47. KARHUMÄKI

Kun Jäppilän kappalainen sai pojan, ei ajan koittavan; arvannut vielä sen itsenäisyyden ja merkittävyyden. Pojan tuon, joka varttui sotilaaksi, niin tarmokkaaksi rintamille.

Siellä tulisi saamaan hän myös monen pestin ja sen ristin Mannerheimin.

Jääkärit on vallannut Karhumäen; lippumme näen, liehuvan huipulla sen hyppytornin, desanttien. Laatikainenkin myhäili siellä silloin, ei uskonut illoin viel’ Mikkelissä.

Missä näytöt vänrikin eivät vakuuttanut, ei uskonut silloin moni muukaan.

Hynnisen pyörät ne vyöryivät yli, Äänisen syli. Petroskoin kanssa ne ottivat vastaan; nyt Suomi-lastaan. Liejusyksyn alla komentaja Jouko keksi, että perseeksi tunnussana vaihtui.

Sillä loi hän joukollensa nyt uuden ilmeen, menestymiseen; matka ei pysähtynyt Karhumäen luo.

Ansaitsee hän erityisen maininnan, sen Äänislinnan.

Operaatiossa oli kärkijoukkona, sellaisena jona, iski vihulaisen selustaan ja sivustaan, rohkeuttaan osoitti tällä.

Päättäväisyydellään hän saikin sen siis aikaan, mitä hän saikaan; matka ei pysähtynyt Karhumäen luo.

Ura ei jäänyt vain rintamalle, tuulta sai alle, kadettiupseerin karriääri, tutuks` sotilaslääni.

Oli komentaja pitkään hän prikaatilla, Tyrjän pohjilta ponnistaneella.

Jätti jäljen yhteisen hän myös yhteiskuntaan, kunnes seurakuntaan sai viimeisen kutsun.

Kiitos taivaallinen, on Jouko Hynnisen.

Pataljoonan komentajan majuri Hynnisen jouluaattopöytä. Istuu kuvan edessä, oikeassa laidassa, selkä vinottain kameraan. Mies, jonka joukot saapuivat ensimmäisinä Karhumäkeen, ja joka vastasi Poventsan puolustuksesta jouluaattona vihollisen kiihkeästi hyökkäillessä. Poventsa 24.12.1941.

48. SUOMEN MUOTOINEN KENRAALI

Saksa kun hyökkäsi Neuvostoliittoon ilman sodanjulistusta, niin samaan aikaan Laatokan rantaan meni Karjalan Armeija. Sen komentajana oli kenraalismies Erik Axel Heinrichs, tämä ehkä osaltaan myös vastaa siihen, että miks. Urallaan työntää Marsalkka, ohittamaan vanhempia, siellä on luottomies Marsalkalla, nyt jo Laatokan rannalla. Heinrichs on kuin sateen tuoja, Armeijallemme uskon luoja, ei siellä pärjää kuin taistelemalla Suomen puolesta Laatokalla.

Mannerheim tutustui Heinrichsiin jo vapaussodassa, taidonnäytteensä hän antoi myös Talvisodassa; kun Taipaleen ja Suvannon puolustuksessa teki kaikkensa, niin Kannaksen Armeijan komentajaksi määrättiin lopulta. Saksaankin työntää Marsalkka, näin syrjäytettiin Talvela. Siellä on luottomies Petroskoissa, uusi kissa kauluslaatoissa.

Heinrichs kutsun saa Päämajaan, pysyvästi ristiä noutamaan, Yleisesikuntaa nyt johtamalla, Suomen puolesta Päämajalla.

Heinrichs kävi Hitleriltä kysymässä Saksassa, ”mikä meininki Leningradissa, talvikriisin motissa?” Hitler kehui Heinrichsille suomalaisia sotilaita, ja sanoi samalla surevansa sotaa englantilaista.

Menettää myös poikansa, siinä jatkosodassansa, koittaa olla hän lohdun tuoja, kotona myös vaimon suoja. Pärjää sielläkin lohduttamalla, perheen pää kotirintamalla, suru häviää vain suremalla, näin se on myös sotilaalla.

Kun Mannerheimista tuli presidentti niin Axelista, nimitettiin Puolustusvoimiin uusi komentaja.

Pari pikku juttua ja ruuhkaa oli kuljettimella, asekätkennän jälkeen komentaja myös liipaisimella.

Silti hommia kyllä riitti, Suomi Heinrichsiä kiitti, tavalla niin kummallisella, Stalin ihmetteli illallisella: ”Miksi Heinrichs ei ansioistaan, pidä sotilaspukua koskaan?”

Jäljiltä Josef Stalinin sai hän taas puvun kenraalin.

Kun Marsalkka Sveitsiin sitten vetäytyi viimeisiksi vuosikseen, niin Heinrichs yhdessä Paasosen kanssa sinne kutsuttiin.

Niin alkoi kirjoitustyö, muistelmat nuo Mannerheimin, ja sitten vielä oma näkemys hieman myöhemmin.

Heinrichs oli Marskin luottopakki, uskollinen asetakki, sielun kumppani kolmen sodan, hetkissä maamme kohtalon kovan.

Heinrichs oli vahvan uskon tuoja, silloinkin kuin vain auttoi Luoja, häntä paljosta on kiittäminen myös sukupolvien myöhempien.