Kahden kulttuurin kantaja Näin maaliskuussa vietämme naistenpäivää, ja tasa-arvo on ollut yksi Pelastusarmeijan periaatteista aivan alusta asti. Majuri Natalia Penttisen juuret ovat Neuvostoliiton aikaisella Venäjällä – ja tasa-arvo oli myös yksi sosiaalisen järjestelmän harvoista hyveistä. Tässä jutussa tutustumme Nataliaan ja hänen mielenkiintoiseen elämäntarinaansa.
Olet syntynyt Neuvostoliitossa. Voitko kertoa hiukan lapsuudestasi? – Synnyin 70-luvulla Voronežin kaupungissa Etelä-Venäjällä. Olin perheemme esikoinen, kaksi vuotta myöhemmin syntyi veljeni. En tunne tarkasti sukutaustaamme, mutta tiedän, että isäni oli kotoisin Siperiasta Baikal-järven rannalta. Lapsena sain kuulla tarinoita hänen nuoruudestaan kuin satuina. Isäni muutti Voronežiin 19-vuotiaana. Hän on itse rakentanut talon, jossa vanhempani edelleen asuvat. He olivat insinöörejä, isäni teki töitä sähköinsinöörinä lentokonetehtaalla ja äiti työskenteli tehtaalla, joka valmisti kaivinkoneita. Äitini kävi läpi kaikki tehtaan laskelmat. Kun hän jäi eläkkeelle, työlle ei ollut jatkajaa, vaan hänet piti korvata tietokoneella, Natalia naurahtaa. – Töistä jääminen oli hänelle kova pala, mutta nyt hänellä on puutarha ja lastenlapset, joille hän saa antaa aikaansa ja rakkauttansa. – Olin vilkas ja utelias lapsi. Asuinalueellamme eli paljon lapsia ja teimme asioita, mitä lapset tekevät, esimerkiksi 6
SOTAHUUTO
kiipeilimme puissa. Se oli onnellista lapsuutta. Se oli Neuvostoliitossa aikaa, jolloin kaikki tuntui hyvältä. Emme olleet tietoisia kaikesta, mitä tapahtui taustalla. Ihmisillä oli töitä ja lapset pääsivät päiväkoteihin, kouluun ja opiskelemaan. Elimme suojaisassa ympäristössä. Natalia oli hyvin kiinnostunut oppimisesta ja koulusta. – Opin lukemaan jo 4-vuotiaana. Istuin isän vatsan päällä, kun hän luki lehteä ja luin lehden toista puolta. Odotin innokkaasti koulun alkamista. Ehdin olla viikon koulussa, kun mursin kyynärpääni pahasti ja jouduin sairaalaan useaksi kuukaudeksi. Olin sairaalassa puolet ensimmäisestä luokasta. Pystyin kävelemään, joten tutustuin muihin sairaalassa oleviin lapsiin. Erään pojan äiti oli opettaja, ja pyysin häntä opettamaan minua. Hän käski äitiäni tuomaan kirjani sairaalaan. Niin sain yksityisopetusta, Natalia toteaa hymyillen. – Vanhemmat olivat vastuullisia, mutta samalla sallivia, he opettivat minut kohtaamaan maailman. Rakastin leirejä.
8-vuotiaana aloin käydä pioneerileireillä. Leirit olivat kolmen viikon mittaisia, ja niillä oli paljon yhteisöllistä yhdessäoloa ja erilaisia harrastekerhoja. Opin muun muassa pelaamaan shakkia, uin ja harrastin teatteria. Leireillä oli aina paljon porukkaa, ja joka leirillä eri lapset. Ei minulle niiltä pysyviä kavereita jäänyt, mutta noiden viikkojen aikana he olivat parhaat ystäväni, Natalia naurahtaa. Vanhempasi olivat insinöörejä, ja tämä ura kiinnosti myös sinua? – Vanhempieni lisäksi suvussa oli muitakin tieteisiin ja tekniikkaan suuntautuneita. Setäni oli tekninen piirtäjä ja hänen vaimonsa mikrobiologi. Vietin hänen kanssaan paljon aikaa, ja halusin itsekin opiskella mikrobiologiaa. Insinööriys oli toinen asia, joka kiinnosti. Olin kiinnostunut siitä, miten asiat toimivat. Pyrin kaikkiin alueen yliopistoihin ja pääsin ympäristötekniikan insinöörilinjalle. Näin nämä kaksi mielenkiinnon kohdet8 tani kohtasivat.
