Vankeudesta todelliseen vapauteen Pekka Matilaisen elämä on ollut täynnä vastakohtaisuuksia. Onnellista lapsuutta seurasi teinikapina, nuoren aikuisen arkionnea rikollis- ja päihdemaailma. Vankila, uskoontulo, lapsen menetys, palkitseva kutsumustehtävä – Jumalan johdattama polku on ollut mäkiä ja mutkia täynnä.
Pekka Matilainen on Vapaakirkon diakoniatyötä organisoivan ViaDia Pirkanmaa ry:n toiminnanjohtaja. Hän on kotoisin Itä-Suomesta, mutta on kotiutunut neljä vuotta sitten Kangasalle, missä hän asuu nyt rakkaan vaimon, neljän kouluikäisen lapsen ja neljävuotiaan sileäkarvaisen noutajan Lyylin kanssa. – Se on sellaista vauhdikasta perheelämää. Välillä ei tiedä, meneekö töihin vai kotiin lepäämään, Pekka naurahtaa.
Teinikapinasta rikollismaailmaan Pekan viiteenkymmeneen vuoteen on mahtunut monenlaisia käänteitä. Hän syntyi uskovaan, vapaakirkolliseen perheeseen. Pekan ollessa kahdeksanvuotias hänen isänsä menehtyi sydän- ja verisuonitautiin. – Äitimme piti huolta meistä kuudesta lapsesta. Kaikin puolin minulla on hyvin lämpimät muistot lapsuudesta ja kodista. Puutetta meillä ei ollut, vaikka varmasti oli tiukkaa. Ruokaa riitti ja meillä oli hyvät vaatteet. Pekka oli saanut hyvän ja turvallisen kasvatuksen. Teini-iässä hänellä nousi kapinahenki, ja hän muutti varhain pois. Isän ja miehen mallin puute ajoi ihannoimaan vääränlaisia kavereita. – Tuli etsittyä kyseenalaisia roolimalleja, ja päädyin rikollisiin piireihin jo 15-vuotiaana. Siihen liittyivät satunnai12
SOTAHUUTO
set päihteet ja huumekokeilut, useimmiten kannabista tai diapameja. 17-vuotiaana Pekka meni vapaaehtoisesti armeijaan. Hän tapasi tytön ja meni naimisiin. Hän oli hyväpalkkaisessa työssä, ja he ostivat ensiasunnon. Esikoispoika Janne syntyi vuonna 1990. – Sain retkuilukierteen hyvin poikki, ja tulevaisuus näytti tosi valoisalta. Pari vuotta myöhemmin seurasi kuitenkin avioero. Se vei perheidylliltä pohjan. – Jatkoin töitä, mutta palasin vanhoihin kaveripiireihin baareihin ja tatuoitujen miesten seuraan. Aloin työn ohessa käyttää päihteitä yhä enemmän, ja rikollinen elämäntapa nosti päätään. Sitä rikolliskulttuuria tuli elettyä pitkään, kaikenlaista vilunkia tuli tehtyä ja kaikki keinot tienata käytettyä. Kokoni ja väkivaltaisuuteni takia kuvittelin olevani toisten yläpuolella, Pekka kertoo. Asiat eskaloituivat Pekan muuttaessa Joensuusta Helsinkiin. Järjestäytyneessä rikollisuudessa toimiva kaveripiiri ajoi hänet syvemmälle rikolliseen maailmaan. Huumekauppa kasvoi kilomääriin ja huumeiden maahantuontiin. Keskusrikospoliisi oli jo pitkään ollut Pekan perässä. Lopulta tilanne kärjistyi, ja Pekka sai kuusi vuotta ehdotonta vankeutta. Hän päätyi Kuopion vankilaan istumaan tuomionsa.
Vankilalähetti pelastajana Pekka paljastaa, ettei vankilaelämä ollut hänelle aluksi haastavaa. Hänellä oli hyvä asema vankilan sisäisessä hierarkiassa, häntä kunnioitettiin ja pelättiin. Jumala alkoi kuitenkin puhutella ja nostaa synnintuntoa tehdyistä teoista. – Olin nuorena jo jonkin sortin uskonratkaisun tehnyt. Painoin sen kuitenkin syrjään mielestäni. Rikollismaailmassa ei tarvinnut tuntea omantunnon tuskia tekemisistään. Jumala alkoi kuitenkin puhuttelemaan. Aloin tuntea syvää ahdistusta tekemisistäni. Puolen vuoden vankeusajan jälkeen olin henkisesti hyvin sekaisin. Päihteitä oli kuvioissa, ja oma jaksaminen oli aivan lopussa. Pekan mieli alkoi vetää vankilan kirkkoon. – Pohdin kyllä, että menetänkö kasvoni ja maineeni. Menin kuitenkin, ja siellä eräs vankilalähetti tuli juttelemaan. Tai oikeastaan hän nolasi minut pahasti. Yritin olla huomaamattomasti, ja hän tuli luokseni jumalanpalveluksen lopuksi ja ojensi kätensä sanoen suureen ääneen: ”Mitä Jumalan mies?” Menin hämilleni ja lähdin pois. Sisäinen sekasortoni paheni entisestään. Asiat etenivät Pekan mielessä siihen pisteeseen, että hän aikoi päättää päivänsä. Se tapahtuisi 18.3.2000 hirttämällä it8 sensä kangasvyöllä ikkunankahvaan.
