelma. Suorat johtopäätökset näiden kahden suhteesta olisivat lähinnä banaaleja. Silti

näkijä näkee. Pinnan alaiset väreilyt, aikoinaan tehdyt tai tekemättä jätetyt päätökset, riidat ja niiden joskus veriset päätökset.

Salatieteen harjoittaja aistii muutakin kuin näkyvän valon maailman, historiasta innostunut näkee kaikkialla kerroksia. Myös siellä, mistä kerrokset on romautettu edistyksen nimissä matalaksi.

Kävin toissa kesänä Kotkassa katsomassa taidenäyttelyn. Sain kaupan päälle kulkea kaupunkia Turusen kanssa.

– Tuossa oli ennen ruumishuone, sieltä tahtoisin työhuoneen.

– Näetkö jäljet tuon talon seinässä. Katolta putosi aikoinaan mies.

– Tuonne on moni rikollinen upotettu.

Ihan järkeenkäypää mutta yllättävää. Kotolan miehessä ja Loisessa tapahtuu niin yllättävä siirtymä nykymaailmasta historialliseen aikaan, että mieli alkaa väkisinkin rakennella selitystä. Mutta ei ihmisten ja paikkojen kerroksellisuutta kummempaa vaadita. Kontrasteista syntyy enemmän kuin summiensa osa.

Ajatus ihmisen yhteisöllisten rakenteiden siinä missä yksilön minäkuvankin viettipohjaisuudesta ja hauraudesta on Turusen pääteemoja, mutta nyt se kytkeytyy ensimmäisen kerran historiaan koko yhteiskunnan tasolla. Historia ei ole vain historiaa, eikä vuosia 1918, 1939 tai 1944 tule tällä hetkellä lukeneeksi ilman maailmanpoliittista hahmotusta.

Kotka palaa • Kotolan mies ja Loinen alkaa vuodesta 2017 ja sijoittuu Kotkaan kuten jo Pohja (2003, Johnny Kniga), jossa Muukalainen sai päähänsä osuman. Seuraa poikkeuksellisen hervoton parisuhdekuvaus, jossa Turunen aiemman tuotantonsa tapaan heiluu arkisten tilanteiden ja epätodellisen kuvamaailman trapetsilla. Aiemmista teoksista tuttu verkkainen, yhden tai kahden kuvan sivutahtia etenevä kerronta ponnauttaa tämän tästä esiin yllätyksiä. Kotola ei ole lintukoto vaan nunnien ja konnien sekoparaati.

Selvin ero Turusen aiempiin teoksiin nähden liittyy valokuvan käyttöön: mukana on kuvia mopsikoirasta, jotka sitovat tapahtumat omalla hullulla tavallaan todellisuuteen ja jatkuvasti etenevään aikaan. Kuvaus kytkeytyy todellisuuteen myös piirretyn rakennusarkkitehtuurin kautta. Olen varma, että Kotkan kaupungintaloa ja Kouvolan keskuskirkkoa ei ole esitetty aiemmin Suomen taidehistoriassa yhtä erikoisessa kontekstissa.

Enkä ole varma onko Suomen teollisuushistoriaa ja sisällissotaakaan nähty aiemmin näin Salaiset kansiot -henkisenä ja hapokkaana. Kirje presidentinkansliasta avaa yli sadan vuoden takaiset ristiriidat, surrealismilla silatut tosiasiat ja muistikuvat, mitä oikein tapahtui.

Turunen kuvaa suomalaisen teollisuuden vaiheita, 1800-luvun ja 1900-luvun alun Kymenlaaksoa ja tehdasmiljöötä, joka syttyi kuvainnollisesti ja kirjaimellisestikin tuleen paria vuosikymmentä myöhemmin. Muukalainen saapuu Vehkalahdelle ja alkaa elää ajalle tyypillistä työläisen elämää, uurastaa ja koettaa sivistää itseään.

Myrkytetty maa • ”Loisessa” Turunen lähteyttää aineistoaan tarkemmin kuin aiemmin. Historiaa ei tarvitse outouttaa, se on muutenkin outoa ja totuussuhteen korostaminen tekee kaikesta vain vielä oudompaa. Niinpä Turunen käyttää kunnallishistoriikkejä, Ari Uinon Nuorta Urho Kekkosta ja jopa Karl Marxin Pääomaa . Jälkimmäisen kirjan kieli on ilman Turus-kontekstiakin erikoista, runsaan vyöryvää ja välillä runollista, välillä puisevaa kuin kymeenlaaksolainen tukkivirta. Yhdessä kirjan erikoisimmista kohtauksista Muukalainen kuvaa Pääomaa teoksena. Tuntuu, että siinä puhuu 2000-luvun taiteilija eikä sadan vuoden takainen hahmo. Samalla lailla menneisyys ja nykyaika rinnastuvat aiemmassa keskustelussa taiteen merkityksestä. Aika- ja todellisuustasojen sekoittaminen vahvistaa kahden hyvin erilaisen tarinan yhteyttä. Yhteyksien muotoutumiseen Turunen pyrkii etenkin teoksen rakenteen kautta. Tarinoiden rytmitys on sama, valo- ja piirroskuvan suhde niin ikään. Turunen käyttää myös ”Loisessa” valokuvia, nyt ei Mopsista vaan historiallisia kuvia Museoviraston kokoelmista. Rinnastus on hieno.

Kokonaisuuden kaksi eri tarinaa on erotettu kuvaavilla painoväreillä. Nykyaika on tumman violetti, menneisyys myrkyllisen vihertävä. Mitä voi rakentaa myrkkyaltaan päälle? Pitkään sitä on mietitty ja välillä onnistuu. Ennen kaikkea muodon ja sisällön ristiriita näkyy taidokkaasti rakennettuna ristiriitana kahden pitkän tarinan välillä. Mitä tähän sanoisi Marx tai hänen historian loso nen edeltäjänsä G. W. F. Hegel? Varmaan, että ”Hänninen, teesin ja antiteesin pohjalta muotoutuu synteesi. Kotolan mies ja Loinen on kotkalaista dialektiikkaa. Lue se uudelleen!”

DERF BACKDERF: Kent State – Neljä kuollutta Ohiossa • Suomennos Vesa Kataisto • Täysi Käsi Oy & Zum Teufel

13, 67, 4

Sarjakuvan tekeminen on useimmiten hidas prosessi – lähes 300-sivuisen sarjakuvaromaanin vielä hitaampi. Siksi dokumentaariset sarjakuvat käsittelevät useimmiten historiallisia tapahtumia, tai sitten hitaampia tai laajempia kulttuurisia ilmiöitä. Jos sarjakuvaromaani onnistuu iskemään ajan hermoon, kyseessä on useimmiten onnekas sattuma – tai ikävä muistutus siitä, että meidät on ilmeisesti tuomittu toistamaan samoja tapahtumia loppuun asti. Amerikkalaisen sarjakuvataiteilija John “Derf” Backder n Kent State – Neljä kuollutta Ohiossa on esimerkki jälkimmäisestä. Kent State kertoo yhdestä Yhdysvaltojen lähihistorian synkimmistä hetkistä: 4.5.1970 kansalliskaarti avasi tulen Vietnamin sotaa vastustaneita opiskelijamielenosoittajia vastaan Kent Staten yliopiston kampuksella. Neljä nuorta kuoli, kymmeniä haavoittui ja verilöyly repi valtioon haavat, jotka jatkavat märkimistä yhä tähän päivään asti.

Toukokuun 4. päivä oli maanantai, mutta Kent State alkaa jo edellisestä viikonlopusta. Journalistisella täsmällisyydellä (Derf on sisällyttänyt sarjakuvaan mukaan kattavan lähdeluettelon) se kuvaa, miten dominopalikat asetettiin yksi kerrallaan paikoilleen, kunnes koko traaginen kuvio on valmis, eikä ketjureaktioita voinut enää pysäyttää. Ennen

kaikkea Kent State on sarjakuva systeemin epäonnistumisesta ja siitä, miten kumuloituvien huonojen päätösten sarja lopulta murskaa ihmiset alleen.

Kent State on laaja teos, jonka hahmokaarti kattaa kymmeniä ihmisiä, ja teemat kattavat niin Yhdysvaltojen ulkopolitiikan, armeijan suhteen yliopistoihin, sotaa vastustavien liikkeiden historian kuin FBI:n Cointelpro-ohjelman. Der n selkeä, jopa karikatyyrimäinen piirrostyyli tekee kuitenkin kaikesta helposti seurattavaa ja auttaa lukijaa käsittämään, miten jotain näin käsittämätöntä saattoi tapahtua.

Panoraamamaisuudesta huolimatta Derf ei kuitenkaan salli lukijan unohtaa, että Kent Staten verilöyly oli ennen kaikkea inhimillinen tragedia. Olivat sen historialliset implikaatiot millaisia hyvänsä, neljä ihmistä kuoli, ja juuri heidän näkökulmastaan Kent State on kerrottu. Keskittämällä Je rey Milleriin, Allison Krauseen, William Schroederiin ja Sandra Lee Scheueriin Kent State luo tarinansa keskiöön mustan aukon, joka kiskoo hapen lukijan keuhkoista. Me näemme, keitä he olivat, mitä he halusivat, mitä heillä oli edessään, mutta nyt on jo liian myöhäistä.

Lähin vertailukohta Kent Statelle on Der n aiemmin viime vuonna suomennettu Ystäväni Dahmer, joka seurasi sarjamurhaaja Je rey Dahmerin nuoruudenvuosia. Niitä sitoo yhteen niin tapahtumapaikka (Ohion osavaltio) kuin aika (1970-luku). Molemmat sarjakuvista ovat myös kertomuksia järjestelmistä,

ONNI MUSTONEN

jotka pettävät ihmiset, joita palvelemaan ne on luotu. Ystäväni Dahmerissa lukio sallii nuoren sarjamurhaajan vajota yhä syvemmälle omaan maailmaansa, Kent Statessa valtio kääntyy omia kansalaisiaan vastaan. Vaikka tarinat eivät itsessään ole onnellisia (ihmisiä kuolee vääjäämättä, se on selvää Kent Staten tapauksessa jo alaotsikosta alkaen), positiivisimmillaan ne kutsuvat ihmiset toimimaan ja katsomaan ympärilleen, ottamaan osaa ja estämään järjestelmää toimimasta ”niin kuin sen on tarkoitus”.

Epäuskon varjo • Kent Statesta on vaikeaa puhua ”pelkkänä” sarjakuvana tai tekstinä. Vaikka sen tapahtumat sijoittuvat 50 vuoden taakse, sen teemat resonoivat yhä. Samaan aikaan kuin sarjakuva ilmestyi, Yhdysvalloissa ihmiset nousivat kaduille vastustamaan poliisiväkivaltaa ja autoritääriset johtajat ympäri maailmaa lietsovat sotaa. Se, mitä Kent Staten osavaltionyliopistossa tapahtui tuona

toukokuisena maanantaina, rapautti perustavanlaatuisesti uskoa Yhdysvaltojen hallitukseen, mikä edelleen vaikuttaa esimerkiksi siihen, miten amerikkalaisia tiedustelulähteitä uskottiin niiden kertoessa, miten Venäjä suunnitteli hyökkäystä Ukrainaan. Kent State on ehkä kertomus historiallisesta tapahtumasta, mutta sitä on vaikeaa olla lukematta kertomuksena 2020-luvusta ja siitä, mikä tähän hetkeen johti. Jos tämä arvio vaikuttaa kritiikittömältä, johtuu se siitä, etten voi vaivautua. Kent Staten kauneusvirheet vaikuttavat silmissäni liian mitättömiltä siihen verrattuna, miten tarkkanäköisesti Kent State kuvaa keskeistä hetkeä Yhdysvaltojen ja maailman historiassa. Kent Staten verilöyly on musta aukko, jolta emme voi paeta. Kaikki kieppuu sen ympärillä. Viisikymmentä vuotta sitten Yhdysvaltojen kansalliskaarti ampui 13 sekunnin aikana 67 laukausta ja tappoi neljä ihmistä, mutta noiden laukausten äänet kaikuvat yhä ympäri maailman.

Vatsaanhakkaaja

VILLE HÄNNINEN

Kuvakerronnan historia on vanhempi kuin paino- tai kirjoitustaito. Ajatus ravistelee ja vain vahvistuu siitä paradoksista, että vaikka kyse on yhdestä ihmiskunnan vanhimmista itseilmaisumuodoista, sen olomuodot muuttuvat. Jopa yhden sukupolven, omani, elämänkierrossa visuaalisuuden ihanteet, ilmaisutavat ja internetit tuntuvat muuttuneen valtavasti.

Yksi aiemmasta poikkeava ominaisuus liittyy kuvien virtaavuuteen. Digitaalisessa maailmassa ne ovat aiempaa selvemmin osa kaikkiulottuvaista, kaikkivirtaavaa visuaalisuutta. Kaikki linkittyy –kaikkeen.

Tietenkään kyse ei ole täysin uudesta piirteestä, muuten ei olisi esimerkiksi panteistisiä uskontoja. Nykymaailman keskinäisverkottuminen ja tekniikan sulautuminen ympäristöön tuovat mieleen ”ubikviteetin käsitteen”, joka merkitsee Kristuksen ruumiin läsnäoloa kaikkialla.

Tommi Musturin kuvitukset ja sarjakuvat ovat yksi läsnäolon ilmentymä, jos näin epämaallinen ilmaisu sallitaan. Hän luo visuaalisia todellisuuksia, jotka Vipusen Antero tuntuu ansastaneen. Kalevalassa Vipunen nielaisi Väinämöisen, mutta antoi tälle puuttuvat loitsusanat, jotta vatsan hakkaamisen

aiheuttama kipu hellittäisi.

Näin suurena mysteerinä olen kuvia aina pitänyt, koska en itse pysty niitä tuottamaan ja koska ne ovat niin selvä merkki mielen kyvystä tuottaa enemmän kuin silmä näyttää. Mielestäni sen kyvyn valjastaminen on jopa taiteilijan velvollisuus.

Siksi on johdonmukaista, että Musturi pyrkii välttämään täsmälleen saman tyylin toistamista. Toki räjähdysvoimaisuus, runsaat yksityiskohdat ja monenlaiset toistuvat muodot auttavat tunnistamaan tekijän. Teos sisältää kuvataidetta ja lehti- ja äänilevykuvituksia, luonnoksia ja pikseligra ikkaakin. Ei sarjakuvia, mutta visuaalista kerrontaa.

Moninaisuudessaan Cracking on olennainen avain myös Musturin sarjakuviin kuten viime vuosina ilmestyneeseen Future-lehteen. Kirja ja sarjakuva tuovat näkyväksi maailman visuaaliset virrat. Ne ovat myös sellaisenaan kannanotto sijoilleen jäykistynyttä ilmaisua vastaan.

Niinä vuosina, kun kasvoin, puheet ”taiteen tehtävästä” tuntuivat aikansa eläneiltä. Voi olla, että minä en vain ollut aikaani elänyt. Nyt taiteen tehtävän miettiminen on ihan olennaista. Maailmantapahtumat korostavat sen välttämättömyyttä. Musturi antaa ajattelemisen aihetta sekä kuvillaan että kirjan loppusanoilla, jotka selittävät hänen maailmainkuvaansa tarkemmin.

TOMMI MUSTURI: Cracking • Zum Teufel

”Ota piriä niin rauhotut!”

REETTA LAITINEN

Jyrki Nissisen Exät on takakansitekstinsä mukaan ”viiltävän realistinen pala draamaa stadin luovan luokan jet-set elämästä”. Nissismäinen draama kallistuu kuitenkin vahvasti enemmän inhorealismin kuin glamourin puolelle. Galleria-avajaisissa, julkkaribileissä ja kaupungin ankeimmissa juottoloissa kohtaavat niin intersektionaaliset punkfeministit, 2000-luvun alun it-kuplanousukkaat nopeine laseineen, vanhan liiton toksiset miestaiteilijat kuin kakkosluokan kamankäyttäjät. Kaikki ovat sober curious ja tilaavat mocktailinsa viinalla. Kaikki ovat myös toistensa exiä – tai tulevia sellaisia.

Ylellä pyörivä Aikuiset-televisiosarja kuvaa kalliolaisten luovan luokan millenniaalihaahuilijoiden arkea ja juhlaa. Exät muistuttaa hieman Aikuisia – mutta kuvattuna VHS-nauhalle psykedeelipäissään Piritorilla.

Jyrki Nissinen seuraa sarjakuvissa omaa underground-linjaansa tasaisen varmasti kuin valmiiksi ajettua latua. Tosin latu on Nissisen itse tekemä ja viitoittama. Rujon naivistiset piirrokset, patamusta huumori ja lohduttomat, elämän päähän potkimat

hahmot eivät kuitenkaan saa lukijaa epätoivon ja itsetuhon partaalle, vaan pinnan alla kuplii tarkkanäköisen lempeää myötätuntoa maailmaa ja sen asukkaita kohtaan.

Pienissä yksityiskohdissa piilee Exienkin huumori – Helmet - kirjastokortilla vedetystä koksuviivasta keikkapaikan rasistiseen äijämiksaajaan. Hahmojen repliikit ovat samaan aikaan älyttömiä ja selkäpiitä hyytävän realistisia.

”Jooga on nykyisin mun pilvi. Ja koksu. Sekin on nykyisin mun pilvi.”

”Se että ukkisi oli kotoisin Kreikasta ei tee susta vielä mustaa.”

”Toi Sliipparit oli rasistinen bändi. Laulajana toimi joku Mato Valkonen!”

”Ottakaa musta kuva kun mä itken, jos haluatte!”

Nissisen tuotannossa Exät edustaa sivumäärältään ja ehkä myös aihepiiriltään kevyempää linjaa massiivisempiin opuksiin tai vuodesta 2006 ilmestyneeseen Borgtron-saagaan verrattuna. Absurdia huumoria on vähemmän, mutta toisaalta tarina tuntuu myös eheämmältä ja käsikirjoitetummalta.

Ladun reittiä ei lopulta tiedä kukaan muu kuin Jyrki Nissinen itse. Me kaikki muut voimme vain pysytellä kyydissä ja nauttia maisemista.

Peikkoja itärintamalla

AASA TIMONEN

Tuomas Myllylä on puuhannut niin monen projektin parissa, että niitä kaikkia on välillä aika vaikea muistaa. Osa on julkaistu zinemuodossa, osa taas kirjamuodossa ja kaikki ei vain satu osumaan kiikariin. Onneksi Troll Patrolin tapauksessa aiemmin julkaistu zinemateriaali on otettu mukaan, ja yhden sarjakuvan hinnalla saa koko tarinan. Myllylän kehittämä Troll Patrol- maailma on toisen maailmansodan maisemiin sijoittuva dieselpunk-tarina, jossa tavallisten sotilaiden seassa juoksee peikkoja pikakiväärien kanssa, noitia isänmaan palveluksessa sekä kammottavia hirviöitä tuonpuoleisesta. Tällainen yhdistelmä genrejä ja ideoita sopii myös täydellisesti Petri Hiltusen tuotantoon, ja Troll Patrol on kahden taiteilijan näkemys tästä ideasta. Vuosi on 1942, ja paikka on Aleksanterinlinnoitus lähellä Leningradia. Täällä NKVD:n paranormaali yksikkö punoo kauheita juoniaan ja luo hirviöitä. Hyisenä yönä NKVD:n johto pyrkii kolmen yliluonnollisen olennon avulla muuttamaan sodan kulun –ja kenties maailman kohtalon – lopullisesti. Salainen operaatio ei kuitenkaan ole kovin salainen, ja suomalainen iskuryhmä peikkovahvistuksineen saapuu pysäyttämään rituaalin hinnalla millä hyvänsä.

Troll Patrol on pulp-seikkailu kiireestä kantapäähän. Sen vaikutteet näkyvät aika vahvasti jo juonen perusasetelmassa, joka muistuttaa Mike Mignolan pulp-sankari Hellboyn syntytarinaa. Suomen armeijan peikkosoturit sekä NKVD:n liittolaiset, tietäjäneuvoston shamaanit, on poimittu suoraan venäläisestä kansantarustosta, ja hirviöt ovat hyvin lovecraftiaanisia limanuljaskoita. Troll Patrol on letkeän höpsö ja genrelleen ominaisen hurmeinen seikkailutarina, jossa kasapanoksilla tapetaan kuorma-auton kokoisia rapuja ja maailman kohtalo päätetään tulitaistelussa kuolemattomien velhojen kanssa. Troll Patrol on korkeaoktaanista tykitystä, jossa henki on halpaa ja panokset absurdin korkeita. Kuvituksesta vastaavat yhdessä Hiltunen ja Myllylä, joiden tyylit sopivat onneksi yhteen hyvin. Tiettyjä avainhahmoja lukuunottamatta monet hahmoista hieman sekoittuvat toisiinsa identtisten hahmomallien takia, mutta toisaalta en ole lukemassa Troll Patrolia pitääkseni kirjaa jostain ihmissotilaista, olen lukemassa sitä koska haluan nähdä peikkoja tappelemassa neuvostoliittolaisten hirviösotilaiden kanssa. Tässä taide loistaa ja tuo toiminnan raakuuden ja rasituksen hyvin eloon.

Troll Patrol ei ole korkeaa taidetta, vaan roskakirjallisuudesta inspiraationsa saanutta toimintasarjista, joka viihdyttää kyllä viimeisille sivuille asti.

TUOMAS MYLLYLÄ & TUULI HYPÉN: Kuoleman pidot • Zum Teufel

Seksiä ja väkivaltaa, kyllä kiitos!

ONNI MUSTONEN

Tuomas Myllylästä on hiljalleen muodostumassa yhden miehen sarjakuvateollisuuden haara. Muutaman viimevuoden aikana Myllylä on julkaissut puolentusinaa sarjakuva-albumia ja osallistunut toiseen samanmoiseen nippuun antologioita. Pelkästään tässä Sarjainfon numerossa arvostellaan toinen Myllylän teos, yhteistyössä Petri Hiltusen kanssa tehty Troll Patrol. Tällainen tuotteliaisuus itsessään ansaitsee jo hatunnoston, mutta suurempi ansio on, että Myllylä on pystynyt tuottamaan tasaisesti viihdyttävää ja laadukasta sarjakuvaa. Kuoleman pidot ei ole poikkeus, vaan istuu hyvin Myllylän muuhun tuotantoon. Myllylän käsikirjoittama ja kuvakäsikirjoittama ja Tuuli Hypénin tussaama ja viimeistelemä fantasiasarjakuva kertoo kuolleita hallitsevasta nekromantikosta, hovijuonittelun umpihangessa sivakoivasta palvelijasta, joka päättää hyödyntää velhon taitoja oman asemansa vahvistamiseen. Syytä lienee mainita, ettei kyse ole mistään lastensarjakuvasta, vaan seksiä

ja väkivaltaa on tarjolla roppakaupalla. Eponyymiset ”kuoleman pidotkin” ovat panseksuaaliset orgiat (Kuoleman pidot on ylipäätään ilahduttavan huolettomasti queer), jotka päättyvät... noh, sitä en ehkä tässä kerro, mutta varoitan: nesteitä kyllä roiskuu. Korkealentoisista fantastisista elementeistä huolimatta Myllylä pitää tarinan tyylilleen uskollisesti rouheana ja maanläheisenä. Myllylän hahmot ovat lihaisia, ja heitä ohjaavat lihan himot. Tyypillisesti tämä on näkynyt hänen visuaalisessa ilmaisussaan. Myllylän oma, viivaltaan raskaampi tussaus esimerkiksi Pakanoissa soi tuohon sarjaan temaattisesti resonoivaa fyysisyyttä ja raskautta. Hypénin kynä on kevyempi ja viiva lennokkaampi, mikä sopii hyvin Kuoleman pitojen veijarimaisempaan kerrontaan, jossa väkivaltakin on koomisesti värittynyttä. Kuoleman pidot etenee kuin hyvä rooli pelikampanja. Hahmot eivät ole kaikista moniulotteisimpia eivätkä teemat syvällisempiä, mutta tarina kulkee kuin höyryveturi vuoristorataa. Lajityyppiään Kuoleman pidot ei nosta uudelle tasolle tai tarjoa mitään ennenäkemätöntä, mutta kuten hyvä pelinjohtaja tietää, joskus on tärkeintä, että kaikilla on hauskaa.

“Kieltäydyn

kunniasta”

AINO SUTINEN

Suomen tunnetuin aseistakieltäytyjä ja aikansa julkimokin oli Arndt Pekurinen (1905–41).

Jarkko Räihän esikoiskirja keskittyy muutaman vuoden ajanjaksoon Pekurisen elämässä. Sotavuosiin ja Pekurisen teloitukseen asti ei mennä, vaan nuori Arndt on napit vastakkain värvääjien, vangitsijoiden ja lapuanliikkeen kanssa. Armeijan uniformua hän ei (kirjaimellisesti) suostu päälleen pukemaan. Tätä ei suostuta käsittämään eikä hyväksymään: seuraa tappeluita, syytteitä, vankila.

Sisällissodan jälkeinen 1920–30-luvun valkoinen Suomi on huomattavan isänmaallinen, ja Pekurinen saa myös kommunismisyytteitä, jotka kuitenkin puhumalla kiistää. Muutenkin hän onnistuu puhumaan tarinassa kaappaajansa välillä pyörryksiin, kuten myös hurmaamaan kannattajansa.

Rauhanliike, jossa Pekurinen vaikutti, oli myös kansainvälinen, ja vangitulle Pekuriselle ilmaantui kirjeitse puolustajia Einsteinia myöten. Siviilipalveluslain säätäminen 1930-luvun alussa mahdollisti lopulta aseistakieltäytymisen eettisen vakaumuksen vuoksi, ilman uskonnollista motiivia.

Kuvitus ja kerronta on selkeää ja toimivaa. Toimiva ratkaisu on, että päähenkilöllä on tinttimäisen neutraalit kasvot. Sellaisiin voi lukija samastua, kuten Scott McCloud on huomauttanut. Ne ovat myös huomattavan rauhalliset, stoalaisetkin väkivaltakoneiston rattaissa. Silmät ikään kuin ihmettelevät aukinaisina ympärillään aukeavaa show’ta. Kuitenkin nappisilmiinkin on sopivasti parilla viivalla saatu taiottua ällistystä ja pelkoa, kun tilanne niin vaatii.

Kuvituksessa on mukana myös huumoria ja keveyttä, mikä taittaa osin ahdistavia aiheita, kuten muilutuksen tai kuoleman uhkaa. Monet ympärillä irvistelevistä vihaisista miehistä on piirretty jopa ikään kuin poikamaisen kepeään tyyliin.

On suuri sääli, että kaunokirjoitusta ei enää opeteta lapsille koulussa. Se katkaisee jopa yhteyden useisiin historiallisiin dokumentteihin. Toivottavasti tulevaisuuden ihmiset kykenevät silti pienin ponnistuksin lukemaan esimerkiksi tätä sarjakuvaa, jossa Arndtin kirjeitä kuvaavat osiot on tekstattu kaunolla.

“Eikö olisi järkevämpää istua alas ja kuunnella mitä toisella on sanottavaa, eikä tähdätä häntä aseella?”

Tuokioita kiusaannuttavasta kohtaamattomuudesta

MIIA VISTILÄ

Suvi Ermilän kolmas sarjakuvakirja Vastaanottokeskus on kokoelma muutaman sivun sarjakuvatarinoita. Ne ovat kauniita, mutta kiusaannuttavia kohtauksia ihmisten kyvyttömyydestä kohdata toistensa todellisuuksia. Murrettu, synkkä väritys sopii tarinaan.

Vastaanottokeskuksessa järjestetään taideterapiaa, käydään retkillä, odotetaan ja vastaanotetaan tietoja turvapaikkapäätöksistä. Työntekijät pohtivat työssä jaksamista, ja heidän elämästään työn ulkopuolellakin kerrotaan. Näkökulma on useammin keskuksen työntekijöiden kuin turvapaikanhakijoiden, mutta molempien kokemukset pääsevät sivuilla esiin.

Kokonaisuus on synkkä, surullinen ja kiusaannuttava. Lähes joka tarinassa näytetään, kuinka vaikeaa ihmisten on hyvästä tahdosta huolimatta kohdata toistensa erilaisia todellisuuksia. Samalla teos kertoo

yksinäisyydestä ja vähäeleisestä suomalaisesta kulttuurista, jossa tilan antaminen on keskeinen osa kohteliaisuutta. Välittämistäkin ilmaistaan jaetulla hiljaisuudella.

Voipa näissä tarinoissa nähdä haalean kitkerää huumoriakin. Pehmeä inhimillinen lämpökin monesta ruudusta pilkistää, ja toisinaan näkyy myös iloa ja toivoa.

Ermilä on työskennellyt vastaanottokeskuksessa itsekin, mutta teos ei kuitenkaan ole päiväkirja, vaan sarjakuvat on piirretty vasta Ermilän lopetettua työt. Hahmogalleriasta voi tulkita löytyvän tekijän alter egon, mutta päähenkilöitä on tarinassa monia muitakin.

Parasta on, että tapahtumia ei selitetä puhki, vaan lukijan annetaan lukijan havainnoida tunnelmia itse ja vetää toiminnasta omat johtopäätöksensä. Tarinan kokonaisuus muotoutuu eri näkökulmien ja ruutujen välille jäävien hetkien yhdistyessä lukijan mielessä. Tämä lisää lukukokemuksen intensiivisyyttä ja tarjoaa havainnoitavaa useammallekin lukukerralle.

Kansanperinnettä twistillä

TITTA LINDSTRÖM

Kansanperinteestä kertovia sarjakuvia tulee aina seurattua tarkalla silmällä. Menneisyyden ihmisten uskomus- ja kokemusmaailmaan kurkottava aihe on mielenkiintoinen, mutta voiko aiheesta enää sanoa mitään uutta?

Tottahan toki, Mitja Mikael Malinin sarjakuvakokoelma Kivet, kannot, tähdet, kuuta katselee kansanuskoa queer-positiivisesta näkökulmasta. Sarjakuva muistuttaa, että seksuaalisuuden moninaisuus ei ole vain moderni ilmiö, vaan se on yhtä lailla ollut myös osa menneisyyttä. Sarjakuva korostaa kansanperinteen jatkuvasti muuttuvaa muotoa ja sitä, miten jokainen kertoja ja kuuntelija ymmärtää tarut omista lähtökohdistaan. Malinin näkökulma aiheeseen on kuitenkin hienovarainen ja historialle uskollinen, eikä hän sorru tarpeettomiin anakronismeihin.

Liian vakavissaan Malinin ei kuitenkaan ole, sillä sarjakuva on ennen kaikkea hauska. Mitä tapahtuukaan, kun maalaistaloon tule omituisen aidon näköisiä kekrittäriä juhlistamaan kasvukauden töiden päättymistä? Tai entä nyky-Suomeen sijoittuva

tarina, jossa maahanmuuttaja pääsee ihmettelemään kerrostalon yhteissaunassa majailevaa saunatonttua?

Kirjan hauskin ja samalla historiallisesti mielenkiintoisin tarina on kuitenkin “Karhun kämmen, suden suu”, joka käsittelee harakointia, eli vaginan vilauttamista taikakeinona. Aikoinaan ajateltiin, että naisen vagina oli maaginen avunlähde ja, että sen kautta virtaava “väki” suojasi parhaimmillaan kokonaista perheyhteisöä. Uskomuksen taustalla oli vaginan ulkonäkö, sillä sen nähtiin muodostuneen suden ja ketun kielestä ja karhun kämmenistä, ja näin ollen naisenkin katsottiin kehonsa puolesta kuuluvan osaksi yliluonnollista. Huvittava tarina näyttää, miten mielenmaisemamme oli aikoinaan hyvin erilainen kuin nykyään.

Sarjakuva käsittää kaikkiaan kuusi lyhyttä tarinaa, ja sen lisäksi jokaisen tarinan lopussa on kätevä tietosivu, joka valaisee tarinassa käsiteltyä teemaa tarkemmin.

Ainoa harmistuksen aihe on oikeastaan tarinoiden vähäinen määrä, sillä kyllähän näitä mielikseen enemmänkin lukisi. Kokonaisuuden kruunaa Malinin tyylikäs ja selkeälinjainen kuvitus. Toivoa sopii, että sarjakuvalle on luvassa jatkoa.

Elämän helvetistä ja varsiselleristä

REETTA LAITINEN

Sammakko jatkaa ilahduttavaa ruotsalaisen feministisen nykysarjakuvan julkaisulinjaansa. Nanna Johansson (s. 1986) sopii sarjaan sekä tyylillisesti että teemallisesti Liv Strömquistin, Moa Romanovan ja Hanna Gustavssonin seuraan. Ytimekäs satiiri muistuttaa kovasti myös Nina Hemmingsonin tuotantoa, josta WSOY on julkaissut suomeksi albumin Minä olen tyttöystäväsi nyt (2011).

Jos vanhempia vaikutteita haetaan, niin mainittava on lisäksi Simpsonien luojan Matt Groeningin 1980-luvun Elämän helvetti -sarjakuvat. Johanssonin huumori on yksinkertaisimmillaan ja parhaimmillaan groeningmaista visuaalista pelkistystä. ”In ja out -lista viikolle 51: IN: varsiselleri, venäläinen hahmo Bellman-lastenkirjoissa, korkkiruuvikka (korkkiruuvi + haarukka), taikataikina. OUT: taikuus, pikkukivet, alkuaine zirkonium, vasen kives (minusta päin katsottuna).”

Nanna Johansson ei harrasta samanlaista massiiviseen pohjatyöhön ja lähdeviitteisiin pohjautuvaa feminististä yhteiskuntakritiikkiä kuin esimerkiksi Liv Strömquist. Hänen yhteiskunnallinen kantaaottavuutensa lähtee enemmän ruohonjuuritasolta ja pienistä arkisista tilanteista. Vitsaa säästämättä pitää sisällään muutaman useampisivuisen sarjakuvan muun muassa tylsyyden historiasta ja Leijonakuningas-elokuvasta, mutta useimmiten Johanssonin stripit ovat yksisivuisia ja -ruutuisia.

Elämä länsimaisessa nyky-yhteiskunnassa tiivistyy tarkkanäköisiksi huomioiksi, joissa hyperrealismi ylittää rajan absurdin puolelle. Osansa saavat niin ihmissuhteet, self-help, masennus, ulkonäkö kuin miesten ja naisten roolit yhteiskunnassa. Kaikki stripit eivät aina osu tai naurata, mutta niissä ei myöskään ole tahallisen ilkeyden tai väkinäisen ra aavuuden tympeää jälkimakua. Johanssonin sympaattisen rumat hahmot ja harmoninen värimaailma tekevät lukukokemuksesta kepeän ja miellyttävän.

Tasa-arvoinen tulevaisuus – Sosiaalisia innovaatioita Suomesta, Irlannista ja Britanniasta • Suomennos Markus Lång • Suomen Britannian- ja Irlannin-instituutti

Hyödyllinen tieto leviää sarjakuvan keinoin

Sarjakuvaa on käytetty menestyksekkäästi kansanvalistuksessa. Esimerkkinä reilun vuosikymmenen takaa on Suomen UFFin ja Maailman sarjakuvat ry:n kokoelma tavallisten mosambikilaisten lasten ja aikuisten piirtämiä opetussarjakuvia terveydestä, ympäristöstä ja lasten oikeuksista. Myös Euroopan sosiaalirahasto on pukenut vaikeasti ymmärrettävää tietoa helpompaan sarjismuotoon. Samalla asialla on nyt Suomen Britannian- ja Irlannin-instituutti.

Instituutin sarjakuvamuotoinen 30-vuotisjuhlakirja ”esittelee uudenlaisia yhteiskunnallisia ratkaisuja ja innoittaa tulevaisuuden keksijöitä”. Tarinoissa innostutaan kehittämään yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta, toimeentuloa, oppimista ja hyvinvointia. Piirtäjiä on kolme, ja kirjan visuaalisessa ilmeessä on hauskaa vaihtelua.

Pohjoisirlantilaisen PJ Holdenin värikkäässä ja yksityiskohtaisesti piirretyssä tarinassa ”Pikkurobotin oppitunnit: 4 oivallusta ihmisistä” ilmeikkäät avaruusrobotit tarkkailevat Maan ihmisiä. Lukija saa oppia neljästä hankkeesta, joilla vahvistetaan yksilöiden toimijuutta ja kohtaamista. Niistä onkin ilahduttavaa kuulla: suosikkini on GoodGym, joka yhdistää

motivaatiota etsivät lenkkeilijät ja apua tarvitsevat vanhukset.

”Perustulo”-tarinassa englantilaisen Darryl Cunninghamin piirrokset vaihtavat tyyliä simppelimmästä realistisempaan, joskus samalla sivullakin. Nimeltä esiteltävät henkilöt, kuten mediapohatta Rupert Murdoch, on piirretty tarkasti ja tunnistettavasti.

Suomalainen Maria Björklund näyttää neljällä esimerkkitapauksella, mitä osallisuutta lisäämällä ja ajattelutapoja muuttamalla voidaan saada aikaan. Hänen rauhoittavan pyöreälinjaiset piirroksensa kertovat yhteisöllisestä sirkustoiminnasta ja kirjastosta lainattavista urheilun kausikorteista. Ja yhtäkkiä tulee vastaan tuttuja hahmoja: punkbändi Pertti Kurikan Nimipäivät!

Sarjakuvaan taidemuotona sopii voimaannuttava ruohonjuuritason aktivismi ja tee-se-itse-ajattelu, myös ja varsinkin silloin, kun kieli- tai lukutaito ei riitä pitkiin teksteihin. Helposti levitettävänä – sähköisesti tai vaikka kopiokonemonisteina – sarjakuva toimii myös erinomaisesti tiedonjakamistyössä.

Sarjakuva on ladattavissa ilmaiseksi suomeksi, ruotsiksi tai englanniksi Suomi-instituutin sivuilta: fininst.uk/events/tasaarvoinentulevaisuus/

PINJA KUUSELA

Papitarten monimutkainen unikaupunki

PINJA KUUSELA

Nuoria ja aikuisempiakin tyylikkään perusfantasian ystäviä hemmotellaan: Tiia Salmelinin toistakymmentä vuotta työstetyn Kuolleet puutarhat -sarjan ensimmäinen osa on julkaistu paperisena nimellä Unten kaupunki

Flar Unennäkijä kuulee vuosikausien ajan nukkuessaan kutsun, ja lopultahan sitä on seurattava. Kun hän löytää tiensä untensa kaupunkiin Gijoniin, unet jatkuvat eikä mikään muutu ainakaan helpommaksi. Pidetäänkö häntä kaupungissa oppilaana, vieraana vai vankina? Mikä on ankean Gijonin salaisuus, ja miten sieltä pääsee pois?

Salmelin on suunnitellut tarinaa laskujeni mukaan jo teini-iässä ja julkaissut osia siitä netissä ja omakustanteena nimellä Gijonin aamunkoi. Tekijän ikä selittää juonen, hahmojen ja dialogin perinteisyyden, jopa kliseisyyden. Kuitenkin fantasiagenressä maasta ja vuosikymmenestä toiseen samoina toistuvat ilmiöt – ylimysmäinen, hiukan kankea puheenparsi, uskalletut halkiot, selittämättä kielletyt asiat – ovat tärkeä osa itsensä erittäin vakavasti ottavan tyylilajin tunnistettavuutta. Niiden tehtävä on auttaa kohderyhmää tunnistamaan himoitsemansa sisällöt jo kaukaa.

Genreen tottumattoman on luettava Unten

kaupunki ajatuksella muutamaan kertaan, jotta arvoituksellinen juoni alkaa aueta. Koska kirja aloittaa sarjan, osan heränneistä kysymyksistä kai kuuluukin jäädä vielä vaille vastausta.

Toisin kuin käsikirjoitus, kuvitus on tehty tätä julkaisua varten kokonaan uudestaan. Ja se onkin upea! Kerronnassa on elokuvamaisia piirteitä. Kun päähenkilö kuulee joka puolelta kuiskivia ääniä, lukijakin kuulee ne. Kuvakulmat ovat monipuolisia ja mielenkiintoisia, ruudut erikokoisia ja vaihtelevia, värit herkullisia ja persoonallisia.

Kosteiden silmien traagisia katseita kuvataan lähikuvissa paljon ja hypnoottisen taidokkaasti. Pitkät hiukset liehuvat. Kehot ovat hoikkia, vaaleita ja rypyttömiä. Gijonin kolkoissa kivilinnoissa vallalla oleva naisten muoti näyttäisi suosivan runsaita, mutta paljastavia asuja.

Suomeksi kirjoitetun teoksen kieli kuulostaa ajoittain käännöstekstiltä. Ääntä kuvataan sellaisilla sanoilla kuin unf, kree, hurk ja hu . Henkilöhahmoihin ei vielä päästä tutustumaan tarkemmin, mutta syventämisen aika tulee toivottavasti myöhemmissä osissa.

Lopun kuvallisesta henkilöluettelosta on hyötyä, jos klassinen fantasia ei ole ominta aluetta ja papittaret tahtovat mennä sekaisin. Gijonin aamunkoi kannattaa ehkä etsiä käsiinsä ensin, jotta välttyisi huokaamasta kuin Flar Unennäkijä: ”En ymmärrä miten kaikki tapahtui. Tai miksi.”

PASI HEIKURA: Tyrskyn myrsky! Johdatus kapteeni Haddockin manauksiin

TUHANNEN MILJARDIN

TUHANNEN TYKINREIKÄÄ

Matemat. merisodank.

Miljardi on 109. Tuhat miljardia on biljoona eli 1012. Tuhat biljoonaa on 1015 (eli numero 1 ja 15 nollaa). On kiistanalaista, tarkoittaako kapteeni Haddock tällä ilmauksellaan tuhatta biljoonaa tykkiporttia vai yhtä monta tykin ammuksen tekemää reikää. Hyvin todennäköisesti kyseessä on kuitenkin laivatykki, jotka alkoivat yleistyä 1300-luvulta alkaen. 1500-luvulla isommissa laivoissa tykkejä oli jo useita kymmeniä.

Kun kapteeni pääsee Punaiseltamereltä kotiin vain istuakseen suosikkituoliin sijoitetun paukkupommin päälle, hänen matemaattinen mielikuvituksensa osoittautuu ehtymättömäksi.

TUHANNEN TUHATTA

MILJOONAA TULENPALAVAA

TURJAKETTA

Subst. hygien.

Turjake on epäsiisti mies tai hapsottavaturkkinen koira. Tuhat tuhatta on miljoona, joten miljoona miljoonaa on biljoona (1012) turjaketta.

Maailman väkiluku (YK 2019) on 7,7 miljardia, joten turjakkeiden määrässä on tuntuvasti tunteenomaista liioittelua.

Kun kapteeni liukastuu M/S Auroralla Miloun taakseen jättämään spagetinluikareeseen, hän suuttuu koiralle pahanpäiväisesti.

TUHANNEN TURSKATTIA

Subst. kiros.

Kalan nimellä turska (Gadus morhua) maustettu muunnos leikkisästä kirosanasta pirskatti. Pirskatin perustana lienee piru eli paholainen tai paholaisen palvelija. Turska on tärkeä saaliskala, jota esiintyy pohjoisella Atlantilla Yhdysvaltain PohjoisCarolinan rannikolta Venäjän Novaja Zemljalle.

Kaavakuva: tykkiportti

Kookospähkinän näköinen diktaattorin oppipoika!

PII ANTTONEN

Maamme pro ilikkain kielitoimittaja Pasi Heikura on jo vuosikymmenten ajan ilahduttanut etymologian ystäviä sekä niitä, joille suomen kieli sujuu kuin vettä vaan. Hänen fraasiselityskirjansa ovat kielenystävän peruslukemistoa, ja hänen koominen vaistonsa virittyi lähes kolmen vuosikymmenen ajan Alivaltiosihteeri-kuunnelmahupailusarjassa.

Sarjakuviakin piirtävä Heikura kääntää tunnistettavan sanallisen lahjakkuutensa tällä kertaa sarjakuvalliseen kohteeseen kattavalla selailuteoksella kapteeni Haddockin manauksista. Tämä onkin erinomainen kielellinen runsaudensarvi, sillä Tinttialbumien suomentajat käyttivät suomen kielen vulgaariuteen viittaavaa fonetiikkaa laajasti hyödykseen. Heikuran esipuheessa käykin ilmi, että vaikka teos perustuu ranskankieliseen alkuteokseen, on suomenkielinen laitos huomattavasti laajempi. Erilaisia protokirosanoja tässä kokoelmassa onkin lähes kolme kertaa ranskankielistä vastinettaan enemmän!

80

Ja vaikka konsepti perustuukin jo olemassa olevaan kirjaan, ovat Haddockin kvasivoimailmaisujen selitystekstit mitä tunnistettavinta Heikuraa. Muun muassa tuohtuneisuuspurkauksen ”kaksituhatta piparkakkua” hän aukiselittää muotoon ”suuruusliioitteleva lukumäärämanaus” ja ”löyhäkielisen papukaijan hyväkäs” -ilmaisun myötä opimme myös papukaijasuvun latinankielisen nimiasun. Näin ollen tuntuukin hieman hassulta, että Heikura mainitaan kirjan kannessa vain teoksen toimittajaksi kirjoittajan sijaan.

Parhaimmillaan kokoelma etymologisia ja konseptuaalisia selvennyksiä Haddockin pseudovulgaariuksista toimiikin silloin tällöin pistoselaillessa tai Tintti-albumeita uudelleen lueskellessa. Mutta yllättävän hyvin kirja jaksoi viihdyttää myös aakkosjärjestyksessä läpilukevaa arvostelijaa. Tarttuipa mukaan myös pari uutta sivistyssanaa, pyrofobista autodiktaattiin.

Tintin ystävien tuleekin näin ollen välttää luokittautumasta logaritmin hännänhuipuiksi, ostrogooteiksi taikka ikonoklastin irvikuviksi tarttumalla tähän uuteen olennaiseen oheisteokseen.

Vanha tuttu Roope-setä

AASA TIMONEN

Kaikista Disney-hahmoista Roope Ankan elämäntarina lienee kaikkein tarkimmin läpikäyty ja mytologisoitu. Carl Barksin asettamien urien laaja syventäminen Don Rosan toimesta on luonut vahvan kaanonin Roopen tarinoille, ja näistä on tullut omanlaisensa tarusto, jota kunnioitetaan ankkakirjoittajien keskuudessa enemmän tai vähemmän. On helppo erottaa Barksin ja Rosan kaanoniin nojaavat tarinat niistä, jotka vähät välittävät tästä historiasta. Kari Korhonen on asettanut oman tarinansa näille urille, ja kokoelmateoksessa Roope Ankan päiväkirjat kerrotaan Roopen seikkailuista Rosan tarinoiden välissä. Roope Ankan päiväkirjat kertoo tarinoita Roopen Klondike-ajoilta, tämän alkuvuosista Ankkalinnassa ja seikkailuista sekä Egyptissä että kotoisammassa Skotlannissa. Roope kohtaa vanhan vihollisensa Petkunterän, nuoren Kroisos Pennosen ja tämän sedän Äverin, Karhukoplan sekä lukuisia muita konnia, jotka hamuavat Roopen rikkauksia. Kaikki nämä tarinat on kehystetty päiväkirjan muotoon, jossa Roope re ektoi muuttuvaa aikaa sekä omia kokemuksiaan. Vaikka Korhonen asettaa tarinansa Barksin ja Rosan kaanoniin, ei hän kummemmin tunnu välittävän näiden tarinoiden tyylistä tai sankarin hahmosta. Roope kohtaa vaikeuksia, mutta jokainen tarina

päättyy aina tämän selkeään voittoon vaikeuksista. Rosan tarinoissa oli usein katkeransuloinen loppu, jossa kaikesta Roopen tekemästä työstä huolimatta onni ja vauraudet pysyvät usein juuri sormien ulottumattomissa. Roope Ankan päiväkirjoissa Roope voittaa kaikki vaikeudet ja saa mitä haluaa. Samalla myös maailma tuntuu hyvin pieneltä paikalta. Jokainen tärkeä hahmo on jotenkin sukua tuleville tärkeille hahmoille, joihin Roope nyt vain sattuu törmäämään. Oudoin lisä teoksessa oli kahden ensimmäisen tarinan aikana piilossa oleva salamyhkäinen hahmo, jonka voisi luulla olevan tärkeä pidemmän tarinan kannalta. Kyseessä on kuitenkin Roopen upporikas skotlantilainen setä, joka asettaa Roopen varhaiselämän elinolot ja McAnkan klaanin ahdingon erikoiseen valoon.

Korhosen taide ei myöskään aina vakuuta. Hänellä on hyvää silmää sommittelulle, ja olen lukenut tarpeeksi kauan ankkatarinoita tietääkseni, että hän pystyy parempaan kuin tämä. On vaikea sanoa suoraan mikä kuvituksessa kiikastaa. ”Pliisu” lienee sanana oikea kuvaamaan kokonaisilmettä. Ainoa poikkeus on “Sukulaissieluja” -tarina, joka on muutenkin paras. Roope Ankan päiväkirjat asettaa itse itsensä osaksi Barksin ja Rosan tarinoita, mutta samalla se tuo väistämättä mukaan vertailun näiden mestarien tarinoihin, ja tämä on vertailu, jossa Roope Ankan päiväkirjat ei valitettavasti pärjää.

kulkevi lapsosen tie

Kylläpä Like nyt hemmottelee kunnianhimoisen kotimaisen genresarjakuvan ystäviä. Viime vuonna ilmestyneen, post kumppaniksi kustantamo on tänä talvena julkaissut Sami Makkosen vie lukijansa suomalaiseen ikikorpeen, missä ihmistä vanhemmat ja väkevämmät voimat repivät rikki niin lihan kuin todellisuuden rakenteet.

Makkonen teki sarjakuvadebyyttinsä muutamaa vuotta takaperin kaksiosaisella laan. Kalevala mentaa suomalaisen muinaisuskon synkemmistä pohjavesistä, mutta on huomattavasti edeltäjäänsä kypsempi ja henkilökohtaisempi teos. Vaikka Mak kosen Kalevalasta tutut kosmisen kauhun käsittämättömät sfäärit ovat läsnä myös Hevosjumalassa, päähenkilöt eivät ole suuria tietäjiä ja miekkaa heiluttavia sankareita, vaan tavallisia eksyneitä ihmisiä. Hevosjumalan pienempi mittakaava heijastuu visuaalisessa kerronnassa. Hevosjumalan visuaalinen kerronta on Makkosen lukijoille tuttua, mutta frankfrazettamainen poseeraaminen mahdottoman lihaksikkaine miehineen ja mahdollisimman vähäpukeisine naisineen loistaa poissaolollaan. Makkosen tyyli sopiikin oivallisesti Hevosjumalan kaltaiseen tarinaan. Likaisen harmaan ja ruskeat sävyt ovat kauhusarjakuvalle sopivan ahdistavia ja vastenmielisiä, ja

lähes esittävän ja abstraktin välillä keikkuvat ruudut

19TY_ark_001-164.indd 45 14.12.2021 10.36

Useamman kuin kerran jouduin vilkaisemaan kahdesti ymmärtääkseni, mitä ruudussa tapahtuu – joskus tuloksetta. Vaikka tämä kuulostaa kritiikiltä, vaikutelma on toimiva. Kauhun suurin ja vanhin klisee on, että pelottavinta on se, mitä ei näytetä. sarjakuvan lukija voi jäädä tuijottamaan hirviötä, kunnes kaikki mystiikka on hälvennyt. HevosMakkonen ratkaisee tämän ongelman jättämällä lukijan ikuisen epätietoisuuden varaan. Hevosjumalan suurin vahvuus. Tarinaltaan se on tyylipuhdasta folk , eli kansantarujen ja kauhukirjallisuuden siitos, jossa menneisyyden kauhut tyypillisesti tunkeutuvat modernien ihmisten arkeen. Makkonen ei varsinaisesti tuo lajityyppiin hirveästi uutta, vaan ammentaa paljon edeltäjiltään: tunnelma takaperoisessa maalaismökissä rappeutuneine asukkaineen ja teuraseläimineen on kuin Teksasin moottorisahamurhista, ja sarjakuvan teemat ja rakenteet ovat lainattu Piers Haggardin ohjaamasta Blood on Satan’s Claw -klassikkokauhupätkästä (1971). Hevosjumala ei nouse ylevään tai murskaa genren rakenteita, vaan kauhistuttaa ja inhottaa sopivissa määrin. Makkonen käyttää traditiota tehokkaasti hyväkseen ja sovittaa teemat ja troopit osaavasti suomalaiseen maisemaan. Kauhu ktion ystävänä en aina tarvitse jotain uutta ja maailmaa mullistavaa, vaan usein tehokas tarina, josta jää ikävä olo, riittää enemmän kuin hyvin.

Vienan virroille, Karjalan kankahille

AINO SUTINEN

Nuorena kuollut upseeri Iivo Ahava (1896–1919) on kiinnostava historiallinen persoona, vienankarjalainen ”punainen heimosoturi”. Omanlaisensa hahmo sisällissodan ja heimosotien sekavissa olosuhteissa siis. Itsenäisestä Karjalasta on haaveiltu erilaisten ideologisten lippujen alla.

Veli-Matti Uralin ja Matti-Pekka Heikuran kunnianhimoinen projekti on dramatisoitu sarjakuva Ahavan elämästä, jonka yksityiskohdista on ilmeisesti niukanalaisesti varmoja lähteitä. Löytyneitä arkistodokumentteja on tutkittu huolella. Käsikirjoittaja Heikura on Iivo Ahavalle myös sukua.

Ensimmäisessä osassa päästään lapsuudesta ja kouluvuosista nuoruuteen ja lähdetään valkoisen kirjailija Ilmari Kiannon mukana korpivaellukselle Kuusamosta ja Oulusta omille juurille Vienan Karjalaan. Suvun itsenäistä Karjalaa ajavaa aatetta Venäjän vallankumouksen, Suomen itsenäisyyden ja sisällissodan kynnyksellä taustoitetaan. Ahava etenee sotimaan myös Keski-Eurooppaan.

Kerronta etenee sujuvasti, ja mukana on monia ikäänkuin elokuvamaisia dramaattisia leikkauksia

kohtauksesta toiseen. Mukana on taidokkaita fantasiaosioita esimerkiksi Kalevalasta ja muista kirjoista joita hahmot lukevat.

Teksti ja dialogi on kiinnostavaa, usein melko ylevääkin. Historiallisia konteksteja ei selitetä puhki vaan kerronta on henkilövetoista. Historiallisten tapahtumien hahmottamisessa muutama vuosiluku ja taustoitus olisi ehkä vielä selkeyttänyt.

Kuvitus sujuu ja taustatyöt on tehty huolella. Mustavalkoista kuvitusta ryydittämään on valittu niukasti käytetty lisäväritys, joka pääsee yllättämään. Ratkaisu on näin toimiva.

Fontti on helppolukuista, tosin sen koko vaihtelee puhekuplissa aika reippaasti ja menee välillä hieman liian pieneksi. Viimeistelynä I-kirjaimen päätteet olisi voinut jättää pois sanojen sisällä.

Kirjan alkuluvusta nähtiin virtuaalisilla Turun sarjakuvafestivaaleilla ensi-illassa hauskasti toteutettu videoluenta, jossa ruutuja on elävöitetty ja mukana on ääninäyttelijät ja musiikkia. Pätkä löytyy YouTubesta nimellä ”Ahava – Ensimmäinen lippu”. Jatkoa Ensimmäiselle lipulle on tulossa ainakin toisen osan verran, ja mielellään näin kiinnostavasta historiasta lukee lisää. Se on samalla ainakin kuvittajansa Veli-Matti Uralin tähänastinen pääteos.

Pallo, piano ja pilvet

HEIKKI JOKINEN

Niin kauan kuin muistan, meillä on surkuteltu lastensarjakuvan vähäistä määrää. Kustantaja Suuri Kurpitsa haluaa tehdä asialle jotakin: Kallen ja Kanelin elämästä kertovasta sarjasta ilmestyi jo toinen osa, Kalle, Kaneli ja kipsi (2021). Ykkösalbumi oli Kalle, pallo ja sello (2019).

Kalle ja Kaneli ovat koululaisia, joilla on kaksi yhteistä harrastusta: soittaminen ja jalkapallon pelaaminen. Kalle soittaa selloa esikuvanaan Eicca Toppinen, ja Kanelin soitin on piano. Kalle ei malta lopettaa soittamista, Kaneli välillä tuskastuu vaativaan harjoitteluun.

”Ajattele miten kurjaa olisi jos ei voisi soittaa eikä pelata”, Kaneli sanoo palloharjoitusten jälkeen. ”Eipä paljon naurattaisi”, Kalle vastaa Albumissa Kalle, Kaneli ja kipsi.

Niinpä tapahtuukin se ikävin asia, mikä innokkaalle soittajalle ja urheilijalle voi käydä. Hakiessaan palloa puusta Kalle putoaa ja murtaa kätensä. Se on kipsattava. Soitot on soitettu ja pelit pelattu pitkäksi aikaa.

Uusi tilanne saa näkemään uusia asioita. Terveydenhuollon henkilökunta sekä alan ammattislangi tulevat tutuiksi, ja kipsikätisenäkin voi tehdä monenlaista.

Lopussa kaikki kääntyy hyväksi. Pelaajakuuluisuus saapuu juniorijoukkueen vieraaksi ja Kallen

kipsi poistetaan.

Pauli Kallion (s. 1960) käsikirjoittama kerronta ei ole vain pintatasoa. Se muistuttaa, että harjoitus on tarpeen, tekee mitä tahansa. Oikoteitä ei löydy.

Toisaalta tarina korostaa, että kaikki osaavat, kuten kirjan loppujaksossa. Joukkueen laitapakkikin tekee näyttävän maalin, kun pääsee osoittamaan taitonsa.

Oleellisinta on kuitenkin muistaa, että voi tehdä montaa asiaa. Sello ei sulje pois palloa, jos kumpikin sattuu kiinnostamaan. Lokerossa ei kannata pysytellä, vaan antaa itselleen monia eri mahdollisuuksia.

Hyvä muistutus kaiken ikäisille.

Kuplien repliikit ovat muidenkin Kallion käsikirjoittamien sarjakuvien lailla nokkelia sekä huolella muotoiltuja. Siksi ne joskus tuntuvat hiukan etäisiltä kuvien tilanteelle ja puhujien iälle. Useimmiten puhekielikin toki kulkee luontevasti.

Juliana Hyrrin (s. 1989) piirros on jälleen samalla kertaa ilmaisevaa, persoonallista ja kaunista. Murretut värit ja kuvien laidoiltaan hiipuviksi väritetyt taustat luovat sadunomaista tunnelmaa - kuin muistikuvamme lapsuuden kesistä.

Taivaan piirtäminen ilman valkoisia pilviä ei selvästikään kuulu Hyrrin tyyliin. Kevyet pilvikuvat toistuvat sympaattisesti läpi kirjan, jopa nimiölehdellä.

Kuvien pääosissa ovat ihmiset, kevyen karrikoidut mutta sympaattiset ja elävät. Tarina kulkee jouheasti, tekstin ja kuvien yhteistyö on tasapainossa.

Motoristinostalgiaa

REIJO VALTA

Varsinaissuomalaisella härkäpapujen luomuviljelijällä Juha-Pekka Aikolalla on ilmeisen suuri moottoripyöräkärpäsen purema. Hän on maatilansa sivuelinkeinona julkaissut viime vuonna neljän albumin verran ranskalaista Joe Bar Team -sarjakuvaa, ja saman verran on luvassa tänä vuonna.

Joe Bar Teamia on suomeksi julkaistu tuoreeltaan 1990-luvulla Bike-lehdessä ja saman kustantajan toimesta myös kahden albumin verran. Jyrki J. Kasvi, jonka sarjakuva-aiheiset kirjoitukset Pelit-lehteen on hiljan julkaistu Kvaakissa, innostui tuolloin sarjakuvasta, mutta muuten se ei motoristipiirien ulkopuolella saanut juurikaan huomiota. Sarjakuvan luonut Christian ”Bar2” Debarre ja sitä ensimmäisen albumin jälkeen jatkanut Stéphane ”Fane” Deteindre ovat Franquininsa tarkkaan lukeneet ja vaikutteet näkyvät etenkin piirrosjäljessä. Kolmannessa albumissa nähdään Niilo Pielisen inspiroimia toimistotuoliajoja.

Ensimmäinen albumi sijoittuu 1970-luvulle, jolloin legendaariset moottoripyörämallit ja sarjakuvan päähenkilöt olivat vielä nuoria. Toisessa siirrytään nykyaikaan, joskin pyörät ja niitä kuljettavat miehet pysyvät henkisesti harrastuksensa kulta-ajoissa.

Tämä ajallinen siirtymä nostaa nostalgian ja vanhojen hyvien aikojen muistelun yhdeksi sarjakuvan keskeiseksi elementiksi.

Sarjakuvat ovat pääasiassa sivun tai kahden mittaisia. Huumori avautuu myös moottoripyöriä tai niiden ympärille kiertyvää elämää tarkemmin tuntemattomille. Keskeistä on vauhti ja suorituskyvyn kasvattaminen mitä mielikuvituksellisemmin keinoin. Poliisi ja sairaalahenkilökunta tuntevat päähenkilöt hyvin ammattinsa kautta, sakkolappuja ja kipsauksia motoristeille kertyy. Neljännessä albumissa kerronnassa on pidempi tarinankaari.

Sarjakuvaharrastajan näkökulmasta aika on tehnyt hyvää Joe Bar Teamille. 2020-luvulla ei ole enää odotettavissa merkittäviä uusia Franquin-suomennoksia, joten hengenheimolaisten tuotoksiin suhtautuu suopeammin kuin 1990-luvulla. Erityisesti ääniefektien tyyli on kopioitunakin vastaansanomatonta.

Suomennokseen on jäänyt joitakin lapsuksia, jotka eivät kuitenkaan vaikeuta ymmärtämistä. Tällä hetkellä Suomessa olisi tarvetta uusille sarjakuvakustantajille. Uudet yrittäjät, etenkin käännössarjakuvapuolelle, ovat tervetulleita. Vaikka vain omaan harrastukseensa liittyvän yksittäisen sarjakuvan kustantajiksi. Aikolan tarkoitus on julkaista kaikki kahdeksan tehtyä Joe Bar Team -albumia.

Tyhjien ampiaispesien aika

HANNELE RICHERT

Sarjakuvataiteilija ja runoilija Jyrki Heikkinen on jo usean vuosikymmenen ajan tehnyt omaleimaista, lajimäärittelyjä väistävää kuvarunoutta. Viime vuosina osuuskunta Poesia on julkaissut häneltä kaksi pitkää teosta: Hietaranta (2017) ja Kopra-Trans (2021). Yhteisöllinen Poesia-kustantamo panostaa teoksiin kokonaisuuksina ja kertoo asettavansa lukijan työn keskiöön “juhlitun tekijän” sijaan. Tällainen lähestymistapa palvelee Heikkisen teoksia hyvin: ne ovat selvästi kotonaan. Kangaskantinen kirja on miellyttävä esine, ja sisältö on niin tiivis, ettei se tyhjene yhdellä lukemalla. Tällainen kirja kestää aikaa.

Heikkisen elliptinen kerronta kiertää hitaasti ääriviivoja hahmotellen sen ympäri, mitä ei kuvata suoraan. Piirroksissa tilat, ihmiset ja eläimet kietoutuvat toisiinsa ja sanoihin erottamattomina punoksina, ovat yhtä. Luonnonelementit ovat kerronnan olennainen ainesosa, vuodenaikojen eläminen

kaikilla aisteilla.

Tilanteita lähestytään niiden reunamilla aistittavien lausahdusten, äänten, tuntoaistimusten ja tuntemusten kautta. Siinä missä Hietaranta nojasi ohuella viivalla piirrettyyn tekstiin ja tuli vain ajoittain esiin kokonaisina kuvina, Kopra-Trans on paksua mustaa sivellinviivaista kuvaa, johon teksti uppoaa.

Teoksen otsikko jää arvoitukseksi: Kopra-Transnimellä löytyy virolainen kuljetusyhtiö, ja kopra on kuivattua kookospähkinän siemenvalkuaista. Tämä ei estä uppoutumasta kirjaan, joka on myös itsessään monikerroksinen arvoitus. Kuorikerrosten lomasta pilkottaa kaipaus. Jotakin on loppunut tai viety, jotain tärkeää, jota kuvasta tekstiksi ja taas takaisin muuttuva piirrosviiva yrittää muistaa ja ymmärtää.

Kertoja seuraa kaipauksessaan eläintä ja etsii ulospääsyä pimeyteen tihkuvan valon kautta.

Luonnon läsnäolo ylittää ajan, joka on armoton mutta myös arvaamaton, ja siksi altis muuttumaan raskaasta kevyeksi, kunhan malttaa jatkaa kulkemista yhtenä luonnon osasena.

26 pohjoisen sävyä

VESA KATAISTO

Harri Filpan teos on kiinnostava katalogi pohjoisen Suomen sarjakuvataiteesta. Helposti voi havaita, että pohjoisessa tehdään erilaista sarjakuvaa kuin etelässä. Jii Roikosen Jasso-kissan kaltaiset ilottelut ovat harvassa. Huumori on synkeämpää ja kiinnostus historiallisiin aiheisiin yleistä. Filppa on toteuttanut esittelyt eläytymällä kunkin piirtäjän omaan tyyliin. Ratkaisu on monesti onnistunut ja antaa selkeämmän kuvan teosten sisällöstä kuin pelkkä teksti. Suosittu omaelämäkerrallisuus sidotaan yhteiskunnalliseen kontekstiin esimerkiksi Riika Ruottisen kirjassa Porno sijainen ja Lauri Ahtisen Home- ja Eropäiväkirjoissa. Ongelmat eivät johdu pelkästään yksilöstä itsestään, vaikka moni miettiikin, olisiko voinut tehdä jotakin toisin. Näin käy Mirjam Sumun tilityksessä Kuinka poikani katosi, jossa oma pikku vauva ei suostu aikuistumaan vaan pakenee todellisuutta päihteiden maailmaan.

Historiaa sarjoittavat Aapo Kukko, Ilpo Koskela ja Veli-Matti Ural sekä Matti-Pekka Heikura. Aivan läheltä pystyy löytämään hahmoja, joiden todellinen elämä on erinomaisen sopivaa sarjakuvan aiheeksi. Samalla valottuu oman kotiseudunkin kehittyminen uudella tavalla. Hyvää lähihistorian kuvausta ovat myös Petteri Tikkasen Black Peider sekä

Kanerva- ja Eero-sarjat. Varsinaista fantasiaa edustavat tässä opuksessa oikeastaan vain Jyrki Mäen jokamies Valtte Railon seikkailut.

Pohjoiset huumorisarjat vaihtelevat Anu ja Jari Terhon Mukula-perhekuvauksesta mustempiin, kuten Jussi Hukkasen Maailman paskin nalle ja Juha Vuorman kauhuhumoristinen Kaapuveikko. Sami Nyyssölä valistaa suomalaisuudesta Learn Finnish -sarjoissaan ja Karoliina Korhosen hittisarja Suomalaisten painajaisia piirtää tikku-ukkomaisilla hahmoilla oivaltavaa kuvaa kansanluonteestamme. Keijo Ahlqvist pähkäilee aforistisissa lyhytsarjoissaan, mitä sille pitäisi tehdä.

Kaikilla kirjaan valituilla tekijöillä vaikuttaa olevan jalat tukevasti maassa. Vielä syvemmälle mennään Kalervo Palsa -muistelussa, johon Filppa on kytkenyt oman tilityksensä Kuolema meidät erotti Pimeys ja pitkä kaamosaika saa miettimään elämän päättymistä ja niitä ihmisiä, joiden kohtalo voidaan päätellä, mutta ei sitä mikä siihen johti. Tästä aiheesta kertoo Emilia Laatikaisen Kadonneet. Tarjolla olevien teosten kirjo on siis runsas ja moniulotteinen. Tyylejä riittää. Joskus sarjakuvan tekninen taso on sivuseikka, kun sanottava kasvaa ruutujen ulkopuolelle. 20–26 ei toimi parhaiten yhteen putkeen luettuna, mutta siitä saa hyvää taustatietoa. Kirja soveltuu erinomaisesti esimerkiksi kirjastoväen työvälineeksi.

”Minä selvisin”

AINO SUTINEN

Ensimmäinen koronakevät vuonna 2020 pakotti suuren osan meistä kotosalle, ja eristyksestä tuli monelle samalla itsetutkiskelun paikka. Miten on elämä mennyt? Mihin olen menossa? Mikä on tärkeää?

Eräänlaisena koronaprojektina Suomeen asettunut norjalainen Karstein Volle aloitti päiväkirjan piirtämisen. Alun perin sosiaalisessa mediassa englanniksi julkaistu Pandemic Mindmap -teos on koottu kirjaksi ja suomennettu. Somessa julkaisu on tarkoittanut myös interaktiivisuutta: lukijoilta on tullut kysymyksiä ja palautetta matkan varrella.

Tarinan Karstein välttelee koronaa, laihduttaa, hoitaa lapsia ja muistelee vastikään edesmennyttä isäänsä sekä nuoruutensa ystäviä ja tapahtumia. Eristysaika, oma keski-ikäistyminen ja elämän vastoinkäymiset ikään kuin nostavat menneitäkin asioita pintaan pohdittavaksi. Nuoruudessa on ollut juhlia, alkoholia, väkivallan uhkaa ja toverien huumeidenkäyttöä sekä ystävän ennenaikainen kuolema hämärissä olosuhteissa. Tätä kaikkea on kuvattu eläväisesti. Synkistäkin tunnelmista huolimatta Volle taitaa myös huumorin käytön kerronnassa. Teos on kiinnostava ja koskettava, joskin myös

hieman hajanainen. Mielenkiintoista siinä on myös metodi, joka perustuu eräänlaisille itselle asetetuille rajoituksille, jotka määritellään esipuheessa. Tuottelias Volle tunnetaan yleensä digipiirtäjänä, mutta tässä on piirretty paperille ja lähes kaikki on tehty järjestyksessä, käsikirjoittamatta ja luonnostelematta. Tosin jossain vaiheessa tekijän oma vaatimus käsikirjoittamattomuudesta on nuoruudenmuisteloiden myötä kuulemma hellittänyt.

Tällaisista metodeista voisi moni saada pontta omaankin sarjakuvakerrontaan. Kun ei jää miettimään lopputulosta ja hinkkaamaan yksityiskohtia liiaksi, voi saada enemmän aikaan ja päätyä yllättäviin suuntiin. Sarjakuvapäiväkirja voi olla hyvä metodi joko yksityiseen käyttöön tai julkisesti näytettäväksi. Tässä arjen kuvaus ja esimerkiksi korona-ajan dokumentointi ovat myös arvokasta ajankuvaa tulevaisuudelle.

Teoksen suomennoksessa on valitettavasti mukana joitain epäsujuvuuksia. Tekstiin on jäänyt useita englannin kielen lauserakenteita, kuten sä-passiivia, ja on englanninkielisten sanontojen kirjaimellisia suomennoksia. Myös kirjoitusvirheiden puolesta viimeinen oikolukukierros olisi ollut paikallaan. Enimmäkseen suomennos tavoittaa silti teoksen tunnelman ja kielen keveän rekisterin.

Olga Goncharko & Ella Danilotskin

• Rosebud & Umpihanki

Supersankareita Venäjältä

TITTA LINDSTRÖM

Viime vuosina olen kiinnittänyt kirjastossa huomiota venäläisten sarjakuvien nousuun. Julkaisuja näyttää nykyään tulevan paljon, ja ainakin ulkoasun perusteella sarjakuvat vaikuttavat myös olevan laadukkaita ja mielenkiintoisia. Venäjän kieltä taitamattomana asiaan on kuitenkin ollut mahdotonta syventyä sen kummemmin.

Umpihangen kustantama Bubble – Venäläistä nykysarjakuvaa onneksi hieman raottaa verhoa itäiseen naapurimaahamme. En suinkaan ollut kuvitellut asiaa, vaan venäläinen sarjakuvakulttuuri todellakin on kokenut 2000-luvulla renessanssin. Tästä uudesta noususta ei voi puhua nostamatta esille Bubblea, Venäjän suurinta sarjakuvakustantamoa. Bubble ei kuitenkaan julkaise ihan minkälaista sarjakuvaa vain, vaan se on keskittynyt Marvelin ja DC:n kaltaiseen supersankari- ja fantasiasarjakuvaan. Vuonna 2011 perustettu kustantamo julkaisee tällä hetkellä

kymmeniä alkuperäissarjakuvia, ja ainakin yhdestä sarjasta on myös tehty elokuva, joten kustantamo näyttää monessakin mielessä kulkevan Marvelin jalanjäljissä.

Antologia koostaa kansiensa sisälle neljä näytettä Bubblen tunnetuista sarjakuvista. Näistä ensimmäinen, Exlibrum, on tytöille suunnattu, mangasta vaikutteita ottava fantasiaseikkailu. Niin sanottujen “kirjavelhojen” ympärille kietoutuva tarina on taattua taikatyttögenreä. Päähenkilö Lilja Romanova saa huomata omaavansa maagisia voimia ja kuuluvansa kirjavelhoihin itsekin. Kiihkeään takaa-ajoon huipentuva tarinanpätkä on varsin pätevästi toteutettu, kuten on myös antologian seuraava näyte, eli demonin metsästäjiin keskittyvä Besoboi.

Tarina keskittyy suojelijoihin, joiden tehtävänä on suojella Moskovasta käsin ihmisten maailmaa demoneilta ja muilta karmeilta otuksilta. Tämän varttuneemmille teineille suunnatun sarjakuvasarjan alkuasetelma ei ole hirveän omaperäinen, mutta hahmokaarti vaikuttaa kieltämättä mielenkiintoiselta.

BESOBOI / NASTASIJA KIM

Aivan erityisesti näytteessä ihastuttaa yksi päähenkilöistä: pieni, persoonallinen ja pallovatsainen demoni nimeltään Smyg. Sarjakuva on Bubblen ansioituneimman taiteilijan Nastasija Kimin käsialaa, ja hänen osaamisensa kieltämättä kyllä vakuuttaa. Kolmas näyte on etsivän ja superrikollisen kissahiiri-leikkiin keskittyvästä Majuri Gorm -sarjakuvasta, joka on Bubblen ensimmäinen julkaistu sarja. Ainakin näytteen perusteella sarjakuva vaikuttaa olevan tämän nelikon heikoin lenkki. Dialogia on paljon, mutta se yliselittää, eikä se ole erityisen hyvin kirjoitettua. Oletettavasti karismaattiseksi pahikseksi tarkoitettu Ruttolääkäri vaikuttaa hänkin lähinnä rasittavalta hahmolta. Mielenkiintoista pahiksessa on kuitenkin hänen motiivinsa. Hän murhaa korruptoituneita poliitikkoja ja virkamiehiä ja haikailee oikeusvaltiota sekä maata, jossa ei ole nepotismia. Yksi Ruttolääkärin uhreista on mielenosoittajia hakannut aliluutnantti, joten voi sanoa, että sarjakuva ottaa hyvin voimakkaasti kantaa nyky-Venäjän tilanteeseen.

Itse näytteessä on kohta, jossa Majuri Gorm ja Ruttolääkäri riitelevät vallankumouksen tarpeesta, ja Gorm toteaa miten turhaa se olisi, sillä “Venäjällä vallankumous aina johtaa Venäjään”. Toteamus on kiinnostava, ja sarjakuva onkin mielenkiintoinen ikkuna siihen, miten sarjakuvan tekijät näkevät oman maansa kipukohdat.

Antologian neljäs näyte “Mir – Rauha maailmaan!” herättää ehkä eniten uteliaisuutta: tarina kertoo Neuvostoliiton supersankarista Miristä, joka onnistutaan tieteen keinoin herättämään henkiin nykyajassa. Näytteen alku irttailee hienosti

metakerronnalla, sillä se on sarjakuva sarjakuvassa. 50-luvun supersankarien tyyliin piirretty tarinan alku kertoo Mirin tarinan, ja pian käy ilmi, että tätä vanhahtavaa sarjakuvaa lukee Aleksandra, tarinan varsinainen päähenkilö. Hän siis onnistuu kuin onnistuukin tuomaan Mirin nykyaikaan, mutta mitä pirua neuvostoliittolainen supersankari tekee nykyajassa? Mirin kylmän sodan aikainen arkkivihollinen oli amerikkalainen supersankari Faeton, joka on sittemmin kadonnut, mutta eiköhän hänkin Mirin tapaan löydä vielä tiensä takaisin nykyaikaan. Mitä näiden kahden kohtaaminen tarkoittaisi nykyaikana?

Tarinan erikoisessa asetelmassa on ehdottomasti potentiaalia, sillä Neuvostoliiton ja kylmän sodan perinnössä riittää kyllä perkaamista. Ehkäpä Mirin nimi – joka venäjäksi tarkoittaa rauhaa ja maailmaa – viittaa mihin suuntaan hahmoa halutaan viedä.

Koska kyse on vain näytteistä, näiden perusteella on tietysti mahdotonta antaa kovin lopullista tuomiota sarjakuvien laadusta. Joitakin yleisiä huomioita Bubblen sarjakuvista voi kuitenkin tehdä. Ensinnäkin kuvituksen taso pistää silmään, sillä se on kauttaaltaan laadukkaasti toteutettu. Venäläinen miljöö ja kulttuuri tulevat niin ikään sarjakuvissa voimakkaasti esille, mikä on kieltämättä piristävää vaihtelua tavanomaiseen supersankarikuvastoon. Antologia onnistuu siis tehtävässään eli herättämään lukijan uteliaisuuden, ja kyllä ainakin pariin näistä voisin tarttua tulevaisuudessakin, mikäli kiinnostunut kustantaja löytyy.

Kirja ilmestyi syksyllä 2021.

TEKSTI Otso Höglund

Pienet lehdet

Lähetä pienlehtesi tai omakustannealbumisi arvioitavaksi Sarjainfoon! Osoite on Otso Höglund c/o Tilitoveri, Tammelan puistokatu 30–32 C 48, 33100 Tampere.

Vaihtoehtoisesti voit lähettää linkin nettisarjakuvaan osoitteeseen otso.hoglund@sarjakuvaseura.fi.

Moninaisuuksia

Saakelikirjat 15

Turun sarjakuvakerho Turkulaisten antologia keskittyy tällä kertaa transja muunsukupuolisuuteen. Viime aikoina on pienjulkaisurintamalla näkynyt paljon aihepiiriä puivaa infosarjakuvaa ja henkilökohtaisia kehityskertomuksia, mutta tähän kokoelmaan panostuksensa antaneet rikkovat kyseistä kaavaa. Teemaa käsitellään ilahduttavan monenlaisista näkökulmista ja vaihtelevilla esitystavoilla.

Aku Osmasen (”Lauren”) ja Maryam ”Mellu” Abuzaid-Ryun (”Muurinmurtajat”) viimeisteltyjen visuaalisten esitysten asetelmana on yksittäinen tapahtuma, josta voi johtaa myös yleisempiä näkemyksiä. Hyvin selkeällä viivalla piirtävän Kaisa Lehikoisen ja hieman naivistisemmin tyylittelevän Sirkku Lahden tarinoissa on spekulatiivisen ktion piirteitä. Onsku Franck, Nikke Lindholm ja Ana

Rantala kuvittavat rennolla kädellä arkisia pohdintoja positiivisessa hengessä. Esa Turusen ”Massa” ja Nallemin ”Polkuja” kulkevat angstisempia latuja lopun vapautumisen oivallukseen.

Jesse Ghostin ”Amo” ja Hanna Väätäisen ”Tulevaisuuden baletti” pyrkivät tanssin visualisoimiseen hyvin eri tavoilla. Jesse Ghost kuvaa sosiaalisen ympäristön muottiinpakottamispaineita pakenevan henkilöhahmon liikkeet sanattomasti usein siluetein ja tasaisin harmaasävypinnoin, Väätäinen taas kertoo runsaalla tekstillään mm. historiallista faktaa ja esittää tanssin myös vertauskuvallisesti eräänlaisten askelmerkkikaavioiden (?) avulla melko maalausmaisessa teoksessaan.

Julkaisu on mustavalkoinen lukuun ottamatta Sari Sariolan tekemiä värikansia. Esipuhesarjakuvan on piirtänyt kokoelman toimittanut Katariina Lappi, asiallisesta taitosta on huolehtinut Topi Saavalainen

Post mortem

Joensuun sarjakuvaseura

Tuhdinkokoinen kauhuteemainen antologiajulkaisu tarjoilee visuaalisesti korkeatasoisia, mustavalkoisia sarjakuvia oivallisesti taitettuna. Aihetta lähestytään monenlaisista vinkkeleistä parinkymmenen piirtäjän ja käsikirjoittajan voimin. Moni on pitäytynyt kauhusarjakuvan perinteisissä esitystavoissa. Mika K. Saarelaisen värillisessä etukannessa voi havaita vaikutteita Richard Corbenin ja Bernie Wrightsonin tyyleistä, kuten myös sarjakuvassaan ”Huuto nummella”. Myös Juha Wuorisen ”Betrayal” on estetiikkansa puolesta kuin kunnianosoitus muinaiselle Shokki-lehdelle.

Muun muassa Noora Kaikkonen (punk-henkinen

”Fred the unlucky skeleton”) käsittelee kauhuteemaa ironisemmin. Joidenkin, esimerkiksi Jimi Alppimaan ”Aavelaivan” kohdalla mietityttää, onko taustalla jokin tositapaus. Laura Turusen miltei ultrarealistisesti piirtämä ”Breaking out” alkaa arkisesta pikkuvaivasta kehkeytyen kalmaiseville kierroksille. Esittelytekstit julkaisun alkulehdillä olisivat kaivanneet oikolukua. Sisällysluetteloon sinänsä sopivaa kaunokirjoitusfonttia käytetään viimeisten sivujen piirtäjäesittelyissä pienemmässä koossa, jossa se ei ole enää kovin helppolukuinen.

Albumista huomaa, että esimerkiksi sarjakuvien järjestys on tarkkaan mietitty. Muutenkin kokonaisuus on jäntevä ja niin yhtenäinen kuin lukuisan tekijäkaartin tuotoksista on mahdollista kasata.

Satu Sammalkorpi – Melankolian auringon alla ja muita kertomuksia

Mikael Salo Pokuto

Mikael Salon luoma Satu Sammalkorpi on henkilöhahmona monella tapaa täysosuma. Hänen muutamalla viivalla piirretyt kasvonsa tuovat mieleen Tintin tietyssä keskivertoisuudessaan, joka lähentelee persoonattomuutta. Satu ei ole ruumiinosiltaan liioiteltu, kuten monien muiden, nimenomaan miesoletettujen piirtämien naishahmojen olemus. Nämä pintatason ominaisuudet helpottavat Satuun samastumista.

Kun siirrytään ilmiasusta syvemmälle, Satusta paljastuu kulmikkaampia piirteitä. Hän on tietyllä tapaa introvertti tarkkailijaluonne, joka mieluiten hoitaisi omat asiansa muiden niihin liikaa puuttumatta. Hänen näkökulmansa sosiaaliseen ympäristöön on usein kriittinen ja välillä sarkastinenkin, mutta ulkoisesti hän pysyy useimmiten viileän asiallisena. Myös raadollisia mietteitä saattaa putkahdella Satun päähän, mutta niillä ei sarjakuvassa mässäillä.

Kaikki tapahtumat ovat suhteessa päähahmoon ja suodattuvat Satun kautta siten, kuin itse kunkin kokemus ympäröivästä maailmasta värittyy uniikiksi oman kokemushistorian, temperamentin ja persoonallisuuden läpi. Yksilön sisäisiä mielenliikkeitä, kuvitelmia, assosiaatioita ja ajatuksia on harvoin sarjakuvassa kuvattu näin aidontuntuisesti ja rehellisesti. Lähes kuka tahansa voi tunnistaa itsessään näitä ajatusketjuja ja tunneprosesseja, joita Salo suorastaan mestarillisesti sanoittaa ja muuten konkretisoi tuoden ne siten näkyviksi.

Paradoksi onkin, miten kuvitteellisen henkilön kautta saattaa käsitellä asioita tasapuolisemmin ja -painoisemmin kuin esimerkiksi omaelämäkerrallisessa sarjakuvassa. Välillä tätä albumia lukiessa täytyy suorastaan muistuttaa itseään siitä, että kyseessä on ktiivinen eikä todellinen ihminen.

Arvoituksellinen kansi kuvallistaa Satun persoonaa symbolisesti hillityin värisävyin ja sen voi nähdä myös viittaavan kauhugenreen. Muutamissa kokoelman episodeista törmätäänkin joihinkin psyyken sisältä kumpuaviin, kauhutarinoissakin

käytettyihin elementteihin, kuten vaikkapa muistojen epäluotettavuuteen.

Teksti on hyvin tärkeässä osassa ja enimmäkseen oikeakielistä. Usein lisää mielleyhtymiä ja tulkintatasoja syntyy Satun ajatusten, puheen ja tekojen pienistä ristiriitaisuuksista, joita Salo esittää esimerkiksi kontrastina tekstin ja kuvan sisällön välillä.

Tekijän käyttämä valmisfontti sopii muuhun visuaaliseen ilmaisuun. Miljöön ja muiden taustojen realistisuuteen on nähty paljon vaivaa. Sivuhahmojen kasvot on piirretty usein huomattavasti tarkemmin kuin päähenkilön, mutta niiden yksityiskohdat eivät aina osu ihan kohdilleen esimerkiksi perspektiivin osalta. Viivanpaksuus ei liikoja vaihtele, mutta harmaasävyjen koko kirjo varjostuksissa useimmiten elävöittää piirrosjälkeä tunnelmaa korostaen ja kolmiulotteisuuden tuntua luoden. Joissakin yksittäisissä ruuduissa on tosin hieman tukkoisuutta.

Kokonaisuutena ajatellen esitystapa tukee sarjakuvan sisältöä, ja piirrostyyli onkin pysynyt yhtenäisenä koko sen ajan, jonka Salo on Satu Sammalkorven edesottamuksia kuvittanut.

2007 a trans odyssey

Mitja Mikael Julkaisun nimi viittaa elokuvaan 2001: A Space Odyssey, ja sen lopussa tapahtuvaan transformaatioon. Odysseiahan on Homeroksen teoksesta nimityksensä saanut vakiintunut tarinamuoto, jossa erilaiset

vastukset koettelevat sankaria ja tavoitteeseen pääseminen kuittaa matkan vaivalloisuudet.

Aivan näin kaavamaisesti ei vuoteen 2007 sijoittuva Trans odyssey kuitenkaan etene. Tekijä esittää kolmetoistavuotiaan elämästä lyhyitä, usein välähdyksenomaisia kohtauksia, joiden yhteydessä oma identiteetti on konkretisoitunut.

Varjostukset on toteutettu yhtenäisillä harmaasävypinnoilla. Kompositioltaan oppikirjaesimerkiksi sopivissa kansissa on käytetty myös hillitysti lisäväriä. Kädenjälki on kenties hieman persoonattoman näköistä tietyn piirrostavan jatkumoa, mutta mukavan rentoa, tyylikästä ja ilmavaa.

PATA

Heinokai

Alkuasetelmana on miltei tavanomainen siivoojan työkeikka, josta Heinokai kehittelee höyryä pikkuhiljaa lisäten nautittavasti etenevän, vinksahtaneen tarinan. Juonenkuljetus on harkittua ja hallittua, kuten myös visuaalinen kerronta.

Ääriviivojen rennon oloinen siveltimenjälki täydentyy rohkealla, tunnelmia ohjaavalla värityksellä. Ruutujaoissa ja aukeamien taitoissa on elävyyttä ja kokeilunhalua. Puhekuplissa käytetty fontti on huolella valittu ja sopii kokonaisuuteen. Tulostusjäljessä on paikoitellen hieman toivomisen varaa, mutta kaiken kaikkiaan julkaisusta jää laadukas vaikutelma.

Luontokappale 5 – “Ihmisten ilmoilla”

Sami Myllyniemi

Terävähampainen nallekarhu

Sami Myllyniemi on varsin omintakeinen sarjakuvantekijä, jonka persoonallisen loso set faabelit sivuavat sekä ihmisluonnetta että yhteiskunnallisiakin asioita. Hän havainnollistaa eläinhahmoilla ihmisen käyttäytymistä, usein tarkkaillen sitä eläimen perspektiivistä. Hyväntahtoinen irvailu ei ole osoittelevaa, eikä Myllyniemi muutenkaan pureskele asioita valmiiksi. Äkkiseltään näitä sarjakuvia voisi pitää kepeinäkin, mutta helppolukuisen pinnan alla voi aistia pessimistisen, eli tosiasiassa realistisen näkemyksen lajimme tilasta ja sen suhteesta muuhun luomakuntaan.

Tekijän uniikin kädenjäljen tunnistaa, vaikka piirros- ja väritystavat vaihtelevat mustavalkoisesta raapetekniikasta vahaliituihin ja akvarelleihin. Hillityt

sivutaitot ja ruutujaot pitävät paketin kasassa erilaisista visuaalisista tyyleistä huolimatta. Klassinen sivistys, välineiden hallinnan mahdollistama kokeilevuus ja rönsyilevä älyllinen ilottelu leikkaavat siinä origossa, missä syntyy ajatonta taidetta.

Pimeyden vaeltamaton

J. Harakka

Laaja, vaivalloisella lyijykynätekniikalla kunnianhimoisesti toteutettu teos ikävä kyllä notkahtaa aiemmin tällä palstalla arvosteltuun saman tekijän Jäniksen osaan verrattuna. Laajakangasmaisten vaakakuvien näkökulma ja kompositio pysyy samana, kuin yhden staattisen kameran samalta etäisyydeltä kuvaamana otoksena albumimittaisen sarjakuvan loppumetreille asti. Lisäksi kuvia ei ole eroteltu toisistaan ruutuihin, mikä ratkaisu tässä tapauksessa latistaa pitkän alkuosan aukeamakokonaisuudet uuvuttavaksi harmaasävyjen massaksi. Onneksi selkeä käsintekstaus ja avarat puhekuplat parantavat luettavuutta olennaisesti.

Enemmän dialogiin kuin varsinaisiin tapahtumiin perustuva juonenkuljetus etenee verkkaan ja myös muutamaan otteeseen toistaen tarpeettomasti samankaltaisia kohtauksia.

SAMI

J. HARAKKA

Edellä mainitut ratkaisut ovat harkittuja ja tarkoituksellisia, tarinan sisällön kannalta aivan perusteltujakin tyyliratkaisuja ja tehokeinoja, mutta ikävä kyllä ne kaikki yhdessä syövät toistensa voimaa.

Tulostusjälki toistaa painoteknisesti haasteellisen ilmaisun yllättävän hyvin.

Årsgångin yö

L. M. Kauppinen

Hyvin selkeälinjaisesti ja ammattimaisella laadulla toteutettu sarjakuva pohjaa skandinaavisiin ja kotimaisiin myytteihin. Kauhufantasiaa lähenevät tapahtumat sijoittuvat esiteollisen ajan maalaismiljööseen. Kuvat rakentuvat kliinisestä viivasta ja mustan, valkoisen ja lisävärinä käytetyn harmaansinisen useimmiten tasaisista väripinnoista. Puhekuplat on tekstattu useammallakin valmisfontilla, mikä ei ole yleensä kovin suositeltava ratkaisu, mutta Kauppinen on onnistunut kohtalaisesti typograsessa tasapainoilussaan. Toisinaan etenkin pienissä puhekuplissa perustekstissä käytetty melko lihava

kirjasintyyppi näyttää raskaahkolta, muttei kuitenkaan häiritse liikaa. Tekijä luottaa myös sanallistamattomaan visuaaliseen kerrontaan, joka sivutaittojen ja ruutujakojen osalta on varman päälle toimivaa perinteistä tyyliä ilman isompia kokeiluja. Kuvaustavan naturalistisuudesta huolimatta myös mangavaikutteet ovat näkyvissä.

Verihukka

Erittäin salainen tissimerenneitoseura

Jo ennen pandemiaa ilmestyneen, Jupe Parkkosen kansia lukuun ottamatta mustavalkoisen Verihukan tekijät koettavat löytää melko kaluttuun kauhugenreen uusia kulmia. Johanna Jasminen ahdistavassa sarjakuvassa epämääräisenä mustana massana esitetyt aavehirviöt voi nähdä vaikkapa sodan, pakolaisuuden tai taloudellisen ja yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden vertauskuvina. Linda So an absurdiksi äityvässä tarinassa ”Verihukka” kuukautisten puuttuminen liittyy verenjanoon. Lapsekkaan suloiset hahmot ovat mehukkaassa ristiriidassa sisällön kanssa.

Julia Järvelän taidokkaan graa nen ”Surma” kääntää sarjamurhaajakuvion päälaelleen parillakin tavalla. Oivasta ideasta olisi voinut työstää jopa muutamaa sivua pidemmän tuotoksen juonen ytimekkyyden tästä kärsimättä. Eve Kajander tekee samanlaisen nurinkäännön poliisisarjojen lapsenryöstöepisodeille sivutaittoja, kuvakulmia ja ruutujakoja myöten huimaavan taidokkaassa tv-dekkaripastississaan ”Ilta”. Saana Renvallin ”Kiro” on hieman kärsimättömämmän näköistä jälkeä. Sinänsä hauska idea on sen verran simppeli, että kerronnan tiivistämistä iskevämpään muotoon olisi voinut harkita.

”Ei siellä mitään ole” Sara Honkasen huolellisesta lyijykynästä sisältää melko lajityypillisen juonikuvion, jossa genren perinteiset roolit tosin on vaihdettu päikseen.

Kaiken kaikkiaan Verihukan taitto ja muu ulkoasu on toteutettu huolella, kuten tämän kollektiivin julkaisut yleensäkin. Tissimerenneitoseuran tavaramerkki, naulan kantaan osuva terävä-älyinen huumori, on jätetty hiukan vähemmälle, eikä kauhuelementtejä laimenneta muullakaan tavoin.

Suomen sarjakuvaseura

Pelastetaan

Suomen sarjakuvaseura! -joukkorahoitus

Sarjakuvaseuran toiminta vuonna 2022 on vaikeutunut: jo vuosia saamamme Opetus- ja kulttuuriministeriön yleisavustus on tänä vuonna jäänyt saamatta. Kulttuurilahja. -palvelun kautta järjestettävän joukkorahoituksen avulla voimme yhdessä pelastaa koko alalle tärkeät toiminnot, kuten festivaalit, Sarjainfon ja kurssit. Samalla seura avaa vapaaehtoishaun (tilaa uutiskirje!), ja tukea voi myös aina liittymällä jäseneksi.

Osallistu: sarjakuvaseura.fi & kulttuurilahja.fi

Hauskaa mutta raskasta -historiikki

Suomen sarjakuvaseura täytti viime vuonna 50 vuotta ja Satu Jaatisen toimittama historiikki on ostettavissa Sarjakuvakeskuksen verkkokaupasta 30 euron hintaan (sis. postituskulut).

Marraskuussa pidettiin myös 50-vuotisseminaari, jossa oli puheohjelmaa seuran ja alan menneisyydestä ja tulevaisuudesta. Katsaus seminaarin sisältöön ja linkit kahteen audiotallenteeseen löytyvät osoitteesta sarjakuvakeskus.fi/blogi

Sarjainfo 50 vuotta!

Helsingin sarjakuvafestivaalit 10.–11.9.2022

Suomen sarjakuvaseuran järjestämä Helsingin sarjakuvafestivaalit palaa syyskuussa Suvilahden Kattilahalliin. Festivaalien virallinen taiteilija on Jiipu Uusitalo. sarjakuvafestivaalit.fi

Kevätkokouskutsu

Suomen sarjakuvaseuran sääntömääräinen kevätkokous järjestetään keskiviikkona 27.4.2022 klo 18 alkaen seuran uudessa toimistossa Helsingin Herttoniemenrannasssa, osoittessa Laivalahden puistotie 7. Kokouksessa käsitellään sääntömääräiset asiat eli seuran tili- ja toimintakertomus vuodelta 2021 ja muita asioita. Yhdistyksen jäsenet ovat tervetulleita paikalle vaikuttamaan seuran asioihin.

Sarjainfo perustettiin vuonna 1972, aluksi eräänlaisena kopionippuna. Pian se kehittyi luetuksi kulttuurilehdeksi. Tänä vuonna ilmestyy jopa kaksi teemanumeroa: elokuussa Puupäähattu 50 vuotta -numero yhteistyössä Suomen Sarjakuvamuseon kanssa sekä joulukuussa Sarjainfon 50-vuotisjuhlanumero.

juliana hyrri

henry söderlund

Keskuksen uudet tilat

Herttoniemenrannassa

Sarjakuvakeskuksen uusi osoite on Laivalahden puistotie 7, 00810 Helsinki. Paikalla on jatkossakin kursseja, työpajoja, leirejä, tapahtumia ja Suomen sarjakuvaseuran toimisto.

SARJAKUVAKESKUKSEN UUSI OSOITE!

Sarjakuvia kirjolta

Idea sarjakuvaan voi tulla uimahallireissusta, muropaketista, tv-sarjasta, tietokoneen käyttöjärjestelmästä, kissoista tai kävelytuokiosta ystävän kanssa, kuten Sarjakuvia kirjolta -lehden taiteilijoilla.

Sarjakuvia kirjolta -lehden sarjakuvat tehtiin Autismisäätiön päiväaikaisessa toiminnassa järjestetyissä työpajoissa syksyllä 2021. Pajoja ohjasivat sarjakuvataiteilijat Hannele Richert ja Miissa Rantanen. Hanketta tuki Taiteen edistämiskeskus.

Lehti on jaossa paperisena lehtenä näyttelyssä ja digitaalisena Sarjakuvakeskuksen verkkosivuilla.

Näyttely kesäkuussa: Galleria Art Kaarisilta Helsinki 1.–12.6.

Laivalahden puistotie 7 00810 Helsinki

info@sarjakuvakeskus. opetus@sarjakuvakeskus. www.sarjakuvakeskus.

Facebook: Sarjakuvakeskus

Twitter: @comicscenter

Instagram: @sarjakuvakeskus

Verkkokauppa: sarjakuvakeskus.mycash ow.

juliana hyrri