Annamari ja Fernando Der Agopian:
Rukouksen tuli ei sammu Kersantit Annamari ja Fernando Der Agopian ovat Pelastusarmeijan Helsingin osaston uudet johtajat. He ovat saapuneet Argentiinasta, jonne Annamari lähti lähetysupseeriksi 80-luvun loppupuoliskolla. Nyt sydämellinen ja palvelualtis pariskunta on uuden haasteen edessä. Siinä rukouksen voima on ensisijaisen tärkeää.
Tapaan Annamari ja Fernando Der Agopianin Helsingin osaston sotilashuoneessa. Osaston viihtyisät tilat ovat ehtineet tulla jo heille tutuiksi, sillä Annamari ja Fernando ovat olleet Suomessa joulukuusta lähtien. Yksi tärkeä syy päätökselle saapua Suomeen oli pariskunnan nuoremman pojan Eliaksen varusmiespalvelu. Myös perheen esikoinen Samuel asuu Suomessa. – Tuntuuhan se oudolta mutta hyvältä, että nuorimmainenkin on jo suorittamassa asevelvollisuutta. Yritämme tukea häntä puhelimen välityksellä.
Jeesus saapui sydämeen Ennen kuin syvennymme tähän päivään, niin kurkistetaanpa, mistä rakentuu Annamarin ja Fernandon menneisyys. Annamarin juuret ovat Noormarkussa, Fernandon Huerta Grandessa Argentiinassa. – Minulla oli kolme veljeä, olin perheen ainoa tyttö. Minua hiukan lellittiin, Annamari naurahtaa. Perhe muutti myöhemmin Nurmoon. Seinäjoella Annamari luki ylioppilaaksi, ja hän muutti Ouluun opiskelemaan las16
SOTAHUUTO
tentarhanopettajaksi. Oulussa hän löysi Pelastusarmeijan. – Minusta tuli pelastussotilas ja kiinnostuin jo varhain lähetystyöstä. Majuri Sinikka Rökman toimi osaston johtajan sijaisena, ja hän kertoi minulle kokemuksistaan Boliviassa, Chilessä ja Perussa. Silloin syttyi sydämeeni lähetystyön liekki. Ollessani sotilas opiskelin lastentarhanopettajaopistossa. Kun valmistuin, siirryinkin suoraan kadettikouluun Helsinkiin – koulusta toiseen, Annamari toteaa hymyillen. Fernando opiskelee parhaillaan suomea. Hän osaa jo jonkin verran, mutta haastattelussa Annamari ystävällisesti kääntää keskustelun välillämme suomeksi ja espanjaksi. – Olen syntynyt Córdobassa Argentiinassa ja asuin koko nuoruuteni vuoristokaupunki Huerta Grandessa. Minulla on yksi pikkusisko ja -veli. Elämämme oli yksinkertaista ja rauhallista. Kävin erään seurakunnan pyhäkoulussa. Lukion ohessa Fernando valmistui sähköteknikoksi. Hän opiskeli kaksi vuotta Córdobassa yliopistossa, mutta sitten hän päätti vaihtaa alaa ja valmistui tietokoneanalyytikoksi.
– En ole päivääkään tehnyt sen alan töitä, Fernando naurahtaa. – Perheeni omistaa verhoomoverstaan. Olemme kaikki – vanhempani, sisarukseni ja minä – työskennelleet siellä. Viime vuodet verstas on ollut nimelläni, mutta nyt Suomeen muutettuani se on jälleen vanhemmillani. Tiedustelen Annamarilta ja Fernandolta, milloin usko tuli osaksi heidän elämäänsä. – Löysin uskoni jo ennen Armeijaa. Olin 16-vuotias. Minulla oli uskovaisia sukulaisia. Kävin vapaatunneilla heidän luonaan, ja isäni serkku Anja sanoi aina: ”Anna elämäsi Jeesukselle.” Uskoin jo Jumalaan ja Jeesukseen, mutten ymmärtänyt, mitä minun pitäisi vielä tehdä. Vuoden verran nämä kysymyksen pyörivät mielessäni. Lapualla tapahtui suuri onnettomuus, jossa patruunatehdas räjähti ja useampi ihminen menehtyi. Heräsin ajatukseen, että jos olisin ollut siellä, en olisi päässyt taivaaseen. Sinä aamuna menin Anjan luokse, ja kerroin tämän hänelle. Hän kysyi jälleen: ”Etkö tänään haluaisi antaa elämäsi Jeesukselle?” Vastasin: ”Kyllä! Mutta en tiedä miten se tapahtuu!” 8
