186. PUHEIDEN PUHE

Rantasalmen mies Savonlinnasta, valmistuu Reaalilyseosta, aika mennä on raskaaseen. Jääkäripataljoonaan varusmieheksi, neljänteen lähtee hän ja kokelaaksi, RUK hänet kasvattaa.

Talvisota vie hänet Suomussalmelle, iskuosastoa johtamaan. Välirauha vie kadettikurssille, sieltä pääsee sotaan seuraavaan.

Se sota seuraavaa vie Jouko Kiiskisen, Tyrjän rykmenttiin tehtäviin upseerien, pataljoonaan Kuvajan.

Saa sieltä johtoon kolmannen komppanian, keskeltä sekasorron, paniikin valtavan; kun päälliköt kaikki kuollut on.

Vajaassa viikossa hän teki ihmeen sen, hajoamistila vaihtuu koheesioon. Joukosta tuli joukko ensiluokkainen, valmis on, matka jatkukoon.

Kärkijoukkona puhdistaa Kauppalan, Lahdenpohjan kylän rannalta Laatokan, tunkee vanjan Rautalahteen. Laatokan rantaan motin pojat puristaa, sen pitävyyden vanjakin huomata saa, ja Jouko saa puheensa pitää.

Jouko Kiiskinen puhuu silloin venäjää, sillä vanjan koittaa taivuttaa. Olis kuolo muuten ollut selvää, näin kolmesataa pelastaa.

Tuntemattoman sotilaan Kiiskinen, komppaniallaan kokea sai silloin sen, kun oma tykistö sihtailee. Se komppaniasta vei taistelukunnon, kun koko komppania haavoittunut on Honkajokikin rukoilee.

Niin Jouko huutaa, ”tää on hyökkäys viimeinen, en enää lähde hyökkäämään.” Seuraava päivä tähän tuo jo muutoksen, taas täysillä, kun päästellään.

Kun suurhyökkäystä sitten torjutaan, Kiiskinen miehineen pahimmat paikat saa, niistä silti hän selviää. Kiiskinen oikea käsi on Kuvajan, molempien esitys on Martolan, vain Eino ensin sen ristin saa.

Mutta Jouko vastaiskut suorittaa, ollen niissä aivan verraton. Usein arveluttavat tilanteet pelastaa, tää kapteeni täysin peloton.

Hartioissa kerran valtaa Jouko risteyksen, sen tekee raivokkaasti vastahyökäten, ja asemat siellä he pitää.

Vaunun tukemana vanja yrittää, risteystä yhä itsellensä pyydystää, moni kertomaan heistä ei jää.

Kiiskinen järkkymättömän rauhallisen otteen aina säilyttää. Esimerkki rauhoittaa myös alaiset; se sodassa on tärkeää.

Siiranmäen sitten saavat vastaansa, siellä pakko vastaan on hangoitella, niin myös Joukokin tehdä saa. Vanjan vaunut, kun mäen valtaavat, päälliköt urhoollisesti taistelevat, kaikkensa he antavat.

Lauri Walden ikiajoiks katoaa, sankarina elää kuollessaan. Jouko pahat haavat jalkoihinsa saa, toinen jalka amputoidaan.

Jouko taistelusta silti poistu ei, vaikka haavat parhaan terän miehestä jo vei, johtaa silti hän joukkoaan. Kunnes kriittinen vaihe on takana, silloin kutsuu joukkosidontapaikka; sota sodittu siinä on.

Niin helmikuussa nelkytviis hän risti saa, eikä ihme ole tuo. Urheudesta hänet totta tosiaan, palkitaan ja sen hälle suo.

Jouko jää sodan jälkeen töihin armeijaan, kapteenina hän jää siis palvelemaan; virkamiesura kutsukoon. Sotilastehtävät ministeriöön vaihtuvat, lopulta autorekisterikeskuksen johtaja, on tää ritari Marsalkan.

Kun Tyrjän miehet sitten aina tapasivat, lämmin vastaanotto Kiiskisen. ”Mitäs me jääkärit” sanonnan muistavat, miehet kentiltä taistojen.

Niilo Korhonen henkeen ja vereen, on sotilas isänmaalleen. Metsissä kulkeneen, tiedetään partioita johtaneen. Talvisodassa jo rajamies tää, kuului vastaanottokomiteaan, nyt tilanteessa paremmassa hänkin olla saa. Joukkojaan hän johtaa, halki korpien, erämaan.

Niin pitkään on toivoa, kun kuuntelee Toivoa. Hän puheillaan ja teoillaan esimerkin kun osoittaa. Sodan alusta alkaen, on partioita johtaen, tehnyt hankalaksi vanjalle; tämän sodan käymisen.

Kymmenet partiomatkat, on tehnyt linjojen taa. Siellä useampiakin viikkoja, kun aika viettää saa. Sotilaskunnon osoittaa, sotaan lähtenyt rajavartiomies, kun sota päättyy, sen hän upseerina ties; hänen johtamat partiot tehokkaita ovat olleet.

Huomattavat tappiot, lukuisat tuhotut varastot, kun maastossa miehet olla saa, mikäs vois olla parempaa. Rautatiesiltoja sekä muuta raidekalustoa, tuhottu on siinä samalla, kun otettu on vankeja.

Kaukopartio-osaston saa, sitä sodan loppuun johtaa. Rukajärven suunta tutuksi jo tullut on. Matkalle usein, kun lähtee, kärjessä on kulkueen. Kasvoilta voi nähdä hymyn myös karehtineen. Kuusikymmentä neljä matkaa hän johtaa.

Sai pyristellä, partiossa Kiimasjärvellä, olla Ontrosenvaaralla ja Rukajärvellä. Sai vastaan taistella, Ontajärvellä haavoittua, kahteen kertaan sodassa; sirpaleet sotamuistona.

Partiokilometrit nuo, tuhansissa lasketaan; niistä nyt kiittää saa, tuhansien järvien maa. Hiihdetty on paljon, myös ohi vanjan vartion, koitti myös sodan loppu ja aika viimeisen partion.

Niin kenraali Raappana, tuo divisioonan komentaja esityksen kirjoittaa ja Niilo Marskin ristin saa. Ristissä on haikeutta, se kun on viimeinen kerta, kun suomalainen kaukopartio juhlavasti palkitaan.

Sodan jälkeen Niilo Korhonen, rajavartiostoon jää. Ja lopulta puolustusvoimiin siirtyy ritari tää. Saa sotien jälkeen kokea; ilmiannot ja syyttelyn, näyttöä ei ole vain tueks tämän syytetyn.

Mutta enemmän se kertoo, kun rajalle palkataan.

Perheenkin perustaa, aktiivinen on toimissaan, sodan rasitukset vaan, vievät varhain hautaan.

Kuopion maalaiskuntaan, päättyi ritari kotiseurakuntaan, sieltä mistä lähti hän, sinne päätti myös elämän.