34. VEDEN VIEMÄ

Hän oppi niin varhain ampumaan; ennen kuin osasi lukeakaan. Ei armeijasta löydy parempaa, ampujaa osumatarkkuudeltaan.

Jatkosodan aseena konepistooli, oli taistelulähettialiupseerin.

Hyökkäysvaiheen sankari hän oli ja uroteoistaan saikin ristin.

Hän otti haltuun hylätyn auton, vihollisen tuon panssarisen.

Huimapäät pitivät vain tuumaustauon, käynnistäen moottorin sen.

Hetken ajettuaan heitä tulee vastaan, kolonna autoja vihollisen.

Niin Paavo käskeekin ainoastaan, tarpeeksi läheltä tulenavauksen.

Paavo Korpi taistelussa ain, oli peloton taitavakin.

Teoistaan Mannerheim-ristin sai alle kuukaudeks, mutta kuitenkin.

Kartohjärvellä kesken hyökkäyksen, haltuun otti iiteekookoon.

Suuret tuhot joukossa vihollisen, kuin myös luvut vankien oton.

Poventsan valtauksessakin otti, vankeja viisi hän ryhmineen. Ankara pakkanen sisään pakotti, vanhaan mökkiin yöks pitkälleen.

Yöllinen pamaus kanavan suulta; Stalinin kuultiin, mutta herätty ei. Aamulla ei enää heitetty huulta, virtaava vesi kaiken mukanaan vei.

Niin Paavon körmyssä myös vesi nousi, huoneessa nousi se nousemistaan.

Seitsemän miestä käsikoukussa sousi, näin he toinen toistaan pyrkivät tukemaan.

Hyökyaalto vyöryi nyt yli, ensimmäisestä selvittiin. Toisen aallon pauhaava syli, vei miehet mukanaan pyörteisiin.

Kaksi miestä selvisi päällikön luokse, kohmeisina päälle halkolanssin. Muut vei virta, mi niin hurjana juoksi, myös Paavo Korven, tuon ritarin.

Kaikuivat kuohuista veljien manat, mut tehdä ei voi mitään heidän puolestaan. Niin päällikkökin kuulee Paavon viimeiset sanat: ”Kapteeni hyvä, oi auttakaa”.

Kanavan seinämään on murtunut aukko, josta vesi hirvittävällä voimalla tunkeutuu Poventsan kaduille. Poventsa, Stalinin kanava 9.12.1941.

Tauno Viiri istui vankeudessa, ei tuomiota kuulemaan hän jää. Ei toivoo ankeudessa ritari tunne tää, siksi ei Suomeen hän jää.

Tauno Viiri kannassansa pysyy, ja lähtee ison valtameren taa. Marttinenkin kysyy ja paikka luvataan, mutta jää hän Kanadaan.

Tauno Viiri viraton, nyt Kanadassa on. Omaa tietä kulkee saa, ritari rohkea.

Tauno oli ollut nuoruudessaan, urheilija koko luonnostaan. Maailman mestaruuden hän meni voittamaan, akateemisissa lajeissaan. Kuula sekä myöskin kiekonheitto, lähellä hänen sydäntänsä on. Suojeluskunnan toiminnalle tilaa myös, Taunolla ain’ aikaa on.

Tauno Viiri valitsee; upseerin urakseen. Jo Talvisodassa hän saa, johtaa komppaniaa.

Jatkosotaan sai pataljoonan, Tauno Viiri komentaakseen.

Taistelussa Timoskalan hurjaan saarrostukseen, kapteeni päätyi miehineen. Komentaja meni etunenään, miehineen katkaisi vanjalta tien.

Ei päässyt perääntymään, vihollinen ei, pääjoukot tuhoon sen vei.

Tauno Viiri ristin saa; kapteeni palkitaan. Sodan loppuun laitetaan, hänet esikuntaan.

Majuriksi ylennetty Viiri, Viipurin puolustukseen määrätään. Puolustajain ilmapiiri, joukkopaon aikaan saa, ja vihollinen Viipurin valtaa.

Kun esikunta poistuu Viipurista, Viiri huomaa silloin Suomen lipun sen. ”Ottakaa lippu alas”, kajauttaa majuri. Näin tekee vänrikki Mäkinen.

Kahdeskymmenes kesäkuuta, nelkytneljä, kuustoista ja nelkytviis. Pyhän Olavin tornista laskettiin, viimeisen kerran Suomen lippu siis. Tämä järkytti Mannerheimin, hän skandaalina sitä piti niin. Karjalan pääkaupunki, vain päivässä, ilman taistelua menetettiin.

Eihän sille mitään voi, ei Maamme laulu soi. Tauno tietää hyvin sen, aseita kätkien.

Tauno joutui tutkintavankeuteen, lähes kahden vuoden kakun istui hän. Jälkeen vapautuksen, on päätös varma niin, ritari nähdään Suomen jättävän. Marttinenkin tarjouksineen hylkää, sotilaan ura jatku hällä ei; Kanadan Vancouveriin Tauno asettuu, sinne loppuelämäksi samoin tein.

Tauno Viiri palajaa, Suomeen vasta kuoltuaan. Pitkän matkan tehnyt on, mies Ylitornion.