175. PUHAKKA

Rannalta Laatokan lähteneisiin lentäjiin, noihin karhusiin, luukkaisiin ja juutilaisiin; kuului myös Risto Olli Petter Puhakka on hänkin Sortavalan poikia.

Siel Kasinhännän kaaret näki rantaan Laatokan, ja päätti, ”lentämisestä ammatin ammennan.” Ylioppilas Helsingistä lähti lentämään ja ilmavoimissa hänet nähdään.

Niin varusmiehenä ilmavoimiin ilmoittautuu, reserviupseerikurssin siellä suoriutuu. Tämän jälkeen on aika yliopiston, siellä aloittaa hän sitten lakiopinnon.

Mut silloin sota näyttää varsin ilmeiseltä, niin ammatinvalintakin alkaa olla selvä. Kolkytyhdeksän suorittaa hän sen tutkinnon; ohjaajakurssi ilmavoimain ohi on.

Niin sota tulee ohjaamaan ammatinvalintaa, näin Olli Puhakkakin kutsun Talvisotaan saa. Nuorempi upseeri on toisen lentorykmentin, olallaan arvomerkit vänrikin.

Talvisotaan tarunhohtoisen saa Fokkerin, silloin alleen vänrikki tuo Puhakkakin. Kuusi ilmavoittoa hän taisteluissa saa, kunnes rauha maaliskuussa sitten solmitaan.

Kadettikurssi kakskytviis sotien välissä, Santahamina odottaa lentäjäveljiä. Sen Olli myöskin aloittaa pian huomatakseen, on sota tullut eteen uudelleen.

Niin kurssi keskeytyy ja kutsuu heitä rintama, nyt Suomen puolesta on kaikki taas annettava. Lentueen päällikkötehtävissä Olli on, lentolaivue kakskuus kun koti on.

Niin alkaa taistelu ilmassa Suomen puolesta, kun kamppaillaan määrältään vahvaa vihollista vastaan ja osoitetaan samalla merkitys; tuon suomalaisen ilmataktiikan nyt kehitys.

Jatkosodan alkuun Ollin lentueella, oli tehtävänä Laguksen hyökkäystä suojata. Fiatin kanssa oltiin ehkä altavastaaja, muttei parempaa ollut tarjolla.

Niin kerran joutui Olli lentoon yllätettynä, vihollisen muodostelma kotikentän yllä. Juuri ja juuri koneet saadaan ilmaan taivaalle, mutta kuinkas kävi meidän Ollille?

Sillä hänen kone oli ollut huollossa, ei ihan kaikki koneessa ollutkaan kunnossa. Kun Olli irtaantui vanjan muodostelmasta, keskipakoisvoima veti pyörät koneen rungosta.

Niin jäi keinumaan Olli ilmaan lailla variksen, ja tämän huomasi silloin veli venäläinen. He helpon maalin jättivät silloin toverilleen, joka Ollin otti maalikseen.

Kissa ja hiiri leikki alkoi silloin taivaalla, siinä Olli oli koko ajan hiillostettuna. Ei pystynyt kuin lentämään ja karkuun kaartamaan, mutt’ Olli tunnettiinkin taidoistaan.

Niin kävikin nyt siinä eräässä kaarrossa, ettei huomioinut lain innostunut vanja, maan läheisyyttä ja Ollin ylösvedossa, puunlatvat osui vanjaan; seurauksena kuolema.

Olli toisti tämän tempun vielä myöhemmin, Suomenlahden yllä peräänsä, kun sai JAKin. Jakki-lentäjä temput toistaa perässä, lopulta kuolleena on meressä.

Jatkosota ilmavoittoja tilille tuo, Messerschmitt hankintaan osallistuva Olli luo; uutta suorituskykyä ilmavoimille, ja sota kääntyy loppusuoralle.

On vänrikistä tullut sodan aikaan kapteeni, mies rohkea, mi Suomen puolesta lenteli. Ilmavoitot seurasivat nuo toisiaan, niitä neljäkymmentäkaksi Olli saa.

Myös ilmavoimat tahtoo muistaa huippulentäjää, niinpä kenraali Lundqvist silloin esittää; että Päämaja tekee Ollista ritarin, ja hän saisi Mannerheim-ristin.

Ollin hyökkäyshenkisyys esityksessä mainitaan, kun ylivoimaa vastaan jatkuvasti painitaan. Saa maininnan myös lentotaito ja ilmavoitot, ja erityisesti aseettomat koitot.

Näin Olli Mannerheim-ristin ansioistaan saa, kapteenilla jatketaan joukkoa varsin komeaa. Tää risti kytkeytyy jälleen taas Sortavalaan, kuten monta ristiä myös aiempaa.

Sotien jälkeen Olli jättää puolustusvoimat, uudet haasteet siviili-ilmailussa oottavat. Aeron lentäjästä pääohjaajaks Finnairin, hän ensmäiset hankki Suomeen Convairitkin.

Siviili-ilmailun Magnusson on Puhakka, Tuo ura kestää kaksikymmentäviisi vuotta. Karjalan lentopoika Pilven Veikoks muuttuva, kun kutsuu hautausmaa Maunulan.

Niin Suomen kansa lausukoon nyt ikikiitoksen, jälkeen taisteluiden ja jälkeen näiden muistojen. Itsestään selvää ei ole itsenäisyys, taisteleminen oli itsestään selvyys.

Lentäjät täysissä varusteissa keskustelevat. Joroinen, lentokenttä 29.6.1941.

Jo Talvisodassa, tää panssarintorjuja, jiiär kolmetoista oli silloin Summassa. Pataljoonan komentaja Marskin ritari tuleva. Laakson johdolla sai Jaakkokin taistella. Jos koki helvetin jo Summassa, niin mitä onkaan vielä luvassa. Kun siirrytään sotaan seuraavaan, ja nelkytluvun alku taistellaan. Panssarintorjuntatykkimies, tuskin tulevaisuuttaan ties.

Tuskin oli tarvettakaan, kun joka päivä vastaan laitetaan.

Se sota seuraava, vaatii voimia. Tykin takana, piti osata toimia. Kerran tykin putki kiinni juuttui, kohtalo kesken sodan peliin puuttui.

Jaakko käski tykin pois asemasta, näin miehet pelastui täysosumasta.

Ei ollut vielä aika lähteä, seurattiin sitä onnen tähteä.

Jalkarätti putken huoltanut, oli koko tukiryhmän pelastanut. Niin hiki silloin selkään hiipinyt, tuntui tavattoman hyvältä just nyt.

Se hiki säästi paljon verta, eikä se ollut ensimmäinen kerta.

Panssarintuhoojan, merkin Jaakko omistaa, täyden kenraalin merkit hihaa somistaa. Korpraali sodassa, oli peloton ja taitava, tykin ampuja; kolmetoista vaunua. Kertoo kaiken ampujasta, vaunujen torjujasta.

Rajajoelta Juustilaan, lepäämättä taistellaan. Uudenkirkon Peippolanmäessä, tuhos kaksi vaunua viidestä.

Tammisuolla seuraavat kaksi, tuli ammuttua seulaksi.

Päivä seuraava, kylvää jälleen tuhoa. Tämä ampuja, ampumalla viisi vaunua. Näin esitetään ritariksi, kaikki ymmärtävät kyllä miksi. Taisteluiden takuumies on hän, ristin saajana nähdäänhän. Ei rohkeutta voi korvata, sitä joko on tai ei oo mukana. Kenellä on, voi vain arvata; se vaunuja sodassa saa tuhota. Hän puolesta isänmaan, pelilautaa saa asentaa. Suomi on hyvä kakkonen, ja joustaa kaikkein eniten.

Jaakko Rytöniemi, sodan jälkeen on poliisi, konstaapelin hommana, on Zdanovia suojella. KGB ja poliisi, ei pirtaan käy ritarin, niinpä uudelle alalle, päättää hakeutua. Ravintoloitsijana, toimii Kalliossa ja Kruunuhaassa. Ihmiset on Suomen makuiset, ja tarinat on sen mukaiset. Näin elämäntyö ritarin, on ovella vastassa sinuakin. Ja vanjan vaunuissa, ei ole enää mistä valita.

177. JUSELIUKSEN KAPPELI

Porin maalaiskunnan nuorukainen, ei Talvisotaan joudu, ei vielä ei. Veli väärentää nimikirjoituksen, näin isän lupa hänet jatkosotaan vei. Siellä poika ei välty näkemästä, miten panssarit murjoo ihmisen. Mielessään lupaa kaiken tekevänsä, jos vain pystyy estämään hän sen.

Varusmiespalveluksen rintamalla, suoritti joukossa noiden heittimien. Kranaatinheitinkomppaniassa, palvelus oli kaksivuotinen. Sodan ensimmäisen vuoden rohkeasti; hyökkäs ja käytti konepistooliaan. Valtaa vanjan asemat hän taitavasti ja arvon alikersantinkin saa.

Päällikkö vastustaa ylennystä, Aarne miehistön kanssa liikaa veljeilee. Mutta kun seuraa hänen tekojansa, niin päällikkökin niistä lämpenee. Hän valtaa vanjan konekiväärin, ja sen kääntää kohti omistajaa. Löytyy kentältä oiennein säärin, toistasataa vastustajaa.

Hän toistaa vielä tuon temppunsa, Alalammi ja Osta historiaan. Jäljiltä Aarne Salosen, perusteluiksi nyt kirjoitetaan.

Mutta panssarintorjujana, hänet ensisijaisesti tunnetaan. Nuo mainetekonsa hän teki, kun kesällä nelkytneljä kamppaillaan.

Kesä oli ollut harvinaisen kuuma, muodostuen tulihelvetiksi.

Aarne Salonen silloin sodassansa, muuttui panssarikauhu-ryhmänjohtajaksi. Kun venäläiset Hiisjärvellä painoi päälle, Aarne mietti tämä nyt saa riittää. Sodan alkuun panssarin alle jääneet, mieleen muistui ja Aarnea saammekin kiittää.

Oli sodan hetki tullut rauhaisaksi, Aarne riisui ja korvikkeen keitteli. Punapanssari muodostui uhkaavaksi, jo melkein korvikepakkia heitteli.

Niin Aarne tempaa Kauhun ja aloitteen, ja toivoo rakkineensa pelaavan. Kauhun toimimattomuuttakin mietti, kuinka käy, jos nyt ei onnistukaan.

Arveli torson litteäksi jäävän, vain ladon ovet arkkuun tarvittavan.

Sinne Juseliuksen kappelin viereen, ennusti paikan sankarihautahan. Ja niin kävi, että ammus ei tuo toimi, ei Rippentropin vesiränni laukeekaan. Sai onneks pian uuden kranaatin, ja alkoi tehdä sankaritekojaan.

Sai kranaatteja, pisti rähinäksi; koko ryhmän tuhosi hän vaunuineen. Seuraavan laukauksen toimitti, Klim Voroshilov vaunuun esiin tulleeseen. Niinpä nyt lopputulemana, jälkeen lyhyen taistelun on; Kolme Tee kolmenelosta ja KooÄmkaksi vaunu liikkumaton.

Tarvittu ei niitä ladon ovia, Salosen vielä vuosikymmeniin. Sodassa kovat olivat kovia, ja Aarne sellaiseksi laskettiin.

Sai ansioistaan Mannerheim-ristin, ja vapaan maan Aarne elääkseen. On siellä Juseliuksen vieress risti, jonka eessä yhdyn ikikiitokseen.

Valtteri Sipiläinen, lähetti oli kylmäpäinen. Kun hermot pettivät muilta, hän oli mies paikallaan. Koko sodan rintamalla, lähettinä joukkueen johtajalla. Uhkaus oli lohduton; ”josko malliks joku ammuttava on.” Näin hän sen, silloin esti sen, joukkopakenemisen.

Muolaan mies joutui silloin lähtemään, luovutetun kodin taakse jättämään. Uuden kodin löysi Forssan seudulta, sinne tilansa hän perustaa.

Sotamies Sipiläinen, toimissaan on hurjapäinen. Partioon lähtee mielellään, taitonsa näyttämään. Osoittaa tarmokkuutta, päättäväisyys on lahjakkuutta erityistä, se huomataan, esimiehet arvostaa.

Mut sotamies aina sotamies on vaan, Syvärillä ja Lemetissä haavat saa. Silti jätä koskaan ei mies paikkaansa, ja käskee hän muutkin jäämään.

Maaliskuussa nelkytkaksi, tiedustelu muuttui kahakaksi.

Silloin hän juoksee läpi tulen, pesäkkeitä tuhoamaan. Selustaan tunkeutuneen vihollisen, metsästää, ja kokonaan tuhoo sen. Suurhyökkäyksen torjunnassa Vitele ja Salmi mainitaan.

Viteleessä vitjaa uhkas tosissaan, konepistoolilla pelkurit pysymään saa; linjassa ihan niin kuin kaikki muut, taistelleet miehet sieltä pelastuu.

Täydennykset toimitti aina, vaikka vanja päälle painaa.

Avoimen maaston hän ylittää, turha toisien on yrittää.

Yhteyttä piti naapureihin, näin ratkaiseviin tilanteisiin, joutui usein ja taistelemaan, niistä voittajat vain muistetaan.

Komppaniankin hän kerran pelasti, kun vihollisen koukkauksen hän huomasi. Yksin taisteluun hän ryhtyi tosiaan, ja jälleen näin tilanteen pelastaa.

Näytöt nuo riittivät ristiin, näin Valtter Mannerheimiin liitettiin. Maineteot nuo mainitut, on kirjoihin jo painetut. Kahdesti Valtter haavoittuu, silti rivistä aina taisteluun; sisukas oli hän luonteeltaan ja sen vanja kokea saa.

Lähettinä Valtter Sipiläinen, on miehistä parhain; ensiluokkainen. Näin divisioonasta lappu laitetaan ja loppu onkin hänen historiaa.

179. YHTEISELLÄ

Asialla

Talvisodan Joensuu, ilmavalvontatehtävät kutsuu. Sieltä kun hän vapautuu; varusmiespalvelukseen. On Tauno Suhonen, varusmies pioneerien. Suorittaa hän sitten rintamapalveluksen. Neljäksi vuodeksi komennuksen saa, kun Jiiär yhdeksään määrätään. Konepistoolimies temppuja saa, tehdä, kun vanjan kanss häärätään.

Tauno Suhonen, nimi on miehen, joka historiaa kirjoittaa. Tämä korpraali tuupovaaralainen, osoittaa rohkeuttaan.

Jatkosodan alkuun, paikat rykmentillä tiuhaan vaihtuu. Tietä raivataan, nyt tosissaan, sankimpaan Karjalaan. Konepistoolilla oli matkalla käyttöä, kun avattava urat ja paikat matkalla on. Kirkkolahti mainitaan, Taunon kohdalla ensi kertaa. Siellä taidonnäytteen antoi, ja siitä palkitaan.

Matkaa jatkaen Tauno Suhonen, ei numeroa itsestään tee.

Näinpä matka sen ain’ luona kärjen, onnistuu kun etenee.

Latvan asemalla, keskeinen rooli on. Vanjan sivustaan, kun koukataan, ja sitä järkytetään.

Puolustus vanjalta, pettää nyt tämän johdosta; ja näin komppanian tavoitteeseen vaikutetaan. Ei luottanut turhaan kärkiryhmään komentaja Taunon johtamaan. Syvärinkin ylityksessä, kun sillanpää vallataan.

Jiiäryhdeksän kuullaan ylittävän, Syvärin kärjellään. Kuinka ihmeessä he tekivät tän, sitä selvitetään.

Puolustusvaiheessa, Tauno ansioituu. Syvärin itäpuolella, usein hän partioi. Niillä reissuilla, Tauno kunnostautuu. Aina partion hän kotiin tuo, vaikka mitä matkalla on. Kerran kun he taas palasivat, piti ylittää vihollislinjat. Ja näky siellä sai nauramaan, kun vanjaa kiusataan.

Tauno Suhonen, heinänkorren, ottaa ja vanjaa kutittaa. Nukkuvan tuon vartiomiehen, saavat he kimpoilemaan.

Vielä omienkin, puolella juttu naurattaa. Kuoleman varjossa, huumori on totisin.

Vielä myöhemminkin, tapaus miehiä nauratti. Mut naurun aika on sitten väistyä, kun Suomen on säilyttävä. Kun vanjan suurhyökkäystä torjutaan, joutuu Taunon joukkue mottiin vanjan. Hän ryhmineen hikoilla, kun alkaa, niin motti tuo aukaistaan.

Tauno Suhonen, murron raivaten, raivokkaasti taistellen. Tuo läpi linjojen, joukon pelastaen, korpraali rohkea tää.

Helteinen heinäkuu, kun Tauno haavoittuu. Silti tehtävän hän loppuun saa, taaskin suorittaa. Huoltotie katkeaa ja Tauno hetkeksi Levon saa. Näin aika on sodan sen, aika jo lopettamisen. Niin syksy saa ja marraskuu, kun kenttäarmeija kotiutuu. Tauno myös sen nähdä saa, ja suuntaa Tuupovaaraan.

Tauno Suhonen Marskin ritarien, joukoon joulukuussa kutsun saa. Tauno Suhonen, sai kokea sen, kuinka kaveria autetaan.

180. KAULAKEINU

Hirvensalmen korpraalia vailla olympiavuonna on Suomenmaa. Hän jouluna Jeesuslapsen lailla, eloon sen toisen merkinnän saa.

Kuinka kaikki tähän päätyi, miten matka oikein kulkikaan?

Aika on sankaritarinan.

Kun katsoo vanjaa ja kuolemaa silmiin, ei uskois kohtelua kotimaan.

Niin rohkee on ja peloton, rumpulipas ainoo turva on. Hyökkäysvaihe tunnelman pilviin. nostaa Paulin, mi sankari on.

”Partioon ain’ valmis oon,” muut sanoo, mitä muut sanokoon.

Rykmentin komentajan muu ei auta, kuin kynä laittaa sauhuamaan. Kaukolan ja Sakkolan taisteluissa, Paulin nimeen rohkeus mainitaan.

Yksin ja vapaaehtoisesti, hän vanjan pataljoonaa kuluttaa; vetäytyneet on muut ja selvinneet.

Hän yksin pataljoonaa vastasi siellä, taakse jää Valkeasaari.

Kun pysähtyy, hyökkäys tuo, hän olosuhteet tyhjästä luo.

Sodasta sanottu on monenlaista, sodassakin sanottu jotain on. Harva sanonta pääse esitykseen, joka tuo tunnustuspalkinnon. Paulin tokaisu kesken kaiken, se silloin huomioitiin.

”Ei tässä auta muu kuin hyökätä.”

Hän ratkoo ongelmat yksi kerrallaan, Konepistoolin käytössä valio on. Hän teoillaan ansaitsee ristin, ja kärsii myös inflaation.

Sodan jälkeen puhaltavat tuulet, itäiset nuo totta tosiaan. Ne tuo Paulin elämään myös huolet, sotaylioikeutta istutaan. Syyteitä ei tule sieltä, silti joutuu sinne uudelleen, tämä murtaa myös ritarin rohkeen.

Ilmiantoon syyllistyy silloin, itämaan viisaat miehet. He nähdä voi surmaamisen, sijaan maan puolustamisen.

Mannerheim-risti toi iloa, kunnan lupaus tilasta surun tuo. Yhden miehen vastustuksesta, ei Pauli uutta alkua nyt luo.

Niin hän löytää sitten tutun lääkkeen, ainoan tuon monen sotilaan. Sota seurannut on Paulia siviiliin.

Kauppareissullaan vanjoja näkee, niitä sillalta alas hän pakenee. Kauppias on huolissaan, ja Pauli märissä vaatteissaan.

Olympiavuoden joulupäivä, oli Pauli Tantun päivä viimeinen. Ei ole enää hällä huoleen häivää, kaulakeinu hänet ikiuneen vei. Se mitä hän teki meidän vuoksi, arvokasta on yhä tosiaan, kohtelu tuo hänen korjataan, kun kerrotaan.

Kun kertoo tarinaa, nuoremmin silmin, ääneen kertoa jo voi totuuden. Hän syytön on murheisin mielin, sai rauhan sankari ehdoton.