Sarjainfo #196 3/2022

ERIKOISNUMERO: PUUPÄÄHATTU 50 VUOTTA

SARJAKUVAKESKUKSEN

Suomen sarjakuvaseura

Maksuttomat sarjispajat varattavissa koululaisryhmille!

Sarjainfo 50 vuotta!

Sarjakuvia lapsille ja muille älyköille -työpajassa opetellaan sarjakuvan perusteita ja tuotetaan sanataidetta. Työpaja on maksuton ja suunnattu 3.–6.-luokkalaisille.

Pajassa tutustutaan Jukka Tilsan ja Teemu Palosaaren tuoreeseen lasten sarjakuvaan Runoja lapsille ja muille älyköille (Suuri Kurpitsa 2022). Vetäjinä toimivat Nina Mutik ja Vili von Nissinen.

Sarjainfo perustettiin vuonna 1972, aluksi eräänlaisena kopionippuna. Pian se kehittyi luetuksi kulttuurilehdeksi. Tänä vuonna ilmestyy jopa kaksi teemanumeroa: elokuussa Puupäähattu 50 vuotta -numero yhteistyössä

Suomen Sarjakuvamuseon kanssa sekä joulukuussa Sarjainfon 50-vuotisjuhlanumero.

Helsingin sarjakuvafestivaalit

10.–11.9.2022

Aikataulu

Ma 29.8. klo 9.15–10.30 & klo 11–12.15

Ti 30.8. klo 9.15–10.30 & klo 11–12.15

Ke 31.8. klo 9.15–10.30 & klo 11–12.15

Työpajat ovat osa Helsingin sarjakuvafestivaalien lasten ennakko-ohjelmaa. Hanketta tukee Opetus- ja kulttuuriministeriö.

Suomen sarjakuvaseuran järjestämä Helsingin sarjakuvafestivaalit palaa syyskuussa Suvilahden Kattilahalliin. Festivaalien virallinen taiteilija on Jiipu Uusitalo. sarjakuvafestivaalit.fi

Uutiskirjeet ja vapaaehtoishaku

Työpajat ovat varattavissa koululaisryhmille (1 koululuokka / paja), varaukset ja lisätiedot: opetus@sarjakuvakeskus.

Sarjakuvaseura julkaisee uutiskirjettä, jonka voit tilata tästä sähköpostiisi. Se sisältää tietoa seuran tapahtumista ja alan uutisista, palkinnoista ym. Toinen uutiskirje käsittelee sarjakuvaseuran vapaaehtoistyötä. Toimintaan on mahdollista ottaa osaa oman kiinnostuksen mukaan, sekä sarjakuvafestivaaleilla että muuten. sarjakuvaseura.fi/fi/uutiskirjeet

Vuosikokous

Sarjakuvaseuran vuosikokous jäsenistölle järjestetään taas loppuvuodesta. Lisätietoa on syksyllä osoitteessa sarjakuvaseura.fi ja uutiskirjeessä.

Teemu on kolmen pojan isä, entinen älykkö, nykyinen aikuinen. Kuusipäisen katraan isähahmo JUKKA TILSA (s.1961 Orivedellä) on Puupää- hatulla kruunattu sarjakuvapiirtäjä, kuvittaja, maanviljelijä ja musikantti. Zärmikkäimmät, Potaattien yö,Julma jytä ja Löylyä, Supermauno kuuluvat hänen hilpeimpiin teoksiinsa.

Avoimet työpajat

Hauskaa mutta raskasta -historiikki

Perjantaipajat Sarjakuvakeskuksella: Perjantaisin klo 15–18. Seuraa pajan tiedotusta Facebookissa, Tumblrissa tai Instagramissa.

Suomen sarjakuvaseura täytti viime vuonna 50 vuotta ja Satu Jaatisen toimittama historiikki on ostettavissa Sarjakuvakeskuksen verkkokaupasta 30 euron hintaan (sis. postituskulut).

Syksyn Lasten lauantai -tapahtumat:

• Taikahahmot, 27.8. klo 12–15

Suuri Kurpitsa, PL 260, 33101 Tampere, Finland | www.suurikurpitsa.f |

• Kuvituspaja, 24.9. klo 12–15

• 3D-sarjakuvatalot, 29.10. klo 12–15

• Mangatyöpaja, 26.11. klo 12–15

Marraskuussa pidettiin myös 50-vuotisseminaari, jossa oli puheohjelmaa seuran ja alan menneisyydestä ja tulevaisuudesta. Katsaus seminaarin sisältöön ja linkit kahteen audiotallenteeseen löytyvät osoitteesta sarjakuvakeskus.fi/blogi.

• Animaatiotyöpaja, 17.12. klo 12–15

Lue lisää maksuttomista työpajoistamme: www.sarjakuvakeskus. /kurssit/ avoimet-tyopajat

HenKilöstö

• H-P Lehkonen / seuran puheenjohtaja (luottamustoimi)

• Anna Neva / opetusvastaava

• Kalle Keinonen / opetusvastaava

Laivalahden puistotie 7 C 00810 Helsinki

• Reine Palmqvist / festivaalituottaja

Facebook: Sarjakuvakeskus

• Lauri Pulkkinen / opetusvastaava

Twitter: @comicscenter

Instagram: @sarjakuvakeskus

• Hannele Richert / toimistosihteeri

info@sarjakuvakeskus. opetus@sarjakuvakeskus. www.sarjakuvakeskus.

• Aino Sutinen / päätoimittaja

Sähköpostit ovat muotoa etunimi.sukunimi@sarjakuvaseura.fi.

Verkkokauppa: sarjakuvakeskus.mycash ow.

Kuva: Jukka Tilsa

AJANKOHTAISET KUULUMISET

Syksyn 2022 kurssit

Aikuisten kurssit Sarjakuvakeskuksella:

• Digitaalinen sarjakuva ja markkinointi, la 20.8. klo 12–15

• Pienlehtiä Sarjakuva-automaattiin, su 21.8. klo 12–15 & su 4.9. klo 12–15

• Sarjakuvailmaisu 1, ma 12.9.– 5.12. klo 17–18.45

• Kuvituskurssi, to 15.9.– 24.11. klo 17.15–19

• Komiikka ja tarinankerronta, la–su 17.–18.9. klo 10–15

• Kuvat ja sanat, la 1.10. & 8.10. klo 12–15

• Sarjakuvat ja kuvittaminen ammattina, la–su 22.–23.10. klo 10–15

• Sarjakuvia yllättävistä materiaaleista, la 5.11. klo 13–16 & su 6.11. klo 10–16

• Sarjakuvataiteilijan työhyvinvointi ja itsensä johtaminen, 26.11. klo 15.15–18.15

• Käsikirjoituspiiri sarjakuvaa tekevälle

Aikuisten verkkokurssit:

• Sarjakuvailmaisu 1, to 15.9.–8.12., klo 17–18.45

• Sci & fantasia, ma 3.10., pe 7.10., ma 10.10., pe 14.10. & ma 17.10. klo 17–18.30

• Proosasta sarjakuvakäsikirjoitukseksi, la–su 24.–25.9. klo 12–15

• Datasta sarjakuvakäsikirjoitukseksi la–su 22.–23.10. klo 12–15

• Digitaalinen sarjakuva ja markkinointi, la 12.11. klo 12–15

• Sarjakuvat ja kuvittaminen ammattina, la–su 3.–4.12. klo 12–15

Courses in English at Comics Center

• Comics for Beginners, on Wednesdays 14.9.–7.12. 17.15–19

Lapsille ja nuorille Sarjakuvakeskuksella:

• Nuorten sarjakuvakurssi, ti 13.9.–13.12. klo 16–17.45

• Mangakurssi 10–13-vuotiaille, ke14.9.–7.12. klo 15.15–17

Lapsille ja nuorille Helsingin ja Espoon Sarjakuvapisteissä:

• Pihlajamäen sarjakuvakurssi, ti 13.9.–13.12. klo 17–18.45

• Kääntöpaikan sarjakuvakurssit, ke 14.9.–7.12. klo 15–16.45 & klo 17–18.45

• Karakallion sarjakuva- ja animaatiokurssi, to15.9.– 8.12. klo 17.30–19

Lue lisää ja ilmoittaudu mukaan Sarjakuvakeskuksen verkkokaupassa: sarjakuvakeskus.mycash ow.

Sarjakuvakeskus palveluksessanne

Toteutamme tilauksesta koulutuksia, kursseja ja työpajoja yhteisöille, kouluille ja yrityksille. Kysy lisää ja tilaa työpaja: opetus@sarjakuvakeskus.

Tilaa sarjakuva-alan uutiset

Saat Sarjakuvakeskuksen ajankohtaiset tapahtumat ja sarjakuva-alan uutiset tilaamalla Suomen sarjakuvaseuran uutiskirjeen sähköpostiisi: sarjakuvaseura. / /uutiskirjeet

Kansi: Kati Kovács

2 Sarjakuvakeskuksen kuulumisia

6 Uutisruutu

15 Sarjakuvamuseon teemasivut:

Puupäähattu 50 vuotta

16 Harri “Wallu” Vaalio

26 Mistä palkinnosta on kyse

33 Erkki Tanttu

35 Riitta Uusitalo

38 Pentti Otsamo 41 Katja Tukiainen 44 Puupäähattu-palkitut

68 Sarjakuvaneuvokset

73 Arviot

94 Pienet lehdet

Ilmestyy neljä kertaa vuodessa.

Sarjainfo on Kultti ry:n jäsen.

Erikoisnumeroa ovat tukeneet

Suomen Sarjakuvamuseo ry ja Kuvittajat ry.

ISSN 0356-4967

Toimitus, osoitteenmuutokset, kirja-arviot: sarjainfo@sarjakuvaseura.fi

Vierailevat teemapäätoimittajat:

Ville Hänninen ja Vesa Kataisto

Vastaava päätoimittaja: Aino Sutinen

Puupäähattu-osion ulkoasu ja kuvatoimitus: Timo Ronkainen

Ulkoasu ja kuvatoimitus: Ville Manninen

Pienlehdet: Otso Höglund Sähköpostit muotoa etunimi.sukunimi@sarjakuvaseura.fi.

Avustajat tässä numerossa: Pii Anttonen, Ahma Hokkanen, Pertti Jarla, Heikki Jokinen, Kati Kovács, Pinja Kuusela, Reetta Laitinen, Titta Lindström, Anna Neva, Henry Söderlund, Riitta Uusitalo, Reijo Valta, Miia Vistilä.

Sarjainfon kirjoittajat vastaavat itse mielipiteistään.

Paino: Waasa Graphics, Vaasa

Paperi: Edixion 100 g/m2 & 250 g/m2

YMPÄRISTÖMERKKI

MILJÖMÄRKT

Ilmoitushinnat:

Koko sivu 450 €, vuodeksi 1500 €

Puoli sivua (vaaka/pysty) 300 €, vuodeksi 1000 €

Bannerimainos (144 x 38 mm) 150 €, vuodeksi 500 € 144 x 38 mm

Pienlehti-ilmoitus (70 x 38 mm) 20 €

Kaikkiin ilmoituksiin kuuluu myös bannerimainontaa verkossa. Ilmoitushinnat vain verkossa: 1 vk 70 €, 1 kk 200 €. 3 kk 450 €.

Julkaisija: Suomen sarjakuvaseura ry info@sarjakuvaseura.fi

Painotuotteet 4041 0822

PETTERI TIKKANEN

Ville Hänninen, toimittaja, tietokirjailija:

Törmäsin Puupäähattuun ensimmäisen kerran vuonna 1990. Tom of Finland oli saanut palkinnon, ja juuri löytämäni runsaudensarvi Sarjainfo julkaisi perään häntä käsittelevän lehden. Sen kaksipuoliset kannet paljaine perseineen kiihottivat mielikuvitusta.

En tuntenut tekijää kuten ei moni muukaan silloin – mutta tulin tuntemaan.

Yllättävät nostot ja perustellut linjanvedot ovat taidepalkintojen suola.

Ensimmäisiä kosketuksiani suomalaiseen sarjakuvaan ovat mummulasta löytyneet Pekka Puupää -albumit. Heti huomasi, että Pekassa on sitä jotakin, jonka myöhemmin mielsin suomalaisuudeksi. Puupää on varsinainen rajatapaus, joskus helposti höynäytettävä, toisinaan kaukaa viisas. Ehdottoman sympaattinen ja sitkeä.

Sarjakuvantekijälle Puupää-hattu on loistava symboli. Se kuvastaa valitun työn raskautta ja vähäistä palkitsevuutta, mutta samalla myös sisua, joka on pakollista kaikille sarjakuvan alalle tosissaan ryhtyville.

50 vuotta on kulunut ensimmäisestä hatunjaosta. Silloin yksi itseoikeutettu saaja ei ollut sarjakuvantekijä vaan enemmänkin hahmo, Pekan elokuvatulkitsija Esa Pakarinen. Palkinto osoittautui heti hyödylliseksi. Sarjakuvaseura tuki Pakarisen taiteilijaeläkehakemusta, mistä hän oli hyvin kiitollinen.

Timo Ronkainen, sarjakuvantekijä, graafikko, tietokirjailija:

Ensimmäinen tilattuna kotiin tullut Sarjainfoni oli Hal Foster -numero (#34) vuonna 1982. Saman tien tilasin kyllä myös kaikki saatavilla olleet numerot. Nähtävästi ensimmäinen kirjoitukseni lehdessä oli Plagiaattipalstalla julkaistu huomio Sy Barryn Mustis-strippiinsä kopioimasta Prinssi Rohkea -sarjan ruudusta (#43).

Vuosia myöhemmin avustin lehteä artikkelein ja arvosteluin sekä toimin Infon taittajana 2004–2010.

Myöhemmät hattujen saajat edustavat sarjakuvan koko kirjoja. On ollut pientä väittelyä, pitääkö hattu myöntää elämäntyöstä vai kannustuksena jatkaa. Jokainen palkittu on kuitenkin osoittautunut hatun arvoiseksi ennemmin tai myöhemmin. Kiitokset Suomen Sarjakuvamuseolle tämän Sarjainfon teemanumeron tukemisesta.

Aika nostaa hattua ja juhlia kaikkia Puupäitämme, Suomen sankareita!

TEKSTI Vesa Kataisto KUVITUKSET Riitta Uusitalo

Mari Ahokoivun Oksille palkinto Yhdysvalloissa

Mari Ahokoivun sarjakuvateos Oksi ( Asema

Kustannus, 2018; Levine Querido, 2021) voitti

Silja-Maaria Aronpuron englanninkielisenä käännöksenä kansainvälisen nuoriso kirjallisuuden

Translated YA Book Prize - palkinnon keväällä. Global Literature in Libraries Initiative jakoi Yhdysvalloissa palkinnon kirjastojen vuoden parhaalle käännöskirjalle.

“Kyseessä on suomalaisesta mytologiasta ammentava, kauniisti kerrottu tarina, joka näyttää mihin saakka äidit ja tyttäret saattavat mennä rakkauden vuoksi”, raati kuvailee.

Sarjainfo onnittelee!

Väitoskirja sarjakuvasta mediana

Ilan Manouach on väitellyt huhtikuussa Aalto -yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa uuden median alalta nykysarjakuvan teemoista. Väitöskirjan otsikko on Estranging Comics – Towards a novel comics praxeology. Prakseologia on ihmisen toiminnan päättelevää tutkimusta. Suomeksi julkaistu väitöstiedote on tässä kokonaisuudessaan:

“Tämä opinnäytetyö käsittää tuottavan

vieraantuneen asenteen median muotoja, aineellisia ominaisuuksia ja toimintaa kohtaan ja rakentaa sarjakuvan ‘nykyaikaiseksi esineeksi’. Filoso Anne-Françoise Schmidin mukaan nykyaikainen esine on tieteen ulkopuolinen kokonaisuus, joka on massiivisesti jakautunut tilassa ja ajassa. Tällaisen kohteen ymmärtäminen riippuu tiedon tuotannon ja levittämisen yhä aggregoidummasta luonteesta laskennallisella aikakaudella. Tämä opinnäytetyö tarkastelee sarjakuvaekologian mutaatioita tiedon laajennuksena sekä teoriassa vertaisarviointilehdissä julkaistujen artikkeleiden kanssa että taiteellisessa käytännössä julkaistujen sarjakuvien ja tilattujen kuraattoriprojektien kautta. Se kattaa digitaalisen muutoksen kumulatiivisen vaikutuksen ja kiteyttää uudenlaisen sarjakuvakäytännön, joka perustuu kahteen ehtoon. Ensinnäkin opinnäytetyö vetoaa sarjakuvan systemaattiseen tutkimiseen kapean median ulkopuolelta, implisiittisesti kurinalaisista käsityksistä ja sarjakuvatutkimuksen hallitsevista historiallisista näkökulmista. Sen tavoitteena on kehittää käsitys, joka käsittää ei-hegemonisen tieteidenvälisyyden tiukan soveltamisen sarjakuvatutkimuksessa. Toiseksi ja mikä tärkeintä, opinnäytetyö puolustaa sarjakuva-ammattilaisten operatiivisen agentuurin laajentamista. Tätä virastoa kuvataan kohonneena kontekstuaalisena arvostuksena alan infrastruktuurin taustasta, tietoiseksi sen monimutkaisista instituutioista ja ammattimaisen työkalupakin monipuolisuudesta. Väitän, että uusi sarjakuvaprakseologia on välttämätön attribuutti omaksuakseen tulevaisuuden, spekulatiivisia, vaatimattomia tai tähän asti mahdottomia muotoja sarjakuvan ilmaisussa.”

Manouach on Kreikassa 1980 syntynyt taiteilija, joka on tehnyt useita käsitteellisiä ja kokeellisia sarja kuvia, kuten tuntoaistilla luettavia “Shapereader”-teoksia.

MARI AHOKOIVU

ILAN MANOUACH

Katja Tukiaisen väitöskirja

Sarjakuva- ja kuvataiteilija Katja Tukiainen on väitellyt taiteen tohtoriksi kerronnallisista maalauksista tilassa. Tukiainen käsittelee väitöksessään myös sarjakuvaa osana uraansa sekä sijoittumistaan sarjakuvamaailmaan alkaen 1990-luvun naissarjakuvan liikkeestä. Kerronnallisuus on laajentunut näyttävälle kuvataiteilijan uralle. “Kuvataiteen tohtorin tutkimukseni aihe on kerronnallinen maalaus tilassa, tilallisten maalauskokonaisuuksien ja maalaussarjojen kerronnan tarkastelu. Teoskokonaisuuksieni kuvallinen aihemaailma käsittelee tyttöyttä, naiseutta ja vaaleanpunaista väriä.”

Tukiainen on julkisuudessa kertonut tekevänsä myös uutta sarjakuvaa. Väitöskirja on luettavana verkossa osoitteessa:

» https://taju.uniarts.fi/handle/10024/7534

Otsamolle ja Sailamaalle

kolmivuotinen apuraha

Taiteen edistämiskeskus myönsi kesäkuussa työskentelyapurahoja. Sarjakuvataiteilijoista kolmivuotisen apurahan saivat Pentti Otsamo ja Anna Sailamaa . Lisäksi Reetta Niemensivu ja Mikko Väyrynen saivat yksivuotisen ja Heikki Rönkkö puolivuotisen apurahan.

Aiemmin keväällä Petri Hänninen sai 12 000 euron ja Janne Parviainen 8 000 euron kirjastoapurahan, Tommi Hänninen ja Markku Metso 12 000 euron näyttöapurahan ja Jupu Kallio Pohjois-Savon toimikunnalta 3 000 euron apurahan.

Myös Suomen Kulttuurirahaston maakuntarahastot jakoivat apurahoja. Pirkanmaan rahasto myönsi JP Ahoselle 16 000 euron ja PohjoisPohjanmaan rahasto Lauri Ahtiselle 4 500 euron apu rahan ja Varsinais - Suomen rahasto Janne Kukkoselle 9 000 euron apurahan.

Yhesti yhes teatteris

Helsinkiläinen Teatteri Kultsa tuo Ville Pirisen

Yhesti yhes paikas -sarjakuvan tarinoita lavalle syys–lokakuussa. “Viidessätoista tarinassa saamme tutustua muun muassa erittäin onnettomuusalttiiseen liikunnanopettajaan, kummitusjuttuja kertovaan lastentarhan siivoojaan, yleisen saunan lauteilla kykyjään esittelevän entiseen voimistelijaan — ja Taru Valkeapäähän!”

Jalmari Jalosen ohjaama näytelmä täydentää kotimaisiin sarjakuviin perustuvan teostrilogian, jonka aiempina aiheina ovat olleet Pertti Jarlan Fingerpori ja Joonas Rinta-Kannon Fok_It. » www.teatterikultsa.fi/ohjelmisto

Sarjakuva paitsiossa valtion taideostoissa

Alalla on pantu merkille, että Valtion taideteostoimikunnan kokoelma on ostanut sarjakuvataiteen kokoon nähden huomattavan vähän teoksia. Taiteen edistämiskeskuksella on käytettävissään tilastot sarjakuvataiteen osuudesta taidekentällä ja sen saamasta tuen määrästä vuosittain.

Jo esimerkiksi 1–2 % hankinnoista ja tilaustöistä

voisi tarkoittaa vuoden 2021 hankintasummalla (825 791 euroa) 8 000–16 000 euroa. Kuitenkaan useimpina vuosina sarjakuvataidetta ei ole ostettu yhtään, tai ostot ovat olleet pieniä.

Kokoelma määrittelee itseään näin: “Valtion taideteostoimikunnan kokoelma on yksi Suomen laajimpia taidekokoelmia. Se käsittää yli 14 500 teosta kuvataiteen eri alueilta noin 2 000 taiteilijalta. Toimikunta on hankkinut teoksia vuodesta 1956 asti. Sen periaatteena on hankkia mahdollisimman monipuolisesti ajankohtaista nykytaidetta.”

– Taideteostoimikunnan edustajana ei ole koskaan ollut sarjakuvataustaista jäsentä ja se näkyy, toteaa visuaalisten taiteiden toimikunnan jäsen Ville Hänninen

Helsingin sarjakuvafestivaalit 10.–11.9.2022

Kahden vuoden tauon jälkeen Helsingin sarjakuvafestivaalit järjestetään jälleen Suvilahden alueella Kattilahallin ja Tiivistämön tiloissa 10.–11.9.2022. Järjestäjänä on Suomen sarjakuvaseura.

Lisää tapahtumasta on tämän lehden sivulla 72 sekä osoitteessa: » sarjakuvafestivaalit.fi.

Turun sarjakuvafestivaalit lokakuussa

Historian toiset Turun sarjakuvafestivaalit pidetään lokakuussa 2022 Turun kaupunginkirjastossa. Viime vuonna virtuaalisena pidetty Turun Sarjakuvakerhon tapahtuma pääsee siis nyt lähitapahtumaksi. Aiemmin Turussa järjestettiin Necrocomicon-festivaalia. Ajankohta ja ohjelmisto tarkentuvat syksyllä. » www.turunsarjakuvafestivaalit.fi

Oulun sarjakuvafestivaalit marraskuussa

Oulun 11. sarjakuvafestivaali järjestetään 10.–13.11.2022. Pääpaikkana toimivat Kulttuuritalo Valve sekä siellä sijaitseva Oulun Sarjakuvakeskus (Hallituskatu 7, Oulu). Ohjelmassa on muun muassa sarjakuvamarkkinat, näyttelyitä, taiteilijahaastatteluita, seminaari, luentoja ja klubeja. Festivaalin avajaiset järjestetään 10.11. Rovaniemen pääkirjastossa, ja tapahtuma myös livestriimataan. Oulusta on viime vuosina muodostunut pohjoissuomalaisen sarjakuvan keskuskaupunki. » www.oulucomics.com/fi/fest

Mikko Valtosen näyttely esillä Kuopiossa

Sarjakuva - ja kuvataiteilija Mikko Valtosen (1968–2019) retrospektiivinäyttely Syvään päätyyn on esillä Kuopion taidemuseossa 21.5.–18.9.2022. Näyttelyn yhteydessä julkaistaan Anni Valtosen kirjoittama kirja Elämän eränkävijä

“Valtosen omintakeinen taide kommentoi ihmisyyden eri puolia huumorin värittämänä.”

In memoriam

Justin Green piirsi pakkomielteet

Justin Green (1945–2022) kuoli 23. huhtikuuta 76-vuotiaana. Hänet tunnetaan parhaiten teoksesta Binky Brown Meets the Holy Virgin Mary, joka kuvaa voimakkaita uskonnollisperäisiä neurooseja. Seksuaalinen kuvasto hallitsee nuoren Binky Brownin elämää, tekee hän mitä vain.

Muun muassa Philip Rothin romaaneista innoittunut teos oli tunnustuksellisuudessaan aikaansa edellä, vaikka aikalaisista esimerkiksi Kalervo Palsa ammensi samanmoisesta ahdistuksen sammiosta. Greenin lapsuusmuistelot saivat esimerkiksi Art Spiegelmanin kokeilemaan sarjakuvaa omaelämäkerrallisen kerronnan välineenä.

Merkityksestään huolimatta Binky Brownia ei ole

suomennettu, mutta joitain Greenin lyhyitä tarinoita ilmestyi Huuli- ja Jymy-lehdissä 1970-luvulla. Valitettavasti Green ei tehnyt pitkiä sarjakuvia Binky Brownin jälkeen, vaan hän elätti itseään muun muassa kylttimaalarina. Sentään Green piirsi lyhyitä sarjakuvia muun muassa Signs of the Timesiin ja Pulse Magazineen. Niistä on koottu kokoelmat Justin Green’s Sign Game (1994) ja Musical Legends (2004). Kaikesta estottomuudestaan huolimatta Green kuvasi seksuaalisuutta katolisen synnin- ja syyllisyydentuntoisesti. Myöhemmin niinkin erilaiset sarjakuvataiteilijat kuin Robert Crumb, Chester Brown ja Craig Thompson ovat ponnistaneet samalta pohjalta. (VH)

TEKSTI T Vesa Kataisto & Ville Hänninen

Binky Brown Meets the Holy Virgin Mary (1972).

Kemin kunnalliskertomus (1986).

Elämään tuomittu on karannut

Kauneimman kesän alkaessa saapui Kemistä murheellinen uutinen. Sarjakuvaneuvos Keijo Ahlqvist (1955–2022) on poistunut tästä todellisuudesta. Tieto oli pysäyttävä, vaikka ei odottamaton. Keijon eli Keijjon lähipiiri tiesi, miten miestä söi paitsi hivuttava syöpä, myös pettymys maailmantilanteeseen ja lopulta ihmisiinkin. Enää ei ollut syytä nousta, ei barrikadeille eikä edes vuoteesta. Ahlqvist kirjoitti omat muistosanansa:

”Keijo Ahlqvist oli erittäin vittuuntunut kaikkeen ja varsinkin häikäilemättömän epärehelliseen, yhdysvaltalaisjohtoiseen, mutta kaikki kansakunnat läpäisevään alistamis- ja ryöstöpolitiikkaan, jota hän masentuneena katseli kotimaansa noudattavan.”

Kauhajoella syntynyt Ahlqvist muutti 1975 Turkuun opiskelemaan yhteiskuntatieteitä yliopistossa ja kulttuurisihteeriksi Sirola-opistossa. Kotoa peritty tiukka vasemmistolainen asenne sai hänet osallistumaan ja ottamaan kantaa, kaskeamista Turussa riitti.

Liian vakavaksi hän ei silti heittäytynyt, mikä näkyy esimerkiksi Ahlqvistin varhaisimmassa julkaistussa sarjakuvassa “Rotta-Linkren seikkailee” (1979). Siinä vallankumousta tehdään etanolipohjalta.

Elämän seuraava käännekohta oli lähtö siviilipalvelusmieheksi Kemin kulttuuritoimistoon 1984. Paperitehdas- ja sarjakuvakaupungista tuli Ahlqvistille uusi koti, jossa hän omaksui piirtotyöläisen ammatin. Ahlqvistin, Heikki Porkolan, Hannu Sainion ja Ari Kutilan yhteistyö vahvisti Kemin asemaa suomalaisen sarjakuvakulttuurin johtotähtenä.

Sarjakuvamuotoisia kunnalliskertomuksia ilmestyi kaikkiaan yhdeksän vuosina 1986–98. Ohessa syntyi Kemistit-sarjaa kaupungin tiedotuslehteen sekä monenlaisia hyöty- ja tietosarjakuvia Kutilan kanssa. Oleellisimpana näistä oli ensimmäinen suomalainen sarjakuvanteon oppikirja Piirrä sarjakuvaa! (1988). ”Ammatikseni tuli hyötysarjakuvien tekijä, vaikka toki kaikki sarjakuva on hyödyllistä.”

Änkyrä iskee läpi • Ahlqvist ryhtyi tutkimaan, mihin kaikkeen sarjallisilla kuvilla pystyy. Kansan Tahdossa ilmestyi hänen sarjakuvamuotoisia teatteri- ja kuvataidearvostelujaan. Lapin läänin taidetoimikunta myönsi kahdesti apurahaa sarjakuvatyöhön, mikä oli vielä 30 vuotta sitten erittäin harvinaista. Kemin kaupunki muisti Ahlqvistia kulttuuripalkinnollaan 1987 ja 1989.

Vuonna 2000 Ahlqvistin pitkäaikainen haave toteutui, kun Limingan taidekoulussa alkoi sarjakuvalinja. Opettajana Keijjo oli vapaamielinen mutta suorasanainen. Hän usutti oppilaitaan kokeiluihin, perustamaan sarjakuvablogeja ja julkaisemaan paljon. Toisinaan Ahlqvistin pinna saattoi palaa hyvin nopeasti, eikä hän empinyt täräyttää mielipidettään julki. Sydämeltään Keijjo ei ollut ilkeä eikä pitkävihainen opiskelijoita kohtaan, ja hän katui syvästi, mikäli joku pahoitti vakavasti mielensä hänen kommenteistaan. Hän myönsi olevansa änkyrä ja kränääjä, joka piikittelyllään pyrki haastamaan toisen osapuolen, että saisi tästä ”totuuden” ulos.

”Äreästä ja pessimistisestä luonteestaan huolimatta Ahlqvist oli kiitollinen hyvinvointiyhteiskunnan rakentajille, ystävilleen ja hyvälle onnelle: työläisen kakara pääsi taiteilijaksi ja sarjakuvaopettajaksi, mistä hän ei olisi osannut edes pikkupoikana päissään haaveilla. Hän kiittää asiaa edistäneitä tahoja tätä kautta, sillä tuonpuoleiseen hän ei uskonut”, Ahlqvist kirjoitti muistosanoissaan.

Kulttuurirahaston apurahan turvin Ahlqvist jäi virkavapaalle rakentamaan Sarjakuvantekowikiä vuonna 2008. Sivusto ehti paisua varsin mittavaksi tietopankiksi, käsittäen satoja artikkeleita kuvien ja sanojen liitosta. Lopulta tekniset muutokset ja häiriöt tekivät sivustosta mahdottoman ylläpitää. Joitakin sivuja on jäljellä internetin arkistoissa.

Ahlqvist sai sarjakuvaneuvoksen arvonimen 2009 ja vaihtoi Limingassa opettajan aseman kuvataidelinjan opiskelijaksi opintovapaan turvin. Vuonna 2015 hän teki saman tempun omalla sarjakuvalinjallaan. Opettajan asenteestaan hän ei silti luopunut, mikä johti toisinaan kiivaisiin keskusteluihin.

Mikä minä luulen olevani? • Jatkuvasta oppimisesta kiinnostuneen Ahlqvistin tärkeimmäksi työvälineeksi tuli puhelin, jonka ruudulle hän piirsi loso sia, aforistisluontoisia sarjakuvia ja latasi ne sitten nettiin. Hän myös luki paljon ja antoi asenteensa näkyä Facebook-sivullaan. Keijjo oli taitava tulkitsemaan ihmisiä, mutta piti päänsä eikä lähtenyt veljeilemään, toisinaan ei edes itsensä kanssa. Eilisen Ahlqvist sai tuta tämän päivän Keijjolta.

Jäätyään eläkkeelle 2017 Ahlqvist jatkoi Suomen kiertelyä punaisella pakettiautollaan. Keijjo saattoi yllättäen ilmestyä mitä erilaisimpiin tapahtumiin ja tilanteisiin, yleensä sarjakuviin ja kuvataiteisiin liittyviin. Yhtä nopeasti hän kaikkosi paikalta, saapuen pian taas uuteen kohteeseen. Silloinkin kun häntä ei näkynyt, tuntui monesti kuin Keijjo olisi ainakin hengessä paikalla.

Monesti Ahlqvist valitteli, ettei hänen sarjakuviaan ”haluta” julkaista. Lopulta teoksia tuli tiiviissä tahdissa kolme, K ei joo (2019), Kaunakirja (2019) sekä Taide (2022), jossa Keijjo purkaa mielipiteensä siitä, miksi itseilmaisu on äärimmäisen tärkeää. Marraskuussa 2021 diagnosoitu ruokatorven syöpä aloitti lopullisen lähtölaskennan. Ahlqvist päätti jättäytyä palliatiivisen hoidon varaan.

”Ahlqvist kuoli onnellisena, sillä terveydenhuoltojärjestelmä ymmärsi hänen tarpeensa, ei tyrkyttänyt tuskallisia hoitojaan vaan järjesti loppuelämää pehmentävän lääkityksen. Keijo Ahlqvist kuoli tyydytyksekseen narkomaanina.”

Keijjon päätös ”karata” pois tuo mieleen hänen kotimökkinsä Kiikalassa ja katkelman Lauri Viidan runoelmasta Onni:

Kaita polku kaivolta ovelle nurmettuu. Ikkunan edessä pystyyn kuivunut omenapuu.

Reppu naulassa ovenpielessä, siinä linnunpesä. Kun olen kuollut, kun olen kuollut. Kesä jatkuu. Kesä.

Vaikka Keijjo on poissa, hänen läsnäolonsa tunne säilyy. (VK)

Tuhannen planeetan kuvittaja

Science Fiction -sarjakuvan uudistaja Jean-Claude Mézières kuoli 23. tammikuuta. Kuvittaja ja sarjakuvataiteilija Mézières (1938–2022) sai innon piirtämiseen seitsemän vuotta vanhemmalta isoveljeltään. Nähtyään tämän piirroksen julkaistuna lehdessä ammatinvalinta oli selvä.

Mézières ihaili Hergén Tinttiä ja erityisesti Franquinin Piko ja Fantasio -albumia Mustat hatut. Sen cowboy-juoni innoitti piirtämään lännensarjakuvia, eikä Mézières olisi halunnut enää muunlaisia tarinoita tehdäkään. Sarjakuvantekijöillä ei vielä tuolloin ollut koulutuslinjaa, joten Mézières aloitti tekstiili- ja tapettisuunnittelijan opinnot taideteollisessa koulussa. Samalla hän tutustui toiseen tulevaan sarjakuvajättiläiseen eli Jean Giraudiin. Siinä missä Mézières halusi piirtää villiä länttä, Giraudia kiinnosti sci . Kohtalo päätti aluksi toisin.

Ystävyys käsikirjoittaja Pierre Christinin kanssa oli vielä vanhempaa perua. He olivat tavanneet jo pikkulapsina kotitalojensa kellarissa, suojautuneina saksalaisten pommituksilta. Kun Mézières vapautui armeijasta, hän pääsi viimein matkalle unelmiensa Amerikkaan, jossa Christin tuolloin opetti surrealismia Utahin yliopistossa Salt Lake Cityssa.

1960-luvun puolivälissä Mézières työskenteli pari vuotta karjatiloilla kokien aidon cowboy-elämän kaikki puolet. Rahapula ja viisumiongelma pakottivat hänet takaisin Ranskaan. Se järjestyi Giraudin avulla, joka hankki Mézièresille sarjakuvatöitä Pilote-lehdestä.

Hän sai piirrettäväkseen käsikirjoituksia muun muassa Frediltä, mutta turhautui koska tekstit olivat liian tarkkoja, eivätkä jättäneet tilaa omalle mielikuvitukselle. Hän alkoi ideoida omaa sarjakuvaa. Länkkäreitä oli Pilotessa ja markkinoilla jo tarpeeksi, joten Christin ehdotti science ction -sarjaa. Mézières ei ollut erityisen perehtynyt aiheeseen, mutta luki opiskelumielessä joukon alan klassikoita. Välittömästi Mézières ja Christin päättivät tehdä täysin päinvastaisia tarinoita. Päätoimittaja René Goscinny ei ollut kovin kiinnostunut sci stä, mutta antoi luvan yrittää. Lokakuussa 1967 alkoi ilmestyä ensimmäinen Valerian-seikkailu Pahat unet. Tulevaisuuden Galaxityn uskollinen käskyläinen, aika-avaruusagentti Valerian päätyy maapallon keskiajalle, ja kohtaa siellä luonnostaan taidokkaan Laurelinen. Alusta lähtien Laureline oli vapaa sielu, jota ei komenneltu. Vastapari toimi niin hyvin, että Laureline

muuttui vakiohahmoksi. Syntyi huikea sarja seikkailuja, joissa käsiteltiin enemmän tai vähemmän peitellysti myös ajan ilmiöitä, kuten sosiaalipolitiikkaa, feminismiä ja saastumista. Sarja menestyi nopeasti, ja Mézièresin piirrostyyli alkoi irrota esikuvista. Piirtämisen ohella hän teki lyhytelokuvia ja valokuvareportaaseja esimerkiksi Amerikasta.

Nähdessään George Lucasin Tähtien sodan Mézières ällistyi, ilahtui ja lopulta vihastui. Niin selvästi oli Lucasin lavastusryhmä ”ottanut vaikutteita” Valerian ja Laureline -albumeista. Lainailu jatkui entistä selkeämmin Imperiumin vastaiskussa ja Jedin paluussa. Toki myös Christin ja Mézières olivat hyödyntäneet esimerkiksi Stanley Kubrickin Avaruusseikkailu 2001 -kuvastoa. Silti, Lucasin elokuvien vuoksi Valerian ja Laureline päätyivät seuraavaksi meidän aikaamme Pariisista Kassiopeiaan -albumissa (1980). Avaruuden ihmeiden tutkiminen sai toviksi jäädä vähemmälle.

Tekijät kävivät joitakin kertoja Suomessa. Ensimmäisen kerran Mézières vieraili 1981 Piirtäjäpäivillä Helsingissä. Mézières ja Christin pitivät piirrosseminaarin Taideteollisessa korkeakoulussa 1991 ja 1998. Christinin vierailtua Kemin sarjakuvapäivillä Rajoilla-albumiin (1988) päätyi kohtaus, jossa Valerian ja Laureline piipahtavat Lapissa tutkimassa

Tšernobylin onnettomuuden seurauksia.

Lapsuudesta asti Mézièresin ja Jean ”Moebius” Giraudin sarjoja fanittanut Luc Besson palkkasi molemmat lavastus- ja hahmosuunnittelijoiksi Viides elementti -elokuvaansa. Projekti venyi rahoituksen puuttuessa, joten Mézières käytti osaa piirroksistaan Vallan piirit -albumissa (1994). Elokuva valmistui lopulta ja oli suuri menestys. Sen innoittamana Besson pääsi suunnittelemaan ”oikeaa” Valerian ja Laureline -elokuvaa, joka valmistui 2017, sarjan 50-vuotisjuhlavuonna. Valerian and the City of a Thousand Planets on visuaalisesti huima teelmys, mutta albumeiden kirjallinen nerokkuus ei Bessonin tulkintaan yltänyt. Elokuvasta tuli Ranskan elokuvahistorian suurin taloudellinen oppi.

Mézières ja Christin päättivät saattaa sarjansa loppuun. Aika aikaansa edellä -albumi ilmestyi 2019. Mézières piirsi viimeisen kuvan Laurelinesta 2020. Se on mukana kattavassa L’art du Mézières -teoksessa, joka ilmestyi viime lokakuussa. Tekijä ilmoitti sen jäävän viimeiseksi kirjakseen – ja piti sanansa. (VK)

Luc Besson: Valerian and the City of a Thousand Planets, 2017.

Rajoilla (Sur les frontières), 1988.

Brooklynista kosmokseen (Brooklyn Station, Terminus Cosmos), 1981/1989.

Edeltämme menneitä

Vuosi 2022 on ollut hyvin kolea myös sarjakuvaalalle. Yksi sukupolvi on hupenemassa nopeaa tahtia.

Neal Adams (1941–2022) muistetaan erityisesti siitä, että hän palautti Batmanin takaisin varjoihin 60 - luvun vitsailevan tv - sarjan jäljiltä. Adams tunnettiin ankarana mutta isällisenä sarjakuvakouluttajana sekä tekijänoikeuksien puolustajana. Hänen erikoiset geologiset teoriansa päätyivät myös osaksi Lepakkomiehen saagaa. Adamsin minisarjaa Batman: The Odyssey pidetään yhtenä omalaatuisimmista viittaritarin tarinoista.

Varjoihin siirtyi toinenkin Batman-tekijä, Eisnerpalkittu Tim Sale (1956–2022), jonka kädenjälki näkyy esimerkiksi hittisarjassa Batman: The Long Halloween

Haimasyöpä vei veteraanitekijä George Perezin (1954–2022), joka edellämainittujen tapaan piirsi pikkutarkalla tyylillään sekä Marvelin että DC:n sankarihahmoja. Perezin erikoisalaa olivat supersankaritiimit, kuten Teen Titans, Ihmeneloset ja Kostajat.

Britti Alan Grant (1949–2022) kirjoitti Batmaniakin, mutta ennen muuta hänet tullaan muistamaan 2000AD-lehden kieron humoristisista tarinoista. John Wagner ja Grant laativat suurimman osan Judge Dreddin alkuaikojen parhaista rymistelyistä. Myöhemmin Grant menestyi hienosti Simon Bisleyn kanssa visioidulla Lobolla. Parodia ja satiiri sekä poliittinen epäkorrektius hehkuivat Grantin käsikirjoittamissa sarjoissa.

Manga - artisti Kazuki Takahashi (1941–2022) menehtyi epäselvissä oloissa sukellusretkellä. Hänen teoksensa Yu-gi-oh! (Pelien kuningas) alkoi sarjakuvana, kehittyi edelleen animesarjoiksi sekä maailman myydyimmäksi keräilykorttipeliksi. Yu-gi-oh! -kortteja on myyty maailmalla 25 miljardia kappaletta. Kriitikko, sarjakuvahistorioitsija ja piirtäjä Robert C. Harvey (1937–2022) oli muun muassa The Comics Journalin pitkäaikaisin kolumnisti (1980–2022). Itseoppinut piirtäjä oli myös arvostettu äidinkielen opettaja, joka väitteli tohtoriksi sarjakuvajournalismin ja freelance-pilapiirtämisen ohella. Harvey kirjoitti 13 arvostettua teosta sarjakuvista. Niissä hän esitteli satojen sarjakuvantekijöiden elämäkerrat. Tunnetuimpia hänen kirjoistaan ovat The Art of the Funnies (1994) ja sen jatko-osa The Art of the Comic Book (1996). (VK)

Neil Adams: The Sentinels Live!, X-Men #57 (1969).

George Perez: The Avengers #167 (1978).

Puu PÄÄhattu

Piirros: Pertti Jarla.

Vuoden 2022 Puupäähattu Harri “Wallu” Vaaliolle

”Piirrän, mitä tykkään niille, jotka piirroksistani tykkäävät!”

Valokuva: Henry Söderlund

Vesa Kataisto

Mikrokivikauden 20-vuotisjuhlan kunniaksi vuonna 2005 kaivettiin piirtäjäkin esiin.

Suomalaisen sarjakuvan maastossa ei ole monta sarkaa, jota Harri ”Wallu” Vaalio ei olisi kyntänyt. Luokanope aja, sarjakuvapiirtäjä, tai aja ja graa kko ovat nimikkeistä päällimmäisiä. Hän on tehnyt ja julkaissut sarjakuvia jo 1970-luvun puolivälistä lähtien ja ollut edelläkävijä esimerkiksi digitaalisen sarjakuvan kehi äjänä.

Wallun tunnetuimpia sarjoja ovat Punaniska, Mikrokivikausi, KyöPelit, Hessu-kissa ja Lämsänperäläiset. Pysyäkseen leivässä sarjakuvantekijän on taivu ava moneen suuntaan, ja niinpä sarjojen aihepiirit ovat vaihdelleet suuresti. Eläinhahmoja löytyy tuotannosta paljon, Rotista ja Ötököistä aina Ransun pelastuskouluun ja Disneyn Nalle Puhiin. Kaikki alkoi perinteisesti ankasta.

– Äidin piti lukea mulle Aku Ankkaa, mitä hommaa hän suuresti inhosi, koska lehdessä oli kummallisia sanoja, joita hänkään ei aina ymmärtänyt. Asterix innoi i minut omien sarjakuvien tekemiseen. Asterix ja Kleopatra -albumin

kannessa ollut aineslue elo tussin määrästä keskikaljaan toi oivalluksen, e ä tämän on oikeasti tehnyt joku ihminen eikä kone.

– Sarjakuvien julkaiseminen ei ollut ensimmäisenä mielessä, koska silloin ei ollut julkaisua, johon olisin sarjojani tarjonnut. Sen puolen hoiti äitini, joka minulta kysymä ä alkoi lähetellä sarjojani lehtiin, esimerkiksi Kulu ajaan. Sarjani palaute iin, koska heillä ei ollut tekniikkaa painaa niitä. O set-painojen tulo 1970-luvun alussa muu i tilanne a, kun piirroksista ei tarvinnut tehdä omaa peltiään, Wallu muistelee.

– Asterixit ostin salaa itselleni joululahjoiksi, ja niiden myötä aloin kiinnostua muutenkin sarjakuvista. Löysin Sarjis-lehden, ja osallistuin siinä järjeste yyn ”Piirrä lumimies” -kilpailuun. Häiritsin Sarjiksen päätoimi aja Veikko ”Joonas” Savolaista muutenkin liikaa. Lähetin sarjakuviani toimitukseen noin kerran viikossa, ja Joonas palau i ne aina kertapake ina. Ohje seurasi mukana: ”Piirrä rauhallisemmin, ja yritä teh-

Sarjainfossa ilmestynyt Odotan-sarjakuva vuodelta 1978.

dä yksi hyvä sarjakuva, jonka voisimme julkaista!” Jossakin vaiheessa huomasin, e ei Joonas enää jaksanut vastata minulle, joten hän delegoi vuoron Tarmo Koivistolle. Se oli arvokasta kirjeenvaihtoa nuorena.

– Tieto Suomen sarjakuvaseurasta tuli meille maalle jonkin mutkan kau a. Liityin heti, kun sain asiasta vainun. Minulla on tallella aivan alkupään Sarjainfoja, lehtimuotoisia, ei kuitenkaan ekoja monistenippuja. Sarjainfossa julkaistiin ensimmäinen oma sarjani ”Odotan”, sellainen tupakan vastainen ju u, heh. Se on julkaistu myös Ruututarha-kirjassa (Otava 1983). Myös Non Stopissa julkaistiin lukioiden sarjoja. Kilpailimme Pen i Nuortimon kanssa, kumpi saa enemmän ju ujaan siinä julki, ja minä voitin!

– Ope ajankoulutuslaitoksen aikana piirsin Huuli-lehteen. OKL:ssa tein joka viikko sivun Irmeli-sarjakuvaa laitoksen tapahtumista, menin monistuskoneelle ja run asin ulos 50 kopiota.

Myin niitä 50 pennillä kappale. Usein se, joka oli viikon sarjan päätähtenä eli töppäillyt pahiten, osti koko painoksen, e ei hänen tarvinnut kestää huumoriani! Tätä tein vuosien 1976–79 välisenä opiskeluaikanani. Kun hilja ain kävin kurssitapaamisessa, siellä oli jollakulla kokonainen nippu näitä sarjojani.

– Oma kurssini ei ollut polii inen, mu a luonnonsuojeluhenkinen kyllä. Tiesimme tarkkaan esimerkiksi Koijärven tapahtumat. Porukassamme oli kaikenlaisia rehupartoja ja sarjakuvapiirtäjiä, tämmöisiä omituisia. Myöhemmillä kursseilla meno taas palautui pukuihin ja a aseasalkkuihin. Oli muusikoitakin, kuten Nolo & Rähjässä ja Mummi kutoossa vaiku aneita soittajia. Siellä tehtiin jopa single Okl-blues, joka oli ensimmäinen laatuaan laitoksen toiminnan aikana. Tein siihen kannet.

Vuonna 1977 Wallu aloi eli sanatonta Armas-strippisarjaa. Saatuaan ope ajan paikan

kotiseudultaan Kärkölästä Wallun sarjan hahmogalleria alkoi laajentua, ja sen nimeksi tuli Lämsänperäläiset. Myös koulumaailma tuli osaksi sarjaa. Koulujutut ovatkin yksi hänen sarjojensa keskeisistä teemoista, kuten esimerkiksi Pasisarjassa, joka syntyi (luvalla) erään oppilaan toilailuista.

Kulttuurikuvien tekijäksi

Yksi seinämaalauksena toteute u Armas-strippi somisti usean vuoden ajan Kemin jäyhää kaupunkikuvaa. Wallu oli aktiivinen Kemin-kävijä ja tekijä heti sarjakuvapäivien alusta alkaen. Verkostoituminen piireihin kiihtyi.

– Kemin sarjakuvakilpailun myötä tutustuin Rauli Nordbergiin. Minä voitin, mu a EteläSuomen sanomat hehku i otsikossaan: ”Rauli Nordberg tuli kolmanneksi!” Nordbergin isä kun oli lehden toimituspäällikkö. Se harmi i silloin hemmetisti, Wallu nauraa.

– Tutustuin pian paremmin Rauliin, kun hän alkoi myymään sarjojani Kalletuotanto-syndikaa insa kau a. Rauli tuli sanomaan, e ä lopeta open hommat, hän ryhtyy myymään tuotantoasi. Hän si en kauppasi Lämsänperäläisiä, Pasia ja Ro aa, mitä milloinkin ihan rii ävästi, e ä pystyin elämään niiden tuotoilla. Kemin kisaan osallistuin ahkerasti, tuloksena kaksi ensimmäistä ja kaksi toista sijaa, kerran kunniamaininta sarjalla, jossa Nalle-karhun toiveesta vesi muu uu hunajaksi. Sen olin aluksi tehnyt Nalle Puh -tarinaksi. – Kun ei alkanut kuulua mitään, piirsin sen uusiksi Kemiä varten. Kohta se julkaistiinkin myös alkuperäisenä versiona Nalle Puhissa.

Nalle Puhia Wallu piirsi 11 sarjan verran 1986–88, kunnes Disney-korporaatio lope i yhteistyön visuaalisten erimielisyyksien takia.

– Palkintojen innoi amana päätin, e ä nyt ruvetaan amma ilaisiksi ja julkaisin neljä albumia omia ”Kul uurikuvasarjojani”. Ne olivat katsauksia kunkin vuoden tuotantooni. En ajatellut sisällön kannalta muuta kuin e ä nyt pistetään tarjolle mahdollisimman monipuolinen mellakka sarjakuvia. Se osoi autuikin tehokaaksi ratkaisuksi. Pääsin tekemään lyhytikäiseksi jäänee-

seen OK Rock Magazineen Rokratio-sarjaa. Olin siinä koko ajan Suosikin Nyrok Cityn eli Mauri Kunnaksen sarjan varjo. Päätoimi aja toivoi, e ä piirtäisin kuin Kunnas, olisin kuin Kunnas, ja kun en ollut, olin koko ajan pinteessä. Olen vähän liian laaja-alainen musiikki-ihminen, mulle rock oli vain yksi osa sitä. Siinä kohti olin vähän väärässä paikassa.

– Tietokoneiden kanssa natsasi paremmin. Jo OKL:n aikaan ostimme videopelit ja pelasimme tennistä eli pingpongia kaiken aikaa. Lauri Kotilainen, Tecnopressin perustaja ja loistava toimi aja, tuli poikiensa kanssa sarjakuvakurssilleni Lohjalle. Hän kysyi, piirtäisinkö hänelle Prosessori-, Hi - ja Tietokone-lehtiin, ja minähän myönnyin heti. Alkuun en tiennyt tietokoneista mitään, mu a olin kiinnostunut, muuten en olisi lähtenytkään.

– Ensin tein vain kuvituksia. Si en aloin ajatella, e ä eihän nämä riitä, koska nuoriso haluaa lukea sarjakuvia. Päätoimi aja oli sitä miel-

tä, e ä ei missään tapauksessa. Sanoin, e ä ootas mä näytän. Tein kuusi puolen sivun strippiä ja annoin hänelle, ”kato, nää on hyviä”. ”Ei käy, meidän lehti on asialehti.” Nippu jäi Kotilaisen pöydälle. Luulin, e ä koko urakka meni hukkaan, mu a si en kävi niin, e ä puolen sivun ilmoitus peruuntui ja tilalle piti saada äkkiä jotain. Lukijapalaute oli niin hyvää, e ei enää ollut puhe akaan e ä sarjaa ei jatke aisi.

– Mikrokivikau a oli helppo lähteä tekemään, koska siirryin pian myös tai ajaksi, ihan omakustanteideni tarjoamalta osaamispohjalta. Sillä amma itaidolla ryhdyin tai amaan. Äkkiähän siinä oppi tekemään, helvetillisten virheiden kau a. Saksitaitolla mentiin, nykyään harva taitaa enää edes tietää millaista se on. Siitä homma kehi yi. Tämä tapahtui vuonna 1985, jolloin uskalsin jä ää ope ajan hommat tauolle. Tecnopress myytiin Sanomille, joka alkoi julkaista myös MikroBi iä. Olin ensimmäinen Sanomille työskentelevä tai aja, jonka lehdet menivät kokonaan sähköisenä versiona painoon. Pelit-lehdellä oli erikoissopimus, e ä sain ohi aa perinteiset latojat ynnä muut. Olen siis suuren työ ömyysaallon aloi aja…

– Pienlehtiä tehtiin jo silloin paljon digitaalisesti, mu a Sanomissa oli eri meininki. Osa

painoväestä ei suostunut siirtymään digiin, ja siitä seurasi monia murheellisia tarinoita. Jotkut ovat sopeutuneet, ja itsekin piirrän edelleen siveltimellä. Kun teen kotona omilla välineillä, en näe mitään syytä vaihtaa kokonaan digitaaliseen piirtämiseen. Piirrän tälläkin hetkellä kaikkien kuvieni pohjat käsin. On minulla Wacom ja sellaisia, mu a ne lojuvat yleensä nurkassa. IPadia käytän enemmän nykyään, kun se on sellainen monityökalu, mu a sitäkin hyvin vähän. Rakastan sitä tunne a, kun rähmään paperin ja siveltimen, sivellinkynän, minkä milloinkin kanssa. Vanha ihminen kun olen.

Punaniskalla koreasti

– Elin 1980- ja 1990-luvut leveästi graa kon hommissa piirtäen. Olen aina ollut kiinnostunut vähän liian monesta asiasta yhtä aikaa eli en voi sanoa eläneeni vain piirtämällä. Hesarin aikaan tuloni toki tulivat enimmäkseen siitä ja tai amisesta. Kiihkeimmässä vaiheessa taitoin sekä Pelit- e ä MikroBi i-lehtiä ja piirsin seitsemän kertaa viikossa ilmestyvää sarjakuvaa. Eli 25 vuo a elätin kaikella roskalla itseni, Wallu myhäilee.

– Nordbergilla oli Lahden paikallisradiossa kantri-ohjelma Punaniska, joka tarvitsi tunnus-

Wallun Nalle Puh, 1987.

hahmon. Minä piirsin Raulista karikatyyrin, ja siitä lähti idea tehdä lännensarjakuvaa. Se oli ensimmäinen sarjani joka suunniteltiin huolella ennakkoon. Kehi elimme siihen hahmot ja niille toimintaa. Rauli kirjoi i, minulle jäi vain piirustuspuoli. Piirtäminen olikin paljon hauskempaa kuin tekstin keksiminen.

– Kun Punaniska oli saatu yksinoikeudella Hesariin sekä strippinä e ä sunnuntaisarjana, Sanoman lehtipuoli oli helppo saada mukaan. Olin tehnyt huvikseni pidemmän Punaniskasarjan, ja koko ensimmäinen albbari oli melkein valmiina. Esi elimme ideamme: ”haluaisimme tehdä tämmöisen roskalehden”, eli ei mitään hienoa albumia vaan amerikkalaistyylinen, käsissä kuluva halpa rutisko. Tiesimme, e ei sarjamme ole mitään taide a vaan hauskaa. Punaniska-lehti julkaistiin, mu a koska sanoman osastot eivät kommunikoi keskenään, se yllä i Hesarin toimituksen. Siellä pääte iin poistaa sarja Helsingin Sanomista heti. Lehtipuolella kiroiltiin karkeasti, e ä miksi helkutissa sarjan paras mainospaikka tapetaan!

Hauskaa oli hetken aikaa, mu a si en myyntiluvut kävivät niin pieniksi, e ä R-kioskin taholtakin ihmeteltiin e ä miksi yhä tee e tätä. Lehtipuolen vastaava Riku Perälä painoi kuitenkin eteenpäin, e ä tämä on hyvä lehti ja me tehdään

sitä. Toki loppupään numeroista näkee, e ä meltäkin alkoi usko loppumaan.

– Mu a sarjakuvantekijäkaverit tykkäsivät työtilaisuudesta, halusimme julkaista monipuolista tavaraa. Esimerkiksi Juba ja Timo Kokkila lähtivät heti mukaan, kun pyyde iin. Punaniskaa ilmestyi Sanomilta 15 numeron verran, kuudestoista oli Juban sooloalbumi (Pancho Villan nahkahousut, Arktinen Banaani, 1997), seitsemästoista ilmestyi saksaksi (Redneck, Der Mann mit der goldener Stimme) ja kahdeksastoista on Lahdessa toteutetun musiikkirevyyn Marilynin soi orasia oheisteos.

– Arvokas villin lännen kul uurin edistämistyö jatkuu edelleen! Lapsuudesta muistan Pecos Billin vuosikirjat 1950-luvulta vuoteen 1961 asti. Se mielly i minua enemmän kuin Tex Willer. Enhän minä oikeasti tiedä mitään villistä lännestä, tiedän vain italialaisen näkemyksen siitä.

Eturivin miehiä

Muun ohella Wallu on ollut toteu amassa yli 20 sarjakuvanäy elyä. Näihin kuuluvat Eurooppaa kiertäneet vientinäy ely B.D. FIN, Länsimaisen sarjakuvan historia (Murmanskissa ja Tallinnassa), BD@ – Sarjakuva ja moderni teknologia, Ruutukaava kuplii – arkkitehtuuri suomalaisessa

Punaniska, ”laulava” cowboy.

Hessu-kissa, Lastenmaa 1995.

sarjakuvassa sekä Mikrokivikausi IT/E.A. Tekniikan museossa.

– Kansainvälisten näy elyiden tekoon lähdin arkkitehti Kalervo Pulkkisen johdolla. Kun Kalletuotanto teki konkurssin, Pulkkisen Laakisarjat jatkoi. Näy elyt olivat hänen käsialaansa, minä vain roikuin siinä mukana. Onhan se ollut hienoa käydä näy ämässä sarjakuvia maailmalle, esimerkiksi Angoulêmen matkasta jäi todella hauskat muistot. Katso iin, e ä taulut tulivat linjaan ja suoraan, kun suomalaiset ovat to uneet tuijo amaan kuvia matkan päästä. Ranskalaiset puolestaan nappasivat kiinni tauluihin ja ryhtyivät lukemaan niin e ä telineet vain heiluivat. Mu a siis lukivat sarjoja, ja mielestäni niin voisi toimia Suomessakin, e ei vain katsella sarjakuvia kuin tauluja.

Sarjakuvantekijät ry:n puheenjohtajana Wallu toimi alan myrskyisinä vuosina 2003–13. – Ryhdyin hommaan, koska Juhani Tolvanen on hyvä suostu elemaan. Puheenjohtajuuteni aikana koko julkaisumaailma meni perseelleen, kun lehdillä alkoi mennä todella huonosti. Tai nykyiseen tilanteeseen verra una vielä hyvin,

mu a tuhon enteet olivat näkyvissä. Keski yminen kiihtyi hurjasti, paikallislehdet myytiin pois. Viimeinen piikki oli Sanomien ”avustajasopimus”, jossa sanotaan suurin piirtein, e ä kaikki oikeutesi menevät heille, ”jo a he voivat paremmin puolustaa tekijänoikeuksia”!

– Itsekin puolustin niitä hyvin, en antanut tekijänoikeuksiani. Piirsin sarjakuvan, jossa kaikki jutut oli ote u suoraan siitä sopimuksesta. Si en vastapuoli alkoi väi ää, e ei me tätä tarkoite u! Se oli mielestäni huikeaa, kirjoi ivat sopimukseen asioita, joita eivät tarkoita! Suostuin ainoastaan sellaiseen versioon, joka koski vain tai oa, ei piirroksiani. Olin hetken aikaa ainoa tai oa tekevä freelanceri, kunnes joku isompi Sanoman pomo tutki asioita ja pää i, e ä minut korva aisiin kuukausipalkkaisella talon työntekijällä. Pelit-lehden päätoimi aja ei tätä hyväksynyt, ja koko Sanomien amma iosasto oli minun puolellani. Aika yllä ävää, kun en kuulunut mihinkään amma ilii oon. Sain jäädä, ja olin vielä puoli vuo a. Si en talon ilmapiiri meni sellaiseksi, e ä tympäännyin ja palasin luokanope ajaksi.

– Jatkan toisille kustantajille siirtyneissä MikroBi i- ja Pelit-lehdessä, johon muun muassa kirjoitan sarjakuva-arvostelupalstaa. Koska tykkään sarjakuvista, käytännössä mainostan niitä. Nostan esiin niitä, joista pidän. Onneksi tykkään sellaisista sarjoista, jotka osuvat Pelit-lehden pirtaan, makuni on tämmöinen vanhan miehen klassinen, NonStop ja Ruutu-pohjalta, ja myös kotimaisia nostan mielelläni, Wallu muistu aa.

Sarjakuvien tekeminen pysyy Vaalion suvussa Wallun veljenpoikien Kain ja Anssin kau a.

– Kaitsu yllä i esi elemällä 200-sivuisen, mangatyylisen sarjan, jonka hän oli tehnyt omaksi huvikseen. Itse väitän olevani parhaimmillani lyhyissä tarinoissa. Jos lähtisin tekemään pitkää ju ua, minulla pitäisi olla käsikirjoi aja. En ole pitkien tarinoiden kertoja, vaan enemmän hetkien havainnoija.

– Lämsänperäläiset, lähes sanaton sarja, on mielestäni kaikkein ominta tyyliäni. Voi kertoa tarinan sanomatta mitään. Sen olen tehnyt kokonaan itse. Esikuvana olivat Buster Keatonin mykkä lmit, ja ennen muuta Tarmo Koiviston Sarjiksessa julkaistu “Paluu alkuun” -tarina (myös Ruututarhassa). Siitä syntyi sarja Apina Kapina, jonka ideointia avustin loppuvaiheessa, kun Tapella oli muita kiireitä.

Kritiikkiä Sanoma-sopimuksesta.

ja rmat ovat usein innostuneet tilaamaan lisää. Tunnuskuvia, videoita, kalsareita, pipoja vauvoille…

– Hessu-kissa on toinen kokonaan oma juttuni, mu a se puolestaan lähti liikkeelle oppilaistani, jotka toivat minulle kissan. Samaan aikaan minulta kysy iin, tekisinkö Kirjapajalle lastensarjakuvan. Hessu-jutut ilmestyivät muutaman viime vuoden ajan uusintoina, mu a nyt jatkan sitä taas.

– Viimeaikaisin yhteistyö eli Ihana luonto -sarja lii yy Janakkalan kunnan markkinointiin. Olen tehnyt heille kampanjakuvia kunnan tunnushahmosta, ilveksestä. Kunta tilaa minulta yhden kuvan jotakin paikallista rmaa varten,

– Kamala luonto on puolestaan Janakkalan kunnanjohtajan lempisarja, ja hän kysyi tunnenko sarjan tekijät. En niinkään tuntenut, mu a olin toki tavannut Marja Lappalaisen ja Jarkko Vehniäisen. Siitä se lähti. Ensin hyväksytin ideat kunnalla, si en lähetin ne Jarkolle, joka puolestaan ei hyväksynyt niistä yhtään. Lopulta Jarkko teki viiden stripin sarjan lähes kokonaan itse. Prosessi oli mutkikas mu a hauska, toivo avasti saamme tehdä Janakkalaan lisää ju uja. Sanomien sopimussotkujen jälkeen Wallu on vähentänyt sarjakuvien tekoa. Kokonaan hän niistä tuskin ikinä luopuu, tai kuten itse toteaa: ”Mä piirrän sarjakuvia niille, jotka kehuvat minua.”

Harri Vaalio

Syntynyt 1956 Kärkölässä, asuu ja työskentelee Halkiassa, Pornaisissa.

Ope aja, sarjakuva- ja pilapiirtäjä, graa kko, tai aja.

Luokanope aja, OKL Hämeenlinna 1979

Strippisarjoja:

Ihana luonto (Janakkalan kunta, yhdessä Jarkko Vehniäisen ja Marja Lappalaisen kanssa, 2021)

J. Pukki (2015)

Ransun pelastuskoulu (2012)

Matkalla (väritys Anssi Vaalio, Atean intranet 2011–2013)

O o ja Laina (2011–2012)

Fingerhope (2010–2013)

Kissojen valtakunta (2009–2010)

Evankeliumi Luukkaan mukaan (2008)

Jyty äret (2008–2012)

Punaniska (käsik. Rauli Nordberg, 1990–93)

Viheriöiden Punaniska (käsik. Rauli Nordberg, 1998–2003)

Punaniska: Marilynin soi orasia (käsik. Rauli Nordberg, 2010)

Hapsutakki (käsik. Kaarina Luoto, 1990–93)

Ro a (käsik. Rauli Nordberg, 1982–86)

Ötökkä (1986-1987) (2. palkinto Kemin sarjakuva-kilpailussa 1987)

Pasi (1980-2000, Hesarissa Viivin ja Wagnerin kesätuuraaja 1999)

Armas = Lämsänperäläiset (1977–2012)

Sarjakuva-albumeja:

Punaniska: Marilynin soi orasia, musiikkirevyy -nuo ipainos (Käänteenpaikka ky, 2020, käsik. Rauli Nordberg) ja albumiin lii yvä CD-levy (Tilu Lilu Records 2021)

Hyvä Suomi! (Mäntykustannus Oy, 2008)

Kissan pizza (Kirjapaja, 2002)

Pasi-albumisarja #1-3 (PTK ry., 1997)

Punaniska-albumisarja #1-15 (Sanoma, Helsinki Media 1993–97, käsik. Rauli Nordberg + muita tekijöitä)

Redneck: Der Mann mit der Goldenen Stimme (Zwerchfell-Verlag, Saksa, 1993, käsik. Rauli Nordberg)

Die Grosse Liebe und andere komische Sachen von Wallu (Zwerchfell-Verlag, Saksa, 1990)

Kaiken takana on nainen (Tecnopress Oy, 1989)

Urheilijan terve päivä (Kirjapaja, 1989)

Hessu-kissa ja hiiri Pikkula (Kirjapaja, 1987)

Taneli: Elämää karkkipäivän jälkeen (yhdessä R. Nordbergin, T. Tammen ja K. Luodon kanssa, Poikien Keskus ja Kirjapaja, 1986)

Maailman jännin päivä (Poikien Keskus ja Kirjapaja, 1986)

Sivistä itseäsi, Ro a (yhdessä Rauli Nordbergin kanssa, Wallu & Rallu 1986)

Lämsänperäläiset (Wallu, 1985)

Apinan vuosi (Elokuvatuo ajat Oy, 1983)

Wallun kul uurikuvasarjoja #1–4 (Wallu, 1981)

Palkintoja:

Kemin sarjakuvakilpailu: 1. palkinto 1980, 1. palkinto 1981, kaksi toista sijaa ja kunniamaininta.

Sarjakuvaneuvos, Suomen sarjakuvaseura, 2014

Puupää-ha u, Suomen sarjakuvaseura, 2022

Vastuita:

Sarjakuvantekijät ry., puheenjohtaja 2003–2013

Kuvi ajat ry., hallituksen jäsen 2010–2011

www.hessukissa. www.mikrokivikausi.

Hatut päästä

Puupäähattua on jaettu 50 vuoden ajan. Sarjakuvaneuvos Ville Hänninen pohtii, mistä palkinnossa on kyse.

Kuva: Petteri Tikkanen

Ystävät, toverit, keskityn puhumaan Puupääha u-palkinnosta, sen merkityksestä ja olemuksesta. Jo a tämä on mahdollista, pitää palata kauas. Meidän muinaiset roomalaisemme elivät 1960- ja 1970-luvuilla.

Nykyään aikakaudesta puhutaan vähemmän kuin ollessani nuori, suuret ikäluokat ovat hitaasti menossa mailleen. Jos ajasta puhutaan, näkökulmat ovat usein raja uja tai puhtaan polii isisia. Se on harmi. Kanna aisi taas havahtua huomaamaan kuusikymmenluvun ja kuusikymmenlukulaisuuden kul uurinen merkitys.

1960-luvulla Suomi siirtyi suhteellisen nopeasti kirkko-Suomesta kohti pohjoismaista hyvinvointivaltiota ja suhteellisen vapaata yhteiskuntaa. Kuten yleensä, muutos ja yhteiskunnalliset teemat ilmenivät vahvasti ja monessa mielessä ensin taiteissa ja taiteellisessa keskustelussa.

Yksi kiinnostava kehityskulku lii yy kuusikymmenlukulaisuuden ja populaarikul uurin suhteeseen. Suurelle yleisölle suunnatusta viihteestä ja sen eri lajeista tuli tuolloin kiinnostavia myös akateemisessa mielessä ja taiteiden näkökulmasta. Popkul uuri ale iin o aa vakavasti.

Perinteinen tiedotustutkimus (termi kertoo paljon) suhtautui lähe äjän viestin vastaano oon (jälleen terminologia) kuin ruumiiseen laske aisiin lääkeruiskulla vaiku avia aineita, eikä reporanka yleisömassa mahtaisi sille mitään. Uudessa aja elussa vastaano a-

jalla oli tulkintavaltaa. Hän on oikeastaan osa teosta, ja moni arkisuudessaan väheksy y ilmiö sisältää myös taiteen piirteitä, taju iin. Ilmiö on kansainvälinen. Suomessa se näkyi seminaareina ja tutkimuksina. Esimerkiksi kansanrunouden tutkija, folkloristi Ma i Kuusi kehi i termin ”poplore” kuvaamaan sen tyyppistä nykyajan kansankul uuria, jonka yhteisö, kantautumisala ja ilmenemismuodotkin olivat perinteistä folklorea laajempia.

Vielä 1950-luvun niin sanotuissa rillumareikeskusteluissa korkeakul uurin ja niin sanotun matalan kul uurin välinen raja oli korostetun tiukkapiirteinen. Kuusikymmenlukulaiset alkoivat nakertaa sitä. Poptaide ilmensi ilmiötä kuvataiteissa. Sarjakuvan ja sarjakuvataiteen näkökulmasta kiinnostavampi ilmiö oli populaarikul uurin o aminen vakavasti sellaisenaan.

Uudet taiteet, ja sellaisetkin lajit joista ei vielä yleisesti taiteina puhu u, alkoivat järjestäytyä. Syntyi järjestöjä ja kul uurilehtiä. Elokuvan puolella Filmihullu, sarjakuvissa Sarjainfo. Suomen sarjakuvaseura peruste iin Amos Andersonin museossa marraskuussa 1971. Seuraavana vuonna alkoi ilmestyä yhdistyksen lehti, joka on yhä ja taas tarpeellinen.

Yksi tapa tarkastella 1960-luvun vallankumouspotentiaalia, symbolisen vuoden 1968 perintöä, on muistu aa, e ä se ilmeni myös kumouksellisena leikkinä, ilkikurisena kapinallisuutena. 1970-luvulla toiminta kohdistui entistä

vahvemmin muun muassa järjestötoimintaan ja puoluepolitiikkaan.

Sarjakuvaseuran keskeiset toiminnot ovat mielestäni näiden kahden kehityskulun, ilkikurisuuden ja vakavahenkisyyden kiteytymä. Oman aikansa tiukimpaan kantaao avuuteen nähden Sarjakuvaseura oli silloin ja on vieläkin suhteellisen maltillinen ja huumorintajuinen järjestö.

Väitän kuitenkin, e ä omaksuimme kaksi ajatusta:

1. Muutos on väl ämätön 2. Juuri me voimme tehdä sen

Jokseenkin suomalainen tapa pyrkiä muutokseen oli perustaa järjestö. Si en syntyi lehti. Näiden ympärille rakentui toimintaa, jonka tarkoituksena oli luoda alalle historia, estetiikka, kaanon, ihanteet, myytit ja yhteiset vihollisetkin. Esimerkit hae iin ulkomailta. Ranskassa pengo iin aktiivisesti sarjakuvahistoriaa. Naapurimaahan Ruotsiin oli peruste u Seriefrämjandet-yhdistys ja ud-lehti (myöhemmin Bild & Bubbla). Näiden lisäksi muodostuvalla yhteisöllä oli ”perustajaisä”, Veikko ”Joonas” Savolainen, joka oli jo nelikymppisenä nuoren sarjakuvaväen ”grand old man”. Symbolisena näen senkin, e ä yhdis-

tyksen perustavan kokouksen puheenjohtajana toimi Erkki Salonen, entinen sarjakuvataiteilija ja kuvi aja, joka työskenteli sotien jälkeen muun muassa Suomen Kul uurirahaston yliasiamiehenä ja Suomalaisuuden liiton puheenjohtajana.

Varhainen visio sarjakuvaseuran toiminnasta ja pyrkimyksistä korosti ajan termein ilmaistuna propagandaa, agitaatiota ja organisaatiota. Oli asia, ja seuraavaksi piti mie iä, miten se sano aisiin mahdollisimman kuuluvasti. Siihen tarvi iin ajatusta sarjakuvataiteilijoiden ja sarjakuvan harrastajien yhteisöstä.

Sarjakuvaseuran erityisvahvuus oli, e ä se ei ollut taiteilijajärjestö vaan taiteilijoiden ja taiteen puolella oleva järjestö. Sarjakuvaväki ei myöskään koostunut vain faneista vaan myös ihmisistä, jotka halusivat muu aa aja elua. Jukka Kemppisen ja Heikki Kaukorannan Sarjakuvat (Otava, 1971) esimerkiksi on kul uurisesti rikas ja sen ajan tutkimusmahdollisuuksiin nähden tarkka kirja. Sarjakuvien historiasta ja estetiikasta ei ollut Suomessa aiemmin kirjoite u sillä vakavuudella.

Siihen nähden e ä sarjakuvaseura ja muotoutuva sarjakuvaken ä oli aja elultaan kohtalaisen kumouksellinen, sen käy ämät keinot olivat jopa häkelly ävän perinteiset: muutokseen

Yhdistystoimintaa Muumilaaksossa.

pyritään järjestelmän sisältä käsin siinä määrin kuin mahdollista. Ensin synnyte iin järjestö, minkä jälkeen journalismin ja seminaarien avulla mieti iin lajin historiaa ja olemusta. Korostettiin, e ä sarjakuva on niin sano u yhdeksäs taide. E ä se tosiaan on taide a. Ale iin puhua sen puolesta, e ä sarjakuva ansaitsee apurahoja.

Ja ale iin jakaa omaa palkintoa. Puupääha u konkretisoi, millä tavoin sarjakuvaseura on kuusikymmen- ja seitsenkymmenläisyyden, kahden vähän erilaisen mu a toisiinsa lii yvän aja elun lapsi. Palkinnossa yhdistyvät leikki ja haudanvakavuus. Sitä on aina jae u tosissaan ja pitkien keskustelujen jälkeen, kuten kuuluukin. Prosessi rakentaa merki ävyy ä. Raatien toiminta nojaa argumentointiin paras argumen i voi akoon -hengessä, mu a lopulta päädytään konsensukseen. Päätöksiin sitoudutaan, kun ne tehdään rii ävän perusteellisesti keskustellen. Silti leikkimielisyyskin on tärkeää. Itse palkinto-

esine symboloi paljoa. Kun ha ua ale iin myöntää, Ola ”Fogeli” Fogelberg oli toki tehnyt sarjakuvaa vuosikymmeniä ja hänen ty ärensä Toto Kaila oli jatkanut sitä niihin päiviin asti. Silti Pekka Puupään hahmo oli leimautunut osaksi suomalaista elokuvatuotantoa.

T. J. Särkkä sopi Fogelin lesken kanssa kertakorvauksen, eikä myöhempien elokuvien tekijänoikeuksista makse u mitään. Jos Kailalta kysy iin, niin maisteri Särkkä huijasi vanhaa naista. Toisin sanoen Puupäähatun käy äminen uuden vakavan sarjakuvapalkinnon symbolina oli polii inen teko ja symbolinen ele. Hahmo kaapa iin Marjaniemen rosvolta takaisin sarjakuvalle.

Mikä parasta, hoopolaisen ha u on karnevalistisuudessaan mainio – ja kuusikymmenlukulainen tempaus. Se ei vähennä vakavan palkinnon arvoa vaan lisää elämänmakua. Kati Kovács on kertonut, miten hänen lapsensa o i aikoinaan hatun käy öönsä, pultsarileikkeihin!

Mitä Missä Milloin 1953: sarjakuvaseuran perustavassa kokouksessa lähes 20 vuotta myöhemmin puhetta johtanut Erkki Salonen tilasi kaimaltaan Tantulta sarjakuvan.

Samaa komiikan ja aidon arvostuksen yhdistelmää näen myös vuonna 1981 käy öön otetussa sarjakuvaneuvoksen ti elissä. Siihen lii yy yleensä meritoitumista yrityselämässä tai hallinnossa, ja joku maksaa tuhdin leimaveron. Sarjakuvaneuvoksesta ei makseta mitään kuten ei Puupääha uunkaan sisälly rahaa, kyse on kunnianosoituksesta – ja pienestä piruilusta.

On olemassa arvostusta, joka muodostuu ajan kanssa eikä liity virka-asemiin, valtaan tai vaurauteen. Näin hyisinä aikoina tällainen itsestäänselvyys on pakko sanoa yhä uudelleen. Nykyään palvotaan mammonaa niin kiihkeästi, e ä palkintojen ja siihen lii yvän rahan määrä vaiku aa niiden saamaan huomioonkin.

Siksi on hienoa, e ä Puupääha u on onnistunut ensin rakentamaan ja si en säily ämään arvostuksensa. Siitä on tullut alalle olennainen palkinto, joka heijastaa ajan virtauksia mu a kiinnostaa ulkopuolisiakin. Arvostus näkyy julkisen huomion lisäksi siinä, miten moni entisistä palkituista vaivautuu paikalle palkintotilaisuuteen. Toto Kaila kävi Kansalliskirjastossa lähes elämänsä viimeiseen vuoteen asti.

Ha ua on jae u pysyvämmin Kansalliskirjastossa 2000-luvun alusta lähtien. Kirjaston pitkäaikainen tiedo aja Inkeri Pitkäranta muisti aina tulla kertomaan, miten pitää juhlistamme. Kansalliskirjaston Kupolisali on koko valtakunnan pompööseimpiä saleja, jonne niin kirjailijanalut kuin bloggaritkin jono avat o amaan itsestään sivistyneitä mainoskuvia. Ristiriita – jälleen! – vaiku aa huutavalta, mu a samaan aikaan tilanne todella tuntuu arvokkaalta. Kun Kansalliskirjastoa remontoitiin joitain vuosia sitten ja tilaisuus siirtyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasaliin, se tuntui alaspäin menolta!

Jotain kertovat Pe eri Tikkasen sarjakuvatkin, joita on ilmestynyt netin lisäksi Tee-kirjassa. Tikkanen sai Puupään vuonna 2020, minkä jälkeen alkoi syntyä palkintoha uun lii yviä sarjakuvia. Niiden klassinen sanaton komiikka vie ajatukset sanomalehtisarjakuvailmaisun varhaiseen vaiheeseen ja on sellaisenaan kaunis kunnianosoitus lajille ja – näin tahdon ajatella – myös Suomen sarjakuvaseuralle.

Millaisia asioita 50 vuoden saajalistasta si en näkyy?

1. Ken ä tosiaan heräsi. Tekijöitä alkoi vähitellen ilmaantua. Aluksi palki iin lähinnä jo pitkän uran tehneitä, mu a myös vastikään kehdosta hypänneitä tekijöitä kuten Tarmo Koivisto. Nykyään sarjakuvataiteilijoiden määrä on merki ävästi suurempi kuin aiemmin. Se näkyy keskustelujen vaikeutumisena. Tänään työskentelee toisiinsa vaiku aen useita sukupolvia: 1970-luvulla aikuistuneiden sukupolvi, 1970–80-lukujen sarjakuvaseura- ja omakustannelehtien sukupolvi, 1990-luvun Sarjakuvastin- ja Naarassarjat-sukupolvi, 2000-luvun alun sukupolvi joka pääsi aiempaa helpommin tekemään pitkiä sarjakuvatarinoita tai sarjakuvakirjoja suoraan kirjoiksi... ja niin edelleen.

2. Pitkään on näkynyt näkymätön vuoro elu sanomalehtisarjakuvan ja muodoltaan vapaamman sarjakuvailmaisun välillä. Yksi Puupäähatun olennainen tarkoitus on tuoda lajia monipuolisesti esiin. Pidän kahtalaisuu a siinä mielessä hyvänä, e ä se muistu aa populaarin ja taiteellisen vuoropuhelusta ja jänni eestä, joka minusta pitää lajin elävänä.

3. Palkinnon varhaisina vuosikymmeninä naisia palki iin ani harvoin. Toto Kailan jälkeen seuraava palkinnon saaja oli Tove Jansson vuonna 1980 ja sitä seuraava Rii a Uusitalo vuonna 1993. Viimeiset viisitoista vuo a naiset ja miehet ovat aika lailla vuorotelleet saajina, mikä vastaa myös alan muutosta ja tilanne a.

4. Pitkällä ajanjaksolla tarkasteltuna saajien joukosta ja palkintoperusteista näkyy myös mainitsemani siirtymä pidempiin tarinoihin ja itsenäisiin kirjamuotoisiin sarjakuvateoksiin. Etenkin 1970-luvulla syntyneen sukupolven ilmaisua se on vahvistanut olennaisesti ja johtanut monipuoliseen taiteilijakirjoon. Hanneriina Moisseisesta, Katja Tukiaisesta, Kaisa Lekasta, Tommi Musturista, Ville Rannasta, Ville Pirisestä ja Marko Turusesta voi kai löytää yhteisiäkin

piirteitä, mu a ennen kaikkea tulee mieleen eroja. Palkinto pokataan taiteellisella omaleimaisuudella.

5. On myös kohtuullista myöntää, e ä vuodet eivät ole sisaria keskenään eivätkä kaikki hyvät taiteilijat saa palkintoa koskaan. He voivat esimerkiksi olla liian omalaatuisia tai huonosti tunne uja tai heidän uransa pääpaino on turhan selvästi toisella alalla.

Joskus lähtö tulee niin nopeasti, e eivät raadit ehdi edes reagoida. Harri Pystynen oli ehtinyt rakentaa merki ävän uran kivijalan useilla kirjoilla ja lehtisarjakuvilla ja oli 1990-luvun vaihteessa hallituksessa olleiden mukaan vahvoilla hatun saajaksi, mu a pää i päivänsä. Kalervo Palsan tapaisten tekijöiden merkitys puolestaan on näkynyt vasta heidän kuolemansa jälkeen.

Palsan palkitsemistilaisuus olisi varmaan ollut omanlaisensa, kuten useimpien saajienkin. Heikki Paakkanen piti juhlapuheensa merkillisen Pravdamat-lai een lävitse. Juho Juntunen astui Kansalliskirjaston tsaristisen lokoisaan ilmapiiriin Jack Daniels -leka kädessään. Aiemmin mainitsemani Pe eri Tikkanen piti niin kauniin ja ruumista riipivän puheen taiteilijan työstä ja taistelusta, e ä taisimme kaikki itkeä.

Ystävät, ynnä muut,

Suomalaisen sarjakuvan juhlassa olisi viisasta siteerata suomalaista sarjakuvapiirtäjää. Voisin hihkua kuin Punkkiluolan kersat Mämmilässä: ”Ööööö! Meissä on voimaa!”

Mu a ennen kaikkea: on kulunut aikaa, ja sitä on käyte y hyvin. Piirtäjältä menee vuosikausia ja -kymmeniäkin ennen kuin tuotanto alkaa kehkeytyä ja kasautua.

Argentiinalainen Quino piirsi kerran stripin, jossa Mafalda kohtasi Felipen ja kysyi, millaista koulussa on.

– Opitko kirjoi amaan?

– Miten olisin voinut oppia kirjoi amaan ensimmäisenä koulupäivänä?

– Sinähän olit siellä koko aamupäivän!

– Mu a ensin on tehtävä sivukaupalla viivoja, kirjaimia, tavuja ja semmoisia!

– Kirjoi amisen oppimiseen menee kuukausia!

– Kuukausia!

– Kirotut byrokraatit!

Tämän meille käänsi Soile Kaukoranta, mistä kiitos. Jos minulla olisi tässä lasi, koho aisin maljan byrokratialle, Kaukorannalle ja kaikille muillekin sarjakuvaelämässä kohtaamilleni tulisieluille. Vaikkei olekaan, uskon, e ä voimme kuvitella sen. Voimme kuvitella, kun uskomme tarpeeksi. Ja voimme nostaa kätemme ilmaan. Prost!

Teksti on kirjoite u versio Suomen sarjakuvaseuran 50-vuotisseminaarissa viime vuonna pidetystä juhlapuheesta.

© Quino

Heikki Jokinen

”Monta kesää minä niillä saunan pesää lämmittelin”

Erkki Tanttu muun muassa kuvitti Kiven Seitsemän veljestä, mutta piirsi ”siinä sivussa” Rymy-Eetua viidellä vuosikymmenellä, 1 900 jaksoa.

Erkki Tan u sai Puupääha u-palkinnon vuonna 1982. Olin tuolloin Sarjakuvaseuran puheenjohtaja ja tehtävään kuului asian käytännön puolen hoitaminen. Tan u palki iin 1930–73 ilmestyneestä Rymy-Eetu-sarjakuvastaan, joka kuuluu suomalaisen sarjakuvan perusklassikoihin.

Matkasin Kalervo Pulkkisen kanssa tapaamaan piirtäjää hänen kesämökilleen Tammelan Pääjärvelle. Vähän ehkä jännitimmekin, olimme tuolloin nuoria poikia ja Tan u (1907–1985) monipuolinen pitkän linjan veteraani, aika napakaksi sanojaksikin maini u.

Mietimme myös, miten hän mahtaa suhtautua Rymy-Eetun palkitsemiseen. Sitä kun ei ole pide y hänen päätyönään.

Turhaa oli pohdintamme. Kysyin nyt Kalervolta, miten hän muistaa matkamme.

– Erkki Tan u istui keinutuolissa ja ju eli mukavia. Joviaali herrasmies, Kalervo vastasi heti.

– Ehkä hän tykkäsikin, kun fanipojat arvostivat hänen sarjakuvaansa, Tan u oli tunne u muista töistä.

Kysyimme originaaleistakin, olihan RymyEetua ilmestynyt 1 900 jaksoa.

– Monta kesää minä niillä saunan pesää lämmi elin, Tan u vastasi.

Onneksi hän vitsaili meille kapeaksi valahtaneille haasta elijoille. Moni originaali on tosin hävinnyt vuosien myötä, ei niitä piirtäjä aina edes saanut painosta takaisin. Joskus Tan u käy i Rymy-Eetujen kääntöpuolta muiden kuvitusten tekemiseen ja saa oi tällöin leikata niitä pienemmiksi.

Meitä kiinnosti Rymy-Eetun suhde Tantun muihin töihin, niihin arvostetumpiin. Ei se hänen mukaansa vaatinut niin teknisesti tarkkaa jälkeä kuin kirjankuvitus tai puugra ikka, mu a siksi sitä oli huoletonta piirtää.

Erkki Tan u sanoi, e ä kyllä hän Rymy-Eetua tykkäsi tehdä. Ei sitä muutoin olisi niin pitkään jaksanut tehdä.

Kunhan idea oli olemassa ja tai o hahmoteltu, piirtäminen sujui Tantun mukaan suru a, liikaa aikoja siihen tuhlaama a. Tämä näkyy sarjan elävänä viivana ja luontevana kerrontana.

Kalervo kirjoi i käyntimme pohjalta Sarjainfoon 35 (2/1982) artikkelin Rymy-Eetusta. Siitä näkyy, e ä saimme taiteilijan kesämökillä hyvän vastaanoton ja tietoa sarjan tekemisestä. Tätä tietoa ei tuohon maailmanaikaan ollut paljoa saatavilla.

Kaksi vuo a myöhemmin kävin tapaamassa Kari Suomalaista hänen työhuoneellaan Helsingin Tehtaankadulla samoissa merkeissä. Kari (1920–1999) sai vuoden 1984 Puupäähatun Henkensä kaupalla ja Välskärin kertomuksia -sarjoistaan.

Siinä missä Erkki Tantun suhtautuminen sarjakuviinsa oli lievästi vähä elevä, toisella Tantun lailla professorin arvonimen muista töistään saaneella Suomalaisella ei ollut tätä pulmaa.

– Jo oli aikakin, Kari totesi heti alkuun Puupäähatun myöntämisestä hänelle.

1993 Haluton jähmettymään

Riitta Uusitalolle sarjakuva on edustanut vapauden valtakuntaa.

Ensimmäinen Puupäähatun saaja (1972) Toto Kaila oli nainen. Sen jälkeen alan miehisyys o i vallan. Kuten piirtäjistä, pitkään myös Puupään saajista harvat olivat naisia. Tove Jansson sai palkinnon vuonna 1980, ja seuraavana naisena kunnia lankesi vasta Rii a Uusitalolle vuonna 1993.

Uusitalo (s. 1960) aloi i uransa 1980-luvun sarjakuvaseura- ja omakustannelehtibuumin aikana. Muun muassa Suureen Kurpitsaan, Sarjariin ja Kannukseen syntyneet sarjakuvat herättivät huomiota räväkkyydellään ja humoristisuudellaan.

Visuaalinen roiske sopi yllä ävien käänteiden ja notkean sanailun täy ämiin tarinoihin

Ville Hänninen

kuten ”Tuola on ravintola! huutaa rva Mäkinen Tšekkoslovakiassa”, ”Olipas kerran Nallu ja Majakowski” ja ”Johtaja aren varaven iili”. Tarinoissa rii ää roppakaupalla kertomisen ja piirtämisen iloa.

– Löysin sarjakuvan omaksi välineekseni opiskellessani Kankaanpäässä. 1980-luku oli jänni ävää aikaa. Kul uurimaailma tuntui elävältä, ja kuvataiteissa nousi esiin räiskyviä maalareita, Uusitalo muistelee. Hän kävi vuosina 1979–80 Oriveden opiston ja 1981–84 Kankaanpään taidekoulun.

Esimerkki johti itse tekemiseen uusekspressionistisella tyylillä. Tuo eliaimmillaan Uusitalo

teki samanaikaisesti ainakin maalauksia, gra ikkaa ja sarjakuvia.

– J. Tilsan Zärpä tuntui mahtavan hauskalta. Samoin nautin W-antologiasta, jonka numeroita kävin ostamassa Helsingin Akateemisesta kirjakaupasta. Se tuntui siihen aikaan ihan taivaalta.

Tilsan absurdismi vaiku i moniin muihinkin 1980-luvun suomalaisiin sarjakuvataiteilijoihin.

W’ssa vaiku ivat esimerkiksi Gary Panter ja Mark Beyer, joiden tyylissä on niin primitivistisiä kuin popkul uurisiakin vaiku eita. Tähän (ja Mary Fleenerin ja Krystine Kry ren tapaisten vapaasti virranneiden naistaiteilijoiden) perinteeseen Uusitalonkin tuotanto kiinni yy.

Uusitalo oli erityisen tuo elias 1980- ja 1990-luvuilla. Yhdeksi keskeisistä hahmoistaan hän loi jo varhain Tipu Laitisen, joka päätyi ope aja aren työstä lopulta naimisiin Ridge Forresterin kanssa. Toinen Uusitalon vakioelikko on Nasu, jonka possunhahmoisten piirteiden ympärille Uusitalo teki eri lehdissä ja tyylikkäinä postikor ikirjoina julkaistuja strippejä.

Puupäähatun Uusitalo sai suhteellisen varhaisessa vaiheessa uraansa, mu a mahdollisesti sarjakuvatuotantonsa huippuhetkenä. Eri lehtien sarjakuvia koo iin kokoelmaksi ensi kerran 1986

Kielitiedettä ja arkijukurttia.

(Rakastakaa minua hellästi, neiti) ja Puupäähatun myötä lisää (Hauskaa naistenpäivää, rouva Risunen). Si emmin on ilmestynyt myös tämän jutun kirjoi ajan toimi ama kokoelmakirja Wasser water! Va en we ä! Aqua! Apua! (2021).

Kolmen kirjan kokonaisuus tuo Uusitalon vahvuudet esiin. Rii a Uusitalo on kirjamuotoisissa julkaisuissaankin lehtilapsi. Hänen sarjakuvansa ovat absurdilla tavalla arvaama omia: kontrolli tuntuu puu uvan, hyvässä mielessä. Hän on innostavimmillaan muutaman sivun mi aisissa jutuissa, jotka ovat kiinnostavasti samaan aikaan sekä aikansa lapsia e ä hyvin ajattomia.

Ei ole tarpeen tietää, kuka Telly Savalas oli voidakseen nau ia Rii a Uusitalon sarjakuvasta. On mahdollista olla tuntema a Kauniiden ja rohkeiden vaiheita ja silti nau ia Uusitalon taidefani ktiosta. Kuvakerronta elää ja huumori hengi ää. Mitä vakavammin maailma itsensä ottaa, sitä tärkeämmiltä Uusitalon kaltaiset humoristit tuntuvat.

Kun Uusitalo aloi i uransa, Suomessa ei juuri ollut naispuolisia sarjakuvataiteilijaesikuvia. Myöhemmin Uusitalon jälkiä on omalla laillaan tarponut moni taiteilija Johanna Rojolasta Katja Tukiaiseen.

Uusitalo itse alkoi jo 1990-luvun lopussa keski yä muuhun, kuten värillisiin reduktiopuupiirroksiin, sarjakuvamaisiin postikor ikirjoihin, Armi-lastenkirjoihin ja kausi aisesti tyyliään vaihtaneisiin maalauksiin. Kuvataiteilijatausta näkyy halu omuutena manerisoida tyyliään tai jähme yä pysyvästi yhteen kerrontatapaan.

Merki äviä paluita sarjakuviin on ollut kaksi, Enimmäkseen single (2014) ja ikäpyykkiä juhlistava Sinä ajat nyt kuu akymppiä, Ridge! (2021).

– Minusta tuntuu, e en ole osannut tehdä pitkiä tarinoita. Ja niitä nykyään kaikki piirtävät. Omin kerrontani on lyhyempää, Uusitalo soimaa itseään, turhaan.

Hänelle myönne iin valtion taiteilijaeläke vuonna 2021. Sen turvin hän on keski ynyt viime aikoina maalaamiseen. Edellinen näy ely, johon Uusitalo osallistui, on Jyväskylän taidemuseon Keltaiseen nälkään -taidenäy ely alkuvuodesta.

Kovaa peliä Tellyn baarissa.

Ville Hänninen

Nuorena nostettu

Pentti Otsamon maailmat ovat ja pysyvät arkisen outoina.

Tapio Tomsten Tekijä-lehdessä 2018.

1990-luvulla havahdu iin tukemaan nousevaa sarjakuvataiteilijasukupolvea, joka oli aloi anut sarjakuvaseurojen lehdissä ja omakustanteissa ja siirtymässä tekemään omia sarjakuvakirjoja. Myös Pen i Otsamo (s. 1967) palki iin Puupäähatulla nuorena ja suhteellisen vähällä tuotannolla. Hänen myöhempi uransa on vahvistanut päätöksen järkevyy ä.

Esimerkiksi Suuressa Kurpitsassa julkaistua varhaistuotantoa kasa iin Puupää-vuotena kokoelmaan Pölykapseli. Siinä näkyvät monet tuotannon myöhemmistäkin piirteistä.

– Se albumi oli lopputyöni Taikiin (Taideteollinen korkeakoulu), joten sain hatun tosiaan varhain. Se tuntui yllä ävältä, mu a vahvisti us-

koa sarjakuvien ja kuvitusten tekemiseen, nykyään Maaningalla asuva Otsamo pohtii.

Suomen sarjakuvaseura perusteli palkintoa vuonna 1995: ”Pen i Otsamo kertoo sarjakuvissaan elämän koomisista ja absurdeista piirteistä. Hän huomaa hyvinkin pieniä tapahtumia ja nostaa ne ansai uun merkitykseensä. Otsamon sarjakuvissa on mukana terävää, mustansävyistä huumoria. Hänen piirrosjälkensä on vivahteikas ja ilmaiseva. Se on myös vahvasti omaperäinen ja persoonallinen, sellainen, jonka lopulliset mi apuut ovat kansainväliset.”

Otsamon tuotantoa onkin julkaistu ainakin englanniksi, saksaksi, ranskaksi ja ruotsiksi. Moni novelli ilmestyi alun perin ulkomailla ja

Paimen Sarjakuvastin-antologiasta 1998.

suomeksi vasta Eedenistä pohjoiseen -kokoelmassa (Suuri Kurpitsa, 2012).

Otsamon uran huippuhetkiin lukeutuva Pieni Olento ( e Fall of Homunculus) julkaistiinkin ensin englanniksi vuonna 1998 kanadalaisen laatukustantamon Drawn & Quarterlyn toimesta. Se on hänen teoksistaan arkirealistisimpia.

Sitä ennen ja myöhemminkin Otsamo on outou anut taitavasti. Contactor-lehteen piirre y Haukotuksia (kokoelma Suuri Kurpitsa, 1999) liikkuu samalla lailla bisarrin ligne clairen maastossa kuin Kamagurkan ja herr Seelen Cowboy Henk. Kahvitauko (Like, 2012) kuvaa tavallista-

kin tavallisemman kerrostalon perheen elämää minimaalisesti mu a olennaisesti kaltevalta pinnalta. Mitä vain voi tapahtua.

– Näin mieleni toimii. Olen melkein koko ajan kyllä piirtänyt sarjakuvia, mu a tapani tehdä niitä on hidas. Jään viipyilemään. Olen aika perfektionistinen. Mu a ei tunnu siltä, e ä kukaan niitä niin kiireellä vaatisi. Elämä täällä Maaningalla on rauhallista. Pauli Kallion käsikirjoittama FC Palloseura on tehnyt tässä suhteessa poikkeuksen. Määräaika ei odota.

– Olen tehnyt Palloseuraa 1990-luvun puolesta välistä ja aina välillä se tuntuu loppuvan, Polkupyörävaras, Pölykapseli 1995.

mu a löytyy uusia satunnaisia julkaisuväyliä. Jalkapallo ei ole minulle niin läheinen laji kuin Paulille, mu a olen voinut luo aa hänen asiantuntemukseensa. On kivakin, e ei täydy itse ideoida. Pitkään Otsamo on piirtänyt myös Metallityöväenliiton lehteen Ahjoon (nykyään Teollisuusliiton Tekijä). Ensin syntyi Nipa Ke ua & Joe Kaniinia 2003–2008 (kokoelma Suuri Kurpitsa, 2015). Alun perin jo 1990-luvulla Ilta-Sanomien Kuukauden kotimaisena nähty eläinsarjakuva on kekseliäs, absurdi ja sopivan irvokas. Harppauksen päin maailman merkillisyyksiä o aa Tekijä-lehdessä vuodesta 2018 julkaistu sarjakuva Tapio Tomsten. Se muistu aa jäljeltään Kahvitaukoa ja Väliaikatietoja-kirjaa (Otava, 2003). Arjen ihmisiä ja miljöitä piirtäessä korostuu tyylin ranskalais-belgialaisen sarjakuvan pelkiste y ligne claire -ote.

Otsamon uusin teos Väli äjä: Kauppa-Lopo kaukana, kaukana Kuopiosta (Suuri Kurpitsa, 2021) kertoo kekseliään mukaelman Minna

Canthin klassikkonovellista. Sarjakuva liikkuu kuitenkin radikaalisti erilaisissa ajallisissa ja tilallisissa maisemissa.

1880-luvulle sijoi uva alkoteos on siirre y 1970-luvun sci ä, etenkin Valeriania muistu avaan tulevaisuuden maailmaan. Otsamo käsittelee materiaaliaan omaperäisesti ja jopa röyhkeästi, hämärtää esimerkiksi Lopon sukupuolta tietoisesti. Erikoinen miljöö havahdu aa tarinan yksityiskohtiin voimakkaammin kuin mihin perusnaturalismi olisi kyennyt.

– Alun perin tein lyhyen tarinan Aseman 2010 julkaisemaan Minna ja miehet -antologiaan. Keksin myös idean sijoi aa Canthin KauppaLopon hahmo tulevaisuuteen ja avaruuteen. Se jäi kytemään, mu a valmistui lopulta vasta kymmentä vuo a myöhemmin.

– Sain yllä ävän hyvää palaute a. Nyt mietin, tekisinkö jatkoa, toisin kuin aiemmin aja elin. Muitakin ideoita on. Aika näy ää.

Välittäjä: Kauppa-Lopo kaukana, kaukana Kuopiosta, 2021.

2003 Oma elämäntyö kansien väliin

Ville Hänninen

Katja Tukiainen kirjoitti taiteen väitöskirjan tuotannostaan. Nyt työn alla on uusi sarjakuva – keski-iästä.

–

Kerään näitä ha uja: Puupään ha u, tohtorin ha u, mitä niitä vielä ois, aasin ha u…”, Katja Tukiainen hymähtää. Hänen kuvataiteen tohtorin opinnäy eensä tarkaste iin väitöstilaisuudessa toukokuussa. Ty öarmeija – kerronnallinen maalaus tilassa (Kuvataideakatemia) käsi elee kerronnallista maalausta tilassa ja miten tilallisten maalauskokonaisuuksien ja maalaussarjojen kerronta käytännössä tapahtuu. Tukiaisen katsaus tuotantoonsa on retrospektiivinen ja omakohtainen tarkastelu urasta, jolla on syntynyt niin sarjakuvia kuin maalauksia: yhdistävänä teemana muun muassa ty öyden ja naiseuden tematiikka ja vaaleanpunaisen värin ilkikurinen dominanssi.

Tukiainen (s. 1969) aloi i 1990-luvun alussa Naarassarjat-lehdessä, joka toi uusia estetiikkoja ja teemoja suomalaiseen sarjakuvaan.

– Olen Rii a Uusitalon ja Kati Kovácsin jälkeistä sukupolvea. Kun tie yä hetkeä elää, elää vain eikä aja ele siitä mitään erityistä. Nyt tunnen itseni onnekkaaksi. Naarassarjat toi persoonallisia uusia tekijöitä kentälle, ja Roju (Johanna Rojola) ja Kata Koskivaara tekivät ison työn.

– Parikymppisenä mikään ei tunnu nololta. Nyt jo oma teini tekee asian selväksi. Silloin piirsin, koska se tuntui hauskalta. Kukaan ei pyytänyt mie imään, kenelle työ on suunna u.

Tyttöjen leikit, 1997.

”Syvä itseluo amus” au oi tekemään omakohtaisia sarjakuvakirjoja lapsuudesta. Ty öjen leikit (Jalava, 1997) esi elee useita si emmin tavaramerkiksi muotoutuneita teemoja. Rempseä, mu a myös terävänäköinen tarina kuvaa lapsuutta herkän humoristisesti.

Tytössä ja mummossa (Jalava, 1998) kerronta on hioutunut ja katse tarkentunut. Kirja näy ää tytön ja hänen isoäitinsä välisen yhteyden työtä tekevien keski-ikäisten maailmassa. Puupäähattu-perustelujen mukaan tarina muistu aa, ”mitä yhteistä on lapsella ja vanhuksella: kummatkin ovat oravanpyörän ulkopuolella, vapaita tekemään ja sanomaan mitä lystäävät.”

Myöhemmin avoimemmin omaelämäkerrallinen kerronta lisääntyi, kuten suomalaisessa sarjakuvassa muutenkin. Postia Intiasta -teoksen (Suomen yrityslehdet, 2002) matkakertomukset kiinni yvät tavanomaisiin asioihin siinä missä kuriositee eihinkin. Rusina (Like, 2008) kuvaa raskausaikaa ja lapsen ensi vuosia iloineen ja suruineen. Erityisen hienosti Tukiainen kuvaa ajan subjektiivista luonne a. Rusinan piirrokset ovat ajoi ain lähes minimalistisia: näkyy vain me, ei muita.

Samaan aikaan Tukiainen käy i näy elyissään viljalti sarjakuvallisia keinoja. Monet hänen maalaussarjansa voi tulkita yhtä lailla sarjakuvina, taidegallerian kontekstissa. Tukiainen sai

vuonna 2007 muotoilun valtionpalkinnon ensimmäisenä sarjakuvataiteilijana, mu a on sittemmin (Kisu-lastensarjakuvaa lukuun o amatta) keski ynyt nimenomaan maalauksiin.

– Kun Emma Ainala sanoi taannoin paneelissa, e ä Katja on ty ömaalauksen kummitäti, aloin melkein itkeä. On tullut uu a jatkumoa.

Viime aikoina Tukiainen on käsikirjoi anut uu a sarjakuvakirjaa. Sen aiheena on keski-ikä ja vanheneminen.

– Lähtökohtani on omakohtainen, kuten kirjoissa Postia Intiasta ja Rusina. Laitan oivalluksia muistiin, annan niiden kasautua ja hahmo elen kokonaisuu a. Visuaalinen toteutus saa aa muodostua hyvinkin erilaiseksi ja ehkä tyylilajikin. Kirjani ei tarvitse olla yhtään hauska. Se voi olla tosi epähauska, se voi olla paskin tekemäni sarjakuva.

– Huomaan, e ä itsevarmuuteni on vähäisempi kuin nuorena, ja aikakin on toinen. Tuntuu, e ä taiteessa kavennetaan koko ajan, mitä kukin saa kertoa. Haen rohkeu a kuvata ikään lii yvää ulkoisen raihnaistumisen ja sisäisen villiyden välistä eroa. Tukiainen pohtii, e ä hänen sarjakuvaansa lii yy vanhenemisen pelkoakin.

– Muistaakseni Puupää-haasta elussa sanoin, e ä kun olen mummo, on tosi hauskaa. Toivo avasti, mu a olin väärässä väi äessäni, e ä nuoruuden ja vanhuuden välissä on tylsyys.

Ei ole ollut tylsää.

– Keski-ikä tuo hentomielisyy ä esiin. En ole ikinä tykännyt Muumi-lakanoista. Nyt mietin ekan kerran, e ä tuo Muumi-tyynyliina on vähän lohdu ava. Tove Janssonin maailma on ihana. Häneen Puupääha ukin personoituu: aja elen kukkaha ua ja Toven valokuvissa näkyvää kukkaseppele ä, jotka yhdistyvät mielessäni.

Tuhman kisun muistelmat, 2011.

Toto Kaila

Ensimmäisen Puupäähatun sai kuvataideopettaja ja taideterapeutti Toto (Ruth) Fogelberg-Kaila (1924–2013). Kun Kailan isä, Pekka Puupää -sarjakuvan piirtäjä Ola Fogelberg kuoli 1952, sodan vuoksi leskeksi jääneen Toton piti myös elättää äitinsä. Hän alkoi isänsä tavoin piirtää Pekka Puupäätä.

Kaila teki kokoelmakirjan vuodessa kaikkiaan 23 vuoden ajan. Sarjojen viimeistelyssä Kailan apuna oli graafikko Lasse Hietala.

Kun Puupäähattu-palkintoa alettiin jakaa, useimmat muistivat elokuvat. Toto Kailan muistamisella haluttiin muistuttaa Puupään sarjakuvallisista juurista. Ola Fogelberg piirsi Pekkaa 1925–1952. Sarja ilmestyi Kuluttajain lehdessä ja Elanto-lehdessä vuosikymmenten ajan, ja sitä julkaistiin myös Ruotsissa ja Hollannissa. Puupäistä kootut kokoelmat myivät parhaimmillaan 60 000–70 000 kappaletta.

Vaikka tyylilaji meni Kailan kaudella lähemmäs perhesarjakuvaa, hän piti sarjan hengen samanlaisena kuin isällään. Pääosassa olivat hyväntahtoinen tilannekomiikka ja pyrkimys huomioida toiset. Usein aihe löytyi omien lasten touhuista.

Silti Puupäiden piirtäminen tuntui usein takkuavan. ”Jos olin yhdessä albumissa edes kahdesti hauska, niin hyvä. Sarjakuvapiirtäjän ammatti on todella hankala. On todella vaikeaa keksiä 77 hyvää juttua vuodessa albumia varten”, Kaila muisteli vuonna 2002.

Vaikka sarjakuvat tuntuivat työltä, Kaila kunnioitti palkintoa ja sen luomaa traditiota niin paljon, että kävi vielä 2000-luvulla palkinto päässään jakotilaisuudessa lähes vuosittain.

VH

1973 Veikko ”Joonas” Savolainen

Suomalaisen sarjakuvan legenda Veikko “Joonas” Savolainen (1929–2016) ehti pitkän uransa aikana vaikuttaa moneen tekijäsukupolveen niin esikuvana kuin opettajanakin. Savolaisen ensimmäiset sarjakuvat julkaistiin vuonna 1947 Harrastelija-lehdessä. Alex Raymond toimi merkittävimpänä innoittajana. Huumorin kyllästämä seikkailu oli alusta lähtien Joonaksen ominta lajia.

Vuonna 1950 Helsingin Sanomissa alkoi ilmestyä tekijänsä nimikkosarja Joonas. Rikosten sekä kauniiden naisten pyörteissä töytäilvä taidemaalari Joonas sai seikkailla yli 20 vuoden ajan eri lehdissä.

Vieläkin pitempään jaksoi haaveileva koulupoikahahmo Unto Uneksija (1966–2010). Näiden ohella Joonas teki animaatioita, kuvituksia ja pilapiirroksia. Vuosina 1972–74 hän toimi suomalaisen sarjakuvalehti Sarjiksen päätoimittajana. Useimmista lehden avustajista kasvoi merkittäviä alan tekijöitä. Savolaisen kansainvälisesti tunnetuimmat sarjat ilmestyivät Min Häst (Hevoshullu)-lehdessä 1972–1981.

Piirtämisen täysammattilaisena Joonas hallitsi kaikki tyylit pottunokista naturalismiin. Hän sai valtion taiteilijaeläkkeen vuonna 1991 ja vuonna 2014 Pro Finlandia

-mitalin ensimmäisenä sarjakuvapiirtäjänä. Piirtämistä Savolainen ei koskaan jättänyt ja auttoi aina mielellään uusia tekijöitä alalle. VK

Asmo Alho 1975

Otavan taiteilijana pitkään toiminut Asmo Alho (1903–1975) tunnetaan parhaiten Kieku ja Kaiku -sarjakuvan piirtäjänä. Etenkin Mika Waltarin riimittelystä ja Alhon kukonpojista muistettu Kieku ja Kaiku ilmestyi Kotiliedessä yli 40 vuoden ajan.

Alho aloitti uransa Elanto-lehdessä Ola Fogelbergin kisällinä. Alhon oma sarjakuvailmaisu virisi Otavan ja sen omistamien Yhtyneiden Kuvalehtien julkaisuissa.

Kieku ja Kaiku on Alhon pitkäikäisin luomus ja yksi pisimpään yhtäjaksoisesti julkaistuja suomalaisia sarjakuvia. Kahdesta kukonpojasta kertova eläinsarjakuva alkoi ilmestyä 1931 Oma koti -lehdessä. Kun Oma koti yhdistyi 1934 Kotilieteen, sarjasta kehkeytyi monen sukupolven vaalima aarre.

Alhon merkitys sarjalle on keskeinen. Ideat tulivat häneltä. Yhteistyö toimi niin, että Alho toimitti Waltarille valmiiksi piirretyt sivut. Hän kuvaili laitoihin lyijykynällä, mitä tarinassa tapahtuu, jotta kirjailija ymmärtäisi kuvat oikein.

Ennen kaikkea Alho hallitsi kuvilla kerronnan. Viiva on rennon kerskailematon ja sopii kukkojen eloisaan menoon. Opetukset täydentyvät huumorilla.

Kieku ja Kaiku olivat nuorina uljaita ja harteikkaita kukonpoikia. Sittemmin muodot pyöristyivät. Tyyli läheni lastenkirjojen eläinhahmoja.

Samaa leppoisuutta näkyy muissakin Alhon eläinsarjakuvissa kuten Jussissa (1940). Sen painos oli viisinumeroinen. Muita Alhon täysin omia sarjakuvia ovat muun muassa vuosikymmeniä Suomen Kuvalehdessä ilmestynyt jokamies Matti Melkonen ja Lasten Maailman Jyry ja Pyry.

Tarmo Koivisto 1978

Ankkapiirtäjä Carl Barksin ansiosta Tarmo Koivisto (s. 1948) valitsi piirtämisen ammatikseen. Opiskellessaan Taideteollisessa oppilaitoksessa 1970-luvun alussa hän lomitti Henrik Tikkasta Helsingin Sanomien kuvittajana. Koivisto piirsi lehteen myös urheiluaiheisia pilakuvakoosteita Tiikerin (Arvo Tigerstedt) tyyliin. Sarjakuvia, kuten ”Paluu alkuun” (1974) ilmestyi Sarjiksessa. Koivisto tuurasi Joonasta Unto Uneksijan tekijänä (1972–1975). Osuuskunta Käyttökuvan yhteistyönä syntyi Mämmilä, tarina pienestä kunnasta keskellä Suomea. Se löysi paikkansa Pekka Puupäätäkin julkaisseesta osuusliikkeen Me-lehdestä syksyllä 1976. Vuonna 1983 sarja muutti Helsingin Sanomien kuukausiliitteeseen ja 2006 Suomen Kuvalehteen. Mämmilä (1975–2008) on Hannu Virtasen ja Koiviston ideoima, tarkka kuvaus Suomen rakennemuutoksesta agraariyhteisöstä tietoyhteiskunnaksi. Koiviston synnyinseutua, Orivettä hieman muistuttavassa Mämmilässä kuollaan ja synnytään, hahmot ikääntyvät ja kokevat muutenkin vahvasti ajan kulumisen. Sarjassa on tiettyä idealisointia, mutta se pysyy uskottavuuden rajoissa.

Koiviston muita sarjoja ovat Apina Kapina (1973–1990) ja poliittinen satiirisarja Tää/Pääkaupunki (1997–), joka korvasi Mämmilän kuukausiliitteessä. Koivisto on tehnyt myös runsaasti kuvituksia ja teemallisia sarjakuvia muun muassa eri ammattialojen lehtiin. Maailman sarjakuvat -kehitysapujärjestön kautta Koivisto on vetänyt sarjakuvakursseja Afrikassa ja Intiassa (Comics with an Attitude, 1999).

Hän on saanut paljon tunnustusta töistään, kuten Valtion taideteollisuuspalkinnon 1992, Oriveden kaupungin kulttuuripalkinnon 1996 ja Pro Finlandia -mitalin 2018.

VK

Veli-Pekka Alare 1979

Taidehistoriaa Tampereen yliopistossa opiskellut Alare (1946-1981) lopetti opintonsa saatuaan julki humoristisen urheilusarjansa Nuhju (1970-74). Ensimmäinen vahva sysäys alalle oli Nuorison taidetapahtumasta 1970 saatu palkinto sarjasta Kalle ja Vallu. Alaren innoittajia olivat Asterix ja Suomalainen Madlehti. Arpuusi-lehdessä ilmestynyt parodia Asterinen sekä Amos Andersonin museon sarjakuvanäyttelyyn (1971) tehdyt Pekko-stripit loivat perustan hänen vakiintuneimmalle tyylilleen, anakronistiselle historiasarjakuvalle. Kalevalalaisissa ympyröissä pyörinyt Pekko ilmestyi ensin Sarjis-lehdessä, sittemmin Hymyssä, jossa sarja jatkui aina tekijän varhaiseen kuolemaan asti. Yhteistyössä käsikirjoittaja Jyrki ”Jykä” Paavolan kanssa syntyivät julkaisualustan mukaan teemoitetut sarjat, pop-aiheinen Kutri-Helena ja isojen poikien viihteeksi rempseä Iso-Kalle. Alare piirsi myös pilapiirroksia, kuvituksia sekä julisteita, kuten Sydänliiton nallekampanjan tunnuskuvat.

Sarjakuvantekijänä Alare oli suvereeni ammattilainen, jonka tiivistys- ja rytmitystaidot olivat parhaimmillaan lyhyissä sarjoissa. Hän oli myös kiinnostunut 1970-luvun lopun sarjakuvaseura- ja pienlehtibuumista, ja antoi töitään julkaistavaksi esimerkiksi Seinäjoen sarjakuvaseuran Kannus-lehteen.

VK

Tove ja Lars Jansson 1980

Taiteilijaperheen tytär Tove (1914–2001) sai ensimmäiset piirroksensa julki jo 15-vuotiaana, kun hän alkoi tehdä usein kantaaottavia kansikuvia Garm-lehteen. Ensimmäinen sarjakuva Muumeista ilmestyi 1947 Ny Tid -lehdessä. Se ei vielä innostanut lukijoita sen enempää kuin tekijääkään, joten Jansson keskittyi kirjoittamaan Muumeista kirjoja.

Nämä puolestaan saavuttivat niin paljon kansainvälistä suosiota, että suuri lontoolainen The Evening News-lehti solmi Janssonin kanssa sopimuksen Muumi-sarjakuvasta 1952. Se edellytti kahden vuoden mittaista koulutusta sarjakuvapiirtäjän ammattiin. Ensimmäinen jatkosarja alkoi ilmestyä syksyllä 1954. Jansson oli omaksunut strippisarjakuvan tyylikeinot, mutta lisäsi mukaan omia kikkojaan, kuten ruutujen jakamisen käyttämällä välikkeinä luutia, puunrunkoja ja niin edelleen.

Säännölliset tulot miellyttivät, mutta samalla Muumisarjakuvan teko vei ajan muulta taiteen tekemiseltä.

Toven avustajana toimi alusta lähtien veli Lars (1926–2000), joka huolehti sarjan oikeaoppisesta englanninkielestä. Hieman myöhemmin Lars alkoi myös avustaa käsikirjoittamisessa. Kun seitsemän vuoden sopimus tuli täyteen 1959, Lars otti vastuulleen koko sarjan.

Hän toi Muumi-sarjan lähemmäs nykyaikaa, lisäten keksintöjä, seikkailullisuutta ja hiukan politiikkaakin, toki Muumien perimmäisen viattomuuden kautta suodatettuna. Sarja päättyi vuonna 1975, yhteensä 73 episodin jälkeen. Muumit ovat sekä Toven että Larsin ainoa sarjakuva.

Sarjakuvaseura mainitsi Puupäähattu-perusteluissaan, että palkinnolla haluttiin lisätä Suomessa vähemmän tunnettujen Muumien mainetta.

VK

Mauri Kunnas 1981

Parhaiten lastenkirjoista ja -animaatioista tunnettu Mauri Kunnas (s. 1950) piirsi 1970–80-luvuilla ikimuistoisen hersyviä sarjakuvia, joiden tyyli kumpuaa 1960-luvun underground-taiteesta. Viiva ja tarinankerronta elävät kaavattomasti, eikä kuvia ole hinkattu pilalle.

Erkki

Ensimmäiset julkaistut sarjakuvansa Kunnas teki Taideteollisen oppilaitoksen Helmiä sioille -julkaisuun. Iltaset-lehteen Kunnas piirsi 1974 dekkariparodian Kotlant Jaarti.

”Puhdasta parodiaa ja irvistelyä” sisältävää Nyrok Cityä Kunnas piirsi 1975–86 Introon, Helpiin ja Suosikkiin. Jutut pyörivät ajan muusikoiden edesottamusten ja nimi- ja kieliväännösten ympärillä. Lukijoille tulivat tutuksi niin Pecos Biljoona, Makkara Peruspäkkyrä, Sam Jahva kuin Piitleskin.

Nyrok-puheessa pörisee Kunnaksen luontevasti hallitsema Tyrvään murre. Maailmanmeininki ottaa kontrastin puheen maatiaismaisuudesta. Andy McCoyn ”kolkyt donaa” -tarinasta lohkesi: ”Jos mä nään jotai mitä saa golmel margal ni mä diggaa ostaa.”

Lastenkirjojen menestyksen vuoksi Kunnas joutui luopumaan sarjakuvien piirtämisestä. Hän on palannut lajiin kahdesti. Mac Moose ja Jagge Migreenin tapaus (1995) kuvaa Rolling Stonesia, Piitles (2012) Beatlesia.

Tanttu 1982

Paksu, kalju ja mursuviiksinen voimamies Rymy-Eetu on graafikko Erkki Tantun (1907–1985) tunnetuin sarjakuvaluomus. Vielä nimeämätön Eetu aloitti rymistelynsä Nuori Voima -lehdessä vuonna 1929, kunnes siirtyi Kansan Kuvalehteen vuotta myöhemmin. Vuonna 1936 Rymy-Eetu löysi paikkansa Suomen Suojeluskunta -järjestön Hakkapeliitasta. Eetu alkoi nopeasti osallistua sotilaallisiin aktiviteetteihin. Kun sota syttyi, Rymy-Eetusta tuli voittamaton, vihollisia kohtaan armoton propagandateräsmies.

Vuonna 1944 Hakkapeliitta lakkautettiin. Eetu palasi Kansan Kuvalehteen ryskäämään siviilissä, jatkaen Radiokuuntelijaan, Antenniin ja lopuksi Käytännön maamieheen vuoteen 1973 asti. Rymy-Eetu-sarjojen ohkaisia koosteita julkaistiin vuosittain 1938–1968. Kirjailija Tauno Karilas lisäsi alkujaan lähes sanattomiin sarjoihin taustoittavat riimit.

Piirtäjänä itseoppinut Tanttu oli työskennellyt graafisella alalla vuodesta 1926 lähtien. Sodan aikana hän toimi TK-piirtäjänä ja ryhtyi vapaaksi taiteilijaksi jatkosodan päätyttyä. Hän oli tunnettu kirjankuvittaja, jonka suosikkiaiheita olivat sananparsiaiheiset piirrokset. Sarjakuviin Tanttu suhtautui kevyesti. Rymy-Eetun teko oli firaabelihommaa. Tosin uusien ”rymppärien” ideointi kävi joskus tekijän hermoille.

Tanttu nimitettiin taiteilijaprofessoriksi vuonna 1972. Vielä enemmän hän ilahtui Puupäähatusta, jonka sai kymmenen vuotta myöhemmin.

VK

VH

Jorma ”Jope” Pitkänen 1983

Jäätyään työttömäksi mainosalan hommista Pitkänen (s.1947) osallistui Iloisten kuvien piirtäjien päiville 1972. Alan ammattilaisten rohkaisemana Jope päätti kokeilla sarjakuvapiirtäjän uraa. Ensimmäiset Näkymätön Viänänen -stripit ilmestyivät Sarjiksessa 1973. Viänänen on pien- ja pirttiviljelijä, Helsingin herrojen silmissä näkymättömän kansan edustaja, josta ei muillekaan näyttäydy kuin lippahattu. Näläkämäen tilaa kansoittaa hänen lisäkseen topakka emäntä ja laaja lapsilauma. Kaikki hahmot viäntävät aetoo savvoo.

Murresarjakuvien ohella Jope tuli keksineeksi myös paikallissarjat. Hän ryhtyi tehtailemaan Suonenjoelle Mauno Mansikkaa, Pieksämäelle Kiskoa, Kuopioon Vossikkaa ja niin edelleen. Paikallislehtien ja Ilta-Sanomien ohella hyviä työllistäjiä olivat myös seksilehdet, joihin Jope laati aiheenmukaisia huumorisarjoja.

Tärkeä äänitorvi oli Ilta-Sanomissa 1980–2000 vaikuttanut Lempi-mummo, evakko jota elämä oli kohdellut kovin kourin. Räväkkä Lempi pisteli takaisin minkä kerkesi. Hahmosta tuli Kemin sarjakuvapäivien ikoni, jonka näköispatsasta jaettiin tapahtuman tunnustuspalkintoina.

Jopen 50 vuotta jatkunut ura on tuottanut massiivisen määrän sarjakuvia. Kymmeniä hahmoja, yli 40 000 julkaistua sarjaa sekä yli 40 sarjakuvateosta. Pitkäselle

myönnettiin taiteilijaeläke 2008. Pottunokittelu ei siihen päättynyt, sarjakuvan Stahanov Jope jatkaa edelleen piirtämistä. VK

Kari Suomalainen 1984

liuksen Välskärin kertomuksista. Jaksot julkaistiin vasta 1949 Lukemista lapsille -lehdessä ja kirjana 1987.

Sodan jälkeen Kari toimi Seura-lehden kuvittajana, ja kirjoitti myös artikkeleita taiteilijoista ja piirtäjistä. Vuonna 1950 alkoi ura Helsingin Sanomien poliittisena pilapiirtäjänä. Kari otti aluksi mallia kansainvälisistä tekijöistä, kehittäen vähitellen oman ilmaisutyylinsä. Nimensä mukaisesti Kari oli taitava karikatyristi. Poliitikkojen oheen hän kehitti omat, kansan ääntä edustaneet hahmonsa, kuten poliisit ja puliukot sekä Rysänperän kyläläiset. Mielipiteissään Suomalainen oli välillä hyvinkin räväkkä, asettuen toisinaan vastahankaan jopa Helsingin Sanomien linjan kanssa.

Suomalaisen pilapiirrännän legenda Kari (1920–1999) toimi jatkosodassa TK-piirtäjänä ja teki samalla Alex Raymondin tyylistä vaikutteita saanutta jännityssarjaa Henkensä kaupalla (1942–44) Lukemista kaikille-lehteen. Samassa lehdessä oli nähty myös Suomalaisen ensimmäinen julkaistu piirros, kuvitus Karin itsensä kirjoittamaan novelliin Tarkastaja Wilson -parka (1937). Sota-aikana syntyi myös sarjakuvasovitusta Z. Tope-

Suomalaisen vankka isänmaallinen asenne ja Neuvostoliiton arvostelu noteerattiin ulkomaita myöten. National Cartoonists Society myönsi hänelle 1959 Reuben-kunniakirjan ”rohkeudesta työskennellä Kremlin muurin varjossa”.

Aika muuttui, Kari ei. Hänen vanhakantainen konservatiivisuutensa teki piirroksista ummehtuneita, ja johti eroamiseen Helsingin Sanomista. Viimeisinä vuosinaan Karin piirroksia julkaistiin muutamissa paikallislehdissä.

Kari T. Leppänen 1985

Kari T. Leppänen (s. 1945) on kansainvälisesti menestynein suomalainen seikkailusarjakuvien tekijä. Hänen uransa alkoi sarjakuvilla Nuori Oikeisto -lehteen. Ammattimaisen työskentelyn käynnisti piirtäminen Veikko ”Joonas” Savolaisen toimittamaan Sarjis-lehteen 1972–74. Nimimerkkiä Oskar käyttäneen Leppäsen tieteistarinat erottuivat enimmäkseen humoristisesta tai Joonaksen tapaan enemmän jalat maassa seikkailevasta sisällöstä.

Kun Savolainen alkoi piirtää hevossarjakuvia Min häst -lehdelle (Suomessa Hevoshullu), hän pestasi Leppäsen assistentikseen. Pian Leppänen alkoi tehdä myös omia sarjakuvia varmaotteisella viivallaan. Kustantajan kautta Leppänen päätyi itselleen sopivamman lajin pariin, Mustanaamion piirtäjäksi. Ensimmäinen Leppäsen piirtämä Mustanaamio-tarina ”Väärä prinssi” ilmestyi vuonna 1979. Kaikkiaan Leppänen on tehnyt urallaan satakunta Mustanaamio-tarinaa.

Leppänen ei ole vain yksi monista vaeltavan aaveen piirtäjistä vaan yksi arvostetuimpia. Hän pääsi muun muassa piirtämään suosittuja historiallisia tarinoita edellisten mustanaamioitten elämästä ja teoista. Eniten käsikirjoituksia Leppäselle ovat tehneet Claes Reimerthi ja Norman Worker.

Mustanaamion lisäksi Leppänen on uransa alusta lähtien luonut omia hahmojaan ja sarjojaan. Niistä tunnetuin on perinteinen tieteissarjakuva Achilles Wiggen.

Leppäsen omiin hahmoihin perustuvia sarjakuvia on koottu kokoelmiksi Demonia (1995), Aurinkoalus (1997) ja Kloonien sota (1997).

Kun Suomen sarjakuvaseura halusi myöntää Leppäselle Puupäähatun vuonna 1985, hän ei ottanut palkintoa vastaan. Joka tapauksessa Leppänen listataan palkinnon saajaksi, kunnioituksesta elämäntyötä kohtaan.

Usko Laukkanen 1988

Päätoimittaja pestasi hänet tekemään myös kansikuvia, joiden ideat olivat välillä sarjakuvamaisia. Laukkanen hyödynsi tapaa muussakin kuvitustyössään.

Sen jälkeen hän piirsi Anttonia Partio-lehteen ja perhesarjakuvaa Uuteen Suomeen. 1953 Laukkanen loi Masto & Märssy -sarjakuvan.

Kun suomalaisen sarjakuvan uusi aalto heräsi, Suomen sarjakuvaseura perustettiin ja Veikko ”Joonas” Savolaisen perustama Sarjis alkoi julkaista vain kotimaisia sarjakuvia sisältänyttä lehteä, Laukkasen kaltaista nelikymppistä kohdeltiin arvostettuna veteraanina. Laukkanen herätti vanhat sankarinsa henkiin ja piirsi uusia Masto & Märssy -tarinoita.

Lisäksi hän teki Liikenneturvalle Liikennevarpunensarjakuvaa, Sarjikseen Kukko-tarinoita ja kaivoi pöytälaatikosta toisen nuoruuden luomuksensa Kapteeni Kiddin.

Tuottelias Usko Laukkanen (1930–2000) työskenteli kuvittajana, mainostaiteilijana ja animaattorina. Lisäksi hän kuvitti runsaasti lasten- ja oppikirjoja. Sarjakuvapiirtäjänä ura oli pätkittäinen. Ensimmäinen, Masa ja Pena, ilmestyi Seura-lehdessä jo 1945.

Puupäähattu-palkinnon Laukkanen sai 1988. Hänelle myönnettiin 1991 valtion taiteilijaeläke, ensimmäisenä sarjakuvataiteilijana.

VH

VH

Timo ”Timppa” Mäkelä 1989

Runollisista sarjakuvatarinoistaan tunnettu Mäkelä (s. 1951) on kuvan ammattilainen, joka hallitsee useita tyylejä. Lopputulos on kuitenkin aina tunnistettavasti Timppaa. Sarjakuvien parissa Mäkelä aloitti tekemällä lastensarjoja Raketti-lehteen 1978. Samaan aikaan alkoivat satiiriset ajankohtaissarjakuvat Kansan Uutisissa.

Mäkelän Peikkonen (1983–86) edusti meillä harvinaista lastensarjakuvaa, Merja Heikkisen kanssa tehty Pieniä Julmia tarinoita (1997–99) taas kertoi nimensä mukaisesti arjen todellisuudesta. Strippisarjaa Häjyt (1987–97) Mäkelä luonnehti yritykseksi kuvata suomalaisen miehen synkkää sielunmaisemaa. Pohdiskelevampi Minun elämäni (2001–2015) tarkasteli nykymaalmaa vanhemman herran silmin.

Sarjakuvaseuran perusteluissa todetaan: ”Piirtäjänä Timppa on sujuvakynäinen, hänen viivassaan on herkkyyttä ja elämää, mutta myös piirroksissa sävyjä häijyydestä hellyyteen. Timo Mäkelällä on poikkeuksellisen vahva elokuvallisen kerronnan taju varsinkin novellimuotoisten sarjakuviensa rakenteissa.”

Historiallista tarinaa Emil ja Sofi (2005) tehdessään Mäkelä hyödynsi Signe Branderin kaupunkikuvia. Hän käytti niitä myös sovittaessaan Romeon ja Julian tarinan 1900-luvun alun Helsinkiin (2013). Brander sai Timppalta myös oman sarjakuvansa, Neiti Brander (2018).

Mäkelä on erityisen taitava luomaan tunnelmallisia miljöökuvia, käyttäen taustan lavastuksena kaupunkimaisemaa tai puhdasta luontoa. Tiivistämisen ja karikatyyrien hallinnan Mäkelä osoittaa Ilta-Sanomiin tekemissään pilapiirroksissa (1980–).

Tom of Finland 1990

Touko Laaksosen ensimmäisiä piirroksia oli oma versio Kalle Viksari -sarjakuvasta. Laaksonen (1920–1991) oivalsi varhain, että mitä tahansa pystyy piirtämään. Kasvaessaan hän toteutti itseään fetisseihin ja homoerotiikkaan painottuvilla piirroksilla ja löysi samanhenkisten ihmisten piirit muutettuaan Helsinkiin.

Kansainvälistyminen alkoi, kun amerikkalainen Physique Pictorial -lehti ryhtyi julkaisemaan ”Tomin” piirroksia (1957). Nimimerkistä haluttiin erottuvampi, ja näin syntyi Tom of Finland. Laaksonen ei olisi Suomen mainitsemisesta välittänyt, mutta ei kieltäytynytkään. Hän jatkoi ”tuhmien” kuviensa piirtämistä mainosgraafikon työnsä ohella. Laaksonen ei aavistanut, kuinka suosittuja hänen fotorealistisista nahka- ja saapasmiesfantasioistaan tuli maailmalla. Niistä muodostui laaja muotisuuntaus.

Varsinaisia sarjakuvia Laaksonen teki melko vähän. Mike ja Kake ovat näistä tunnetuimmat. Tomin sarjoissa kaikin puolin isokokoiset machomiehet harrastavat seksiakteja reippain ottein.

Tom-teoksia piratisoitiin niin paljon, että Laaksonen ja Durk Dehner perustivat Tom of Finland -yhtiön, myö-

hemmin säätiön, joka edelleen valvoo Laaksosen tuotannon säilyttämistä ja julkaisuoikeuksia.

VK

Kivi Larmola 1991

1990-luvulla useat veteraanipiirtäjät oli jo palkittu, ja uusi sukupolvi teki vasta tuloaan. Siksi moni sai Puupäähatun pikemminkin taide- kuin elämäntyöpalkintona.

”Tänä vuonna Suomen sarjakuvaseura on päättänyt tuoda Puupäähattu-palkinnollaan esiin yhden tinkimättömimmistä ja pitkälinjaisimmista oman tien kulkijoista”, kuvasi sarjakuvaseura vuodesta 1984 omakustanteita (mm. Peili, Jää, Talvi) tehnyttä Kivi Larmolaa.

Omakustannetarinoiden parhaimmisto julkaistiin Hiljainen taivas -kokoelmassa. Omakohtaisia ja tunnelmaltaan voimakkaita tarinoita Larmola (s. 1966) on tehnyt myöhemminkin.

Erityisen hyvin Larmola onnistui Ylioppilaslehteen tekemissään omaelämäkerrallisissa sarjakuvissa (kokoelmat Lasikuula ja Saippuaa, 1997), joissa arki ja sen unenomaiset piirteet lomittuvat irtonaisesti.

Larmolan pitkissä tarinoissa esiin puskee ihmiskuvan idealistisia juonteita. Hän kuvaa ihmisen yöpuolta, mutta kuun kajossa. Ihmisten välinen solidaarisuus korostuu pahuutta enemmän.

Päällystakki (2010) on onnistunut ja persoonallinen sarjakuvaversio Nikolai Gogolin klassikkonovellista. Timo (2013) kuvasi koskettavasti köyhyyttä ja osattomuutta 1980-luvun Helsingissä, Päivät yötä (2014) palasi lyhyiden voimakkaiden tarinoiden pariin samassa hengessä kuin 1980-luvulla mutta kehittynein taidoin. VH

Jykä & Rike 1992

Mad-lehden innoittamat mainosmiehet Jyrki Paavola (s. 1944) ja Risto Nurisalo (s. 1941) tarjosivat Puutaheinää-sarjakuvaansa Tamperelaiseen vuonna 1965. Sarjasta pidettiin, ja pian Hymyn päätoimittaja Jorma K.

Virtanen värväsi Jykän ja Riken lehteensä pyytäen heitä tekemään ”jotain”.

Homonyyminen huumorisarja Puutaheinää on maamme pisimpään yhtäjaksoisesti ilmestynyt sarjakuva. Sen ohella syntyi strippisarja Runteli (1971–1982), jonka hahmot nimensä mukaisesti runnovat kielikuvia. Runtelia tarjottiin myös ulkomaille. Amerikkalainen Oceanic Press kiinnostui, mutta hankkeen vaatimaa aikaa ei löytynyt. Sarjasta on koottu myös pokkari, Runteli heittää vesilintua (1974).

Kaksikon muita sarjoja ovat olleet Etsivätoimisto Hämäläinen & Savolainen sekä Niemiset.

Piirretyn verbaalisen iloittelun ohella Jykä ja Rike ovat kokeilleet myös radio-ohjelmien ja valokuvasarjakuvien tekoa.

Varsinaisen työuransa Nurisalo teki YLE TV2:n graafikkona. Paavola on toiminut Hymyn taittajana ja muusikkona esittäen niin rautalankaa kuin huumoriakin (Tohtori Tornado). Hän on myös käsikirjoittanut sarjakuvia Veli-Pekka Alareelle ja Timo Kokkilalle. VK

Pauli Kallio 1994

Urheilu ja musiikki ovat keskeisiä teemoja Pauli Kallion (s. 1960) sarjakuvissa. Kallio on Suomen ainoa päätoiminen sarjakuvakäsikirjoittaja. Hänen perustamansa punklehti Suuri Kurpitsa (1981) muuttui nopeasti sarjakuvapainotteiseksi Reija Niemisen (nyk. Sann) tultua mukaan toimitustyöhön. Myöhemmin Suuresta Kurpitsasta tuli sarjakuvaseura ja kustantamo.

Alussa Kallio piirsi omat sarjansa, mutta keskittyi pian käsikirjoittamiseen. Hän on tehnyt yhteistyötä hyvin laajasti eri sarjakuvantekijöiden kanssa. Useimmat Kallion sarjoista on tehty eri lehtiin, ja koottu myöhemmin albumeiksi. Niiden aihepiirit sivuavat usein Kallion omaa elämää ja harrastuksia. Hänen pitkäikäisin sarjansa on ihmissuhdepainotteinen Kramppeja ja nyrjähdyksiä (1991–2020), jota piirsivät muun muassa Christer Nuutinen, Sami Toivonen ja Mika Lietzén. Toinen kestosarja kertoo musiikkimaailman ihmemies DJ Ornette Birks Makkosesta (1993–). Sitä piirtää Ville Pirinen. Kallion intohimo, jalkapallo, on keskeisessä roolissa Pentti Otsamon piirtämässä FC Palloseurassa (1997–).

Suuresta Kurpitsasta on kehittynyt yksi Suomen tärkeimmistä sarjakuvakustantamoista. Kallion johdolla se

julkaisee niin konkarien kuin uraansa aloittelevien tekijöiden teoksia. Kallio nimitettiin sarjakuvaneuvokseksi 1991. Hän sai Sarjakuva-Finlandian uraansa kattavasti esittelevästä kirjasta Ammatti: käsikirjoittaja (2020) VK

Pauli Kallio & Christer Nuutinen, Kramppeja ja nyrjähdyksiä.

Pauli Kallio & Jussi Karjalainen, Suhteita ja suhteettomuuksia..

Pauli Kallio & Maarit Kytöharju, Anita & Bertolt suuressa maailmassa.

Egon Meuronen 1996

Vuonna 1996 vietettiin maailmanlaajuista sarjakuvan satavuotisjuhlaa, koska Yellow Kid -sarjakuvan alusta oli kulunut sen verran. Sarjakuvaseura päätti poikkeuksellisesti myöntää kaksi Puupäähattua veteraanitaiteilijoille.

Toinen, hämeenlinnalainen Egon Meuronen (1922–2005) teki parikymmenvuotisen uran sanomalehtisarjakuvapiirtäjänä aikana, jolloin kotimaisen sarjakuvan asema oli alkanut heikentyä. Erkki Tantun kaltaisten veteraanien tilalle ei tullut uusia.

Meuronen opiskeli Taideteollisessa keskuskoulussa vuosina 1936–1945. Toinen maailmansota muutti elämän suuntaa. Ilmailu-lehteen syntyi Asarias Ahtopaine, joka oli vielä kevyttä harjoitusta. Helsingin Sanomissa ilmestyi jatkosodan loppuvuosina päivittäin Syöksypommittajat. Sen syntyyn liittyy dramatiikkaa: pommi putosi Helsingin Sanomien toimitalon lähelle kesken Eljas Erkon ja Meurosen neuvottelujen.

Sodan loputtua Syöksypommittajia ei tarvittu. Meuronen pääsi tekemään muita sarjakuvia. Helsingin Sanomiin hän piirsi Into Ilvestä (1949–56) ja Esa Ahtoa (1960–65), Ilta-Sanomiin Sakua (1950–52, 1954–59).

Vuonna 1965 Meuronen päätti keskittyä kuvataiteilijan uraan. Hän oli ikäpolvensa johtavia akvarellisteja.

Olavi Vikainen 1996

Vikaisen yhdeksänlapsisen perheen Voitosta tuli graafikko. Veli Jussi kokeili sarjakuvan tekoa, mutta ryhtyi kuvanveistäjäksi. Heitä nuoremman Olavin (1915–2005) osaksi tuli sarjakuvien piirtäminen. Hänet muistetaan riimitellyistä eläinsarjakuvistaan. Esikuvana toimi Asmo Alhon Kieku ja Kaiku.

Ensimmäisiä Vikaisen sarjakuvista olivat Sirkkalehden Nalle Nöpönenä (1933) ja Aatami Suomen Kuvalehdessä. Veli Giovanni pyysi sen pohjalta Vikaista jatkamaan Gösta Thilénin Herra Kerhosta.

Valmistuttuaan Turun Piirustuskoulusta 1936 Vikainen aloitti sarjakuva-ammattilaisen ja kuvittajan uransa. Hän sai julkaistua sarjojaan lukuisissa eri sanoma- ja aikakauslehdissä. Ensimmäinen kokoelmakirja Pupu, Kili ja Possu ilmestyi 1942. Monista Vikaisen kirjoista otettiin useita painoksia, osa ilmestyi myös ruotsiksi.

Eläkeikäisenä öljyvärimaalaukseen keskittynyt Vikainen totesi käyttäneensä sarjoissaan enimmäkseen eläinhahmoja, koska niitä oli helppo piirtää ja niistä sai kauniita kuvia. Riimittäminen oli hänelle mieluisin työvaihe.

Sarjakuvaura kesti yli 40 vuotta. Vikaisen pitkäikäisin sarja oli Savon Sanomissa ilmestynyt Kimmo (1957–1979).

Matti Hagelberg 1997

Kun yhä ilmestyvä ja eri kirjoista koostuva B. E. M. -sarja (”Bug-Eyed Monster”) alkoi 1992, Matti Hagelberg (s. 1964) löysi oman äänensä sarjakuvataiteilijana. Se on hulvattoman vakava, vakavan hulvaton.

Tyyli perustuu paljolti raapekartonkiin: valkoinen väri kaivetaan esiin veitsellä mustan pinnan alta. Tarinoissa korkeataiteellinen esteettinen näkemys hyppää postmodernisti populaarikulttuurin hetteikköön.

Varhaisissa kirjoissaan Hagelberg käytti Lauri Kentän hahmoa kevyenä alter egonaan. Myöhemmin teoksia on syntynyt muun muassa myyttisesti käsitellystä UKK:sta (Kekkonen, 2004) ja arvostusta kaipaavasta sarjakuvataiteilijasta (Kova länsi, 2008).

Uusi vaihe alkoi, kun Hagelberg alkoi piirtää Läskimooses-sarjakuvalehteä. Visuaalinen tyyli ja kerronnan muodot muuttuivat, tarinankerronnallis-mytologinen lähestyminen vahvistui. Kokonaisuudesta julkaistiin kolmen kirjan yhteisteos vuonna 2021.

Hagelbergia on käännetty useille kielille. Hän on myös tehnyt silkkipainokirjoja ranskalaiselle Le Dernier Crïlle. Hagelberg on palkittu työstään muun muassa parhaana käännösalbumina, Leipzigin maailmanlaajui-

sen kirjansuunnittelukilpailun pronssimitalilla, vuoden kauneimpana kirjana ja Suomi-palkinnolla.

Pauli Heikkilä ja Markku Paretskoi 1998

Kun punk synnytti pienlehtiaallon, monet julkaisut yhdistivät huumoria ja sarjakuvaa tai rock-kirjoittelua ja sarjakuvaa. Pahkasian resepti oli rock-henkisyys, humoristisuus – ja sarjakuva.

Hiotuimmasta päästä oli päätoimittaja Markku Paretskoin (s. 1956) kirjoittama ja Pauli Heikkilän (1956–2019) piirtämä Vanhat herrat. He tekivät sarjaa 1982–2022.

Vanhojen herrojen huumori on sekä verbaalista että visuaalista ja menee välillä metasarjakuvankin puolelle.

”Omaperäistä huumoria alkoi välittyä jo hänen teksteissään Helsingin Sanomissa 1980–1983. Hienoimmat jutut julkaistiin Pahkasiassa lehden kulta-aikana 1980-luvun lopulla”, on Juha Ruusuvuori kirjoittanut Heikkilän urasta. Sanat pätevät myös Vanhoihin herroihin. Sarjakuva löysi nopeasti oman maailmansa, jota parivaljakko Heikkilä-Paretskoi varioi taidokkaasti. Parodinen ote säilyi sarjan loppuun asti.

Heikkilän piirrokset yhdistävät underground-henkisyyden ja ranskalais-belgialaisen ligne clairen. Mustat pinnat ja tarkasti sijoitellut rasterit ovat olennainen osa kerrontaa. Perfektionistina tunnettu Heikkilä latasi joka

kuvaan melkoisesti voimaa – mutta muisti jättää tilaa, myös ajatuksille.

VH

VH

Kati Kovács 1999

Elämäniloisisista sarjakuvistaan tunnettu Kati Kovács (s. 1963) sai sarjojaan ensi kertaa julki Raketti-lehdes-

sä 1970-luvulla. Hän opiskeli graafista suunnittelua Taideteollisessa korkeakoulussa ennen kuin asettui pysyvästi asumaan Roomaan 1986. Kovácsin varsinainen sarjakuvapiirtäjän ura alkoi 1990-luvun alussa Suuressa Kurpitsassa ja Naarassarjoissa. Like julkaisi hänen esikosalbuminsa, Vihreän rapsodian 1994. Siinä oman suvun unkarilainen tausta ja Katin lapsuuden kokemukset yhdistyvät hurjaksi kimaraksi. Vihreä rapsodia loi perustan hänen tyylilleen, jossa arkitodellisuus sekoittuu fantasiaan. Sivellinvedoin hahmotetut pyöreähköt, naivistiset hahmot henkivät elämää sen kaikissa muodoissa, kuvia kumartelematta.

Kovács sai Nuori Suomi -palkinnon 1996, ja hänen sarjojaan ilmestyi useissa eri julkaisuissa monissa maissa. Albumi Karu cell palkittiin Ruotsissa 1998 parhaana käännösalbumina.

Nykyisin Kovács on keskittynyt pitkiin albumikokonaisuuksiin. Hänen teoksensa Deltan kaksoset (2014) toi Kovácsille ensimmäisen Sarjakuvataiteen valtionpalkinnon. Suomen kirjataiteen komitea valitsi Kovácsin Eläimelliset aakkoset aikuisille -kirjan vuoden 2021 kauneimmaksi sarjakuvaksi.

Juba 2000

Kun Jussi ”Juba” Tuomolan (s. 1965) Viivi ja Wagner ilmaantui Helsingin Sanomiin 1997, se tuntui mullistavalta. Kotimaisia sarjakuvia julkaistiin sanomalehdissä vähän. Ensin B. Virtasen ja sitten varsinkin Viivi ja Wagnerin suosio toi kotimaisen sarjakuvan joka lehteen. Kutakin Viivi ja Wagner -kokoelmaa myytiin 2000-luvun alussa kymmeniä tuhansia kappaleita.

Sarja tuntui myös kerronnallisesti tuoreelta. Jokaisen pitkäikäisen sanomalehtisarjakuvan tavoin Viiville ja Wagnerille syntyi omalakinen universuminsa.

”Tiedostavan naisen ja särmikkään sian suhde antaa mahdollisuuden hyvin monenlaisiin asetelmiin. Niiden hauskuus ei ole niinkään loppuvitsissä vaan herkullisessa tilanteessa. – – Underground-sarjakuvan perinteestä ponnistava Juba hallitsee niin sarjakuvan konventioilla leikkivän metasarjakuvan, piikikkään satiirin kuin perinteisen pieruhuumorinkin”, sarjakuvaseura perusteli.

Se korosti Juban uran monipuolisuutta. Hän on tehnyt niin kaupallisia kuin epäkaupallisiakin sarjakuvia 1980-luvun alusta lähtien, suurten lehtien lisäksi niin Suomen Madiin kuin Pahkasikaankin.

Viivin ja Wagnerin sarjakuvaparisuhde jatkuu yhä. Lisäksi Juba on intoutunut piirtämään muun muassa Minerva-lastensarjakuvaa. Häntä viehättää myös vähän parodinen rikos-, kauhu- ja lännensarjakuva, joita edustavat Frank: Viettelysten vaunussa (2010), Rocco Lamotta: Sikojen klaani (2019) ja Hurja-Hilda (2020). Tyyli on yksityiskohtaisempi ja tarinankerronta rujompaa.

Jukka Tilsa 2001

Punk-liike ja kopiokoneiden yleistyminen vapautti nuoret väsäämään omia lehtiä 1970- ja 1980-lukujen taitteessa. Ajan omaperäisimpiin taiteilijoihin lukeutuu J. Tilsa.

Tilsan (s. 1961) Zärpä-lehden hillitön kielenkäyttö ja hullut tapahtumat jäivät mieleen jopa vuosikausiksi. Useat ovat matkineet Tilsan naivistista jälkeä, mutta sarjakuvadada ei synny väkisin.

Kielestä sarjakuvaseura totesi Puupäähatun perusteissa: ”Tilsa on läpi uransa muokannut suomen kieltä omiin tarkoitusperiinsä sopiviksi. Pohjaksi hän otti mielestään ärsyttävän ”nuorisokielen”, jossa kirjainpari ks korvataan x:llä. Tekijän käsittelyssä moni muukin kirjain, ja kirjainpari, on saanut väistyä komealta kalskahtavien z:n, x:n ja q:n tieltä. Kielisoppa on valmis, kun tekstiin lisätään vielä harvinaiseksi tunnistettavia, tai itse keksittyjä sanoja heittomerkeillä ryyditettynä.”

Puupään Tilsa pokkasi uransa toisella kierroksella. Kymmenen vuotta Zärpän jälkeen Suuri Kurpitsa julkaisi uusia tarinoita. Kokoelma-albumi Zärmikkäimmät (1994) osoitti absurdismin kestävyyden.

Letkeys on säilynyt myöhemmässä tuotannossa. Persoonallisia ovat esimerkiksi Potaattien yö (1998) ja

omaelämäkerrallinen Päin heiniä (1999).

Petri Hiltunen 2002

Koska Petri Hiltusen (s. 1967) lapsuuden kotiseudulla ei ollut elokuvateatteria, hän kuvitteli esimerkiksi Tähtien sodan kohtaukset päässään elokuvasta tehdyn romaanin perusteella. Hiltusen ensimmäinen sarjakuva ”Vihan ydin” ilmestyi Kannuksessa 1984. Science fiction, kauhu ja Robert E. Howardin barbaariromantiikka ovat aina kiehtoneet Hiltusta. Hän on tehnyt useita sarjakuvasovituksia Conan-tarinoista. Kaikkiaan Hiltusen tuotanto on hyvin laaja, yli 30 lyhyistä ja pitkistä tarinoista koostuvaa albumia. Hänen piirustustyylinsä on jämäkkä, usein realistinen ja hyvin yksityiskohtainen. Suurin osa sarjoista on myös hänen itsensä kirjoittamia. Joskus Hiltunen on tehnyt yhteistyötä muidenkin käsikirjoittajien kanssa, kuten euroviisuvoittaja Lordin. Lisäksi Hiltunen on piirtänyt strippisarjakuvia. Kalevalan hahmoilla nykymaailmassa leikittelevä Väinämöinen ilmestyi 1999–2010 ja lännensarja Kalkkaro 2005–2022.

Jo 17-vuotiaana Hiltunen hahmotteli Praedor-konseptin, jossa seikkailaan Jaconian fantasiamaailmassa. Praedor laajeni sarjakuvista muiden kirjoittajien novelleiksi ja romaaneiksi sekä Ville Vuorelan kehittämäksi roolipeliksi, joka on lajissaan Suomen suosituimpia.

Timo Aarniala 2004

Timo Aarnialan (1945–2010) sarjakuvat kiteyttivät kuusikymmenlukulaisuuden molemmat puolet, poliittisuuden ja kokeilevan runollisuuden. 2000-luvun alussa Aarnialan pioneerityö oli jo alkanut unohtua, joten Suomen sarjakuvaseura kunnioitti sitä palkinnollaan.

Claes Olssonin ja Heikki Junnilan kanssa tehty Salaisuuden varjo (1969), runollinen sarjakuvasikermä Kyynelten tie (1971) ja varhaisten tarinoiden kokoelma Yllätyskuvia (1998) näyttävät Aarnialan tuolloisen tuotannon monipuolisuuden. Aluksi hänen tärkeimpiin vaikuttajiinsa kuului underground-piirtäjä Robert Crumb, myöhemmin kuvataiteilija Frans Masereel.

Tuolloin kulttuuri eli murroskautta, ja rajat populaari- ja korkeakulttuurin välillä murenivat. Poptaiteilijat toivat käyttökuvallisia elementtejä kuvataiteisiin, underground-piirtäjät ujuttivat kuvataiteellisia ja poliittisia piirteitä sarjakuviin.

Aarnialan kaksi myöhempää katkelmallista merkkiteosta, Yarin sanoituksiin tehty yöllinen kuvakertomus Valot (1978) ja danse macabre -mukaelma Kuolemantanssi (2006) sisältävät yhden kuvan sivua tai aukeamaa kohden. Silti ne kuuluvat olennaisena osana suomalaiseen sarjakuvahistoriankirjoitukseen.

VH

Jii Roikonen 2005

Veikeitä sarjakuvia ja kuvasarjoja luova Juha ”Jii” Roikonen (s. 1970) on vienyt sanaleikkihuumorin aivan omalle tasolleen. Hän opiskeli Lahden muotoiluinstituutissa graafista suunnittelua ja ryhtyi tekemään pienlehtiä. Riddlen (1992) myötä maailmaan saapui Roikosen tunnetuin hahmo, Jasso-kissa, jolla on itsenäisesti ajatteleva häntä.

Jasso ilmestyi strippisarjana Helsingin Sanomissa 1993–1995. Roikosen lopputyö Lahteen oli Jasso kaikilla mausteilla -kiertonäyttely, jossa esiteltiin erilaisia oheistuotteita sarjasta. 1997 Yle tuotti sarjasta 13 Roikosen kirjoittamaa lyhytanimaatiota. Vuonna 1999 perustettiin omaa jäsenlehteään julkaissut Jasso-glubi, joka toimi vuoteen 2008 asti.

Roikosen sarjakuville on tyypillistä vapaasti assosioiva kuvien ja kielen käyttö. Useimmiten kirjain k muuttuu g:ksi, varsinkin Jasso-gielessä. Puupäähattuperusteluissa todetaan seuraavaa:

”Roikonen on kaventanut kuilua valtavirta- ja vaihtoehtosarjakuvan välillä. Sarjakuvien käymisaineina ovat positiivisuus, hyväntuulisuus ja elämänmyönteisyys. Sapekkuutta tai pahansuopuutta niistä ei löydä. Roikosen sarjakuvat korostavat leikillisyyden merkitystä elämässä.”

Nykyisin Roikonen on suosittu kuvittaja ja Jasso

häntineen jatkaa villikissan menoaan eri lehdissä ilmestyvissä puuhatehtävissä.

Ilkka Heilä 2006

Työelämän kurjistumisen pitkän historian kuvittaja Ilkka Heilä (s. 1956) sai ensimmäiset sarjakuvansa julki huumorilehti Arpuusissa ja Sarjiksessa 1970-luvun alussa. Heilä oli mukana myös Turun sarjakuvakerhon ja Suomen sarjakuvaseuran alkuvaiheissa.

Heilän sarjakuvatyylin perusta syntyi työvuosina Postin palveluksessa. Siellä kehittyi koti- ja konttorirotta B. Virtanen, joka debytoi Bullsin ja Uuden Suomen järjestämässä sarjakuvakilpailussa 1989. B. Virtanen sijoittui luontevasti toiselle sijalle. Sijaiskärsijä Virtasesta kehittyi yksi Suomen suosituimpia sanomalehtisarjoja, ja kokoelma-albumeita on myyty noin 200 000 kappaletta. Virtas-sarjasta on tehty myös paljon oheistuotteita. B:n luonteeseen sopivasti lähinnä toimistotarvikkeita sekä tiskirättejä. Animaatti Oy on tuottanut Virtanen-strippien perusteella 20 jaksoa minuutin mittaisia lyhytanimaatioita (2021).

Virtasen ohella Heilä on tehnyt Matti Ponkamon kanssa oikeussaliparodiaa Lakitupa ja alkuglobaalista suunnittelua esittävää sarjaa Maailmojen luojat. Suomen MAD-lehteen syntyi parodiasarjoja, ja Mielenterveyden keskusliitolle tarinoita kuntoutuja Villestä. Taloudellisella, täysin hallitulla viivalla piirtävä Heilä on myös taitava karikatyristi.

Marko Turunen 2007

Heti ensimmäisissä julkaisuissaan Marko Turunen (s. 1973) löysi vänkyrän maailmansa. Turunen voitti Kemin sarjakuvakilpailun 2000 ja Luzernin Fumettofestivaalin sarjakuvakilpailun 2003. Varhaiset teokset kuten Pohja, Kuolema kulkee kintereillä ja Lihat puntarissa kuvaavat maailmaa monitasoisen pelottavana.

Toisaalta Turunen yhdistää omaelämäkerrallisia elementtejä ja sukunsa ja muiden kertomuksia, toisaalta tyyli vivahtaa surrealismiin. Samat teemat, henkilöhahmot ja visuaaliset metaforat toistuvat pienin muunnelmin.

”Voimakas kuvakieli, erikoiset populaarikulttuuriset viittaukset ja miltei painajaismaisen kirkas värimaailma muodostavat jännittävän kontrastin usein lakonisten tekstien kanssa. Erityisesti huomio kiinnittyy Turusen sarjakuvien tapaan kuvata tiedostamatonta ja vieraantuneisuutta”, kiteytti sarjakuvaseura perusteissaan.

Myöhemmistä teoksista Ufoja Lahdessa (2008–10, kokoelmana 2015) yhdistää mystisen raportointiperinteen sarjakuvalehtiperinteeseen. ADHD-Sheikin (2015–2018) münchhausenilaiset seikkailut alkavat komediana mutta saavuttavat skitsofrenian sfäärit. Kotolan mies ja loinen (2021) yhdistää henkilökohtaisen nykyhetken ja Kymenlaakson vuoden 1918 tapahtumat.

VH

Juho Juntunen 2008

Nuori sarjakuvafani Juntunen (s. 1953) innostui tosissaan, kun underground-lehdet rantautuivat Suomeen. Juho-poika kävi kirjeenvaihtoa Pekka Gronowin kanssa ja sai ihasteltavakseen Gilbert Sheltonin, Robert Crumbin ja Jay Lynchin estottomia rääväsarjoja.

Juntusen ensimmäinen julkaistu sarjakuva, J.L. Runebergin tekstiin pohjaava “Sandels”-parodia ilmestyi Nuorison taidetapahtuman tuloksista koostetussa Iiris-lehdessä 1970.

Muutettuaan Tampereelle Juntunen tutustui Vesa Vierikkoon, joka puolestaan esitteli hänelle Juice Leskisen. Juntusesta tuli Juicen hovigraafikko, joka julisteiden ja levynkansien ohella piirsi 16-sivuisen Per Vers, runoilija-sarjakuvan Juice Leskinen & Coitus Int.-yhtyeen samannimisen levyn oheislukemistoksi (1974).

Hän ryhtyi rockjournalistiksi, joka piirsi ohessa sarjakuvia. Poikamme musisoivat -sarja oli suomalainen vastine Sheltonin Friikkilän veljeksille.

U-tekijöihin Juntunen tutustui paremmin toimittaessaan Jymy- ja Huuli-lehtiä. Juntusen varhaisten sarjakuvien kokoelma Natsisurffaajien täytyy kuolla ilmestyi 1994. Sarjakuvat ovat jääneet vähemmälle, mutta Juntusen käsistä on syntynyt satoja pilakuvia, tatuointeja ja yli 250 levynkantta sekä valokuvaromaani Paholaisen morsian (2007).

Juntusen teoksissa koulupoikahuumori juhlii. Mistä johtuu väkivalta, rasismi, Forssa, pähdeongelma? Juntunen ei kysy vaan vastaa, lukijan pitää miettiä mistä on kysymys.

Ville Ranta 2009

Romanttisen taiteilijan perikuva Ville Ranta (s. 1978) pyrkii puolustamaan sarjakuvan asemaa kuvataiteiden joukossa. Esikoisharjoitelma, seikkailu Matka Limpopoon ilmestyi 1992. Rannan varsinainen esikoisteos on Sade (2008), pitkä tarina veteen vajoavasta kaupungista Dave McKeanin tyylin innoittamana. Sen julkaisi Asema kustannus, jonka perustajiin ja aktiiveihin Ranta kuuluu.

Töissään Ranta on yhdistellyt historiaa, raamatun tarinoita sekä omaa elämäänsä. Isi on vähän väsynyt (2005) kuvaa taidetyöläisen elämää lapsiperheen jäsenenä. Kajaani (2008) on kuvaus Elias Lönnrotista ja miehen ahdistuksesta. Inhimillisyys, kärsimys, vapauden kaipuu ja tavoitteiden karkaaminen ovat teemoja, jotka kulkevat läpi Rannan tuotannon. Satiirista huumoria unohtamatta.

Lewis Trondheimin käsikirjoittama Célebritiz (suom. Julkimot) oli askel kohti läpimurtoa. Isojen kustantamoiden ovet pysyivät kuitenkin suljettuina, kuten Ranta kuvaa ironisessa kirjassaan Kuinka valloitin Ranskan (2021). Pienkustantajat ovat julkaisseet suurimman osa Rannan tuotannosta ranskaksi.

Hänen sarjakuvansa ovat pitkiä tarinoita, arjen ab-

surdismin Ranta kiteyttää ajankohtaisiin pilakuviin leiskuvalla tyylillään. Hän on myös ahkera sarjakuvabloggari.

Tiina Pystynen 2010

Tiina Pystysen (s. 1955) tuotannolle on keskeistä kuvan ja sanan rajankäynti. Se sisältää niin puhdaspiirtoista proosaa, runoutta, taidegrafiikkaa kuin sarjakuvaakin. Pioneeri hän on ollut myös naiseuden kuvaamisessa sarjakuvallisella ilmaisulla.

Sarjakuvaseura olisi saattanut palkita Pystysen jo 1990-luvulla, koska linjana oli muutenkin tuoreiden tekijöiden palkitseminen ja Onnen koukku (1992) ja Leskikungattaren muistelmat (1993) olivat herättäneet runsaasti huomiota. Aika oli kuitenkin kypsä vasta parikymmentä vuotta myöhemmin.

Perusteluissaan seura korostaa, että Pystynen ”käsittelee tuotannossaan runsaasti muun muassa naiseutta, seksuaalisuutta ja niihin liittyviä tabuelementtejä. Lemmentansseissa (2009) Pystynen tutkailee grafiikan keinoin maailmantaiteen klassikoita ja niiden tapaa kuvata seksiä, luolamaalauksista tähän päivään.”

Omakohtaisuudessaankin Pystynen oli sarjakuvataiteilijana aikaansa edellä. Puolison (sarjakuvataiteilija Harri Pystynen) kuoleman jälkeistä surutyötä käsitelleiden Leskikuningattaren muistelmien tunnelataus on poikkeuksellisen voimakas. Yksityinen muuttuu yleiseksi tulkinnaksi asioista, joita kukin ennen pitkää kohtaa tavalla tai toisella.

VH

Tommi Musturi 2011

Tommi Musturin (1975) sarjakuvat käsittelevät usein vapautta, yksinäisyyttä tai ihmistä suhteessa ympäristöihinsä. Tämä näkyy Toivon kirjoissa (2007–2009) ja Samuel-sarjassa.

Yhdistys perusteli palkintoa: ”Hyvä sarjakuvataiteilija kykenee luomaan ehdottoman omaperäisen ja -lakisen maailman, jonka tunnistaa välittömästi ja jossa mikään ei voisi olla toisin. – – Todelliset taiturit kykenevät metamorfoosiin, jossa mielen juonteet muuntuvat merkeiksi tuonpuoleisesta.”

Toivon kirjoissa mielikuvituksellisuus ulottuu keski-ikäisen parisuhteen kuvaukseen. Yhdeksässä maassa julkaistu Suurin piirtein Samuel (2016) on huikea matka sarjakuvakirjan mahdollisuuksiin. Musturi leikittelee sarjakuvan lainalaisuuksilla ja itse itselleen rakentamilla totunnaisuuksilla.

Musturin töitä yhdistää vapauden eetos. Taiteen keinoin voi kuvata, mitä ja miten haluaa. Siksi hän vaihtaa mieluusti tyyliään ja kerrontatapojaan. Viime vuosina Musturi on tehnyt Future-lehteä, joka on pieni mutta merkityksiltään tiheä ideoiden runsaudensarvi.

Musturi on myös toimittanut Glömp-antologiaa ja Kuti-lehteä, pyörittänyt Huuda Huuda -kustantamoa Jelle Hugaertsin kanssa ja osallistunut lukemattomiin sarjakuvanäyttelyihin.

VH

Kaisa Leka 2012

Kaisa Lekan (s. 1978) sarjakuvien keskeisiä teemoja ovat matkat ja henkinen etsintä. Varhaisessa päiväkirjamaisessa teoksessaan I Am Not These Feet (2003) Leka kuvaa jalkojensa amputaatiota ja päätyy ajateltuihin näkemyksiin mielen ja ruumiin suhteesta. Kevyemmällä tavalla teemaa ovat jatkaneet matkasarjakuvat Tour d’Europe (2010) ja Russian Diaries (2020). Your Name is Krishangi (2004) ja On the Outside Looking in (2006) käsittelevät henkisiä kysymyksiä tarinoiden ja kohtaamisten kautta.

Sarjakuvaseura perusteli palkintoa: ”Leka kuvaa itsensä hiireksi, aviomiehensä ankaksi ja uskonnollisen gurun rauhalliseksi lehmäksi. Asian painavuus ei pelkistetystä kuvituksesta kärsi. Päinvastoin, näin lukija pääsee lähemmäs aiheita, joiden toisenlainen käsittely voisi muodostua turhan raskaaksi.”

Esineellisyys on olennainen osa Lekan tuotantoa. Vuoden kauneimpana kirjana palkitun Imperfectin (2017) lisäksi esimerkiksi Tour d’Europe ja Time After Time (2014) ovat poikkeuksellisen harkittuja ja tyylikkäitä teoksia. Graafikko Christoffer Lekan merkitys tässä on oleellinen, lisäksi hän on osallistunut monien kirjojen käsikirjoittamiseen.

Heikki Paakkanen 2013

Moniulotteinen Heikki Paakkanen (s. 1948) vältteli pitkään sarjakuvien tekoa, keskittyen pilapiirroksiin sekä animaatioihin. Sarjakuvakokeilu ”N:o 5 Channel” palkittiin Kemissä 1985, mikä innoitti ryhtymään pitkän sarjakuvatarinan tekoon. Esikoisalbumi Käet taskusta, Viipuri palaa (1989) on ilkikurinen tarina väärästä miehestä väärässä paikassa oikeaan aikaan.

Kuten aina Paakkasen kohdalla, horror vacui eli tyhjän tilan kammo täyttää hänen piirroksensa laidasta laitaan. Ne ovat täynnä yksityiskohtia. Satiirikkona Paakkasen paikka on takapirun istuin. Hän ei hyväksy ”itsestään selviä” asenteita ja kammoksuu henkilöpalvontaa.

Tämä käy vahvasti ilmi hänen moniosaisesta albumisarjastaan Sissistä ja Siviilipalvelushenkilöstä. Sissi on talvisodan henkilöitymä, sivari taas yrittää pakottaa kumppaninsa moderniin muottiin. Tämän ohessa ilveillään kansainvälisesti ja korjaillaan nykyajan historiaa sekä esitellään sen hulluimpia käänteitä.

Paakkanen laajentaa muotoa yli sarjakuvan ruutujen. Teokset ovat vain osa kokonaisuutta. Paakkasen näyttelyt on työstetty äärimmäisellä huolella, ja niissä sarjakuvissa vilahtelevat fantastiset esineet tuodaan yleisön silmien eteen. Jos asian voi kuvitella, sen voi myös tuoda todellisuuteen, ainakin sarjakuvan todellisuuteen.

VH

Terhi Ekebom 2014

Terhi Ekebom (s. 1971) aloitti uransa Naarassarjat-lehdessä 1990-luvulla. Hän oli vuosituhannen vaihteessa Napa-antologian kantavia voimia. Monipuolinen taiteilija vaihtaa tekniikoitaan ja työtapojaan sujuvasti tarinan luonteen mukaan: rasvaliidusta omatekoiselle kartongille raapimiseen, mustepiirroksiin ja vahaliituihin.

Hiilellä mustalle paperille toteutettu A Cow’s Dream (2001) pohtii ihmisten välistä kommunikaatiota ja sen puutetta. Honeymoon Island (2007) ja Voyage (2010) pohtivat kohtaamisen (tai kohtaamattomuuden) ajatusta: ihmisyyden haurasta pintaa ja hajanaista tunnemaailmaa.

Sarjakuvaseura tiivisti: ”Lyhyimmät kertomukset ovat kuin kuvarunoja tai -mietelmiä. Tummat kuvat kelluvat sivuilla kuin lätäköt, ilman tarkkoja rajoja. Pitkissä kertomuksissa rytmi on korostetun levollinen ja kuvakerronta selkeää. Pääpaino on silloinkin tunteiden ja mielentilojen kuvauksissa.”

Tämä näkyy Kummituslapsessa (2013), joka on Ekebomin laajin ja ehein teos. Rytmin rauhallisuus ja hillityn koristeellinen tyyli ovat sopusoinnussa yhteiseloa korostavan tarinan kanssa. Menettämistä ja surutyön jälkeistä eheytymistä kuvaava kertomus etenee kohti seesteisyyttä.

Kari Korhonen 2015

Suomen ainoa kokopäiväinen Disney-taiteilija Kari Korhonen (s. 1973) toimii yhtenä Egmont Comic Creationsin päätekijöistä. Korhosen ensimmäisiä julkaistuja töitä oli 1960-luvulle sijoittunut kesädekkari Ilta-Sanomissa 1994.

Lastensarjakuvien tekijäksi jo varhain suuntautunut Korhonen on ollut tekemässä yli 200 Disney-tarinaa, lisäksi paljon kansikuvia sekä kuvituksia. Hän on työskennellyt sekä itsenäisesti että Vicarin ja Daniel Brancan kaltaisten arvostettujen ankkapiirtäjien kanssa. Korhonen on Suomen Aku Ankan luottoartisti, jonka sarjat ovat Pohjoismaiden ohella hyvin suosittuja Saksassa.

Hänellä on laaja historian sekä populaarikulttuurin tuntemus, mikä tekee Korhosen tarinoista uskottavia ja oivaltavia. Hän on sovittanut ankkamaailmaan niin Aleksis Kiven Nummisuutarit kuin Aki Kaurismäen elokuvan Mies vailla menneisyyttä, jonka Giorgio Cavazzano piirsi.

Korhonen on tehnyt lisäksi kuvituksia Nalle Puhiin ja Suomen MADiin sekä Angry Birds -sarjakuvia Rovioyhtiölle.

Korhosen tyyli nojaa Disney-sarjojen perinteeseen, mutta on helposti tunnistettava. Piirtäjänä hän on täysammattilainen, joka on käynyt läpi tiukan koulutuksen.

VK

VH

Ville Pirinen 2016

Jo Ville Pirisen (s. 1973) varhaisissa sarjakuvissa kuten Irisz Simonin kanssa tehdyssä Nahka-Almassa (1996) ilmenee rasavilli rock-henkisyys. Voitot Kemin sarjakuvakilpailussa 1993 ja 2000 enteilivät vankkaa uraa. Pauli Kallio kiinnittikin hänet käsikirjoittamansa Ornette Birks Makkosen piirtäjäksi. Eri lehdissä julkaistusta sarjasta on ilmestynyt toistakymmentä kokoelmaa. Pirinen sopii piirtäjäksi, koska tuntee muusikkona Ornetten maailman omakohtaisesti.

Sarjakuvaseura perusteli: ”Pirisen omana päätyönä pidetään Yhesti yhes paikassa -minialbumisarjaa, jossa hän loihtii valuvalla lyijykynäviivalla kiinteän tosia hahmoja. Yhesti-sarjassa kerrotaan lyhyitä, niin sanottuja nykyjuttuja, joissa suomalainen, usein vahvasti humaloitu kansanperinne pääsee oikeuksiinsa.”

Yhesti yhes paikas -sarjassa olennaista on tapa, jolla Pirinen tuo itsensä, tarinankertojan mukaan. Selittävät osiot ovat yhtä tärkeitä kuin varsinaiset jutut, joissa käsitellään rakkaus, kuolema ja kaikki väliltä.

Olennainen on myös kertomusten väline: tavallisista tavallisin lyijykynä. Pirisen tarinat uhkuvat energiaa, mutta samaan aikaan kuvaavat pitäjän pienimpiä lämmöllä.

VH

Tiitu Takalo 2017

Vilja ”Tiitu” Takalo (s. 1976) on sarjakuvataiteilija, kuvittaja ja aktiivinen kansalainen. Hänen työnsä vaikuttaa, voimauttaa ja sivistää. Tekemiseen inspiroivat muun muassa tee se itse -kulttuuri, omaehtoinen taide, feminismi ja punk, jotka ilmenevät Takalon tuotannossa monipuolisesti. Hän on tehnyt useita sarjakuvakirjoja ja piirtänyt laajasti lehtiin, antologioihin ja pienjulkaisuihin. Lisäksi Takalo on pyörittänyt Hyeena-kustantamoa ja feminististä Irtoparta-pienlehtisarjaa.

Teoksessa Minä, Mikko ja Annikki (2014) Tampereen sosiaali- ja työläishistoria nivoutuu omaelämäkerrallisuuteen. Takalo elää mukana Annikin puutalokorttelin vaiheissa hyödyntäen laajaa taustamateriaalia. Historia, itse koettu sekä pohdiskelu kehityksen kulkusuunnasta yhdistyvät. Kirja sai Sarjakuva-Finlandian 2015, ja se on käännetty englanniksi ja ranskaksi.

Memento Mori (2020) on dramaattinen, kouraiseva ja kaunis sarjakuva siitä, miten Takalo sai odottamattoman aivoverenvuodon ja hänen elämänsä koki äkkikäännöksen. Kirja kertoo, millaista on joutua täysin toisten armoille miettimään, onko paluu entiseen enää mahdollinen.

Takalo on useita piirrostekniikoita hyödyntävä, taidokas käsityöläinen. Hänen hahmonsa elävät ja tarinat

ovat uskottavia. Takalo ei arastele kuvata vaikeita aiheita, kuten rasismia ja seksuaalista väkivaltaa.

Martti Sirola 2018

Kuvaamataidon opettaja Martti Sirola (s. 1947) toimi uransa alussa taideterapeuttina ja alan opettajana. Ohessa syntyi kolme albumia Apassit-sarjaa vuosina 1974–1976. Ne olivat harvinainen lukukokemus aikana, jolloin muita pitkiä suomalaisia sarjakuva-albumeita ei käytännössä ollut.

Apassit-sarjan kolmas osa, Rautaparta, on omanlaisensa kulttiteos, omaperäinen tulkinta kansainvälisen tajuntateollisuuden menettelytavoista.

Nuortensarjojen jälkeen Sirola siirtyi kansanperinteeseen. Syntyi albumisarja hölmöläistarinoista sekä kiertäviin kaskuihin pohjaava Jäpänperä. Sirolan tuotantoon kuuluu parikymmentä enimmäkseen lapsille je nuorille suunnattua sarjakuvateosta. Hieman aikuisempi sarja on Aku-Pekka Laakson ja Pekka Seppäsen kirjoittama Hierrekierre (1984), satiiri paperiteollisuudesta. Sirola on tehnyt paljon yhteistyötä Kari Vaijärven kanssa (salapoliisi Jukka Vihi-tarinat), kuvittanut Raija Orasen satukirjoja ja tehnyt hevossarjoja Ulla-Maija Aaltosen käsikirjoituksista. Kotiseutunsa Vihdin kunnan 500-vuotisjuhlan kunniaksi Sirola toteutti albumin Hiiden heimo (2007). Piirrostyyli on tyyliteltyä realismia, hyvin tunnistettavaa. Tarinoiden huumori on lempeää mutta ei särmätöntä. VK

Tiina Paju ja Sari Luhtanen

Suurimman osan sarjakuvistaan graafikko

Tiina Paju (s. 1959) on tehnyt kääntäjän ja kirjailijan Sari Luhtasen (s. 1961) kanssa. Heidän yhteisen tuotantonsa kivijalka on Maisa ja Kaarina (1987–2015), joka luotiin alkujaan

Kemin sarjakuvakilpailua varten. Sarja sijoittui kolmanneksi. Humoristinen nykynaisten maailmankuvaus on koottu 24 albumiin ja kirjaan. Pajun vahvasti graafinen ja sutjakka piirros istuu notkeasti sarjakuvan muottiin. Luhtanen käsittelee sarjoissaan arkea ja juhlaa ironisesti mutta sympaattisella otteella.

Maisan ja Kaarinan ohella Luhtanen ja Paju ovat tehneet yhdessä ja erikseen useita sarjoja ammatti- ja nuortenlehtiin ja nettisivuille. Luhtasen ja Pentti Nuortimon sarjakuva ”Pieni Vampyyritarina” voitti Kemissä 1992. Luhtanen tunnetaan myös suomentajana, television puolelta esimerkiksi Simpsoneista. Hän on kääntänyt sarjakuvia ja nuortenkirjoja sekä kirjoittanut yli kymmenen kirjaa.

2019

Paju on muodon ammattilainen, joka työskentelee visuaalisena journalistina Yleisradion uutis- ja ajankohtaistoimituksessa. Hän on koonnut tv-graafikon vilkkaan ja sekavan arjen selkeäksi sarjakuvateokseksi Uutisista hyvää iltaa! (2022).

VK

Petteri Tikkanen 2020

Taiteen maisteri Petteri Tikkanen (s. 1975) tekee vaikuttavaa jälkeä kaikilla sarjakuvan osa-alueilla. Hänen kynistään ja siveltimistään on syntynyt toistakymmentä sarjakuvateosta ja lukuisia pienlehtiä. Tikkanen on osallistunut kymmeniin sarjakuvanäyttelyihin Suomessa ja ulkomailla. Hänen kirjojaan on käännetty ranskaksi ja saksaksi.

Kemin kilpailun Tikkanen voitti 1990-luvulla kahdesti peräkkäin. Hänet palkittiin parhaana graafikkona Taideteollisen korkeakoulun Master of Arts -palkinnolla 2006.

Tikkasen sarjakuvatuotannon keskeisen osan muodostavat toisiaan täydentävät Kanerva- ja Eero-sarjat. Ne kuvaavat kahden nuoren kasvua lapsuudesta aikuisuuteen, osin Tikkasen omien kokemusten heijastumana. Absurdin humoristisena strippisarjakuvana alkanut kertomus on kehittynyt teinien muutostiloja sekä mielikuvituksen ja toden kohtaamisia kuvaavaksi albumisarjaksi. Eero-albumi palkittiin Sarjakuva-Finlandialla 2010.

Meksikolainen vapaapainija ja muusikko Black Peider on Tikkasen alter ego, joka tuo volyymilla ja rouhealla asenteella julki aremmatkin aiheet, kauhu, erotiikka ja pohdiskelu yhdistyvät.

Tarinankertoja Tikkasen teoksissa korkea ja matala ovat samalla viivalla. Kasvuvuosina koettu monitasoinen viihde suodattuu omaperäiseksi ilmaisuksi. Kuvissa säilyy ilmavuus, viivankäyttö on harkittua, sulavaa ja lennokasta.

Hanneriina Moisseinen 2021

Hanneriina Moisseisen (s. 1978) monet tarinat kuvaavat ei-tahdonvaraista irrallisuutta muista. Isä (2013) kertoo isästä, joka katoaa selittämättömäksi jääneellä tavalla. Moisseinen havainnollistaa läpi elämän kulkevan epävarmuuden kymmenvuotiaan tunnemaailman kautta.

Valtionpalkinnon tuonut Kannas (2016) näyttää, miten sota riuhtoo juuriltaan. Isä on yksilöllisen surun kuvaus, Kannaksen yllä häälyy kollektiivisen menetyksen utu. Kannas viittaa Karjalan kannakseen laukaisten muistot toisen maailmansodan lopputuloksesta, kärsimyksistä ja menetyksistä. Moisseinen käsittelee tunteita ja tukahdutettua murtuneiden mielten ja eläinten kautta.

Uransa alkuvaiheessa Moisseinen kuvasi karjalaista kertomusperinnettä Sen synnyn (2005) ja Settien ja partituurien (2010) kautta. Niissä puolestaan kohtaavat ilo ja herkkyys, niin väreissä kuin dialogissakin.

Moisseisen olennaisimpia piirteitä sarjakuvataiteilijana on ymmärrys kerronnan ja välineiden suhteesta. Kannaksen ja Isän lyijykynäpiirrokset korostavat kaiken herkkyyttä ja haurautta. Kerronnalliseksi vastapainoksi Isässä on ompelemalla tehtyjä sarjakuvasivuja, Kannaksen tunnelmaa tiivistävät valokuvat.

Sarjakuvaneuvokset

Sarjakuvaneuvos on arvonimi, joka voidaan myöntää henkilölle, joka toiminnallaan on merkittävästi edesauttanut sarjakuvailmaisun asemaa Suomessa. Tunnustusta on jaettu Puupäähattu-tilaisuuden yhteydessä vuodesta 1981 alkaen. Nimityksen saajissa on alan toimittajia, keräilijöitä, suomentajia sekä tapahtumien järjestäjiä.

Arvovaltaisuudessaan hieman satiirinen nimitys pyrkii puoltamaan sarjakuvan asemaa sekä muistu amaan siitä laajasta joukosta sarjakuvaväkeä, joka ei väl ämä ä muutoin ole esillä, mu a heidän työnsä on sarjakuva-alan kannalta väl ämätöntä.

Ensimmäisinä sarjakuvaneuvoksia olivat luonnollisesti Suomen sarjakuvaseuran perustajajäsenet sekä sen toimintaa vahvasti tukeneet aktiivit, kuten Disney-asiantuntija Markku Kivekäs ja veteraanipiirtäjä Veikko ”Joonas” Savolainen. Alussa sarjakuvaneuvoksia nimite iin viiden vuoden välein. Vuoden 1986 nime yihin kuuluvat Akateemisen kirjakaupan sarjakuvavastaava Stina Kullberg ja Kemin valtakunnallisten sarjakuvapäivien primus motor Heikki Porkola

Vuonna 1991 arvonimen sai muiden muassa kul uuriasiainneuvos Kari Poutasuo, joka vaiku i virkamiehen roolissaan siihen, e ä sarjakuvaa ale iin käsitellä hallinnossa muiden taiteenlajien tavoin. Suomen ensimmäinen sarjakuvatohtori Pekka A. Manninen palki iin sarjakuvaopetuksensa ja Sarjari-lehden päätoimi ajuuden ansiosta.

1996 neuvosvuoro oli esimerkiksi toimi ajilla Harto Hänninen ja Petri Kemppinen, heidän

nuoriin tekijöihin suunnatun Hard&Pet-sarjakuvakoulutusprojektinsa vuoksi. Leif Packalén sai arvonimen Maailman sarjakuvat -kehitysapuprojektista.

2001 nimite yjen joukossa oli professori Erkki Salonen, todellinen kul uurialan veteraani, joka piirsi itsekin ja esi eli sarjakuvien taustoja jo 1950-luvun alun Mitä-missä-milloin -kirjoissa.

Vuoden 2006 sarjakuvaneuvoksia ovat Juha Aarnisalo, sarjakuvakauppias jo toisessa polvessa, Helsingin Sanomien sarjakuvista pitkään vastannut Eeva Lepistö ja suomentaja Vappu Orlov

2011 nimityksen saivat kustannustoimi aja Mikael Ahlström, kääntäjä ja suomalaisen sarjakuvan vientiveturi Kirsi Kinnunen, sarjakuvaa pitkään ope anut ja Kemin tapahtumasta Porkolan jälkeen vastannut Ilpo Koskela sekä tutkija ja informaatikko Tanja Rasila

2016 ja 2018 palki iin tekstaajat Mikko Huusko ja Ilkka U. Pesämaa. Seuran 50-juhlavuonna sarjakuvaneuvoksiksi juliste iin seuran pitkäaikaiset toimijat Kalle Hakkola, Ville Hänninen ja Susanna Partio, Tekstikuva-syndikaatin Esko Oksiala ja suomentaja sekä kustannustoimi aja Saara Pääkkönen.

1981

Ilpo Hakasalo, toimittaja

Osmo Jokinen, toimittaja

Heikki Kaukoranta, suomentaja

Soile Kaukoranta, suomentaja ja päätoimittaja

Jukka Kemppinen, hovioikeudenneuvos

Markku Kivekäs, päätoimittaja

Arto Kytöhonka, toimittaja

Timo Reenpää, toimittaja

Jukka Rislakki, toimittaja

Veikko Savolainen, sarjakuvaveteraani

1986

Markku Jalava, kustantaja

Stina Kullberg, libristi

Rauli Nordberg, syndikoija

Heikki Porkola, kulttuurisihteeri, festivaalijohtaja

Kalervo Pulkkinen, toimittaja

1991

Heikki Jokinen, toimittaja

Pauli Kallio, kustantaja ja päätoimittaja

Pekka A. Manninen, tutkija ja opettaja

Kari Poutasuo, kulttuurineuvos

Juhani Tolvanen, toimittaja

1996

Harto Hänninen, toimittaja

Petri Kemppinen, toimittaja

Ari Koskinen, sarjakuvakauppias

Leif Packalén, tutkija ja opettaja

Markku Paretskoi, päätoimittaja

2001

Jukka Heiskanen, suomentaja, päätoimittaja

Timo Mononen, sarjakuvakauppias

Harto Pasonen, kustantaja

Harri Römpötti, toimittaja

Erkki Salonen, päätoimittaja

2006

Juha Aarnisalo, sarjakuvakauppias

Asko Alanen, toimittaja

Toni Jerrman, päätoimittaja

Eeva Lepistö, toimittaja

Vappu Orlov, suomentaja

2008

Reija Nieminen, festivaalijohtaja

2009

Keijo Ahlqvist, opettaja

2011

Mikael Ahlström, kustannustoimittaja

Kirsi Kinnunen, sarjakuva-agentti, kääntäjä

Ilpo Koskela, opettaja, festivaalijohtaja

2014

Iris Schwank, FILI:n johtaja

Harri ”Wallu” Vaalio, opettaja

2016

Mikko Huusko, tekstaaja

Johanna ”Roju” Rojola, opettaja

2018

Timo Ronkainen, toimittaja

Ilkka U. Pesämaa, tekstaaja

2021

Kalle Hakkola, 1. toiminnanjohtaja

Ville Hänninen, toimittaja

Esko Oksiala, syndikoija

Susanna Partio, taideterapeutti

Saara Pääkkönen, suomentaja

on kotimaiseen kirjallisuuteen ja luovaan kirjoittamiseen keskittyvä lehti alan harrastajille ja ammattilaisille. Kestotilaus 25 € / vuosi. Tilaukset sähköpostitse osoitteeseen tilaukset@lumooja.fi.

Neljä kertaa vuodessa ilmestyvä

Kahden vuoden tauon jälkeen Helsingin sarjakuvafestivaalit järjestetään jälleen Suvilahden alueella Kattilahallin ja Tiivistämön tiloissa 10.–11.9.2022.

Tapahtuma tarjoaa muun muassa sarjakuvamarkkinat, uutuuskirjoja, taiteilijahaastatteluja, paneelikeskusteluja, näyttelyitä, performansseja, työpajoja sekä iltaohjelmaa.

Osana Helsingin sarjakuvafestivaaleja järjestetään jälleen jokavuotinen, omakustannesarjakuviin ja pienlehtiin keskittyvä Zine Fest.

Tapahtuman teemoja ovat rauha & sota, Sarjainfo 50 vuotta, Puupäähattu 50 vuotta ja teemamaana on Portugali.

Taiteilijavieraita ovat muun muassa

Natalia Batista (Ruotsi), Suvi Ermilä, Hetamoe (Portugali),

Atla Hrafney (Islanti) sekä islantilainen delegaatio,

Anni Keränen, Kati Rapia, Moa Romanova (Ruotsi), Aino Sutinen, Jukka Tilsa, Siiri Viljakka ja Sara Valta. Lisää ilmoitetaan elo-syyskuun aikaan.

Festivaalia järjestää Suomen sarjakuvaseuran jäsenistöstä ja aktiiveista koostuva työryhmä. Tapahtuma on yleishyödyllinen, avoin kaikille ja noudattaa turvallisemman tilan periaatteita.

Festivaalitaiteilijana Jiipu Uusitalo Tamperelaisen Jiipu Uusitalon sarjakuvat käsittelevät yhteiskunnan epäkohtia ja vallan dynamiikkaa värikkäällä mutta sitäkin viiltävämmällä piirrosjäljellä. Uusitalo on myös pitkän linjan sarjakuvablogaaja, jonka vuodesta 2012 pitämä Tajunkankaan kutoja -sarjakuvablogi on palkittu muun muassa vuoden 2017 sarjakuvablogina.

15-kesäisenä p rsin i at läp nsä. ystäväni KP:n kan a tei e b sejä, musavideoita ja levynkansia kuvi isi e bändei e e.

Varsinaisia bändejä mei ä ei kuitenk n kosk n o ut, oli vain projekteja

KP oli paitsi lahja mpi kynäilijä ja taitavampi kepi äjä, myös kaikin puolin luovempi hokso imilt n, mikä kiri i meikäläistä sopivasti et npäin.

Ysi ä pääsin harjoittel n sarjakuval ke Kukunor n

se oli mahtav

Lauantaisin kierteli e kaupungin levykaupat, divarit sekä pääkirjaston, mistä lainasi e reput täyt n kirjoja, levyjä ja nuo eja.

Elin ja hengitin sarjakuvia ja heavy metalia.

Tunsin tietäväni kuka olin ja mitä halusin isona tehdä.

pää oli pilvi ä.

halusin pain oman sormenjälkeni meta isken n. – ikävä ky ä olin paska kitaristi, jo a oli es ntymiska o.

Si oinen ty öystävänikin t masi, e ä minun tulisi kasv jo aikuiseksi, lopett h veilu ja p rtää mtakin kuin vain pääka oja.

vitut.

19-vuoti na pääsin Lapin yliopist n opiskelem n grfista s i elua. omat pro ikset alkoivat jäädä.

löysin jotain mitä rakastin ene än. väli ä piti vain käydä inti ä...

...mi ä p rsin pin-up-ty öjä le enkipei e tupakavereille. O eksi sotilasura jäi lyhyeksi.

Sarjakuvataiteellinen tusina

REETTA LAITINEN

yliopisto a sytyin valokuvmis n ja ähersin kuvamanipul tioita travis smithin ja dave mckeanin i oi amina.

halusin tehdä levynkansia...

Taas päin näköä on jatkoa Ville Hännisen ja Harri Römpötin Päin näköä! -teokselle (Like, 2011), joka liittyi suomalaisen sarjakuvan 100-vuotisjuhlintaan ja Kiasman laajaan taidenäyttelyyn. Uusi kirja on ainoastaan Römpötin kirjoittama, kustantaja vaihtunut Zum Teufeliin ja ”sarjakuvamainen” huutomerkki tipahtanut otsikosta pois. Sarjakuvataiteilijoita esitellään 12 kappaletta aiemman 16 sijaan. Mutta mikä muu on muuttunut yhdessätoista vuodessa suomalaisessa sarjakuvassa? Vai onko mikään?

Vierähtävät vuodet • Kummassakin kirjassa valtaosa taiteilijoista on syntynyt 1970-luvulla. Kyseessä saattaakin olla yksi suomalaisen sarjakuvan aktiivisimmista ikäpolvista – tai sitkeimmin kuvioihin jääneistä. 1970-luvulla syntyneitä määrittelevät 90-luvun lamavuodet, jolloin alalla kuin alalla meni huonosti. Ehkä varoittava esimerkki on rohkaissut kituuttelemaan sarjakuva-alalla pieninä murusina olevaa leipää syöden?

Taas päin näköä on kuitenkin siirtänyt katseensa piirun verran nuorempaan ikäpolveen ja 1980-luvulla syntyneitä onkin lähes yhtä paljon kuin seitsemänkymmenlukulaisia. Vanhin taiteilija, Leo Kuikka, on syntynyt vuonna 1971, nuorin Jenna Oldén puolestaan 1995. Ikäskaala aiemmassa teoksessa ulottui vuonna 1958 syntyneestä Jyrki Heikkisestä vuonna 1984 syntyneeseen Mari Ahokoivuun.

...mu a päädyinkin kesägrfikoksi muleht n, vääntämään p rakoita, kar oja ja pylväsdiagra eja.

Vi impi Pohjola aloi i Aamulehde ä 2 3. En o ut eläi äni tehnyt stri isarjakuvia, ja sen huomasi.

Myös sukupuolijakauma on liikahtanut vuoden 2011 tasatilanteesta täpärästi naisvaltaiseksi.

O ekseni sain tehdä myös lehtikuvituksia, jotka poikivat tava n ensi äisen sarjakuvastri ini.

samana vuo a aloin löytää samanhenkisiä tekijöitä netistä, ja tutustuin sa umalta m n mua a sarjakuvap rtäjä kazu kibuish n.

Päin näköä! ei ole ehtinyt reilussa kymmenessä vuodessa kuitenkaan vanheta, eikä kentällä tapahtua sukupolvenvaihdosta. Suurin osa vuoden 2011 taiteilijoista toimii edelleen sarjakuvan parissa, vaikka osalla onkin ala painottunut kuvataiteen puolelle.

Taidesarjakuvasta sarjakuvataiteeksi • Römpötin ja aiemmassa kirjassa myös Hännisen valitsemat sarjakuvataiteilijat ovat vahvasti visuaalisia tekijöitä, ja monella on koulutusta kuvataiteen alalla. Päin näköä! viljeli vielä termiä “taidesarjakuva”, mutta Taas päin näköä mainitsee sen vain ohimennen. Ehkä käsite on muodostumassa tarpeettomaksi? Suomalainen sarjakuva on pitkään ollut hyvin monipuolista ja omaleimaista, ja taiteilijat ovat lähteneet rohkeasti kulkemaan itseään kiinnostavia polkuja.

Taidesarjakuvan ja populäärisarjakuvan raja on ollut alun alkaenkin häilyvä, ja esimerkiksi Taas päin näköä -teoksessa esitelty JP Ahonen tekee persoonallisella tyylillään Suomenkin ulkopuolella huiman suosittua Belzebubs-strippisarjaa. Taiteellisinta osastoa edustanee Heikki Rönkkö, jonka sanattomissa sarjakuvissa leikitellään kokeellisilla kerrontatavoilla.

Sarjakuvauraan liittyy aina jonkin verran itseoppineisuutta, mikä aiemmassa teoksessa korostuikin. Monilla nykypolvien tekijöillä on kuitenkin taustallaan koulutusta kuvataiteesta tai graa sesta suunnittelusta. Esimerkiksi Lahden Muotoiluinstituutista on

valmistunut useampikin sarjakuvataiteilija, Reetta Niemensivusta Petteri Tikkaseen. Toinen mainittu opinahjo on ollut Aalto-yliopisto ja Matti Hagelbergin vetämät sarjakuvan sivuaineopinnot. Hagelberg (s. 1964) esiteltiin Päin näköä! -teoksessa ja hän on oman uransa lisäksi inspiroinut myös muita sarjakuvataiteilijoita siinä määriin, että voitaisiin melkein puhua Hagelbergin koulukunnasta.

Vuoden 2011 valikoimassa oli useita Sveitsin Luzernin kansainvälisen Fumetto-kilpailun voittaneita taiteilijoita Amanda Vähämäestä Pauliina Mäkelään. Tämä juonne on yllättäen jäänyt pois ja syitä voinee miettiä. Kansainvälistä yleisöä ja käännöksiä monilta Taas päin näköä -artisteilta löytyy, mutta painotus on siirtynyt englannin- ja ranskankielisiin maihin.

Myös kansanopistot, kuten Limingan taidekoulu, puuttuvat teoksesta lähes kokonaan. Kolmas silminnähtävästi uupuva tekijä on mangan rantautuminen

Suomeen 2000-luvulla. Internetiä ainoana julkaisualustana käyttäviä ei teoksesta myöskään löydy, vaikka ainakin Emmi Valveella, Emmi Niemisellä ja Jenna Oldénilla sarjakuvablogitaustaa onkin. Painetut teokset ja pienlehdet ovat varmasti olleet taiteilijat valinneelle Harri Römpötille (s. 1964) luontevampi tutustumismuoto kuin verkon syövereihin sukeltaminen.

Verkoston lankoja seuraillen • Taiteilijavalikoima on monella tavalla Harri Römpötin subjektiivisen maun mukainen, mutta sellaisena toimii hyvin.

Kaikki esitellyt taiteilijat ovat kiinnostavan erilaisia ja omaleimaisia, mutta otos on kuitenkin siinä määrin tiukasti kuratoitu, että teos tuntuu yhtenäiseltä ja mielekkäältä. Aihehan ei muutamaan kirjaan vielä tyhjene vaan suomalaista sarjakuvataidetta voi hyvin esitellä useammaltakin kantilta. Toimiva ratkaisu on myös edellisestä kirjasta tuttu tapa antaa tilaa artistien omille äänille. Jokainen on saanut kolme sivua vapaamuotoista sarjakuvaa ja yhden sivun puheenvuoron sarjakuvan synnystä ja omista työskentelytavoista.

Päin näköä -teoksista hahmottuu kiinnostavalla tavalla suomalaisia sarjakuvaverkostoja ja -vaikuttajia. Osa niistä on valitettavasti hävinnyt kymmenessä vuodessa. Esimerkiksi Kemin sarjakuvakilpailu ei enää vedä uusia tekijöitä alalle. Sarjakuvakustantajien katoaminen ja kirjastomäärärahojen alasajo osuvat myös kipeästi. Pauli Kallion Suuri Kurpitsa -kustantamo toimii yhtenä tärkeimmistä uuden suomalaisen sarjakuvan esittelijöistä ja Taas päin näköä -teoksenkin julkaissut Zum Teufel on vuosikymmenen aikana noussut merkittävyydessä sen rinnalle. Ongelmana on kuitenkin, että nämä kustantamot ovat yhden ihmisen takana, eikä takeita jatkuvuudesta ole.

Kaikki Taas päin näköä -kirjassa esitellyt taiteilijat ovat JP Ahonen, Juliana Hyrri, Leo Kuikka, Kaisa Leka, Reetta Niemensivu, Emmi Nieminen, Jenna Oldén, Ville Pirinen, Heikki Rönkkö, Tiitu Takalo, Petteri Tikkanen ja Emmi Valve.

HEIKKI RÖNKKÖ

Kahden syntymän muistot

HEIKKI JOKINEN

Lapsen ja aikuisen pelot ja tunteet ovat oikeastaan pitkälti samoja; ne vain saavat eri muodon ja ilmentymän. Lapsella ja aikuisella on kuitenkin niiden työstämiseen eri työkalut.

Lapsuus elää aikuisessa, meistä löytyvät kaikki iät. Lapsille aikuisuus on arvoitus, joka aukeaa vähitellen.

Tästä vuorovaikutuksesta nousee Juliana Hyrrin Päivänkakkarameren kerronta. Teoksen viisi erillistä jaksoa luotaavat lapsuuden muistoja. Mikä pelotti, millaisia lapset olivat toisilleen ja miltä aikuisten maailma näytti? Taustalla kohisee vierauden tunne.

Tarinoiden tyttö, Juljenka, muuttaa suuren veden yli kosmisella laivalla toiseen maahan. Vaikka hän on siellä aivan kuten muutkin, toiset voivat haukkua ryssäksi.

Ristiriita elää kotonakin. Isoisä sanoo, että tytölle tulee näyttää vain Suomen televisiota, jotta hän oppii nopeammin tavoille. Lisäksi isoisä sanoo, että hänelle tulee näyttää ainoastaan Venäjän televisiota, jotta hän ei unohtaisi, mistä on tullut.

Virosta lapsena Suomeen muuttanut Hyrri (s. 1989) kertoo lapsuuden tarinat kahdessa, eri tavoin tekstatussa tasossa. Kuvissa ja puhekuplissa kulkee narratiivin taso. Kuvien taustalla taas kertojan ääni puhuu muusta kuin siitä, mitä kuvissa tapahtuu. Nämä tasot yhdistyvät kuitenkin hienosti

tasavertaisiksi kokemuksiksi ja tunteiksi.

Pehmeällä lyijykynällä piirretyn kirjan osia limittävät muutaman sivun akryyliväreillä maalatut, kertojan äänellä etenevät lyhyet jaksot. Ne avaavat teoksen nimenkin.

Koti-Virossa äiti toi Juljenkalle syntymäpäivänä päivänkakkaroita. Se elämä jäi taakse, kun piti siirtyä suuren meren yli. Oli synnyttävä uudelleen, yhdistettävä päivänkakkarat ja meri.

Yksi tarinoita leikkaava teema on yksin jäämisen pelko. Tyttö hätääntyy, kun äiti tulee myöhässä päiväkotiin tai rukoilee, etteivät vanhemmat kuole koskaan. Kyse ei ole vain lapsuudesta. Tämä pelko on paikasta ja iästä riippumaton.

Kirjan piirros tukee kerronnan intiimiä luonnetta. Se on herkkää, mutta ei voimatonta. Se toimii yksityiskohtina, lähikuvina tai yleiskuvina. Yksinkertaisesti sanottuna: se on riipaisevan kaunista.

Kasvit ruohosta puihin ovat Hyrrille erityisen läheisiä. Sen huomaa hellyydestä, jolla hän niitä piirtää.

Onko tämä teos omaelämäkerrallinen? On ja ei, kuten taide aina. Taide tulkitsee maailmaa ja kokemusta, antaa sille muodon ja mielen. Kirjan motto sanoo saman: ”Aika ajoin on kivuliasta vetää raja toden ja epätoden, muiston ja epämuiston tai itsen ja epäitsen välille.”

Päivänkakkarameri on poikkeuksellisen vahva sarjakuvateos, sekä kerronnaltaan että kuviltaan. Se ei kerro vain lapsuudesta tai tytöstä. Se kertoo meistä kaikista.

Kuoleman jälkeen elämä

TITTA LINDSTRÖM

Vuonna 2019 Johanna Aulén matkusti Ukrainaan tyydyttääkseen hiljalleen heränneen uteliaisuutensa Tšernobylin suojavyöhykkettä kohtaan. Paikassa oli rujoa kauneutta ja menneisyydestä kumpuavaa haikeutta, mutta myös jotain mitä Aulén ei odottanut. Ydinvoimalaonnettomuus ei nimittäin suinkaan nitistänyt elämää, mistä todistavat alueella elävät koirat, jotka polveutuvat niistä koirista, joita kukaan ei vuosikymmeniä sitten evakuoinut. Koirat herättävät kysymyksiä: minkälaista niiden elämä oikein on, ja kärsivätkö ne alueen säteilystä?

Vaikka Tšernobylin koirat perustuu Aulénin matkaan, varsinainen muistelmateos se ei ole, vaan yhdistelmä eri lähteitä ja tutkimuskirjallisuutta. Oppaana toimiva vanha Volodomyr johdattelee turistiryhmän ja lukijan yhä syvemmälle suljetulle vyöhykkeelle ja kertoo alueesta, sen eläimistä ja ihmisistä, sekä myös omasta elämästään. Uskollisuus aatteelle on ja ajat sitten ropissut vanhan neuvostokansalaisen elämästä, ja ihmekös tuo. Hänen ja satojen tuhansien muiden ihmisten uhraukset radioaktiivisen alueen raivaajana oli työnä sieltä epäkiitollisimmasta päästä.

Volodymyr on hahmona oivallinen keino jakaa lukijalle tietoa, ja Tšernobylin koirat asettuukin

sarjakuvana tukevasti tietokirjallisuuden puolelle, mitä korostaa lopusta löytyvä kattava ja lukemisen arvoinen lähdeluettelo. Aiheesta aikaisemmin lukeneille ei tosin ole tarjolla ihan hirveästi uutta tietoa, mutta jotain sentään. Opin sarjakuvasta esimerkiksi sen, että pieneliöt, eli ravintoketjun pohja, ei voi Tšernobylissä hyvin. Tästä johtuen punaisen metsän radioaktiivisuuteen kuolleet puut eivät vieläkään osoita merkkejä maatumisesta. Pahempaa on se, että elävistä puista tipahtaneet ja maahan keräytyvät lehdet eivät nekään maadu, joten kerääntyvä lehtijäte tekee tulipalojen vaarasta tavallista suuremman. Entäs koirat sitten? Niillä puolestaan menee yllättävän hyvin, eikä tutkimuksissa ole löydetty mitään havaintoja säteilyn vaikutuksista. Kenties asiaa selittää alueen koirien keskimäärin lyhyt elinikä, säteily ei vain kerkeä vaikuttaa niihin, Aulén pohtii. Mukavana yksityiskohtana sarjakuvassa esitellään myös erään todellisen koiran elämänkohtalo. Adoptiokoira Nobyl päätyi lopulta onnekkaasti amerikkalaiseen kotiin.

Sarjakuvan sisältö on siis täyttä asiaa, ja kuvakerrontakin on Aulénilla hallussa. Sen sijaan pientä jäykkyyttä sarjakuvassa on nähtävissä, sekä dialogissa että piirustuksissa. Esikoisteokseksi Tšernobylin koirat on kuitenkin yllättävän hiottu paketti, joka kertoo paitsi hirveästä onnettomuudesta, niin myös luonnon uskomattomasta sitkeydestä.

Limingan legendan pohdiskeleva testamentti

MIIA VISTILÄ

Mitä on taide, pohtii pitkän uran sarjakuvan parissa tehnyt Keijo Ahlqvist. Vain muutama kuukausi ennen taiteilijan menehtymistä julkaistu teos on pitkä sarjakuvamuotoinen essee, jossa taiteen olemusta ja merkityksiä analysoidaan kekseliäiden metaforien avulla. Samalla kirja havainnollistaa, miten lososen esseen voi siirtää sarjakuvan muotoon. Teksti ja kuvat tukevat toisiaan ja merkitykset syntyvät niiden vuorovaikutuksessa, niin kuin sarjakuvissa kuuluukin. Kirjaan on tiivistetty tavattoman paljon asiaa. Taiteen olemuksen ohella pohditaan esimerkiksi sen suhdetta leikkiin, todellisuuteen, viihteeseen, tieteeseen, rahaan ja uskontoon.

Jokainen sivu sisältää yhden tai useamman huomion. Neljään ruutuun mahtuu usein myös lopun yllättävä käänne, viimeinen ruutu, joka nyrjäyttää

lukijan katsomaan asiaa vielä kerran uudesta kulmasta. Taide on myös tekijänsä sisäistä dialogia, jossa totuutta etsitään vastakohtienkin kautta.

Parhaiten teos toimiikin nautittuna ajan kanssa, sivu kerrallaan taiteilijan huomioita pohtien, niistä arjen esimerkkejä etsien tai niille mielessään myös vastaan väittäen. Mukana on aimo annos kuivaa huumoria ja sopivasti ripoteltuna pientä provosointia.

Opettaja ja loso haastaa lukijansa ajattelemaan itse: “Joskus vastaanottaja ymmärtää teoksen täysin eri tavalla kuin tekijä. Kuka sen silloin on luonut?”

Ahlqvistin viiva on selkeää, ohutta ja väreilevää. Piirrokset ajavat asiansa, muodon sijaan on kikkailtu sisällöllä. Kerronta ja aihe muistuttavat Scott McCloudin sarjakuvatietokirjoista, mutta Ahlqvistin assosiointi on villimpää.

Taide on pitkäaikaisen sarjakuvavaikuttajan kaunis testamentti, ja se on yllytys lukijalle luoda omaa taidettaan.

“Taidetta ei pidä suunnitella, vaan alkaa tehdä.”

Luokkayhteiskunnan näkymätön valta

PII ANTTONEN

Jiipu Uusitalon näkyviä ja näkymättömiä valtasuhteita käsittelevä albumitrilogia saa huipennoksensa. Valtava vapaus -kirjasarja on käsitellyt valtaa erinäisistä näkökulmista. Ensimmäinen osa, Kukkaisruoska (2019), käsitteli rankaisuvaltaa ja toinen osa, Puupenni (2020), taloudellista valtaa. Kirjasarjan kolmas osa puolestaan käsittelee sosiaalista valtaa. Tämä onkin kenties kiinnostavin valtasuhde albumisarjan aiheista tähän saakka, sillä sosiaalinen vallankäyttö on useimmiten sitä näkymättömintä yhteiskunnassamme.

Psykedeelisen kuvituksen siivittämät historiakatsaukset ja toteavat päätelmät toistemme väleissä olevista valtasuhteista voivat tiedostavammalle lukijalle olla jo tuttuja. Mutta Okanaamio (2021) paketoi nämä perusasiat helposti sisäistettävään ja havainnolliseen pakettiin. Albumin teksti on sujuvaa ja nopealukuistakin, mutta kuvitus kutsuu lukijan viipyilemään visuaalisen ilotulituksen parissa.

Uusitalon ilmaisu onkin kehittynyt albumi-

trilogian mukana. Uusitalolle tyypilliset vesivärit nousevat skarpimmaksi ja terävämmiksi tussiviivan siirryttyä väriloisteen päälle. Kuvat kutsuvatkin tutkimaan piirrosjäljen yksityiskohtia ihan uudella tavalla.

Kerronnallisesti kirja on jaettu neljään osaan. Nämä osat käsittelevät vuorollaan cisheteromiestä ja patriarkaalista sukupuolijärjestelmää, keskiluokan valtaa luokkayhteiskunnassa, terveys - ja kehonormatiivisuuden vaikutusta yhteiskunnalliseen asemaamme sekä valkoihoisten dominanssia ihmiskunnan lähihistoriassa. Esiin nousseet sosiaalipoliittiset teoriat ja periaatteet myös tuetaan arvostettavasti lähdeviitteillä, mikäli albumi nostaa kiinnostuksen perehtyä näihin teemoihin syvemminkin. Lukujen ja kirjojen läpi kulkee myös mainion vapaalooginen jatkokertomus jo ensimmäisestä albumista tutuilla vakihahmoilla. Liioitellut hahmot eivät turhaan murehdi fysiikan laeista, eläimet jutustelevat mukavia ja aikamatkaajat kohtaavat jäätyneet muinaisihmisen haamut arkisena sattumuksena. Trilogian loppuhuipennos puolestaan avaa ihmiskunnalle kokonaan uuden alun ja sitoo yhteen kaikkien kokemiemme seikkailujen teemat.

Ateistin tuonelassa

REETTA LAITINEN

Jarno Latva-Nikkolan (s. 1977) sarjakuvaromaanissa sarjakuvataiteilija Jarno Latva-Nikkola kuolee. Sekä yläkerran osaston pelastusyritys että sielunvihollisen juonet epäonnistuvat, joten uskonnoton Jarno joutuu varastohommiin, Logistiikkakes kukseen nro 5.

Latva-Nikkolan aiemmasta pitkästä sarjakuvasta, Ukkometsolasta (2013), on kulunut jo aikaa, mihin Logistiikkakeskus 5:ssä myös viitataan: ”Maailmassa on niin paljon paskaa, ettei sitä kannata tänne kovin usein äheltää. Ja mitä mä siitä saan: niskakivut, vitutuk sen, velkaa ja lopulta paska halvauksen.”

Teemallisesti Logistiikkakeskus 5 jatkaa kuitenkin esi kois teoksen Tunteiden maisterin (2007) ”omaelämäkerrallista” taiteilijaodysseiaa. Tunteiden maisterissa esiintynyt tyttöystävä Elsa mainitaan ohimennen, kuten myös ”perhe”, joka ilmeisesti on yhdessä perustettu.

Tuonpuoleinen varastotyö Logistiikkakeskuksessa muistuttaa piinallisella tavalla tämänpuoleista työelämää ja työyhteisöjä. Varastohommat

lienevätkin Latva-Nikkolalle tuttuja, ainakin moni taiteentekijä on niistä vuollut leipänsä päälle voita. Sarjakuvataiteilijan limbuksessa tietenkin esimies ehdottaa myös kivan pienen sarjakuvastripin piirtämistä työyhteisöstä – ilman lisäliksaa, pomon ohjeilla ja käsikirjoituksilla. ”Suurikin yleisö voisi löytää sinut jos jättäisit perversioiden kuvaamisen vähemmälle.”

Jarnon tarinaan limittyy tamperelaisen sekakäyttäjäporukan juonenkaari. Jengin pääpahis Puukko - Dan näyttää karanneen Jyrki Nissisen sarjakuvasta ja monella tavalla Logistiikkakeskus 5 onkin sisarteos Nissisen viimevuotiselle Exätalbumille. Kumpikin käsittelee päihdemaailmaa ja kaupunkilaisten luovan alan työläisten ja nälkätaiteilijoiden ongelmia mustan absurdismin kautta. Latva-Nikkolan tyyli on vuosien varrella säilynyt visuaalisesti tunnistettavana ja yhtenäisenä. Kerronta on Logistiikkakeskuksessa hioutunut ytimekkäämmäksi ja rytmikkäämmäksi. Toimintaa ja dialogia tasapainottavat sanattomat jaksot, muun muassa maailman pisin Pätkiksen-syöntikohtaus. Visuaalisena avaimena tai punaisena lankana Latva-Nikkola käyttääkin läpi teoksen lähikuvia ihmisen suusta.

Pikahiivalla aikuisuuteen

VILLE HÄNNINEN

Petteri Tikkasen estetiikka on karsittua, siistittyä ja hallittua kuin kauniissa puistoissa. Myös hänen tarinoihinsa pätee samanlainen bonsai-ajattelu. Kuvissa ei ole turhia elementtejä, kerronta on levollista ja mietittyä. Silti viivat elävät ja niiden muodostamat ihmiset. Pienestä kehkeytyy tässä katsannossa suurta.

Tikkanen on johdonmukaisesti rakentanut pienistä Eero-kirjoista sarjan, joka täydentyy osa osalta. Edellisten kirjojen lukeminen ei liene välttämätöntä, mutta on tarpeellista. Tikkasen luoma ihminen – epäilemättä jonkinlainen omakuva – kasvaa ja kehittyy.

Jo edellisten osien nimet Eero, Mopo, Autoerotiikkaa, Armeija ja Eka kerta selittävät itsensä. Niin Humalakin. Kotonaan isän läträämistä ja kommunikaatiokyvyttömyyttä seurannut Eero astelee miehuuden tiellä lumihankeen. Hän alkaa myös opiskella ja muuttaa omilleen. Kivuttomasti sekään ei käy, aikuisuuteen liittyvään maailman vierauteen kestää tottua.

Tikkanen (s. 1975) on kärsivällisesti, kenties itselleenkin yllätyksenä, tullut rakentaneeksi pitkän jatkumon. Hän voitti Kemin sarjakuvakilpailun 1997 ja 1998. Jälkimmäisen vuoden Kanervastripit kuvasivat herkästi lapsuutta haaveineen ja

intomielisyyksineen. Sitä ajan mittaan seuranneet teokset Kanerva: lapsellisia tarinoita, Kanerva ja yks juttu sekä Kanerva ja kirottu lokki rakentuivat pienen tytön kuvaukselle ja keskittyivät niihin latenssi-iän vuosiin, jotka tuntuvat sisimmässä ikuisilta kuten kesätkin loppumattomilta.

Siinä vaiheessa, kun Tikkanen siirtyi kuvaamaan Kanervan ystävää Eeroa, katse tarkentui ensin orastavaan ja sitten täysipainoiseen teini-ikään. Ratkaisu vahvisti tarinoiden henkilökohtaisuuden tuntua.

Tosin voi niinkin ajatella, että yksilö kasvaa itsekseen hitaasti. Aivan pieniltäkin lapsilta löytyy luonnetta, mutta kokemuksista kehittyvä ja vahvistuva persoonallisuus vaatii aikaa kasautuakseen. Samalla lailla Tikkasen tarinat täydentävät toisiaan ja innostavat paitsi lukemaan ruutujen välistä, myös miettimään omaa varhaiskasvua kipukohtineen ja aikuisvuosiakin.

Sivumäärältään ja tapahtumiltaan vähäisten teosten muodostama kokonaisuus muistuttaa myös, että koko ei ratkaise, eikä sillä voi paljoa petkuttaa. Samalla kun ”sarjakuvaromaanien” tuotanto on tällä vuosituhannella lisääntynyt, aihekirjo laajentunut ja sivumäärä kasvanut, kerronta ei ole jämäköitynyt tai muuttunut jännittävämmäksi. En ole mitenkään varma, onko tiivistäminen kaikkeen sopiva yleisperiaate, mutta arvostan Tikkasen kuviin nojaavaa ja ajateltua kerrontaa.

Ihastuttava esikoinen kuvaa isää kauniisti

PINJA KUUSELA

Isän kädet venyvät valtaviksi Tuula Mäkelän esikoisessa nimeltä Rappuset, jossa kuvataan isän ja lapsen yhteistä, vuosikymmenten takaista kesää hiljaisessa kotipihassa.

Isä on taas nukahtanut pihakeinuun, vaikka tavan mukaan hänen pitäisi oikeastaan ”istua ja ihmetellä maailman menoa” hissukseen yhdessä lapsen kanssa. Joten pikkutyttö kiipeää lahoja portaita pitkin luvatta aitan ylisille tutkimusretkelle. Siellä kaikilla vanhoilla tavaroilla on tarinansa. Metsästä löytyneet hirvensarvet, pieneksi jääneet toppavaatteet ja sirpaleesta kaatuneen Toivo-vaarin vanhan Sotamiehen käsikirjan urheiluennätykset elävät omalla tavallaan lapsen unenomaisessa mielikuvitusmaailmassa.

Suvipäivät ovat pitkiä, mutta niitä on vähän. Mustavalkoinen kuvitus on karua ja herkkää. Kun isä huomaa rappusten rikkoutuneen, hän alkaa vähillä voimillaan korjata niitä. Velvollisuudet hoidetaan ja lapsen kanssa ollaan, vaikka ei se enää helposti käy. Vastahakoinen lapsi taas oppii käytännön taitoja ja pitkäjänteisyyttä, vaikka veri vetäisi leikkeihin. Isän viisaudet ovat vähäsanaisia, ja joskus lapsi käyttää niitä ja opettaa vanhempaansa. Rivien

välit ovat merkityksistä raskaat. ”Ei piä alkaa pelkäämään eikä antaa periks”, sanoo isä tytölle, ja myöhemmin tyttö isälle.

Lapsi etsii sinnikkäästi isän katsetta, vaikka se tahtoo kääntyä pois omiin huoliin ja pettymyksiin. Lapsi pohtii isoja asioita omalla tavallaan yksin ja yhdessä isän kanssa. Kun isä vetäytyy, lapsi menee perässä, vaatii yhteyttä ja tunnepuhetta, leikkii ja laulaa. Äiti ja isoveli vilahtavat kirjassa, mutta pääosassa on isän ja lapsen suhde.

Tietoisuus kaiken katoavuudesta välähtelee kuin salama hämärässä huoneessa. Ei piä antaa periks: kumpikin parivaljakosta rohkaisee ja kiusaa toista jatkamaan, kun sisu tahtoo pettää. Miten joku voi lähteä ilman lupaa? Ei tätä kirjaa ole helppoa lukeakaan.

Kertojanääni selittää lapsen kirkkaita ajatuksia. Mäkelän dialogi on taitavasti toistettua murretta ja piirrokset ilmaisuvoimaisia. Henkilöiden ryhti kertoo mielialasta, ilmeet on kuvattu vähin viivoin. Tausta on joskus yksityiskohtainen maalaispihapiiri, välillä vain harvoja ruohonkorsia tai kuvan reunaan asti venyviä pilviä. Symboliikka on vahvaa. Mieluusti lukisin tältä esikoiskirjailijalta ja graasen suunnittelun opettajalta enemmänkin.

Palkitsevimpia ovat hetket, joina tyttö laulaa Katri Helenaa ja saa suuren kiitoksen: ”Sinähän mukavasti lauloit melkein kuin Katri ite.”

Valo pimeällä merellä

AHMA HOKKANEN

Siiri Viljakan (s. 1995) ensimmäinen kokopitkä sarjakuvaromaani Kohti sumua oli hartaasti odotettu teos, eikä suotta. Queer-rakkaudesta ja irtipäästämisen vaikeudesta kertova teos vangitsee lukijan mukaansa heti ensimmäisiltä sivuilta alkaen.

Majakkasaarelle henkihieverissä haaksirikkoutuva Natalie on menettänyt muistinsa. Hänet pelastaa saaren ainoa asukas Eleonore, jonka hänenkin muistikuvansa menneisyydestä ovat katkonaisia. Yhteiselo autiolla saarella tekee heistä hyvin läheisiä, mutta mystinen paikka kätkee sisälleen myös salaisuuksia.

Viljakalle tyypillisissä harmaan sävyissä toistuvan sarjakuvan kerronta on vahvaa, ja visuaalinen toteutus samaan aikaan sekä herkkää että väkevää. Taiteilijan töitä on aiemmin julkaistu erilaisissa antologioissa, Viimeinen puhe – Anders Chydeniuksen paluu -teoksessa yhdessä Lauri Tuomi-Nikulan kanssa sekä omakustanteina ja pienlehtinä. Viljakan tunnistettava kädenjälki onkin ajan myötä

hioutunut hipomaan lähes täydellisyyttä. Suurimmissa ruuduissa näkyy selkeästi myös kokemus kuvittajana, sillä lukijan katse ohjautuu niissä juuri oikealla tavalla.

Teoksen kuvaus majakkasaaren luonnon monimuotoisuudesta on kaunista. Myrskyävä meri ja sen sisäänsä kätkemä ikiaikainen kauhu tuovat väkisinkin mieleen lovecraftilaiset kosmiset muinaiset. Muuten huomaan tarinan assosioituvan itselläni brittiläisen tv-sarja Black Mirrorin jaksoon “San Junipero”, joka ilmestymisaikanaan oli juuri sellaista queerrepresentaatiota jota olin kaivannut. Yhtä kaikki, Kohti sumua onnistuu kutkuttelemaan tämän homon sci - ja fantasianörtin sielua sellaisella tavalla, johon monikaan sarjakuvateos ei ole pystynyt.

Vaikka teoksen ahmii helposti kerralla, kestää se monta lukukertaa. Oikeastaan se jopa vaatii palaamaan takaisin aina aika ajoin. Jään innolla odottamaan Viljakan tulevia teoksia, omaelämäkerrallista Rekkis - projektia ja Örkit - yhteisteosta Tuomas Myllylän kanssa. Varovaisesti toivon näkeväni niissä myös hiukan ilottelua värien kanssa, sillä siihen Viljakalla todellakin olisi potentiaalia.

Sisäpiiriläisen näkökulma koronauutisointiin

PII ANTTONEN

Uutisista hyvää iltaa on mukaansatempaava kuvaus televisiouutisten näkymättömän kaoottiselta liukuhihnapuolelta.

Puupäähattu-palkitun Tiina Pajun ensimmäinen sooloteos toimii malliesimerkkinä siitä, kuinka yhä suositummaksi nousseessa omaelämäkerrallisessa sarjakuvassa voi saumattomasti liittää henkilökohtaisten kokemusten läpikäynnin suuriin yhteiskunnallisiin muutoksiin. Uutisgraa kon työstä koronaaikana kertova päiväkirjamainen teos ei nimittäin kerro vain pandemiasta, vaan media-alasta, pätkätöiden kuluttavuudesta ja uuvuttavasta epävarmuuden kierteestä ilman toivoa vakituisesta tulonlähteestä.

Erityisen sujuvaa Pajun teoksessa on ajan kulumisen kuvittaminen päivämäärillä ja pääuutisotsikoilla. Tämä ratkaisee usein hieman abstraktin ongelman omaelämäkertasarjakuvien aikakäsityksen seuraamisesta, mikä etenkin näin voimakkaan sukupolvikokemuksen kuvaamisessa on

tärkeää pystyä hahmottamaan. Pandemian, työpätkien ja sijaisuuksien kulumisen seuraaminen on vaivatonta, ja lisäksi nämä otsikkonostot kommentoivat laajempaa yhteiskunnallisen tilanteen muuttumista kuukausien ja vuosien edetessä.

Yleensä en nosta itseäni esiin arvosteluissa, mutta tässä kohtaa täytyy tehdä sen verran poikkeus, että entisenä yleläisenä albumi toi vielä oman lisäsuolansa tutuntuntuisena kuvauksena mediajätin hitaasta rappioitumisesta. Johdon ja työntekijätason totaalinen kommunikaation puute ja isojen strategisten maalailulinjojen irrallisuus tuntuvat erittäin tutulta, samoin kuin kritiikin tulkitseminen hyökkäyksenä sen kohdistuessa keskijohtoon. Pätkätyöntekijän pallottelu erilaisin sopimustyypein ja pakkopienyrittäjyyksin sen sijaan maalaa synkkää realismia koko media-alan nykytilanteesta.

Työmarkkinakurjuudesta ja pandemia-ajan ahdistuksesta huolimatta albumin yleissävy on kuitenkin pohjimmiltaan positiivinen. Sarjakuva ei ymmärrettävästi voi päättyä narratiivisesti tyydyttävään voittoon koronasta, mutta lopulta se kuitenkin katsoo tulevaisuuteen varovaisen toiveikkaasti.

“Halpaa bensaa & kansainvälistä raivoa”

VESA KATAISTO

Pitkään odotettu uusi pakkaus Tex Hännisen sarjakuvia pitää sen minkä lupaa. Hikistä menoa ja nihkeää huumoria.

Etsiväntapaiset Silvio ja Jalmari Jalapeno saavat Eugene Egg reltä tehtävän löytää Ted Nougat elävänä tai kuolleena. Tästä käynnistyy kolea kalmanralli, jossa kaasutellaan menemään jättimäisellä suolakurkulla komistetulla amerikanraudalla.

Tunnelma tiivistyy nopeasti ja pysähtyy kuumottvaksi painajaiseksi, jossa hahmoilla on koko ajan kiire, mutta mihinkään ei päästä.

Hännisen tajunnanvirtateknisesti luomassa

tarinassa loikataan sutjakkaasti tunnelmasta toiseen. Meininki on kuin David Lynch käsikirjoittaisi Jacovittin sarjakuvaa. Mukana on myös enemmän kuin ripaus Mauri Kunnaksen Nyrok Cityn hulluttelua. Ahdasta ilistä lisää se, että tekstiä on suhteellisen paljon ja jokainen ruutu on täytetty sekalaisella romppeella ja roiskeella.

Lopussa päästään vielä muutaman sivun ajaksi kaikkien nahkiaisten sankari Pupuankan maailmaan. Antiheeros yhtä outoine veljenpoikineen (?) ratkoo meteoriitin arvoitusta tunnetulla tyylittömyydellään, akuankkamaisin seurauksin.

Tarinoiden ohessa on mainoksia, joissa uhkaillaan Cafe Nobodyn kestotilauksella. Se on huumoria, mutta toivotaan ja pelätään jatkoa tälle katkuisen kuolemantien kuvaukselle.

Korpimetsien yllättäjä

AINO SUTINEN

Raimo en eräänlainen kaukainen puliukko, torpassa asusteleva ja ihmisiä välttelevä äreä antisankari. Kun hänen kotinsa on yllättäen yhtenä päivänä tuhottu, Raimo lähtee tutkimaan tapausta. Alkaa korpivaellus ja kostoretki vesurin kanssa. Hahmo on oikeastaan sympaattisempi kuin miltä kuvauksen perusteella kuulostaa, lukija on hänen puolellaan pahassa maailmassa.

Jo alussa tulee nimittäin selväksi että luvassa on sitkeitä vastuksia, on erotettava liittolaiset vihollisista. Vastaan tulee selittämättömän outoja ja monella tavalla vaarallisia tapahtumia ja fantasiahahmoja. Kauhua siis. En ole kauhun asiantuntija niin että tuntisin tällaisten hahmojen konventioita, mutta tällaisenaan ne pääsevät ainakin yllättämään.

Usein tulee mieleen, millaisia harhoja vaikkapa päihteiden liikakäyttö ja juoppohulluus voivat saada aikaan. Mikä on unta, millaisia kauhuja myös oma pääkoppa voi kehitellä?

Tapahtumat johtavat yllättävänkin intensiivisiin taistelukohtauksiin. Väkivalta on silti, no,

sarjakuvamaista, sillä kyllä herkutellaan. On karmivuutta mutta myös huumoria. Rapajuopoksi Raimo on yllättävän kovakuntoinen!

Tasapainottavana elementtinä on Raimon luotettava ja vahva kaveri Jorma, kulkija Nuuskamuikkusen tapaan. Kun tie käy välillä samaan suuntaan Jorman kanssa, on edes joku johon voi luottaa. Jossain vaiheessa mietin että mikä motivoi yksittäisiä hirviöitä, kun ne tulevat vastaan ikään kuin peräkkäin, tuhoaminen mielessä. Hahmojen ideointi on ehkä innostanut, vaikkei kaikki liittyisi suoraan samaan magiikkaan viittavaan juonikuvioon. Ainoat ilmeisesti naispuoliset hahmot ovat muori ja pellon neito, joka neuvoo eteenpäin.

Maisemat, tunnelma, hahmot ja kerronta on toteutettu hienosti. Värit säväyttävät ja myös tekstauksen fontti on hyvä. Verrokkina voisi intensiteetiltään ajatella esimerkiksi Janne Kuusisen fantasiamaisia seikkailusarjakuvia, vaikka kyseessä ovat erilaiset teokset.

Sami Kivinen on lahtelainen sarjakuvantekijä ja graa kko, ja tämä on hänen toimiva esikoisteoksensa.

Varjo Malbergin yllä

ONNI MUSTONEN

Kun mies löydetään tapettuna Malbergin kirkkomaalta, kovaotteinen rikosetsivä Jörgensen määrätään tutkimaan tapausta. Tutkinnan aikana paljastuu, että uhri väijyi Marlene-nimistä naista, jolla tuntuu olevan hypnoottinen vaikutus miehiin, eikä Jörgensen ole immuuni. Pian hän jakaa uhrin pakkomielteen, joka saattaa osoittautua kuolettavaksi.

Marlene on tanskalaisen sarjakuvataiteilija Peter Snejbergin ensimmäinen suomennettu albumi. Snejberg on niittänyt kansainvälisesti mainetta työskentelemällä muun muassa DC:lle, Dark Horselle ja Mike Mignolalle. Marlene henkiikin suuren maailman sarjakuvien rempseää ja vauhdikasta sarjakuvakerrontaa. Erityisesti Mignolan vaikutus erottuu Snejbergin kuvakerronnassa. Aivan kuten

Mignolan Hellboy-sarjakuvissa, myös Marlenessa viivat ovat jykeviä ja raskaita ja varjot niin mustia, että niillä on massa ja paino.

Myös Marlenen tarina on velkaa Hellboylle – tai ainakin ammentaa innoituksensa samoista kirjallisista lähteistä. Snejberg yhdistelee kovaksikeitetyn etsiväkertomuksen troppeja ja motiiveja okkultistisiin ja kevyen lovecraftiaanisiin teemoihin

tavalla, joka tuo ennen kaikkea mieleen 30-luvun pulp-kertomukset. Toisin sanoen seksiä, väkivaltaa ja yllättäviä juonenkäänteitä tulee sellaisella vauhdilla, ettei lukija ehdi kyllästymään.

Mutta siinä, missä kiinnostavimmat pulp-tekijät onnistuivat luomaan omaperäisiä visioita ja käsittelemään syvällisempiä aiheita kioskikirjallisuuden puitteissa, Marlene tyytyy toistamaan vanhoja (vaikkakin hyväksi havaittuja) kaavoja sotkematta tai soveltamatta niitä sen ihmeemmin. Jopa pohjoismaalaisuus näkyy sarjakuvassa pääasiassa vain hahmojen ja tapahtumapaikkojen nimissä, mikä oli suuri pettymys, sillä tanskalainen pikkukylä on harvinaisempi näyttämö kosmiselle kauhutarinalle.

Marlene on täydellistä kioskikirjallisuutta niin hyvässä kuin pahassa. Mikäli lukija haluaa varmasti, vauhdikkaasti ja tunnelmallisesti kerrottua kauhusarjakuvaa, hän ei pety. Kovin paljon muuta Marlene ei sitten tarjoakaan. Ottaen kuitenkin huomioon, miten vähän käännettyä kauhusarjakuvaa Suomessa on viimeisten vuosikymmenien aikana julkaistu, Marlene puolustaa paikkaansa. Mitä enemmän kauhusarjakuvaa julkaistaan, sitä suurempi mahdollisuus on, että pinnalle nousee myös kunnianhimoisempia teoksia.

Priitu – Talvi 1917–1918 Rovaniemellä • Lapin maakuntamuseo

Sisällissota Lapissa

AINO SUTINEN

Nuori Priitu – Talvi 1917–1918 Rovaniemellä on perusteellinen katsaus itsenäistymisen ja sisällissodan aikaiseen Rovaniemeen. Tiedote määrittelee sen nuorille ja aikuisille suunnatuksi tietokirjaksi. Fiktiivinen sarjakuvakertomus onkin ikään kuin koottu kutomaan yhteen ja puhaltamaan henkiin arkistomateriaalia ja historianoppia, mutta se on kaikesta huolimatta koskettava. Tarinallisesti miettii, kuka sen on kirjoittanut, ja käy ilmi että laajahko työryhmä. Tässä metodissa on vahvuutensa ja heikkoutensa, mutta kiinnostavaa luettavaa on paljon.

On jännää nähdä kuvituksissa vanhaa, sittemmin Lapin sodassa hävitettyä Rovaniemeä. Ulla Eton kuvitus tuo Rovaniemen pimeisiin talviöihin tunnelmaa muun muassa värityksellä. Hahmot ovat eläväisiä.

Pääosassa on 17-vuotias työläistyttö Priitu ystävineen ja kaupunkilaiset, jotka alkavat jakaantua punaisiin ja valkoisiin. Näemme nuorten ystävyyttä ja pieniä iloja, kaikesta huolimatta. Metodi on ollut sellainen, että useat hahmot perustuvat väljästi oikeasti eläneisiin ihmisiin.

Porvarien ja työläisten eri maailmankatsomukset tulevat tutuiksi, ”lahtarit” ja ”hulikaanit”, vihapuhe, aseistautuminen ja lopulta taistelu vallasta.

Kirjassa on melko paljon elementtejä, ktiivisiä ja todellisia hahmoja, keskusteluita, historiallisia dokumentteja ja lainauksia, valokuvia, esineitä, kylttejä, lauluja jne. Museotausta näkyy. Lähteet on jopa harvinaisen tarkkaan dokumentoitu, ja lopussa on vielä monta sivua tietoartikkeleita eri aiheista, aikakaudesta ja Rovaniemestä. Yksi kiinnostava kulma on, että terveydenhuoltoa ja esimerkiksi kätilön työtä on esitelty.

Erikoinen visuaalinen ratkaisu on, että jokaisella hahmolla on oma puheen väri, ei kuitenkaan varsinaisia puhekuplia. Tämä erottaa puhujat toisistaan kelvollisesti, mutta johtaa siihen, että kontrastit tekstin ja taustan välillä ovat joskus hieman epäselviä. On myös käytetty aika paljon erilaisia fontteja. Murteella tai vierailla kielillä puhutut repliikit on sisällytetty mukaan melko luontevasti. Hieman hahmot selittävät toisilleen auki historiallisia tapahtumia, mikä on historiallisten juttujen pieni helmasynti.

Jotkin teemat ovat taas ikävän ajankohtaisia, kuten sota-ajan in aatio ja ruokapula. Ne iskivät aikanaan Suomeenkin lujaa jo ennen kuin varsinainen sota alkoi maassa. Nälkä ja korvikkeet, kuten jäkälä ja olki, tulevat köyhälistöön vajoaville tutuiksi, kuten myös epävarmuus huomisesta.

“Niillä on aseita piilossa. Se tiietään varmasti. Miksiköhän? Mietippä sitä.”

Näytelmä Ranskan suuresta vallankumouksesta

REIJO VALTA

Autunin piispa ja Beneventon ruhtinas Charles Maurice de Talleyrand-Périgord (1754–1838) ei ollut Ranskan suuren vallankumouksen nimekkäimpiä hahmoja, mutta isoon soppaan mahtui paljon hämmentäjiä. Mikko Metsähonkala on tehnyt hämmästyttävän pitkään kauhan varressa pysyneestä takapirusta sarjakuvamaisen näytelmäkirjan.

Esipuheessa Metsähonkala korostaa, ettei kyseessä ole näytelmäkäsikirjoitus. Teoksen toteuttaminen näyttämölle olisi todella hankalaa, sillä liki satasivuisen opuksen jokainen aukeama on yksi kohtaus. Jokaisessa on eri miehitys ja erilainen lavastus, joten vaihdosten määrä tekisi esityksen seuraamisesta teatterissa hyvin rikkonaisen. Kirjamuodossa toteutus on sujuva.

Talleyrandin alaotsikko ”Sontaa silkkisukassa, sanoi Napoleon” kertoo tunnetuimman luonnehdinnan päähenkilöstä. Opportunisti ja uhkapeluri toimi Napoleonin ulkoministerinä ja Ranskan tasavallan keisarin ylikamariherrana. Hän neuvotteli rauhan naapureiden kanssa Waterloon jälkeen. Wienissä Talleyrand onnistui saamaan Ranskalle hyvin edulliset ehdot, sen pinta-ala jopa kasvoi tappiollisen sodan jälkeen.

Metsähonkala keskittyy vallankumouksen vuosiin ja Napoleonin aikaan. Vanha Talleyrand arvioi tekemisiään ja pohtii, oliko monimutkaisissa poliittisissa kuvioissa mitään järkeä, kun kaiken jälkeen valtaistuimelle palasi saman suvun kuningas? Kärrynpyörä pyörii vain, ja ihmiset sen mukana.

Talleyrandissa on samaa henkeä kuin Metsähonkalan Toisaalta-kuvissa. Nyt niitä on ketjutettu kokonaiseksi elämäntarinaksi, ja siksi kuvat ovat vaatineet rinnalleen aforistista huomiota laajemman tekstin, dialogin. Tavoitteena ei ole elämäkerta, vaan elämäntapahtumiin pohjautuva ”satu”. Kanteen nostettu termi ”sarjakuvaelma” tuntuu osuvalta, joskaan tuon käsitteen alla ei mitään vastaavaa ole aikaisemmin tehty.

Arkkitehti Metsähonkalan päivätyö heijastuu teokseen. Tilan lisäksi hän on kuvitellut mitä siinä tapahtuu. Omien sanojensa mukaan Metsähonkala on halunnut leikkiä myös ohjaajaa, dramaturgia, lavastajaa, valosuunnittelijaa, puvustajaa ja koreogra a. Lopputulos on ajankohtainen ja ajaton tutkielma vallasta ja siitä, miten se turmelee. ”Ei minun pääni ole pyörällä, jumalauta!” vakuuttelee Napoleon, vaikka arviokyky heittää jo pahasti.

Talleyrandin lukemiseen kannattaa varata aikaa. Kuvat eivät ole yhtä yksityiskohtaisia kuin Toisaalta-sarjassa, mutta dialogi kannattaa sijoittaa kehyksiinsä.

Rosvoja ja poldeja

REETTA LAITINEN

Kahdeksas suomennettu Koiramies-seikkailu lainaa nimensä Ernest Hemingwaylta. Juonenkulku ei onneksi muistuta Espanjan sisällissotaan sijoittuvaa Kenelle kellot soivat -romaania, vaan on Koiramiehen lukijoille tuttua slapstick-kohellusta hirviörobotteineen, supersankareineen ja kutistussuihkeineen. Yhdysvaltalaiselta Dav Pilkeyltä (s. 1966) on suomennettu jo yli 20 kirjaa, Koiramiehen lisäksi muun muassa Kapteeni Kalsari -sarjaa. Pilkeyn sarjakuvat ovat maailmalla huikean suosittuja, ja Koiramiestäkin myydään kirjakauppojen bestseller-paikoilla. Suomessa tuotanto on osittain jäänyt vielä tietäjät tietää -tasolle. Tietäjät ollen tässä siis lapset. Alle kouluikäiset ja alakouluikäiset eivät kuitenkaan osaa vielä mainostaa sosiaalisessa mediassa, eikä kirjasarja taida olla tarpeeksi keskiluokkaisen salonkikelpoinen Helsingin Sanomien kirjallisuussivuilla esiteltäväksi. Koiramiehen seikkailut ovat pösilöä sekoilua ja

pieruhuumoria – mutta pohjimmiltaan kovin kilttiä sellaista. Toisto, ”Liik-kuva-kuva”-minianimaatiot, sympaattiset tutut hahmot ja ”kukka kakkasi päähäsi” -tyyppiset vitsit riemastuttavat alaikäisiä, ja aikuinenkin lukija osaa arvostaa sarjakuvataiteilijan kykyä asettua lapsen tasolle. Tarinoissa on myös opettavuutta, mutta ei ikinä saarnaavuutta. Jaana Kapari-Jatan suomennos tavoittaa oivallisesti alkuperäistekstin pöhköyden.

Yleisen sekoilun lomassa Koiramiehen tarina etenee hitaanlaisesti mutta varmasti. Kiinnostavin ja kehittyvin hahmo on paha Pete-kissa, joka kipuilee identiteettikriisiä Pikku-Peten isänä ja hyvän puolelle vaihtaessaan. Itse Koiramies ei juuri kasva ihmisenä/koirana, vaikka osa kirjan juonta käsitteleekin Koiramiehen pavlovilaista koulutusta pois pallojen kimpusta.

Kenelle pallot soivat ei nouse ihan parhaiden Koiramies-seikkailujen tasolle, ja se sisältää paljon turhaa toistoa edellisistä osista. Kohderyhmäikäiset lukijat nauttivat yhtäkaikki.

Lentävä seikkailijatar pelastaa jälleen

PINJA KUUSELA

Lempiasiani Juban laajasta tuotannosta on kyllä tämä reipas Minerva, joka on taas vauhdissa kuudennessa albumissaan. Jättiläisen kyyneliä voi lukea itsenäisenä tarinana tai jatko-osana edellisille kirjoille, joihin viitataan tekstissä muutaman kerran.

Etkö vielä tunne Minervaa? Hän on seikkailijatar, joka pelastaa kaukaisia ystäviään monenlaisista ongelmista, mutta ehtii aina kotiin syömään. Kotoa löytyy taianomaisia esineitä, kuten keinutuoleja ja pahvilaatikoita, jotka vetävät häntä vastustamattomasti puoleensa kuin kissaa, ja niillä Minerva päätyy aina lentämään uusiin alkuihin.

Minerva-kirjojen jännät ja hurjat tapahtumat pitävät otteessaan ainakin pieniä koululaisia. Aikuinenkin viihtyy tarinoiden parissa ja saa riemua absurdeista paikoista ja oudoista hirviöistä, kuten Sipulirengassuo, kampaeläin ja Kopiokone-epeli. Sillä kukapa ei olisi kopiokoneen kanssa taistellut?

Vauhti ja vaarat seuraavat toisiaan kuin tavallista stressaavammassa unessa, mitään logiikan rajoja ei tarvitse seurata ja ”kuin taikaiskusta” on aivan tarpeeksi hyvä perustelu hirviöiden ilmestymiselle ja katoamiselle. Kuuden albumin aikana tarina kulkee

irtonaisesti ja hulvattomasti maalla ja maan alla, meressä ja ilmassa: Molukkirapuarmeijalla on yhteinen tietoisuus, ja ne haluavat varastaa universumintekokoneen. Rakastunut jättiläisleijona Janina on kutistettu ja kaapattu tulivuoren sisään peikon morsiameksi, ja leijonasulhon kyyneljoki virtaa kuin elävän olennon kieli. Chilikastike pelastaa päivän.

Persoonalliset ja kulmikkaatkin hahmot viehättävät. Alajuoksun viileä prinsessa Petra salaa tunteensa ja lentää ylväänä gondolillaan. Herkkähermoinen Pellervo tahtoisi vain hautoa ärtymystään rauhassa Pohjoisnavan ainoana pingviininä, mutta joutuu mukaan toisten retkille. Tulivuoren keittiössä hääkakkua leipovan kokin kynsinauhat ovat ikävästi tulehtuneet. Pikku Minerva pitää päänsä kylmänä ja pärjäilee napakasti monenlaisten tyyppien kanssa. Kuvitus on taattua ronskia ja humoristista Jubaa, joskus vähäeleisempää ja joskus yksityiskohtaisempaa, ja värityksellä luodaan mielikuvia lämpötiloista. Virnistellen paahtava aurinko ja laavavirta kuumottavat koko aukeamalla. Taivas kuvataan enimmäkseen keltaisena tai persikanvärisenä, kasveja on vain vähän. Lapset eivät kyllästy näihin kirjoihin, ja siksi onkin kiva huomata, että viimeisessä ruudussa Minerva löytää kotipihasta uuden pahvilaatikon ja keksii: sillä voi lentää! Toivottavasti saamme pian taas uuden Minerva-seikkailun. 11

Mustan kissan paluu

MIIA VISTILÄ

Blacksad erottui eläinhahmoisten etsivätarinoiden joukosta edukseen heti ensimmäisen albumin ilmestyessä vuonna 2000. Näin yksityiskohtaisia ja värikylläisiä akvarellikuvituksia ei ollut ennen tässä lajityypissä nähty. Sarjaa tehtiin viisi osaa vuoteen 2013 mennessä, ja nyt siitä on ilmestynyt kuudes osa.

Tällä kertaa yksityisetsivä John Blacksad ja hänen avustajansa Weekly ovat vinhaa vauhtia kasvavassa New Yorkissa. Sieltä lukijoille tarjoillaan tuttua tavaraa: 1920 - luvun Yhdysvaltojen alakulttuureja, varjoisia kujia, korruptiota, kähmintää, murhia, yhteiskunnallisia epäkohtia ja ristiriitoja sekä melodramaattisiksikin äityviä suuria tunteita. Yksityiskohtaisesti piirretyt joukkokohtaukset, valojen ja varjojen eläväiset vaihtelut ja sivuhahmojen persoonallisuuksia välillä koomisuuteenkin asti

ilmentävät antropomor stukset ilahduttavat aivan kuin aiemmissakin kirjoissa.

Suoraa väkivallan kuvausta on aiempia osia vähemmän. Miesten homososiaalis-eroottinen machopullistelu puuttuu, päähenkilön hauiksiakin vilautellaan vain yhdessä kuvassa. Pin-up-tyttöjä pyörii muutamassa ruudussa. Tiimalasivartaloiset naishahmot on edelleen antropomor soitu muita kevyemmin.

Kuudes albumi on vasta Kun kaikki sortuu -nimisen tarinan ensimmäinen osa. Pidempi tarina on mahdollistanut mutkittelevamman juonen, mutta samalla kerronta on menettänyt kompaktiuttaan. Albumi loppuu cli angeriin ja viittaukseen sarjan aiempiin osiin, mikä innostaa kertaamaan aiemmat tarinat.

Tarinan loppuosan on luvattu ilmestyvän ensi vuonna, toivottavasti sekin saadaan suomeksi tuoreeltaan.

Vakoilua kuumaisemissa

REIJO VALTA

Egmontin BD-sarjassa on julkaistu monien takavuosien suosikkisarjakuvasankareiden seikkailuja. Nyt vuoroon on päässyt Jean Gratonin 1950-luvulla luoma kilpa-ajaja Michel Vaillaint. Vuonna 1973 alkujaan julkaistu Painajainen heijastelee aikansa maailmaa. Alkusivut antavat ymmärtää, että Vaillantkin olisi valloittamassa Kuuta.

Jean Gratonista (1923–2021) kasvoi yksi Tintin-lehden pääartisteista. Lehdessä hän aloitti 1954 oltuaan ensin pari vuotta kilpailijan, Spiroun, palveluksessa. Aluksi Graton teki (auto)urheiluun liittyviä lyhyitä juttuja, kunnes päätoimittaja kehotti yrittämään pidempää tarinaa. Näin sai alkunsa Formula 1:n maailmaan sijoittuva sarjakuva, jonka ensimmäiset jaksot julkaistiin vuonna 1957. Sittemmin Mic Vaillant on osoittanut taitonsa monien muidenkin kilpa-autotyyppien ratin takana, muun muassa Le Mansissa. Painajaisessa autokisat ovat sivuosassa. Vaillant on palkattu testikuljettajaksi, ja alla on huipputekniikkaa oleva kuuauto. Koeajo päättyi kummalliseen sieppaukseen. Nykyajasta katsoen kuuautoteknologia ei vaikuta sellaiselta salaisuudelta, jonka varastamiseksi kannattaisi tehdä suurisuuntaisia

operaatioita. Albumia tehtäessä tilanne oli kuitenkin toinen. Yhdysvallat oli voittanut kilpajuoksun Kuuhun, mutta kuka rakentaisi sinne ensimmäisenä toimivan infrastruktuurin? Joulukuussa 1972 Apollo 17 -lennon aikana kuuautolla ajettiin kaikkiaan 30 kilometriä kuuperällä.

Nyt tiedämme, että vuoden 1972 jälkeen Kuussa ei ole käyty. Kuuohjelmien rahoitus lopahti, ja kuuautoteknologian kiinnostavuus on kadonnut. Michel Vaillantin seikkailua motivoivat selitykset ovat menettäneet merkityksensä, mutta ovat vauhti ja jännitys edelleen tallessa, hieman samaan tapaan kuin esimerkiksi tiuhaan uusituissa 1960- ja 1970-luvun James Bond -elokuvissa.

Aikaisemmin Mic Vaillantin seikkailuja on suomennettu seitsemän albumin verran, niistä suurin osa 1980-luvun puolivälissä. Kolme aikaisempaa julkaistiin 1970-luvulla osana Sanoman julkaisemaa Zoom-albumisarjaa. Vaillant oli mukana Zoom-lehdessä ensimmäisestä numerosta lähtien. Jean Graton oli viehtynyt erityisesti autojen piirtämiseen, ja niitä albumeissa tosiaan riittää. Painajaisessakin kulkuvälineitä on joka lähtöön, vaikka kilparadalla niitä ei nähdäkään. Vaillant sopii suomalaiseen sarjakuvanostalgiseen BD-sarjaan erinomaisesti.

Pienet lehdet

TEKSTI Otso Höglund

Lähetä pienlehtesi tai omakustannealbumisi arvioitavaksi Sarjainfoon!

Osoite on Otso Höglund c/o Tilitoveri, Tammelan puistokatu 30–32 C 48, 33100 Tampere.

Vaihtoehtoisesti voit lähettää linkin nettisarjakuvaan osoitteeseen otso.hoglund@sarjakuvaseura.fi.

Ilmarin koijaiset

Jenni Välikangas Ilmarin koijaiset on tuhdinkokoinen, muun muassa akvarellein toteutettu upea värijulkaisu. Ilmaisu huojuu satunnaisesti oudon laakson reunalla hahmojen ilmeitä liioittelevan tyylittelyn ja naturalistisen ympäristökuvauksen välimaastossa, mutta kokonaisuutena teos on visuaalisesti tyrmäävä. Juonenkuljetus, vauhdikkaat ruutujaot ja sivutaitot ovat myös loppuun asti mietittyjä. Painotyön kannalta haasteellinen tekniikka toistuu oikein laadukkaasti. Käsikirjoitus toimii suurimmalta osaltaan ja kerronta pitää otteessaan. Kuitenkin alun jälkeen dramaattisten kuvakulmien ja isottelevien perspektiivien tulva voi pidemmän päälle uuvuttaa. Toimintajaksot tarvitsisivatkin rinnalleen lisää seesteisempiä osuuksia, jotta tehokeinojen ylitsepursuavuus ei alkaisi syödä niiden vaikutusta.

Joka tapauksessa teos on Välikankaalta varsinainen tour de force.

Ryppy-Reiskan paluu

Timo Ronkainen

Lempo Kustannus

Heti Ryppy-Reiskan paluun ensimmäiseltä aukeamalta löytyvä kiljuresepti johdattelee julkaisun käsittelemän aihepiirin keskiöön. Myrkkymäisen eritehuumorin ja alkoholiläträyksen pintatason rakosista traagisuus vilahtaa välillä riipaisevasti esiin, kuten tekijän Ryppy-Reiskalle uudelleenkirjoittamissa sanoituksissa kappaleisiin ”Kolmatta linjaa takaisin” ja ”Mummon kaappikello”.

Kerronta on sujuvaa, ja konservatiivisen selkeä sivutaitto yhdistettynä silmää miellyttävään tekstaukseen tekee lehdestä hyvin helppolukuisen. Muutaman kerran tekijä tosin jää veivaamaan melko mitätöntä tapahtumaa, jonka olisi saanut esitettyä yhdessä ruudussa.

Timo Ronkaisen jalostuneen carlbarksilainen viiva ja ulkomuodoltaan ranskalais-belgialaisen pottunenäsarjakuvankin mieleen tuovat henkilöt yhdistyvät luomuksessa undergroundhenkiseen

JENNI VÄLIKANGAS

sisältöön ja arveluttaviin tapahtumiin. Itse RyppyReiskan veltonletkeässä, ryhdittömässä ja hitusen surumielisessä olemuksessa on Robert Crumbin rentojen “keep on truckin’” -piirroshahmojen kaikua. Lehden päättää esikuvalleen täydellisen uskollinen Fogeli-pastissi.

Please hold

Please stand by Hannele Richert

Kutikuti

Hannele Richert on tehnyt teemastaan kaksi julkaisua, joista laajempi Please hold on B5-sivukoossa. Please stand by on A6 -kokoinen taskuzine. Kumpaankin on tehty samoista kuva-aiheista omat versionsa, jotka on lopulliseen muotoonsa saatettu riso-painotekniikalla. Zineversion värialueet eivät osu täydellisesti kohdalleen, mikä lienee ollut tarkoituskin. Tulos tuo mieleen Andy Warholin silkkipainotyöt.

Jokainen sivu sisältää vain yhden kuvan, josta voi nauttia myös viimeisteltynä, itsenäisenä taideteoksena. Eri painokertojen osaväreihin Richert käyttää sekä viivapiirrosta, yhtenäisiä värialueita, että myös rasteria. Isompi julkaisu on enimmäkseen sinisävyinen, pienemmässä tekijä käyttää laveampaa, joskin myös murretumpaa spektriä. Kaikki on huolellista laatutyötä, joka on varmasti vienyt aikaa.

Kuvakerronta on pohdiskelevan seesteistä tai ainakin tuntuu siltä, koska usein yksityiskohtia jää huomaamattaan tutkiskelemaan. Rajallisemman sivumäärän takia yhteinen juoni etenee hieman eri tavoin pikkulehdessä. Kauhuelementtejäkin sisältävä surumielinen tarina on periaatteessa melko yksinkertainen, mutta sanattomuudessaan ja visuaalisuudessaan antaa tilaa useille monitasoisille tulkinnoille.

Piikkiönlahden merenneito Erittäin salainen tissimerenneitoseura Kollektiivin neljännessä antologiassa eri tekijöiden sarjakuvat muodostavat koherentin tarinakokonaisuuden. Kunnianhimoisesti laaditun ekohenkisen jännityskertomuksen keskiössä on rannalta löytyvä eloton merenneito, jonka arvoituksellista ilmaantumista henkilöhahmot tutkivat ja tulkitsevat omista näkökulmistaan.

Tapahtumien rikotulla aikajanalla siirtyillään näppärästi kuin episodielokuvassa, ja loppuratkaisu on oikeasti yllätyksellinen. Hiottu juoni nivoo jaksot yhteen niin, että toteutustapojen vaihtumista piirtäjästä toiseen tuskin edes huomaa. Kaikki tekijät ovat

HANNELE

HANNELE RICHERT

myös käyttäneet hyvin rajoitettua väriskaalaa, mikä lisää yhtenäistä vaikutelmaa. Julia Järvelän sinisen valööreillä tunnelmoivan osuuden samankokoiset, horisontaaliset ruudut tuntuvat viittaavan elokuvan valkokankaaseen. Julkaisun taittanut Sara Honkanen saa aikaan käyttöohjekuvitusta muistuttavaa jälkeä tasaisia sävypintoja ja vain muutamaa viivanpaksuutta hyödyntäen. Julkaisun kansitaiteilija Jupe Parkkonen vuorostaan yhdistää ääriviivapiirroksiinsa tarkkoja yksityiskohtia ja varjostuksia sinisävyillä ja myös niiden liukuvärjäyksellä. Albumin punaspektriin sävytetyssä päätösosassa Eve Kajanderin ligne claire on suorastaan hergémäistä. Kajander on myös taittanut tyylitietoisen etukannen. Luistavan kuvakerronnan ja -ilmaisun rinnalla sarjakuvissa käytetyt valmisfontit tuntuvat vähän kömpelöiltä. Toki lähes satasivuisen, dialogia sisältävän julkaisun tekstaaminen käsin on melkoinen urakka. Kirjasimen valintaa olisi kuitenkin voinut miettiä tarkemmin, samoin kuin esimerkiksi rivivälien suhteuttamista ympäröivän puhekuplan kokoon. Mutta tämä typogra nen pikku kauneusvirhe sikseen, Tissimerenneitoseuran puumerkki takaa edelleen mainioita lukuhetkiä.

Tästä voi tulla mulle ongelma

Taneli Kemppi

Taneli Kemppi käsittelee mustavalkoisessa A6-koon julkaisussa addiktiota tarkkanäköisesti ja nasevasti. Vahvaan ja eloisaan viivaan perustuva kädenjälki luottaa mustan ja valkoisen voimaan, rasteriakin on hillitysti annosteltu elävöittämään visuaalista vaikutelmaa. Myös ruutujen reunaviivat on tyyliin sopien vedetty vapaalla kädellä.

Itse koettu ja nähty yhdistyy orgaanisesti yleisempään asiatietoon. Analyyttisesta omien tunteiden ja sosiaalisen ympäristön sekä alkoholikulttuurin erittelystä huolimatta tulos ei ole puiseva tai saarnaava. Päälle liimattua, väkinäistä huumorintynkää tekijä ei edes yritä, mutta pientä vaivihkaista, lempeää ironiaa voi rivien ja ruutujen välissä havaita. Lopputulos onkin yllättävän kepeä vakavasta aiheestaan huolimatta. Kemppi sanoittaa ja kuvittaa teräviä huomioitaan maaliinsa osuen sekä ”itsestäänselvyyksiä” kyseenalaistaen.

TANELI KEMPPI

JUPE PARKKONEN

Minun ääneni –

Ääni kuuluviin kuvataiteella -työpajan satoa

Eri tekijöitä

Trans ry

Trans ry:n kuvataidetyöpajan tuloksista koottu sympaattinen antologiazine sisältää hyvin erilaisilla toteutustavoilla sekä väreissä että mustavalkoisina luotuja kuvia ja sarjakuvia. Työpajan lähtökohtana on ollut tutkia, miten sarjakuva ja taide taipuvat aktivismin välineiksi. Tarkasteltuja aihepiirejä on burnoutista kansalliseen identiteettiin, ja myös pandemia-ajan eristyneisyyttä sivutaan. Lähestymistapoja ja tyylejä on yhtä monta kuin tekijää, esimerkiksi nimimerkit Julla ja Sade ovat käyttäneet onnistuneesti omanlaisiaan kollaasitekniikoita.

Teksti on monen teoksessa olennaisessa osassa, joillakin iskevänä mottona, toisessa ääripäässä Aska Mayerin sosiologisina muistiinpanoina, joiden pienehkö kirjainkoko ja käsiala tosin hieman haittaavat luettavuutta. Yhteinen teema pitää sisällön jollain tapaa kasassa, vaikka tämäntyyppiset kokoelmat ovat luonteensa vuoksi pakostakin hajanaisen oloisia.

Työpajahanke jatkuu myös tänä vuonna.

Suomen sarjakuvaseura

Sarjainfo 50 vuotta!

Sarjainfo perustettiin vuonna 1972, aluksi eräänlaisena kopionippuna. Pian se kehittyi luetuksi kulttuurilehdeksi. Tänä vuonna ilmestyy jopa kaksi teemanumeroa: elokuussa Puupäähattu 50 vuotta -numero yhteistyössä Suomen Sarjakuvamuseon kanssa sekä joulukuussa Sarjainfon 50-vuotisjuhlanumero.

Helsingin sarjakuvafestivaalit 10.–11.9.2022

Suomen sarjakuvaseuran järjestämä Helsingin sarjakuvafestivaalit palaa syyskuussa Suvilahden Kattilahalliin. Festivaalien virallinen taiteilija on Jiipu Uusitalo. sarjakuvafestivaalit.fi

Uutiskirjeet ja vapaaehtoishaku

Sarjakuvaseura julkaisee uutiskirjettä, jonka voit tilata tästä sähköpostiisi. Se sisältää tietoa seuran tapahtumista ja alan uutisista, palkinnoista ym. Toinen uutiskirje käsittelee sarjakuvaseuran vapaaehtoistyötä. Toimintaan on mahdollista ottaa osaa oman kiinnostuksen mukaan, sekä sarjakuvafestivaaleilla että muuten. sarjakuvaseura.fi/fi/uutiskirjeet

Vuosikokous

Sarjakuvaseuran vuosikokous jäsenistölle järjestetään taas loppuvuodesta. Lisätietoa on syksyllä osoitteessa sarjakuvaseura.fi ja uutiskirjeessä.

Hauskaa mutta raskasta -historiikki

Suomen sarjakuvaseura täytti viime vuonna 50 vuotta ja Satu Jaatisen toimittama historiikki on ostettavissa Sarjakuvakeskuksen verkkokaupasta 30 euron hintaan (sis. postituskulut).

Marraskuussa pidettiin myös 50-vuotisseminaari, jossa oli puheohjelmaa seuran ja alan menneisyydestä ja tulevaisuudesta. Katsaus seminaarin sisältöön ja linkit kahteen audiotallenteeseen löytyvät osoitteesta sarjakuvakeskus.fi/blogi.

Toiminnanjohtaja hakuun

Suomen sarjakuvaseuran toiminnanjohtajan paikka tulee haettavaksi syksyn aikana. Lisätietoa tulee osoitteeseen sarjakuvaseura.fi, uutiskirjeeseen ja sosiaaliseen mediaan.

HenKilöstö

• H-P Lehkonen / seuran puheenjohtaja (luottamustoimi)

• Anna Neva / opetusvastaava

• Kalle Keinonen / opetusvastaava

• Reine Palmqvist / festivaalituottaja

• Lauri Pulkkinen / opetusvastaava

• Hannele Richert / toimistosihteeri

• Aino Sutinen / päätoimittaja Sähköpostit ovat muotoa etunimi.sukunimi@sarjakuvaseura.fi.

juliana hyrri

Jäsenedut 2o22–2O23

Syksyn 2022 kurssit

Asema Kustannus tarjoaa seuran jäsenkorttia näyttämällä Helsingin sarjakuvafestivaaleilla kolme albumia kahden hinnalla.

Aikuisten kurssit Sarjakuvakeskuksella:

• Digitaalinen sarjakuva ja markkinointi, la 20.8. klo 12–15

Otavan Kirjakauppa (Uudenmaankatu 10, Helsinki) antaa alennusta -30 % normaalihinnoista myymälässä.

Sarjakuvien erikoisliike

• Pienlehtiä Sarjakuva-automaattiin, su 21.8. klo 12–15 & su 4.9. klo 12–15

Kulku-Katin Pojassa (Läntinen Brahenkatu 12, Helsinki) saat kortilla -10 % tuotteista.

• Sarjakuvailmaisu 1, ma 12.9.– 5.12. klo 17–18.45

Kirjakauppaketju Rosebud tarjoaa alennusta -10% kirjakaupoissa sekä verkkokaupassa.

• Proosasta sarjakuvakäsikirjoitukseksi, la–su 24.–25.9. klo 12–15

LEHTIARKISTO 1972–2o18

• Datasta sarjakuvakäsikirjoitukseksi la–su 22.–23.10. klo 12–15

• Digitaalinen sarjakuva ja markkinointi, la 12.11. klo 12–15

• Sarjakuvat ja kuvittaminen ammattina, la–su 3.–4.12. klo 12–15

Courses in English at Comics Center

• Kuvituskurssi, to 15.9.– 24.11. klo 17.15–19

Sarjakuvakeskuksen kursseista on jäsenille kurssikohtainen alennushinta.

• Komiikka ja tarinankerronta, la–su 17.–18.9. klo 10–15

SÄRÖ RY Sarjakuvaseuran jäsenenä voit hakea Särökulttuuriyhdistyksen ylläpitämään Oder-residenssiin Saksassa.

• Kuvat ja sanat, la 1.10. & 8.10. klo 12–15

Taidetarvikeliike Snow White (Hämeentie 2 M, Helsinki), -15 % taidetarvikkeista (ei kehyksistä tai kehystyksestä).

• Sarjakuvat ja kuvittaminen ammattina, la–su 22.–23.10. klo 10–15

Taidetarvikeliike Tempera (Uudenmaankatu 16, Helsinki) tarjoaa alennuksia ostoksista liikkeessä: -10–15–20 % riippuen tuotteesta.

• Sarjakuvia yllättävistä materiaaleista, la 5.11. klo 13–16 & su 6.11. klo 10–16

Turun Sarjakuvakauppa tarjoaa -10 % tuotteista Turun ja Oulun myymälöissä sekä verkkokaupassa. Syötä alennuskoodiksi SSS ja jäsenkorttisi numero yhteen kirjoitettuna.

• Sarjakuvataiteilijan työhyvinvointi ja itsensä johtaminen, 26.11. klo 15.15–18.15

• Käsikirjoituspiiri sarjakuvaa tekevälle

SARJAKUVABLOGIT.COM Suomen sarjakuvaseuran ylläpitämälle blogisivulle voi seuran jäsenenä luoda oman sarjakuvablogin.

Aikuisten verkkokurssit:

• Comics for Beginners, on Wednesdays 14.9.–7.12. 17.15–19

Lue vanhoja Sarjainfoja ilmaiseksi. Vuosien 1972–2012 arkisto on osoitteessa sarjakuvaseura.fi ja vuosien 2013–18 lehdet osoitteessa issuu.com/ sarjakuvakeskus.

Lapsille ja nuorille Sarjakuvakeskuksella:

Lapsille ja nuorille Helsingin ja Espoon Sarjakuvapisteissä:

klo 17–18.45

• Karakallion sarjakuva- ja animaatiokurssi, to15.9.– 8.12. klo 17.30–19

Seuran toiminta

• Sarjakuvailmaisu 1, to 15.9.–8.12., klo 17–18.45

Lue lisää ja ilmoittaudu mukaan

• Sci & fantasia, ma 3.10., pe 7.10., ma 10.10., pe 14.10. & ma 17.10. klo 17–18.30

Seuran tarkoitus on lisätä sarjakuvan arvostusta, tuntemusta ja asemaa. Toimintoja ovat muun muassa Sarjainfo-lehti, vuosittain jaettava Puupäähattu-palkinto sekä

Sarjakuvakeskus palveluksessanne

Helsingin sarjakuvafestivaalit syyskuussa. Toukokuussa 2008 perustettiin Helsinkiin Sarjakuvakeskus, jossa on monipuolista sarjakuvaopetusta ja seuran toimisto.

Toteutamme tilauksesta koulutuksia, kursseja ja työpajoja yhteisöille, kouluille ja yrityksille. Kysy lisää ja tilaa työpaja: opetus@sarjakuvakeskus.

Sarjakuvakeskuksen verkkokaupassa: sarjakuvakeskus.mycash ow.

Liittymällä seuran jäseneksi saat Sarjainfon kotiisi neljästi vuodessa sekä jäsenkortin etuineen. Jäsenmaksu vuodelle 2o22 35 €/vuosi, alle 18-vuotiailta 3o €

Lisätiedot ja tilaukset: sarjakuvaseura.fi

Tilaa sarjakuva-alan uutiset

Suomen sarjakuvaseura somessa: facebook.com/sarjakuvaseura twitter.com/sarjakuvaseura facebook.com/sarjainfo

Saat Sarjakuvakeskuksen ajankohtaiset tapahtumat ja sarjakuva-alan uutiset tilaamalla Suomen sarjakuvaseuran uutiskirjeen sähköpostiisi: sarjakuvaseura. / /uutiskirjeet